PELOPONNEESOLAIS-SOTA

Kirj.

Thukydides

Suomentanut Emil Hårdh

Suomentajan kustannuksella. Helsinki 1912, Kirjapaino-Osakeyhtiö Sana.

Sydämmellisimmät kiitokset Rehtori S.A. Vesterlundille ja Maisteri J.M. Saleniukselle heidän avustansa työssäni!

Esipuhe.

Thukydides syntyi Ateenassa v. 472 e.Kr. Hänen isänsä oli Ateenaan muuttanut Trakialainen, nimeltään Oloros; äiti tunnetun Kimoonin sisar, Hegesipyle. Perheellä oli sangen rikkaat kultakaivokset Trakiassa. Peloponneesolais-sodan aikana johti Thukydides Tasoksen vesillä purjehtivan Ateenalaisen laivaston toista osaa, kun Brasidas ahdisti Amfipolista, jossa eripuraisuus vallitsi kaupunkilaisten kesken. Osa heistä pyysi Thukydidesta apuun. Mutta kun hän laivastoineen saapui Amfipoliin vesille, oli tämä kaupunki jo antautunut Lakedaimonilaisille. Tämän johdosta, muka kavaluudesta, karkottivat hänet Ateenalaiset maanpakoon. Hän tähti silloin Trakiaan, jossa hän maanpakolaisena eli 20 vuotta. Siellä hän tarkoin seurasi sodan tapahtumia ja ryhtyi kirjottamaan mainiota teostaan. Sodan päätyttyä, muutti hän takaisin Ateenaan, jossa hän jatkoi historiansa kirjottamista. Mutta hän ei ehtinyt sitä saada valmiiksi, vaan keskeytyi hänen kertomuksensa sodan 21 vuoden tapahtumien esitykseen. Hän otaksutaan saaneen surmansa murhaajan kädestä, ehkä noin 396 e.Kr.

Thukydides oli siis paraammassa iässään syntymäkaupunkinsa loistoaikana, jolloin Perikles ilman kansan hänelle antamaa valtakirjaa "ensimmäisenä kansalaisena" johti valtion asioita, jolloin Sokratees ja Platon, Aiskhylos ja Sofoklees, Feidias, Apelleen ja joukko muita neroja panivat nykyisen sivistyksemme perustuskiviä.

Mutta juuri tällä loistoajalla alkoi se kateuden aiheuttama Peloponneesolais-sota, joka tuhosi tämän sivistyksen emäkaupungin, jos kohtakin se jonkun aikaa myöhemmin veti muutamia vaivaloisia itsenäisyyden henkäyksiä, kunnes Makedonian Filippos teki siitä tykkänään lopun.

Tämän tuhoisan sodan vaiheet on Thukydides kertonut, ja kertonut ne semmoisella tarkkuudella ja nerolla, että hän tämän kertomuksensa kautta on perustanut historiallisen "tieteen", sillä kohonnut nykyajan suurimpien historioitsijoin rinnalle, ja epäilemättä on muinaisajan "suurin" historioitsija.

Ennen häntä oli kylläkin Hellaassa löytynyt "kertojia", eikä Herodotoskaan tarumaisessa kirjoitustavassaan ollut näitä paljoa korkeammalla kannalla. Herodotoksen käsityksen mukaan oli historia ainoastaan kaikkien maailman tapahtumien kertominen: kritiikistä hän ei ensinkään tiedä mitään. Tätä vastoin on Thukydides sangen tarkka hänelle annettujen tietojen suhteen. Thukydides sanoo itse: "Mitä taas varsinaisiin sotatapauksiin tulee, en ole tahtonut mielivaltaisesti esittää vain sitä, mitä sattumalta olen kuullut, vaan sitä, missä itse olen ollut läsnä, tahi mitä muiden kertomuksien perinpohjaisen tutkimuksen jälkeen olen voinut pitää varmana. Paljon vaivaa on kuitenkin ollut päästä totuuden perille, koska ne, jotka tilaisuuksissa ovat olleet läsnä, useinkin kertovat asiaa eri tavalla, miten kukin eri puoluekannaltaan asiaa katselee, tahi miten on kyennyt tapausten menon muistissaan säilyttämään. Lukijasta tuntunee tämä kaikista tarumaisista koristeluista vapaa kertomus ikävystyttävältä; mutta jos kaikki ne, jotka haluavat saada varman käsityksen sekä menneistä tapahtumista että tulevistakin, mikäli ihmisolojen kiertokulun mukaisesti tulevat kehittymään enemmän tahi vähemmän menneiden tapahtumien kaltaisiksi, arvostelevat teokseni hyödylliseksi, on se saavuttanut riittävän tunnustuksen. Sillä tarkotukseni onkin, että tämä kirja olisi lukijoille mieluummin ainainen omaisuus, kuin hetkellinen huvitus" (1,22).

Helsingissä maaliskuussa v. 1912.

EMIL HÅRDH.

ENSIMMÄINEN KIRJA.

Ateenalainen Thukydides on kirjoittanut Peloponneesolaisten ja Ateenalaisten välisen sodan historian. Hän ryhtyi keräilemään aineksia heti sodan alussa, sillä hän aavisti sen tulevan siihenastisia sotia tärkeämmäksi ja merkillisemmäksi, nähdessään, mitenkä nämä molemmat kansakunnat tähän aikaan kaikin puolin vankasti kiireestä kantapäähän olivat sotatarpeilla varustetut, ja lisäksi vielä, miten kaikki muutkin Helleenit joko heti taikka jonkun ajan mietittyänsä yhtyivät toiseen tai toiseen taistelevaan puolueeseen. Ja tämä sota onkin epäilemättä valtavin liike, mikä on kohdannut niin hyvin Helleenejä kuin joitakuita läheisiä barbareja, jopa miltei koko ihmiskuntaa. Sillä joskin tämän sodan edellä käypiä ja vieläkin vanhempia tapahtumia etäisten aikain takia on mahdoton tarkalleen tutkia, niin luulen kumminkin, luodessani katseeni mahdollisimman pitkälle taaksepäin, luotettavista tosiasioista päättäen, niiden olleen vähäpätöisiä niin sotavarustuksissansa kuin muissakin suhteissa.

Hellaassa, kuten maata nykyisin kutsutaan, ei ollut muinoin vakinaisia asukkaita, vaan asuinpaikkoja muutettiin alituisesti. Oli näet tavallista, että tuumittelematta luovutettiin maa väkevämmälle. Siihen aikaan ei ollut mitään kansainvälistä kauppaliikettä, sillä matkustaminen sekä maitse että meritse oli vaaranalaista. Asukkaat koettivat maastaan saada ainoastaan elintarpeensa, eikä niinmuodoin säästövaroja koottu; ja kun ei kukaan, vihollista peläten, huolinut pysyväisemmin viljellä maataan, kun vielä suojaavia linnoituksia puuttui, niin eipä asuinpaikkojen muutto tuntunutkaan vaikealta. Luulihan sitäpaitsi jokainen missä tahansa voivansa hankkia itsellensä päivän elatuksen. Näin muodoin ei muinoin löytynyt suuruutensa eikä varallisuutensa kautta mahtavia kaupunkeja eikä liioin muita linnoitettuja paikkoja. Nämä asuinpaikkainmuutokset tapahtuivat eniten viljavimmissa maakunnissa, nykyisessä Tessaliassa, Boiootiassa ja suurimmassa osassa Peloponneesosta, ei kumminkaan Arkadiassa. Kun asuinmaansa hedelmällisyyden kautta jotkut suvut olivat hankkineet suurenpuoleisia varoja, syntyi tästä mullistuksia aikaan saavia rettelöitä, muun muassa juuri ulkonaisten hyökkääjien puolelta. Täten on Attika, johon sen huonon maaperän takia tällaiset rettelöt eivät ammoisista ajoista asti ole koskeneet, säilyttänyt vanhan väestönsä. Että asukkaiden vaihtuminen on estänyt muita maakuntia edistymästä samassa määrin, kuin Attika, todistaa sekin seikka, että muusta Hellaasta sodan tahi levottomuuksien sattuessa maanpakoon karkoitetut mahtimiehet kääntyivät Ateenalaisten puoleen ja saivat heiltä varman asuinpaikan. Kun pakolaisille näet suotiin kansalaisoikeus, kasvoi jo aikaisin kaupungin väkiluku, niin että myöhemmin, Attikan maakunnan tultua liian ahtaaksi, Jooniaankin lähetettiin siirtolaisia.

Muinaishelleenien heikkoutta osottaa minusta sekin seikka, ettei Hellas ennen Troian sotaa ryhtynyt mihinkään yhteiseen yritykseen. En luule edes, että vielä siihen aikaan koko maata kutsuttiinkaan Hellaaksi ja että tätä nimitystä ylipäätään tunnettiinkaan ennen Deukalionin pojan, Helleenin, aikoja, vaan että joka heimolla oli oma nimensä, joista varsinkin Pelasgos-nimeä käytettiin yleisessä merkityksessä. Vasta kun Helleen ja hänen poikansa olivat tulleet mahtaviksi Ftiootiksessa ja kun heitä kutsuttiin avuksi muihin kaupunkeihin, tuli Helleen-nimi muutamien heimojen yhteisnimitykseksi, saamatta kuitenkaan pitkiin aikoihin yleistä merkitystä. Tästä on meillä Homeeros pätevänä todistajana. Sillä vaikka hän eli paljoa myöhemmin Troian sotaa, ei hän sen vaiheita kuvatessaan tällä nimellä kertaakaan kutsu koko sotajoukkoa, vaan ainoasti Akilleyksen johdolla taistelevia Ftiootteja, jotka siis hänen mielestänsä olivat ensimmäiset Helleenit. Yleisnimityksenä esiintyvät hänen runoissansa Danait, Argiivit ja Akaialaiset. Eikä hän liioin puhu barbareista, joka mielestäni johtuu siitä, ettei näiden vastakohtana vielä Helleenejä kutsuttu millään yhteisellä erikoisnimellä. Kuten jo edellä olemme maininneet, eivät nämä kansanheimot, joilla, vaikkakin asuivat eri kaupungeissa, oli yhteinen kieli ja myöhemmin yhteinen nimi, ennen Troian sotaa ole ryhtyneet mihinkään yhteiseen yritykseen heikkoutensa ja kulkuneuvojen puutteellisuuden takia. Mutta tähänkin sotaretkeen he ryhtyivät vasta sitten, kun olivat tottuneet meriliikkeeseen.

Tarun mukaan oli Minoos ensimmäinen, joka oli hankkinut itselleen laivaston. Tämän avulla hän piti hallussaan melkein kaikkia nykyisiä Helleeniläisiä vesiä ja Kykladien saaria. Useimmat näistä saarista saivat hänen toimestansa ensimmäiset asukkaansa, kun hän niistä oli karkottanut Kaarialaiset ja asettanut poikansa niiden hallitsijoiksi. Mikäli tiedetään, hävitti hän niinikään voimiensa takaa merirosvot näiltä vesiltä, voidaksensa sitä varmenmin niitä verottaa.

Meriliikkeen vilkastuttua harjottivat näet Helleenit, samoin kuin rannikolla asuvat barbaritkin, merirosvoutta vaikutusvaltaisimpien miestensä johdolla, jotka tällaisiin yrityksiin yhtyivät sekä oman voiton himosta että hankkiaksensa elatusta tarvitseville. He hyökkäsivät linnoittamattomiin ja kylien tapaan rakennettuihin kaupunkeihin, ryöstivät niitä ja hankkivat pääasiallisesti tästä elatuksensa, pitämättä rosvoutta minään häpeällisenä toimena, vaan mieluummin jonkunlaisena kunniana. Tämä katsantokanta on vielä nytkin vallalla muutamissa mannermaan kansoissa, niinkuin myöskin muinaisilla runoilijoilla, jotka kaikkialla runoissansa antavat asukasten kysyä tulijoilta, ovatko he merirosvoja, josta näemme, etteivät ne, joilta näin kysytään, yhtä vähän kuin kyselijätkään, pitäneet tätä tointa häpeällisenä. Itse mannermaallakin käytiin rosvoretkillä toistensa luona. Vielä nytkin kohtaamme monin paikoin Hellasta tämän katsantotavan, kuten Otsolilaisilla Lokreilla, Aitoolialaisilla, Akarnaanialaisilla ja sen seudun muillakin mannermaalaisilla. Aseiden alituinen kantaminen on näet näillä jäännös muinaisesta rosvoelämästä.

Ennenmuinoin kantoivat kaikki Hellaan asukkaat aseita, koska asunnot eivät olleet linnoitetut, eivätkä he vaaratta voineet käydä toistensa luona: aseet kuuluivat jokapäiväiseen pukuun, samaten kuin barbareilla. Että tämä tapa oli yleinen kaikkialla, näkyy niistä Helleeneistä, jotka vielä nytkin sitä noudattavat. Ateenalaiset olivat ensimmäiset, jotka jättivät aseet ja noudattivat säyseämpiä tapoja. Eikä ole kauan siitä, kuin iäkkäät vanhukset vielä pelkästä turhamaisuudesta pukeutuivat liinaisiin alusvaatteisiin ja poimivat hiukset päälaelle sirkkaneuloilla. Tämä koristelutapa onkin vanhemmassa ikäpolvessa Joonialaisten kesken juuri heidän ja Ateenalaisten välisen sukulaisuuden tähden päässyt käytäntöön. Lakedaimonilaiset olivat ensimmäiset, jotka käyttivät nykyajan lyhyitä takkeja, kuten ylipäätään tämän kansan varakkaammat henkilöt muissakin elämäntavoissa lähentelevät rahvasta. He olivat myöskin ensimmäiset, jotka yleisissä voimisteluharjoituksissa riisuivat vaatteensa ja hieroivat ruumiinsa öljyllä. Sillä ennenmuinoin sitoivat itse Olympiankin kilpailijat verhon vyötäisilleen, josta tavasta vasta äskettäin on luovuttu. Vielä nytkin käyttävät barbarit, varsinkin Aasialaiset, vyötäisverhoa, kilpaillessansa nyrkkitaistelussa tai painiskelussa. Muinaishelleeneillä oli monta muutakin tapaa, jotka olivat heille ja barbareille yhteisiä.

Kaikki uudemmat kaupungit niiltä ajoilta, jolloin laivaliike oli jo turvallisempi ja varallisuus yleisempi, ovat rakennetut rannikolle ja muureilla varustetuille niemiköille sekä laivaliikkeen helpottamiseksi että varovaisuudesta naapurikaupunkeja vastaan. Vanhemmat kaupungit sitävastoin rakennettiin etäämmälle merenrannasta vielä kauan jatkuvan merirosvouden takia, osaksi mannermaalle, osaksi saarille. Sillä rosvot ryöstivät sekä toisiltaan että muilta, jotka asuivat lähellä merta, joskaan eivät aivan rannikolla. Ja ne kaupungit sijaitsevat vielä nytkin etäällä rannasta.

Varsinkin saarilla asuvat Kaarialaiset ja Foiniikialaiset olivat merirosvoja; sillä useimmat saaret olivat näiden hallussa. Sitä todistaa seuraava tosiasia: kun Ateenalaiset viime sodassa puhdistivat Deelos-saaren ja poistivat tälle saarelle haudattujen arkut, niin kävi selville, että enemmän kuin puolet niihin haudatuista oli Kaarialaisia, jotka tunnettiin heidän ruumiin mukaan hautaan pannuista sotapuvuistaan ja heidän vielä nytkin käyttämästään hautaustavasta.

Mutta kun Minoos oli saanut laivaston kuntoon, muuttui Helleenien keskinen meriliike vilkkaammaksi. Sillä hän karkotti rosvot saarilta ja toi niihin melkein kaikkiin toisia asukkaita. Samaten olivat rannikkolaiset, tultuansa varakkaammiksi, lujemmin varustaneet asuinpaikkojansa, ja muutamat rikkaammat olivat ympäröineet ne muureillakin. Koska nyt kukin tavoitteli omaa voittoansa, antautui halvempi kansa rikkaitten palvelijoiksi, ja mahtavat tekivät rikkauksiensa avulla pienemmät kaupungit valtansa alaisiksi. Tällä kannalla olivat maan asiat, kun Helleenit myöhemmin ryhtyivät sotaan Troiaa vastaan.

Agamemnoon näyttää minusta ennemmin kaikkia aikalaisiansa voittavalla sotavoimallansa, kuin Tyndareokselle vannotun valansa kautta, pakottaneen Heleenan kosijat yhtymään tähän sotaretkeen. Sillä ne Peloponneesolaiset, jotka tarkemmin ovat tutkineet muinaistaruja, kertovat, että Pelops oli ensin niiden rikkauksien avulla, jotka hänellä oli, kun hän Aasiasta saapui Peloponneesokseen köyhien ihmisten luo, anastanut vallan ja, vaikkakin muukalainen, antanut nimensä tälle maalle, ja että hänen jälkeläisensä vielä olivat suurentaneet tätä valtaa. He kertovat niinikään, että Eyrysteys lähtiessänsä sotaretkelle Attikaan, jossa Herakleidit hänet surmasivat, oli uskonut Mykeenen hallituksen Atreukselle, joka oli hänen enonsa. Atreus sattui näet kertomuksen mukaan olemaan siellä paossa Krysipoksen murhan tähden, peläten isänsä vihaa. Kun ei Eyrysteys palannut kotiin, ryhtyi Atreus Mykeeneläisten omalla suostumuksella, koska hän heistä näytti mahtavalta mieheltä, ja koska hän oli kansan suosima, hallitsemaan Mykeeneläisiä ja kaikkia Eyrysteyksen valtaan kuuluneita maita, ja täten olivat Pelopsin jälkeläiset syrjäyttäneet Perseidit. Saatuansa kaiken vallan haltuunsa, näkyy Agamemnoon, joka laivastonsakin kautta oli muita mahtavampi, siis enemmän pelolla kuin osanottajien vapaasta tahdosta koonneen sotajoukon puheenaolevaa sotaretkeä varten. Hän näkyy myöskin ottaneen osaa sotaan suuremmalla laivastolla kuin muut ja vieläpä luovuttaneen laivoja Arkadilaisillekin, kuten Homeeroksesta näemme, jos vain voi luottaa häneen. Agamemnoonista sanoo Homeeros, hänen ottaessaan valtikan vastaan:

"Useita saaria hallitsi hän ja Argoksen kokonaan."

Mannermaalaisena hän ei olisi voinut pitää vallassaan muita kuin läheisiä saaria, joita ei ollut monta, ellei hänellä olisi ollut jotensakin väkevä laivasto. Tästä sotaretkestä voi myöskin päätellä, millaiset Hellaan olot ennen sitä olivat.

Jos kohtakin Mykeene oli pieni, ja vaikkakin useimmat silloiset kaupungit nyt näyttävät vähäpätöisiltä, niin ei sillä suinkaan ole todistettu, ettei tämä retki olisi ollut sen vertainen, miksi sitä runoilijat kuvailevat, ja mitä siitä muinaistaru kertoo. Sillä jos esim. Lakedaimonilaisten kaupunki häviäisi, eikä siitä jäisi muuta kuin temppelit ja rakennusten perustukset, niin nousisi luullakseni pitkän ajan kuluttua silloisessa kansassa suuri epäilys siitä, tokko koko Lakedaimonilaisten mahti on ollutkaan sen maineen vertainen. Ja kuitenkin hallitsevat he kahta viidettä osaa Peloponneesosta ja johtavat koko niemimaata samoin kuin useita muitakin liittolaisia sen ulkopuolella. Itse asiassa heidän kaupunkinsa näyttää vähäpätöiseltä, koska se ei muodosta mitään yhteenrakennettua kaupunkia eikä ole koristettu komeilla temppeleillä eikä mahtavilla rakennuksilla, vaan on rakennettu kylän tapaan, kuten muinoin Hellaassa rakennettiin. Jos sitävastoin Ateenaa kohtaisi sama kohtalo, näyttäisi se, ulkonäöstä päättäen, kahta vertaa voimakkaammalta, kuin onkaan. On siis katsottava enemmän kaupunkien valtaa kuin ulkonäköä, ja niillä perusteilla on Troian sotaretki pidettävä entisiä suurempana, mutta nykyistä sotaa vähäpätöisempänä, jos tässä kohden Homeeroksen runoihin voi luottaa. Mutta vaikka Homeeros runoilijana tietenkin liiottelee, niin Troian retki kuitenkin näyttää jokseenkin vähäpätöiseltä. Sillä 1,200 aluksesta hänen kertomuksensa mukaan oli Boiootialaisten laivoissa 120 miestä kussakin, mutta Filokteeteen laivoissa 50, jotka luvut hän luultavasti on maininnut, toisen suurimpana, toisen pienimpänä määränä. Muitten laivojen suuruudesta hän laivaluettelossaan ei mainitse mitään. Hän sanoo nimenomaan, että kaikki soutajat Filokteeteen laivoissa olivat sotamiehiä ja että kaikki soutajat olivat jousimiehiä. Muuta joutokansaa kuin kuninkaat ja korkeimmat johtajat ei juuri aluksissa ollut, varsinkin kun piti viedä mukana yli meren sotavarustuksia, ja kun alukset olivat kannettomia, rakennetut vanhaan tapaan kuten ryöstölaivat. Jos ottaa keskiluvun suurimmista ja pienimmistä laivoista, niin ei tämä sotajoukko ollut suuri, ollakseen koko Hellaan lähettämä.

Syynä tähän oli enemmän puute varoista kuin asukkaista. Sillä elintarpeitten puutteen takia toivat he mukanaan pienemmän sotajoukon, nimittäin ainoastaan niin suuren, kuin he sodassa toivoivat voivansa elättää maan tuotteilla. Saavuttuansa perille, voittivat he tappelun, joka selviää siitä, että he rakensivat muurin leirin suojaksi. Tässä ensi taistelussa he eivät kumminkaan näy käyttäneen koko sotavoimaansa, vaan antaneen osan sotajoukostansa harjottaa maanviljelystä Kersoneesoksessa ja rosvoilla elinkeinokseen. Kun Helleenit näin jakautuivat, kävi Troialaisille mahdolliseksi puollustautua kymmenen vuotta, kun heidän kulloinkin oli taisteltava vain yksityisiä joukkioita vastaan. Jos Helleeneillä, sotatanterelle saapuessansa, olisi ollut kylliksi ruokavaroja, ja jos he yhtämittaa, harjottamatta maanviljelystä ja rosvoutta, olisivat käyneet sotaa koko sotavoimallansa, niin he helposti olisivat ylivoimallansa valloittaneet Troian; ja koskapa he hajanaisinakin pitivät puoliaan aina kulloinkin läsnäolevilla joukoillansa, niin olisivathan he säännöllisellä piirityksellä vähemmässä ajassa ja vähemmällä vaivalla saaneet kaupungin valtaansa. Mutta varojen puutteesta olivat kaikki sotaretket ennen Troian sotaa vähäpätöiset, eikä itse tämäkään retki, joka kylläkin on sitä edellisiä kuuluisampi, kumminkaan, valmistuksista päättäen, vastaa sitä mainetta, joka siitä runoilijain korupuheiden kautta on syntynyt.

Koska vielä Troian sodan jälestäkin Hellaassa kesti asukasten vaellusta ja asuinpaikkojen muuttoa, niin maa ei rauhattomuuksien tähden voinut edistyä. Ja kun Helleenit vasta pitkän ajan kuluttua palasivat Troiasta, johtui siitä kaupungeissa kaikenlaisia mullistuksia ja monenmoisia levottomuuksia. Toisten täytyi silloin poistua ja rakentaa itselleen kaupunki uuteen paikkaan. Niinpä Boiootialaiset, sitten kun Tessalialaiset olivat karkottaneet heidät Arneesta 60 vuonna Troian valloittamisen jälkeen, asettuivat asumaan nykyiseen Boiootiaan, jota ennen kutsuttiin Kadmolaismaaksi. Osa heistä oli jo ennen asettunut tänne asumaan ja täältä lähtenyt sotaretkelle Troiaa vastaan. 80:tenä vuonna Troian sodan jälkeen valloittivat Doorilaiset Herakleen jälkeläisten johdolla Peloponneesoksen. Vaivoin pääsi Hellas vihdoin pitkän ajan kuluttua rauhaan, jolloin loppuivat asukasten muuttelemiset, ja nyt se alkoi lähettää siirtolaisia, Ateenalaiset valtasivat Joonian ja useimmat saaret, Peloponneesolaiset taas suurimman osan Italiaa ja Sikeliaa sekä eri seutuja Hellaasta. Kaikki nämä maat tulivat vasta Troian sodan jälestä asutuiksi.

Sittenkuin Helleenit olivat tulleet mahtavammiksi ja enemmän kuin ennen hankkineet itselleen rikkauksia, nousi tulojen lisääntyessä itsevaltiaita myöskin niissä kaupungeissa, missä aikaisemmin oli ollut määrättyjä etuoikeuksia nauttiva perinnöllinen kuninkuus. Nyt rakensivat Helleenit laivojakin ja ryhtyivät enemmän meriä kulkemaan. Korintolaisten sanotaan olleen ensimmäiset Helleenit, jotka rakensivat miltei nykytapaisia laivoja, ja Korintos lienee Hellaan ensimmäinen kaupunki, missä on rakennettu kolmisoutuja. Korintolainen laivanrakentaja Ameinokles näyttää valmistaneen Samolaisille neljä laivaa. Ameinokles saapui Samolaisten luo noin kolmisen sataa vuotta ennen tämän sodan loppua. Aikaisin meritaistelu, josta me jotakin tiedämme, on Korintolaisten ja Kerkyyralaisten välinen taistelu, mistä tapauksesta ylempänä mainittuun aikaan saakka on kulunut noin 260 vuotta. Kun Korintoksen kaupunki näet sijaitsee maakannaksella, niin oli siellä jo alusta alkaen ollut suuremmoinen kauppaliike. Ja kun Helleenit yleensä silloin ylläpitivät keskinäistä liikettä enemmän maitse kuin meritse, niin yhtä hyvin ne, jotka asuivat Peloponneesoksessa, kuin sen ulkopuolella asuvat, kulkivat Korinton kannaksen yli, matkustaessansa toistensa luo. Tämän kautta tulivat Korintolaiset tavattoman rikkaiksi, jota myös muinaiset runoilijat ovat tahtoneet osottaa antamalla Korintokselle nimityksen "varakas". Mutta kun Helleenit tästälähtien yhä enemmän rupesivat harjottamaan meriliikettä, puhdistivat Korintolaiset laivojensa avulla meren merirosvoista, ja anastivat kaupungilleen sekä maa- että merikaupan, jonka johdosta tämä kaupunki varallisuuden kasvaessa paisui mitä mahtavimmaksi. Ensimmäisen Persialaisten kuninkaan Kyyroksen ja hänen poikansa Kambyyseen hallitessa oli Joonialaisilla vahva laivasto, niin että he sodissa, jota he kävivät Kyyröstä vastaan, jonkun aikaa ylläpitivät herruutta sikäläisillä vesillä. Samaten saattoi Polykrates, joka Kambyyseen aikana hallitsi Samos-saarta, suuren laivastonsa avulla useita saaria haltuunsa, niiden joukossa Reneian saaren, jonka hän pyhitti Deelolaiselle Apolloonille. Myös Fokaialaiset, kun perustivat Massalian, saivat Karkedonilaisilta voiton meritappelussa.

Edellä mainitut valtiot olivat mahtavimmat merivallat tällä ajalla. Mutta vaikkakin kaikki nämä valtiot olivat syntyneet ja vaurastuneet monta sukupolvea myöhemmin Troian sotaa, niin näkyy heillä kumminkin olleen vallan vähän kolmisoutulaivoja, vaan enimmiten kuten ennenkin 50 miehen soudettavia pitkiä laivoja. Vasta vähää ennen Meedialais-sotaa ja Dareioksen kuolemaa, joka hallitsi Persialaisia Kambyyseen jälestä, oli Sikelian itsevaltiailla, kuten myöskin Kerkyyralaisilla, suuri paljous kolmisoutulaivoja. Nämä olivatkin viimeiset mainittavammat laivastot Hellaassa ennen Kserkseen sotaretkeä. Sillä Aiginalaisten, Ateenalaisten ja muutamien muittenkin laivastot olivat vähäpätöisiä ja parhaasta päästä 50 miehen soudettavia laivoja. Eivätkä nekään laivat, jotka Ateenalaiset, taistelussansa Aiginalaisia vastaan ja raakalaiskansojen hyökkäyksen varalta, olivat rakentaneet Temistokleen neuvosta, ja joilla he myöhemmin kävivät merisotaa, olleet täyskannella varustettuja.

Tällainen oli Helleenien merivoima ennenmuinoin ja vielä kotvan aikaa myöhemminkin. Ne, jotka meriliikettä harrastivat, tulivat aika mahtaviksi sekä hankkimalla rikkauksia että laajentamalla valtaansa. Sillä ne, joilla ei ollut tarpeeksi maata, kävivät laivastoillansa saarien kimppuun ja panivat ne valtansa alle. Mannermaalla sitävastoin ei käyty mitään sotaa, jonka kautta valta-aluetta olisi lisätty. Joskus vain lähimmät naapurikaupungit ahdistivat toisiansa, mutta kauempana kotimaastaan Helleenit eivät käyneet sotaa. Ei ollut vallanalaisia, jotka sellaisessa tarkoituksessa olisivat yhdistyneet suurempiin valtoihin, eivätkä myöskään eri vallat tasavertaisten oikeuksien perusteilla liittyneet toisiinsa, yhteisesti ryhtyäkseen sotaisiin yrityksiin, vaan he taistelivat keskenänsä, kukin naapuriaan vastaan. Ainoastaan Kalkidilaisten ja Eretrialaisten välinen sota oli entisinä aikoina senlaatuinen, että muutkin Helleenit ottivat osaa siihen, jommankumman taistelijan liittolaisina.

Muutoin oli millä mikin seikka esteenä, ettei se voinut päästä oikeaan kukoistukseensa. Niinpä Joonialaisia, kun heidän valtansa alkoi paisua jotenkin suureksi, hätyyttivät Meedialaiset kuninkaat ja etenkin Kyyros, joka oli perinpohjin voittanut Kroisoksen ja laskenut valtansa alle kaikki maat Halys-joesta mereen saakka, sekä kukistivat Helleenien mannermaalla sijaitsevat kaupungit. Myöhemmin valtasi Dareios Foiniikialaisten laivaston avulla myöskin saaret.

Missä Hellaan kaupungissa vaan löytyi itsevaltiaita, niin he katsoivat ainoastaan omaa etuaan taloudellisen tilansa parantamiseksi ja koettivat saavuttaa mahdollisimman turvallisen aseman omissa valtioissansa, ryhtymättä mihinkään suurempaan yritykseen, lukuun ottamatta pienempiä riitaisuuksia, joita syntyi naapurien kesken. Ainoastaan Sikelialaiset itsevaltiaat pääsivät suurempaan mahtavuuteen. Näin oli Hellas kauan aikaa kaikin puolin takapajulla, niin ettei se yhdistetyin voimin ryhtynyt mihinkään merkillisempään yritykseen, eivätkä sen yksityiset valtiotkaan uskaltaneet antautua mitään erikoisempaa toimittamaan.

Vihdoin lopettivat Lakedaimonilaiset omavaltaisten ruhtinasten hallituksen Ateenassa ja suurimmaksi osaksi niissä Hellaan kaupungeissa, joita tähän saakka itsevaltiaat olivat hallinneet, paitsi Sikeliassa. Sillä vaikka Lakedaimon siitä ajasta asti, jolloin nykyiset Doorilaiset asukkaat asettuivat sinne asumaan, enemmän kuin mikään muu kaupunki on ollut pitkällisten sisällisten rauhattomuuksien rasittamana, on sillä vanhimmista ajoista saakka ollut järjestetty hallitusmuoto, eikä se koskaan ole ollut itsevaltiasten hallittavana. Vähän yli 400 vuotta, tämän sodan loppuun asti laskien, on Lakedaimonilaisilla ollut sama valtiomuoto, jonka vallitessa he ovat saavuttaneet mahtavan arvoaseman ja siten myöskin ovat voineet vaikuttaa muitten valtojen asioihin. Muutamia vuosia sen jälkeen, kuin itsevaltius oli hävitetty Hellaan valtioista, taisteltiin tappelu Meedialaisten ja Ateenalaisten välillä Maratonin kentällä. Kymmenentenä vuonna tämän jälkeen tulivat Meedialaiset toistamiseen tavattoman suurella joukolla taivuttamaan Hellaan perinpohjin valtansa alle. Tämän vaaran uhatessa johtivat Lakedaimonilaiset liittoutuneita Helleenejä, jota vastoin Ateenalaiset päättivät Meedialaisten lähestyessä jättää kaupunkinsa tyhjäksi ja astuivat tavaroineen laivoihinsa, turvautuen merionneen. Heti sen jälkeen kuin raakalaisjoukot yhdistetyin voimin oli työnnetty takaisin, liittyivät sekä kuninkaasta luopuneet Helleenit että kummankin kaupungin puolella taistelleet liittolaiset mitkä Ateenaan, mitkä Lakedaimonilaisiin. Sillä kieltämättä olivat nämä molemmat vallat kaikkia muita mahtavammat, toinen maalla, toinen merellä. Heidän ystävyytensä ei kuitenkaan kauan kestänyt, vaan pian syntyi Lakedaimonilaisten ja Ateenalaisten välillä eripuraisuutta, ja ennen pitkää he liittolaistensa avustamina ryhtyivät taisteluun toinen toistansa vastaan. Myöskin muut Helleenit, mikäli missäkin riitaantuivat keskenään, liittyivät jommankumman puolelle. Näin elivät he Meedialaisesta sodasta nykyiseen sisälliseen sotaan saakka, milloin pitäen rauhaa, milloin sotien keskenänsä tai luopuneita liittolaisiansa vastaan, jonka kautta he sotatoimissa kehittyivät sangen korkealle sekä saavuttivat yhä enemmän kokemusta, kun vaaroissa eläen tottuivat niihin.

Lakedaimonilaiset eivät verottaneet johdettavinaan olevia liittolaisiansa, vaan pitivät silmämääränään saattaa näiden keskuudessa voimaan harvavaltaisen hallitusmuodon, joka oli heidän omille pyrinnöilleen edullinen. Ateenalaiset sitävastoin aikaa voittaen anastivat kaupunkien laivastot haltuunsa, paitse Kiolaisten ja Lesbolaisten laivoja, sekä kantoivat kaikilta rahaveroa. Sentähden heidän sotakuntonsa tämän sodan alkaessa oli paljon suurempi, kuin se oli ennen ollut heidän aseliittonsa parainakaan aikoina.

Tällaiset ovat tutkimukseni tulokset muinaisoloista, joiden arvosteleminen on sangen vaivaloinen, jos ei halua umpimähkään luottaa kaikellaisiin tarjollaoleviin todistuksiin. Sillä ihmiset uskovat sokeasti, tarkemmin punnitsematta, mitä vain toiset kertovat heidän omankin maansa entisistä tapahtumista. Niinpä esim. Ateenalaiset ovat siinä luulossa, että Aristogeitoon ja Harmodios tappoivat Hipparkoksen, koska tämä oli tyranni, eivätkä tiedä, että Hippias, ollen vanhin Peisistratoksen pojista, hallitsi, että Hipparkos ja Tessalos olivat hänen veljensä, ja että Aristogeitoon, ja Harmodios juuri määrättynä päivänä ja ratkaisevalla hetkellä, epäillen jonkun liittolaisista ilmaisseen Hippiaalle heidän aikeensa, sentähden jättivät hänet rauhaan. Mutta koska he kumminkin tahtoivat tehdä jotakin uhkarohkeata, ennenkuin heidät otettaisiin kiinni, murhasivat he Hipparkoksen, jonka he tapasivat lähellä Leookorion nimistä temppeliä järjestämässä Panateenalaista juhlakulkuetta. Myöskin muista seikoista on useilla Helleeneillä väärä käsitys, vaikka tapahtumat ovat nykyaikaisia, jotka eivät ole ajan pituuden vuoksi unhottuneet, kuten esim. siitä, että muka Lakedaimonilaisten kuninkailla äänestäessä on kaksi ääntä, ja että siellä muka on ollut Pitanatilainen asejoukkue, jota kumminkaan ei koskaan ole ollut olemassa. Täten useimmat ihmiset eivät viitsi uhrata vaivaa päästäksensä totuuden perille, vaan omaksuvat mieluummin totena sen, mitä he muilta saavat kuulla.

Esitettyjen perusteiden nojalla voi eksymättä pitää todenmukaisena minun tässä tarkastettavina olleita tapahtumia, ken ei halua uskoa, mitä runoilijat liiotellen asioista kertovat, ja mitä muistitietojen keräilijät kirjottavat, enemmän miellyttääksensä kuulijoitaan, kuin esittääkseen totuuden. Useimmat näistä seikoista ovat ajan pituuden tähden muuttuneet tarumaisiksi ja sentähden on melkein mahdoton näyttää muistitietojen keräilijäin kertomuksia vääriksi. Minä luulen, että lukija tulee näkemään, että olen esittänyt asiat, niin vanhat kuin ne ovatkin, mitä pätevimpien todistuksien nojalla. Jos kohta ihmiset ylipäätään pitävätkin sitä sotaa, johon he itse ottavat osaa, sen kestäessä kaikista suurimpana, mutta sodan loputtua enemmän ihailevat muinaisia taisteluita, niin on kumminkin käypä ilmi, että tämä sota, jos pidetään mittakaavana itse tosiasioita, on ollut entisiä paljoa suurempi.

Mitä kukin on sanoin lausunut, joko sotaa tuumittaessa tai sen kestäessä, on minun ollut vaikea sanasta sanaan muistaa, olipa sitten niin, että itse olen sen kuullut, tai että muut ovat sen minulle kertoneet. Minä olen esittänyt puheet, kuten kunkin kulloinkin kysymyksessä olevassa tilaisuudessa minun mielestäni olisi pitänyt puhua, kumminkin pitäen kiinni lausuttujen sanojen pääsisällöstä. Mitä taas varsinaisiin sotatapauksiin tulee, niin en ole tahtonut mielivaltaisesti esittää vain sitä, mitä sattumalta olen kuullut, vaan sitä, missä itse olen ollut läsnä, tai mitä muiden kertomuksesta perinpohjaisen tutkimuksen jälkeen olen voinut varmana pitää. Paljon vaivaa on kuitenkin ollut päästä totuuden perille, koska ne, jotka eri tilaisuuksissa ovat olleet läsnä, useinkin kertovat asiaa eri tavalla, miten kukin eri puoluekannalta asiaa katselee, tai miten on kyennyt tapausten menon muistissaan säilyttämään. Lukijasta tuntunee tämä kaikista tarumaisista koristeluista vapaa kertomus ikävystyttävältä; mutta jos kaikki ne, jotka haluavat saada varman käsityksen sekä menneistä tapahtumista että tulevistakin, mikäli ne ihmisolojen kiertokulun mukaisesti tulevat kehittymään enemmän tai vähemmän menneiden tapahtumien kaltaisiksi, arvostelevat teokseni hyödylliseksi, on se saavuttanut riittävän tunnustuksen. Sillä tarkoitukseni onkin, että tämä kirja olisi lukijoille mieluummin ainainen omaisuus, kuin vaan hetkellinen huvitus.

Entisistä sodista oli Meedialainen sota kyllä suurin, vaan senkin ratkaisi kaksi maa- ja kaksi meritappelua. Tämä sota sitävastoin on jo kestänyt hyvin kauan ja on tuottanut Hellaalle sellaista kurjuutta, jommoista tämä maa ei ennen koskaan näin vähän ajan kuluessa ole kokenut. Sillä niin monta kaupunkia ei ennen koskaan ole valloitettu ja hävitetty kuin tässä sodassa osaksi vieraat kansat, osaksi itse taistelevat puolueet kokonaan tuhosivat, jotapaitsi moni kaupunki, jouduttuansa vihollisen käsiin, sai uudet asukkaat. Eikä koskaan ennen ole niin paljon ihmisiä ajettu maanpakolaisuuteen, ja vuodatettu niin paljon ihmisverta, kuin tässä sodassa ja sisällisissä mellakoissa. Tapaukset, joista ennen vain kuulopuheina kerrottiin, mutta harvemmin kokemuksen nojalla saatiin tietoja, osottautuivat täysin uskottaviksi, kuten maanjäristykset, jotka kohtasivat melkein koko maata ja olivat tavattoman ankaria, auringonpimenemiset, joita silloin sattui useammin kuin ennen, paikoittain suuri kuivuus, josta nälänhätä oli seurauksena, sekä päällepäätteeksi kauhea ruttotauti, joka surmasi paljon ihmisiä. Kaikkea tätä saivat Helleenit kokea tämän sodan kestäessä. Sodan alkoivat Ateenalaiset ja Peloponneesolaiset, rikkoen sen kolmikymmenvuotisen rauhan, jonka he olivat solmineet keskenänsä Euboian valloittamisen jälkeen. Ja että kävisi selville, minkätähden Helleenit joutuivat keskenänsä näin hirvittävään sotaan, tahdon minä heti aluksi esittää syyt ja riidan vaiheet, joiden tähden he purkivat tehdyn sopimuksen. Todellisena syynä pidän minä, vaikkakaan sitä ei ole mainittu, Ateenalaisten vallan kasvamista, joka pelotti Lakedaimonilaisia ja sai heidät tähän sotaan ryhtymään. Molemmin puolin julkilausutut syyt, joiden tähden he purkivat rauhan sopimukset ja ryhtyivät sotaan, olivat seuraavat.

Epidamnos kaupunki sijaitsee oikealla puolella Joonianmereen purjehdittaessa. Tämän läheisyydessä asuvat Taulantilaiset, eräs raakalaiskansakunta Illyrialaista sukuperää. Tämän kaupungin perustivat Kerkyyralaiset Heratokleen pojan Falloksen johdolla, joka oli kotoisin Korintoksesta ja Herakleen jälkeläisiä. Hänen olivat Kerkyyralaiset vanhan tavan mukaan kutsuneet emäkaupungista johtamaan siirtolaisia. Tähän siirtolaisretkeen oli myöskin joukko Korintolaisia ja muita Doorilaiseen kansallisuuteen kuuluvia henkilöitä ottanut osaa. Epidamnolaisten kaupunki tuli aikaa myöten suureksi ja väkirikkaaksi. Kerrotaan, että Epidamnolaiset monta vuotta kestäneiden sisällisten levottomuuksien jälkeen joutuivat tappiolle eräässä sodassa lähellä asuvaa raakalaiskansaa vastaan ja menettivät suuren osan vallastansa. Vähää ennen Peloponneesolaista sotaa karkotti kansa kaupungista ylimykset, jotka sitten lähtivät viholliskansan luo ja yhdessä heidän kanssaan ahdistivat ryöstöillään Epidamnolaisia sekä maitse että meritse. Kun kaupunkiin jääneet Epidamnolaiset näin olivat joutuneet pulaan, toimittivat he lähettiläitä Kerkyyraan, koska tämä oli heidän emäkaupunkinsa, rukoilemaan, etteivät Kerkyyralaiset välinpitämättöminä sallisi heidän sortua perikatoon, vaan sovittaisivat heidät karkotettujen kanssa ja tekisivät lopun barbarilaissodasta. Tätä rukoilivat lähettiläät, asettuen avunanojien tavoin Heeran temppeliin. Mutta Kerkyyralaiset eivät välittäneet heidän avunpyynnöstään, vaan antoivat heidän palata tyhjin toimin kotiin.

Kun Epidamnolaiset nyt näkivät, ettei heillä Kerkyyrasta ollut mitään apua odotettavissa, eivät he tietäneet, miten voisivat pulasta selviytyä. He lähettivät miehiä Delfoihin kysymään Apolloonilta, tulisiko heidän jättää kaupunkinsa Korintolaisille, nämä kun olivat tämän perustajat, ja siten saada apua näiltä. Apolloon antoi heille sen vastauksen, että heidän tuli jättää kaupunkinsa Korintolaisille ja antautua heidän johdettaviksensa. Epidamnolaiset toimittivatkin lähettiläitä Korintokseen ja luovuttivat oraakelin neuvosta siirtolaiskaupungin Korintolaisten suojelukseen, jonka ohessa he huomauttivat, että heidän kaupunkinsa perustaja oli kotoisin Korintoksesta, ja ilmottivat heille oraakelin vastauksen, pyytäen, etteivät nämä pysyisi välinpitämättöminä heidän perikadostansa, vaan ryhtyisivät puollustamaan heitä. Korintolaiset lupasivatkin heille oikeudenmukaisesti apua, katsoen siirtokunnan kuuluvan yhtä hyvin heille kuin Kerkyyralaisille, mutta myöskin osaksi kantaen vihaa Kerkyyralaisia vastaan, koska nämä, vaikka olivat heidän siirtolaisiansa, eivät välittäneet heistä. Sillä he eivät yhteisissä kokouksissa osottaneet Korintolaisille sitä kunnioitusta, mitä näillä oli oikeus vaatia, eivätkä valinneet uhrimenojen johtajiksi Korintolaista, kuten muut siirtolaiset tavallisesti tekivät, vaan kohtelivat heitä välinpitämättömästi ja ynseästi. Varallisuudeltansa olivat he tähän aikaan Hellaan rikkaimpien kaupunkien vertaisia, sotavarustuksiensa puolesta näitä mahtavammat ja laivastoonsa nähden olivat he yhteen aikaan muista suuresti edellä, koska Kerkyyra jo Faiaakien ajoista asti, jotka ennen heitä asuivat siellä, oli suuressa maineessa. Juuri tämä seikka vaikutti, että he yhä ahkerammin koettivat suurentaa laivastoansa. Se ei ollutkaan vähäpätöinen, heillä kun sodan puhjetessa oli vesillä 120 kolmisoutuista laivaa.

Koska siis Korintolaisilla oli niin paljon syytöksiä Kerkyyralaisia vastaan, lähettivät he mielellänsä Epidamnolaisille avuksi joukon Amprakialaisia ja Leukadialaisia miehiä sekä myöskin omaa sotaväkeä, ilmottaen, että ken vain haluaisi, saisi yhtyä retkikuntaan ja jäädä asumaan Epidamnokseen. Nämä matkustivat maitse Apollooniaan, joka on Korintolainen siirtokunta, koska pelkäsivät, että Kerkyyralaiset estäisivät heitä meritse matkustamasta. Mutta kun Kerkyyralaiset saivat tietää, että uudet siirtolaiset olivat suojelusväen seuraamina matkalla Epidamnokseen ja että kaupunki oli jättäytynyt Korintolaisten suojaan, vihastuivat he suuresti, ja vaativat, lähettäen heti 20 laivaa, että Epidamnolaiset ottaisivat pakolaiset kaupunkiinsa sekä palauttaisivat luotaan Korintoksesta lähetetyt siirtolaiset ja suojelusväen. Epidamnoksesta karkotetut ylimykset olivat näet tulleet Kerkyyraan, ja vedoten yhteisiin hautoihin ja yhteiseen syntyperään, pyytäneet näitä viemään heidät takaisin isänmaahan. Kun eivät Epidamnolaiset ensinkään välittäneet näistä Kerkyyralaisten vaatimuksista, lähtivät nämä viimeksimainitut yhdessä illyrialaisten kanssa heitä vastaan 40 laivalla, ottaen karkotetut Epidamnolaiset mukaansa laivoihin, viedäkseen heidät Epidamnokseen. Tultuansa kaupungin edustalle, ilmottivat he julkisesti, että kaikki muukalaiset ja ne Epidamnolaiset, jotka halusivat, saivat rauhassa poistua kaupungista, mutta että kaupunkiin jääneitä kohdeltaisiin vihollisina. Kun ei kukaan silloin lähtenyt kaupungista, ryhtyivät Kerkyyralaiset säännöllisesti piirittämään kaupunkia, joka sijaitsi eräällä maakannaksella.

Niinpiankuin Korintolaiset saivat sanoman Epidamnoksen piirityksestä, varustautuivat he lähtemään sotaretkelle, samalla kuin antoivat tiedon uuden siirtokunnan lähettämisestä Epidamnokseen, jonne saisi lähteä mukaan täysillä kansalaisoikeuksilla kutka vaan halusivat. Mutta ne, jotka eivät heti tahtoisi astua laivoihin lähteäkseen mukaan, saisivat, jos kumminkin tahtoisivat säilyttää siirtolaisoikeutensa, maksamalla 50 Korintolaista drakmaa jäädä Korintokseen. Silloin löytyi suuri joukko sekä niitä, jotka heti lähtivät mukaan laivoilla, että niitä, jotka suorittivat rahamaksun. Korintolaiset pyysivät myöskin Megaralaisia saattamaan heitä muutamilla laivoilla siltä varalta, että Kerkyyralaiset estäisivät heitä purjehtimasta. Megaralaiset varustautuivat auttamaan heitä kahdeksalla laivalla, samoin Kefalleenian Paleelaiset neljällä. Korintolaiset kääntyivät pyyntöineen niinikään Epidaurolaisten puoleen, ja nämä antoivat heille lisäksi viisi laivaa, Hermionelaiset antoivat yhden laivan, Troitseenilaiset kaksi, Leukadialaiset kymmenen ja Amprakialaiset kahdeksan. Teebalaisilta ja Fleiasilaisilta pyysivät he rahaa ja Eeliläisiltä tyhjiä laivoja ynnä rahaa. Korintolaiset itse varustivat 30 laivaa, ja niihin 3,000 raskasaseista.

Kun Kerkyyralaiset kuulivat Korintolaisten näin suuresti varustautuvan, läksivät he Lakedaimonilaisten ja Sikyoonilaisten lähettiläiden kanssa Korintokseen ja vaativat, että Korintolaiset kutsuisivat takaisin sekä Epidamnoksessa olevan varustusväkensä että siirtokuntansa, heillä kun ei ollut osallisuutta Epidamnokseen. Jos Korintolaiset luulivat itsellään sitä jossakin määrin olevan, sanoivat he olevansa valmiit jättämään asian oikeuden ratkaistavaksi niille Peloponneesoksen kaupungeille, joista he yhteisesti sopisivat. Se saisi pitää siirtolan, jolle mainitut kaupungit sen katsoisivat kuuluvaksi. He myöntyivät myös jättämään asian Delfoin oraakelille ratkaistavaksi. Sotaa he kaikin mokomin tahtoivat välttää; mutta jos Korintolaiset käyttäisivät väkivaltaa, sanoivat he oman etunsa vuoksi olevansa pakotetut ystävikseen liittämään ne, joita eivät muuten, nykyisille liittolaisille vieraina, niiksi haluaisi. Korintolaiset vastasivat heille, että he tahtoivat asiasta neuvotella vasta sitten, kun Kerkyyralaiset olivat kutsuneet Epidamnoksesta sekä laivansa että barbarit. Korintolaisten mielestä ei käynyt päinsä, että he ryhtyivät asiaa oikeudellisesti käsittelemään, niin kauan kuin Epidamnosta piiritettiin. Korintolaisten ehtoihin Kerkyyralaiset sanoivat olevansa taipuvaisia, jos Korintolaisetkin kutsuivat miehensä Epidamnoksesta. He sanoivat myöskin myöntyvänsä siihen, että molemmat pysyivät alallansa ja tekivät aselevon, kunnes asia oikeudessa ratkaistaisiin.

Mutta Korintolaiset eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan mitään senlaisista ehdoista, vaan lähettivät, kun heidän laivansa olivat miehitetyt ja heidän liittolaisensa saapuneet, airueen edeltäkäsin julistamaan sodan Kerkyyralaisille ja lähtivät Epidamnokseen näitä vastaan 75 laivalla ja 2,000 raskasaseisella. Laivastoa johtivat Pellikoksen poika Aristeys, Kalliaan poika Kallikratees ja Timanteen poika Timanoor. Jalkaväen johtajat olivat Eyrytiimoksen poika Arketiimos ja Isarkoksen poika Isarkidas.

Kun he olivat tulleet Anaktorian maassa sijaitsevan Aktionin edustalle, missä Apolloonin temppeli on lähellä Amprakian merenlahden suuta, lähettivät Kerkyyralaiset heitä vastaan sanansaattajan veneessä ilmottamaan, etteivät Korintolaiset saisi purjehtia kauemmaksi, miehittivät omat laivansa, tekivät vanhat laivansa merikelpoisiksi ja korjasivat muitakin. Kun lähettiläs ei tuonut KorintoIaisilta rauhaan suostuvaa vastausta, ja koska Kerkyyralaisilla oli miehitettyinä 80 laivaa, lukuunottamatta niitä 40, jotka olivat piirittämässä Epidamnosta, purjehtivat he Korintolaisia vastaan ja ryhtyivät tappeluun, jossa saivat loistavan voiton ja tuhosivat Korintolaisilta 15 laivaa. Samana päivänä onnistui niiden, jotka piirittivät Epidamnosta, saada kaupunki antautumaan ehdoilla, että vieraat jätettäisiin piirittäjien käsiin, mutta että Korintolaiset pidettäisiin vankeudessa toistaiseksi.

Kerkyyralaiset pystyttivät tämän tappelun jälkeen voitonmerkin Leykimnee-niemelle Kerkyyran alueelle ja surmasivat muut vangit paitse Korintolaiset, jotka he pitivät vangittuina. Kun Korintolaiset ja heidän liittolaisensa voitettuina laivoinensa olivat palanneet kotiinsa, olivat Kerkyyralaiset koko meren herroina niillä seuduilla. He purjehtivat Korintolaisten Leukas nimiseen siirtolaan, panivat autioiksi sen alueita ja polttivat Kylleeneen, missä Eeliläisillä oli laivanveistämö, koska nämä olivat antaneet Korintolaisille laivoja ja rahaa. Kauan aikaa meritaistelun jälestä olivat he herroina merellä, ahdistivat laivoillaan Korintolaisten liittolaisia ja tekivät näille suuria vahinkoja, kunnes Korintolaiset vihdoin kesän loppupuolella lähettivät laivaston ja sotajoukon, koska heidän liittolaisensa olivat joutuneet suureen ahdinkoon, ja leiriytyivät lähelle Aktionia Keimerionin edustalle Tesprootiassa, suojellaksensa Leukasta ja muita heille ystävällisiä kaupunkeja. Kerkyyralaiset puolestansa asettuivat sotajoukkoinensa ja laivastoineen Leykimneen edustalle. Kumpikaan ei ryhtynyt hyökkäykseen, vaan he pysyivät koko kesän vastakkain, kunnes kumpikin talveksi palasi kotiinsa.

Korintolaiset kuluttivat koko vuoden meritappelun jälkeen uusien laivojen rakentamiseen, valmistautuen suurella innolla sotaan Kerkyyralaisia vastaan, ja panivat kuntoon mahtavan laivaston, johonka he hankkivat soutajia pestaamalla niitä osaksi Peloponneesoksesta, osaksi Hellaan muista seuduista. Tieto näistä varustuksista huoletti Kerkyyralaisia, ja koska he tähän saakka eivät olleet liitossa minkään Helleeniläisen valtion kanssa eivätkä kuuluneet Ateenalaiseen eivätkä liioin Lakedaimonilaiseenkaan puolueeseen, katsoivat he viisaimmaksi kääntyä Ateenalaisten puoleen, liittoutuaksensa heidän kanssaan ja koettaakseen saada heiltä apua. Mutta kun korintolaiset saivat tämän tietää, lähettivät he myöskin lähetystön Ateenaan, jottei tämä valta, yhdistämällä laivastonsa Kerkyyralaisten laivastoon, estäisi heitä päättämästä sotaa mielensä mukaan. Kun kansa oli kutsuttu kokoon, puhui kumpikin lähetystö omasta puolestansa, vastustaen toinen toistansa. Kerkyyralaiset saivat ensin puheenvuoron ja puhuivat seuraavaan tapaan:

"Ateenan miehet! Kohtuullista on, että ne, jotka tulevat pyytämään toisilta apua, kuten me nyt, voimatta vedota aikaisemmin osotettuun suureen ystävyyteen tai ennen annettuun sota-apuun, koettavat näyttää toteen ennen kaikkea, että se, mitä he pyytävät, on myös hyödyllistä niille, joiden puoleen he kääntyvät, tai ettei se ainakaan ole heille vahingoksi, sekä toiseksi, että avunsaajat ainaisesti tulevat olemaan kiitollisuuden velassa. Vaan jos eivät sitä voikaan vakuuttavasti toteen näyttää, eivät kumminkaan saa kantaa vihaa, jos heidän avunpyyntönsä ei onnistu. Kerkyyralaiset ovat lähettäneet meidät pyytämään teitä liittolaisikseen, varmasti uskoen voivansa tarjota teille edellämainitut takeet. Tosin ei meidän tähänastinen menettelymme teitä kohtaan tue meitä apua pyytäessämme, vaan päinvastoin on se meille nykyhetkellä epäedullinen."

"Tätä ennen me emme ole mielellämme auttaneet ketään sodassa ja nyt tulemme me kumminkin apua anomaan toisilta, koska me tässä sodassa Korintolaisia vastaan menettelymme tähden olemme jääneet liittolaisitta oman onnemme nojaan. Näin on meidän luuloteltu viisas varovaisuutemme, kun emme ole tahtoneet vieraitten kanssa solmittujen liittojen kautta joutua vaaraan toisten etujen tähden, lopuksi kääntynyt ilmeiseksi ajattelemattomuudeksi ja heikkoudeksi. Tosin me äskeisessä meritaistelussa omin voimin torjuimme päältämme Korintolaisten hyökkäyksen. Mutta kun he nyt käyvät päällemme suuremmalla sotavoimalla, jonka he ovat koonneet sekä Peloponneesoksesta että muista Helleeniläisistä maista, niin emme luule kykenevämme omin voimin pitämään puoliamme. Ja koska suuri vaara on tarjona, jos Korintolaiset meidät voittavat, olemme me pakotetut pyytämään apua sekä teiltä että muilta. Meille on annettava anteeksi, jos me nyt toimimme vastoin entistä varovaisuuttamme, koska meidän aikaisempi menettelytapamme ei ole johtunut ynseydestä, vaan ymmärtämättömyydestä."

"Teille tulee tämä sattuma, joka pakottaa meitä pyytämään apua, monessa suhteessa olemaan varsin edullinen, jos te pyyntöömme suostutte. Ensiksikin tarjoutuu teille sen kautta tilaisuus suojella viattomasti loukatuita, ja toiseksi saavutatte te suojelemalla meitä, kun suurimmat etumme ovat vaarassa, meidän puoleltamme ikuisen kiitollisuuden. Sitäpaitsi on meillä laivasto, jollaista ei löydy toista teidän laivastoanne lukuunottamatta. Ajatelkaapa, mikä onnen sattuma on harvinaisempi ja mikä viholliselle haitallisempi, kuin että sama valtio, jonka liittoutumista itsenne kanssa te olisitte pitäneet suuria aineellisia etuja ja suosionsaavutuksia arvokkaampana, että sama valta tarjoutuu liittolaiseksi teidän pyytämättänne, antautuen teille aiheuttamatta vaaroja ja kustannuksia. Sen lisäksi tuottaa se teille tilaisuuden saavuttaa kaikkialla hyväksymistä sekä kiitollisuutta niiden puolelta, joita ryhdytte puollustamaan, ja itsellenne melkoisen voimanlisäyksen. Harvat ovat milloinkaan päässeet osallisiksi kaikista näistä eduista samalla kertaa, harvat niinikään liittolaisuutta etsiessään kyenneet tarjoamaan niille, joiden puoleen he kääntyvät, yhtä paljon turvaa ja kunniaa, kuin he itse toivovat saavansa".

"Mutta jos joku teistä arvelee, ettei tulisi syntymään sotaa, missä me voisimme olla teille avuksi, niin hän suuresti erehtyy, kun ei huomaa, että Lakedaimonilaiset, peläten teidän valtaanne, jo sommittelevat sotaa, ja että Korintolaiset, jotka heihin voivat suuresti vaikuttaa ja samalla ovat teidän vihollisianne, nyt koettavat ensiksi selviytyä meistä, ollakseen sitten valmiit hyökkäämään teitä vastaan, jottemme me voisi yhdistämällä sotavoimiamme taistella heitä, yhteistä vihollista, vastaan, ja jotta he voisivat käyttää tilaisuutta sekä vahingoittaakseen meitä että itse voimistuakseen. Meidän molempien tulee siis, toisen tarjoamalla liittolaisuutta, toisen ottamalla tarjousta vastaan, estää vihollistemme aikeet ja ryhtyä hyökkäyssotaan heitä vastaan, ennenkuin he ennättävät sen tehdä".

"Jos he sanovat teidän tekevän väärin ottaessanne suojaanne heidän siirtolaisensa, niin tietäkööt, että jokainen siirtola kunnioittaa emäkaupunkiansa, niin kauan kuin sitä kohdellaan hyvin, mutta että se vieraantuu emäkaupungistaan, jos sille tehdään vääryyttä. Sillä heitä ei lähetetä ollakseen siirtolaisina emäkaupunkiin jääneiden orjia, vaan heidän rinnallaan samoja oikeuksia nauttivina. On päivänselvää, että Korintolaiset ovat tehneet meille vääryyttä. Sillä kun heitä vaadittiin oikeudellisesti ratkaisemaan Epidamnoksen rettelöt, niin tahtoivat he mieluummin selvittää syytekohdat sodan avulla kuin oikeuteen turvaamalla. Olkoon tämä heidän menettelynsä meitä, heidän heimolaisiansa, kohtaan teille varoituksena, jottei heidän viekkautensa saisi teitä eksyttää ajattelematta suostumaan heidän tuumiinsa. Sillä turvallisemmin elää se, jonka ei tarvitse katua viholliselle tehtyjä myönnytyksiä".

"Te ette suinkaan, ottamalla meidät liittoonne, riko Lakedaimonilaisten kanssa tekemiänne sopimuksia, koska me emme ennen ole olleet kumpaistenkaan liittolaisia. Sitäpaitsi on teidän liittosopimuksessanne nimenomaan säädetty, että jokainen Helleeniläinen kaupunki, joka ei ole teidän kumpaisenkaan liittolainen, saa vapaasti käydä, kummalle puolelle haluaa. Onpa merkillistä, jos Korintolaiset saavat ottaa laivamiehistönsä sekä liittouneista valtioista että myöskin muualta Hellaasta, vieläpä teidän alusmaistannekin, samalla kuin sulkevat meiltä tien liiton tekemiseen, johon kaikilla muilla on tilaisuus avoinna, sekä kaikkeen muunlaiseen avunhankintaan, vieläpä katsovat oikeuden tulevan poljetuksi, jos te suostutte meidän pyyntöömme. Mutta paljoa enemmän syyllisinä me tulemme pitämään teitä, jos emme voi teitä taivuttaa. Sillä siinä tapauksessa te hylkäätte meidät, kun olemme ahdingossa emmekä ole teidän vihollisianne, vaan heidän, jotka ovat teidänkin varsinaiset vihollisenne ja ahdistajanne. Puhumattakaan siitä, että estäisitte heidän hankkeitansa, te päinvastoin sallitte heidän koota sotavoimia teidän omalta alueeltanne. Teidän tulee mitä jyrkimmin estää heitä keräämästä palkkasotureita teidän alusmaistanne tai toimittaa meille apua siten, kuin paraaksi katsotte, mieluummin solmimalla juhlallinen liitto, jota me erityisesti toivomme. Teillä on tästä, kuten jo aluksi huomautimme, monta tuntuvaa etua, joista ennen kaikkea tärkein on se, että meillä on yhteiset viholliset, mikä seikka on luotettavin vakuus uskollisuudestamme, vieläpä voimalliset viholliset, jotka kyllä kykenevät rankaisemaan heistä luopuneita. Ja kun liittoa tarjoava on merivalta eikä maavalta, niin on kieltäytyminen sitä vaarallisempi. Teidän oma etunne vaatii näet, jos vaan mahdollista, estämään kaikkia muita hankkimasta laivastoa tahi ainakin, jos tämä ei käy päinsä, pitämään sitä merivaltaa ystävänänne, joka on voimakkain".

"Jos joku teistä pelkää tämän kautta rikkovansa liittosopimukset, vaikkakin hän katsoo kaiken tämän edulliseksi, niin tietäköön hän, että tällainen pelko, jota toimintavoima on tukemassa, on enemmän pelottava vihollisia, kun taas vastaisessa tapauksessa meidän liittomme hylkäämisen kautta heikkoutunut uljuus on omansa lisäämään mahtavan vihollisen rohkeutta. Tietäköön hän myöskin, että teidän nyt tehtävästänne päätöksestä riippuu yhtä hyvin Ateenan kuin Kerkyyrankin kohtalo, ja että hän ei siinä tapauksessa pidä silmällä molempien kaupunkien etua, jos hän katsomalla vaan nykyhetkeen, ottamatta huomioon uhkaavaa ja miltei jo alotettua sotaa, hylkää senlaisen valtion ystävyydentarjouksen, jonka vihamielisyys ja ystävyys ovat seurauksiltaan mitä tärkeimmät. Sillä meidän kaupunkimme sijaitsee erittäin sopivalla paikalla Italiaan ja Sikeliaan purjehdittaessa, niin että voimme estää laivoja purjehtimasta sieltä Peloponneesokseen ja niinikään, milloin vaan haluamme, lähettää laivoja sinne, muista eduista puhumattakaan. Lyhyesti sanoen ovat ne syyt, jotka eivät salli teidän jättää meitä oman onnemme nojaan, seuraavat: Hellaassa löytyy vaan kolme huomattavampaa merivaltaa, teidän, meidän ja Korintolaisten. Jos te nyt sallitte kahden näistä yhdistyä ja Korintolaisten kukistaa meidät, niin täytyy teidän käydä merisotaa Kerkyyralaisten ja Peloponneesolaisten yhdistettyjä voimia vastaan, mutta jos te otatte meidät liittoonne, niin on teillä sodassa heitä vastaan käytettävänä laivasto, joka on suuresti lisääntynyt meidän laivojemme kautta".

Täten puhuivat Kerkyyralaiset. Heidän jälkeensä lausuivat Korintolaiset seuraavaan suuntaan:

"Koska nuo Kerkyyralaiset eivät ole puhuneet ainoastaan heidän ottamisestaan teidän liittoonne, vaan myöskin siitä, että me olisimme tehneet heille vääryyttä ja ryhtyneet sotaan heitä vastaan vastoin kaikkea oikeutta ja kohtuutta, niin täytyy meidänkin ensiksi kajota kumpaiseenkin kohtaan, ennenkuin siirrymme puhumaan muista asioista, jotta te jo heti aluksi voisitte varmuudella tietää meidän puoleltamme tehdyn vaatimuksen olevan oikeutetun, sekä ettette syyttä hylkää näiden pyyntöä."

"He väittävät varovaisuudesta pidättäytyneensä rupeamasta liittoon kenenkään kanssa. Mutta näin he ovat menetelleet kataluudessaan, eivätkä suinkaan vilpittömässä mielessä, he kun eivät ole tahtoneet ottaa ketään liittolaiseksi eivätkä myöskään todistajaksi, jottei heidän tarvitsisi hävetä muitten edessä. Tämän ohessa tekee heidän kaupunkinsa yksityisen asemansa kautta heidät itsensä tuomareiksi, jos he ovat muita loukanneet, paremmin, kuin jos jotkut liitot heitä sitoisivat, koska he ani harvoin purjehtivat naapuriensa luo, jotavastoin toisten on pakko poiketa heidän luoksensa. Tällaiseen kierouteen perustuu heidän kauniilta kaikuva puolueettomuutensa, jota he viisaasti ovat käyttäneet naamarinaan. Sillä he eivät ole noudattaneet puolueettomuutta, pidättyäkseen muiden kanssa tekemästä vääryyttä, vaan voidakseen sitä tehdä yksin, erittäinkin harjottaakseen väkivaltaa, missä ovat voitolla, sekä toisen kustannuksella saavuttaakseen etuja salassa muilta ja esiintyäkseen hävyttömästi, jos jotakin vääryyden avulla ovat saavuttaneet. Jos he olisivat kunnon miehiä, kuten kerskaavat, niin he sitä mieluummin olisivat suostuneet oikeudenmukaiseen ratkaisuun, kuta vaikeampi toisten on pakottaa heitä siihen".

"Mutta näin he eivät ole menetelleet meitä eivätkä muitakaan kohtaan. Sillä vaikka he ovat meidän siirtolaisiamme, niin kapinoivat he alituisesti ja ryhtyvät nyt julkiseen sotaankin meitä vastaan sanoen, ettei heitä ole lähetetty kärsimään huonoa kohtelua meidän puoleltamme. Mutta emmehän varmaankaan ole perustaneet siirtolaiskuntia, kärsiäksemme heidän puoleltansa röyhkeyttä ja väkivaltaa, vaan pysyäksemme heidän johtajinaan ja saadaksemme heidän puoleltaan osaksemme meille tulevaa kunnioitusta. Muut siirtolaiskaupunkimme meitä kyllä kunnioittavat ja rakastavat. Onhan aivan selvää, että, kun muut siirtolaiset ovat meihin tyytyväiset, näillä yksinään ei voi olla pätevää syytä nurjamielisyyteen. Emmekähän me näin ankarasti kävisi heidän kimppuunsa, elleivät niin törkeästi olisi meitä loukanneet. Mutta vaikka olisimmekin hairahtuneet, olisi heidän sopinut väistää meidän vihaamme, jolloin taas meille olisi ollut häpeällistä käyttää pakkokeinoja niin maltillisesti esiintyviä vastaan. Rikkauksiensa nojalla he ovat esiintyneet röyhkeästi meitä vastaan monasti muulloinkin ja ovat nyt päällepäätteeksi anastaneet Epidamnoksen, joka kieltämättä kuuluu meille. Tosin he, niin Kauan kuin Epidamnos oli hädässä, eivät siitä välittäneet, vaan kun me riensimme sen avuksi, valtasivat he väkisten kaupungin".

"He kyllä sanovat tarjoutuneensa tätä ennen alistumaan oikeudelliseen ratkaisuun. Mutta tällaisella tarjouksella on ainoastaan siinä tapauksessa merkitystä, jos sen tekijä astuu oikeuden eteen, ennenkuin on ryhtynyt taisteluun ja ennenkuin on saavuttanut etuja taistelussa. Nämä eivät tehneet kauniilta kuuluvaa tarjoustaan jättää asian oikeudellisesti ratkaistavaksi, ennenkuin olivat ryhtyneet piirittämään kaupunkia, vaan vasta sitten, kun huomasivat, ettemme voisi toimettomina katsella tapahtumain kulkua. Ja nyt tulevat he teidän luoksenne tyytymättä siellä tekemiinsä vääryyksiin, saadaksensa teidät liittolaisikseen ja vieläpä avustamaan heitä vääryydenteoissansa, ja liittolaisiksenne pyrkivät he nyt vasta, kun välimme ovat julkisesti rikkoutuneet. Heidänhän olisi sopinut kääntyä teidän puoleenne juuri silloin, kun heillä ei ollut mitään pelättävää, eikä nyt, kun he pelkäävät meitä kohtaan harjottamiensa vääryyksien seurauksia, eikä liioin nyt, koska teillä ei milloinkaan ole ollut hyötyä heidän sotavoimistansa, vaan kumminkin tulisitte olemaan meidän silmissämme yhtä rikollisia kuin he, vaikka teillä ei ole mitään osaa heidän rikoksiinsa. Jos ennen olisitte toimineet yhteisin voimin, niin tulisi teidän myöskin kärsiä seuraukset".

"Me olemme täten osottaneet, että esiinnymme oikeusperusteilla, mutta että Kerkyyralaiset ovat väkivallanharjottajia ja rosvoja. Meidän tulee vielä todistaa teille, ettette toimi oikeudenmukaisesti, jos otatte heidät liittoonne. Sillä jos kohtakin liittosopimuksessa on sanottu, että liittoon kuulumaton kaupunki vapaasti saa liittyä, kumpaiseen puolueeseen vain haluaa, niin ei sopimus suinkaan tarkota niitä, jotka toimivat muiden vahingoksi, vaan niitä, jotka, vetäytymättä pois auttamasta muita, tarvitsevat apua, eikä luonnollisesti ole sovellutettava niihin, jotka ajattelemattomille suojelijoillensa tuottavat sotaa rauhan asemesta. Tämä tulee olemaan teidän laitanne, jos ette seuraa meidän neuvoamme. Sillä te ette ainoastaan tule heidän avustajiksensa, vaan myöskin meidän vihollisiksemme, kun tähän saakka olette olleet ystäviämme. Jos te nimittäin käytte heidän puolellensa, niin on meidän mahdoton puollustautua heitä vastaan ahdistamatta teitä. Kohtuullisinta olisi, ettette menisi kumpaisenkaan puolelle, tahi muuten, että liittyisitte meihin noita vastaan. Olettehan jo ennestään sopimuksissa Korintolaisten kanssa, jotavastoin te Kerkyyralaisten kanssa ette milloinkaan ole edes tehneet aselepoakaan".

"Älkää ottako tavaksenne suojella muiden luopuneita alamaisia. Emmehän mekään, kun Samolaiset kapinoitsivat, äänestäneet teitä vastaan, vaan Peloponneesolaisten ollessa eri mieltä, tuliko niitä puollustaa, vastustimme me julkisesti tätä tuumaa lausuen, että jokaisella on oikeus rangaista liittolaisiansa. Jos te otatte liittoonne ja puollustatte noita pahantekijöitä, niin kyllä piankin käy ilmi, että jommoinenkin määrä liittolaisistanne siirtyy meidän puolellemme, ja että noudattamanne menettelytapa tulee olemaan teille itsellenne vahingoksi eikä meille".

"Näillä myöskin Helleeniläisten lakien mukaan riittävillä oikeudenperusteilla astumme teidän eteenne: tämä on se ystävällisyyden velka, jonka me kehotamme teitä nyt maksamaan, koskemme ole kylliksi vihollisia tahtoaksemme vahingoittaa teitä, emmekä liioin kylliksi ystäviä halutaksemme hyödyttää teitä. Sillä kun teillä, sotiessanne Aiginalaisia vastaan ennen Meedialaissotaa, ei ollut kylliksi sotalaivoja, niin saitte te Korintolaisilta 20 laivaa. Tämä meidän suosiollisuutemme, kuten myös käytöksemme Samolais-rettelöissä, jolloin Peloponneesolaiset meidän kehotuksestamme eivät avustaneet Samolaisia, hankki teille voiton Aiginalaisista ja voiman rankaisemaan Samolaisia. Ja tämä tapahtui sitäpaitsi semmoiseen aikaan, jolloin ihmiset hyökkäävät toistensa kimppuun, välittämättä muusta kuin omasta voitostaan, ja jolloin ystävästä käy avustaja, vaikkakin ennen on esiintynyt vihollisena, mutta sitävastoin vihollisesta vastustaja, joskin muuten on ystävä, koska hetken voitonhimon tähden omat edut laiminlyödään."

"Miettikää näitä seikkoja ja neuvokoot vanhemmat nuoria ymmärtämään, että on kohtuullista avustaa meitä, kuten me teitä, älköönkä kukaan tuumiko, että tämä kyllä voi kuulua kohtuulliselta, mutta että sodan syttyessä aivan toinen menettely olisi hyödyllinen. Sillä mitä vähemmän poiketaan oikeudesta, sitä varmemmin etu saavutetaan. Mitä taas syntyvään sotaan tulee, jolla teitä Kerkyyralaiset koettavat pelottaa, saadaksensa teitä vääryyttä harjottamaan, niin se on tuiki epävarma. Ei teidän pidä, tämän kautta kiihotettuina, hankkia itsellenne aivan varmasti hetimiten syntyvää vihamielisyyttä Korintolaisten puolelta, vaan koettakaa mieluummin poistaa meissä Megaralaisten takia vallitsevaa epäluuloa. Sillä myöhäinenkin sopivassa tilaisuudessa osotettu ystävyys voi, jos kohtakin se on vähäarvoisempi, sovittaa suurimmankin loukkauksen. Älkää antako viekotella itseänne sillä, että he tarjoavat teille voimakasta laivastoliittoa; sillä paljoa varmempi tuki on rehellinen menettely vertaisiansa kohtaan, kuin hetken viehättämänä koettaa saavuttaa vaaranalaisia etuja."

"Koska me nyt olemme joutuneet samaan asemaan, josta me Lakedaimonissa puhuimme, että nimittäin jokaisella on oikeus rangaista liittolaisiansa, niin pyydämme me nyt teitä menettelemään samoin meitä kohtaan, jottette te päätöksellänne vahingoita meitä, me kun silloin äänestimme teidän hyväksenne. Maksakaa hyvä hyvällä: sillä tietäkää, että nyt on se ratkaiseva hetki käsissä, jolloin avustaja on paras ystävä ja vastustaja pahin vihollinen. Vieläkin kerran: älkää ottako Kerkyyralaisia liittolaisiksenne meidän mielipahaksemme älkääkä avustako heitä vääryyden tekemisessä. Tällätavoin te sekä menettelette velvollisuutenne mukaisesti että päätätte omaksi hyödyksenne."

Näin puhuivat Korintolaiset. Kun Ateenalaiset olivat kuulleet kumpaisenkin puolueen esityksen, kutsuttiin kansa kahdesti kokoon. Ensimmäisessä kokouksessa sai Korintolaisten puhe paljon kannatusta, mutta toisessa kokouksessa muuttivat Ateenalaiset mielensä ja päättivät tehdä liiton Kerkyyralaisten kanssa, että nimittäin heillä olisi yhteiset viholliset ja yhteiset ystävät. Sillä jos Ateenalaiset Kerkyyralaisten kehotuksesta olisivat hyökänneet Korintosta vastaan, niin olisivat he rikkoneet Peloponneesolaisten kanssa tehdyt sopimukset. He solmivat vaan puollustusliiton, jonka kautta he sitoutuivat avustamaan toisiansa, jos joku hyökkäisi Kerkyyraa, Ateenaa tai heidän liittolaisiansa vastaan, sillä Ateenalaiset pitivät sotaa Peloponneesolaisia vastaan miltei varmana eivätkä sallineet, että Kerkyyra, jolla oli niin mahtava laivasto, joutuisi Korintolaisten valtaan, vaan toivoivat, että nämä mitä kiivaimmin hyökkäisivät toistensa kimppuun, jotta heidän olisi sitä helpompi sotia Korintolaisia ja muita merivaltioita vastaan, jos niin olisi pakko. Myöskin näkyi heistä tämä saari sijaitsevan erinomattain sopivalla paikalla, jos tahtoi purjehtia Italiaan ja Sikeliaan.

Tässä aikeessa ottivat Ateenalaiset Kerkyyralaiset liittoonsa ja lähettivät välittömästi, Korintolaisten lähdettyä, heille avuksi 10 laivaa. Näitä johtivat Kimoonin poika Lakedaimonos, Strombikoksen poika Diotiimos ja Epikleen poika Prooteas. Heillä oli käsky välttää tappelua Korintolaisten kanssa, jolleivät nämä purjehtisi Kerkyyraan tai johonkin sille kuuluvaan paikkakuntaan, yrittäen viedä siellä maihin sotaväkeä, mutta että heidän väkivallalla tulisi estää tätä tapahtumasta. Tämän käskyn antoivat Ateenalaiset heille, jotteivät rikkoisi rauhan sopimuksia. Ja näin saapuivat nämä 10 laivaa Kerkyyraan.

Kun Korintolaiset olivat valmiit varustuksissaan, purjehtivat he Kerkyyraan 150 laivalla. Näistä laivoista oli kymmenen Eeliläistä, 12 Megaralaista, kymmenen Leukadialaista, 27 Amprakialaista ja yksi Anaktorialainen, mutta Korintolaisten omia 90. Näille oli kukin kaupunki valinnut johtajat omia laivojansa varten, mutta Korintolaisia laivoja johtivat Eytykleen poika Xenokleidees ynnä neljä muuta päällikköä. Kun he purjehtien Leukaasta lähestyivät mannermaata vastapäätä Kerkyyraa, ankkuroivat he laivansa Tesprootian maassa sijaitsevan Keimerionin edustalle. Tämä on satama ja ylempänä sitä merestä kauempana sijaitsee Tesprootialaisessa Elaiatis-maakunnassa Efyyra niminen kaupunki. Lähellä tätä laskee Akeruusia-järvi vetensä mereen. Tesprootian läpi juoksee tähän järveen Akeron-joki, josta järvi on saanut nimensä. Myöskin Tyamis-joki virtaa näiden seutujen halki, erottaen Tesprootian ja Kestrineen toisistansa. Näiden jokien välillä kohoaa Keimerionin kallioniemi. Tälle paikalle mannermaata ankkuroivat Korintolaiset laivansa ja leiriytyivät.

Kun Kerkyyralaiset saivat tiedon heidän lähestymisestänsä, miehittivät he 110 laivaa, joita johtivat Mikiades, Aisimides ja Eyrybatos. Nämä leiriytyivät yhdelle niistä saarista, joita kutsutaan Sybota-saariksi. Tänne olivat myöskin saapuneet Ateenalaisten lähettämät kymmenen laivaa. Leykimnee-niemellä oli heillä jalkaväkeä ja 1,000 heille avuksi tullutta Sakyntolaista raskasaseista. Korintolaisilla oli niinikään suuri joukko barbarilaista sotaväkeä. Sillä täkäläiset mannermaalaiset ovat aina olleet hyvissä väleissä heidän kanssansa.

Kun Korintolaiset olivat saaneet kaikki valmiiksi, varustautuivat he kolmen päivän muonalla ja purjehtivat sitten yöaikaan Keimerionin satamasta, ryhtyäksensä meritappeluun vihollisia vastaan. Kun päivä alkoi sarastaa, huomasivat he purjehtiessansa Kerkyyralaisten laivain aavalla merellä tulevan suoraan heitä vastaan. Tultuansa toistensa näkyviin, asettuivat he taistelujärjestykseen vastakkain, Ateenalaiset laivat Kerkyyralaisten oikealle siivelle, mutta keskirintaman ja vasemman siiven muodostivat Kerkyyralaiset itse, jakaen laivansa kolmeen osastoon, joista kutakin johti yksi noista kolmesta päälliköstä. Näin olivat Kerkyyralaiset järjestyneet. Korintolaisten oikean siiven muodostivat Megaralaiset ja Amprakialaiset laivat, keskirintaman muut liittolaiset, mutta itse asettuivat he parailla laivoillansa vasemmalle siivelle Ateenalaisin ja Kerkyyralaisten oikeaa siipeä vastaan.

Kun merkki molemmin puolin oli annettu, törmäsivät he yhteen, ja meritappelu alkoi. Kummallakin puolella oli laivojen kansilla paljon raskasaseisia, nuolenampujia ja keihäänheittäjiä, vanhan tavan mukaan huonosti varustettuina meritaistelua varten. Ottelu oli kuuma, mutta vailla taidokasta järjestelyä, melkeinpä maatappelun kaltainen. Kun laivat olivat törmänneet yhteen, niin eivät ne enää laivojen paljouden synnyttämän tungoksen takia päässeet erilleen toisistansa, ja voitto riippui tykkänään kannella olevista raskasaseisista, jotka taistelivat määrätyssä asennossa, laivojen pysyessä liikkumatta. Vihollisen laivaryhmää ei koetettu puhkaista, vaan tuli taistelussa ilmi enemmän urhoollisuutta ja voimaa kuin taitavuutta. Tässä meritappelussa vallitsi kaikkialla kauhea meteli ja sekasorto. Taistelun kestäessä olivat Ateenalaiset laivat valmiina auttamaan Kerkyyralaisia, jos heitä missä kovin ahdistettiin, aiheuttaen pelkoa vihollisissa, mutta eivät ottaneet osaa tappeluun, koska pelkäsivät hallituksensa kieltoa. Pahimmin kärsi Korintolaisten oikea siipi. 20 laivalla pakottivat Kerkyyralaiset heidät täällä peräytymään, ajoivat yksityisiä laivoja takaa mannermaata kohti, purjehtien aina heidän leiriinsä asti, astuivat maihin, polttivat autioiksi jääneet teltat ja ryöstivät heidän tavaransa. Tällä siivellä kärsivät siis Korintolaiset ja heidän liittolaisensa tappion, ja Kerkyyralaiset saivat voiton. Mutta vasemmalla siivellä, missä Korintolaiset itse taistelivat, saivat he loistavan voiton, koska Kerkyyralaisten muutenkin vähempilukuisesta laivastosta puuttui 20 vihollisia takaa ajavaa laivaa. Kun Ateenalaiset näkivät Kerkyyralaisten olevan suuressa ahdingossa, riensivät he julkisesti heidän avuksensa, vaikka he alussa olivat karttaneet hyökkäystä. Mutta kun Kerkyyralaiset yleisesti pakenivat, ja Korintolaiset heitä ankarasti ahdistivat, ryhtyivät kaikki laivat eroituksetta taisteluun, niin että Ateenalaiset ja korintolaiset väkistenkin joutuivat käsikähmään keskenänsä.

Kerkyyralaisten paettua, eivät Korintolaiset huolineet korjata uppoavia laivoja, vaan käänsivät raivonsa niissä oleviin miehiin, ja surmasivat, purjehtien hylyksi joutuneiden laivojen rivien läpi, heitä mieluummin, kuin ottivat heitä vangeiksi. Tässä tilaisuudessa surmasivat he myöskin epähuomiosta omia miehiänsä, koska eivät tietäneet, että heidän oikea siipensä oli joutunut tappiolle. Sillä kun molemmin puolin oli paljon laivoja, peittäen hyvin suuren alan merta, niin taistelun kuohussa ei ollut helppo erottaa, kutka olivat voitolla, kutka tappiolla. Helleenien kesken oli tämä meritappelu laivojen paljouteen nähden siihenastisia suurempi. Kun Korintolaiset olivat ajaneet Kerkyyralaiset maalle saakka, käänsivät he huomionsa laivanhylkyihin ja kaatuneisiin sotureihin. Heidän onnistuikin korjata useimmat näistä Sybotaan, joka on autio satama Tesprootiassa, ja jonne barbarilais-sotajoukko oli kokoontunut heille avuksi. Tämän tehtyänsä purjehtivat he uudestaan kokoontuneina Kerkyyralaisia vastaan. Nämä purjehtivat myöskin vihollisia vastaan vielä merikelpoisilla laivoillaan ja niillä, jotka eivät olleet ottaneet osaa taisteluun, ynnä Ateenalaisten laivojen kanssa, peläten, että Korintolaiset koettaisivat astua maihin heidän alueellensa. Oli jo myöhäistä illalla ja sotahuuto hyökkäykseen oli jo kajahtanut, kun Korintolaiset äkkiarvaamatta käänsivät laivansa, huomattuansa 20 Ateenalaista laivaa purjehtivan heitä kohti. Nämä laivat olivat Ateenalaiset, edellämainittujen kymmenen laivan lähdettyä, lähettäneet Kerkyyralaisille avuksi, peläten, että Kerkyyralaiset joutuisivat tappiolle, joten myös tapahtui, ja että heidän kymmenen laivaansa ei riittäisi näitä suojelemaan.

Korintolaiset huomasivat ensin nämä laivat ja arvasivat niiden tulevan Ateenasta, ja koska he luulivat niitä useammiksi, kuin he näkivät, vetäytyivät he takaisin. Mutta Kerkyyralaiset, jotka laivojen suunnan takia eivät niitä huomanneet, ihmettelivät, miksi Korintolaiset käänsivät aluksensa, kunnes jotkut erottivat laivat ja ilmottivat niiden tulon toisille. Silloin Kerkyyralaisetkin vetäytyivät takaisin, sillä alkoi jo hämärtää ja Korintolaiset vetäytyivät yhä edemmäs. Täten erosivat he toisistansa, ja yö keskeytti tämän meritappelun. Kerkyyralaiset leiriytyivät Leykimneen edustalle, jonne saapuivat myöskin heidän avuksensa lähetetyt 20 Ateenalaista laivaa, purjehtien laivahylkyjen ja kaatuneiden keskitse, vähän sen jälestä, kuin ne oli huomattu. Näitä johtivat Leagroksen poika Glaukon ja Leogoroksen poika Andokides. Kerkyyralaiset pelkäsivät ensin niiden olevan vihollisia, sillä oli jo yönaika, mutta tunsivat heidät sitten ja saattoivat heidät satamaan.

Seuraavana päivänä purjehtivat nuo 30 Ateenalaista laivaa ja ne Kerkyyralaiset laivat, jotka olivat vielä merikelpoisia, siihen Sybotan satamaan, jossa Korintolaisten laivasto oli ankkurissa, houkutellaksensa niitä tappeluun. Purjehdittuansa ulos satamasta, asettuivat Korintolaiset aavalla merellä sota-asentoon, mutta pysyivät liikkumatta paikoillaan, haluamatta ryhtyä taisteluun, koska he huomasivat, että Ateenasta oli tullut uusia vahingoittumattomia laivoja. Sitäpaitsi tuotti heille paljon vaikeuksia laivoissa säilytettyjen vankien vartioiminen ja laivojen korjaamiseen tarpeellisten rakennusaineiden hankkiminen asumattomilla seuduilla. Heidän suurin huolensa oli nyt, miten paraiten pääsisivät purjehtimaan kotia, peläten, että Ateenalaiset, koska jo oli oltu käsikähmässä heidän kanssansa, pitäisivät sopimukset rikottuina ja estäisivät heitä purjehtimasta kotia.

He päättivät sentähden lähettää muutamia miehiä ilman airuesauvaa Ateenalaisten luo tiedustelemaan, mitä nämä aikoivat tehdä. Lähettiläät puhuivat seuraavin sanoin: "Ateenan miehet! Te teette väärin, kun ryhdytte sotaan meitä vastaan ja rikotte rauhansopimukset, ase kädessä estäen meitä rankaisemasta vihollisiamme. Jos aikomuksenne on estää meitä purjehtimasta Kerkyyraan, tai minne muualle me haluamme, ja rikkoa rauha, niin käykää nyt ensinnä meidän kimppuumme ja kohdelkaa meitä vihollisina."

Näin puhuivat lähettiläät, ja ne, jotka Kerkyyralaisten leiristä kuulivat tämän, huusivat, että nämä välittömästi olivat otettavat kiinni ja tapettavat. Mutta Ateenalaiset vastasivat seuraavasti: "PeIoponneesolais-miehet! Me emme alota sotaa emmekä riko rauhaa, vaan me olemme tulleet avustamaan Kerkyyralaisia, liittolaisiamme. Jos tahdotte purjehtia minne tahansa muualle, emme me teitä estä; mutta jos purjehditte Kerkyyraan tahi johonkin sen alle kuuluvaan paikkakuntaan, niin me voimiemme mukaan tulemme sitä estämään."

Kun Ateenalaiset olivat näin vastanneet, valmistautuivat Korintolaiset purjehtimaan kotiinsa ja pystyttivät voitonmerkin Sybotan mannermaalle. Kerkyyralaiset puolestaan korjasivat kaatuneiden ruumiit ja laivanhylyt, jotka yöllä noussut tuuli ja aallot olivat sinne tänne ajelleet, sekä pystyttivät hekin voittajina voitonmerkin Sybotan saarelle. Kumpikin piti itsensä voittajana seuraavista syistä: Korintolaiset, koska he meritappelussa yöhön saakka olivat olleet voiton puolella, olivat voineet korjata huostaansa useimmat laivanhylyt ja kaatuneiden ruumiit, olivat ottaneet vangeiksi 1,000 miestä ja upottaneet noin 70 laivaa. Kerkyyralaiset pystyttivät voitonmerkin sillä perusteella, että olivat hävittäneet noin 30 laivaa ja Ateenalaisten tultua olivat korjanneet heidän rannoillensa sortuneet laivanhylyt ja kaatuneet, ja koska Korintolaiset, huomattuansa Ateenalaisten laivat, edellisenä päivänä olivat peräytyneet eivätkä olleet Sybotasta purjehtineet näitä vastaan. Näillä perusteilla arvelivat kumpaisetkin päässeensä voitolle.

Kotimatkallansa anastivat Korintolaiset viekkaudella Amprakian lahden suulla sijaitsevan Anaktorionin, joka oli Korintolaisten ja Kerkyyralaisten yhteinen siirtola, asettivat sinne Korintolaista siirtoväkeä ja palasivat sitten kotia. Kerkyyralaisista vangeista möivät he 800, jotka olivat orjia, mutta 250 miestä vartioivat he vankeina, kohdellen heitä hyvin, jotta nämä, tultuansa kotiin, toimittaisivat Kerkyyran Korintolaisten käsiin, koska useimmat näistä sattuivat olemaan Kerkyyran mahtavimpia miehiä.

Tällä tavoin suoriutui Kerkyyra sodassa Korintolaisia vastaan, ja Ateenalaisten laivat palasivat kotiinsa. Ensimmäinen aihe Korintolaisten ja Ateenalaisten väliseen sotaan oli siis, että Ateenalaiset, rauhan kestäessä, taistelivat Kerkyyralaisten puolella Korintolaisia vastaan.

Heti tämän jälkeen antoivat myös seuraavat Ateenalaisten ja Peloponneesolaisten välillä ilmaantuneet eripuraisuudet yllykettä sotaan. Kun Ateenalaiset näet saivat vihiä Korintolaisten kostonhankkeista heitä vastaan, käskivät he Potidaialaisten, jotka asuivat Palleeneen niemellä ja olivat Ateenalaisten veroa maksavia liittolaisia, mutta Korintolaista sukuperää, purkaa kaupunkinsa muurit Palleeneen puolelta ja lähettää heille panttivankeja, jotapaitsi heidän tulisi kaupungistaan karkoittaa eikä tulevaisuudessa ottaa vastaan niitä epideemiuurgeja, joita Korintolaisten oli tapana lähettää heidän luoksensa. Ateenalaiset pelkäsivät näet, että Perdikkas ja Korintolaiset houkuttelisivat näitä luopumaan heistä ja samalla saattaisivat muutkin Traakian rannikolla asuvat liittolaiset heistä luopumaan.

Ateenalaiset ryhtyivät näihin toimenpiteisiin Potidaialaisia vastaan jo ennakolta heti Kerkyyran meritappelun jälkeen. Sillä Korintolaiset osottivat julkista vihamielisyyttä Ateenalaisia vastaan, ja Makedonian kuningas, Aleksanterin poika Perdikkas, joka ennen oli ollut heidän liittolaisensa ja ystävänsä, nousi nyt heitä vastaan, koska Ateenalaiset olivat liittoutuneet hänen veljensä Filippoksen ja Derdaan kanssa, jotka olivat hänen vastustajansa. Tätä liittoa peläten, lähetti Perdikkas sanansaattajia Lakedaimoniin, jotta saisi Peloponneesolaiset sotaan Ateenalaisia vastaan. Korintolaiset sai hän puolellensa Potidaian luopumisen kautta. Hän koetti myöskin saada Traakian rannikolla asuvat Kalkidilaiset ja Bottikelaiset puolellensa, arvellen, että hän näitten naapurivaltojen avulla huoleti voisi ryhtyä sotaan. Kun Ateenalaiset saivat vihiä tästä ja koska he tahtoivat estää näitä kaupunkeja luopumasta, niin käskivät he laivapäällikkönsä vaatimaan Potidaialaisilta panttivankeja, repimään Potidaian muurit ja pitämään tarkasti silmällä, etteivät naapurikaupungit pääsisi luopumaan. Jo tätä ennen olivat he näet Lykomeedeen pojan Arkestratoksen ja neljän toisen päällikön johdolla Perdikkasta vastaan lähettäneet 30 laivaa ja 1,000 raskasaseista.

Potidaialaiset toimittivat nyt lähettiläitä Ateenalaisten luo, koettaaksensa taivuttaa heitä jättämään asiat entiselleen, mutta kääntyivät myöskin Korintolaisten kanssa Lakedaimonilaisten puoleen, jotta tarpeen tullessa saisivat näiltä apua. Mutta kun he pitkien keskusteluiden jälestä eivät Ateenalaisilta saaneet mitään tyydyttävää vastausta, vaan kun päinvastoin Ateenalaisten Makedoniaan lähettämät laivat purjehtivat heitä vastaan, ja kun Lakedaimonin hallitus lupasi hyökätä Attikaan, jos Ateenalaiset ahdistaisivat Potidaialaisia, niin katsoivat viimeksimainitut ajan sopivaksi luopuakseen Ateenalaisista, solmittuansa liiton Kalkidilaisten ja Bottikelaisten kanssa. Perdikkas taivutti myöskin Kalkidikeelaiset jättämään ja hävittämään merenrannikolla sijaitsevat kaupunkinsa sekä muuttamaan Olyntokseen ja lujasti linnoittamaan tämän ainoan kaupungin. Näille asuinpaikoistansa luopuneille antoi hän kappaleen Mygdonian alueesta Bolbeen järven seutuvilta asuttavaksi, niin kauan kuin sota kestäisi Ateenalaisia vastaan. Nämä muuttivatkin kauemmaksi merenrannalta, hävitettyänsä kaupunkinsa, ja varustautuivat sotaan.

Sillävälin saapuivat mainitut 30 Ateenalaista laivaa Traakian rannikoille ja tapasivat Potidaian sekä muutkin sikäläiset kaupungit luopuneina heidän puoleltansa. Mutta koska päälliköt pitivät mahdottomana sotia sekä Perdikkasta että luopuneita kaupunkeja vastaan käytettävinään olevilla sotavoimilla, kääntyivät he Makedoniaa vastaan, johon he alkuperäisesti olivatkin lähetetyt, ja liittoutuivat Filippokseen ja Derdaan veljeksiin, jotka sisämaasta olivat sotajoukolla hyökänneet Makedoniaan.

Kun Korintolaiset saivat tietää, että Potidaia oli luopunut, ja että Ateenalainen laivasto oleskeli Makedonian vesillä, niin valtasi heidät pelko tämän paikkakunnan suhteen, ikäänkuin vaara olisi uhannut heidän omia etujansa. Tämän johdosta lähettivät he sinne omasta keskuudestaan vapaaehtoisia ja muualta Peloponneesoksesta palkkasotureita, kaikkiaan 1600 raskasaseista ja 400 kevytaseista miestä Adeimantoksen pojan Aristeyksen johdolla. Useimmat vapaaehtoiset Korintolaiset ottivat osaa tähän retkeen etupäässä suosiessaan tätä miestä, sillä hän oli aina ollut Potidaialaisten ystävä. Nämä saapuivat Traakiaan neljäntenäkymmenentenä päivänä Potidaian kapinoimisen jälkeen.

Kohta saapui Ateenalaisillekin tieto kaupunkien luopumisesta, ja kun he saivat tietää, että näille Aristeyksen johdolla oli lähetetty apuväkeä, niin lähettivät hekin kapinoitsijoita vastaan 2,000 raskasaseista ja 40 laivaa Kalliaan ja neljän muun päällikön johdolla. Saapuessaan Makedoniaan, saivat nämä tietää, että sinne ennen lähetetyt 1,000 miestä olivat valloittaneet Termeen ja parastaikaa piirittivät Pydnaa, jonkatähden he pysähtyivät tänne ja avustivat Pydnan piirittäjiä. Myöhemmin oli heidän kuitenkin pakko tehdä puolustus- ja hyökkäysliitto Perdikkaan kanssa, koska heidän oli tärkeää päästä Pydnaan, johon Aristeys jo oli saapunut. Siispä he lähtivät Makedoniasta, ja turhaan koetettuansa valloittaa Beroian, jatkoivat maitse matkaansa Potidaiaan. Heitä oli 3,000 raskasaseista omaa väkeä, sitäpaitsi suuri joukko apuväkeä ja 600 Makedonialaista ratsumiestä Filippoksen ja Pausaniaan johdolla. Samalla purjehti sinne 70 laivaa. Hitaasti kulkien saapuivat he kolmantena päivänä Gigoonokseen, johon leiriytyivät.

Potidaialaiset ja Aristeyksen johtamat Peloponneesolaiset olivat leiriytyneet niemimaalle lähelle Olyntosta, odottaaksensa Ateenalaisia ja ulkopuolelle kaupunkia laittaneet kauppapaikan ruokatavaroita varten. Liittoutuneet valitsivat yhteisen jalkaväen päälliköksi Aristeyksen ja ratsuväen johtajaksi Perdikkaan. Tämä oli näet taas luopunut Ateenalaisista ja taisteli Potidaialaisten puolella, asetettuansa Jolaoksen sijaishallitsijaksensa. Aristeyksen tuuma oli pitää silmällä Ateenalaisten sotajoukkojen liikkeitä kannaksella, jotteivät ne pääsisi etenemään. Sitävastoin oli aikomus, että Kalkidilaiset ja muut ulkopuolella kannasta olevat liittolaiset sekä Perdikkaan 200 ratsumiestä jäisivät Olyntokseen ja takaa hyökkäisivät Ateenalaisten kimppuun, jos nämä ahdistaisivat Aristeystä, jotta vihollinen täten joutuisi saarroksiin heidän väliinsä. Ateenalaisten ylipäällikkö Kallias ja hänen alapäällikkönsä taasen lähettivät Makedonialaiset ratsumiehet ja vähäisen määrän apujoukkoja Olyntokseen, estääksensä sikäläisiä vihollisia avustamasta sotatovereitansa, mutta lähtivät itse sotajoukkoinensa Potidaiaa vastaan. Kun nämä, saavuttuansa kannakselle, näkivät vihollisten jo olevan taisteluasennossa, niin asettuivat hekin samaten vastaan, ja tappelu syntyi miltei välittömästi. Aristeyksen oma siipi yhdessä Korintolaisten ja hänen johdossaan olevien muitten valiojoukkojen kanssa työnsi heitä vastaan asettuneet viholliset pakosalle ja ajoi heitä takaa pitkän matkaa; mutta Ateenalaiset voittivat muut Potidaialaiset ja Peloponneesolaiset sotajoukot, ja nämä pakenivat Olyntoksen muurien suojaan.

Kun Aristeys, palattuansa vihollista takaa-ajamasta, huomasi, että toinen osa hänen sotajoukostansa oli joutunut tappiolle, niin oli hän kahdella päällä, pitäisikö hänen koettaa päästä Olyntokseen vaiko Potidaiaan. Hän päätti vihdoin koota väkensä niin pienelle alalle kuin suinkin ja juoksujalkaa kiirehtiä Potidaiaan. Kulkiessansa suurella vaivalla vihollisten nuolisateessa pitkin kiviperäistä merenrannikkoa, menetti hän pienen luvun miehistänsä, mutta sai kuitenkin suurimman osan heistä pelastetuksi. Kun Olyntoksesta Potidaialaisille avuksi rientävät miehet huomasivat tappelun alkaneen ja liput kohotetuiksi, sillä nämät kaupungit ovat ainoastaan 60 stadionin päässä toisistansa ja toistensa näkyvissä, marssivat he vähän matkaa auttaakseen Potidaialaisia. Mutta Makedonialaiset ratsumiehet olivat asetetut heitä tästä estämään. Kun sitten voitto kallistui Ateenalaisten puolelle ja liput vedettiin alas, vetäytyivät ensiksimainitut muurien suojaan, ja Makedonialaiset liittyivät uudestaan Ateenalaisiin. Ratsuväki ei siis avustanut kummallakaan puolella. Taistelun jälkeen pystyttivät Ateenalaiset voitonmerkin ja antoivat Potidaialaisille aselevon suojassa heidän kaatuneensa. Potidaialaisista ja heidän liittolaisistansa kaatui hiukan vähemmän kuin 300 miestä, Ateenalaisista taasen 150, näitten joukossa ylipäällikkö Kallias.

Välittömästi tämän jälkeen rakensivat Ateenalaiset muurin kannaksen puolelle ja miehittivät sen, mutta Palleeneen puolen jättivät he muuritta, koska heillä mielestänsä oli liian vähän miehiä pitääksensä kannaksen puolta miehitettynä ja samalla rakentaaksensa muurin Palleeneen puolelle, peläten, että Potidaialaiset liittolaisineen hyökkäisivät heidän kimppuunsa, jos he näin jakaisivat voimansa. Kun nyt Ateenassa saatiin tietää, että Palleeneen puoli oli jätetty muuritta, niin lähetettiin heti 1,600 raskasaseista omaa väkeä sinne Asoopioksen pojan Formioonin johdolla. Saavuttuansa Palleeneen kannakselle, lähti tämä joukkoinensa kulkemaan Afytiksesta Potidaiaa vastaan lyhyin päivämatkoin ja hävitti maata. Kun ei kukaan tullut häntä vastaan taistelemaan, niin rakensi hän muurin Palleeneen puolelle, joten Potidaia tuli tarkasti saarretuksi molemmilta puolilta; sitäpaitsi saarsi laivasto sen meren puolelta.

Kun Aristeyksella ei ollut enää mitään pelastuksen toivetta, sittenkun piiritys oli alkanut, jollei vasten tavallisuutta tulisi apua joko Peloponneesoksesta tahi jostakin muualta, niin neuvoi hän jättämään ainoastaan 500 miestä kaupunkiin, joiden kanssa hän itse tarjoutui jäämään, mutta muun väen pitäisi suotuisen tuulen avulla koettaa päästä pakoon, jotta muonavarat siten riittäisivät kauemmaksi aikaa. Kun hän ei saanut kannatusta ehdotukselleen, mutta kaikin mokomin tahtoi säilyttää tämän kaupungin, sekä tahtoi järjestää ulkoasiat paraalle kannalle, niin hän purjehti pois kaupungista Ateenalaisten huomaamatta. Hän meni Kalkidilaisten luokse, joiden avulla hän sekä kävi muita sotia, että asetuttuaan väijyksiin Sermyyliläisten kaupungin läheisyyteen, surmasi suuren joukon tämän kaupungin asukkaista. Samalla lähetti hän sanansaattajan Peloponneesokseen pyytämään apua. Sillä välin hävitti Formioon, saarrettuansa Potidaian, 1,600 miehensä avulla sekä Kalkidikeen että Bottikeen alueen, myöskin valloittaen muutamia pieniä kaupunkeja.

Nämät seikat enensivät Ateenalaisten ja Peloponneesolaisten välistä katkeruutta ennen sodan puhkeemista. Korintolaiset valittivat, että Ateenalaiset piirittivät Potidaiaa, joka muka oli heidän siirtokuntansa, ja siellä oleskelevia Korintolaisia ja Peloponneesolaisia. Ateenalaiset taasen valittivat, että Korintolaiset muka olivat yllyttäneet heille veronalaisen kaupungin kapinaan ja julkisesti taistelivat heitä vastaan Potidaialaisten puolella. Sota ei kumminkaan vielä syttynyt, vaan kesti jonkun aikaa aselepoa, koska Korintolaiset olivat toimineet vaan omin päin.

Mutta kun Potidaia oli saarrettuna, eivät he enää pysyneet toimettomina, osaksi sentähden, että kaupungissa oli Korintolaisia, osaksi koska he pelkäsivät tämän kaupungin joutuvan Ateenalaisten haltuun. He kutsuivat viipymättä liittolaisensa Lakedaimoniin ja syyttivät siellä Ateenalaisia ankarasti rauhanrikkomisesta ja vääryydenteosta Peloponneesolaisia kohtaan. Aiginalaiset pelkäsivät Ateenalaisia eivätkä uskaltaneet julkisesti ottaa osaa kokoukseen; mutta salassa he yllyttivät sotaan Ateenalaisia vastaan, väittäen, etteivät he huolimatta sopimuksista saaneet elää itsenäisinä. Tämän johdosta kutsuivat Lakedaimonilaiset omat liittolaisensa sekä kaikki muutkin, jotka katsoivat Ateenalaisten loukanneen heitä, tavanmukaiseen kokoukseen ja vaativat jokaista tässä tuomaan esille syytöksensä. Kukin kohdastaan ilmotti tässä syytöksensä, Megaralaiset varsinkin valittivat monestakin seikasta ja erittäinkin siitä, että Ateenalaiset vastoin tehtyjä sopimuksia eivät sallineet heidän käydä satamissaan, eivätkä myöskään Attikan markkinoilla. Mutta annettuaan muiden ensin kiihottaa Lakedaimonilaisia, astuivat Korintolaiset viimein esiin ja pitivät seuraavan puheen:

"Lakedaimonilaiset miehet! Teidän rehellinen menettelynne niin hyvin yleisissä kuin yksityisissä asioissa saattaa teidät epäilemään meitä, jos me muita vastaan jotakin sanomme. Teillä on kyllä ymmärrystä sisällisissä asioissa, mutta kovin vähän kokemusta ulkonaisissa. Vaikka me usein olemme valittaneet Ateenalaisten meitä kohtaan harjottamista vääryyksistä, ette te ole tarkemmin ottaneet valituksiamme tutkittavaksenne, vaan olette luulleet meidän puhuvan itsekkäästi omia itsekkäisiä etujamme silmällä pitäen. Siksipä te ette ole kutsuneet kokoon näitä liittolaisianne silloin, kun vääryyttä jo harjotettiin, vaan vasta nyt, kun me jo olemme joutuneet hätätilaan. Meillä on siis enimmän syytä valittaa, koska olemme enimmän saaneet kärsiä sekä Ateenalaisten vääryyksien että teidän leväperäisyytenne tähden."

"Jos he salassa tekisivät vääryyttä koko Hellasta kohtaan, niin voisi luulla, ettette te sitä tiedä, ja että tulisi teitä tästä seikasta huomauttaa. Mutta nyt ei tarvitse uhrata monta sanaa, koska te omin silmin nyt näette, että osa meistä jo on joutunut orjuuteen, ja että toisia uhkaa sama kohtalo, etupäässä liittolaisiamme, sekä että Ateenalaiset jo kauan aikaa takaperin ovat varustautuneet sotaan. Muutenhan he eivät väkivallalla olisi riistäneet meiltä Kerkyyraa eivätkä piirittäneet Potidaiaa. Viimeksi mainittu paikka on erittäin sopiva asemapaikaksi sotatoimia varten Traakiassa; Kerkyyrasta taasen olisivat Peloponneesolaiset saaneet mitä suurimman laivaston."

"Ja kaikkeen tähän olette te syypäät, koska olette sallineet heidän linnottaa kaupunkinsa ja rakentaa pitkät muurinsa sekä ryöstää vapauden niin hyvin niiltä, jotka he ovat saattaneet orjiksensa, kuin myös omilta liittolaisiltanne. Sillä itse asiassa ei ole se, joka saattaa toisen orjuuteen, syypää tähän onnettomuuteen, vaan se, joka, vaikkakin voisi estää, ei huoli sitä tehdä, joskin hänellä on tuo kunniakas nimi 'Hellaan pelastaja'. Suurien ponnistusten jälkeen olemme päässeet kokoontumaan, eivätkä meillä kuitenkaan ole asiat selvillä; sillä nyt ei enää tarvitse tutkia, onko meitä loukattu, vaan miten paraiten voisimme puollustautua vääryydentekijöitä vastaan. Vastustajamme käyvät viipymättä kimppuumme jo aikoja sitten tehdyn suunnitelman mukaan, ennenkuin me ehdimme päättää mitään. Tunnettuahan on miten Ateenalaiset aina vuorotellen ahdistavat naapureitansa. Niin kauan kuin teidän välinpitämättömyytenne tähden luulevat saavansa vehkeillä huomaamatta, hillitsevät he itseään, mutta kun he huomaavat, että te olette välinpitämättöminä, vaikka tunnettekin asianlaidan, niin he kyllä panevat kaiken voimansa liikkeelle. Te, Lakedaimonilaiset, olette ainoat Helleenit, jotka autatte vihollistanne, ette ase kädessä, vaan hitaudellanne, ja ainoat, jotka ryhdytte kukistamaan vihollistanne vasta sitten, kun hän on tullut kahta vertaa voimakkaammaksi, ettekä heti alussa. Teidän kyllä sanotaan varustautuneen kaikkien tapausten varalle, mutta tässä on paljon liiottelua. Tiedämmehän, miten Meedialaiset ehtivät tulla tänne Peloponneesokseen maailman ääristä saakka, ennenkuin te ryhdyitte mihinkään puollustuspuuhaan. Nyt te samoin olette huolettomia Ateenalaisten suhteen, jotka eivät ole kuten nuot kaukaa tulleet, vaan aivan läheltä. Sen sijaan että ryhtyisitte ehkäisemään heidän hyökkäysaikeitansa, tahdotte mieluummin odottaa, kunnes teidän on pakko puollustautua heidän hyökkäyksiänsä vastaan, ja he saattavat teidät onnettomuuksiin, jotka voivat teitä kohdata, jos teidän on taisteltava paljon vahvempaa vihollista vastaan. Kumminkin te tiedätte, että barbarit juuri itse olivat syypäät useimpiin onnettomuuksiinsa, samoin kuin että meidän voittomme Ateenalaisten suhteen on enemmän seuraus heidän omista virheistänsä, kuin että teidän antamanne apu olisi siihen vaikuttanut. Sillä teidän apuunne luottaen ovat jo monet sortuneet, jotka herkkäuskoisuudessansa ovat olleet varustautumatta sodan varalta. Älköön kukaan teistä luulko, että se, mitä tässä puhumme, olisi nurjamielisyydestä aiheutuvia syytöksiä, vaan ainoastaan nuhteita. Sillä nuhteita annetaan erehtyvälle ystävälle, mutta syytöksiä tehdään vihollista vastaan, joka harjottaa ilmeistä vääryyttä."

"Jos kukaan, niin etupäässä me katsomme itsemme oikeutetuiksi tuomaan esiin moitteita naapuriamme vastaan, semminkin kun mitä tärkeimmät asiat ovat kysymyksessä, joita te taas ette näy ollenkaan käsittävän, yhtä vähän kuin te myöskään arvaatte, millaisen vihollisen te Ateenalaisissa saatte, he kun ovat luonteeltaan teihin verraten perinpohjin erilaisia. He ovat yrittelijäitä ja kekselijäitä sekä panevat nopeasti päätöksensä toimeen. Te sitävastoin tyydytte säilyttämään vaan sen, mitä teillä jo on, miettimättä mitään uusia yrityksiä, ja usein te ette edes hanki välttämättömimpiä varustuksiakaan. He taas uskaltavat yli voimiensa, ovat rohkeita päätöksissään ja toivorikkaita vaaroissa. Te tavallisesti uskallatte paljon vähemmän kuin voisitte, pitämättä mitään tuumaa varmana, ja vaaran uhatessa luulette te heti olevanne hukassa. He rakastavat toimeliaisuutta, te taasen lepoa. He kuljeksivat ympäri maailmaa, te sitävastoin pysytte kotona. Matkoillansa toivovat he saavuttavansa etuja, te taas luulette panevanne omaisuutenne vihollisille alttiiksi, jos poistutte kotoa. Voitettuansa vihollisen, anastavat he mitä suurimman saaliin, voitettuina eivät he menetä toivoansa. He katsovat henkisten voimien enemmän hyödyttävän isänmaata kuin ruumiillisten. Jolleivät he saavuta sitä, mitä haluavat, arvelevat he menettäneensä jotakin omaisuudestansa, mutta jos he pääsevät pyrintöjensä perille, pitävät he sitä vähäpätöisempänä sen suhteen, mitä toivovat voivansa saada. Jos heiltä joku yritys onnistuu huonosti, korvaavat he tappionsa uusilla yrityksillä. Sillä he ovat ainoat, jotka pitävät toivottua etua jo saavutettuna, sentähden että he panevat aikomuksensa nopeasti täytäntöön. He koettavat toteuttaa aikomuksensa vaivoista ja vaaroista väsymättä, pitävät saatuja etuja vähäpätöisinä ja ryhtyvät uusiin yrityksiin. Heitä eivät saa heidän juhlansakaan estää ryhtymästä välttämättömiin toimiin, ja he pitävät toimetonta lepoa rasittavampana kuin vaivaloista työtä. Sanalla sanoen, he ovat syntyneet ollaksensa milloinkaan lepäämättä ja kieltääksensä lepoa myöskin muilta."

"Lakedaimonin miehet! Tällainen on tämä kaupunki, jonka kanssa olette tekemisissä, ja te vaan vitkastelette ettekä usko, että ne voivat paraiten säilyttää rauhan, jotka eivät tee muille vääryyttä, vaan samassa toiminnallaan selvästi osottavat, etteivät he voi tyyneesti kärsiä, jos heille tehdään vääryyttä. Te katsotte sen oikeaksi, ettette missään tee muille vääryyttä ja ettette itse saa kärsiä mitään rasitusta puollustustoimien tähden. Teidän olisi vaikea saavuttaa tämä, joskin naapurikaupunkinne olisi teidän kaltaisenne, mutta nyt on teidän ajattelu- ja toimintatapanne Ateenalaisiin verraten kokonaan vanhanaikuinen. Asianlaita on tässäkin suhteessa, kuten taiteessakin, että uusi on vanhaa parempi. Rauhallisissa oloissa elävässä kaupungissa on vanhoillaan pysyminen parasta; mutta niiden on pakko ryhtyä uudistuksiin, jotka haluavat toimia. Sentähden ovatkin Ateenalaisten valtioasiat monien kokemuksien kautta tulleet paljon uudenaikaisemmiksi kuin teidän."

"Lopettakaa jo vihdoinkin tuo vitkastelemisenne, auttakaa nopeasti lupauksenne mukaan niin hyvin muita ystäviänne kuin erittäinkin Potidaialaisia, tekemällä hyökkäyksen Attikaan, älkääkä jättäkö ystäviänne ja veriheimolaisianne heille vihamielisimpien ihmisten mielivaltaan, pakottaen meitä neuvottomina etsimään muita liittolaisia. Siten me emme suinkaan tekisi mitään vääryyttä jumalien edessä, jotka valvovat valojen pyhinä pitämistä, emmekä ihmisten edessä, jotka kykenevät asioita arvostelemaan. Sillä ei niitä voi pitää valanrikkojina, jotka hyljättyinä kääntyvät toisten puoleen, vaan niitä, jotka eivät auta liittolaisiaan. Jos te osotatte olevanne valmiit auttamaan, niin me mielellämme tahdomme pysyä liitossanne. Siinä tapauksessa me emme menettelisi velvollisuutemme mukaan, jos me liittoutuisimme muiden kanssa, emmekä voisi helposti löytää toisia, joiden kanssa me niin hyvästi voisimme tulla toimeen. Tähän katsoen päättäkää nyt järkevinä ihmisinä ja koettakaa menetellä niin, ettei Peloponneesos teidän johtonne alaisena joutuisi huonompaan asemaan, kuin millaisena sen esi-isänne ovat teille jättäneet."

Näin puhuivat Korintolaiset. Juuri tähän aikaan sattui Ateenalainen lähetystö olemaan Lakedaimonissa muilla asioilla. Kun heille tuli tieto, mitä kokouksessa oli puhuttu, katsoivat he viisaammaksi esiintyä Lakedaimonilaisten eteen, eivät kuitenkaan puollustautuaksensa niiden syytösten johdosta, joita muut kaupungit tekivät heitä vastaan, vaan etupäässä huomauttaaksensa, etteivät Lakedaimonilaiset tekisi liian äkkipikaista päätöstä, asiaa tarkemmin punnitsematta. Samalla tahtoivat he näyttää, kuinka suuri heidän mahtavuutensa oli, ja muistuttaa vanhempia siitä, mitä nämät jo tiesivät, sekä selittää nuoremmille asioita, joita nämät eivät tunteneet, toivoen sanoilla voivansa taivuttaa heidät mieluummin pysymään rauhassa kuin ryhtymään sotaan. He astuivat siis Lakedaimonin hallitusmiesten eteen ja pyysivät saada puhua kansalle, jollei mikään sitä estäisi. Nämät kutsuivat kansan kokoon, ja Ateenalaiset puhuivat seuraavalla tavalla.

"Meidän lähetystömme ei ole tänne saapunut vastataksensa teidän liittolaistenne syytöksiin, vaan sitä toimittamaan, mitä varten kaupunkimme on meidät tänne lähettänyt. Mutta koska olemme saaneet tietää, että meitä Ateenalaisia vastaan on tehty sangen paljon valituksia, niin olemme pyytäneet saada esiintyä, emme suinkaan torjuaksemme päältämme noitten kaupunkien tekemiä valituksia, sillä emme me eivätkä nuotkaan pidä teitä tuomareina, vaan jottette te näin tärkeissä asioissa tekisi päätöstänne kevytmielisesti liittolaistenne yllyttäminä, ja koska me tahdomme samalla huomauttaa, mikäli asia meitä koskee, ettemme vääryydellä ole hankkineet sitä, mitä meillä on, ja että kaupunkimme ansaitsee kunnioitusta. Miksi tässä puhuisimme ikivanhoista asioista, jotka ovat kuulijoillemme tunnetuita enemmän kertomuksien kuin kokemuksien kautta? Meedialaisesta sodasta ja sen yhteydessä olevista seikoista, jotka ovat teille perin tunnetuita, täytyy meidän lausua muutama sana, niin ikävä kuin teistä onkin kuulla meidän aina puhuvan siitä. Kun me muinoin siihen ryhdyimme, taistelimme me yhteisten etujen edestä, ja myöskin teille koitui siitä suuri hyöty. Mutta tästä taistelusta saatua kunniaa emme ole vielä peräti kadottaneet, jos sillä jotakin merkitystä on. Me emme suinkaan mainitse näitä seikkoja puollustautuaksemme, vaan mieluummin todistuksena siitä, millaisen kaupungin kanssa te tulette taistelemaan, jos päätöstä tehdessänne ette menettele viisaasti. Me voimme sanoa, että me yksin uskalsimme asettua vastustamaan barbareja Maratonin kentällä. Ja kun he myöhemmin tulivat takaisin, emmekä katsoneet itseämme kykeneviksi vastustamaan heitä maalla, niin nousimme me kaikki laivoihin ja taistelimme heitä vastaan merellä Salamiin salmessa, josta oli seurauksena, etteivät he voineet purjehtimalla kaupungista kaupunkiin hävittää Peloponneesosta, sen asukkaiden ollessa kykenemättömiä auttamaan toisiansa niin suurilukuista laivastoa vastaan. Meedialaiset itse ovat tämän paraiten osottaneet. Sillä tämän merellä kärsimänsä tappion jälkeen katsoivat he itsensä liian heikoiksi jatkamaan sotaa, ja suurin osa vihollisten sotajoukoista pakeni mitä nopeimmin pois maastamme."

"Tässä näin onnellisessa asiain ratkaisussa, josta Hellaan puollustus riippui, oli meidän ansioksemme luettava kolme vaikuttavaa seikkaa: laivojemme suurin lukumäärä, päällikkömme viisaus ja meidän horjumaton urhoollisuutemme. Sillä noista 400 laivasta oli meidän melkein kaksi kolmas osaa ja ylipäällikkönä oli Temistokles, jolla on suurin ansio meritappelun suorittamisesta mainitussa salmessa, joka taistelu epäilemättä pelasti maamme. Tämän tähdenhän tekin kunnioititte Temistoklesta enimmän kaikista teidän luoksenne tulleista vierasystävistä. Niinikään osotimme me suurinta kestäväisyyttä, kun me, koskei kukaan meitä maalla auttanut, sentähden että muut jo olivat kukistetut, jätettyämme kaupunkimme ja hävitettyämme omaisuutemme, emme kumminkaan katsoneet voivamme jättää muita liittolaisia oman onnensa nojaan tahi hajaantuneina olla heitä hyödyttämättä, vaan nousimme laivoihin ja antauduimme vaaroihin tuntematta mitään katkeruutta teitä kohtaan, vaikkette aikaisemmin meitä auttaneet, niin että me hyvällä syyllä voimme sanoa, ettemme me suinkaan ole vähemmän auttaneet teitä kuin te meitä. Sillä te autoitte meitä pelastaaksenne kaupunkinne, jotta te niissä voisitte vastaisuudessakin asua, ja olitte pelossanne enemmän itsenne kuin meidän tähden. Niinkauan kuin me emme vielä olleet turmiossa, ei teitä näkynyt. Mutta kaupungista, jota ei enää ollut olemassa, kiiruhdimme me teitä auttamaan, ja antauduimme vaaroihin maan puolesta, jonka takaisin saamisesta oli hyvin vähän toiveita, sekä pelastimme itsemme ohessa myöskin teidät. Jos me alussa olisimme pelastaaksemme maamme hävityksestä antautuneet vihollisille, kuten muut tekivät, ja jos sittemmin emme olisi uskaltaneet nousta laivoihin, kuten jo perikatoon joutuneet, niin ette te riittävän laivaston puutteessa olisi voineet meritappelua ajatellakaan, vaan vihollinen olisi saanut estämättä toimia mielensä mukaan."

"Lakedaimonin miehet! Emmekö silloin osotetun urhoollisuutemme ja viisaan menettelymme tähden ansaitse sitä valta-asemaa, joka meillä Helleenien kesken on, kenenkään meitä sentähden vihaamatta ja kadehtimatta? Emmehän me ole väkivallalla tätä itsellemme anastaneet, vaan suostuimme siihen, koskette te tahtoneet puollustaa sitä vähästä, mitä barbarit olivat jättäneet jälelle, ja koska liittolaiset kääntyivät meidän puoleemme pyynnöllä, että me rupeaisimme heidän johtajaksensa. Itse asian laita pakotti meitä mitä pontevimmin tukemaan valtamme oman turvallisuutemme, mutta myöskin kunnian ja vihdoin hyödyn tähden. Sillä meidän mielestämme tuli meidän kaikin voimin puollustaa valtaamme, koska useat meitä vihasivat ja monet jo luopuivat meistä, vaikka kohtakin he taas kukistettiin, ja koska te ette enää olleet yhtä ystävällisiä kuin ennen, vaan sen sijaan välillemme ilmaantui epäluuloa ja eripuraisuutta. Muutenhan olisivat kapinoitsijat kääntyneet teidän puoleenne. Lieneehän jokaisella niin vaarallisissa oloissa oikeus järjestää asiansa, miten paraaksi näkee, vihaa herättämättä."

"Lakedaimonin miehet! Järjestättehän tekin asiat johdossanne olevissa Peloponneesoksen kaupungeissa teille edullisimmalla tavalla. Jos te silloin ajan pitkään ollen päällikkyydessä olisitte joutuneet vihatuiksi kuten me nyt, niin olemme varmat siitä, että te olisitte olleet yhtä ankaroita liittolaisianne kohtaan, niinkuin te myös olisitte olleet pakotetut joko hallitsemaan ankaruudella tahi panemaan oman etunne vaaran alaiseksi. Me emme siis ole tehneet mitään harvinaista tai ihmistavoista poikkeavaa, jos me otettuamme vastaan meille tarjotun johto-aseman emme päästä sitä käsistämme, mitä tärkeimpien seikkojen, kuten kunnian, pelon ja oman hyödyn pakottaessa sitä säilyttämään. Emme ole ensimmäiset, jotka näin toimivat, vaan onhan aina käynyt niin, että heikompi kuuluu väkevämmän vallan alle. Me itse kuten myöskin te olemme pitäneet meitä oikeutettuina tähän valta-asemaan, kunnes teidän oma etunne nyt saa teidät puhumaan kohtuudesta, jota kumminkaan ei kukaan ole milloinkaan huomioon ottanut, jos hän vaan voimiensa puolesta kykenee lisäämään etujansa valloituksella. Kiitosta ansaitsevat ainoastaan ne, jotka seuraten ihmisluonteen halua hallita toisia toimivat oikeudenmukaisemmin, kuin he valtansa nojalla voisivat tehdä. Tulisivatpa muut meidän asemaamme, niin luulen, että pian saataisiin nähdä, olemmeko me toimineet maltillisesti! Me sitävastoin olemme kohtuullisesti meneteltyämme saaneet osaksemme enemmän oikeudetonta moitetta kuin kiitosta."

"Vaikka me olemme vaatineet liittolaisiltamme vähemmän, kuin liittosopimusten mukaan olisimme voineet vaatia, ja heillä on samat oikeudet kuin meillä itsellämme, niin meitä kuitenkin pidetään riidanhaluisina. Kukaan ei heistä ajattele, minkätähden ei muualla olla tyytymättömiä valta-asemassa oleviin, vaikka kohtelevat alustalaisiansa paljon ankarammin kuin me. Asianlaita on se, että se, joka taitaa käyttää valtaansa, ei juuri välitä oikeudenkäyntirettelöistä. Ja koska liittolaisemme ovat tottuneet pitämään meitä vertaisinaan, niin he, jos joku asia ei käy heidän mielensä mukaan, tahi jos heidän jossakin tapauksessa täytyy mukaantua meidän valta-asemamme tähden, eivät ensinkään ole kiitollisia siitä, ettei heiltä ole riistetty enempää, vaan ovat sen vähäisen tähden, jonka ovat menettäneet, kärsimättömämpiä, kuin jos alusta alkaen olisimme poistaneet kaikki lait ja julkisesti kohdelleet heitä alustalaisinamme valtamme mukaisesti. Jos me näin olisimme menetelleet, niin eivät he itsekään väittäisi, ettei heikomman tulisi väistyä voimakkaamman edestä. Ihmiset näkyvät enemmän suuttuvan, jos muka heidän oikeuksiansa loukataan, kuin jos heitä kohdellaan väkivaltaisesti. Sillä edellistä harjottavat heidän mielestänsä yhdenvertaiset, mutta väkivaltaa sitävastoin voimakkaammat viholliset. Itse asiassa saivat he Meedialaisilta kärsiä paljoa ankarampaa kohtelua, mutta he kärsivät tämän kuitenkin. Meidän herruutemme taas tuntuu heistä rasitukselta, ja tämähän on aivan luonnollista! Alamaisista tuntuvat aina olevat olot sietämättömiltä. Jos te nyt kukistamalla meidät hankitte itsellenne johto-aseman ja menettelette samaten kuin Meedialaissodan kestäessä, hallitessanne vaan lyhyen ajan, niin te pian menettäisitte sen suosion, jonka te meitä pelätessä olette saavuttaneet. Sillä teidän kotimaiset tapanne ovat aivan erilaiset kuin meidän, eikä kukaan teistä tultuansa muualle noudata niitä, yhtävähän kuin muidenkaan Hellaan tapoja."

"Neuvotelkaa siis tarkoin, ettette vieraitten vaikuttimien ja vaikutuksien yllyttäminä saata itsellenne harmia ja rasituksia. Miettikää ennenkuin sotaan ryhdytte, miten turmiolliset ovat sen seuraukset. Sodan pitkittyessä sattuu usein paljon arvaamattomia seikkoja, jotka tekevät voiton kummallekin puolelle yhtä epävarmaksi. Sillä sotaan ryhtyessään tekevät ihmiset tavallisesti aluksi sitä, mikä vasta myöhemmin olisi tehtävä, ja ajattelevat vasta sitten, kun ovat joutuneet ahtaalle. Kun sellaista vikaa ei meillä eikä teilläkään ole, niin me kehotamme teitä, koska päätösvalta on vielä kumpaisenkin vallassa, miettimään, jottette te riko rauhaa ja valaanne, vaan sallimaan oikeuden ratkaista riitaisuudet, kuten sopimusehdoissa on määrätty. Muuten koetamme me, otettuamme jumalat valojen todistajiksi, puollustautua sodan alkajia vastaan samaten kuin te olette menetelleet."

Näin puhuivat Ateenalaiset. Kun Lakedaimonilaiset olivat kuulleet liittolaisten Ateenalaisia vastaan tekemät valitukset, ja Ateenalaisten tämän johdosta esittämät vastaukset, kehottivat he kaikkia poistumaan ja ryhtyivät neuvotteluihin. Useimmat olivat sitä mieltä, että Ateenalaiset olivat menetelleet väärin, ja että mitä pikemmin pitäisi ryhtyä sotaan heitä vastaan. Silloin astui esiin heidän kuninkaansa, Arkidamos, jota yleensä pidettiin viisaana ja älykkäänä miehenä, ja puhui seuraavaan tapaan:

"Lakedaimonin miehet! Minä itse olen ottanut osaa moneen sotaan ja näen teidän joukossanne monta yhdenikäistä, joista ei kukaan kokemattomuudesta kuten suuri enemmistö halua sotaa jotain taattua hyötyä tuottavana asiana. Jos tarkasti mietitte sitä sotaa, josta nyt keskustelemme, niin se ei tule olemaan niinkään vähäpätöinen. Meidän sotavoimamme riittävät kyllä Peloponneesolaisia ja naapurejamme vastaan, koska me täältä voimme nopeasti saapua mihin paikkaan tahansa. Mutta kuinka voisimme me kevytmielisesti alkaa sodan ja mihin luottaen varustautumatta käydä sellaisia miehiä vastaan, jotka asuvat kaukana meistä, jotka ovat mitä taitavimpia merimiehiä sekä paraiten varustettuina kaikilla muilla tarpeilla, joiden niin hyvin yksityiset kuin valtio ovat sangen varakkaita ja joilla on laivoja, hevosia, aseita ja kansaa enemmän kuin missään muussa Hellaan seudussa, sekä tämän lisäksi suuri joukko veroa maksavia liittolaisia? Laivoihinko? Mutta siinä suhteessahan me olemme paljon vähäväkisempiä. Jos me taas tahdomme varustaa itsellemme laivaston, niin siihen tarvitaan aikaa. Tahi ehkäpä varallisuuteemme? Mutta tässä suhteessa me olemme vielä enemmän takapajulla, eikä valtiomme rahasto ole riittävä, emmekä me taas omista varoistamme ole halukkaita maksamaan sotakulunkeja."

"Ehkä joku luottaa siihen, että sotajoukkomme on paremmin varustettu, niin että me voimme hyökkäyksillä hävittää heidän aluettansa. Mutta heillähän on hallussaan paljon muita maita ja meritse voivat he kuljettaa, mitä he tarvitsevat. Jos me taas koettaisimme yllyttää heidän liittolaisiansa kapinaan, niin pitäisi meidän auttaa heitä laivoilla, koska he suureksi osaksi ovat saarelaisia. Millainen siis tulisi tämä sota meille olemaan? Sillä jos emme voittaisi heitä merellä emmekä voisi riistää heiltä tulolähteitä, joilla he ylläpitävät laivastonsa, niin olisimme aivan hukassa. Ja sellaisissa oloissa emme me voisi saada rauhaa aikaan kohtuullisilla ehdoilla, varsinkaan kun meitä pidettäisiin riitaisuuksien alkuunpanijoina. Älkäämme myöskään lohduttako itseämme sillä toivolla, että sota loppuisi pian, jos me vaan hävittäisimme heidän maataan. Minä pikemmin pelkään, että se jäisi perinnöksi lapsillemme. Sillä todennäköisesti eivät Ateenalaiset maansa tähden tulisi alistumaan eivätkä pelkäisi sotaa, he kun ovat siihen tottuneet."

"Minä en suinkaan tällä tarkota, että me väliäpitämättä antaisimme heidän tehdä liittolaisillemme vääryyttä, tahi ettemme tarkoin pitäisi heidän vehkeitänsä silmällä, kun emme vielä tartu aseisiin, vaan esittäisimme heille valituksemme lähetystön kautta, sotaa suoraan julistamatta, ja että toiselta puolen selvästi huomauttaisimme, ettemme enää voisi rauhallisesti katsoa heidän menettelyänsä. Sillä välin tulisi meidän panna sotavarustuksemme asianomaiseen kuntoon, hankkimalla itsellemme liittolaisia niin hyvin Helleenien kuin barbarien keskuudesta, miten vaan voisimme lisätä laivastoamme ja varojamme. Meitä ei voi moittia siitä, ettemme koeta puollustautua ainoastaan Helleenien vaan myöskin barbarien avulla, kun meitä väijyy sellainen vihollinen kuin Ateena. Tällä ajalla voisimme me laittaa myöskin omat varustuksemme kuntoon. Jos he ottavat huomioon lähettilästemme valitukset, niin on kaikki hyvä; mutta jolleivät, niin me kahden tahi kolmen vuoden perästä, milloin katsomme paraaksi, hyökkäämme heidän kimppuunsa paremmin varustettuina. Ehkäpä he myöntyvät, kun huomaavat meidän varustuksemme, ja että toimimme puheemme mukaan, koska he näkevät maansa vielä hävittämättömänä ja voivat vielä tehdä päätöksensä, heidän etujensa vielä ollen loukkaamatta. Heidän maataan meidän ei tule pitää muuna kuin vakuutena, ja vielä sitä enemmän, kuta paremmin se on viljelty. Meidän tulee siis säästää sitä niin paljon kuin mahdollista, ettemme saattaisi heitä epätoivoon ja siten mahdottomiksi kukistaa. Sillä jos me liittolaistemme valitusten yllyttäminä nyt äkillisesti hävitämme Attikan ollessamme varustaumattomina, niin varokaa vaan, ettemme saata sellaisen menettelyn kautta Peloponneesosta mitä suurimpaan hätään ja häpeään. Yksityisten henkilöiden ja eri valtioiden kesken voi kyllä tehdä valituksia; mutta yleistä sotaa, jota aletaan yksityisten etujen tähden, ja josta ei voi sanoa, minkälaisen käänteen se tulee saamaan, on vaikea kunnialla lopettaa."

"Älköön kukaan ajatelko, että näyttää pelkurimaiselta, jos niin lukuisa sotajoukko empii hyökätä yksityisen kaupungin kimppuun. Sillä Ateenalaisillahan on paljon liittolaisia, jotka auttavat heitä rahalla, eikä sodassa ole pääasia yksistään aseiden paljous, vaan myöskin riittävä määrä rahaa, joka antaa aseille tukea, etenkin mannervallan ja merivallan välisessä sodassa. Hankkikaamme sentähden itsellemme kaikella mokomin varoja, älkäämmekä ennen ryhtykö sotaan liittolaisten puheiden kiihottamina. Koska meillä on suurin vastuunalaisuus, miten tahansa käyneekin, niin tulee meidän edeltäkäsin tarkoin ja maltillisesti miettiä asiaa."

"Älkää hävetkö, jos nuot moittivat meitä hitaudesta ja vitkailemisesta; sillä jos te menettelette hätäisesti, niin on teidän hyvin vaikea tehdä rauhaa, jos te kerran olette varustamatta ryhtyneet sotaan. Meidän valtiomme on aina ollut vapaamielinen ja arvossa pidetty; itse asiassa onkin tämä varovaisuutemme sangen viisasta menettelyä. Sentähden olemmekin me ainoat, jotka eivät ylpeile menestyksestämme, emmekä vastoinkäymisessä menetä rohkeuttamme. Yhtävähän kuin me annamme toisten kiitoksen houkutella itseämme vaaroihin vastoin meidän parempaa tietoamme, yhtävähän me annamme toisten parjauksen aikaansaaman suuttumuksen houkutella meitä tekemään ajattelemattomuuksia. Meidän säädyllinen menettelytapamme tekee meidät sotaisiksi ja varovaisiksi; sotaisiksi sentähden, että kunniantunto on likeisessä yhteydessä kohtuuden kanssa, samoinkuin urhoollisuus kunnianhimon kanssa; varovaisiksi sentähden, että me olemme liian yksinkertaisesti kasvatetuita, voidaksemme halveksia lakeja, sekä liian ankarasti totutetut kohtuuteen ollaksemme niitä noudattamatta. Meillä ei ole taitoa kauneilla puheilla moittia vihollistemme varustuksia voimatta myöskin toimia sanojemme mukaan, mutta me ymmärrämme pitää muitten tuumia omiemme vertaisina ja tajuamme, etteivät onnelliset tapahtumat ole puheista riippuvia. Me varustaudumme todenteolla kohtaamaan vihollistamme, otaksuen vihollisen toimivan sangen tarkasti tehdyn suunnitelman mukaan. Ei tule koskaan perustaa toivoansa vihollisen tekemistä virheistä johtuviin etuihin, vaan edeltäpäin tehtyjen omien suunnitelmien varmuuteen. Ei saa luulla, että ihmisten välillä on suuria eroavaisuuksia. Parasta kuitenkin on, että on saanut ankarimman kasvatuksen."

"Älkäämme siis luopuko tästä menettelytavastamme, jonka olemme isiltämme perineet, ja jota me itse menestyksellä olemme noudattaneet. Älkäämme tehkö hätäisesti yhden päivän lyhyessä keskustelussa päätöstä monien ihmisten, omaisuuksien, kaupunkien ja kunniamme kohtalosta, vaan punnitkaamme asiaa tyyneesti ja viisaasti. Me voimme sen tehdä paremmin kuin muut sotakuntomme perusteella. Lähettäkää lähetystö Ateenaan puhumaan Potidaian asiasta ja niistä valituksista, jotka liittolaiset ovat täällä esittäneet, koska he itsekin ovat taipuvaisia ratkaisemaan riitaisuuden oikeudessa. Sitä ennen on kohtuutonta hyökätä heidän kimppuunsa, ikäänkuin he olisivat rikollisia, ikäänkuin heitä olisi jo julistettu rikollisiksi. Sillä aikaa tehkää valmiiksi sotaa varten tarpeelliset varustukset. Täten teette te itsellenne hyödyllisimmän ja vihollisille pelottavimman päätöksen."

Täten puhui Arkidamos. Mutta Stenelaidas, yksi silloisista eforeista, astui silloin esiin ja puhui seuraavaan tapaan:

"Minä en voi oikein käsittää, mitä Ateenalaiset noilla pitkillä puheillansa tarkottavat: sillä samalla kuin he ovat itseänsä kiitelleet, eivät he suinkaan ole kieltäneet tehneensä vääryyttä liittolaisillemme sekä Peloponneesolaisille. Jos he muinoin Meedialaisia vastaan käyttäytyivät kiitettävästi ja nyt tekevät meille vääryyttä, niin ansaitsevat he kaksinkertaisen rangaistuksen, koska he kunnon miehistä ovat muuttuneet vilpillisiksi. Me sitävastoin olemme samankaltaiset kuin silloinkin, ja jos esiinnymme viisaasti, niin emme saa sallia heidän tehdä vääryyttä liittolaisillemme tahi vitkastella auttaa näitä, sillä eivät Ateenalaisetkaan väärinkäyttelyssä viivyttele. Toisilla on paljon laivoja, varoja ja hevosia, mutta meillä on kelpo liittolaiset, joita me emme saa jättää Ateenalaisten mielivaltaan. Eikä tämä asia ole oikeudenkäynnillä ja sanoilla ratkaistava, vaan meidän pitää rangaista nopeasti ja kaikin voimin. Älköön nyt kukaan neuvoko meitä, miten meidän tulee tehdä päätöksemme, koska meille kerran tehdään vääryyttä, vaan miettikööt siitä kauan aikaa net, jotka aikovat tehdä vääryyttä. Äänestäkää siis, Lakedaimonin miehet, Spartan kunnian mukaisesti, älkääkä salliko Ateenalaisten tulla mahtavimmiksi; älkää hyljätkö liittolaisia, vaan käykäämme jumalien avulla vääryydentekijöitä vastaan."

Tämän sanottuaan antoi hän eforina Lakedaimonilaisten kansankokouksen ryhtyä äänestämään. Koska heillä on tapana käyttää huuto- eikä kiviliuskaäänestystä, niin selitti Stenelaidas, ettei hän voinut erottaa, kummallako puolella enemmistö oli, ja tahtoen julkisen äänestyksen kautta vielä enemmän kiihottaa heitä sotaan, sanoi hän: "Lakedaimonin miehet! Se teistä, joka katsoo Ateenalaisten rikkoneen sopimukset ja harjottaneen vääryyttä, astukoon tälle puolelle", osottaen samalla määrätyn paikan, "mutta se, joka on toista mieltä, menköön toiselle puolelle!" He nousivat nyt seisomaan ja menivät eri haaroille. Niitä, jotka pitivät sopimukset rikottuina, oli enemmistö. Tämän jälkeen kutsuttiin liittolaiset saapuville ja ilmottivat heille, että Lakedaimonilaisten mielestä Ateenalaiset olivat harjottaneet vääryyttä, mutta että he tahtoivat kutsua liittolaiset äänestämään heidän kanssansa, jonka jälestä he alottaisivat sodan yhteisen päätöksen mukaan, jos liittolaiset myöskin äänestäisivät sotaa. Tämän toimituksen jälkeen lähtivät liittolaiset kotiinsa, niin ikään palasivat Ateenalaiset lähettiläät, toimitettuansa tehtävänsä, kotiinsa. Tämä kansankokouksen tekemä päätös sopimusten rikkomisesta tehtiin neljäntenätoista vuonna Euboian sodan jälkeen, jolloin rauha solmittiin kestämään kolmekymmentä vuotta.

Mutta Lakedaimonilaiset äänestivät rauhan rikotuksi, ja että oli välttämätöntä ryhtyä sotaan, koska he pelkäsivät Ateenalaisten paisuvan liian mahtaviksi, kun suuri osa Hellaasta jo oli heidän vallassaan, eivätkä suinkaan niinkään paljon liittolaisten esiintuomien asianhaarain tähden.

Ateenalaiset olivat saavuttaneet silloisen valta-asemansa seuraavalla tavalla: Meedialaiset karkotettuamme Euroopasta, kun Helleenit olivat voittaneet heidät sekä maalla että merellä, ja kun nekin heistä, jotka laivoilla olivat paenneet Mykalehen, siellä perinpohjin olivat voitetut, palasi Leotykides, joka oli Lakedaimonilaisten kuningas ja Helleenien ylipäällikkö Mykalen taistelussa, kotia ja hänen kanssansa Peloponneesolaiset liittolaiset. Mutta Ateenalaiset sekä Jooniasta ja Hellespontoksesta kotoisin olevat liittolaiset, jotka olivat luopuneet kuninkaasta, jäivät sinne piirittämään Meedialaisten vallassa olevaa Sestoksen kaupunkia. He olivat siellä talven ja ottivat kaupungin haltuunsa, sittenkuin barbarit olivat sen jättäneet, jonka jälestä he purjehtivat Hellespontoksesta kotia. Mutta heti barbarien lähdettyä lähetti Ateenan hallitus noutamaan lapset, vaimot ja jälellä olevat tavarat takaisin sieltä, minne ne olivat viedyt talteen, ryhtyi uudestaan rakentamaan kaupunkinsa ja panemaan sen muureja kuntoon. Sillä ainoastaan vähäinen osa ympärysmuureja oli pystyssä, ja talotkin olivat suurimmaksi osaksi hävitetyt. Ainoasti muutamia harvoja oli jälellä, joissa oli asunut Persialaisia ylimyksiä.

Kun Lakedaimonilaiset saivat vihiä näistä puuhista, toimittivat he lähetystön Ateenaan, koska he sekä itse mielellään näkivät, ettei Ateena, enemmän kuin muutkaan kaupungit, ollut muurien ympäröimä, niinkuin myöskin liittolaiset heitä siihen kehottivat, peläten Ateenalaisten suurta merivoimaa, jollaista ei kenelläkään muulla tähän saakka ollut, ja heidän Meedialais-sodassa osotettua urhoollisuuttansa. Nämät lähettiläät vaativat, etteivät Ateenalaiset linnottaisi kaupunkiaan, vaan pikemmin auttaisivat Lakedaimonilaisia repimään muidenkin Peloponneesoksen ulkopuolella olevien kaupunkien ympärysmuurit. He salasivat kuitenkin Ateenalaisilta asian oikean laidan ja epäluulonsa, vetäen syyksi, ettei barbareilla, jos he vielä hyökkäisivät maahan, olisi mitään linnotettua asemapaikkaa, josta he voisivat tehdä hyökkäyksiä, kuten äsken Teebaista, ja että Peloponneesos olisi riittävä turvapaikka kaikille. Mutta Ateenalaiset vastasivat heille Temistokleen neuvosta, että he toimittaisivat Lakedaimonilaisten luo lähetystön keskustelemaan kysymyksessä olevista asioista, ja palauttivat Lakedaimonilaisten lähetystön. Temistokles ehdotti myöskin, että hänet mitä pikemmin lähetettäisiin Lakedaimoniin muitten lähettiläiden seuraamana, mutta että näitä pidätettäisiin kotoisalla ja lähetettäisiin vasta sitten, kun muurit oli saatu niin korkeiksi, että niiden suojassa voisi hätätilassa itseään puollustaa. Hän ehdotti myöskin, että kaikkien kaupungissa olevien miesten, naisten ja lastenkin ilman erotusta tulisi ottaa osaa muurien rakentamiseen, sekä ettei saisi säästää mitään, ei yleistä yhtävähän kuin yksityistäkään taloa, vaan pitäisi repiä kaikki, joita vaan voisi käyttää rakentamiseen. Annettuansa nämät neuvot, lupasi hän, että hän kyllä ajaisi asian perille Lakedaimonissa, ja lähti matkalle. Saavuttuansa Lakedaimoniin ei hän heti esiintynyt kaupungin hallituksen eteen, vaan vitkasteli tekosyiden nojalla. Jos joku hallitusmiehistä häneltä tiedusteli, miksei hän tullut hallituksen puheille, niin sanoi hän odottavansa lähetystön toisia jäseniä, joiden muka eräiden asioiden tähden toistaiseksi oli täytynyt jäädä kotia, mutta että hän arveli heidän mitä pikemmin saapuvan ja ihmetteli, miksi he eivät jo olleet tulleet.

Kun he tämän kuulivat, uskoivat he häntä, koska hän oli Lakedaimonissa hyvin suosittu. Mutta kun sinne saapui muitakin, jotka varmasti vakuuttivat, että muurien rakentamista yhä vaan jatkettiin, ja että ne jo olivat jotenkin korkeat, niin eivät Lakedaimonilaiset enää voineet olla epäilemättä asian todellista laitaa. Kun Temistokles sai tämän tietää, pyysi hän, etteivät he luottaisi kulkupuheisiin, vaan että he lähettäisivät keskuudestaan sopivia ja luotettavia miehiä, jotka tutkittuansa asian voisivat antaa luotettavan selonteon. He lähettivätkin asiantutkijoita, ja Temistokles toimitti myöskin salaa sanansaattajan Ateenalaisten luokse pyytämään, että he pidättäisivät siellä Lakedaimonilaisten lähettiläät, jos suinkin epäluuloa herättämättä, kunnes heidän omat lähettiläänsä palaisivat takaisin. Sillä nyt olivat myöskin Temistokleen myötälähettiläinä saapuneet Lysikleen poika Abronikos ja Lysimakoksen poika Aristeides, jotka kertoivat, että muurit olivat jo kylliksi korkeiksi kohonneet. Temistokles pelkäsi, että Lakedaimonilaiset, saatuansa varmat tiedot asian todellisesta laidasta, eivät laskisi heitä kotiin. Ateenalaiset pidättivät hänen pyynnöstään lähettiläät luonaan, ja nyt astui Temistokles Lakedaimonilaisten eteen lausuen, että hänen kotikaupunkinsa jo oli siksi vankasti varustettu muureilla, että se pystyi suojelemaan asukkaitansa, ja että, jos Lakedaimonilaiset tahi heidän liittolaisensa tahtoivat jotakin keskustella Ateenalaisten kanssa lähettiläiden kautta, heidän olisi tulevaisuuden varalta tietäminen, että he saapuivat semmoisten miesten luokse, jotka kykenivät päättämään, mitä niin hyvin yhteinen kuin yksityinen etu vaati. Sillä kun he katsoivat paraaksi jättää kaupunkinsa ja astua laivoihinsa, niin päättivät he uskaltaa sen tehdä Lakedaimonilaisilta neuvoa kysymättä, ja kun he neuvottelivat yhteisesti muiden kanssa, eivät he missään suhteessa olleet muita typerämpiä. He katsoivat nyt edulliseksi varustaa kaupunkinsa muureilla, niin hyvin omien kansalaistensa kuin kaikkien liittolaisten etua silmällä pitäen. Sillä ei olisi mahdollista puolueettomasti päättää yhteisistä asioista olematta yhtä lujasti varustettu. Sentähden, sanoi hän, oli välttämätöntä, että joko kaikki liittolaiskaupungit olivat muurittomia tai heidän täytyi pitää sitä oikeana ja asiaan kuuluvana, mitä oli tapahtunut.

Kuultuansa tämän eivät Lakedaimonilaiset julkisesti osottaneet suuttumustansa Ateenalaisia kohtaan, sillä eiväthän he muka olleetkaan tahtoneet estää muurien rakentamista, vaan ainoastaan lähetystön kautta ilmottaa mielipiteensä yhteisen hyödyn puolesta. He olivat siihen aikaan muka erittäin suosiollisia Ateenalaisille näiden Meedialaissodassa osottaman urhoollisuuden tähden, mutta salaa vihasivat he Ateenalaisia, sentähden että heidän tuumansa oli rauennut tyhjiin. Kumpaisenkin kaupungin lähettiläät palasivat nyt kotiinsa enemmittä verukkeitta.

Tällä lailla linnottivat Ateenalaiset vähässä ajassa kaupunkinsa, ja muurien rakenteesta näkee vielä nytkin selvästi, että ne ovat kiireellisesti tehdyt. Sillä muurien alaosa on rakennettu kaikenlaisista kivistä, niitä sopivasti muodostelematta, sen mukaan vaan millaisia kukin siihen toi. Siinä löytyy paljon hautapatsaita ja valmiita kiviveistoksia. Sillä kaupungin ympärysmuurit laajennettiin yleensä ja siksi niihin pantiin, mitä vaan saatiin käsiin. Temistokles kehotti heitä myös rakentamaan valmiiksi Peiraieuksen muurit, joka työ oli alotettu hänen ollessaan yhden vuoden Arkontina Ateenassa. Hän arveli, että Ateenalaiset voisivat hyvin suuresti laajentaa valtaansa, jos suurentaisivat merivarustuksensa, ja siihen katsoi hän juuri tämän paikan sopivaksi, koska siellä löytyi kolme luonnollista satamaa. Hän olikin ensimmäinen, joka uskalsi lausua, että heidän piti hankkia itselleen ylivalta merellä, ja ryhtyi heti panemaan tämän tuuman toimeen. Muurit rakennettiinkin hänen neuvosta niin paksuiksi, kuin vielä tänäkin päivänä voi nähdä, että kahdet niillä kulkevat kivillä kuormitetut kärryt voivat sivuuttaa toisiaan. Kivien väliin ei pantu kalkkia eikä savea, vaan suuret kivimöhkäleet sovitettiin toisiinsa hakkaamalla niitä suorakulmaisiksi, ja ulkoapäin liitettiin ne toisiinsa raudalla ja lyyjyllä. Muurit rakennettiin vaan puoleksi niin korkeiksi, kuin alkuaan oli suunniteltu. Temistokles tahtoi tehdä muurit niin korkeiksi ja leveiksi, että ne olisivat estäneet kaikki vihollisten hyökkäykset, arvellen, että niiden puollustamiseen tarvittaisiin vaan vähäinen luku miehiä ja nekin kykenemättömiä, koska kaikki muut tarvittaisiin laivaväkeen. Sillä hän kohdisti huolenpitonsa pääasiallisesti laivastoon, luullakseni sentähden, että hän arveli kuninkaan sotajoukon voivan tulla Hellaaseen helpommin meritse kuin maitse, ja tässä suhteessa piti hän Peiraieusta sisämaan kaupunkia tärkeämpänä. Usein kehotti hän Ateenalaisia pakenemaan sinne, jos heitä milloin maalla kovin ahdistettaisiin, ja täällä tekemään laivoilla vihollisille vastarintaa. Tällä tavalla saivat Ateenalaiset kaupunkinsa linnoitetuksi ja laittoivat muutkin varustukset kuntoon heti Meedialaisten lähdettyä Hellaasta.

Kleombrotoksen poika, Lakedaimonilainen Pausanias, lähetettiin Peloponneesoksesta 20 laivan kanssa merelle Helleenien ylipäällikkönä. Tähän liittyi myöskin 30 laivaa Ateenasta ja joku määrä liittolaisten laivoja. Nämät purjehtivat Kyprokseen ja valloittivat suuren osan tätä saarta sekä lähtivät täältä Bysantioniin, joka oli Meedialaisten vallassa, ja valloittivat senkin piiritettyään sitä Pausaniaan johdolla.

Mutta kun Pausanias alkoi käyttäytyä omavaltaisesti, kävivät kaikki Helleenit tyytymättömiksi ja erittäinkin Joonialaiset, kuten myöskin kaikki ne, jotka äskettäin olivat vapautuneet kuninkaan ikeestä. Nämät kääntyivät Ateenalaisten puoleen, pyytäen että Ateenalaiset sukulaisuuden tähden rupeaisivat heidän johtajikseen, eivätkä sallisi Pausaniaan kohdella heitä väkivaltaisesti. Ateenalaiset myöntyivät heidän pyyntöönsä ja päättivät tarkasti pitää huolta liittolaisten eduista sekä järjestää kaikki muutkin seikat, miten heille oli parasta. Tämän johdosta kutsuivat Lakedaimonilaiset Pausaniaan kotiin tekemään tiliä siitä, mitä he olivat saaneet tietää. Sillä Spartaan saapuneet Helleenit tekivät häntä vastaan kovia syytöksiä, että hän esiintyi mieluummin itsevaltiaana kuin ylipäällikkönä. Juuri samaan aikaan sattui, että liittolaiset suuttuneina häneen kääntyivät Ateenalaisten puoleen, paitsi ne, jotka olivat Peloponneesoksesta. Saavuttuansa Lakedaimoniin, täytyi hänen kärsiä rangaistusta muutamista yksityisistä rikoksista, mutta suurimpien rikoksien suhteen vapautettiin hän syytöksistä. Erittäinkin syytettiin häntä Meedialaisystävyydestä, joka yleisen mielipiteen mukaan oli päivänselvä asia. Lakedaimonilaiset eivät enää lähettäneet häntä ylipäälliköksi, vaan määräsivät siksi Dorkkiin ja muutamia muita, jotka saivat mukaansa vähäisen sotajoukon. Mutta liittolaiset eivät hyväksyneetkään näitä päälliköikseen, ja kun nämät sen huomasivat, lähtivät he pois. Tämän jälkeen Lakedaimonilaiset eivät lähettäneet sinne ketään, peläten että heidän miehensä poistuttuansa isänmaastaan joutuisivat vilpillisiksi, noudattaen Pausaniaan esimerkkiä. He halusivat kokonaan luopua Meedialaisesta sodasta, katsoen Ateenalaisten olevan kylliksi taitavia sotaa johtamaan, ja pitäen heitä vielä siihen aikaan ystävinänsä.

Kun Ateenalaiset täten liittolaisten suostumuksella ja Pausaniasta kohdanneen vihan kautta olivat saaneet käsiinsä Hellaan ylijohdon, määräsivät he, minkä kaupungin tuli antaa rahaa, minkä laivoja Meedialaissotaa varten. Tekosyynä tähän menettelyyn oli, että he muka kostaisivat omat kärsimyksensä hävittämällä kuninkaan maata. Veronkantoa varten perustettiin nyt ensi kerta Ateenaan helleenotamien virka, jotka ottivat haltuunsa rahaverot. Ensiksi määrätty vero oli 460 talenttia. Säilytyspaikaksi määrättiin Deelos, ja kokoukset pidettiin sikäläisessä pyhäkössä.

Ateenalaiset, jotka alussa olivat vapaiden liittolaisten johtajina, joilla viimeksimainituilla yhteisissä kokouksissa oli äänivalta, ovat seuraavalla tavalla laajentaneet valtansa Meedialaisen ja Peloponneeson sodan väliajalla sotien ja yhteisten asiain johtamisen avulla, taistellen milloin barbareja, milloin omia luopuneita liittolaisiansa, milloin Peloponneesolaisia vastaan, jotka aina olivat luopuneiden puolella. Minä olen esittänyt nämät seikat, vaikka ne eivät oikeastaan kuulu kertomukseeni, koska minua edellisemmät historioitsijat ovat jättäneet tämän aikakauden syrjään ja käsitelleet joko Hellaan historiaa ennen Meedialaissotaa, tahi juuri tätä sotaa. Hellanikos, joka Attikan historiassa koskettelee näitä seikkoja, on aivan lyhyesti ja ilman tarkkoja ajantietoja niistä kertonut. Tästä kertomuksestani voi nähdä, miten Ateenalaiset vähitellen saavuttivat ylivallan.

Ensiksi valloittivat he väkirynnäköllä Miltiadeen pojan Kimoonin johdolla Strymonjoen suulla sijaitsevan Eeionin, joka oli Meedialaisten vallassa, ja tekivät sen asukkaat orjiksi. Samoin valloittivat he Aigeian-meressä sijaitsevan Skyros-saaren, jossa asui Dolopialaisia, ja asettuivat sinne asumaan. He sotivat niinikään Karystolaisia vastaan ja pakottivat nämät aikaavoittaen antautumaan, muiden Euboialaisten ottamatta osaa sotaan. Sitten kävivät he sotaa heistä luopuneita Naksolaisia vastaan ja pakottivat heidät säännöllisen piirityksen avulla antautumaan. Tämä oli ensimmäinen liittolaiskaupunki, joka vasten sopimuksia joutui orjuuteen. Sittemmin joutui muitakin kaupunkeja saman kohtalon alaisiksi.

Monenmoiset olivat kapinoiden syyt, mutta pää-asiallinen syy oli kieltäytyminen verojen maksusta ja laivojen antamisesta tahi sotapalveluksen suorittamisesta, jos joku kaupunki teki itsensä syypääksi siihen. Sillä Ateenalaiset olivat vaativaisia ja herättivät heti tyytymättömyyttä, koska he käyttivät pakkokeinoja niitä vastaan, jotka eivät olleet tottuneita eivätkä halukkaita kärsimään rasituksia. Ateenalaiset eivät myöhemmin olleet muutenkaan ylijohtajina niin suosituita kuin alussa, koska he eivät sodassa kohdelleet liittolaisiansa vertaisinaan, ja heidän oli helppo pakottaa luopiot kuuliaisuuteen. Tähän olivat liittolaiset itse syypäät, sillä koska he itse olivat vastahakoisia sotapalvelukseen, suorittivat heistä useimmat mielellänsä laivojen asemesta vastaavan rahasumman, saadaksensa jäädä kotiin. Ateenalaiset saattoivat täten enentää merivoimiansa niillä varoilla, joita liittolaiset suorittivat, jotavastoin nämät itse nousten kapinaan olivat varustamattomia ja sen kaiken puutteessa, mitä sotaan tarvitaan.

Tämän jälkeen taisteltiin tappelu merellä ja maalla Eyrymedonjoen suulla Pamfyliassa, jossa Ateenalaiset liittolaisinensa taistelivat Meedialaisia vastaan ja saivat samana päivänä kaksinkertaisen voiton, valloittaen ja hävittäen Miltiadeen pojan Kimoonin johdolla Foiniikilaisilta kaikkiaan 200 kolmisoutulaivaa. Jonkun ajan kuluttua, luopuivat Tasolaiset heistä, riitauttuansa heidän kanssansa vastapäätä Trakiassa olevien kauppapaikkojen ja kaivoksien tähden, jotka kuuluivat Tasolaisille. Ateenalaiset purjehtivat laivastollansa Tasokseen, voittivat sen asukkaat meritappelussa ja astuivat maihin. Samaan aikaan lähettivät he keskuudestaan ja liittolaisista Strymonjoelle 10,000 uudisasukasta, joiden piti asettua asumaan niille seuduille, jotka silloin olivat tunnetut nimellä "Yhdeksän tietä", nykyinen Amfipolis, ja kuuluivat Eedoneille. Ateenalaiset valloittivatkin tämän paikan; mutta kun he tunkeutuivat Trakian sisämaahan, tuhosi heidät sikäläinen Trakialainen yhdistetty sotajoukko Eedonilaisen Drabeskoksen läheisyydessä, koska nämät pitivät "Yhdeksän tien" siirtolan perustamista itselleen vihollisena tekona.

Jouduttuansa taistelussa tappiolle ja piiritettyinä pyysivät Tasolaiset Lakedaimonilaisilta apua ja yllyttivät heitä hyökkäämään Attikaan. Ateenalaisten siitä vihiä saamatta, lupasivatkin nämät salaa tehdä hyökkäyksen, ja ryhtyivätkin siihen tarvittaviin valmistuksiin, kun maanjäristys esti heidät siitä. Samaan aikaan nousivat Heilootit, ympäristössä asuvat Tuurialaiset ja Altealaiset kapinaan ja asettuivat Itomeehen. Useimmat näistä Heilooteista olivat muinoin orjiksi joutuneiden Messeenialaisten jälkeläisiä, jonka tähden heitä tavallisesti kutsuttiin Messeenialaisiksi. Kun nyt Lakedaimonilaiset joutuivat sotaan Itomeehen paenneitten kanssa, antautuivat Tasolaiset Ateenalaisille kolmen vuoden piirityksen perästä, suostuen repimään muurinsa, luovuttamaan laivansa, maksamaan heti määrätyn rahasumman ja sittemmin joka vuosi veroa sekä luopumaan vuorikaivoksistansa ja mannermaalla sijaitsevista kauppapaikoistansa.

Kun sota Itomeehen paenneita vastaan kävi pitkälliseksi, kutsuivat Lakedaimonilaiset sekä liittolaisensa että Ateenalaiset avuksensa. Nämät tulivatkin Kimoonin johdolla melkoisen sotajoukon kanssa. Heidät kutsuttiin varsinkin sentähden, että heitä pidettiin taitavina piirittäjinä, ja koska Lakedaimonilaiset huomasivat puutteellisuutensa pitkällisen piirityksen kestäessä, sillä rynnäköllä he jo kyllä muuten olisivat voineet valloittaa tämän paikan. Tämän sodan kautta tuli ensiksi eripuraisuus ilmi Lakedaimonilaisten ja Ateenalaisten välillä. Sillä kun piiritys kävi pitkälliseksi eikä paikkaa heti rynnäköllä voitu valloittaa, pelkäsivät Lakedaimonilaiset Ateenalaisten urhoollisuutta ja yrittelijäisyyttä. Kun he nyt arvelivat, että Ateenalaiset, jos he jäisivät sinne, ryhtyisivät Itoomeen paenneiden kanssa liittoon, koska nämät olivat heidän heimolaisensa, lähettivät he kaikista liittolaisista ainoastaan Ateenalaiset pois, ilmottamatta kuitenkin epäluuloansa ja väittäen vaan, etteivät he heitä enää tarvinneet. Ateenalaiset kyllä huomasivat, ettei heidän poistamiseensa ollut sen parempaa syytä kuin salainen kateus. He panivat tämän kovin pahakseen, arvellen etteivät he olleet Lakedaimonilaisilta ansainneet tällaista kohtelua, ja heti kotia tultuansa rikkoivat he Lakedaimonilaisten kanssa Meedialaisia vastaan solmitun liiton, liittoutuen Lakedaimonilaisten vihollisiin Argiiveihin. Nämät molemmat sitoivat niinikään samoilla ehdoilla valaliiton Tessalialaisten kanssa.

Kun Itomeehen sulkeutuneet eivät kauemmin voineet tehdä vastarintaa, antautuivat he neljä vuotta kestäneen piirityksen jälkeen, ehdolla että saisivat vapaasti lähteä Peloponneesoksesta eivätkä koskaan palaisi sen alueelle. Jos joku sittemmin sieltä tavattaisiin, joutuisi hän sen orjaksi, joka hänet ottaisi kiinni. Lakedaimonilaisille oli jo aikaisemmin Pyytia antanut sen vastauksen, että heidän tulisi päästää ne vapaiksi, jotka rukoilivat Itomeen Zeyksen nimessä. He lähtivätkin vaimoineen ja lapsineen Ateenalaisten suojaan, jotka suuttuneina Lakedaimonilaisille ottivat heidät vastaan, osottaen heille asuinpaikaksi Naupaktoksen, jonka he äskettäin olivat valloittaneet Ozolilaisilta Lokreilta. Megaralaiset luopuivat niinikään Lakedaimonilaisista ja liittyivät Ateenalaisiin, koska Korintolaiset olivat alkaneet sodan heitä vastaan rajariidan johdosta. Ateenalaiset miehittivät itse Megaran ja Pegain, rakentaen Megaralaisille pitkät muurit kaupungista Nisaiaan, jotka nämät itse pitivät miehitettyinä. Tästä ajasta lähtien alkoivat Korintolaiset katkerasti vihata Ateenalaisia.

Psametikoksen poika Libyalainen Inaros, Aigyptoksen rajamaissa asuvien Libyalaisten hallitsija, hyökkäsi sotajoukkoineen Faroksen kaupungin yläpuolella sijaitsevasta Mareian kaupungista ja sai suurimman osan Aigyptoa luopumaan Artaxerxes kuninkaasta sekä pyysi Ateenalaisilta apua, julistaen itsensä kuninkaaksi. Nämät sattuivatkin olemaan sotaretkellä Kyprossaarta vastaan 200 laivalla, jotka olivat osaksi omia, osaksi liittolaisten. He jättivät nyt Kyproksen rauhaan ja purjehtivat Aigyptokseen, nousivat mereltä ylös Niilin virtaa myöten, ottaen haltuunsa koko joen sekä kaksi kolmasosaa Memfiin kaupunkia, taistellen myöskin kaupungin kolmatta kolmannesta vastaan, jota kutsuttiin "Valkoiseksi muuriksi", johon olivat sulkeutuneet Meedialaiset ja Persialaiset pakolaiset kuten myöskin ne Aigyptolaiset, jotka eivät olleet liittyneet kapinoitsijoihin.

Ateenalaiset astuivat maihin Heliaisissa, purjehdittuansa sinne laivoillaan, ja ryhtyivät taisteluun Korintolaisia ja Epidaurolaisia vastaan, jolloin Korintolaiset pääsivät voitolle. Sittemmin ryhtyivät Ateenalaiset taisteluun Peloponneesolaisten laivastoa vastaan Kekryfaleian edustalla, jossa Ateenalaiset saavuttivat voiton. Kun sittemmin sota oli puhjennut Ateenalaisten ja Aiginalaisten välillä, syntyi näiden kesken Aiginan vesillä verinen meritappelu, johon kumpaistenkin liittolaiset ottivat osaa. Ateenalaiset saivat voiton, anastivat vihollisilta 70 laivaa, laskivat väkensä maihin ja ryhtyivät Stroiboksen pojan Leokrateen johdolla piiritykseen. Peloponneesolaiset tahtoivat auttaa Aiginalaisia ja lähettivät Aiginaan 300 raskasaseista Korintolaista ja Epidaurolaista. He miehittivät Geraneian kukkulat ja hyökkäsivät Megaran alueelle. Korintolaiset ja heidän liittolaisensa tekivät tämän hyökkäyksen siinä luulossa, etteivät Ateenalaiset kykenisi auttamaan Megaralaisia, koska heidän sotajoukostaan suurin osa oli poissa Aiginassa ja Aigyptoksessa. Jos he taas tahtoisivat rientää apuun, täytyisi heidän vetäytyä pois Aiginasta. Mutta Ateenalaiset eivät kutsuneet pois joukkoaan Aiginasta, vaan kotiin jääneet sotilasvanhukset ja nuorukaiset lähtivät Myronideen johdolla Megaran avuksi. Ratkaisemattoman taistelun jälkeen Korintolaisia vastaan, erosivat sotajoukot eikä kumpainenkaan taistelevista arvellut joutuneensa tappiolle. Korintolaisten lähdettyä, pystyttivät Ateenalaiset voitonmerkin, koska he kumminkin olivat voiton puolella. Mutta Korintolaiset, joita heidän kotiin jääneet vanhuksensa tämän häpeän tähden ankarasti pilkkasivat, lähtivät kahdentoista päivän valmistautumisen jälkeen uudelleen sotaan ja pystyttivät hekin puolestaan voitonmerkin, ikäänkuin jos olisivat päässeet voitolle. Ateenalaiset hyökkäsivät äkkiarvaamatta ulos Megarasta, surmasivat merkin pystyttäjät ja voittivat taistelussa muut viholliset.

Korintolaiset vetäytyivät tämän tappelun perästä takaisin, ja kun heitä kovasti ahdistettiin, eksyi suurehko joukko heitä tieltä pois, ja joutui yksityisen henkilön omistamalle alueelle, jota ympäröi suuri hauta, niin ettei mistään muualta päässyt ulos. Tuskin olivat Ateenalaiset tämän huomanneet, kun he jo asettivat niitä sulkemaan sinne raskasaseisia ja ympärille kevytaseisia, surmaten kivillä kaikki net, jotka olivat jääneet sisäpuolelle aitausta. Tämä oli tuntuva tappio Korintolaisille, mutta suurin osa sotajoukosta pääsi kuitenkin kotiin.

Tähän aikaan alkoivat Ateenalaiset rakentaa pitkiä muureja rantaan saakka, toisia Faleeroniin, toisia Peiraieukseen. Fookilaiset tekivät hyökkäyksen Doorilaisten alueelle, mistä Lakedaimonilaiset olivat lähteneet, ja ahdistivat Boionin, Kytinonin ja Erineonin kaupunkeja. Kun he olivat saaneet yhden näistä kaupungeista valtaansa, lähettivät Lakedaimonilaiset Doorilaisille avuksi 1,500 miestä omaa väkeä ja 10,000 miestä liittolaisiansa Kleombrotoksen pojan Nikomeedeen johdolla, joka johti sotajoukkoa vielä ala-ikäisen kuningas Pausaniaan pojan Pleistoanakson sijasta. He pakottivat Fookilaiset jättämään takaisin kaupungin ja lähtivät kotimatkalle. He olisivat voineet kulkea vesitietä Krisaion merenlahden yli, mutta Ateenalaiset laivat olisivat heitä silloin estäneet. Eikä kulku Geraneionin kauttakaan näyttänyt turvalliselta, kun Megara ja Pegai olivat Ateenalaisten hallussa. Sillä Geraneionin kautta kulkeminen on jo itsessään huonojen teiden takia hyvin vaivaloista, ja nyt pitivät sen ohessa Ateenalaiset sitä tarkasti silmällä. Lakedaimonilaiset olivat sitäpaitse saaneet tietää, että Ateenalaiset aikoivat sulkea heiltä tien. He päättivät siis jäädä Boiootiaan miettiäksensä, miten he varmimmin voisivat päästä vihollisten lävitse kotia. Joukko Ateenalaisia oli myöskin kehottaneet heitä tulemaan, toivoen voivansa heidän avullansa kukistaa kansanvallan ja keskeyttää pitkien muurien rakentamisen. Mutta heitä vastaan marssivat Ateenalaiset kaiken sotaväkensä kanssa, 1,000 Argiivia ja muita liittolaisia väkilukunsa mukaan, yhteensä noin 14,000 miestä, koska arvelivat, etteivät Lakedaimonilaiset muualta voisi päästä läpi, ja koska he pitivät epäluuloa, että nämät olivat aikeissa kumota kansanvallan. Sopimuksen mukaan tuli heille avuksi myöskin joukko Tessalialaisia ratsumiehiä, jotka kuitenkin taistelun kestäessä luopuivat Lakedaimonilaisten puolelle.

Boiootian Tanagran läheisyydessä taistellussa tappelussa pääsivät Lakedaimonilaiset liittolaisineen voitolle, ja kumpikin sotajoukko menetti tässä tappelussa paljon väkeä. Lakedaimonilaiset kulkivat tämän jälkeen Megaran alueelle, hävittivät puuviljelykset ja palasivat sitten Geraneian ja kannaksen kautta kotiin. Ateenalaiset tunkeutuivat 62 päivää tämän tappelun jälkeen Muroonideen johdolla Boiootiaan, voittivat Boiootialaiset Oinofytain tappelussa, valloittivat koko Boiootian ja Fookiksen, repivät Tanagran muurit, ottivat 100 mahtavinta Opuntilaista Lokrilaista panttivangeiksi ja rakensivat pitkät muurit lopullisesti valmiiksi. Sitten tekivät Aiginalaiset sovinnon Ateenalaisten kanssa, ehdolla että heidän tulisi repiä kaupunkinsa muurit, luovuttaa heille kaikki laivansa ja vastaisuudessa suorittaa määrätty vero. Ateenalaiset purjehtivat sen jälkeen Tolmaioksen pojan Tolmideen johdolla Peloponneesoksen ympäri, hävittivät Lakedaimonilaisten laivaveistämön, valloittivat Korintolaisten Kalkis nimisen kaupungin sekä voittivat astuttuansa maihin Sikyoonilaiset taistelussa.

Ateenalaiset liittolaisineen saivat Aigyptoksessa ollessaan kokea monenlaisia sodanvaiheita. Alussa he kyllä saivat koko Aigyptoksen haltuunsa, mutta kuningas lähetti Lakedaimoniin Megabatsos nimisen Persialaisen rahasummalla varustettuna yllyttämään Peloponneesolaisia hyökkäykseen Attikaan, jotta Ateenalaisten täytyisi vetäytyä pois Aigyptoksesta. Kun tämä tuuma ei onnistunut, ja kun Megabatsos näki, että hänen rahansa turhaan kuluivat, palasi hän jälelle jääneine rahoineen Aasiaan. Silloin lähetti kuningas toisen Persialaisen, Zopyyroksen pojan Megabyzoksen, suuren sotajoukon seuraamana Aigyptokseen. Tämä saapui sinne maitse, voitti Aigyptolaiset liittolaisineen tappelussa ja ajoi Helleenit pois Memfiksesta, sulkien heidät Prosoopitissaareen. Hän piti heitä sinne saarrettuina puolitoista vuotta, kunnes hän vihdoin kuivasi kanavan johtamalla veden pois, saattaen siten heidän laivansa kuivalle maalle, ja teki suurimman osan saarta mannermaaksi, joten hän valloitti saaren kulkien sinne jalkaisin.

Näin raukesivat Helleenien kuusi vuotta kestäneet sotahankkeet tyhjiin. Ainoastaan harvat tuosta suuresta sotajoukosta pelastuivat Kyreeneehen Libyan kautta, mutta useimmat hukkuivat. Aigyptos tuli taas kuninkaan vallan alle, mutta suoseuduissa hallitsi Amyrtaios. Soiden laajuuden takia, ja koska suoseutulaiset ovat Aigyptolaisista urhoollisimmat, ei häntä kyetty kukistamaan. Libyan kuningas Inaros, joka oli saanut aikaan kaikki nämät vehkeet Aigyptoksessa, joutui petoksen kautta vihollisten käsiin ja naulittiin ristiin. Sillä välin olivat Ateenalaiset liittolaisineen lähettäneet 50 kolmisoutulaivaa Aigyptokseen toisten sijaan, ja nämät laskivat ankkurin Mendeesionin maakärjen edustalla, tietämättä mitään äskettäisistä tapahtumista. Näiden kimppuun hyökkäsi maanpuolelta jalkaväki ja meren puolelta Foiniikilainen laivasto ja tuhosi perinpohjin suurimman osan laivastoa, niin että ainoastaan vähäinen lukumäärä laivoista pääsi pakenemaan kotiin. Näin päättyi Ateenalaisten ja heidän liittolaistensa suuri sotaretki Aigyptokseen.

Tessalian kuninkaan Ekekratideen pojan Oresteen oli täytynyt paeta Tessaliasta ja koetti houkutella Ateenalaisia asettamaan hänet sinne takaisin kuninkaaksi. Ateenalaiset liittoutuivat Boiootialaisten ja Fookilaisten sekä näiden liittolaisten kanssa ja kulkivat Tessaliassa sijaitsevaa Farsaloskaupunkia vastaan. He valloittivat sen verran maata kuin he voivat anastaa, poistumatta leiristään liian etäälle, sillä Tessalian ratsumiehet estivät heitä etenemästä. Kaupunkia he eivät voineet saada haltuunsa. Yhtä huonosti onnistui heiltä se aikeensa, jonka tähden he olivat sotaretkelle lähteneet. Heidän täytyi vetäytyä pois tyhjin toimin ja ottaa Orestes mukaansa. Heti tämän jälkeen astui 1,000 Ateenalaista Pegain vesillä oleviin laivoihin, joka kaupunki oli heidän hallussaan, ja purjehti Ksantippoksen pojan Perikleen johdolla Sikyooniin. Astuen siellä maihin, voittivat he Sikyoonilaiset, jotka olivat asettuneet vastarintaan. Kohta tämän jälkeen purjehtivat he, otettuansa Akaialaisia avuksi, vastapäätä olevalle merenrannalle, käänsivät aseensa Akarnanian Oiniadaita vastaan ja piirittivät sitä. Mutta kun eivät voineet sitä valloittaa, vetäytyivät he kotiinsa.

Kolme vuotta tämän jälkeen tekivät Ateenalaiset rauhan Peloponneesolaisten kanssa viiden vuoden ajaksi. Kun heillä siis ei ollut mitään sotaa Hellaassa, purjehtivat he Kimoonin johdolla 200 laivalla Kyprossaarta vastaan. Tähän laivastoon kuului sekä heidän omiansa että liittolaisten laivoja. Näistä laivoista purjehti 60 Aigyptokseen Amyrtaioksen pyynnöstä, joka oli suomaiden hallitsija, loput jäivät piirittämään Kitionia. Kun Kiimoon kuoli ja tuli ruokatavarain puute, vetäytyivät he pois Kitionista. Purjehtien Kyprossaarella olevan Salamis kaupungin ohitse, taistelivat he yht'aikaa maitse ja meritse Foiniikilaisia, Kyprolaisia ja Kilikialaisia vastaan. He pääsivät kumpuisessakin taistelussa voitolle ja purjehtivat sitten Aigyptoksesta palaavien laivojen seurassa kotiin. Lakedaimonilaiset ryhtyivät tämän jälkeen niin kutsuttuun pyhään sotaan, valloittaen Delfoin pyhäkön, jonka he lahjoittivat Delfolaisille. Tuskin olivat he lähteneet täältä, kun Ateenalaiset tekivät retken näille seuduille, valloittivat pyhäkönkin ja luovuttivat sen Fookilaisille.

Jonkun ajan kuluttua tekivät Ateenalaiset Tolmaioksen pojan Tolmideen johdolla 1,000 raskasaseisen sekä liittolaisten voimiensa mukaan lähettämien joukkojen kanssa sotaretken Orkomenosta, Kairooneiaa ja muutamia muitakin Boiootian paikkakuntia vastaan, jotka olivat Boiootialaisten pakolaisten hallussa, ja joita he sentähden pitivät vihollisina. He valloittivat Kairooneian, möivät sen asukkaat orjiksi ja lähtivät pois, jätettyänsä sinne vartioväen. Matkalla hyökkäsivät Korooneian läheisyydessä heidän kimppuunsa Orkomenoksesta Boiootialaiset pakolaiset, jotka olivat yhdistyneet Lokrilaisten, Euboialaisten ja muiden samanmielisten kanssa. Nämät pääsivät taistelussa voitolle, tuhosivat osan Ateenalaisista ja ottivat loput vangeiksi. Ateenalaiset jättivät silloin koko Boiootian ehdolla, että saisivat takaisin vankinsa. Boiootialaiset pakolaiset palasivat nyt takaisin ja pääsivät kuten kaikki muutkin itsenäisiksi.

Heti tämän jälkeen luopui Euboian saari Ateenalaisista. Kun Perikles jo Ateenan sotajoukon seuraamana oli lähtenyt sinne, sai hän tiedon, että Megarakin oli luopunut, ja että Peloponneesolaiset aikoivat hyökätä Attikaan, kuten myöskin että Megaralaiset olivat tuhonneet Ateenalaisen varusväen, paitsi niitä harvoja, jotka olivat päässeet pakenemaan Nisaiaan. Megaralaiset olivat tehneet tämän hyökkäyksen, kutsuttuansa Korintolaiset, Sikyoonilaiset ja Epidaurolaiset avukseen. Perikles kiiruhti nyt viemään sotaväkensä pois Euboiasta. Peloponneesolaiset tunkeutuivat silloin Lakedaimonilaisten kuninkaan, Pausaniaan pojan Pleistoanaksin johdolla Attikan alueella sijaitsevaan Eleusiin ja Triooniin, jotka hävitettyään he palasivat kotia pyrkimättä kauemmaksi. Ateenalaiset purjehtivat silloin uudelleen Perikleen johdolla Euboiaan ja panivat sen täydellisesti valtansa alle. Saaren muiden kaupunkien olojen järjestämisestä sopivat he asukasten kanssa, mutta Hestiaialaiset karkottivat he pois heidän asuinsijoistaan ja anastivat heidän alueensa itselleen.

Heti poistettuansa Euboiasta tekivät he aselevon Lakedaimonilaisten ja heidän liittolaistensa kanssa 30 vuodeksi, luopuen Nisaiasta, Akaiasta, Pegaiasta ja Troitseenista. Sillä kaikki nämät Peloponneesolaiset alueet olivat Ateenalaisten hallussa. Kuusi vuotta tämän jälkeen syntyi Samolaisten ja Mileetolaisten välillä sota Prieeneen omistamisesta. Kun Mileetolaiset joutuivat tappiolle, kääntyivät he Ateenalaisten puoleen ja toivat esiin joukon valituksia Samolaisia vastaan. Useat Samolaisetkin kannattivat Mileetolaisia, haluten saada hallitusmuutoksen aikaan. Samokseen purjehti sen johdosta 40 Ateenalaista laivaa, jotka asettivat saareen kansanvaltaisen hallituksen ja ottivat 50 nuorukaista ja samanverran miehiä panttivangeiksi, jotka vietiin Lemnokseen. Sitten palasivat Ateenalaiset kotiin, jätettyänsä Samokseen varustusväen. Mutta oli suuri määrä Samolaisia, jotka eivät tätä hyväksyneet, vaan pakenivat mannermaalle, jossa he liittyivät varakkaimpien kaupunkilaistensa ja Hystaspeen pojan Pissuutneen kanssa, joka silloin toimi käskynhaltijana Sardeessa. He kokosivat 700 miestä ja hyökkäsivät yönaikaan Samokseen. Ensiksi kävivät he hallitusmiesten kimppuun ja saivat useimmat heistä käsiinsä. Vietyänsä salaa panttivangit Lemnoksesta, nostivat he kansalaisensa julkiseen kapinaan ja jättivät Pissuutneelle Ateenalaisen vartioväen ja päälliköt, jotka olivat heidän hallussaan, sekä valmistautuivat viipymättä sotaretkelle Mileetosta vastaan. Samalla luopuivat Ateenalaisista myöskin Bysantiolaiset.

Kun Ateenalaiset saivat tämän tietää, purjehtivat he 50 laivalla Samokseen. Näistä he eivät voineet käyttää 16, koska osa niistä lähetettiin Kaariaan, pitämään silmällä Foiniikilaisten laivastoa, ja osa Lesbokseen ja Kiokseen avunpyyntiin. Ateenalaiset ryhtyivät siis Perikleen ja yhdeksän apupäällikön johdolla 34 laivalla taisteluun Samolaisten laivastoa vastaan Tragian saaren edustalla. Samolaisilla oli 70 laivaa, joista 20 oli kuljetuslaivaa, ja jotka kaikki palasivat Mileetoksesta. Tässä taistelussa pääsivät Ateenalaiset voitolle. Myöhemmin tuli heille avuksi Ateenasta 40 laivaa, Kioksesta ja Lesboksesta 25. Niitten saavuttua astuivat he maihin, voittivat maaväen ja ympäröivät kaupungin kolmelta puolen muurilla, saartaen sen niinikään meren puolelta. Perikles otti ankkurissa olevista laivoista 60, joilla hän mitä kiiruummin lähti Kaunokseen ja Kaariaan, saatuansa tietää, että Foiniikilainen laivasto oli tulossa heitä vastaan. Sillä Steesagoras oli muutamien muitten Samolaisten seurassa viidellä laivalla Samolaisten puolelta lähtenyt Foiniikilaisten laivaston avuksi.

Sillä välin purjehtivat Samolaiset äkkiarvaamatta ulos satamasta ja hyökkäsivät varustamatonta laivastoa vastaan, tuhosivat vahtilaivat ja voittivat heitä vastaan purjehtivat laivat meritappelussa. Heillä oli 14 päivää valta merellä, jolloin he toivat ja veivät, mitä vaan halusivat. Mutta kun Perikles palasi, saartoi hän heidän laivansa uudelleen, ja Ateenasta saapui myöhemmin 40 laivaa avuksi Thukydideen, Hagnoonin ja Formioonin johdolla, 20 laivaa Tleepolemoksen ja Antikleen johdolla ja 30 laivaa Kioksesta ja Lesboksesta. Samolaiset ryhtyivät kyllä vähäpätöiseen meritappeluun, mutta eivät enää kyenneet tekemään vastarintaa, jonka tähden he piirityksen yhdeksäntenä kuukautena olivat pakotetut antautumaan, ehdoilla että repisivät muurinsa, antaisivat panttivankeja ja luovuttaisivat laivansa sekä määrätyissä erissä suorittaisivat sotakulungit. Bysantiolaiset suostuivat niinikään rupeamaan Ateenalaisten alamaisiksi samoilla ehdoilla kuin ennenkin.

Muutamia vuosia tämän jälkeen tapahtuivat edelläkerrotut selkkaukset Kerkyyralaisten ja Potidaialaisten kanssa ja ne seikat, jotka antoivat aihetta tähän sotaan. Kaikki nämät Helleenien taistelut toisiansa ja barbareja vastaan tapahtuivat noin 50 vuoden sisään Xerxeen lähdöstä tämän sodan alkuun. Tällä ajalla vahvistivat Ateenalaiset valtansa yhä lujemmaksi ja pääsivät sisällisestikin vakaantuneempaan asemaan. Vaikka Lakedaimonilaiset tämän kyllä huomasivat, eivät he kuitenkaan ryhtyneet tätä tarmokkaammin estämään, vaan olivat enimmäkseen rauhassa, koska he eivät koskaan ennenkään olleet halukkaita suotta ryhtymään sotaan, jos ei heitä siihen pakotettu. Sitäpaitse olivat he sisällisten sotien rasittamina, jonka tähden he eivät ryhtyneet toimiin, ennenkuin Ateenalaisten valta oli huomattavasti paisunut, ja viimeksimainitut alkoivat ahdistaa heidän liittolaisiansa. Silloin he eivät voineet hillitä itseänsä, vaan päättivät kaikin voimin tositeossa ryhtyä sotaan, kukistaaksensa Ateenan ylivallan. Lakedaimonilaiset pitivät aivan selvänä, että rauha oli rikottu, ja että Ateenalaiset olivat menetelleet väärin. He lähettivät Delfoin orakelilta kysymään, tulisiko sota olemaan heille edullinen, jos he siihen ryhtyisivät. Tämän sanotaan vastanneen, että ne tulisivat voittamaan, jotka sotisivat voimiensa takaa, ja että hän itse tulisi niitä auttamaan, sekä pyydettynä että pyytämättä.

He kutsuivat liittolaiset kokoon vielä kerran äänestämään, pitäisikö ryhtyä sotaan. Kun liittolaisten lähettiläät olivat saapuneet ja heidät kutsuttu kokoukseen, lausui kukin mielipiteensä, jolloin useimmat ankarasti syyttivät Ateenalaisia, kehottaen ryhtymään sotaan, ja Korintolaiset, jotka jo ennakolta olivat puhutelleet kunkin valtion lähettiläitä, pyytäen näitä äänestämään sotaa, pelosta että Potidaia jo ennen joutuisi vihollisten valtaan, olivat nytkin saapuvilla ja astuivat viimeksi esiin puhuen seuraavasti:

"Kunnon liittolaiset! Älkäämme enää syyttäkö Lakedaimonilaisia siitä, että he eivät itse olisi päättäneet ryhtyä sotaan, koska he juuri siinä tarkoituksessa ovat kutsuneet meidät tänne. Itse asiassa ei johtajien tule ottaa huomioon ainoastaan omia etujaan, vaan myöskin pitää huolta yhteisestä hyödystä, kuten he myöskin saavat kunnioitusta osakseen. Niille meistä, jotka ovat olleet tekemisissä Ateenalaisten kanssa, ei tarvitse sanoa sanaakaan siitä, kuinka varovainen täytyy olla heidän suhteensa. Mutta jos eivät sisämaan asukkaat auta rannikolla asuvia, tulee heille olemaan vallan vaikea niin hyvin heidän maantuotteittensa vienti kuin myöskin niiden tavarain tuonti, joita meritse täytyy kuljettaa mannermaalle. Älkööt he tätä seikkaa kevytmielisesti ajatelko, ikään kuin jos ei se heitä ensinkään koskisi. Älkööt odottako siksi kuin itse joutuvat vaaraan, kun ensin rannikkoseudut ovat joutuneet vihollisen saaliiksi. Heidän on nyt päättäminen yhtähyvin omasta kuin toistenkin kohtalosta. Senpä tähden he älkööt enää kauemmin viivytelkö valitsemasta sotaa rauhan asemasta. Järkevät ihmiset pysyvät mielellään rauhassa, jos heitä ei kukaan loukkaa; mutta urhoollisten ihmisten ei pidä epäillä rikkoa rauhaa ja tarttua aseisiin, jos heitä loukataan, mutta myöskin saadun hyvityksen jälkeen suostua rauhaan. Nämät eivät myöskään pöyhkeile sotaonnestaan, eivätkä toiselta puolen anna rauhan sulouden tehdä itseään välinpitämättömiksi loukkauksien suhteen. Se, joka nautintojen tähden on hidas puolustautumaan, kadottaa pian sen levon sulouden, jonka takia hän on ollut toimeton. Se, joka taasen sodan menestyksestä ylpeilee, ei ajattele, että hänen ylpeytensä perustuu epävarmaan itseluottamukseen. Sillä useinhan huonosti mietitty suunnitelma menestyy vihollisen ajattelemattomuuden takia, ja vielä useammin ne suunnitelmat, jotka näyttävät hyvin harkituilta, päättyvät häpeällä aivan päinvastaiseen suuntaan. Sillä ei kukaan pane tuumaa toimeen samalla varmuudella, kuin hän sitä on suunnitellut. Me kyllä varmuudella suunnittelemme, mutta täytäntöön panemisessa jää paljon pelon tähden tekemättä."

"Me ryhdymme nyt sotaan, koska meille on tehty vääryyttä ja meillä siihen on pätevät syyt, ja taasen lopetamme sodan oikeaan aikaan, kostettuamme Ateenalaisille. Monista syistä me voimme toivoa voittoa. Ensiksikin me olemme luvulta ja sotataidon puolesta paremmassa asemassa kuin he, ja toiseksi me olemme kaikki ilman eroa valmiit täyttämään päällikkömme käskyjä. Laivaston, joka on vihollisten päävoima, hankimme me keskuudestamme kootuilla rahoilla sekä Delfoissa ja Olympiassa säilytetyillä varoilla. Sillä hankkimalla lainan voimme me houkutella heidän muukalaiset pestatut merisotilaansa puolellemme tarjoamalla heille suuremman palkan, ja Ateenalaisten sotaväessä on enemmän palkattua väkeä kuin omia miehiä. Meidän sotavoimamme sitävastoin ovat vähemmän riippuvia tästä asianhaarasta; koko niitten perusteena on kotimainen miehistö eikä pestattu. Yksi ainoa merivoitto on heidät kukistava. Mutta jos he voisivatkin pitää puoliaan pitemmän ajan, niin me varmaan ajan pitkään harjaannumme merisotaan, ja saavutettuamme saman kokemuksen, olemme urhoollisuudessa aivan varmaan heitä edellä. Sillä sitä hyvettä, joka meillä on synnynnäinen, he eivät opetuksen avulla voi itselleen hankkia. Mutta minkä verran heillä on saavutettua kokemusta, se tulee meidän koettaa ahkeralla harjoituksella saavuttaa. Siihen tarvittavat rahat haalimme me keräämällä kokoon. Sepä olisi kummallista, jos me emme olisi halukkaita uhraamaan rahojamme kostaaksemme vihollisillemme ja itsemme puollustukseksi, kun heidän liittolaisensa eivät kieltäydy maksamasta veroa omaksi orjuudekseen, ja semminkin kun meidän on suojeltava viholliselta se omaisuus, joka käytettäisiin juuri meidän omaksi vahingoksemme."

"Meillä on monta muutakin keinoa sodassa eduksemme käytettävänä, kuten liittolaisten kapinaan nostaminen, joka on omansa suuresti vähentämään niitä tuloja, joista heidän mahtavuutensa suurimmaksi osaksi on riippuva, ja linnoitusten rakentaminen heidän alueensa rajalle sekä paljon muitakin keinoja, joita ei ennakolla voi arvata. Sillä sota ei suinkaan käy edeltäkäsin tehtyjen määräysten mukaan, vaan kehittyy itsekseen aavistamattomien asianhaarojen kautta. Se, joka maltillisesti tietää käyttää näitä hyväkseen, on varma voitosta; mutta se, joka sokeasti menettelee niitten suhteen, saa paljon onnettomuutta osakseen. Ottakaamme myös huomioon se seikka, että voi ehkä yksin tulla toimeen, jos on riitaisuuksia naapurikaupunkien kanssa rajoista. Mutta nyt ovat Ateenalaiset kaikkien meikäläisten veroiset yhteensä, yksityisestä kaupungista puhumattakaan, niin että he helposti kukistavat meidät kunkin erikseen, jos emme joka kansa ja joka kaupunki yhteisesti ja yksimielisesti nouse heitä vastustamaan. Ja tietäkää, että tappio on tuottava meille täydellisen orjuuden, niin kovalta kuin se monesta kuuluukin. Tällainen on asiain tila, ja ajatteleminenkin, että yksi kaupunki sortaa niin monta kaupunkia, on häpeäksi koko Peloponneesokselle. Siinä tapauksessa me joko näkyisimme kärsivän oikeudenmukaisesti taikka kantaisimme pelkuruudesta iestä, unhottaen esi-isäimme urhoollisuuden, jotka vapauttivat Hellaan. Me emme sitä vastoin voisi säilyttää ja suojella sitä, mitä he ovat meille hankkineet, vaan sallimme yhden kaupungin kohota itsevaltaiseksi, vaikka me kyllä koetamme kukistaa itsevaltiaat yksityisistä kaupungeista. Käsittämätöntä on, missä suhteessa tämä eroaisi noista kolmesta seikasta: ymmärtämättömyydestä, pelkuruudesta ja huolimattomuudesta. Ja ottamatta huomioon näitä vikoja, olette te tulleet välinpitämättömiksi ja halveksitte vihollista, jonka kautta moni on joutunut perikatoon, jota välinpitämättömyyttä juuri sentähden toisella nimellä kutsutaan mielipuolisuudeksi."

"Mutta miksi moitimme entisiä tapahtumia enemmän, kuin on tarpeellista nykyoloille? Välttääksemme tulevia vaaroja on teidän voimienne mukaan punnittava nykyoloja. Vaivain ja vastuksien kautta saavuttivat esi-isämme etevyytensä, emmekä me saa luopua tästä tavasta, jos kohtakin me olemme rikkaampia ja mahtavampia, kuin he. Ei ole oikein ylellisyydessä tuhlata sitä, mikä on köyhyydessä ansaittu. Meidän tulee rohkeasti ryhtyä sotaan, ja me voimme monesta syystä sen luottamuksella tehdä, kun itse Apolloonkin on siihen kehottanut, luvaten apunsa, ja kun koko Hellas osaksi pelosta osaksi oman etunsa tähden avustaa meitä. Älkää ajatelko, että te täten tulisitte rikkomaan rauhaa, kun itse jumalakin kehottaa sotaan ja katsoo rauhan jo olevan rikotun. Päinvastoin, te tulette auttamaan sortoa kärsiviä; sillä ei itseänsä puollustavia ole pidettävä rauhanrikkojina, vaan niitä, jotka ensiksi tekevät hyökkäyksen."

"Kun siis teille on kaikin puolin edullista ryhtyä sotaan, ja me kaikki yhteisesti teitä siihen kehotamme, kun yksimielisyys kieltämättä on koko kaupungille ja yksityisillekin hyödyllinen, niin älkää vitkastelko auttamasta Potidaialaisia, joiden, vaikkakin Doorilaisia, täytyy kestää Joonialaisten piiritystä, päinvastoin kuin ennen, ja koettakaa myöskin suojella muiden kaupunkien vapautta. Ei käy enää kauemmin laatuun levollisna kärsiä, että muutamat jo ovat todellisessa hädässä ja toiset aivan varmaan joutumaisillaan saman kohtalon alaisiksi, kun tulee tiedoksi, että me kyllä olemme tulleet kokoon, vaan emme ole uskaltaneet ryhtyä puollustautumaan. Muistakaa, liittolaisemme, että asiat ovat kärjistyneet äärimmäisiin saakka, ja uskokaa, että tämä on paras neuvo, minkä teille voi antaa, ja siksipä päättäkää empimättä ryhtyä sotaan ja pelkäämättä hetken vaaraa, saavuttaaksenne pysyväisen rauhan. Sillä sodan kautta tulee rauha vakavammaksi, jotavastoin on vaarallista olla ryhtymättä sotaan yksistään rauhanrakkaudesta. Olkaa varmat, että tämä kaupunki, joka on Hellaassa tekeytynyt itsevaltaiseksi, uhkaa kaikkia samanlaisella kohtalolla, kun sillä jo on useampia valtansa alla ja aikoo muidenkin suhteen menetellä samaten. Hyökätkäämme siis tätä kaupunkia vastaan ja pakottakaamme se kuuliaisuuteen. Silloin me itse tulevaisuudessa saamme asua turvassa ja vapautamme nyt orjuudessa olevat Helleenit."

Näin puhuivat Korintolaiset. Kun Lakedaimonilaiset olivat kuulleet kaikkien koolle tulleiden mielipiteet, antoivat he kaikkien läsnäolevien kaupunkien, niin suurten kuin pientenkin, vuoroonsa äänestää. Enemmistö äänesti sotaa. Kun heidän oli mahdotonta tarpeellisten sotavarustusten puutteen tähden heti alkaa sotaa, päättivät he, että jokainen viipymättä hankkisi sotatarpeita. Ei täyteen vuottakaan kulunut, ennenkuin kaikki oli varustettuna, ja hyökäten Attikaan he julkisesti alottivat sodan.

Tämän valmistusajan kuluessa lähettivät Peloponneesolaiset sanansaattajia Ateenaan tuomaan siellä esiin tehtyjä valituksia, jotta heillä olisi sitä parempi aihe alottaa sota, jos eivät Ateenalaiset ottaisi niitä kuuleviin korviin. Ensiksi vaativat Lakedaimonilaiset lähetystönsä kautta Ateenalaisia sovittamaan jumalanhäväistyksen, karkottamalla häväisijät kaupungistaan. Häväistyksen laita oli seuraava. Muinoin oli Ateenassa ollut Kyloon niminen mies, joka oli voittanut Olympian kilpailussa ja oli ylhäistä ja mahtavaa sukua. Hän oli nainut Megaralaisen Teageneen tyttären, joka Teagenes siihen aikaan yksinvaltaisesti hallitsi Megarassa. Tämä Kyloon oli kysymykseensä saanut orakelilta vastauksen, että hänen tulisi ottaa Ateenan linna haltuunsa Zeyksen suurimman juhlan aikana. Saatuansa Teageneelta sotaväkeä ja ystävänsä kannattamaan tuumansa, anasti hän Peloponneesoksessa vietettyjen Olympian juhlien kestäessä linnan haltuunsa päästäkseen itsevaltijaaksi. Hän katsoi tämän Zeyksen suurimmaksi juhlaksi, ja että se likimmin koski häntä, kun hän oli saanut voiton Olympian kilpailussa. Mutta tarkotettiinko Attikan suurinta juhlaa vai muutako, sitä hän ei ollut ajatellut, eikä orakelikaan ollut siitä mitään sanonut. Ateenalaiset puolestaan pitivät suurimpana juhlana Dijasia-juhlaa, jota kutsutaan Milikios Zeyksen juhlaksi. Tämä juhla vietetään kaupungin ulkopuolella, ja koko kaupungin kansa uhraa siinä ilman erotusta maanhedelmiä eikä eläimiä. Luullen olevansa siihen oikeutettu ryhtyi Kyloon toimeen. Mutta kun Ateenalaiset saivat tiedon siitä, riensivät kaikki maaseutulaiset hyökkääjiä vastaan yhtenä miehenä, saarsivat heidät linnotukseen ja alkoivat heitä piirittää. Kun piiritys tuli pitkälliseksi, lähti suuri joukko Ateenalaisia, piiritykseen väsyneinä, pois, uskoen paikan vartioimisen yhdeksälle arkontille ja valtuuttaen heidät toimimaan, miten parhaaksi näkivät. Siihen aikaan hoitivat nuot yhdeksän arkontia useimmat valtionasiat. Kyloon ja ne, jotka hänen kanssansa olivat piiritetyt, joutuivat heti veden ja ruokatarpeiden puutteesta tukalaan asemaan. Kyloonin onnistui veljineen päästä pakoon, mutta muut, jotka joutuivat yhä ahtaammalle, niin että muutamat heistä jo kuolivat nälkään, asettuivat armoa rukoilevina linnassa oleville alttareille. Silloin vartioivat Ateenalaiset pakottivat heidät jättämään turvapaikkansa, kun näkivät heidän kuolevan pyhäkköön, ja surmasivat heidät, vaikka olivat luvanneet olla tekemättä heille mitään pahaa. He surmasivat niinikään muutamia henkilöitä, jotka ohimennessään olivat istahtaneet kunniotettavien jumalattarien alttarille. Sen tähden kutsuttiin heitä ja heidän jälkeläisiänsä jumalattaren kirouksen alaisiksi, johon he tahallaan olivat tehneet itsensä syypääksi. Ateenalaiset olivat itse karkottaneet maastaan nämät pyhäkönhäväisijät, ja sittemmin karkotti Lakedaimonilainen Kleomenes, joka oli kutsuttu avuksi sisällisten levottomuuksien takia, Ateenalaisten kanssa ne, jotka vielä olivat kaupungissa, ja kaivatti ylös kuolleiden luut, jotka heitettiin rajojen ulkopuolelle. Karkotetut tulivat kumminkin takaisin, ja heidän jälkeläisiänsä on vielä nytkin muutamia kaupungissa.

Lakedaimonilaiset vaativat häväisijäin karkottamista muka jumalien lepyttämisen tähden, mutta itse asiassa koska tiesivät, että Ksantippoksen poika Perikles äitinsä puolesta polveutui näistä, ja koska he arvelivat helpommin suoriutuvansa Ateenan selkkauksista, jos Perikles karkotettaisiin Ateenasta. Eivät he kuitenkaan toivoneet saattavansa häntä tähän kohtaloon, vaan koettivat kaupunkilaisissa herättää panettelua häntä kohtaan, että muka hänen onneton sukuperäisyytensä olisi yhtenä sodan vaikuttimena, sillä hän oli aikalaistensa mahtavin mies, toimi valtionasioissa Lakedaimonilaisia vastaan, eikä suvainnut, että Ateenalaiset myöntyivät, vaan yllytti heitä sotaan.

Ateenalaiset puoleltaan tekivät Lakedaimonilaisille samanlaisen vaatimuksen, että heidän tuli sovittaa Tainaronin pyhäkön häväiseminen. Lakedaimonilaiset olivat nimittäin muinoin pakottaneet joukon Heilooteja, jotka turvaa anovina olivat paenneet Tainaronissa sijaitsevaan Poseidonin pyhäkköön, lähtemään pyhäköstä ja surmanneet heidät, vietyänsä heidät ulos. Sittemmin tapahtuneen maanjäristyksen pitivät he itsekin tämän ilkityön seurauksena. He kehottivat Lakedaimonilaisia niin ikään sovittamaan Kalkioikos jumalattaren häväisemisen, jonka asianlaita oli seuraava. Kun Spartalaiset olivat erottaneet Pausaniaan Hellespontoksessa olevien voimien päällikkyydestä ja panneet hänet syytteeseen, vapautettiin hän kyllä, mutta valtio ei enää uskonut hänelle päällikkyyttä. Hän vuokrasi nyt omalla kustannuksellaan Hermionilaisen kolmisoutulaivan ja lähti sillä Lakedaimonilaisten määräämättä Hellespontokseen, ryhtyäkseen muka sikäläiseen HelleeniIäiseen sotaan, mutta itse asiassa päästäkseen keskusteluun kuninkaan kanssa, kuten hän jo ennen oli tehnyt, koska halusi päästä Helleenien hallitsijaksi. Hän oli seuraavalla tavalla ensin saavuttanut kuninkaan suosion ja mahdollisuuden ryhtyä keskusteluun. Hänen valloitettuansa edellisellä kerralla paluumatkalla Kyproksesta Bysantionin, joka silloin oli Meedialaisten hallussa, joutui muutamia kuninkaan sukulaisia ja läheisiä henkilöitä sotavangeiksi. Nämät lähetti hän muiden liittolaisten tietämättä salaa kuninkaan luo, uskotellen heidän karanneen. Tämän hän toimi Eretrialaisen Gongylos nimisen miehen välityksellä, jolle hän oli uskonut Bysantionin ja vankien vartioimisen. Gongylosta myöten lähetti hän myöskin kuninkaalle kirjeen, jonka sisältö, kuten myöhemmin tuli ilmi, oli seuraava: "Spartalaisten päällikkö Pausanias lähettää sinulle ystävyydestä nämät sotavangit lahjana. Aikomukseni on, jos suostut tuumaani, mennä naimisiin tyttäresi kanssa ja saattaa Sparta ja koko Hellas valtasi alle. Minä olen varma yksissä tuumin sinun kanssasi kykeneväni panemaan tämän tuuman toimeen. Jos tämä tuuma miellyttää sinua, niin lähetä merenrannikolle luotettava mies, jonka kautta me vastaisuudessa voimme jatkaa keskusteluamme".

Tämä oli kirjeen sisältö. Kserkseelle oli tämä kirje vallan mieluinen, ja hän lähetti heti Farnakoksen pojan Artabatsoksen merenrannikolle, uskoen hänelle Daskyeionin satraappivallan Megabateen sijasta, joka tähän saakka oli siellä ollut vallanpitäjänä. Kuningas uskoi Artabatsokselle kirjeen, joka oli vastaus Pausaniaan kirjeeseen, sekä käski mitä pikemmin saattaa sen perille näyttäen kuninkaan sinetin. Jos Pausanias uskoisi hänelle omia asioitaan toimitettaviksi, tulisi hänen ne toimittaa mitä paraiten ja uskollisimmin. Saavuttuansa perille toimitti Artabatsos heti kaikki, mitä hänen oli käsketty, ja lähetti myöskin kirjeen, joka sisälsi seuraavan vastauksen: "Näin sanoo kuningas Kserkses Pausaniaalle: Sen ystävyyden, jonka sinä olet minua kohtaan osottanut, vapauttaen merentakaisessa Bysantionissa otetut vangit, tulee ijäti olemaan perheemme muistissa ja tuumasi on minulle varsin mieluinen. Älä yöllä äläkä päivällä väsy toimittamasta sitä, mitä minulle olet luvannut. Älköön mikään kullan, hopean tahi riittävän sotajoukon puute, jos niin tarvitaan, estäkö sinua, vaan keskustele Artabatsoksen kanssa, joka on luotettava mies, ja jonka olen lähettänyt luoksesi, kaikista keskinäisistä asioistamme ja toimita ne meille kummallekin edullisimmalla ja parhaalla tavalla."

Saatuansa tämän kirjeen tuli Pausanias, joka jo ennenkin Plataian päällikkyyden tähden nautti suurta kunnioitusta Helleenien keskuudessa, vielä ylpeämmäksi, niin ettei hän enää voinut elää tavallisten tapojen mukaan, vaan lähtiessään Bysantionista oli hän puettuna Meedialaiseen tapaan, ja kun hän matkusti Trakian läpi, oli hänellä Meedialaisia ja Aigyptolaisia miehiä henkivartijoina. Hän antoi kattaa pöytänsä Persialaiseen tapaan, voimatta pitää suunnitelmaansa salassa, vaan ilmaisi vähäpätöisimmissäkin seikoissa, mitä suurta hänellä oli mielessä tulevaisuudessa. Ylipäätään esiintyi hän hyvin röyhkeästi, niin että oli vaikea päästä hänen puheillensa, ja kohteli kaikkia loukkaavalla kopeudella, niin ettei kukaan enää halunnut seurustella hänen kanssansa, mikä seikka olikin painavin syy siihen, että liittolaiset yhtyivät Ateenalaisiin.

Mutta kun Lakedaimonilaiset saivat tiedon tästä, kutsuivat he hänen ensi kerran kotiin, ja kun hän sitten toistamiseen heidän määräämättänsä purjehti Hermionilaisella laivalla, oli hänellä selvään samat tuumat. Kun Ateenalaiset pakottivat hänen lähtemään Bysantionista, ei hän enää matkustanut Spartaan, vaan asettui asumaan Trooaan Kolonaihin, ja kun lakedaimonilaiset saivat tietää, että hän sieltä keskusteli barbarien kanssa, ja ettei hän siellä ollut missään hyvässä tarkotuksessa, niin lähettivät viipymättä eforit airuen viemään hänelle Skytalee nimisen kirjesauvan, jossa he käskivät hänen seurata airutta. Muussa tapauksessa julistettaisiin hän Spartan viholliseksi. Tahtoen niin paljon kuin mahdollista välttää epäluuloa, ja ollen varma, että hän rahalla voisi tehdä syytökset tyhjiksi, lähti Pausanias toistamiseen Spartaan. Ensiksi panivat hänet eforit vankeuteen, sillä se oikeus on heillä kuninkaan suhteen, mutta päästivät hänet myöhemmin vapaaksi, ja hän vaati itse oikeuteen niitä, jotka halusivat tehdä syytöksiä häntä vastaan.

Lakedaimonilaisilla virastoilla kyllä ei ollut selviä todistuksia häntä vastaan, yhtävähän kuin hänen yksityisillä vihollisillaankaan, joiden nojalla he olisivat voineet rangaista kuninkaalliseen sukuun kuuluvaa miestä, joka siihen aikaan oli niin korkeassa asemassa, sillä sukulaisena oli hän Leoonidaan pojan Pleistarkoksen holhooja, kun tämä isänsä kuoltua oli tullut kuninkaaksi, mutta tähän aikaan vielä oli alaikäinen. Tavallisuudesta poikkeavalla käytöksellään ja barbarien jäljittelemisellä oli hän kuitenkin herättänyt epäluuloa, ettei hän ollut tyytyväinen oleviin oloihin. Hänen monet muutkin tekonsa otettiin tutkittavaksi, jotta saataisiin selville, oliko hän jossakin suhteessa poikennut tavallisuudesta tavoissaan ja käytöksessään, ja varsinkin se seikka, että hän sille kolmijalalle, jonka Helleenit muinoin olivat pyhittäneet Delfoin pyhäkköön esikoislahjana Meedialaissodasta, omin luvin oli rohjennut piirtää seuraavat säkeet:

"Hellaan päällikkö Pausauias pyhitti tämän muistoksi Apolloonille, voitettuansa Meedialaiset."

Tämän kirjotuksen poistivat Lakedaimonilaiset heti kolmijalasta ja kirjottivat sen sijaan jokaisen kaupungin nimen, joka oli ollut osallisena vihollisten kukistamiseen. Tätä Pausaniaan tekoa pidettiin rikoksena, ja kun hänen asemansa nyt oli tällä kannalla, näkyi tämä teko varsin soveltuvan hänen silloisiin mielipiteisiinsä. Tuli myöskin ilmi, että hän jollakin tavalla oli tekemisissä Heilootien kanssa, jossa huhussa olikin perää. Hän oli nimittäin luvannut heille vapauden ja kansalaisoikeuden, jos he ottaisivat osaa kapinaan ja auttaisivat häntä valtiomuodon muuttamisessa. Siitä huolimatta eivät Lakedaimonilaiset tahtoneet uskoa muutamien Heilootien todistuksia ja ryhtyä ankarimpiin toimenpiteisiin häntä kohtaan, vaan noudattivat tavallista menettelyään, etteivät umpimähkään tuomitsisi Lakedaimonilaista miestä ilman varmoja todistuksia, kunnes hänet vihdoin kertomuksen mukaan ilmaisi eräs Argiliolainen mies, joka ennen oli ollut hänen uskollinen ystävänsä, ja jonka tuli toimittaa hänen viimeinen kirjeensä Artabatsoksen kautta kuninkaalle. Tämä oli alkanut käydä levottomaksi henkensä puolesta, kun hän huomasi, ettei yksikään häntä ennen lähetetyistä sanansaattajista ollut palannut takaisin. Hän jäljensi sitä varten sinetin, että Pausanias ei huomaisi hänen tekoansa, jos hän luulossaan pettyisi, tahi jos Pausanias tahtoisi muuttaa jotakin kirjotuksessaan, ja avasi kirjeen, jossa huomasi aavistuksensa mukaan määräyksen, että hänkin olisi surmattava.

Kun mainittu mies toi kirjeen esiin, alkoivat eforit olla varmat Pausaniaan petollisuudesta. Mutta koska he omin korvin halusivat kuulla Pausaniaan tunnustuksen, toimittivat niin, että tämä mies lähti turvaa anomaan Tainaronin pyhäkköön, johon hän rakensi väliseinän kahteen jakaman majan, jonka toiseen osaan piiloutui muutamia eforeja. Kun Pausanias tuli hänen luoksensa ja kysyi hänen syytänsä pakoon, saivat eforit tarkan tiedon kaikesta. Miehen häntä syyttäessä siitä, mitä kirjeessä hänestä oli määrätty, ja samalla yksitellen luetellessa Pausaniaalle myöskin kaikki muut seikat, kuinka hän ei koskaan ollut käyttäytynyt vilpillisesti toimittaessaan Pausaniaan asioita kuninkaalle, ja kuinka siitä huolimatta, kuten toisetkin sanansaattajat, saisi kuoleman palkakseen, myönsi Pausanias kaiken tämän oikeaksi ja pyysi, ettei hän panisi näitä seikkoja liian pahakseen. Pausanias vakuutti, että hän vaaratta voisi lähteä pyhäköstä ja kehotti häntä, että mitä pikemmin lähtisi matkalle, eikä estäisi hänen aikeitaan.

Kuultuansa tarkoin kaiken tämän, poistuivat eforit ja valmistautuivat varmoina asiasta vangitsemaan Pausaniaan kaupungissa. Kerrotaan, että hän, kun juuri oltiin ottamassa hänet kiinni kadulla, oli erään lähestyvän eforin silmistä huomannut tämän aikeen, ja kun joku hänelle suosiollinen mies salaa oli antanut hänelle vihiä siitä, mitä oli tekeillä, pakeni hän Kalkioikos jumalattaren pyhäkköön, joka pyhä puisto oli aivan lähellä. Hän astui pyhäkköön kuuluvaan majaan, ettei tarvitsisi kiusaantua taivasalla, ja pysyi siellä sisällä. Tällä kertaa eforit eivät siis voineet saada häntä käsiinsä, mutta ottivat myöhemmin pois huoneen katon, ja kun he olivat varmat, että hän oli majan sisällä, muurasivat he oven kiinni, vartioivat häntä läheisyydestä ja näännyttivät nälkään. Kun hän oli kuolemaisillaan, ja vartijat huomasivat hänen tilansa, kantoivat he hänen ulos pyhäköstä, jolloin hän heitti henkensä. He aikoivat ensin heittää hänet Kaiasluolaan, minne he tavallisesti syöksevät pahantekijät, mutta päättivät sitten haudata hänet johonkin läheisyyteen. Delfoin orakeli käski myöhemmin Lakedaimonilaisten haudata hänet siihen paikkaan, missä hän oli heittänyt henkensä. Nyt makaa hän haudattuna pyhäkön edustalla, kuten paikalle pystytettyjen hautapatsasten kirjotukset osottavat. Niin ikään käski jumala, koska heidän tekonsa oli rikollinen, valmistaa kaksi ruumista Kalkioikos jumalattarelle yhden asemesta. He valmistivat kaksi vaskista kuvapatsasta ja pystyttivät ne sovitukseksi Pausaniaan kuoleman johdosta.

Ateenalaiset vaativat puolestaan, että Lakedaimonilaiset sovittaisivat myöskin tämän rikoksen, jota itse jumala oli pitänyt häväisemisenänsä. Sillä välin lähettivät Lakedaimonilaiset uuden lähetystön Ateenaan syyttämään Temistoklesta osallisuudesta Pausaniaan Meedialaisvehkeisiin, kuten ilmeni Pausaniaan jutussa toimeenpannusta tutkimuksesta, ja vaativat, että myöskin häntä rangaistaisiin, johon vaatimukseen Ateenalaiset myöntyivätkin. Temistokles eli tähän aikaan maanpakolaisena Argoksessa, mutta kävi myöskin muualla Peloponneesoksessa. Ateenalaiset lähettivät miehiä, joita oli käsketty ottamaan hänet kiinni, missä vaan hän tavattaisiin, ja oli pyydetty Lakedaimonilaisia auttamaan heitä tässä toimessa.

Saatuansa tiedon tästä, pakeni Temistokles Peloponneesoksesta Kerkyyralaisten luo, joita hän aina oli suosinut. Mutta koska Kerkyyralaiset pelkäsivät, että Ateenalaiset ja Lakedaimonilaiset joutuisivat heidän vihollisiksensa, jos hän viipyisi heidän luonansa, veivät he hänet vastapäätä olevalle mannermaalle. Kun takaa-ajajat tavottelivat häntä, minne vaan arvelivat hänen lähteneen, oli hän vaikeassa asemassaan pakotettu hakemaan turvaa vihamiehensä, Molossien kuninkaan Admeetoksen luona. Tämä ei hänen tullessansa sattunut olemaan kotona, mutta Temistokles kääntyi turvaa rukoilevana hänen puolisonsa puoleen, joka neuvoi häntä ottamaan heidän pienen poikansa syliin ja istuutumaan liedelle. Kun Admeetos kohta tämän jälkeen tuli kotia, ilmaisi Temistokles hänelle, kuka hän oli, ettei tämä kostaisi hänelle, kun hän nyt tuli pakolaisena, joskin hän oli vastustanut Admeetoksen Ateenalaisille tehtyä pyyntöä. Asiain tällä kannalla ollen, voisi paljoa heikompi vihamies kostaa hänelle, mutta jaloa olisi kostaa ainoastaan senlaiselle, joka oli samassa asemassa. Sitäpaitsi muistutti Temistokles olleensa hänen vastustajansa jonkun valtiollisen asian johdosta, eikä hänen henkensä vaarassa. Mutta jos Admeetos jättäisi hänet takaa-ajajien käsiin, olisi hän mennyt mies. Samassa kertoi Temistokles, kutka häntä ajoivat takaa, ja minkätähden. Kun Admeetos tämän kuuli, käski hän Temistokleen nousta ylös pojan kanssa. Tämä oli siellä vaikuttavin keino turvaa anottaessa.

Kun Lakedaimonilaiset ja Ateenalaiset kohta tämän jälkeen tulivat sinne ja pitkin puhein koettivat saada Admeetosta myöntymään, niin tämä ei jättänyt vierastaan heille, vaan lähetti hänet hänen omasta pyynnöstään kuninkaan luokse toisen meren rannalla sijaitsevaan, Aleksandroksen alueesen kuuluvaan Pydnan kaupunkiin. Siellä kohtasi pakolainen kuorma-aluksen, joka oli purjehtimaisillaan Jooniaan. Hän nousi tähän laivaan, mutta myrsky ajoi sen Naksosta piirittävän Ateenalaisen laivaston läheisyyteen. Peloissaan ilmaisi hän laivurille, sillä hän oli laivaväelle tuntematon, kuka hän oli, ja minkä tähden hän pakeni. Hän lisäsi, että hän katsoi laivurin rahanhimosta jättävän hänet vainoojien käsiin, jos tämä ei suostuisi häntä pelastamaan. Heidän turvallisuutensa, sanoi hän, muuten riippuisi siitä, ettei kukaan matkan kestäessä saisi poistua laivasta. Jos laivuri myöntyisi hänen pyyntöönsä, niin tulisi hän siitä saamaan suuri-arvoisen palkinnon. Laivuri suostuikin hänen pyyntöönsä, ja oltuansa vuorokauden ankkurissa laivaston läheisyydessä, saapuivat he vihdoin Efesokseen. Täällä osotti Temistokles laivurille kiitollisuuttaan antamalla hänelle melkoisen rahasumman. Sillä hän sai ystäviensä välityksellä säästössä olleita rahojaan, niinhyvin Ateenasta kuin myös Argoksesta. Hän matkusti sitten sisämaahan erään Persialaisen miehen seurassa ja lähetti sieltä kirjeen Kserkseen pojalle Artakserkseelle, joka vähää ennen oli noussut valta-istuimelle. Kirjeen sisältö oli seuraava: "Minä Temistokles tulen sinun luoksesi. Minä olen tehnyt enemmän pahaa sinun perheellesi, kuin kukaan muu Helleeni, niin kauan kuin sinun isäsi pakotti minua puollustautumaan hänen hyökkäyksiänsä vastaan. Mutta minä sitävastoin olen tehnyt hänelle paljon hyvääkin, kun jo itse olin turvassa ja hänellä oli vaarallinen paluumatka edessään. Minulla on syytä vaatia sinulta vastapalvelusta". Hän huomautti Kserkseelle edeltäkäsin lähettämästänsä viestistä, että Helleeniläinen laivasto muka aikoi lähteä Salamiista, ja toimenpiteistään Hellespontoksen yli rakennetun sillan vartioimiseksi, jonka hävittämishankkeista hän oli vihollisille valheellisesti ilmottanut, jollei Kserkses kiiruhtaisi kotiin. "Nyt olen minä täällä, kyeten vielä tekemään sinulle tärkeitä palveluksia, mutta Helleenien vainoamana sinulle osoitetun ystävyyden takia. Vuoden kuluttua tulen minä itse luoksesi, ilmottamaan aikeeni, minkätähden olen tänne saapunut".

Sanotaan kuninkaan ihmetelleen hänen päätöstänsä ja kehottaneen häntä tekemään, kuten oli luvannut. Tämän ajan opiskeli Temistokles Persian kieltä ja maan tapoja. Kun hän vuoden kuluttua saapui kuninkaan luokse, pääsi hän suurempaan kunniaan kuin kukaan muu Helleeni ennen häntä niin hyvin laajalle levinneen maineensa kautta kuin myöskin herättämällä kuninkaassa toivon, että hän saisi Hellaan valtaansa, mutta erittäinkin sen viisauden ja neuvokkaisuuden tähden, jonka hän osotti. Sillä Temistokleella oli erinomaiset luonnonlahjat ja hän ansaitsi ennen muita tässä suhteessa kunnioitusta. Synnynnäisen neronsa avulla kykeni hän, kehittämättä sitä suuresti opinnoilla, sangen vähällä vaivalla suoraa päätä tekemään hyvin älykkäitä päätöksiä, ja osasi älykkäästi arvata asiain vastaista menoa. Käsiteltävänään olevat asiat kykeni hän taitavasti ja johdonmukaisesti esittämään. Sellaisiakin asioita taisi hän tyydyttävästi arvostella, joissa hänellä ei ollut kokemusta. Hänellä oli erinomainen taito nähdä tulevaisuuden verhon läpi, mikä tulisi olemaan edullista, mikä vahingollista. Sanalla sanoen: hän kykeni nerollansa, hiukan mietittyään, keksimään tarvittavat keinot. Hän kuoli tautiin, tahi, kuten toiset väittävät, surmasi itsensä myrkyllä, koska hän piti mahdottomana tehdä sitä, mitä hän oli kuninkaalle luvannut. Hänen muistopatsaansa löytyy pystytettynä Magneesian torilla Aasiassa. Sillä tämän seudun oli kuningas hänelle antanut ja se vuosittain suoritti hänelle 50 talenttia leivänostoa varten, Lampsakoksen, joka siihen aikaan oli viinirikkain seutu, viinin hankintaa varten, ja Myuusin särvintä varten. Hänen sukulaisensa sanotaan hänen pyynnöstään vieneen hänen luunsa Ateenaan, ja haudanneen ne Ateenalaisten tietämättä Attikaan. Sillä ei ollut luvallista haudata sinne valtiopetoksen johdosta karkotetuita. Täänkaltaisen lopun saivat Lakedaimonilainen Pausanias ja Ateenalainen Temistokles, jotka kumpikin aikanaan olivat olleet mainehikkaimmat Helleenit.

Nämät olivat ne vaatimukset, jotka Lakedaimonilaisten ensimmäisen lähetystön esiintyessä kumpaiseltakin puolelta tehtiin pyhäkönhäväisijäin karkottamiseen nähden. Jonkun ajan kuluttua tulivat lähettiläät toistamiseen Ateenaan vaatimuksella, että Ateenalaisten oli keskeytettävä toimenpiteensä Potidaian suhteen ja julistettava Aiginan saari vapaaksi. Ennen kaikkea vaativat Lakedaimonilaiset, että Ateenalaiset, jos he halusivat säilyttää rauhan, kumoisivat Megaralaisia koskevat päätöksensä, joiden mukaan Megaralaisia kiellettiin käyttämästä Ateenan vallan alle kuuluvia satamia ja käymästä kauppaa Attikassa. Mutta Ateenalaiset eivät välittäneet heidän muista vaatimuksistaan eivätkä liioin kumonneet mainittua päätöstään, vaan syyttivät Megaralaisia pyhän alueen ja erään toisen peltomaan viljelemisestä, jonka rajat vielä olivat riidanalaiset, kuten myöskin Lakedaimonilaisten karanneiden orjien suojaamisesta. Vihdoin saapui viimeinen lähetystö Lakedaimonista, johon kuuluivat Ramfias, Melesippos ja Agesandros. Nämät eivät lausuneet mitään siitä, josta ennen oli puhuttu, vaan antoivat seuraavan lyhyen selityksen: "Lakedaimonilaiset haluavat mielellään rauhan jatkumista, ja niin tuleekin käymään, jos Ateenalaiset päästävät Helleenit vapaiksi". Ateenalaiset kutsuttiin silloin kokoon ja vaadittiin, että kukin kaupungin kansalainen toisi esiin mielipiteensä. Välttämättömäksi katsottiin ottaa asia kokonaisuudessaan käsiteltäväksi ja kerta kaikkiaan antaa näistä asioista lopullinen vastaus. Silloin esiintyi useampia, jotka toivat esiin eri mielipiteitä: toiset kehottivat ryhtymään sotaan, toiset taas sanoivat, ettei tuo Megaran suhteen tehty päätös saisi estää rauhan säilyttämistä, vaan pitäisi se mieluummin kumota. Vihdoin esiintyi Ksantippoksen poika, Perikles, hän joka oli senaikuisen Ateenan etevimpiä miehiä, voimakas puhuja ja tarmokas toimimies, ja puhui seuraavin sanoin.

"Ateenan miehet! Minä olen vieläkin samaa mieltä, ettei meidän tule myöntyä Peloponneesolaisten vaatimuksiin, vaikka hyvin tiedämme, etteivät ihmiset ole yhtä innokkaita kestämään sotaa kuin ryhtymään siihen, vaan muuttavat mielensä tapausten mukaan. Minä en ymmärrä teille antaa muuta neuvoa kuin ennenkään. Minä pidän kohtuullisena, että ne teistä, jotka kuulevat minun neuvojani, pysyvät yhteisessä päätöksessämme, vaikkakin kärsisimme jonkun tappion, ja etteivät he laskisi itselleen kunniaksi, jos onnellisesti suoriudumme. Sillä asiain kulku on yhtä vaihtelevainen kuin ihmisen ajatukset, jonka tähden me tavallisesti syytämme kohtaloa, jos jotakin odottamatonta tapahtuu. Lakedaimonilaiset ovat ennen aina osottaneet väijyvänsä meitä ja varsinkin nyt. Sillä vaikka oli molemmin puolin sovittu, että riitaisuutemme ratkaistaisiin oikeuden kautta, ja että kumpikin pitäisi omansa, niin eivät he koskaan ole pyytäneet lykätä asiata oikeuteen, eivätkä liioin ole huolineet ehdotuksestamme astua oikeuden eteen. He haluavat mieluummin ratkaista riidan miekalla kuin keskustelemalla, esiintyen käskijöinä eikä enää valittajina. He käskevät meitä vetäytymään pois Potidaiasta, päästämään Aiginan vapaaksi ja kumoamaan päätöksemme Megaralaisten suhteen. Viimeksi saapuneet lähettiläät vaativat meitä tunnustamaan Helleenit itsenäisiksi. Älköönpä kukaan teistä ajatelko, että me vähäpätöisistä syistä ryhdymme sotaan, jollemme kumoa Megaralaisia koskevaa päätöstämme, jonka kumoaminen heidän ilmoituksensa mukaan estäisi sotaa puhkeamasta. Älkää salliko juurtua teissä sen käsityksen, että vähäpätöisen seikan tähden olette ryhtyneet sotaan. Tässä pikkuseikassa ilmenee koko mielenne lujuus ja kokemus. Jos te myönnytte heidän vaatimuksiinsa, tulevat he heti vaatimaan enemmän, arvellen teidän pelosta noudattaneen heidän käskyjänsä. Mutta jos te jyrkästi kieltäytte, niin osotatte te siten varmasti heille, että heidän vastaisuudessa tulee kohdella teitä vertaisinaan".

"Tästä voitte päättää, onko edullisempaa väistyä, ennenkuin me olemme kärsineet mitään vahinkoa, vai onko ryhdyttävä sotaan, olipa syy suurempi tahi pienempi, ja pelotta pitäkäämme omanamme se, mikä meillä jo on. Sillä saman käskynalaisuuden tuottaa niin hyvin pieni kuin suurikin vaatimus, jonka vertainen oikeudellisen ratkaisun asemesta tekee naapurillensa."

"Mitä sota-asioihin ja kummankin apulähteisiin tulee, niin tietäkää, että me emme suinkaan ole heitä heikompia, ja sen minä seikkaperäisesti olen todistava. Peloponneesolaiset ovat yksinomaan käsityöläisiä, joilla ei ole yhteistä eikä yksityistä omaisuutta. He ovat sitäpaitsi tottumattomia pitkällisiin merentakaisiin sotiin, siitä syystä että he varattomuutensa takia ryhtyvät ainoastaan lyhyihin sotiin naapuriensa kanssa. Näin ollen he eivät kykene varustamaan laivastoja eivätkä sotaan lähettämään suuria sotajoukkoja, koska heidän silloin täytyisi luopua elinkeinoistaan ja kuluttaa omaisuuttaan varustuksiin, eivätkä sitä paitsi pääse merelle. Kauemmin voi käydä sotaa säästövaroilla kuin pakkoveroilla. Käsityöllä elävät ihmiset ovat alttiimmat uhraamaan ruumiitaan kuin varojaan sotaan, koska he ehkä voivat pelastaa henkensä, mutta pelkäävät ennen sodan loppua menettävänsä omaisuutensa, varsinkin jos sota arvaamatta, kuten usein tapahtuu, jatkuu pitkälti. Yhdessä taistelussa ehkä Peloponneesolaiset liittolaisineen kykenevät pitämään puoliaan kaikkia Helleenejä vastaan, mutta he eivät pysty kestämään sotaa senlaista valtiota vastaan, joka on paljoa paremmin varustettu. Heillä ei ole yhteistä hallitusneuvostoa, voidakseen heti panna tuumansa toimeen, ja koska jokainen henkilö on yhtä äänivaltainen, mutta ovat eri syntyperää, katsovat he kukin omaa etuaan, ja tällaisissa oloissa tavallisesti tärkeimmistä tehtävistä ei tule mitään. Sillä kun toiset innokkaasti koettavat vahingottaa vihollisia, koettavat toiset taas niin paljon kuin mahdollista säästää omaisuuttaan. Ja kun he vitkasteltuansa vihdoin kokoontuvat, niin käyttävät he mahdollisimman vähän aikaa yhteisten asiain käsittelyyn, vaan enimmän ajan neuvottelevat he yksityisistä asioistaan. Ei kukaan luule välinpitämättömyytensä kautta tuottavansa mitään vahinkoa, arvellen että joku toinen hänen puolestansa pitää asioista huolta, ja kun jokainen niin miettii, joutuu yhteinen etu perikatoon."

"Enimmän estää heidän toimiansa rahanpuute. Kun heidän täytyy vaivaloiseen keräykseen käyttää paljon aikaa, jäävät käyttämättä sopivat tilaisuudet sotaan, jotka eivät ole pysyväisiä. Yhtävähän tarvitsee meidän pelätä niitä linnoitushankkeita, joita he uhkaavat rakentaa, kuin heidän laivastoansakaan. Rauhankin kestäessä on yhdenvertaisen kaupungin vaikea rakentaa linnoituksia vieraaseen maahan, ja vielä vaikeammaksi se käy sodan kestäessä, kun me tietysti varustaudumme heitä vastaan. Jos he linnoituksen rakentaisivat, niin he kyllä rosvoretkillä ja yllyttämällä orjia karkaamaan voisivat meitä jonkun verran vahingottaa; mutta tämä ei kuitenkaan riittäisi saartamaan meitä eikä estäisi meitä purjehtimasta heidän maahansa eikä hyökkäämästä heidän kimppuunsa laivoillamme, jotka ovatkin päävoimamme. Sillä meillä on enemmän kokemusta maasodassa laivakulkumme kautta kuin heillä merellä maasotiensa kautta, eikä heidän ole helppo tätä puutetta korvata. Ettehän tekään, vaikka Meedialaissodasta saakka olette merenkulkua harjottaneet, ole siihen kyllin perehtyneet; miten voisivatkaan laivakulkuun tottumattomat maanviljelijät saada mitään täydellistä kokemusta tässä suhteessa, kun me sitäpaitsi lukuisalla laivastollamme olemme alituisesti heidän niskassaan antamatta heille tilaisuutta tarpeen mukaan itseänsä harjoittamaan? Joskin he, suureen lukumääräänsä luottaen, vaikkakin taitamattomina, uskaltaisivat ryhtyä taisteluun muutamien harvoja laivoja vastaan, jotka ovat heitä silmällä pitämässä, niin he kyllä pysyvät liikkumatta, jos me suuremmalla laivastolla asetumme heitä vastaan. Harjotuksen puutteesta pysyvät he taitamattomina ja sentähden myöskin pelkureina. Laivakulkutaito vaatii kuten kaikki muukin ammattilaista harjotusta, eikä sovellu harrastaa sitä ainoastaan syrjätaitona, vaan ennemmin ei voi muuta sen ohessa harjottaa."

"Jos he taasen anastaisivat Olympiassa ja Delfoissa säilytetyt varat ja koettaisivat korkeammalla palkalla houkutella puolelleen laivastomme muukalaiset palkkasoturit, niin olisi tämä vaarallista ainoastaan siinä tapauksessa, jollemme itse yhdessä metoikiemme kanssa jo olisi heidän vertaisiansa, emmekä tarpeen mukaan voisi miehittää laivastoamme. Mutta nyt me voimme tehdä sen, ja mikä tässä on parasta, kaupunkilaisemme ovat taitavimpia laivureita ja muu laivaväki on lukuisampi ja parempi, kuin mikään muu Hellaassa. Tuskinpa yksikään palkkasoturi, taistelun syntyessä, noin umpimähkään haluaisi paeta maastaan ja heikolla menestyksen toivolla muutamien päivien suuremman palkan tähden yhtyä vihollisiin."

"Tällainen ja tämänsuuntainen on mielestäni Peloponneesolaisten asema. Me sitävastoin olemme vapaat näistä puutteista, joista heitä moitin, ja monta muutakin etua on meillä, jotka heiltä puuttuvat. Jos maitse ahdistavat meitä, niin me purjehdimme heidän maahansa, eikä suinkaan ole yhdentekevää, hävitetäänkö osa Peloponneesoksesta, vai koko Attika. Heillä ei ole mitään muuta maata, jonka voisivat pitää omanansa, sitä ensin valloittamatta, mutta meillä sitävastoin on joukko maita saarilla ja mannermaalla, joten merivaltionaolomme on paljoa edullisempi. Sillä jos me asuisimme saarella, niin kukahan olisi meitä enemmän turvassa? Nyt on meidän mitä mahdollisimmin asetuttuva tälle kannalle, jätettävä mannermaa ja siellä sijaitsevat talomme sekä koetettava pitää meri ja kaupunkimme hallussamme, emmekä saa ryhtyä taisteluun talojemme tähden paljoa lukuisampien Peloponneesolaisten kanssa. Sillä jos me siinä pääsisimme voitolle, olisi meidän uudestaan taisteltava yhtä lukuisia joukkoja vastaan. Jos taas joutuisimme tappiolle, niin menettäisimme liittolaisemme, jotka ovat väkevin turvamme. He eivät pysy levollisina, jollemme asevoimalla kykene heitä siihen pakottamaan. Ei meidän tule surra talojemme ja maamme häviötä, vaan ihmisten menettämistä. Talot eivät ole ihmisten, vaan ihmiset niiden haltijoita. Jos voisin luulla, että te minun kehotustani seuraisitte, niin kehottaisin teitä itse hävittämällä luopumaan niistä, osottaaksemme Peloponneesolaisille, ettette niiden tähden tule alistumaan."

"Minulla on monesta muustakin syystä toiveita sodan menestyksestä, jos ette vaan halua sodan kautta laajentaa valtaanne, ettekä suotta heittäytyä vaaroihin. Sillä itse asiassa pelkään minä enemmän omia virheitämme, kuin vihollistemme suunnitelmia. Tästä puhuttakoon laajemmin vastaisuudessa, kun me jo olemme ryhtyneet toimeen. Antakaamme lähettiläille nyt seuraava vastaus: 'Me sallimme Megaralaisten käydä satamissamme ja kauppapaikoissamme, jolleivät Lakedaimonilaisetkaan sulje meitä eikä liittolaisiamme pois alueeltaan. Sillä ei kumpikaan näistä ehdoista estä tehtyjä sopimuksia. Me päästämme ne kaupungit täydelliseen vapauteen, jotka olivat vapaita rauhansopimusta tehtäessä, jos Lakedaimonilaiset myöskin päästävät kaupunkinsa vapauteen ja sallivat niiden järjestää hallitustansa, kuten itse kukin haluaa, eivätkä heidän mielensä mukaan. Me kyllä suostumme oikeudessa ratkaisemaan riitaisuudet alottamatta sotaa, mutta puollustaudumme niitä vastaan, jotka sen alottavat'. Tällainen vastaus on sekä oikeudenmukainen että samalla kaupunkimme arvoon soveltuva. Varma kuitenkin on, että sota on välttämätön. Jos me vapaaehtoisesti siihen ryhdymme, niin eivät vastustajamme kykene meitä vallan kovin ahdistamaan, ja suurimmista vaaroista koituu myös suurin kunnia niin hyvin koko valtiollemme kuin yksityisille. Meidän isämme vastustivat täten Meedialaisia jättämällä omaisuutensa vihollisen käteen. Ja vaikkakin heillä oli paljoa pienemmät sotavoimat, kuin meillä, karkottivat he viholliset ennemmin viisaudellaan kuin onnen avulla, ennemmin sankarirohkeudellaan kuin sotavoimalla, sekä kohottivat kaupunkinsa sen nykyiseen suuruuteen. Me emme saa olla heitä huonompia vaan meidän tulee kaikin voimin vastustaa vihollista ja koettaa säilyttää jälkeläisillemme valtamme heikontumattomana."

Täten puhui Perikles. Ateenalaiset, pitäen hänen neuvoaan viisaana, äänestivät tämän mukaan. He vastasivat Lakedaimonilaisille hänen neuvonsa mukaan, kuten hän seikkaperäisesti oli lausunut, yleensä etteivät he käskystä mihinkään suostuisi, mutta että he olivat valmiit ratkaisemaan riitaisuudet yhdenvertaisina oikeudessa. Lähettiläät palasivat nyt kotiin, eivätkä Lakedaimonilaiset siitä lähtien toimittaneet lähettiläitä Ateenaan.

Nämät olivat ne valitukset ja eripuraisuudet, jotka molemmin puolin ilmaantuivat heidän välillänsä, ja jotka saivat alkunsa Epidauroksen ja Kerkyyran selkkauksista. He hieroivat sillä välin kumminkin sopimuksia keskenään ja kävivät toistensa luona ilman airuetta, mutta epäilivät kuitenkin toisiansa. Nämät tapahtumat järkyttivät sopimuksia ja tulivat sodan puhkeamisen aiheeksi.

TOINEN KIRJA.

Tästä alkaa nyt Ateenalaisten ja Peloponneesolaisten ynnä heidän molemminpuolisten liittolaistensa välinen sota. Tämän sodan kestäessä he eivät airuetta olleet missäkään väleissä toistensa kanssa, vaan taistelivat kerran aloitettuansa lakkaamatta. Olen järjestänyt tapahtumat kesän ja talven mukaan.

Euboian valloittamisen jälkeen 30 vuodeksi solmittu rauha ei kestänyt enempää kuin 14 vuotta. 15 vuonna, kun Krysis oli ollut papittarena Argoksessa 40 vuotta, Aineesioksen ollessa eforina Spartassa ja Pytodooroksen ollessa vielä neljä kuukautta arkontina Ateenassa, kuudentena kuukautena Potidaian taistelun jälkeen, tunkeutui alussa kevättä vähän enemmän kuin 300 Teebalaista boiootarkkien Fyleidaksen pojan Pytangeloksen ja Oneetorideksen pojan Diemporoksen johdolla yön tullessa aseilla varustettuina Plataiaan, joka oli Ateenan liittolaiskaupunki. Naukleides ja hänen puoluelaisensa olivat kutsuneet heidät ja aukaisivat heille portit, tahtoen oman valtansa tähden surmata heitä vastustavat kansalaiset ja jättää kaupungin Teebalaisille. He toimittivat tämän sangen mahtavan Teebalaisen miehen, Leontiadeen pojan Eyrymakoksen kautta. Sillä koska Teebalaiset näkivät, että sota oli tulossa, tahtoivat he jo rauhan kestäessä, ennenkuin sota puhkeaisi ilmi, valloittaa heille vihamielisen Plataian. Heidän oli sitä helpompi salaa päästä kaupunkiin, kun ei ollut mitään vartijaväkeä asetettu. He asettuivat torille, mutta eivät heti kutsujain yllytyksistä huolimatta hyökänneet vihollisten taloihin, vaan koettivat sopivilla ilmotuksilla mieluimmin saada kaupungin suostumaan sovintoon. Airut ilmotti, että sen, joka halusi yhtyä heihin vanhan Boiootialais-tavan mukaan, tulisi aseellisena liittyä heihin, sillä he arvelivat tällä tavoin helposti saavansa kaupungin käsiinsä.

Kun Plataialaiset huomasivat Teebalaisten tunkeutuneen kaupunkiin ja sen olevan heidän vallassaan, pelästyivät he, ja koska he yön pimeydessä eivät nähneet, kuinka harvalukuisat Teebalaiset olivat, suostuivat he sovintoon ja myöntyivät vastustuksetta ehdotuksiin, semminkin kuin ei ketäkään vastaan käytetty väkivaltaa. Mutta tuumiessansa tästä, huomasivat he Teebalaisten harvalukuisuuden ja arvelivat vaivatta voivansa kukistaa heidät. Sillä Plataian kansa ei tahtonut luopua Ateenasta. He päättivät siis ryhtyä hyökkäykseen. Koska heidät olisi huomattu, jos he julkisesti olisivat kulkeneet katuja myöten, repivät he talojen yhteiset väliseinät ja kokoontuivat siten salaa toisiensa luo. He sulkivat kadut vaunuilla suojaksensa ja toimivat kaikessa sopivimmalla tavalla. Kun kaikki valmistukset olivat tehdyt, hyökkäsivät he yön kestäessä ennen auringon nousua taloistansa Teebalaisten kimppuun. Päivällä olisivat nämät olleet rohkeampia, eivätkä niin pulassa, kuin yöllä peloissansa heille tuntemattomassa kaupungissa. Plataialaiset hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja ottelu syntyi heti.

Kun Teebalaiset huomasivat petoksen, asettuivat he sotariveihin ja torjuivat parisen hyökkäystä. Mutta kun Plataialaiset suurella melulla yhä vaan heitä ahdistivat, ja kun vaimot ja palvelijat huutaen ja kiljuen myös heiteskelivät kiviä ja tiiliä, ja kun päällepäätteeksi ankaraa rankkasadetta kesti kaiken yötä, niin pelästyivät Teebalaiset ja pakenivat eri haaroille kaupunkia. Useimmat heistä joutuivat perikatoon, koska lian ja pimeyden tähden eivät tietäneet, mitä tietä he olisivat voineet pelastua, sillä oli juuri alakuu, jota vastoin heidän takaa-ajajansa vallan hyvästi tiesivät, miten estää heidän pakoansa. Joku Plataialainen oli keihään varrella teljen asemesta sulkenut ainoan avonaisen portin, josta viholliset olivat tunkeuneet kaupunkiin, niin etteivät siitäkään enää päässeet ulos. Toiset pitkin kaupunkia takaa ajetuista nousivat muurille, heittäytyivät ulkopuolelle ja suurin osa heistä sai siten surmansa. Moniaat harvat pääsivät pakoon vartijattoman portin kautta, hakattuansa poikki salvan kirveellä, jonka eräs nainen heille salaa oli antanut, mutta tämä pian huomattiin; toiset taasen surmattiin eri paikoilla kaupunkia. Suurin osa heistä, joka oli pysynyt koossa, joutui suureen muuriin kuuluvaan rakennukseen, jonka läheisin portti sattui olemaan auki, ja luuli sen johtavan läpi rakennuksen ulos kaupungista. Kun Plataialaiset näkivät heidät suljettuina rakennukseen, miettivät he, polttaisivatko he heidät, sytyttäen rakennuksen, vai menettelisivätkö he toisin. Lopulta suostuivat nämät ja muut kaupunkia kiertelevät Teebalaiset antautumaan Plataialaisten armoille.

Täten päättyi tämä yritys Plataiaa vastaan. Toiset Teebalaiset, joitten vielä samana yönä päävoimalla piti rientää hyökkääjille avuksi, jos näille kävisi pahoin, kiiruhtivat kaikin voimin, saatuansa matkalla tiedon tapahtumasta. Matka Teebasta Plataiaan on 70 stadiota, mutta yöllä satanut vesi hidastutti heidän kulkuansa. Sillä Asoopos virta juoksi leveänä ja oli vaikea päästä sen yli. Kulettuansa sateessa ja päästyänsä vaivalla joen yli, saapuivat he vasta myöhemmin perille, kun osa heidän miehistänsä jo oli surmattu ja eloon jääneet olivat vangitut. Kun Teebalaiset kuulivat tämän, väijyivät he ulkopuolella kaupunkia olevia Plataialaisia, sillä maaseudulla löytyi sekä ihmisiä että huonekaluja, koska he eivät rauhan kestäessä peljänneet mitään odottamatonta vaaraa. He väijyivät näitä, toivoen saavansa käsiinsä jonkun miehen, jonka he voisivat käyttää lunnaaksi vangittujen kansalaistensa edestä. Tämä oli Teebalaisten tarkoitus; mutta heidän vielä keskustellessansa lähettivät Plataialaiset, aavistaen, että jotakin semmoista oli tekeillä ja ollen peloissansa ulkopuolella kaupunkia asuvien kansalaistensa tähden, airuen Teebalaisille sanomaan, että nämät tekivät väärin, kun rauhan kestäessä koettivat valloittaa kaupunkia, ja pyytämään, etteivät ahdistaisi heidän ulkopuolella kaupunkia asuvia kansalaisiansa, muuten surmaisivat hekin heidän käsiinsä joutuneet Teebalaiset, mutta päästäisivät ne vapaiksi, jos Teebalaiset vetäytyisivät pois maasta. Teebalaiset sanovat heidän vannoneen myöntyvänsä näihin ehtoihin; mutta Plataialaiset eivät myönnä luvanneensa heti päästää vangit vapaiksi, vaan vasta, jos he sopisivat keskusteltuansa asiasta, ja etteivät he ensinkään olleet valalla sitoutuneet. Teebalaiset poistuivat maasta, loukkaamatta ketään; mutta kiireesti korjattuansa kaikki omaisensa maaseudulta kaupunkiin, surmasivat Plataialaiset heti vangitut viholliset. Näitä oli 180, niitten joukossa Eyrymakos, jonka välityksellä petos oli toimitettu. Tästä he lähettivät sanan Ateenaan ja sallivat Teebalaisten rauhassa korjata kuolleitten ruumiit sekä ryhtyivät kaupungillensa välttämättömiin puollustustoimiin.

Ateenalaiset vangitsivat heti, kun olivat saaneet tietää, mitä Plataiassa oli tapahtunut, kaikki Attikassa olevat Boiootialaiset ja lähettivät airuen kautta sanan Plataiaan, etteivät ryhtyisi mihinkään toimiin vangittuja Teebalaisia vastaan, ennenkuin Ateenalaiset päättäisivät näistä; sillä Ateenalaisille ei oltu vielä ilmoitettu, että vangit olivat surmatut. Heti kun Teebalaiset olivat tunkeutuneet kaupunkiin, oli ensimmäinen sanansaattaja lähtenyt matkalle, mutta toinen, kun he olivat voitetut ja vangitut, eivätkä Ateenalaiset siis tietäneet mitään viimeisistä tapahtumista. Tietämättä niistä mitään lähettivät Ateenalaiset siis sanansaattajan, mutta kun tämä saapui perille, ei hän enää tavannut vankeja elossa. Ateenalaiset lähtivät tämän jälkeen Plataiaan, veivät sinne muonaa, jättivät kaupunkiin linnaväkeä ja veivät sieltä mukanaan vanhukset sekä naiset ja lapset.

Koska nyt Plataian tapahtuman kautta sopimukset päivän selvästi olivat rikotut, varustautuivat Ateenalaiset sotaan niinkuin myös Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa. Molemmin puolin lähettivät he sanansaattajia kuninkaan tykö ja muualle barbarien luokse, josta vaan toivoivat saavansa apua, koettaen saada puolellensa heidän valtansa ulkopuolella olevia kaupunkeja. Paitse niitä Sikelian ja Italian liittolaisten laivoja, jotka jo olivat Lakedaimonilaisten hallussa, käskivät Lakedaimonilaiset rakentaa lisää laivoja, aina kaupunkien suuruuteen katsoen, niin että laivojen luku kaikkiaan nousisi 500, ja määräsivät heidän maksettavansa rahasumman. Muuten heidän tuli pysyä rauhassa eikä sallia Ateenalaisten tulla heidän luokseen useammalla kuin yhdellä laivalla kerrallaan, kunnes kaikki varustukset olisivat kunnossa. Ateenalaiset puolestansa tarkastivat liittolaiskuntansa ja lähettivät sanansaattajia semminkin Peloponneesoksen naapurikuntiin, Kerkyyraan, Kefalleeniaan, Akarnaaniaan ja Sakyntokseen, tiedustelemaan, oliko heidän ystävyyteensä luotettava, jolloin he huoleti voisivat sotia missä tahansa Peloponneesoksessa.

Kumpaisellakin oli suuret aikeet mielessä ja he valmistautuivat sotaan mitä innokkaimmin. Kaikkihan alussa uutterammin ryhtyvät toimiin, ja tähän aikaan oli Peloponneesoksessa paljon nuorta kansaa, ja paljon myöskin Ateenassa, joka, kokematon kun oli, mielihalulla toivoi sotaa. Koko muu Hellas pysyi odottavalla kannalla näitten etevimpien kaupunkien yhteen törmätessä. Paljo huhuja oli liikkeellä ja paljon ennustuksia lauloivat loitsijat sekä sotaan aikovissa kaupungeissa että myöskin muissa. Vähää ennen oli Deeloksessa tapahtunut maanjäristys, eikä milloinkaan ennen miesmuistiin, ja tämä sanottiin ja näkyikin ennustavan tulevia seikkoja, ja jos jotakin muuta tämänkaltaista sattui tapahtumaan, niin sitä tarkoin punnittiin. Ylipäätään oli ihmisten suosio verrattomasti enemmän Lakedaimonilaisten puolella, erittäinkin koska he lupasivat vapauttaa Hellaan. Sentähden pyrki jokainen sekä yksityinen että valtio sanoin ja toimin avustamaan heitä; jokainen piti asian siinä tulleen estetyksi, missä ei itse voinut olla läsnä. Siinä määrin kantoivat useimmat vihaa Ateenalaisia kohtaan, toiset toivoen päästä heidän valtansa alta, toiset pelosta joutua heidän hallittavikseen.

Tämänkaltaisilla varustuksilla ryhdyttiin siis innolla sotaan. Kumpaisellakin kaupungilla oli seuraavat liittolaiset sodassa:

Lakedaimonilaisten puolella olivat kaikki Peloponneesolaiset paitse Argolaiset ja Akaialaiset. Nämät olivat puolueettomia; Akaialaisista ottivat ainoastaan Pelleeneeläiset osaa sotaan jo alusta, myöhemmin kumminkin kaikki. Peloponneesoksen ulkopuolella liittyivät Lakedaimonilaisiin Megaralaiset, Fookilaiset, Lokrilaiset, Boiootialaiset, Amprakialaiset, Leykadialaiset ja Anaktorialaiset. Näistä avustivat laivoilla Korintolaiset, Megaralaiset, Sikyoonilaiset, Pelleeneeläiset, Aiolialaiset, Amprakialaiset ja Leykadialaiset, hevosilla Boiootialaiset, Fookilaiset ja Lokrilaiset; muut kaupungit asettivat jalkaväkeä.

Ateenalaisten puolella olivat Kiolaiset, Lesbolaiset, Plataialaiset, Naupaktoksen Messeenialaiset, useimmat Akarnaanialaiset, Kerkyyralaiset, Sakyntolaiset sekä muut alustalaiskaupungit eri maissa, Kaarian rantamaa, Kaarialaisten naapurit Doorit, Ioonia, Hellespontos, Trakian rantamaa, Peloponneesoksen ja Kreetan väliset saaret ja kaikki muut Kykladit paitsi Meelos ja Teera. Näistä avustivat laivoilla Kiolaiset, Lesbolaiset ja Kerkyyralaiset, muut jalkaväellä ja rahalla.

Tämä oli nyt kummankin liittolaiskunta ja varustustoimi sotaa varten.

Välittömästi Plataiassa tapahtuneiden seikkojen jälestä käskivät Lakedaimonilaiset sekä Peloponneesoksessa että sen ulkopuolella olevia liittolaisiansa asettamaan sotajoukkonsa sotakuntoon ja hankkimaan niille ulkosotaa varten tarpeelliset muonat, jotta voisivat hyökätä Attikaan. Kun jokainen oli määräajalla valmis, kokoontui kaksi kolmatta osaa väestä joka kaupungista kannakselle. Kun koko sotajoukko oli kokoontunut, kutsui Lakedaimonilaisten kuningas Arkidamos, joka oli tämän sotaretken ylipäällikkö, kaikkien kaupunkien sotapäälliköt ja korkeimmat vallanpitäjät sekä arvokkaimmat henkilöt kokoon ja puhui heille seuraavaan tapaan:

"Peloponneesoksen miehet ja liittolaiset! Meidän esi-isämme ovat kyllä käyneet monta sotaa, niin hyvin itse Peloponneesoksessa kuin ulkopuolellakin sitä, eivätkä vanhemmat meistä itsestämmekään ole aivan kokemattomia sodassa, vaan emme me kuitenkaan milloinkaan ole lähteneet sotaan suuremmalla joukolla. Mutta onkin huomattava, että me nyt hyökkäämme mitä mahtavinta kaupunkia vastaan, jos kohtakin meidän oma sotajoukkomme on vallan lukuisa ja uljas. Sentähden me emme saa näyttäytyä esi-isiämme kelvottomammiksi emmekä mainettamme kehnommiksi. Sillä koko Hellas seuraa jännityksellä meidän yritystämme ja toivoo, vihaten Ateenalaisia, että pääsisimme tuumamme perille."

"Mutta jos kohtakin me suuremman sotajoukkomme takia voimme olla jokseenkin varmat, että vihollisemme eivät ryhdy taisteluun meidän kanssamme, emme kuitenkaan saa olla varomattomia kulkiessamme, vaan jokaisen kaupungin päällikön ja sotamiehen tulee olla varuillansa häntä väijyvää vaaraa vastaan. Sillä sodan vaiheet ovat epävarmat, ja useimmiten ovat hyökkäykset arvaamattomia ja pikaisia. Usein on varuillaan oleva pienempi joukko torjunut päältään suuremman, tämän ollessa ylenkatseesta varomaton. Pitää aina sodassa olla rohkea mielessänsä, mutta varovainen toimeen varustautuessansa. Silloin käy urhoollisuudella vihollista vastaan ja voi taistella varmuudella."

"Käymme nyt kaupunkia vastaan, joka ei suinkaan ole voimaton puollustautumaan, vaan joka päinvastoin on mitä paraiten varustettu kaikin puolin, jonkatakia varmaan luultava on, että se antautuu taisteluun; ja jos kohtakaan se ei ole lähtenyt liikkeelle meidän ollessamme etäämpänä, niin se kaiketi niin tekee, kun huomaavat meidän polttavan ja hävittävän heidän aluettaan. Sillä jokaisen, joka omin silmin näkee kärsivänsä jotakin tavatonta pahaa, valtaa viha, ja silloin hän miettimättä suurimmalla innolla ryhtyy toimiin. Luulisi Ateenalaisten ennemmin kuin muitten näin toimivan, he kun ovat tottuneempia hallitsemaan muita ja käymään polttamassa naapuriensa aluetta, kuin näkemään omaa aluettansa hävitettävän."

"Koska siis käymme semmoista kaupunkia vastaan, ja kun sekä oma että esi-isäimme maine riippuu tämän retken onnistumisesta, niin käykää, mihin teitä johdetaan, pysykää hyvässä järjestyksessä ja kuunnelkaa tarkoin käskyjä; sillä ei nähdä kauniimpaa ja turvallisempaa, kuin suurta sotajoukkoa, joka pysyy järjestyksessä".

Sanottuansa tämän, hajotti Arkidamos kokouksen ja lähetti Ateenalaisten luo ensin Spartalaisen miehen, Diakritoksen pojan Melesippoksen, tiedustelemaan, eivätkö Ateenalaiset nyt, kun näkivät heidät tulossa, tahtoisi myöntyä heidän vaatimuksiinsa. Mutta nämät eivät päästäneet häntä edes kaupunkiin, saati sitten julkiseen kokoukseen. Perikleen mielipide oli näet jo päässyt voitolle, ettei otettaisi vastaan mitään Lakedaimonilaista sanansaattajaa eikä lähetystöä, näitten ollessa sotaretkellä. Kuulematta lähettivät he lähettilään pois ja käskivät hänen samana päivänä poistua maan rajojen ulkopuolelle, lisäten, että, jos Lakedaimonilaiset tahtoivat keskustella heidän kanssansa, he voisivat sen tehdä, palattuansa omaan maahansa. He lähettivät saattajia seuraamaan Melesipposta yli rajan, jottei hän olisi tilaisuudessa keskustelemaan kenenkään kanssa. Kun tämä rajalla oli jättämäisillänsä seuraajansa, lausui hän mennessänsä: "Tämä päivä on tuottava Helleeneille suuria onnettomuuksia". Kun Melesippos tuli leiriin ja Arkidamos kuuli, etteivät Ateenalaiset suostuneet mihinkään, niin hyökkäsi hän heti sotajoukkoineen heidän maahansa. Boiootialaiset antoivat sotaosinkonsa ja jättivät ratsumiehensä sotimaan yhdessä Peloponneesolaisten kanssa; muulla sotajoukollansa marssivat he Plataiaan ja hävittivät heidän aluettansa.

Kun Peloponneesolaiset vielä kokoontuivat kannakselle ja ennenkuin he olivat hyökänneet Attikaan, aavisti Xantippoksen poika, Perikles, joka oli yksi Ateenalaisten kymmenestä päälliköstä, saatuansa tiedon aiotusta hyökkäyksestä, että Arkidamos, joka oli hänen kestiystävänsä, joko suosiosta häntä kohtaan säästäisi eikä hävittäisi hänen maatilojansa, tahi tekisi näin Lakedaimonilaisten käskystä, jotta heräisi epäluuloa häntä kohtaan, kuten he ennen hänen tähtensä olivat vaatineet ajamaan maanpakoon pyhänhäväisijät. Hän lausui sentähden Ateenalaisille kokouksessa, että, vaikka kylläkin Arkidamos oli hänen kestiystävänsä, tästä ei kuitenkaan koituisi mitään pahaa kaupungille, sillä hän lahjoittaisi valtiolle maatilansa ja talonsa, jos viholliset eivät niitä hävittäisi, ettei häntä kohtaan näitten takia syntyisi mitään epäluuloa. Kuten ennenkin kehotti hän heitä nytkin varustautumaan sotaan ja korjaamaan maaseudulta omaisuutensa, varoitti heitä antautumasta taisteluun, mutta neuvoi heitä vetäytymään kaupunkiin puollustaaksensa sitä mitä huolellisimmin, varustamaan laivastonsa, josta juuri heidän valtansa riippui, ja pitämään tarkasti silmällä liittolaisia, lausuen, että Ateenalaisten valta perustui juuri näitten maksamiin veroihin, ja että sodassa oli pääasia ymmärtäväisyys ja rahojen runsaus. Tässä suhteessa ei ollut mitään hätää, sanoi hän, koska kaupungilla oli, paitse liittolaisten noin 600 talenttiin nousevaa vuotuisesti maksettavaa veroa, muitakin tuloja, ja vielä lisäksi 6,000 talenttia leimattua hopeaa linnassa. Näitä rahavaroja oli niiden korkeimmillansa ollessa löytynyt 9,700 talenttia, mutta niistä oli maksettu linnan propylaiat ja muita rakennuksia kuten myös Potidaian piiritys. Sitäpaitsi nousi leimaamaton kulta ja hopea yhteisissä ja yksityisissä uhrilahjoissa sekä juhlasaatoissa ja kilpailuissa käytännössä olevat pyhät astiat niinkuin myös Meedialainen saalis ja muut senkaltaiset tavarat ainakin 500 talenttiin. Näitten lisäksi tulisivat vielä muista pyhäköistä aika suuret varat, jotka olivat heidän käytettävinään, ja jos kaikki muut varat loppuisivat, olisi heillä jumalattaren kultainen puku, jonka arvo hänen laskunsa mukaan nousi 40 talenttiin ja jonka voi kokonaan irroittaa; mutta kun hätä olisi ohitse, tulisi korvata se yhtä arvokkaalla puvulla.

Täten tyynnytti Perikles kansalaisiansa varojen suhteen. Sotilaita ilmoitti hän heillä olevan 13,000 raskasaseista, lukuunottamatta niitä 16,000, jotka olivat majoitetut linnoihin ja vartioivat muureja. Sillä niin monta miestä oli vartioimassa ensin vihollisten hyökätessä maahan, ja tämän varustusväen muodostivat vanhukset ja nuorukaiset sekä raskasaseisina palvelevat metoikit. Faleerolaisen muurin pituus kaupungin kehysmuuriin saakka oli 35 stadiota ja itse tätä kehysmuuria oli 43 stadiota vartioituna, jota vastoin pitkän muurin ja Faleerolaismuurien välinen osa oli jätetty ilman vartioväkeä. Pitkät muurit ulottuivat 40 stadionin pituudelta Peiraieykseen, joista vaan ulommainen oli vartioitu. Peiraieyksen koko kehys, Munykia siihen laskettuna, oli 60 stadiota, josta puolet oli vartioitu. Ratsumiehiä väitti Perikles heillä olevan 1,200, ratsujousimiehet niihin luettuina, ja 600 jalkajousimiestä sekä 300 merenkestävää kolmisoutulaivaa. Kaikki tämä oli Ateenalaisilla käytettävänä, joka ei suinkaan ollut vähä, kun Peloponneesolaiset ensi kerran hyökkäsivät Attikaan ja aloittivat sodan. Paljon muutakin lausui Perikles, kuten hänellä oli tapana, kun hän tahtoi osottaa, että Ateenalaiset pääsisivät voitolle sodassa.

Kun Ateenalaiset olivat kuulleet hänen puheensa, seurasivat he hänen neuvoansa ja korjasivat maalta vaimot ja lapset sekä kaiken omaisuuden, ja veivät mukanaan myöskin talojen kehät; lampaat ja juhtaeläimet lähettivät he Euboiaan ja läheisiin saariin. Vaikealta tuntui heistä kuitenkin tämä muutto, koska useimmat heistä olivat tottuneet asumaan maalla.

Ateenalaisilla oli näet aikaisemmilta ajoilta paljoa suuremmassa määrässä kuin muilla heimokunnilla ollut tapana asua maalla. Kekropsin ja ensimmäisten kuninkaitten aikoina aina Teeseyksen aikoihin saakka asuivat he kyläkunnissa, jokaisessa oma kokoustalo ja omat neuvosmiehet. He kokoontuivat kuninkaan luokse neuvottelemaan ainoastaan sodan uhatessa, mutta jokainen näistä hallitsi ja neuvotteli erikseen omin päin, ja moniaat heistä kävivät sotaakin kuningasta vastaan, kuten Eleysiläiset Eumolpoksen johdolla Erekteystä vastaan. Mutta kun Teeseys, joka oli sekä viisas että mahtava, tuli kuninkaaksi, niin hän monella lailla paransi maan oloja. Hän hajoitti muitten paikkakuntien neuvos- ja virkakunnat ja muutti kaikki maan asukkaat nykyiseen kaupunkiin, määräten heille yhteisen neuvoskunnan ja kokoustalon. Ateenalaiset saivat kuten ennenkin viljellä maatilojansa, mutta Teeseys pakotti heidät asumaan tässä yhdessä kaupungissa, ja koska kaikki Attikan väestö asettui sinne, jätti Teeseys sen jo aika suurena jälkeläisillensä. Muistoksi tästä viettävät Ateenalaiset vielä nyt jumalattaren kunniaksi yleistä yhteenmuuttojuhlaa. Ennenmuinoin oli kaupunkina ainoastaan linna ja sen alapuolelle rakennettu eteläinen osa. Tätä todistaa sekin, että linnassa ja mainitussa osassa kaupunkia sijaitsevat useimmat jumalien pyhäköt, kuten Olympialaisen Zeyksen, Pyytialaisen Apolloonin, Gaian ja Limnailaisen Dionyysoksen pyhäköt, jonka viimemainitun kunniaksi vietetään noita ikivanhoja Dionyysos-juhlia Antesteerionkuun 12 päivänä, kuten vielä nytkin on tapana Ateenasta lähteneiden Joonialaisten kesken. Täällä löytyy myöskin muita vanhoja pyhäköitä. Siellä on myös se suihkulähde, jota muinoin peittämättömänä kutsuttiin Kallirroeeksi (kauniiksi lähteeksi), mutta jota nykyään nimitetään Enneakruunos (yhdeksänputkinen) -nimellä tyrannien laitosten johdosta. Koska se oli lähellä, käytettiin sen vettä useimpiin pyhiin menoihin, ja vanhan tavan mukaan käytetään sitä nytkin vielä häissä sekä muissa juhlissa. Täällä ikivanhoista ajoista olleen asutuksen takia kutsutaan linnaa nytkin vielä Ateenalaisten kesken "kaupungiksi".

Täten asuivat Ateenalaiset kauan riippumattomina maaseudulla ja vielä yhteenmuuton jälkeenkin asuivat he perheineen vanhan tavan mukaan maalla tähän sotaan asti. Sentähden tuntui muutto vaikealta, semminkin kuin he Meedialais-sodan loputtua olivat uudestaan saaneet taloutensa kuntoon. He jättivät mielipahalla monta sukupolvea perityt talot ja pyhäköt, ja tuntui ikäänkuin jokainen heistä olisi jättävä syntymäkaupunkinsa.

Kun he tulivat kaupunkiin, saivat ainoastansa harvat suojaa ystävien taloissa, jotavastoin suurin osa heistä asettui kaupungin rakentamattomiin paikkoihin sekä jumalien ja uroitten pyhäkköihin, paitse linnaan, Eleysiinioniin ja niihin rakennuksiin, jotka olivat lujasti suljetut. He asettuivat niinikään linnan alla sijaitsevalle Pelasgikon nimiselle tasangolle, joka oli jätetty kyntämättömäksi ja autioksi, koska Delfoin orakeli oli kieltänyt sen asuttamisen lausuen:

"Paras on jättää Pelasgikon viljelemättä."

Minusta näyttää orakelivastaus toteutuneen aivan toisin kuin luultiin. Sillä ei laiton asutus tuottanut onnettomuuksia kaupungille, vaan sodan aiheuttama asutuksen pakko, jota sotaa mainitsematta orakeli ennusti, että tämän paikan asutus tietäisi kaupungille pahoja aikoja. Monet majoutuivat muurien torneihin, mihin milläkin oli tilaisuutta. Sillä kaupungissa ei enää ollut tilaa kaikille tulijoille, vaan vähitellen jakoivat he keskenänsä asunnoiksi pitkät muurit ja suurimman osan Peiraieysta. Tällä välin valmistautuivat Ateenalaiset sotaan, kokosivat liittolaisensa ja varustivat 100 laivaa purjehtiaksensa Peloponneesokseen.

Ateenalaisten tätä valmistaessa, eteni Peloponneesolainen sotajoukko ja saapui ensin Oinoeeseen Attikan sille kohdalle, jossa se aikoi hyökätä maahan. Kun he olivat leiriytyneet, valmistautuivat he tekemään hyökkäyksiä muureja vastaan koneilla ja muilla keinoin. Sillä koska Oinoee sijaitsee Attikan ja Boiootian rajalla, oli se linnoitettu, ja Ateenalaiset käyttivät sitä sodan aikana vartiopaikkana. Lakedaimonilaiset valmistautuivat hyökkäyksiin ja kuluttivat turhaan aikaa tämän kaupungin piiritykseen. Tästä sai Arkidamos paljon syytöksiä osaksensa, semminkin kuin hän jo sotaa hankittaessa oli vitkastellut Ateenalaisten hyödyksi eikä innokkaasti ollut yllyttänyt sotaan. Häntä syytettiin myöskin siitä, että hän, vaikka sotajoukko jo oli koossa, viipyi kannaksella ja muutenkin hitaasti kulki eteenpäin, vaan varsinkin että hän viipyi Oinoeen ympäristössä. Sillä tällä ajalla korjasivat Ateenalaiset tavaransa kaupunkiin; mutta jos Peloponneesolaiset olisivat kiireesti rynnänneet maahan, olisivat he, jollei Arkidamos olisi vitkastellut, saaneet käsiinsä kaiken ulkopuolella kaupunkia olevan omaisuuden. Täten kantoivat sotilaat nurjaa mieltä Arkidamosta kohtaan piirityksen kestäessä. Mutta hän vain pysyi liikkumatta, toivoen, että Ateenalaiset myöntyisivät, kun heidän maansa vielä oli tuhoamatta, eivätkä sallisi, että se joutuisi häviöön.

Kun Lakedaimonilaiset olivat tehneet ryntäyksen Oinoeeta vastaan eivätkä millään keinoin voineet sitä valloittaa, eivätkä Ateenalaisetkaan liioin lähettäneet mitään airutta, niin he kesällä viljan hedelmöidessä lähtivät liikkeelle sieltä ja hyökkäsivät Attikaan 80 päivänä Teebalaisten tunkeutumisen jälkeen Plataiaan. Tätä hyökkäystä johti Lakedaimonilaisten kuningas Tseuksidamoksen poika Arkidamos. He pysähtyivät ensin Eleysikseen, hävittäen sen seudut ja Triasion-tasangon, sekä saivat vähäisen voiton Ateenalaisesta ratsujoukosta lähellä Reitoi nimisiä järviä. Sitten kulkivat he Aigaleoon-vuoren vasemmalta puolelta Kroopiain läpi, kunnes saapuivat Akarnaihin, joka oli suurin laajuudeltaan Attikan deemoksista. Tänne he leiriytyivät ja hävittivät pitkän aikaa näitä maan seutuja.

Arkidamoksen sanotaan viipyneen sota-asennossa Akarnain ympäristössä eikä hyökännyt tasangolle siinä toivossa, että Ateenalaiset, joilla oli lukuisa nuoriso, ja jotka olivat täysin varustetut sotaan, ainakin nyt hyökkäisivät ulos kaupungista eivätkä olisi väliä pitämättä, että heidän maataan hävitettiin. Kun eivät viholliset käyneet häntä vastaan Eleysiksessä eivätkä Triasion-tasangolla, koetti hän, eivätkö he hyökkäisi esiin hänen asetuttuansa Akarnain ympäristöön. Sitäpaitsi oli tämä hänestä erinomattain sopiva leiripaikka. Hän arveli niinikään, etteivät Akarnailaiset, jotka olivat suurena osana kaupungin sotajoukosta, sillä he varustivat 3,000 raskasaseista, tyynin mielin näkisi maatansa hävityksen alaisena, vain lähtisivät joka mies taisteluun. Jolleivät Ateenalaiset sittenkään ryntäisi ulos, niin voisi hän jo sen jälkeen vaaratta hävittää tasankoa ja vihdoin ahdistaa itse kaupunkiakin. Hän arveli myöskin, etteivät Akarnailaiset, menetettyänsä omaisuutensa, enää samalla innolla antautuisi vaaraan toisten etujen takia, vaan että tästä syntyisi eripuraisuutta, ja sentähden hän viipyi Akarnain ympäristössä.

Niin kauan kuin viholliset pysyivät Eleysiksen ja Triasiontasangon ympäristössä, toivoivat Ateenalaiset, etteivät viholliset kulkisi lähemmäs kaupunkia, koska he muistivat, miten Lakedaimonin kuningas Pausaniaan poika Pleistoanakskin, kun hän Peloponneesolaisten sotajoukolla hyökkäsi Attikaan Eleysikseen ja Trioohon saakka 14 vuotta ennen tätä sotaa, niiltä tienoilta oli palannut takaisin tunkeutumatta edemmäs, jonka tähden hänen olikin pakko paeta Spartasta, koska luultiin, että hän rahalahjoilla oli saatu peräytymään. Mutta nähtyänsä vihollisen sotajoukon Akarnain ympäristössä 60 stadionin päässä kaupungistansa, eivät Ateenalaiset enää hillinneet itseänsä; vaan kun heidän aluettaan julkisesti hävitettiin, jota nuoremmat eivät koskaan olleet kokeneet, eivätkä iäkkäämmätkään Meedialaissodan jälkeen, näytti tämä heistä tietysti hirmuiselta, ja kaikki, varsinkin nuoriso, arvelivat, että oli rynnättävä ulos vihollista vastaan eikä saisi olla väliä pitämätön. He kokoontuivat eri ryhmiin, joissa vallitsi suuri erimielisyys, kun toiset kehottivat hyökkäykseen, toiset taasen kielsivät. Kaikenlaisia ennustuksiakin levitettiin, joita mielenkiinnolla kuunneltiin. Varsinkin kehottivat Akarnailaiset, koska tiesivät olevansa jommoinenkin osa Ateenalaisesta sotaväestä, hyökkäykseen, kun heidän maansa oli hävityksen alaisena. Tästä oli kaupunki kiihdyksissä ja viha Periklestä vastaan kova. Ei enää muistettu hänen entisiä kehotuksiaan, vaan moitittiin, ettei hän, vaikka oli päällikkö, johtanut sotajoukkoa ryntäykseen, ja häntä syytettiin kaikista heidän kärsimistänsä onnettomuuksista.

Vaikkakin Perikles näki kansalaistensa paheksuvan olevia oloja ja kantavan vihaa mielessään, ei hän kuitenkaan kutsunut kansaa minkäänlaiseen kokoukseen, koska hän yhä vaan katsoi olevansa oikeassa hyökkäyksen kieltämisen suhteen, jotteivät kansalaiset vihan vimmassa yhteisesti tekisi mitään ajattelematonta. Hän vaan koetti mitä huolellisimmin valvoa rauhan säilyttämistä kaupungissa. Hän lähetti kuitenkin tuontuostakin ratsumiehiä estämään vihollisia tunkeilijoita hävittämästä kaupungin läheisyydessä sijaitsevia peltoja. Tapahtuipa pienoinen ratsutappelukin lähellä Frygiaa yhden Ateenalaisen, Tessalialaisten avustaman ratsumiesjoukon ja Boiootialaisten ratsumiesten välillä, jossa Ateenalaiset ja Tessalialaiset eivät olleet tappiolla, kunnes Boiootialaisille tuli avuksi raskasaseisia, jolloin Ateenalaisten täytyi paeta; kuitenkin kaatui tässä tappelussa vain pieni määrä näistä. Ruumiit korjasivat he samana päivänä sopimuksetta. Peloponneesolaiset pystyttivät seuraavana päivänä voitonmerkin. Tämän Tessalialaisen apujoukon saivat Ateenalaiset vanhan sopimuksen mukaan, ja sen muodostivat Larissalaiset, Farsalolaiset, Kranonilaiset, Pyrasiolaiset, Gyrtoonilaiset ja Ferailaiset. Heitä johti Polymeedes ja Aristonus Larissasta, kumpikin eri puolueista, ja Menon Farsaloksesta. Joka kaupungilla oli muuten omat päällikkönsä.

Kun eivät Ateenalaiset käyneet taisteluun heitä vastaan, läksivät Peloponneesolaiset Akarnaista ja hävittivät muutamia muita Parnes ja Brilessos vuorten välissä sijaitsevia paikkakuntia. Heidän vielä ollessansa maassa, lähettivät Ateenalaiset valmiiksi varustetut 100 laivaansa purjehtimaan ympäri Peloponneesosta 1,000 raskasaseisen ja 40 jousimiehen miehittäminä. Näitä johti Xenotimoksen poika Karkinos, Epikleyksen poika Prooteas ja Antigeneen poika Sookrates. Nämät lähtivät merimatkallensa täten varustettuina, Peloponneesolaiset puolestansa viipyivät Attikassa, niin kauan kuin heille riitti ruokavaroja, mutta lähtivät sitten paluumatkalle Boiootian kautta eivätkä samaa tietä, kuin olivat tulleet. Kulkiessaan Oroopoksen sivutse, hävittivät he Graikee nimisen maan, jota Ateenan alamaiset Oroopolaiset viljelivät. Saavuttuansa Peloponneesokseen, hajaantuivat he kukin omaan kaupunkiinsa.

Heidän lähdettyänsä, asettivat Ateenalaiset vartijoita maalle ja merelle, ollaksensa täten varuillansa koko sodan aikana. Linnassa säilytetyistä rahoista päättivät he ottaa 1,000 talenttia, mutta toistaiseksi olla käyttämättä niitä ja suorittaa sotakulungit muilla tuloilla. Jos joku sanoisi tahi ehdottaisi, että näihin rahoihin kajottaisiin muutoin, kuin vihollisten uhatessa kaupunkia laivastolla, ja kun oli pakko puollustautua tätä vastaan, määrättiin hänelle kuolemanrangaistus. He päättivät niinikään vuosittain valita 100 parasta kolmisoutulaivaa ja niille päälliköitä, joita laivoja saman rangaistuksen uhalla ei saisi käyttää muulloin, kuin edellä mainittujen vaarojen uhatessa, nimittäin suurimmassa hädässä.

Nuo mainituissa 100 laivassa Peloponneesoksen rannikoita pitkin purjehtivat Ateenalaiset, joitten avuksi oli tullut 50 Kerkyyralaista laivaa ja muitakin sikäläisiä liittolaisia, tekivät hävitysretkiä sinne ja tänne. He astuivat maihin Metooneessa Lakoonikan alueella, ja tekivät hyökkäyksen muureja vastaan, jotka olivat heikkoja ja ilman puollustajia. Mutta Telliksen poika Spartalainen Brasidas, joka oli vartioimassa näillä tienoilla, tuli saatuansa tiedon tästä, 100 raskasaseisella avuksi. Hän tunkeutui läpi Ateenalaisten leirin, näitten ollen hajallaan ja muureja ahdistamassa, pääsi Metooneeseen menetettyänsä muutamia miehiä, ja pelasti siten kaupungin. Tämän urotyön takia hän oli ensimmäinen, joka tässä sodassa sai kiitoslauseen Spartassa.

Ateenalaiset purjehtivat täältä edemmäs pitkin rannikoita, astuivat maihin lähellä Feiaa Eeliksen alueella, hävittivät maata kaksi päivää ja voittivat taistelussa 300 Koilee-Eeliksestä ja muualta Eeliksen läheisyydestä avuksi rientänyttä valiosoturia. Kun äkkiä nousi kova myrsky, joka heitä maakunnassa, jossa ei ollut satamia, pahoin ahdisti, niin nousivat useimmat laivoihin ja purjehtivat Iktys nimisen niemen ympäri Feian satamaan. Mutta Messeenialaiset ja moniaat muut, jotka eivät ehtineet astua laivoihin, kulkivat maitse ja valloittivat Feian. Myöhemmin otettiin he laivoihin, jotka sillä välin olivat purjehtineet niemen ympäri, ja poistuivat Feiasta, sillä suuri EeliIäinen sotajoukko oli tullut sille avuksi. Ateenalaiset purjehtivat yhä pitkin rantoja ja hävittivät muita seutuja.

Samaan aikaan lähettivät Ateenalaiset Lokrikseen, Euboialle suojelukseksi, 30 laivaa, joita johti Kleiniaan poika Kleopompos. Soturit astuivat maihin ja hävittivät moniaita rantaseutuja ja valloittivat Tronionin. He ottivat panttivankeja näiltä ja voittivat lähellä Alopeeta avuksi rientäneet Lokrilaiset.

Sinä kesänä karkoittivat Ateenalaiset asukkaat Aiginasta lapsineen ja vaimoineen, väittäen heidän olleen suurimpana syynä sotaan. Koska Aigina Peloponneesoksen läheisyyden takia näytti heistä epävarmalta, ottivat he sen itse haltuunsa, ja lähettivät jonkun ajan kuluttua sinne asujia. Karkoitetuille Aiginalaisille antoivat Lakedaimonilaiset Tyrean asuinpaikaksi ja maaseudun viljeltäväksi, sekä vihamielisyydestä Ateenalaisia vastaan että myöskin kiitollisuudesta Aiginalaisten avusta maanjäristyksen tapahtuessa ja Heilootain kapinassa. Tyrealainen maa sijaitsee Argeian ja Lakoonikan rajalla ja ulottuu aina mereen saakka. Osa Aiginalaisia asettui sinne asumaan, toiset hajaantuivat muuhun Hellaaseen.

Tänä kesänä tapahtui jälkeen puolenpäivän uuden kuun aikana, ainoa tilaisuus, jolloin se voi tapahtua, auringon pimennys, joka päättyi auringon oltua sirpin näköinen ja moniaitten tähtien tultua näkyviin.

Tänä samana kesänä valitsivat Ateenalaiset kestiystäväksensä ja kutsuivat luoksensa Abdeeralaisen Pyteen pojan Nymfodooroksen, jonka sisar oli naimisissa Sitalkeen kanssa, ja joka oli suuressa suosiossa tämän hallitsijan luona. He olivat ennen pitäneet häntä vihollisena, mutta koettivat nyt hänen avullansa saada liittolaiseksensa Trakian kuninkaan, Teereen pojan, Sitalkeen. Tämä Teeres, Sitalkeen isä, oli ensimmäinen, joka hankki Odrysoille suuren valtakunnan, johon kuului suurin osa Trakiaa; sillä suuri osa Trakialaisista on itsenäisiä.

Tämä Teeres ei suinkaan ole sama kuin tuo Teereys, jolla oli vaimona Ateenalaisen Pandiioonin tytär Prokne, eivätkä he edes olleet samasta Trakiasta, vaan viimeksimainittu Teereys asui Dauliassa nykyisessä Fookis nimisessä maakunnassa, jonka asukkaat siihen aikaan olivat Trakialaisia. Täällä naiset tekivät tuon ilkityön Itykselle, jonkatähden useat runoilijat kutsuvat satakieltä Daulian linnuksi. Luonnollista onkin, että Pandiioon hankki tyttärellensä miehen mieluummin läheisyydestä, jotta heillä molemmin puolin olisi toisistaan apua tarvittaessa, kuin Odrysaista, monen päivän matkan päässä sijaitsevasta maasta.

Teeres, jolla ei ollut edes sama nimi, kuin Teereyksellä, oli siis ensimmäinen Odrysain mahtava kuningas. Hänen poikansa Sitalkeen hankkivat Ateenalaiset itsellensä liittolaiseksi, jotta hän auttaisi heitä voittamaan Trakian rantakaupungit ja Perdikkaan. Nymfodooros saapuikin Ateenaan ja sai aikaan liiton Sitalkeen kanssa, toimitti hänen poikansa Sadokoksen Ateenalaiseksi kansalaiseksi ja lupasi tehdä lopun Trakialais-sodasta, kehottamalla Sitalkesta lähettämään Ateenalaisille Trakialaisia ratsumiehiä ja jalkaväkeä. Hän sovitti myöskin Perdikkaan Ateenalaisten kanssa heidän luovutettuansa hänelle Termeen. Välittömästi tämän jälkeen teki Perdikkas Ateenalaisten ja Formioonin kanssa sotaretken Kalkidilaisia vastaan. Täten joutui Trakialaisten kuningas Teereen poika Sitalkes Ateenalaisten liittolaiseksi, kuten myöskin Makedonialaisten kuningas Aleksandroksen poika Perdikkas.

Ateenalaiset purjehtivat ennen mainituissa 100 laivassa yhä vielä Peloponneesoksen rannikoita pitkin. He valloittivat Korintolaisen Sollion nimisen linnoituksen, ja antoivat sen maaseutuineen yksinomaan Akarnaanialaisten Palairolaisille asuttavaksi ja viljeltäväksi. Väkirynnäköllä ottivat he myöskin Astakoksen, josta he karkottivat sen hallitsijan Euarkoksen ja ottivat tämän paikkakunnan liittoonsa. Sitten purjehtivat he Kefalleenian saareen, jonka he taistelutta saivat haltuunsa. Kefalleenia sijaitsee Akarnaanian ja Leykaan edustalla ja saarella on neljä kaupunkia: Paleelaisten, Kraniolaisten, Samaiolaisten ja Pronnaiein kaupungit. Vähän tämän jälkeen palasivat laivat Ateenaan.

Tämän kesän syyspuolella hyökkäsivät Ateenalaiset koko sotajoukollansa, he itse ja metoikit, Megarikseen Ksantippoksen pojan Perikleen johdolla. Kun Peloponneesoksen rannikkoa 100 laivalla purjehtivat Ateenalaiset, jotka paluumatkallansa sattuivat olemaan Aiginan edustalla, saivat tietää, että koko Ateenan sotaväki oli hyökännyt Megarikseen, purjehtivat he näitten luo. Tätä suurempaa sotajoukkoa ei Ateenalaisilla koskaan ole ollut koossa. Kaupunki olikin tällöin korkeimmassa kukoistuksessansa eikä ollut vielä kärsinyt ruton rasituksesta: ei vähemmän kuin 10,000 raskasaseista oli varsinaisia Ateenalaisia, lukuun ottamatta niitä 3,000, jotka piirittivät Potidaiaa, ja metoikit asettivat 3,000 raskasaseista, jotapaitsi löytyi melkoinen joukko muita keveästi varustettuja sotureja. Hävitettyänsä suuren osan maata, palasivat Ateenalaiset kotia. Mutta sodan kestäessä hyökkäsivät Ateenalaiset joka vuosi Megarikseen, kunnes he valloittivat Nisaian.

Lopulla tätä kesää linnoittivat Ateenalaiset Atalanteen, Opuntilais-Lokrilaisten maan edustalla sijaitsevan, tätä ennen aution saaren, estääksensä Opuntilaisia ja muita lokrilaisia merirosvoja hävittämästä Euboiaa. Tämä tapahtui kesällä, kun Peloponneesolaiset olivat poistuneet Attikasta.

Seuraavana talvena sai Akarnaanialainen Euarkos, joka pyrki takaisin Astakokseen, Korintolaiset auttamaan häntä tässä yrityksessään 40 laivalla ja 1,500 raskasaseisella, joitten lisäksi hän itse pestasi vähäisen sotajoukon. Näitä sotilaita johtivat Aristonymoksen poika Eufamidas, Timokrateen poika Timoksenos ja Krysiksen poika Eumakos. He purjehtivatkin ja asettivat Euarkoksen uudelleen hallitsijaksi, mutta palasivat pian kotia, turhaan koetettuansa valloittaa myöskin moniaita muita rannikkokaupunkeja. Purjehtiessansa astuivat he maihin Kraniolaisten maassa. Mutta kun nämät äkkiarvaamatta hyökkäsivät heidän kimppuunsa vasten sopimusta, niin he olivat pakotetut lähtemään kotia, menetettyänsä muutamia miehiä.

Tänä talvena toimittivat Ateenalaiset isiltä perityn tavan mukaan julkiset hautaukset niille kansalaisille, jotka ensimmäisinä olivat kaatuneet tässä sodassa, seuraavalla tavalla. Vainajien luut pannaan kolme päivää ennen juhlaa näytteille tätä varten tehtyyn telttaan, ja ken tahtoo saa omaisillensa tuoda lahjojaan. Juhlasaaton alkaessa kuljettavat vaunut kypressistä tehtyjä arkkuja, yhden kutakin heimoa kohti; näissä makaavat kunkin heimon kaatuneitten luut. Niinikään kannetaan tyhjiä liinoilla peitettyjä paaria "näkymättömien" kunniaksi, joita, ruumiita korjattaessa, ei ollut löydetty. Ken vaan haluaa, kansalainen tai vieras, saa ottaa osaa kulkueeseen, ja naissukulaiset saapuvat haudalle valittamaan. Ruumisarkut asetetaan julkiselle hautauspaikalle, joka on kauniimmassa esikaupungissa; tänne haudataan aina sodassa kaatuneet paitsi Maratonin tappelussa kaatuneet: näitten viimemainittujen katsottiin erinomaisen urhoollisuutensa takia ansainneen hautaa itse taistelutantereella. Kun luut ovat maan peitossa, pitää kaupungin valitsema mies, joka sekä älynsä että arvonsa vuoksi pidetään tähän sopivana, puheen kaatuneitten kunniaksi, jonka jälkeen saattoväki poistuu. Täten hautaavat Ateenalaiset kaatuneitaan, ja koko tämän sodan kestäessä noudattivat he tätä tapaa, kun vaan siihen oli tilaisuutta. Näitten ensin kaatuneitten kunniaksi valittiin Ksantippoksen poika Perikles puhumaan. Kun oli aika alottaa, astui tämä hautakummulta korkealle lavalle, jotta hänen äänensä kuuluisi mitä kauimmaksi ihmisjoukkoon, ja puhui seuraavin sanoin.

"Useimmat, jotka ennen minua ovat puhuneet tältä lavalta, ovat ylistäneet sitä kansalaista, joka laiksi on korottanut sodassa kaatuneitten kunniaksi pidettävän hautauspuheen. Minusta näyttää olevan kylliksi, että kunnon miesten teolle kunniaa osotetaan teolla, kuten sen tässä näette tapahtuvan tämän valtion puolesta toimitetun hautausjuhlan kautta, ja ettei monen miehen kunniaa uskottaisi yhden miehen paremmasta tahi huonommasta puhelahjasta riippumaan. Vaikeaa on näet puhua täsmälleen seikasta, jossa mielipide totuudesta vaivoin on vakaantunut. Sillä asiata tunteva ja suopea kuulija piankin katsoo puheen sanovan vähemmän, kuin hän olisi suonut, ja kuin hänestä olisi pitänyt esille tuoda; asioita tuntematon sitävastoin kateudesta luulee, että liioitellaan, jos kuulee jotakin yli hänen voimiensa käyvää kerrottavan. Sillä muista lausutut kiitokset ovat niihin määrin siedettävissä, kuin luulee itse voivansa tehdä sen, mitä kuulee lausuttavan, mutta kateudesta ei uskota sitä, joka ylistää harvinaista avua. Koska muinaisista ajoista tätä pidetään kauniina tapana, täytyy minunkin kuitenkin noudattaen tätä lakia voimieni mukaan koettaa tyydyttää teidän toivoanne ja vaatimuksianne."

"Alotan ensin puheeni esi-isistämme; sillä oikein ja sopivaa on tässä tilaisuudessa ensisijassa muistuttaa heistä kunnioituksella. He ovat sukupolvesta sukupolveen keskeyttämättä asuneet tässä maassa ja urhoollisuudellansa säilyttäneet sen tähän aikaan saakka vapaana perintönä jälkeläisilleen. Nämät ovat siis suuresti ansainneet ylistystämme. Mutta vielä suuremmassa määrässä ovat isämme sen ansainneet. He ovat lisänä perintöönsä jättäneet meille suurilla ponnistuksilla hankitun nykyisen valtamme. Mutta enimmän olemme me kuitenkin itse, miehuuden ijässä olevat kansalaiset, lisänneet tätä valtaa, hankkimalla kaupungille kaikki välttämättömät takeet sekä sotaa että rauhaa varten."

"Ne sotatoimet, joilla osaksi me itse osaksi isämme barbarien ja vihollisten Helleenien hyökkäysten urhoollisella torjumisella olemme hankkineet kaupungille kaikki nämät edut, jätän minä mainitsematta, koska en tahdo väsyttää teitä tunnetuilla seikoilla. Mutta millä huolenpidolla, millä valtioviisaudella ja millä tavoin me olemme saavuttaneet tämän suuruuden, sitä minä ensin käyn selittämään, ennenkuin ryhdyn puhumaan näitten kunniaksi, koska pidän sen sopivana nykyhetkellä sekä olevan hyödyllistä kuulijakunnalleni, niin kansalaisille kuin vieraille."

"Meidän valtiojärjestyksemme ei ensinkään ole muitten kansojen järjestysten jäljittelyä, vaan se kelpaa ennemmin esikuvaksi muille. Sen nimenä on kansanvalta, koska kansan enemmistö siinä on määräämässä, eivätkä moniaat harvat henkilöt. Yksityisseikoissa on meillä kaikilla samat oikeudet, mutta valtiollisissa toimissa riippuu kunkin arvo hänen ansioistansa kaupunkiin nähden, eikä säätyluokasta: ei köyhyys eikä alhainen asema estä ketään voimiensa mukaan toimimasta kaupungin hyväksi."

"Vapaamielisinä olemme julkisessa elämässämme, emmekä me liioin myöskään luulevaisella uteliaisuudella urki kansalaistemme yksityistä elämää; me emme heitä moiti, joskin joku heistä hankkii itsellensä hupeja mielensä mukaan, emmekä me häntä katso karsain silmin, josta hän voisi loukkautua, jos kohtakaan häntä ei rangaista."

"Yksityisesti elämme ystävyydessä emmekä varsinkaan häveliäisyydestä julkisessa elämässä tee vääryyttä; tottelemme lakeja ja esivaltaa, ja semminkin niitä lakeja, jotka suojelevat loukatuita, ja jotka, jos kohtakin kirjoittamattomina, tuottavat julkista häpeää niille, jotka niitä loukkaavat."

"Me olemme hankkineet sielulle suuren määrän virvoituksia, sekä kilpailuja että vuotisia juhlia; yksityiset huoneemme ovat sievästi sisustetut, joten jokapäiväinen hauskuus karkottaa huolet. Kaupunkimme suuruuden takia tulvii siihen kaiken maailman tavaroita ja me saamme nauttia ulkomaan tuotteita yhtä helposti kuin omiammekin."

"Me eroamme sotatoimissa vihollisista seuraavissa seikoissa: Kaupunkimme on kaikille avoinna, emmekä vieraitten karkoittamisella estä ketään tiedustelemasta tahi näkemästä, mitä vain haluaa, jos kohtakin vihollisille siitä olisi hyötyä, koska me enemmän luotamme urhoollisuuteemme, kuin mihinkään petollisiin kujeisiin. Jo lapsuudesta pitäen koettavat vastustajamme vaivaloisilla harjoituksilla saavuttaa miehuutta; me sitävastoin, vaikka vietämmekin hauskempaa elämää, emme silti vähemmällä urhoollisuudella mene taisteluun. Todisteena tähän on, etteivät Lakedaimonilaiset milloinkaan yksinänsä käy meitä vastaan, vaan aina kaikkine liittolaisineen; me taasen, vaikkakin omin päin hyökkäämme vieraaseen maahan ja sodimme omaa kotiansa puollustavia vastaan, pääsemme kuitenkin useimmiten voitolle."

"Ei mikään vihollinen ole koskaan sotinut meidän koko sotavoimaamme vastaan, koska osa siitä aina on laivastossa, osa taasen eri toimissa maalla. Jos nyt vihollisemme taistelevat jotakin sotaväkemme osastoa vastaan, niin he, voittaessansa taistelussa osaston, kehuvat voittaneensa sen kokonansa, ja joutuessaan tappiolle, väittävät he, että koko meidän sotaväkemme on heidät voittanut."

"Jos me ennemmin ilomielin kuin vaivaloisella ponnistuksella haluamme harjoittautua urhoollisuuteen emmekä lakien käskeminä, vaan noudattamalla yleistä tapaa, niin on meillä se etu, ettemme ainakaan kammolla kuvittele mielessämme mahdollisesti tapahtuvia vaaroja, vaan, jouduttuamme taisteluun, olemme yhtä urhokkaita, kuin nuo, jotka alati vaivaavat itseänsä."

"Monessa muussakin suhteessa, eikä ainoastaan tässä, ansaitsee kaupunkimme huomiota. Me rakastamme kauneutta ilman prameutta ja tiedettä ilman velttoutta. Me käytämme rikkauttamme toimeen emmekä kerskailemiseen, emme katso köyhyyttä häpeäksi, mutta suureksi häpeäksi, jos ei pyri pääsemään siitä työllänsä. Samat miehet hoitavat omaa talouttaan ja valtion asioita, ja ammattilaisemme tuntevat aika hyvin viimeksimainituita seikkoja; sillä me yksin katsomme kelvottomaksi sitä miestä, joka ei ota osaa näihin, emmekä ainoastaan toimettomaksi. Niinikään me yhteisesti mietimme ja päätämme asioita, emmekä arvele, että keskustelut olisivat haitaksi toimelle, vaan toimiminen keskustelematta on meistä haitallista. Myöskin siinä on meillä etu, että me sekä perusteellisesti mietimme asioita, että kumminkin olemme uskaliaita toimessa, jotavastoin muilla rohkeus johtuu ajattelemattomuudesta, mutta miettiminen synnyttää epäilyä. Aivan varmaan ovat ne pidettävät urhoollisimpina, jotka, vaikka kyllä tuntevat rauhan suloudet, kuitenkaan eivät vältä sodan vaaroja."

"Myöskin jalomielisyydessä eroamme useimmista muista kansoista, sillä me emme hanki ystäviä nauttimalla, vaan osottamalla hyvyyttä. Tietenpä hyväntekijä ystävänä on varmempi, hänellä kun on hyöty siitä, etteivät hänelle tulevan kiitollisuuden hedelmät mene hukkaan, jotavastoin suosiota nauttinut on laimeampi, koska hän tietää, että hänen osottamansa apu ennemmin katsotaan osotetuksi suosion korvaukseksi kuin ansioksi."

"Sanalla sanoen: meidän kaupunkimme kelpaa kokonaisuudessansa opiksi koko Hellaalle; ja yksityiskohtaisesti katsottuna ymmärtää jokainen kansalaisistamme esiintyä missä tilaisuudessa tahansa ymmärtäväisesti ja taidolla."

"Ja etteivät sanani ole ainoastaan tilapäistä kerskailemista, vaan toimiemme vahvistamaa totuutta, sen osottaa kaupunkimme nykyinen valta, jonka näitä tapoja noudattamalla olemme saavuttaneet. Ainoana nykyisistä kaupungeista pysyy se tutustumisenkin jälkeen mainettansa suurempana, ja ainoasti meidän kaupunkimme ei voittajien etevyyden takia herätä sortuvassa vihollisessa mielenkarvautta, eivätkä alamaiset valita, että heitä hallitsisivat arvottomat miehet."

"Tämä meidän kaupunkimme maine on tunnustettu loistavimmilla todistuksilla, jotka tuottavat meille niin hyvin jälkimaailman kuin nykyajan kunnioituksen. Me emme tarvitse mitäkään Homeeroksen tahi jonkun muun runoilijan mairittelevia ylistyslauseita, jotka sotivat tosiasioita vastaan. Me olemme pakottaneet kaikki maat ja meret antamaan jalansijaa urhoollisuudellemme. Kaikkialla olemme me pystyttäneet ikuisia uljuutemme muistomerkkejä."

"Tämänkaltaisen kaupungin edestä ovat nyt nämät kaatuneet uljaasti taistellessaan saaneet surmansa, ennemmin kuin olisivat sallineet sen joutua toisen orjaksi, ja kuolemansa kautta kehottaneet jokaista jälkeenjääneistä niinikään taistelemaan tämän kotikaupunkinsa puolesta."

"Laajasti olen kyllä puhunut kaupunkimme etevyydestä, mutta olen sen tehnyt, osottaakseni, että meidän taistelumme on peräti toisenkaltainen, kuin niitten, joilla ei ole näitä etuja, ja tukeakseni selvillä todistuksilla niitten ylistystä, joiden kunniaksi nyt puhun."

"Olen nyt tässä oikeastaan sanottavani sanonut. Sillä sitä mitä olen maininnut kaupungin kunniaksi, kaunistavat suuresti näitten ja heidän vertaistensa avut, eikä monelle Helleeneistä tule osaksi, niinkuin näille, että kiitos ei näytä liioittelevan tekoja. Ei mikään ole niin omiaan osottamaan miehen ansiota kuin kunniakas loppu, joka on hänen urhoollisuutensa sekä ilmaisu että myöskin päätodistus."

"Oikeudenmukaista on, että valtion puollustuksessa osotettu urhoollisuus on luettava niittenkin hyväksi, jotka muissa toimissansa eivät ole olleet kykeneviä kunnostamaan itseänsä; sillä hyveellänsä ovat he hyödyttäneet valtiota enemmän, kuin he yksityisasioissa ovat saaneet aikaan vahinkoa. Ei yksikään näistä miehistä ole rikkauden viehättämänä esiintynyt pelkurina tahi toivosta päästä köyhyydestänsä ja tulla varakkaaksi koettanut lykätä uhkaavaa vaaraa tuonnemmaksi. He ovat päinvastoin halusta kostaa vihollisille, uhraamalla kaiken tämän, katsoneet taistelun itsellensä mitä kunniakkaimmaksi ja urhoollisesti rynnänneet sotaan, luottaen onnettaren suosioon, mutta koettaen uljuudellansa ansaita tämän suosion. Katsoen etuisammaksi puollustautua ja kuolla, kuin paeta ja pelastautua, ovat he karttaneet rumaa jälkimainetta tappelussa kestäen, kunnes he äkkiarvaamatta kunniansa kukkulalla pelotta ovat saaneet surmansa."

"Täten ovat siis nämät miehet taistelussa kaatuen kunnostaneet syntymäkaupunkiaan. Olisi kyllä toivottava, että me jälkeenjääneet saisimme osaksemme rauhallisempia aikoja, mutta ei kuitenkaan mielemme sovi muuttua toisellaiseksi vihollisia vastaan, koska sanoista yksin ei ole mitään apua. Pitkittä puheittakin on selvää, että aina tulee miettiä, miten voisimme torjua vihollisten hyökkäykset, ja saadaksemme siihen intoa, pitäkää aina silmällä tämän teidän syntymäkaupunkinne loistavaa valtaa; ja kun se teidän mielessä esiintyy suuremmoisena, niin älkää unhottako, että se semmoiseksi on kohonnut näitten miesten uljuuden, älyn ja rakkauden kautta, jotka, vaikkakin nurja onni heitä kohtasi, eivät kuitenkaan ole katsoneet oikeaksi vetäytyä pois taistelusta, jossa oli kysymyksessä kaupungin etu, vaan sille tarjonneet kauniimman uhrin. Antaen henkensä yhteisen hyväksi, ovat he yksityisesti saavuttaneet ikuisen ylistyksen ja mainehikkaan haudan, eivät sitä, jossa he makaavat, vaan sen, jonka heidän tekojensa maine kaikiksi ajoiksi on kaivanut ihmisten sydämeen. Sillä koko maailma on mainioitten miesten hauta, eikä ainoastaan patsas kotimaassa ilmoita heidän nimeänsä, vaan myöskin vieraassa maassa pystyttää maine heidän urotyöstänsä heille jokaisen sydämeen muistopatsaan ilman kirjoitusta."

"Ottakaa siis nämät esimerkiksenne, ja koska ei löydy onnea ilman vapautta eikä vapautta ilman uljuutta, niin älkää karttako sodan vaaroja. Eivät siis ne, joilla ei enää ole mitään hyvää odotettavissa, ole enemmän velvollisia panemaan henkeänsä alttiiksi, kuin ja vielä suuremmalla syyllä ne, joilta nurja onni voi riistää tämän maailman hyvän. Kunnon miehelle on pelkuruudesta koituva halveksiminen paljoa alentavampi kuin äkkinäinen kuolema, kun tämä kohtaa yhteisen toivon elähyttämää taistelijaa."

"Sentähden minä en teitä, näitten miesten läsnäolevia vanhempia, liioin surkuttele, vaan ennemmin onnittelen. Se, joka on kokenut kaikenlaisia elämänvaiheita, kuten te, tietää hyvin, että se on onnellinen, joka, kuten nämät, on saanut kauniin kuoleman, tahi, kuten te, ylevän surun, ja varsinkin se, joka elettyänsä onnellisena niinikään saa osakseen onnellisen lopun."

"Tiedän hyvin, että on vaikeata saada teitä uskomaan tätä, koska muitten onni teitä myötäänsä muistuttaa menettämästänne onnesta; sillä ei kukaan kaipaa sitä onnea, jota hän ei ole kokenut; vaan jos häneltä ryöstetään onni, johon hän on tottunut, niin se häneen kovasti koskee. Toivo toisten lasten syntymisestä olkoon lohdutuksena niille, jotka vielä ovat siinä iässä; sillä yksityiselämässä saavat jälestäpäin syntyneet lapset teidät unhottamaan ne, joita ei enää ole olemassa, ja valtiolle on siitä kaksinkertainen hyöty, nimittäin siten, että väkiluku ei vähene, ja että sille siitä koituu turvallisuutta. Sillä ei ole luultavaa, että lapsettomat miehet päättävät yleishyödyllisistä asioista samalla innolla ja isänmaanrakkaudella kuin ne, jotka panevat lapsensa sodan vaaralle alttiiksi."

"Te taasen, jotka jo olette yli-ikäisiä, pitäkää voittona elettyä aikaanne, tietäen, että loppu kohta tulee, ja iloiten poikienne saavuttamasta kunniasta; sillä vanhenematon on yksin kunnianhimo, eikä vanhana tunne tyytyväisyyttä rikkaudesta, kuten useat väittävät, vaan kunnioituksesta."

"Teillä, näitten kaatuneitten lapsilla ja veljillä, näen minä suuren kilpailun olevan edessä; sillä sitä, joka ei enää ole olemassa, on jokaisen tapana kiittää, ja joskin esiintyisitte heitä urhoollisempina, mikä tuskin on luultavaa, niin ei teitä kumminkaan asetettaisi heidän rinnallensa, vaan mahdollisesti välittömästi heidän jälkeensä. Sillä elävää kilpailijaa kadehditaan, mutta kuollutta kunnioitetaan, koska hän ei enää ole kilpailemassa. Jos minun on mainitseminen, mikä avu naisella tämmöisessä tapauksessa tulee olla, teen sen varsin lyhyesti: teidän pitää esiintyä luonteenne mukaisesti ja katsoa teidän suurimmaksi kunniaksenne, ettei teistä miesten kesken lausuta kiitosta eikä moitetta."

"Olen nyt tavanmukaisesti lausunut sen, minkä olen katsonut sopivaksi. Nämät tässä haudatut miehet ovat jo osakseen saaneet kunnianosotuksen; mutta sen lisäksi tulee kaupunki kasvattamaan heidän lapsensa täysi-ikäisiksi, siten ojentaen heidän taistelukilpailunsa palkinnoksi heille ja heidän lapsillensa sopivan seppeleen; sillä missä arvokkaimmat kilpapalkinnot annetaan uljuudesta, siellä paraat miehet ohjaavat valtion asioita."

"Antakaa nyt valituksenne kaikua, ja menköön sitten kukin kotiinsa."

Tämänkaltaiset olivat sinä talvena vietetyt hautausjuhlat. Talven päätyttyä oli tämän sodan ensimmäinen vuosi lopussa. Kesän alussa hyökkäsivät Peloponneesolaiset ja kaksi kolmatta osaa heidän liittolaistensa sotaväestä niinkuin edellisenäkin vuonna Attikaan. Lakedaimonilaisten kuninkaan, Tseyksidamoksen pojan Arkidamoksen johdolla. He leiriytyivät sinne ja hävittivät maata.

Heidän oltuansa Attikassa ainoastaan muutamia päiviä, ilmestyi tauti Ateenalaisten keskeen. Sanotaan sen jo ennen sitä ilmaantuneen monessa kohdin, kuten Lemnossaarella, mutta se ei missään ollut esiintynyt niin raivoavana eikä niin ihmisiä hävittävänä ruttona kuin täällä. Eivätkä lääkärit voineet taudille mitään, kun eivät ymmärtäneet sitä ensinkään. He päinvastoin enimmän kuolivat, he kun hoitivat potilaita, eikä mikään muukaan ihmiskeino auttanut. Rukoiltiin temppeleissä, kysyttiin orakeleilta, vaan kaikki oli turhaa. Vihdoin luopuivat ihmiset, ruton voittamina, kaikesta ponnistuksesta.

Sanotaan ruton ensin saaneen alkunsa Aitiopiasta, Aigyptin eteläpuolelta ja sitten levinneen Aigyptiin ja Liibyaan sekä suurimpaan osaan kuninkaan maata. Ateenassa puhkesi rutto äkkiarvaamatta, tarttuen ensin Peiraieyksen asukkaisiin, jonkatähden he jo luulivat, että Peloponneesolaiset olivat heittäneet myrkkyä kaivoihin; siihen aikaan näet ei vielä löytynyt siellä suihkulähteitä. Myöhemmin levisi se myöskin varsinaiseen kaupunkiin, jossa se varsinkin raivosi asukkaiden kesken.

Lausukoon kukin, olkoonpa lääkäri tahi joku muu, mistä hän luulee ruton lähteneen, ja mistä syystä hän katsoo sen voineen muuttaa ihmisen ruumiin ihan toisenlaiseksi; minä vaan tahdon sanoa, minkaltainen se oli, ja sen oireet, jotta, jos se uudestaan esiintyisi, ei oltaisi tietämättä sen luonnetta. Tämän teen minä sekä omasta kokemuksestani, sairastettuani itse sitä tautia, että nähtyäni muitakin sen rasittamina.

Yleisesti myönnetään, että sinä vuonna ei muita tauteja raivonnut kaupungissa, vaan jos sairastui muuhun tautiin, niin se muuttui täksi. Toisia se ahdisti ilman minkäänlaista syytä, vaan heitä vaivasi ensin yhtäkkiä pään kuume sekä silmien punehtuminen ja tulehdus. Ruumiin sisäosista tulivat kita ja kieli verestyneiksi ja hengitys vaikeaksi ja haisevaksi. Näitä seurasi aivastaminen ja äänensorros, ja vähän ajan kuluttua rupesi tauti vaivaamaan rintaa kovalla yskällä. Ehdittyänsä vatsaan, mullisti se sitä pahanpäiväisesti, ja sitten seurasivat hirveällä tuskalla kaikenlaiset sapen purkaukset, joita lääkärit luettelevat. Useat tunsivat ellostuksia voimatta oksentaa, joita seurasivat kovat kouristukset, ja näistä toiset piankin pääsivät, mutta toiset vasta kauemman aikaa kärsittyänsä.

Iho ei tuntunut kovin kuumalta eikä ollut keltainen, vaan punertava, sinertävä ja pienten näppyjen ja märkärakkojen peittämä. Mutta sisältä oli ruumis niin tulikuuma, ettei se kärsinyt edes ohuinta vaippaa tahi liinaa ja sairas tahtoi vaan olla alasti sekä himosi heittäytyä kylmään veteen. Useat hyppäsivätkin kaivoihin salassa vartijoiltaan suunnattoman janon vaivaamina eikä ollut apua, joipa paljon, tai vähän. Levon ja unen puute kiusasi potilaita lakkaamatta.

Taudin ollessa korkeimmillansa, ruumis ei ensinkään laihtunut, vaan kesti, kumma kyllä, kaiken tämän rasituksen, niin että useimmat yhdeksäntenä tai seitsemäntenä päivänä, vielä jotensakin voimissaan, sortuivat sisälliseen kuumeeseen. Jos sairaat kestivät yli tämän ajan, niin laskeusi tauti alaruumiiseen, synnyttäen siellä vaikeita paiseita ja lakkaamattoman ripulin, johon useimmat heikkoudesta kuolivat. Tauti kulki siten läpi koko ruumiin, alkaen päästä, ja jos joku pelastuikin kuolemasta, niin tauti jätti jälkiä äärimmäisiin ruumiinosiin, heittäytyen näet häpyyn, sormiin ja varpaisiin, ja useat eloon jääneet menettivät nämät jäsenet, vieläpä silmänsäkin. Moniaat kadottivat tykkänään muistinsa, niin etteivät he parannuttuansa tunteneet itseänsä eivätkä läheisiänsä.

Tämän taudin luonnetta ei voi sanoin kuvailla, sillä se raivosi hirmulla, jota eivät ihmisvoimat kestäneet. Että se oli tavatonta, osottaa muun muassa sekin, että ne linnut ja eläimet, jotka tavallisesti syövät ihmislihaa, joko eivät ensinkään koskeneet joukottain löytyviin hautaamattomiin ruumiisiin, tahi jos ne niitä maistoivat, kuolivat. Sen todistaa puute linnuista; sillä niitä löytyi yhtä vähän muualla kuin ruumiitten läheisyydessä, ja vielä paremmin sen huomasi koirista, jotka tavallisesti ovat ihmisten seurassa.

Tämänkaltainen oli tämän taudin yleinen luonne, puhumatta sen ilmaantumisesta eri henkilöissä milloin missäkin muodossa. Muut tavalliset taudit eivät ruton raivotessa vaivanneet ihmisiä, tahi muuttuivat ne lopullisesti täksi. Toiset kuolivat hoidotta, toiset huolimatta hellimmästä hoidosta, eikä löytynyt yhtäkään yleistä lääkettä: sillä se, joka auttoi toista, oli toiselle haitallinen. Olipa ruumis voimakas tahi heikko, niin ei se kestänyt tämän taudin rasituksia; tauti tempasi pois kaikki, vaikka hoito olikin mitä huolellisin.

Vaarallisinta kaikesta oli se alakuloisuus, joka valtasi ne, jotka tunsivat itsensä sairaiksi. Sillä koska heidän mielensä heti vaipui toivottomuuteen, niin heissä ei ensinkään ollut mitään vastustusvoimaa, ja toisiansa hoitaessaan, kuolivat he laumoittain kuin lampaat, ja tästä syntyi suurin tuho. Jos ei pelosta tahtonut mennä toistensa luokse, niin kuoli yksinäisyydessä, ja koko perheitä sortui hoidon puutteesta. Jos kävi sairaita katsomassa, niin kuoli kävijä, ja varsinkin se, joka osotti enimmän rohkeutta. Sillä hävyntunteesta ei säästetty itseänsä, vaan mentiin ystävien luokse, kun vihdoin väsyivät kuolevaisten valituksiin itse lähimmätkin, yleisen onnettomuuden lannistamina. Suurinta sääliväisyyttä osottivat ne, jotka olivat parantuneet taudista, koska tiesivät olevansa vaaratta; sillä tauti ei tappanut sitä, joka sairastui siihen toistamiseen. Heitä sekä muut kiittivät onnellisiksi, että he itsekin elivät hiukan toivossa, ettei muukaan tauti heitä enää ahdistaisi.

Tämän onnettomuuden lisäksi tuli vielä maalaisten tunkeutuminen kaupunkiin; ja enimmän kärsivät siitä viimeksimainitut. Koska nimittäin ei löytynyt kylliksi asuntoja, niin asuivat he kesän aikana ylen kuumissa mökeissä, josta syystä tuho oli ääretön. Kuolleet ja kuoleman kanssa kamppailevat makasivat päälletysten, ja kaduilla sekä kaivojen ympärillä ryömivät puolikuolleet vettä haluten. Pyhäköt, joissa he asuivat, olivat täynnä ruumiita, jotka niissä olivat kuolleet. Sillä taudin yltyessä, eivät ihmiset epätoivossansa enää kunnioittaneet pyhyyttä eivätkä oikeutta. Entisiä hautausmenoja ei enää noudatettu, vaan ruumiit haudattiin, mihin vaan oli tilaisuutta. Useat, kun lukuisten läheistensä kuoleman kautta olivat hautauskeinojen puutteessa, julkesivat käyttää toisten hautoja; moniaat asettivat kuolleensa toisten rakentamille rovioille ja sytyttivät ne, ennenkuin rakentajat ehtivät paikalle; toiset taasen heittivät, toisen ruumiin palaessa, kantamansa kuolleen roviolle ja poistuivat.

Tauti synnytti myöskin muissa suhteissa laittomuutta. Sillä nyt uskalsi jokainen antautua nautintoihinsa, joita ennen oli salannut, kun näki äkillisen mullistuksen, miten rikkaat aavistamatta kuolivat, ja miten peräti köyhät henkilöt arvaamatta saivat heidän omaisuutensa haltuunsa. Sentakia tahtoivat he mitä nopeimmin nauttia elämästään, pitäen ruumiinsa ja omaisuutensa yhtä epävarmoina. Ei kukaan vaivannut itseänsä saavuttaaksensa jotakin jaloa, koska ei tietänyt, eläisikö hän kylliksi kauan päästäksensä pyrintöjensä perille, mutta mikä vaan oli suloista sekä sen saavuttamiseen kaikin tavoin vievää, se katsottiin kauniiksi ja hyödylliseksi. Ei jumalien pelko eikä ihmisten laki olleet mikään este, koska he pitivät yhdentekevänä, kunnioittivatko jumalia vai ei, kun näkivät kaikkien erotuksetta sortuvan, eikä kukaan luullut elävänsä siksi, kunnes hänen tulisi kärsiä rangaistustaan, vaan että hänelle ennen sitä oli määrätty paljoa suurempi rangaistus, jota ennen oli kohtuullista nauttia edes hiukkasen elämästä.

Tämmöisen vaivan rasittamina olivat nyt Ateenalaiset. Ihmiset kaupungissa kuolivat ja maaseutu hävitettiin. Tässä onnettomuudessa muistivat vanhukset, kuten tavallisesti, kuulleensa lauletun seuraavan ennustuksen:

"Syntyy Doorein melske ja rutto sen seurassa saapuu". Oltiin eri mieltä, oliko tuossa vanhassa lauselmassa sanottu loimos (rutto) vaiko limos (nälkä), mutta vakuutettiin sanotun loimos, koska se sopi silloisiin oloihin; sillä ihmiset sovelluttivat muistinsa tapahtumien mukaan. Mutta jos myöhemmin syttyisi Doorilainen sota, niin olen vakuutettu, että otaksuttaisiin lauselmassa tarkoitetun limosta, jos silloin nälänhätä syntyisi. Myöskin muistivat asiantuntijat Lakedaimonilaisille annetun orakelivastauksen, että jumala vastaukseksi heidän kysymykseensä, oliko heidän ryhdyttävä sotaan, oli ennustanut voittoa voimakkaasti taisteleville ja itse luvannut auttaa heitä. Heidän mielestänsä olivatkin tapahtumat yhdenpitäviä orakelivastauksen kanssa; sillä rutto alkoi heti Peloponneesolaisten hyökättyä Attikaan. Mutta rutto ei tunkeutunut mainittavasti Peloponneesokseen, vaan raivosi enimmän Ateenassa ja myöhemmin muissakin väkirikkaissa paikkakunnissa. Tämänkaltainen oli nyt ruton laita.

Kun Peloponneesolaiset olivat hävittäneet tasankomaan, kulkivat he Paralos nimiseen maakuntaan aina Laureiooniin saakka, jossa Ateenalaisilla oli kaivoksia. Ensin hävittivät he Peloponneesosta vastapäätä olevaa aluetta, sitten sitä, joka oli vastapäätä Euboiaa ja Androsta. Perikles, joka oli sotapäällikkönä, kielsi nytkin niinkuin Lakedaimonilaisten edellisen hyökkäyksen aikana Ateenalaisia taisteluun menemästä.

Vihollisten vielä ollessa tasangolla, siis ennenkuin he olivat kulkeneet rannikolle, varusti Perikles Peloponneesokseen purjehtimista varten 100 laivaa, ja kun ne olivat valmiit, lähti hän matkalle. Näillä laivoilla kuljetti hän 4,000 Ateenalaista raskasaseista ja 300 ratsumiestä hevosia kuljettavilla laivoilla, joita silloin ensi kerran oli valmistettu vanhoista laivoista. Kiolaiset ja Lesbolaiset ottivat myöskin osaa retkeen 50 laivalla. Kun tämä sotajoukko lähti liikkeelle, olivat Peloponneesolaiset yhä vielä Attikan rannikolla. Saavuttuansa Peloponneesoksen Epidaurokseen, hävittivät Ateenalaiset suurimman osan tätä maaseutua ja toivoivat jo valloittavansa kaupungin väkirynnäköllä, mutta se ei heille onnistunut. He lähtivät sentähden Epidauroksesta ja hävittivät Troitseenin, Haliain ja Hermioneen seutuja, jotka kaikki sijaitsevat Peloponneesoksen rannikolla. Täältä he purjehtivat Prasiaihin, joka oli merikaupunkinen Lakoonikassa, hävittivät ympäristöt sekä valloittivat ja ryöstivät kaupungin. Tämän tehtyänsä, palasivat Ateenalaiset kotimaahansa, josta Peloponneesolaiset sillä välin olivat lähteneet.

Peloponneesolaisten ollessa Attikassa ja Ateenalaisten ollessa sotaretkellä laivoillansa, raivosi rutto lakkaamatta sekä Ateenalaisten sotajoukossa että kaupungissa. Sanottiinpa Peloponneesolaisten, peläten tautia, koska karkureilta olivat saaneet siitä tiedon ja huomanneet lukuisat hautajaiset kaupungissa, kiireimmin lähteneen pois maasta. Tämä Peloponneesolaisten hyökkäys Attikaan kesti 40 päivää ja oli siis pisin kaikista ja tuhoa tuottava koko maalle.

Samana päivänä tekivät Perikleen alapäälliköt, Nikiaan poika Hagnoon ja Kleiniaan poika Kleopompos, sotajoukolla, jota Perikles oli johtanut, sotaretken Trakian rannikolla asuvia Kalkidilaisia vastaan ja Potidaiaan, jota yhä vielä piiritettiin. Saavuttuansa perille asettivat he piirityskoneita Potidaiaa vastaan ja koettivat kaikin tavoin saada tämän kaupungin haltuunsa, mutta tämä ei heille onnistunut, yhtä vähän kuin mikään muukaan tämmöistä varustaumista vastaava yritys. Sillä täällä vaivasi tauti kovasti Ateenalaisia, raivoten sotajoukossa, niin että myöskin heidän tähän saakka terveet soturinsa Hagnoonin johtamien sotilaitten tartuttamina sairastuivat. Mutta koska Formioon 1,600 miehensä kanssa ei enää ollut Kalkidikeen seuduilla, palasi Hagnoon 100 laivallansa Ateenaan, menetettyänsä tautiin 4,000 raskasaseisestaan 1,500 noin 40 päivän kuluessa. Entinen sotajoukko jäi piirittämään Potidaiaa.

Peloponneesolaisten toisen hyökkäyksen jälkeen muuttivat Ateenalaiset, kun heidän maataan toistamiseen hävitettiin, ja koska sekä tauti että sota heitä rasitti, tykkänään mieltä, syyttäen Periklestä kaikesta onnettomuudestaan, koska hän oli kehottanut heitä sotaan. He halusivat sopia Lakedaimonilaisten kanssa ja toimittivat sitä varten lähettiläitä heidän luoksensa, mutta turhaan. Kaikin puolin neuvottomina ahdistivat he Periklestä. Kun hän nyt näki heidät vihoissaan silloisen aseman johdosta, ja että he tekivät, kuten hän oli pelännyt, niin hän, koska hän oli vielä päällikkönä, kutsui kansan kokoukseen, tahtoen rauhoittaa ja lepyttää mieliä ja puhui kokoontuneelle kansalle seuraavin sanoin:

"Suuttumuksenne ei ole minulle yllätys, sillä ymmärrän syyt, ja olenkin sentähden kutsunut teidät kokoon, jotta saisin teidät tarkemmin miettimään asioita ja moittiakseni teitä syyttömästä suuttumisestanne minua kohtaan ja teidän lannistumisestanne onnettomuuksien johdosta."

"Minä pidän edullisempana yksityisille, että koko kaupunki pysyy pystyssä, kuin että yksityiset kansalaiset menestyvät, ja koko kaupunki joutuu perikatoon. Sillä jos mies yksityisesti on onnellinen, mutta valtio menee kumoon, niin hänkin samassa joutuu perikatoon; mutta jos hänen käy huonosti, niin on valtion menestys hänenkin pelastuksensa. Koska siis valtio voi kestää yksityisten onnettomuudet, mutta yksityinen ei ole voimakas kestämään valtion onnettomuuksia, miten ei olisi jokaisen velvollisuus puollustaa sitä, eikä tehdä, kuten te nyt? Koska teitä ovat kohdanneet taloudelliset vahingot, niin ette ensinkään huoli valtion pelastuksesta, ja te syytätte minua siitä, että olen teitä kehottanut sotimaan, sekä teitä itseänne siitä, että olette siihen myöntyneet. Ja minuun te suututte, semmoiseen mieheen, joka ainakin luullakseni on yhtä pätevä kuin kenkään muu tuntemaan ja ilmoittamaan, mitä tulee tehdä, ja joka aina katsoo valtion etua huolimatta mistään omasta edustaan. Sillä se, joka kyllä tuntee asiat, mutta ei taida niitä samaten ehdottaa, ei ole parempi kuin se, joka ei niitä tiedä; mutta se, joka tuntee asiat ja myöskin taitaa ne esittää, mutta on nurjamielinen valtiota kohtaan, ei liioin voi puhuakaan sen hyödyksi. Joskin hänellä olisi nämät ominaisuudet, mutta hän olisi rahanhimon vallassa, niin hän tämän ainoan edun edestä möisi kaikki. Jos te siis vakuutettuina, että minulla enemmän kuin muilla löytyvät nämät avut, minun kehotuksestani olette ryhtyneet sotaan, ei sovi teidän syyttää minua väärästä menettelystä."

"Jos voi elää onnellisena mielensä mukaan, niin on hulluutta ryhtyä sotaan; mutta jos on kysymyksessä joko ehdoitta alistua naapuriensa käskyläiseksi, tahi vaarojen alaisena koettaa pysyä itsenäisenä, niin on väistyvä vastustavaa moitittavampi."

"Minä puolestani pysyn aina samana: mutta te muutatte mieltänne, koska te vielä vahingoittamattomina satuitte päättämään sodan; mutta nyt te kadutte, kärsittyänne vaurioita, eikä minun neuvoni enää teidän huikentelevan mielipiteenne mukaan näytä oikealta, koska jokainen kyllä huomaa oman vaurionsa, mutta ei ensinkään tajua valtion hyötyä. Tämän suuren ja kylläkin äkkinäisen onnettomuuden takia ei teillä ole kyllin rohkeutta pysyä päätöksessänne. Ei mikään seikka masenna mieltä enemmän kuin äkkinäinen ja kaikille odottamaton ja aavistamaton onnettomuus. Puhumatta muista on varsinkin tauti nyt tuottanut teille tämmöisen onnettomuuden. Koska siis teillä on asuttavana suuri kaupunki ja kun teitä on kasvatettu sitä vastaaviin oloihin, tulee teidän myöskin kestää suurimmat onnettomuudet eikä luopua arvostanne. Sillä ihmiset moittivat yhtä paljon sitä, joka pelkuruudesta hylkää saavutetun kunniansa, kuin vihaavat sitä, joka hävyttömyydellä koettaa anastaa toiselle tulevaa kunniaa. Unhottakaa siis yksityiset onnettomuutenne yleishyödyn eduksi."

"Mitä teidän pelkoonne tulee, että muka sodan aiheuttamat rasitukset, vaikka kylläkin raskaat, eivät kumminkaan tuottaisi teille voittoa, niin olkoon teille kylliksi, mitä jo usein ennen olen sanonut sen todistamiseksi, että te siitä väärin ajattelette. Sitä varten tahdon teille osottaa, että teillä on kylliksi voimaa suurentaaksenne valtaanne mielenne mukaan, seikka, jota ette itse ole käsittäneet, enkä minä liioin entisissä puheissani ole selittänyt. Enkä minä nytkään sitä koskettelisi, se kun kuuluu jotensakin kerskaavalta, ellen näkisi teitä ylenmäärin toivottomina."

"Te luulette hallitsevanne ainoastaan liittolaisianne, mutta minä väitän, että niistä kahdesta ihmisten käytettävästä alueesta, nimittäin maasta ja merestä, jälkimmäinen on tykkänään teidän hallussanne niin laajalti, kuin sitä nyt käytätte ja vielä edemmäksi halunne mukaan. Sillä ei kuningas eikä mikään muu nykyisistä kansoista voi teitä estää purjehtimasta, mihin vaan haluatte. Tässä on siis teidän valtanne eikä noissa taloissa ja maatiloissa, joitten menettämisen te arvostelette niin suureksi. Ei ole kohtuullista noin synkin mielin katsoa noitten menettämistä, koska ne kuitenkin valtioon verrattuina eivät ole suurempiarvoisia, kuin puutarhaset tahi turhat koristelut. Muistakaa, että me, puollustaessamme vapauttamme, itsekin pelastumme ja helposti korvaamme tappiomme, mutta että siltä, joka joutuu toisen alamaiseksi, oikeudet tavallisesti supistetaan."

"Me emme saa esiintyä huonompina isiämme, jotka perimättä muilta tätä valtiota ovat sitä suurella vaivalla puollustaneet ja jättäneet sen meille perinnöksi. Häpeällisempää on menettää saavutettu, kuin olla sitä saavuttamatta, mitä pyrkii saavuttamaan."

"Käykää siis vihollista vastaan, en sano uljuudella, vaan myöskin heitä halveksien. Sillä pelkurissakin voi syntyä ylpeyttä tyhmyydestä ja menestyksestä, mutta ylenkatse perustuu lujaan luottamukseen, että ollaan vihollista etevämpiä, kuten nyt on teidän laitanne. Kun onni on sama, tekee ylenkatseeseen perustuva itseluottamus mielen lujemmaksi, se kun ei johdu toivosta, johon on tapana luottaa neuvottomuudessa, vaan vallitsevain olojen tuntemisesta, joihin perustuva itsetietoisuus on varmempi."

"Teidän tulee tukea kaupunkianne ja sen vallasta johtuvaa kunniaa, josta te kaikki ylpeilette, eikä karttaa vaivoja, tahi luopua kunnioituksista. Ei teidän pidä luulla, että taistelette ainoastaan päästäksenne orjuudesta ja säilyttääksenne vapautenne, vaan koska on kysymys valtanne menettämisestä ja vaarasta joutua teitä valtanne takia vihaavien ihmisten alaisiksi. Teidän ei enää ole mahdollista luopua ylivallasta, joskin joku pelkuruudesta muka erinomaisen viisaana kansalaisena, nykyoloihin katsoen, kehottaa ristissä käsin niin menettelemään. Teidän on vaarallista luopua saavuttamastanne vallasta, samaten kuin yksityisen tyranniudesta. Tuommoiset neuvonantajat johtaisivat piankin, jos heidän neuvoansa noudatettaisiin ja he omin päin saisivat vallita, kaupungin perikatoon. Sillä lepo ilman toimeliaisuutta ei ole hyödyksi, eikä tyyni orjamaisuus hyödytä vallitsevaa, vaan valloitettua kaupunkia."

"Älkää siis seuratko tuommoisten kansalaisten neuvoja, älkääkä kantako vihaa minua kohtaan, jos kohtakin minun neuvostani olette päättäneet ryhtyä sotaan, ja vaikka viholliset ovat hyökänneet maahanne, kuten oli arvattavissa, kun ette te tahtoneet totella heidän käskyjänsä. Odottamatonta oli vaan tuo tauti, seikka, joka yksin on tuhonnut kaikki meidän toivomme. Että te minuun sen takia suututte, on yhtä väärin, kuin jos minun ansiokseni lukisitte menestyksenne. Nöyryydellä on kärsittävä jumalien sallima, miehuudella sodan vaiheet. Semmoinen on ollut vanhastaan kaupunkimme tapa, semmoinen sen nytkin tulee olla."

"Muistakaa, että kaupungillanne aina on ihmisten kesken ollut mitä suurin maine siitä, että se ei ole väistänyt vaaroja, että se on sodassa uhrannut enimmät miehet ja nähnyt suurimmat vaivat, ja että se on itsellensä hankkinut tähän saakka suurimman vallan, josta muisto ainaiseksi on säilyvä jälkeläisten keskuudessa, jos kohtakin nyt tulisimme hiukkasen heikommiksi. Kaikkihan kasvettuansa lakastuu. Aina tullaan muistamaan, että me Helleeneistä olemme hallinneet useimpia Helleenejä ja kestäneet suurimmat sodat sekä kaikkia yhdessä että yksityisiä vastaan, ja että meidän kaupunkimme on suurin ja varakkain."

"Tätä ehkä toimeton moittii; mutta se, joka tahtoo toimia ja saada jotakin aikaan, hän sitä tavoittelee; se taasen, jolta tämä halu puuttuu, kadehtii sitä. Mitä tulee yleiseen vihaan ja tyytymättömyyteen teitä kohtaan nykyhetkellä, niin se kohtaa kaikkia, jotka koettavat hallita muita. Se, joka saavuttaa vihan suurten hankkeittensa tähden, toimii viisaasti, sillä viha ei kestä kauan, jotavastoin nykyhetken loisto ja tulevaisuuden kunnia pysyvät ikuisessa muistossa."

"Hankkikaa siis itsellenne rohkeudella nämät molemmat edut tehden tulevaisuudessa kuuluisan ja nykyaikaan nähden kunniakkaan päätöksen. Älkää lähettäkö airutta Lakedaimonilaisille älkääkä näyttäykö lannistuneina nykyisten vaivojen rasituksista; sillä ne, jotka vähimmän lannistuvat mielessänsä ja enimmän toimivat, olkootpa kaupunkeja tai yksityisiä, ovat kaikista voimakkaimmat."

Näillä sanoilla koetti Perikles lepyttää Ateenalaisten vihaa ja rauhoittaa heitä silloisten vaarojen suhteen. He kyllä noudattivatkin hänen neuvojansa valtiollisessa suhteessa eivätkä lähettäneet airutta Lakedaimonilaisten luokse, vaan valmistautuivat entistä innokkaammin sotaan. Mutta yksityisesti olivat he huolissansa kärsimistänsä tappioista: köyhät, koska heiltä riistettiin heidän vähäinenkin omaisuutensa, mahtavat, koska he menettivät kauniit maatilansa rakennuksineen ja kallisarvoisine huonekaluinensa, enin kuitenkin, koska oli sota eikä rauha. Yleinen viha PerikIestä kohtaan ei tauonnut, ennenkuin saivat hänet tuomituksi rahasakkoon. Vähää myöhemmin he kumminkin, kuten kansassa on tapana, valitsivat hänet sotapäälliköksi ja uskoivat hänelle asiainsa hoidon, heidän yksityinen vihansa kun jo oli laimennut, ja koska katsoivat hänet ansiokkaimmaksi hoitamaan koko kaupungin asioita. Niinkauan kuin hän rauhan vallitessa hoiti kaupungin asioita, hallitsi hän maltillisesti ja varmuutti sen itsenäisyyttä, niinkuin se myös hänen aikanansa kohosi suuruutensa huippuun; sodan alettua näkyy hän niinikään ymmärtävästi laskeneen valtion voiman.

Hän eli vielä kaksi ja puoli vuotta sodan puhkeamisen jälkeen, ja kun hän kuoli, ilmeni vielä selvemmin hänen viisas laskelmansa sodan suhteen. Hän oli näet sanonut, että Ateenalaiset, jos pysyisivät kaupungissa ja pitäisivät huolta laivastosta eivätkä sodassa koettaisi laajentaa valtaansa, siten pannen kaupungin vaaran alaiseksi, saisivat voiton vihollisistansa. Mutta nämät tekivät päinvastoin: he ryhtyivät yksityisten kunnianhimosta ja voitonhalusta kaikenlaisiin kuulumattomiin sotaisiin seikkailuihin, jotka olivat sekä heille itselleen että liittolaisille vahingoksi; jos ne onnistuivat, oli niistä yksityisille kunniaa ja etua, mutta jolleivät, kärsi kaupunki niistä haittaa sodassa.

Tämä johtui siitä, että hän oli mahtava sekä arvonsa että neronsa nojalla ja peräti lahjomaton. Hän hallitsi kansaa sen vapaaehtoisesti myöntyen eikä sallinut enemmän sen, kuin oman tahtonsa tulla määrääväksi, ja koska hän ei vääryydellä ollut saavuttanut valtaansa, vaan ansioittensa kautta, niin hän ei huolinut puhua kansan mieliksi, vaan moittikin sitä usein. Kun hän huomasi kansalaistensa ryhtyvän johonkin uhkarohkeaan yritykseen, pelotti hän heitä puheellansa; mutta jos he suotta olivat peloissansa, niin hän heitä rohkaisi. Nimeksi vallitsi kansanvalta, mutta itse asiassa oli kaupunki etevimmän miehen vallan alla.

Myöhemmät vallanpitäjät olivat miltei yhdenarvoisia keskenänsä, mutta pyrkivät kumminkin jokainen ensisijalle, ja liehakoitsivat sentähden kansaa, jättäen asiain johdon sen käsiin. Tästä seurasi monta erehdystä, kuten oli odotettavissa suuressa ja hallitsevassa kaupungissa, niinkuin esimerkiksi retki Sikeliaan, jossa vika ei ollut itse retken suunnitelmassa, vaan lähettäjien tietämättömyydessä lähtevien tarpeista. Koska he riitelivät keskenänsä etusijasta hallituksessa, niin he myöskin huolettomammin hoitivat sotatoimia, ja ensimmäiset riidan oireet syntyivät kaupungissa. Mutta sittenkin vielä, kun he Sikeliassa olivat joutuneet tappiolle, menetettyänsä suurimman osan laivastoansa, ja vaikka he kaupungissa jo elivät keskinäisessä riidassa, puolustivat he itseänsä kymmenen vuotta sekä entisiä vihollisiansa että niitä vastaan, jotka Sikeliasta tulivat näiden avuksi, ja liittolaisia vastaan, jotka suuremmaksi osaksi olivat luopuneet, kuten myöhemmin myöskin kuninkaan poikaa Kyyrosta vastaan, joka antoi Peloponneesolaisille rahaa laivaston rakentamiseen. He eivät kumminkaan joutuneet perikatoon, ennenkuin he yksityisten riitojen kautta olivat turmelleet asiansa. Niin tarkoin oivalsi Perikles, miten hänen kansalaisensa helposti olisivat saaneet voiton Peloponneesolaisista.

Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa purjehtivat sinä kesänä 100 laivalla Tsakyntos-saareen, joka sijaitsee vastapäätä Eelistä. Sen asukkaat ovat Peloponneesoksen Akaialaisten siirtolaisia, mutta olivat liitossa Ateenalaisten kanssa. Tällä laivastolla purjehti 1,000 Lakedaimonilaista raskasaseista, päällikkönä Spartalainen Kneemos. Noustuansa maihin, hävittivät he suuren osan saarta, mutta kun eivät asukkaat yhtyneet heihin, purjehtivat he kotiinsa.

Loppupuolella samaa kesää matkustivat Korintolainen Aristeys ja Lakedaimonilaisten lähettiläät Aneeristos, Nikolaos ja Stratodeemos sekä Tegealainen Timagoras ja yksityisesti Argeiolainen Pollis Aasian kuninkaan luokse, yllyttääksensä häntä antamaan heille rahaa ja ottamaan osaa sotaan. Tällä matkalla tulivat he Trakiaan ensin Teereyksen pojan Sitalkeen luokse, jota he koettivat saada luopumaan liitostaan Ateenalaisten kanssa ja hyökkäämään Poteidaiaan, jota Ateenalaisten sotajoukko yhä piiritti. He pyysivät myöskin, että hän auttaisi heidät yli Hellespontoksen Farnabatsoksen pojan Farnakeen luokse, joka sitten toimittaisi heidät kuninkaan tykö. Siihen aikaan sattuivat juuri Sitalkeen luona olemaan Ateenalaisten lähettiläät Kallimakoksen poika Learkos ja Fileemoonin poika Ameiniadees. Nämät yllyttivät Sitalkeen pojan Sadokoksen, joka oli otettu Ateenalaiseksi kansalaiseksi, jättämään nuo miehet heidän käsiinsä, jotteivät he kuninkaalta saisi apua vahingoittaaksensa tavallansa hänen omaa kaupunkiansa. Sadokos myöntyikin heidän tuumaansa ja lähetti Learkoksen ja Ameiniadeen kanssa miehiä, jotka vangitsivat heidät, kun he, matkustettuansa Trakian läpi, olivat nousemaisillansa laivaan, jolla he aikoivat purjehtia Hellespontoksen yli. Kun nämät olivat saaneet heidät käsiinsä, veivät he heidät vankeina Ateenaan. Koska Ateenalaiset pelkäsivät, että Aristeys, jäätyänsä eloon, vahingoittaisi heitä vielä enemmän, mestauttivat he heidät kaikki tutkimatta, juuri kun he tahtoivat puollustautua, ja heittivät heidät kuoppiin. He katsoivat nimittäin Aristeyksen syypääksi onnettomuuksiin, joita he olivat kärsineet Poteidaian edustalla ja Trakian rannikolla. Tähän tekoon arvelivat he Lakedaimonilaisten antaneen aiheen, kun nämät olivat tappaneet ja heittäneet kuoppiin ne Ateenalaiset ja liittolaisten kauppiaat, jotka he saivat käsiinsä. Sillä Lakedaimonilaiset tappoivat sodan alussa kaikki Ateenalaisten liittolaiset ja puolueettomat, jotka he tapasivat merellä.

Samana vuonna tekivät Amprakialaiset suuren barbarijoukon avustamina loppupuolella kesää sotaretken Amfilokian Argokseen ja muihin osiin Amfilokiaa. Vihamielisyys Argeiolaisia kohtaan oli saanut alkunsa seuraavista syistä. Palattuansa kotia Troian sodasta oli Amfiareuksen poika Amfilokos, koska kotiolot eivät häntä miellyttäneet, perustanut Amfilokian Argoksen ja kansoittanut Amfilokian muun alueen Amprakian lahden rannikolla, antaen sille kotikaupunkinsa Argos-nimen. Tämä kaupunki oli suurin Amfilokiassa ja sen asukkaat vallan varakkaita. Monta sukupolvea kestäneiden onnettomuuksien rasittamina kutsuivat he myöhemmin naapurinsa Amprakialaiset lähettämään siirtokunnan kaupunkiinsa. Näiltä kanssa-asujiltaan oppivat he sitten sen Helleeniläis-murteen, jota he nytkin vielä puhuvat. Aikaa voittaen ajoivat Amprakialaiset Argolaiset kaupungista ja ottivat sen itse haltuunsa. Tämän tapahduttua antautuivat Amfilokialaiset Akarnaanialaisille, ja nämät kutsuivat yhdestä tuumin Ateenalaiset avuksensa. Viimeksimainitut lähettivät 30 laivaa Formioonin johdolla, jotka valloittivat Argoksen väkirynnäköllä ja tekivät Amprakialaiset orjiksi, jonka jälkeen Amfilokialaiset ja Akarnaanialaiset yhdessä asuivat kaupungissa. Tästä syntyi ensin liitto Ateenalaisten ja Akarnaanialaisten kesken. Tämä heidän kansalaistensa orjittaminen synnytti ensin Amprakialaisissa vihaa Argolaisia vastaan, ja siitä syystä he myöhemmin tämän sodan kestäessä ynnä Kaonien ja useitten muitten barbarilais-naapurien kanssa tekivät tämän sotaretken. Saavuttuansa Argokseen, valloittivat he maaseudun, mutta kun he eivät hyökkäyksellä voineet valloittaa kaupunkia, palasivat he kukin kotiansa. Nämät olivat tämän kesän tapaukset.

Seuraavana talvena lähettivät Ateenalaiset 20 laivaa Formioonin johdolla Peloponneesoksen vesille. Tämä teki Naupaktoksesta vakoiluretkiä, jottei kukaan purjehtisi ulos Korintoksesta ja Krisaios-lahdesta, eikä pääsisi sinne sisään. Toiset kuusi laivaa lähettivät he Meleesandroksen johdolla Kaariaan ja Lykiaan, verottamaan niitä seutuja ja estämään sikäläisiä Peloponneesolaisia merirosvoja vahingoittamasta niitä laivoja, jotka purjehtivat Faseliksesta ja Foikikeesta sekä sen seudun mannermaalta. Astuttuansa maihin Ateenalaisten laivaväestön ja liittolaisten kanssa, tunkeutui Meleesandros Lykiaan, mutta kärsi tappion, jossa sekä hän itse että osa hänen sotajoukostansa saivat surmansa.

Samana talvena ryhtyivät Poteidaialaiset sopimuskeskusteluihin Ateenalaisten päälliköiden, Euripideen pojan Ksenofoonin, Aristokleideen pojan Hestiodooroksen ja Kallimakoksen pojan Fanomakoksen kanssa, koskeivät enää voineet kestää piiritystä, kun eivät Peloponneesolaiset hyökkäyksillänsä Attikaan saaneet Ateenalaisia poistumaan, ja kun muonavarat kuluivat loppuun, niin että, muusta puhumattakaan, muutamat jo nälän kiusaamina söivät ihmislihaakin. Nähdessään sotilaiden rasitukset karussa, kylmässä maassa, ja koska piiritys jo oli maksanut kaupungille 2,000 talenttia, myöntyivät päälliköt sopimukseen seuraavilla ehdoilla: miehet lapsineen, vaimoineen ja palvelijoineen saisivat poistua kaupungista, miehet yksi vaippa mukanansa, vaimot kahdella, ja viedä mukanaan määrätyn matkarahan. Sopimuksen suojassa lähtivät he Kalkidikeeseen, ja mihin kukin saattoi. Arvellen, että ehdoitta olisivat voineet valloittaa kaupungin, moittivat Ateenalaiset päälliköitä siitä, että nämät olivat hyväksyneet sopimuksen neuvottelematta heidän kanssaan. Myöhemmin lähettivät Ateenalaiset siirtolaisia Poteidaiaan asukkaiksi.

Nämät olivat tämän talven tapahtumat. Tällöin loppui myöskin toinen vuosi sitä sotaa, jonka vaiheet Thukydides on kertonut.

Seuraavana kesänä eivät Peloponneesolaiset liittolaisineen hyökänneet Attikaan, vaan retkeilivät Lakedaimonilaisen kuninkaan Tseuksidamoksen pojan Arkidamoksen johdolla Plataiaa ahdistamaan. Leiriydyttyänsä ryhtyi hän hävittämään maata, mutta Plataialaiset toimittivat hetimiten hänen luoksensa lähettiläitä, jotka puhuivat seuraavin sanoin:

"Arkidamos ja Lakedaimonilaiset! Te teette väärin, ette toimi itsenne ettekä esi-isienne arvon mukaisesti, hyökätessänne Plataialaisten maahan. Sillä vapautettuansa Hellaan Meedialaisista niitten Helleenien avulla, jotka vapaaehtoisesti heittäytyivät vaaraan täällä meidän maassamme, jätti Kleombrotoksen poika, Lakedaimonilainen Pausanias, uhrattuansa Plataian torilla Zeys vapauttajalle ja kutsuttuansa kokoon kaikki liittolaiset, Plataialaisille tämän maan ja kaupungin itsenäiseksi asunnoksi, johon ei kukaan saisi hyökätä harjottamaan vääryyttä, laskeaksensa sitä valtansa alle, vaan jota läsnäolleiden liittolaisten tarvittaessa voimiensa mukaan tulisi puollustaa. Tämän maan lahjottivat meille teidän esi-isänne palkinnoksi osottamastamme urhoollisuudesta ja innosta; mutta te toimitte päinvastoin, tullessanne yhdessä verivihollistemme, Teebalaisten, kanssa meitä orjuuttamaan. Kutsuen todistajiksi silloisia valoja valvovat jumalat sekä teidän ja meidän isänmaamme haltijat, pyydämme teitä jättämään Plataian maan loukkaamatta ja pysymään pyhissä valoissanne, sallien meidän asua itsenäisinä, kuten Pausanias on katsonut oikeaksi."

Plataialaisten puhuttua täten, lausui Arkidamos: "Te puhuisitte aivan oikein, Plataian miehet, jos te tekisitte, kuten puhutte. Kuten Pausanias on teille luvannut, asukaapa vain itsenäisinä ja vapauttakaa niin ikään muut, jotka osallisina silloisiin vaaroihin vannoivat teidän kanssanne, mutta jotka nyt ovat Ateenalaisten vallassa. Heidän niinkuin myöskin muiden vapauden tähden on tämä sotaretki juuri pantu toimeen. Paraiten pysyisitte valoissanne, jos te ottaisitte osaa tähän retkeen; mutta jollette, niin pysykää ainakin rauhassa, kuten jo ennen olemme kehottaneet teitä tekemään, hoitaen omia asioitanne, yhdistymättä kumpaiseenkaan, ja ottakaa vastaan molemmat ystävinä, mutta älkää, kumpaakaan sotaliittolaisena. Tämä on meidän neuvomme."

Näin kuului Arkidamoksen vastaus. Kuultuansa tämän, palasivat Plataialaiset lähettiläät kaupunkiin ja ilmoittivat kansalle Arkidamoksen vastauksen. Nämät vastasivat, että heidän oli mahdotonta tehdä sitä, mihin hän heitä kehotti, ilman Ateenalaisten suostumusta, koska heidän lapsensa ja vaimonsa olivat näitten hallussa. He sanoivat pelkäävänsä kaupunkinsa puolesta, jos Ateenalaiset Peloponneesolaisten poistuttua eivät sallisi heidän täyttää lupaustansa, ja että Teebalaiset, jotka heidän myöskin sopimuksen mukaan tulisi ottaa vastaan, uudestaan koettaisivat ottaa kaupungin haltuunsa.

Rauhoittaaksensa heitä, lausui Arkidamos:

"Jättäkää kaupunkinne rakennuksineen meidän Lakedaimonilaisten huostaan, osottakaa maanne rajat ja laskekaa puut metsissänne, ja mitä muuta teillä on laskettavaa, mutta menkää itse, mihin haluatte, niin kauan kuin sota kestää. Kuin se on loppunut, annamme ottamamme teille takaisin, mutta siihen saakka pidämme me sen takuuna, viljelemme maata ja maksamme teille sopivan veron siitä."

Kuultuansa tämän, palasivat lähettiläät taasen kaupunkiin, ja neuvoteltuansa kansan kanssa, lupasivat Plataialaiset tehdä sen, mihin hän heitä kehotti, jos Ateenalaiset siihen suostuisivat, mutta sillävälin pyysivät he häntä suomaan heille aselevon maata hävittämättä. Saavuttuaan Ateenalaisten puheille, ja neuvoteltuaan heidän kanssansa, toivat Plataialaisten lähettiläät kansalaisillensa seuraavan vastauksen:

"Plataian miehet! Ateenalaiset eivät koskaan tietääksensä ole olleet väliäpitämättömiä teidän loukkaamisestanne, sanovat Ateenalaiset, siitä saakka kuin olette tulleet heidän liittolaisikseen, eivätkä he nytkään tule hylkäämään teitä, vaan auttamaan teitä voimiensa mukaan. He kehottavat teitä pysymään esi-isienne vannomissa valoissa, missäkään liitosta poikkeamatta."

Kun lähettiläät olivat ilmottaneet tämän, päättivät Plataialaiset, etteivät luopuisi Ateenalaisista, vaan että kestäisivät, vaikkapa, jos olisi välttämätöntä, näkisivät maatansa hävitettävän, ja vaikka mitä tahansa olisi kärsittävä. Niinikään päättivät he, ettei kukaan enää menisi ulos kaupungista, vaan että muureilta vastattaisiin, etteivät he voineet tehdä, mitä Lakedaimonilaiset vaativat. Heidän näin vastattuansa, kutsui Arkidamos kuningas paikallisjumalat ja uroot todistajiksi, lausuen näin:

"Te Jumalat ja uroot, jotka hallitsette tätä Plataian maata, te tiedätte, että emme me, koska he ensin ovat rikkoneet valansa, ole panneet alkuun vääryyttä, kun olemme hyökänneet tähän maahan, jossa meidän esi-isämme teidän suosiollisella avullanne voittivat Meedialaiset, ja jonka te teitte niin voittorikkaaksi Helleeneille. Emmekä me nyt tee mitäkään vääryyttä teoillamme, sillä emme ole saaneet suostumusta meidän moniin kohtuullisiin ehdotuksiimme. Sallikaa siis, että ne rangaistaan, jotka ovat alkaneet vääryyden, ja että ne, jotka lainmukaisesti rankaisevat, saavat hyvitystä."

Näin rukoiltuansa järjesti hän sotilaat hyökkäykseen. Ensin ympäröi hän kaupungin puuaitauksella, jottei kukaan pääsisi ulos. Sitten rakennutti hän vallin kaupunkia vastaan, toivoen, ettei piiritys kestäisi kauan, niin suuren sotavoiman ollessa toimessa. He kaatoivat puita Kitairoon-vuorelta ja asettivat ne ristiin molemmin puolin vallia, jottei se hajoaisi. He heittivät siihen risuja, kiviä, multaa ja muuta semmoista, joka sopi täytteeksi. Työtä tehtiin keskeyttämättä yötä päivää 70 vuorokautta vuoron mukaan, niin että osa sotilaita oli työssä, toinen osa nukkumassa ja syömässä. Jokaisen Lakedaimonilaisten liittokaupungin päällikkö piti väkensä ahkerassa työssä. Kun Plataialaiset näkivät vallin kohoavan, rakensivat he puisen varustuksen sille kohdalle muuriansa, jossa valli yleni, ja täyttivät sen kivillä, joita he ottivat läheisistä rakennuksista. Siteenä he käyttivät puuta, ettei varustus kohottuansa tulisi heikoksi. Peitteeksi panivat he vuotia ja nahkoja, jotteivät palavat nuolet voisi vahingoittaa työmiehiä ja puuainetta. Muurin varustus kohosi suuresti, mutta valli yleni yhtä mittaa sitä vastaan. Plataialaiset keksivät nyt seuraavan keinon: he repivät muurinsa, missä valli oli lähinnä, ja juoksuttivat mullan sisäänpäin.

Huomattuansa tämän, heittivät Peloponneesolaiset savella täytettyjä ruokokoreja aukkoihin, jottei tämä niinkuin multa hajoaisi. Kun ei entisestä keinosta lähtenyt tulosta, eivät Plataialaiset sitä kauemmin käyttäneet, vaan kaivoivat kaupungista maanalaisen käytävän vallin keskipaikan alle ja vetivät taasen mullan puoleensa. Tätä he tekivät kauan salaa ulkopuolella olevilta, niin että huolimatta täyttämisestä valli ei kohonnut, koska piiritetyt ehtimiseen veivät alta pois mullan, ja valli sen takia vajosi kuoppaan.

Mutta koska piiritetyt olivat harvalukuiset ja piirittäjät hyvin lukuisat, pelkäsivät ensinmainitut, etteivät voisi pitää puoliaan, ja keksivät seuraavan keinon. He lakkasivat rakentamasta suurta rakennuksen alaista muuria vastapäätä vallia ja ryhtyivät sen molemmista päistä, missä muuri oli matalin, valmistamaan uutta puolikuun muotoista muuria vanhan muurin sisäpuolelle, jotta se olisi suojana, jos suuri muuri valloitettaisiin, ja että vihollisten olisi pakko rakentaa uusi valli tätä vastaan, sekä näille siten olisi kaksinkertainen vaiva sisemmäksi tunkeuduttuansa, ja he joutuisivat kahdelta puolelta ahdistetuiksi.

Vallin rakentamisen ohessa asettivat Peloponneesolaiset piirityskoneita kaupunkia vastaan, yhden, joka, murtaen suuren osan vallia vastaan rakennettua suurta muuria, kovasti säikäytti Plataialaisia, toisia toisille kohdille muuria. Mutta Plataialaiset heittivät niitten ympäri köysipauloja ja särkivät ne, sekä, ripustettuaan suuria hirsiä kumpasestakin päästä pitkiin rautaketjuihin, kohottivat ne kahdella vipupuulla yli muurin ja antoivat, hellittäen nuorat, hirsien pudota piirityskoneen päälle, kun tämä oli muuriin töytäämäisillänsä, niin että hirsi pudotessansa katkaisi muurinsärkijän pään.

Kun Peloponneesolaiset huomasivat, ettei piirityskoneista ollut mitään hyötyä, ja että vastamuuri oli rakennettu heidän valliansa vastaan, ryhtyivät he todenteolla piirittämään kaupunkia, koska siihenastisten keinojen kautta eivät voineet valloittaa sitä. Ensin päättivät he kuitenkin koettaa, voisivatko he tuulen avulla sytyttää kaupungin palamaan, koska se oli pieni. Sillä he miettivät kaikenlaisia keinoja, voidaksensa suuritta kustannuksitta ja varsinaisetta piirityksettä saada kaupungin haltuunsa. He heittivät risukimppuja vallilta tämän ja muurin väliin, ja risuläjän, työskentelijäin paljouden kautta, kohottua vallin korkuiseksi heittivät he niitä itse kaupunkiin, niin kauas kuin ulottuivat, sekä sytyttivät ne pihkalla ja tulikivellä. Tästä syntyi niin suuri tulipalo, ettei senkaltaista vielä oltu nähty ihmisten sytyttämänä, vaikkakin väliin kyllä tapahtuu, että metsät vuorilla tuulen vaikutuksesta itsestään syttyvät tuleen. Tämä tulipalo oli niin hirmuinen, että se oli vähällä tuhota Plataialaiset, jotka olivat pelastuneet siihenastisista vaaroista. Monessa kohdin kaupunkia ei voinut lähestyä tulta, ja jos tuuli olisi kääntynyt kaupunkiin päin, kuten viholliset toivoivat, niin olisi Plataian perikato ollut varma. Mutta nyt sanotaan ruvenneen runsaasti satamaan vettä taivaasta ukkosen käydessä ja sateen sammuttaneen tulen sekä siten poistaneen vaaran.

Kun Peloponneesolaiset eivät tässäkään onnistuneet, jättivät he vain osan sotajoukosta sinne, mutta lähettivät toiset pois, ja ympäröivät kaupungin sotilailla, osottaen kullekin kaupungille määrätyn alansa. Sisä- ja ulkopuolella vallia oli hauta, josta olivat ottaneet tiilenainetta. Kun kaikki Arktuuroksen nousunaikana oli valmiina, lähtivät he paluumatkalle, jätettyänsä väkeä vartioimaan puolta muuria, sillä toista osaa vartioivat Boiootialaiset, ja hajosivat kukin kotikaupunkiinsa. Plataialaiset olivat jo ennen lähettäneet lapset, naiset, vanhukset ja kaikki kivulloiset Ateenaan. Kaupunkiin jääneitä piiritettyjä oli 400 Plataialaista ja 80 Ateenalaista sekä 110 naista ruuanlaittajina. Näin paljo oli heitä yhteensä, kun piiritys alkoi, eikä ketään muuta ollut muurien sisällä, ei vapaata eikä orjaa. Tämmöiseksi järjestettiin Plataian piiritys.

Samana kesänä viljan hedelmöidessä ja hyökkäyksen tapahtuessa Plataialaisia vastaan, retkeili 2,000 Ateenalaista raskasaseista ja 200 ratsumiestä Trakiassa asuvia Kalkidilaisia ja Bottialaisia vastaan Euripideen pojan Ksenofoonin ja kahden muun päällikön johdolla. Saavuttuansa Bottialaisen Spartoolos nimisen kaupungin seuduille hävittivät he viljan. Itse kaupunkikin näkyi muutamien sikäläisten vaikutuksesta haluavan antautua Ateenalaisille, mutta vastapuoluelaisten pyydettyä apua Olyntolaisilta, tuli sieltä raskasaseisia ja muuta sotaväkeä kaupungin puolustukseksi. Kun nämät tekivät hyökkäyksen ulos Spartooloksesta, ryhtyivät Ateenalaiset taisteluun kaupungin edustalla. Tässä ottelussa voittivat Ateenalaiset Kalkidilaiset raskasaseiset ja niiden kanssa liittoutuneet, jotka vetäytyivät takaisin Spartoolokseen, mutta Kalkidilaiset ratsumiehet ja keveäaseiset voittivat Ateenalaisten ratsumiehet ja keveäaseiset. Heillä oli joukossaan moniaita kevytkilpisiä niinkutsutusta Krusis-maasta.

Kun taistelu jo oli loppumaisillaan, tuli Olyntoksesta toisia kevytkilpisiä avuksi. Tämän huomattuaan, tulivat Spartooloksen kevytaseiset rohkeammiksi sekä apuväen tulosta että siitä, etteivät olleet joutuneet tappiolle, ja tekivät Kalkidilaisten ratsumiesten ja vastatulleiden kanssa uuden hyökkäyksen Ateenalaisia vastaan. Ateenalaiset vetäytyivät nyt takaisin niitten kahden ryhmän luokse, jotka he olivat jättäneet kuormastoa vartioimaan. Kun Ateenalaiset hyökkäsivät, peräytyivät viholliset, mutta kun he vetäytyivät takaisin, hyökkäsivät vastustajat ja heittivät heitä keihäillä. Kalkidilainen ratsuväki ryntäsi esiin, missä sopivimmalta näytti, pelästytti Ateenalaisia suuresti ja ajoi heidät pakoon pitkän matkaa. Ateenalaiset pakenivat Poteidaiaan, ja korjattuansa myöhemmin sopimuksen nojalla kaatuneensa, palasivat he Ateenaan jälellä olevan sotajoukon kanssa. Heitä oli kaatunut 430 miestä ja kaikki päälliköt. Kalkidilaiset ja Bottialaiset pystyttivät voitonmerkin, ja palasivat kukin kaupunkiinsa, korjattuansa kaatuneensa.

Samana kesänä vähän näiden tapahtumien jälkeen kehottivat Amprakialaiset ja Kaonit, haluten valloittaa koko Akarnaanian ja erottaa sen Ateenalaisista, Lakedaimonilaiset varustamaan laivaston liittolaismaista ja lähettämään 1,000 raskasaseista Akarnaaniaan. He sanoivat, että he, jos Lakedaimonilaiset yhtyisivät heihin jalkaväellä ja laivoilla, kun rannikolla asuvat Akarnaanit eivät voisi tulla maanmiestensä avuksi, helposti valloittaisivat Akarnaanian ja vieläpä Tsakyntoksen ja Kefalleenian saaretkin. Sitten eivät Ateenalaiset enää voisi lähettää laivoja purjehtimaan ympäri Peloponneesosta; ehkäpä he voisivat saada Naupaktoksenkin haltuunsa.

Tämän kehotuksen johdosta lähettivät Lakedaimonilaiset meripäällikkö Kneemoksen johdolla hetimiten raskasaseisia muutamilla laivoilla, antaen koko laivastolle käskyn mitä pikimmin varustautua purjehtiaksensa Leukassaarelle. Varsinkin olivat Korintolaiset innokkaita Amprakialaisten puolesta, koska nämät olivat heidän siirtolaisiansa. Korintoksesta, Sikyoonista ja sen seudun maista tuleva laivasto oli vielä varustuksen alaisena, mutta Leukaan, Anaktorionin ja Amprakian laivastot olivat jo ennen saapuneet ja odottivat Leukas-saaren edustalla. Kneemos ja hänen johtamansa 1,000 raskasaseista olivat päässeet perille salaa Formioonilta, joka 20 Attikalaisen laivan avulla vartioi Neupaktosta ympäröiviä vesiä, ja valmistelivat heti maasotaretkeä.

Kneemosta avustivat Helleeneistä Amprakialaiset, Leukalaiset, Anaktorionilaiset ja ne 1,000 Peloponneesolaista, jotka olivat tulleet hänen mukanaan; hänen barbarilaiset liittolaisensa olivat: 1,000 kansanvaltaista Kaonia, joita johtivat hallitsevasta suvusta vuodeksi valitut päälliköt Footios ja Nikanoor. Kaonein riveissä sotivat myöskin Tesprootit. Molosseja ja Atintaaneja johti alaikäisen kuninkaan Tarypoksen holhooja Sabylintos ja Paravaialaisia heidän kuninkaansa Oroidos. 1,000 Orestia, joita hallitsi Antiokos, soti Antiokoksen suostumuksella Paravaialaisten yhteydessä Oroidoksen johdolla. Salaa Ateenalaisilta lähetti myöskin Perdikkas 1,000 Makedonialaista, jotka myöhemmin saapuivat.

Odottamatta laivastoa Korintoksesta, lähti Kneemos liikkeelle. Kulkien läpi Argeian maan, hävittivät he linnoittamattoman Limnaian kylän. Saavuttuansa Akarnaanian suurimman kaupungin Stratoksen edustalle, arvelivat he helposti saavansa kaiken muun seudun haltuunsa, kun vain voisivat valloittaa tämän kaupungin.

Kun Akarnaanialaiset saivat tietää, että suuri sotajoukko oli hyökkäämäisillänsä maahan, ja että vihollisia saapuisi myöskin meritse laivoilla, eivät he kuitenkaan yhdessä voimin koettaneet puolustautua, vaan jokainen piti huolta ainoastaan omasta pelastuksestaan. Hädissään pyysivät he apua Formioonilta; mutta tämä vastasi, että hänen oli mahdoton jättää Naupaktosta suojeluksetta, koska hän tiesi, että vihollinen laivasto kohdakkain tulisi purjehtimaan Korintoksesta.

Peloponneesolaiset ja heidän liittolaisensa jakaantuivat kolmeen osastoon ja kulkivat Stratiolaisten kaupunkia vastaan, jotta he, leiriydyttyänsä sen läheisyyteen, koettaisivat väkirynnäköllä vallottaa muurit, jos eivät he sanoilla voisi saada heitä antautumaan. Keskellä kulkivat Kaonit ja muut barbarit, oikealla puolella heitä Leukalaiset ja Anaktorionilaiset sekä heidän liittolaisensa, vasemmalla siivellä Kneemos Peloponneesolaisineen ja Amprakialaiset. He kulkivat niin etäällä toisistansa, etteivät väliin nähneet toisiansa. Helleenit kulkivat järjestyksessä ja varovasti, kunnes leiriytyivät sopivalle paikalle; mutta Kaonit, jotka luottivat itseensä ja joita pidettiin sikäläisistä mannermaalaisista sotaisimpina, eivät huolineet leiriytyä, vaan riensivät muitten barbarien kanssa kiiruusti eteenpäin, luullen voivansa valloittaa kaupungin ensi hyökkäyksellä ja yksin suorittaa valloituksen.

Kun Stratiolaiset huomasivat heidän huolettoman kulkutapansa, ajattelivat he, että, jos he erikseen voittaisivat barbarit, Helleenit eivät enää niin rohkeasti voisi hyökätä eteenpäin. He asettuivat väijyksiin kaupungin ympärille, ja kun viholliset olivat lähellä, hyökkäsivät he sekä kaupungista että väijyksistä näitten kimppuun. Paetessansa sai suuri joukko Kaoneja surmansa; toiset barbarit taas, nähtyänsä näitten pakenevan, eivät enää pitäneet puoltaan, vaan kääntyivät pakoon. Ei kumpikaan Helleenien leiri tietänyt mitään tästä tappelusta etäisyyden takia, vaan luulivat barbarien kiiruhtaneen, saadaksensa sopivan leiripaikan. Mutta kun pakenevat barbarit riensivät heidän suojiinsa, ottivat he ne joukkoonsa, yhdistivät molemmat leirit ja viipyivät siellä sen päivän. Stratiolaiset eivät ahdistaneet heitä nyt, koska muut Akarnaanit eivät vielä olleet saapuneet, vaan heittivät heitä lingoilla ja saivat siten aikaan suuren häiriön. Sillä ilman raskasaseisia eivät he voineet tehdä hyökkäystä, mutta tässä taistelutavassa pidetään Akarnaanit etevimpinä.

Yön tultua, palasi Kneemos sotajoukkoineen kiiruumman kautta Anapos-joelle, joka on 80 stadiota Stratoksesta. Seuraavana päivänä korjautti hän kaatuneensa sopimuksen suojassa, ja koska Oiniadit ystävyydestä olivat yhtyneet häneen, vetäytyi hän heidän luoksensa, ennenkuin Akarnaanit olivat ennättäneet saapua. Sieltä kulkivat he kukin kotiinsa. Stratiolaiset pystyttivät voitonmerkin barbareja vastaan tapahtuneen ottelun johdosta.

Korintolaisten ja toisten liittolaisten laivasto, jonka Krisaios-lahdesta piti purjehtia Kneemoksen avuksi, jotteivät rannikolla asuvat Akarnaanit voisi tulla ylempänä asuvien heimolaistensa avuksi, ei voinutkaan saapua, koska sen samoina päivinä, kuin tappelu Stratoksen läheisyydessä tapahtui, täytyi kestää meritappelu Formioonia ja niitä 20 Ateenalaista laivaa vastaan, jotka vartioivat Naupaktoksen satamaa. Sillä Formioon väijyi heitä, kun he purjehtivat ulos lahdesta, aikoen ahdistaa heitä aavalla merellä. Korintolaiset ja heidän liittolaisensa purjehtivat Akarnaaniaan varustettuina ennemmin maa- kuin meritaistelua varten, eivätkä luulleet Ateenalaisten 20 laivallansa uskaltavan ryhtyä meritappeluun heidän 47 laivansa kanssa. Kun he purjehtivat pitkin rantaa aikeissa Akaian Patraista purjehtia vastaiselle rannalle ja sieltä Akarnaaniaan, näkivät he äkkiarvaamatta Ateenalaisten tulevan heitä vastaan Kalkiksesta ja Eyeenos-joen suulta, ja etteivät he siis Ateenalaisilta salaa olleet yötänsä viettäneet. Täten he olivat pakotetut taistelemaan keskellä salmea.

Jokaisella kaupungilla oli omat päällikkönsä; Korintolaisten olivat Makaoon, Isokrates ja Agatarkidas. Peloponneesolaiset asettuivat, muodostaen mahdollisimman suuren ympyrän, keulat ulos- ja perät sisäänpäin, jotteivät viholliset voisi tunkeutua siitä läpi. Keskelle asettivat he pienet laivansa ja viisi parasta purjehtijaa, jotta nämät nopeasti voisivat tarpeen vaatiessa purjehtia apuun.

Asettuneina yhteen riviin, kiersivät Ateenalaiset vihollisten ympyrän ja supistivat heidän alansa sangen ahtaaksi, purjehtien aina lähemmäksi ja näyttäen siltä, kuin jos he heti olisivat valmiit hyökkäämään. Formioon oli kieltänyt heitä käymästä käsiksi, ennenkuin hän itse antoi merkin. Sillä hän toivoi, etteivät viholliset pysyisi riveissä, kuten maalla, vaan että laivat työntyisivät toisiansa vastaan, ja että pienet laivat saisivat häiriötä aikaan, niinkuin myöskin etteivät laivat pysyisi hetkeäkään yhdessä kohdin, jos rupeaisi tuulemaan lahdesta päin, kuten auringon noustessa tavallisesti sattui. Hän arveli niinikään olevan omassa vallassansa määrätä hyökkäämistä, milloin hän vain katsoi sen sopivaksi. Kun tuuli nousi, ja laivat tungettuina pienelle alalle olivat molemmista syistä, sekä tuulen että aluksien yhteentörmäyksen kautta, joutuneet epäjärjestykseen, ja kun laiva työntyi laivaan ja merimiesten huutaessa ja toisiansa parjatessa, koettaessaan väistyä toisiensa tieltä, niitä kekseillä lykättiin erilleen, ja he eivät sentakia voineet kuulla päälliköiden käskyjä eivätkä soudonjohtajain määräyksiä, ja kun merimiehet, ollen tottumattomia, eivät voineet meren kuohussa soutaa, eivätkä laivat totelleet peräsintä, antoi Formioon sopivalla hetkellä hyökkäämismerkin. Ateenalaiset ryntäsivät nyt esiin, upottivat yhden päällikkölaivan ja hävittivät sitten järjestään kaikki alukset, jotka he saivat käsiinsä, saaden aikaan, ettei yksikään epäjärjestyksen takia voinut ryhtyä puolustukseen, vaan pakenivat Akaian Patraihin ja Dymeeseen. Ateenalaiset ajoivat heitä takaa, ottivat 12 laivaa, tappoivat useimmat miehistöstä ja purjehtivat Molykreioniin.

Siellä he pystyttivät voitonmerkin Rionin niemelle ja palasivat Naupaktokseen, uhrattuansa laivan Poseidoonille. Peloponneesolaiset purjehtivat niinikään jälellä olevilla laivoillansa Dymeestä ja Patraista Eeliläisten Kylleene nimiseen satamaan. Leukaasta saapui myöskin Stratoksen tappelun jälkeen Kylleeneen Kneemos laivoineen, joitten oli ollut tarkoitus yhtyä edellämainittuihin.

Lakedaimonilaiset lähettivät laivoihinsa Timokrateen, Brasidaan ja Lykofroonin neuvonantajiksi Kneemokselle, käskien hänen valmistautua toiseen etuisampaan meriotteluun ja kieltäen häntä antamasta muutamien laivojen sulkea itseään merestä. Koska he ensi kerran antautuivat meritappeluun, näytti tämä heistä vallan kummalliselta, he kun eivät luulleet laivastonsa olevan toista juuri heikomman, vaan otaksuivat, että tappion syynä oli jonkunmoinen pelkuruus, ottamatta lukuun, että Ateenalaisten pitkällinen kokemus suuresti voitti heidän lyhyen harjoittelemisensa. Vihoissansa he siis lähettivät mainitut neuvonantajat. Saavuttuansa vaativat nämät yhdessä tuumin Kneemoksen kanssa eri kaupungeista laivoja ja varustivat käsillä olevat laivat kuntoon meritappelua varten.

Formioon lähetti niinikään puolestansa Ateenaan sanan näistä varustuksista ja voitostansa, pyytäen lähettämään hänelle mitä pikimmin mahdollisimman monta laivaa, koska hänen joka päivä täytyi olla valmis meritappeluun. He lähettivätkin hänelle 20 laivaa, antaen päällikölle käskyn matkalla poiketa Kreetaan. Sillä Kreetalainen Niikias, Gortyyniasta, heidän kestiystävänsä, oli kehottanut heitä purjehtimaan Kydooniaan, luvaten saattaa tämän vihamielisen kaupungin heidän haltuunsa. Hän teki tämän saavuttaaksensa Poliknalaisten, Kydoonialaisten naapurien, suosion. Tämä laivasto purjehti siis Kreetaan ja hävitti Poliknalaisten avulla Kydoonialaisten maata, kuluttaen myrskyssä ja tyvenen tähden paljon aikaa.

Ateenalaisten purjehtiessa Kreetan vesillä, varustautuivat Kylleenessä oleskelevat Peloponneesolaiset uutta meritappelua varten ja purjehtivat Akaian Panormokseen, johon Peloponneesolaisten maasotajoukko jo oli lähtenyt heidän avuksensa. Formioon purjehti puolestansa Molykreionin Rioniin ja ankkuroi sen edustalle ne 20 laivaa, joita hän oli käyttänyt meritaistelussa. Tämä Rion oli ystävällisissä suhteissa Ateenalaisiin. Toinen Rion sijaitsee vastapäätä Peloponneesoksen rannikolla. Niitä eroittaa seitsemän stadion levyinen vesi Krisaioslahden suulla. Kun Peloponneesolaiset näkivät Ateenalaiset, ankkuroivat he 77 laivaansa Akaialaisen Rionin satamaan lähelle Panormosta, jossa heidän maaväkensä seisoi. Kuusi tai seitsemän päivää makasivat molemmat laivastot vastapäätä toisiansa, harjoitellen ja valmistautuen meritaisteluun. Toiset eivät tahtoneet purjehtia ulos ulapalle peläten uudestaan joutuvansa tappiolle, toiset taasen karttivat salmea, koska katsoivat taistelun ahtaalla vedellä olevan vihollisten eduksi. Koska Kneemos ja Brasidas sekä Peloponneesolaisten muut päälliköt tahtoivat kiiruhtaa meritaistelua, ennenkuin Ateenalaiset ennättäisivät saada apua kotoa, kutsuivat he sotilaat kokoon, ja kun huomasivat useimpien heistä olevan peloissaan ja miehuuttomina entisen tappion tähden, koettivat he rohkaista heitä seuraavin sanoin:

"Peloponneesoksen miehet! Jos joku teistä tapahtuneen meritaistelun takia on huolissansa odotettavan ottelun suhteen, niin hän päättelee väärin. Sillä me olimme, kuten tiedätte, varustautuneet enemmän maa- kuin meritappelua varten. Meitä kohtasivat nurjat onnenoikut, jotapaitsi myöskin taitamattomuus meritaistelussa suuresti aiheutti tappiomme. Koska siis tappioomme ei ollut syynä mikään urhoollisuuden puute meidän puoleltamme, niin ei ole oikein antaa sattuman lannistaa mieltämme, me kun tiedämme, ettei meiltä ole puuttunut rohkeutta. Muistakaa, että onni voi pettää jokaista, mutta että urhoolliset miehet aina pysyvät muuttumattomina, ja ettei saa puolustaa pelkuruutta tietämättömyydellä. Teillä taas ei siihen määrin puutu kokemusta, kuin teillä on enemmän urhoollisuutta. Noitten taitavuus, jota te enimmän pelkäätte, on heille avuksi, ainoastaan jos he myöskin ovat urhoollisia ja lujamielisiä vaarassa: ilman miehuutta ei mikään taito ole avuksi vaaran uhatessa. Sillä pelko järkyttää mielen, eikä taito ilman lujuutta ole kylliksi. Pankaa siis heidän suuremman kokemuksensa vastapainoksi suurempi rohkeutenne ja tappion pelon vastapainoksi silloinen varustamattomuutenne. Teillähän on enemmän laivoja ja teidänhän on taisteleminen ystävällisellä rannalla sekä raskasaseistenne ollessa läsnä; tavallisestihan voitto on suuremman joukon ja paremmin varustettujen vallassa. Ei ole siis otaksuttavaa, että nyt joutuisimme tappiolle, ja meidän viime tappelun erehdyksemme tulevat nyt olemaan meille opiksi. Hoitakaa siis, perämiehet ja merimiehet, tehtävänne urhoollisesti, älkääkä poistuko siitä paikasta, johon teidät on asetettu. Me puolestamme emme tule johtamaan teitä entisiä päälliköitä huonommin, emmekä suvaitse kenellekään tilaisuutta miehuuttomuuteen. Jos kuitenkin joku koettaisi poiketa velvollisuudestaan, niin saa hän sopivan rangaistuksen, mutta ne, jotka kunnostavat itsensä, saavat osakseen urhoollisuuden palkinnon."

Täten koettivat päälliköt rohkaista Peloponneesolaisia. Mutta koska Formioonkin oli peloissansa sotilaittensa alakuloisuuden takia ja huomasi heidän pelkäävän vihollisten laivojen suurempaa lukua, päätti hän kutsua heidät kokoon ja rohkaista heitä muutamilla oleviin oloihin soveltuvilla huomautuksilla. Jo ennenkin oli hän usein teroittanut heidän mieleensä, ettei niin suurta laivojen paljoutta heitä vastaan purjehtisi, jota he eivät voisi kukistaa; ja sotamiehissäkin oli jo vanhastaan vallinnut se mielipide, etteivät Ateenalaiset milloinkaan väistyisi, vaikka kuinkakin suuren Peloponneesolais-joukon edestä. Mutta nähdessänsä nyt heidät alakuloisina, tahtoi hän kehottaa heitä olemaan urhoollisia ja puhui kokoontulleille Ateenalaisille seuraavat sanat:

"Sotatoverini! Koska näen teidän pelkäävän vihollisten paljoutta, olen kutsunut teidät kokoon, katsoen teidän pelkonne olevan aiheettoman. Ensinkin ovat nuo varustaneet tuommoisen joukon laivoja, koska ovat kärsineet tappion ja käsittävät olevansa meitä paljoa heikommat, jos lukumäärä olisi yhtä suuri; toiseksi johtuu heidän itseluottamuksensa, että muka urhoollisuus olisi heillä synnynnäinen avu, yksinomaan heidän maataisteluissa saavuttamistaan voitoista, koska luulevat samaten menestyvänsä merelläkin. Mutta jälkimmäisessä suhteessa on meillä suuremmat edellytykset, jos kohtakin heillä edellämainitussa, koska he eivät ole meitä urhoollisemmat, vaan koska olemme kokeneempia, on meillä myöskin suurempi itseluottamus. Lakedaimonilaiset, liittolaistensa johtajina, kulettavat useimpia näistä oman kunniansa vuoksi sodan vaaroihin vasten heidän tahtoansa, sillä muuten he eivät näin perinpohjaisen tappion jälkeen uudestaan ryhtyisi meritappeluun. Älkää siis pelätkö heidän rohkeuttansa. Te päinvastoin herätätte heissä paljoa suuremman, perustetun pelon, koska jo ennen olette päässeet voitolle, ja koska he eivät luule teidän uudestaan ryhtyvän taisteluun, ellette olisi varmat voitosta. Sillä tavallisesti luotetaan, kun taisteluun rynnätään, enemmän suurempaan sotajoukkoon, kuten nyt vastustajamme tekevät, kuin sotakuntoon; mutta ne, jotka vähälukuisemmalla sotajoukolla pakotta antautuvat taisteluun, ovat myöskin itseensä luottavammat. Tämän kyllä ymmärtävät vastustajamme ja pelkäävät meitä enemmän yrityksemme tavattomuuden takia, kuin jos varustuksemme olisivat tavanmukaisia. Moni lukuisampi sotajoukko on usein kokemattomuutensa, joskus myöskin miehuuttomuutensa kautta, joutunut tappiolle, mutta tämä ei ole ensinkään teidän laitanne."

"En tahdo purjehtia lahteen taistellakseni siellä; sillä taistelussa lukuisampia laivoja vastaan on minusta ahdas vesistö epäsuotuisa vähälukuisemmille, kokeneemmin johdetuille ja paremmasti purjehtiville aluksille. Kun ei näe vihollista kaukaa, ei voi ajoissa hyökätä hänen kimppuunsa eikä vetäytyä takaisin tarpeen tullessa; ei myöskään voisi tunkeutua läpi vihollisen rivien eikä tehdä tarpeellisia käänteitä, joka juuri on nopeammin purjehtivien laivojen etu, vaan taistelu muodostuisi maatappeluksi, jossa lukuisammat laivat pääsevät voitolle."

"Tästä kaikesta olen minä voimieni mukaan pitävä huolta. Mutta te puolestanne, pysykää hyvässä järjestyksessä laivoissanne ja totelkaa tarkoin käskyjä varsinkin kun taistelutanner on ahdas, noudattaen ennen kaikkea järjestystä ja hiljaisuutta, sillä tämä on välttämätöntä kaikissa otteluissa, mutta varsinkin meritappelussa, ja puolustautukaa ennen osottamallanne miehuudella. Tämä taistelu on meille ratkaiseva, koska sen kautta joko hävitetään Peloponneesolaisten toivo merivallasta, tahi joutuu senkautta Ateenalaisten meriyliherruus vaaranalaiseksi."

"Muistutan teitä vielä kerran, että jo olette voittaneet suuren osan nykyisistä vastustajistanne: voitetuilla miehillä ei tavallisesti ole enää samaa mielen lujuutta".

Tällä lailla koetti Formioon rohkaista sotureitansa. Kun eivät Ateenalaiset olleet halukkaat purjehtimaan lahteen ahtaille vesille, koettivat Peloponneesolaiset houkutella heitä sinne vasten heidän tahtoansa ja purjehtivat aamun koittaessa, neljä laivaa rivissä, lahteen heidän maatansa kohti, oikea siipi etunenässä, niinkuin ne olivat olleet ankkurissa. Tälle siivelle asettivat he 20 nopeimmista laivoistansa, jotteivät Ateenalaiset, jos Formioon luulisi heidän pyrkivän Naupaktokseen ja purjehtisi sinne apuun, voisi välttää heidän hyökkäystänsä, vaan että nämät laivat sulkisivat heiltä tien. Peloissaan tämän varustamattoman kaupungin tähden, käski Formioon vasten tahtoansa, kun näki vihollisten purjehtivan sinne, väkensä astua laivoihin ja purjehti pitkin rantoja. Messeenialaisten jalkaväki kiiruhti myöskin apuun.

Niin pian kuin Peloponneesolaiset näkivät Ateenalaisten purjehtivan rivissä ja jo olevan lahdessa lähellä rannikkoa, käänsivät he annetun merkin mukaan äkkiä laivansa ja purjehtivat suoraa päätä Ateenalaisia vastaan mitä nopeimmin ja toivoivat jo saavansa kaikki heidän laivansa haltuunsa. Mutta 11 niistä, jotka olivat eturivissä, pääsi pakoon Peloponneesolaisilta ulos aavalle merelle, jotavastoin muut joutuivat rannalle, jossa ne hävitettiin ja niitten miehistö surmattiin. Peloponneesolaiset kiinnittivät muutamia miehettömiä laivoja omiin laivoihinsa, ja yhden miehistöineen, mutta Messeenialaiset ottivat moniaita niistä takaisin, kahlaten veteen, aseet kädessä, nousten laivoihin ja taistellen keulassa.

Tässä taistelussa voittivat siis Peloponneesolaiset ja hävittivät Ateenalaiset laivat. Heidän 20 laivaansa oikealla siivellä ajoi takaa Ateenalaisten 11 laivaa, jotka olivat paenneet aavalle merelle. Paitsi yhtä ehtivät nämät ennen vihollista Naupaktokseen, jonka satamaan ne ankkuroivat Apolloonin temppelin eteen, keula merellepäin käännettynä, valmiina puolustautumaan, jos viholliset kääntyisivät maallepäin hyökätäksensä heitä vastaan. Peloponneesolaiset tulivat myöhemmin, kajauttaen soutaessansa riemulauluja kuten ainakin voittajat. Tuota ateenalaisten yhtä jälkeenjäänyttä laivaa ajoi takaa yksinäinen Leukalainen laiva paljoa edellä muita. Eräs kuormalaiva sattui olemaan merellä ankkuroituna: tämän ympäri ehti Attikalainen laiva ennen, törmäsi keskelle takaa-ajavaa Leukalaista laivaa ja upotti sen. Tästä oudosta tapahtumasta pelästyivät Peloponneesolaiset. Koska he voiton hurmauksessa järjestyksettä ahdistivat Ateenalaisia, herkesivät muutamat miehet soutamasta, joka oli heille vahingoksi, kun vihollinen oli niin lähellä, mutta he tahtoivat odottaa toisia laivoja, toiset laivoista joutuivat karille, kun eivät tunteneet sikäläisiä vesiä.

Nähdessänsä nämät tapahtumat tulivat Ateenalaiset rohkeammiksi ja ryntäsivät kaikuvalla huudolla vihollista vastaan. Tehtyjen virheitten ja vallitsevan epäjärjestyksen takia vastustivat nämät ainoastaan vähän aikaa, mutta kääntyivät sitten Panormokseen, josta olivat lähteneetkin. Ajaen näitä takaa, valloittivat Ateenalaiset kuusi lähinnä olevaa laivaa sekä ottivat takaisin omat laivansa, joita Lakedaimonilaiset olivat vahingoittaneet rannikolla ja kiinnittäneet omiin laivoihinsa. Miehet surmasivat he suurimmaksi osaksi ja tekivät muutamat heistä orjiksi. Lakedaimonilainen Timokrates, joka purjehti kuormalaivan läheisyydessä upotetulla Leukalaisella laivalla, hukutti itsensä, kun laiva tuhoutui, ja ruumis kulkeutui Naupaktoksen satamaan.

Palattuansa takaa-ajamasta pystyttivät Ateenalaiset voitonmerkin sille paikalle, josta he olivat lähteneet voittoretkellensä. He korjasivat kuolleensa ja ne laivahylyt, jotka he saivat käsiinsä, sekä antoivat vihollisille sovinnon suojassa heidän kuolleensa. Peloponneesolaiset pystyttivät niinikään voitonmerkin, koska olivat saaneet voiton laivoista, jotka he rannikolla hävittivät, ja asettivat voitonmerkin viereen Rionin niemelle aluksen, jonka he olivat valloittaneet. Peläten avun saapumista Ateenasta, purjehtivat he kaikki, paitsi Leukalaiset, yön tullessa Korintokseen ja Krisaios-lahteen. Vähää myöhemmin saapuivatkin Kreetasta Naupaktokseen Ateenalaiset noilla 20 laivalla, joiden oli määrä tulla ennen meritappelua Formioonin avuksi. Näin loppui tämä kesä.

Ennenkuin hajoittivat Korintokseen ja Krisaios-lahteen palaavan laivaston, päättivät Kneemos, Brasidas ja Peloponneesolaisten toiset päälliköt Megaralaisten kehotuksesta alkutalvesta tehdä hyökkäyksen Ateenan satamaa, Peiraieystä vastaan. Se oli vartioitsematon ja avonainen, koska Ateenalaiset olivat mahtavimmat merellä. Päätettiin, että jokainen soturi ottaisi mukaansa aironsa, istuinpatjansa ja hankashihnansa sekä matkustaisi jalkaisin Korintoksesta Ateenan viereiselle lahdelle. Saavuttuansa Megaraan, laskisivat he vesille sen veistämössä, Nisaiassa, olevat 40 alusta ja purjehtisivat suoraa päätä Peiraieykseen. Täällä ei ollut mitään laivastoa vartioitsemassa, koska ei voitu otaksua, että viholliset täten äkkiarvaamatta hyökkäisivät sinne, sillä julkisesti ei kukaan uskaltaisi miettiä mitään semmoista, ja jos joku rohkeaisi sen tehdä, ei se voisi tapahtua salaa Ateenalaisilta.

Kuten päätetty, lähtivätkin he heti matkalle. Saavuttuansa yöllä Megaraan, lykkäsivät he alukset Nisaiasta vesille, mutta eivät purjehtineetkaan, kuten aikomus oli, Peiraieykseen, koska pelkäsivät yritystä vaaralliseksi, sanotaanpa myöskin vastatuulen heitä estäneen, vaan Salamiksen niemikölle vastapäätä Megaraa. Täällä oli linnoitus ja kolme laivaa valvomassa, ettei kukaan purjehtisi tähän kaupunkiin tahi sieltä ulos. He valloittivat linnoituksen, ottivat nuo kolme miehittämätöntä laivaa ja hävittivät koko Salamiksen, koska heidän hyökkäyksensä oli aivan odottamaton.

Ateenaan ilmoitettiin tulimerkeillä vihollisten hyökkäyksistä, jonka johdosta syntynyt säikähdys ei ensinkään ollut vähäisempi kuin koskaan sodan kestäessä. Kaupunkilaiset luulivat vihollisten jo purjehtineen Peiraieykseen; Peiraieyksen asukkaat taas arvelivat, että Salamis oli valloitettu, ja että viholliset olivat purjehtimaisillansa heidän kimppuunsa. Tämä olisikin helposti voinut tapahtua, elleivät nämät olisi viivytelleet; sillä tuuli ei olisi heitä siitä estänyt.

Ateenalaiset kiiruhtivat miehissä päivän valjetessa avuksi Peiraieykseen, lykkäsivät laivansa vesille, astuivat niihin kiireemmän kautta suurella melulla, purjehtivat Salamikseen ja asettivat jalkaväkeä vartioitsemaan Peiraieystä. Kun Peloponneesolaiset saivat vihiä apuuntulosta, kulkivat he läpi suurimman osan Salamista, ottivat ihmisiä ja saalista sekä nuo kolme laivaa Buudoros-linnoituksesta ja purjehtivat mitä kiiruimmin Nisaiaan. He pelkäsivät hiukan laivojensa suhteen, koska nämät eivät kauaan aikaan olleet olleet vesillä ja sentakia vuotivat. Saavuttuansa Megaraan, palasivat he jalkaisin Korintokseen. Kun Ateenalaiset eivät enää tavanneet heitä Salamiksessa, purjehtivat he itsekin kotiinsa. Tästä lähtien pitivät he paremmin huolta Peiraieyksestä, sulkemalla sen satamat sekä muullakin tavalla.

Alussa tätä talvea kulki Trakialaisten kuningas Odrysalainen Sitalkes, Teereyn poika, Makedonian kuningasta, Aleksandroksen poikaa Perdikkasta, ja Trakian rannikolla asuvia Kalkidilaisia vastaan kahden lupauksen tähden, joista hän tahtoi vaatia toisen täyttämistä, ja itse täyttää toisen. Perdikkas oli nimittäin, kun Ateenalaiset ahdistivat häntä, jo sodan alussa tehnyt hänelle lupauksen, jos sovittaisi hänet Ateenalaisten kanssa eikä avustaisi hänen vihamielistä veljeänsä, Filipposta, tämän pyrkiessä kuninkaaksi, jota lupausta Perdikkas ei kuitenkaan ollut täyttänyt. Ateenalaisille oli Sitalkes itse luvannut, kun hän teki liiton heidän kanssansa, tehdä lopun Kalkidilaisesta sodasta Trakian rajalla. Näitten molempien lupausten takia teki hän nyt tämän retken, kuljettaen mukanaan Filippoksen pojan, Amyntaan, korottaaksensa tämän Makedonian valtaistuimelle, ja Ateenalaisten hänen luonansa sattumaltaan olevat lähettiläät sekä Hagnoon päällikön. Ateenalaisten tuli nimittäin laivoilla ja mitä suurimmalla sotajoukolla olla avullisina Kalkidilaisia vastaan käytävässä sodassa.

Lähtien Odrysain maasta kutsui Sitalkes aseisiin ensin Haimoksen ja Rodopeen väliset Trakialaiset, joita hän hallitsi aina Pontos Eykseinokseen ja Hellespontokseen saakka, sittemmin Getat toiselta puolelta Haimosta ja kaikki kansat tällä puolella Istros-jokea aina Pontos Eykseinokseen saakka. Getat ja sikäläiset kansat ovat Skytain naapureita, käyttävät samanlaisia aseita ja ovat kaikki ratsujousimiehiä. Sitalkes kutsui niinikään aseisiin suuren osan itsenäisistä miekankantajista Vuoristo-Trakialaisista, joita kutsutaan Dioi nimellä ja jotka suurimmaksi osaksi asuvat Rodopeevuoristossa. Näistä seurasi osa palkkaa vastaan, osa vapaaehtoisina. Hän kutsui myöskin Agriaanit ja Laiaiit sekä kaikki muut Paionilais-kansat, jotka olivat hänen alamaisiansa. Nämät ovat äärimmäiset hänen valtakunnassansa aina Paionialaisiin Laiaieihin ja Stryymooniin saakka. Tämä joki lähtee Skomios-vuorelta, virtaa Agriaanein ja Laiaiein maitten läpi ja muodostaa Odrysain vallan rajan itsenäisiä Paionialaisia vastaan. Triballeja vastaan, jotka niinikään ovat itsenäisiä, muodostavat Treerit ja Tilataiit rajan. Nämät asuvat pohjoispuolella Skomios-vuorta ja ulottuvat länteenpäin aina Oskios-virralle saakka. Tämä joki lähtee samasta vuoresta kuin Nestos ja Hebros. Mainittu vuoristo on suuri ja autio ja ulottuu Rodopee-vuoreen saakka.

Odrysain valta ulottui pitkin Pontos Eykseinosta Abdeera kaupungista Istros-joen suulle saakka. Myötätuulella voi kuormalaiva suorinta tietä purjehtia tämän matkan neljässä vuorokaudessa. Abdeerasta Istrokselle kävelee keveästi puettu mies suorinta tietä 11 päivässä. Näin laaja oli tämä valta pitkin rannikkoa. Mannermaalle päin taas Bysantionista Laiaiein maahan ja Stryymoon-virralle, sillä siellä se ulettui merestä kauimmas sisämaahan, kävelee keveästi puettu mies 13 päivässä.

Tulot barbari-alueesta ja Helleeniläisistä kaupungeista nousivat Seuteen hallitessa, joka seurasi Sitalkesta, ja jolloin ne olivat korkeimmillaan, 400 hopeatalenttiin, osaksi kullassa, osaksi hopeassa. Yhtä suuriarvoiset olivat hänelle hopeassa ja kullassa annetut lahjat, paitse vielä neulotuita ja sileitä kankaita sekä muita huonekaluja, eikä ainoastaan hänelle, vaan myöskin muille mahtaville ja korkeasäätyisille. Täällä vallitsee päinvastainen tapa kuin persialaisten valtakunnassa ja toisten Trakialaisten luona, nimittäin että mieluummin otetaan, kuin annetaan, ja pidetään häpeällisempänä olla antamatta pyytäjälle, kuin olla saamatta, kun pyytää, ja tätä tapaa käyttää jokainen edukseen sitä enemmän, jota korkeammassa asemassa hän on; sillä ilman lahjoja ei täällä saa mitään aikaan. Tästä ovatkin kuninkaat vallan kovasti rikastuneet. Kaikista Euroopan kansoista Ioonianlahden ja Pontos Eykseinoksen välillä ei löydy yhtäkään, jonka tulot ja rikkaus olisivat suuremmat. Sotavoimain ja soturien lukuun katsoen voittavat heidät kyllä Skytat; mutta ei löydykään Euroopassa eikä liioin Aasiassakaan kansaa, joka yksinään voittaisi Skytat, jos he kaikki olisivat yksimielisiä. Viisaudessa ja vallitsevien olosuhteitten ymmärtämisessä he taasen eivät vedä muille vertoja.

Näin suuren valtakunnan hallitsijana valmisti Sitalkes nyt sotaretkeä. Kun kaikki oli valmista, lähti hän matkalle Makedoniaan ensin oman maan halki, sitten Kerkine nimisen aution vuoriston läpi, joka erottaa Sintit Paionialaisista. Hän kulki tämän yli tietä myöten, jonka hän jo ennen oli teettänyt hakkaamalla pois metsän, kun hän kävi sotaa Paionialaisia vastaan. Heidän kulkiessaan tämän vuoren yli Odrysain maasta, olivat Paionialaiset heidän oikealla, Sintit ja Maidit vasemmalla puolella. Kuljettuansa vuoren yli, saapuivat he Paionian Dobeerokseen. Tällä matkalla häneltä ei hukkunut ainoatakaan soturia muuten kuin taudin tappamana, vaan hänen joukkonsa päinvastoin eneni. Sillä useat itsenäiset Trakialaiset seurasivat kutsumatta voitonhimosta, niin että koko sotajoukon sanotaan nousseen aina 150,000 mieheen. Suurin osa näistä oli jalkaväkeä ja korkeintaan kolmas osa ratsumiehiä. Useimmat ratsumiehet olivat Odrysia ja lähinnä näitä Getoja. Jalkaväestä olivat Rodopeen lyhyillä miekoilla varustetut itsenäiset asukkaat sotaisimmat; muu joukko seurasi järjestyksettä ja oli pelottavin paljoutensa kautta.

He kokoontuivat Dobeerokseen ja varustautuivat hyökätäksensä salaa Ala-Makedoniaan, jota Perdikkas hallitsi. Sillä Makedonialaisiin kuuluvat myöskin Lynkeestat ja Elimioolaiset ja muut ylempänä asuvat kansakunnat, jotka olivat näitten joko liittolaisia tahi alamaisia, mutta joilla kumminkin oli omat hallitsijansa. Nykyisen, rannikolla sijaitsevan Makedonian olivat Perdikkaan isä, Aleksandros, ja hänen esi-isänsä, Teemenoksen jälkeläiset valloittaneet. Nämät olivat alkuaan kotoisin Argoksesta ja hallitsivat siellä, voitettuansa ja Pierianmaasta karkotettuansa Pierialaiset, jotka sittemmin asuivat Pangaion-vuoren alapuolella toisella puolen Stryymoonin virtaa Fagreessa ja muilla paikkakunnilla. Vielä nytkin kutsutaan Pangaionvuoren alapuolella merelle päin sijaitsevaa seutua Pierianlaaksoksi. He karkottivat niinikään niin kutsutusta Bottiasta Bottialaiset, jotka nyt asuvat Kalkidilaisten naapureina. He valloittivat myöskin Paioniassa pitkin Aksiosvirtaa soukan kaistaleen, joka ulettui ylimaista aina Peilaan ja mereen saakka. Karkotettuansa Edoonit ottivat he myöskin haltuunsa niin kutsutun Mygdonian toisella puolella Aksios-virtaa Stryymoon-jokeen saakka. He karkottivat myös nykyisin Eordiaksi kutsutusta maasta Eordialaiset, joista suurin osa surmattiin, mutta jotkut asettuivat asumaan Eyskan läheisyyteen, ja Almoopiasta Almoopialaiset. Samaten valloittivat nämät Makedonialaiset muilta kansakunnilta maita, jotka vieläkin ovat heidän hallussaan, kuten Antemuusin, Grestoonian, Bisaltian ja suurimman osan Makedonialaisten omaa maata. Kaikkea tätä kutsutaan nyt Makedoniaksi, ja Aleksandroksen poika Perdikkas hallitsi siellä, kun Sitalkes teki hyökkäyksensä.

Koska nämät Makedonialaiset eivät voineet puolustautua niin suurta sotajoukkoa vastaan, vetäytyivät he omaisuutensa kanssa linnoituksiin ja muurien taakse. Näitä ei löytynyt monta. Vasta myöhemmin rakensi Perdikkan poika, Arkelaos, tultuaan kuninkaaksi maan nykyiset linnat, raivasi suoria teitä ja järjesti myöskin valtion asiat, varsinkin sotajoukon, hankkien enemmän hevosia, aseita ja muita sotatarpeita, kuin kaikki kahdeksan ennen häntä hallinnutta kuningasta yhteensä.

Trakialaiset hyökkäsivät Dobeeroksesta ensin Filippoksen entiseen valtakuntaan ja valloittivat väkirynnäköllä Eidomeneen, mutta sopimuksen kautta Gortynian, Atalanteen ja moniaita muita paikkakuntia, jotka antautuivat ystävyydestä Trakialaisten seurassa olevaa Filippoksen poikaa, Amyntasta, kohtaan. He piirittivät niinikään Eurooposta, kuitenkin voimatta sitä valloittaa. Sitten he tunkeutuivat siihen osaan Makedoniaa, joka sijaitsee Pellan ja Kyrroksen vasemmalla puolella. Tälle puolelle näitä paikkakuntia, Bottiaiaan ja Pieriaan, he eivät tulleet, vaan hävittivät Mygdoniaa, Grestooniaa ja Antemuusia. Makedonialaiset eivät yrittäneetkään jalkaväellä puolustautumaan, vaan lähettivät noutamaan ratsuväkeä ylängöillä asuvilta liittolaisilta, ja nämät ahdistivat Trakialaisia, missä vaan oli sopiva tilaisuus, vaikka kohtakin vastustajat olivat heitä lukuisammat. Ei kukaan voinut kestää näitten haarniskaan puettujen ratsumiesten hyökkäystä. Mutta kun nämät joutuivat tuon suurilukuisen joukon keskelle, olivat he suuressa vaarassa, jonkatähden he vihdoin seisahtuivat, koska he eivät luulleet voivansa pitää puoliaan heitä lukuisampaa sotajoukkoa vastaan.

Sitalkes rupesi nyt keskusteluihin Perdikkaan kanssa niistä asioista, joitten tähden hän oli retken tehnyt, ja koska Ateenalaiset eivät saapuneet laivoillansa, vaan ainoastaan olivat lähettäneet lahjoja ja sanansaattajia epäillen, ettei hän tulisi, lähetti hän osan sotajoukostansa Kalkidilaisia ja Bottialaisia vastaan, ja hävitti heidän maatansa, piirittäen heitä. Hänen viipyessänsä näillä seuduilla, pelkäsivät etelässäpäin asuvat Tessalialaiset ja Magneesialaiset sekä Tessalialaisten muut alamaiset ja Termopylaihin asti asuvat Helleenit, että tämä sotajoukko hyökkäisi heitäkin vastaan ja varustautuivat sitä varten. Niinikään olivat peloissansa tasangolla asuvat Trakialaiset pohjoispuolella Stryymoonvirtaa, Panaiit, Odomantit, Drooit ja Dersaiit, jotka kaikki ovat itsenäisiä kansakuntia. Syntyipä se ajatus itse Ateenalaisille vihollisissa Helleeneissäkin, että Trakialaiset Ateenalaisien kehotuksesta kulkisivat heitäkin vastaan sopimuksen mukaan. Sitalkes puolestaan vallotti ja hävitti Kalkidikeen, Bottikeen ja Makedonian. Koska hänelle ei onnistunut mikään niistä tuumista, minkä tähden oli tullut ja kun sotilailta puuttui muonaa ja he kärsivät talven vaivoista, niin seurasi hän veljensä Sparadokoksen pojan Seyteen neuvoa ja vetäytyi mitä nopeimmin pois näistä maista. Seyteen, joka Sitalkeen jälestä oli mahtavin mies, sai Perdikkas puolellensa, luvaten hänelle sisarensa vaimoksi ja sitäpaitse lahjoja. Sitalkes palasi siis joutuisasti sotajoukkoineen kotiansa, viivyttyänsä kaikkiaan 30 päivää, ja näistä kahdeksan Kalkidikeessa. Perdikkas antoi myöhemmin sisarensa Stratonikeen Seyteelle vaimoksi, kuten oli luvannut. Tämänkaltainen oli Sitalkeen sotaretki.

Kun Peloponneesolaisten laivasto oli hajonnut, purjehtivat Naupaktoksessa olevat Ateenalaiset Formioonin johdolla samana talvena pitkin rannikkoa Astakokseen. Astuttuansa maihin, marssivat he 400 Ateenalaisella raskasaseisella laivoista ja 400 Messeenialaisella Akarnaanian sisämaahan ja ajoivat Stratoksesta, Korontasta ja muista paikkakunnista ne miehet, jotka heistä eivät näyttäneet varmoilta. Vietyänsä Korontaan takaisin Teolytoksen pojan, Kyneksen, palasivat he takaisin laivoihin. Sillä talven kestäessä he eivät luulleet voivansa hyökätä Oiniadeja vastaan, jotka yksin Arkadilaisista aina olivat olleet Ateenalaisia vastaan vihamielisiä.

Lähtien Pindos-vuorelta, juoksee Akeloos joki Dolopian sekä Agraiein ja Amfilokialaisten maan läpi ja Akarnaanialaisen tasangon yli, sivu Stratoksen, laskee mereen Oiniadein kaupungin lähellä, ja tekee, muodostaen järven sen ympäri, mahdottomaksi hyökätä sitä vastaan talvisaikana veden tähden. Useimmat Ekiinadein saarista sijaitsevat vastapäätä Oiniadein kaupunkia, lähellä Akelooksen suuta. Tämä suuri joki täyttää aina salmet mudalla yhdistäen siten muutamia saaria toisiinsa. Luultavaa on, että ne kaikki aikaa voittaen kasvavat yhteen. Sillä joki on suuri, virtainen ja mutainen, ja saaret ovat toisiaan hyvin lähellä, joten ne ovat siteenä toisillensa, niin ettei muta hajoa, eivätkä sitäpaitsi ole suorassa jonossa, jonkatakia vesi ei pääse mutkitta mereen. Nämät saaret ovat autioita eivätkä suuria.

Sanotaan Amfiareuksen pojan, Alkmeoonin, kulkiessansa maanpakolaisuudessa, murhattuansa äitinsä, Apolloonilta saaneen viittauksen asettumaan tänne asumaan. Hänelle oli ilmoitettu, ettei hän pääsisi häntä ahdistavista hirmunäöistä, ennenkuin hän löytäisi seudun, johon aurinko ei loistanut, kun hän tappoi äitinsä, eikä vielä silloin ollut maana, koska kaikki muu maa oli saastutettu hänen tekonsa kautta. Neuvottomana samoten maita, oli hän vihdoin, kuten sanotaan, keksinyt tämän Akelooksen muodostaman maan sekä pitänyt sitä riittävänä elatuksekseen, ja sen muodostuneen hänen maita kulkiessansa äitinsä murhan jälkeen. Tänne Oiniadein seutuihin hän siis oli asettunut asumaan, hallinnut siellä ja antanut sille poikansa Akarnaanin nimen. Täten kerrotaan Alkmeoonista.

Formioonin johtamat Ateenalaiset lähtivät Akarnaaniasta, saapuivat Naupaktokseen ja purjehtivat alusta kevättä Ateenaan, mukanaan meritaistelussa otetut vapaasyntyiset vangit, jotka myöhemmin mies miestä kohti vaihdettiin, ja myös valloitetut alukset.

Täten loppui talvi ja kolmas vuosi tätä sotaa, jonka vaiheet Thukydides on kertonut.

KOLMAS KIRJA.

Seuraavana kesänä hyökkäsivät Peloponneesolaiset liittolaisineen viljan hedelmöidessä Lakedaimonilaisen kuninkaan Tseyksidamoksen pojan Arkidamoksen johdolla Attikaan, jonka aluetta he leiriydyttyänsä hävittivät. Tapansa mukaan ryntäsivät Ateenalaisten ratsumiehet tuon tuostakin ulos kaupungista, mikäli vaan oli tilaisuutta, ja estivät kevytaseisten suuren joukon hyökkäämästä ulos leiristä ja tuottamasta tuhoa kaupungin lähiseuduille. Viivyttyänsä Attikassa niin kauan, kuin muonaa riitti, vetäytyivät Peloponneesolaiset pois ja hajosivat kukin kotikaupunkiinsa.

Heti Peloponneesolaisten hyökkäyksen jälkeen luopui Lesbos paitsi Meetymneetä Ateenalaisista. Tämän olivat Lesbolaiset jo ennen sotaa aikoneet tehdä, mutta Lakedaimonilaiset eivät olleet ottaneet heitä liittoonsa. Nyt he olivat pakotetut luopumaan, ennenkuin heidän tarkoituksensa olikaan ollut. He olisivat nimittäin tahtoneet odottaa, kunnes olisivat saaneet sulun satamiensa eteen, muurinsa valmiiksi ja laivansa rakennetuiksi, sekä kunnes jousimiehet ja muona sekä kaikki muu, jota he odottivat Pontoksesta, olisi ehtinyt saapua. Mutta nyt olivat heidän vihollisensa, Tenedolaiset ja Metymneeläiset sekä yksityisesti muutamat miehet Mytileeneeläisistakin, ollen Ateenalaisten kestivieraita, Ateenalaisille tehneet ilmoituksen kapinasta, väittäen, että Lesboksen asukkaat pakotettiin muuttamaan Mytileeneeseen, ja että kapinan valmistuksia tehtiin Lakedaimonilaisten ja heidän heimolaistensa, Boiootialaisten, kanssa. Elleivät Ateenalaiset pian ryhtyisi ehkäisemiskeinoihin, sanoivat nämät, niin menettäisivät he Lesboksen.

Mutta Ateenalaiset, joita sekä rutto että juuri silloin ankarimmillaan oleva sota kovasti rasittivat, katsoivat vaaralliseksi tehdä Lesboksen vihollisekseen, koska sillä oli suuri laivasto ja kun se oli täysissä voimissa. Sentähden he eivät ensin ottaneet uskoaksensa syytöksiä, koska mieluummin toivoivat, ettei niissä olisi perää. Mutta kun he lähettiläittensä kautta eivät saaneet Mytileeneeläisiä lakkaamaan saaren väestön muuttamisesta kaupunkiinsa eivätkä luopumaan kapinanhankkeistaan, päättivät he pelästyneinä koettaa estää heitä yrityksestään. He lähettivät äkkiarvaamatta Deiniaan pojan Kleippideen ja kahden toisen päällikön johdolla sinne 40 laivaa, jotka olivat valmiina purjehtimaan pitkin Peloponneesoksen rantoja. Ateenalaisille oli nimittäen ilmoitettu, että ulkopuolella kaupunkia vietettäisiin Maloeis Apolloonin juhla, johon kaikki Mytileeneeläiset yhteisesti ottaisivat osaa, jonka takia he arvelivat, että he ehkä äkkiarvaamattomalla hyökkäyksellä voisivat yllättää heidät. Jos tämä ei heiltä onnistuisi, olisi hyvä, että Mytileeneeläisiä pakotettaisiin luopumaan laivoistaan ja repimään muuriaan; elleivät he tottelisi, ilmoitettaisiin, että ryhdyttäisiin sotaan. Laivat purjehtivat siis. Ateenalaiset pidättivät kymmenen Mytileeneeläistä laivaa, jotka sattuivat olemaan heidän satamassaan, ja pitivät näiden miehistöt valvonnan alla. Mytileeneeläisille kertoi kuitenkin laivaston tulosta mies, joka karattuansa Ateenasta kulki Euboiaan ja jalkaisin käveli Geraistokseen. Siellä tapasi hän kuormalaivan valmiina purjehtimaan, ja tällä hän kolmantena päivänä Ateenasta pakenemisensa jälkeen saapui Mytileeneeseen. Mytileeneeläiset eivät menneetkään juhliin Maloeisin pyhäkköön, vaan kiiruhtivat panemaan muurit ja sataman kuntoon puolustusta varten.

Kun Ateenalaiset, jotka saapuivat vähää myöhemmin, näkivät tämän, ilmoittivat heidän päällikkönsä, mitä heille oli käsketty; mutta kun eivät Mytileeneeläiset siitä huolineet, ryhtyivät he sotatoimiin. Pakotettuina näin äkkiä varustamattomina taistelemaan, purjehtivat Mytileeneeläiset hiukan ulos satamasta ikäänkuin meritaisteluun. Kun Ateenalaiset laivat ajoivat heitä takaa, ryhtyivät he keskusteluihin niitten päällikköiden kanssa, koettaen jos mahdollista kohtuullisilla ehdoilla saada viholliset laivat viipymättä poistumaan. Tähän päälliköt suostuivat, koska pelkäsivät, etteivät he olisi kyllin voimakkaita sotimaan koko Lesbosta vastaan. Saatuansa aselevon, lähettivät Mytileeneeläiset Ateenaan muitten seurassa yhden panettelijoista, joka katui tekoansa, pyytämään heitä palauttamaan laivansa heidän satamastansa, koska Mytileeneeläiset eivät puolestaan ryhtyisi mihinkään vehkeisiin. Samalla lähettivät he salaa Ateenalaisilta laivoilta, jotka makasivat ankkurissa Maleassa pohjoispuolella kaupunkia, sanansaattajia kolmisoutulaivalla myöskin Lakedaimoniin, koskeivät luulleet lähettiläittensä saavan mitään aikaan Ateenassa. Vaivaloisen matkan päästä saapuivat lähettiläät meren yli Lakedaimoniin pyytämään heiltä apua.

Kun Ateenan lähettiläät ilman mitään tulosta palasivat kotiin, ryhtyivät Mytileeneeläiset ja muu Lesbos paitsi Meetymneetä sotavarustuksiin. Viimeksimainitut kuten myöskin Imbrolaiset ja Lemnolaiset sekä muutamat muut harvat olivat Ateenalaisten puolella. Mytileeneeläiset tekivät koko sotajoukollansa rynnäkön Ateenalaisten leiriä vastaan, ja tässä syntyi tappelu, jossa Mytileeneeläiset kyllä eivät joutuneet tappiolle, mutta vetäytyivät takaisin, koskeivät luottaneet itseensä. Sitten he eivät ryhtyneet taisteluun, vaan päättivät rauhassa odottaa apua Peloponneesoksesta ja vasta apujoukon kanssa hyökätä taisteluun. Sillä heidän luoksensa tulivat Lakoonikalainen Meleas ja Teebalainen Hermaioondas, jotka olivat lähteneet jo ennen kapinaa, mutteivät ennen Ateenalaisten tuloa saapuneet perille, vaan vasta taistelun jälkeen. Nämät kehottivat lähettämään toisen laivan ja toisia lähettiläitä heidän mukanaan, jonka he tekivätkin.

Rohkaistuina Mytileeneeläisten toimettomuudesta, kutsuivat Ateenalaiset apuun liittolaisensa, jotka sitä nopeammin saapuivat, kun näkivät, etteivät Lesbolaiset ryhtyneet mihinkään toimiin. Ateenalaiset ankkuroivat eteläpuolelle kaupunkia ja rakensivat kaksi leiriä, yhden kumpaisellekin puolelle sitä, sekä sulkivat kummankin sataman, sulkien siten meren Mytileeneeläisiltä. Nämät taasen ja muut Lesbolaiset, jotka olivat saapuneet apuun, pitivät hallussaan maa-alueen paitsi sitä vähäistä osaa, jossa Ateenalaisten leirit sijaitsivat. Malea oli oikeastaan vain piirittäjäin ankkuroimispaikka ja kauppatori. Näin taisteltiin Mytileeneen ympäristössä.

Tänä kesänä lähettivät Ateenalaiset samaan aikaan Formioonin pojan Asoopioksen johdolla 30 laivaa Peloponneesokseen Akarnaanialaisten pyynnöstä, että heille lähetettäisiin päälliköksi joku Fermioonin poika tahi sukulainen. Laivat lähtivät matkalle ja hävittivät Lakoonikan rannikkoseutuja. Myöhemmin lähetti Asoopios useimmat laivat kotia ja saapui 12 laivalla Naupaktokseen. Sittemmin nosti hän kaikki Akarnaanialaiset kapinaan ja kulki heidän kanssansa Oiniadain kaupunkia vastaan. Hän purjehti laivoillaan Akeloos-virtaa myöten sisämaahan, jonka seutuja maaväki hävitti. Kun Oiniadit eivät taipuneet, lähetti hän pois jalkaväen, mutta purjehti itse Leukaaseen. Täällä astui hän maihin Neerikonissa. Mutta hänen palatessansa täältä surmasivat hänet ja suuren osan hänen sotajoukkoansa sikäläiset avuksi rientäneet asukkaat ja harvalukuinen vartijaväki. Ennen lähtöänsä korjasivat Ateenalaiset myöhemmin kaatuneensa Leukalaisten suostumuksella.

Koska Lakedaimonilaiset olivat kehoittaneet ensimmäisellä laivalla saapuneita Mytileeneeläisten lähettiläitä esiintymään Olympiassa, jotta myöskin toiset liittolaiset saisivat kuulla ja päättää heidän asiansa, niin saapuivat he Olympiaan. Tämä Olympian juhla oli se, jossa Rodolainen Doorieys toisen kerran pääsi voittajaksi. Kun keskustelut juhlan jälkeen alkoivat, puhuivat lähettiläät seuraavasti:

"Lakedaimonilaiset ja liittolaiset! Me tunnemme kaikki Helleeneillä vallitsevan tavan, että ne, jotka ottavat sodan aikana entisistä liittolaisistansa luopuneita liittoonsa, kyllä ovat ystävällisiä heitä kohtaan, niin kauan kuin heistä on hyötyä, mutta halveksivat heitä entisten ystäviensä pettäjinä. Tämä arvostelu olisikin aivan oikeudenmukainen, jos luopioilla ja niillä, joista luopuvat, olisi toisiansa kohtaan yhtäläinen mielipide ja ystävällisyys, jos heillä olisi yhtäläiset varustuskeinot ja valta, ja jos ylipäätään ei löytyisi mitään pätevää luopumisen syytä. Mutta niin ei ole ensinkään Ateenalaisten ja meidän laitamme. Älköön siis kukaan meitä halveksiko, jos me, nautittuamme heidän suosiotansa rauhan kestäessä, vaaran tullessa luovumme heistä."

"Puhukaamme siis ensin oikeudesta ja kunnosta, jotka ovat liittoonne pääsemisemme ensimmäiset ehdot, koska hyvin tiedämme, ettei synny pysyvää ystävyyttä yksityisten kesken eikä liittoa kaupunkien välillä, ellei se perustu keskinäiseen kunnioitukseen ja yksimielisyyteen. Sillä riitaisuudet syntyvät erimielisyydestä."

"Meidän ja Ateenalaisten välillä syntyi liitto, kun te luovuitte Meedialaisesta sodasta, mutta he jäivät ajamaan asioita loppuun. Me emme kuitenkaan ruvenneet Ateenalaisten liittolaisiksi Helleenien orjuuttamiseksi, vaan vapauttaaksemme Helleenejä Medialaisten ikeestä. Niin kauan, kuin Ateenalaiset johtivat kohtuudella, seurasimme me heitä mielellämme, mutta kun näimme heidän, höltyen Meedialais-vihasta, tarkottavan liittolaisten orjuuttamista, nousi meissä pelko."

"Koska liittolaiset äänestäjien lukuisuuden takia eivät voineet päästä yksimielisyyteen, orjuutettiin he kaikki paitsi me ja Kiolaiset. Nimeksi itsenäisinä ja vapaina, olemme me seuranneet heitä sodassa. Nyt meillä ei enää tapahtuneitten seikkojen takia ole luottamusta Ateenalaisiin johtajina. Sillä ei ole otaksuttavaa, etteivät he, kun kerran ovat valtansa alle laskeneet meidän kanssamme liittoon otetut kaupungit, myöskin samoten kaikkia toisiakin orjuuttaisi, jos vain voivat."

"Jos me kaikki vielä olisimme itsenäisiä, olisimme me varmemmat, ettei meitä vastaan minkäänlaisia juonia viritettäisi. Mutta kun jo suurin osa liittolaisista on heidän ikeensä alla ja me ainoat itsenäisiä heidän rinnallansa, on luonnollista, ettei heille ole mieluista tämä meidän yhdenvertaisuutemme, kaikkien toisten alistuttua, semminkin kun heidän voimansa on kasvanut sitä suuremmaksi, jota yksinäisempiä me olemme. Jokaisen liiton ainoa tuki on keskinäinen pelko: sillä liittolaisista se, joka pyrkii loukkaamaan sopimusta, jättää aikeensa ainoastaan siitä syystä, että tietää liittolaisensa olevan yhtä voimakkaan."

"Me olemme jätetyt vapaiksi ainoastaan syystä, että he luulivat ennemmin kauniilla puheilla ja viisastelemisella pääsevänsä tarkoituksiensa perille kuin väkivallalla. Myöskin käyttivät he meitä sen todistuksena, etteivät he menetelleet väärin, koskemme me muka pakotta vapaaehtoisesti auttaisi heitä sodassa, jollei heitä olisi loukattu. Sitäpaitsi veivät he voimakkaammat ensin heikompia vastaan, jotta heillä olisi sitä helpompi kukistaa viimeksi jääneitä, kun kaikki muut heidän ympärillänsä olivat voitetut. Jos he sitävastoin olisivat alkaneet meistä, kun kaikki vielä olivat täysissä voimissaan ja olisivat voineet liittyä toisiinsa, niin ei heidän olisi ollut niin helppo kukistaa meitä. Ehkäpä meidän laivastommekin heissä on aiheuttanut jotakin pelkoa, että syntyisi vaara, jos se yhtyisi teidän tahi jonkun muun kaupungin laivastoon."

"Pysyäksemme vapaina on meidän täytynyt alituisesti imarrella heidän kansaansa ja päälliköitänsä. Kumminkaan emme olisi voineet pelastua yhtä vähän kuin muutkaan, ellei tämä sota olisi syttynyt."

"Mikä todellinen ystävyys tahi vapaus tämä oli, kun me vastahakoisesti pysyimme yhdessä? Kyllähän nuo meitä sodassa pitivät hyvin, kuten mekin heitä rauhan kestäessä; mutta kun ystävällisyys muissa lujittaa luottamuksen, niin sen meissä ylläpiti pelko. Sillä ennemmin pelosta kuin ystävyydestä olimme me heidän liittolaisensa. Sentähden olivatkin ne, joilla oli turva suuremmassa vallassaan, ensimmäisinä valmiit rikkomaan sopimukset."

"Ei ole siis oikein moittia meitä siitä, että me muka olisimme harjoittaneet vääryyttä, kun me olemme purkaneet liiton, aavistaen heidän vaaralliset aikeensa meitä kohtaan, kuitenkaan tietämättä varmaan, aikoivatko he panna ne toimeen. Jos meillä olisi ollut vapaa päätösvalta, niin olisi meillä myöskin ollut valta lykätä toimeenpano toistaiseksi; mutta kun heillä on aina ollut valta hyökätä, niin täytyy meillä olla oikeus puolustautua."

"Tämmöiset ovat meidän luopumisemme syyt olleet. Ne osottavat selvästi sille, joka tahtoo ottaa ne korviinsa, että me olemme tehneet oikein, ja että meillä on ollut pätevät syyt pelkoon ja avunhakuun turvaksemme. Mehän olemme jo ennenkin rauhan aikana toimittaneet teille lähetystön luopumisestamme, mutta meitä esti kieltonne ottaa meitä liittoonne. Nyt me mielellämme noudatamme Boiootialaisten kehotusta, katsoen tekevämme kaksinkertaisen luopumisen: Helleeneistä, jottemme yhteisesti Ateenalaisten kanssa heitä vahingoittaisi, vaan vapauttaisimme heidät, ja toiseksi Ateenalaisista, jottemme itse myöhemmin heidän kauttansa joutuisi perikatoon, vaan estäisimme heitä heidän vehkeissänsä."

"Tämä meidän luopumisemme on tapahtunut, ennenkuin aioimme, ja ollessamme varustamatta, jonka tähden teidän siis sitä ennemmin tulee ottaa meidät liittoonne ja sitä nopeammin lähettää apua, jotta te sekä osottaisitte auttavanne apua tarvitsevia ja samalla vahingoittaisitte vihollisianne. Parempaa tilaisuutta ei voi löytyä. Sillä Ateenalaisia rasittavat sekä rutto että suuret menot, jota paitsi heidän laivansa purjehtivat osaksi teidän vesillänne ja osaksi meitä vastaan, joten ei ole otaksuttavaa, että heillä juuri on sanottavasti laivoja käytettävinä puolustukseksi, jos te tänä kesänä laivoilla ja jalkaväellä toistamiseen hyökkäätte heidän maahansa. Silloin he joko eivät voi kestää teidän hyökkäystänne tahi vetäytyvät pois molempien, sekä teidän että meidän, maasta."

"Älkää luulko, että te vieraan maan hyödyksi antaudutte vaaraan. Jos kohtakin Lesbos näkyy sijaitsevan kaukana teistä, niin se on kuitenkin lähellä suureksi avuksi. Sillä ei sotaa tulla käymään Attikassa, kuten ehkä joku luulee, vaan niissä maissa, joista Ateenalla on tulonsa. Varansahan he saavat liittolaisiltaan, ja heillä tulee olemaan vielä suuremmat tulot, jos he kukistavat meidätkin. Eikä sitten enää kukaan nouse kapinaan, ja meidän tulomme lankeevat siis heille. Me itse tulemme taas kärsimään enemmän, kuin varemmin orjiksi tehdyt. Jos te sitävastoin pontevasti avustatte meitä, saatte te puolellenne kaupungin, jolla on suuri laivasto, jonka tarpeessa te suuresti olette, ja voitte helpommin kukistaa Ateenalaiset, riistettyänne heiltä liittolaisensa. Silloin uskaltaa ken vain haluaa liittoutua teihin, ja te itse pääsette syytöksestä, joka teitä vastaan tehdään, ettette muka avusta Ateenalaisista luopuvia. Jos te taas esiinnytte vapauttajina, tulette te olemaan varmemmat voitosta."

"Kunnioittakaa niitä toiveita, jotka Helleenit panevat teihin, ja puolustakaa Olympialaisen Zeyksen nimessä, jonka pyhäkössä me apua rukoilevina seisomme, Mytileeneeläisiä, ottaen heidät liittoonne, älkääkä hyljätkö meitä, jotka kyllä yksityisesti olemme vaarassa, mutta jotka vaarasta päästyämme tuotamme yhteistä hyötyä, mutta vielä yleisemmän vaurion, jos me teidän hylkääminänne sorrumme. Olkaa miehiä semmoisia, joina Helleenit teitä pitävät ja meidän hätämme vaatii."

Näin puhuivat Mytileeneeläiset. Kuultuansa hyväksyivät Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa lähettiläitten puheen ja ottivat Lesbolaiset liittoonsa. He päättivät tehdä hyökkäyksen Attikaan ja käskivät läsnä-olevien liittolaisten mitä nopeimmin toimittaa kaksi kolmatta osaa sotaväestään kannakselle. Itse he saapuivat ensimmäisinä kannakselle ja alkoivat valmistaa siellä koneita, hinataksensa laivat Korintoksesta Ateenaan johtavaan lahteen, koska aikoivat hyökätä sekä laivoilla että jalkaväellä. He toimivat suurella innolla, mutta liittolaiset kokoontuivat hitaasti, koska olivat elonkorjuussa ja olivat kyllästyneet sotaan.

Saatuansa tiedon, että Lakedaimonilaiset heidän otaksutun heikkoutensa tähden valmistautuivat hyökkäykseen, tahtoivat Ateenalaiset näyttää, että nämät olivat väärässä, ja että he, liikuttamatta Lesboksen vesillä purjehtivaa laivastoa, kykenivät helposti torjumaan Peloponneesoksesta hyökkäävää laivastoa. Sentähden miehittivät he 100 laivaa omilla kansalaisillansa ja metoikeilla, ottamatta niihin kuitenkaan ritareita ja pentakosiomedimneja. He purjehtivat pitkin kannaksen rannikkoa ja astuivat maihin Peloponneesoksessa mielin määrin. Kun Lakedaimonilaiset huomasivat suuresti erehtyneensä ja pitivät Lesbolaisten ilmoitukset väärinä, joutuivat he epätoivoon, koskeivät heidän liittolaisensakaan saapuneet, ja kun Ateenalaisten 30 laivallaan ilmoitettiin hävittävän heidän kotiseutujansa, jonkatähden he palasivat kotiinsa. Myöhemmin varustivat he laivaston, jonka aikoivat lähettää Lesboksen vesille, ja käskivät liittolais-kaupunkiensa varustaa 40 laivaa, joitten päälliköksi he määräsivät Alkidaan. Ateenalaisten 100 laivaa palasi takaisin, kun näkivät vihollistenkin poistuvan.

Sodan alotettuansa Ateenalaisilla ei milloinkaan yhtaikaa ollut meressä useampia tahi komeampia laivoja, kuin näitten laivojen lähtiessä retkelleen. Sillä 100 laivaa vartioi Attikaa, Euboiaa ja Salamista, ja toiset 100 laivaa purjehtivat pitkin Peloponneesoksen rannikoita, lukuun ottamatta niitä, jotka olivat Poteidaian edustalla ja muualla, niin että Ateenalaisilla sinä kesänä oli yhteensä 250 laivaa. Tämä laivasto ja Poteidaian piiritys nielivät kaupungin tulot. Sillä Poteidaiaa piirittävät raskasaseiset saivat kaksi drakmaa päivässä mieheen, yhden itselleen ja yhden palvelijallensa. Heitä oli koko piirityksen aikana 3,000 kerrallaan ja lisäksi 1,600 Formioonin johdolla saapunutta. Saman palkan saivat merimiehetkin. Koska siis laivasto oli suurempi kuin milloinkaan ennen, nieli se suurimman osan kaupungin tuloista.

Sillä aikaa kuin Lakedaimonilaiset majailivat kannaksella, tekivät Mytileeneeläiset palkkasoturineen sotaretken maitse Meetymneeseen, toivoen petoksella saavansa sen haltuunsa. He tekivät hyökkäyksen kaupunkia vastaan, mutta kun eivät onnistuneet yrityksessään, vetäytyivät he Antissaan, Pyrraan ja Eresokseen. Asetettuansa asiat näissä kaupungeissa varmemmalle kannalle ja korjattuansa niitten muurit, palasivat he kiiruusti kotiin. Meetymneeläiset tekivät myöskin hyökkäyksen Antissaa vastaan viimeksimainittujen lähdettyä; mutta kun he joutuivat tappiolle taistelussa Antissalaisia ja heidän palkkasotureitansa vastaan, jotka olivat saaneet apua, ja kun suuri osa heistä oli kaatunut, palasivat eloon jääneet kiiruumman kautta kotia.

Kun Ateenalaiset saivat kuulla, että maa oli Mytileeneeläisten hallussa, ja että heidän sotajoukkonsa ei voinut ylläpitää piiritystä, lähettivät he alkusyksystä Epikuuroksen pojan Pakeen johdolla 1,000 raskasaseista. Itse soutaen laivojaan, saapuivat he perille ja ympäröivät kaupungin yksinkertaisella muurilla. Ylängöille he myöskin rakensivat linnoituksia, ja täten oli Mytileenee siis talven tullessa piiritetty sekä maan että meren puolelta.

Koska Ateenalaiset tarvitsivat rahaa piiritykseen, kannettiin ensi kerta kansalaisilta veroa, tällä kertaa 200 talenttia. He lähettivät niinikään Lysikleen ja neljän toisen päällikön johdolla 12 laivaa perimään veroa liittolaisilta. Lysikles perikin veroa yltympäri, mutta kun hän astui maihin Kaariassa ja Myuusin kaupungista Maiandroksen kentän yli tunkeutui aina Sandios-kummulle saakka, ryntäsivät Kaarialaiset ja Anaialaiset hänen kimppuunsa ja surmasivat hänet ja suuren joukon hänen sotilaistansa.

Samana talvena päättivät Plataialaiset ja heidän Peloponneesolaisten ja Boiootialaisten yhä piirittämään kaupunkiinsa suljetut Ateenalaiset miehissä pyrkiä ulos siitä, koska muona oli loppumaisillaan, eikä ollut mitään avun toivetta Ateenasta yhtävähän kuin muualtakaan. Kiiveten vihollisten muurin yli, aikoivat he koettaa tunkeutua heidän riviensä läpi. Tämän yrityksen olivat keksineet Tolmideen poika ennustaja Teainetos ja Daimakoksen poika Eupompidas, joka itse oli päällikkönä. Sittemmin peräytyivät puolet näistä, pitäen vaaran liian suurena, niin etteivät useammat kuin noin 120 miestä pysyneet päätöksessään koettaa tällä lailla pyrkiä ulos. He tekivät vihollisten muurin korkuiset tikapuut. Muurin korkeuden mittasivat he laskemalla tiilikerrokset siinä, missä muuri heihin päin oli savesta paljas. Useat henkilöt laskivat samat kerrokset. Jos joku siis erehtyi laskuissaan, niin oli useitten yhteen sattunut lasku oikea, varsinkin kun he laskivat moneen kertaan ja seisoivat lähellä muuria, niin että voivat helposti nähdä muurin, mistä vain halusivat. Täten laskivat he tikapuiden korkeuden tiilien paksuuden mukaan.

Peloponneesolaisten muuri oli rakennettu seuraavalla tavalla. Siinä oli kaksi vallia, toinen Plataiaan päin, toinen Ateenasta mahdollisesti saapuvia avustajia vastaan. Nämät vallit olivat toisistaan 16 jalan päässä. Niiden väliin oli rakennettu asuntoja vartijoille niin lähelle toisiaan, että kaikki näytti yhdeltä paksulta, kumpasellakin puolella rintasuojilla varustetulta muurilta. Jokaisen kymmenen rintasuojan paikalle oli rakennettu muurin levyiset suuret tornit, jotka ulottuivat vallista valliin, niin ettei ollut mitään käytävää tornien sivutse, vaan oli pakko kulkea tornin läpi. Kylminä, sateisina öinä jättivät sotilaat rintasuojat ja vartioivat lähellä toisiansa olevissa katoilla varustetuissa torneissa. Tämänkaltainen oli Plataiaa ympäröivä piiritysmuuri.

Kun kaikki oli valmiina, odottivat nämät, kunnes tuli sateinen ja tuulinen yö ilman kuunvaloa, ja läksivät ulos kaupungista niitten johdolla, jotka olivat keinon keksineet. Ensin kulkivat he haudan yli, joka heitä ympäröi; sitten lähestyivät he vihollisten muuria vartijain huomaamatta, jotka pimeyden takia eivät nähneet heitä eivätkä kuulleet heidän askeleitaan vastatuulessa. He kulkivat myöskin suuresti erillänsä toisistansa, jotteivät heidän aseensa sattuisi koskemaan toisiinsa ja siten herättäisi huomiota. Heillä oli keveä puku ja kenkä ainoastaan vasemmassa jalassa, jotteivät luiskahtaisi savessa. Kahden tornin välissä lähestyivät he rintasuojia, tietäen että ne olivat tyhjiä, etunenässä tikapuitten kantajat, jotka nostivat ne pystyyn. Sitten seurasi 12 miekalla ja rintahaarniskalla varustettua miestä, joita johti Koroiboksen poika Ammeas, joka myös ensimmäisenä nousi muurille. Hänen jälestänsä nousi kuusi miestä kumpaiseenkin torniin. Näitä seurasi toiset keihäisillä keveästivarustetut, joitten kilpiä toiset miehet heidän takanansa kantoivat, jotta he helpommin kulkisivat, ja näitten piti ojentaa heille kilvet vihollisia lähestyttäessä.

Kun jo suurin osa heistä oli päässyt muurille, huomasivat heidät vartijat torneista. Kun nimittäin eräs Plataialainen tarttui rintasuojaan, irtausi tiili, jonka pudotessa syntyi jyrinä. Heti nousi tästä huuto, ja sotilaat kiiruhtivat muurille, tietämättä pimeän yön ja myrskyn takia, mistä syystä melu oli syntynyt. Samalla hyökkäsivät kaupungissa olevat Plataialaiset, jottei pakenevia huomattaisi, Peloponneesolaisten muuria vastaan päinvastaisella suunnalla siitä, missä toiset koettivat päästä yli muurin. Piirittäjät melusivat liikkumatta paikaltaan, eikä kukaan uskaltanut jättää vartiopaikkaansa, koskei voinut arvata, mitä oli tapahtumaisillaan. Ne 300 heistä, joitten piti kiiruhtaa apuun tarvittaessa, riensivät muurin ulkopuolelle sinne, mistä huuto kuului. Tulimerkkejä vihollisuuksien ilmottamiseksi sytytettiin Teebaihin päin. Mutta Plataialaiset sytyttivät myöskin useampia, jo ennaltaan valmistettuja tulisoihtuja muureille, joten viholliset epävarmoina tulisoihtujen merkityksestä, luullen tapahtumia toisenlaisiksi kuin olivatkaan, eivät rientäneet apuun, ennenkuin ulospyrkijät olivat päässeet pakoon ja pelastuneet.

Sillä välin olivat ulospyrkivät Plataialaiset, niin pian kuin ensimmäiset pääsivät muurille, surmanneet vartijat ja valloittaneet molemmat tornit. He vartioivat tornien läpikäytäviä, niin ettei kukaan päässyt apuun. He pystyttivät tikapuita muurilta torneja vastaan ja auttoivat täten useampia kansalaisistaan nousemaan muurille. Pakolaiset heittelivät ylhäältä ja alhaalta vihollisia keihäillä, siten estäen apuun rientäviä. Useimmat heistä nostivat pystyyn lukuisia tikapuita, työnsivät alas rintasuojat ja nousivat tornien väliselle muurille. Sitä myöten kuin joku pääsi muurin yli, asettui hän haudan partaalle ja ahdisti sieltä nuolilla ja keihäillä niitä, jotka pyrkivät apuun muurille estämään ylimenoa. Kun kaikki olivat päässeet yli, tunkeutuivat torneissa olleet miehet vaivalla viimeisinä haudalle, ja samalla saapuivat nuot 300 Peloponneesolaista heitä vastaan, tulisoihdut kädessä. Haudan partaalla seisovat Plataialaiset huomasivat heidät ensin, seisoessaan varjossa, ja ampuivat heitä suojattomiin paikkoihin nuolilla ja keihäillä, jotavastoin he itse, seisoen pimeässä, vähemmin olivat näkyvissä soihtujen lakia. Näin pääsivät viimeisetkin Plataialaiset yli haudan, jos kohtakin suurella vaivalla ja ponnistuksilla. Sillä jää, joka oli muodostunut, ei kantanut, vaan oli vedensekainen, ja yöllä itätuulella satanut runsas vesi oli täyttänyt haudan siihen määrin, että hädin tuskin pääsivät yli, kahlaten kaulaa myöten. Pako onnistui siis suureksi osaksi myrskyilman avulla.

Päästyänsä haudasta kulkivat Plataialaiset kokoontuneina Teebaihin vievää tietä, pitäen Androkrateen pyhäkköä oikealla puolella, ja kulkien Androkateen pyhäkön vasempaa puolta, arvellen Peloponneesolaisten vähimmin luulevan heidän kääntyneen vihollisiin päin. He näkivätkin näitten soihdut kädessä kiiruhtavan pitkin Kitairoonin ja Dryoskefalain kautta Ateenaan johtavaa tietä. Plataialaiset kulkivat kuusi, ehkä seitsemän stadiota Teebain tiellä, kääntyivät sitten vuorelle päin vievää tietä Erytraihin ja Hysiaihin, ja kun pääsivät vuoristoon, pakenivat he Ateenaan, luvultaan supistuneina 212 mieheen. Sillä muutamat heistä olivat palanneet kaupunkiin, ennenkuin päästiin yli haudan, ja yksi nuolenampujista oli joutunut vihollisten käsiin ulkohaudan partaalla. Peloponneesolaiset taukosivat ajamasta takaa ja palasivat takaisin paikoillensa. Koska kaupunkiin jääneet Plataialaiset eivät tietäneet, mitä oli tapahtunut, vaan takaisin palanneitten kertomuksen mukaan luulivat, ettei yksikään ollut elossa ulospyrkijöistä, lähettivät he airuen päivän tullessa sopimaan kaatuneitten korjaamisesta, mutta kun he saivat kuulla asian oikean laidan, niin he peruuttivat tämän tuumansa. Täten pelastuivat Plataian miehet kiipeämällä muurin yli.

Lopulla tätä talvea lähetettiin Lakedaimonilainen Salaitos laivalla Mytileeneeseen. Purjehdittuansa Pyrraan, kulki hän sieltä jalkaisin joen uraa myöten, ja pääsi salaa Mytileeneeseen, kiipeämällä muurin yli. Hän ilmoitti kaupungin vallanpitäjille, että hyökkäys tehtäisiin Attikaan, ja että samalla 40 laivaa lähetettäisiin heidän avuksensa, niinkuin myöskin että hän edeltäkäsin oli lähetetty näitten seikkojen tähden ja pitämään huolta myöskin muista asioista. Tästä rohkaistuina, jättivät Mytileeneeläiset sikseen tuumansa sopia Ateenalaisten kanssa. Tähän loppui tämä talvi ja samalla neljäs vuosi sitä sotaa, jonka vaiheet Thukydides on kertonut.

Lähetettyänsä seuraavana kesänä Alkidaan johdolla 42 laivaa Mytileeneeseen, hyökkäsivät Peloponneesolaiset liittolaisineen Attikaan, jotta Ateenalaiset, kahdelta puolen ahdistettuina, eivät voisi hätyyttää Mytileeneeseen purjehtivia laivoja. Tämän hyökkäyksen johtajana oli vielä alaikäisen Pausanias kuninkaan, Pleistoanaksin pojan, asemasta hänen setänsä, Kleomenes. Lakoonikalaiset hävittivät ennen hävitettyjä paikkoja Attikassa, jos niihin oli jotakin kasvanut, ja niitä, joita he olivat säästäneet edellisillä hyökkäyksillään. Tämä hyökkäys oli toisen hyökkäyksen jälestä vaikein Ateenalaisille. Sillä Peloponneesolaiset, alituisesti odottaen saavansa kuulla jotakin Lesboksesta laivastonsa toimesta, jonka he luulivat jo sinne saapuneen, hävittivät laajalti aluetta. Mutta kun ei mitään tämmöisiä tietoja heille tullut, ja kun muona rupesi puuttumaan, läksivät he paluumatkalle ja erosivat kukin omaan kaupunkiinsa.

Kun laivat eivät saapuneet Peloponneesoksesta ja muonavarat olivat vähissä, oli Mytileeneeläisten pakko ryhtyä keskusteluihin Ateenalaisten kanssa. Tähän vaikutti myöskin seuraava tapaus. Koska Salaitoskaan ei enää toivonut laivojen saapuvan, asesti hän tähänasti aseettoman väestön, tehdäkseen hyökkäyksen Ateenalaisia vastaan. Mutta kun väestö oli saanut aseet käsiinsä, niin se ei enää totellut päälliköitä, vaan kokoontui ja vaati, että varakkaat toisivat esille ruokavaransa ja jakaisivat ne kaikkien kesken; muuten uhkasivat he itse antautua keskusteluihin Ateenalaisten kanssa jättääksensä kaupungin heidän haltuunsa.

Kun kaupungin vallanpitäjät tajusivat, etteivät he voineet hillitä kansaa, ja että he joutuisivat vaaraan, jos he suljettaisiin pois sopimuksista, myöntyivät he sopimuksiin Pakeen ja hänen sotaväkensä kanssa, joissa suostuttiin, että Ateenalaisten olisi oikeus menetellä Mytileeneeläisten kanssa, miten halusivat, ja että Mytileeneeläiset laskisivat Ateenalaista sotaväkeä kaupunkiinsa, niinkuin myöskin että Mytileeneeläiset toimittaisivat lähetystön Ateenaan asiaansa selittämään. Kunnes lähettiläät palaisivat, ei Pakees saisi vangita eikä orjaksi tehdä eikä mestauttaa ketään Mytileeneeläistä. Tämänkaltainen oli tämä sopimus. Ne Mytileeneeläiset, jotka olivat Lakedaimonilaisten hartaimmat puoluelaiset, pelästyivät suuresti, ja asettuivat, kun Ateenalaiset tulivat kaupunkiin, sopimuksesta huolimatta, alttareille. Pakees sai heidät kumminkin jättämään alttarit, luvaten olla kohtelematta heitä mitenkään vihamielisesti, ja lähetti heidät Tenedokseen, kunnes Ateenalaiset päättäisivät heidän kohtalostansa.

Ennenmainituilla 40 laivalla olevat Peloponneesolaiset, joitten kiiruusti piti saapua Lesbokseen, kuluttivat paljon aikaa, purjehtiessaan Peloponneesoksen ympäri, ja hidastelivat muutenkin matkallaan. He pääsivät salaa Ateenan asukkailta aina Deelos-saarelle, mutta saivat kuulla Mytileeneen antaumisesta vasta saavuttuansa Ikaros- ja Mykonos-saarten läheisyyteen. Haluten saada varmat tiedot tästä, purjehtivat he Erytraian Embatoniin, johon he saapuivat seitsemän päivää Mytileeneen antautumisen jälkeen. Saatuansa täällä varmat tiedot, neuvottelivat he silloisesta asemasta. Tässä neuvottelussa puhui Eeliläinen Teutiaplos seuraavin sanoin:

"Alkidas ja läsnäolevat Peloponneesolaiset päälliköt! Minusta meidän on purjehdittava suoraa päätä Mytileeneeseen, ennenkuin sinne ennättää tieto meidän tulostamme. Sillä todenmukaisesti yllätämme me nuo miehet, jotka juuri ovat vallottaneet kaupungin, hyvin vähän varuillansa, varsinkin merelle päin, josta he vähimmin pelkäävät vihollisten hyökkäävän heidän kimppuunsa, ja joka juuri muodostaa paraan voimamme. Luultavaa on niinikään, että heidän maasotaväkensäkin on huolimattomasti hajoitettu taloihin, kuten ainakin voittajien tapana on. Jos me siis äkkiarvaamatta hyökkäämme yöllä, toivon minä, että me kaupungissa olevien ystäviemme avulla saamme sen käsiimme. Älkäämme peräytykö vaaran edestä: tässähän on kysymys yllätyksestä. Se päällikkö, joka, itse varuillansa, rohkeasti hyökkää vihollista vastaan, voi olla varma voitosta."

Näitä hänen neuvojansa Alkidas ei ottanut kuuleviinsa korviin. Muutamat Joonialaiset pakolaiset ja laivastolla olevat Lesbolaiset kehoittivat puolestansa häntä, koska tuo yritys hänen mielestänsä oli liian vaarallinen, valloittamaan jonkun Joonian kaupungin tahi Aioliksen Kymeen, jotta hän lähtien täältä voisi nostaa Joonian kapinaan, joka hänelle varmaankin onnistuisi, koska hän kaikille muka olisi tervetullut. Täten hän riistäisi Ateenalaisilta rikkaimman tulolähteen, ja heille koituisi suuria kustannuksia, jos purjehtisivat heitä vastaan. Kehottajat luulivat myöskin voivansa saada Pissuutneen heihin liittoutumaan. Tätäkään ehdotusta ei Alkidas hyväksynyt, vaan piti lujasti kiinni aikomuksestansa mitä nopeimmin palata takaisin Peloponneesokseen, koska oli tullut liian myöhään Mytileeneeseen.

Lähdettyänsä Embatonista, purjehti hän pitkin rantaa ja ankkuroi Myonneesoksen edustalla Teeiolaisten maassa. Täällä surmautti hän merellä otetut vangit suurimmaksi osaksi. Kun hän sitten saapui Efesokseen, tuli hänen puheillensa Samolaisten lähettiläitä Anaiasta, jotka nuhtelivat häntä hänen rumasta tavastaan vapauttaa Hellasta, hän kun surmasi miehiä, jotka eivät olleet nostaneet kättänsä heitä vastaan eivätkä esiintyneet vihollisina, vaan pakosta olivat olleet Ateenalaisten liittolaisina; että hän, jos ei muuttaisi menetystapaansa, ei saattaisi juuri monta vihollista ystävyyteen, vaan päinvastoin tekisi useammat ystävistä vihollisiksi. Hän seurasi heidän neuvoansa ja päästi menemään ne Kiolaiset, jotka vielä olivat hänen vallassaan, sekä moniaita toisia. Sillä nähtyänsä laivat, eivät asukkaat paenneet, vaan lähestyivät niitä päinvastoin, luullen niitä Attikalaisiksi, koska he eivät voineet otaksua, että Peloponneesolaiset, Ateenalaisten ollessa herroja merellä, purjehtisivat Jooniaan.

Efesoksesta purjehti Alkidas kiiruumman kautta ikäänkuin paeten. Hänet olivat huomanneet Salaminia ja Paralos laivat hänen ankkurissa ollessaan Klaroksen edustalla, kun ne sattuivat tulemaan Ateenasta. Peläten että häntä ajettaisiin takaa, purjehti hän aavalle merelle päättäen, ettei hän vapaaehtoisesti poikkeaisi mihinkään satamaan, ennenkuin Peloponneesoksessa. Pakeelle ja Ateenalaisille tuli sanoma tästä sekä Erytraiasta että muualtakin. Koska Joonia oli linnoituksia vailla, syntyi suuri pelko, että Peloponneesolaiset, jos kohtakaan eivät aikoisi viipyä siellä, purjehtiessansa hyökkäisivät hävittämään kaupunkeja. Paralos ja Salaminia ilmoittivat itse nähneensä laivat lähellä Klarosta. Pakees lähti heti ajamaan heitä takaa ja seurasi heitä Patmos-saarelle asti. Kun hän ei ollut saavuttanut vihollisia merellä, oli hän hyvillään, ettei ollut tarvinnut leiriytyä, vartioidaksensa ja saartaaksensa heitä.

Purjehtiessaan takaisin poikkesi hän Notion nimiseen Kolofoonilaiseen kaupunkiin, jossa Kolofoonilaiset silloin asuivat, sittenkun ylempänä sijaitsevan kaupungin olivat vallottaneet Itamanes ja barbarit, jotka yksityiset kansalaiset kapinan syttyessä olivat kutsuneet kaupunkiin. Tämä valloitus tapahtui melkein Peloponneesolaisten toisen kerran hyökätessä Attikaan. Pakolaiset, jotka olivat asettuneet Notioniin, joutuivat taasen keskenänsä riitaan. Osa näistä sai avuksensa Arkadialaisia ja barbareja, joilla he miehittivät linnan, ja niihin yhtyivät Kolofoonilaisten yläkaupungista tulleet Meedialais-ystävät, pitäen hallituksen käsissään. Toiset taas pakenivat salaa ja anoivat Pakeelta apua. Tämä pyysi linnassa olevien Arkadialaisten päällikön, Hippiaan, puheellensa luvaten viedä hänet elävänä ja vahingoittumattomana takaisin linnaan, jos hänen ehdotuksensa ei olisi Hippiaan mieleen. Linnan päällikkö menikin hänen luoksensa; mutta Pakees pidätti hänet, häntä kuitenkaan kahlehtimatta. Sitten hyökkäsi hän äkkiarvaamatta linnaa vastaan, valloitti sen ja surmautti kaikki siellä olevat Arkadialaiset ja barbarit. Hippiaan vietti hän lupauksensa mukaan linnaan, otatti hänet kiinni, hänen astuttuansa sisään, ja ammutti hänet nuolilla kuoliaaksi. Notionin jätti hän sitten niille Kolofoonilaisille, jotka eivät olleet Meedialais-ystäviä. Myöhemmin lähettivät Ateenalaiset Notioniin siirtolaisia ja antoivat sille oman heidän lakiensa mukaisen hallitusmuodon, kooten sinne kaikki muissa kaupungeissa asuvat Kolofoonilaiset.

Palattuansa Mytileeneeseen, valloitti Pakees Pyrran ja Eresoksen. Hän otti kiinni Lakedaimonilaisen Salaitoksen, joka piileili kaupungissa, ja lähetti Ateenaan hänet ja Tenedoksessa vankeudessa olevat Mytileeneeläiset niinkuin myöskin kaikki ne, jotka hänestä näyttivät olevan kapinaan syypäät. Hän lähetti pois suurimman osan sotaväkeänsä. Itse jäi hän, luonansa pieni osa sotaväkeä, Mytileeneeseen, järjestäen asiat siellä ja koko Lesboksessa, kuten hänestä näkyi soveliaalta.

Kun Salaitos ja toiset vangit olivat saapuneet Ateenaan, mestattiin Salaitos, vaikka kohta hän muun muassa lupasi poistaa Peloponneesolaiset Plataiasta, jota he yhä vielä piirittivät. Toisista vangeista pitivät he neuvottelua, jolloin he vihoissansa eivät ainoastaan päättäneet surmata vallassaan olevia vankeja, vaan myös tappaa kaikki täysi-ikäiset Mytileeneeläiset ja tehdä lapset ja vaimot orjiksi. Ateenalaiset julmistuivat sitä suuremmin heidän luopumisestansa, koska Mytileeneeläisiä ei milloinkaan oltu kohdeltu alamaisina, ja Peloponneesolaiset laivat kiihdyttivät heitä vielä enemmän, nämät kun olivat rohjenneet tulla Joonialaisille avuksi. Tästä päättivät he, että kapinaa jo kauan oli haudottu. Sentähden lähetettiin kolmisoutulaiva Pakeen luokse ilmoittamaan päätöksestä, että hän heti surmauttaisi Mytileeneeläiset. Mutta jo seuraavana päivänä katuivat he päätöstänsä, koska nyt pitivät raakana ja julmana hävittää koko kaupungin, jottei kukaan syyllinen pääsisi rangaistuksesta. Kun Mytileeneeläiset lähettiläät ja heille suosiolliset Ateenalaiset huomasivat tämän, saattoivat he vallanpitäjät panemaan asian uuden keskustelun alaiseksi. Nämät myöntyivät siihen sitä mieluisammin, koska näkivät suurimman osan kaupunkilaisista haluavan päästä uudelleen tästä asiasta äänestämään. Kokoontuneen kansan edessä lausuttiin eri mielipiteitä. Muitten muassa esiintyi Kleaineteksen poika Kleoon, joka juuri oli saanut aikaan edellisen päätöksen Mytileeneeläisten surmaamisesta. Hän oli mitä väkivaltaisin kansalainen ja siihen aikaan kansan enin suosima mies. Hän esiintyi nyt uudestaan ja puhui seuraavasti:

"Usein ennen olen jo huomannut, että kansanvalta ei ole pätevä hallitsemaan muita valtioita, ja nyt se minulle käy vielä selvemmäksi teidän katuessanne Mytileeneeläisistä tekemäänne päätöstä. Sillä koska te jokapäiväisessä elämässänne keskenänne elätte pelotta ja vilpittä, luulette te olevanne samalla kannalla myöskin liittolaisiinne nähden. Jos te heidän sanojensa hellyttäminä tahi sääliväisyydestä teette jonkun varomattomuuden, niin ette huomaa, että siinä on vaara itsellenne, jotavastoin liittolaiset teitä tuskin kiittävät heikkoudestanne. Te unhotatte, että teidän herruutenne on täydellinen tyrannius vehkeilevien ja vastahakoisesti tottelevien henkilöiden hillitsemiseksi. He eivät suinkaan tottele teitä sentähden, että omaksi vahingoksenne osotatte heille ystävällisyyttä, vaan koska teillä on suurempi valta: he eivät tottele ystävyydestä, vaan pakosta. Vaarallisinta on kuitenkin, jos emme milloinkaan pysy päätöksissämme, niinkuin myös jos emme ymmärrä, että kaupunki, jolla on muuttumattomat, vaikkapa huonommatkin lait, on paremmasti hoidettu, kuin se, jolla on hyvät lait, joita ei noudateta, ja että tietämättömyys maltillisuuden yhteydessä on hyödyllisempi kuin taitavuus kurittomuuden yhteydessä. Taitamattomat henkilöt hoitavat useimmiten kaupungin asioita paremmin kuin taitavammat. Sillä jälkimmäiset katsovat itsensä lakeja viisaammiksi ja tyrkyttävät esiin omia mielipiteitään. Sen kautta saattavat he usein kaupungit perikatoon. Taitamattomat sitävastoin pitävät itseänsä lakeja tietämättömämpinä. He kylläkään eivät ole vallan päteviä moittimaan muitten puheita, mutta vaatimattomuutensa takia toimivat he usein oikein, kun eivät puhu vain kilpailun tähden. Täten on meidänkin puhuessamme tehtävä, eikä turhamaisen kilpailun tähden annettava teille neuvoja, jotka ovat ristiriidassa omantuntonne kanssa."

"Minä pysyn mielipiteessäni ja kummaksun, että Mytileeneeläisten juttu on otettu uudestaan pohdittavaksi, ja että täten aikaa kulutetaan selvästi syyllisten eduksi. Sillä loukatun viha syyllistä vastaan tylsistyy täten. Mutta jos rangaistus välittömästi seuraa rikosta, niin ne ovat täydellisessä sopusoinnussa keskenään".

"Olisipa hauskaa nähdä, ken minua vastaan voisi väittää, että Mytileeneeläisten väärinkäytökset olisivat meille hyödyllisiä, mutta että meidän menestyksemme tuottaisi haittaa liittolaisille. Nähtävästi koetetaan nyt viisastelemisella näyttää toteen, että päätöstä tässä asiassa ei ensinkään ole tehty, vaikka onkin tehty; tahi koetetaan voitonhimosta koristelemalla ja taitehikkaalla puheella pettää kuulijoita. Mutta valitettavasti suopi kaupunki muille palkinnot, saaden ainoastaan vaarat osakseen".

"Tähän te itse olette syypäät, te kun olette ottaneet tavaksenne katsella puheita, mutta kuunnella tekoja: te kun katselette tulevien tapahtumien mahdollisuutta puhujan silmillä, ja tapahtuneista päättäessänne luotatte enemmän kuuloonne kuin silmiinne, arvostellen niitä kauniitten puheitten mukaan. Helpoimmin petettyinä soman puheen kautta, mutta vastahakoisimpina noudattamaan tavallisen kokemuksen neuvoa, olette te ainiaan tavattomuuden orjia, mutta tavallisuuden halveksijoita, ja jokainen teistä on mielestänsä oiva puhuja, ja ainakin koettaa hän esiintyä vastaväittäjänä sille, joka on samaa mieltä, jottei hän näkyisi myöhemmin keksineen tuota aatetta. Olette kyllä valmiit jo edeltäkäsin ymmärtämään ja kiittämään puoleksi sanottua, mutta hitaat miettimään tämän seurauksia. Te niin sanoakseni hankitte toista maailmaa kuin sitä, missä elämme, mutta ette pätevästi päätä olevista oloista. Sanalla sanoen, te olette kuulon sulouden viehättäminä ja ikäänkuin sofistien narripelien katsojia ennemmin, kuin kaupungin eduista neuvottelevia miehiä".

"Koettaakseni vieroittaa teitä näistä tuumista, olen minä osottava, ettei mikään kaupunki ole teitä loukannut enemmän, kuin Mytileenee. Minä puolestani tahtoisin milten antaa anteeksi niille, jotka nousevat kapinaan joko tyytymättöminä teidän herruuteenne, tahi vihollisten pakottamina. Mutta Mytileeneeläiset asuvat saarella, joka on linnoitettu ja ainoastaan meren puolelta alttiina vihollisten hyökkäykselle, jolloin he kumminkin varsin helposti voivat puolustautua hyvästi varustetuilla laivoillansa. He elävät itsenäisinä omien lakiensa suojassa sekä teidän ylenmäärin kunnioittamina. Kun he kuitenkin näin ovat menetelleet, niin he ennemmin ovat hyökänneet, kuin kapinoineet meitä vastaan; sillä kapinaan nousevat ainoastaan ne, jotka ovat kärsineet kovaa kohtelua. Meidän katkerimpien vihollistemme avulla koettavat he saattaa meidät häviöön".

"Heidän menettelynsä on rikollisempi, kuin jos he omin voimin olisivat nousseet meitä vastaan. He eivät ole ottaneet oppia toisten onnettomuudesta, joita me jo olemme rangaisseet heidän kapinastansa, eikä heidän nykyinen asemansa ole heitä estänyt heittäytymästä vaaraan. Luottaen tulevaisuuteen ja asettaen toiveensa korkeammalle voimiansa, mutta alemmas vaatimuksiansa, ovat he antauneet sotaan, antaen voimalle suurempaa arvoa, kuin oikeudelle. Vaikka me emme ole heitä loukanneet, ovat he nousseet meitä vastaan, heti kun ovat luulleet olevansa meitä voimakkaampia. On tavallista, että kaupungit, jotka äkkiä ovat nousseet mahtavuuteen, joutuvat ylimielisiksi. Ylipäätään on odotettavissa oleva onni ihmisille vaarattomampi, kuin odottamaton. Helpompi on välttää onnettomuutta, kuin niin sanoakseni pysyä onnessaan".

"Ei enää pitkiin aikoihin olisi meidän pitänyt kunnioittaa Mytileeneeläisiä enemmän, kuin muitakaan; silloin he eivät olisi tulleet niin ylimielisiksi. Sillä ihminen on ylipäätään taipuvainen halveksimaan taipuvaista, mutta ihailemaan lujuutta osottavaa. Rangaistakoon heitä siis rikoksestaan oikeudenmukaisesti, älköönkä tehtäkö muutamia syypäiksi vapauttamalla kansaa kokonaisuudessaan. He ovat kaikki hyökänneet meitä vastaan, vaikka he ollen meidän puolellamme vastedeskin olisivat saaneet asua kaupungissansa. Mutta koska he ovat katsoneet edullisemmaksi yhdessä noitten muutamien kanssa heittäytyä vaaraan, niin ovat he myöskin nousseet kapinaan. Punnitkaapa tarkoin, onko sama rangaistus määrättävä niille liittolaisille, jotka vihollisten pakottamina ovat kapinoinneet, kuin niille, jotka pakotta ovat niin tehneet. Kenen te luulette olevan kapinoitsematta vähäpätöisimmästäkin syystä, jos hän onnistuessansa voittaa vapautensa, ja jos hän sorruttuansa saa ainoastaan lievän rangaistuksen? Meidän taasen täytyy jokaista kaupunkia vastaan panna omaisuutemme ja henkemme alttiiksi. Jos te onnistutte, tulee osaksenne hävitetty kaupunki, mutta tulot, jotka juuri ovat teidän voimanne, menetätte te toistaiseksi. Jos te sitävastoin sorrutte, saatte te uusia vihollisia entisten lisäksi. Täten täytyy meidän sotia liittolaisiamme vastaan, sillä aikaa kuin meidän olisi pitänyt vastustaa ulkonaisia vihollisia."

"Heille ei siis pidä antaa mitään toivoa, että he kauniilla puheella tahi rahalla saisivat anteeksi, koska he muka inhimillisestä heikkoudesta ovat rikkoneet. Vasten tahtoansa he eivät ole vahingoittaneet meitä, vaan ehdoin tahdoin vehkeilleet meitä vastaan; mutta ainoastaan tahdoton rikos on annettava anteeksi."

"Ollen siis samaa mieltä kuin tuonnoinkin, kehotan minä teitä nyt pysymään päätöksessänne, antamatta noitten kolmen valtiolle vaarallisimman seikan: sääliväisyyden, korupuheliaisuuden ja leväperäisyyden, viedä teitä harhaan. Sääliväisyyttä on osotettava samoten ajattelevia kohtaan, mutta ei niille, jotka eivät itse ole sääliväisiä, vaan jotka luonnoltaan ovat vihollisia. Valitkoot korusanaiset puhujat vähäpätöisemmän tilaisuuden kilpailullensa, älköötkä tätä, jossa kaupunki lyhytaikaisen nautinnon takia saa osakseen ankaran rangaistuksen, mutta jolloin he itse voittavat puhetaitonsa palkinnon. Kohtuutta on meidän osotettava niitä kohtaan, jotka pysyvät ystävinämme, eikä suinkaan niille, jotka siitä huolimatta pysyvät muuttumattomina vihollisinamme".

"Sanalla sanoen: jos noudatatte neuvoani, niin sekä menettelette oikein Mytileeneeläisiä vastaan että omaksi hyödyksenne. Jos teette toisin, niin ette kuitenkaan saa heiltä kiitollisuutta, vaan tuomitsette ennemmin sillä itsenne. Jos noitten kapina on oikeudenmukainen, niin teidän herruutenne on vääryyttä. Mutta jos te tästä huolimatta kuitenkin tahdotte hallita, niin täytyy teidän nyt myöskin oman etunne tähden vasten kohtuutta rangaista heitä, tahi on teidän luopuminen herruudestanne, ja eläminen rehellisinä ihmisinä rauhan helmassa".

"Rangaiskaa heitä siis, niinkuin he olisivat teitä rangaisseet. Päästyänne vaarasta, olkaa yhtä arat loukkaukselle, kuin ne, jotka teidät vaaraan ovat johtaneet. Miettikää tarkoin, miten he olisivat kohdelleet teitä, jos he olisivat päässeet voitolle, varsinkin kun he ovat loukkaamisen alkuunpanijat. Se, joka syyttä hyökkää toista vastaan, ahdistaa häntä lakkaamatta, koska on hyvin vaarallista jättää häntä voimiinsa; sillä se, jota syyttä loukataan, on päästyänsä vaarasta katkerampi vihollinen, kuin se, joka yhtä suuresti on loukannut toista."

"Älkää siis pettäkö itseänne: miettikää kuinka lähellä sortumistanne olette olleet heidän kauttansa, ja rangaiskaa heitä, kuten he ovat ansainneet, ja näyttäkää toisille liittolaisille sopiva esimerkki, että se, joka nousee kapinaan, rangaistaan kuolemalla. Kun he tämän näkevät, on teillä enemmän tilaisuutta taistella vihollisianne vastaan, eikä ole niin usein tarvis riidellä liittolaistenne kanssa."

Näin puhui Kleoon. Hänen jälkeensä esiintyi Eykrateen poika Diodotos, joka jo edellisessä kokouksessa oli vastustellut Mytileeneeläisten surmaamista, ja puhui seuraavin sanoin:

"Minä en ainakaan moiti niitä, jotka ovat asettaneet kysymyksen Mytileeneeläisistä uuden keskustelun alaiseksi, enkä liioin kiitä niitä, jotka moittivat, että tärkeistä asioista moneen kertaan neuvotellaan. Minä olen sitä mieltä, että löytyy kaksi suurinta vastustajaa viisaalle päätökselle: hätäily ja viha. Edellinen näistä tulee kevytmielisyydestä, toinen itsepäisyydestä ja typeryydestä."

"Se, joka väittää, etteivät sanat ole tekojen ilmottajia, on joko typerä, tahi tarkottaa omaa etuaan: typerä, jos luulee voivansa muulla lailla kuin sanoilla selitellä tulevia tapahtumia; omaa etuaan tarkottava, jos hän, ehdottaen jotakin häpeällistä, peläten ettei hän voi puolustaa huonoa asiaa pätevillä perusteilla, viekkailla syytöksillä koettaa pelottaa vastustajiansa ja kuulijoitansa. Pahimmat ovat kuitenkin ne, jotka syyttävät vastustajiansa, että he voitonhimosta käyttävät kaunopuheliaisuuttansa. Jos joku syytetään tietämättömyydestä, niin pidetään häntä typeränä, mutta ei epärehellisenä, jos hän joutuu tappiolle; mutta jos häntä syytetään epärehellisyydestä, niin hän joutuu epäluulon alaiseksi, joskin hän pääsee voitolle, mutta jos hän joutuu tappiolle, niin pidetään häntä sekä typeränä että epärehellisenä."

"Kaikesta tästä ei ole kaupungille mitään hyötyä. Sillä pelko vie siltä neuvonantajat, ja parasta olisi, jos semmoiset kansalaiset olisivat huonoja puhujia; silloin ei voitaisi houkutella valtiota harhatekoihin. Hyvä kansalainen ei saa pelottaa vastustajiansa, vaan esiintyä puolueettomasti, jos kohtakin hän puhuu paremmin. Viisas valtio taasen antakoon ainoastaan ansaitun kunnian hyvälle neuvonantajalle, mutta älköön liian suurta. Toiselta puolelta valtion ei tule rangaista sortuvaa puhujaa, vaan ei edes moittia häntä. Täten ei menestyvä puhuja enemmän kunnioituksen toiveessa halua puhua vasten omaatuntoaan, eikä onnistumatonkaan silloin koeta imarruksilla voittaa takaisin menetettyä arvoansa".

"Tässä suhteessa toimimme me päin vastoin. Mutta ei siinä kyllin: jos vaan luulemme, että joku puhuja esiintyy itsekkäisyydestä, niin emme, ainoastaan hänen otaksutun itsekkäisyytensä takia, ota hänen neuvojansa, olkootpa kuinka hyviä tahansa, kuuleviin korviin, joten me kaupungilta riistämme sen hyödyn, joka sillä tästä puheesta olisi ollut. Tästä seuraa, että suorin sanoin lausutut hyödylliset neuvot ovat yhtä epäluulonalaisia kuin haitalliset, jonkatähden sekä kelvottoman neuvonantajan on käyttäminen petosta, voittaaksensa kansalaiset puolellensa, että hyvän neuvonantajan täytyy valehdella saavuttaaksensa luottamusta. Pelkän viisastelemisen tähden on kaupunkimme ainoa, jossa ei voi julkisesti saada mitään hyvää aikaan ilman valetta. Sillä se, joka mutkitta tahtoo neuvoa hyvään, saa palkinnokseen epäluulon, että hän salaa hankkii itselleen jotakin etua".

"Tämmöisten olojen vallitessa, ja kun ovat kysymyksessä näin tärkeät asiat, tulee meidän puhujien olla pitkänäköisempiä, kuin te, jotka ainoastaan pintapuolisesti tarkastatte asioita. Sillä me olemme vastuunalaisia neuvoistamme, mutta te ette äänestyksestänne. Jos neuvonantaja ja sen noudattaja olisivat yhtä vastuunalaiset, niin tekin viisaammin tekisitte päätöksenne. Mutta nyt sitävastoin kannatte te vihaa sitä vastaan, joka teitä on kehottanut tekemään jotakin, joka ei onnistu, vaikka hänellä ei ole kuin yksi ääni, mutta ette teitä itseänne vastaan, vaikka teitä on useampia päättämässä".

"Astuessani esiin puhuakseni Mytileeneen asioista, en halua vastustella enkä liioin syyttää ketään; sillä tässähän ei ole kysymys heidän vääryyksistänsä, vaan on tarkoin punnitseminen, mikä meille on edullisinta. Joskin kohta myönnän heidän harjoittaneen paljon vääryyttä, niin en minä sentähden kehota surmaamaan heitä, ellei se olisi meille hyödyksi, yhtä vähän kuin tahtoisin, että heitä säästettäisiin, ellei siitä olisi meille hyötyä. Minusta meidän nyt on päättäminen ennemmin tulevaisuudesta, kuin nykyisyydestä. Mitä taasen tulee siihen, minkä Kleoon jyrkimmin vakuuttaa olevan hyödyllistä tulevaisuudessa, että nimittäin luopumisen halu vähenisi, jos sille määrättäisiin kuolemanrangaistus, niin minä puolestani olen vakuutettu, että tämmöisellä menettelyllä olisi aivan päinvastainen seuraus. Älkää antako Kleoonin kauniin puheen viehättää teitä hylkäämään minun hyödyllistä ehdotustani. Sillä teissä kuohuva viha Mytileeneeläisiä kohtaan voisi pian houkutella teitä pitämään hänen puhettansa oikeudenmukaisena. Meidän ei ole ikäänkuin käyminen käräjiä heitä vastaan, vaan neuvotteleminen miten meillä olisi heistä hyötyä."

"Valtiot määräävät ylipäätään kuolemanrangaistuksen paljonkin pienemmistä rikoksista, kuin kyseissä olevasta, mutta kumminkin houkuttelee onnistumisen toivo heittäytymään vaaraan, eikä kukaan ryhdy vaaranalaiseen toimeen, luullen ettei yritys häneltä onnistuisi. Ja mikä kaupunki kapinoitsisi luullen, etteivät sen omat sekä liittolaistensa avulla tehdyt valmistukset ole yritykseen riittäviä? Kaikkien ihmisten luonnossa on taipumus tehdä rikoksia sekä yksityisiä että valtiota kohtaan, eikä löydy lakia, joka voisi pidättää ihmisiä tästä, vaikka kohtakin on kovennettu rangaistuksia kaikin tavoin, jotta rikokset vähenisivät. Otaksuttavasti olivat rangaistukset muinoin suurimmistakin rikoksista lievemmät, mutta kun siitä huolimatta rikokset jatkuivat, niin aikaa voittaen määrättiin kuolemanrangaistus useimmissa tapauksissa. Ja kuitenkin tehdään yhä rikoksia. On siis joko keksittävä joku hirvittävämpi pelotus, tahi myönnettävä, ettei kuolemanrangaistuksestakaan ole mitään hyötyä."

"Kaikki ihmiset ovat taipuvaiset heittäytymään vaaraan. Puute tekee köyhät rohkeiksi, varallisuus taasen tekee kopeaksi ja voitonhimoiseksi, muut sattumat viettelevät ihmisiä voimallansa vaaroihin aina sen himon vaikutuksesta, joka kutakin ihmistä vallitsee. Ennen kaikkea ovat toivo ja himo vaikuttimina: himo tekee alotteen, toivo seuraa tätä. Himo keksii vehkeet, toivo lupaa menestystä, ja molemmat saattavat aikaan suurimpia onnettomuuksia, ja vaikka kohtakin näkymättömiä, ovat ne mahtavammat, kuin näkyvät vaarat. Näitten lisäksi vaikuttaa puolestansa myöskin menestyminen: sillä odottamaton menestys saapi heikommatkin heittäytymään vaaraan, puhumattakaan kaupungeista, koska niillä ovat kysymyksessä suurimmat edut: vapaus ja toisten hallitseminen, ja koska jokainen yksityinen useiden avustamana asettaa itsensä suunnattoman korkealle. Sanalla sanoen: mahdottomia uskoo ja suurta typeryyttä ilmaisee, jos luulee jonkun lain voimalla tahi jollakin muulla hirmulla voivansa estää himon valtaamaa ihmisluonnetta mielensä mukaan toimimasta."

"Älkää siis, luottaen kuolemanrangaistuksen voimaan, tehkö mitään epäviisasta päätöstä, älkääkä riistäkö kapinoitsijoilta toivoa katumiseen ja virheensä piakkaiseen hyvittämiseen. Sillä ottakaa huomioon, että tämmöisen katsantokannan vallitessa kapinoitseva kaupunki, kun se huomaa joutuvansa alakynteen, pyrkii sovintoon, kun se vielä kykenee maksamaan sotakulungit sekä vastedes veronsa. Mutta jos kuolemanrangaistus määrätään, ettekö luule, että jokainen kaupunki siinä tapauksessa paremmin varustautuu kapinaan kuin nyt, ja että se äärimmäisiin kestää piiritystä, jos on yhdentekevää, antautuuko se myöhään vaiko heti? Miten meille ei olisi haitallista kustantaa pitkällistä piiritystä sopimuksen viipymisen takia, ja saada käsiimme kaupunki hävitettynä ja siten menettää kaikki tulo siitä vastaisuudessa? Näistä tuloista lähtee kuitenkin voimamme vihollisia vastaan."

"Näin ollen, on meidän otettava vaari, ettemme ankarasti tuomitsemalla näitä rikollisia vahingoita itseämme, vaan että pidämme silmällä, miten hallussamme olevat kaupungit varojensa runsaudella olisivat meille hyödyksi. Meidän ei tule luottaa lakiemme ankaruuteen, vaan viisaaseen menettelyyn. Mutta me teemme päinvastoin, jos me kukistettuamme ennen vapaan ja sittemmin väkivallalla valloittamamme kaupungin, kun se luonnollisesti itsenäisyytensä puolesta nousee kapinaan, luulemme sen olevan rangaistavan mitä ankarimmin. Ei pidä ankarasti rangaista vapaita kapinoitsijoita, vaan tarkasti valvoa heitä, ennenkuin he nousevat kapinaan, ja varoa, ettei tämä ajatuskaan heissä synny. Kun olemme kukistaneet kapinan, on mitä pienin osa heistä pidettävä syyllisenä."

"Ajatelkaa siis, kuinka suunnattoman virheen te tekisitte, seuraamalla Kleoonin neuvoa. Tätä nykyä on kansa kaikissa kaupungeissa teille suosiollinen, eikä ole ottanut osaa ylimyksien kapinoihin, tahi jos se pakosta on sen tehnyt, niin se esiintyy vihamielisenä kapinan alkuunpanijoita kohtaan, ja mennessänne sotaan, on teillä liittolaisena kapinoitsevan kaupungin rahvas. Jos te nyt surmaatte Mytileeneen kansan, joka ei ensinkään ole ottanut osaa kapinaan, vaan päinvastoin, heti kun se sai aseet käsiinsä, vapaa-ehtoisesti jätti kaupungin teille, niin te ensinkin teette väärin surmaamalla hyväntekijänne, ja toiseksi teette te juuri sitä, mitä ylimykset mieluimmin tahtovat. Sillä nostaessaan kaupungit kapinaan, saavat he kansan heti puolellensa, koska te näytätte saman rangaistuksen kohtaavan väärintekijöitä kuin niitä, jotka eivät ole syypäitä rikokseen. Joskin he ovat rikkoneet, tulee meidän olla huolimatta siitä, jottei ainoa meille vielä jäänyt liittolainen tulisi meidän viholliseksemme. Paljoa hyödyllisempänä meidän valtamme ylläpitämiseksi pidän minä olla loukkauksista huolimatta, kuin oikeudenmukaisesti surmata niitä, joita ei pitäisi surmata. Tuo Kleoonin rangaistuksen oikeudenmukaisuus ja hyödyllisyys eivät millään muotoa sovellu yhteen."

"Ymmärrätte siis minun neuvoni olevan paremman, jonka tähden kehoitan teitä ilman mitään hemmottelua tahi arkuutta, joita minä puolestani kovasti vastustan, vaan ainoastaan ilmituotujen syiden nojalla ja kylmäverisesti tuomitsemaan ne Mytileeneeläiset, jotka Pakees on tänne lähettänyt. Mutta sallikaa toisten rauhassa asua kaupungissansa. Sillä tämä on sekä hyvä tulevaisuudessa että nyt jo pelottava vihollisille. Se, joka tekee viisaan päätöksen, on voimakkaampi vihollisia vastaan, kuin se, joka, vaikka kohtakin väkevä, tekee ajattelemattoman hyökkäyksen."

Täten puhui Diodotos. Kun Ateenalaiset olivat kuulleet nämät tykkänään vastakkaiset lausunnot, syntyi heidän keskenään erimielisyys, ja äänestyksessä saivat molemmat mielipiteet melkein yhtä paljon kannatusta, mutta Diodotoksen ehdotus pääsi kuitenkin voitolle. Heti lähetettiin kiireesti menemään toinen kolmisoutulaiva, jottei vuorokautta ennen lähetetty laiva ennättäisi varemmin perille, ja kaupunkia hävitettäisi. Koska Mytileeneen lähettiläät olivat varustaneet laivan viinillä ja jauhoilla sekä luvanneet suuremmoisia palkinnoita, jos se saavuttaisi toisen, niin kiiruhtivat merimiehet matkaa semmoisella innolla, että soutaessaan söivät viiniin ja öljyyn kastettuja jauhoja, ja että miehistöstä osa vuorostaan nukkui, kun toinen osa souti. Kun onneksi vastatuuli ei kohdannut heitä, ja koska edellinen laiva luonnottoman tehtävänsä takia ei pitänyt kiirettä, jotavastoin tämä kulki näin suurella nopeudella, niin edellinen ennätti ainoastaan sen verran ennen saapua perille, että Pakees sai käskyn lukeneeksi ja oli panemaisillaan sen toimeen, kun toinen ennätti perille ja esti hävittämisen. Näin lähellä oli Mytileenee perikatoansa.

Ne miehet taasen, jotka Pakees oli lähettänyt kapinan alkuunpanijoina, mestattivat Ateenalaiset Kleoonin kehotuksesta. Niitä oli hiukan toista tuhatta. Ateenalaiset revittivät myös Mytileeneen muurit ja ottivat haltuunsa heidän laivansa. Lesbolaisille ei määrätty mitään veroa, mutta heidän maansa, paitsi Metymneeläisten, jaettiin 3,000 osaan, joista 300 pyhitettiin jumalille, ja muitten osien omistajiksi määräsivät Ateenalaiset arvan mukaan omia kansalaisiansa. Maksamalla näille joka osasta kaksi minaa vuodessa, saivat Lesbolaiset viljellä maatansa. Ateenalaiset ottivat niin ikään haltuunsa ne mannermaan kaupungit, jotka olivat Mytileeneeläisten vallan alaisia. Tästä lähtien kuuluivat siis nämät Ateenalaisille. Sellaiset olivat tapahtumat Lesboksessa.

Samana kesänä tekivät Ateenalaiset Lesboksen anastamisen jälkeen Nikeeratoksen pojan Niikiaan johdolla retken Minooan saareen, joka sijaitsee Megaran edustalla. Megaralaiset olivat tänne rakentaneet tornin, jota he käyttivät vartiohuoneena. Koska tämä oli lähempänä Ateenaa kuin Buudoros ja Salamis, tahtoi Niikias tähän asettaa vartiopaikan, josta hän voisi estää Peloponneesolaisia sieltä salaa purjehtimasta kolmisoutu- ja rosvolaivoilla, kuten tähän saakka olivat tehneet, niinkuin myöskin purjehtimasta Megaraan. Piirityskoneilla ensin valloitettuansa kaksi Nisaian merenpuolista linnaa ja täten avattuansa merenkulun saaren ja mannermaan välillä, rakensi hän linnoituksen myöskin mannermaan puolelle, siihen paikkaan missä matalan veden yli olisi voinut tulla avuksi siltaa myöten saarelle, joka ei ollut kaukana mannermaasta. Kun tämä kaikki muutamassa päivässä oli saatu aikaan, rakensi hän myöhemmin myöskin saarelle linnoituksen, johon hän jätti miehistön, ja palasi sotajoukkoineen kotia.

Samoihin aikoihin sinä kesänä antautuivat Plataialaiset, koska heiltä loppuivat muonavarat, eivätkä he enää voineet kestää piiritystä, Peloponneesolaisille seuraavalla tavalla. Viimeksimainitut tekivät heidän muurejansa vastaan hyökkäyksen, jota Plataialaiset eivät voineet torjua. Vaikka kohtakin Lakedaimonilainen päällikkö hyvin tunsi heidän heikkoutensa, ei hän kuitenkaan tahtonut valloittaa kaupunkia rynnäköllä. Niin oli hänelle käsketty Lakedaimonista, jottei Plataiaa tarvitsisi luovuttaa, koska se olisi vapaa-ehtoisesti antaunut, jos tehtäisiin rauha Ateenan kanssa ja sovittaisiin, että sodassa valloitetut kaupungit olisivat jätettävät takaisin. Lakedaimonilainen päällikkö lähetti sentähden heidän luoksensa airuen ilmottamaan, että jos jättäisivät kaupungin vapaaehtoisesti Lakedaimonilaisille ja alistuisivat heidän tuomionsa alle, rikolliset rangaistaisiin, mutta ei ketään tutkimatta. Näin puhui airut. Plataialaiset jättivät kaupungin, sillä he olivat jo vallan ahtaalla. Heitä ylläpitivät Peloponneesolaiset moniaita päiviä, kunnes tuomarit, viisi miestä, tulivat Lakedaimonista. Saavuttuansa he eivät tehneet mitään syytöstä, vaan kutsuivat Plataialaiset eteensä ja kysyivät heiltä, olivatko he osottaneet mitään hyvää Lakedaimonilaisille tahi heidän liittolaisillensa sodan kestäessä. Plataialaiset pyysivät saada vastata pitemmälti ja asettivat puolustajiksensa Asoopolaoksen pojan Astymakoksen ja Aeimneestoksen pojan Lakoonin, joka oli Lakedaimonilaisten kestiystävä. Nämät esiintyivät ja puhuivat seuraavasti:

"Me olemme luovuttaneet kaupunkimme teille luullen, että meidät asetettaisiin laillisen tuomioistuimen eteen, eikä tämmöisen, ja me suostuimme hyväksymään teidät tuomareina, kuten vielä nytkin teemme, jotta meidät tuomittaisiin puolueettomasti. Mutta nyt me pelkäämme, että kumpaisessakin tapauksessa olemme erehtyneet. Sillä arvattavasti tulemme me tässä taistelemaan hengestämme, ettekä te tule olemaan puolueettomia, päättäen siitä, ettei meitä vastaan ole tehty mitään syytöstä, johon voisimme vastata, vaan että omasta pyynnöstämme olemme saaneet sananvuoron. Koska kysymys on lyhyt, niin todenmukainen vastaus langettaa meidät, valheellinen taasen todistettaisiin vääräksi. Kaikin puolin pulassa on meidän kuitenkin pakko puhua; sillä varmemmalta näyttää puhua, kuin olla puhumatta. Jos ei lausuttaisi sanaakaan tämmöisten asianhaarain vallitessa, niin voisi otaksua, että olisimme tulleet pelastetuiksi, jos olisi sana sanottu. Sitäpaitsi on meidän vaikea saada teitä uskomaan sanojamme; sillä jos me olisimme outoja toisillemme, niin voisimme tuoda esiin todistuksia puolustukseksemme; mutta nyt on meidän puhuminen teille, jotka tunnette kaikki seikat. Me emme pelkää, että syytätte meitä siitä, että meidän ansiomme olisivat teidän ansioitanne vähemmät, vaan että te olette kutsuneet meidät kuuntelemaan muitten mieliksi jo langetettua tuomiota."

"Kuitenkin tahdomme osottaa käytöksemme Teebalaisia kohtaan ja muistuttamalla, mitä hyvää olemme tehneet teille muille Helleeneille, koettaa taivuttaa teidän mieltänne."

"Tuohon lyhyeen kysymykseen, olemmeko me tehneet hyvää tässä sodassa Lakedaimonilaisille ja heidän liittolaisillensa, vastaamme me, että te, jos pysytte vihollisina, ette ole kärsineet mitään vääryyttä, jos teitä ei ole kohdeltu ystävällisesti. Mutta jos katsotte itsenne ystäviksi, niin olette te itse ennemmin tehneet väärin ryhtymällä sotaan meitä vastaan. Rauhan kestäessä sekä taistelussa Meedialaisia vastaan olemme me esiintyneet kunnon miehinä; sillä emme ole ensimmäisinä rikkoneet rauhaa, ja taistelussa Hellaan vapauden puolesta olimme me ainoat Boiootialaiset. Ja vaikka olemme mannermaalaisia, taistelimme me Artemisionin meritappelussa, ja taistelussa omassa maassamme avustimme me teitä ja Pausaniasta, kuten me myöskin olemme voimiemme mukaan ottaneet osaa kaikkiin senaikuisiin taisteluihin, joihin Helleenit joutuivat. Ja kun suuri pelko valtasi Spartan, maanjäristyksen jälestä kapinoitsevien Heilootain Itoomee-vuorelle asettumisen johdosta, lähetimme me teille avuksi kolmannen osan sotajoukostamme. Tätä teidän, Lakedaimonilaisten, ei pitäisi unhoittaa."

"Tämmöisinä kehumme me muinoin esiintyneemme tärkeimmissä tapauksissa, vihollisiksi vasta myöhemmin jouduimme, johon te olette syypäät. Sillä kun me, Teebalaisten hyökätessä meidän kimppuumme, pyysimme päästä teidän liittoonne, niin te ette ottaneet meitä vastaan, vaan käskitte meidän kääntyä Ateenalaisten puoleen, koska olivat lähimpinä, jotavastoin sanoitte itse olevanne liian etäällä. Sodan kestäessä te ette ole kärsineet, ettekä tule kärsimään mitään pahaa meidän puoleltamme. Jos me emme teidän käskystänne ole tahtoneet luopua Ateenalaisista, niin emme ole tehneet väärin. Sillä nämät avustivat meitä Teebalaisia vastaan, kun te meidät hylkäsitte, eikä olisi ollut kaunista luopua heistä, semminkin kun he olivat osottaneet ystävyyttä meille ja pyynnöstämme ottaneet meidät liittolaisikseen, vaan oikein oli alttiisti noudattaa heidän käskyjänsä. Jos se, mitä kumpikin teistä määrää liittolaisensa tekemään, ei ole kunnon tekoa, niin eivät käskyn noudattajat siitä vastaa, vaan ne, jotka saattavat heidät väärin tekemään."

"Teebalaiset ovat monasti muutenkin meitä loukanneet, ja heidän viimeisen vääryytensä te tunnette, jonka tähden me olemme tässä pulassa. Sillä kun he rauhan kestäessä ja vieläpä kuukausjuhlana valloittivat kaupunkimme, olemme me luonnollisesti heille tämän kostaneet kaikkien ihmisten oikeaksi tunnustamaa lakia seuraten, jonka mukaan on oikeus torjua päältään hyökkäävä vihollinen, eikä ole oikein, että me heidän tähtensä tulemme kärsimään. Jos te katsotte oikeaksi sen, mikä teille tällä hetkellä on hyödyllistä ja Teebalaisten vihamielisyyttä tyydyttävää, niin ette näytä olevanne puolueettomia tuomareita, vaan enemmän pitävänne silmällä omaa etuanne. Joskin he nyt näkyvät olevan hyödyllisiä, niin olimme me ja muut Helleenit teille paljoa hyödyllisemmät silloin, kun olitte suurimmassa vaarassa. Nyt te uhkaatte meitä; mutta siihen aikaan, jolloin barbari koetti tehdä meidät kaikki orjiksi, olivat nuo hänen puolellansa. Oikeudenmukaista on panna meidän nykyinen hairahduksemme, jos se on hairahdus, vastapainoksi silloiselle alttiudellemme, ja silloin kyllä huomaatte alttiutemme paljoa suuremmaksi, kuin hairahduksemme, ja varsinkin semmoiseen aikaan, jolloin oli harvinaista, että joku Helleeni kunnollaan vastusti Kserkseen sotavoimia, ja jolloin niitä suuresti kiitettiin, jotka eivät barbarin hyökätessä maahan katsoneet omaa etuansa, vaan mieluummin vaaroja kestäen tavottelivat yhteistä hyvää. Me, joita näiden joukossa kunnioitettiin ensimmäisinä, saamme nyt pelätä, että joudumme perikatoon näiden samojen avujen tähden, koska oikeudenmukaisesti olemme liittoutuneet Ateenalaisiin mieluummin, kuin voitonpyynnöstä teihin. Kumminkin täytyy pitää samaa mielipidettä samoista asioista, eikä saa pitää edullisena muuta kuin, että teillekin nykyhetkenä on etuisaa olla vakaasti kiitollisia uskollisille liittolaisillenne."

"Muistakaa, että useimmat Helleenit pitävät teitä kunnollisuuden esikuvina. Jos te kohtuuttomasti päätätte meistä, niin varokaa, ettei teitä, ylistettyjä miehiä, moitita nuhteettomien miesten kohtuuttomasta tuomitsemisesta sekä siitä, että yhteisiin pyhäkköihin ripustatte meiltä, Hellaan hyväntekijöiltä, otetuita saaliita. Sillä tämä teidän, kunnon miesten, nuhteettomista miehistä langettama tuomio ei tule olemaan salassa. Hirmuiselta tuntuu, että Lakedaimonilaiset hävittäisivät Plataian, ja että Teebalaisten mieliksi koko Helleenikunnasta pyhitte pois sen kaupungin, jonka nimen sen urhollisuuden tähden esi-isänne piirsivät Delfoin kolmijalkaan. Siihen määrin onnettomiksi olemme nyt joutuneet, me, jotka Meedialaisten voittaessa jouduimme perikatoon, että nyt teidän, muinaisten parasten ystäviemme, kautta joudumme Teebalaisten valtaan, ja että olemme joutuneet äärimmäisen vaaran alaisiksi, nimittäin että me, jos emme olisi antautuneet, olisimme kuolleet nälkään, tahi nyt tuomitaan kuolemaan. Ja me Plataialaiset, jotka voimiemme mukaan olemme harrastaneet Helleenien parasta, työnnetään hyljättyinä ja avustamattomina pois kaikkien Helleenien yhteydestä. Eikä yksikään entisistä liittolaisistamme meitä auta, ettekä edes tekään, Lakedaimonilaiset, ainoa toivomme, näy olevan luotettavia."

"Me rukoilemme teitä yhteisten suojelusjumalien nimessä ja Hellaan hyväksi osotetun kuntomme takia taipumaan ja muuttamaan ajatuksenne, jos Teebalaiset teitä ovat yllyttäneet johonkin julmaan tekoon, sekä pyytämään heiltä vastalahjaksi, ettei niitä surmata, joita on kohtuutonta surmata, että saisitte sopivan kiitollisuuden ettekä häpeää, ja jottette toimien toisten mieliksi häpäisisi itseänne. Pian käy ruumiimme tuhoaminen, mutta vaikea on poistaa siitä johtuva häpeä. Sillä meitä te ette tule rankaisemaan oikeudenmukaisesti vihollisina, vaan sotimaan pakotettuina ystävinä. Jos te siis suojelette henkeämme, tuomitsette te oikein, muistaen että vapaaehtoisesti olemme antautuneet teille ja rukoilevina kätemme ojentaen, ja Helleeneillähän on laki, ettei sellaisia saa tappaa, sekä huomaten, että aina olemme olleet teidän hyväntekijöitänne. Heittäkää silmäys Meedialaisten surmaamien ja meidän alueellamme haudatuiden esi-isienne lepopaikkoihin, joita me vuosittain kunnioitamme juhlapuvussa kansanjuhlilla ja muillakin menoilla. Näille me uhraamme esikon kaikista maamme tuotteista, ystävinä ystävällisestä maasta, sotatovereina entisille sotatovereillemme. Aivan päinvastoin tulette tekemään, jos te julistatte väärän tuomion. Sillä Pausanias luuli hautaavansa isänne ystävälliseen maahan ja ystävällisten miesten keskuuteen, se on teidän muistettava. Mutta jos te meidät surmaatte ja teette Plataian Teebalaiseksi maaksi, mitä muuta te teette, kuin jätätte viholliseen maahan ja murhaajien keskuuteen isänne ja sukulaisenne, niitä kunnioituksia vaille, joita he nyt nauttivat? Lisäksi saatatte orjuuteen sen maan, jossa Helleenit vapautuivat, ja riistätte paljaiksi niiden jumalien pyhäköt, joita rukoillen he voittivat Meedialaiset, ja riistätte isiltä perityt uhrit niiden perustajilta ja järjestäjiltä."

"Ei teille, Lakedaimonin miehet, tuota kunniaa poikkeeminen Helleenien yleisistä tavoista ja esi-isäinne loukkaaminen eikä liioin, että te toisten vihamielisyyden takia surmaatte meidät, hyväntekijänne, jotka emme koskaan ole teitä loukanneet. Päinvastoin tulee teidän armahtaa meitä ja antaa järkevän sääliväisyyden taivuttaa mieltänne. Teidän tulee huomata niin hyvin sen rangaistuksen julmuutta, jota me tulisimme kärsimään, kuin myöskin minkäarvoisia me, jotka kärsimme rangaistuksen, olemme, ja pitää mielessänne, kuinka ansaitsematon onnettomuus voi kohdata ketä tahansa."

"Me puolestamme, niinkuin meidän sopii ja hätä vaatii, rukoilemme teitä meidän molempien ja kaikkien Helleenien yhteisten jumalien nimessä armahtamaan meitä. Vedoten isienne vannomiin valoihin, joita ette saa unhottaa, esiinnymme me rukoilevina isienne haudoilla, huutaen avuksemme kuolemaan vaipuneita, ettei meitä jätettäisi Teebalaisten käsiin, ja etteivät paraat ystävämme luovuttaisi meitä kiivaimmille vihollisillemme. Muistakaa sitä päivää, jona me esi-isienne kanssa suoritimme mitä loistavimmat urotyöt, mutta jona samana meitä uhkaa mitä julmin kohtalo."

"Mutta nyt on meidän pakko ryhtyä meidän asemassamme oleville henkilöille mitä vaikeimpaan toimeen, lopettamaan puhettamme, vaikeimpaan, koska samalla myöskin hengen menettämisen vaara lähenee, ja kun me lopetamme, painamme vielä kerran mieleenne, ettemme Teebalaisille ole luovuttaneet kaupunkiamme, sillä mieluummin olisimme valinneet hirmuisimman nälkäkuoleman, vaan että luottamuksella olemme antautuneet teille. Mutta jos ette tähän myönny, on oikeudenmukaista, että saamme päästä samaan asemaan, jossa ennen antautumista olimme, ja valita minkä vaaran haluamme. Me vaadimme niin ikään, ettette te, Lakedaimonin miehet, vasten lupaustanne jätä meitä, Plataialaisia, Helleenien innokkaampia auttajia, jotka nyt haemme apua teiltä, kiivaimpien vihamiestemme, Teebalaisten, käsiin, vaan että esiinnytte pelastajinamme, ja ettette tee meitä orjiksi, kun kaikkia muita Helleenejä vapautatte."

Näin lausuivat Plataialaiset. Mutta Teebalaiset, jotka pelkäsivät, että Lakedaimonilaiset heidän puheensa johdosta leppyisivät, ilmottivat niinikään tahtovansa puhua, koska toistenkin vasten heidän luuloansa oli sallittu pitemmältä puhua, eikä ainoastaan lyhyesti vastata kysymykseen. Kun heidän pyyntöönsä oli suostuttu, lausuivat he näin:

"Me emme olisi pyytäneet sanan vuoroa, jos Plataialaiset lyhyesti olisivat vastanneet kysymykseen, eivätkä syytöksellä olisi kääntyneet meitä vastaan, sekä asiaan kuulumattomasti puolustaneet itseänsä seikoista, joista ei kukaan ole heitä syyttänyt, eivätkä myöskään kehuneet toimista, joita ei kukaan ole moittinut. Meidän tulee siis nyt vastustaa syytöksiä ja selvittää heidän kehumisensa, jottei heitä auttaisi meidän huonoutemme eikä heidän ansiokkuutensa, vaan jotta te tuomitsisitte, kuultuanne totuuden kumpaisestakin näistä seikoista."

"Me jouduimme ensin eripuraisuuteen heidän kanssansa, kun me, asutettuamme muun osan Boiootiaa, vihdoin koetimme asuttaa myöskin Plataian, ja muut maakunnat, jotka, karkotettuamme niissä asuvat sekakansat, olivat joutuneet haltuumme, koska Plataialaiset eivät tahtoneet olla meidän johtomme alla, kuten ensin oli määrätty, vaan poiketen muista Boiootialaisista luopuivat isien tavoista, ja koska he, kun koetettiin heitä tähän pakottaa, liittyivät Ateenalaisiin ja näiden kanssa meitä suuresti vahingoittivat, jonkatakia he nyt puolestaan saavat kärsiä."

"Barbarin hyökätessä Hellaaseen, sanovat he olleensa ainoat Boiootialaiset, jotka eivät pitäneet Meedialaisten puolta, ja tästä he hyvin kerskaavat ja soimaavat meitä. Mutta me väitämme, etteivät he olleet Meedialaisten puolella sentähden ainoastaan, etteivät Ateenalaisetkaan olleet niiden puolella, ja että he myöhemmin, Ateenalaisten hyökätessä Helleenejä vastaan, samalla lailla olivat Boiootialaisista ainoat, jotka kannattivat Ateenalaisia. Mutta muistakaa, missä tilassa kumpanenkin teki niin. Meidän kaupunkiamme ei hallinnut siihen aikaan harvainvalta eikä kansanvalta, vaan hallitus oli silloin muutamien miesten käsissä, joka on vasten lakeja ja kaikkea järkeä sekä lähin yksinvaltaa. Ja koska nämät vallan anastajat siten toivoivat saavuttavansa vielä laajemman vallan, jos Meedialaiset pääsisivät voitolle, niin he, kansaa hilliten, johtivat viholliset maahan. Näin teki siis kaupunki, kun sillä ei ollut yleistä päätösvaltaa. Ei sovi sitä siis soimata siitä, mitä se on rikkonut ollessaan ilman laillista hallitusta. Mutta kun Meedialaiset olivat poistuneet ja kaupunkimme taasen pääsi laillisiin oloihin, niin muistakaa, miten me, kun Ateenalaiset myöhemmin hyökkäsivät ja koettivat panna sekä muun Hellaan että meidänkin maamme valtansa alle ja jo olivat kapinan avulla anastaneet suuren osan siitä, miten me silloin Korooneian tappelussa taistelimme ja voitimme heidät, pelastaen siten Boiootian, sekä miten me nyt innokkaasti autamme vapauttamaan Helleenejä, hankkien hevosia ja sotatarpeita enemmän, kuin muut liittolaiset. Riittäköön tämä puolustukseksi Meedialaisuudestamme."

"Miten te enemmän olette loukanneet Helleenejä ja syystä olette ansainneet kovimman rangaistuksen, sen me nyt koetamme näyttää. Te sanotte tulleenne Ateenalaisten liittolaisiksi ja kansalaisiksi, puolustautuaksenne meitä vastaan. Siinä tapauksessahan teidän olisi pitänyt ohjata heitä ainoastaan meitä vastaan, eikä heidän kanssansa hyökätä muitten kimppuun. Olihan teillä tilaisuus, jos te vastahakoisesti seurasitte Ateenalaisia, liittyä siihen liittoon, jonka Lakedaimonilaiset olivat panneet toimeen Meedialaisia vastaan, johon te itse vetoatte. Tämä liitto oli kyllä riittävä pidättämään meitä ahdistamasta teitä ja, joka on pää-asia, antamaan teille tilaisuuden pelotta päättää mielenne mukaan. Mutta vapaaehtoisesti ja pakotta valitsitte te mieluummin Ateenalaisten liiton. Te sanotte, että on häpeällistä luopua hyväntekijöistänsä; mutta paljoa häpeällisempää ja enemmän väärää on luopua kaikista Helleeneistä, joiden kanssa te olette vannoneet yhteisen liittovalan, kuin yksin Ateenalaisista, jotka koettavat saattaa orjuuteen Hellaan, kun toiset taasen koettavat vapauttaa maatamme. Ja te osotatte heille kiitollisuutta, joka ei suinkaan ole vapaa häpeästä. Sillä te olette, kuten itse sanotte, kutsuneet heitä avuksenne loukattuina, mutta myöskin auttaneet heitä loukkaamaan muita. Kuitenkin on vähemmän häpeällistä olla osottamatta vastaavaa kiitollisuutta, kuin osotetulla kiitollisuudellaan avustaa toista loukkaamaan muita."

"Te olette selvästi osottaneet, ettette siihen aikaan ainoastaan Helleenien takia vastustaneet Meedialaisia, vaan sentähden, etteivät Ateenalaiset olleet heidän puolellansa, koska tahdoitte toimia samoten kuin he, mutta toisin kuin muut. Ja nyt tahdotte te kuitenkin laskea hyväksenne sen, minkä olette tehneet muitten tähden! Mutta tämä ei ole kohtuullista, vaan niinkuin olette valinneet Ateenalaiset, niin kärsikää myöskin heidän kanssansa, eikä teidän tule vedota silloiseen liittoon, ikäänkuin teille siitä pitäisi olla apua. Sillä te luovuitte siitä ja autoitte luopumisellanne enemmän, kuin estitte, Aiginalaisten ja moniaitten muiden samaan liittoon kuuluvien orjuuteen saattamisen, ja tätä te ette tehneet vasten tahtoanne, vaan nykyisten lakien vallitessa, kenenkään teitä siihen pakottamatta, kuten meitä. Niinikään te ette myöntyneet viimeiseen kehotukseemme ennen piiritystä, että jäisitte puolueettomiksi. Keitä siis Helleenit suuremmalla syyllä vihaavat, kuin teitä, jotka kerskailette heidän haitaksensa osotetusta kunnollisuudestanne! Eikä teidän tule vedota siihen, että muka muinoin olette esiintyneet kunnon miehinä; sillä nyt olette selvästi näyttäneet, mihin luontonne teitä vetää. Ynnä Ateenalaisten kanssahan olette te kulkeneet vääryyden tietä. Riittäköön tämä meidän pakollisesta Meedialaisuudestamme ja teidän vapaaehtoisesta Ateenalaisuudestanne."

"Mitä viimeiseen vääryyteemme tulee, jonka kautta sanotte loukanneemme teitä, nimittäen että me rauhan kestäessä ja pyhässä kuussa laittomasti olemme rynnänneet teidän kaupunkianne vastaan, niin mielestämme emme ole rikkoneet enemmän, kuin tekään. Jos olisimme ominvaltaisesti hyökänneet kaupunkiinne ja vihollisina hävittäneet maatanne, niin olisimme tehneet väärin; mutta jos sekä varallisuudeltaan että suvultaan etevimmät teidän keskuudessanne vapaaehtoisesti ovat kutsuneet meitä, tahtoen lakkauttaa ulkolaisen liittonne ja palauttaa Boiootialaisten yleisen perinnäisen yhtenäisyyden, mitä me silloin olemme rikkoneet? Sillä johtajathan rikkovat enemmän kuin johdetut. Mutta meidän ymmärtääksemme eivät he enemmän, kuin mekään, ole tehneet väärin: sillä ollen kansalaisia yhtä hyvin, kuin te, ja pannen enemmän alttiiksi, aukaisivat he portit ja laskivat meidät kaupunkiinsa ystävällisesti eivätkä vihamielisesti, haluten estää huonoimpia teistä yhä huonommiksi tulemasta ja saattaa paremmat teistä oikeuksiinsa. He ovat tahtoneet johtaa kansalaistensa ajatukset oikealle uralle, eivätkä suinkaan vieroittaa kaupungin asukkaita toisistansa, vaan päinvastoin yhdistää heitä keskenänsä, hankkimatta kellekään vihollisia, vaan yhdistääkseen kaikki yhteiseen liittoon."

"Ettemme toimineet vihamielisesti, todistaa se, ettemme ketään loukanneet. Me ilmotimme, että sen, joka halusi kannattaa kaikkien Boiootialaisten isiltä perittyä hallitusmuotoa, tulisi liittyä meihin. Ensin myönnyittekin ja teitte liiton; mutta myöhemmin, kun huomasitte meidän olevan harvalukuisia, ette suinkaan esiintyneet yhtä sävyisästi kuin me, jos kohtakin mielestänne olimme toimineet kohtuuttomasti, kun ilman kansan suostumusta olimme tunkeuneet kaupunkiinne. Sillä te ryhdyitte heti väkivaltaisuuksiin ja ahdistitte meitä vasten sopimusta, koettamattakaan kehottaa meitä poistumaan kaupungista. Emme teitä syytä niiden johdosta, joita surmasitte taistelussa, sillä he kaatuivat jonkinlaisen lain mukaisesti; mutta mitä niihin tulee, jotka ojensivat kätensä teidän puoleenne, ja jotka te, otettuanne heidät vangeiksi, meille lupasitte jättää eloon, vaan jotka te kumminkin vasten lakia surmasitte, miten te ette ole siinä tehneet jotakin hirmuista? Ja vaikka te vähässä ajassa olette tehneet kolme vääryyttä: sovinnon rikkomisen, senjälkeen miesten surmaamisen sekä sen valheellisen lupauksen heidän suhteensa, ettette heitä tappaisi, jos emme hävittäisi peltojanne, niin kuitenkin väitätte meidän toimineen laittomasti, vaan ette pidä itseänne velvollisina antamaan meille mitään hyvitystä. Ei suinkaan! Niin! jos vaan nämät tuomitsevat oikein, niin tulette te kaikesta tästä kärsimään rangaistuksen."

"Lakedaimonin miehet! Kaiken tämän olemme me lausuneet sekä meidän että teidän tähden, jotta teille kävisi selväksi, että te oikeudenmukaisesti tuomitsette noille rangaistuksen, ja jotta me ymmärtäisimme, että vielä suuremmalla oikeudella kostamme heille, sekä jottette heltyisi heidän entisistä avuistansa, jos heillä joitakuita olisikin ollut, jotka kyllä ovat luettavat vääryyttä kärsivien hyväksi, mutta vääryyden tekijöille kaksinkertaisen rangaistuksen syyksi, koska nämät eivät ole toimineet luontonsa mukaisesti. Älköön heille myöskään olko apua valituksista, joilla he vetoavat isienne hautoihin ja turvattomuuteensa. Sillä me olemme kärsineet paljoa hirmuisemmin, kun nuo meiltä surmasivat kukoistavan nuorisomme, joiden isät osaksi kaatuivat Korooneian tappelussa, saattaen Boiootian puolellemme, osaksi orvoiksi jääneinä istuvat autioissa taloissansa, rukoillen teiltä paljoa oikeutetumpaa rangaistusta noille. Sillä syyttä kärsivät ihmiset ansaitsevat sääliä, mutta tyytyväisyyttä herättää niiden rankaiseminen, jotka ovat sen ansainneet, kuten nuo. Nykyiseen turvattomuuteensa ovat he itse syypäät, sillä he ovat itse tahallaan työntäneet luotaan paremmat liittolaiset. He ovat tehneet väärin, ennenkuin mitään meidän puoleltamme olivat kärsineet, ja noudattaen enemmän vihaansa kuin oikeutta, jonka takia he nyt tulevat kärsimään rangaistuksen, joka kuitenkaan ei vastaa heidän rikoksiansa. He tulevat kärsimään laillisen rangaistuksen, koska he ovat suostuneet jättämään itsensä tuomittaviksenne eivätkä suinkaan armoa rukoilevina antautuneet teille. Suojelkaa siis, Lakedaimonin miehet, näiden polkemaa Helleenien lakia, ja osottakaa meille, vääryyttä kärsineille, oikeutettua kiitollisuutta alttiudestamme, älkääkä työntäkö meitä noitten puheitten takia luotanne, vaan opettakaa Helleeneille, että heidän ei tule sanoissa vaan teoissa kilpailla, joita jälkimmäisiä, jos ovat kelvollisia, jo lyhyt puhe riittää ilmottamaan, jotavastoin vääryyttä tekevien kauniilla sanoilla koristetut puheet ovat pelkkiä verukkeita. Jospa päälliköt, kuten te nyt, aina lyhyesti päättäisivät kaikkien asiat, niin vähemmän koetettaisiin kauniilla sanoilla koristella vääryyttä."

Tähän suuntaan puhuivat Teebalaiset. Lakedaimonilaiset tuomarit katsoivat oikeaksi kysymyksen, olivatko Plataialaiset sodan kestäessä osottaneet heille mitään hyvää, koska he jo ennen olivat kehottaneet Plataialaisia pysymään rauhassa vanhojen sopimusten mukaan, jotka Pausanias oli saanut aikaan Meedialaisen sodan jälkeen, ja koska eivät olleet myöntyneet Lakedaimonilaisten ennen piiritystä tekemään ehdotukseen, että näiden sopimusten mukaan pysyisivät puolueettomina. Sentähden he Lakedaimonilaisten mielestä eivät kuuluneet liittoon, ja olivat loukanneet heitä, jonkatakia he yksitellen kysyivät jokaiselta, oliko hän sodan kuluessa osottanut heille mitään hyvää; ja kun se, jolta kysyttiin, antoi kieltävän vastauksen, vietiin hän syrjään, ja täten surmattiin kaikki poikkeuksetta. Näin surmasivat he lähes 200 Plataialaista ja 25 Ateenalaista, jotka olivat piiritettyjen joukossa; naiset tekivät he orjiksi. Kaupungin antoivat Teebalaiset vuoden ajaksi asuttavaksi kapinan kautta karkotetuille Megaralaisille, ja puolellansa oleville Plataialaisille, jotka vielä olivat elossa. Myöhemmin hävittivät he sen perustuksia myöten ja rakensivat Heereen pyhäkön läheisyyteen 200 jalkaa pitkän vieraskodin, jossa kaikille puolin ympäriinsä oli huoneita sekä ylhäällä että alhaalla. Tähän rakennukseen käyttivät he Plataialaisten kattoja ja ovia; ja mitä vaan löytyi kaupungista kuparisia tahi rautaisia huonekaluja, niistä he tekivät Heereelle pyhitettyjä vuoteita. He rakensivat niin ikään tälle jumalattarelle kivestä 100 jalkaa pitkän pyhäkön. Maan he julistivat yhteiseksi omaisuudeksi ja antoivat sen vuokralle kymmeneksi vuodeksi, ja sen viljelijät olivat Teebalaisia. Varmaankin osottivat Lakedaimonilaiset tämmöistä nurjamielisyyttä Plataialaisia kohtaan yksinomaan Teebalaisten takia, koska arvelivat näistä heillä itsellään olevan hyötyä. Tämä oli Plataian loppu 93:lla vuodella siitä, kuin olivat ruvenneet Ateenalaisten liittolaisiksi.

Ne 40 Peloponneesolaista laivaa, jotka olivat purjehtineet Lesbolaisten avuksi, saapuivat, kun aavan meren yli pakenivat Ateenalaisten laivojen takaa-ajamina, Kreetan edustalla kestäneen myrskyn hajoittamina vihdoin Peloponneesokseen. Kylleeneessä tapasivat he 13 Leukalaista ja Amprakialaista laivaa Telliksen pojan Brasidaan johdolla, joka oli saapunut sinne Alkidaan neuvonantajaksi. Sillä Lakedaimonilaiset tahtoivat, kun eivät saaneet Lesbosta haltuunsa, suuremmalla laivastolla purjehtia kapinalliseen Kerkyyraan, jotta ennättäisivät sinne, ennenkuin Ateenalaiset, joilla Naupaktoksen edustalla oli ainoastansa 12 laivaa, ehtisivät saada apua Ateenasta. Tähän yritykseen valmistautuivat Brasidas ja Alkidas.

Kerkyyrassa syntyi kapina, kun Korintolaisten Epidamoksen tappelussa ottamat vangit vapautettiin ja palasivat kotiaan. Nämät väittivät päässeensä vapaiksi kestiystävien takaamasta 800 talentin suuruisesta summasta, mutta itse asiassa lupaamalla toimittaa Kerkyyran Korintolaisten valtaan. Vapautetut kävivät jokaisen kansalaisen puheilla, saadakseen kaupungin luopumaan Ateenalaisista. Kun sekä Ateenasta että Korintosta saapui laiva, kumpikin tuoden lähettilään, ja kun sen johdosta neuvoteltiin, niin päättivät Kerkyyralaiset pysyä Ateenalaisten liittolaisina, kuten ennemmin, mutta myöskin olla Peloponneesolaisten ystäviä. Kerkyyrassa löytyi mies nimeltään Peitias, Ateenalaisten kestiystävä ja kansanpuolueen johtaja. Tämän vaativat ennenmainitut miehet oikeuteen, syyttäen häntä, että hän muka koetti saattaa Kerkyyran Ateenalaisten valtaan. Julistettuna syyttömäksi, syytti hän puolestaan syyttäjiänsä siitä, että olivat taittaneet rypälepaaluja Zeyksen ja Alkinooksen pyhästä lehdosta. Sakko jokaisesta paalusta oli stateeri. Kun heitä tästä sakotettiin, istuutuivat he rukoilevina pyhäkön eteen sakon suuruuden tähden, pyytäen saada suorittaa sakon useimmissa erissä. Mutta Peitias, joka sattui istumaan neuvostossa, sai aikaan, että päätettiin antaa lain määräyksen mennä täytäntöön. Kun ei suostuttu tuomittujen pyyntöön, ja koska nämät ymmärsivät, että Peitias, niin kauan kuin hän istuu neuvostossa, yllyttäisi kansaa pitämään vihollisina ja ystävinä samoja kuin Ateenalaiset, niin he yksissä tuumin tikareilla varustettuina tunkeutuivat äkkiä neuvostoon ja surmasivat Peitiaan sekä muutamia muita neuvosmiehistä ja yksityisiä noin 60 miestä. Vähäinen joukko Peitiaan puoluelaisia pakeni Ateenalaiselle laivalle, joka vielä oli satamassa.

Tämän tehtyään kutsuivat he Kerkyyralaiset kokoon ja lausuivat, että tämä oli etuisinta, ja että täten vähemmän oli pelättävä Ateenalaisten ikeen alle joutumista. Siitä lähtien elettäisiin rauhassa, eikä otettaisi vastaan kumpastakaan, jos tulisivat useammalla kuin yhdellä laivalla. Jos tulisivat useammalla, katsottaisiin heitä vihollisiksi. Näin he puhuivat ja pakottivat kansan hyväksymään heidän mielipiteensä. He lähettivät myös sanansaattajia Ateenaan ilmottamaan tapahtumien hyödyllisyydestä ja estämään sinne paenneita ryhtymästä mihinkään sopimattomiin vehkeisiin, jottei uutta mullistusta tapahtuisi.

Lähettiläiden saavuttua, vangitsivat Ateenalaiset heidät ja heidän puoluelaisensa kapinoitsijoina ja veivät heidät Aiginaan. Sillä välin hyökkäsivät Kerkyyran vallanpitäjät Korintolaisen kolmisoution ja Lakedaimonilaisten lähettiläiden saavuttua kansanpuolueen kimppuun ja voittivat tämän tappelussa. Yön tultua pakenivat kansanpuoluelaiset linnaan ja kaupungin korkeimpiin osiin ja asettuivat sinne yhteen, valloittaen niinikään Hyllaikon sataman. Vallanpitäjät puolestaan valloittivat torin, jonka ympärillä useimmat heistä asuivat, sekä sen läheisyydessä mannermaahan päin olevan sataman.

Seuraavana päivänä oteltiin hiukkasen, ja molemmat puolueet lähettivät maaseudulle kehotuksen orjille tulemaan heidän avuksensa, luvaten heille vapauden. Suurin osa orjista liittyi kansaan, mutta toiset saivat mannermaalta avukseen 800 soturia.

Päivän kuluttua syntyi jälleen tappelu, jossa kansanpuolue sekä paikkojen lujuuden että joukkojensa paljouden kautta pääsi voitolle. Naisetkin taistelivat miesten rinnalla suurella rohkeudella, heittäen tiiliä rakennusten katoilta ja kestäen miehuullisesti sotamelskeen. Kun ylimykset myöhään illalla joutuivat tappiolle, niin he, koska pelkäsivät, että kansa heidät surmaisi, valloitettuansa laivaveistämön ensi rynnäkössä, sytyttivät torin ympärillä olevat asunnot ja vuokratalot palamaan, säästämättä omia rakennuksiaan enemmän kuin muidenkaan, jotta tie sinne olisi suljettu. Tässä tilaisuudessa paloi paljo tavaroita, ja itse kaupunkikin oli vaarassa palaa kokonaan, jos vaan liekille suotuisa tuuli olisi johtanut sen kaupunkiin päin. Silloin lakkasi tappelu molemmin puolin ja pysyttiin rauhassa varuillaan. Kansan jouduttua voitolle, poistui Korintolainen laiva kaikessa hiljaisuudessa, ja useimmat apusotureista lähtivät salaa yli mannermaalle.

Seuraavana päivänä saapui heille avuksi Naupaktoksesta Ateenalaisten päällikkö, Diitrefeen poika Nikostratos, 12 laivalla ja 500 Messeenialaisella raskasaseisella. Hän sai sovinnon aikaan ja keskinäisen sopimuksen, että kymmenen syyllisintä miestä tuomittaisiin, jotka heti pakenivat, mutta että muut jäisivät asuntoihinsa, sovittuansa keskenään sekä Ateenalaisten kanssa, että heillä olisi yhteiset viholliset ja ystävät.

Saatuansa tämän aikaan, aikoi Nikostratos purjehtia pois, mutta kansanpuolueen johtajat kehottivat häntä jättämään heille viisi laivoistaan, jotta vastapuoluelaiset paremmin pysyisivät alallaan, luvaten miehittää ja lähettää hänen mukanaan yhtä monta omaa laivaansa. Hän suostuikin heidän pyyntöönsä, ja vastapuolueen miehiä määrättiin miehittämään näitä laivoja. Mutta koska nämät pelkäsivät, että heidät vietäisiin Ateenaan, pakenivat he Dioskuurien pyhäkköön. Nikostratos kehotti heitä tulemaan ulos sieltä ja koetti rohkaista heidän mieltänsä. Mutta kun tämä ei hänelle onnistunut, niin tarttui kansa aseisiin, väittäen näillä olevan pahaa mielessään, kun epäluulosta eivät uskaltaneet astua laivoihin. Kansa ryösti aseet heidän taloistaan ja olisipa surmannut muutamia heistä, jotka se tapasi, ellei Nikostratos olisi heitä tästä estänyt. Nähdessänsä tämän, istuutuivat ylimykset, luvultaan noin 400, Heereen temppeliin, apua rukoillen. Mutta koska kansa pelkäsi, että he ryhtyisivät levottomuuksiin, niin kehotti se heitä lähtemään pyhäköstä ja vei heidät Heereen pyhäkön edessä sijaitsevaan saareen, johon heille toimitettiin ravintoa.

Tällä kannalla oli kapina, kun neljäntenä tahi viidentenä päivänä miesten siirtämisen jälkeen saarelle saapuivat ne 50 Peloponneesolaista laivaa, jotka, purjehdittuansa Jooniasta, olivat olleet ankkuroittuina Kylleeneessä. Näitä johti heidän entinen päällikkönsä Alkidas, jota paitsi myöskin Brasidas hänen neuvonantajanansa seurasi laivastolla. Ankkuroittuansa Sybota nimiseen mannermaan satamaan, purjehtivat he aamulla Kerkyyraan.

Pelästyneinä sekä kaupungissa vallitsevien olojen että vihollisen laivaston tulon johdosta, varustivat Kerkyyralaiset, suuren sekasorron vallitessa, 60 laivaa ja lähettivät niitä sen mukaan, kuin ne valmistuivat, vihollisia vastaan, vaikka Ateenalaiset kehottivat heitä antamaan heidän ensin purjehtia ja sitten seuraamaan kaikilla laivoillansa. Kun laivat nyt hajallaan hyökkäsivät vihollista vastaan, niin kaksi heti karkasi vihollisten puolelle ja toimissa vallitsi täysi riita ja sekasorto. Huomatessaan tämän, asettuivat Peloponneesolaiset 20 laivalla Kerkyyralaisia laivoja vastaan ja muilla laivoillaan sitävastoin Ateenalaisten 20 alusta vastaan, joiden joukossa olivat myöskin nuo kaksi laivaa Salaminia ja Paralos.

Hyökätessään järjestyksettä ja harvoilla laivoilla, kärsivät Kerkyyralaiset puolestaan suuresti; mutta koska Ateenalaiset pelkäsivät vihollisten paljoutta ja saartoa, niin he eivät hyökänneet vihollisten heitä vastaan seisovan keskustan kimppuun, vaan ryntäsivät siipiä ahdistamaan ja upottivat yhden laivan. Kun viholliset sitten muodostivat ympyrän, soutivat he näiden ympäri ja koettivat saattaa heidät epäjärjestykseen. Kun Kerkyyralaisia vastaan asetetut viholliset huomasivat tämän, niin pelkäsivät he, että kävisi kuten Naupaktoksen tappelussa, ja kiiruhtivat apuun. Laivat tekivät nyt yhteisen hyökkäyksen Ateenalaisia vastaan. Viimeksimainitut peräytyivät, koettaen mahdollisuuden mukaan antaa Kerkyyralaisille tilaisuuden edeltäpäin päästä pakoon, jotavastoin he itse pakenivat hitaasti, yhä taistellen. Tappelu jatkui aina auringonlaskuun saakka.

Koska Kerkyyralaiset pelkäsivät, että vihollinen voittajana purjehtisi heidän kaupunkiinsa tahi veisi vangit saarelta tahi ryhtyisi joihinkin muihin vahingollisiin puuhiin, veivät he saarella säilytetyt miehet Heereen pyhäkköön takaisin ja vartioivat tarkoin kaupunkia. Viholliset eivät kuitenkaan, vaikka olivat päässeet voitolle meritaistelussa, uskaltaneet purjehtia kaupunkia vastaan, vaan poistuivat vieden mukanaan Kerkyyralaisilta valloitetut 13 laivaa lähtöpaikkaansa mannermaalle. Eivätkä he liioin seuraavanakaan päivänä purjehtineet kaupunkia vastaan, vaikka sen asukkaat olivat suuressa jännityksessä ja pelossa, ja vaikka Brasidas, kuten sanotaan, tähän oli kehottanut Alkidasta, kun hänellä ei ollut yhtä suurta päätösvaltaa. He astuivat maihin Leykimmeen niemelle ja hävittivät sen seudun viljamaita.

Koska Kerkyyran kansanpuolue oli peloissaan, että vihollinen tekisi hyökkäyksen mereltä, ryhdyttiin keskusteluihin yllämainittujen apua rukoilevien ja muitten kanssa, miten kaupunki olisi pelastettavissa. He saivatkin muutamia näistä astumaan laivoihin, joita he kuitenkin peläten hyökkäystä olivat miehittäneet 30. Hävitettyänsä seutuja keskipäivään saakka, purjehtivat Peloponneesolaiset pois. Yöllä ilmotettiin tulimerkeillä, että 60 Ateenalaista laivaa oli tulossa, purjehtien Leukaasta. Nämät olivat Ateenalaiset Tukleen pojan Eyrymedoonin johdolla lähettäneet, saatuansa tiedon kapinasta ja Alkidaan aikomuksesta laivoilla hyökätä Kerkyyraan.

Heti yön tultua lähtivät Peloponneesolaiset kiiruumman kautta paluumatkalle pitkin rannikkoa, veivät laivansa Leukaan niemen yli, jottei heitä purjehtiessaan saaren ympäri huomattaisi, ja saapuivat siten kotia. Mutta kun Kerkyyralaiset saivat tiedon Ateenalaisten laivojen tulosta ja vihollisten laivojen lähdöstä, laskivat he siihen asti ulkopuolella kaupunkia olleet Messeeneeläiset kaupunkiin ja käskivät miehitettyjen laivainsa purjehtia toiselle puolelle kaupunkia Hyllaikos-satamaan. Tällä matkalla tappoivat he kaikki vihamiehensä, jotka he saivat käsiinsä. Ne, jotka he saivat astumaan laivoihin, surmasivat he heittämällä heidät mereen. Niinikään houkuttelivat he, tultuaan Heereen pyhäkön edustalle, noin 50 armoa rukoilevista miehistä astumaan laivoihin, luvaten tuomita heitä oikeudenmukaisesti, ja tuomitsivat heidät kaikki kuolemaan. Mutta useimmat armoa anojista eivät luottaneet lupauksiin, vaan kun näkivät, mitä tapahtui, surmasivat he itse pyhäkössä toisiaan. Toiset hirttivät itsensä puihin, toiset tappoivat itsensä, miten voivat. Seitsemän päivää perätysten siitä, kuin Erymedoon 60 laivallaan oli saapunut, surmasivat Kerkyyralaiset niitä kansalaisiansa, joita he pitivät vihollisinaan, syyttäen heitä kansanvallan kukistamisen yrityksestä. Jotkut tappoivat myöskin mieskohtaisia vihamiehiään, jotkut velkojiaan. Täällä näki kaikenlaisia kuoleman lajeja, ja, kuten on tavallista tämmöisissä tapauksissa, ei voi mielessään kuvitella kaikkea, mitä täällä tapahtui. Isä tappoi poikansa, rukoilevat riistettiin pyhäköistä ja tapettiin niiden läheisyydessä. Jotkut muurattiin Dionysoksen pyhäkköön ja kuolivat siten.

Näin raakamaisesti raivosi puoluetaistelu, ja se näytti vielä hirmuisemmalta, koska se oli ensimmäinen laatuaan. Niin sanoakseni koko Hellaassa syntyi levottomuuksia, koska kansan johtomiehet ja ylimykset olivat eri mieltä, edelliset kun tahtoivat kutsua apuun Ateenalaisia, jälkimmäiset taas Lakedaimonilaisia. Rauhan kestäessä ei ollut syytä kutsua kumpaakaan; mutta sodan sytyttyä oli kumpaisenkin puolueen johtomiehillä vallan helppo hankkia vihamiehensä vahingoksi ja oman itsensä eduksi liittolaisia niille, jotka halusivat saada aikaan levottomuuksia. Riitaisuuksien vallitessa kohtasivat kaupunkeja monet onnettomuudet, jotka tapahtuivat ja aina tulevat tapahtumaan, niin kauan kuin ihmisluonto on samanlainen, jos kohtakin nämät ovat milloin ankarammat milloin lieveämmät ja eritapaisia, aina sen mukaan miten asianhaarat muuttuvat. Rauhan kestäessä ja asiain ollessa hyvällä kannalla vallitsevat sekä valtioissa että yksityisillä paremmat ajatukset, koska heitä ei vaivaa mikään kova hätä. Mutta sota, joka tekee jokapäiväisen toimeentulomme vaikeaksi, on kovakourainen opettaja, joka kiihottaa joukon himoja aina olojen mukaan.

Kaupungeissa vallitsivat puolueriidat, ja joskin jotkut vasta myöhemmin joutuivat tähän onnettomuuteen, niin saivat nämät kärsiä sitä suurempaa sekasortoa, sen kautta että muissa kaupungeissa tapahtuneista epäjärjestyksistä opitun lisäksi keksittiin uusia vehkeitä ja hirmuisempia keinoja koston tyydyttämiseen. Mielivaltaisesti muutettiin sanojenkin merkitys. Järjetöntä uhkarohkeutta pidettiin ystävyyden hyväksi alttiiksi panevana uljuutena. Varovaisuutta kutsuttiin kauniilla nimellä verhotuksi pelkuruudeksi, järkevyyttä ja kohtuutta arkuuden verhoksi, ja viisasta esiintymistä velttoudeksi. Mieletöntä kiivautta pidettiin miehuuden merkkinä, varovaisuudeksi sanottiin väijymistä ja sitä kaunisteltiin uhkaavan vaaran torjumisen välttämättömyydellä. Luotettava oli se, joka jyrkästi purki vihansa, mutta epäiltävä häntä vastustava. Jos väijyjä onnistui, niin pidettiin häntä nerokkaana, mutta sitä, joka teki tyhjäksi väijytykset, vielä nerokkaampana. Se, joka koetti päästä sekaantumasta vehkeisiin, oli puolueensa petturi ja vastustajiansa pelkäävä. Sanalla sanoen: joka ennen muita ennätti tehdä pahaa, sitä kiitettiin, kuten myöskin sitä, joka pahaan taipumatonta siihen yllytti. Sukulaisuus pidettiin vähemmässä arvossa, kuin johonkin puolueeseen kuuluminen, koska puoluelaiset olivat taipuvaisempia uhkarohkeuteen, kuin sukulaiset. Sillä näitä yhdistyksiä ei suinkaan perustettu, jotta edistyttäisiin lakien suojassa, vaan päinvastoin kurjasta voitonhimosta vasten lakeja. Keskinäisiä lupauksia ei enää vahvistettu jumalien nimessä, vaan rikoksen osallisuudella. Vastustajien kauniit lupaukset, jos vaan vastustajat olivat voimakkaita, otettiin vastaan tarkoin silmällä pitäen heidän toimiaan, mutta ei suinkaan luottamuksella. Katsottiin enemmän jonkun loukkauksen kostamista, kuin sitä, oliko ylipäätään tultu loukatuksi. Jos hetken hädässä vannottiin toisilleen sovinnon vala, niin tämä ei kestänyt kauvemmin, kuin siksi, kunnes toisaalla saatiin suuremmat edut. Mutta kun vaan oli tilaisuus vahingoittaa vastustajaansa yllätyksellä, ja jos vain huomasi hänen olevan puolustuksetta, niin koetettiin mieluummin ahdistaa häntä salavehkeillä, kuin suoraan. Otettiin huomioon sekä itsensä suojeleminen että myöskin se seikka, että petoksen avulla voitolle päässyt saavutti kekseliään maineen. Sillä useimmat ihmiset tahtovat mieluummin käydä häijyistä ja sukkeloista kuin hyvistä ja typeristä, niin että häpeävät jälkimmäistä, mutta kerskaavat edellistä. Syy kaikkeen tähän oli vallanhimo, joka johtuu voitonhalusta ja kunnianhimosta, jonka viimeksimainitun synnyttämiä ovat kilpailu ja eripuraisuus. Sillä ne, jotka valtiossa ovat johtaneet puolueita, ovat saavuttaneet tämän aseman kauniin nimen varjolla, toiset ilmottamalla, että he kunnioittavat tasa-arvoista kansanhallitusta, toiset taas järkevää ylimysvaltaa. Kun he sanojensa mukaan muka ovat toimineet yleishyvän eduksi, ovat he tehneet sen yksinomaan omaksi hyödyksensä, koettaen kaikin keinoin saada voiton toisiltansa, ja tässä tarkotuksessa ryhtyneet uhkarohkeihin yrityksiin. He ovat harjottaneet rajatonta kostoa, joka ei suinkaan ole sopusoinnussa oikeuden ja yleishyödyn kanssa, ja määränneet kostonsa toisen, tahi toisen puolueen mieltä myöten. He ovat olleet valmiit hetkellisen riidanhalunsa ohjaamina joko väärän äänestämisen kautta tahi julkisen väkivallan avulla pyrkimään tarkoituksensa perille. Senpätähden ei kumpikaan luullut tarvitsevansa toimia jumalien sääntöjen mukaan, vaan kiitoksen ja kunnian saavuttivat ne, jotka kauniiden sanojen varjossa taisivat jotakin ilkeätä saada aikaan. Niitä sitävastoin, jotka eivät kuuluneet kumpaiseenkaan puolueeseen, ahdistettiin ja surmattiin, joko sentähden, etteivät suostuneet avustamaan riitaisuuksissa, tahi kateudesta, että he elivät rauhassa.

Täten syntyi Helleeneissä näitten sisällisten levottomuuksien kautta kaikenlaista tapojen turmelusta. Suoruus, joka on jalouden merkki, joutui naurunalaiseksi ja katosi, mutta luulevaisuutta toisiansa kohtaan pidettiin suuressa arvossa. Sillä ei mitään löytynyt, johon olisi voinut luottaa, ei sitovaa sanaa eikä niin pelättävää valaa. Koska siis enemmin luotettiin pilventakaisiin toiveisiin, kuin varmaan todellisuuteen, niin koetti jokainen väistää vaaroja enemmän, kuin luottaa toiseen. Ylipäätään olivat vähemmän lahjakkaat enemmän suosiossa; sillä koska he pelkäsivät omaa heikkouttansa ja vastustajiensa terävämielisyyttä, sekä, jouduttuansa keskustelussa alakynteen, huomaamatta kietousivat vastustajiensa pauloihin, niin he rohkeasti ryhtyivät toimiin. Toiset taas, jotka eivät ensinkään välittäneet mistään, koska eivät luulleet väkisten tarvitsevansa hankkia, mitä keskustelemalla oli saatavissa, joutuivat juuri varomattomuutensa kautta turmioon.

Kerkyyrassa uskallettiin näitä ilkitöitä ennen, kuin muualla. Siellä tehtiin kaikkia väkivaltaisuuksia, joilla ihmiset kostavat niille, jotka heitä ovat hallinneet enemmän ylpeästi kuin maltillisesti; niinikään tuli täällä näkyviin kaikenlainen viheliäisyys, jolla ihmiset päästäkseen kurjuudestaan, vasten kaikkea oikeutta, koettavat riistää itselleen toisten omaisuuden. Vihdoin ilmestyivät täällä kaikenlaiset vehkeet, joilla ihmiset, jos kohtakaan eivät vasten oikeutta, kuitenkin vihan ohjaamina, säälimättä koettavat valvoa oikeuksiaan. Tässä onnettomassa kaupungissa olivat kaikki lait voimattomia. Ihmisluonto irroitti itsensä oikeuden ikeen painosta, jonka alle se muutoinkin vastenmielisesti antautui, polki oikeuden määräykset ja esiintyi vihamielisenä kaikelle etevyydelle. Jos eivät kateus ja viha olisi päässeet täällä vallalleen, niin ei voi luulla, että kansalaiset mieluummin olisivat käyttäneet kostoa kuin ihmisyyttä, voitonhimoa kuin oikeutta. Sokean vihan valtaamana polkee ihminen mielellään suojelevat lait, jotka onnettomuuteen joutuneelle tarjoavat jonkun pelastuksen toiveen, ja riistää niiltä kaiken voiman, vaikka kentiesi itsekin joskus tarvitsisi niiden suojaan turvautua.

Täten raivosivat Kerkyyralaiset toisiansa vastaan ensimmäisten levottomuuksien puhettua. Eyrymedoon ja Ateenalaiset purjehtivat pois laivoineen. Myöhemmin vallottivat Kerkyyralaiset pakolaiset, luvultaan noin 500, mannermaalla sijaitsevat linnoitukset ja vastapäätä Kerkyyraa tälle kuuluvan rannikon. Täältä he tekivät ryöstöretkiä saareen, rosvosivat siellä ja vahingoittivat suuresti sen asukkaita, josta seurasi kova nälänhätä. He toimittivat myöskin lähettiläitä Lakedaimoniin ja Korintokseen, pyytäen näiltä apua päästäkseen kotia. Mutta kun ei mihinkään aputoimiin heidän hyväksensä ryhdytty, hankkivat he myöhemmin itselleen laivoja ja apuväkeä ja purjehtivat saareen, yhteensä noin 600 miestä. Poltettuansa laivat, jottei heillä olisi muuta keinoa kuin saaren valloittaminen, nousivat he lstoonee-vuorelle, rakensivat sinne linnoituksen, ahdistivat kovasti saaren asukkaita ja vallottivat osan sen ympäristöstä.

Tämän kesän loppupuolella lähettivät Ateenalaiset Melanoopoksen pojan Lakeen ja Eyfileetoksen pojan Karoiadeen johdolla 20 laivaa Sikeliaan. Syrakuusalaiset ja Leontinit olivat nimittäin joutuneet sotaan keskenään. Syrakuusalaisilla oli liittolaisina paitsi Kamariinalaisia muut Doorilaiset kaupungit, jotka jo sodan alussa olivat asettuneet Lakedaimonilaisten puolelle, vaikkeivät olleet ottaneet osaa taisteluun. Leontinien puolella olivat Kalkidilaiset kaupungit ja Kamariina. Italiassa taasen pitivät Lokrilaiset Syrakuusan, mutta Reegionilaiset sukulaisuuden takia Leontinien puolta, Leontinien liittolaiset lähettivät Ateenaan miehiä pyytämään, että Ateenalaiset vanhan liiton takia, ja koska olivat Joonialaisia, lähettäisivät heille avuksi laivoja. Sillä Syrakuusalaiset sulkivat heiltä, sanoivat lähettiläät, sekä maan että meren. Ateenalaiset lähettivät laivoja sukulaisuuden tekosyyllä, mutta itse asiassa koska tahtoivat estää sikäläisiä viemästä jyviä Sikeliaan ja koettaaksensa, voisivatko he saada vaikutusvaltaa Sikeliassa. He asettuivat Italian Reegioniin ja ottivat osaa liittolaistensa sotaan.

Tähän loppui tämä kesä.

Seuraavana talvena raivosi Ateenassa rutto toistamiseen. Tykkänään se kyllä ei koskaan ollut herennyt, mutta se oli kumminkin ollut väliin lievempi. Tällä toisella kerralla se kesti kokonaisen vuoden. Ensi kerralla sitävastoin se oli kestänyt kokonaista kaksi vuotta, joten se enemmän kuin mikään muu seikka oli heikontanut Ateenalaisten voimia. Sillä tähän ruttoon kuoli 4,400 raskasaseista, 300 ratsumiestä ja lukematon joukko muita kansalaisia. Tähän aikaan tapahtui myöskin monta maanjäristystä Ateenassa, Euboiassa ja Boiootiassa, kovin näistä kuitenkin Orkomenoksessa.

Tänä talvena tekivät Sikeliassa majailevat Ateenalaiset ja Reegionilaiset 30 laivalla retken Aiolos nimisiä saaria vastaan, sillä kesällä ei voinut päästä niihin matalan veden tähden. Niitä viljelivät Liparalaiset, jotka ovat Knidolaisten jälkeläisiä. He asuvat yhdellä näistä saarista, joka on pienenlainen, ja jolla on nimenä Lipara. Toisia näistä saarista, joiden nimet ovat Didymee, Strongylee ja Hiera, viljelevät Liparan asukkaat. Nämät saarelaiset luulevat Heefaistoksen takovan Hierassa, koska sieltä yöllä nousee tulta, päivällä savua. Nämät saaret sijaitsevat pitkin Sikelialaisten ja Messeeneeläisten rantaa ja olivat liitossa Syrakuusalaisten kanssa. Ateenalaiset hävittivät näitä ja purjehtivat Reegioniin, kun eivät voineet vallottaa niitä.

Tähän loppui talvi ja viides vuosi sitä sotaa, jonka vaiheet Thukydides on kertonut.

Seuraavana kesänä tulivat Peloponneesolaiset liittolaisineen kannakselle saakka, aikoen Lakedaimonilaisten kuninkaan Arkidamoksen pojan Agiin johdolla hyökätä Attikaan. Mutta koska tapahtui monta maanjäristystä, palasivat he kotia, mitään hyökkäystä tekemättä.

Näihin aikoihin, maanjäristysten vielä kestäessä, tulvi vesi Euboiassa sijaitsevan Orobiai nimisen kaupungin tienoilla yli osan kaupunkia, jonka se nieli, mutta jätti kaupungin muut osat vahingoittamatta, joten nyt on vettä, mikä ennen oli maata. Kaikki ihmiset, jotka eivät ennättäneet paeta korkeimmille paikoille, hukkuivat. Myöskin Atalanteen saarella, Opuntilaisten Lokrien maan edustalla, tapahtui tällainen tulva, joka hävitti osan Ateenalaisten linnoituksesta ja rikkoi toisen kahdesta rannalle vedetystä laivasta. Niin ikään törmäsi suuri aalto Pepareetos saareen, mutta se ei kuitenkaan tulvinut sen yli. Siellä kaatoi maanjäristys osan muurista, virkatalon ja muutamia muitakin rakennuksia. Syyn tähän luulen minä olleen sen, että meri niissä paikoin, missä maanjäristys oli ankarin, vetäytyi pois ja sitten äkkiä syöksi takaisin sekä aiheutti tulvan; mutta ilman maanjäristystä en luule tämmöisen ilmiön voivan tapahtua.

Tänä kesänä sotivat Sikeliassa eri kansakunnat keskenään, miten milloinkin sattui, ja Sikeliootat itsekin sotivat keskenään sekä Ateenalaiset liittolaisineen. Mitä mainittavaa joko liittolaiset Ateenalaisten avulla toimittivat tahi vastapuoluelaiset Ateenalaisia vastaan, sen minä nyt tahdon esiintuoda.

Ateenalaisten päällikön Karoiadeen kaaduttua taistelussa Syrakuusalaisia vastaan, teki Lakees koko laivaston komentajana liittolaisten avustamana retken Messeeneeläisille kuuluvaa Mylaita vastaan. Siellä sattui olemaan kaksi Messeeneeläistä vartijajoukkoa, ja nämät koettivat väijyä Ateenalaisia, kun he astuivat laivoista maihin. Mutta Ateenalaiset ja liittolaiset huomasivat väijyjät, ajoivat heidät pakosalle ja surmasivat suuren määrän heistä. He karkasivat linnoitusta vastaan ja pakottivat sen puolustajat käymään kanssaan Messeeneetä vastaan. Ateenalaisten ja liittolaisten hyökättyä Messeeneeläisiä vastaan, liittyivät nämätkin Ateenalaisiin, antaen heille panttivankeja uskollisuutensa vakuudeksi.

Samana kesänä lähettivät Ateenalaiset 30 laivaa Alkisteneen pojan Deemosteneen ja Teodooroksen pojan Prokleen johdolla purjehtimaan pitkin Peloponneesoksen rantoja, ja Meelokseen 60 laivaa 2,000 raskasaseisella, joita johti Nikeratoksen poika Niikias. He tahtoivat pakottaa Meelolaisia, jotka asuivat saarella eivätkä halunneet ruveta heidän liittolaisiksensa, yhtymään heihin. Kun Ateenalaiset, hävitettyänsä heidän maatansa, eivät voineet taivuttaa heitä, lähtivät he Meeloksesta ja purjehtivat Graikeen Ooropokseen. Saavuttuansa sinne yön aikaan, lähtivät raskasaseiset heti, kun olivat astuneet laivoista, jalkaisin Boiootian Tanagraan, johon myöskin Ateenan asukkaat, saatuansa merkin, heihin yhtyäkseen lähtivät kaupungista Kalliaan pojan Hipponiikoksen ja Tukleen pojan Eyrymedoonin johdolla. Leiriydyttyänsä hävittivät he Tanagran ympäristöä ja viettivät yön taivasalla. Seuraavana päivänä voittivat he tappelussa heitä vastaan hyökkäävät Tanagralaiset ja joukon heidän avuksensa rientäneitä Teebalaisia. Kun Ateenalaiset olivat ottaneet heidän aseensa ja pystyttäneet voitonmerkin, palasivat Tanagralaiset kaupunkiin ja Ateenalaiset laivoihin. Niikias purjehti 60 laivallansa pitkin Lokriin rannikkoa, jota hävitettyänsä, hän palasi kotiin.

Tähän aikaan perustivat Lakedaimonilaiset Trakiniin Heerakleian siirtolan seuraavassa tarkoituksessa. Kaikki Meelolaiset ovat jaetut kolmeen osaan: Paralialaisiin, Hieralaisiin ja Trakinilaisiin. Näistä olivat Trakinilaiset kärsineet kovasti sotiessaan Oitaialaisia naapurejansa vastaan. He aikoivat ensin yhtyä Ateenalaisiin, mutta koska eivät luottaneet heihin, lähettivät he Lakedaimoniin sanansaattajana Tisamenoksen. Tähän lähetykseen liittyivät myöskin Lakedaimonilaisten emäkansa, Doorilaiset, samalla pyynnöllä; sillä niitäkin olivat Oitaialaiset ahdistaneet. Kuultuansa heidän pyyntönsä, päättivät Lakedaimonilaiset lähettää siirtokunnan, auttaaksensa Trakinilaisia ja Doorilaisia. Niinikään näytti tämä kaupunki sijaitsevan sopivasti, kun sota syttyisi Ateenalaisia vastaan. Sillä sinne voisi varustaa laivaston Euboiaa vastaan, koska laivamatka sieltä tähän saareen oli lyhyt, ja se myöskin oli mukava välipaikka Trakiaan kulettaessa. Sanalla sanoen: päätettiin innolla rakennuttaa tämä paikka. Ensin kysyttiin kuitenkin Delfoin jumalalta, ja tämän kehotuksesta lähettivät he uutisasukkaita sekä omasta että perioikien keskuudesta ja kehottivat halukkaita kaikkien muitten Helleenien joukosta, paitsi Joonialaisia, Akaialaisia ja muutamia muita kansakuntia, liittymään seurueeseen. Uutisasukkailla oli kolme Lakedaimonilaista johtajaa, Leoon, Alkidas ja Damagoon. Saavuttuansa perille, linnoittivat he uudestaan kaupungin, jonka nimi nyt on Heerakleia, noin 40 stadion päässä Termopylaista ja 20 mereltä. He perustivat sinne myöskin laivaveistämön ja sulkivat kulun Termopylaihin päin ahtaimmassa paikassa, jotta veistämö olisi helpommin puolustettavissa.

Ateenalaiset pelkäsivät ensin, että tämä kaupunki rakennettiin Euboiaa vastaan, koska purjehtiminen sieltä Euboian Keenaioniin oli vallan lyhyt. Mutta myöhemmin kävikin vasten heidän luuloansa, sillä siitä ei heille koitunut mitään vaaraa. Syy tähän oli seuraava: Tessalialaiset, joiden hallussa ne seudut olivat, joihin kaupunki rakennettiin, ahdistivat sodalla ja tuhosivat vastatulleita, koska pelkäsivät heistä saavansa liian mahtavat naapurit, kunnes he olivat heidät kaikki surmanneet, vaikka nämät alussa olivat hyvinkin lukuisat. Sillä kaikki ottivat luottamuksella osaa siirtokunnan perustamiseen, kun Lakedaimonilaiset olivat perustajina, ja arvelivat kaupungin lujaksi. Mutta suuresti vaikuttivat Lakedaimonilaisten omat sinne tulleet päämiehetkin asiain huonoon menestykseen ja väen vähyyteen, koska he ankaralla ja mielivaltaisella hallituksellaan pelottivat pois paljon uutisasukkaita, joten kävi naapurikansoille helpoksi kukistaa heidät.

Sinä kesänä samaan aikaan, jolloin Ateenalaiset olivat Meeloksessa, väijyivät noilla 30 laivalla Peloponneesoksen rantoja pitkin purjehtivat Ateenalaiset Leukadian Ellomenoksen linnoituksen vartijoita ja tappoivat osan heistä. Myöhemmin kävivät he Leukasta vastaan suuremmalla sotavoimalla, johon kuuluivat kaikki Akarnaanialaiset, paitsi Oiniadeja, sekä Tsakyntolaiset, Kefalleenialaiset ja 15 Kerkyyralaista laivaa. Mutta Leukalaiset olivat vastustajien paljouden takia pakotetut pysymään alallaan, vaikka heidän maatansa hävitettiin sekä ulko- että sisäpuolella kannasta, jolla itse Leukas ja Apolloonin pyhäkkö sijaitsevat. Akarnaanialaiset kehottivat Ateenalaisten päällikköä Deemostenesta piirittämään näitä, katsoen helpoksi voittaa heidät ja täten päästä heille ainiaan vihamielisestä kaupungista. Mutta samaan aikaan kuvailivat Messeenialaiset Deemosteneelle, kuinka hänelle olisi suureksi kunniaksi, jos hän, kun hänellä nyt oli niin suuri sotajoukko koossa, hyökkäisi Naupaktoksen vihollisia, Aitoolialaisia, vastaan, ja että hän, voitettuansa nämät, helposti voisi tehdä koko sikäläisen mannermaan Ateenalaisten alaiseksi. He sanoivat, että Aitoolian kansa kyllä oli suuri ja sotaisa, mutta että se asui linnoittamattomissa ja kaukana toisistaan sijaitsevissa kylissä, käyttäen ainoastaan keveitä aseita, joten ei ollut vaikea voittaa heitä, ennenkuin he ennättivät saada apua. He kehottivat häntä ensin ahdistamaan Apodooteja, sittemmin Ofioneja ja senjälkeen vasta Eyrytaaneja, joihin kuuluu suurin osa Aitoolialaisia. Heidän kielensä on mitä vaikeinta ymmärtää ja sanotaan heidän syövän lihaa raakana. Kun nämät olivat kukistetut, olisi muka helppo saada muut taipumaan.

Deemostenees suostui heidän pyyntöönsä sekä ystävyydestä Messeenialaisia kohtaan, että varsinkin koska luuli ilman Ateenasta tulevaa apua mannermaalaisilla sotavoimillansa ynnä Aitoolialaisten kanssa voivansa onnistua yrityksessään. Hän päätti Otsolais-Lokrien maan halki käydä Boiootialaisten kimppuun, ensin marssien Doriksen Kytinioniin, Parnassosvuori oikealla kädellä, kunnes saapuisi Fookilaisten maahan, joiden hän arveli vanhan heidän ja Ateenalaisten välisen ystävyyden takia mielellään yhtyvän hänen retkeensä, tahi jotka hänestä oli helppo siihen pakottaa: Boiootia on näet Fookiin naapurimaa. Hän lähti nyt koko sotajoukollansa Leukaasta vasten Ateenalaisten tahtoa ja purjehti Sollioniin. Hän ilmotti aikeensa Akarnaanialaisille, mutta kun he eivät suostuneet tähän, koska hän ei ollut piirittänyt Leukasta, lähti hän muulla sotajoukollaan, johon kuului Kefalleenialaisia, Messeenialaisia, Tsakyntolaisia ja 300 Ateenalaisista laivoista saapunutta merisotilasta, Lokriin Oineoonista kulkemaan Aitoolialaisia vastaan. Kerkyyralaisten 15 laivaa oli sillä välin lähtenyt pois. Nämät Otsolais-Lokrit olivat liittolaisia, ja heidän piti koko sotajoukollansa yhtyä Ateenalaisiin keskellä Aitoolialaisten maata. Sillä koska he olivat Aitoolialaisten naapureita ja kantoivat yhdenlaisia aseita, katsottiin heidän olevan vallan hyödyllisiä, jos he ottaisivat osaa retkeen, koska tunsivat Aitoolialaisten sotatavat ja heidän maansa.

Deemostenees vietti sotajoukkoineen yön Nemeialaisen Zeyksen pyhäkön tarhassa. Tässä pyhäkössä sanotaan sikäläisten asukasten surmanneen runoilija Heesiodoksen, jolle jumala jo oli ilmottanut tästä kuolemasta. Aamun koittaessa lähti Deemostenees liikkeelle Aitooliaan. Ensimmäisenä päivänä valloitti hän Potidanian, toisena Krokyleionin ja kolmantena Teikionin. Täällä hän viipyi ja lähetti saaliin Lokriin Eupalioniin, sillä hänen aikomuksensa oli, palattuansa takaisin Naupaktokseen ja kukistettuansa sen, myöhemmin marssia Ofioneja vastaan, jos eivät he taipuisi antautumaan. Aitoolialaiset tunsivat vallan hyvin nämät hänen tuumansa, silloin jo kun ne päätettiin, ja kun Deemosteneen sotajoukko hyökkäsi heidän maahansa, tulivat he kaikki suurella sotavoimalla apuun, myöskin Boomit ja Kallit, etäisimmät Ofionit läheltä Meelialaista lahtea.

Messeenialaiset antoivat Deemosteneelle samat neuvot kuin ennenkin. Selittäen hänelle Aitoolialaisten kukistamisen olevan vallan helpon, kehottivat he häntä mitä nopeimmin hyökkäämään yksityisiin kyliin, ennenkuin he kootuilla voimilla ennättäisivät asettua vastarintaan, ja valloittamaan kylän toisensa perästä. Uskoen heitä ja luottaen sotaonneensa, hänelle kun kaikki yrityksensä tähän saakka olivat onnistuneet, marssi hän Aigitionia vastaan odottamatta Lokrilaisia, joiden piti rientää hänen avuksensa, koska hänellä ei ollut keihäänheittäjiä, ja valloitti tämän kaupungin väkirynnäköllä. Kaupungin asukkaat pakenivat sitä ympäröiville kukkuloille. Aigition sijaitsee ylängöllä noin 80 stadionin päässä merestä. Aigitionin avuksi rientäneet Aitoolialaiset hyökkäsivät Ateenalaisten ja heidän liittolaistensa kimppuun, juosten alas kukkuloilta kaikkialta ja heittäen heitä keihäillä. Kun Ateenalainen sotajoukko hyökkäsi päin, niin he vetäytyivät takaisin, mutta ahdistivat, kun Ateenalaiset peräytyivät. Täten jatkui taistelu kotvan aikaa hyökättäessä ja peräydyttäessä, joissa kumpaisessakin Ateenalaiset joutuivat tappiolle.

Niin kauan, kuin nuolenampujilla oli nuolia ja he voivat niitä käyttää, tekivät he vastarintaa. Sillä koska Aitoolialaiset olivat haarniskatta, peräytyivät he, kun heitä ammuttiin nuolilla. Mutta kun nuolenampujain päällikkö oli kaatunut, hajaantuivat nuolenampujat ja Ateenalaiset joutuivat saarroksiin, väsyneinä, koska he kauvan olivat kestäneet tuota vaivaa. Aitootialaiset puolestaan ahdistivat heitä ja heittivät heitä keihäillä. Nyt pakenivat Ateenalaiset ja joutuivat perikatoon, sortuen umpinaisiin vuorenrotkoihin ja heille tuntemattomiin paikkoihin, jonka lisäksi heidän tienoppaansa, Messeenialainen Kromoon, sattui kaatumaan. Heittäen keihäillä ja takaa ajaen, saivat Aitoolialaiset, nopeat ja keveästi varustetut kun olivat, kiinni suuren joukon heistä ja tappoivat heidät. Mutta useimmat, jotka eksyivät metsään, josta eivät osanneet ulos, polttivat he sytyttäen metsän palamaan. Kaikenlainen pako ja surma kohtasi Ateenalaisten sotajoukkoa, ja vaivoin pääsivät pelastetut merelle sekä Lokriin Oineooniin, josta he olivat lähteneet. Suuri joukko liittolaisia kaatui ja itse Ateenalaisista noin 120 raskasaseista. Näin monta Ateenalaisten paraassa iässä olevaa miestä sai siis täällä surmansa. Kaatuipa myös toinen päällikkö, Proklees. Sovittuansa Aitoolialaisten kanssa, korjasivat he kaatuneensa, palasivat Naupaktokseen ja saapuivat myöhemmin Ateenaan. Deemostenees jäi kuitenkin Naupaktoksen seuduille, peläten tapahtumien johdosta Ateenalaisia.

Näihin aikoihin purjehtivat Sikeliassa majailevat Ateenalaiset Lokriin, astuivat siellä maihin ja voittivat apuun rientäneet Lokrilaiset sekä vallottivat Haleeksjoen rannalla olevan linnotuksen.

Samana kesänä lähettivät Aitoolialaiset Korintokseen ja Lakedaimoniin sanansaattajina Ofionin Tolofoksen, Eyrytanin Boriadeen ja Apodootin Tisandroksen pyytämään, että lähettäisivät sotajoukon Naupaktokseen Ateenalaisille kostamaan heitä vastaan tehtyä hyökkäystä. Lakedaimonilaiset lähettivätkin loppusyksystä 3,000 liittolaista raskasaseista. Näistä oli 500 Trakinin vasta rakennetusta Heerakleian kaupungista. Sotajoukon johtaja oli Spartiati Eyrylokos, Makarios ja Menedaios alipäällikköinä.

Sotajoukon kokoonnuttua Delfoihin, lähetti Eyrylokos airuen Otsolais-Lokreille, joiden maan läpi oli kuljettava Naupaktokseen, saadakseen heitä luopumaan Ateenalaisista. Tässä hankkeessa kannattivat häntä Lokrilaisten keskuudessa Amfissalaiset, koska pelkäsivät Fookilaisten vihamielisyyttä. He olivat ensimmäiset antamaan panttivankeja ja kehottivat muitakin tekemään samoin, pelottaen heitä maahan tunkeutuvalla sotajoukolla. Ensin myöntyivät tähän heidän naapurinsa Myonilaiset, joiden oli mahdotonta väkisten päästä Lokriiseen. Sitten suostuivat tähän Ipneit, Messapiat, Triteialaiset, Kalailaiset, Tolofoonilaiset, Heessiit ja Oiantelaiset. Nämät kaikki yhtyivät retkeen. Olpaiolaiset kyllä antoivat panttivankeja, mutta eivät seuranneet sotajoukkoa. Hyaijolaiset eivät antaneet panttivankeja, ennenkuin Lakedaimonilaiset vallottivat Polis nimisen kylän.

Kun kaikki oli valmiina ja panttivangit olivat viedyt Doorilaiseen Kytinion nimiseen kaupunkiin, marssi Eyrylokos sotajoukollaan Dooriksen läpi Naupaktosta vastaan, valloittaen matkalla Oineoonin ja Eupalionin, koska nämät eivät liittyneet häneen. Kun hän saapui Naupaktokseen, olivat Aitoolialaiset jo ehtineet apuun, jonkatähden hän ainoastaan hävitti sen ympäristöjä ja valloitti varustamattoman etukaupungin. Saavuttuansa Molykreioniin, joka on Korintolainen siirtokunta, mutta Ateenalaisten alusmaa, valloitti hän tämän kaupungin.

Saatuansa tiedon tämän sotajoukon lähestymisestä, taivutti Ateenalainen Deemostenees, joka tapausten johdosta yhä vielä oleskeli Naupaktoksen seuduilla, vaikkakin suurella vaivalla Aitoolialaisia auttamaan Naupaktosta, koska Aitoolialaiset olivat harmissaan siitä, että hän oli luopunut Leukaan piirittämisestä. He lähettivät hänen mukanaan laivoilla 1,000 raskasaseista, jotka pelastivat kaupungin. Sillä koska muurit olivat laajat ja puolustajia vähän, oli vaara tarjona, etteivät he voisi pitää puoliansa. Kun Eyrylokos ja hänen soturinsa saivat tiedon tämän sotajoukon tulosta, ja että oli mahdotonta valloittaa kaupunki väkirynnäköllä, vetäytyivät he pois, mutta eivät kuitenkaan palanneet Peloponneesokseen, vaan Aiolikseen, jolla nyt on nimenä Kalydoon, ja Pleurooniin sekä muihin tämän seudun paikkakuntiin ja Aitoolian Proskioniin. Sillä Amprakialaiset tulivat heidän luokseen ja houkuttelivat heidät kanssansa hyökkäämään Amfilokialaista Argeita vastaan, jonka ohessa he sanoivat, että koko sikäläinen mannermaa liittyisi Lakedaimoniin, jos he saisivat nämät valtaansa. Suostuen tähän tuumaan, jätti Eyrylokos Aitoolialaiset rauhaan ja asettui näille tienoille, kunnes hänen tuli avustaa Argosta vastaan hyökkäävää Amprakialaista sotajoukkoa. Tähän loppui tämä kesä.

Sikeliassa majailevat Ateenalaiset tekivät Helleeniläisten liittolaisten yhteydessä ja niiden Sikelialaisten avustamina, jotka vasten tahtoansa pakosta olivat Syrakuusalaisten vallan alla ja heidän liittolaisinansa, mutta jotka nyt luopuivat heistä, retken Sikelian Ineessan kaupunkia vastaan, jonka linna oli Syrakuusalaisten vallassa. He ryntäsivät linnaa vastaan, mutta kun eivät voineet sitä valloittaa, vetäytyivät he takaisin. Paluumatkalla ahdistivat Syrakuusalaiset, hyökäten linnasta, Ateenalaisten jälkijoukkona olevia liittolaisia, ajoivat osan heistä pakosalle ja surmasivat heistä melkoisen joukon. Tämän jälkeen astuivat Lakeen johtamat Ateenalaiset useampia kertoja laivoista maihin Lokrikseen pitkin Kaikinosjokea, voittivat Kapatoonin pojan Proksenoksen johdolla avuksi rientävät Lokrilaiset noin 300 miestä, ottivat heidän aseensa ja vetäytyivät takaisin.

Tänä talvena puhdistivat Ateenalaiset jumalan käskystä Deelossaaren. Jo ennen tätä oli yksinvaltias Peisistratos kylläkin puhdistanut sen, mutta ei kokonaan. Nyt sitä vastoin puhdistettiin koko saari seuraavalla tavalla. Kaikki saarella löytyvät kuolleiden haudat poistettiin ja määrättiin, ettei kukaan siitä lähtien saanut synnyttää eikä kuolla Deeloksessa, vaan oli vietävä Reeneiaan. Viimeksimainittu saari sijaitsee niin lähellä Deelosta, että Samolainen yksinvaltias Polykratees, joka jonkun aikaa oli vallan mahtava merellä ja hallitsi kaikkia näitä saaria, valloitettuansa Reeneian, pyhitti sen Deeloksen Apolloonille ja yhdisti sen ketjuilla Deelokseen. Puhdistamisen jälkeen viettivät Ateenalaiset nyt ensi kerran Deelia nimistä viisivuotis-juhlaa. Jo ennenmuinoinkin oli Joonialaisilla ja ympäröivien saarten asukkailla Deeloksessa kokouksia. Vaimoineen ja lapsineen tulivat Joonialaiset tänne, kuten vielä nytkin Efesolaisten juhliin, ja täällä pantiin toimeen sekä voimailu- että soittokilpailuja, ja kaupungit lähettivät tänne laulukuntia. Vallan selvästi todistaa Homeeros, että näin oli tapana, seuraavin sanoin Apolloonin kunniaksi sepitetyssä hymnissä:

/# "Muinoin sinä, Foibos, viihdyit hyvin Deeloksessa. Siellähän Joonialaiset heiluvissa puvuissa kokoontuivat viettämään sinun juhlaasi vaimoineen ja lapsineen. Siellä he juhlivat sinua nyrkkitaistelulla ja lauluilla." #/

Että silloin myöskin vietettiin soittokilpailuja, selviää saman hymnin seuraavista sanoista. Sillä ylistettyänsä vaimojen Delfolaista laulukuntaa, lopettaa hän kiitoksensa, mainiten myöskin itseänsä, seuraavin sanoin:

/# "Terve! Armeliaat olkaatte, sä Apolloon ja Artemis. Terve! Kaikki te naiset! Muistakaa joskus minuakin. Kun joku maanpinnalla asuva ihminen tulee ja kysyy teiltä: 'Tytöt, kuka laulajista teitä on enimmin viehättänyt?' vastatkaa silloin yksin äänin: 'Se on tuo sokea mies, joka asuu karussa Kioksessa.'" #/

Täten todistaa Homeeros, että Deeloksessa pidettiin muinoin suuret kokoukset ja juhlat. Myöhemmin lähettivät sinne Ateenalaiset ja saarelaiset laulukuntia uhrineen. Mutta kilpailut olivat miltei tykkänään lakanneet onnettomuuksien takia, niinkuin luonnollista olikin, kunnes Ateenalaiset uudestaan panivat kilpailut toimeen, ja niihin liittivät kilpa-ajon, jota ennen ei oltu harjotettu.

Tänä talvena marssivat Amprakialaiset, kuten olivat luvanneet, pidättäen luonaan Eyrylokoksen sotajoukkoa, Amfilokilaista Argosta vastaan 3,000 raskasaseisella. Hyökättyänsä Argeiaan, vallottivat he Olpain, joka oli vankka linna kukkulalla lähellä merta, ja jota Akarnaanialaiset muinoin linnoitettuansa käyttivät yhteisenä oikeuspaikkana. Se sijaitsee noin 25 stadiota Argeian rannalla olevasta kaupungista. Osa Akarnaanialaisista riensi Argosta auttamaan, osa heistä piti silmällä Amfilokian siinä paikassa, jolla on nimenä Kreetiai, Eyrylokoksen johtamia Peloponneesolaisia, jotteivät nämät salassa pääsisi Amprakialaisten avuksi. He lähettivät niinikään airuen Aitooliaa vastaan marssivien Ateenalaisten päällikön Deemosteneen luokse, pyynnöllä että hän rupeaisi heidän johtajaksensa, ja myöskin Ateenalaisien 20 laivalle, jotka sattuivat purjehtimaan Peloponneesoksen vesillä, joita johtivat Timokraateen poika Aristotelees ja Antimneestoksen poika Hierofoon. Olpain ympäristössä majailevat Amprakialaiset lähettivät niinikään sanansaattajan kaupunkiin, kehottaen kaikin voimin rientämään heidän avuksensa, peläten ettei Eyrylokoksen sotajoukko voisi päästä Akarnaanialaisten läpi, ja että heidän siis oli joko taisteltava yksinään, tahi etteivät vaaratta voisi peräytyä, jos tahtoisivat.

Niin pian kuin Eyrylokoksen johtamat Peloponneesolaiset saivat tiedon Amprakialaisten tulosta Olpaihin, riensivät he mitä nopeimmin Proskionista apuun. Kuljettuansa Akeloosjoen yli, marssivat he Akarnaanian läpi, joka oli suojeluksetta, koska Akarnaanialaiset olivat lähteneet Argosta auttamaan. Heillä oli Stratiolaisten linna ja kaupunki oikealla kädellä, vasemmalla muu Akarnaania. Kuljettuansa Stratiolaisten maan läpi, marssivat he Fytian läpi ja sitten äärimmäisen Medeoonin ja Limnain kautta. Senjälkeen saapuivat he Agrailaisten maahan, joka ei enää kuulu Akarnaaniaan, vaan on ystävyydessä sen kanssa. Kun he olivat saapuneet Tyamosvuorelle, joka on Agrailaisten maassa, kulkivat he sen yli ja astuivat yön tultua alas Argeiaan. He pääsivät salassa Argeialaisten kaupungin ja Akarnaanialaisten Kreenaissa olevan vartioston välitse ja yhtyivät Olpaissa oleviin Amprakialaisiin.

Kun he olivat kokoontuneet, leiriytyivät he Meetropolis nimiseen paikkaan. Ateenalaisten 20 laivaa saapui vähän myöhemmin Amprakialaiselle lahdelle, auttaakseen Argeialaisia, kuten myöskin Deemostenees 200 Messeenialaisella raskasaseisella ja 60 Ateenalaisella keihäänheittäjällä. Laivat ankkuroivat merenpuolelle sitä kukkulaa, jolle Olpai on rakennettu. Akarnaanialaiset ja pieni luku Amfilokialaisia, joista Amprakialaiset pakottivat enimmän osan olemaan alallaan, olivat jo kokoontuneet Argokseen ja valmistautuivat taisteluun vihollisia vastaan. Koko sotajoukon päälliköksi valitsivat he Deemosteneen ynnä omien päälliköidensä kanssa. Hän asetti soturit leiriin lähelle Olpaita. Suuri rotko erotti molemmat sotajoukot. Viisi päivää pysyivät he liikkumatta, mutta kuudentena asettuivat molemmat sota-asentoon. Koska Peloponneesolaisten sotajoukko oli suurempi ja ulottui ulkopuolelle Ateenalaista, pelkäsi Deemostenees, että hän ympäröitäisiin, ja asetti sentähden eräälle metsäiselle rotkotielle väijyksiin raskasaseisia ja kevytaseisia, yhteensä noin 400 miestä, joiden tappelun alettua tuli rynnätä esille vihollisten selkään. Kun molemmin puolin oltiin valmiina, alkoi tappelu. Deemostenees asettui oikealle siivelle Messeenialaisten ja pienen Ateenalaisen joukon kanssa; keskustan ja vasemman siiven muodostivat Akarnaanialaiset kansakunnittain ja saapuvilla olevat Amfilokialaiset keihäänheittäjät. Paitsi Mantinealaisia olivat Peloponneesolaiset ja Amprakialaiset asetetut sekaisin. Mantinealaiset pysyivät enemmän koossa vasemmalla siivellä; eivät kuitenkaan sen päässä, jossa seisoi Eyrylokos miehineen Messeenialaisia ja Deemostenesta vastaan.

Kun Peloponneesolaiset taistelun alettua levittivät siipensä ulommas, ja ympäröivät vastustajien oikean siiven, hyökkäsivät väijyksissä olevat Akarnaanialaiset heidän selkäänsä ja ajoivat heidät pakosalle, niin etteivät he voineet puolustautua, vaan pelollansa saivat myöskin muun sotajoukon pakenemaan. Kun he näkivät Eyrylokoksen johtamat soturit, jotka olivat etevimmät, tuhottuina, valtasi heidät pelko vielä suuremmassa määrässä. Deemosteneen johtamat Messeenialaiset toimittivat suurimmaksi osaksi tämän urotyön. Mutta Amprakialaiset ja oikealla siivellä seisovat sotamiehet voittivat heitä vastaan asetetut viholliset ja ajoivat heitä takaa aina Argokseen saakka. Kun he palatessansa näkivät suurimman osan sotajoukkoa voitettuna, ja kun Amprakialaiset ahdistivat heitä, pelastivat he vaivoin itsensä Olpaihin. Suuri joukko heitä kaatui, koska he marssivat huolettomasti ja järjestyksettä, paitsi Mantinealaiset. Nämät peräytyivät kokoontuneina paremmassa järjestyksessä, kuin muu sotajoukko. Tappelu loppui vasta myöhään illalla.

Kun nyt Menedaios Eyrylokoksen ja Makarioksen kaaduttua tuli ylipäälliköksi, oli hän suuren tappion johdosta neuvoton, miten hän kestäisi piiritystä, suljettuna kun oli sekä maan puolelta että mereltä päin Ateenalaisten laivojen kautta, vai miten hän voisi pelastua peräytymällä. Hän ryhtyi sentähden seuraavana päivänä keskusteluihin aselevosta ja paluumatkastaan Deemosteneen ja Akarnaanialaisten päälliköiden kanssa, niinkuin myöskin kaatuneiden korjaamisesta. Nämät myöntyivät kaatuneiden korjaamiseen ja pystyttivät voitonmerkin ja korjasivat omat kaatuneensa luvultaan noin 300. Paluuta he eivät kyllä julkisesti myöntäneet kaikille, mutta salaa Deemostenees ja Akarnaanialaiset päälliköt myönsivät Mantinealaisille, Menedaiokselle ja muille Peloponneesolaisille päälliköille sekä muille arvokkaimmille henkilöille, että kiiruumman kautta saisivat lähteä pois. Täten he tahtoivat saada Amprakialaiset ja pestatun liittolaisjoukon yksin jätetyiksi, mutta varsinkin saattaa Lakedaimonilaiset ja Peloponneesolaiset pahaan maineeseen sikäläisten Helleenien mielessä, että he muka oman etunsa tähden olivat pettäneet liittolaisensa. Lakedaimonilaiset korjasivat kiireesti kaatuneensa, ja ne, joille lähtö oli myönnetty, valmistivat sen kaikessa hiljaisuudessa.

Deemosteneelle ja Akarnaanialaisille tulee sanoma, että Amprakiotalaiset, ensimmäisen ilmoituksen saatuansa Olpaista, koettaisivat kaupungista koko voimalla Amfilokoksen kautta yhtyä Olpaissa olevien kanssa, tietämättä mitään viime tapahtumista. Deemostenees lähettää heti osan sotajoukostansa teille väijymään ja vallottamaan linnotuksen sekä valmistautui itse koko sotajoukollansa marssimaan vihollista vastaan.

Tällä välin poistuivat salaa pienissä joukoissa Mantinealaiset ja ne, jotka siihen olivat saaneet luvan lähtien muka hakemaan polttopuita ja kaaliksia, ja kooten myöskin näön vuoksi sitä, minkä hakuun sanoivat lähteneensä. Mutta kun olivat ehtineet etäämmäksi Olpaista, riensivät he nopein askelin eteenpäin. Tällöin kokoontuivat Amprakialaiset ja muut, jotka täten olivat jääneet oman onnensa nojaan, ja kun huomasivat toisten poistuvan, lähtivät hekin kiireesti liikkeelle, koettaen juosten saavuttaa ensimmäiseksi lähteneitä. Mutta luullen heidän kaikkien lähteneen luvatta, ajoivat Akarnaanialaiset myöskin Peloponneesolaisia takaa, ja arvellen petoksen olevan kysymyksessä, heittivät he keihäillä myöskin muutamia omista päälliköistänsä, jotka koettivat heitä siitä estää, ja jotka selvittivät, että oli sovittu tästä asiasta. Vihdoin päästivät he Mantinealaiset ja Peloponneesolaiset menemään, mutta Amprakialaiset surmasivat he, ja täällä nousi kova kina, oliko joku Amprakialainen vai Peloponneesolainen. He surmasivat noin 200 miestä, mutta muut pääsivät pakoon Agraialaisten maahan, joka oli heidän naapurimaansa, ja Agraialaisten kuningas, Salyntios, otti heidät ystävällisesti vastaan.

Kaupungista paenneet Amprakialaiset saapuivat Idomeneeseen. Tämän muodostaa kaksi kukkulaa. Suuremman näistä ennättivät Deemosteneen lähettämät soturit yön tultua salaa vihollisilta vallottaa, mutta pienemmän ehtivät Amprakialaiset saada valtaansa ja viettivät yönsä siellä. Aterian jälkeen läksi Deemostenees heti illalla kaikkine joukkoinensa liikkeelle. Puolella sotajoukollaan sulki hän solan, toinen osa kulki Amfilokialaisten vuorten yli. Aamun koittaessa hyökkäsivät nämät Amprakialaisten kimppuun, jotka vielä olivat vuoteillaan, eivätkä ensinkään aavistaneet mitä oli tapahtumaisillaan, vaan päinvastoin luulivat hyökkääjien olevan omia miehiänsä. Sillä Deemostenees oli vartavasten asettanut Messeenialaiset etunenään ja käskenyt heidän puheissaan käyttää Doorilaista murretta, herättääkseen siten luottamusta etuvartijoissa, varsinkin kun ei heitä yön pimeässä voitu tuntea. Kun hän nyt koko sotajoukollaan ryntäsi heidän kimppuunsa, niin he pakenivat, ja useimmat heistä kaatuivat, mutta eloon jääneet pakenivat vuorille. Mutta kun Amfilokialaiset olivat ehtineet valloittaa tiet ja tunsivat maansa, ja koska he keveästi varustettuina ajoivat takaa raskasaseisia vastustajiansa, jotka päällepäätteeksi eivät tunteneet seutuja eivätkä tietäneet, mihin kääntyä, sortuivat pakenevat rotkoihin ja heille asetettuihin väijyksiin, joutuen siten perikatoon. Neuvottomina mihin paeta, kääntyivät toiset heistä lähellä olevalle merenrannalle, ja kun he näkivät Attikalaisten laivojen juuri tämän tapahtuessa purjehtivan pitkin rantaa, niin he uivat niitä kohti, arvellen suuressa pelossansa, että oli parempi heille, jos niin oli sallittu, saada surmansa laivaväen käsistä, kuin että heidän raaimmat ja kiivaimmat vihollisensa heidät surmaisivat. Tämmöisen onnettomuuden kohtaamina pääsivät ainoastaan harvat Amprakialaiset niin suuresta joukosta pelastumaan kaupunkiinsa. Akarnaanialaiset ryöstivät ruumiit paljaiksi ja palasivat Argokseen pystytettyänsä voitonmerkin.

Seuraavana päivänä tuli heidän luoksensa Olpaista Agraialaisten suojaan paenneitten Amprakialaisten lähettämä airut, pyytäen saada korjata niiden ruumiit, jotka olivat saaneet surmansa ensimmäisen ottelun jälestä, kun he Mantinealaisten ja luvan saaneiden seurassa luvatta pakenivat. Kun airut näki kaupungista tulleiden Amprakialaisten aseet, kummastutti häntä näiden paljous. Sillä hän ei tietänyt viimeisestä onnettomuudesta, vaan luuli aseiden olevan hänen kanssansa sotineiden toverien. Kun häneltä kysyttiin miksi hän oli kummissaan, ja kuinka monta heistä oli kaatunut, koska kysyjä luuli hänen olevan Idomeneessä sotineiden lähettämä, niin hän vastasi, noin 200 kaatuneen. Kysyjä sanoi tähän: "Ei näistä aseista niin näytä, vaan ne osottavat heitä olleen enemmän, kuin tuhannen". Airut taasen sanoi: "Eivät nämät kuuluneet niille, jotka taistelivat meidän joukossamme." Tähän toinen vastasi: "Totta kai, koska eilen taistelitte Idomeneessä." "Mutta emmehän me eilen taistelleet ketäkään vastaan, vaan toisena päivänä peräytyessämme." "Mutta me taistelimme eilen kaupungista rientäneitä Amprakialaisia vastaan." Kun airut tämän kuuli ja ymmärsi, että kaupungista avuksi lähetetty apujoukko oli joutunut perikatoon, niin hän kiljaisi tuskasta, ja jätti näin suuren onnettomuuden masentamana sikseen koko pyynnön kaatuneiden korjaamisesta. Sillä ei mikään Hellaan kaupunki ole tässä sodassa yhtä harvassa päivässä kärsinyt yhtä paljon onnettomuuksia. Kaatuneitten lukumäärää en ole maininnut, sillä uskomattoman joukon sanotaan kaatuneen kaupungin pienuuteen katsoen. Mutta tiedän varmasti, että jos Akarnaanialaiset ja Amfilokialaiset Ateenalaisten ja Deemosteneen neuvoa seuraten olisivat halunneet voittaa Amprakian, niin olisivat he sen ottaneet ensi rynnäkössä. Mutta he pelkäsivät nyt, että Ateenalaiset, jos saisivat sen haltuunsa, tulisivat olemaan heille vaarallisemmat viholliset, kuin Amprakialaiset.

Saaliista antoivat he kolmannen osan Ateenalaisille, ja jäännöksen he jakoivat kaupunkien kesken. Ateenalaiset menettivät merellä osan saaliista; sillä ne 300 asepukua, jotka ovat ripustetut Attikan pyhäkköihin, olivat varatut Deemosteneelle, joka nämät mukanaan purjehti kotia. Sillä kaiken tämän toimitettuansa, oli hänen Aitoolian onnettomuuden jälkeen nyt vaarattomampi palata kotia. Myöskin lähtivät nuo 20 laivalla purjehtivat Ateenalaiset Naupaktokseen.

Ateenalaisten jo lähdettyä, sallivat Akarnaanialaiset ja Amfilokialaiset Salyntioksen ja Agraialaisten luokse paenneiden Amprakialaisten sekä ensin Salyntioksen, sittemmin Oiniadein luokse paenneiden Peloponneesolaisten palata kotiinsa. Tulevaa aikaa varten solmivat Akarnaanialaiset ja Amfilokialaiset Amprakialaisten kanssa sopimuksen sadaksi vuodeksi, ehdolla etteivät Amprakialaiset Akarnaanialaisten kanssa hyökkäisi Peloponneesolaisia vastaan, eivätkä liioin Akarnaanialaiset Amprakialaisten kanssa Ateenalaisten kimppuun, vaan että auttaisivat toisiaan, sekä että Amprakialaiset jättäisivät takaisin ne Amfilokialaisten linnat ja panttivangit, jotka olivat heidän hallussaan, niinkuin myöskin etteivät auttaisi Anaktorionia, joka oli sodassa Akarnaanialaisten kanssa. Tähän sopimukseen loppui tämä sota. Tämän jälkeen lähettivät Korintolaiset Eytykleen pojan Ksenoleidaan johdolla sotureistaan 300 raskasaseista vartioväeksi Amprakiaan. Vaikean matkan kestettyänsä, saapuivat nämät perille. Tämänkaltaiset olivat Amprakian tapahtumat.

Tänä talvena astuivat Sikeliassa oleskelevat Ateenalaiset laivoista maihin Himeraiassa, Sikelialaisten sisämaasta rientäessä heidän avuksensa Himeraian rajoille, ja purjehtivat sitten Aiolos-saaria vastaan. Palatessaan Reegioniin, tapasivat he siellä Ateenalaisen päällikön, Isolokoksen pojan Pytodooroksen, Lakeen seuraajan tämän ennen johtamilla laivoilla. Sillä Sikelian liittolaiset olivat purjehtineet Ateenaan pyynnöllä, että nämät auttaisivat heitä useammilla laivoilla. Syrakuusalaiset olivat nimittäin vallottaneet heidän maansa, ja koska aivan vähäinen laivasto sulki heiltä meren, kokosivat he laivaston, päästäksensä tästä pulasta. Ateenalaiset miehittivät 40 laivaa, lähettääksensä ne liittolaistensa avuksi, arvellen sikäläisen sodan pian loppuvan, ja tahtoen samalla harjottaa meriväkeänsä. Pytodooroksen lähettivät he vähälukuisella laivastolla, mutta Soostratideen pojan Sofokleen ja Tukleen pojan Eyrymedoonin aikoivat he lähettää useammilla laivoilla. Lakeen laivojen päällikkönä purjehti Pytodooros puolestaan Lokrilaisten linnoitusta vastaan, jonka Lakees ennen oli vallottanut. Kun hän täällä joutui tappiolle taistellessaan Lokrilaisia vastaan, vetäytyi hän sieltä takaisin.

Samana kevännä syöksyi tulivirta Aitneesta, kuten ennenkin oli tapahtunut. Se hävitti osan niitten Katanalaisten maata, jotka asuivat Aitneen juurella. Tämä on suuri vuori Sikeliassa, ja sanotaan tämän tulipurkauksen tapahtuneen 50:llä vuodella sitä edellisen purkauksen jälkeen, ja että ylipäätään kolme tämmöistä tulenpurkausta on tapahtunut, sen jälkeen kuin Helleenejä on asettunut asumaan Sikeliaan. Tämä tapahtui tänä talvena, ja kuudes vuosi kului loppuun sitä sotaa, jonka vaiheet Thukydides on kertonut.

NELJÄS KIRJA.

Seuraavana kesänä viljan tehdessä tähkää, purjehti kymmenen Syrakuusalaista ja yhtä monta Lokrilaista laivaa Messeeneeläisten omasta pyynnöstä Messeeneeseen ja vallotti tämän kaupungin, jonka jälestä Messeenee luopui Ateenalaisista. Näin toimivat Syrakuusalaiset varsinkin sentähden, että arvelivat paikan sopivaksi maihinastumiseen Sikeliaan, ja koska pelkäsivät, että Ateenalaiset joskus sieltä voisivat suuremmalla sotajoukolla ahdistaa heitä. Lokrilaiset taas, koska tahtoivat sekä meritse että maitse ahdistaa Reegionilaisia vihollisiansa. Lokrilaiset olivat koko sotavoimallaan hyökänneet Reegionilaisten maahan, jotteivät nämät voisi tulla Messeeneeläisille avuksi, johon heidän luonansa oleskelevat Reegionilaiset pakolaiset koettivat heitä kiivaasti yllyttää. Reegionissa vallitsi jo kauan aikaa kapina, jonkatähden he eivät kyenneet torjumaan Lokrilaisia pois, jotka näin ollen sitä kovemmin ahdistivat heitä. Hävitettyänsä näitä seutuja, poistui Lokrilaisten jalkaväki, mutta laivat jäivät pitämään Messeeneetä silmällä, ja toisia valmistettiin, joiden tuli purjehtia Reegioniin vihollisuuksia jatkamaan.

Samaan aikaan kevättä ennen viljan hedelmöimistä hyökkäsivät Peloponneesolaiset liittolaisineen Attikaan Lakedaimonilaisen kuninkaan Arkidamoksen pojan Agiksen johdolla ja hävittivät sen aluetta leiriydyttyänsä. Kuten oli päätetty, lähettivät Ateenalaiset nuo 40 laivaa Sikeliaan entisten päälliköiden Eyrymedoonin ja Sofokleen johdolla: kolmas päällikkö, Pytodooros, oli jo ennen heitä saapunut Sikeliaan. Heidän käskettiin purjehtiessaan saaren ohitse pitää huolta kaupungissa oleskelevista Kerkyyralaisista, joita vuoristossa olevat pakolaiset hätyyttivät. Sinne oli niinikään purjehtinut 60 Peloponneesolaista laivaa avuksi vuoristolaisille, ja koska kova nälänhätä vallitsi kaupungissa, arvelivat he helposti saavansa sen haltuunsa. Deemosteneelle, joka palattuansa Akarnaaniasta oleskeli yksityisenä henkilönä, sallittiin oikeus käyttää näitä laivoja, jos hän tahtoisi purjehtia Peloponneesoksen rannikoille.

Kun Ateenalaiset purjehtivat Lakoonikan vesillä, saivat he tiedon, että Peloponneesolaiset laivat jo olivat saapuneet Kerkyyraan, jonka tähden Eyrymedoon ja Sofoklees jouduttivat matkaansa sinne. Mutta Deemostenees kehotti heitä ensin tulemaan Pylokseen, ja vasta suoritettuansa toimensa siellä, jatkamaan matkaansa. Laivojen päälliköt kyllä vastustivat tätä tuumaa, mutta juuri noussut myrsky ajoi heidät Pylokseen. Deemostenees kehotti hetimiten ryhtymään tämän paikan linnottamiseen, jonka takia hän olikin seurannut mukana. Hän selitti, että siellä löytyi runsaasti puutavaraa ja kiviä, ja että se jo luonnoltaan oli luja paikka ja suurimmaksi osaksi autio. Se sijaitsee noin 1,400 stadionin päässä Spartasta entisessä Messeenialaisessa maassa, jota Lakedaimonilaiset kutsuivat Koryfasion nimellä. Laivojen päälliköt väittivät kyllä löytyvän runsaasti autioita niemikallioita Peloponneesoksessa, jos hän haluaisi hankkia valtiolle menoja. Mutta Deemosteneen mielestä oli tämä senkin puolesta muita sopivampi, että lähellä oli satama, ja koska hän tiesi, että hänen vanhat tuttavansa Messeenialaiset puhuivat samaa murretta kuin Lakedaimonilaiset, jonka kautta he suuresti voisivat vahingoittaa näitä ja tarkoin vartioida tätä paikkaa.

Kun hän ei voinut taivuttaa päälliköitä eikä ilmoitettuansa ehdotuksensa taksiarkoille sotilaitakaan, luopui hän tuumistaan, kunnes vastatuulen takia itse soturit, kyllästyneinä työttömyyteen, halusivat linnoittaa paikkaa. He tekivät innolla työtä, ja kun ei heillä ollut rautaisia kivenhakkuuaseita, kantelivat he sopivia kiviä ja asettivat ne miten milloinkin sopi. Ja savea tarvittaessa kantoivat he vasujen puutteessa sitä selässään kyyristyen, jotta se pysyisi koossa, ja yhdistäen kädet takaa, jottei savi soluisi maahan. He koettivat kaikin tavoin ennättää linnoittaa helpommin ahdistettavia paikkoja, ennenkuin Lakedaimonilaiset ehtisivät rientää apuun. Suurin osa tästä paikasta oli itsessään luja, joten sitä ei tarvinnut linnoittaa.

Kun Lakedaimonilaiset, jotka juuri viettivät jotakin juhlaa, saivat tiedon tästä, niin he eivät siitä paljoa välittäneet, arvellen, että heti kun he vaan lähtisivät liikkeelle, Ateenalaiset joko vetäytyisivät pois, tahi että ainakin olisi helppo tähän pakottaa, katsoen siihen, että Lakedaimonilaisten sotajoukko vielä oli Attikassa. Ateenalaiset jättivät, linnoitettuansa mannermaan kuudessa päivässä, Deemosteneen sinne viidellä laivalla vartioimaan ja kiiruhtivat useimmilla laivoilla Kerkyyraan ja Sikeliaan.

Kun Attikassa olevat Peloponneesolaiset kuulivat Pyloksen vallottamisesta, palasivat he kiiruumman kautta kotia, koska Lakedaimonilaiset ja heidän kuninkaansa Agis arvelivat Pyloksen tapahtumien olevan heille vallan tärkeitä. Koska he olivat tehneet hyökkäyksensä aikaisin keväällä, kun vilja vielä oli viheriä, puuttui sotureilta ruokaa, ja koska vuoden aikaan katsoen kova kylmä rasitti sotajoukkoa, niin he monesta syystä kiiruhtivat kotia, joten tämä oli lyhytaikaisin hyökkäys; sillä he eivät viipyneet Attikassa kuin 15 päivää.

Tähän aikaan kokosi Ateenalaisten päällikkö Simoonidees vähäisen joukon Ateenalaista vartioväkeä ja suuren paljouden sikäläisiä liittolaisia, joiden johtajana hän kavaluuden avulla vallotti Mendaialaisten Trakiassa löytyvän siirtokunnan Eejonin, joka kuului Ateenalaisten vihollisiin. Mutta kun Kalkidilaiset ja Bottialaiset kiiruhtivat apuun, ajoivat he hänen sieltä ulos, jolloin suuri joukko hänen sotureistaan sai surmansa.

Peloponneesolaisten palattua Attikasta, valmistautuivat Spartiatit itse sekä läheisimmät Perioikit hetimiten avustamaan Pylosta. Muut Lakedaimonilaiset sitävastoin saapuivat myöhemmin, koska he juuri olivat palanneet toiselta sotaretkeltä. Sana lähetettiin myöskin pitkin Peloponneesosta, että mitä pikemmin oli riennettävä Pyloksen avuksi, niinkuin myöskin Kerkyyran edustalla oleskeleville laivoille. Lakedaimonilaisten onnistuikin Sakyntoksessa vartioitsevien Ateenalaisten huomaamatta päästä Pylokseen, hinattuansa laivat yli Leukaskannaksen, jonne myöskin jalkaväki saapui. Ennenkuin Lakedaimonilaiset laivat olivat saapuneet perille, ehti Deemostenees lähettää kaksi laivaa Eyrymedoonille ja Sakyntoksessa olevien Ateenalaisten luo pyytämään, että kiiruhtaisivat Pylokseen, koska se oli vaarassa, ja laivat lähtivätkin Deemosteneen määräyksen mukaan.

Lakedaimonilaiset taas valmistautuivat ahdistamaan linnoitusta sekä maitse että meritse, arvellen helposti voivansa vallottaa sen, koska se oli kiiruudessa rakennettu ja harvalukuisen sotajoukon puolustama. Koska Ateenalaiset Sakyntoksesta olivat kiiruhtaneet apuun, tuumivat Lakedaimonilaiset, jos he eivät ennen näitten tuloa ehtisi saamaan linnoitusta haltuunsa, sulkea satamien suut, jotteivät Ateenalaiset voisi ankkuroida laivojaan. Sillä Sfakteerian saari, joka hyvin läheltä ulottuu pitkin satamaa, suojelee sitä tuulilta ja tekee sen suut vallan ahtaiksi, niin että ainoastaan kaksi laivaa vieritysten voi purjehtia Ateenalaisten linnoitukseen ja Pylokseen käännetyn suun kautta, ja toisen suun kautta kahdeksan tahi yhdeksän mannermaan toiselta puolelta. Asumattomuuden takia oli tämä saari kokonaan metsää kasvava ja tietön sekä suuruudeltaan noin 15 stadiota pitkä. Lakedaimonilaiset aikoivat sulkea salmen suut laivoilla, keula ulospäin käännettynä. Koska he pelkäsivät, että heitä vastaan voitaisiin hyökätä tältä saarelta, kuljettivat he sinne raskasaseisia, asettaen toisia pitkin mannermaan rannikkoa. Täten arvelivat he voivansa saada saaren puolustustilaan Ateenalaisia vastaan ja mannermaan heiltä suljetuksi. Sillä koska Pyloksen rannat ulkopuolella salmen suuta merelle päin olivat satamia vailla, niin eivät Ateenalaiset täten löytäisi ankkuripaikkoja, joista rientäisivät omaistensa avuksi, vaan Peloponneesolaiset arvelivat taistelutta ja vaaratta voivansa vallottaa Pyloksen varsinkin kun se oli jätetty vähille varoille. Tultuansa tähän päätökseen, kuljettivat he saarelle arvan mukaan kaikista lokoista otettuja raskasaseisia. Vuoroin saapuivat he sinne toinen toisensa perästä; viimeiset, jotka sinne jäivätkin, olivat luvultaan 420, lukuun ottamatta heidän palvelukseensa kuuluvia Heilootteja. Heitä johti Molobroksen poika Epitadas.

Kun Deemostenees huomasi Lakedaimonilaisten aikovan hyökätä sekä laivoilla että jalkaväellä, varustautui hänkin puolustukseen. Hän veti ne kolmisoutu-laivat, jotka olivat annetut hänen käytettäväksensä, linnoituksen alapuolelle etuvarustukseksi. Laivamiehet varusti hän kelvottomilla enimmiten pajusta tehdyillä kilvillä, sillä näillä autioilla seuduilla oli mahdoton hankkia aseita. Mainitutkin aseet olivat he ottaneet Messeenialaisesta kolmikymmen-airoisesta nopeakulkuisesta rosvolaivasta, joka sattui kulkemaan näillä vesillä. Tämän Messeenialais-laivan miehistä oli noin 40 raskasaseisia, joita Deemostenees liitti muihin sotureihinsa. Suurimman osan näistä miehistä asetti hän mitkä aseellisina mitkä aseettomina, lujimmasti linnoitetuille ja vaarattomille paikoille mannermaan puolelle, käskien jalkaväen torjua pois viholliset, jos he tekisivät hyökkäyksen. Itse valitsi Deemostenees joukosta 60 raskasaseista ja vähäisen joukon jousimiehiä, joiden seuraamana hän lähti ulkopuolelle muuria merelle päin, arvellen vihollisten täällä yrittävän astua maihin. Tämä merenpuolinen paikka oli kyllä karu ja kivikkoinen; mutta koska se oli heikosti linnoitettu, arveli hän vihollisten vetäytyvän sinne. Ateenalaiset eivät olleet linnoittaneet tätä puolta lujasti, koskeivät luulleet milloinkaan joutuvansa tappiolle merellä. Mutta koska hän myöskin ymmärsi, että viholliset voisivat sen väkirynnäköllä vallottaa, niin hän asetti raskasaseiset sinne, voidakseen torjua heidän hyökkäystään. Tässä tilaisuudessa puhui hän sotureilleen seuraavasti:

"Te toverini tässä vaarassa, älköön kukaan teistä tässä pulassa vitkastelko, arvellen voivansa määritellä kaikkia meitä ympäröiviä vaikeuksia, vaan rynnätkää kaikki yksimielisesti vitkastelematta vihollisia vastaan, luottaen siihen, että kyllä pelastumme tästäkin vaarasta. Sillä kun asiat kerran ovat joutuneet niin kireälle, kuin meidän nyt, niin on vaikeata laskea sattuman vaiheita, ja semmoinen asema vaatii mitä nopeinta uskaliaisuutta. Minun mielestäni ovat edut meidän puolellamme suurimmat, jos me vaan pysymme asemassamme, emmekä peläten heidän paljouttansa hylkää niitä etuja, jotka ovat meille tarjona. Se seikka, että maihin pääseminen tällä paikalla on vaikea, tulee olemaan meille suureksi eduksi, jos me järkähtämättä pysymme tässä, mutta vaikka kohtakin turvattu, niin on tämä paikka kuitenkin helposti vallotettava, jos meidän luovuttuamme siitä, ei kukaan ole vihollisia siitä estämässä. Ja jota vaikeampi heidän on päästä takaisin laivoihinsa, sitä vaarallisempia vihollisia tulevat he meille olemaan, jos me heitä silloin ahdistamme. Sillä niin kauan, kuin he ovat laivoissa, on meidän helppo puolustautua heitä vastaan; vaan jos he pääsevät maihin, ovat edut yhtäläiset. Heidän paljouttansa taasen meidän ei tarvitse kovin pelätä, sillä valkamien puutteesta täytyy vihollisten, vaikka kohtakin lukuisina, taistella vähillä voimilla. Mutta täällä ei ole kysymys taistelusta maalla, jossa edut ovat yhtäläiset, vaan he ovat laivoissaan, ja merellä ovat onnen sattumat arvaamattomat. Minä siis pidän heidän voitettavansa vastukset meidän vähälukuisuutemme vastapainona. Ja koska Ateenalaisina kokemuksesta tiedämme, kuinka vaikea on astua maihin toisten siitä estäessä, jotka järkähtämättöminä pysyvät paikallaan pelkäämättä meren kuohinaa ja laivojen mahtavaa hyökkäystä, niin kehotan minä teitä nytkin järkähtämättöminä torjumaan viholliset jo rantakallioilta ja siten pelastamaan sekä itsenne että suojaanne uskotun paikan".

Tästä Deemosteneen puheesta rohkaistuivat Ateenalaiset ja astuivat alas rannalle, jossa he järjestyivät sota-asentoon. Lakedaimonilaiset lähtivät liikkeelle ja hyökkäsivät linnoitusta vastaan sekä maajoukollaan että Spartalaisen laivapäällikön Krateesikleen pojan Trasymeelidaksen johtamalla 43 laivallansa. Laivasto hyökkäsi juuri Deemosteneen arvaamalle paikalle. Ateenalaiset torjuivat sekä maalta että mereltä tehdyn hyökkäyksen. Koska viholliset eivät useammalla laivalla voineet päästä rantaan, jakaantuivat he ja tekivät hyökkäyksiä vuorottain harvoilla laivoilla, osottaen suurta urhoollisuutta ja kehoittaen toisiaan kovilla huudoilla, jotta he voisivat tunkea läpi puolustajien rivien ja vallottaa linnoitusta. Kaikista rohkein oli Brasidas. Jos hän vaan näki jonkun triarkin tahi perämiehen pääsemättä rantaan säästävän laivaansa rikkoutumasta, epäröiden missä hänestä olisi mahdollisinta päästä maihin, niin huusi hän, ettei ollut sopivaa säästämällä muutamia lautoja sallia vihollisten rakentaa linnoitusta heidän maahansa, vaan että oli tunkeuminen maihin, jos kohtakin omat laivansa joutuivat perikatoon. Myöskin liittolaisia kehoitti hän, suuria etuja nauttivina, tässä tilaisuudessa uhraamaan laivansa Lakedaimonilaisten hyväksi, ja sortuvilla laivoillaan kaikin tavoin koettamaan päästä rannalle ja siten saattamaan valtaansa sekä miehet että paikan.

Täten kehoittaen muita ja pakoittaen oman laivansa perämiehen laskemaan rantaan, astui hän laivaportaille; mutta kun hän täältä koetti astua maihin, torjuivat hänen Ateenalaiset takaisin, jollon hän vaarallisesti haavotettuna pyörtyi laivan keulaan ja hänen kilpensä vyörähti mereen. Kun tämä sittemmin ajautui maihin, korjasivat sen Ateenalaiset ja asettivat sen siihen voitonmerkkiin, jonka he pystyttivät tämän hyökkäyksen johdosta. Muutkin kyllä ponnistivat voimiansa, mutta eivät voineet päästä maihin sekä karun maan takia että Ateenalaisten järkähtämättömästä pysymisestä paikallaan. Siten oli siis onni muuttunut, että Ateenalaiset maalla, ja vieläpä Lakooniassa, torjuivat päältään heitä vastaan purjehtivat Lakedaimonilaiset, ja että Lakedaimonilaiset laivoillaan koettivat nousta maihin omalla alueellaan Ateenalaisia vastaan. Siihen aikaan oli nimittäin heidän suurin kunniansa käydä etevimmistä maasotilaista ja Ateenalaisten käydä etevimmistä ja rohkeimmista meritaistelijoista.

Tehtyänsä hyökkäyksiä sen päivän ja osan seuraavaa päivää, luopuivat Lakedaimonilaiset yrityksestä. Kolmantena päivänä lähettivät he muutamia laivoja Asinaan hakemaan rakennuspuita piirityskoneita varten, koska toivoivat saavansa valtaansa satamaan päin olevan osan linnoituksesta, vaikkakin se oli korkea, siellä kun löytyi mukavia valkamia. Tällä välin saapui Sakyntoksesta Ateenalaisten 50 laivaa. Näitä avustivat muutamat Naupaktoksesta saapuneet vartiolaivat ja neljä Kiolaista laivaa. Kun nämät näkivät mannermaan ja saaren täynnänsä raskasaseisia ja laivojen pysyvän satamassa purjehtimatta ulos, eivätkä tietäneet, missä heittää ankkuria, purjehtivat he läheiseen autioon Prooteen saareen ja viettivät yönsä siellä. Seuraavana päivänä purjehtivat he ulapalle ja varustautuivat meritappeluun, jos viholliset haluaisivat purjehtia heitä vastaan aavalle vedelle, muuten hyökkäisivät he itse vihollisten kimppuun. Mutta viholliset eivät purjehtineet heitä vastaan, eivätkä liioin, kuten olivat aikoneet, sulkeneet salmen suita, vaan pysyivät liikkumatta maalla ja valmistautuivat, laittaen laivansa kuntoon, meritappelua varten, jos vastustajat koettasivat purjehtia satamaan, jossa kyllä oli tilaa taistelua varten.

Huomattuansa tämän, hyökkäsivät Ateenalaiset salmen kumpasestakin suusta heitä vastaan ja ajoivat pakosalle useimmat ulapalla heitä vastaan purjehtivat laivat. Tässä takaa-ajossa lävistivät he ahtaalla vedellä monta laivaa ja vallottivat viisi, joista yhden miehistöineen. He koettivat saavuttaa niitä, jotka olivat paenneet rantaan. Osa laivoista sortui, ennenkuin olivat ehtineet täysin miehitettyinä päästä rannasta. Toiset taas, joista miehistö oli paennut, sitoivat Ateenalaiset laivoihinsa ja hinasivat mukaansa.

Nähdessään tämän, joutuivat Lakedaimonilaiset epätoivoon, koska heitä sen kautta kohtasi suuri onnettomuus, kun heidän saarella olevat miehensä tykkönään suljettiin muista. Kiiruhtaen apuun, astuivat he aseineen mereen, tarttuivat laivoihin ja koettivat vetää ne puoleensa. Jokainen arveli asiain olevan pilalla, ellei hän itse ottanut osaa työhön. Tästä syntyi laivojen ympärillä sekasorto, ja kumpasetkin muuttivat taistelutapaa: sillä Lakedaimonilaiset innossaan ja hämmästyksissään ikäänkuin taistelivat meritaistelua maalta, jotavastoin Ateenalaiset, ollen voitolla, ja koettaen saavuttaa mitä suurinta etua, laivoistaan taistelivat maatappelua. Saatettuansa toisilleen suuria vaurioita, jolloin suuri joukko sotureita haavoittui, erosivat taistelijat toisistaan. Lakedaimonilaiset pelastivat tyhjät laivansa paitsi tappelun alussa vihollisen vallottamia. Kun kumpasetkin olivat vetäytyneet leiriinsä, pystyttivät Ateenalaiset voitonmerkin, luovuttivat kaatuneet ja korjasivat laivanhylyt. He purjehtivat heti saaren ympäri, ja vartioivat sitä sinne suljetuiden miesten takia. Peloponneesolaiset mannermaalla ja heille kaikkialta saapuneet apujoukot pysyivät asennossaan Pyloksessa.

Kun Spartaan saapui tieto tapahtumista Pyloksen edustalla, päättivät Lakedaimonilaiset, että vallanpitäjät, kuten suuren onnettomuuden tapahduttua, lähtisivät leiriin omin silmin tarkastamaan asian laitaa ja päättääksensä, mitä olisi tehtävä. Kun nämät huomasivat mahdottomaksi auttaa miehiä eivätkä tahtoneet, että he nälän tahi vihollisten paljouden pakottamina antautuisivat, päättivät he Pyloksen seikoista tehdä aselevon Ateenalaisten päälliköiden kanssa, jos nämät siihen suostuisivat, ja toimittaa lähettiläitä Ateenaan rauhansopimuksesta sekä koettaa mitä pikemmin saada soturinsa takaisin.

Ateenalaisten päälliköiden suostuttua ehdotukseen, tehtiin seuraava sopimus: Lakedaimonilaisten tuli tuoda Pylokseen ja jättää Ateenalaisille ne laivat, joilla he olivat taistelleet meritappelussa, ja kaikki Lakoonikassa olevat pitkät laivansa, eivätkä saisi tehdä hyökkäyksiä Ateenalaisten linnoitusta vastaan, enemmän maitse kuin meritsekään. Ateenalaiset puolestaan sallisivat Lakedaimonilaisten mannermaalta tuoda saarella oleville miehilleen joka miestä kohti kaksi Attikalaista koiniksia jauhoja, kaksi kotylaa viiniä ja lihaa sekä palvelijoille puolet mainitusta määrästä. Kaikki tämä oli tehtävä Ateenalaisten tieten, eikä mitään heiltä salaa. Ateenalaiset kyllä vartioisivat saarta, mutta eivät astuisi maihin sinne. Ateenalaiset eivät ahdistaisi Peloponneesolaisia maitse eikä meritse. Jos kummaltakaan puolelta rikottaisiin vähintäkään näitä sopimuksia, niin olivat ne puretut. Nämät sopimukset kestäisivät, kunnes Lakedaimonilaisten lähettiläät palaisivat Ateenasta. Näitä lähettiläitä kuljettaisivat Ateenalaiset kolmisoutulaivallaan sekä Ateenaan että sieltä takaisin. Lähettiläiden palattua Ateenasta olisivat nämät sopimukset lakanneet, ja Ateenalaisten tuli silloin jättää takaisin laivat siinä tilassa, kuin olivat heidän saadessaan ne haltuunsa. Näillä ehdoilla solmittiin sopimukset, ja laivat, luvultaan noin 60, jätettiin Ateenalaisille. Lähettiläät lähtivät matkalle ja saavuttuansa Ateenaan, puhuivat he seuraavaan tapaan:

"Lakedaimonilaiset ovat meidät lähettäneet teidän luoksenne, Ateenalaiset miehet, keskustelemaan saareen suljetuista miehistämme, mikä teille olisi edullisinta, ja samalla saamaan teitä suostumaan ehtoihin, jotka nykyisessä onnettomuudessamme olisivat vähin loukkaavia kunniaamme. Joskin me nyt puhumme hiukan pitemmältä, niin emme me silti poikkee tavastamme: sillä me emme tuhlaa sanoja, missä vähillä tullaan toimeen, mutta me puhumme pitemmältä, missä tahdomme osottaa, mitä hetki vaatii. Älkää panko pahaksi sanojamme, luullen meidän puhuvan, arvellen teidän käsittämättömyydestä tarvitsevanne neuvojamme, vaan pitäkää sanojamme ainoasti kehoituksena teille tekemään viisasta päätöstä, vaikka kohtakin sen itse ymmärrätte. Sillä teillä on nyt tilaisuus kunniakkaasti lujittaa nykyistä onneanne, koska saatte säilyttää, mitä vallassanne on, ja vieläpä siihen lisätä kunnian ja maineen. Teidän ei tule toimia kuten ne ihmiset, joille onni on jotakin harvinaista; sillä heitä kiihottaa aina toivo saada yhä enemmän, koska heille onnensattuma on jotakin tykkänään odottamatonta. Mutta ne, jotka ennen usein ovat kokeneet onnen vaiheet, eivät liioin luota onnen kestäväisyyteen; ja siinä suhteessa on meidän kaupungillamme ja teillä mitä suurin kokemus".

"Tämän te kyllä käsitätte, jos otatte huomioon, miten me, joilla on ollut suurin arvo Helleenien kesken, nyt tulemme teidän luoksenne, me, jotka itse ennen olemme voineet myöntyä siihen, mitä teiltä pyytämään nyt olemme tulleet. Tähän pulaan me emme kuitenkaan ole joutuneet valtamme heikontumisesta emmekä liiallisesta ylvästymisestä lisätystä vallastamme, vaan koska olemme erehtyneet tuumissamme, jossa tapauksessa kenelle tahansa voi käydä samoin. Sentähden ei ole kohtuullista, että te kaupunkinne nykyisen voiman tähden tahi saavutetuiden etujenne johdosta arvelette onnen aina pysyvän teille suosiollisena. Viisaat miehet tietävät, että onni on vaihtelevainen, ja he ovat sentähden maltillisia, jos onni heitä pettää. He ymmärtävät, ettei voi edeltäkäsin määrätä, mikä heidän kohtalonsa sodassa on oleva, vaan että onnen oikku määrää sodan vaiheet. Ja koska he eivät koskaan luottamuksesta onneensa joudu röyhkeiksi, niin heitä onnettomuuskaan ei tykkänään masenna, jonka tähden he myöskin onnen suosimina mielellään suostuvat sovintoon. Teille, Ateenan miehet, sopii nyt erinomaisesti toimia täten meitä kohtaan, jottei teidän, jos ette nyt suostu pyyntöömme, joskus jouduttuanne itse ahdinkoon, mikä ei ensinkään ole mahdotonta, sanottaisi saavuttaneen nykyistä onneanne ainoasti sattuman kautta, kun teidän vallassanne on jättää jälkimaailmalle nuhteeton maine voimastanne ja maltistanne".

"Lakedaimonilaiset kehottavat teitä sopimukseen ja lakkaamaan sodasta. He tarjoavat teille rauhaa, liittoa ja hartainta ystävyyttä ja yksimielisyyttä, pyytäen teiltä puolestaan saareen suljetut miehensä. He katsovat etuisammaksi sekä meille että teille, ettei jouduta siihen vaaraan, että vangit joko saavat tilaisuuden väkisten paeta tahi että he kovin rasitettuina antautuvat teille. Sillä me arvelemme, että kovimmat vihamielisyydet lienevät varmimmin poistettavat siten, että voittaja ei kostonhimosta pakota vastustajia kohtuuttomiin lupauksiin, vaan jos hän, vaikkakin voisi päinvastoin menetellä, saavutettuansa voiton urhoollisuudellaan, vasten voitetun toivoa tekee sopimuksen kohtuullisilla ehdoilla. Sillä voitettu vihollinen, joka ei ole pakotettu tekemään vastarintaa äärimmäisiin, vaan joka tunnustaa vastustajan jalomielisyyttä, on häveliäisyydestä taipuvainen lupauksissaan; ihmiset ovat tähän menettelyyn taipuvaisemmat katkerimpia vihollisiaan kohtaan, kuin niitä kohtaan, joitten kanssa he vähäpätöisemmissä asioissa ovat erimielisiä. Ihmisen luonnossa on taipumus mielellään suostumaan kohtuullisiin ehtoihin, mutta heittäytyä äärimmäisiin vaaroihin, vastustaaksensa röyhkeätä vihollista".

"Nyt jos koskaan sopii meille molemmille sovinto, ennenkuin joku korjaamaton vahinko astuu väliimme, joka meissä välttämättömästi herättää sekä yleistä että yksityistä vihaa teitä kohtaan, ja joka teiltä riistää meidän nyt tarjoamamme edut. Kun taistelu vielä on ratkaisematon, niin sopikaamme, kun teidän puolellanne on kunnia ja tilaisuus saavuttaa meidän ystävyytemme, ja ennenkuin meidän osaksemme on tullut häpeä kovan onnettomuuden johdosta tämän vähäpätöisen onnettomuuden asemesta. Valitkaamme rauha lopettamalla sodan ja lakkauttakaamme siten toisiltakin Helleeneiltä onnettomuudet, joihin he pitävät teitä syypäänä. Nyt he taistelevat tietämättänsä varmaan, kumpi meistä on alottanut sodan; mutta jos tehdään rauha, joka etupäässä on teistä riippuva, niin tulevat he olemaan siitä teille kiitollisia. Jos te siis käsitätte, että teillä nyt on tilaisuus saada Lakedaimonilaiset uskollisiksi ystäviksenne heidän omasta pyynnöstään myönnytyksillä eikä väkivallalla, niin miettikää, mitä kaikkia etuja teille tästä voi koitua. Sillä jos te ja me olemme yksimielisiä, niin muu Hellas kyllä, koska se on meitä paljoa heikompi, tulee kunnioittamaan tätä ylivoimien päätöstä".

Täten puhuivat Lakedaimonilaiset, arvellen, että Ateenalaiset, jotka ennen olivat halunneet rauhaa, jonka solmimisen Lakedaimonilaiset silloin vastustamisellaan olivat estäneet, nyt mielellään suostuisivat tarjoomukseen ja päästäisivät vangit vapaiksi. Mutta nämät, jotka arvelivat voivansa tehdä rauhan, milloin vaan halusivat, koska heillä oli vallassaan miehet saarella, esittivät yhä suurempia vaatimuksia. Kiihkeimmin heidät tähän kehoitti Kleainetoksen poika Kleoon, äärettömästi kansanvaltainen ja tähän aikaan kansan erinomaisessa suosiossa oleva mies. Hän sai kansan vastaamaan, että saareen suljetuiden Lakedaimonilaisten ensin tuli jättää aseensa ja itsensä Ateenaan vietäviksi, ja että Lakedaimonilaisten tämän tapahduttua tulisi luovuttaa Ateenalaisille Nisaia, Peegai, Troitseena ja Akaia, joita he eivät olleet valloittaneet sodassa, vaan saaneet Ateenalaisten suostumuksella, koska viimeksimainitut siihen aikaan kärsimiensä onnettomuuksien takia suuresti olivat rauhan tarpeessa. Näitä ehtoja suoritettuansa saisivat Lakedaimonilaiset miehensä takaisin, ja rauha solmittaisiin niin kauaksi aikaa, kuin molemmille näkyisi sopivaksi.

Tähän lähettiläät eivät vastanneet mitään, vaan kehottivat Ateenalaisia valitsemaan neuvottelijoita, jotka, lausuttuansa mielipiteensä ja kuultuansa heidän ajatuksensa näistä asioista, tyyneesti sopisivat kyseessä olevista ehdotuksista, joista pääsisivät yksimielisyyteen. Mutta tätä Kleoon vastusti suurella innolla, sanoen jo ennen huomanneensa, ettei vihollisilla ollut mitään hyvää mielessään, ja että tämä nyt selvästi kävi ilmi, koskeivät he tahtoneet keskustella kansan edessä, vaan halusivat neuvotella moniaitten miesten kanssa. Jos heillä oli jokin hyödyllinen ehdotus tehtävänä, kehotti hän heitä ilmottamaan sen kansalle. Kun Lakedaimonilaiset huomasivat, etteivät he, jos kohtakin onnettomuutensa takia olivat suostuvaisia myönnytyksiin, voineet puhua tästä kansankokouksessa joutumatta epäluulon alaisiksi liittolaisten silmissä, kuten myöskin etteivät Ateenalaiset tyytyisi kohtuullisiin ehtoihin, lähtivät he tyhjin toimin Ateenasta.

Lähettiläiden palattua, purettiin välittömästi Pyloksessa solmittu aselepo, ja Lakedaimonilaiset vaativat, kuten oli sovittu, laivansa takaisin. Mutta Ateenalaiset eivät luovuttaneet niitä, selittäen syyksi sopimusta vastaan linnoitusta vastaan tehdyn hyökkäyksen ja muita vähäpätöisiä seikkoja, sekä vedoten sopimuksien sanoihin, että aselepo olisi rikottu, jos sopimusta hiukkasenkaan loukattaisiin. Lakedaimonilaiset puolestaan väittivät vastaan, sanoen laivojen pidättämistä ilmi vääryydeksi ja varustautuivat poistuttuansa sotakuntoon.

Nyt leimahti sota Pyloksen ympäristössä ilmituleen. Päivällä purjehtivat Ateenalaiset kahdella vastakkain kulkevalla laivalla saaren ympäri; yöllä sitä vastoin kulki koko heidän laivastonsa sen ympäri, paitsi meren puolella, kun oli kova tuuli. Ateenasta tuli heille lisää 20 laivaa, joten heillä siis oli 70 alusta. Peloponneesolaiset leiriytyivät sillävälin mannermaalle, tehden hyökkäyksiä linnoitusta vastaan ja väijyen tilaisuutta soturiensa pelastamiseen.

Tähän aikaan liittivät Sikeliassa Syrakuusalaiset ja heidän liittolaisensa koko täydellisesti miehitetyn laivastonsa Messeeneen edustalla vartioiviin laivoihinsa, ja jatkoivat sotaa tästä kaupungista lähtien. Kiihkeimpiä olivat Lokrilaiset vihasta Reegionilaisia vastaan, ja hyökkäsivät koko sotavoimallaan näitten maahan. He tahtoivat ryhtyä meritappeluun, koska näkivät Ateenalaisilla olevan ainoasti vähälukuisen laivaston, mutta olivat saaneet tietää, että Ateenalaiset nyt piirittivät saarta suurella laivastolla, jolla he vastedes aikoivat hyökätä heidän kimppuunsa. Jos he pääsisivät voitolle meritaistelussa, toivoivat he helposti voivansa vallottaa Reegionin ahdistamalla sitä sekä mereltä että maalta, joten varmistaisivat asemansa. Koska Italian ja Sikelian äärimmäiset kaupungit, Reegion ja Messeenee, sijaitsevat vallan lähellä toisiaan, niin Ateenalaiset eivät voisi purjehtia salmeen eikä siis pitää sitä hallussaan. Tämän salmen muodostaa Reegionin ja Messeeneen välinen vesi sillä paikalla, missä Sikelia on lähinnä mannermaata, ja tämä on niin kutsuttu Karybdis, jonka ohitse Odysseun sanotaan purjehtineen. Koska kahden suuren meren, Sikelian ja Tyrseeniläisen, vedet voimakkaasti virtaavat tähän salmeen, pidetään sitä kapeutensa takia syystä vallan vaarallisena.

Tässä salmessa täytyi Syrakuusalaisten ja heidän liittolaistensa vähän useammalla kuin 30:llä laivalla myöhään illalla läpipyrkivän aluksen tähden ryhtyä tappeluun 16 Ateenalaista ja kahdeksaa Reegionilaista laivaa vastaan. Ateenalaisten voittamina purjehtivat he, menetettyänsä yhden laivan, kiiruumman kautta kukin omaan leiriinsä, toiset Messeeneeseen, toiset Reegioniin, taistelun kestettyä pimeään yöhön saakka. Tämän jälkeen lähtivät Lokrilaiset Reegionilaisten alueelta, mutta Syrakuusalaisten ja heidän liittolaistensa laivat kokoontuivat Messeeneen Pelooriin ja ankkuroivat siellä, missä heidän maaväkensä oli. Sinne purjehtivat Ateenalaiset ja Reegionilaiset, ja kun näkivät laivat tyhjinä, hyökkäsivät he vallottamaan niitä, mutta viholliset ottivat heiltä kaappaus-haan avulla aluksen, jonka miehistö kuitenkin uimalla pääsi pakoon. Tämän jälkeen astuivat Syrakuusalaiset laivoihinsa ja hinasivat ne köysillä Messeeneeseen. Kun Ateenalaiset uudistivat hyökkäyksensä, purjehti vihollinen ulapalle ja hyökkäsi heidän kimppuunsa, jolloin Ateenalaiset menettivät toisen laivansa. Täten purjehtivat Syrakuusalaiset Messeeneen satamaan, pidettyänsä puolensa sekä purjehtimisessa että tämäntapaisessa taistelussa.

Ateenalaiset purjehtivat Kamarinaan, kun he saivat tiedon, että Arkias ja hänen puoluelaisensa olivat luovuttaneet tämän kaupungin Syrakuusalaisille. Silloin hyökkäsivät Messeeneeläiset koko sotavoimallaan, sekä meritse että maitse, Kalkidilaista naapurikaupunkiaan Naksosta vastaan. Ensi päivänä sulkivat he Naksolaiset heidän kaupunkiinsa, hävittäen kaupungin ympäristöjä. Seuraavana päivänä purjehtivat he Akesinee-joelle, ja hävittivät sikäläiset seudut, tehden jalkaväellään hyökkäyksiä kaupunkia vastaan. Sillä välin tuli suuri joukko Sikelialaisia vuorten yli Naksolaisten avuksi Messeeneeläisiä vastaan. Tämän nähtyään rohkaistuivat Naksolaiset, yllyttäen toisiaan, koska arvelivat Leontinilaisten ja muitten Helleenien rientävän heidän avuksensa. He tekivät äkkiä hyökkäyksen kaupungistaan Messeeneeläisiä vastaan, ja ajoivat heidät pakosalle, surmaten yli 1,000 vihollista, jonka jälkeen eloon jääneet vaivoin pelastuivat kotiinsa, sillä barbarit ahdistivat heitä matkalla ja surmasivat heitä suurimmaksi osaksi. Laivasto palasi Messeeneeseen, ja laivat purjehtivat myöhemmin kukin kotiinsa.

Leontinilaiset tekivät liittolaisineen kohta Ateenalaisten kanssa sotaretken Messeeneeläisiä vastaan, koska tämä kaupunki oli kovassa pulassa, ja Ateenalaiset koettivat laivoillaan hyökätä kaupungin satamaan ja jalkaväki itse kaupunkiin. Mutta Messeeneeläiset ja joukko Lokrilaisia Deemosteneen johdolla, jotka tappion jälkeen olivat jääneet kaupunkiin vartijoiksi, ryntäsivät äkkiä ulos kaupungista, karkottivat Leontinilaiset ja surmasivat suuren osan heistä. Kun Ateenalaiset tämän näkivät, lähtivät he laivoista apuun ja ajoivat epäjärjestykseen joutuneet Messeeneeläiset, hyökäten heidän kimppuunsa, kaupunkiin takaisin. Pystytettyänsä voitonmerkin, palasivat Ateenalaiset Reegioniin. Tästä lähtien taistelivat Sikelian Helleenit keskenään, Ateenalaisten ottamatta osaa taisteluun.

Pyloksessa piirittivät Ateenalaiset yhä saareen suljetuita Lakedaimonilaisia, Peloponneesolaisten sotajoukon mannermaalla pysyessä paikaltaan liikkumatta. Vaivaloista oli Ateenalaisten vartioiminen ravinnon ja veden puutteen tähden. Sillä tällä seudulla ei löytynyt kuin yksi ainoa lähde, ja tämäkin pienellainen ja Pyloksen linnassa, jonka tähden useimmat joivat vettä, jota he hankkivat kaivamalla ylös someroa meren rannalta, ja arvaahan sen, kummoista se oli. Myöskin vaivasi heitä suuri ahtaus, kun sotaväki oli majoitettu pienelle alalle. Koska laivoilla ei ollut kunnollisia ankkuroimis-paikkoja, niin toiset niistä vuorostaan hankkivat ravintoa, toiset pysyskelivät aavalla merellä. Suurimman alakuloisuuden aiheutti kuitenkin arvaamattomasti pitkä piiritys, koska he olivat arvelleet muutamien päivien piirityksellä voivansa saada haltuunsa autioon saareen suljetut miehet, joilla ei ollut muuta juotavana, kuin suolaista vettä. Syy tähän oli, että Lakedaimonilaiset olivat sille, joka kulettaisi saarelle jauhettua viljaa, juustoa tahi joitakin piiritetyille tarpeellisia ruokavaroja, luvanneet siitä suuren palkinnon, ja sille Heilootille, joka sen teki, vapauden. Sekä muut että varsinkin Heilootit lähtivät uhkarohkeasti mikä mistäkin Peloponneesoksen paikkakunnasta ja purjehtivat yön kestäessä saaren merenpuoliselle rannalle. Varsinkin koettivat he tuulen avulla päästä rannalle; sillä he helpommin välttivät vartioivien laivojen huomion, kun tuuli puhalsi mereltä, koska Ateenalaisten laivat eivät silloin voineet laskea rantaan, jota vastoin Lakedaimonilaiset säästämättä laivojaan jatkoivat purjehdustaan. Jos heidän aluksensa sortui, tiesivät he siitä saavansa korvauksen. Raskasaseisia seisoi pitkin rantoja, jotka ottivat kiinni tyvenellä ilmalla purjehtivia. Itse veden alitsekin ui sukeltajia saarelle, vetäen köysillä perässään hunajansekaisella unikolla ja muserretuilla liinan-siemenillä täytetyitä säkkejä. Alussa kävi tämä toimi huomaamatta, mutta vihdoin tuli se ilmi. Kumpaisellakin puolella koettivat kaikenlaisia keinoja, toiset viedäkseen saarelle muonaa, toiset estääkseen tätä kuljetusta.

Kun tieto tuli Ateenaan, että sotaväki kärsi hätää, ja että ravintoa kuljetettiin saarelle, jouduttiin siellä neuvottomuuteen ja pelättiin, että talvi ehkä yllättäisi vartioväen, koska arveltiin talvella olevan mahdotonta viedä ruokavaroja purjehtimalla Peloponneesoksen ympäri, varsinkin kun seutu oli autio, eivätkä he edes kesällä olleet voineet lähettää sinne kylliksi ravintoa, ja eivät he voineet ankkuroida laivojaan, koskei siellä löytynyt valkamia laivoja varten. Jos he taasen vähentäisivät vartioväkensä, niin saisivat piiritetyt paremmin tilaisuutta hankkia tarpeita, tahi pääsisivät ehkä myrskyn avulla pakoon niillä aluksilla, jotka toivat ravintoa saarelle. Enimmän he kuitenkin pelkäsivät, että Lakedaimonilaiset olisivat varmat voitostaan, kun eivät enää lähettäneet airuita sovintoa hieromaan, jonka johdosta he jo alkoivat katua, että olivat hyljänneet tarjotut sovinnonehdot.

Mutta Kleoon, joka huomasi kansalaistensa olevan hänelle harmissaan, koska hän oli estänyt sopimuksen solmimista, väitti lähettiläiden valehtelevan. Kun nämät kehottivat lähettämään joitakuita miehiä tarkastamaan, koska heitä ei uskottu, valittiin tähän toimeen Kleoon itse ja Teagenos. Mutta koska hän ymmärsi, että hänen täytyisi joko sanoa samaa kuin vastaväittäjänsä, tahi vastustaa heitä julkisella valheella, kehotti hän Ateenalaisia olemaan lähettämättä tarkastajia, koska hän näki heidän haluavan sotia; ei muka olisi soveliasta viivytellä, vaan jos uskoivat lähettiläitä, kehotti hän heitä heti lähettämään laivaston ahdistamaan piiritetyitä. Haluten antaa letkauksen vihollisellensa ja vastustajallensa, Nikeeratoksen pojalle Nikiakselle, joka oli päällikkönä Pyloksessa, sanoi hän olevan helpon niin suuren sotaväen päälliköille, jos olivat kunnon miehiä, purjehtia ja ottaa miehet vangiksi, lisäten, että hän sen kyllä tekisi, jos hän olisi sikäläisen sotajoukon johtaja.

Äissään Kleoonille, kysyivät Ateenalaiset häneltä miksi hän ei siis paikalla purjehtinut Pylokseen, jos sota siellä näytti hänestä niin helpolta, ja Nikias kehotti häntä, joka yhä vaan soimasi häntä, koettamaan hyökkäystä piiritetyitä vastaan, johon yritykseen Nikias salli hänen ottaa niin suuren sotavoiman, kuin vaan halusi. Kleoon luuli aluksi Nikiaan vaan puheissaan luopuvan päällikkyydestä, mutta kun hän huomasi tämän luopumis-aikeen olevan todenperäisen, niin peräytyi hän, lausuen, ettei hänen, vaan Nikiaan, tulisi johtaa sotajoukkoa, koska hän rupesi pelkäämään, vaikkei tätä ensin ollut uskonut, että Nikias tahtoisi luovuttaa päällikkyyttä hänelle. Mutta Nikias yhä vaan kehotti häntä tähän ja otti Ateenalaiset todistajikseen, että hän todellakin luopui päällikkyydestä. Jota enemmän Kleoon kieltäytyi purjehtimasta, peräytyen sanoistaan, sitä enemmän kansa, kuten rahvaalla on tapana tehdä, kehotti Nikiasta luopumaan päällikkyydestä ja huusi, että Kleoon lähtisi matkalle. Kun Kleoonia ei enää sanoistaan luopuminen auttanut, niin astui hän esiin ja sanoi, ettei hän suinkaan peljännyt Lakedaimonilaisia, ja että hän purjehtisi, ottamatta mukaansa yhtään ainoata kaupunkilaista, vaan ainoastaan saapuvilla olevat Lemnolaiset ja Imbrolaiset sekä Ainoksesta avuksi tulleet kevytaseiset kuten myöskin muualta saapuneet 400 keihäänheittäjää. Näillä ja Pyloksessa olevilla sotilailla lupasi hän 20 päivän kuluessa tuoda piiritetyt Lakedaimonilaiset vankeina Ateenaan tahi surmata heidät siellä. Ateenalaisista tuntui tämä kerskailu naurettavalta, mutta järkevät ihmiset olivat kuitenkin hyvillään tästä, arvellen toisen tahi toisen tapahtuvan, että nimittäin joko pääsisivät Kleoonista, tahi että hän todellakin toimittaisi Lakedaimonilaiset heidän haltuunsa.

Kun hän kansankokouksessa oli saanut kaikki järjestetyksi, ja koska Ateenalaiset olivat äänestäneet, että Kleoonin tuli purjehtia, niin hän kiiruhti lähtöänsä, valiten ainoastaan yhden Pyloksessa olevista päälliköistä avukseen, nimittäin Deemosteneen. Tämän valitsi hän, saatuansa tiedon, että hänkin oli tuumissa astua maihin saarelle. Koska sotilaat kärsivät paljon kurjuutta paikan karuuden tähden, ja milteivät olleet mieluummin piiritettyjä, kuin piirittäjiä, halusivat he innolla päästä taisteluun. Deemostenestä itseään rohkaisi suuresti saarta hävittävä tulipalo. Sillä kun se tähän saakka oli ollut suurimmaksi osaksi metsän peittämänä ja tietönnä autiuutensa tähden, niin hän oli peljännyt tunkeutua sen sisäpaikkoihin. Hän oli pitänyt saaren silloisen tilan edullisena vihollisille, koska nämät, syöksyen esille tiheästä metsästä, suuresti saattoivat vahingoittaa kulkevaa sotajoukkoa. Luonnollisesti eivät Ateenalaiset, tiheän metsän estäessä, yhtä hyvin voineet huomata vihollisten varustuksia ja erehdyksiä, kuin viholliset heidän sotaväkensä kaikki erehdykset, joten vastustajat, milloin vaan halusivat, olivat tilaisuudessa äkkiarvaamatta hyökätä heidän kimppuunsa. Vihollisen vallassa oli siis hyökkääminen. Jos he nyt pakotettaisiin ryhtymään taisteluun tiheässä metsässä, niin harvalukuinen sotajoukko, joka tunsi paikat, kykeni Deemosteneen mielestä voittamaan suuremman sotavoiman, jolle paikat olivat tuntemattomat, ja hänen suuri sotajoukkonsa joutuisi täten tappiolle, kun ei olisi voitu nähdä, missä apua tarvittaisiin.

Tämän hänen mielipiteensä aiheutti suuresti hänen Aitooliassa kärsimänsä tappio, joka osaksi johtui metsästä. Kun paikan ahtaus nyt pakotti sotureita vartioväen suojassa aterioitsemaan saaren rannalla, niin joku heistä vahingossa sytytti metsän, ja kovan tuulen puhaltaessa paloi suurin osa siitä. Kun Deemostenees nyt näki Lakedaimonilaiset lukuisemmiksi, kuin hän ravinnontuonnista oli arvannut, ja kun hän huomasi pääsön saarelle aika helpoksi, niin hän varustautui hyökkäykseen, ja arvellen, että Ateenalaisten tulisi tarmokkaammin ajaa piiritystä, lähetti hän vaatimaan sotureita lähimmiltä liittolaisilta, järjestäen muutkin toimet. Tällä välin saapui Kleoon sotajoukkonsa seuraamana Pylokseen, lähetettyänsä edeltäkäsin sanan tulostansa. Yhdestä tuumin lähettivät molemmat päälliköt ensin airuen vihollisten mannermaalla olevaan leiriin kehotuksella, että he lähettäisivät käskyn saarella oleville sotureilleen, että nämät taistelutta antautuisivat aseineen Ateenalaisille, ja lupasivat pitää heitä lieveässä vankeudessa, kunnes lopullisesti sopimukset solmittaisiin.

Kun näitä ehdotuksia ei hyväksytty, odottivat Ateenalaiset päivän. Mutta seuraavana päivänä astuivat he, vietyänsä edellisenä yönä kaikki raskasaseiset muutamiin aluksiin, vähää ennen auringon nousua saaren kumpaiseltakin puolelta maihin, sekä meren että sataman puolelta, noin 800:lla raskasaseisella, jotka juosten karkasivat saareen asetetun etummaisen vartijakunnan kimppuun. Lakedaimonilaiset olivat järjestetyt seuraavasti: mainittu etummainen vartijakunta käsitti 30 raskasaseista, keskustan tasangolla lähellä rantaa muodosti sotajoukon enemmistö päällikkö Epitadaksen johdolla ja pienoinen joukko puolusti saaren Pyloksen puolista rantaa, joka äkkijyrkkänä kohoaa merestä ja jota mannermaan puolelta oli mahdoton vallottaa. Siellä löytyi vanhastaan suurista kivimöhkäleistä rakennettu linnoitus, jota Lakedaimonilaiset katsoivat turvapaikakseen, jos heidän olisi pakko peräytyä taistelussa. Näin he olivat järjestetyt.

Ateenalaiset surmasivat heti etuvartijat, joiden kimppuun he juoksujalan olivat hyökänneet, näitten vielä ollessa vuoteissaan, ja tarttuessa aseisiin. Ateenalaiset olivat astuneet maihin niin salaa, että viholliset olivat luulleet heidän laivainsa tapansa mukaan purjehtivan yövartioimiseensa. Aamun koittaessa astui myöskin koko muu sotajoukko aseissaan laivoista maihin, joita oli vähän enemmän kuin 70, paitsi soutajat alimmaisella kannella. Maihin nousseita oli 800 keihäänheittäjää ja ainakin yhtä monta kevytaseista, sekä Messeenialainen apujoukko ja kaikki Pyloksen ympäristössä majailevat soturit, paitsi muurilla olevaa vartioväkeä. Deemostenees järjesti heidät kukkuloille 500 miehen suuruisiin joukkoihin, toisiin enemmän, toisiin vähemmän, jotta vihollinen, kaikkialta ympäröitynä, joutuisi mitä suurimpaan neuvottomuuteen, ja epäröisi mihin vain kääntyisi, vihollisen heitä ahdistaessa takaa, jos hyökkäisivät eteenpäin, ja jos taasen kääntyisivät syrjään, niin olisi vihollinen aina heidän toisella puolellaan. Mihin vaan kulkisivat, ahdistaisivat heitä kaukaa kevytaseiset keihäillä, lingoilla ja kivillä, ollen itse suojassa, jota vastoin heitä oli mahdoton ahdistaa; sillä paetenkin he olivat voitolla, ja ahdistivat vihollisia näitten paetessa. Täten oli Deemostenees alkuaan suunnitellut maihinnousua, ja niin hän sen myöskin pani toimeen.

Kun Epitadaksen johtamat soturit, jotka muodostivat enemmistön, näkivät, että etuvartijakunta oli surmattu, ja että vihollinen hyökkäsi heitä vastaan, niin he asettuivat sota-asentoon ja karkasivat Ateenalaisten raskasaseisia vastaan, päästäksensä käsikähmään näitten kanssa. Nämät seisoivat nimittäin heitä vastaan, mutta kevytaseiset heidän sivullansa ja takanansa. He eivät kuitenkaan päässeet taisteluun raskasaseisten kanssa, niin että olisivat voineet käyttää hyväkseen sotataitoansa. Sillä kevytaseiset estivät heitä tästä, heittäen heitä molemmin puolin aseillansa, jota paitsi raskasaseiset eivät käyneet heitä vastaan, vaan pysyivät levollisesti paikallaan. Lakedaimonilaiset kyllä karkottivat kevytaseiset, missä he enin ahdistivat, mutta paeten torjuivat nämät ryntääjät päältään. Koska heillä oli keveät aseet, niin he helposti pääsivät pakoon epätasaisilla ja viljelemättömyyden takia karuilla seuduilla, joilla raskasaseelliset Lakedaimonilaiset eivät voineet heitä saavuttaa.

Jonkun vähän aikaa heittivät he täten kaukaa toisiinsa, mutta kun Lakedaimonilaiset eivät enää voineet hyökätä yhtä tarmokkaasti ja kun kevytaseiset huomasivat heidän laimeammin puolustautuvan, niin he suuresti rohkaistuivat, koska lisäksi näkivät itsensä vihollisia monta kertaa lukuisammiksi. Koska Lakedaimonilaiset eivät heitä olleet ahdistaneet niin kovasti, kuin he astuessaan maihin olivat pelänneet, kun vastustajat olivat Lakedaimonilaisia, niin he vähitellen alkoivat pitää heitä vähemmän vaarallisina. Ylenkatsoen ja kovasti huutaen ryntäsivät he joukolla Lakedaimonilaisia vastaan heittäen heitä kivillä, nuolilla ja keihäillä, mitä vaan kukin sai käsiinsä. Kun hyökkäys tehtiin huudon kaikuessa, niin pelästyivät tämmöiseen taistelutapaan tottumattomat soturit suuresti, johon myöskin vaikutti osaksi äskettäin palaneesta metsästä nouseva tuhka, koska eivät voineet erottaa mitään niin lukuisten ihmisten heittämien nuolien ja kivien takia nousevassa tuhkassa. Täten olivat Lakedaimonilaiset pahemmassa kuin pulassa; sillä huopa-pantsarit eivät suojelleet heitä nuolilta ja heitetyt nuolet taittuivat heidän vaatteisiinsa, niin etteivät tienneet mitä tehdä, kun eivät voineet erottaa mitään, ja koska eivät vihollisten huudon takia voineet kuulla, mitä heille käskettiin. Kaikilta puolin ahdistettuina ei heillä ollut mitään toivoa puolustautumalla pelastua.

Kun jo suuri määrä sotureita oli haavotettu heidän kierrellessään yhdellä paikalla, niin he liityttyänsä lähemmäksi toisiansa vetäytyivät saaren äärimmäiseen linnoitukseen, joka oli lähellä, vartioväkensä suojaan. Kun he peräytyivät, hyökkäsivät kevytaseiset vielä kovemmasti huutaen rohkeasti heidän kimppuunsa, surmaten ne Lakedaimonilaiset, jotka paetessaan joutuivat heidän käsiinsä. Useimmat pakenevista pelastuivat kuitenkin linnoitukseen ja asettuivat vartioväen yhteydessä puolustautumaan kaikkialla, missä vihollinen voisi päästä linnaan. Heitä seuraten koettivat Ateenalaiset päästä toiselle puolelle ja ympäröidä linnaa, mutta eivät tässä onnistuneet maaperän jyrkkyyden takia. Silloin he kääntyivät hyökkäyksellä vihollisia vastaan, koettaen tunkea heitä pois linnasta. Kauan aikaa, ja melkein koko päivän ponnistelivat kumpaisetkin voimiaan taisteluun, janon ja auringon helteen rasittamina, toiset koettaen karkottaa vastustajansa kukkulalta, toiset pysyäksensä asemassaan. Lakedaimonilaisten oli täällä helpompi puolustautua kuin ennen, koskei heitä voitu ahdistaa sivuilta.

Kun tästä ei tullut loppua, tuli Messeenialaisten päällikkö Kleoonin ja Deemosteneen luokse ja sanoi, että he turhaan vaivasivat itseään, mutta että jos he antaisivat hänelle joukon jousimiehiä ja kevytaseisia, keksisi hän tien päästäksensä vihollisten selkään ja pakottaaksensa heitä hyökkäämään esille. Saatuansa pyytämänsä miehet, hiipi hän salaa kenenkään huomaamatta pitkin saaren kallioisia seutuja, missä vaan tilaisuutta sai, ja pääsikin suurella vaivalla ja vaikeudella huomaamatta perille toiselle puolelle linnaa, jota Lakedaimonilaiset, luottaen paikan jyrkkyyteen, eivät ensinkään vartioinneet. Kun hän nyt äkkiä ilmestyi kukkulalle vihollisten seljän taakse, niin säikähtyivät he suuresti tästä odottamattomasta näystä. Hyökkääjät sitä vastoin rohkaistuivat äärettömästi, kun näkivät, että asiat kävivät heidän toiveittensa mukaan. Kun Lakedaimonilaisia ammuttiin molemmilta puolin, joutuivat he, jos vertaamme pientä suureen, samaan asemaan, kuin Termopylain taistelijat: sillä päästyänsä kiertotietä Helleenien selkään, surmasivat Persialaiset heidät, ja sama oli nyt Lakedaimonilaisten laita. Jouduttuansa molemmin puolin vihollisten ahdistamiksi, eivät he enään kyenneet pitämään puoliaan, vaan vähälukuisempina taistellen suurta ylivoimaa vastaan, ja ravinnon puutteesta heikontuneina, täytyi heidän peräytyä. Täten valloittivat Ateenalaiset linnoituksen sisäänkäytävät.

Kun Kleoon ja Deemostenees huomasivat, että heidän soturinsa, jos he vain sallisivat, surmaisivat kaikki viholliset, tekivät he lopun taistelusta ja estivät miehiään siitä, koska he tahtoivat viedä piiritetyt elävinä Ateenaan, jos nämät vaan heidän kehoituksestaan vaaran pakottamina malttaisivat mieltänsä ja jättäisivät aseensa. He siis airuen kautta kehoittivat vihollista jättämään aseensa ja antautumaan Ateenalaisille.

Noudattaen tätä kehoitusta laskivat useimmat kilpensä ja heiluttivat nostetuita käsiään, osottaaksensa, että he hyväksyivät tarjouksen. Kun aselepo oli tehty, kokoontuivat keskusteluun Kleoon ja Deemostenees sekä Lakedaimonilaisten puolesta Farakoksen poika Styfoon. Sillä kun entisistä päälliköistä ensimmäinen Epitadas oli kaatunut, ja kun hänen jälkeensä määrätty Hippagretas vielä elossa makasi kaatuneitten joukossa, johti Styfoon, laillisesti määrätty kolmanneksi päälliköksi, jos edellisiä kohtaisi surma, sotajoukkoa. Styfoon ja hänen seurueensa pyysivät saada lähettää airuen mannermaalla olevien Lakedaimonilaisten luokse kysymään, mitä heidän tulisi tehdä. Ateenalaiset eivät kuitenkaan päästäneet ketään lähtemään, vaan kutsuivat itse airutta mannermaalta. Kahden, kolmen pyynnön jälestä tuli vihdoin mannermaalle majoitettujen Lakedaimonilaisten lähettämä mies, joka julisti: "Lakedaimonilaiset kehottavat teitä itseänne päättämään kohtalostanne, tekemättä mitään häpeällistä." Neuvoteltuansa keskenään, antautuivat he aseineen Ateenalaisille. Sen päivän ja seuraavan yön vartioivat heitä Ateenalaiset. Tämän jälkeisenä päivänä pystyttivät Ateenalaiset voitonmerkin saarelle ja valmistautuivat purjehtimaan pois, jakaen vangit trieerarkein kesken vartioitaviksi. Lakedaimonilaiset korjasivat airuen välityksellä kaatuneensa. Saarella kaatuneiden ja elävinä vangituiden luku oli seuraava: Kaikkiaan oli saarelle saapunut 420 raskasaseista; näistä joutui vangiksi 292, loput kaatui taistelussa. Vangituista oli noin 120 Spartiateja. Ateenalaisista kaatui vaan vähäinen määrä, sillä tämä ei ollut mikään järjestetty taistelu.

Koko se aika, jonka miehet olivat saarelle suljetut, meritappelusta saakka aina saarella tapahtuneeseen tappeluun asti, käsitti 72 päivää. Näistä saivat he noin 20 päivää, joina lähettiläät olivat matkallaan sovintoa hieromassa, säännöllisesti ravintoa, mutta senjälkeen kuljetettiin heille aluksissa salaa ruokaa. Kuitenkin oli saarella vallottamisenkin jälkeen vielä sekä jyviä että muutakin ravintoa; sillä päällikkönä oli Epitadas jakanut kullekin vähemmän, kuin varat olisivat myöntäneet.

Ateenalaiset ja Peloponneesolaiset sotajoukot palasivat kukin Pyloksesta kotiinsa. Kleoonin kylläkin mieletön lupaus toteutui täten, koska hän 20 päivän kuluessa lupauksensa mukaan toi saareen suljetut Lakedaimonilaiset soturit vankeina Ateenaan.

Ei mikään muu tapaus tässä sodassa ollut Helleeneille odottamattomampi, kuin tämä. Sillä siihen saakka oli arveltu, että Lakedaimonilaiset yhtä vähän nälän kuin muun rasituksen pakottamina jättäisivät aseitaan, vaan mieluummin taistellen ase kädessä kaatuisivat. Antautuneita ei ylipäätään pidetty kaatuneiden kanssa samaa rotua olevan, ja kun eräs Ateenalaisista liittolaisista pilkoillaan kysyi muutamalta vangituista, eivätkö heidän kaatuneensa olleetkaan kunnon miehiä, vastasi tämä, että sittenpä nuoli olisikin oiva kalu, jos se voisi erottaa kunnon miehiä, tahtoen tällä osottaa, että ken tahansa voi joutua kiven ja nuolen uhriksi.

Ateenalaiset päättivät säilyttää vangitut miehet vankiloissa, kunnes sovinto tehtäisiin, mutta mestauttaa niitä, jos Peloponneesolaiset hyökkäisivät Attikaan. Pylokseen asettivat he vartiokunnan, ja tähän toimeen he määräsivät Naupaktoksen Messeenialaiset, jotka saapuivat sinne ikään kuin omaan isänmaahansa, koska Pylos ennen muinoin oli Messeeneen alueella. Näistä kävivät rohkeimmat rosvoretkillä Lakoonikassa, tehden sen asukkaille suurta vahinkoa, koska puhuivat samaa murretta. Tottumattomina tähän saakka rosvoamiseen ja täänkaltaiseen sotaan, pelästyivät Lakedaimonilaiset suuresti, varsinkin kun heiltä Heilooteja karkasi, että levottomuus levisi heidän maassaan laajemmalti, ja tämä heitä kovasti huoletti. Haluten salata näitä huoliansa Ateenalaisilta, lähettivät he vaikkapa vastenmielisesti sanansaattajia vastustajien luokse, koettaen saada heitä luovuttamaan Pyloksen ja vangitut miehet. Mutta Ateenalaiset yhä vaan korottivat vaatimuksiaan ja laskivat sanansaattajat, vaikka tulivat monta kertaa, tyhjin toimin menemään. Tämmöiset olivat Pyloksen tapahtumat.

Sinä kesänä tekivät Ateenalaiset vähän tämän tapahtuman jälestä 80 laivalla ja 2,000 omalla raskasaseisella sekä 200 ratsumiehellä, joita kuljettivat sitä varten rakennetut laivat, sotaretken korintolaiselle alueelle. Liittolaisista ottivat osaa retkeen Mileetolaiset, Androlaiset ja Karystolaiset Nikeeratoksen pojan Nikiaksen ja kahden muun päällikön johdolla. He lähtivät liikkeelle aamun koittaessa ja laskivat maihin Kersoneesoksen ja Reitoksen väliselle rannikolle sille paikalle, jossa ylempänä kohoaa Solygeionin kukkula, jolle Persialaiset muinoin asettuivat, sotiessaan Korintolaisia vastaan, jotka ovat Aiolilaisia. Siellä on nyt Solygeia niminen kylä. Kylään on rannikosta, jossa alukset laskivat maihin, 12 stadiota, Korintoksen kaupunkiin 60 stadiota ja kannakseen 20 stadiota. Korintolaisille oli jo edeltäkäsin Argoksesta ilmotettu, että Ateenalaisten sotajoukko oli tulossa, ja he olivat jo kaikki paitsi ulkopuolella kannasta asuvia paljoa ennen kokoontuneet kannakselle puolustautumaan, jotapaitsi 500 heistä oli vartioimassa Amprakiassa ja Leukadiassa, kaikki muut väijyivät maihin tulevia Ateenalaisia. Kun nämät kuitenkin yön kestäessä huomaamatta pääsivät maihin, ja kun merkit tästä oli annettu, jättivät Korintolaiset puolet sotureistaan Kenkreiaan puolustukseksi, jos Ateenalaiset ehkä karkaisivat Krommyoonaa ahdistamaan, ja riensivät kiiruimman kautta vihollista vastaan.

Heidän toinen päällikkönsä, Battos, sillä heillä oli tässä taistelussa kaksi päällikköä, lähti yhdellä lokoksella puolustamaan Solygeian kylää, joka oli muureja vailla; sitä vastoin taisteli Lykofroon sotajoukon toisella osalla vihollisia vastaan. Ensin hyökkäsivät Korintolaiset Ateenalaisten oikean siiven kimppuun, heti sen astuttua maihin Kersoneesoksen rannikolle, mutta sittemmin joutuivat he taisteluun myöskin vihollisten muita osastoja vastaan. Ottelu oli kiivasta ja mies miestä vastaan. Ateenalaisten oikea siipi ja Karystolaiset, jotka seisoivat äärimmäisinä, kestivät kyllä Korintolaisten hyökkäyksen, mutta torjuivat heidät vaivoin päältään. Paikka on vallan jyrkkä ja Korintolaiset vetäytyivät kukkulalle, josta he heittelivät vihollisia kivillä ja uudistivat hyökkäyksensä sotalauluja kajahduttaessaan, ja kun Ateenalaiset asettuivat heitä vastaan, syntyi uudestaan ottelu. Kun yksi Korintolainen lokos tuli vasemmalle siivelle avuksi, täytyi Ateenalaisten oikean siiven peräytyä, ja Korintolaiset ajoivat sitä takaa aina laivoihin saakka. Mutta Ateenalaiset ja Karystolaiset kääntyivät uudestaan vihollisia vastaan. Molemmin puolin taistelivat sotajoukkojen toiset osastot keskeyttämättä, varsinkin Lykofroonin johtama Korintolaisten oikea siipi Ateenalaisten vasenta siipeä vastaan, peläten että Ateenalaiset pyrkisivät Solygeian kylään.

Kotvan aikaa pitivät kumpaisetkin taistelijat väistymättä puoliaan, mutta koska Ateenalaisilla oli ratsuväkeä, joka puuttui toisilta, peräytyivät vihdoin Korintolaiset kukkulalle, jolta he eivät enään astuneet alas, vaan pysyivät levollisina aseittensa suojassa. Heidän paetessaan, kaatui suuri määrä oikealla siivellä, muiden muassa heidän päällikkönsä Lykofroon. Heidän sotajoukkonsa muu osa vetäytyi voitettuna hyvässä järjestyksessä, miltei hätyyttämättömänä, ylängölle, johon se asettui. Kun eivät viholliset enää ryhtyneet taisteluun, riisuivat Ateenalaiset aseet kaatuneilta, korjasivat omat kaatuneensa ja pystyttivät voitonmerkin.

Se osa Korintolaisia, joka oli Kenkreiassa vartioimassa, jotteivät Ateenalaiset purjehtisi Krommyoonaan, ei tiennyt mitään Oneion vuoren takaisesta taistelusta; mutta kun he huomasivat tomupilven ja siitä aavistivat, mikä oli tekeillä, niin riensivät he heti apuun. Itse vanhuksetkin lähtivät Korintosta apuun, kun tieto saapui tapahtumasta. Kun Ateenalaiset huomasivat näiden kaikkien kiiruhtavan apuun, ja koska arvelivat Peloponneesolaisten naapurikaupunkien tulevan avustamaan hädänalaisia, niin he kiiruhtivat laivoihin, vieden mukanaan saaliin ja omat kaatuneensa paitsi kahta, joita he eivät lähtiessään löytäneet. Astuttuansa laivoihin, purjehtivat he lähimmäisiin saariin. Täältä tuottivat he airuen kautta sopimusten suojassa nuot kaatuneensa, jotka he lähtiessään olivat jättäneet. Tässä tappelussa kaatui 212 Korintolaista ja Ateenalaisista hiukan vähemmän kuin 50 miestä.

Lähdettyänsä saarilta purjehtivat Ateenalaiset samana päivänä Korintolaisella alueella sijaitsevaan Krommyoonaan, josta matka pääkaupunkiin on 120 stadiota. Täällä he laskivat rantaan, hävittivät näitä seutuja ja viettivät yönsä. Seuraavana päivänä purjehtivat he ensin Epidaurian alueelle, astuivat siellä maihin ja saapuivat sitten Epidauroksen ja Troitseeneen väliseen Metooneeseen, jonka he vallottivat sekä linnottivat Kersoneesoksen kannaksen, jolla Metoonee sijaitsee. Rakennettuansa tänne vartiolinnoituksen, tekivät he ryöstöretkiä Troitseeneen maalle, Haliadan ja Epidauroksen alueelle. Linnoitettuansa paikan, purjehtivat he laivoillaan kotia.

Siihen aikaan, kuin tämä tapahtui, lähtivät Eyrymedoon ja Sofoklees Ateenalaisilla laivoilla Pyloksesta purjehtiakseen Sikeliaan. Saavuttuansa Kerkyyran edustalle, kävivät he kaupunkilaisten seurassa lstooneen vuorelle asettuneita Kerkyyralaisia vastaan, jotka viimeisen kapinan jälkeen olivat paenneet sinne, ja jotka harjottivat kaikenlaista ilkityötä tällä heidän valtaansa joutuneella alueella. Ateenalaiset valloittivat linnoituksen väkirynnäköllä, mutta sen puolustajat pakenivat kokoontuneina ylängölle, josta he tekivät sopimuksen. Tämän mukaan tuli heidän jättää Ateenalaisille avustajansa ja aseensa, mutta heistä itsestään saisi Ateenalainen kansa päättää mielin määrin. Päälliköt lähettivät heidät valvottaviksi Ptykian saarelle, kunnes he lähetettäisiin Ateenaan, ehdolla että jos joku heistä saataisiin kiinni pakenemisen yrityksessä, sopimus kaikkien suhteen pidettäisiin rauvenneena. Koska Kerkyyralaisten esimiehet pelkäsivät, etteivät Ateenalaiset mestauttaisi vankeja, keksivät he seuraavan juonen: Salaa lähetetyiden ystävien kautta, joita he olivat luulotelleet, että he muka puhuivat sääliväisyydestä, uskottelivat he muutamia saareen vangituista, että heidän olisi edullisin karata kiiruimman kautta, ja että heille oli hankittu aluksia tähän yritykseen, väittäen Ateenalaisten päälliköiden olevan aikeissa antaa heidät Kerkyyran väestön käsiin.

Kun yllyttäjät olivat saaneet heidät tätä uskomaan ja hankkineet heille aluksen, lähtivät pakenevat purjehtimaan, mutta otettiin kiinni, jolloin sopimukset olivat puretut, ja kaikki miehet jätettiin Kerkyyralaisten valtaan. Ateenalaisten päälliköt olivat suuressa määrässä syypäät tähän kunnottoman tekosyyn toimeenpanemiseen, he kun kaikin tavoin koettivat tehdä sen vaarattomaksi itse vehkeilijöille, koskeivät millään muotoa halunneet, että kunnia vangituiden tuomisesta Ateenaan tulisi muitten osaksi, kun he itse purjehtivat Sikeliaan.

Kun Kerkyyralaiset olivat saaneet vangit haltuunsa, sulkivat he nämät suureen rakennukseen, josta he sitten veivät heidät ulos, 20 kerrallaan, sidottuina toisiinsa, molemmin puolin asetettujen raskasaseisten rivien välitse, jotka heitä löivät ja pistivät, varsinkin nähdessään jonkun vihamiehensä heidän joukossaan; sivulla seisoi ruoskijoita, jotka kiiruhtivat vitkastelijoita.

Täten he veivät ulos ja surmasivat noin 60 rakennukseen suljetuista miehistä, näitten luullen, että heidät vietäisiin johonkin muualle. Mutta kun joku heille ilmotti asian oikean laidan, pyysivät he, että Ateenalaiset heitä suojelisivat tahi itse surmaisivat, eivätkä enää tahtoneet lähteä ulos rakennuksesta, ja uhkasivat, etteivät enää sallisi kenenkään astua sisään rakennukseen. Mutta Kerkyyralaiset eivät ensinkään huolineet väkisten tunkeutua ovista sisään, vaan nousivat rakennuksen katolle, hajottivat katon ja heittelivät suljetuita tiilillä ja nuolilla. Vangitut suojelivat itseään, miten vaan voivat, ja moni surmasi itsensä, pistämällä heitetyt nuolet kurkkuunsa tahi kuristamalla itseään ansoilla, jotka he punoivat rakennuksessa löytyvistä vuoteista otetuista hihnoista ja mantteleista revityistä reunoista. Näin he suuremman osan yötä, sillä yö jo oli ennättänyt laskeutua heidän kärsiessään, joutuivat surman omiksi osaksi oman käden kautta, osaksi katolta heitetyiden aseiden uhrina. Kun päivä valkeni, heittivät heitä Kerkyyralaiset järjestyksettä kärryille ja veivät heidät ulos kaupungista. Kaikki linnoituksessa vangitut naiset tehtiin orjiksi. Tällä tavalla surmasi Kerkyyran kansa vuorille paenneet, ja tähän loppui tuo valtava kapina tämän sodan ajaksi; sillä mitään mainittavaa ei ylimyksistä enää ollut elossa. Ateenalaiset purjehtivat, kuten oli määrätty, Sikeliaan, taistellaksensa sikäläisten liittolaistensa yhteydessä.

Naupaktoksessa olevat Ateenalaiset ja Akarnaanialaiset tekivät yhdessä kesän lopulla sotaretken Anaktorion nimistä Korintolaista kaupunkia vastaan, joka sijaitsee Amprakialais-lahden suulla, ja vallottivat sen kavaluudella. Karkotettuansa sieltä Korintolaiset, ottivat Akarnaanialaisten kaikista kaupungeista tulleet siirtolaiset sen haltuunsa. Tähän loppui tämä kesä.

Seuraavana talvena otti Arkippoksen poika Aristeidees, yksi Ateenalaisten verolaivojen päälliköistä, jotka laivat olivat lähteneet verottamaan liittolaisia, Strymonin suulla sijaitsevassa Eeionin kaupungissa kiinni kuninkaan Lakedaimoniin lähettämän Persialaisen miehen Artaferneen. Kun hän oli tuotu Ateenaan, käännättivät Ateenalaiset hänen tuomansa kirjeet Assyrian kielestä ja lukivat ne. Niissä oli muun muassa pääasiana kirjotettu, ettei kuningas käsittänyt, mitä Lakedaimonilaiset vaativat; sillä vaikka monta lähettilästä oli saapunut, niin ei yksikään heistä ollut puhunut samaa. Jos he suvaitsisivat puhua selvästi, pyysi hän heitä Persialaisen seurassa lähettämään luottamusmiehiä hänen luoksensa. Artaferneen lähettivät Ateenalaiset sitten laivalla Leioniin ja hänen seurassa myöskin sanansaattajia. Vaan kun tänne tuli tieto, että Kserkseksen poika Artakserkses juuri oli kuollut, sillä hänen elämänsä loppui tähän aikaan, niin palasivat lähettiläät kotia.

Samana talvena repivät Kiolaiset Ateenalaisten käskystä vanhat muurinsa, koska Ateenalaiset epäilivät heidän vehkeilevän heitä vastaan. Sen he tekivät vasta sitten, kun he Ateenalaisilta olivat saaneet vakavimmat takeet, etteivät he aikoneet Kiolaisia vastaan harjottaa väkivaltaa. Tähän loppui talvi ja sen sodan seitsemäs vuosi, jonka vaiheet Thukydides on kertonut.

Heti alussa seuraavaa kesää uuden kuun aikana tapahtui auringon-pimennys ja alussa samaa kuuta maan järistys. Mytileeneestä ja muualta Lesboksesta paenneet, useimmat lähdettyään liikkeelle mannermaalta, pestasivat apujoukkoja Peloponneesoksesta ja omasta maastaan ja vallottivat Roiteionin, mutta antoivat sen takaisin 2,000 Fookalaisesta stateerasta, harjottamatta mitään väkivaltaa. Sitten tekivät he sotaretken Antandrosta vastaan, jonka kaupungin he vallottivat kavaluuden avulla. Heidän aikomuksensa oli vapauttaa myöskin Aktaian muut kaupungit, jotka ennen kuuluivat Mytileeneeläisille, mutta nyt olivat Ateenalaisten vallassa. Kaikista enimmän koettivat he saada haltuunsa Antandroksen, koska se oli sopiva laivanrakennukselle, siellä kun löytyi runsaasti puutavaraa, ja koska Ida-vuori oli lähellä, josta oli saatavissa myöskin muita tarvekaluja. Täältä lähtien tuumivat he helposti voivansa vahingottaa lähellä sijaitsevaa Lesbosta ja saada käsiinsä mannermaalla olevia Aiolilaisia kaupunkeja. Tämä tuuma oli heillä mielessä.

Tänä kesänä purjehtivat Ateenalaiset 60 laivalla, joissa oli 2,000 raskas-aseista, vähäinen joukko ratsumiehiä ja liittolaisista Mileesolaisia sekä muutamia muita, Nikeraaton pojan Nikiaan, Diotrefeen pojan Nikostratoksen ja Tolmaioksen pojan Autokleen johdolla Kyteeraa vastaan. Kyteera on saari lähellä Lakoonilaista rantaa vastapäätä Maleaa. Kyteeralaiset ovat Lakedaimonilaisia Perioikoiden luokasta, ja saareen saapuu joka vuosi Spartasta virkamies arvonimeltään Kyteerodikees; sinne lähetettiin niinikään aina raskasaseinen vartioväki, ja Lakedaimonilaiset pitivät suurta huolta saaresta, sillä sinne oli Aigyptoksesta ja Libyeestä tulevien jyvälaivojen mukava ankkuroida, ja se esti rosvoja ylen suuresti vahingottamasta Lakoonian maata mereltäpäin, joka oli muualta mahdotonta. Sillä se ulottuu koko pituudeltaan Sikelian ja Kreetan meriin.

Poiketen tänne sotajoukkoineen, vallottivat Ateenalaiset 10 laivalla ja 2,000 Mileesolaisella raskasaseisella rannikolla sijaitsevan Skandeia nimisen kaupungin. Sotajoukon toisella osalla astuivat he maihin saaren Maleanpuoliselle rannalle ja kulkivat Kyteeralaisten meren lähellä sijaitsevaa kaupunkia vastaan. Täällä he huomasivat äkkiä nämät kaikki sota-asennossa. Tappelu syntyi, jossa Kyteeralaiset vähän aikaa puolustautuivat, mutta sitten pakenivat yläkaupunkiin. Myöhemmin he tekivät sovinnon Nikiaan ja toisten päälliköiden kanssa, jonka mukaan Ateenalaiset saisivat määrätä heidän kohtalonsa, mutta turvasivat heille henkensä. Nikias oli jo ennen keskustellut tästä moniaitten Kyteeralaisten kanssa, josta syystä sovinto nyt tuli pikemmin ja lievemmäksi. Muuten olisivat Ateenalaiset kyllä karkottaneet Kyteeralaiset, koska he olivat Lakedaimonilaisia ja saari oli lähellä Lakoonikaa. Sopimuksen jälestä anastivat Ateenalaiset lähellä satamaa sijaitsevan Skandeian kaupungin ja, asetettuansa Kyteeraan vartijaväen, purjehtivat he Asineeseen, Helokseen, ja useimpiin rantakaupunkeihin. Astuttuansa maihin, leiriytyivät he tänne, missä heistä paikka oli sopiva, hävittäen seutuja noin seitsemän päivää.

Kun Lakedaimonilaiset huomasivat Ateenalaisten vallottaneen Kyteeran, odottivat he, että he astuisivat maihin myöskin heidän alueellensa. He eivät kuitenkaan missään asettuneet vihollisia vastaan koko sotavoimallaan, vaan lähettivät eri paikoille maataan raskasaseisia vartijajoukkoja, missä vaan oli tarvis, ja olivat muuten varoillaan, peläten, että heille tapahtuisi joku valtionkeikkaus, kun he saarella olivat kärsineet niin odottamattoman ja suuren tappion, ja koska he olivat menettäneet Pyloksen ja Kyteeran ja heitä kaikkialta uhkasi kohdakkoin sota, johon he olivat tykkönään varustamattomia. Sen tähden varustivat he nyt vasten tapojansa 400 ratsumiestä ja nuolenheittäjiä, vaan olivat entistä enemmän kyllästyneet sotaan, koska heidän oli vasten tavallista sotavarustustansa taisteleminen merellä, ja sitä paitse Ateenalaisia vastaan, joista jokainen laiminlyöty yritys oli vähennys siitä, mitä he mielestään ehkä olisivat voineet toimittaa. Myöskin herättivät heissä suurta hämmästystä nuot monet vähässä ajassa heitä kohdanneet aavistamattomat kovan onnen iskut ja pelko, että he ehkä joutuisivat yhdellaisen onnettomuuden alaisiksi, kuin saarella. Siitä syystä lähtivät he sotaan vähemmällä rohkeudella, arvellen, ettei mitään, mihinkin he ryhtyisivät, heiltä onnistuisi, koska heidän mielestänsä ei ollut mitään onnistumisen takeita, kun eivät olleet tottuneet vastoinkäymiseen.

Vaikka Ateenalaiset hävittivät maata, eivät viholliset heitä ahdistaneet, vaan vartijaväki pysyi levollisena sielläkin, missä he astuivat maihin, koska sekä pitivät itsensä vähälukuisempina että myöskin olivat niin oudossa asemassa. Kuitenkin pelotti yksi vartijakunta, joka suojeli Kotyrtaa ja Afroditiaa, hyökkäyksellään kevytaseisten hajallaan olevan joukon pakosalle; mutta kun raskasaseiset asettuivat heitä vastaan, niin he vetäytyivät takaisin, menettäen muutamia miehiä, joiden aseet joutuivat vihollisten haltuun. Pystytettyänsä voitonmerkin, purjehtivat Ateenalaiset Kyteeraan. Täältä purjehtivat he niemen ympäri Epidaurokseen, joka kutsutaan liikanimellä Limeera, ja saapuivat, hävitettyänsä osan maata, Tyreaan, joka sijaitsee Kynosuuria nimisessä maassa, Argeian ja Lakoonikeen maan rajalla. Tämä maa oli Lakedaimonilaisten hallussa, mutta he olivat antaneet sen asuinpaikaksi karkoitetuille Aiginalaisille palkinnoksi siitä ystävällisyydestä, jolla Aiginalaiset olivat heitä kohdelleet, kun maanjäristys heitä kohtasi, ja kun Heilootit nousivat kapinaan, ja koska, vaikkakin olivat Ateenalaisten alamaisia, aina olivat asettuneet heidän puolellensa.

Ateenalaisten vielä purjehtiessa, jättivät Aiginalaiset linnoituksen, jota he parastaikaa rakensivat rannalle, ja lähtivät sisämaassa sijaitsevaan asuin-kaupunkiinsa, josta rannalle on noin 10 stadiota. He kehottivat myöskin yhden Lakedaimonilaisista vartijakunnista näillä seuduilla, joka oli auttanut heitä linnoituksen rakentamisessa, seuraamaan heitä linnoitukseen; mutta nämät eivät suostuneet tähän, koska heistä näytti vaaralliselta sulkeutua linnoitukseen. Aiginalaiset lähtivät siis ylängölle, koska eivät pitäneet itseään kyllin voimakkaina vastustamaan vihollista, ja pysyivät siellä rauhassa. Tällä välin saapuivat Ateenalaiset ja anastivat Tyrean kaupungin, pannen heti koko sotavoimansa liikkeelle. He ryöstivät sen autioksi ja polttivat sen. Ne Aiginalaiset, jotka eivät kaatuneet taistelussa, veivät he mukanaan Ateenaan, kuten myöskin Tyreassa olevan Lakedaimonilaisten päällikön, Patrokleen pojan Tantaloksen, jonka he haavoitettuna olivat elävänä saaneet käsiinsä. He veivät mukanaan myöskin muutamia harvoja miehiä Kyteerasta, jotka heidän mielestänsä varmuuden vuoksi olivat sijoitettavat muualle. Nämät päättivät Ateenalaiset lähettää saarille, mutta muut Kyteeralaiset saivat viljellä kotimaatansa, maksaen neljän talentin veron. Aiginalaiset päättivät he surmata kaikki, jotka he olivat saaneet käsiinsä, heidän alituisen vihamielisyytensä takia; Tantaloksen he taas lähettivät vankeuteen yhteen muitten Sfakteriassa vangittujen Lakedaimonilaisten kanssa.

Samana kesänä tekivät ensin Sikelian Kamarinalaiset ja Geloolaiset sovinnon keskenään. Myöhemmin kokoontui myöskin lähettiläitä kaikista Sikelioottain kaupungeista neuvottelemaan keskinäisestä sovinnosta. Molemmin puolin lausuttiin täällä monta eriävää mielipidettä ja tehtiin vaatimuksia, kun joku katsoi itsensä loukatuksi. Mutta enimmän vaikutti keskinäiseen sovintoon Hermokratees, Hermoonin poika, Syrakuusalainen, joka huomautti yleisestä hyödystä seuraavin sanoin:

"Kunnioitetut Sikeliootat! Minä, joka en ole juuri pienimmästä kaupungista, enkä kaupungista, joka enin on kärsinyt sodan kautta, minä aion nyt esittää, mikä minusta näyttää olevan koko Sikelialle yleisimmäksi hyödyksi. Teille, jotka sen kyllin tiedätte, en pitkälti tahdo puhua, kuinka vaikeaa on esittää sodan kaikki vaivat. Sillä ei kukaan ajattelemattomuudesta siihen ryhdy, eikä kukaan liioin pelosta sitä karta, jos vaan luulee sillä saavansa etuja: toisista näyttää voitto olevan vaaroja suurempi, toiset taas tahtovat kestää vaaroja, jotteivät mitään menettäisi siitä, mitä heillä on. Mutta jos eivät kummatkaan ryhdy toimeen oikealla hetkellä, niin ovat kehoitukset sovintoon varsin paikallaan. Nykyhetkellä on meille suurimmasta arvosta, että tämän ymmärrämme; sillä sotamme alkusyy on ollut se, että jokainen on tahtonut asettaa asiansa parahimmalle kannalle. Ja nyt me sananvaihtelulla koetamme päästä sovintoon; mutta jos ei jokaisen onnistu päästä vaatimuksiensa perille, niin me taas turvaudumme sotaan".

"Kuitenkin pitäisi meidän käsittää, jos viisaasti punnitsemme asiata, ettei tämä kokous ole yhtynyt ainoastaan yksityisiä asioita varten, vaan minun ymmärrykseni mukaan keskusteluksemme siitä, voisimmeko vielä pelastaa koko Sikelian Ateenalaisten vainoa vastaan. Ja tässä pidän minä itse Ateenalaisia paljoa pätevämpinä sovittajina, kuin minun sanani. He, näette, jotka ovat mahtavimmat kaikista Helleeneistä, saapuvat tänne muutamilla laivoilla, vaaniaksensa meidän erehdyksiä, ja esittävät koristellen vihamielisiä vehkeitään hyödyllisen liiton oikeuden nimellä. Sillä meidän ollessamme sodassa keskenämme ja kutsuessamme heitä, noita miehiä, jotka kyllä kutsumattammekin olisivat saapuneet, karkaamaan kimppuumme, korvatessamme itse omilla kustannuksillamme heidän väkivaltansa meitä kohtaan ja meidän raivatessamme tietä heidän vallallensa, tulevat he vastaisuudessa luonnollisesti, kun huomaavat meidät riitojen raatelemina, suuremmalla sotajoukolla koettaaksensa saada haltuunsa koko tämän maan".

"Jos viisaasti menettelemme, tulee meidän jokaisen hankkia semmoisia liittolaisia, jotka tuottavat omalle kaupungillemme uusia etuja, mieluummin kuin vahingottavat sitä, mitä meidän on, ja sitä varten antautua vaaroihin sekä pitää erimielisyyden olevan kaupunkimme ja Sikelian perikadon pääsyynä, Sikelian, jonka kaikki kaupungit ovat keskinäisessä riidassa, vaikka me kaikki sen asukkaat olemme väijytysten alaisina. Tämä on meidän ymmärrettävä ja sopia tulee yksityisen yksityisen kanssa, kaupungin kaupungin kanssa, koettaaksemme yhteisesti pelastaa koko Sikelian saaren. Älköön kukaan kuvitelko, että Ateenalaiset meitä kohtelevat vihollisina sen tähden, että olemme Doorilaisia, ja että Kalkidilaiset Joonialaisen sukuperänsä takia olisivat turvatut. Eivät Ateenalaiset meitä ahdista sen takia, että he meitä vihaavat, koska olemme eri heimokuntaa, vaan koska tavottelevat Sikelian rikkauksia, tuota yhteistä omaisuuttamme. Sehän näkyi selvästi Kalkidilaisen heimon kutsuessa heitä avukseen; sillä vaikka nämät eivät koskaan olleet liiton mukaan saapuneet apuun, niin esiintyivät he kuitenkin suosiollisemmin, kuin mitkään sopimukset olisivat vaatineet. Tämä Ateenalaisten saaliinhimo on kuitenkin annettava anteeksi, sillä ei vallantavoittelijoita voi moittia, vaan niitä, jotka ovat valmiit heitä tottelemaan. Aina on ihmisissä ollut taipumus hallitsemaan väistyviä, mutta varoa itseään hyökkääjiltä. Kun me tämän tiedämme, niin tekisimme suuren virheen, jos emme koettaisi tätä estää, ja jos emme pitäisi meidän kaikkien tärkeimpänä velvollisuutena torjua yhteistä vaaraa. Parahimmin me sen torjumme, jos sovimme keskenämme. Sillä Ateenalaiset eivät meitä ahdista omasta maastaan, vaan niitten maasta, jotka heidät tänne ovat kutsuneet. Täten ei sota sotaa lakkauta, vaan erimielisyydet sovitetaan levollisesti rauhan kautta, ja nuot kauniilla tekosyillä tänne kutsutut epärehelliset avustajat saavat, niinkuin ovatkin ansainneet, lähteä täältä tyhjin toimin".

"Ateenalaisten suhteen on meillä oleva näin suuret edut, jos viisaasti menettelemme. Kun nyt kaikki myöntävät rauhan olevan suurimman edun, miten meidän ei myöskään keskenämme pitäisi koettaa saavuttaa sitä! Eikö teistä näytä, jos joku pääsee voitolle tai päinvastoin tulee tappiolle, että rauha mieluummin kuin sota on kumpaisellekin sekä voitolle päässeelle että tappiolle joutuneelle eduksi, koska se tekee lopun tappioista ja toiselta puolen tekee voiton edut varmoiksi, ja koska rauhan vallitessa kunnianosoitukset ja arvonosoitukset ovat turvallisemmat, jota paitse se suopi meille monta muutakin etua, yhtä vaikeat luetella kuin sodan aiheuttamat vauriot? Ottakaa siis sanani huomioon tarkasti, älkääpä niitä halveksiko, vaan koettakaa niistä saada neuvoa pelastukseksenne. Jos joku teistä luulee varmasti voivansa joko oikeudella tai väkivallalla päästä tuumiensa perille, niin varokoon, ettei hän suuresti pety. Tiettyhän on, että moni, joka on koettanut kostaa vääryyden tekijälle, kaukana siitä, että olisi saanut korvausta, itse on joutunut perikatoon; kuten myöskin, että moni valtio, tavoitellessaan laajempaa valtaa, on menettänyt senkin, mikä sillä ennestään oli. Kostaminen näet ei tule loukatun osaksi; samaten kuin valta ei ole varma tuki, jos kohtakin toivoa täynnä. Tulevaisuus on ylipäätään huikentelevainen, mutta vaikka se onkin kaikista epävarmin, on se meille kuitenkin väliin vallan hyödyllinen; sillä koska kumpaisetkin riitapuolet pelkäävät tulevaisuuden epävarmuutta, niin he ovat enemmän varovaisia karkaamaan toistensa kimppuun".

"Nyt kun kahdenkertainen hätä meitä ahdistaa: sekä hämärä pelko tuntemattoman tulevaisuuden suhteen, että Ateenalaisten meille niin pelottava läsnä-olo, ja kun ymmärrämme, että sanotut seikat ovat meitä estäneet toimittamasta, mitä kukin meistä on halunnut, niin karkottakaamme hyökkäävät viholliset maastamme, lykäten ellei ainiaaksi, ainakin toistaiseksi yksityiset erimielisyytemme. Lyhyesti sanoen: jos seuraatte neuvojani, tulee jokainen meistä asumaan vapaassa kaupungissa, jossa meidän vallassamme on ansionsa mukaan kostaa yhtä hyvin hyväntekijälle kuin pahantekijälle. Mutta jos, luottamatta minuun, noudatatte muunsuuntaisia neuvoja, niin ei ole enää kysymys kostamisesta, vaan jos hyvin käy, niin joudumme verivihollistemme ystäviksi, mutta niitten vihollisiksi, joita kohtaan emme pakostakaan saisi olla nurjamielisiä".

"Minä puolestani, vaikka, kuten jo alussa sanoin, olen mitä suurimmasta kaupungista kotoisin, jonka ei suinkaan tarvitse hankkia puolustajia, vaan mieluummin voi hyökätä minkä kaupungin kimppuun tahansa, minä ajattelen, että meidän varovaisuudesta tulee väistyä vaarojen pakottamina. Emme saa siihen määrin pahoin pidellä vastustajiamme, että siitä vielä suuremmin itse vahingoitumme. Enkä minä ole kyllin tyhmän ylpeä, pitääkseni oman ajatukseni onnen sattuman määrääjänä, jonka yli minulla ei ensinkään ole valtaa, vaan minä teen myönnytyksiä niin paljon, kuin kohtuullista on. Samaa pyydän teitä muitakin tekemään vapaasta tahdosta, ennenkuin viholliset teitä siihen pakottavat. Sillä ei ole ensinkään häpeällistä, jos kansalainen tekee myönnytyksiä kansalaiselle. Doorilainen Doorilaiselle tai Kalkidilainen naapurillensa, sanalla sanoen, jos naapurit yhteisellä nimellä Sikeliooteiksi kutsutut, saman veden ympäröivän yhteisen maan asukkaat, tekevät myönnytyksiä toisilleen. Me kylläkin sodimme, kun niin sattuu, ja sovimme taasen yhteisesti keskusteltuamme. Mutta torjukaamme yhdistetyin voimin vierasheimolaiset, viisauden neuvomina, koska yksityisen loukkaaminen kaikille on vaarallinen, älkäämmekä milloinkaan enää kutsuko ulkomaalaisia liittolaisiksemme tai välittäjiksemme. Jos me niin toimimme, pelastamme me Sikelian kahdesta nyt vallitsevasta pahasta, karkottaen Ateenalaiset maastamme ja lakkauttaen kotoisen sodan, ja vastaisuudessa tulemme me sitä omaksi hyödyksemme vapaina viljelemään, jonka ohessa muut vieraat kansat sitä tulevat vähemmän väijymään".

Hermokrateen näin puhuttua, olivat Sikeliootat yksimieliset siitä, että keskinäinen sota oli lakkautettava ehdoilla, että jokainen saisi pitää, mitä hänen omansa oli, ja että Kamarinalaiset saisivat Morgantineen maksamalla Syrakuusalaisille määrätyn rahasumman. Ateenalaistenkin liittolaiset kutsuivat näiden päälliköt puheilleen ja sanoivat, että hekin halusivat sopia ja päästä liittoon. Nämät suostuivat heidän pyyntöönsä, ja sopimus solmittiin, jonka jälkeen Ateenalaisten laivat purjehtivat pois Sikeliasta. Mutta kun Ateenalaiset päälliköt saapuivat kotia, rangaistiin Pytodooros ja Sofoklees maanpaolla, jota vastoin kolmas päällikkö Eyrymedoon tuomittiin rahasakkoon, koska heitä syytettiin lähteneen pois lahjoittamina, vaikka olisivat voineet vallottaa Sikelian saaren. Siihenastisen menestyksensä sokaisemina arvelivat Ateenalaiset, ettei kukaan voinut heitä vastustaa, vaan että mahdollinen yhtähyvin kuin mahdoton, olipa heillä suuri tai vaillinainen varustus, oli heidän saavutettavissaan. Siihen oli syypää heidän aavistamaton menestyksensä useimmissa yrityksissään, joka heissä herätti vakavan luulon heidän jokaisen toiveensa toteutumisesta.

Koska Ateenalaiset ahdistivat Megaran kaupungin asukkaita sodalla, hyökäten kaksi kertaa vuodessa heidän alueellensa, ja kun heidän omat pakolaisensa, jotka kansa heidän kapinan tehtyä oli karkottanut, Peegaista rasittivat heitä ryöstöretkillä, niin tuumivat Megaralaiset sinä kesänä, että pakolaiset olivat laskettavat kaupunkiin, jottei kaupunki kahden puolin olisi vainon alaisena. Kun pakolaisten ystävät saivat vihiä tästä keskustelusta, niin he selvemmin kuin ennen vaativat, että tämä tuuma toteutuisi. Mutta kun kansanmielisten johtajat saivat tästä tiedon, niin pelkäsivät he, ettei kansa tämänkaltaisten vaivojen rasittamana pysyisi heidän johdettavanansa, ja sopivat Ateenalaisten päälliköiden, Arifroonin pojan Hippokrateen ja Alkisteneen pojan Deemosteneen kanssa, että jättäisivät kaupungin näitten haltuun, koska pitivät itselleen vähempänä vaarana, jos kaupunki joutuisi Ateenalaisten haltuun, kuin jos heidän neuvostansa karkotetut kansalaiset palaisivat kaupunkiin. He sopivat siitä, että Ateenalaiset ensin repisivät pitkät muurit, jotka kaupungista kulkivat noin kahdeksan stadionin matkan Nisaiaan, jotta Peloponneesolaiset eivät pääsisi apuun Nisaiasta, jossa he yksin vartioivat, ollaksensa varmat Megarasta; sitten koettaisivat he myöskin jättää yläkaupungin Ateenalaisten haltuun. Kun tämä oli tehty, antautuisivat heidän mielestänsä myöskin yläkaupunkilaiset helposti.

Kun molemmin puolin olivat sekä sanoin että toimin valmistautuneet, purjehtivat Ateenalaiset yön aikana 600 raskasaseisella, joiden johtaja oli Hippokratees, Minooas nimiseen, Megaralaiseen saareen ja piiloutuivat lähellä kaupunkia olevaan hautaan, josta otettiin tiilejä muurin rakentamiseen. Toisen päällikön, Deemosteneen, johtamat kevytaseiset Plataialaiset ja muut peripolot asettuivat väijyksiin Enyalionin temppeliin, joka on vähän lähempänä. Ainoat, jotka huomasivat heidät, olivat ne miehet, joilla oli tieto tästä yöllisestä yllätyksestä. Kun aamu koitti, menettelivät Megaralaiset seuraavalla tavalla: Jotta porttien aukaiseminen olisi heidän vallassaan, olivat he jo paljoa ennen päälliköltä hankkineet itselleen luvan yön aikana lähteä ryöstöretkelle merelle pariairoisella aluksella, jota heillä oli tapana kuljettaa vaunuilla ojaa myöten, ja ennen päivän tuloa taasen tuoda takaisin portista muurien sisäpuolelle, jotta Minooaassa Ateenalaiset huomaisivat heidän valvomisensa, vaikka ei yhtään alusta näkynyt satamassa. Kun nyt vaunut jo olivat portilla, ja nämät tavan mukaan avattiin alukselle, niin Ateenalaiset, kuten oli määrätty, tämän nähtyään, hyökkäsivät juoksujalassa väijyksistään, ehtiäkseen porteille, ennenkuin ne suljettaisiin, ja kun vaunut vielä olivat porttien suussa esteenä sen sulkemiselle. Hyökkääjät ynnä myötävaikuttavat Megaralaiset surmasivat portin vartijat, jonka jälkeen Deemosteneen johtamat Plataialaiset ja peripolot ensimmäisinä tunkeutuivat sisään siinä, missä nyt seisoo voitonmerkki. Heti sisäpuolella portteja syntyi tappelu, sillä lähimmäiset Peloponneesolaiset olivat huomanneet tapahtuman, jolloin Plataialaiset saivat voiton apuun rientävistä ja aukaisivat portit hyökkääville Ateenalaisille raskasaseisille.

Nyt riensivät Ateenalaiset muurille sitä myöten, kuin he pääsivät sisään. Harvalukuinen Peloponneesolainen vartijaväki pysyi ensin paikallaan puolustautuen, jolloin muutamia heistä kaatui, mutta useimmat turvautuivat pakoon, peläten yön aikana hyökkääviä vihollisia ja heitä ahdistavia Megaralaisia kavaltajia, koska he päälle päätteeksi arvelivat, että kaikki Megaralaiset olivat nousseet heitä vastaan. Sattuipa Ateenalaisten airut omin luvin ilmoittamaan, että se Megaralainen, joka niin halusi, saisi liittyä Ateenalaisiin, kun vaan jättäisi aseensa. Kun Peloponneesolaiset tämän kuulivat, niin he eivät enää puolustautuneet, koska arvelivat kaikkien yhdistetyin voimin taistelevan heitä vastaan, vaan pakenivat Nisaiaan. Kun aamu koitti, olivat portit jo vihollisten käsissä, ja kun tästä syntyi suuri häiriö Megaran kaupungissa, vaativat kavaltajat ja muu joukko, joka tästä tiesi, että portit avattaisiin ja hyökättäisiin ulos Ateenalaisia vastaan taisteluun. Välipuhe oli semmoinen, että Ateenalaiset heti porttien avattua hyökkäisivät sisään. Kavaltajat voitelisivat itseään öljyllä, jotta heitä ei portteja avatessa ahdistettaisi. Muuten heillä ei ollut mitään vaaraa porttien avaamisessa, sillä sopimuksen mukaan saapuisi 4,000 raskasaseista Ateenalaista ja 600 ratsumiestä Eleysiksesta, yön aikana kuljettuansa. Kun salaliittolaiset jo olivat öljynneet itsensä ja seisoivat porteilla, ilmoitti joku heistä tuuman toisille. Nämät kokoontuivat nyt ja sanoivat, ettei saisi hyökätä ulos, jota eivät milloinkaan ennen lukuisempinakaan olleet tehneet, eikä saattaa kaupunkia vaaraan, ja että he väkisten estäisivät sitä, joka koettaisi niin tehdä. He eivät ensinkään olleet huomaavinaan kavaltajien petosta, vaan muka toimivinaan yleisen hyödyn hyväksi, pysyivät he järkähtämättöminä vartioimassa portteja, niin etteivät kavaltajat voineet toteuttaa vehkeitään.

Kun Ateenalaiset päälliköt huomasivat, että oli syntynyt joku este, ja etteivät voineet valloittaa kaupunkia väkivallalla, ryhtyivät he ympäröimään Nisaiaa muurilla, arvellen Megaran pikemmin antautuvan, jos he ehtisivät vallottaa Nisaian, ennenkuin se saisi apua. He tuottivat Ateenasta kivenhakkaajia, rautaa ja muita työntarpeita. Alkaen muurista, joka oli heidän vallassaan, rakensivat he Megaraa sulkevan poikkimuurin molemmin puolin Nisaiaa mereen saakka. Muurin ja kaivoksen teko oli jaettu soturien kesken, jotka ottivat kiviä ja tiiliä esikaupungista, kaatoivat puita ja paaluttivat, missä oli tarvis. Esikaupungin talot varustivat he itselleen rintamasuojiksi. Koko tämän päivän he työskentelivät, joten muuri seuraavan päivän illalla oli miltei valmis. Koska Nisaian asukkaat pelkäsivät ravinnon puutetta, kun he ainoastaan päiväksi toivat itselleen ruokatavaroita yläkaupungista, ja otaksuivat, etteivät Peloponneesolaiset aivan pian ehtisi apuun, ja sen lisäksi arvelivat Megaralaisten olevan heille vihamielisiä, niin sopivat he Ateenalaisten kanssa, että jokainen, jätettyänsä aseet, saisi lunastaa itseään vapaaksi määrätyllä rahasummalla, mutta että Ateenalaiset saisivat menetellä, miten halusivat, Lakedaimonilaisten päällikön ja muitten kaupungissa oleskelevien Lakedaimonilaisien suhteen. Näillä ehdoilla he lähtivät ulos. Ateenalaiset repivät Megaran puoleisen osan pitkiä muuria, ja varustautuivat vallotettuansa Nisaian lisätoimiin.

Lakedaimonilainen Telliksen poika Brasidas sattui tähän aikaan olemaan Sikyoonin ja Korinton seuduilla, valmistautuen retkelle Trakiaa vastaan. Kuultuansa muurien vallottamisesta, ja ollen huolissaan Nisaiassa olevista Lakedaimonilaisista sekä peljäten, että Megara vallotettaisiin, käski hän lähettilään kautta Boiootialaisia mitä nopeimmin sotajoukkoineen yhtymään häneen Tripodiskon läheisyydessä. Tämän niminen kylä löytyy Megaran alueella Geraneian vuoren juurella. Brasidaalla itsellään oli 2,700 raskasaseista Korintolaista, 400 Fliasilaista, 600 Sikyoonilaista, ja lisäksi ne, jotka hän jo ennen oli pestannut. Näillä hän vielä arveli ehtivänsä pelastamaan Nisaian vihollisten hyökkäyksiltä. Kun hän, saavuttuansa yönaikaan Tripodiskoon, sai tiedon tapahtumasta, valitsi hän 300 miestä joukostaan, joilla hän, ennenkuin hänen tulonsa tuli tunnetuksi, lähestyi Megaraa Ateenalaisten huomaamatta, ja ilmotti tahtovansa ja ehkäpä todellakin tahtoi, jos voisi, koettaa valloittaa Nisaian. Hänen päätuumansa oli tunkeutua sisään Megaraan, saadaksensa sen varmasti valtaansa. Hän pyysi sentähden päästä sisään tähän kaupunkiin, väittäen että hän toivoi vallottavansa Nisaian takaisin.

Megarassa olevat puolueet pelkäsivät kumpikin, toinen että Brasidas, tuomalla pakolaiset kaupunkiin, pakottaisi heidät pakenemaan; toinen taasen että kansa, peläten samaa, ahdistaisi heitä, ja että kaupunki sisällisten taisteluiden kautta, semminkin kun Ateenalaiset läheltä heitä väijyivät, joutuisi perikatoon. He eivät siis laskeneet häntä kaupunkiin, vaan kummatkin päättivät rauhassa odottaa tapahtumien menoa, toivoen että Ateenalaiset ja apuun rientäneet Lakedaimonilaiset keskenään joutuisivat taisteluun, arvellen itselleen olevan varmempaa silloin osoittautua ystäviksi voittajille. Mutta kun ei Brasidas päässyt kaupunkiin, palasi hän sotajoukkonsa luokse.

Päivän valjetessa saapuivat Boiootialaiset. He olivat jo ennenkuin saivat Brasidaan käskyn, aikoneet lähettää apua Megaraan sekä saapuneet Plataiaan. Kun nyt sanansaattaja tuli, niin he rohkaistuivat vielä enemmän ja palasivat, lähetettyään 2,200 raskasaseista ja 600 ratsumiestä apuun, sotajoukon enemmistöllä kotiin. Näiden saavuttua, oli Brasidaalla yhteensä 6,000 raskasaseista. Ateenalaiset raskasaseiset olivat asettuneet taistelun rintamaan, mutta heidän kevytaseisensa olivat hajallaan tasangolla. Boiootialaiset ratsumiehet tekivät äkkiarvaamatta hyökkäyksen viimemainituita vastaan ja ajoivat heidät pakoon aina rannalle saakka, sillä Megaralaiset eivät tätä ennen olleet mistään saaneet apua. Nyt asettui Ateenalainen ratsuväki heitä vastaan, ja pitkällinen ratsutappelu syntyi, jossa ei kumpikaan katsonut joutuneensa tappiolle. Sillä Ateenalaiset kyllä surmasivat Boiootialaisen ratsupäällikön ja osan Boiootialaisia, jotka olivat ratsastaneet aina Nisaian läheisyyteen asti, ryöstivät heiltä sotapuvut ja veivät mukanaan heidän kaatuneensa, jotka he kumminkin sopimuksen suojassa luovuttivat, jonka jälkeen he pystyttivät voitonmerkin. Mutta sotajoukot erosivat kuitenkin, kumpikaan saamatta ratkaisevaa voittoa, Boiootialaiset yhtyen kansalaisiinsa, Ateenalaiset palaten Nisaiaan.

Tämän jälkeen lähestyi Brasidas soturineen enemmän rantaa ja Megaran kaupunkia. He asettuivat sopivaan paikkaan, jossa he sota-asennossa pysyivät taistelematta, arvellen että Ateenalaiset ahdistaisivat heitä ja käsittäen Megaralaisten odottavan, mille puolelle voitto kallistuisi. Tämä näytti Peloponneesolaisista kahdessa suhteessa etuisalta: ensinkin he eivät olleet alottaneet taistelua eivätkä ehdoin tahdoin heittäytyneet vaaraan, vaan selvästi osottamalla kyllä olevansa valmiit puolustautumaan, voivat he ikäänkuin itsestään pitää itseänsä voittajina, ja samalla oli tämä heille toiselta puolin edullisinta Megaralaisiin nähden. Sillä jos he eivät ensinkään olisi esiintyneet taistelunhaluisina, niin heiltä voiton toivo tykkänään haihtuisi, mutta jos he joutuisivat tappiolle, olisi kaupunki samalla menetetty. Jos Ateenalaiset eivät haluaisi ryhtyä taisteluun, olivat he miekanlyönnittä saavuttaneet sen, minkä tähden he olivat saapuneet, niinkuin tapahtuikin. Ateenalaiset lähtivät kyllä ulos kaupungista ja asettuivat pitkien muurien eteen, mutta pysyivät liikkumatta, koska eivät vihollisetkaan hyökänneet esiin. Ateenalaisten päälliköt pitivät vaaraa heille itselleen suurempana, koska oli taisteltava lukuisampaa vihollista vastaan, joka jo taistelun alussa oli saavuttanut miltei täydellisen voiton heistä. Voittajina arvelivat he korkeintaan vallottavansa Megaran; joutuneina tappiolle he menettäisivät parahimmat raskasaseisensa; Peloponneesolaisten sotajoukon jokainen osasto niinkuin myöskin sen liittoväki sitävastoin oli valmis heittäytymään vaaraan. Kotvan aikaa pysyivät kumpaisetkin toistensa kimppuun hyökkäämättä, mutta vihdoin lähtivät ensin Ateenalaiset Nisaiaan, ja sitten Peloponneesolaiset lähtöpaikkaansa. Koska Ateenalaiset olivat karttaneet taistelua, rohkaistuivat pakolaisten Megarassa olevat ystävät suuresti ja aukaisivat portit Brasidaalle itselleen kuten ainakin voittajalle, ja toisten kaupunkien päälliköille, ja ryhtyivät keskusteluihin heidän kanssaan, jota vastoin Ateenan puoluelaiset olivat suuresti peloissaan.

Liittolaiset hajaantuivat tämän jälkeen kukin kaupunkiinsa, ja Brasidas valmisti, saavuttuansa Korinttoon, sotaretkeä Trakiaan, jota varten hän alkuaan olikin lähtenyt liikkeelle. Kun Ateenalaiset olivat lähteneet kotiaan, pakeni osa niistä, jotka Megaran kaupungissa olivat pitäneet Ateenalaisten puolta, koska tiesivät tuumansa olevan ilmi; toiset taasen sopivat pakolaisten ystävien kanssa, että Peegaissa olevat pakolaiset pääsisivät takaisin, heidän pyhin valoin vannottuansa, etteivät kostaisi vastapuoluelaisilleen, vaan aina toimisivat kaupungin eduksi. Mutta hädin tuskin olivat nämät miehet päässeet hallitukseen, ennenkuin he, pitäessään sotaväenkatselun, hajoittivat sotilasosastot erilleen, ja valitsivat vastustajistaan ja niistä, jotka heidän mielestään enin pitivät Ateenalaisten puolta, noin 100 miestä, joista he pakottivat kansaa julkisesti äänestämään, ja jotka he, kun nämät julistettiin syyllisiksi, surmasivat. Tämän tehtyänsä he asettivat kaupunkiin harvainvaltaisen hallituksen, joka aniharvojen henkilöiden toimeenpaneman vallankumouksen synnyttämä hallintomuutos hyvin kauan aikaa pysyi pystyssä.

Tänä kesänä aikoivat Mytileeneeläiset panna toimeen Antandroksen linnoittamisen, jota he jo kauan olivat miettineet. Mutta kun Ateenalaisten Helleespontoksessa olevien veronnosto-laivojen päälliköt Deemodokos ja Aristeidees, sillä kolmas heistä Lamakos oli kymmenellä laivalla purjehtinut Pontokseen, saivat vihiä tästä tuumasta, syntyi heissä pelko, että siitä tulisi yhtäläinen suojapaikka, kuin Anaiasta, Samoksen saarella, johon Samoksesta pakoon ajetut olivat asettuneet, ja josta he avustivat Peloponneesolaista laivastoa, lähettäen sille perämiehiä, jota paitsi he herättivät levottomuuksia Samoksen kaupungissa ja tarjosivat suojaa sieltä karkotetuille. Sentähden kokosivat he sotajoukon liittolaisten keskuudesta, purjehtivat Antandrokseen ja vallottivat takaisin tämän paikkakunnan, saatuansa voiton heitä vastaan hyökkäävistä vihollisista. Vähän tämän jälkeen menetti Lamakos, joka oli purjehtinut Pontokseen ja ankkuroinut Heerakleootiin edustalle Kaleeksjoen läheisyyteen, laivansa ylängöllä äkkiä syntyneen vedenpaisumisen kautta. Hän saapui itse soturineen, kuljettuaan jalkaisin Aasiassa toisella puolella salmea asuvien Trakialaisten Bitynialaisten alueen halki, Pontoksen suulla sijaitsevaan Kalkeedon nimiseen Korintilaiseen siirtokuntaan.

Tänä kesänä saapui Ateenalainen päällikkö Deemostenees, heti palattuansa Megaralaisten alueelta, 40 laivalla Naupaktokseen. Muutamat Boiootialaiset miehet olivat näet tehneet sopimuksen Hippokrateen ja hänen kanssansa, haluten muuttaa hallitusmuodon kaupungeissa kansanvaltaiseksi, kuten oli Ateenassa. Eräs pakolainen Teebaista, nimeltä Ptoiodooros, ajoi tätä asiaa innokkaimmin. Toisilla oli aikomus jättää heidän käsiinsä Sifai, joka on merikaupunki Krisaion lahden rannalla Tespilaisessa maassa; toiset taas Orkomenoksesta olevat halusivat samoten jättää heille Kaironeian, joka on veronalainen nykyiselle Boiootialaiselle Orkomenokselle, jota ennen kutsuttiin Minyalaiseksi. Tässä toimessa olivat varsinkin Orkomenolaiset pakolaiset innokkaita ja pestasivat miehiä Peloponneesoksestakin. Kaironeia sijaitsee Boiootian rajalla Fookilaiseen Fanotiksen kaupunkiin päin: Fookilaisia oli näet myöskin osallisina salaliittoon. Ateenalaisten tuli vallottaa Deelion, joka on Apolloonin temppeli Tanagrassa Euboiaan päin. Tämän kaiken tuli tapahtua määrättynä päivänä, jotta Boiootialaiset eivät kokoontuneina voisi tulla Deelionille avuksi, vaan jotta jokainen olisi kiinni omissa toimissaan. Jos tämä heiltä onnistuisi, ja jos Deelion linnotettaisiin, toivoivat he helposti panevansa tuumansa toimeen; ja jos kohtakaan ei heti saataisi uudistuksia aikaan valtiomuodossa, niin vanhat olot eivät kuitenkaan hyvin kauan voineet pysyä pystyssä, kun heillä oli käsissään sanotut paikat, joista he, kun suojapaikka oli lähellä, voivat tehdä ryöstöretkiä maassa. Kun täten salaliittolaiset saisivat apua Ateenalaisilta, jota vastoin vastustajat olivat hajallaan, niin aikaa voittaen onnistuisi ensinmainituilta järjestää hallitus oman mielensä mukaan.

Tämänsuuntainen oli mainittu salaliitto. Hippokratees aikoi itse sopivalla ajalla sotajoukolla käydä Ateenasta Boiootilaisia vastaan, mutta lähetti Deemosteneen 40 laivallaan edeltäpäin Naupaktoon, jotta tämä koottuansa sotureita niiltä seuduilta Akarnaanialaisilta ja muilta liittolaisilta, purjehtisi Sifaihin, joka kavallettaisiin hänelle. Päivä määrättiin heille, jona tämä oli tehtävä. Kun Deemostenees saapui, olivat Akarnaanialaiset pakottaneet Oiniadain yhtymään Ateenalaisten liittoon. Hän asetti sentähden liikkeelle kaikki sikäläiset liittolaiset ja kulki ensin Salyntiota ja Agraialaisia vastaan. Kukistettuansa nämät, valmistautui hän sopivassa tilaisuudessa hyökkäämään Sifaita vastaan.

Samaan aikaan kesästä lähti Brasidas 1,700 raskasaseisella Trakiaan. Saavuttuansa Trakinilaiseen Heerakleiaan, lähetti hän edeltäkäsin ystävilleen Farsalossa sanansaattajan, pyytäen heitä saattamaan häntä läpi heidän maansa. Hänen pyynnöstään tulivat nyt Akaian Melitiaan Panairos, Dooros, Hippolokidas, Torylaos ja Strofakos, Kalkidilaisten kesti-ystävä, joiden saavuttua hän lähti matkalle. Paitsi muita Tessalialaisia seurasi häntä myöskin Perdikkaan ystävä Nikonidas Larissasta. Muutenkin oli vaikeaa ilman opasta kulkea Tessalian maan halki, mitä sitten sotajoukolle, koska kaikista Helleeneistä näytti yhtä epäiltävältä, jos joku pyynnöttä kulki naapurin alueen kautta, ja varsinkin Brasidaan sotajoukolle, kun Tessalialaiset aina olivat olleet Ateenalaisille ystävällisiä. Näin ollen, ei hän ensinkään olisi voinut päästä Tessalian läpi, ellei yksinvalta enemmän kuin kansanvalta olisi siellä vallinnut. Nytkin olivat vastapuoluelaiset Enipeos joen varrella estämässä häntä, ilmottaen hänen loukkaavan oikeutta, jos hän, ilman yleistä suostumusta, jatkaisi matkaansa. Hänen saattajansa sanoivat, etteivät he asukkaiden suostumuksetta aikoneet saattaa häntä maan läpi, vaan että he olivat seuranneet häntä, kun hän arvaamatta oli tullut. Brasidas itse sanoi, että hän kulki heidän maansa läpi heidän ystävänänsä, käydessään sotimaan vihamielisiä Ateenalaisia, mutta ei suinkaan heitä vastaan, ja ettei Tessalialaisten ja Lakedaimonilaisten välillä hänen käsityksensä mukaan ollut mitään vihaa, joka estäisi heitä kulkemasta toistensa maassa, mutta ettei hän nytkään väkisten jatkaisi kulkuaan, jota hän ei olisikaan voinut tehdä, vaan pyysi, etteivät häneltä sulkisi tietä. Tämän kuultuaan poistuivat Tessalialaiset. Saattajiensa neuvosta jatkoi Brasidas viipymättä nopeudella matkaansa, ennenkuin suurempi joukko asettuisi häntä estämään. Samana päivänä, jona hän lähti Melitiasta, ennätti hän Farsalokseen ja leiriytyi Apidanon virralle, josta hän lähti Fakioniin ja sieltä Perraibiaan. Sieltä lähtivät hänen Tessalialaiset saattajansa kotiaan. Perraibialaiset, jotka ovat Tessalialaisten alamaisia, seurasivat häntä Perdikkaan valtakunnan kuuluisaan Dioniin, joka kaupunki sijaitsee Olympoksen juurella Makedoniassa Tessalian rajalla.

Tällä tavalla ennätti Brasidas kulkea Tessalian läpi, ennenkuin kukaan kulki häntä estämään, joten hän pääsi Perdikkaan luokse ja Kalkidikeen maahan. Sillä kun Ateenalaiset onnistuivat toimissaan, olivat heistä luopuneet Trakialaiset ja Perdikkas pelosta kutsuttaneet sotajoukon Peloponneesoksesta, niinkuin myöskin Kalkidilaiset, koska arvelivat Ateenalaisten ensin hyökkäävän heidän kimppuunsa, jota tuumaa myöskin ne naapurikaupungit kannattivat, jotka eivät olleet Ateenalaisista luopuneet. Perdikkas kylläkään ei julkisesti ollut Ateenalaisten vihollinen, vaan pelkäsi heitä kuitenkin itsensä ja heidän vanhojen riitojen takia, ja varsinkin koska hän halusi kukistaa Lynkeestiläisten kuninkaan Arribaioksen. Heidän onnistui sitä helpommin saada sotajoukko avukseen Peloponneesoksesta, kun Lakedaimonilaiset eivät tähän aikaan omassa maassaan menestyneet hankkeissaan.

Sillä kun Ateenalaiset rasittivat Peloponneesosta ja varsinkin Lakedaimonilaisten maata, toivoivat viimemainitut paraiten pääsevänsä heistä, jos he puolestaan ahdistaisivat vihollisiaan lähettämällä sotajoukon heidän liittolaisiaan vastaan, semminkin kun nämät olivat taipuisat hankkimaan heille muonaa ja olivat heiltä pyytäneet apua kapinaansa varten. Täten oli heillä myöskin tilaisuus tekosyyllä lähettää pois joukko Heilooteja. Sillä he pelkäsivät, että nämät käyttäisivät tilaisuutta kapinaan, kun Pylos oli vihollisten vallassa. Sentähden he kerran olivat keksineet seuraavan keinon: Lakedaimonilaiset olivat aina olleet suuresti varuillaan Heilootein suhteen, ja koska he silloin pelkäsivät heidän nuorisonsa paljoutta, ilmottivat he, että ne Heilootit, jotka luulivat olleensa heille hyödyllisimmät sodassa, muka vapautettaisiin. He tekivät tämän, pitäen niitä, jotka enin halusivat päästä vapaiksi, myöskin taipuvaisimpina kapinaan. Näistä valitsivat he noin parisen tuhatta, jotka ikäänkuin vapautettuina kulkivat seppelöittyinä pyhäköstä pyhäkköön. Mutta vähää jälestäpäin katosivat he, kenenkään tietämättä, millä lailla he olivat kuolleet. Nytkin he halullaan lähettivät Brasidaalle 700 raskasaseista Heilootia; muut soturinsa oli hän pestannut Peloponneesoksesta.

Itse Brasidaan lähettivät Lakedaimonilaiset, koska hän mielellään halusi lähteä ja Kalkidilaisten kehotuksesta, koska häntä Spartassa pidettiin kaikkeen kykenevimpänä, ja kun hän oli lähtenyt retkelle, osottautui hän suuriarvoiseksi Lakedaimonilaisille. Sillä tällöin hän heti oikeudenmukaisella ja tasapuolisella käytöksellään kaupunkeja kohtaan sai vallan monta niistä luopumaan Ateenalaisista sekä vallotti osan niistä kavaltajien avulla, joten Lakedaimonilaisilla oli tilaisuus sopia, jos halusivat, sekä lunastaa omia kaupunkejaan toisia vallotettuja vastaan, ja muuttaa sota Peloponneesoksesta. Ja paljoa myöhemmin, Sikelian sodan jälestä, herätti Brasidaan tällöin osottama jalous ja taito, jonka toiset kokemuksesta tunsivat, ja josta toiset olivat kuulleet puhuttavan, Ateenalaisten liittolaisissa suurta suopeutta Lakedaimonilaisia kohtaan. Sillä koska hän oli ensimmäinen ulkomaalle lähetetty päällikkö ja silloin kaikissa esiintyi kunnon miehenä, niin hän jätti jälkeensä lujan luottamuksen, että toisetkin Lakedaimonilaiset olisivat samankaltaisia.

Kun Brasidas nyt oli saapunut Trakiaan, niin Ateenalaiset, kuultuaan tämän, kohtelivat Perdikkasta vihollisena, pitäen häntä syypäänä tähän retkeen, ja asettivat sikäläiset liittolaisensa tarkemman valvonnan alaisiksi.

Perdikkas kulki heti Brasidaan ja oman sotajoukkonsa kanssa Makedonialaisten Lynkeestiläisten kuningasta, Bromeroksen poikaa, Arribaiosta vastaan, joka oli hänen lähin naapurinsa, mutta epäsovussa hänen kanssaan, koska Perdikkas tahtoi kukistaa häntä. Kun hän Brasidaan kanssa sotajoukolla oli Lynkokseen tunkeutumaisillaan, sanoi Brasidas, että hän, ennenkuin ryhdyttiin vihollisuuksiin, halusi koettaa saada, jos vaan voisi, Arribaioksen Lakedaimonilaisten liittolaiseksi. Sillä tämä oli jo ilmottanut olevansa taipuisa tunnustamaan Brasidaan riidanratkaisijaksi. Läsnäolevat Kalkidilaiset lähettiläät kehottivat häntä myöskin pitämään Perdikkasta pelossa, jotta hän olisi taipuvaisempi heidän tuumiinsa. Niinikään olivat Perdikkaan lähettiläätkin Lakedaimonissa lausuneet siihen suuntaan, että hän saattaisi monta naapurikansaa heidän liittoonsa. Tämänkaltaisista syistä katsoi Brasidas soveliaammaksi saada Arribaioksen seikat keskustelun kautta suoritetuiksi. Perdikkas kyllä väitti, ettei hän ollut kutsunut Brasidasta välittäjäksi, vaan niiden hävittäjäksi, jotka hän osotti, ja sanoi Brasidaan menettelevän väärin häntä kohtaan sopimalla Arribaioksen kanssa, kun hän ravitsi puolet sotajoukosta. Mutta huolimatta Perdikkaan paheksumisesta ja vastaväitteistä kävi hän kuitenkin Arribaioksen puheilla, ja tämän keskustelunsa johdosta vei hän sotajoukkonsa pois, hyökkäämättä Arribaioksen alueelle. Loukkautuneena tästä ei Perdikkas sen jälkeen antanut muonaa puolelle, vaan ainoastaan kolmannelle osalle sotajoukkoa.

Samana kesänä heti tämän jälkeen hyökkäsi Brasidas Kalkidilaisten kanssa vähän ennen viljankorjuuta Andrilaisten Akantos nimistä siirtolaa vastaan. Sen asukkaat olivat kahta mieltä hänen päästämisestään kaupunkiinsa. Toiset olivat Kalkidilaisten kanssa pyytäneet häntä tulemaan, mutta kansa oli toista mieltä. Pelko korjaamattoman viljan tähden sai kansan kuitenkin suostumaan Brasidaan pyyntöön, että hän yksin laskettaisiin heidän puheilleen, ja että tekisivät päätöksensä, vasta kun olivat kuulleet hänen sanojaan. Ollakseen Lakedaimonilainen, hän ei ollut mikään kykenemätön puhuja. Astuttuansa kansan eteen puhui hän näin:

"Akantoksen miehet! Lähettämällä minut tänne sotajoukon kanssa ovat Lakedaimonilaiset selvästi osottaneet syyn, minkä tähden he jo sodan alussa ilmottivat tarttuneensa aseisin, nimittäin vapauttaaksensa Hellaan Ateenalaisten vallasta. Jospa tulemmekin myöhään, odottamatta jouduttuamme tappiolle toisaalla, kun me yksin, saattamatta teitä vaaraan, toivoimme kukistavamme Ateenalaiset niin älköön kukaan meitä siitä moittiko. Kun me nyt sopivaan aikaan olemme saapuneet, koettaaksemme yhdessä kukistaa heidät, olen minä vallan kummissani, että minulta suljette porttinne, ja ettette ole iloissanne tulostani. Me Lakedaimonilaiset luulimme tulevamme liittolaistemme luokse, ja että ennenkuin todella saavuimme, meitä ajatuksissanne odotettiin teidän toivoessanne, että tulisimme. Sentähden olemme me valittamatta heittäytyneet tämmöisiin vaaroihin, kulkien vihollisten maan halki monta päivää. Olisi siis varsin hämmästyttävää, jos teillä olisi jotakin muuta mielessä, jos te toisin sanoin vastustaisitte teidän omaanne ja muiden Helleenien vapautta. Sillä ei siinä kyllin, että te minua vastustaisitte, vaan myöskin ne, joitten luokse lähtisin, tulisivat vastahakoisesti yhtymään, tehden vaikeuksia, jos te, joitten luokse ensin olen tullut, suuri-arvoisen kaupungin ja varsin älykkäinä pidetyt asukkaat, ette laskisi minua kaupunkiinne. En voisi mitään muuta pätevää syytä tuoda esiin, kuin että tarjoisin teille oikeudettoman vapauden, tahi että olen kykenemätön kostamaan Ateenalaisille, jos kävisivät hyökkäämään. Mutta eiväthän Ateenalaiset, vaikkakin lukuisammat, tahtoneet ryhtyä taisteluun, kun minä tämän nyt johtamani sotajoukon kanssa olin rientänyt Nisaian avuksi, eikä suinkaan ole otaksuttavaa, että he teitä vastaan lähettäisivät niin suurta sotajoukkoa, kuin heidän silloinen sotavoimansa Nisaian edustalla purjehtivalla laivastolla".

"Minä puolestani en suinkaan tule pahassa tarkotuksessa, vaan ainoastaan Helleenien vapauttamista varten, vannotettuani Lakedaimonilaisia vallanpitäjiä pyhimmillä valoilla lupaamaan, että minun valtiolle hankkimani liittolaiset saavat pysyä itsenäisinä, ja samaten en minä väkivallalla enkä petoksella tahdo saattaa teitä liittolaisiksemme, vaan päinvastoin auttaa teitä pääsemään Ateenalaisten orjuudesta. Teidän ei siis tule pitää epäluuloa minua vastaan, kun vannon pyhimmät valat, eikä liioin pitää minua kykenemättömänä auttamaan, vaan luottamuksella yhtyä minuun. Jos joku erityisesti, ehkä pelosta, että jättäisin kaupungin muutamien henkilöiden haltuun, on nurjamielinen minua kohtaan, älköön hän sitä pelätkö, sillä en minä ole tullut puolueita suojelemaan, koska en pidä senkaltaista vapautta minäkään, jos poiketen isien tavoista tekisin kansan muutamien henkilöiden orjaksi tahi vähemmistön kansan palvelijoiksi. Sehän olisi vaikeampaa, kuin vieras valta, eikä se meille Lakedaimonilaisille tuottaisi kiitollisuutta vaivoistamme, vaan saisimme osaksemme syytöksiä, emmekä kunniaa ja arvoa. Ne syytökset, joitten tähden me nyt sodimme Ateenalaisia vastaan, tulisivat meidän osaksemme vielä inhottavammassa muodossa, koska he eivät ole teeskennelleetkään rehellisyyttä. Sillä kunnon miehelle on häpeällisempää rikastua kauniinnäköisellä petoksella, kuin peittämättömällä väkivallalla: sillä jälkimmäinen onnistuu voiman oikeudella, jonka sattuma hänelle on suonut, vaan edellinen vääryydellä ja kavalluksella. Sentähden me olemmekin vallan varovaisia meidän etuamme koskevissa asioissa".

"Te ette voi saada varmempaa takuuta valojemme lujuudesta, kuin minkä tekomme tarjoavat verrattuina sanoihimme, sillä tämähän soveltuu hyötyymme. Mutta jos te huolimatta näistä minun lupauksistani väitätte, että teidän on mahdoton myöntyä pyyntööni, ja vaikka hyvänsuopeina minulle kuitenkin torjutte minut luotanne, vaikkette ole kärsineet mitään pahaa; jos sanotte vapauden tuntuvan teistä vaaralliselta ja että se on tarjottava niille, jotka vaaratta voivat ottaa sen vastaan; ja ettei sitä väkisten pidä tyrkyttää kenellekään; niin otan minä tämän maan jumalat ja pyhät suojelijat todistajiksi, etten ole voinut teitä taivuttaa, vaikka hyvässä tarkoituksessa olen tullut, ja koetan hävittämällä aluettanne pakottaa teitä suostumaan, enkä arvele sillä oikeutta loukkaavani. Sillä siihen minulla on kaksi pätevää syytä: ensinkin Lakedaimonilaisten puolesta, koska nämät, huolimatta teidän ystävyydestänne, eivät loukkaantumatta voi kärsiä, että te rahallista apua antamalla Ateenalaisille loukkaatte heitä; ja toiseksi Helleenien puolesta, ettette olisi esteenä heille heidän orjuutensa lakkauttamisessa. Sillä me toimisimme väärin, jos me, Lakedaimonilaiset, emme vapauttaisi teitä vasten tahtoannekin, kun yleinen hyöty niin vaatii. Emmehän me tavottele itsellemme valtaa, vaan kun ennemmin harrastamme muitten etua, tekisimme me useimmille väärin, jos me, hankkiessamme kaikille itsenäisyyttä, suvaitsisimme teidän vastustaa tätä. Tehkää nyt viisas päätös ja kilpailkaa ollaksenne ensimmäiset Helleenien vapauttamisessa, hankkien itsellenne ikuisen kunnian, ja samalla pelastuen vaarasta; seppelöitkää koko kaupunkinne kunniarikkaalla nimellä."

Näin puhui Brasidas. Kun Akantokselaiset tämän jälkeen kokoontuivat, sai kumpikin katsantokanta salaisessa äänestyksessä runsaasti puolustajia, mutta lopulta pääsi salaisessa äänestyksessä Brasidaan viehättävän puheen johdosta ja huolesta sadon tähden se mielipide vallalle, että oli luovuttava Ateenalaisista. Vannottaen Brasidasta samoilla valoilla, jotka Lakedaimonin vallanpitäjät olivat vannoneet, lähettäessään hänet matkaan, että hänen hankkimansa liittolaiset jäisivät itsenäisiksi, laskivat he sotaväen kaupunkiin. Vähää myöhemmin luopui myöskin Andrilaisten Stageiros niminen siirtola Ateenalaisista. Nämät olivat tämän kesän tapahtumat.

Heti alussa seuraavaa talvea, jolloin Boiootia oli jätettävä Ateenalaisten päälliköille, Hippokrateelle ja Deemosteneelle, oli Deemosteneen purjehdittava ahdistamaan Sifaita, ja Hippokrateen Deelionia vallottamaan. Mutta erehdys tapahtui päivämäärän suhteen, jolloin molempien piti lähteä matkalle, ja niin purjehti ensin Deemostenees Sifaihin, mukanaan laivoissa Akarnaanialaisia sotureita ja sikäläisiä liittolaisia; mutta hän palasi sieltä tyhjin toimin, koska Fookilainen mies Fanotiksesta, nimeltä Nikomakos, oli ilmottanut hänen tuumansa Lakedaimonilaisille, ja nämät Boiootialaisille. Silloin kaikki Boiootialaiset riensivät apuun, sillä Hippokratees ei vielä ollut saapunut heidän maahansa ahdistamaan heitä, ja ehtivät vallottaa Sifain ja Kairooneian. Kun salaliittolaiset kuulivat tästä erehtymisestä, niin eivät he enää vehkeilleet kaupungeissaan.

Hippokratees kutsui aseisiin koko Ateenalaisen sotajoukon ja metoikit niinkuin myöskin kaikki kaupungissa asuvat muukalaiset, ja saapui myöhemmin Deelioniin, jolloin Boiootialaiset jo olivat palanneet Sitaista. Hän leiriytyi sotajoukkoineen Deelionin läheisyyteen ja alkoi linnottaa Apolloonille pyhitettyä aluetta seuraavalla tavalla. Hän kaivatti haudan pyhäkön pihan ja pyhäkön ympäri ja heittäytti siitä kaivetun mullan muuria vastaan, vahvistaen rakentamansa linnoituksen paaluilla. Hän leikkautti myöskin pyhäkön ympärillä kasvavat viiniköynnökset sekä heitti ne ja puretuista rakennuksista otetut kivet ja tiilet sinne, kaikin tavoin koettaen saada linnoituksensa kohoamaan. Puiset tornit rakennettiin sopiviin paikkoihin, missä pyhäkön rakennukset eivät riittäneet, sillä entinen pylväskäytävä oli hävinnyt. Alotettuansa työn kolmantena päivänä, sen jälkeen kuin olivat lähteneet kotoa, työskentelivät he koko sen päivän ja neljännen päivän sekä viidettä päivää puolipäivään saakka. Kun työ oli miltei valmis, lähti sotajoukko Deelionista, ikäänkuin palatakseen kotia, noin kymmenen stadiota. Suurin osa kevytaseisista jatkoikin matkaansa, mutta raskasaseiset pysähtyivät levähtääksensä. Hippokratees jäi Deelioniin asettaakseen vartijoita ja määräämään, mitä vielä oli tehtävä linnoituksen suhteen.

Niinä päivinä kokoontuivat Boiootialaiset Tanagraan. Kun heitä oli saapuvilla kaikista kaupungeista, ja he saivat tiedon Ateenalaisten palaamisesta kotia, niin kaikki muut boiootarkit, joita oli 11, kielsivät heitä ryhtymästä taisteluun, koska Ateenalaiset eivät enää olleet Boiootiassa, vaan olivat pysähtyneet aivan Oroopian rajalle. Mutta Aioladoksen poika Pagoondas, joka Lysimakidoksen pojan Ariantidoksen kanssa oli boiootarkki Teebaista ja joka silloin oli ylijohtaja, halusi ryhtyä taisteluun ja arveli hyödyllisemmäksi koettaa onneaan. Sentähden kutsui hän eri lokokset peräkkäin esille, jotteivät kaikki yhtaikaa jättäisi aseitaan, sekä taivutti Boiootialaiset hyökkäämään Ateenalaisten kimppuun ja ryhtymään taisteluun, puhuen seuraavasti:

"Boiootian miehet! Ei kenellekään meistä päälliköistä pitäisi juolahtaa mieleen, ettei nyt olisi sopivaa käydä taisteluun Ateenalaisia vastaan, koskeivät he enää ole tavattavissa Boiootiassa. Sillä rakennettuansa linnoituksen, aikovat he käydä rajoilta hävittämään Boiootiaa. He ovat siis vihollisemme, missä maassa tahansa tapaamme heitä, ja missä vaan he tulevat harjottamaan vihollisuuksiansa. Jos nyt jostakin näyttää varmemmalta pysyä rauhassa, älköön hän pettykö. Sillä se, jolta toinen uhkaa ryöstää omaisuuden, ei voi laskea asioista yhtä varovaisesti kuin se, jonka omaisuus ei ole vaarassa, vaan joka koettaa saada vielä enemmän. Meillä on isiltä peritty tapa torjua päältämme hyökkäävää vihollista, yhtä hyvin naapurimaassamme kuin omassa kotimaassammekin, ja varsinkin Ateenalaisia sitä enemmän, koska ovat naapurimme. Sillä jokaisen on velvollisuus puolustautua naapurikaupunkeja vastaan ja siten pelastaa vapauttaan; ja sitä enemmän noita vastaan, jotka eivät ainoastaan koeta orjuuttaa lähiseutuja, vaan myöskin kaukaisia maita. Miten ei meidän heitä vastaan tulisi taistella viimeiseen saakka? Varotuksena olkoon meille heidän käytöksensä merentakaista Euboiaa ja useimpia muita Helleenejä kohtaan. Meidän on muistaminen, että naapurit ylipäätään taistelevat keskenään rajoista, mutta että meille ei jää yhtään varmaa rajaa, jos me joudumme tappiolle: sillä he tulevat väkisten vallottamaan koko meidän maamme. Sitä vaarallisempi, kuin muille, on siis meille heidän naapuruutensa. Tavallisesti hyökkäävät viholliset, voimaansa luottaen, niitten kimppuun, jotka rauhassa odottaen torjuvat heitä päältään, ainoastaan jos heitä ahdistetaan heidän omassa maassaan; mutta he ovat vähemmän valmiit ahdistamaan niitä, jotka käyvät heitä vastaan rajojensa ulkopuolelle, ja vieläpä alkavat taistelun, jos heillä siihen vaan on tilaisuutta. Kun me olimme heiltä saaneet voiton Korooneiassa, heidän hyökättyänsä puolueitten rasittamaan maahamme, olemme me tähän saakka säilyttäneet häiritsemättömän rauhan Boiootiassa. Muistaen tämän, on meidän vanhempien velvollisuus toimia samaten, kuin ennen, ja nuorten, kunnollisesti esiintyneitten isien poikina, tulee koettaa olla häväisemättä perimiänsä hyveitä. Luottakaamme, että meidän puolellamme on jumala, jonka temppeliä he laittomasti ovat linnottaneet ja pitävät hallussaan, ja uhreihin, jotka meille osottauvat niin suotuisiksi, ja hyökätkäämme rohkeamielisinä torjumaan heitä maastamme. Näyttäkäämme heille, että karatkoot ryöstämään niitä, jotka eivät puolustaudu, vaan että eivät taistelutta pääse niitten luota, jotka jalosti taistelulla puolustavat maansa vapautta, eivätkä salli, että muittenkaan maata vääryydellä orjuutetaan!"

Tällaisilla kehoituksilla sai Pagoondas Boiootialaiset käymään Ateenalaisia vastaan. Hän järjesti kiiruusti sotajoukon taistelukuntoon ja vei sen vihollista vastaan, sillä jo oli ilta päivästä. Kun hän oli tullut lähelle vihollisten sotajoukkoa, pysähtyi hän paikkaan, josta välillä olevan kukkulan takia sotajoukot eivät voineet erottaa toisiaan, järjesti väkensä ja valmisti sen taistelua varten. Kun Hippokrateelle, joka silloin oli Deelionissa, ilmotettiin, että Boiootialaiset olivat hyökkäämäisillään, niin hän lähetti käskyn väellensä järjestymään taistelu-asentoon, ja saapui itse vähää myöhemmin. Hän jätti kolmisen sataa ratsumiestä Deelioniin vartioimaan, jos joku hyökkäisi sen kimppuun, ja että he karkaisivat taisteluun Boiootialaisten selkään, jos saisivat tähän tilaisuuden. Boiootialaiset asettivat näitä vastaan riittävän määrän vastustajia. Kun kaikki oli järjestetty, näyttäytyivät Boiootialaiset kukkulalla ja asettuivat taistelurintamaan taistellakseen määrätyssä järjestyksessä. Heitä oli noin 7,000 raskasaseista, 10,000 kevytaseista, 1,000 ratsumiestä ja 500 peltastaa. Oikean siiven muodostivat Teebalaiset ja heidän veronalaisensa, keskustan Aliatrilaiset, Koroonailaiset Koopailaiset ja muut järven ympärillä asuvat; vasemman siiven Tespialaiset, Tanagralaiset ja Orkomenolaiset. Kumpaisellakin siivellä oli ratsumiehiä ja kevytaseisia. Teebalaiset olivat asetetut 25 miehen syvyyteen, muut kuten sattui. Tämmöinen oli Boiootialaisten taistelu-asento.

Ateenalaiset raskasaseiset olivat koko sotaväeltään asetetut kahdeksan miehen syvyyteen, joten he olivat yhtä lukuisat, kuin viholliset. Kevytaseisia ei ollut sotajärjestyksessä täällä läsnä, eikä liioin kaupungissakaan. Heidän sotajoukkonsa oli monta vertaa lukuisampi, kuin vihollisten, mutta suuri joukko heistä seurasi aseettomina, koska kaikki olivat lähteneet sotaan, olivatpa he sitten kaupungissa oleskelevia muukalaisia tai kaupunkilaisia; mutta koska nämät ensimmäisinä olivat kiiruhtaneet kotia, niin ottivat aniharvat heistä osaa tappeluun. Kun he jo seisoivat taistelujärjestyksessä ja juuri olivat ryntäämäisillään taisteluun, astui Ateenalaisten päällikkö Hippokratees johdattamansa sotajoukon eteen ja koetti heitä rohkaista seuraavin sanoin:

"Ateenan miehet! Lyhyesti vaan minä teitä kehoitan, sillä täten vaikutan urhoollisiin miehiin yhtä paljon, kuin pitkällä puheella, ja olkoon tämä mieluummin huomautus, kuin kehoitus. Älköön kukaan teistä ajatelko, ettei olisi soveliasta vieraassa maassa heittäytyä tämmöiseen vaaraan; sillä vaikka muukalaisessa maassa, taistelemme kuitenkin oman maamme hyväksi. Jos, näette, pääsemme voitolle, niin eivät Peloponneesolaiset enää, kun eivät Boiootialaiset heitä avusta ratsumiehillään, hyökkää isänmaahamme, vaan tässä yhdellä ainoalla taistelulla vallotatte te tämän maan ja vapautatte omanne. Käykää siis heitä vastaan, osottaen teidän ansainneenne tämän kaupungin isänmaaksi, josta jokainen teistä kerskailee, että se on etevin Hellaassa, ja senkaltaisten isien poikina, jotka Myroonideen johdolla Oinofytain läheisyydessä, voitettuansa nämät, muinoin pitivät Boiootian maata vallassaan".

Hippokrateen näin puhuessa ja hänen ehdittyänsä sotajoukkonsa keskikohdalle, edemmäs hän ei päässyt, hyökkäsivät Boiootialaiset, Pagoondaan lyhyen puheen kiihdyttäminä, sotalaulun kaikuessa kukkulalta alas. Ateenalaiset riensivät juoksujalassa heitä vastaan ja ryhtyivät tappeluun. Kumpaisenkaan sotajoukon äärimmäiset osastot eivät päässeet taisteluun, sillä purot heitä siitä estivät. Toiset taas joutuivat niin kiivaaseen käsikähmään, että kilvet kilpiä vastaan töytäsivät. Boiootialaisten vasemman siiven keskustaan saakka voittivat Ateenalaiset, jotka ahdistivat muitakin siellä seisovia, mutta varsinkin Tespialaisia. Sillä kun heidän viereisensä miehet vetäytyivät takaisin ja kun viholliset ahtaalle ympäröivät heidät, niin he urhoollisen vastarinnan jälkeen käsikähmässä joutuivat surman omiksi. Sattuipa myöskin, että muutamat Ateenalaisista, vihollisia sekasorrossa saartaessaan, eivät tunteneet toisiansa, vaan tappoivat omia miehiään. Tässä siis joutuivat Boiootialaiset tappiolle ja pakenivat taistelevien luokse. Mutta oikea siipi, jossa Teebalaiset seisoivat, voitti Ateenalaiset ja ajoi heitä ensin hitaasti takaa. Silloin ilmestyi äkkiarvaamatta kaksi ratsumiesosastoa, jotka Pagoondas oli lähettänyt kukkulan ympäritse ahdistetun vasemman siipensä avuksi, ja kun Ateenalaisten voitolla oleva siipi tämän hämmästyksekseen huomasi, pelästyi se, arvellen uuden sotajoukon kimppuunsa hyökkäävän. Kun Ateenalaisia nyt ahdistettiin molemmin puolin, ratsumiesten yhtäältä ja Teebalaisten toisaalta hyökätessä heidän kimppuunsa, kääntyi koko heidän sotajoukkonsa pakosalle. Toiset heistä riensivät Deelioniin meren rannalle, toiset Oroopokseen, toiset taasen Parnees vuorelle, muut taasen minne mikin toivoi pelastuvansa. Takaa ajavat Boiootialaiset, ja varsinkin heidän ratsuväkensä sekä paon alkaessa avuksi rientävät Lokrilaiset, surmasivat heitä joukottain. Yön tällä välin tultua, pelastui suurin osa pakenevia. Seuraavana päivänä palasivat pakolaiset kotia Oroopoksesta ja jätettyänsä Deelioniin vartioväen, koska se vielä oli heidän hallussaan, myöskin viimemainitusta kaupungista.

Boiootialaiset pystyttivät voitonmerkin, korjasivat kaatuneensa, ryöstivät aseet kaatuneilta vihollisilta ja palasivat Tanagraan, jätettyään sinne vartijaväen, aikeissa tehdä rynnäkköä Deelionia vastaan. Ateenalaisten kaatuneitten tähden lähettämä airut tapasi Boiootialaisen airuen, joka palautti hänet ja sanoi, ettei asiasta tulisi mitään, ennenkuin hän itse palaisi takaisin. Kun tämä oli päässyt Ateenalaisten puheille, lausui hän Boiootialaisten puolesta, että Ateenalaiset harjottivat vääryyttä, kun he rikkoivat vastoin Helleenien lakeja. Sillä kaikilla oli pyhänä tapana, kun he hyökkäsivät toistensa maahan, pysyä erillään asukkaitten pyhäköistä, mutta Ateenalaiset olivat linnottaneet Deelionin ja asettuneet sinne asumaan, ja siellä toimittivat kaikkea, mitä sai tehdä vaan vihkimättömässä paikassa, ja he jokapäiväiseen tarpeeseen käyttivät vettä, jota ainoastaan uhrattaessa käytettiin käsien pesuun. Boiootialaiset pyysivät sentähden, sanoi hän, jumalan ja heidän itsensä tähden yhteisten jumalien ja Apolloonin nimessä, häntä kehottamaan heitä poistumaan pyhäköstä ja väkineen palaamaan kotia.

Airuen toimitettua nämät viestit, lähettivät Ateenalaiset airuen Boiootialaisten luokse, jonka kautta he ilmottivat, etteivät he olleet häväisseet pyhäkköä, eivätkä vast'edeskään tahallaan sitä tekisi; etteivät he ensinkään olleet sitä varten hyökänneet Boiootiaan, vaan mieluummin, jotta he torjuisivat sieltä häväisijät; että Helleeneillä oli tapana, että se, joka vallottaa jonkun maan, olkoonpa suuremmaksi tai vähemmäksi osaksi, myöskin pitää siinä löytyvät pyhäköt hallussaan, ja mahdollisuuden mukaan toimittaa tavalliset pyhät menot; että Boiootialaiset ja useimmat muut, jotka, karkotettuansa alku-asukkaat, olivat asettuneet vieraaseen maahan, joka nyt oli heidän hallussaan, alussa olivat harjottaneet sikäläisiä pyhiä menoja, että he, jos olisivat voineet vallottaa suuremman osan heidän maastaan, pitäisivät sen hallussaan, ja etteivät he nyt vapaa-ehtoisesti lähtisi siitä osasta, joka oli heidän hallussaan; että he pakosta olivat kajonneet veteen, mutta eivät ylimielisyydestä, vaan puolustautuessaan heidän maahansa ensin hyökkääviä vastaan; että kaikki, mitä sodan ja vaaran pakottamana tekee, antaa jumala anteeksi. Sillä alttarit ovat ehdottomien hairahduksien suoja, ja laittomuudeksi kutsutaan ainoastaan ehdollisia rikoksia, eikä ole sovellutettava tätä nimeä siihen, mihin joku onnettomuuksien pakottamana rohkenee ryhtyä. "Paljoa suurempaa pyhän häväistystä harjottavat Boiootialaiset pyytämällä vaihtamaan kaatuneita pyhäkköä vastaan, kuin me, jos me vastoin tahtoamme emme noudata pyhiä menoja". He käskivät lähettilään selvästi lausua Boiootialaisille, etteivät he lähtisi Boiootiasta, sillä he eivät mielestään enää olleet näiden maassa, jonka he aseella olivat vallottaneet, vaan vaativat, että Boiootialaiset sopimuksen suojassa jättäisivät kaatuneet takaisin, niinkuin oli tapana.

Mutta Boiootialaiset vastasivat, että Ateenalaiset, jos olivat Boiootiassa, poistuisivat Boiootiasta kaikkine tavaroineen, mutta että jos he olivat omassa maassaan, he kyllä tietäisivät, mitä oli tehtävä. He pitivät kyllä Oroopian maan, jossa kaatuneet, tappelun tapahduttua rajalla, makasivat, Ateenalaisena alusmaana, mutta eivät kuitenkaan luulleet, että Ateenalaiset voisivat niitä väkisten heiltä ottaa. Eikä he liioin halunneet sopia Ateenalaisten maasta. Heistä näytti soveliaalta vastata, että Ateenalaisten tuli poistua "heidän maastaan", jolloin saisivat takaisin sen, mitä pyysivät. Saatuansa tämän vastauksen, lähti Ateenalaisten airut tyhjin toimin.

Boiootialaiset kutsuivat heti Meelialaiselta lahdelta keihäänheittäjiä ja linkomiehiä. Paitsi näitä oli heihin tappelun jälestä yhtynyt 2,000 Korintolaista raskasaseista ja Nisaiasta lähteneet Peloponneesolaiset vartijamiehet sekä Megaralaisia, ja näitten kaikkien yhteydessä kävivät he nyt Deelionia vastaan ja tekivät väkirynnäkön linnotusta vastaan. Koetettuansa monenlaisia keinoja, asettivat he vihdoin ryntäyskoneen linnotusta vastaan, jolla he saivatkin sen haltuunsa. Tämä kone oli seuraavanlainen. He sahasivat suuren puunrungon halki ja koversivat sen kokonaan ontoksi; sitten yhdistivät he molemmat puoliskot hyvin tarkkaan toisiinsa ikäänkuin putkeksi. Tämän päähän ripustivat he ketjuilla kiinnitetyn kattilan ja rautapuhaltajan ja vahvistivat myöskin suuren osan puunrunkoa raudalla. Tämän koneen toivat he kaukaa vaunuilla muuria vastaan, missä se enimmäkseen oli rakennettu viiniköynnöksistä ja puusta, ja kun se oli saatu lähelle muuria, asettivat he suuret palkeet puun sisään itsensä puolisesta päästä ja lietsoivat, jolloin täten syntynyt tuulenhenki, tungettuansa kattilaan, jossa löytyi hehkuvia hiiliä, tulikiveä ja pikeä, sytytti loimuavan liekin, joka ajautui muuria vastaan, niin ettei kukaan voinut pysyä sillä, vaan puolustajat pakenivat sieltä. Täten vallotettiin linnoitus. Vartijaväestä kaatui osa, mutta 200 otettiin vangeiksi. Loput puolustusväestä nousivat laivoihin ja palasivat kotia.

Kun Deelion seitsemäntenä päivänä tappelun jälkeen oli vallotettu, ja kun Ateenalaisten lähettämä airut vähän tämän jälkeen taasen tuli kaatuneista puhumaan, tietämättänsä mitään tapahtumista, niin Boiootialaiset antoivat ne heille, eivätkä enää vastanneet samaten, kuin ensi kerralla. Boiootialaisia kaatui taistelussa vähän vähemmän kuin 500, Ateenalaisia vähän vaille 1,000 miestä, niiden joukossa heidän päällikkönsä Hippokratees, sekä suuri joukko kevytaseisia ja kuormamiehiä.

Vähän tämän taistelun jälkeen, kun Deemosteneen ei ollut onnistunut kavaluudella vallottaa Sifaita, johon hän oli sitä varten purjehtinut, purjehti hän Sikyooniin, mukanaan laivoilla 400 Akarnaanialaista, Agraialaista ja Ateenalaista raskasaseista, ja koetti nousta siellä maihin. Mutta ennenkuin kaikki laivat olivat saapuneet satamaan, riensivät Sikyoonilaiset hätään, ajoivat maihin nousseet pakosalle ja häätivät heidät aina laivoihin saakka, jolloin he surmasivat osan heistä ja ottivat osan vangiksi. Sitten pystyttivät he voitonmerkin ja antoivat sovinnon suojassa kaatuneet vihollisille.

Samoina päivinä, kuin Deelion vallotettiin, voittivat Triballolaiset Odrysalaisten kuninkaan Sitalkeksen taistelussa ja surmasivat hänet. Hänen serkkunsa Spardakoksen poika Seytes tuli nyt Odrysalaisten ja muun hänen vallassaan olevan Trakian hallitsijaksi.

Samana talvena lähti Brasidas Trakialaisten liittolaistensa kanssa sotaretkelle Ateenalaisten Strymoonin virran rannalla sijaitsevaa Amfipolis nimistä siirtokuntaa vastaan. Tätä paikkakuntaa, jossa kaupunki nyt seisoo, koetti ennenmuinoin Mileetolainen Aristagoras, paetessaan kuningas Dareiosta, asuttaa, mutta Eedoonilaiset karkottivat hänet. 32 vuotta myöhemmin lähettivät Ateenalaiset sinne 10,000 siirtolaista omasta keskuudestaan ja muukalaisia ken vaan halusi, mutta Trakialaiset surmasivat heidät Drabeeskoksessa. 29 vuotta myöhemmin tulivat sinne Ateenalaiset uudestaan Niikiaan pojan Hagnoonin johdolla, karkottivat Eedoonilaiset ja asuttivat tämän paikkakunnan, jonka nimi ennen oli Ennea Hodoi (yhdeksän tietä). He lähtivät Eeionista, joka oli heidän kauppapaikkansa meren rannalla joen suussa 20 stadion päässä nykyisestä kaupungista, jolle Hagnoon antoi nimeksi Amfipolis, siitä syystä että Strymoon virtaa kumpaisellakin puolella sitä. Hän sulki pitkällä muurilla molempien jokihaarojen välin ja rakensi kaupungin siten, että se oli nähtävänä sekä mereltä että maalta.

Tätä kaupunkia vastaan kulki nyt Brasidas, lähtien sotajoukkoineen Kalkidikeen alueella sijaitsevasta Arnaista. Saavuttuansa illalla Aulooniin ja Bromiskokseen, jossa Bolbee järvi laskee mereen, ja aterioittuansa, jatkoi hän matkaansa läpi yön. Ilma oli myrskyinen ja satoi lunta, jonka johdosta hän kiiruhti matkaansa salatakseen tulonsa muilta Amfipolilaisilta paitse salaliittolaisilta. Kaupungissa löytyi myöskin Argililaisia asukkaita Andrilaista syntyperää, jotka, kuten joukko muitakin, olivat osallisina salaliittoon, osaksi Perdikkaan, osaksi Kalkidilaisten houkuttelemina. Kiihkeimmät tässä tuumassa olivat kuitenkin Argililaiset, jotka naapurikansana aina olivat olleet huonoissa väleissä Ateenalaisten kanssa ja koettivat saada kaupungin haltuunsa. He olivat jo kauan aikaa sopineet kaupungissa asuvien kansalaistensa kanssa tämän jättämisestä heidän haltuunsa, ja kun nyt Brasidas saapui sopivaan aikaan, laskivat he hänet kaupunkiin, luopuivat Ateenalaisista sinä yönä ja saattoivat sotaväen ennen aamua joen yli kulkevalle sillalle, josta kaupunki sijaitsee jonkun matkan päässä, sillä muurit eivät siihen aikaan ulottuneet yhtä pitkälle, kuin nyt. Sinne oli asetettu ainoastaan heikko vartioväki, jonka Brasidas kavalluksen, myrskyisen sään ja odottamattoman hyökkäyksensä kautta helposti kukisti. Tämän tehtyään, kulki hän yli sillan, saaden siten haltuunsa ulkopuolella kaupunkia pitkin koko paikkakuntaa asuvien Amfipolilaisten omaisuuden.

Koska tämä hänen äkkiarvaamaton sillan yli käymisensä oli kaupunkilaisille yllätys, ja kun useimmat ulkopuolella kaupunkia asuvat vangittiin, mutta osa heistä pakeni kaupunkiin, syntyi siellä suuri häiriö, semminkin kun yleinen epäluulo oli vallalla kansalaisten kesken. Sanotaan, että Brasidas todennäköisesti olisi saanut kaupungin haltuunsa, jos hän ei olisi käyttänyt sotajoukkoansa ryöstöön, vaan olisi heti ryhtynyt sen vallottamiseen. Mutta hän asetti väkensä leiriin ja antoi sen kulkea ryöstöretkillä ulkopuolella kaupunkia, ja kun ei kaupungista kuulunut mitään, mitä hän oli odottanut, niin hän pysyi paikallaan. Silloin kavaltajien vastustajat, jotka olivat näitä paljoa lukuisammat, estivät porttien aukaisemisen ja lähettivät yhdessä Ateenalaisten päällikön Eukleen kanssa, joka oli asetettu tänne vartijaksi, Trakian sotajoukon toiselle päällikölle kehoituksen saapumaan heidän avukseen. Tämä oli Oloroksen poika Thukydides, tämän kertomuksen kirjoittaja, joka tähän aikaan oleskeli Tasoksessa. Tämä saari on Parolaisten siirtokunta, noin puolen päivän laivamatkan päässä Amfipoliksesta. Thukydides purjehtikin heti seitsemällä laivalla, jotka sattuivat olemaan hänen käytettävinään, koettaen saada Amfipoliksen haltuunsa, ennenkuin se antautuisi, mutta ainakin Eeiooliin, jos tämä ei häneltä onnistuisi.

Koska Brasidas pelkäsi laivojen apuuntuloa Tasoksesta, ja kun hän tiesi Thukydideellä olevan oikeuden kaivostöihin sikäläisissä Trakialaisissa kultakaivoksissa, ja että hän sen kautta suuresti voi vaikuttaa mannermaan etevimpiin miehiin, niin kiiruhti hän voimiensa perään vallottamaan kaupungin, jotteivät Amfipolilaiset Thukydideen saapumisen kautta kieltäytyisi antautumasta, toivoen että tämä kokoaisi meriliittolaiset ja Trakialaiset heidän avuksensa. Hän julistutti sentään airuen kautta kohtuullista sovintoa, että ken vaan Amfipolilaisista tai Ateenalaisista asukkaista halusi, saisi jäädä kaupunkiin täysillä omistus- ja kansalaisoikeuksilla, mutta se, joka halusi lähteä kaupungista, saisi viiden päivän kuluessa lähteä sieltä tavaroineen.

Tämän kuultua muuttui kansan mielipide aivan toiseksi, varsinkin kun kaupungin asukkaista ainoastaan vähäinen lukumäärä oli Ateenalaisia, vaan enemmistö sekalaiskansaa, ja kun vangituilla oli kaupungissa sukulaisia. He pitivät julistusta kohtuullisena vallitsevaan pelkoon verraten. Ateenalaisetkin tahtoivat mielellään lähteä kaupungista, koska pitivät itsensä liian heikkoina välttääksensä vaaraa, varsinkin kun pikaisesta avusta ei ollut toiveita. Kaupungin muu väestö taasen katsoi vasten toivoansa pääsevänsä vaarasta menettämättä paljon mitään. Kun siis Brasidaan puoluelaiset näkivät, että kansa oli muuttanut mielensä eikä enää totellut siellä oleskelevaa Ateenalaista päällikköä, niin he jo julki ajoivat asiataan. Sovinto solmittiin, ja kaupunki antautui Brasidaalle julistetuilla ehdoilla. Täten joutui siis Amfipolis Brasidaan haltuun. Samana iltana purjehti Thukydides laivoineen Eeiooniin, mutta Amfipolis oli jo Brasidaalle luovutettu, ja Eeioonin vallottaminen riippui vaan yhdestä yöstä; sillä elleivät laivat niin pian olisi tulleet avuksi, olisi sekin joutunut vihollisten haltuun.

Tämän jälkeen pani Thukydides Eeioonin puolustuskuntoon, jotta hän voisi vastustaa Brasidasta, jos tämä heti tai vastaisuudessa hyökkäisi vallottamaan sitä, ottaen liittoonsa niitä, jotka sopimuksen mukaan Amfipoliksesta halusivat tulla hänen tykönsä. Brasidas puolestaan purjehti lukuisilla laivoilla äkkiarvaamatta jokea myöten Eeiooniin, koettaaksensa voisiko hän vallottaa joen suuta ottamalla haltuunsa muurin ulkopuolelle ulottuvan niemikön, ja teki samalla hyökkäyksen maan puolelta, mutta torjuttiin kumpaisestakin yrityksestä takaisin. Sillä välin asetti hän Amfipoliin kaikin puolin puolustuskuntoon. Häneen liittyi myöskin Eedoonilainen Myrkinos niminen kaupunki, sen jälkeen kuin Eedoonilaisten kuningas Pittakos oli tullut surman uhriksi Goaksiin poikien ja oman vaimonsa kautta. Vähää tämän jälestä liittyivät häneen niinikään Tasolaisten siirtokunnat Galeepsos ja Oisymee. Heti vallottamisen jälkeen saapui Perdikkaskin ja auttoi Brasidasta hänen toimessaan.

Kun Amfipolis oli vallotettu, valtasi Ateenalaisia suuri pelko, varsinkin koska heillä tästä kaupungista oli suuri hyöty laivojen rakennusaineitten hankinnan ja verotulojen kautta ja senkin puolesta, että Lakedaimonilaiset kyllä Tessalialaisten avulla tähän saakka olivat päässeet Strymooniin asti ahdistamaan Ateenalaisten liittolaisia, mutta eivät edemmäs, koska joki ylempänä muodosti laajalle suuria soita, ja koska heillä oli kolmisoutulaivoja valvomassa Eeioonin edustalla; mutta tästä lähtien olisi Lakedaimonilaisten helppo päästä ylemmäs. Ateenalaiset pelkäsivät niinikään, että liittolaiset heistä luopuisivat. Brasidas taasen esiintyi vallan maltillisesti, selittäen kaikissa puheissaan, kuinka hän muka oli lähetetty vapauttamaan Hellasta. Kun Ateenalaisten alaiset kaupungit saivat tiedon Amfipoliin vallottamisesta sekä Brasidaan lupauksista ja hänen maltillisuudestaan, heräsi heissä kova kapinoitsemisen halu. He lähettivät salaa airuita hänen luokseen, kehottaen häntä mitä nopeimmin saapumaan heidän hankkeitaan auttamaan, ja kilpailivat keskenään ollakseen ensimmäiset luopumisessa. Tämä näytti heistä tykkänään vaarattomalta, koskeivät arvanneet Ateenalaisia niin mahtaviksi, kuin jälestäpäin kävi ilmi, perustaen arvelunsa enemmän epävarmaan haluun, kuin varmaan tietoon. Sillä ihmiset perustavat tavallisesti ajattelemattomaan toivoon sen, mitä he haluavat, mutta torjuvat mielivaltaisella perustelemisella luotaan sen, mikä heille on vastenmielistä. Kun lisäksi Ateenalaiset äskettäin taistelussa Boiootialaisia vastaan olivat joutuneet tappiolle, ja kun Brasidas heitä imarteli ja valehteli, etteivät Ateenalaiset olleet halunneet Nisaian edustalla hänen yksinäisenkään sotajoukkonsa kimppuun käydä, rohkaistuivat kapinoitsijat ylenmäärin, varmasti luottaen, ettei kukaan rientäisi avuksi heitä vastaan. Enin kuitenkin vaikutti hetkellinen hurmaus, ja luottamus Lakedaimonilaisissa nyt heränneeseen intoon sai heidät halukkaiksi heittäytymään vaikka minkälaisiin vaaroihin. Tämän kuultuaan lähettivät Ateenalaiset vartijaväkeä kuhunkin kaupunkiin sen määrän, minkä vaan voivat ajan lyhyyteen ja myrskyiseen säähän katsoen. Brasidas puolestaan lähetti sanansaattajan Lakedaimoniin, pyytäen lisää sotaväkeä, ja ryhtyi Strymoonjoelle rakennuttamaan kolmisoutulaivoja. Mutta osaksi etevimpien miesten kateudesta Lakedaimonilaiset eivät suostuneet hänen pyyntöönsä, osaksi koska mieluummin halusivat saada miehensä saaresta ja lakkauttaa koko sodan.

Samana talvena vallottivat Megaralaiset pitkät muurinsa, jotka olivat Ateenalaisten hallussa, ja hävittivät ne maata myöten. Brasidas taasen hyökkäsi liittolaisineen Aktee nimiselle niemikölle, joka alkaa kuninkaan kaivattamasta kanavasta ja ulottuu Aigaiolaiseen mereen. Sen korkein vuori on Atoos. Tällä niemimaalla löytyvistä kaupungeista on Sanee Andrilainen siirtokunta juuri kaivannon reunalla meren rannalla Euboiaan päin. Muut sikäläiset kaupungit ovat Tyssos, Kleoonai, Akrotooi, Olofyksos ja Dion. Näitten asukkaat ovat kaksikielisiä sekalais-barbarilaista kansakuntaa, joista vähäinen osa on Kalkidilaista syntyperää, mutta useimmat niitten Pelasgilais-Tyrseeniläisten jälkeläisiä, jotka ennen muinoin asuivat Lemnoksessa ja Ateenassa. Muut asukkaat ovat Bisaltilaista ja Kreestoonilaista sukuperää sekä Eedoonilaisia. Nämät asuvat pikkukaupungeissa. Useimmat näistä liittyivät Brasidakseen, mutta Sanee ja Dion vastustivat häntä, jonkatähden hän sotajoukkoineen pysähtyi ja hävitti niitten alueita.

Kun nämät eivät antautuneet, kulki hän suoraa päätä Kalkidilaista Torooneeta vastaan, joka oli Ateenalaisten hallussa. Muutamat tämän kaupungin miehet kutsuivat hänet sinne, ollen valmiit kavaltamaan tämän kaupungin hänelle. Saavuttuansa aamu-yöstä perille, asettui hän joukkoineen Dioskuurien pyhäkön läheisyyteen, joka on kaupungista noin kolmen stadionin matkan päässä. Muut Torooneen asukkaat eivät tietäneet mitään hänen tulostaan, yhtä vähän kuin Ateenalainen vartijaväkikään, mutta hänen puoluelaisensa tiesivät hänen tulevan, ja muutamat heistä lähtivät salaa tähystelemään hänen saapumistansa, ja kun huomasivat hänen saapuneen, ottivat he mukaansa seitsemän hänen kevytaseisista miehistään, varustettuina ainoastaan tikareilla. Vaikka tähän oli aluksi määrätty 20 miestä, niin nämät olivat ainoat, jotka eivät pelänneet tunkeutumasta kaupunkiin. Näiden johtajana oli Olyntilainen Lysistratos. Hiipien pitkin merenpuolista muuria pääsivät he salaa korkeimmalla seisovien vartijamiesten kimppuun, kaupunki näet sijaitsee kukkulalla, surmasivat nämät ja aukaisivat Kanastraiolaisen portin.

Muine sotajoukkoineen pysähtyi Brasidas, kuljettuansa hiukan eteenpäin, mutta lähetti 100 peltastaa edelleen, jotta nämät ensimmäisinä ryntäisivät kaupunkiin, heti kun portit aukaistaisiin ja määrätty merkki annettaisiin. Nämät lähestyivät ehtimiseen yhä enemmän kaupunkia, kummastellen, ettei merkkiä annettu. Sillä aikaa toimivat kaupungissa olevat Torooneelaiset yhdessä sisääntungeneitten kanssa aukaistaksensa portit ulkona seisoville, ja saivatkin torinpuolisen portin auki murtamalla teljen. Tästä he ensin laskivat sisään muutamia sotureita, jotka olivat kulkeneet kaupungin ympäri hyökäten, jotta sekä takaa että molemmin puolin pelästyttäisivät salaliitosta tietämättömiä kaupunkilaisia. Sitten nostivat he sovitun tulimerkin ja laskivat kaupunkiin muut peltastat torinpuolisesta portista.

Kun Brasidas näki merkin, riensi hän kiiruusti järjestämään sotajoukkoansa, joka, kajahuttaen sotahuudon ja kokoontuneena hyökäten esiin, herätti ääretöntä pelkoa kaupunkilaisissa. Toiset heistä ryntäsivät heti sisään, toiset taasen neliskulmaisia hirsiä myöten, jotka kivien nostoa varten sattuivat makaamaan vasten hajonneita ja korjauksen alaisia muureja. Brasidas riensi heti sotajoukkonsa enemmistöllä kaupungin yläosille, tahtoen yläältäpäin vallottaa sen varmasti. Muu osa sotureita hajaantui kaikkialle kaupunkiin ryöstölle.

Suurin osa Torooneelaisista oli vallotuksen tapahtuessa vallan levottomana, koska he eivät tietäneet hankkeista mitään, mutta toimeenpanijat ja ne, joilla tämä oli mieleen, yhtyivät heti kaupunkiin tunkeutuneisiin. Torilla sattui makaamaan noin 50 Ateenalaista raskasaseista. Kun he huomasivat viholliset, joutuivat moniaat harvat heistä syntyneessä tappelussa surman omiksi, jota vastoin toiset pakenivat joko maitse tai laivoihin, joita oli kaksi vartioimassa, löytäen turvapaikan Leekytoksen linnassa, joka oli Ateenalaisten hallussa, ja vallottivat mereen ulottuvan, soukan kannaksen kautta kaupungista erotetun niemikön. Näitten luokse pakenivat myöskin ne Torooneelaiset, jotka olivat yhtä mieltä heidän kanssansa.

Kun päivän tultua kaupungin valloitus jo oli varma, lähetti Brasidas Ateenalaisten kanssa paenneille Torooneelaisille sanan, että ken vaan halusi, pelotta voisi palata kaupunkiin täysillä omistus- ja kansalaisoikeuksilla. Ateenalaisten käski hän sovinnon suojassa, vieden mukanaan omaisuutensa, lähteä Leekytoksesta, koska se oli Kalkidilaisten. Nämät kieltäytyivät lähtemästä, mutta pyysivät päivän aselevon, voidakseen korjata kaatuneensa. Brasidas heille soi kaksi päivää. Näiden päivien kuluessa linnotti hän läheiset rakennukset, ja Ateenalaiset niinikään rakennuksiaan. Brasidas kutsui Torooneelaiset kokoon ja puhui samaten kuin Akantoksessa, lausuen, että oli väärin pitää niitä, jotka olivat häntä auttaneet kaupungin vallotuksessa, kehnoina kansalaisina tai kavaltajina, koska he eivät olleet tätä tehneet orjuuttaakseen kaupunkia eivätkä voitonhimosta, vaan kaupungin eduksi ja vapauttamiseksi, ja ettei vallotukseen osaaottamattomien pitäisi luulla, etteivät he saisi nauttia samoja etuja, kuin toisetkin. Hän ei muka ollut tullut tuhoamaan kaupunkia eikä ketään yksityistä. Sanoman tästä ilmotti hän lähettäneensä myöskin paenneille Ateenalaisille osoitteeksi ystävällisyydestään heitä kohtaan. Kokemattomuudesta oli heille Lakedaimonilaisista huono käsitys, mutta he kyllä näitä kohtaan tulisivat sitä suopeammiksi, kuta oikeutta harrastavampia Lakedaimonilaiset olivat, vaikka he nyt tietämättömyydestä heitä pelkäsivät. Hän pyysi, että he kaikki käyttäytyisivät, niinkuin vastaisuudessa luotettavia liittolaisia kohtaan, sekä että siitä lähtien heidän tekemät rikoksensa rangaistaisiin, mutta että heidän entiset hairahduksensa annettaisiin anteeksi, koska olivat mahtavamman pakottamina ne tehneet.

Näin puhui Brasidas, mieliä rauhottaaksensa; mutta kun sovitun aselevon päivät olivat kuluneet umpeen, niin teki hän rynnäkön Leekytosta vastaan. Ateenalaiset puolustautuivat kehnossa linnotuksessaan ja rintavarustuksilla varustetuissa rakennuksissa, torjuen viholliset päältään yhden päivän. Mutta seuraavana päivänä viholliset yrittivät tuomaan piirityskonetta, josta heillä oli aikomus heittää tulta puisiin rakennuksiin. Heidän jo ollessa hyökkäämäisillänsä, pystyttivät piiritetyt siinä, mihin arvelivat vihollisten asettavan koneen, koska se oli heikoin kohta, eräälle rakennukselle puisen tornin, ja toivat sinne monta saavia ja sankoa täynnänsä vettä sekä suuria kiviä. Torniin nousi myöskin joukko miehiä. Suuresta painosta luhistui kuitenkin rakennus kovalla ryskeellä. Kun lähellä olevat Ateenalaiset näkivät tämän, niin heissä tästä heräsi enemmän surua, kuin pelkoa; mutta ne, jotka olivat etäämmällä ja varsinkin etäisimmät, arvelivat kaupungin jo olevan vallotetun sillä kohdalla ja riensivät pakoon laivoihin.

Niinpian kuin Brasidas huomasi puolustajien jättäneen rintavarustukset ja näki, mitä oli tapahtunut, ryntäsi hän esiin sotajoukkoineen ja vallotti linnotuksen, surmaten kaikki, jotka sai käsiinsä. Kun linna täten oli vallotettu, pakenivat Ateenalaiset aluksillansa Palleeneeseen. Leekytoksessa oli Ateenan pyhäkkö. Brasidas oli kyllä ilmottanut antavansa ensimmäiselle muurille nousseelle 30 hopeaminaa. Mutta koska hän arveli tehdyn vallotuksen tapahtuneen toisella kuin inhimillisellä tavalla, lahjotti hän nuo 30 minaa Jumalattaren pyhäkölle, revitti Leekytoken muurit, puhdisti sen ja pyhitti sen kokonaan pyhäkön lehdoksi. Lopun talvea järjesti hän olot niillä paikkakunnilla, jotka olivat hänen hallussaan, ja tuumi suunnitelmia muita vasten. Tämän talven loputtua kului kahdeksas sodan vuosi umpeen.

Lakedaimonilaiset ja Ateenalaiset tekivät heti jo seuraavan kesän keväällä aselevon yhdeksi vuodeksi. Ateenalaiset arvelivat, että Brasidas ei lakkaisi houkuttelemasta yhä useampia kaupunkeja luopumaan heistä, ennenkuin he rauhassa varustautuisivat häntä siitä estämään, ja että he tarpeen tullessa voisivat sopia pitemmäksi ajaksi; Lakedaimonilaiset puolestaan kyllä käsittivät, mitä Ateenalaiset pelkäsivät ja että he, kun kerran olivat kokeneet onnettomuuksien ja vaivan lakkaamista, mielellään haluaisivat sopia enemmäksi ajaksi ja tehdä rauhan luovuttamalla heille Sfakteriassa vangitut miehet. Miehensä tahtoivat he kaikin mokomin saada takaisin, Brasidaan vielä ollessa voiton puolella. Sillä nyt Brasidas yhä menestyisi, mutta hänen tappiolle jouduttuansa Ateenalaiset tulisivat yhtä voimakkaiksi kuin he, menettäisivät he ehkä miehensä ja heidän olisi taisteltava yhtä voimakasta vihollista vastaan. He tekivät siis aselevon omasta ja liittolaistensa puolesta seuraavilla ehdoilla:

"Poetialaisen Apolloonin pyhäkön ja orakelin suhteen ns. suostumme me, että ken vaan haluaa, saa käyttää niitä vilpittä ja vaaratta isien tapojen mukaan. Tähän suostuvat Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa, luvaten voimiensa mukaan koettaa saada Boiootialaisia ja Fookilaisia tähän myöntymään".

"Jumalan omaisuuden hävittäjien julkisaamisesta tulemme me pitämään huolta, luvaten heihin nähden menetellä oikeudenmukaisesti ja vilpittä isien tapojen mukaan. Sekä me että te kuten myöskin jokainen tähän halukas sitoudumme kohtelemaan häntä isien tapojen mukaan".

"Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa suostuvat tähän ja siihen, että jos Ateenalaiset tekevät rauhan, kummatkin pysyvät alueellaan ja pitävät hallussaan mitä heidän hallussaan on; Koryfasiossa oleskelevat pysykööt Bufradoksen ja Tomeoksen sisäpuolella; Kyteerassa olevat älkööt pitäkö yhteyttä liittolaistemme kanssa, älköönkä päin vastoin meidän väkemme heidän liittolaistensa kanssa. Nisaiassa ja Minooassa olevat älkööt käykö Nisoksen portista Poseidoonin pyhäkköön vievän tien ulkopuolelle ja Poseidoonin pyhäköstä suorastaan Minooan sillalle; älköötkä liioin Megaralaiset ja heidän liittolaisensa kulkeko ulkopuolelle tätä tietä. Ateenalaiset pitäkööt saaren, jonka ovat vallottaneet, mutta ilman mitään yhteyttä eri puolueitten välillä, niinkuin he myös pitäkööt hallussaan sen, minkä Troitseenessa ovat vallottaneet, ja mistä Ateenalaisten kanssa ovat sopineet".

"Kummallakin on oikeus purjehtia pitkin omia ja liittolaistensa rannikoita; Lakedaimonilaiset enemmän, kuin heidän liittolaisensakaan, eivät saa purjehtiessaan käyttää sotalaivoja, vaan ainoastaan pienempiä aluksia, jotka eivät kanna enempää, kuin 500 talenttia painavaa lastia".

"Airuet ja lähettiläät seurueineen saavat vapaasti kulkea ja palata sekä maitse että meritse Ateenaan ja Peloponneesokseen sodan lakkauttamista tai riitojen ratkaisemista varten molemmanpuolisen suojeluksen nojalla".

"Aselevon kestäessä ei saa ottaa suojaansa ketään karkuria, olkoon hän vapaa tai orja, emme me ettekä te".

"Sekä me että te suostumme ratkaisemaan väliset riitamme isiemme tavoin oikeuden kautta aseisiin vetoamatta".

"Tätä suostuvat Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa hyväksymään. Jos teistä jotakin näyttää paremmalta tai oikeudenmukaisemmalta, kuin tämä ehdotus, niin tulkaa Lakedaimoniin sitä ilmoittamaan. Mitä te oikeudenmukaista ehdotatte, tulevat Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa hyväksymään. Mutta niillä, jotka tulevat tätä varten, täytyy olla valtakirja, kuten tekin meiltä vaaditte. Tämä aselepo on kestävä yhden vuoden. Kansa on sen hyväksynyt Akamantiin heimon prytaneionina ollessa, Fainippoksen kirjurina, Nikiadeen epistateena. Lakeen ehdotuksesta tehtiin tämä aselepo Ateenalaisten hyväksi onneksi, kuten Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa sen ovat hyväksyneet. Kansa on sen hyväksynyt kestäväksi yhden vuoden, ja että se alkaa 14 päivästä Elafeebolioonin kuukautta. Tällä ajalla tulevat lähettiläät ja airuet kulkemaan kumpastenkin luokse keskustelemaan tavasta, jolla sota on lakkautettava. Päälliköiden ja prytanien velvollisuus on kutsua Ateenalaiset kokoon neuvottelemaan rauhasta, jos saapuisi lähetyskunta sodan lakkauttamista varten. Läsnäolevien lähettiläiden on välittömästi vannottava vala kansan edessä, että varmasti pysyvät vuoden sovinnossa".

Tästä sopivat nyt Lakedaimonilaiset liittolaisineen Ateenalaisten ja heidän liittolaistensa kanssa 12 päivänä Gerastionkuuta Lakedaimonin ajanlaskun mukaan. Sovinnon ovat tehneet ja vannoneet Lakedaimonilaisten puolesta seuraavat: Eketemidaan poika Tauros, Perikleidaan poika Ateenaios ja Eryksidaidaan poika Filokaridas; Korintolaisten puolesta: Oekytoksen poika Aineas, Aristoonymon poika Eyfamidas; Sikyoonilaisten puolesta: Naukrateen poika Damotimos ja Megakleen poika Onasimos; Megaralaisten puolesta: Kekaloksen poika Nikasos ja Amfidooroksen poika Menekratees; Epidaurolaisten puolesta: Eypaidaan poika Amfias; Ateenalaisten puolesta: päälliköt Diitrefeen poika Nikostratos, Nikeeratoksen poika Nikias ja Tolmaion poika Autoklees.

Tällainen oli tämä aselepo, jonka kestäessä keskustelut varsinaisesta rauhasta keskeymättä jatkuivat.

Näinä päivinä, joina aselevon valat vannottiin, luopui Ateenalaisista Palleeneella sijaitseva Skioonee niminen kaupunki Brasidaan puolelle. Palleeneen Skiooneelaiset sanoivat olevansa Peloponneesosta, mutta että heidän esi-isänsä purjehtiessaan Troiasta olivat sortuneet tälle paikalle sen myrskyn heittäminä, jonka Akaialaiset silloin saivat kokea, ja olivat asettuneet sinne asumaan. Näitten luopuneiden avuksi purjehti Brasidas yöllä Skiooneeseen, asettaen puoluelaistensa sotalaivan purjehtimaan edellänsä, jota vastoin hän itse seurasi kaukaa purressa, jotta sotalaiva, jos hän kohtaisi purtta suuremman aluksen, häntä puolustaisi, ja arvellen, ettei vihollisen laiva ahdistaisi pienempää alusta, vaan kääntyisi sotalaivaa vastaan, ja että hän siten pääsisi pakoon. Saavuttuansa Skioneeseen, kutsui hän sen asukkaat kokoukseen ja puhui samaten kuin Akantoksessa ja Torooneessa, lisäten, että he olivat ansainneet suurinta kunniaa, koska he, vaikka Potidaia oli Ateenalaisten vallassa ja he itse ikäänkuin saarelaisia, ollen Palleeneen kannaksella mannermaasta erotettuina, omin päin olivat rientäneet saavuttaaksensa vapauden, eivätkä pelosta olleet odottaneet, siksi kuin tämä täysin luonnollinen onni heille pakolla tyrkytettäisiin. Hän sanoi tämän olevan osoitteen siitä, että he miehuullisesti tulisivat kestämään suurempiakin rasituksia. Kun vaan asiat olivat järjestetyt vakavalle kannalle, olisi hän kyllä todenteolla osottava heille Lakedaimonilaisten ystävyyden ja muutenkin heitä kunnioittava.

Näitten puheitten kautta ylpistyivät ja rohkaistuivat kaikki Skiooneelaiset, itse nekin, jotka ennen eivät olleet hyväksyneet tapahtuneita toimia, tuumien mielellänsä kärsivän sodan vaivat. Brasidasta kunnioittivat he kaikin tavoin ja kruunasivat häntä Hellaan vapauttajana kaupungin puolesta kultaisella seppeleellä. Yksityiset kunnioittivat häntä kalleilla nauhoilla ja samoilla menoilla, kuin voittaja-atleettia. Hän jätti toistaiseksi heidän suojaksensa vartijaväen ja purjehti takaisin. Vähää myöhemmin vei hän sinne lukuisamman sotajoukon, haluten näitten kanssa tehdä yrityksen Mendeetä ja Potidaiaa vastaan, jota hän tahtoi tehdä, ennenkuin Ateenalaiset hänen arvelunsa mukaan ehtisivät apuun, koska tämä paikka oli saaren tapainen. Näissä kaupungeissa oli hänellä myöskin apuna kavaltajia.

Hänen puuhatessaan hyökkäystä näitä kaupunkeja vastaan, saapuivat kolmisoutulaivalla hänen luoksensa aselevon ilmottajina Ateenalaisten puolesta Aristoonymos, ja Lakedaimonilaisten puolesta Ateenaios. Sotajoukko palasi nyt takaisin Torooneeseen. Kun he ilmottivat Brasidaalle sopimuksen, hyväksyivät kaikki Lakedaimonilaisten Trakian liittolaiset toimenpiteet. Aristoonymos puolestaan oli tyytyväinen muuhun; mutta koska hän, laskiessaan päivät, huomasi Skiooneelaisten luopuneen myöhemmin, kuin aselepo oli tehty, niin kielsi hän heidän olevan siitä osallisina. Brasidas vastusteli väittäen, että luopuminen oli tapahtunut ennen, eikä luovuttanut kaupunkia. Kun Aristoonymos ilmotti tästä Ateenaan, olivat Ateenalaiset heti valmiit ryhtymään sotatoimiin Skiooneeta vastaan. Lakedaimonilaiset taas ilmottivat lähettilään kautta, että Ateenalaiset olivat rikkoneet sopimukset, ja vaativat kaupunkia itselleen luottaen Brasidaaseen. He suostuivat antamaan oikeuden ratkaista asian; mutta Ateenalaiset eivät halunneet alistua oikeuden ratkaisulle, vaan tarttuivat heti aseisiin, suuresti kiivastuneina siitä, että itse saarelaisetkin, luottaen Lakedaimonilaisten tehottomaan sotavoimaan maalla, jo uskalsivat luopua heistä. Luopumisen suhteen olivatkin Ateenalaiset oikeassa, sillä Skiooneelaiset olivat luopuneet kaksi päivää aseleposopimuksen jälkeen. Kleoonin ehdotuksesta päättivät he heti ryhtyä sotaan Skiooneelaisia vastaan ja surmata heidät. Valmistautuessaan tähän retkeen, jättivät he kaikki muut toimet sikseen.

Tällä välin luopui heistä Mendee, joka on Eretrialaisten siirtolaiskaupunki Palleeneessa. Brasidas otti Mendeen asukkaat vastaan, koska ei katsonut tekevänsä väärin, kun he julkisesti aselevon kestäessä liittyivät häneen, vaan vieläpä syyttikin Ateenalaisia tavallaan sopimuksien rikkomisesta. Tästä rohkaistuivat Mendeeläiset suuresti, koska huomasivat Brasidaan olevan suopeamielisen heitä kohtaan, päättäen tähän suuntaan siitäkin, ettei hän luovuttanut Skiooneeta Ateenalaisille, ja ettei hän siis vastedeskään tulisi hylkäämään heitä. Koska toiseksi Lakedaimonilaisten puolesta toimivat olivat harvalukuiset, ja kun asiat olivat näin pitkälle kehittyneet, niin eivät nämät voineet luopua tuumistaan, peläten itsensä tähden, jos asia tulisi ilmi, jonkatähden heidän oli pakko saada kansa suostumaan luopumiseen. Heti kun Ateenalaiset saivat tiedon tästä, vihastuivat he paljoa enemmin ja varustautuivat sotaan näitä molempia kaupunkeja vastaan. Koska Brasidas aavisti heidän aikovan hyökätä näiden kimppuun, vietti hän Skiooneelaisten ja Mendeeläisten vaimot ja lapset Olyntokseen ja lähetti näille kaupungeille avuksi 500 Peloponneesolaista raskasaseista sekä 300 Kalkidilaista peltastaa, joitten kaikkien johtajaksi hän asetti Polydamidaan. Nämät odottivat yhdessä kaupunkilaisten kanssa kohta saapuvia Ateenalaisia.

Tähän aikaan lähtivät Brasidas ja Perdikkas yhdessä toistamiseen sotaretkelle Lynkokseen Arribaiosta vastaan, jolloin viimemainittu vei sotaan ne Makedonialaiset, jotka olivat hänen alamaisensa, ja valtakunnassaan asuvien Helleenien keskuudesta raskasaseisia. Brasidas taasen johti paitse hänellä vielä jäljellä olevia Peloponneesolaisia Kalkidilaisia ja Akantolaisia sekä muista kaupungeista, mitä mikin oli voinut lähettää. Yhteensä oli raskasaseisia Helleenejä noin 3,000, ja kaikkiaan seurasi heitä lähes 1,000 Makedonialaista ja Kalkidilaista ratsumiestä sekä suuri joukko muita barbareja. Kun he hyökätessään Arribaioksen maahan tapasivat Lynkeestiläiset aseissa, niin hekin asettuivat taisteluasentoon. Kumpaisellakin puolella oli jalkaväki asettunut kukkulalle ja niitten välillä oli tasanko, johon ratsumiehet karkasivat, niin että ensin syttyi ratsumies-ottelu. Kun Lynkeestiläiset raskasaseiset valmiina taisteluun astuen alas kukkulalta yhtyivät ratsuväkeen, asettuivat myöskin Brasidas ja Perdikkas joukkoineen heitä vastaan ja ottivat osaa taisteluun, jossa he ajoivat Lynkestiläiset pakosalle ja surmasivat suuren joukon heistä, jota vastoin toiset pakenivat ylängölle, jossa he pysyivät hyökkäämättä. Tämän jälkeen pystyttivät voittajat voitonmerkin ja jäivät sinne pari kolme päivää odottamaan Perdikkaan pestaamia Illyriläisiä, joitten tuli yhtyä heihin. Sitten halusi Perdikkas enempää viivyttelemättä hyökätä Arribaioksen kyliin, mutta Brasidas huolissaan, että Mendee, Ateenalaisten purjehdittua sitä vastaan, joutuisi pulaan, ja kun ei lllyrejä näkynyt, ei suostunut hänen tuumaansa, vaan tahtoi mieluummin vetäytyä takaisin.

Heidän tästä ollessaan erimieltä, ilmotettiin, että lllyriläiset olivat luopuneet Perdikkaasta ja liittyneet Arribaiokseen. Koska nämät olivat sotaista väkeä, olivat molemmat nyt pelosta sitä mieltä, että oli peräydyttävä, mutta eivät olleet vielä erimielisyyden takia määränneet lähtöhetkeä. Yön tultua säikähtyivät Makedonialaiset ja barbari-joukko, kuten usein tapahtuu suurissa sotajoukoissa, ilman mitään erityistä syytä, arvellen vihollisten hyökkäävän monta vertaa suuremmalla joukolla, kuin niitä todenteossa oli, ja jo olevan heidän kintereillänsä, jonka johdosta he äkkiä kääntyivät pakosalle kotiaan, pakottaen Perdikkasta, joka ei alussa käsittänyt, mistä oli kysymys, lähtemään, ennenkuin hän oli tavannut Brasidasta, sillä leirit olivat etäällä toisistaan. Kun Brasidas aamun tultua huomasi Makedonialaisten lähteneen pois ja Illyriläisten Arribaioksen yhteydessä olevan hyökkäämäisillään, kokosi hän raskasaseisensa nelikulmioon, jonka keskelle hän asetti kevytaseiset, aikeissa hänkin vetäytyä takaisin. Hyökkääjiksi asetti hän nuorimmat rientämään apuun, jos viholliset karkaisivat heidän kimppuunsa. Itse tuumi hän 300 miehen valiojoukon kanssa asettua jälkimmäiseksi, vastustaaksensa ensimmäisiä hyökkääjiä. Ennenkuin viholliset olivat aivan lähellä, koetti hän kiireessä rohkaista sotilaitaan seuraavin sanoin:

"Peloponneesoksen miehet! Jos en luulisi yksinjäämisen teitä pelästyttävän, ja että noin lukuisa barbarijoukko on karkaamaisillaan teidän kimppuunne, niin minä en kehoitukseeni lisäisi neuvoja. Mutta kun liittolaisemme meidät on hylännyt ja kun vihollisten joukko on noin lukuisa, niin koetan minä lyhyellä huomauttamisella ja kehotuksella miten mahdollista teitä rohkaista."

"Teidän urhoollisuutenne ei saa sodassa riippua liittolaisten tilapäisestä läsnäolosta, vaan kotoperäisestä miehuudestanne, joka ei salli, että te pelkäätte mitään vihollista, kuinka lukuisa se lieneekin. Tehän ette tule kaupungeista, joissa enemmistö hallitsee vähemmistöä, vaan mieluummin vähemmistö enemmistöä, jonka vallan se on hankkinut itselleen yksin taistelulla. Barbarit, joita kokemattomuudesta nyt pelkäätte, pitäisi teidän tuntea entisistä taisteluista heidän sotajoukossaan löytyviä Makedonialaisia vastaan, niinkuin teidän myöskin pitäisi tietää, mitä minä arvelen ja olen muilta kuullut, etteivät he ole vaarallisia. Sillä jos vihollinen itse teossa on heikko, vaikka näyttää olevan voimakas, niin todenperäinen kokemus heistä vielä enemmän rohkaisee vastustajia; mutta jos hän todellakin on voimakas, niin antaa tietämättömyys hyökkääjälle rohkeutta. Nämät näyttävät kokemattomista pelottavilta uhkaavaisuutensa kautta; sillä paljoutensa kautta pelottavat he silmää, ja heidän hirveä huutonsa on korville sietämätöntä, ja aseiden heiluttamisella saavat he jotakin uhkaavaa aikaan. Mutta he eivät osottaudu yhtäläisiksi yhteentörmätessään väistymättömän vastustajan kanssa. Sillä kun ei heillä ole mitään määrättyä järjestystä, niin ei heistä ole mitään häpeällistä pakosta väistyä paikaltaan, ja koska heistä on yhtä kunniallista hyökkäys kuin pako, niin ei heillä ole käsitystä miehuudesta. Koska taistelu on mielivaltainen, tarjoaa se erinomaisen tilaisuuden pelastukseen, ja he katsovat vaarattomammaksi pelottaa teitä kuin hyökätä kimppuunne; muuten he varmaankin käyttäisivät jälkimmäistä keinoa, eivätkä edellistä. Te ymmärrätte siis, että heidän puoleltansa uhkaava vaara todenteolla on aivan vähäpätöinen, vaikka se näölle ja kuulolle on hirvittävä. Seisokaa siis järkähtämättä, ja kun tilaisuus tulee, vetäytykää kauniissa järjestyksessä pois, niin kyllä pian saavutte turvalliselle alueelle ja tulette vastaisuuden varalta huomaamaan, että tuollaiset joukot, kun kestää heidän ensimmäisen hyökkäyksensä, ainoasti kerskailevat kaukaa osoittamalla urhoollisuuttaan uhkailulla, mutta näyttävät miehuuttaan seuraamalla kintereellä pakenevaa vihollista, kun itse ovat suojassa."

Täten rohkaistuansa sotilaitaan, vei Brasidas heitä peräytymään. Mutta kun barbarit tämän näkivät, hyökkäsivät he kovalla huudolla ja pauhinalla heidän kimppuunsa, arvellen hänen joukkoineen pakenevan, ja että he sitten saavuttaisivat ja surmaisivat pakenevat. Mutta kun heitä karkaukseen määrätyt miehet ahdistivat, missä vaan hyökkäsivät, ja kun Brasidaskin valiojoukollaan asettui heitä vastaan, kestäen heidän ensimmäisen ryntäyksensä, ja kun ylipäätään peräytyvät puolustautuivat heidän hyökätessään, mutta heidän pysähtyessään vetäytyivät takaisin, niin suurin osa barbareja lakkasi ahdistamasta Brasidaan Helleenejä tasangolla, jättäen vaan osan ajamaan heitä takaa ja hätyyttämään peräytyviä heitto-aseilla. Toiset heistä hyökkäsivät juosten pakenevien Makedonialaisten kimppuun, surmaten ne, jotka he saivat käsiinsä, ja ehtivät vallottaa ahtaan solan, joka kahden kukkulan välitse vie Arribaioksen alueelle, koska he tiesivät, ettei Brasidas mitään muuta tietä voinut jatkaa peräytymistään. Kun hän nyt kulkiessaan solaan oli tiehen nähden neuvoton, ympäröivät he hänet toivoen saada hänet käsiinsä.

Huomattuansa tämän, osotti hän 300 sotilaalleen, minkä kukkulan hän luuli helpommin olevan vallotettavissa, ja käski heidän mitä nopeimmin juosten ja huolimatta mistään järjestyksestä voimiensa mukaan rientää sitä kohti ja koettaa syöstä sieltä pois sinne tiheämmin asettuneet barbarit, ennenkuin he siltäkin puolelta olivat ympäröineet Lakedaimonilaiset. Nämät voittivatkin kukkulalla olevat viholliset, ja nyt oli Helleeniläisten koko sotajoukon helppo päästä sinne. Barbarit pelästyivät suuresti, kun heidän miehensä pakenivat ylängöltä, eivätkä enää ajaneet Helleenejä takaa, koska arvelivat heidän, päästyänsä ylängölle, jo pelastuneen. Kun Brasidas oli vallottanut kukkulat, saapui hän ilman uhkaavaa vaaraa samana päivänä Arnisaan, joka on ensimmäinen paikkakunta Perdikkaan valtakunnassa. Tuimistuneina siitä, että Makedonialaiset olivat ennen aikoja vetäytyneet pois, riisuivat hänen sotilaansa valjaista härät ajopeleistä, jotka he kohtasivat matkallansa, ja tappoivat juhdat, sekä anastivat kuormasta pudonneet tavarat, niinkuin aina tapahtuu yöllisellä ja pelonalaisella pakomatkalla. Tästä lähtien piti Perdikkas Brasidasta vihollisenaan ja vihasi Peloponneesolaisia, vaikka hän mielessään kyllä enemmän kammoi Ateenalaisia.

Kun Brasidas palasi Makedoniasta Torooneeseen, ja sai kuulla, että Ateenalaiset jo olivat vallottaneet Mendeen, niin jäi hän sinne, koska arveli olevansa liian heikko lähteäkseen Palleeneeseen kostoretkelle, ja koetti ainoastaan säilyttää Torooneen vallassaan. Sillä Ateenalaiset olivat samaan aikaan, kuin Lynkoksessa ennen kerrottu tapahtui, purjehtineet Mendeetä ja Skiooneeta vastaan, johon he jo olivat ennen varustautuneet, 50 laivalla, joista 10 oli Kiolaisia, mukanaan 1,000 omista raskasaseisistansa, 600 jousimiestä, 1,000 pestattua Trakilaista ja joukko sikäläisten liittolaisten peltasteja. Heitä johtivat Nikeeraton poika Nikias ja Diitrefeen poika Nikostratos. Purjehdittuansa Potidaiasta laskivat he maihin Poseidoonin pyhäkön läheisyyteen ja kulkivat Mendeen alueelle. Mutta Mendeeläiset itse 300 Skiooneelaisten ja Peloponneesolaisten apujoukkojen kanssa, yhteensä 700 raskasaseista, olivat Polydamidaan johdolla leiriytyneet jyrkälle kukkulalle kaupungin ulkopuolelle. Näitä vastaan koetti Nikias erästä kukkulalle vievää polkua myöten hyökätä 120 kevytaseisella, 60 Ateenalaisella valioraskasaseisella ja kaikilla jousimiehillä; mutta hän haavottui, eikä enää jaksanut jatkaa hyökkäystään. Sitä vastoin koetti Nikostratos toista pitempää tietä koko muulla sotajoukolla päästä tuolle jyrkälle kukkulalle, mutta hänen sotilaansa joutuivat tykkönään epäjärjestykseen, ja koko Ateenalainen sotajoukko oli vähällä joutua tappiolle. Kun Mendeeläiset liittolaisineen sinä päivänä urhoollisesti puolustautuivat, vetäytyivät Ateenalaiset pois ja leiriytyivät, jolloin Mendeeläiset palasivat yön tultua kaupunkiin.

Seuraavana päivänä purjehtivat Ateenalaiset niemekkeen ympäri Skiooneeseen päin olevalle puolelle ja vallottivat etukaupungin, hävittäen maata koko päivän, kun ei kukaan hyökännyt heidän kimppuunsa. Sillä kaupungissa vallitsi puolueriita; mutta Skiooneelaisten 300 miestä palasi yön tultua kotia. Seuraavana päivänä kulki Nikias puolella sotajoukollaan aina Skiooneelaisten rajoille ja hävitti maata. Nikostratos taas asettui sotajoukkonsa toisella osalla yläportille, josta mennään Potidaiaan. Mutta Polydamidas, joka Mendeeläisten ja apujoukkojen kanssa täällä majaili muurien sisäpuolella, järjestyi niintavoin taistelua varten ja kehotti Mendeeläisiä hyökkäämään ulos kaupungista. Kun nyt eräs kansanmies vastapuoluelaisista väitti vastaan, sanoen ettei pitäisi tehdä hyökkäystä, koskei ollut muka mitään syytä sotia, ja kun Polydamidas hänen väittäessään tarttui hänen käteensä, ja hän siitä säikähtyi, niin kansa viipymättä vallan raivostuneena tarttui aseisiin, karkasi Peloponneesolaisten ja heidän puoluelaistensa kimppuun ja karkotti heidät, säikähtyneitä kun olivat sekä äkkinäisestä tappelusta, että porttien aukaisemisesta Ateenalaisille, koska he luulivat tämän hyökkäyksen tapahtuneen edeltäpäin sovitun sopimuksen mukaan. Ne, jotka eivät heti saaneet surmaansa, pakenivat linnaan, jonka jo ennen olivat ottaneet haltuunsa. Nikias oli uudestaan lähestynyt kaupunkia, ja Ateenalaiset hyökkäsivät nyt koko sotajoukollaan Mendeen kaupunkiin. Koskei portteja oltu aukaistu minkään sopimuksen nojalla, menettelivät he ikäänkuin väkivallalla vallotetussa kaupungissa, jättäen sen ryöstettäväksi, ja päälliköillä oli täysi työ estää sotilaitaan surmaamasta ihmisiäkin. Tämän jälkeen sallivat he Mendeeläisten järjestää hallituksensa vanhaan totuttuun tapaansa, jättäen heidän rangaistavaksensa ne, joita he pitivät syyllisinä luopumiseen. Linnassa olevat sulkivat he, rakentamalla kumpasellekin puolelle mereen asti ulottuvat muurit, ja asettivat sinne vartijaväen. Kun siis Mendee oli vallotettu, kulkivat he Skioneeta vastaan.

Skiooneelaiset olivat ynnä Peloponneesolaisten kanssa puolestaan lähteneet heitä vastaan ulos kaupungista ja asettuneet jyrkälle kukkulalle, joka ensin oli vihollisten vallotettava, jos halusivat sulkea kaupungin tykkönään. Ateenalaiset tekivät väkirynnäkön sitä vastaan ja karkottivat ase kädessä sen hallussaan pitäjät, jonka jälkeen he, pystytettyänsä voitonmerkin, leiriytyivät ja valmistautuivat piiritykseen. Vähää myöhemmin, heidän jo ollessaan näissä toimissa, saapuivat sinne Mendeen linnasta siellä piiritettyinä olleet apujoukot, jotka olivat voittaneet merenpuoliset vartijamiehet yöllä, ja useimmat heistä pääsivät Skiooneen läheisyydessä olevan Ateenalaisen sotajoukon huomaamatta kaupunkiin.

Kun Ateenalaiset parast'aikaa ympäröivät Skiooneeta muurilla, ilmotti Perdikkas Ateenalaisille päälliköille airuen kautta tekevänsä sovinnon Ateenalaisten kanssa, koska hän oli suutuksissa Brasidaalle hänen peräytymisensä tähden Lynkoksesta, jonkajälkeen hän kohta oli alkanut keskusteluita. Silloin sattui juuri Lakedaimonilainen Iskagoras olemaan maitse viemässä apujoukkoja Brasidaalle. Mutta Perdikkas esti Tessalialaisten kesti-ystäviensä kautta, joina hänellä oli sen maan etevimmät miehet, sotajoukon tulon ja sen varustukset, niin ettei se edes päässyt Tessaliaankaan. Tämän teki hän osaksi Nikiaan kehotuksesta, että hän nyt, kun oli niin sopiva tilaisuus, antaisi selvän osoitteen ystävyydestään Ateenalaisia kohtaan, mutta osaksi myöskin, koska hän ei enää tahtonut sallia Peloponneesolaisten tulla alueelleen. Kuitenkin tulivat Iskagoras, Ameinias ja Aristeys itse, Lakedaimonilaisten lähettäminä, Brasidaan tykö, tarkastamaan asemaa, tuoden mukanaan Spartasta vastoin lakeja moniaita nuoria miehiä, asettaaksensa heidät hallitusmiehiksi eri kaupunkeihin, jottei niiksi asetettaisi ketä vain sattuisi. Kleoonymoksen pojan Klearidaan asettivat he Amfipolikseen ja Heegeesandroksen pojan Pasitelidaksen Torooneeseen.

Samana kesänä repivät Teebaialaiset Tespialaisten muurit, syyttäen heitä attikalaisuudesta. Tämän he olivat jo aikoja aikoneet tehdä, mutta nyt se heistä näytti vallan sopivalta, koska Tespialainen nuoriso oli suurimmaksi osaksi kaatunut taistelussa Ateenalaisia vastaan.

Tänä kesänä paloi myöskin Heeran pyhäkkö Argoksessa, sytyttyänsä siten, että papitar Krysis oli asettanut sytytetyn lampun liian lähelle seppeleitä, ja sitte oli nukahtanut, niin että koko pyhäkkö kenenkään huomaamatta syttyi ja paloi poroksi. Peläten Argeiolaisia, pakeni Krysis heti yöllä Fliuusiaan. Argeiolaiset valitsivat silloin säännönmukaisesti toisen papittaren nimeltä Fainis. Paetessaan oli Krysis ollut papittarena kahdeksan ja puoli vuotta tämän sodan alettua. Sinä kesänä päättyi myöskin Skiooneen sulkemistyö kokonaan, ja Ateenalaiset palasivat kotia, jätettyänsä sinne vartijaväen.

Seuraavan talven pitivät Ateenalaiset ja Lakedaimonilaiset aselevon johdosta rauhaa, mutta Mantinealaiset ja Tegealaiset kumpaisetkin liittolaisineen taistelivat Laodikioonin läheisyydessä Orestiksen maassa, jolloin voitto oli ratkaisematon. Sillä kumpaisetkin ajoivat vastapuoluelaisten siivet pakosalle, jonka johdosta molemmat pystyttivät voitonmerkin ja lähettivät saaliinsa Deltoihin. Vaikka suuri joukko kaatui molemmin puolin, niin jäi voitto kuitenkin ratkaisemattomaksi, ja yö keskeytti ottelun, mutta Tegealaiset kumminkin pysyivät taistelutantereella, jota vastoin Mantinealaiset peräytyivät Bukolioonaan ja pystyttivät myöskin puolestaan voitonmerkin.

Tämän talven loppupuolella ja kevään tultua, teki Brasidaskin yrityksen Potidaiaa vastaan. Hänen onnistuikin yön aikana huomaamatta lähestyä kaupunkia ja salaa asettaa tikapuut muureja vastaan. Sillä tikapuiden nosto tapahtui sillä välin, kuin vartijamies vei kellon toiselle, ennenkuin vahti oli palannut paikalleen, joten paikka siis oli tyhjä. Mutta kun he pian sen huomasivat, vei hän väkensä nopeasti takaisin, ennenkuin hänen miehensä olivat astuneet tikapuille, ja ennenkuin päivä valkeni. Tähän loppui talvi ja yhdeksäs vuosi sitä sotaa, jonka vaiheet Thukydides on kertonut.

VIIDES KIRJA.

Alussa seuraavaa kesää olivat vuodeksi solmitut rauhansopimukset Pytian juhlien aikana kuluneet loppuun. Aselevon aikana olivat Ateenalaiset karkottaneet Delolaiset Deloksesta, katsoen heitä muinaisen rikoksen saastuttamina kelvottomiksi toimittamaan uhreja sekä itsensä toimittaman ennen kertomani puhdistamisensa vaillinaiseksi, kun he kuolleitten hautojen poistamisella luulivat tehneensä kylliksi. Ne Delolaiset, jotka niin halusivat, saivat asettua asumaan Farnakeen heille antamaan Atramyttioniin Aasiassa.

Saatuansa Ateenalaiset ehdotukseensa myöntymään, purjehti Kleoon aselevon loputtua Trakian rantamaille, mukanaan 1,200 raskasaseista ja 300 ratsumiestä ja vielä suurempi joukko liittolaisia 30 laivalla. Hän pysähtyi ensin Skiooneen edustalle, jota vielä piiritettiin, otti sieltä mukaansa raskasaseisia piiritysjoukosta ja purjehti Kolofoonain satamaan, joka sijaitsee lähellä Torooneelaisten kaupunkia. Kun hän pakolaisilta sai tietää, ettei Brasidas ollut Torooneessa, eivätkä kaupungin asukkaat kykenisi puolustautumaan, kulki hän maajoukkoineen kaupunkia vastaan, mutta lähetti kymmenen laivaa purjehtimaan ympäri satamaa, joten hän ensin saapui varustukselle, jonka Brasidas oli rakentanut ympäri kaupunkia, kun hän tahtoi yhdistää etukaupungin sen kanssa, jonka kautta hän revittämällä osan vanhaa muuria oli saanut sen yhdeksi kaupungiksi.

Lakedaimonilainen päällikkö Pasitelidas ja vartioväki kiiruhtivat puolustamaan sitä Ateenalaisten hyökätessä. Kun nämät joutuivat ahtaalle, ja koska sataman ympäri lähetetyt laivat nyt saapuivat, pelkäsi Pasitelidas, että laivat ehtisivät valloittaa puolustajia vailla olevaa kaupunkia, ja että hän itse, jos viholliset valloittasivat muurin, joutuisi heidän käsiinsä, jonka takia hän kiiruumman kautta pakeni kaupunkiin. Laivoista maihin astuneet Ateenalaiset ehtivät valloittaa Torooneen, ja jalkaväki tunkeutui vanhan muurin kautta pakenevien vihollisten kintereillä kaupunkiin. Osan Peloponneesolaisista ja Torooneelaisista surmasivat he heti käsikähmässä, osan heistä saivat he elävinä käsiinsä, näitten joukossa Pasitelidaan, heidän päällikkönsä. Brasidas riensi Torooneen avuksi, mutta kuultuansa matkalla sen valloittamisesta, vetäytyi hän takaisin, vihollisten valloitettua kaupungin, hänen ollessaan siitä ainoastaan 40 stadionin matkan päässä. Kleoonin johtamat Ateenalaiset pystyttivät kaksi voitonmerkkiä, toisen sataman kohdalle, toisen muurin läheisyyteen. Torooneelaisten lapset ja vaimot tekivät he orjiksi, mutta miehet ja Peloponneesolaiset sekä muut kaupungissa oleskelevat Kalkidilaiset, luvultaan noin 700, lähettivät he Ateenaan. Myöhemmässä sopimuksessa sallivat he Peloponneesolaisten palata kotiinsa, mutta muut lunastivat Olyntolaiset miehen miestä vastaan. Samaan aikaan valloittivat Boiootialaiset kavaluudella Ateenalaisten rajalla sijaitsevan Panakton nimisen linnotuksen. Asetettuansa vartijaväen Toroneeseen, purjehti Kleoon Atoosniemen ympäri Amfipolikseen.

Tähän aikaan purjehti Erasistratoksen poika Faiaks kahden toisen seuraamana kahdella laivalla lähettiläänä Italiaan ja Sikeliaan. Sillä Ateenalaisten lähdettyä rauhanteon jälestä, olivat Leontinilaiset myöntäneet kansalaisoikeuden suurelle joukolle, ja kansa mietti sentähden uutta maanjakoa. Saatuansa vihiä näistä tuumista, kutsuivat mahtavat Syrakuusalaiset avuksensa ja karkottivat kansanpuoluelaiset. Nämät kulkivat mikä mihinkin, mutta mahtavat suostuivat jättämään aution kaupungin Syrakuusalaisille ja muuttivat Syrakuusaan, saatuansa siellä kansalaisoikeuden. Myöhemmin lähti osa näistä Syrakuusasta, tyytymättöminä sikäläisiin oloihin, ja valloittivat Fookaiai nimisen osan Leontinilaisten kaupungista kuten myöskin Brikinniai nimisen linnan Leontinilaisten maassa. Useimmat äskettäin karkoitetuista kansanpuoluelaisista yhtyivät heihin ja taistelivat muurien suojassa. Kuultuansa tämän, lähettivät Ateenalaiset Faiaksin yllyttämään sikäläisiä liittolaisiansa sekä toisia Sikelioottoja, jos mahdollista, yhteisesti ryhtymään vallanhimoisia Syrakuusalaisia vastaan ja pelastaaksensa siten Leontinilaisia kansanpuoluelaisia. Saavuttuansa sai Faiaks kyllä Kamarinalaiset ja Akragalaiset suostumaan tuumiinsa, mutta kun hän kohtasi vastarintaa Gelassa, niin hän ei huolinut mennä muitten luokse, koska arvasi sen olevan turhaa, vaan palasi Katanaan Sikelioottain maan halki. Matkallaan kävi hän myöskin Brikinniaissa ja rohkaisi sen asukkaita kestävyyteen, jonka jälkeen hän purjehti kotiin.

Matkalla Sikeliaan ja palatessansa sieltä oli hän Ateenalaisten puolesta Italiassa hieronut ystävyyttä muutamien kaupunkien kanssa. Hän tapasi myöskin Messeeneestä karkotetuita Lokrilaisia uutisasukkaita, jotka Sikelioottain sovinnon jälkeen, kapinan vallitessa Messeeneessä, toisen puolueen kutsusta olivat lähetetyt uutisasukkaina sinne; ja Lokrilaiset pitivät jonkun ajan Messeeneetä hallussaan. Näitä tavatessaan Faiaks ei heitä kohdellut vihollisina, koska Lokrilaiset hänen kauttansa olivat sopineet rauhasta Ateenalaisten kanssa. Kun nimittäin Sikeliootat tekivät sopimuksen Ateenalaisten kanssa, olivat nämät ainoat liittolaisista, jotka kieltäytyivät liittymästä Ateenalaisiin. Eivätkä he nytkään olisi myöntyneet siihen, ellei heitä tähän olisi pakottanut sota Itooneelaisia ja Melaialaisia vastaan, jotka olivat heidän naapurinsa ja siirtolaisensa. Vähää myöhemmin saapui Faiaks Ateenaan.

Purjehdittuansa pitkin rannikkoja Torooneesta Amfipolikseen, teki Kleoon Eeioonista hyökkäyksen Stageiros nimistä Andrilaista siirtokuntaa vastaan, voimatta kuitenkaan sitä valloittaa. Mutta Galeepsos nimisen Tasolaisen siirtokunnan valloitti hän väkirynnäköllä. Toimitettuansa lähettiläitä Perdikkaan luokse, jotta tämä sopimuksen mukaan saapuisi sotaväkineen, ja toisia Odomantolaisten kuninkaan Polleen luokse, pestatakseen mahdollisesti paljon Trakialaisia, asettui Kleoon Eeioniin. Saatuansa tiedon tästä, asettui Brasidas puolestaan vastapäätä häntä Kerdyliooniin. Tämä on Argiliolainen paikkakunta kukkulalla toisella puolen jokea lähellä Amfipolista. Sieltä erotti kaikki tapahtumat, niin ettei Kleoon sotajoukkoineen salaa voinut sieltä lähteä liikkeelle, jota Brasidas arvasi hänen aikovan tehdä, ja että Kleoon, halveksien vastustajien vähälukuisuutta, odottamatta avustajia hyökkäisi Amfipolista vastaan. Itse hän puolestaan samalla varustautui, kutsuen avukseen 1,500 Trakialaista palkkasoturia sekä kaikki Edoonilaiset, niin hyvin peltastat kuin myöskin ratsumiehet. Hänellä oli 1,000 Myrkinilaista ja Kalkidilaista peltastaa, lukuun ottamatta Amfipoliissa olevat soturit. Yhteensä oli hänellä noin 2,000 raskasaseista ja 300 Helleeniläistä ratsumiestä. Näistä oli Brasidas ottanut mukaansa Kerdyliooniin 1,500 miestä, loput oli hän asettanut Klearidaan johdon alle.

Toistaiseksi pysyi Kleoon liikkumatta, mutta vihdoin hänen oli pakko tehdä, kuten Brasidas oli arvannut. Sillä kun sotamiehet kyllästyivät paikalla pysymiseen, ja kun he vertasivat hänen taitamattomaa ja pelkurimaista johtoansa vastustajan taitoon ja rohkeuteen, ja koska he jo kotoansa olivat seuranneet häntä vastahakoisesti, niin syntyi heissä tyytymättömyyttä. Kun Kleoon huomasi tämän, ja koska hän ei tahtonut lannistaa sotamiesten mieltä vielä pitemmällä viipymisellä, niin hän lähti liikkeelle. Hän menetteli samaten, kuin Pyloksessa, jossa hän arveli keksineensä jotakin erinomattain viisasta, koska se häneltä silloin onnistui. Hän ei luullut kenenkään uskaltavan rynnätä häntä vastaan taisteluun, vaan sanoi nousevansa ylemmäs, saadaksensa selvemmän kuvan paikasta, ja kehui odottavansa vahvempaa varustusta, eipä suinkaan, jotta hän, jos täytyisi ryhtyä taisteluun, varmemmin pääsisi voitolle, vaan jotta hän voisi piirittää ja väkirynnäköllä valloittaa kaupungin. Noustuansa joukkoineen luonnon suojelemalle kukkulalle, tarkasti hän Strymoonin rämemaita, ja minlainen kaupungin asema Trakiaan päin oli, ja tuli siihen päätökseen, että hän taistelutta voisi vetäytyä pois, milloin vaan halusi. Sillä ei ketään näkynyt muureilla, eikä kukaan kulkenut porteista, vaan ne olivat kaikki suljetut. Hän katui, ettei ollut tullessaan ottanut mukaansa piirityskoneita, arvellen että hän kyllä olisi voinut valloittaa kaupungin, koska se oli puolustajia vailla.

Heti kun Brasidas näki Ateenalaisten lähteneen liikkeelle, astui hänkin alas Kerdylioonista, suunnaten matkansa Amfipolikseen. Mutta hän ei hyökännyt Ateenalaisten kimppuun, peloissaan heikon varustuksensa tähden. Sillä jos kohtakaan hänen sotajoukkonsa ei luvultaan ollut vastustajia heikompi, koska molemmat olivat yhtä lukuisat, niin katsoi hän sitä kuitenkin sotakunnossa vastustajia ala-arvoisemmaksi, koska Ateenalaiset olivat valiosotilaita, ja niin ikään Leemnolaiset ja Imbrolaiset olivat lähettäneet paraammat miehensä. Hän päätti sentähden turvautua sotajuoneen. Sillä jos hän näyttäisi vastustajille sotajoukkonsa vähyyden ja sen kelvottoman varustuksen, niin hän piti sen vähemmän vievän voittoon, kuin jos viholliset halveksisivat heitä näkemättä, perustamatta halveksimisensa oleviin oloihin. Valittuansa 150 raskasaseista, ja asettaen muut Klearidaan johdon alle, päätti hän siis äkkiarvaamatta tehdä hyökkäyksen, ennenkuin Ateenalaiset lähtivät liikkeelle, koska hän ei enää luullut tapaavansa Ateenalaisia täten yksinäisinä, jos kerran ehtisivät saada apua. Kutsuttuansa siis kaikki sotilaat kokoon, ilmoitti hän heille tuumansa ja koetti rohkaista heitä seuraavin sanoin:

"Peloponneeson miehet! Mimmoisesta maasta olemme lähteneet, että se aina miehuutensa kautta on ollut vapaana, ja että teidän nyt on taisteleminen Doorilaisina Joonialaisia vastaan, sitä minun vain sivumennen tarvitsee mainita. Mutta miten minä aion tehdä hyökkäyksen, tahdon teille ilmottaa, jotten laimentaisi urhoollisuuttanne, jos teistä ehkä näkyisin toimivan puutteellisesti, kun annan ainoastaan osan teistä eikä kaikkien ottaa osaa vaaraan. Minä, näette, arvaan, että vastustajamme halveksien meitä, koskeivät luule meidän uskaltavan hyökätä heidän kimppuunsa, ovat nousseet tuolle paikalle, ja että he nyt järjestyksettä huolettomina katselevat ympäristöjä. Kun huomaa senkaltaiset virheet vihollisten puolelta, ja oman sotavoiman heikkouteen katsoen mieluummin turvautuu hetken tarjoamiin etuihin kuin julkiseen järjestettyyn hyökkäykseen, niin on voitto miltei varma. Tämänkaltaiset juonet, joilla mitä enin pettämällä vihollisia hyödyttää ystäviänsä, tuottavat mitä kauniimman kunnian. Niinkauan kuin he nyt rohkeudessaan ovat huolettomina ja kahdella päällä ennemmin miettivät lähtöä kuin pysymistä, eivätkä vielä ole päässeet varmaan päätökseen, koetan minä voisinko joukollani äkkiarvaamatta juoksujalassa hyökätä keskelle heidän sotajoukkoaan."

"Kun sinä, Klearidas, näet minun jo hyökkäävän ja vastustajien todennäköisesti joutuneen pelon alaisiksi, niin aukaise sinä portit ja vie mitä kiiruimmin miehesi, sekä Amfipolilaiset että muut liittolaiset, äkkiarvaamatta taisteluun. Arvatenkin he siten enin pelästyvät; sillä odottamaton hyökkäys tappelun kestäessä on vihollisille turmiollisempi, kuin itse alotettu taistelu. Ja ole sinä itse kunnon mies, kuten sinun Spartiatina tulee oleman."

"Ja te liittolaiset! Seuratkaa johtajaanne miehuullisesti, käsittäen, että sotilaan tulee oleman innokas, kunnianhimoinen ja kuuliainen johtajille. Tämä päivä on tuottava teille, jos olette urhoollisia, vapauden ja Lakedaimonilaisten liittolaisten nimen, tahi tekee se teidät Ateenalaisten alamaisiksi, jos teidän onnistuu välttää orjuutta ja kuolemaa, ja asettaa niskallenne raskaamman ikeen, kuin tähänastinen on ollut, ja siten estäisitte te muiden Helleenien vapauttamisen. Mutta pelkureiksi te ette tietenkään joudu, koska tiedätte kuinka suurista eduista nyt taistelemme, ja minä puolestani tulen osottamaan, etten ainoastaan kehotuksilla, vaan myöskin teolla kykenen ryhtymään taisteluun."

Täten puhuttuansa, valmistautui Brasidas itse hyökkäykseen, asettaen muut sotilaat Klearidaan kanssa Trakialais-nimisille porteille, tehdäksensä sieltä hyökkäyksen, kuten oli määrätty. Kun Brasidas nähtiin astuvan alas Kerdylioonista ja ilmestyvän kaupungissa, johon ulkoa vallan selvästi saattoi nähdä, sekä uhraavan Ateenan pyhäkön lehdossa, ja valmistautuvan taisteluun, ilmotetaan Kleoonille, joka oli lähtenyt tarkastamaan seutuja, että vihollisten koko sotavoima oli näkyvissä kaupungissa, ja että portin alta näkyi hevosten ja ihmisten jalkoja, ikäänkuin lähtemäisillään ulos. Kuultuansa tämän, meni hän katsomaan. Kun hän huomasi niin olevan, ei hän halunnut antautua taisteluun, ennenkuin apujoukot olivat saapuneet. Luullen ehtivänsä pois, käski hän antaa merkin peräytymiseen ja kehotti sotilaitansa vetäytymään vasemmalle siivelle, sen ollen ainoana keinona päästäksensä Eeiooniin. Mutta koska tämä hänestä tapahtui liian hitaasti, käski hän oikean siipensä kääntyä ja vei sen siten pois, paljastaen varustamattoman kyljen viholliselle. Kun Brasidas huomasi tämän sopivan tilaisuuden ja Ateenalaisen sotajoukon liikkeellä, lausui hän häntä ympäröiville ja toisille miehilleen: "Nuot miehet eivät uskalla meitä odottaa; sen huomaa kilpien ja päitten liikkeistä; ne, jotka noin tekevät, eivät tavallisesti odota hyökkääjiä. Aukaiskaa siis minulle määrätyt portit, ja tehkäämme nopeasti rohkea hyökkäys." Syöstyänsä ulos muuria läheisimmästä portista, silloisen pitkän muurin ensimmäisestä portista, juoksi hän suoraa päätä jyrkimmälle paikalle, missä nykyään seisoo voitonmerkki, ja hyökkäsi keskelle Ateenalaisten sotajoukkoa, jotka, sekä peljästyneinä järjestymättömyytensä takia että hämmästyneinä hänen rohkeudestaan, kääntyivät pakosalle. Kuten oli määrätty, ryntäsi Klearidas samalla ulos Trakialaisesta portista ja hyökkäsi vihollisten kimppuun. Täten joutuivat Ateenalaiset, molemmin puolin ahdistettuina, täydelliseen epäjärjestykseen. Heidän vasen siipensä, joka jo oli vetäytynyt Eeiooniin päin, joutui erilleen toisista ja pakeni. Kun tämä tapahtui, kääntyi Brasidas ahdistamaan oikeaa siipeä, mutta haavotettiin ja kaatui Ateenalaisten huomaamatta, mutta hänen miehensä veivät hänet pois. Ateenalaisten oikea siipi piti paremmin puoltaan. Kleoon, joka jo alusta taistelua mietti pakoa, lähti hetimiten matkoihinsa, vaan joutui Myrkinilaisen peltastan käsiin, joka hänet surmasi. Hänen kukkulalle kokoontuneet raskasaseisensa torjuivat pari kolme kertaa päältään heitä ahdistavaa Klearidasta, eivätkä peräytyneet, ennenkuin Myrkinilaiset ja Kalkidilaiset ratsumiehet ja peltastat, ympäröiden heidät, keihäiden heitolla heitä ajoivat pakosalle. Näin pakeni koko Ateenalainen sotajoukko suurella vaivalla eri teitä myöten vuoristolle. Ne, jotka eivät heti taistelussa tahi Kalkidilaisten ratsuväen ja jalkaväen käsistä saaneet surmaansa, pelastuivat Eeiooniin. Ne, jotka korjasivat Brasidaan taistelusta, tapasivat hänet vielä hengissään, joten hän sai tietää, että hänen väkensä oli päässyt voitolle, mutta vähän jälkeenpäin hän heitti henkensä. Kun Klearidaan johtamat sotilaat palasivat takaa ajamasta, ryöstivät he kaatuneilta aseet ja pystyttivät voitonmerkin.

Tämän jälestä seurasivat liittolaiset täysissä aseissa Brasidaan ruumista ja hautasivat hänen kunnan kustannuksella kaupungin nykyisen torin partaalle. Tästä lähtien toimittivat Amfipoliin asukkaat, ympäröityänsä hänen hautansa aitauksella, hänen kunniakseen vuotuisia uhreja ja kilpailuja, niinkuin ainakin suojelijauroolle, ja pyhittivät siirtokunnan hänelle ikäänkuin perustajalleen. He repivät Hagnoonille pyhitetyt rakennukset ja hävittivät kaikki, mikä olisi voinut muistuttaa hänestä perustajana, katsoen Brasidaan olleen heidän perustajansa. He tavottelivat pelosta Ateenalaisia kohtaan hetken vaatimuksesta hartaasti Lakedaimonilaisten liittoa, katsoen kunnianosoituksia Hagnoonille, Ateenalaisten vihamielisyyksien ilmaannuttua, vastenmielisiksi ja epäedullisiksi. Kaatuneiden ruumiit luovuttivat he Ateenalaisille.

Ateenalaisista sai surmansa noin 600, vastustajista ainoastaan seitsemän, johtuen siitä, ettei tämä ottelu ollut mikään säännöllisesti järjestetty taistelu, vaan edeltäpäin vaikuttavan pelon aiheuttama yhteentörmäys. Korjattuansa kaatuneensa, purjehtivat Ateenalaiset kotia. Klearidas taas jäi miehineen Amfipoliin, järjestääksensä sikäläisiä oloja.

Loppupuolella tätä kesää veivät Lakedaimonilaiset Ramfias, Autokaridas ja Epikydidas Trakiaan 900 suuruisen apujoukon raskasaseisia ja järjestivät, saavuttuansa Trakinin Heerakleiaan, sikäläiset vallitsevat heidän mielestänsä säännöttömät olot. Heidän siellä toimiessansa, tapahtui juuri mainittu tappelu. Tähän loppui tämä kesä.

Heti alussa seuraavaa talvea pyrki Ramfias joukkoineen aina Tessalian Pierioniin. Mutta kun Tessalialaiset asettuivat vastarintaan, ja koska Brasidas oli kaatunut, jonka avuksi tämä sotajoukko oli lähetetty, palasivat he kotia, arvellen ettei heillä ollut mitään hyötyä sinne jäämisestä, koska Ateenalaisetkin tappion kärsittyään olivat vetäytyneet pois, ja koskeivät katsoneet kykenevänsä toimittamaan, mitä Brasidas oli tuuminut tehdä, semminkin kun he tiesivät Lakedaimonilaisten heidän lähtiessään olleen taipuvaiset rauhaan.

Välitön seuraus Amfipoliin taistelusta ja Ramfiaan sotajoukon peräytymisestä Tessaliasta oli, ettei kumpikaan sotapuolue ryhtynyt taisteluun, vaan että he molemmat tuumivat rauhaa. Ateenalaiset halusivat rauhaa, koskeivät he enää, voitettuina Deelioonin ja vähän myöhemmin Amfipoliin tappelussa, luottaneet voimaansa, joka luottamus ennen oli houkutellut heidät hylkäämään rauhansopimukset, he kun pitivät itseänsä silloisen myötäkäymisen johdosta voittamattomina. He pelkäsivät myöskin, että heidän liittolaisensa, heidän kärsimiensä tappioiden houkuttelemina, yhä lukuisammin nousisivat kapinaan ja luopuisivat heistä, ja he katuivat, etteivät he olleet suostuneet rauhaan Pyloksen menestyksen jälkeen.

Lakedaimonilaiset taas, koska sota oli käynyt vasten heidän arveluansa, he kun olivat toivoneet voivansa jonkun vuoden sodalla kukistaa Ateenalaisten vallan, hävittämällä heidän maatansa, mutta päinvastoin olivat Sfakteriassa joutuneet senkaltaiseen onnettomuuteen, joka ei milloinkaan ennen ollut kohdannut Spartaa. Sen ohessa hävittivät Pylolaiset ja Kyteeralaiset heidän aluettaan, ja kun Heilootit yhä enemmän karkasivat, niin he pelkäsivät, että maahankin jääneet Heilootit silloisten olojen vallitessa, luottaen aikaisemmin maasta karanneitten Heilootien apuun, nousisivat kapinaan. Tähän aikaan sattuivat myöskin Argolaisten kanssa solmitut kolmenkymmenenvuotiset rauhansopimukset kulumaan loppuun, eivätkä Argolaiset halunneet niitä uudistaa, ellei heille annettaisi takaisin Kynosuurian aluetta. Mutta Lakedaimonilaiset arvelivat itsensä liian heikoiksi taistellakseen sekä Argolaisia että Ateenalaisia vastaan, varsinkin koska he pelkäsivät, että jotkut Peloponneesoksen kaupungeista luopuisivat heistä, niinkuin tapahtuikin.

Tähän katsoen, arvelivat kumpasetkin rauhan olevan tehtävän, eivätkä suinkaan vähin Lakedaimonilaiset, jotka olivat huolissaan, miten saisivat takaisin saarelta vangitut miehensä. Sillä niistä olivat jotkut ylhäisiä Spartiateja ja ylimysten sukulaisia. Keskustelut heistä olivat alkaneet heti heidän vangitsemisensa jälkeen, mutta Ateenalaiset eivät halunneet tehdä molemmille yhtä etuisaa rauhaa, niin kauan kuin heidän kävi onnellisesti. Kun he nyt olivat kärsineet Deelioonin tappion, solmivat Lakedaimonilaiset, jotka kyllä käsittivät Ateenalaisten tällöin olevan taipuvaisempia rauhaan, heti heidän kanssansa aselevon yhdeksi vuodeksi, jonka kestäessä oli neuvoteltava pitemmänaikaisesta sovinnosta.

Kun Ateenalaiset sittemmin kärsivät Amfipoliin tappion, ja koska sekä Kleoon että Brasidas olivat kaatuneet, jotka kukin puolestaan olivat rauhan kiihkeimmät vastustajat, Brasidas koska hän sodassa oli voittanut onnea ja kunniaa, Kleoon, koska hän ymmärsi, että hänen konnamaisuutensa rauhan tehtyä tulisi julki ilmi ja hänen panettelunsa vähemmän uskotuksi, nousivat rauhan puolustajiksi ne miehet, jotka kukin kaupungissaan pyrkivät etusijalle; Pausaniaan poika Pleistoanaks, Lakedaimonilaisten kuningas, ja Nikeeratoksen poika Niikias, aikakauden onnellisin sotapäällikkö. Niikias halusi rauhaa, jotta hän voisi säilyttää sotamainettansa, sen vielä ollessa korkeimmillaan, samalla hankkiakseen kansalaisillensa hiukan lepoa, ja säilyttääksensä itselleen tuleviksi ajoiksi maineen, ettei hän milloinkaan ollut johtanut kaupunkia mihinkään vaaraan. Tämän hän katsoi paraimmin saavuttavansa karttamalla vaaran ja sattuman oikkuja, ja vaarattomuuden piti hän rauhan tuotteena. Pleistoanaks taasen tavotti rauhaa, koska hänen vihamiehensä lakkaamatta parjasivat häntä maanpakolaisuudesta laittoman palaamisen takia, väittäen sen tuottaneen Lakedaimonilaisille heidän kärsimänsä onnettomuudet. He syyttivät häntä ja hänen veljeänsä Aristoklesta, että nämät muka olivat yllyttäneet Delfoin papitarta toistamiseen vastaamaan Lakedaimonilaisille orakelikysyjille, että heidän tuli vieraasta maasta kutsua kotiin Zeyksen puolijumalallisen pojan jälkeläinen, muuten täytyisi heidän kyntää maataan hopea-auralla. Täten oli hän muka saanut Lakedaimonilaiset kutsumaan kotia hänet, joka silloin oli Lykaionilla, johon hän oli paennut Lakedaimonilaisia, koska luulivat hänen lahjomana muinoin palanneen Attikasta, ja asui täällä puoleksi pyhäkköön kuuluvassa rakennuksessa. Tämä hänen palauttamisensa tapahtui yhdeksäntenätoista vuotena hänen Attikasta pakenemisensa jälkeen yhtäläisillä menoilla ja uhreilla, kuin ne, joilla he ottivat asuntonsa Lakooniassa ja asettivat kuninkaansa.

Harmissaan näistä parjauksista ja arvellen, etteivät vihamiehensäkään voisi syyttää häntä mistään, jos rauhan kestäessä ei mikään onnettomuus tapahtuisi, ja jos Lakedaimonilaiset saisivat takaisin vangitut soturinsa, vaan että vallanpitäjät sodan kestäessä olisivat panetteluiden alaisia jokaisen onnettomuuden tapahtuessa, harrasti Pleistoanaks innolla rauhaa. Keskustelut tästä alkoivat sinä talvena, ja jo alkukeväästä uhkasivat Lakedaimonilaiset varustuksilla. He lähettivät kaikkiin kaupunkeihin käskyn rakentaa linnotuksia, saadaksensa Ateenalaiset taipuvaisemmiksi. Kun monenlaisia vaatimuksia kummaltakin puolelta oli tehty, suostuttiin vihdoin, että kumpaisetkin luovuttaisivat takaisin ne paikkakunnat, jotka aseilla olivat valloittaneet. Nisaian pitivät Ateenalaiset. Sillä heidän vaatiessaan takaisin Plataian, väittivät Teebalaiset saaneensa sen haltuunsa Plataialaisten omalla suostumuksella eikä suinkaan väkivallalla, yhtävähän kuin kavaluudellakaan, ja Ateenalaiset väittivät Nisaian samoten joutuneen heidän haltuunsa. Lakedaimonilaiset kutsuivat sitten liittolaisensa kokoon, ja kun nämät paitsi Boiootialaiset, Korintolaiset, Heeleilaiset ja Megaralaiset, jotka eivät hyväksyneet sopimuksia, olivat äänestäneet, että oli tehtävä rauha, tekivät he Ateenalaisten kanssa uhrilla ja valalla vahvistetun sovinnon, ja Ateenalaiset niinikään Lakedaimonilaisten kanssa seuraavilla ehdoilla:

"Ateenalaiset ja Lakedaimonilaiset sekä heidän liittoIaisensa ovat solminneet ja kaupungittain valalla vahvistaneet rauhan seuraavilla ehdoilla:"

"Yhteisten pyhäköiden suhteen, että ken vaan haluaa saa vaaratta sekä maitse että meritse käydä niissä uhraamassa, pyytää neuvoja orakelilta ja isien tapaan ottaa osaa juhliin."

"Apolloonin pyhän lehdon ja pyhäkön suhteen Delfoissa ja itse Delfolaisten suhteen, että sekä he itse että heidän maansa isien tapaan ovat itsenäisiä, itseänsä verottavia ja itseänsä tuomitsevia."

"Viisikymmentä vuotta kestäkööt sopimukset Ateenalaisten ja heidän liittolaistensa puolelta Lakedaimonilaisten ja heidän liittolaistensa kanssa petoksetta ja rikkomatta sekä mailla että merillä."

"Kielletty olkoon Lakedaimonilaisilta ja heidän liittolaisiltaan nostaa aseita Ateenalaisia ja heidän liittolaisiansa vastaan, kuten myöskin Ateenalaisilta ja heidän liittolaisiltaan nostaa aseita Lakedaimonilaisia ja heidän liittolaisiansa vastaan verukkeella tahi vilpillä."

"Jos joku erimielisyys heidän välillänsä sattuisi syntymään, ratkaistakoon se tuomion ja valan kautta, miten keskinäisesti katsovat hyväksi."

"Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa luovuttakoot Ateenalaisille Amfipoliksen. Kaikista niistä kaupungeista, jotka Lakedaimonilaiset luovuttavat Ateenalaisille, saakoot halukkaat poistua omaisuuksineen."

"Ne kaupungit, jotka maksavat veroa Aristeideen säännöksen mukaan, olkoot vapaat. Ateenalaisilta ja heidän liittolaisiltaan olkoon kielletty ahdistaa näitä kaupunkeja sodalla, kun ne vaan suorittavat veronsa sopimusten solmittua. Nämät kaupungit ovat: Argilos, Stageiros, Akantos, Skoolos, Olyntos ja Spartoolos. Nämät kaupungit älkööt olko kummankaan, yhtävähän Lakedaimonilaisten kuin Ateenalaistenkaan, liittolaisia. Mutta jos Ateenalaiset voivat voittaa niitä puolelleen, olkoon sallittu, että Ateenalaiset ottavat ne liittoonsa niiden omalla suostumuksella."

"Meekybernalaiset, Sanaiolaiset ja Singaiolaiset asukoot kaupungeissaan kuten myöskin Olyntilaiset ja Akantilaiset."

"Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa luovuttakoot Ateenalaisille takaisin Panaktonin. Ateenalaiset luovuttakoot Lakedaimonilaisille takaisin Koryfasionin, Kyteeran, Metooneen, Pteleonin ja Atalanteen sekä ne Lakedaimonilaiset miehet, jotka ovat Ateenalaisten vallassa, joko itse Ateenassa tahi muualla Ateenalaisten alusmaissa. Niinikään päästäkööt Ateenalaiset pois Skiooneessa piiritetyt Peloponneesolaiset ja kaikki Lakedaimonilaisten Skiooneessa oleskelevat liittolaiset, jotka Brasidas on sinne lähettänyt, samoten kuin ne Lakedaimonilaisten liittolaiset, jotka ovat Ateenalaisten vankiloissa, joko itse Ateenassa tahi Ateenalaisten alusmaissa. Samoiten luovuttakoot Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa ne Ateenalaiset ja heidän liittolaisensa, jotka ovat heidän hallussaan."

"Skioneelaisten, Torooneelaisten ja Sermyliläisten kaupungeista kuten myöskin muista hallussaan olevista kaupungeista päättäkööt Ateenalaiset mielin määrin."

"Valalla vahvistakoot Ateenalaiset kaupungittain nämät sopimukset Lakedaimonilaisille ja heidän liittolaisilleen. Kumpaisetkin käyttäkööt paikkakunnan juhlallisinta valan muotoa, ja valan tehköön seitsemäntoista miestä joka kaupungista. Vala olkoon seuraava: 'pysyn näissä päätöksissä ja sopimuksissa vilpittä ja petoksetta'".

"Samallaiset valat vannokoot Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa Ateenalaisille."

"Kumpaisetkin uudistakoot vuosittain valan."

"Pylväät pystytettäköön Olympiaan, Pytooseen, Istmokseen ja Ateenan linnaan sekä Lakedaimonin Amyklaiooniin."

"Jos joku seikka toiselta tahi toiselta puolelta olisi unohtunut sopimusta tehdessä, niin olkoon Ateenalaisille ja Lakedaimonilaisille sallittu muuttaa tämä seikka keskinäisen sopimuksen mukaan."

Nämät sopimukset solmittiin Pleistolaan ollessa eforina Artemisionin kuukauden loppupuolen neljäntenä päivänä, Ateenassa Alkaioksen ollessa arkontina Elafeebolioonin kuukauden loppupuolen kuudentena päivänä. Valan vannoivat ja uhrasivat seuraavat henkilöt: Lakedaimonilaisten puolesta: Pleistolas, Damageetos, Kionis, Metagenees, Akantos, Daitos, Iskagoras, Filokaridas, Tseyksidas, Antippos, Tellis, Alkinidas, Empedias, Meenas ja Lamfilos; Ateenalaisten puolesta: Lampoon, Istmionikos, Niikias, Lakees, Eytydeemos, Proklees, Pytodooros, Hagnoon, Myrtilos, Trasyklees, Teagenees, Aristokoitees, Ioolkios, Timokratees, Leoon, Lamakos ja Deemostenees.

Nämät sopimukset solmittiin kevättalvena välittömästi Kaupunkilais-Dionysoksen juhlien jälkeen tarkalleen kymmenen vuotta ja muutamia päiviä Lakedaimonilaisten ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen Attikaan ja tämän sodan alotettua. Sillä tarkempi on mainita vuoden-ajat, kuin luetella arkontien ja muitten vallanpitäjien nimet, joiden ammatti-aikana joku seikka tapahtui. Siten ei tarkoin tiedä, onko mainittu seikka tapahtunut vallanpitäjän hallitusajan alussa, lopussa vai milloin. Mutta jos laskee kesät ja talvet, kuten minä olen tehnyt, niin huomaa, koska kesä ja talvi yhteensä muodostavat vuoden, että kymmenen kesää ja yhtä monta talvea on kulunut tämän ensimmäisen sodan alusta.

Lakedaimonilaiset, joiden ensimmäisinä tuli luopua valloituksistaan, päästivät heti vangitsemansa miehet irti ja lähettivät Iskagoraan, Meenaan ja Filokaridaan Trakiaan käskemään Klearidaan jättää Amfipoliin Ateenalaisille ja muitten hyväksyä sopimukset, kuten kullekin oli määrätty. Mutta nämät eivät olleet suostuvaisia tähän, koska pitivät sopimukset itselleen epäedullisina, eikä Klearidaskaan luovuttanut kaupunkia, vaan Kalkidilaisten mieliksi väitti, ettei hän voinut heitä siihen pakottaa. Kiireesti lähti hän itse sanansaattajien seurassa Lakedaimoniin puollustaaksensa itseään, jos Iskagoras ja tämän myötälähettiläät syyttäisivät häntä tottelemattomuudesta, ja koska hän halusi tietää, eikö sopimuksia voisi saada muutetuiksi. Mutta kun hän huomasi sopimukset vahvistetuiksi, niin palasi hän mitä pikemmin takaisin Lakedaimonilaisten käskystä, jotka määräsivät, että hänen tuli ennen kaikkea luovuttaa kaupunki, tahi ainakin viedä pois siellä majailevat Peloponneesolaiset.

Koska liittolaisten lähettiläät juuri sattuivat olemaan Lakedaimonissa, kehottivat Lakedaimonilaiset niitä heistä, jotka eivät olleet hyväksyneet sopimuksia, suostumaan niihin. Mutta nämät eivät näihin suostuneet, perustaen kieltonsa samoihin syihin, kuin ennenkin, ellei tehtäisi heille edullisempia sopimuksia. Kun he eivät taipuneet, lähettivät Lakedaimonilaiset heidät luotaan ja tekivät omasta puolestaan liiton Ateenalaisten kanssa, arvellen, etteivät Argolaiset uudistaisi sopimuksia, koska olivat hyljänneet Ampelidaan ja Likaan tarjoomukset, arvellen silloin, etteivät Lakedaimonilaiset ilman Ateenalaisten apua olisi vaarallisia, ja koska Lakedaimonilaiset tämän liiton kautta paraiten luulivat voivansa rauhottaa Peloponneeson. Sillä he käsittivät, että Peloponneesolaiset, jos vain olisi tilaisuutta siihen, yhtyisivät Argolaisiin. Ateenalaiset lähettiläät saapuivat nyt Lakedaimoniin ja solmivat keskusteltuansa ehdoista seuraavan valalla vahvistetun liiton.

"Seuraavilla ehdoilla ovat Ateenalaiset ja Lakedaimonilaiset toistensa liittolaisia viideksikymmeneksi vuodeksi:"

"Jos viholliset hyökkäävät Lakedaimonilaisten maahan ja siellä harjottavat väkivaltaa, niin tulee Ateenalaisten voimiensa mukaan avustaa Lakedaimonilaisia. Jos viholliset poistuessaan hävittävät maata, on hävittäjien kotikaupunki katsottava Lakedaimonilaisten ja Ateenalaisten viholliseksi ja on sen kärsittävä vihollisen kohtelua sekä rauha tehtävä yhteisesti petoksetta ja vilpittä."

"Jos viholliset hyökkäävät Ateenalaisten maahan ja siellä harjottavat väkivaltaa, niin tulee Lakedaimonilaisten voimiensa mukaan avustaa Ateenalaisia. Jos viholliset poistuessaan hävittävät maata, on hävittäjien kotikaupunki katsottava Lakedaimonilaisten ja Ateenalaisten viholliseksi ja on sen kärsittävä vihollisen kohtelua sekä rauha tehtävä yhteisesti petoksetta ja vilpittä."

"Jos orjat nousevat kapinaan, tulee Ateenalaisten auttaa Lakedaimonilaisia kaikin voimin, miten vaan mahdollista on."

"Tämän sopimuksen vahvistakoot kumpaistenkin puolesta ne, jotka jo ennenkin ovat vannoneet sopimuksen valan. Valat uudistakoot joka vuosi, Lakedaimonilaiset Ateenassa Dionysoksen juhlissa, Ateenalaiset Lakedaimonissa Hyakintoksen juhlissa. Kumpaisetkin pystyttäkööt pylväät, toiset Lakedaimonin Amyklaioonissa olevan Apolloonin pyhäkön eteen, toiset Ateenan linnaan Ateeneen pyhäkön läheisyyteen."

"Jos Ateenalaiset tahi Lakedaimonilaiset haluavat lisätä tahi poistaa jotakin sopimuksesta, saavat he sen tehdä yksimielisesti, jos se vaan on sopusoinnussa valan kanssa."

Valan vannoivat Lakedaimonilaisten puolesta: Pleistoanaks, Agis, Pleistolas, Damageetos, Kionis, Metagenees, Akantos, Daitos, Iskagoras, Filokaridas, Tseuksidas, Antippos, Alkinadas, Tellis, Empedias, Meenas, ja Dafilos; Ateenalaisten puolesta: Lampoon, Istmionikos, Lakees, Niikias, Eytydeemos, Proklees, Pytodooros, Hagnoon, Myrtilos, Trasyklees, Teagenees, Aristokratees, Ioolkios, Timokratees, Leoon, Lamakos ja Deemostenees.

Tämä liitto tehtiin vähän mainitun sopimuksen jälkeen. Ateenalaiset antoivat Lakedaimonilaisille takaisin saarella vangitut miehet. Tämän tapahtuessa alkoi yhdennentoista vuoden kesä. Täten on nyt kerrottu ensimmäisen kymmenen vuotta keskeytymättä kestäneen sodan vaiheet.

Kun Lakedaimonilaiset ja Ateenalaiset kymmenenvuotisen sodan jälkeen olivat tehneet sopimuksen ja liiton, Pleistolaan ollessa eforina Lakedaimonissa ja Alkaioksen arkontina Ateenassa, nauttivat näitä sopimuksia hyväksyvät valtiot rauhaa. Mutta Korintos ja muutamat Peloponneesoksen kaupungit koettivat saada levottomuuksia aikaan, joten viipymättä syntyi uusi levottomuus Lakedaimonilaisten ja heidän liittolaistensa välillä, jota paitsi Ateenalaisissakin aikaa voittaen heräsi epäluuloa Lakedaimonilaisia kohtaan, koskeivät nämät täyttäneet kaikkia sopimuksissa määrätyitä ehtoja. Kuusi vuotta ja kymmenen kuukautta he pysyivät hyökkäämättä toistensa maahan, mutta kumpaisetkin vahingottivat toisiaan, kun vain oli siihen tilaisuutta, koska aselepo oli tuiki epävarmasti määrätty. Vihdoin oli heidän pakko purkaa kymmenenvuotisen sodan jälkeen solmitut sopimukset ja ryhtyä ilmisotaan toisiansa vastaan.

Sama Thukydides, joka on kertonut edelliset sodanvaiheet, on myöskin jatkanut kertomuksensa seuraavista tapahtumista siinä järjestyksessä, missä ne tapahtuivat kesäisin ja talvisin, kunnes Lakedaimonilaiset, valloitettuansa pitkät muurit ja Peiraieuksen, kukistivat Ateenalaisten vallan. Tämän tapahtuessa oli sota kaikkiaan kestänyt 27 vuotta. Sillä jos ei pidä väliaikaista sovintoa sotatilana, niin erehtyy suuresti. Jos nimittäin tarkastaa tätä tapahtumain valossa, niin huomaa, ettei ole oikein kutsua sitä rauhaksi, koskei kumpainenkaan riitapuoli saanut eikä luovuttanut kaikkea sitä, mitä oli luvattu sovinnossa. Sitä paitsi harjotettiin molemmin puolin vääryyttä Mantinean ja Epidauroksen suhteen, kuten myöskin monessa muussa tapauksessa, jonka lisäksi Trakialaiset liittolaiset olivat yhtä viholliset, ja Boiootialaiset eivät tehneet sovintoa kuin kymmeneksi päiväksi. Jos siis laskee yhteen kymmenvuotisen sodan, sitä seuraavan epävarman aselevon ja sen jälkeen seuraavan sodan, niin huomaa tässä mainitun vuosimäärän oikeaksi lisäämällä muutamia päiviä, kuten myöskin, jos luottaa orakelin vastaukseen, tämä on näiden laskujen kanssa yhtäpitävä. Sillä minä muistan hyvin, miten sekä sodan alussa että sen kestäessä loppuun saakka yhteisesti puhuttiin, että sota kestäisi kolme kertaa yhdeksän vuotta.

Minä olen elänyt koko sodan aikana ja paraammassa iässäni tarkoin seurannut sodan vaiheita, joten minä siis tunnen ne hyvin. Oltuani päällikkönä sodassa Amfipolista vastaan, ajettiin minä maanpakoon omasta kotikaupungistani. Ja koska minä oleskelin molempien sotajoukkojen läheisyydessä, enkä suinkaan kaukana Peloponneesolaisten leiristä maanpakoni takia, niin olen minä sitä suuremmassa rauhassa tutkinut tapahtumia. Seuraavassa esittelyssä olen minä siis kertova kymmenvuotisen sodan jälkeen syntyneet eripuraisuudet, sovintojen purkamisen ja senjälkeisen sodan vaiheet.

Kun viidenkymmenen vuotiset sopimukset ja sitten liitto oli tehty, lähtivät Lakedaimonista Peloponneesolaisten lähettiläät, jotka sitä varten olivat kutsutut sinne. Kaikki muut palasivat kotia paitsi Korintolaiset, jotka ensin poikkesivat Argokseen, jossa he muutamien vallanpitäjien puheilla kävivät lausuen, että Argolaisten tulisi neuvotella, miten he voisivat pelastaa Peloponneesosta, kun Lakedaimonilaiset olivat solmineet liiton ja sopimukset entisten verivihollistensa Ateenalaisten kanssa, eikä suinkaan missään hyvässä tarkotuksessa, vaan orjuuttaaksensa Peloponneeson. Korintolaiset yllyttivät Argolaisia päättämään, että mikä Helleeniläis-kaupunki tahansa, joka oli itsenäinen ja omavaltainen, pääsisi Argolaisten liittolaiseksi puollustaaksensa molemminpuolisia etuja. He kehottivat niinikään Argolaisia määräämään muutamia miehiä rajattomalla vallalla tämän asian päättämiseksi, lykkäämättä asiaa kansan päätettäväksi, jotteivät vallanpitäjät, jos eivät voisi taivuttaa kansaa, joutuisi kansan vihan alaisiksi. He väittivät, että moni kaupunki vihasta Lakedaimonilaisia vastaan liittyisi heihin. Näitten neuvottelujen perästä palasivat Korintolaiset kotia.

Kun ne Argolaiset, jotka olivat kuunnelleet lähettiläitä, kertoivat heidän puheensa hallitusmiehille ja kansalle, määräsivät Argolaiset äänestyksellä 12 miestä, joitten kanssa kaikki muut Helleeniläis-kaupungit saisivat solmia liiton, paitsi Ateenalaiset ja Lakedaimonilaiset, jotka eivät kumpikaan pääsisi liittoon osallisiksi ilman Argolaiskansan suostumusta. Tähän suostuivat Argolaiset sitä mieluummin, koska he näkivät, että he kohta saisivat sodan Lakedaimonilaisten kanssa, sillä sopimukset heidän kanssansa olivat loppuun kulumaisillaan, ja koska he toivoivat pääsevänsä Peloponneesolaisten johtajiksi. Sillä tähän aikaan pidettiin Lakedaimonia vallan vähäpätöisenä, ja sitä halveksittiin sen kärsimien tappioiden takia, jota vastoin kaikki kunnioittivat Argolaisia, koska eivät olleet ottaneet osaa Ateenalaisia vastaan käytyyn sotaan, vaan hyvässä sovussa kumpaisenkin kanssa olivat hyötyneet siitä. Argolaiset ottivat siis liittoonsa ne Helleeniläis-kaupungit, jotka siihen olivat halukkaita.

Ensimmäisinä liittyivät Argolaisiin Mantinealaiset, peläten Lakedaimonilaisia, koska Mantinealaiset olivat valloittaneet osan Arkadiaa, Attikalaisen sodan vielä kestäessä, eivätkä luulleet Lakedaimonilaisten suvaitsevan heidän pitää sitä hallussaan, kun pääsisivät rauhaan. Sentakia he mielellään kääntyivät Argolaisten puoleen, pitäen Argolaisten kaupunkia mahtavana ja Lakedaimonilaisia kohtaan aina vihamielisenä, ja koska se sitäpaitsi oli kansanvaltainen, kuten he itsekin. Mantinean luovuttua, syntyi muuallakin Peloponneesoksessa se mielipide, että heidän oli tehtävä samaten, koska sitäpaitsi arvelivat Mantinealaisten nousseen kapinaan, syystä että he ehkä tiesivät jotakin enemmän kuin muut, ja koska he kantoivat vihaa Lakedaimonilaisia kohtaan monestakin syystä, mutta varsinkin siitä, että oli kirjotettu sopimuksiin Ateenalaisten kanssa, että nämät molemmat kaupungit saisivat yksin tuumin lisätä tahi poistaa sopimuksista, mitä he katsoivat hyväksi. Tämä pykälä teki Peloponneesolaiset enin levottomiksi ja herätti heissä epäluuloa, että Lakedaimonilaiset Ateenalaisten avulla koettaisivat tehdä heidät alamaisikseen. Heistä olisi oikeus muutosten tekemiseen sopimuksissa pitänyt riippua kaikkien liittolaisten suostumuksesta. Pelosta riensivät siis useimmat Peloponneesoksen kaupungit, kukin puolestaan, liittoutumaan Argolaisiin.

Kun Lakedaimonilaiset huomasivat levottomuuden Peloponneesoksessa ja Korintolaisten olevan sen alkuunpanijoina, ja että nämät itse miettivät liittoutua Argolaisiin, lähettivät he sanansaattajia Korintokseen, estääksensä tätä aikomusta. He nuhtelivat Korintolaisia kaiken tämän aikaansaamisesta ja heidän aikeestaan luopua heistä ja liittyä Argolaisiin. He väittivät, että Korintolaiset rikkoivat valansa, ja että he jo siinä olivat menetelleet väärin, kun eivät hyväksyneet sopimuksia Ateenalaisten kanssa, vaikka oli päätetty, että liittolaisten enemmistön äänestys oli hyväksyttävä, ellei tätä päätöstä vastaan olisi mikään este jumalien tahi kansallissankarien puolesta.

Korintolaiset olivat ennaltaan kutsuneet kokoon kaikki ne liittolaiset, jotka eivät hyväksyneet sopimuksia, ja kaikkien niiden läsnäollessa väittivät he, etteivät he olleet loukanneet oikeutta. He eivät kuitenkaan suorastaan tuoneet esiin, etteivät he sopimuksen mukaan Ateenalaisilta olleet saaneet takaisin Solleionia ja Anaktorionia, eivätkä liioin muita seikkoja, joissa he olivat joutuneet sorronalaisiksi, vaan käyttivät verukkeena, etteivät tahtoneet hyljätä Trakialaisia liittolaisiansa. He sanoivat yksityisesti vannoneensa näille liiton, kun he Potidaialaisten kanssa ensin kapinoivat, ja uudistaneensa tämän valansa. He kielsivät siis loukanneensa liittolaisten valoja, jos he eivät hyväksyneet Ateenalaisten kanssa tehtyä sopimusta. Sillä ei olisi ollut valanmukaista, lausuivat he, jos he olisivat hyljänneet nämät, kun he olivat vannoneet uskollisuutta jumalien edessä. Sopimuksissahan sanottiin: "ellei olisi estettä jumalien tahi kansalaissankarien puolesta", ja tämä näytti heistä esteeltä jumalien puolesta.

Näin puhuivat he vanhoista valoista. Argolaisesta liitosta sanoivat he tulevansa neuvottelemaan ystäviensä kanssa ja tekevänsä sen, mikä kohtuullista oli. Tämän kuultuaan palasivat Lakedaimonilaisten lähettiläät kotia. Argoksesta sattui myöskin lähettiläitä olemaan Korintoksessa, ja he kehottivat Korintolaisia viipymättä liittymään heihin. Korintolaiset kutsuivat heitä saapumaan ensimmäisiin Korintoksessa pidettäviin kokouksiin.

Eeliksestäkin saapui heti tämän jälkeen lähettiläitä, jotka ensin, kuten oli määrätty, solmivat liiton Korintolaisten kanssa ja sieltä lähtivät Argokseen, jossa he tulivat Argolaisten liittolaisiksi. Sillä Eeliläiset olivat riitautuneet Lakedaimonilaisten kanssa Lepreonin takia. Kun nimittäin kerran oli sota syttynyt muutamien Arkadian kaupunkien ja Lepreonilaisten välillä, ja Eeliläiset Lepreonilaisten pyynnöstä olivat tulleet näitten avuksi, ehdoilla että he saisivat palkinnoksi puolen Lepreonilaisten maasta, niin Eeliläiset sodan loputtua jättivät maan Lepreonilaisille viljeltäväksi, ehdoilla että Lepreonilaiset maksaisivat talentin Olympialaiselle Zeykselle. He suorittivatkin säännöllisesti veron aina Attikan sodan syttymiseen saakka. Mutta kun he sitten lakkasivat maksamasta tätä, syyttäen sodan rasituksia, niin pakottivat heitä Eeliläiset siihen. Lepreonilaiset kääntyivät silloin Lakedaimonilaisten puoleen. Mutta koska Eeliläiset eivät pitäneet Lakedaimonilaisia puolueettomina tuomareina, eivät he näitä hyväksyneet välittäjiksi, vaan hävittivät Lepreonilaisten maata. Tästä huolimatta julistivat Lakedaimonilaiset Lepreonilaiset itsenäisiksi, ja julistivat päätöksessään, että Eeliläiset olivat tehneet väärin. Koska Eeliläiset eivät välittäneet tästä päätöksestä, lähettivät Lakedaimonilaiset Lepreonilaisten suojaksi osaston raskasaseisia. Koska Eeliläiset tämän tapahduttua arvelivat Lakedaimonilaisten ottaneen liittoonsa heistä luopuneen kaupungin ja siten loukanneen sopimukset, joissa sanottiin, että jokainen Attikan sodan loputtua saisi pitää hallussaan, mitä hän sen kestäessä oli valloittanut, niin he katsoivat itsensä loukattuina oikeutetuiksi luopumaan Lakedaimonilaisista, ja liittyivät Argokseen, jonka kanssa he, kuten sanottu, solmivat liiton. Korintolaiset liittyivät niinikään heti tämän jälkeen Argolaisiin, ja niin myöskin Kalkidilaiset Trakian rantamailla. Vaikka Boiootialaiset ja Megaralaiset olivat samaa mieltä, niin he kuitenkin pysyivät levollisina, koska Lakedaimonilaiset heitä kohtelivat ystävällisesti, ja koska he pitivät Argolaisten kansanvallan itselleen vähemmän soveltuvana, kuin Lakedaimonilaisen hallitusmuodon, kun heillä itsellään vallitsi harvainvalta.

Tänä kesänä valloittivat Ateenalaiset piirityksellä samaan aikaan Skioonee nimisen kaupungin, surmasivat sen kaikki täysikasvaneet miehet, ja tekivät orjiksi naiset ja lapset, ja jättivät alueen Plataialaisille viljeltäväksi. Delolaiset veivät he takaisin kotimaahan sekä sodassa kärsineiden tappionsa että Deloksen jumalan käskyn johdosta.

Fookilaiset ja Lokrilaiset alkoivat tähän aikaan sotia keskenään. Korintolaiset ja Argolaiset, jotka nyt olivat liittolaisia, tulivat Tegeaan yllyttääksensä sitä luopumaan Lakedaimonilaisista, koska he pitivät tämän kaupungin sangen tärkeänä, ja koska arvelivat koko Peloponneesoksen liittyvän heihin, jos vain Tegea sen tekisi. Mutta kun Tegealaiset lausuivat, ettei heillä ollut mitään Lakedaimonilaisia vastaan, niin Korintolaiset, jotka tähän saakka olivat olleet sangen innokkaita toimessaan, laimentuivat harrastuksissaan, koska pelkäsivät, etteivät ketkään muutkaan yhtyisi heihin. He kääntyivät kuitenkin Boiootialaisten puoleen, pyytäen heitä rupeamaan Korintolaisten ja Argolaisten liittolaisiksi ja muutenkin toimimaan yksin tuumin heidän kanssansa. Boiootialaiset ja Ateenalaiset olivat vähän viidenkymmenenvuotisen sopimuksen solmimisen jälkeen tehneet aselevon keskenään kymmenen päivän irtisanomisajalla. Korintolaiset kehottivat Boiootialaisia seuraamaan heitä Ateenaan, hankkiaksensa heille samoja ehtoja, kuin oli myönnetty Boiootialaisille, mutta sanomaan irti aselevon, elleivät Ateenalaiset tähän vaatimukseen suostuisi, sekä myöhemmin olemaan tekemättä liittoa heidän kanssansa ilman Korintolaisten suostumusta. Boiootialaiset pyysivät heitä odottamaan Argolaisten sopimuksien suhteen, mutta seurasivat heitä kuitenkin Ateenaan. Ateenalaiset eivät suostuneet Korintolaisten ehdotukseen, vaan vastasivat, että Korintolaiset olivat sopimuksiin osallisina, jos vain olivat Lakedaimonilaisten liittolaisia. Boiootialaiset eivät kuitenkaan tämän johdosta sanoneet irti sopimuksia, vaikka Korintolaiset heitä tähän kehottivat, syyttäen heitä lupaustensa peruuttajiksi. Korintolaisten ja Ateenalaisten välillä oli siis aselepo ilman mitään säännöllistä sopimusta.

Sinä kesänä tekivät Lakedaimonilaiset koko sotavoimallaan Pausaniaan pojan kuninkaansa Pleistoanaksin johdolla sotaretken Arkadian Parrasilaisia vastaan, jotka olivat Mantinealaisten alamaisia, ja jotka kapinaan noustuaan olivat kutsuneet Lakedaimonilaiset avukseen. Jos vain voisivat, aikoivat Lakedaimonilaiset samalla hävittää Kypselon linnotuksen, jonka Mantinealaiset olivat rakentaneet Parrasilaisten maahan, ja josta he vartiojoukon avulla pitivät silmällä Lakooniassa sijaitsevaa Skiritistä. Lakedaimonilaiset hävittivät Parrasilaisten aluetta, mutta Mantinealaiset jättivät kaupunkinsa Argolaisten huostaan ja valvoivat itse liittolaismaata. Mutta kun he eivät kyenneet sekä pelastamaan Kypselon linnaa että samalla Parrasilaisten kaupunkeja, niin vetäytyivät he takaisin. Julistettuansa Parrasilaiset riippumattomiksi ja revittyänsä linnoituksen, palasivat Lakedaimonilaiset kotiin.

Kun sinä kesänä Klearidas rauhan tehtyään Trakiassa toi kotiin ne soturit, jotka Brasidaan johdolla olivat lähteneet sotaan, niin päättivät Lakedaimonilaiset vapauttaa ne Heilootit, jotka Brasidaan johdolla olivat ottaneet osaa sotaan, ja sallia heidän asettua asumaan, mihin vain halusivat. Vähää tämän jälkeen antoivat he heille ja Neodamoodeille asunnoksi Lakoonikan ja Eeliksen rajalla sijaitsevan Lepreonin, koska he jo ennaltaan olivat epäsovussa Eeliläisten kanssa. Mutta koska he pelkäsivät, että saarelta palanneet soturit, jotka jätettyänsä aseensa olivat joutuneet vangeiksi, arvellen joutuvansa häväistyksen alaisiksi tämän onnettomuuden takia, ryhtyisivät salavehkeisiin, jos saisivat pysyä täysissä kansalaisoikeuksissaan, moniaat heistä kun olivat valtionviroissa, niin riistettiin heiltä oikeus hoitaa valtion virkoja, kuten myöskin pätevyys tehdä myynti- ja ostosovintoja. Myöhemmin saivat he kuitenkin täydet kansalaisoikeudet takaisin.

Sinä kesänä vallottivat Diktidiläiset Ateenalaisten Atoos-vuorella sijaitsevan Tyssos nimisen liittokaupungin. Koko tämän kesän pitivät Ateenalaiset ja Peloponneesolaiset kanssakäymistä toistensa kanssa, mutta Ateenalaisissa ja Lakedaimonilaisissa syntyi kuitenkin heti sopimuksen solmittuaan keskinäistä epäluuloa, koskeivät luovuttaneet toisillensa määrättyjä paikkakuntia. Lakedaimonilaiset eivät ensimmäisinä, vaikka niin oli määrätty, luovuttaneet Amfipolista eivätkä muitakaan kaupunkeja eivätkä liioin olleet taivuttaneet Trakian rannikolla asuvia liittolaisiansa, yhtävähän kuin Boiootialaisia ja Korintolaisiakaan, hyväksymään sopimuksia, aina vain väittäen, että he kyllä Ateenalaisten avulla pakottaisivat heitä tähän, jos eivät muutoin suostuisi. He olivat suullisesti määränneet ajan, jonka jälkeen ne, jotka eivät suostuneet sovintoihin, katsottaisiin molempien vihollisiksi. Mutta kun Ateenalaiset näkivät, etteivät Lakedaimonilaiset panneet toimeen mitään tästä, niin syntyi heissä epäluulo, että Lakedaimonilaisilla oli paha mielessä, niin etteivät hekään luovuttaneet Pylosta, Lakedaimonilaisten tätä vaatiessa, vaan vieläpä katuivat, että olivat päästäneet saarella vangitut miehet. He pitivät myöskin hallussaan muut paikkakunnat, siksi kuin Lakedaimonilaisetkin heille luovuttaisivat sopimuksissa määrätyt kaupungit. Lakedaimonilaiset puolestaan väittivät tehneensä, mitä mahdollista oli. "Hehän olivat luovuttaneet kaikki hallussaan olevat Ateenalaiset vangit, palauttaneet soturinsa Trakiasta ja muutenkin tehneet kaikki voitavansa. Heidän vallassaan ei ollut jättää takaisin Amfipolista, väittivät he, kuten myöskin että he koettaisivat saada Boiootialaiset ja Korintolaiset yhtymään liittoon ja luovuttamaan Panaktonin sekä päästämään vapaiksi ne Ateenalaiset, jotka olivat Boiootialaisten vallassa." Puolestaan vaativat Lakedaimonilaiset, että Pylos annettaisiin heille takaisin, tahi ainakin että Ateenalaiset kutsuisivat pois Messeenialaiset ja Heilootit sieltä, samaten kuin hekin olivat kutsuneet soturinsa Trakiasta. Jos haluaisivat, voisivat Ateenalaiset itse valvoa tätä paikkakuntaa. Pitkien keskustelujen jälkeen suostuivat Ateenalaiset viemään Pyloksesta Messeenialaiset, Heilootit ja kaikki muut, jotka Lakoonikasta olivat paenneet sinne. Nämät saivat asuntopaikakseen Kranionin Kefalleeniassa.

Tänä kesänä pitivät Ateenalaiset ja Lakedaimonilaiset keskenänsä rauhassa kanssakäymistä.

Seuraavana talvena, jolloin hallitsivat toiset eforit, kuin ne, joiden hallitessa sopimukset tehtiin, joita muutamat uusista eforeista puolestaan vastustivat, saapui Lakedaimoniin lähettiläitä liittolaisilta, ja myöskin Ateenasta, Boiootiasta ja Korintosta. Kun eivät pitkät keskustelut johtaneet mihinkään sovintoon, niin tekivät lähettiläät lähtöä. Silloin eforit Kleobuulos ja Ksenarees, jotka kaikin voimin koettivat saada sopimukset puretuiksi, keskustelivat yksityisesti Boiootialaisten ja Korintolaisten kanssa, kehottaen heitä ennen kaikkea yksimielisyyteen. He kehottivat Boiootialaisia ensin tekemään liiton Argoksen kanssa ja itse liittymään Lakedaimonilaisiin, jonka jälkeen he koettaisivat saada Argolaisetkin liittoon, väittäen että Boiootialaiset siten paraiten pääsisivät Ateenalaisten liittoon yhtymästä. He sanoivat, että Lakedaimonilaisille oli suuriarvoista saada Argolaiset ystävikseen ja liittolaisikseen, ennenkuin riitaisuudet uudestaan syttyisivät Ateenalaisten ja heidän välillänsä ja sopimukset purettaisiin, ja että Boiootialaiset kyllä käsittäisivät Lakedaimonilaisten haluavan Argolaisia ystävikseen, koska tietysti sota ulkopuolella Peloponneesosta siten kävisi heille helpommaksi. Lakedaimonilaiset pyysivät heitä kuitenkin luovuttamaan Panaktonin Lakedaimonilaisille, jotta he siten ehkä saisivat Pyloksen takaisin, joka heitä suuresti auttaisi sodassa Ateenalaisia vastaan.

Kun Boiootialaiset ja Korintolaiset Ksenarekselta ja Kleobuulokselta kuten myöskin muilta Lakedaimonilaisilta ystäviltään olivat saaneet nämät viestit hallitukselleen, lähtivät he kumpaisetkin matkalleen. Mutta kaksi Argoksen korkeimmista vallanpitäjistä tavotteli heitä tiellä, ja kun olivat tavanneet heidät, ottivat he puheeksi, rupeaisivatko Boiootialaiset Argolaisten liittolaisiksi samoin kuin Korintolaiset, Eeliläiset ja Mantinealaiset. Jos tämän tekisivät, voisivat he muka yhdestä tuumin vaaratta käydä sotaa ja sopia Lakedaimonilaisten tahi minkä muun valtion kanssa tahansa mielin määrin. Tästä mieltyivät Boiootialaisten lähettiläät suuresti, sillä nämäthän pyysivät aivan samaa, kuin Lakedaimonilaiset olivat käskeneet heidän sanoa. Argolaisten huomattua, että heidän ehdotuksensa oli Boiootialaisille mieluinen, lupasivat he poistuessaan toimittaa lähettiläitä Boiootialaisten luokse. Saavuttuansa kotia ilmaisivat lähettiläät boiootarkeille Lakedaimonilaisten ja matkalla tavattujen Argolaisten viestit. Boiootarkeille olivat nämät viestit sitä mieluisammat, koska heidän Lakedaimonilaiset ystävänsä kehottivat heitä toimimaan samoin kuin Argolaisetkin. Vähää myöhemmin saapui lähettiläitä Argoksesta, toistaen kehotukset. Boiootarkit hyväksyivät heidän ehdotuksensa ja lupasivat heidän lähtiessään toimittaa miehiä Argokseen keskustelemaan liitosta.

Boiootarkkien, Korintolaisten, Megaralaisten ja Trakialaisten lähettiläiden mielestä olivat nyt keskinäiset valat vannottavat, että tuli tarpeen vaatiessa puollustaa vaaraan joutunutta, kuten myöskin ettei saanut alottaa sotaa eikä tehdä rauhaa ilman yhteistä suostumusta, ja että näin ollen Boiootialaiset ja Megaralaiset, jotka tässä suhteessa olivat yksimielisiä, solmisivat liiton Argolaisten kanssa. Mutta ennenkuin valat vannottiin, ilmottivat boiootarkit asian Boiootialaisten nelimiehiselle neuvostolle, jolla on päätösvalta kaikissa asioissa, kehottaen liiton solmimiseen kaikkien niiden kaupunkien kanssa, jotka niin halusivat. Mutta neuvoston jäsenet eivät hyväksyneet tätä ehdotusta, koska pelkäsivät loukkaavansa Lakedaimonilaisia, jos ottaisivat liittoonsa näistä luopuneet Korintolaiset. Sillä boiootarkit eivät olleet ilmaisseet neuvostolle Lakedaimonissa vallitsevia mielipiteitä, ja että eforit Kleobuulos ja Ksenarees sekä muut sikäläiset ystävät olivat kehottaneet heitä ensin tekemään liiton Argolaisten ja Korintolaisten kanssa ja sittemmin yhdessä näiden kanssa yhtymään Lakedaimonilaisiin, koska he arvelivat, ettei neuvosto kuitenkaan äänestäisi muuten kuin heidän ehdotuksensa mukaisesti, jos kohtakaan eivät tästä mitään ilmottaneet. Kun asiat näin sortuivat, lähtivät Korintolaiset ja Trakialaiset lähettiläät tyhjin toimin pois. Mutta boiootarkit, jotka olivat koettaneet saada aikaan liiton heidän ja ehkäpä Argolaistenkin kanssa, eivät tästä lähtien neuvostolle puhuneet mitään Argolaisista, eivätkä liioin toimittaneet luvattua lähetystöä heidän tykönsä, vaan kotvan aikaa ei näistä seikoista ensinkään tuumittu.

Tänä talvena valloittivat Olyntolaiset väkirynnäköllä Meekybernan, jossa oli Ateenalainen varustusväki. Ateenalaisten ja Lakedaimonilaisten keskusteluiden jatkuessa toivoivat Lakedaimonilaiset yhä saavansa Ateenalaisilta Pyloksen takaisin, jos vaan voisivat taivuttaa Boiootialaisia luovuttamaan Panaktonin Ateenalaisille. Sentähden pyysivät he lähettiläiden kautta Boiootialaisia jättämään heille Panaktonin ja heidän hallussaan olevat Ateenalaiset vangit, jotta sen sijasta saisivat Pyloksen. Mutta Boiootialaiset eivät suostuneet tähän pyyntöön, elleivät Lakedaimonilaiset heidän kanssansa tekisi samallaista sopimusta, kuin Ateenalaisten kanssa. Lakedaimonilaiset kyllä käsittivät tekevänsä vääryyttä Ateenalaisille, koska oli sanottu, ettei kumpikaan liittolaisista saisi ilman toisen suostumusta tehdä rauhaa eikä ryhtyä sotaan ketäkään vastaan; mutta koska he halusivat saada Panaktonin käsiinsä, jotta siten saisivat Pyloksen takaisin, ja kun Boiootialais-ystävät kaikin voimin koettivat saada sopimukset puretuiksi, yhtyivät he liittoon kevättalvella.

Tähän loppui yhdestoista vuosi tätä sotaa.

Kun seuraavan kevään alussa eivät saapuneet Boiootialaisten lähettiläät, joita nämät olivat luvanneet lähettää, ja kun saatiin tieto Panaktonin muurien repimisestä, ja että Boiootialaiset olivat tehneet yksityisen sovinnon Lakedaimonilaisten kanssa, niin syntyi Argolaisissa pelko, että jäisivät yksin ilman liittolaisia, ja että kaikki liittolaiset yhtyisivät Lakedaimonilaisiin. Sillä he arvelivat, että Lakedaimonilaiset olivat yllyttäneet Boiootialaisia hävittämään Panaktonin ja yhtymään Ateenalaiseen liittoon, ja että Ateenalaiset olivat tietäneet tästä, joten heillä ei enää olisi tilaisuutta pääsemään liittoon Ateenalaisten kanssa, jota vastoin he tähän saakka olivat toivoneet voivansa liittyä Ateenalaisiin, jos erimielisyyden syntyessä sopimukset Lakedaimonilaisten kanssa purettaisiin. Tästä toivottomina ja peloissaan, että heidän samalla aikaa täytyisi sotia Lakedaimonilaisia, Tegealaisia, Boiootialaisia ja Ateenalaisia vastaan, lähettivät he nyt, vaikka eivät ennen olleet hyväksyneet Lakedaimonilaisten sopimusehdotuksia, koska olivat toivoneet pääsevänsä Peloponneesoksen johtajiksi, mitä kiiruumman kautta sanansaattajina Lakedaimoniin Eystrofoksen ja Aisoonin, jotka he pitivät siellä enin suosittuina, arvellen saavansa elää rauhassa, miten asiat kävisivätkään, kun olivat tehneet liiton Lakedaimonilaisten kanssa.

Saavuttuansa perille, ryhtyivät lähettiläät keskusteluihin Lakedaimonilaisten kanssa ehdoista, joilla heille sopimus suotaisiin. Ensiksi ehdottivat Argolaiset, että jollekin kaupungille tahi yksityiselle annettaisiin ratkaisuvalta Kynosuurian alueesta, josta rajapaikasta heidän välillänsä alituisesti oli ollut riita, koska siinä sijaitsi Tyrean ja Anteenan kaupungit, ja koska Lakedaimonilaiset sitä viljelivät. Mutta kun Lakedaimonilaiset eivät halunneet kajota tähän asiaan, vaan sanoivat, että Argolaiset saisivat liittyä heihin samoin kuin ennenkin, niin Argolaiset lähettiläät saivat Lakedaimonilaisia kuitenkin suostumaan, että rauha tehtäisiin 50 vuodeksi sillä välipuheella, että kumpaisellakin, Lakedaimonilaisilla ja Argolaisilla, oli oikeus kuten ennenkin taistelun jäätyä ratkaisematta vaatimaan toista sotaan mainitusta maasta, jos ei vastustajaa rasittaisi sota tahi tauti, mutta ettei ollut luvallista ajaa toista takaa edemmäs kuin vastustajan rajalle. Tämä oli ensin Lakedaimonilaisten mielestä hulluutta, mutta koska kaikin tavoin koettivat saada Argolaiset ystävikseen, suostuivat he tähän ehdotukseen ja vahvistivat liiton kirjallisesti. Kuitenkin kehottivat heitä Lakedaimonilaiset ennen lopullista ratkaisua esittämään asian Argoksen kansalle, ja jos se kansalle oli mieluinen, saapumaan valan vannomista varten Hyakintos-juhliin. Tämän päätettyään palasivat lähettiläät kotia.

Argolaisten ollessa näissä toimissa, saapuivat Lakedaimonilaisten lähettiläinä Andromedees, Faidimos ja Antimenidas pyytämään Boiootialaisia luovuttamaan Panaktonin ja päästämään vapaiksi Ateenalaiset vangit jättääksensä ne Ateenalaisille. Mutta he tapasivat Panaktonin Boiootialaisten hävittämänä, johon nämät ilmottivat syyksi, että Ateenalaiset ja Boiootialaiset tästä asiasta syntyneiden eripuraisuuksien takia ennen muinoin olivat tehneet valalla vahvistetut sopimukset, ettei kumpainenkaan saisi asua tässä paikkakunnassa, vaan että he viljelisivät sitä yhteisesti. Mutta ne vangitut Ateenalaiset miehet, jotka olivat Boiootialaisten hallussa, annettiin Andromedeelle ja hänen tovereillensa, jotka veivät heidät Ateenalaisten huostaan. He kertoivat myöskin Panaktonin hävittämisestä, arvellen siten luovuttaneensa sen Ateenalaisille, koskei siellä enää löytynyt yhtäkään Ateenalaisten vihollista. Tämän kuultuansa, suuttuivat Ateenalaiset suuresti, arvellen Lakedaimonilaisten Panaktonin hävittämisellä kovasti loukanneen heitä, koska näiden olisi tullut jättää kaupunki heille hyvässä kunnossa, ja senkin takia, että olivat tehneet yksityisen liiton Boiootialaisten kanssa, vaikka sopimuksissa oli sanottu, että yhteisesti pakotettaisiin kieltäviä yhtymään liittoon. Tarkasteltuansa missä muussa suhteessa Lakedaimonilaiset olivat loukanneet sopimuksia, pitivät he itsensä petettyinä, jonka tähden he vastasivat vallan röyhkeästi lähettiläille ja antoivat heidän mennä matkoihinsa.

Kun Lakedaimonilaiset näin suuresti riitaantuivat Ateenalaisten kanssa, toimivat ne Ateenan miehet, jotka halusivat saada sopimukset puretuiksi, kaikin voimin. Näiden joukossa oli m.m. Kleiniaan poika Alkibiadees, mies, jota kyllä muissa kaupungeissa olisi pidetty liian nuorena, mutta jota esi-isiensä ansioiden johdosta suuresti kunnioitettiin kotikaupungissaan. Hänestä oli etuisampi lähestyä Argolaisia, mutta syynä tähän hänen nurjamielisyyteensä Lakedaimonilaisia kohtaan oli osaksi loukattu itserakkaus, koska sopimukset Lakedaimonilaisten kanssa olivat solmitut Niikiaan ja Lakeen kautta, syrjäyttämällä hänet hänen nuoruuteensa katsoen, ja koska ei oltu otettu huomioon hänen entistä kesti-ystävyyttänsä. Tämän kesti-ystävyyden oli hänen iso-isänsä sanonut irti, mutta hän oli aikonut uudistaa sen ajamalla saarella vangittujen miesten asiaa. Katsoen itsensä kaikin puolin syrjäytetyksi, moitti hän ennen tehtyjä sitoumuksia, koskeivät muka Lakedaimonilaiset olleet luotettavia, vaan väitti heidän liittoutuneen Ateenalaisiin, jotta vetäisivät Argolaiset pois Ateenalaisista, hyökätäksensä sitten yksin jääneiden Ateenalaisten kimppuun. Kun nyt eripuraisuus oli syntynyt, lähetti hän heti sanan Argolaisille, kehottaen heitä yhdessä Mantinealaisten ja Eeliläisten kanssa viipymättä saapumaan Ateenaan solmiaksensa liiton, koska muka siihen oli mukava tilaisuus, ja ilmotti kaikin voimin kannattavansa heitä.

Kuultuansa tämän ja saatuansa tietää, että liitto Boiootialaisten kanssa oli tehty Ateenalaisten suostumuksetta, ja että Lakedaimonilaiset päin vastoin olivat joutuneet kiivaaseen eripuraisuuteen Ateenalaisten kanssa, eivät Argolaiset välittäneet Lakedaimoniin sopimuksia varten toimitetuista lähettiläistään, vaan käänsivät mielensä Ateenalaisiin, arvellen Ateenan olevan heille vanhastaan ystävällisen ja kansanvaltaisen, kuten heidän oma kaupunkinsakin, sekä että se, koska sillä oli laivasto, kyllä voisi heitä puollustaa sodan syttyessä. He lähettivät siis heti miehiä Ateenalaisten luokse liiton solmiamista varten, kuten myöskin Eeliläiset ja Mantinealaiset. Ateenaan saapuivat niinikään Lakedaimonista kiiruudella lähettiläinä Filokaridas, Leoon ja Endios, joiden arveltiin olevan Ateenalaisten enin suositut Lakedaimonilaiset, koska Lakedaimonilaiset pelkäsivät, että Ateenalaiset vihoissaan solmisivat liiton Argolaisten kanssa. Viimeksimainituiden lähettiläiden tulisi myöskin vaatia Pylosta Panaktonin edestä, sekä selittää liittoa Boiootialaisten kanssa osottamalla, ettei sillä suinkaan tarkotettu vahingoittaa Ateenalaisia.

Kun nämät puhuivat tästä neuvostossa, sanoen saapuneensa täysin valtuutettuina sovittamaan kaikki erimielisyydet, niin nousi Alkibiadeessa pelko, että he, jos samaa ilmottaisivat kansalle, saisivat sen hylkäämään liiton Argolaisten kanssa. Hän keksi nyt seuraavan keinon: Hän vakuutti lujasti heille, että hän hankkisi heille Pyloksen takaisin, ja että kaikki muutkin riitaisuudet sovitettaisiin, jos he kieltäisivät kansankokouksessa olevansa täysin valtuutetuita; että hän yhtä kiivaasti taivuttaisi kansan suostumaan tähän, kuin hän siihen saakka oli sitä vastustanut. Täten tahtoi hän poistaa heitä Niikiaasta, ja saada kansaa pitämään heitä kelvottomina miehinä, joilla ei ollut mitään hyvää mielessä, eikä puheessaan mitään totta, saadaksensa täten aikaan liiton Argolaisten, Eeliläisten ja Mantinealaisten kanssa. Ja niin kävikin. Sillä kun heiltä kansankokouksessa kysyttiin, kielsivät he olevansa täysin valtuutetuita, siis toisin, kuin neuvostossa olivat puhuneet. Tästä suuttuivat Ateenalaiset ankarasti ja uskoivat yhä mieluummin Lakedaimonilaisia soimaavaa Alkibiadesta, ja olivat heti valmiina päästämään Afgolaisia ja heidän tovereitansa puheillensa sekä tekemään liittoa heidän kanssansa. Mutta maanjäristyksen tapahtuessa kokouksen kestäessä, lykättiin päätös toistaiseksi.

Vaikka Niikias huomasi itsensä ja Lakedaimonilaiset petetyiksi lähettiläiden ilmotettua, etteivät he olleet pätevästi valtuutetuita, niin hän kuitenkin seuraavassa kokouksessa väitti, että tuli pysyä Lakedaimonilaisten ystävinä ja olla lähettämättä sanansaattajia Argolaisten luokse, kunnes saataisiin tieto, mitä Lakedaimonilaiset itse ajattelivat asiasta. Ateenalaisille sanoi hän sodan lykkäämisen olevan hyödyksi, mutta Argolaisille haitaksi. Sillä koska Ateenalaisten asiat olivat hyvällä kannalla, tuli heidän koettaa ylläpitää tätä hyvinvointia mitä suurimmalla huolella; Argolaisten huonolle asemalle oli sitä vastoin sodan syttyminen mitä nopeimmin erinomainen onnen sattuma. Hän saikin kansan toimittamaan lähettiläitä ja hänet itsensä yhdeksi näistä, jotka pyytäisivät Lakedaimonilaisia, jos heillä oli hyvä mielessä, luovuttamaan Ateenalaisille Panaktonin hyvässä kunnossa ja Amfipoliin, kuten myöskin purkamaan liiton Boiootialaisten kanssa, jos eivät viimeksimainitut yhtyisi liittoon, koska oli määrätty, ettei saanut tehdä sovintoa kenenkään kanssa ilman molemminpuolista sopimusta. Lähettiläiden tuli niinikään ilmottaa, että Ateenalaisetkin, jos olisivat tahtoneet tehdä vääryyttä, olisivat voineet tehdä Argolaiset liittolaisikseen, koska näiden lähettiläät juuri sitä varten olivat saapuneet. Kaikkea muutakin, josta heillä oli valittamisen syytä, antoivat he Niikiaan ja hänen lähettilästoveriensa ilmotettavaksi. Kun nämät lähettiläät, saavuttuansa Lakedaimoniin, ilmottivat vaatimuksensa ja viimeksi sanoivat, että Ateenalaiset tekisivät liiton Argolaisten ja heidän puoluelaistensa kanssa, jos eivät Lakedaimonilaiset, Boiootialaisten kieltäytyessä yhtymästä liittoon, purkaisi näiden kanssa tekemää liittoa, niin kieltäytyivät Lakedaimonilaiset efori Ksenareen ja hänen henkiheimolaistensa kehotuksesta luopumasta Boiootialaisista, mutta he uudistivat kuitenkin valat Niikiaan pyynnöstä. Sillä Niikias pelkäsi, kuten myöskin tapahtui, joutuvansa panettelun alaiseksi, jos hän aivan ilman mitään tuloksia palaisi kotia, koska hän muka oli syypää sopimuksien solmimiseen Lakedaimonilaisten kanssa. Kun Ateenalaiset, lähettiläiden palattua, kuulivat, etteivät he olleet Lakedaimonissa saaneet mitään aikaan, suuttuivat he kovasti, ja pitivät itsensä suuresti loukattuina, jonka tähden he, koska Argolaiset puoluelaisilleen Alkibiadeen kehotuksesta olivat läsnä, tekivät liiton heidän kanssansa seuraavilla ehdoilla:

"Ateenalaiset tekevät sekä omasta että liittolaistensa puolesta, vilpittä ja petoksetta niin hyvin mailla kuin merellä, sadaksi vuodeksi sovinnon Argolaisten, Mantinealaisten ja Eeliläisten kanssa seuraavilla ehdoilla:"

"Kielletty olkoon Argolaisten, Mantinealaisten ja EeliIäisten kuten myöskin heidän liittolaistensa käydä aseilla Ateenalaisten ja heidän liittolaistensa kimppuun, ja samaten Ateenalaisten ja heidän liittolaistensa käydä aseilla Argolaisten, Mantinealaisten ja Eeliläisten tahi heidän liittolaistensa kimppuun minkäänlaisilla verukkeilla. Ateenalaiset, Argolaiset, Mantinealaiset ja Eeliläiset ovat liittolaisia sadaksi vuodeksi seuraavilla ehdoilla:"

"Jos vihollinen hyökkää Ateenalaisten maahan, niin tulee Argolaisten, Mantinealaisten ja Eeliläisten välittömästi heidän pyynnöstänsä avustaa heitä voimiensa mukaan mitä tukevimmin. Jos vihollinen poistuessaan hävittää maata, niin on hyökkäävä kaupunki katsottava Argolaisten, Mantinealaisten ja Eeliläisten yhtä hyvin kuin Ateenalaisten viholliseksi ja kaikkien mainituiden kaupunkien sodalla kohdeltavaksi, eikä yksikään mainituista kaupungeista saa tehdä rauhaa tämän kaupungin kanssa ilman yhteistä suostumusta."

"Niinikään tulee Ateenalaisten voimiensa mukaan auttaa Argolaisia, Mantinealaisia ja Eeliläisiä heidän sitä pyytäessä, jos vihollinen hyökkää heidän maahansa. Jos vihollinen poistuessaan hävittää maata, niin on hyökkäävä kaupunki katsottava Ateenalaistenkin yhtähyvin kuin Argolaisten, Mantinealaisten ja Eeliläisten viholliseksi ja kaikkien mainituiden kaupunkien sodalla kohdeltavaksi, eikä yksikään mainituista kaupungeista saa tehdä rauhaa tämän kaupungin kanssa ilman yhteistä suostumusta."

"Aseelliset joukot ei saa mennessänsä sotaan kulkea näiden kaupunkien enemmän kuin heidän liittolaistensakaan alueen halki tahi meritse ilman Ateenalaisten, Argolaisten, Mantinealaisten ja Eeliläisten suostumusta."

"Kaupunki, joka lähettää pyynnöstä apua, antakoon joukollensa ravintoa 30 päiväksi, siitä päivästä laskien, jolloin se on saapunut apua pyytävään kaupunkiin, kuten myöskin paluumatkalle. Mutta jos sotajoukkoa halutaan käyttää pitempi aika, niin on apua pyytävä kaupunki velvollinen antamaan ylläpidoksi raskaasti ja keveästi varustetulle sotilaalle sekä jousimiehille kolme Aiginalaista obolia miestä varten päivässä, mutta jokaiselle Aiginalaisen drakman."

"Apua pyytävä kaupunki pitäköön ylipäällikkyyttä niinkauan, kuin taistellaan sen alueella; mutta jos kaikki kaupungit päättävät tehdä yhteisen retken, niin on jokaisella vuoroonsa ylipäällikkyys."

"Ateenalaisten on tehtävä vala itsensä ja liittolaistensa puolesta, mutta Argolaisten, Matinealaisten ja Eeliläisten sekä heidän liittolaistensa jokaisen kaupungin erillään. Jokainen paikkakunta vannokoon pyhiä uhria toimittaessaan sitovimman valansa. Vala on tehtävä seuraavin sanoin: 'Pysyn uskollisena liitolle sopimusten mukaan oikeudenmukaisesti vahingottamatta ja vilpittömästi, enkä millään verukkeilla tahi keinottelulla tule sitä loukkaamaan.'"

"Ateenalaisten puolesta vannokoot valan neuvosto ja vallanpitäjät prytaneiden edessä. Argoksessa vannokoot valan kahdeksankymmenkunnan edessä neuvosto, artynit ja kahdeksankymmenkunta. Mantineassa vannokoot valan deemiurgit ja neuvosto sekä muut virastot teoorein ja polemarkkien edessä. Eeliksessä vannokoot valan deemiurgit, ylivirastot ja kuusisatakunta deemiurgien ja tesmofylaksien edessä."

"Uudistamaan valoja lähtekööt Ateenalaiset Argokseen, Mantineaan ja Eelikseen kolmekymmentä päivää ennen Olympialais-juhlia. Argolaiset, Mantinealaiset ja Eeliläiset lähtevät sitä varten Ateenaan kymmenen päivää ennen suuria panateenalais-juhlia."

"Sopimukset rauhasta, valoista ja liittolaisuudesta ovat piirrettävät kivipatsaisiin, jotka Ateenassa pystytetään linnaan, Argoksessa torilla sijaitsevaan Apolloonin pyhäkköön, Mantineassa torilla sijaitsevaan Zeuksen pyhäkköön. Myöskin Olympiassa on pystytettävä yhteisesti vaskinen pylväs ensin vietettävissä Olympialais-juhlissa."

"Jos nämät mainitut kaupungit yksin neuvoin haluavat lisätä jotakin parannusta sopimuksiin, niin olkoon tällä muutoksella laillinen voima."

Täten tehtiin sopimukset ja liitto, mutta Lakedaimonilaisten ja Ateenalaisten keskinäisiä sopimuksia ei kumpaiseltakaan puolelta sanottu irti. Korintolaiset, vaikka olivat Argolaisten liittolaisia, eivät kuitenkaan yhtyneet liittoon. Koska heillä vanhastaan oli liitto Eeliläisten, Argolaisten ja Mantinealaisten kanssa, jonka nojalla heidän tuli sotia ja elää rauhassa samojen kaupunkien kanssa kuin he, niin he eivät vannoneet sopimuksia, vaan sanoivat itsellensä riittävän ennen tehdyn puollustusliiton, joka määräsi, että heidän tuli auttaa toisiaan, kuitenkin velvottamatta heitä hyökkäykseen toistensa avuksi. Korintolaiset siis erosivat liittolaisistaan ja käänsivät uudestaan mielensä Lakedaimonilaisten puoleen.

Sinä kesänä vietettiin ne Olympialais-juhlat, joissa Arkadialainen Androstenees ensi kerran pääsi voittajaksi pankrationissa. Näissä juhlissa eivät Eeliläiset päästäneet Lakedaimonilaisia pyhäkköön uhraamaan ja kilpailemaan, koskeivät olleet suorittaneet niitä sakkoja, joihin Eeliläiset olivat heidät tuominneet Olympialais-lain mukaan, syystä että he muka olivat aseilla ahdistaneet Eeliläisten Fyrkon nimistä linnaa ja Olympialaisen aselevon kestäessä lähettäneet raskasaseisiaan Lepreoniin. Sakot nousivat 2,000 minaan, kahteen minaan jokaista raskasaseista kohti, kuten laki määräsi. Lakedaimonilaiset lähettiläät väittivät sakottamisen laittomaksi sanoen, ettei aselepoa vielä oltu kuulutettu Lakedaimonissa, kun sotajoukko lähetettiin. Mutta Eeliläiset yhä vaan väittivät aselevon heillä jo alkaneen, koska se heillä ensiksi julistettiin, ja että Lakedaimonilaiset olivat ahdistaneet heitä, jotka, luottaen sopimukseen, elivät täydessä rauhassa aavistamatta minkäänlaisia vihollisuuksia. Lakedaimonilaiset vastasivat, ettei enää tarvinnut ilmottaa Lakedaimoniin, jos katsoivat itseään heidän loukkaamiksensa, vaikka eivät arvelleet olevansa syypäät, mutta etteivät vastedes tulisi ahdistamaan heitä. Eeliläiset kuitenkin pysyivät vaatimuksissaan, mutta myöntyivät luopumaan omasta vaatimuksestaan, että Lakedaimonilaiset heille luovuttaisivat Lepreonin, jos vain suorittaisivat jumalalle tulevan osan sakoista.

Kun eivät Lakedaimonilaiset tähän suostuneet, ehdottivat Eeliläiset, että Lakedaimonilaiset, kun eivät suostuneet luovuttamaan Lepreonia heille, jos halusivat saada käyttää pyhäkköä, astuisivat Olympialaisen Zeyksen alttarille ja kaikkien Helleenien edessä vannoisivat vastedes maksavansa sakot. Mutta kun Lakedaimonilaiset eivät suostuneet tähänkään, niin suljettiin he pyhäköstä, uhreista ja kilpailusta. He uhrasivat kotonaan, jota vastoin kaikki muut Helleenit paitsi Lepreonit ottivat osaa yleisiin uhreihin. Koska Eeliläiset kuitenkin pelkäsivät, että Lakedaimonilaiset väkivallalla ottaisivat osaa juhliin, niin he asettivat nuorison vartioimaan aseet kädessä. Argolaiset ja Mantinealaiset lähettivät kumpikin 1,000 miestä ja Ateenalaiset ratsuväkeä, jotka Harpineessä odottivat juhlan alkamista. Mutta juhlia viettävissä vallitsi kuitenkin kova pelko, että Lakedaimonilaiset käyttäisivät väkivaltaa, varsinkin koska juhlatuomarit kilpailussa olivat pieksättäneet Arkesilaoksen poikaa Likasta Lakedaimonista, sentähden että hän, kun hänen hevosensa olivat päässeet voitolle kilpailussa, mutta Boiootialaiset kuitenkin olivat julistetut voittajiksi, koska Lakedaimonilaiset olivat suljetut kilpailusta, oli astunut juhlakentälle ja seppelöinyt ajurinsa, sillä tahtoen osottaa voittavan vaunun olevan hänen. Tämän tähden oltiin vielä enemmän peloissaan ja arveltiin syntyvän levottomuuksia. Mutta Lakedaimonilaiset kuitenkin pysyivät rauhallisina, ja näin vietettiin nämät juhlat häiriöttä.

Korintoon tulivat Dionysos-juhlien jälkeen Argolaiset liittolaisineen pyytämään, että Korintolaiset yhtyisivät heihin. Myöskin Lakedaimonista sattui siellä olemaan läsnä lähettiläitä. Mutta pitkistä keskusteluista ei ollut mitään tulosta, sillä maanjäristys hajotti kaikki osanottajat kotiinsa. Tähän loppui tämä kesä.

Seuraavana talvena oli Trakinin Heerakleialaisilla ottelu Ainianein, Dolopain, Meeliläisten ja muutamien Tessalialaisten heimojen kanssa. Nämät naapurikansat olivat tälle kaupungille vihamielisiä, koska se oli linnotettu ainoastaan heidän uhaksensa, jonka tähden he heti sen perustamisesta saakka olivat sitä vastustaneet ja kaikin tavoin vahingottaneet. Tässä ottelussa voittivatkin he Heerakleialaiset ja viimeksimainituiden päällikkö, Knidoksen poika Ksenarees Lakedaimonista, kaatui siinä, kuten myöskin joukko Heerakleialaisia. Tähän loppui kahdestoista vuosi tätä sotaa.

Heti seuraavan kesän alussa valloittivat Boiootialaiset Heerakleian, koska se muka mainitun ottelun johdosta oli kovin suuressa häviössä, ja karkottivat sieltä Lakedaimonilaisen Hegeesippidaan kelvottomana arkontina. Mutta todellinen syy miksi he vallottivat tämän kaupungin oli pelko, että Ateenalaiset ottaisivat sen haltuunsa, kun Lakedaimonilaiset Peloponneesoksessa vallitsevien levottomuuksien takia eivät olisi kyenneet sitä estämään.

Samana kesänä tuli Kleiniaan poika Ateenalainen Alkibiadees Ateenalaisten päällikkönä Argolaisten ja heidän liittolaistensa avustamana vähäisellä joukolla Ateenalaisia raskasaseisia ja jousimiehiä Peloponneesokseen. Otettuansa seuraansa siellä joukon liittolaisia, kulki hän halki Peloponneesoksen, järjesti liittolaisten seikat ja taivutti Patralaisia rakentamaan muurin aina mereen saakka; itse aikoi hän rakentaa toisen muurin Akaialaiselle Rionille, mutta Korintolaiset, Sikyoonilaiset ja muut, joille tämä muuri olisi ollut haitaksi, estivät häntä väkisin tästä.

Tänä kesänä syttyi sota Epidaurolaisten ja Argolaisten välillä sen uhrin johdosta, jonka Epidaurolaisten olisi muka tullut suorittaa Pytialaiselle Apolloonille laitumien käyttämisestä, mutta jota he eivät olleet maksaneet. Sillä Argolaiset olivat tämän pyhäkön lähimmät vartijat. Huolimatta tästäkin syystä teki Alkibiadeen ja Argolaisten mieli vallottaa Epidaurosta, jos vaan kykenisivät, sekä Korintoksen kurissa pidon tähden, että siitä syystä, että Ateenalaisille Aiginasta oli lyhyempi matka tulla sinne avuksi kuin purjehtiessaan Skyllaionin ympäri. Argolaiset varustautuivat siis hyökkäykseen Epidaurosta vastaan periäksensä heiltä maksun uhreista.

Samoihin aikoihin tekivät myöskin Lakedaimonilaiset koko sotajoukollansa Arkidamoksen pojan kuningas Agiin johdolla sotaretken heidän rajallansa Lykaioniin päin sijaitsevata Leuktraa vastaan. Ei kenelläkään ollut tietoa, mihin kuljettiin, ei edes niillä kaupungeilla, joista sotamiehiä oli lähetetty. Vaan kun eivät rajan ylikävijäis-uhrit ennustaneet onnea, palasi sotajoukko takaisin, ja liittolaiset saivat käskyn olemaan valmiina lähtöön sotaretkelle seuraavan kuun loppuun kuluttua: sillä oli juuri Karneioskuu, jonka Doorilaiset pitävät pyhänä. Kun sotilaat olivat palanneet kotia, lähtivät Argolaiset liikkeelle neljäntenä päivänä ennen Karneioksen edellisen kuun loppua, hyökkäsivät Epidauroksen alueelle ja, kuljettuansa koko sen päivän, hävittivät tämän kuun kaikkina loppupäivinä näitä seutuja. Epidaurolaiset kyllä kutsuivat liittolaisiansa avuksi, mutta muutamat heistä käyttivät pyhää kuuta tekosyynä, toiset pysyivät toimettomina, saavuttuansa Epidauroksen rajoille.

Argolaisten ollessa Epidauroksessa, kokoontui Ateenalaisten kehotuksesta lähettiläitä liittokaupungeista Mantineaan. Heidän keskustelussansa lausui Korintolainen Eufamidas, etteivät heidän sanansa olleet yhtäpitäviä heidän tekojensa kanssa. He olivat kyllä, sanoi hän, kokoontuneet keskustelemaan rauhasta, mutta Epidaurolaiset ja Argolaiset seisoivat vastakkain aseet kädessä. Ensin tulisi saada nämät molemmat riitapuolueet sopimaan, ja sitten vasta ryhtyä keskusteluun rauhasta. Kun tämä ehdotus oli hyväksytty, lähetettiin sanansaattajia Argolaisten luokse, ja he saivatkin Argolaiset poistumaan Epidauroksen alueelta. Kun myöhemmin kokoonnuttiin keskustelemaan tästä asiasta, ei kuitenkaan päästy yksimielisyyteen, vaan Argolaiset hyökkäsivät uudestaan hävittämään Epidauroksen aluetta. Lakedaimonilaiset puolestaan tunkeutuivat aina Karyaihin saakka, mutta palasivat kotiin, kun ylikäymisuhrit eivät olleet suosiollisia. Argolaiset hävittivät kolmannen osan Epidauroksen aluetta, jonka tehtyään he palasivat kotia. Saatuansa tiedon, että Lakedaimonilaiset olivat lähteneet taisteluun, lähettivät Ateenalaiset heille avuksi 1,000 raskasaseista Alkibiadeen johdolla, mutta kun heitä ei enää tarvittu, poistuivat he. Tähän loppui tämä kesä.

Seuraavana talvena lähettivät Lakedaimonilaiset salaa Ateenalaisilta Ageesippidaan johdolla 300 suuruisen vartioväen meritse Epidaurokseen. Silloin tulivat Argolaiset Ateenalaisten puheille, syyttäen heitä siitä, että he olivat sallineet Lakedaimonilaisten purjehtia Epidaurokseen, vaikka sopimukseissa oli määrätty, etteivät yksityiset kaupungit saisi sallia vihollisien kulkea alueensa halki, ja sanoen pitävänsä itsensä vääryyttä kärsineinä, elleivät Ateenalaiset puolestaan lähettäisi Pylokseen Messeenialaisia ja Heilootteja Lakedaimonilaisia vastustamaan. Alkibiadeen neuvosta kirjotuttivat Ateenalaiset nyt Lakonilaisen pylvään alareunaan, että Lakedaimonilaiset olivat rikkoneet valansa, ja lähettivät ryöstöretkelle Pylokseen Kranioissa olevat Heilootit, mutta pysyivät muuten rauhassa. Huolimatta Argolaisten ja Epidaurolaisten sodasta, tänä talvena ei taisteltu mitään järjestettyä tappelua, vaan ainoastaan toimitettiin väijyksiä ja äkkihyökkäyksiä, joissa kumpaisellakin puolella kaatui vähälukuinen määrä. Jo kevättalvella tulivat Argolaiset tikapuilla varustettuina Epidaurokseen, valloittaaksensa tämän kaupungin väkirynnäköllä, koska se oli varustusväen puutteessa, mutta heidän täytyi poistua tyhjin toimin.

Tähän loppui talvi ja kolmastoista vuosi tätä sotaa.

Keskipaikoilla seuraavaa kesää tekivät Lakedaimonilaiset koko sotajoukollaan Heiloottineen sotaretken Argokseen, koska Epidaurolaiset heidän liittolaisensa olivat pulassa, ja koska muista Peloponneesoksen valtioista toiset olivat luopuneet heistä, toiset taas olivat kurjassa tilassa. He arvelivat asemansa yhä huonontuvan, elleivät he pian ryhtyisi toimiin, ja retken johtajaksi määräsivät he Arkidamoksen pojan Lakedaimonilaisten kuninkaan Agiin. Heihin liittyivät Tegealaiset ja heidän kaikki muut liittolaisensa Arkadiassa. Heidän liittolaisensa Peloponneesoksen muista osista ja sen ulkopuolelta kokoontuivat Fliuusiin: Boiootialaisia 5,000 raskasaseista ja yhtä monta keveästi varustettua, 500 ratsumiestä ja yhtä monta hamipposta; Korintolaisia 2,000 raskasaseista ja muista kaupungeista näiden suuruuden mukaan. Mutta Fliuusilaiset auttoivat koko sotavoimallaan, koska sotajoukko kokoontui heidän maahansa.

Saatuansa tiedon sekä Lakedaimonilaisten varustuksista että heidän aikomuksestansa myöhemmin yhtyä Fliuusiin kokoontuneisiin liittolaisiinsa, lähtivät Argolaisetkin liikkeelle. Heitä avustivat Mantinealaiset liittolaisineen ja Eeliläiset 3,000 raskasaseisella. He tapasivat Lakedaimonilaiset Metydrioonin läheisyydessä Arkadiassa ja kumpaisetkin valloittivat kukkulansa. Argolaiset valmistautuivat yksinolevia Lakedaimonilaisia vastaan. Mutta Agis lähti yöllä liikkeelle sotajoukkoinensa ja kulki salaa Fliuusiin muitten liittolaisten luokse. Kun Argolaiset huomasivat tämän, lähtivät he aamun koittaessa ensin Argokseen, mutta kääntyivät sitten Nemeaan vievälle tielle, jossa arvelivat Lakedaimonilaisten liittolaisineen astuvan alas tasangolle. Mutta Agis ei kulkenutkaan sitä tietä, kuten Argolaiset olivat luulleet, vaan lähti, ilmotettuansa tästä tuumastaan Lakedaimonilaisille, Arkadialaisille ja Epidaurolaisille, toista vaikeampaa tietä ja astui Argolaiselle tasangolle. Korintolaiset, Pelleeneeläiset ja Fliuusilaiset kulkivat taas toista suoraa tietä. Boiootialaisten, Megaralaisten ja Sikyoonilaisten käski Agis kulkea alas Nemean tietä, jossa Argolaiset olivat vihollisia odottamassa, jotta he, jos Argolaiset saapuisivat tasangolle ahdistamaan häntä, rientäisivät hänen avuksensa ja ratsumiehet ajaisivat näitä takaa. Tässä järjestyksessä astui hän alas tasangolle, hävittäen Samintoksen ja muita paikkakuntia.

Saatuansa tiedon tästä, riensivät Argolaiset heti päivän valjetessa Nemeasta, surmaten matkallaan vähäisen määrän Fliuusilaisista ja vastaansa tulevista Korintolaisista, mutta menettivät itse hiukan useampia. Kun Boiootialaiset, Megaralaiset ja Sikyoonilaiset, jotka määräyksen mukaan kulkivat Nemeaa kohti, eivät enää tavanneet Argolaisia, sillä he olivat astuneet alas tasangolle, valmistautuivat he taisteluun, nähdessään alueensa hävityksen alaisena. Lakedaimonilaiset asettuivat heitä vastaan, joten Argolaiset olivat kaikin puolin saarretut. Sillä Lakedaimonilaiset liittolaisineen sulkivat heidät kaupungista, ylängöllä seisoivat Korintolaiset ja Fliuusit ja Pelleeneeläiset, Nemean puolella taasen Boiootialaiset, Sikyoonilaiset ja Megaralaiset. Heiltä puuttui ratsuväkeä, sillä liittolaisista olivat Ateenalaiset yksin olleet tulematta. Argolaiset ja heidän liittolaistensa enemmistö ei kuitenkaan pitänyt asemaansa vaarallisena, vaan arvelivat tappelun olevan heille etuisan, koska he muka voisivat saartaa Lakedaimonilaiset omassa maassaan ja vieläpä lähellä omaa kaupunkiaan. Mutta kun joukot jo olivat yhteen törmäämäisillään, lähti kaksi Argolaista miestä, Trasyllos, yksi viidestä päälliköstä, ja Alkifroon, Lakedaimonilaisten kesti-ystävä, Agiksen luokse. He kehottivat häntä luopumaan taistelusta, koska muka Argolaiset olivat taipuisat kohtuullisiin sovintoihin, jos Lakedaimonilaisilla oli syytä oikeutettuihin valituksiin heitä kohtaan, ja ilmottivat, että he vastaisuudessa solmisivat sopimukset ja tekisivät rauhan Lakedaimonilaisten kanssa.

Nämät miehet antoivat mainitut lupaukset omin lupinsa eivätkä kansan käskystä. Agis hyväksyi heidän ehdotuksensa ominpäisesti, ja neuvoteltuansa ainoastaan yhden myötäseuraavan ylimmän virkamiehen kanssa myönsi hän heille neljän kuukauden aselevon, jonka kuluessa heidän tuli suorittaa, mitä olivat luvanneet. Hän vei heti sotajoukkonsa pois, puhumatta tästä sanaakaan muille päälliköille. Lakedaimonilaiset ja liittolaiset seurasivat Agista lainmukaisesti, koska hän oli ylipäällikkö, mutta moittivat häntä suuresti keskenänsä siitä, että Agis marssi pois tyhjin toimin saamatta aikaan mitään, joka olisi ansainnut tämmöistä sotavalmistusta, vaikka tilaisuus heille oli niin suotuisa, koska Argolaiset kaikin puolin olivat ratsuväen ja jalkaväen saartamina. Sillä tämä oli komein Helleeniläissotajoukko, mikä tähän saakka oli kokoontunut. Tämä tuli paraiten ilmi, kun sotajoukot olivat koossa Nemeassa, jolloin koko Lakedaimonilaisten sotajoukko oli saapuvilla, kuten myöskin Arkadialaiset, Boiootialaiset, Korintolaiset, Sikyoonilaiset, Pelleeneeläiset, Fliuusit ja Megaralaiset, paraimmat sotilaat kustakin kaupungista, jotka eivät näyttäneet kykenevän pitämään puoliaan ainoastaan Argolaista liittolaiskuntaa vastaan, vaan myöskin jos siihen muitakin olisi yhtynyt. Kovasti moittien Agista vetäytyi siis sotajoukko pois, ja erosi kukin kotiinsa. Argolaiset puolestaan moittivat vielä kovemmin niitä miehiä, jotka kansan suostumuksetta olivat toimittaneet sopimukset, arvellen etteivät he milloinkaan enää saisi niin suostuisaa tilaisuutta Lakedaimonilaisten kukistamiseen. Sillä nyt he olisivat taistelleet lähellä omaa kaupunkiaan erinomattain lukuisten ja urhoollisten liittomiesten avustamina. Paluumatkallaan alkoivat he kivittää Trasyllosta Karadroniin tultuansa, jossa heillä oli tapana tuomita sotatapauksista, ennenkuin astuttiin kaupunkiin. Trasyllos kuitenkin pelasti henkensä pakenemalla alttarille, mutta hänen omaisuutensa julistettiin valtion omaksi.

Kun sitten 1,000 Ateenalaista raskasaseista ja 300 ratsumiestä Lakeen ja Nikostratoksen johdolla tuli Argolaisille avuksi, niin nämät kehottivat heitä lähtemään, koskeivät halunneet rikkoa Lakedaimonilaisten kanssa tehtyjä sopimuksia, eivätkä päästäneet Ateenalaisia esittämään ehdotuksiaan kansankokouksissa, johon he kuitenkin vihdoin Mantinealaisten ja Eeliläisten kehottamina suostuivat, sillä nämät eivät vielä olleet lähteneet kaupungista. Ateenalaisten puolesta esiintyi silloin lähettiläänä Alkibiadees, joka Argolaisille ja heidän liittolaisilleen lausui, etteivät ilman muitten liittolaisten suostumusta tehdyt sovinnot olleet oikeudenmukaisia, ja että nyt oli ryhdyttävä sotaan, koska Ateenalaiset juuri sopivassa tilaisuudessa olivat saapuneet. Hyväksyen nämät puheet, lähtivät kaikki liittolaiset paitsi Argolaiset viipymättä Arkadian Orkomenosta vastaan. Argolaiset kyllä hyväksyivät ehdotuksen, mutta eivät kuitenkaan lähteneet heti mukaan, vaikka hekin myöhemmin yhtyivät retkeen. Liittoutuneet asettuivat piirittämään Orkomenosta ja tekivät rynnistyksiä, koska he halusivat valloittaa kaupungin varsinkin sentähden, että Lakedaimonilaiset siellä säilyttivät Arkadialaiset panttivangit. Koska Orkomenoksen muurit olivat heikkoja ja piirittäjien sotajoukko suuri, myöntyivät sen asukkaat, kun he olivat ilman avustajia, jotteivät joutuisi perikatoon, liittymään piirittäjiin ja antamaan omasta puolestaan panttivankeja Mantinealaisille sekä ne panttivangit, jotka Lakedaimonilaiset säilyttivät Orkomenoksessa.

Kun liittolaiset olivat valloittaneet Orkomenoksen, neuvottelivat he, mihin muuhun kaupunkiin hyökkäys olisi suunnattava. Eeliläiset kehottivat ahdistamaan Lepreonia, mutta Mantinealaiset Tegeaa. Kun Ateenalaiset ja Argolaiset kannattivat Mantinealaisia, palasivat Eeliläiset suutuksissaan kotia, koskei päätetty ahdistaa Lepreonia. Mutta muut liittoutuneet valmistautuivat Mantineassa hyökkäämään Tegeaa vastaan, jossa muutamat kaupunkilaisistakin avustivat heitä.

Kun Lakedaimonilaiset olivat palanneet Argoksesta, tehtyänsä neljänkuukautisen aselevon, syyttivät he Agista ankarasti, ettei hän ollut valloittanut Argosta, vaikka heistä ei milloinkaan ennen siihen ollut ollut niin sopivaa tilaisuutta. Sillä ei helposti saataisi kokoon niin lukuisaa ja sen arvoista liittolaisjoukkoa. Kun sittemmin kuultiin Orkomenoksen valloittamisesta, niin suuttui kansa yhä kiihkeämmäksi ja päätti vihoissaan vasten tapaansa suoraa päätä revittää Agiin talon ja tuomitsi hänet 100 tuhannen drakman sakkoon. Vaan kun Agis pyysi, ettei näitä rangaistuksia pantaisi toimeen, ja kun hän lupasi jollakin urotyöllä sodassa vastedes sovittaa virheensä ja että he silloin voisivat menetellä häntä kohtaan, miten haluaisivat, jos ei hän niin käyttäytyisi, luopuivat Lakedaimonilaiset sakkojen vaatimuksista ja talon repimisestä, mutta säätivät uuden lain, jota ei ennen ollut olemassa ja jossa hänelle määrättiin kymmenen Spartiatia neuvonantajiksi, joitten suostumuksetta hän ei saanut viedä sotajoukkoa kaupungista.

Tällä välin lähettivät heille Tegealaiset ystävänsä sanan, että Tegea luopuisi ja yhtyisi Argolaisiin, elleivät he kiiruusti rientäisi apuun, ja että se miltei jo ollut luopunut. Silloin riensi apuun koko Lakedaimonilainen sotajoukko yhdessä Heilootain kanssa pikemmin, kuin milloinkaan ennen. He kulkivat Mainahan maassa sijaitsevaan Oresteioniin ja käskivät Arkadialaisten liittolaisineen viipymättä seurata heitä Tegeaan. Koko sotajoukko kulki aina Oresteioniin asti, mutta sieltä lähettivät Lakedaimonilaiset sotavanhukset ja vastapestatut, kuudennen osan sotajoukostaan, suojaamaan kotikaupunkia, mutta muu sotajoukko kulki Tegeaan. Vähää myöhemmin saapuivat myöskin Arkadialaiset liittolaiset. Niinikään lähetettiin Korintokseen, Boiootialaisille, Fookilaisille ja Lokrilaisille käsky kiiruumman kautta saapumaan avuksi Mantineaan. Heille tuli käsky arvaamatta, eikä heidän yksityisinä ollut mahdollista, odottamatta toisiaan, kulkea vihollisten maan halki, joka oli heidän ja toisen sotajoukon välissä, mutta he koettivat kuitenkin rientää. Lakedaimonilaiset hyökkäsivät sentähden Arkadiasta saapuneiden liittolaistensa kanssa Mantinean alueelle, leiriytyivät Heerakleen pyhäkön läheisyyteen ja hävittivät ympäristöä.

Argolaiset ja heidän liittolaisensa asettuivat, huomattuansa viholliset, varmalle ja vaikeapääsyiselle paikalle sota-asentoon. Lakedaimonilaiset hyökkäsivät heti heidän kimppuunsa, lähestyen heitä kiven ja keihään heiton päähän. Silloin huusi eräs vanhus Agiille, että kuningas silminnähtävästi täten aikoi parantaa pahaa pahalla, tarkottaen näillä sanoilla, että Agis halusi käyttää tätä sopimatonta intoa hyvittääksensä pakenemistansa Argoksesta. Agis käski joko huudon tähden tahi syystä, että hänen mieleensä juolahti joku muu tuuma, sotajoukkonsa peräytyä, ennenkuin törmättiin yhteen, ja johti, saavuttuansa Tegeaan, vedenjuoksun Mantineaan, josta vedenjuoksusta Mantinealaiset ja Tegealaiset olivat alituisessa riidassa, koska vesi suuresti vahingottaa sitä kaupunkia, johon se vuotaa. Jotta taistelu tapahtuisi tasangolla, koetti Agis näet saada kukkulalle asettuneet Argolaiset liittolaisineen astumaan alas apuun, kun he huomaisivat vedenjuoksun. Hän toimikin koko päivän johtaaksensa veden toisaalle. Argolaiset ja heidän liittolaisensa hämmästyivät ensin suuresti, vihollisten äkkiä kääntyessä niin läheltä, eivätkä tietäneet, mitä ajattelisivat.

Kun Lakedaimonilaisia ei enää näkynyt, ja kun ei heitä ajettu takaa, vaan pysyttiin paikalla liikkumatta, syntyi taas syytöksiä päälliköitä vastaan, että he muka äsken olivat päästäneet tykkönään saarretun vihollisen Argoksen läheisyydessä käsistään, ja että nyt eivät ajaneet takaa pakenevia vihollisia, vaan nämät vaaratta pääsivät pakoon, jota vastoin heitä itseään vietiin surman suuhun. Tästä päälliköt ensin joutuivat levottomiksi, mutta sitten veivät he soturit alas kukkulalta, leiriytyivät tasangolle ja valmistautuivat hyökkäykseen vihollisia vastaan.

Seuraavana päivänä asettuivat Argolaiset liittolaisineen siihen sotajärjestykseen, jossa he aikoivat taistella, jos kohtaisivat viholliset. Kulkiessansa rannalta Heerakleen pyhäkön läheisyydessä olevaan leiriinsä, näkivät Lakedaimonilaiset läheiseltä kukkulalta tasangolle täysissä aseissa astuneen vihollisen. Miesmuistiin Lakedaimonilaiset eivät olleet hätäytyneet siten, kuin tässä tilaisuudessa. Kiireen kautta oli heidän varustauduttava ja viipymättä he olivatkin aseissaan ja asettuivat riveihin, kuningas Agiin järjestäessä kaikki säännönmukaisesti. Sillä kaikkien täytyy totella kuninkaan käskyjä. Hän määrää polemarkeille tehtävät, nämät lokageille, nämät taas penteekonteereille, nämät puolestaan enoomotarkeille ja nämät vihdoin kukin enoomotiallensa. Nopeasti kulkevat täten käskyt tehtävistä. Siten löytyy Lakedaimonilaisten sotajoukossa vallan vähän muita, kuin päälliköiden päälliköitä, ja huoli tehtävien toimeenpanosta on monesta riippuva.

Vasemman siiven muodostivat tässä tilaisuudessa Skiritilaiset, joille yksinomaan on kaikista Lakedaimonilaisista varattu tämä paikka. Heidän rinnallansa seisoivat Brasidaan johtamina Trakiaan lähteneet, mutta sieltä palanneet soturit ja Neodamoodat heidän joukossaan. Sitten muodostivat Lakedaimonilaiset järjestään lokit ja heidän rinnallensa Arkadian Heeraialaiset, joiden rinnalle olivat asetetut Mainalialaiset. Oikealla siivellä seisoivat Tegealaiset ja vähäinen määrä Lakedaimonilaisia äärimmäisinä: kumpaisellakin siivellä seisoi näitten ratsumiehet. Täten olivat Lakedaimonilaiset järjestetyt.

Vihollisten puolella muodostivat Mantinealaiset oikean siiven, koska taistelu tapahtui heidän alueellansa; heidän rinnallansa Arkadialaiset liittolaiset. Sitten seurasi Argolaisten tuhat valiosankaria, joille kaupunki jo kaukaisista ajoista kustantaa yleisistä varoista harjoituksia sota-askareissa, ja heidän rinnallansa muut Argolaiset, joita seurasi heidän liittolaisensa, Kleoonailaiset ja Ornealaiset. Äärimmäisinä muodostivat Ateenalaiset vasemman siiven ja heidän kanssansa kotoiset ratsumiehet.

Tämmöinen oli kumpaisenkin sotajoukon järjestelmä. Lakedaimonilaisten sotajoukko kyllä näytti suuremmalta, mutta en kuitenkaan voi tarkoin ilmottaa tämän lukua yksityiskohdissa enkä yleisesti, koska Lakedaimonilaisten lukua ei voi tietää heidän valtiolaitoksensa salaperäisyyden takia, ja toisten paljous on vaikea tietää inhimillisen omaa paljouttaan ylisteleväisen kerskailevaisuuden tähden. Seuraavalla tavalla voi kuitenkin saada jonkimmoisen käsityksen Lakedaimonilaisten sotajoukon silloisesta suuruudesta: Paitsi Skiritilaisia, joita oli 600, otti taisteluun osaa seitsemän lokosta, joka lokoksessa oli neljä penteekostya, joka penteekostyssa neljä enoomotiaa. Enoomotian ensimmäisessä rivissä taisteli neljä miestä. Syvyydeltään eivät kaikki olleet yhtäläisiä, vaan kuten kukin lokagi halusi, mutta keskimäärin kahdeksan miestä syviä. Skiritilaisia lukuun ottamatta seisoi ensimmäisessä rivissä 448 miestä.

Kun sotajoukot olivat yhteen törmäämäisillään, lausui kukin päällikkö joukolleen kehotuksia seuraavaan tapaan: Mantinealaisille painettiin mieleen, että he taistelivat isänmaan edestä ja samalla vallasta tai orjuudesta. "Heidän ei sopisi suostua, että heiltä riistettäisiin edellinen, kun kerran olivat sen itselleen hankkineet, eikä myöskään, että heidän uudestaan tarvitsisi kokea jälkimmäistä."

Argolaisia muistutettiin muinaisesta päällikkyydestänsä ja Peloponneesoksen tasajaosta, kuten myöskin etteivät ainaiseksi luopuisi oikeuksistansa, ja että kostaisivat noille vihamielisille naapureillensa monet kärsimänsä vääryydet.

Ateenalaisille lausuttiin, kuinka oli kaunista pysyä etevimpinä kilpailussa noin lukuisten ja urhoollisten miesten kanssa, kuinka heidän valtansa tulisi varmemmaksi ja suuremmaksi, kun olisivat voittaneet Lakedaimonilaiset Peloponneesoksessa, ja kuinka ei kukaan enää tämän tapahduttua uskaltaisi hyökätä heidän maahansa.

Täänkaltaisia kehotuksia lausuttiin Argolaisille ja heidän liittolaisillensa. Mutta Lakedaimonilaiset sitä vastoin muistuttivat toisillensa sotalauluilla, kuinka he aina olivat kunnostaneet itseänsä urhoollisina miehinä, arvellen pitkällisen sotaharjotuksen ennemmin tuottavan pelastuksen, kuin lyhyesti lausuttu kehotus.

Tämän jälkeen törmäsivät sotajoukot yhteen, Argolaiset rientäen innolla, mutta Lakedaimonilaiset kulkien hitaasti tapansa mukaan lukuisten huilujen kaikuessa, joka kuitenkaan ei tapahtunut jumalan kunniaksi, vaan jotta he rytmin mukaan pysyisivät koossa, eikä heidän rivinsä hajoaisi, kuten usein tapahtuu suurien joukkojen liikkuessa.

Sotajoukkojen yhteen törmätessä päätti kuningas Agis toimia seuraavasti: Koska jokainen soturi pelosta painaa paljastetun kylkensä mitä lähimmin naapurinsa kilpeä vastaan, pitäen itsensä täten paraiten suojeltuna ahtaassa tungoksessa, niin sotajoukot taistelussa tunkeutuvat oikealle siivelle ja ulottuvat kumpaisellakin puolella vastustajiensa vasemman siiven sivu. Tämän tunkeutumisen alkuunpanija on siis oikean siiven äärimmäinen mies, kun hän kaikin mokomin koettaa vihollisilta suojella oikeaa paljasta kylkeänsä, ja toiset seuraavat häntä samanlaisesta pelosta. Mainitussa tilaisuudessa ulottuivat Mantinealaiset paljon Skiritilaisten siiven ulkopuolelle, mutta Lakedaimonilaiset ja Tegealaiset ulottuivat vielä edemmäs Ateenalaisten sivu, koska heillä oli paljoa suurempi sotajoukko. Pelosta, että vasen siipensä joutuisi vihollisten ympäröimäksi, koska hän huomasi Mantinealaisten ulottuvan kauas soturiensa ulkopuolelle, antoi Agis käskyn Skiritilaisille ja Brasidaan sotilaille levittää siipeään, jotta tulisivat tasan Mantinealaisten kanssa, ja käski polemarkkien Hipponoidaan ja Aristokleen oikealta siiveltä johtamillansa kahdella lokoksella rientää täyttämään täten syntynyttä aukkoa, arvellen oikean siipensä sittenkin ulottuvan vihollisten ulkopuolelle ja Mantinealaisia vastaan asetetun siiven täten tulevan tukevammaksi.

Mutta koska käsky annettiin juuri sotajoukkojen yhteen törmätessä ja siksi vähää ennen sitä, tapahtuikin, etteivät Aristoklees ja Hipponoidas halunneet astua esiin, jonka tähden heidän myöhemmin tästä syytettyinä täytyi paeta, koska he muka tässä tilaisuudessa olivat esiintyneet pelkurimaisesti. Heidän tottelemattomuudestansa seurasi, että viholliset ennen heitä ehtivät hyökätä, ja kun huolimatta kuninkaan käskystä mainitut lokokset eivät saapuneet Skiritilaisten avuksi, niin eivät nämät voineet yhtyä tovereihinsa eivätkä liioin ympäröidä vihollisia. Mutta vaikkakin Lakedaimonilaiset sotataidossa olivat takapajulla, niin he kuitenkin osottivat, että he miehuudellansa taisivat päästä voitolle. Sillä kun he törmäsivät yhteen, niin Mantinealaisten oikea siipi kyllä ajoi Skiritilaiset ja Brasidalaiset pakosalle, ja kun Mantinealaiset liittolaisineen yhdessä Argolaisten valiojoukon kanssa hyökkäsivät sulkemattomaan aukkoon, surmasivat he kyllä jonkun määrän Lakedaimonilaisia, ympäröivät heidät ja ajoivat heidät pakoon varastovaunuihin saakka, jolloin he surmasivat osan niitä vartioitsevia sotavanhuksia. Täällä siis joutuivat Lakedaimonilaiset tappiolle. Mutta toisaalla ja varsinkin keskellä, jossa kuningas Agis ja niinkutsutut kolmesataa ratsumiestä seisoivat, hyökkäsivät Lakedaimonilaiset ahdistamaan Viideksi lokokseksi kutsutuita Argolaisia sotavanhuksia ja niinikään Kleoonailaisia, Ornealaisia ja niiden riveissä seisovia Ateenalaisia, ajaen heidät pakosalle. Suurin osa vihollisista ei edes ryhtynyt käsikähmäänkään, vaan antautui heti Lakedaimonilaisten hyökätessä, jolloin useat heistä tallattiin kuolijaaksi, kun eivät hädissään kerjenneet päästä pakoon.

Argolaisten ja liittolaisten sotajoukon tällä kohdin peräydyttyä, hajaantui se kahtia. Lakedaimonilaisten ja Tegealaisten oikea siipi ympäröi nyt ulkonevalla osastollaan Ateenalaiset, joita siis vaara uhkasi kahtaalta, kun he yhtäältä olivat ympäröidyt, toisaalta jo voitetut. He olisivat koko sotajoukosta kärsineet suurimman tappion, ellei heidän ratsuväkensä olisi rientänyt heidän avuksensa. Sattuipa myöskin heidän onneksensa, että Agis kuultuansa, että Mantinealaiset ja Argolaisten 1,000 miestä ahdisti Lakedaimonilaisten vasenta siipeä, käski koko sotajoukkonsa rientää ahdistetuiden avuksi. Tämän kautta pelastuivat Ateenalaiset ja tappiolle joutuneet Argolaiset, kun vihollisen sotajoukko kääntyi pois heistä. Mantinealaiset ja liittolaiset eivät enää halunneet ahdistaa vihollisia enemmän kuin Argolaisvalio-joukkokaan, vaan kääntyivät pakosalle, kun huomasivat toverinsa voitetuiksi ja Lakedaimonilaisten hyökkäävän esiin. Mantinealaisista kaatui suuri määrä, vaan miltei koko Argolaisten valiojoukko pelastui. Pako ja taakse vetäytyminen eivät kumminkaan olleet hätäisiä eivätkä pitkällisiä. Sillä Lakedaimonilaiset kyllä taistelevat poistumatta paikaltaan kauan ja tarmokkaasti, kunnes ovat ajaneet vihollisen pakoon, mutta eivät aja pakenevia takaa kauan eivätkä kauas.

Pääpiirteissään oli mainittu tappelu kaukaisilta ajoilta alkaen verisin Helleenien kesken, ja siihen ottivat osaa tärkeimmät kaupungit. Lakedaimonilaiset asettuivat kaatuneiden vihollisten eteen ja pystyttivät heti heidän aseensa voitonmerkiksi, ryöstivät ruumiit, korjasivat omat kaatuneensa, veivät ne Tegeaan, jossa ne haudattiin, ja jättivät vihollisten kaatuneet heille sopimusten suojassa haudattaviksi. Argolaisia, Ornealaisia ja Kleoonailaisia kaatui 700, Mantinealaisia 200, Ateenalaisia ja Aiginalaisia yhteensä 200 miestä ja molempien päälliköt. Lakedaimonilaisten liittolaisten tappio ei ollut mainitsemista ansaitseva. Lakedaimonilaisten omasta tappiosta on vaikea puhua varmuudella, mutta sanotaan heitä kaatuneen kolmisensataa.

Vähää ennen tappelua lähti myöskin toinen kuningas Pleistoanaks sotilasvanhuksien ja nuorukaisten kanssa apuun. Mutta kun hän oli ehtinyt Tegeaan ja kuuli voitosta, palasi hän takaisin. Lakedaimonilaiset palauttivat sanansaattajan kautta kannaksen toiselta puolelta apuun rientävät liittolaisensa, ja palasivat itse kotia, lähetettyänsä myöskin muut liittolaisensa pois, viettääksensä Karneian juhlaa, joka juuri silloin oli vietettävä. Tällä ainoalla uroteolla puhdistivat he itsensä siitä syytöksestä, jonka alaisiksi he Helleenien kesken olivat joutuneet Sfakterian saarella kärsimänsä onnettomuuden johdosta, että he muka siinä tilaisuudessa olivat esiintyneet miehuuttomasti, ja että he muutenkin olisivat neuvottomia ja kömpelöitä. Tästä lähtien luultiin heidän onnen sattuman kautta joutuneen häviölle, mutta että heissä kuitenkin eli entinen urhoollisuutensa.

Päivää ennen tätä ottelua hyökkäsivät Epidaurolaisetkin Argoliiseen koko sotavoimallaan, arvellen sen olevan ilman puolustajia, ja surmasivat suuren määrän vartijoista, jotka Argolaiset lähtiessään olivat asettaneet kaupunkiin. Kun Mantinealaiset taistelun jälkeen olivat saaneet avukseen 3,000 Eeliläistä raskasaseista ja entisten lisäksi 1,000 Ateenalaista, kulkivat kaikki nämät liittoutuneet heti Epidaurosta vastaan, Lakedaimonilaisten Karneian juhlia viettäessä. He jakoivat keskenään kaupungin piiritystoimet. Pian lakkasivat kuitenkin muut toimimasta, mutta Ateenalaiset linnottivat viipymättä, kuten heille oli käsketty, kukkulan ja sillä sijaitsevan Heeran pyhäkön. Kaikki liittoutuneet jättivät tähän linnotukseen osan väestään, ja poistuivat sitten kukin omaan kotikaupunkiinsa. Tähän loppui tämä kesä.

Seuraavan talven alussa lähtivät Lakedaimonilaiset heti Karneian juhlia vietettyänsä sotaretkelle, ja kun olivat saapuneet Tegeaan, lähettivät he edellänsä Argokseen sopimusehdotuksia. Argoksessa oli heillä jo ennestään puoluelaisia, jotka halusivat kumota kansanvallan Argoksessa, ja taistelun jälkeen toivoivat he paljoa ennemmin taivuttavansa kansaa suostumaan tähän. Oli aikomus ensin tehdä rauha, sittemmin liitto Lakedaimonilaisten kanssa, ja sen jälkeen tehdä hyökkäys kansanvaltaa vastaan. Lakedaimonilaisten lähettämänä Argolainen kesti-ystävä Arkesilaoksen poika Likas saapui kahdella ehdotuksella Argokseen; toinen oli tahtoisivatko he jatkaa sotaa, toinen haluaisivatko he tehdä rauhan. Tästä syntyi kova väittely, jonka kestäessä Lakedaimonilaisten puoluelaiset, vaikka Alkibiadeeskin oli läsnä, astuivat rohkeasti esiin ja taivuttivat Argolaiset suostumaan rauhanehdotukseen, joka kuului seuraavasti:

"Seuraavilla ehdoilla suostuu Lakedaimonin neuvoskunta solmimaan liiton Argolaisten kanssa: Argolaiset antakoot Orkomenolaisille takaisin heidän lapsensa, niinikään Mainalialaisille heidän miehensä ja Lakedaimonilaisille heidän Mantineassa oleskelevat miehensä, niinikään lähtekööt he Epidauroksesta ja repikööt sinne rakentamansa linnoituksen. Elleivät Ateenalaiset lähde Epidauroksesta, ovat he katsottavat Argolaisten, Lakedaimonilaisten ja Lakedaimonilaisten liittolaisten, kuten myöskin näiden Argolaisten liittolaisten, vihollisiksi. Jos Lakedaimonilaisten hallussa on nuorukaisia vankeina, niin he luovuttakoot nämät kunkin hänen kaupungilleen. Jumalan uhrin suhteen voivat he, jos tahtovat, suvaita Epidaurolaisten tehdä valan, tahi itse vannoa uhrin maksamisesta."

"Kaikki Peloponneesoksen kaupungit, niin hyvin pienet kuin suuret, tulkoot itsenäisiksi perityn valtiosääntönsä mukaan."

"Jos ulkopuolella Peloponneesosta sijaitseva kaupunki hyökkää vahingottamaan Peloponneesoksen aluetta, on yhdessä neuvoteltava, miten tämä vaara Peloponneesolaisten hyväksi oikeudenmukaisimmin olisi torjuttava."

"Lakedaimonilaisten ulkopuolella Peloponneesosta asuvat liittolaiset ovat samassa asemassa, kuin Lakedaimonilaisten ja Argolaisten Peloponneesoksessa asuvat liittolaiset ja pysyvät maansa omistajina."

"Nämät sopimukset ovat ilmotettavat liittolaisille hyväksyttäviksi; jos he tahtovat tehdä muistutuksia niiden suhteen, lähtekööt kotiin neuvottelemaan niistä."

Ensin hyväksyivät Argolaiset nämät ehdotukset, Lakedaimonilainen sotaväki poistui Tegeasta kotiin, ja kansainväliset suhteet heidän välillänsä tulivat rauhallisiksi. Ei kestänyt kauan, ennenkuin samat miehet saivat aikaan, että Argolaiset sanoivat irti liiton Mantinealaisten, Ateenalaisten ja Eeliläisten kanssa, sekä solmivat sopimukset ja liiton Lakedaimonilaisten kanssa. Tämän ehdot olivat seuraavat:

"Seuraavilla ehdoilla rupeevat Lakedaimonilaiset ja Argolaiset keskinäisiin sopimuksiin ja liittoon viideksikymmeneksi vuodeksi: He sopivat ratkaisemaan riitansa yhdenvertaisina ja yhtäoikeutettuina isien tavan mukaan."

"Peloponneesoksen muut kaupungit voivat päästä liittoon ja sopimuksiin osallisiksi itsenäisinä ja riippumattomina ja omansa omistajina yhtäläisillä oikeuksilla isien tavan mukaan."

"Lakedaimonilaisten Peloponneesoksen ulkopuolella asuvat liittolaiset ovat samassa asemassa, kuin Lakedaimonilaiset itse, ja Argolaisten liittolaiset samassa asemassa, kuin Argolaiset itse, omansa omistajina."

"Jos yhteistä sotaa on käytävä, päättävät Lakedaimonilaiset ja Argolaiset yhteisesti, miten on sodittava liittolaisten eduksi."

"Jos riita rajoista tahi muista seikoista syntyy Peloponneesoksessa tahi sen ulkopuolella, ratkaistakoon se oikeuden edessä. Jos joku liittoon kuuluvista kaupungeista riitautuu toisen kanssa, kääntykööt he jonkun kaupungin puoleen, jonka molemmat pitävät puolueettomana. Yksityiset kansalaiset ratkaiskoot riitansa oikeudessa isien tavan mukaan."

Tämänkaltainen oli tämä sopimus ja liitto. Samalla sovitettiin myöskin riidat omistusoikeudesta sodan kautta tahi muulla tavoin hankittuihin alueisiin. Yksimielisesti päättivät liittoutuneet olla tästä lähtien ottamatta vastaan airuita Ateenalaisilta, elleivät he poistuisi Peloponneesoksesta, luovutettuansa rakentamansa linnan, kuten myöskin sovittiin ainoastaan yhdestä tuumin tehdä sopimus ja alkaa sota jotakin toista kaupunkia vastaan. He toimivat innolla ja kumpaisetkin toimittivat lähettiläitä Trakian maihin ja Perdikkaan luokse, jonka he saivat suostumaan sopimukseen heidän kanssansa. Hän ei kuitenkaan heti luopunut Ateenalaisista, mutta suostui kuitenkin näihin tuumiin, kun näki Argoksen, josta hänen sukunsa oli lähtenyt, suostuvan niihin. Kalkidilaistenkin kanssa he uudistivat vanhat sopimuksensa ja vannoivat uudet. Myöskin Ateenalaisten luokse toimittivat Argolaiset lähettiläitä, kehottaen heitä luopumaan Epidauroksen linnotuksesta. Koska Ateenalaiset huomasivat olevansa muita vartijatovereitaan vähälukuisemmat, lähettivät he Deemosteneen viemään miehiänsä sieltä pois. Saavuttuansa Epidaurokseen, toimitti Deemostenees näön vuoksi voimistelukilpailut, ja kun vieras vartioväki oli lähtenyt linnasta, sulki hän portit. Uudistettuansa myöhemmin sopimukset Epidaurolaisten kanssa, luovuttivat Ateenalaiset linnotuksensa heille.

Argolaisten luovuttua liitosta yhtyivät myöskin Mantinealaiset Lakedaimonilaisiin, vaikkakin alussa olivat panneet vastaan, koska käsittivät olevansa liian heikot Argolaisten avutta, ja luopuivat herruudesta kaupunkien yli. Lakedaimonilaiset ja Argolaiset lähtivät, kumpikin 1,000 miehellä, yhdessä sotaan, jolloin Lakedaimonilaiset ensin yksin neuvoin asettivat harvainvallan Sikyooniin, jonka tapahduttua he yhdessä tuumin kumosivat kansanvallan Argoksessa, perustaen sinne Lakedaimonilais-ystävällisen harvainvallan. Tämä tapahtui talven loppupuolella keväällä. Tähän loppui tämän sodan neljästoista vuosi.

Seuraavana kesänä luopuivat Diktidiläiset Atoos niemeltä Ateenalaisista Kalkidilaisten puolelle, ja Lakedaimonilaiset järjestivät toiselle kannalle Akaian heille epämieluisat olot. Argoksen kansanpuoluelaiset keskustelivat salassa ja hyökkäsivät vihdoin rohkeasti harvainvaltalaisten kimppuun, odotettuansa, kunnes Lakedaimonilaiset viettivät gymnopaidi-juhlia. Tällöin syntyneessä metelissä pääsivät kansanpuoluelaiset voitolle, surmasivat osan vastapuoluelaisista ja karkottivat loput kaupungista. Lakedaimonilaiset viivyttelivät kauan tuloaan, vaikka heidän ystävänsä lähettivät heitä hakemaan, mutta saapuivat vihdoinkin apuun, lykäten gymnopaidi-juhlan vieton toistaiseksi. Mutta kun he Tegeassa kuulivat harvainvaltalaisten tappiosta, eivät he enää halunneet jatkaa matkaansa, huolimatta pakolaisten pyynnöstä, vaan palasivat kotia viettääkseen gymnopaidi-juhlia.

Myöhemmin saapui lähettiläitä sekä Argokseen jääneiltä että sieltä karkotetuiden puolesta. Läsnäolevat liittolaiset puollustivat vilkkaasti mikä mitäkin puoluetta, mutta Lakedaimonilaisten mielestä olivat kansanpuoluelaiset harjottaneet vääryyttä, jonka tähden he päättivät hyökätä Argosta vastaan, jota retkeä kuitenkin kaikenlaiset esteet viivyttelivät. Tällä välin alkoivat kansanvaltaiset Argoksessa pelosta Lakedaimonilaisia kohtaan hieroa sovintoa Ateenalaisten kanssa. Tämä heistä näkyi olevan paras pelastuskeino. He rakensivat niinikään pitkiä muureja aina merelle saakka, jotta heille Ateenalaisten avulla muonantuonti meritse olisi tarjona, jos viholliset sulkisivat heidät maan puolelta. Näistä linnotuksista tiesivät myöskin moniaat Peloponneesoksen kaupungit. Kaikki Argolaiset, sekä miehet että naiset, lapset ja orjatkin, ottivat osaa tähän työhön. Ateenasta saapui heille rakennusmestareita ja kivenhakkaajia. Tähän loppui tämä kesä.

Seuraavana talvena hyökkäsivät Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa, paitsi Korintolaiset, saatuansa tiedon näistä muurien rakentamisista, kuninkaansa Arkidamoksen pojan Agiin johdolla, Argosta vastaan. Heillä oli itse Argoksessakin auttajia, mutta näiden vehkeet eivät onnistuneet. Lakedaimonilaiset valloittivat yhtähyvin ja repivät valmistumattomat muurit, anastivat Hysian paikkakunnan Argolaisten alueella ja palasivat kukin kaupunkiinsa, surmattuansa kaikki haltuunsa joutuneet vapaat kansalaiset.

Tämän jälkeen tekivät Argolaiset puolestaan sotaretken Fliuusian alueelle, jota he hävittivät, koska Fliuusilaiset olivat ottaneet vastaan Argoksesta karkotetut kansalaiset, joista useimmat olivat asettuneet sinne. Tämän tehtyään palasivat Argolaiset kotia.

Sinä talvena sulkivat Ateenalaiset sotajoukollaan Makedonian rannikot, syyttäen Perdikkasta Argolilaisten ja Lakedaimonilaisten kanssa tekemästä liitosta, ja että hän, kun Ateenalaiset Niikiaan ja Nikeeratoksen johdolla valmistivat sotaretkeä Trakian rannikoilla asuvia Kalkidilaisia ja Amfipolista vastaan, oli liitosta luopumisellansa suuresti vaikuttanut sotajoukon hajoamiseen, jonka tähden he pitivät häntä vihollisenaan. Tähän loppui talvi ja samalla tämän sodan 15 vuosi.

Seuraavana kesänä purjehti Alkibiadees 20 aluksella Argokseen ja vangitsi ne Argolaiset, jotka näyttivät epäluulonalaisilta ja kannattavan Lakedaimonilaisia, yhteensä 300 miestä. Ateenalaiset veivät heidät vallassaan oleviin läheisiin saariin. Niinikään tekivät Ateenalaiset Meelos saarelle sotaretken 30 omalla, kuudella Kiolaisella ja kahdella Lesbolaisella laivalla, mukanaan 1,200 omaa raskasaseista, 300 nuolenampujaa ja 20 ratsastavaa nuolenampujaa, jota paitsi heidän liittolaisensa ja saarelaiset seurasivat heitä noin 1,500 raskasaseisella. Meelolaiset olivat Lakedaimonilaisia siirtolaisia, eivätkä suostuneet noudattamaan Ateenalaisten käskyjä. Alussa olivat he rauhallisesti puolettomia, mutta vihdoin pakottivat heidät Ateenalaiset hävittämällä heidän aluettaan ottamaan osaa sotaan. Kun Ateenalaiset nyt mainitulla Lykomeedeen pojan Kleomeedeen ja Tisimakon pojan Tiisiaan johtamalla sotajoukolla tekivät sotaretken tähän saareen, niin he, ennenkuin harjottivat mitään väkivaltaa Meeloksen alueella, lähettivät airuita tekemään ehdotuksia. Nämät eivät kuitenkaan päässeet Meelolaisten kansankokoukseen, vaan heidän käskettiin ilmottaa ehdotuksensa hallitusmiehille ja ylimyksille. Näiden edessä puhuivat Ateenalaiset lähettiläät seuraavin sanoin:

"Koskemme saa puhua kansalle, jottei kansa, keskeytetyssä puheessa kuultuansa meidän kumoomattomia ja hyväksyttäviä ehdotuksiamme, tulisi niitä kannattamaan, sillä ymmärrämme, että siinä tarkoituksessa olette kutsuneet meidät ylimyksien eteen, niin olkaa tekin, tämän neuvoksen jäsenet, vielä varovaisempia puheessanne. Sillä ette tekään saa vastata yhdellä puheella, vaan jokaisessa tapauksessa, jossa meidän ehtojamme ette hyväksy. Sanokaa siis ensinnä, hyväksyttekö te tätä meidän ehdotustamme?"

Tähän vastasivat Meelolaiset neuvosmiehet: "Meillä ei ole mitään sitä vastaan, että rauhassa neuvottelemme. Mutta siltä ei näytä, kun sota jo on alkamaisillaan eikä ainoastaan uhkaava. Me näemme teidän saapuvan sanojemme tuomareina, ja että tulos tästä keskustelusta todenmukaisesti on oleva sota, jos pysymme oikeuksissamme, emmekä taivu; ja jos taivumme, orjuus."

Ateen.: "Jos olette tulleet laskettelemaan arvelemisianne vastaisuudesta tahi muun takia kuin olevista oloista ja niistä seikoista, jotka voivat pelastaa kaupunkinne, niin älkäämme jatkako. Mutta jos vallitsevista oloista puhutte, niin jatkakaamme keskustelua."

Meel.: "Luonnollista on ja anteeksi annettavaa, jos me, jouduttuamme tämmöiseen pulaan, puheissamme ja mielessämme käännymme monelle päin. Mutta koska tämä kokous tarkottaa pelastustamme, käyköön puhe teidän ehdotuksenne mukaan."

Ateen.: "Me puolestamme emme pitkillä ja sisällyksettömillä puheilla kauniin sanoin tule osottamaan, kuinka me, karkotettuamme Meedialaiset, olemme oikeutetut hallitsemaan, emmekä liioin, kuinka suurella syyllä me teidän loukkaamina teitä ahdistamme. Mutta älkää tekään luulko voivanne puheillanne saada meitä uskomaan, ettette suinkaan ole loukanneet meitä, kun ette Lakedaimonilaisten siirtolaisina ole sotineet meidän puolellamme, vaan pysykää mahdollisuuden rajoissa, koska jokaiselle täysijärkiselle on selvä, että inhimillisen katsantotavan mukaan oikeudenmukaisuuden määrää molemminpuolinen yhtäläinen pakko, mutta että voimakas määrää, heikko taipuu."

Meel.: "Me puolestamme pidämme pakosta hyödyllisenä, koska te puhutte hyödyllisestä oikean rinnalla, ettei yhteistä hyvää hävitetä, vaan että kohtuullisuus käy vaaraan joutuneille oikeasta, ja että heikolle riittää puollustukseksi vähäpätöisemmätkin seikat. Tämä ei suinkaan ole teillekään hyödyksi, koska tekin tämän kautta, jos vastaisuudessa joutuisitte tappiolle, olette antaneet esimerkin kovimpaan rangaistukseen."

Ateen.: "Me emme huolehdi valtamme loppua, jos se tapahtuisikin; sillä eivät muita hallitsevat kansat, kuten esimerkiksi Lakedaimonilaiset, aina ole pelottavia hallituille. Mutta täällä ei nyt ole kysymys Lakedaimonilaisista, vaan siitä, tuleeko alamaisten määrätä hallitsevien tekoja. Tästä me kyllä pidämme huolta. Että olemme täällä puollustaaksemme omaa valtaamme ja puhuaksemme teidän kaupunkinne pelastuksesta, sitä me tulemme osottamaan, koska me vaikeuksitta haluamme hallita teidän yli ja suojella teitä kumpaistenkin hyödyksi."

Meel.: "Miten voisi meille olla yhtä hyödyllistä olla orjanne, kuin teille olla herramme?"

Ateen.: "Siten, että te kuuliaisuudellanne pelastutte kärsimästä äärimmäistä onnettomuutta, ja meille on voitoksi olla tuhoomatta teitä."

Meel.: "Siis ette salli meidän puolueettomina rauhassa olla ystävänne eikä kummankaan vihollisia?"

Ateen.: "Emme, sillä teidän vihamielisyytenne ei meitä haita niin suuresti, kuin ystävyytenne osottaisi heikkouttamme: sillä viha on alamaisille osote vallasta."

Meel.: "Onko teidän alamaisillanne siis se käsitys kohtuullisuudesta, että asettavat samaan tilaan ventovieraita ja siirtolaisenne, jotka luovuttuansa uudestaan ovat joutuneet valtaanne?"

Ateen.: "He kai arvelevat, ettei kumpaiseltakaan puutu oikeutta, arvellen edellisten pysyneen vapaina oman valtansa avulla, koska muka emme ole uskaltaneet hyökätä heidän kimppuunsa. Mutta teidän masentamisen kautta sekä hankimme lisää alamaisia että suuremman turvallisuuden, varsinkin jos te saarelaisina ja muita heikompina ette pääse vapaiksi vallastamme, vaan jos teidän on täytymys tunnustaa meidän, merivallan, yliherruutta."

Meel.: "Muuten ette siis pidä itseänne turvattuina? Koska nyt olette pakottaneet meitä jättämään oikeuden syrjään, täytyy meidänkin koettaa osottaa, että teidän edut ovat samat, kuin meidänkin. Miten eivät kaikki puolueettomat kaupungit, kun näkevät teidän näin menettelevän, arvelisi, että vastedes hyökkäätte heidänkin kimppuunsa? Miten te tällä menettelyllänne ette enentäisi vihollisianne, kun väkistenkin pakotatte vihollisiksenne niitä, jotka eivät haluaisi joutua niiksi?"

Ateen.: "Emme suinkaan; sillä me emme pidä mannermaalaisia, jotka eivät, puollustaaksensa vapauttansa, meitä vaani, niin vaarallisina, kuin teidän kaltaisianne hurjia saarelaisia, jotka vihaavat hallituksemme muka kovuutta. Sillä nämät enimmiten ajattelemattomuudesta syöksevät meidät ja itsensä silminnähtävään vaaraan."

Meel.: "Tosiaankin, jos te säilyttääksenne valtaanne heittäytte tuommoiseen vaaraan, ja toiselta puolen voitetut samoiten päästäksensä vapaiksi tekevät samoin, miten ei meille, jotka vielä olemme vapaita, olisi suuri häpeä ja kurjuus, jos emme kärsisi kaikkea välttääksemme orjuutta?"

Ateen.: "Ei suinkaan, jos viisaasti neuvottelette; sillä nythän ei ole kilpailu yhdenvertaisten kesken, eikä siis häpeällistä, jos urhoollisuus ei teitä auta pulasta, vaan ennemmin on kysymyksessä pelastumisenne takia olla vastustamatta paljoa väkevämpää."

Meel.: "Kyllä; mutta me tiedämme sodan onnen olevan vaihtelevamman, kuin että se riippuisi yksin omien sotajoukkojen suuruudesta. Jos me siis väistyisimme heti puollustautumatta, heittäisimme me kaiken toivon, mutta jos me ryhdymme vastarintaan, on meillä toivo jälellä."

Ateen.: "Toivo on kyllä lohdutus vaarassa, eikä vie turmioon, jos kohtakin suuresti vahingottaa siihen luottavia. Mutta se, joka heittää koko olemassaolonsa sen huostaan, toivo kun on vallan tuhlaavainen luonnostaan, tutustuu sen huikentelevaisuuteen juuri perikadon reunalla, eikä se jätä mitään jälkeä, jotta sen oikkuja kerran kokenut voisi itseään siltä varoa. Varokaa siis itseänne, te heikot, kokemasta tätä, uskomalla koko onnenne yhdelle heitolle, sekä matkimasta tuota suurta joukkoa, joka, vaikkakin voisi luonnollisesti pelastaa itseään, kun selvät toiveet heiltä vaarassa puuttuvat, luottaa yliluonnollisiin taikoihin ja orakelivastauksiin, mikä kaikki toivoineen päivineen vie perikatoon."

Meel.: "Vaikeana mekin pidämme, tietäkää se tarkoin, taistella teidän valtaanne ja onneanne vastaan, kun ehdot ovat näin erilaiset, mutta me luotamme, että Jumalan kaitselmus suojelee meitä joutumasta tappiolle onnen oikkujen kautta, koska me oikeuden puollustajina asetumme vääryyttä vastaan. Meiltä puuttuvaa voimaa korvaa Lakedaimonilaisten liitto, joka heitä, jollei muuten, niin ainakin sukulaisuuden takia, pakottaa rientämään avuksemme. Me emme siis aivan järjettömästi esiinny rohkeudella."

Ateen.: "Mitä Jumalan kaitselmukseen tulee, niin emme mekään luule olevamme suljetut sen suojeluksesta. Sillä emme me ole aikoneet tehdä, emmekä ole liioin tehneet mitään inhimillisestä katsantotavasta poikkeavaa uskonnollisissa asioissa, emmekä mitään ihmisten pyrinnöistä poikkeavaa. Mekin uskomme, että jumalat, ja tiedämme varmaan, että ihmiset luonnon lain mukaan hallitsevat kaikkialla, missä vaan voivat. Sitä paitsi emme me ole säätäneet tätä lakia, emmekä liioin ole ensimmäisinä sitä noudattaneet. Te kyllä käsitätte, että sekä te itse että jokainen muukin yhtä voimakas, kuin me, toimisi samaten. Siis me emme suinkaan pidä itseämme jumalien hylkääminä. Mitä luottamukseenne Lakedaimonilaisiin taas tulee, nimittäin että häpeäisivät olla rientämättä teidän avuksenne, niin me teitä onnittelemme kokemattomuudestanne, emmekä suinkaan kadehdi viattomuuttanne. Lakedaimonilaiset kyllä keskuudessaan lakiensa suhteen noudattavat hyveen vaatimuksia; mutta heidän menettelystänsä muita kansoja kohtaan olisi paljon sanottavaa. Lyhyesti lausuen: te kyllin tiedätte, että he julkisesti peittelemättä, enemmän kuin mikään muu kansa, pitävät hauskuutta kauneutena, ja hyödyllisyyttä oikeutena, joka mielipide ei suinkaan ole hyödyksi mielettömille pelastustuumillenne nykyisestä pulasta."

Meel.: "Juuri tähän heille tästä koituvaan hyötyyn me vakavasti luotamme, arvellen, etteivät he hylkäämällä meitä tahdo esiintyä epäluotettavina heitä suosivien Helleenien silmissä, vaan avustajina heidän vihollisillensa."

Ateen.: "Te luulette siis, että hyöty parahiten soveltuu varmuuden kanssa yhteen, vaan että oikeuden ja jalouden harjottaminen on vaaranalainen, mutta vaaraahan Lakedaimonilaiset ylipäätään karttavat enemmän, kuin mitään muuta."

Meel.: "Me uskomme, että he mieluummin meidän kuin muiden tähden antautuvat vaaraan, koska he pitävät meitä muita sitä varmempina, jota lähempinä olemme ottamaan osaa Peloponneesoksen rettelöihin, ja jota luotettavampia me olemme syntyperämme takia."

Ateen.: "Avuksi kutsutuiden hyvänsuopeus ei takaa sotatovereille varmuutta, vaan avustajien mahtava sotavoima. Tämän Lakedaimonilaiset kyllin ymmärtävät, kun eivät edes lähempien naapurikansojen kimppuun käy ilman suurta apulaisjoukkoa, koska eivät luota kotoisiin varustuksiin. Ei ole siis luultavaa, että he purjehtisivat saareenne meidän ollessamme herroja merellä."

Meel.: "He voivat ehkä lähettää muita asemestansa. Sitä paitsi ovat Kreetan vesistöt avarat, joten mahtavan on vaikeampi saavuttaa pakenevia, kuin näiden piiloutuen päästä pakoon. Ja jospakin täällä joutuisivat tappiolle, voisivat he kääntyä teidän maatanne ja niiden liittolaisten maata vastaan, joita Brasidas on jättänyt ahdistamatta, ja silloin saisitte vaivata itseänne ennemmin puollustaaksenne liittolaisianne ja omaa maatanne, kuin ahdistamalla ventovierasten aluetta."

Ateen.: "Jospa näin tapahtuisikin, niin se ei olisi meille mitään outoa. Mutta te kyllä tiedätte, etteivät Ateenalaiset pelosta milloinkaan ole luopuneet yhdestäkään piirityksestä. Vaikka sanotte tahtovanne neuvotella pelastuksestanne, niin ette ole tässä pitkällisessä keskustelussa lausuneet sanaakaan, joka voisi antaa toivetta pelastuksestanne. Te yhä vaan luotatte enin tulevaisuuteen, mutta teidän tarjona olevat apukeinot ovat liian vähäpätöiset voittaaksensa teitä vastaan käännetyitä aseita. Te osotatte suurta älyttömyyttä, ellette meidän poistuttuamme tästä kokouksesta tule viisaampaan päätökseen. Älkää antautuko tuolle joutavalle häpeäntunteelle, joka julkisissa ja kunnottomissa vaaroissa jo on tuhonnut niin paljon ihmisiä. Kuinka moni ei ole antanut tuon viekottelevan häpeä-sanan voiman houkutella itseään, vaikkakin ovat hyvin käsittäneet, mihin se heidät vie, alistumaan sanan voiman alle ja siten avoin silmin heittäytymään sanomattomiin vaaroihin, siten älyttömyydessään syöksyen häpeällisempään häpeään, kuin onnen sattuman tuottamaankaan! Olkaatte viisaita, älkääkä pitäkö häpeällisenä alistua suurimman kaupungin alle, varsinkin kun sen ehdot ovat niin kohtuullisia, että saatte, tultuanne sen liittolaisiksi, veronalaisina omistaa maanne. Kun teillä nyt on valittavana sodan tahi olemassa-olonne välillä, älkää valitko huonompaa. Sillä se, joka ei väisty vertaisensa edestä, mutta kohtelee mahtavampaa maltillisesti, ja joka armahtaa heikompaa, se kyllä pystyssä pysyy. Miettikää siis meidän poistuttuamme näitä seikkoja, ja muistakaa, että neuvottelette isänmaasta, jonka olemassaolo riippuu yksinomaan tästä ainoasta päätöksestänne."

Tämän lausuttuansa poistuivat Ateenalaiset kokouksesta. Kun Meelolaiset olivat jääneet yksin, päättivät he vastata yhtäpitävästi kokouksessa lausutuiden mielipiteiden kanssa, siis seuraavasti: "Ateenalaiset! Ei meidän mielestämme sovi vastata toisin, kuin ennenkään, emmekä tahdo kädenkäänteessä riistää vapautta jo seitsemän vuosisataa asumaltamme kaupungilta, vaan me koetamme pelastua luottaen jumalien meitä tähän saakka pelastavaan kaitselmukseen sekä sotilaittemme ja Lakedaimonilaisten apuun. Pyydämme teitä sallimaan meidän olla puolueettomina ystävinänne, ja poistumaan maastamme, solmittuamme sopimukset, joita kumpaisetkin pitävät pätevinä".

Näin vastasivat Meelolaiset, mutta lähtien kokouksesta sanoivat Ateenalaiset: "Tähän päätökseen katsoen olette te ainoat, jotka pitävät tulevaisuuden varmempana, kuin mitä näette, arvellen näkymättömän jo tapahtuneen toivonne mukaiseksi. Mutta te joudutte perikatoon, jos te panette suurimman luottamuksenne ja onnenne Lakedaimonilaisten avun nojaan."

Ateenalaiset lähettiläät palasivat tämän jälkeen leiriin. Kun heidän päällikkönsä kuulivat, etteivät Meelolaiset alistuneet, ryhtyivät he viipymättä sotatoimiin, jakaen keskenään kaupungin muurilla ympäröimisen. Myöhemmin jättivät Ateenalaiset sekä omien miesten että liittolaisten muodostaman vartioväen piiritystä jatkamaan sekä meritse että maitse. Tämän tehtyään palasi suurin osa heidän sotajoukostaan kotia, mutta loput jäivät jatkamaan piiritystä.

Tähän aikaan hyökkäsivät Argolaiset Fliuusin alueelle, mutta Fliuusilaiset ja heidän omat pakolaisensa asettuivat heitä väijymään ja surmasivat 80 heistä. Pyloksessa olevat Ateenalaiset anastivat Lakedaimonilaisilta suuren saaliin. Lakedaimonilaiset eivät kyllä sanoneet irti sopimuksia, eivätkä julistaneet heille sotaa, mutta he ilmottivat airuen kautta, että he sallivat kenen tahansa tehdä ryöstöretkiä Ateenalaisia vastaan. Korintolaiset alkoivat sotaa Ateenalaisia vastaan yksityisten riitojen takia, mutta muut Peloponneesolaiset pysyivät levollisina.

Meelolaiset valloittivat yöllisellä hyökkäyksellä torinpuolisen osan Ateenalaisten piiritysmuurista. He surmasivat joukon miehiä, ja palasivat kaupunkiin, tuoden mukanaan muonaa ja muita tarpeita. Ateenalaiset varustivat vastaiseksi paremmasti vartioväen. Tähän loppui tämä kesä.

Seuraavana talvena aikoivat Lakedaimonilaiset tehdä sotaretken Argolikseen, mutta kun rajanylimenouhrit eivät olleet heille edullisia, palasivat he takaisin. Argolaiset pitivät tämän heidän yrityksensä johdosta moniaita kaupunkinsa asukkaita epäluulonalaisina; muutamia heistä mestauttivat he, toiset heistä pääsivät pakoon.

Samaan aikaan valloittivat Meelolaiset taas osan Ateenalaisten piiritysmuurista, jossa oli vähälukuinen vartiojoukko. Mutta silloin saapui Deemeaan pojan Filokrateen johdolla uusi sotajoukko Ateenasta. Kun nämät voimakkaasti piirittivät kaupunkia, ja kun kaupunkilaisten kavaluuskin tuli avuksi, antautuivat Meelolaiset Ateenalaisille ilman ehtoja. Ateenalaiset surmasivat kaikki täysikasvaneet miehet, jotka he saivat haltuunsa, mutta möivät naiset ja lapset orjiksi. Valloitettuansa tämän paikkakunnan, lähettivät Ateenalaiset sinne myöhemmin viisisataa siirtolaista.

KUUDES KIRJA.

Samana talvena tahtoivat Ateenalaiset taas Lakeen ja Eyrymedoonin sotajoukkoa suuremmalla sotavoimalla purjehtia Sikeliaan, koettaaksensa valloittaa tämän saaren, jos vaan voisivat. Useimmat heistä eivät tunteneet, kuinka suuri tämä saari oli, ja kuinka paljon asukkaita, sekä Helleenejä että barbareja, siellä löytyi, eivätkä ymmärtäneet ryhtyvänsä sotaan, joka oli miltei Peloponneesolaisia vastaan käydyn sodan vertainen. Sillä purjehtiakseen ympäri Sikeliaa tarvitsee lastilaiva lähes kahdeksan päivää. Mutta vaikka tämä saari on niin suuri, erottaa ainoastaan 20 stadion merimatka sen mannermaasta.

Seuraavat kansakunnat olivat ennenmuinoin sen asukkaina. Vanhimpina asukkaina eräässä osassa tätä maata mainitaan olleen Kykloopit ja Laistrygonit, joiden syntyperästä en voi mitään sanoa, enemmän kuin siitä, mistä he ovat tänne tulleet ja mihin hävinneet. Riittäköön se, mitä runoilijat tästä sanovat, ja olkoon jokaisella oma käsityksensä tästä asiasta.

Näitten jälkeen näyttävät Sikanit ensinnä asettuneen tänne, ja, kuten itse väittävät, näitä ennenkin, ollen muka saaren alku-asukkaita. Vaan itse asiassa olivat he Ibeerialaisia, joita Ligyalaiset olivat karkottaneet Ibeeriassa juoksevalta Sikanos-joelta. Näistä tämä saari, jota ennen kutsuttiin Trinakriaksi, sai silloin nimekseen Sikania.

Ilionin valloittamisen jälkeen saapui tälle saarelle laivoilla joukko Trooalaisia, jotka olivat lähteneet Akaialaisia pakoon. Nämät asettuivat Sikanien naapureiksi ja kutsuttiin yhteisellä nimellä Elymoiksi, ja heidän kaupunkinsa nimet olivat Eryks ja Egesta. Heidän yhteyteen asettui myöskin joukko Fookilaisia, joita myrsky paluumatkalla Troiasta oli ajanut ensin Libyaan ja sieltä vienyt Sikeliaan. Sikelialaiset, jotka Opikalaisten karkottamina asuivat Italiassa, tulivat sieltä yli salmen oman todennäköisen kertomuksensa mukaan lautoilla myötätuulen avulla, tahi ehkäpä muullakin tavalla. Vielä nytkin löytyy Italiassa Sikelialaisia, ja viimemainittu maa sai nimekseen Italia erään Sikelialais-kuninkaan Italon mukaan. Saavuttuansa Sikeliaan suurella sotavoimalla, voittivat he Sikanit taistelussa ja ajoivat heidät saaren eteläisiin ja läntisiin osiin, antaen saarelle nimeksi Sikelia Sikanian asemesta. He asettuivat asumaan saaren hedelmällisimpiin paikkoihin, jotka he pitivät hallussaan lähes 300 vuotta, kunnes Helleenit saapuivat Sikeliaan; ja vielä nytkin omistavat he saaren keski- ja pohjoisosat. Myöskin Foinikilaisia asui pitkin koko Sikelian rannikoita, pitäen hallussaan niemiköt ja läheiset saaret kaupankäymistä varten Sikelialaisten kanssa. Mutta kun Helleenit suuressa määrin yli meren purjehtivat saareen, jättivät he useimmat paikkakunnistaan, ottaen yhteisiksi asunnoikseen Motyee, Soloeis ja Panormos nimiset kaupungit Elymojen kanssa, osaksi luottaen Elymojen liittoon, osaksi koska sieltä oli lyhyin merimatka Sikeliasta Karkeedooniin. Näin paljo ja täten sijotettuina asui barbareja Sikeliassa.

Ensimmäiset Sikeliaan purjehtineet Helleenit olivat Kalkidilaisia Euboiasta, jotka Tukleen johdolla Naksokseen rakensivat Apolloon Arkeegetoksen alttarin, joka nyt on ulkopuolella kaupunkia. Tällä alttarilla teoorit, lähtiessään Sikeliasta, ensin uhraavat. Seuraavana vuonna perusti Heerakleidi Arkias Korintoksesta Syrakuusan karkotettuansa Sikelialaiset saarelta, joka nyt ei enää ole veden ympäröimänä, vaan muodostaa sisäosan kaupunkia. Myöhemmin varustettiin myöskin ulko-osa muurilla ja kaupunki tuli vallan väkirikkaaksi. Viisi vuotta Syrakuusan perustamisen jälkeen lähtivät Kalkidilaiset Tukleen johdolla Naksoksesta, karkottivat Sikelialaiset ja perustivat Leontinoin ja sitten Kataneen. Katanaiot määräsivät Euarkon perustajakseen.

Samaan aikaan saapui myöskin Sikeliaan Lamis johtamallaan siirtolaiskunnalla Megarasta, ja perusti Pantakyos virran varrelle Trootilon nimisen siirtolan. Myöhemmin lähti hän sieltä Leontiniin ja asui vähän aikaa sikäläisten Kalkidilaisten kanssa yhdessä; mutta näitten karkottamana perusti hän Tapsoksen ja kuoli kohta sen jälestä. Hänen seuralaisensa lähtivät Tapsoksesta ja perustivat yhdessä Sikelialaisen kuninkaan Hybloonin kanssa, joka luovutti heille tämän maan ja asettui heidän johtajaksensa, Hybliläisen Megaran. He olivat asuneet täällä 245 vuotta, kun Syrakuusan yksinvaltias Geloon heidät karkotti tästä kaupungista ja maasta. Mutta ennen karkottamistaan, ehkä 100 vuotta sinne asettumisensa jälkeen, olivat he lähettäneet Pamilloksen perustamaan Selinuksen. Hän oli Megarasta, heidän emäkaupungistaan, asettunut asumaan heidän keskeen ja johti tätä siirtokuntaa.

Gelan perustivat Antifeemos Rodoksesta ja Entimos Kreetasta yhdessä, kumpikin tuoden siirtolaisensa, 45 vuodella Syrakuusan perustamisen jälkeen. Nimensä sai kaupunki Gelas virrasta, mutta paikka, jossa kaupunki nyt sijaitsee, ja joka ensin linnoitettiin, nimitettiin Lindioi. Niille säädettiin Dorilaiset lait. Lähemmäs 108 vuotta oman asutuksensa jälkeen perustivat Geloolaiset Akragas kaupungin, nimittäen sen Akragas virran mukaan. Perustajiksi olivat he asettaneet Aristonooksen ja Pystiloksen, jotka säätivät kaupungille Geloolaiset lait.

Tsankleen perustivat alkuaan Opikian maassa sijaitsevasta Kalkidilaisesta Kymee nimisestä kaupungista lähteneet rosvot, mutta myöhemmin saapui myöskin suuri joukko siirtolaisia Kalkiksesta ja muualta Euboiasta ja asettui asumaan entisten asukkaiden kanssa. Perustajina olivat Perieerees ja Krataimenees, viimemainittu Kymeestä, edellinen Kalkiksesta. Sikelialaiset kutsuivat kaupungin ensin Tsanklee nimellä, siitä että paikka on sirpinmuotoinen: sirpin kutsuvat näet Sikelialaiset Tsanklon. Myöhemmin karkottivat heidät Samolaiset ja muut Joonialaiset, jotka paeten Meedialaisia tulivat Sikeliaan. Mutta vähää myöhemmin karkotti Reegionin itsevaltias Anaksilas Samolaiset ja asetti kaupunkiin asujiksi erisukuisia ihmisiä, antaen sille muinoisen kotikaupunkinsa nimen Messeenee.

Myöskin Himeran perustivat Tsankleelaiset Eykleideen, Simoksen ja Sakoonin johdolla, joiden useimmat siirtokuntaan lähteneet seuralaiset olivat Kalkidilaisia, joihin yhtyivät Syrakuusasta kapinassa voitetut ja sieltä karkotetut n.k. Myleetidat. Tämä siirtokunta puhui Kalkidilaista ja Doorilaista sekamurretta, mutta sen hallitusmuoto oli Kalkidilainen. Akrain ja Kasmenain perustivat Syrakuusalaiset, Akrain 70 vuotta Syrakuusan perustamisen jälkeen, Kasmenain lähemmiten 20 vuotta myöhemmin. Myöskin Kamarinan perustivat ensin Syrakuusalaiset lähes 135 vuotta Syrakuusan perustamisen jälkeen. Tämän siirtolaiskunnan johtajat olivat Daskoon ja Menekoolos. Kun Syrakuusalaiset kapinan tähden väkivoimalla olivat karkottaneet Kamarinalaiset, niin Gelan tyranni Hippokratees myöhemmin, kun sai Kamarinalaisten maan lunnaiksi vangituista miehistä, vei Kamarinaan toisen siirtokunnan; ja kun Geloon taasen oli karkottanut asukkaat tästä kaupungista, niin hän asetti sinne kolmannen siirtokunnan.

Näin monta Helleeniläis- ja barbarilaiskansaa asui Sikeliassa, ja tätä suurta saarta vastaan ryhtyivät nyt Ateenalaiset sotaan. Tämän sotaretken todenperäinen syy oli halu saada haltuunsa se kokonaan, mutta he koristelivat hyökkäystään sillä, että muka tahtoivat auttaa heimolaisiansa ja heihin yhtyneitä liittolaisiansa. Enin kiihoittivat heitä tähän yritykseen Egestalaisten Ateenaan saapuneet lähettiläät, jotka suurella innolla heitä siihen yllyttivät. Ollen Selinuntilaisten naapurikansana, olivat he näitten kanssa joutuneet sotaan naimisasioitten ja riidanalaisen alueen takia. Selinuntilaiset olivat kutsuneet Syrakuusalaiset avukseen ja ahdistivat Egestalaisia sodalla sekä maitse että meritse. Sentähden muistuttivat Egestalaiset Ateenalaisia viime sodan aikana Lakeen välityksellä tehdystä liitosta ja pyysivät laivoja suojelukseksensa, lausuen paljoa muutakin, mutta varsinkin että Syrakuusalaiset, jos saisivat jäädä rangaistuksetta, vaikka olivat karkottaneet Leontinilaiset, ja jos heidän sallittaisiin hävittää muutkin liittolaiset, pian ottaisivat koko Sikelian haltuunsa. Myöskin olisi heidän mielestään vaara alttiina, että Syrakuusalaiset Doorilaisina rientäisivät auttamaan Doorilaisia Peloponneesolaisia, koska he olivat samaa syntyperää ja olivat heidän lähettämiänsä siirtolaisia, siten tykkänään tekemään lopun Ateenalaisten vallasta. Viisainta olisi siis vielä jälelle jääneitten liittolaistensa kanssa astua Syrakuusalaisia vastaan, varsinkin kun Egestalaisilla oli riittäviä varoja sotaan. Ateenalaiset päättivät ensin lähettää miehiä Egestaan tarkastamaan, löytyikö siellä tosiaankin varoja, kuten lähettiläät väittivät, valtion suojassa ja pyhäköissä, sekä tiedustelemaan, millä kannalla sotapuuhat Selinuntilaisia vastaan olivat. Ateenalaiset lähettiläät matkustivat siis Sikeliaan.

Lakedaimonilaiset lähtivät samana talvena liittolaisineen, paitse Korintolaisia, sotaretkelle Argeiaan, hävittivät jonkun vähän maata ja korjasivat mukaansa kärryillä osan viljaa. Argolaiset pakolaiset he veivät Orneaihin ja jättivät vähäisen joukon sotaväestä näitten suojaksi. Saatuansa aikaan sovinnon Ornealaisten ja Argolaisten välillä, jonka kestäessä nämät eivät saisi ahdistaa toistensa aluetta, palasivat he sotajoukkoineen kotia. Vähää myöhemmin tulivat Ateenalaiset 30 laivalla ja 600 raskasaseisella, joihin Argolaiset koko sotajoukollaan yhtyivät, ja piirittivät Orneaissa asuvia yhden päivän. Mutta koska piirittäjät majailivat etäällä, karkasivat piiritetyt Orneaista yöllä. Kun Argolaiset seuraavana päivänä huomasivat tämän, hävittivät he kaupungin maata myöten, jonka tehtyään he poistuivat ja Ateenalaiset purjehtivat vähää myöhemmin kotia.

Makedonian rajalla sijaitsevaan Metooneeseen kuljettivat Ateenalaiset meritse ratsumiehiä, jotka niihin liittyneiden Makedonialaisten pakolaisten kanssa pahoin turmelivat Perdikkaan aluetta. Lakedaimonilaiset lähettivät Trakian Kalkidilaisille, joilla oli kymmenen päivää kestävä sopimus Ateenalaisten kanssa, käskyn liittymään Perdikkaaseen, johon nämät kuitenkaan eivät suostuneet. Tähän loppui talvi ja 16 vuosi sitä sotaa, josta Thukydides on kirjoittanut.

Seuraavana kevättalvena palasivat Ateenalaisten lähettiläät Sikeliasta ja Egestalaiset heidän seurassansa tuoden 60 talenttia leimaamattomaa hopeaa kuukauden palkaksi 60 laivalle, jotka he olivat aikoneet pyytää Ateenalaisia lähettämään. Kun Ateenalaiset pitämässään kokouksessa olivat kuulleet Egestalaisten ja omien miestensä muutenkin viehättävän ja valheellisen kertomuksen ja miten sekä valtion kassoissa että pyhäköissä muka varoja oli käytettävänä, päättivät he lähettää 60 laivaa Sikeliaan, määräten näiden rajattomanvaltaisiksi päälliköiksi Nikeeraton pojan Niikiaan, Kleiniaan pojan Alkibiadeen ja Ksenofanoksen pojan Lamakoonin, avustamaan Egestalaisia Selinuntilaisia vastaan ja palauttamaan Leontinilaiset heidän kotikaupunkiinsa, jos heillä olisi onni sodassa, sekä muutenkin asettamaan asiat Sikeliassa Ateenalaisille hyödyllisemmälle kannalle. Viisi päivää myöhemmin oli uusi kokous, jossa oli päätettävä laivojen pikaisesta varustamisesta ja niistä vaatimuksista, joita päälliköt pitivät välttämättöminä laivojen lähtöä varten. Niikias vastusti nimittämistään päälliköksi, arvellen kaupungin neuvotelleen väärin, kun se niin kevytmielisellä ja kerskaavalla tekosyyllä, hyökkäämällä koko Sikeliaa vastaan, heittäytyi näin suureen vaaraan, jonkatähden hän, haluten saada tämän päätöksen peruutetuksi, varotti Ateenalaisia seuraavasti:

"Tämä kansankokous on pantu toimeen keskustellaksemme varustuksista Sikeliaan purjehtimista varten, mutta minusta näyttää olevan syytä tarkemmin punnitella juuri sitä, onko ylipäätään laivojen lähettäminen sinne meille hyödyksi, jottemme me, luottaen vieraitten miesten sanoihin, näin lyhyen neuvottelemisen perusteella tärkeimmistä asioista ryhtyisi sotaan, joka meitä ei ensinkään koske. Vaikka kohtakin minulle tässä on osoitettu suuri kunnia, ja jospa en suinkaan henkeni puolesta pelkää enemmän kuin muutkaan, arvelen kuitenkin kunnon kansalaisen velvolliseksi pitämään huolta hengestään ja omaisuudestaan; sillä huolehtien itsestään koettaa hän myöskin valvoa valtion etua. En minä ennen ole puhunut kunnioituksen tähden vasten mielipidettäni, enkä minä nytkään tule sanomaan muuta, kuin mitä pidän paraampana. Mutta minun sanani olisivat liian heikot vaikuttaaksensa teidän mielipiteisiinne, jos minä vaan kehottaisin teitä pelastamaan omistamianne etuja eikä tietämättömien ja kuviteltujen etujen toiveessa panemaan vaaran alaisiksi olemassa olevia oloja. Tahdon sentähden osottaa, ettei ole sopiva aika teidän intoonne, eikä liioin helppo saavuttaa, mitä tavottelette".

"Purjehtiessanne, väitän minä, jätätte te tänne paljon vihollisia ja yllytätte nousemaan teitä vastaan vielä useampia. Te luulette tehtyjen sovintojen olevan varmojen; kyllä kait: niin kauan kuin pysytte rauhassa, ovat ne olemassa ainakin nimeksi, päättäen vihollisten käytöstä siitä miten omat miehemme ovat menetelleet. Mutta jos me joudumme tappiolle suuremmalla sotavoimalla, tulevat vihollisemme tekemään meitä vastaan äkkiarvaamattoman hyökkäyksen, ensiksikin koska he onnettomuuksiensa takia ovat olleet pakotetut tekemään häpeällisemmän rauhan kuin me, ja toiseksi, koska itse tässä rauhanteossa löytyy paljon riidanalaista. Semmoisiakin on olemassa, jotka eivät ensinkään ole suostuneet rauhantekoon, eivätkä he suinkaan ole voimattomimpia. Toiset näistä sotivat julki meitä vastaan, toiset taasen pidättäytyvät, syystä että Lakedaimonilaisetkin pysyvät alallaan kymmenen päivän sopimusten johdosta. Pian he kuitenkin, jos kahtia jaamme sotavoimamme, jota nyt olemme tekemäisillämme, epäilemättä yhdessä Sikelioottain kanssa tulevat karkaamaan meidän kimppuumme, koska he myöskin jo ennen ovat mihinkä hintaan tahansa pyrkineet heidän liittolaisiksensa. Tätä meidän tulee tarkoin punnita, eikä asettaa kaupunkia vaaraan tuulentupien takia. Ennenkuin me pyrimme anastamaan uutta valtaa, on meidän varmentaminen nykyistä valtiotamme. Eiväthän Trakian Kalkidilaiset vielä ole voitetut, jotka jo niin monta vuotta sitten luopuivat meistä, ja monet muut mannermaalaiset tottelevat töintuskin. Me kyllä avustamme Egestalaisia, koska ovat liittolaisemme, mutta vielä epäilemme kostaa niille alamaisillemme, jotka jo kauan luopumisellaan ovat meitä loukanneet."

"Näitä viimemainituita voisimme kuitenkin ehkä, jos me heidät voittaisimme, pitää kurissa, mutta jos me kukistaisimmekin Sikelialaiset, niin olisi meidän heitä etäisyyden ja paljouden tähden kuitenkin vaikea pitää hallussamme. Mieletöntä on siis käydä semmoisten kimppuun, joita emme voitettuinakaan voi hallita, ja joitten kimppuun käytyämme, jos joudumme tappiolle, emme enää ole yhtä etuisassa asemassa, kuin ennen hyökkäämisiämme. Sikeliootat ovat minusta vähemmän vaarallisia meille nykyisessä asemassaan ja vielä vähemmän Syrakuusalaisten vallan alla, jolla meitä Egestalaiset niin suuresti pelottavat. Sillä nyt ehkä yksityiset heistä Lakedaimonilaisille mieliksi kävisivät meitä vastaan, mutta toisessa tapauksessa ei ole luultavaa, että valtio valtiota vastaan alkaisi sotaa. Sillä samaten, kuin he Peloponneesolaisten avulla hävittäisivät meidän valtaamme, on niiden ajateltava, että heidänkin valtansa näiden samojen kautta joutuisi perikatoon. Paraiten meitä pelkäävät sikäläiset Helleenit, jos emme ensinkään sinne lähde, mutta toisessakin tapauksessa, jos me pian poistumme, annettuamme heidän läheltä nähdä voimamme. Mutta jos me hiukankaan joutuisimme alakynteen, niin he piankin meitä halveksisivat ja yhdessä sikäläisten vihollistemme kanssa karkaisivat meidän kimppuumme. Sillä mehän kaikki tiedämme, että etäisintä, josta ei ole mitään kokemusta, enin ihaillaan. Tätä te, rakkaat kansalaiseni, kyllin olette kokeneet Lakedaimonilaisten ja heidän liittolaistensa suhteen, joita kyllä ennen pelkäsitte, vaan nyt, voitettuanne heidät kerran, siihen määrin halveksitte, että jo tarkoitatte saada Sikelian haltuunne. Ei sovi ylvästellä vastustajien onnettomuuksista, vaan rohkaistua, päästyänsä voitolle omien neuvotteluiden kautta. Tietysti eivät Lakedaimonilaiset muuta mieti, kuin miten he, kovasti kärsien tappiostaan, voisivat kukistaa teidät ja poistaa tämän hävynpilkun, semminkin kun he aina ovat kilpailleet saavuttaaksensa urhoollisuuden maineen. Ei meidän siis, jos tahdomme toimia viisaasti, tule taistella Sikeliassa asuvien Egestalaisten, noitten barbarien, eduksi, vaan lujasti puolustaa itseämme tuota harvainvaltaista meitä väijyvää kaupunkia vastaan."

"Meidän tulee muistaa, että juuri olemme tointuneet kovasta taudista ja sodasta, niin että varamme ja väkilukumme ovat hiukan karttuneet, ja nämät tulee käyttää täällä omaksi eduksemme, eikä suinkaan noitten pakolaisten, apua pyytävien liittolaistemme hyväksi, joille on hyödyllistä valheellisesti kaunistella pyyntöään, ja jotka naapuriensa vaarassa ollessa, esiintyen ainoastansa tyhjin sanoin, joko onnistuttuansa osoittavat kurjaa kiitosta, tai jouduttuansa tappiolle tulevat avustamaan vihollisia ystäviensä tuhoamisessa. Jos nyt joku päälliköksi valitsemisestansa ihastunut nuorukainen, varsinkin koska hän vielä on jokseenkin nuori päälliköksi, yllyttää teitä lähettämään pyydetyitä laivoja, pitäen silmällä ainoastaan omaa itseänsä, jotta hänen hevosiansa ihailtaisiin ja jotta hän päällikkyydestään tuhlatakseen hankkisi itselleen rahaa, niin älkää heittäkö kaupunkia tuommoiseen vaaraan yksityisen kerskaavaisuuden takia, vaan miettikää, että tuommoiset henkilöt tuottavat vahinkoa valtiolle ja tuhlaavat omaisuutensa, ja että tämä asia on liian tärkeä nuorukaisen mietittäväksi ja lyhykäisen käsittelyn ratkaistavaksi."

"Nähden noitten, tuon miehen puoluelaisten, istuvan tuolla, syntyy minussa pelko, ja kehoitan minä puolestani ikäisempiä, jotka istuvat heidän vieressänsä, jos kohtakin häntä sen johdosta pidettäisiin pelkurimaisena, ujostelematta äänestämään sotaa vastaan, olematta liian harras saavuttamaan etäistä päämaalia, kuten noitten on laita, tietäen, että innolla ei paljoa saa aikaan, vaan kyllä varovaisuudella. Ponnistakaa vastaan, ettei synnyinmaatamme heitettäisi mitä suurimpaan vaaraan, ja äänestäkää, että Sikeliootat, joilla nyt on meille mitä sopivimmat rajat, nimittäin maitse kulkien Ioonian lahti, meritse Sikelian meri, että he, kuten he häiritsemättä saavat hoitaa asioitansa, myöskin sopikoot keskenään. Egestalaisille on erittäin sanottava, että he, kuten omin päin ovat alottaneet sodan Selinuntilaisia vastaan Ateenalaisten neuvotta, myöskin yksin päin tehkööt siitä lopun. Vastaisuudeksi on päätettävä olla tekemättä liittoa semmoisten kanssa, joita meidän täytyy auttaa, jos he joutuvat hätään, kuten meidän on ollut tapana, vaan joista meillä ei tarvittaessa ole mitään apua."

"Ja sinä, prytanis, jos pidät velvollisuutenasi huolehtia kaupungista, jos tahdot olla kunnon kansalainen, äänestytä tästä asiasta vielä kerta ja aseta se uudestaan Ateenalaisten mietittäväksi. Älä pelkää, että äänestämisen uudistaessasi toimit vastoin lakia näin lukuisten todistajien läsnäollessa, vaan että esiinnyt epäviisaasti äänestävän kaupungin lääkärinä, tietäen sen hallitsevan kunnollisesti, joka enin hyödyttää isänmaata, eikä tahallaan sitä millään lailla vahingoita."

Näin puhui Niikias, mutta useimmat läsnäolevista Ateenalaisista kannattivat sotaa ja pysyivät entisessä päätöksessään, muutamat harvat vaan sitä vastustivat. Innokkaimmin kehoitti sotaan Kleiniaan poika Alkibiadees, sekä haluten vastustaa Niikiasta, koska muutenkin hänen kanssansa oli eri mieltä valtiollisissa asioissa, että senkin tähden, että Niikias nyt oli häntä moittinut. Enin hän kuitenkin pyrki päälliköksi syystä, että hän toivoi Sikelian ja Karkeedoonin hänen kauttansa tulevan vallotetuiksi, jonka johdosta hänen yksityinen omaisuutensa lisääntyisi ja hänen arvonsa kohoaisi. Sillä kansalaiset pitivät häntä kyllä suuressa kunniassa, mutta hän käytti enemmän varoja hevosiinsa ja muihin menoihin, kuin hänen omaisuutensa olisi sallinut, josta myöhemmin osaksi johtui Ateenalaisten kaupungin häviö. Sillä koska useimmat pelkäsivät hänen suunnatonta ylellisyyttään oman ruumiinsa ja elämäntapojensa suhteen, kuten myöskin hänen rajattomat tuumansa, missä hän vaan toimi, asettuivat kansalaisensa häntä vastaan, koska arvelivat hänen pyrkivän yksinvaltiaaksi. Ja vaikka hän nyt oli yleishyödyllisesti valmistanut sotaseikat, olivat he kuitenkin yksityisesti suutuksissaan hänen elämäntapojensa takia, ja uskomalla sodan johdon muille saattoivat he ennen pitkää kaupungin perikatoon. Hän astui nyt esiin ja kehotti Ateenalaisia täänkaltaisilla sanoilla:

"Minun tulee enemmän kuin kenenkään muun päästä päälliköksi, (sillä tästähän minun on alotettava, koska Niikias tästä minua moittii), ja pidänkin itseäni sen kunnian ansainneena. Sillä juuri se, mistä minua soimataan, tuottaa esi-isilleni ja minulle kunniaa sekä isänmaalle hyötyä. Minun komea esiintymiseni Olympiassa on saanut Helleenit, jotka jo arvelivat kaupunkimme kukistetuksi, arvostelemaan meidän kaupunkimme voimaa suuremmaksi, kuin se tosiasiassa onkaan, siitä syystä että olen asettanut kilpailuun seitsemän vaunua, jota ei kukaan yksityinen ennen ole tehnyt, joista sain toisen ja neljännen palkinnon, ja järjestänyt muutkin toimet voitonmukaisesti. Tavallisesti katsotaan tämmöiset seikat kunniaksi, mutta ne antavat myöskin aavistusta voimasta. Minun loistava esiintymiseni kaupungissamme näyttelykuntien suhteen ja muutenkin on luonnollisesti kansalaisissani herättänyt kateutta, mutta muukalaisten mielestä se osoittaa voimaa. Eikä suinkaan ole mikään hyödytön mielettömyys, jos joku omilla kustannuksillaan yhtä hyvin hyödyttää itseään, kuin myöskin kaupunkia, eikä ole väärin, että hän mielessään asettaa itsensä korkeammalle tavallisia henkilöitä, koska ei pahantekijäkään löydä ketään osanottajaa onnettomuudessaan. Kuten onnettomuuteen joutunutta ei tervehditä, olkoon myöskin sallittu onnen suosikille ylvistellä, jos hän ei joka tilassa tahdo asettua toisten rinnalle."

"Minä kyllä tiedän, että se, joka jossakin suhteessa on muita etevämpi, on aikalaisillensa ja varsinkin vertaisillensa vastenmielinen, mutta että moni hänen kuoltuansa koettaa päästä hänen kanssansa sukulaisuuteen, vaikkei niin olekaan, ja että hänen isänmaansa kerskailee hänestä kansalaisenaan, hyväntekijänään, eikä suinkaan muukalaisena ja pahantekijänä."

"Tähän minä pyrin ja tätä varten, tuhlaten omaisuuttani, olen minä joutunut soimauksen alaiseksi, mutta tarkastakaa, olenko minä huonommin, kuin muutkaan, hoitanut valtion asioita. Sillä ilman suurta vaaraa ja kustannusta olen minä saanut Peloponneesoksen mahtavimmat vallat yhtymään teihin ja olen pakottanut Lakedaimonilaiset yhtenä ainoana päivänä Mantinean läheisyydessä taistelemaan koko vallastaan. Ja vaikkakin he tässä ottelussa pääsivät voitolle, eivät he siitä kuitenkaan ole vieläkään täydellisesti tointuneet."

"Ja tämän kaiken on tuo minun nuoruuteni muka luonnoton ja mieletön menettelyni sopivilla puheilla saanut aikaan Peloponneesolaisten vallan suhteen ja väsymättömällä innolla hankkinut itselleen luottamusta. Älkää nytkään peljätkö sitä, vaan minun vielä ollessani voimieni täydessä kukoistuksessa, ja kun Niikiaskin näkyy olevan onnen lemmikki, käyttäkää meidän molempien palvelustamme hyväksenne. Älkää luopuko Sikeliaan purjehtimisesta syystä, että tämä muka tapahtuisi väkevää valtaa vastaan. Sillä noissa väkirikkaissa kaupungeissa asuu kaikenlaista sekalaiskansaista joukkoa, joka ei liioin välitä vallankumouksesta eikä väestön muutoksesta. Senpä tähden ei kukaan varustaudu aseilla ikäänkuin isänmaansa puolustukseksi, eikä siellä pidetä huolta tavanmukaisista laitoksista, vaan jokainen riistää itselleen joko sanoilla tahi väkivallalla yleisistä varoista mitä vain pitää hyödyllisenä, jos hänen hätätilassa täytyisi karata muuanne. Ei ole luultavaa, että tuommoinen joukkio noudattaisi yhden miehen tuumaa, eikä liioin että se yhteisesti ryhtyisi toimeen. Pian he yksitellen taipuisivat, kun heille mieliksi puhuttaisiin, varsinkin jos heidän keskenänsä vallitsee eripuraisuus, kuten meidän tiedoksi on tullut. Ei heillä ole niin paljo raskasaseisia, kuin he kehuvat olevan, eikä liioin muilla Helleeneilläkään, kuten he kerskaavaisesti luettelivat, vaan vaivoin oli valheellisella Hellaalla niitä korkeintaan tähän sotaan riittävä luku."

"Tämmöiset ovat, mikäli minä olen kuullut kerrottavan, sikäläiset olot ja tulevat olemaan meille vieläkin suotuisammat. Sillä me tulemme siellä kohtaamaan suuren joukon barbareja, jotka vihasta Syrakuusalaisia vastaan tulevat sotimaan meidän puolellamme heitä vastaan. Eivätkä täkäläiset olot meitä estä, jos oikein mietitte. Ovathan meidän esi-isämme, vaikkakin heillä oli samat viholliset, joita meidän sanotaan jättävän tänne, jos me purjehdimme, ja vielä lisäksi Meedialainen torjuttavana, kuitenkin perustaneet tämän vallan ja sen he ovat saaneet aikaan yksinomaan mahtavalla laivastollaan. Ja nyt: eivät Peloponneesolaiset milloinkaan ole olleet niin toivottomassa asemassa meidän suhteen, ja jospa he rohkenisivatkin hyökätä meidän maahamme, niin he voisivat sen tehdä yhtä hyvin, jos emme purjehtisikaan, mutta laivastolla he eivät kuitenkaan meitä vahingoita, sillä meillä olisi täällä aina puolustukseksi riittävästi suuri laivasto."

"Minkä todennäköisen syyn me siis voisimme tuoda esiin viivyttelemiseemme tai millä perusteella olla auttamatta sikäläisiä liittolaisiamme? Valamme mukaan olemme velvolliset puolustamaan heitä huolimatta siitä, etteivät he voi meitä auttaa. Sillä emmehän me ole heitä ottaneet liittoomme, jotta he meitä täällä auttaisivat, vaan jotta he rasittamalla sikäläisiä vihollisiamme estäisivät näitä hyökkäämästä meidän kimppuumme. Tällä tavalla olemme sekä me että muut hankkineet itsellemme vallan, mielellämme avustamalla avuksensa pyytäviä, olkootpa barbareja tai Helleenejä. Sillä jos kaikki istuisivat ristissä käsin, heimolaiseen katsoen, jota tulisi auttaa, niin vähän sillä enentäisivät valtaansa, vaan päinvastoin panisivat olevan valtansa vaaralle alttiiksi. Mahtavaa ei ainoastaan tule torjua päältään sen hyökätessä, vaan myöskin estää hyökkäämästä. Eikä meidän vallassa ole määrätä, kuinka kauas me haluamme ulottaa valtaamme, vaan meidän on pakko, asemassa missä nyt olemme, pitää toisia tarkasti silmällä ja toisia ankarassa kurissa, koska on vaara, että muutoin joudumme muitten vallan alaisiksi, ellemme me muita vallitse. Te ette voi katsoa rauhaa samalta kannalta kuin muut, jos ette myöskään muuta elämäntapojanne heidän kaltaisiksensa."

"Varmoina siis, että tulemme laajentamaan valtamme lähtemällä retkelle, purjehtikaamme huoleti pois, jotta siten masentaisimme Peloponneesolaisten ylvästyksen, kun me siihen määrin näymme halveksivan vallitsevan rauhan, että Sikeliaankin purjehdimme. Ja jos kaikki käy onnellisesti, niin panemme joko koko Hellaan valtamme alle, tahi ainakin vahingoitamme Syrakuusalaisia, josta sekä meille että liittolaisillemme on suuri hyöty. Varman tukeen sekä viipymiseen siellä, jos asiat käyvät hyvin, että lähtemään sieltä, tarjoavat meille laivamme, sillä merellä me kyllä voitamme kaikki Sikeliootat yhteisesti."

"Älköön Niikiaan kehotus toimettomuuteen eikä liioin hänen sanoissansa ilmestyvä yllytys erimielisyyteen nuorten ja vanhempien välillä muuttako mieltänne, vaan koettakaamme totuttuun tapaan, kuten esi-isämme nuorten ja vanhempien yhteisen päätöksen mukaan ovat kohottaneet kaupunkimme nykyiseen asemaan, mekin puolestamme nyt edistää sitä, arvellen, etteivät nuoret ja vanhat ilman toistensa apua voi mitään saada aikaan, vaan että voiman muodostavat yhteisesti heikot, keskinkertaiset ja terävämieliset. Jos kaupunki yhä vaan on rauhassa, niin se kuluu itsensä kautta kuten kaikki muutkin esineet, ja mielten jäntevyys tylsistyy, jota vastoin se taistellessaan lakkaamatta saa uutta voimaa ja tottuu puolustautumaan ennemmin teoilla kuin sanoilla. Sanalla sanoen: minä arvelen, että toimeliaisuuteen tottunut kaupunki, jos se kääntyy toimettomuuteen, pian käy perikatoaan kohti, ja että varmimmat ovat ne ihmiset, jotka vähimmin poikkeavat perityistä tavoista ja säännöistä, jos nämät eivät olisikaan parahimpia."

Näin puhui Alkibiadees. Kun Ateenalaiset olivat kuulleet häntä ja Egestalaisia sekä Leontinilaisten pakolaisia, jotka olivat saapuneet pyytämään apua, ja jotka muistuttivat heitä heidän valoistaan, niin he paljoa innokkaammin, kuin ennen, kannattivat sodanhankkeita. Koska Niikias huomasi, ettei hän voisi saada heitä peräytymään tuumistaan entisillä perusteilla, mutta arveli heidän ehkä muuttavan mielipidettään varustuksien paljouden ja suurten kustannuksien johdosta, niin hän uudestaan astui esiin ja puhui seuraavasti:

"Koska minä huomaan teidän, Ateenalaiset, niin innokkaasti kannattavan sotaretkeä, niin toivon, että sota menestyisi mielenne mukaan; kumminkin tahdon minä ilmottaa ajatukseni nykytilasta. Meidän on nyt aikomus lähteä taistelemaan kaupunkeja vastaan, jotka, mikäli olen kuullut, ovat suuria ja riippumattomia toisistaan, ja jotka eivät halua mitään muutosta, jonka kautta ne pääsisivät pakollisesta orjuudesta mukavampaan asemaan. Todenmukaisesti ne eivät vapauden asemesta mielellään suostu meidän ylivaltaamme, varsinkin kun niiden joukossa on aika suuri paljous Helleeniläisiä kaupunkeja ollakseen yhdellä ainoalla saarella. Sillä paitsi Naksosta ja Katanaa, joiden toivon Leontinilaisen heimolaisuutensa tähden liittyvän meihin, löytyy siellä seitsemän muuta kaupunkia, jotka kaikin puolin ovat varustetut yhdellä lailla kuin meidän sotaväki, ja varsinkin Selinus ja Syrakuusa, joita vastaan juuri purjehdimme. Näillä on paljon raskasaseisia, jousimiehiä ja keihäänheittäjiä, paljon kolmisoutulaivoja kuten myöskin miehiä niitten miehittämiseen. Niinikään on heillä sekä yksityisiä varoja ja varsinkin Selinuntilaisilla lisäksi pyhäköissä säilytetyitä yleisiä rikkauksia. Syrakuusalaisille maksavat muutamat barbarikansatkin veroja jo vanhoista ajoista. Mutta seikka, missä he meitä enin voittavat, on se, että heillä on paljon ratsumiehiä ja omia muonavaroja, joita heidän ei tarvitse tuottaa muualta."

"Tämmöistä valtiota vastaan meillä ei ainoastaan ole tarpeen laivastoa ja kelvollista sotajoukkoa, vaan suuri maa-sotajoukko on lähetettävä mukana, jos me haluamme aikomustamme vastaavaa saada aikaan, ja jotteivät heidän ratsumiehensä sulkisi meitä maastaan, semminkin jos kaupungit pelosta liittäytyvät, eivätkä kutkaan muut asetu puolellemme, kuin Egestalaiset ratsumiehineen. Häpeällistähän olisi voitettuina poistua tahi myöhemmin lähettää lisäjoukkoja, syystä että ensin olemme tehneet mielettömän päätöksen. Meidän on heti hyökättävä riittävällä sotavoimalla, tietäen lähtevämme purjehtimaan kauas omasta maastamme, ja että meillä ei ole samoja etuja, kuin vastustajillamme, koskette lähde liittolaisina auttamaan alamaisianne heidän alallensa hyökkäävää vastaan, jossa teillä olisi helppo tuottaa tarpeitanne ystävien maasta, vaan että lähdette ventovieraaseen maahan, josta lähettilään ei ole helppo saapua Ateenaan neljänä talvikuukautena."

"Minun ymmärrykseni mukaan täytyy meidän viedä mukanamme mitä suurin joukko raskasaseisia, sekä omaa väkeä että liittolaisia ja alamaisiamme, kuten myöskin jos mahdollista joko houkuttelemalla tai palkasta koota miehiä Peloponneesoksesta, ja vielä lisäksi paljon jousimiehiä ja linkoojia, jotta pitäisivät puoliaan vihollisten ratsuväkeä vastaan. Meillä täytyy myöskin olla paljon enemmän laivoja kuin vihollisilla, jotta voisimme helposti hankkia ruokavaroja, sekä viedä mukanamme vehnää ja paahdettua ohraa, kuten myöskin leipureita aina myllyjen suuruuteen katsoen, jotta sotaväellä, jos tyyni meitä pidättäisi, olisi riittävästi muonavaroja — sillä koska sotajoukko on lukuisa, ei joka kaupunki voi sitä ottaa vastaan — sekä valmistaa muuta tarpeellista mahdollisimman runsaasti, ja jottemme olisi riippuvaisia vieraista, viedä mukanamme täältä mahdollisimman runsaasti varoja. Sillä mitä Egestassa muka sanotaan olevan valmiina käytettävänä, niin pitäkää sitä enemmän olevan sanoissa. Sillä Egestassa muka käytettäviä varoja voitte pitää olevan ainoasti sanoissa käytettävissä."

"Jospa saapuisimmekin sanomattakaan yhtä voimakkaina, sillä raskasaseisissa he meidät kumminkin voittaisivat, vaan kaikissa suhteissa heitä väkevämpinä, niin sittenkin voisimme me vaivoin tehdä uusia valloituksia ja säilyttää entisiä. On aina muistettava, että lähdemme ahdistamaan vierasheimoisessa ja vihollisessa maassa sijaitsevan kaupungin asukkaita, jotka meidän tulee voittaa heti jo ensimmäisenä päivänä maihin astuttuamme, tietäen, että kaikki tulevat esiintymään vihollisinamme, jos me joudumme tappiolle. Tätä peläten ja ollen varmat, että asian laita on tämmöinen, täytyy meidän tarkoin punnita näitä seikkoja ja vieläpä ottaa lukuun onnen apua, joka ihmisten on vaikea arvata, minun haluten purjehtiessani mitä vähimmän antautua onnen oikuista riippuvaiseksi, vaan varustuksien avulla purjehtia todennäköisimmin varmana. Tätä pidän minä koko kaupungille edullisimpana ja meille sotaan lähteville pelastusta tuottavana. Jos joku on toista mieltä, niin luovutan minä hänelle mielelläni päällikkyyden."

Näin puhui Niikias, arvellen, että hän toimitettavien askareiden paljoudella joko saisi Ateenalaiset muuttamaan mieltä tahi, jos kuitenkin olisi pakko lähteä sotaan, varustaisi mitä varmimmin purjehtimiseen tarpeelliset toimet. Mutta hän ei ensinkään poistanut halua purjehtimiseen luettelemalla varustusten taakkaa, vaan Ateenalaiset yhä enemmän innostuivat tästä, päin vastoin Niikiaan tarkoitusta. Sillä hänen neuvonsa näkyivät viisailta ja vaarattomuus näiden kautta suurelta. Kaikissa syntyi suuri halu lähteä matkalle: vanhemmissa toivosta vallottaa alueen, johon purjehtivat, tahi ainakin ettei tästä koituisi mitään vaaraa näin suurelle sotavoimalle; nuorissa taasen halu saada nähdä ja ihailla tuntematonta maata, ollen varmat pelastuksesta. Suuri joukko ja sotilaat arvelivat saavuttavansa rahaa ja valtaa, josta heille tulevaisuudessa koituisi alituinen palkan saanti. Enemmistön kiivaan innostuksen takia pysyi moni äänetönnä, vaikka tuuma ei häntä miellyttänytkään, pelosta että häntä pidettäisiin valtiolle pahansuopeana, jos hän äänestäisi ehdotusta vastaan.

Vihdoin astui eräs Ateenalainen esiin, kehottaen Niikiasta olemaan kauemmin verukkeilematta ja vitkastelematta, vaan kaikkien kuullen julkisesti lausumaan, kuinka suuri sotavoima Ateenalaisten hänen mielestänsä tulisi myöntää. Niikias sanoi, vaikkapa vastahakoisesti, että hän mieluummin rauhassa olisi neuvotellut tästä kanssapäällikköjensä kanssa, mutta että hänestä näytti, ettei voinut purjehtia vähemmällä kuin 100 kolmisoutulaivalla. Raskasaseisten kuljetukseksi voisivat Ateenalaiset antaa omia aluksiaan tarpeen mukaan ja tuottaa toisia liittolaisilta. Ateenalaisten ja liittolaisten raskasaseisten luku pitäisi nousta ainakin 5,000 yhteensä, mutta jos mahdollista vielä useampiin. Muu varustus oli tehtävä sen suhteen, jousimiehiä sekä kotimaasta että Kreetasta kuten myöskin linkoojia ja mitä muuta näkyisi olevan tarpeen oli hankittava käytettäväksi valmiina.

Tämän kuultuansa äänestivät Ateenalaiset heti, että päälliköille olisi annettava täysi päätösvalta sekä sotajoukon suuruudesta että koko sotaretken järjestämisestä, kuten heistä näkyi hyödyllisimmäksi Ateenalaisille. Ja nyt alkoi sodan valmistukset. Sana lähetettiin liittolaisille ja kotona alkoi sotilasten luetteleminen. Kaupunki oli juuri tointunut rutosta ja alituisesta sodasta, niin että sotaikäisten lukumäärä tuntuvasti oli lisääntynyt ja varallisuus runsaasti enentynyt aselevon kestäessä, joten oli helppo hankkia kaikki tarpeet. Näin askaroittiin sodan valmistuksissa.

Tällä välin turmeltiin yhtenä yönä useampien Ateenalaisten kaupungissa löytyvien kivestä tehtyjen Hermeen patsaiden päät. Näitä patsaita, muodoltaan nelikulmaisia, oli maan tavan mukaan asetettu suuressa paljoudessa yksityisten rakennusten ja pyhäköiden eteen. Ilkityöntekijöistä ei ollut mitään tietoja, vaikka niitä julkisesti etsittiin lupaamalla suuret ilmoituspalkkiot, ja lisäksi kuulutettiin, että ken vaan halusi, olkoonpa kansalainen tahi metoiki tahi orja, vaaratta saisi tehdä ilmoituksia, jos tietäisi mistään muusta herjaamisesta. Asia katsottiin vallan suuriarvoiseksi, sillä se näytti olevan enne sotaretken suhteen ja valtionkeikausta ja kansanvallan hävittämistä tarkottava salaliitto.

Hermeen patsaista kyllä ei tehty mitään ilmiantoa, mutta muutamat metoikit ja heidän palvelijansa ilmoittivat muitten kuvapatsaitten turmelemisesta, jota nuorukaiset joskus olivat harjottaneet kestien jälkeen viinin vaikutuksesta, ja mysteerioista, joita pilkalla oli vietetty perheissä, joista he myöskin syyttivät Alkibiadesta. Tähän syytökseen tarttuivat halukkaasti Alkibiadeen vihamiehet, jotka pitivät häntä esteenä, etteivät päässeet johtamaan kansaa, ja jotka arvelivat pääsevänsä ensimmäisiksi, jos Alkibiadees karkoitettaisiin. He suurensivat syytökset, huutaen hänen herjanneen mysteerioita ja turmelleen Hermeen patsaat hävittääksensä kansanvallan, ja ettei mitään näistä oltu tehty ilman hänen myötävaikutustansa, luetellen todistuksena hänen muut epäkansalliset elämäntapansa.

Alkibiadees puolustautui nyt syytöksiä vastaan ja tarjoutui tuomittavaksi ennen purjehtimistansa, (sillä varustukset lähtöä varten olivat jo tehdyt), ja kärsimään rangaistuksen, jos hän huomattiin syylliseksi rikoksiin, vaan vaatien päästä päälliköksi, jos hän julistettaisiin syyttömäksi. Hän pyysi, ettei mitään syytöksiä otettaisi tutkittavaksi hänen poissaollessansa, vaan että hänet heti surmaisivat, jos hän oli syypää rikokseen, lausuen, ettei olisi viisasta lähettää häntä tämmöisten syytösten alaisena näin suuren sotajoukon johtajaksi, ennenkuin asiaa oli tutkittu. Mutta hänen vihamiehensä pelkäsivät, että sotajoukko olisi hänen puolellansa, jos hän nyt vedettäisiin oikeuteen, ja että kansa häntä armahtaisi, koska hänen vaikutuksestansa Argolaiset ja osa Mantinealaisista yhtyivät sotaretkeen, jonka tähden he estivät tämän tutkimuksen, houkutellen muitakin puhujia vaatimaan, että hänen nyt oli lähdettävä matkaan eikä enää viivyteltävä retkeä, mutta että häntä palattuansa määräpäivänä tutkittaisiin. He tahtoivat, koottuansa tärkeämpiä syytöksiä, joita heidän hänen poissa ollessansa olisi helpompi hankkia, noudattaa hänet kotia ja nostaa kanteen häntä vastaan, hänen palattuansa. Ja niin päätettiin, että Alkibiadeen oli purjehdittava matkalle.

Tämän jälkeen lähtivät laivat jo keskikesällä purjehtimaan Sikeliaan. Useimmille liittolaisille, muonalaivoille, muille aluksille ja kaikelle muulle sotaväelle oli määrätty kokoontua Kerkyyraan lähteäksensä sieltä yhdessä yli Joonian meren purjehtimaan Japygian niemelle. Ateenalaiset itse ja kaupungissa oleskelevat liittolaiset lähtivät päivän valetessa määräpäivänä Peiraieukseen ja astuivat laivoihin purjehtiaksensa matkalle. Heitä oli saattamassa niin sanoakseni miltei koko muu joukko kaupungissa löytyviä kansalaisia ja muukalaisia, mitkä saattamassa omaisiansa, mitkä ystäviänsä, mitkä sukulaisiansa, mitkä poikiansa, mitkä toivottaen onnea, mitkä valittaen, riippuen valloittamisen toiveista tai pelosta, etteivät heitä enää näkisi, ja miettien, kuinka kauas omasta maasta he lähettivät nämät purjehtimaan. Juuri lähtöhetkellä, jolloin olivat jättämäisillään toisensa vaarojen valtaan, nousi heissä suurempi pelko, kuin heidän äänestäessään lähdöstä. Kuitenkin rohkaistuivat he, kun näkivät, millä voimalla retki lähti matkalle. Muukalaiset ja muu joukko olivat tulleet pelkästä uteliaisuudesta katsomaan suuremmoista ja uskomatonta yritystä.

Näihin aikoihin saakka ei milloinkaan näin kallis eikä näin komea yhden Helleeniläisen kaupungin varustama laivasto ollut purjehtinut ulapalle. Laivojen ja raskasaseisten lukuun katsoen kylläkään ei Perikleen johtama retki Epidaurokseen eikä Hagnoonin retki Potidaiaan olleet pienimpiä, sillä niillä oli 4,000 raskasaseista Ateenalaista ja 300 ratsumiestä sekä 100 Ateenalaista kolmisoutulaivaa, 50 Lesbolaista ja yhtä monta Kiolaista, ja suuri joukko liittolaisia yhtyi retkeen. Mutta nämät lähtivät lyhyelle purjehdusmatkalle ja olivat kelvottomasti varustetut. Tämä sotakunta sitävastoin oli varustettu pitkällistä sotaa varten, molemmin puolin sekä laivoilla että maajoukolla, jos tarve vaatisi. Laivastoon olivat sekä valtio että trieerarkit käyttäneet suuria kustannuksia. Valtio antoi jokaiselle merimiehelle drakman päivässä, 60 nopeata tyhjää laivaa, 40 laivaa raskasaseisten kuljettamista varten ja näihin paraimmat merimiehet. Trieerarkit taas antoivat valtion palkkaan lisiä Tranitai-nimisille merimiehille ja kaunistivat muutenkin laivat kalleilla kuvilla ja koristuksilla ja jokainen ponnisti äärimmäisiin voimiansa, jotta hänen laivansa olisi komein ja nopein. Jalkaväki valittiin tarkimpien luetteloiden mukaan, ja he kilpailivat keskenään suurella huolella aseissa ja ruumiin puvussa. Sanalla sanoen, jokainen koetti kelvollisesti täyttää sitä paikkaa, johon hänet oli asetettu, joten koko tämä retkikunta ennemmin näytti voiman ja varallisuuden näyttelyltä muille Helleeneille, kuin varustukselta vihollisia vastaan. Jos laskisi valtion yleiset ja sotilaiden yksityiset menot, kuinka paljon valtio jo oli kuluttanut varoja retkeen, ja kuinka paljon päälliköt olivat saaneet käytettäväkseen, sekä yksityisten menot pukuunsa ja trieerarkkain laivoihin ja sitä paitsi, kuinka paljon jokaisella, valtion palkkaa lukuunottamatta, todennäköisesti oli menoja matkarahoiksi pitkällistä sotaretkeä varten, ja kuinka paljon jokainen sotilas ja kauppias otti mukaansa kaupantekoa varten, niin pian huomaisi, että nämät yhteenlaskettuina suunnaton summa rahaa vietiin kaupungista. Tämä retkikunta tuli kuuluisaksi yhtä paljon hämmästyttävästä rohkeudestaan kuin loistavasta varustuksestaan, kuten myöskin siitä lukuisuudestaan, jolla se voitti niitä, joita vastaan se oli lähetetty, ja koska se purjehti etäälle kotimaastaan, jolla toivottiin enentää alaansa äärettömillä anastuksilla.

Kun miehet olivat astuneet laivoihin, ja kun kaikki mukaan otettavat tavarat oli viety niihin, annettiin torvella merkki vaikenemiseen ja toimitettiin lähtöä varten tavalliset rukoukset, ei kuitenkaan joka laivalla erikseen, vaan airuen kautta kaikissa yhtaikaa. Viini sekoitettiin koko sotajoukkoa varten ja sekä merimiehet että päälliköt uhrasivat kulta- ja hopea-astioista. Rannalla seisovat kansalaiset ja muut heille suopeat läsnäolijat yhtyivät heidän rukouksiinsa. Sotalaulun laulettuansa ja uhrin lopetettuansa, lähtivät he matkalle. Ensin purjehtivat he vieretysten kilpaa Aiginaan saakka, josta he kiirehtivät päästäkseen Kerkyyraan, johon liittolaistenkin sotajoukko kokoontui.

Syrakuusaan ilmotettiin moniaalta tästä purjehdusretkestä, jota ei kuitenkaan kauaan aikaan uskottu. Myöskin kansan kokoontultua olivat puhujat eri mieltä tästä asiasta, kun toiset uskoivat huhujen Ateenalaisten retkestä olevan todenmukaisia, mutta toiset eivät uskoneet niitä. Vihdoin astui Hermoonin poika Hermokratees esille, koska hän luuli tietävänsä tämän asian tarkoin, ja puhui seuraavasti:

"Uskomatonta minä luultavasti, kuten moniaat muutkin, näyn teille puhuvan kertomalla purjehdushyökkäyksen todellisuudessa olevan matkalla, hyvin tietäen, ettei niitä, jotka kertovat tai ilmottavat jotakin uskomatonta, ainoastaan olla uskomatta, vaan että heitä pidetään mielettöminä. Pelkäämättä minä kuitenkin, kaupungin ollen vaarassa, pysyn vakuutuksessani, että tiedän puhuvani tästä asiasta tarkemmin, kuin kukaan muu. Ateenalaiset tosiaankin teidän hämmästykseksenne hyökkäävät meidän kimppuumme lukuisalla sekä meri- että maasotajoukolla muka auttaakseen Egestalaisia, liittolaisiansa, ja rakentaaksensa uudestaan Leontinilaisten kaupungin, mutta itse asiassa halusta vallottaa Sikelian ja etupäässä meidän kaupunkimme, arvellen, että, jos sen kerran saisivat haltuunsa, olisi helppo anastaa myöskin muut kaupungit. Koska he piakkoin saapuvat, niin neuvotelkaa, miten te tarjona olevilla keinoilla voitte torjua heidät päältänne, jottette, halveksien heitä, varustamattomina joudu heidän käsiinsä, ja ettette epäilyksestä ole huolimattomia kaupunkimme vaarasta. Mutta jospa tuonkin uskoo, niin ei tarvitse pelätä heidän rohkeuttansa eikä heidän sotavoimiansa, sillä eivät he voi meitä vahingoittaa enemmän, kuin he itse siitä kärsivät. Meille ei suinkaan ole haitaksi, että tulevat suurella sotavoimalla, vaan muihin Sikeliootteihin katsoen, paljoa hyödyllisempi, koska nämät pelosta mieluummin haluavat liittyä meihin. Jos me joko voitamme tahi karkoitamme hyökkääjät heidän pääsemättänsä pyrintöjensä perille, sillä en suinkaan pelkää, että saavuttaisivat sitä, mitä varten he ovat tulleet, niin tulee meidän kunniaksemme kauniin urotyö, ja tästä olen varma. Harvat Helleenien tahi barbarien suuret sotaretket, lähdettyänsä kauas omasta maastaan, ovat onnistuneet. Sillä ne eivät ole olleet lukuisammat kuin ahdistettujen kaupunkien ja niiden naapurikuntien asukkaat, jotka tietysti pelosta liittyvät toisiinsa, ja jos hyökkääjät vieraalla alueella tarvittavien puutteessa joutuvat tappiolle, niin he ahdistetuille kuitenkin jättävät kunnian, vaikka itse ovat syypäät tappioonsa. Siten nuot Ateenalaiset itse, kun Meedialaiset odottamatta kärsivät suuret tappiot, ovat saavuttaneet suuren kunnian luulottelemalla, että viholliset kulkivat Ateenaa vastaan. Minä en ensinkään epäile, ettei meillekin voi tapahtua samaten."

"Varustautukaamme siis rohkeasti ja lähettäkäämme sana Sikelialaisille, varmentuaksemme toisista ja koettaaksemme saavuttaa ystävyyttä ja liittoa toisilta. Toimittakaamme lähettiläitä muuhunkin Sikeliaan osottamaan vaaran olevan yhteisen, sekä Italiaan, jotta tekisivät liiton meidän kanssamme, tahi ainakin etteivät ottaisi vastaan Ateenalaisia. Minusta olisi hyvä toimittaa lähetystö myöskin Karkeedooniin; se ei olisi sen asukkaille ensinkään odottamatonta; sillä he ovat aina pelossaan, että Ateenalaiset joskus hyökkäävät heidän kaupunkiinsa, joten he ehkä, arvellen, että he itse voivat joutua vaaraan, jos laiminlyövät tämän tilaisuuden, haluavat avustaa meitä joko salaa tahi julki tahi jollakin tavalla. Nykykansoista he ovat tähän kaikkein kykenevimmät, jos vaan tahtovat ottaa osaa sotaan; sillä heillä on kultaa ja hopeata enin, ja siitähän sodan menestys ylipäätään riippuu. Lähettäkäämme myöskin Lakedaimoniin ja Korintokseen kehottamaan niitä lähettämään tänne apua hetimiten ja siellä ryhtymään sotaan."

"Mutta minkä keinon minä katson tehokkaimmaksi, vaikkette te tietysti tavallisesta laimeudesta tule sitä noudattamaan, sen minä kuitenkin olen lausuva. Jos me kaikki, tahi ainakin useimmat Sikeliootat meidän kanssamme suostuisimme laskemaan vesille koko laivastomme, varustettuna kahden kuukauden muonavaroilla, kohdataksemme Ateenalaisia Taranton ja Japygian niemen edustalla, sillä osottaen heille, että heidän ensin on taisteltava Joonian meren yli purjehtimisesta, ennenkuin Sikeliasta, hämmästyttäisimme me heitä suuresti ja näyttäisimme lähteneemme vartijoina ystävällisestä maasta, sillä Tarantos meitä kyllä ottaisi ystävällisesti vastaan. He huomaisivat siten, että heidän on ollut purjehdittava laajan meren yli paljoilla varustuskeinoilla, ja vaikea on ylläpitää järjestystä pitkällä merimatkalla. Meidän on helppo ahdistaa heidän laivastoansa, koska se kulkee hitaasti, ja hyökätä pienissä osastoissa. Mutta jospa he hyökkäisivätkin nopeimmilla laivoillansa kokoontuneina, purettuansa niiden lastit, ja jos he soutaen siten lähestyisivät äkkiä, niin me tapaisimme heidät väsyneinä. Mutta jos se meille ei näyttäisi sopivalta, niin voimmehan vetäytyä Tarantoon. He ovat tietysti vähillä muonavaroilla purjehtineet ikäänkuin meritaistelua varten, ja joutuisivat hätään autioissa seuduissa. Jos he eivät lähtisi, niin tulisivat he piiritetyiksi; jos taasen koettaisivat purjehtia rantoja pitkin, täytyisi heidän jättää varastostaan paljo, eivätkä olisi varmat, ottaisivatko kaupungit heitä vastaan, ja he joutuisivat siten epätoivoon. Minä siis luulen, että he, punniten näitä asianhaaroja, eivät ensinkään lähtisi Kerkyyrasta, vaan että he neuvotellen ja tiedustellen, kuinka lukuisia ja missä me olemme, joko lykkäävät retkensä talveksi tai tykkänään luopuvat siitä, varsinkin kun taitavin heidän päälliköistään, kuten olen kuullut, vastahakoisesti on ruvennut johtajaksi ja mielellään käyttäisi tekosyytä, jos me johonkin tehokkaaseen toimeen ryhtyisimme. Meistä tietysti ilmoitettaisiin jotakin paljoa suurempaa, kuin se itse asiassa onkaan; sillä ihmisten mielet kääntyvät puheiden mukaan, ja he pelkäävät enemmän hyökkääjiä, kuin niitä, jotka ilmottamalla vaaran koettavat saada kansalaisiaan puolustautumaan, koska katsovat hyökkääjiä vaaraa kestäviksi. Tämä on nyt Ateenalaisten laita. Sillä he ahdistavat meitä, halveksien meitä syystä, arvellen ettemme ensinkään ajattelisikaan puolustautua, kun emme ole yhtyneet Lakedaimonilaisiin tuhoamaan heitä. Mutta jos aavistamatta näkisivät meidän rohkeasti vastustavan heitä, niin he tästä oudosta tapauksesta enemmän pelästyisivät, kuin varsinaisesta sotavoimastamme."

"Noudattakaa siis neuvoani, purjehtikaa rohkeasti heitä vastaan, mutta jos ette niin tee, varustautukaa nopeasti sotaan. Jokaisen on ajateltava, että varsinainen ylenkatse hyökkääjiä vastaan osoittautuu urhoollisissa sotatoimissa, ja edullisimmin onnistuu, jos varustautuu pelon alaisena, arvellen jo olevansa vaarassa. Mutta viholliset hyökkäävät jo, ja kuten varmasti tiedän, jo ovat miltei saapumaisillaan."

Näin puhui Hermokratees. Mutta Syrakuusalaiset riitelivät keskenään, toiset väittäen, etteivät Ateenalaiset millään muotoa tulisi, ja ettei ollut totta, mitä Hermokratees sanoi; toisista taasen näytti, että, jos ne tulisivatkin, mitäpä viholliset voisivatkaan heille tehdä, jota he eivät vielä suuremmassa määrässä voisi näille kostaa; toiset taasen tekivät ylenkatseesta koko asian naurunalaiseksi. Harvat olivat ne, jotka uskoivat Hermokrateesta ja pelkäsivät tulevaisuutta. Nyt astui esiin Ateenagoras, joka oli kansan johtomiehiä, ja johon väestö tähän aikaan enin luotti, ja puhui seuraavasti:

"Se, joka ei tahdo, että Ateenalaiset hulluudessaan tulisivat tänne, joutuaksensa meidän käsiimme, on joko pelkuri tahi pahansuopa kaupungillemme. Minä en niinkään suuresti kummaksu niiden röyhkeyttä, jotka tämmöisillä hävyttömyyksillä koettavat teitä pelottaa, kuin heidän typeryyttänsä, jos he luulevat, että heidän tuumansa ei ole kaikille selvä. Sillä peläten oman itsensä tähden, koettavat he pelottaa kaupunkia, jotta yleisessä pelossa voisivat salata omaa pelkoansa. Mitä nyt tietävät nuo puheet? Ne eivät itsestään ole syntyneet, vaan lähtevät miehistä, jotka tahtovat pitää kaupunkia alituisessa kuohuksessa. Älkää antako pettää itseänne, arvostellen asioita noitten puheiden mukaan, vaan ajatelkaa, mitä on todenmukaista, että viisaat ja asioihin perehtyneet ihmiset, kuten Ateenalaiset maineen mukaan ovat, tämmöisessä tilaisuudessa tekevät. Ei ole todenmukaista, että he, ennenkuin sikäläinen sota on tykkänään lopetettu, jättäisivät Peloponneesolaiset maahansa ja ryhtyisivät toiseen yhtä suureen sotaan. Minä päin vastoin luulen heidän olevan mielissään, ettemme me, joilla on niin monta ja suurta kaupunkia, hyökkää heidän kimppuunsa."

"Mutta jospa he tulisivatkin, kuten nuo väittävät, niin minä arvelen Sikelian paremmin voivan pitää puoliaan kuin Peloponneesoksen, koska se kaikin puolin on paremmin varustettu, ja luulen kaupunkimme yksin kykenevän puolustautumaan puheenalaista hyökkäävää sotajoukkoa vastaan, jos se vaikka olisi kaksi kertaa suurempi. Tiedän hyvin, ettei heillä ole hevosia mukanaan, eivätkä he täältä niitä saa paitsi sitä vähäistä, mitä Egesta heille voi antaa, eivätkä he voi laivoilla tuoda tänne niin paljon raskasaseisia, kuin meillä on. Sillä heidän on ollut vaikea tehdä tämmöinen merimatka tyhjilläkään lastaamattomilla laivoilla, eikä se varustus, joka olisi tarpeen tämmöistä kaupunkia vastaan, suinkaan ole vähäpätöinen. Minulla siis on seuraava vakuutus: hädin tuskin he pääsisivät täydellisestä perikadosta, joskin heillä ryhtyessään sotaan olisi läheisyydessä toinen yhtä suuri kaupunki, kuin Syrakuusa, miten sitten kun he keskellä koko vihamielistä Sikeliaa, sillä tietysti kaikki yhtyisivät heitä vastaan, sullottuina laivoista huonosti varustettuun leiriin, peläten meidän ratsumiehiämme, eivät uskaltaisi poistua kauas laivoista ja kelvottomista teltoistaan! Sanalla sanoen: en usko heidän edes voivan päästä maihin; siksi paljoa paremmaksi katson minä meidän varustuksemme."

"Mutta koska Ateenalaiset, kuten sanoin, tämän tarkoin tietävät, olen varma siitä, etteivät he pane etujansa alttiiksi. Täkäläiset miehet jaarittelevat juttuja, jotka eivät ole eivätkä tule olemaan tosia. Olenhan minä aina sanonut, että he vaan tuommoisilla ja vieläpä ilkeämielisemmilläkin sanoilla ja teoilla koettavat pelotella kansaamme, jotta he itse saisivat hallita kaupunkia. Ja minä pelkään, että he alituisilla ponnistuksillaan vihdoin pääsevät tarkoituksiensa perille. Sillä me olemme liian herkkämielisiä, ryhtyäksemme varokeinoihin, ennenkuin olemme joutuneet vaaraan, ja rangaistaksemme heitä, kun asia on selvä. Senpä takia kaupungissamme harvoin on rauha, vaan saa se kärsiä alituisia kapinoita ja taisteluja, useammin omia kansalaisiansa kuin vihollisia, ja vielä sen lisäksi yksinvaltiaita ja epärehellisiä vallananastajia vastaan. Näiden vaarojen ilmestymistä meidän aikanamme koetan minä, jos noudatatte neuvojani, ehkäistä siten, että neuvon teitä, kansalaisiani, ja sätkin keinottelijoita, enkä ainoasti niitä, jotka jo ovat tehneet rikoksen, sillä vaikea on päästä niihin käsiksi, vaan myöskin niitä, jotka ovat niissä hankkeissa, jos kohtakaan eivät ole voineet panna toimeen aikomustansa. Sillä on välttämätöntä varoa itseään myöskin vihollisen pahoja aikeita, eikä ainoastaan hänen tekojansa vastaan, jos mieli varokeinojensa kautta päästä joutumasta vaaraan. Noita ylimyksiä taasen tahdon minä ilmiantaa, varottaa niitä, ja opettaa niitä pysymään alallaan. Sillä lailla toivon minä paraiten saavani niitä lakkaamaan salavehkeistään."

"Ja te, nuorukaiset, olen usein miettinyt, mikä teidän tarkoituksenne on? Pyrittekö te jo hallitukseen? Mutta sehän on laitonta. Laki on säädetty, koska te ette vielä ole siihen kykeneviä, eikä suinkaan ilmottaaksensa teidän vastaista kelvollisuuttanne. Vai ettekö tahdo olla samojen lakien alaisina, kuin rahvas? Mutta eikö ole luonnollista, että saman maan kansalaisilla on yhteiset oikeudet?"

"Joku ehkä sanoo kansanhallinnon järjettömäksi ja kohtuuttomaksi ja väittää varakkaiden olevan sopivimpia hallitsemaan. Minä puolestani tähän vastaan, että kansa ensi sijassa muodostaa kokonaisuuden, ylimykset sitä vastoin osan, ja lisäksi, että rikkaat kylläkin ovat paraammat varojen säilyttäjät, älykkäät paraammat neuvottelijat, mutta kansan suuri joukko, kuunneltuansa asiain esittelyä, paraammat tuomarit. Kansanvalta antaa jokaiselle hänelle tulevat sekä yksityiset että yleiset oikeudet, mutta harvainvalta suopi kylläkin rahvaalle vaarat, mutta etuja se ei ainoastaan suureksi osaksi anasta itselleen, vaan ryöstää ne kokonaan itselleen. Tätä harrastavat mahtavat ja nuorukaiset teidän keskuudessanne, mikä kuitenkin on kärsimätöintä suuressa kaupungissa."

"Mutta jos ette nytkään ymmärrä, että ajatte huonoa asiaa, niin kyllä te olette älyämättömimmät Helleenit, joita koskaan olen nähnyt, tahi vääryyttä kaikkein harrastavimmat, jos te tahallanne kärsitte tuommoista menoa. Käsittäkää tämä siis ja muuttakaa tuumanne, jotta harrastaisitte kaupungin etuja, ymmärtäen että tämä tuottaa ylimyksille ainakin yhtä suuria ellei suurempiakin etuja kuin rahvaalle, mutta että te päinvastaisella menettelyllä panette vaaralle alttiiksi kaikki. Lakatkaa levittämästä tuommoisia juttuja, koska me kyllä ne ymmärrämme emmekä salli niitten toimeen panemista. Sillä tämä kaupunki, jospa Ateenalaiset tulisivatkin, torjuu heidät kyllä päältään, koska sillä on päälliköitä, jotka valvovat sen etuja. Mutta jos ei mitään tästä ole totta, kuten minä arvelen, niin ei se teidän viesteistä säikähtyneenä valitse teitä päälliköikseen, heittäytyäksensä vapaaehtoiseen orjuuteen, vaan se tutkii itse asioitaan, arvostellen puheitanne tekojen vertaisina, sallimatta riistää itseltään vapauden kuulopuheiden tähden, estämällä teitä panemasta tuumaanne toimeen, ja koettaa se säilyttää vapauttaan."

Tähän suuntaan puhui Ateenagoras. Yksi päälliköistä astui sitten ylös, eikä sallinut kenenkään muun puhua, vaan lausui itse seuraavasti: "Soimauksia ei ole sopiva lausua toisiansa vastaan eikä kuullen luottaa niihin, vaan mieluummin neuvotella siitä, mitä on ilmoitettu, jotta sekä jokainen yksityinen että koko kaupunki varustautuisi miehuullisesti torjumaan hyökkääjiä. Ja jos kohtakaan se ei olisi tarpeellista, niin eihän ensinkään ole haitaksi, että valtio varustaa itseään hevosilla, aseilla ja kaikilla muilla sotatarpeilla. Me kyllä tämän toimitamme ja tutkimme. Myöskin on lähetettävä miehiä muihin kaupunkeihin tiedustelemaan ja hankkimaan mitä muuten on tarpeella. Tästä me jo osaksi olemme pitäneet huolta ja ilmotamme teille heti, saatuamme tiedot".

Päällikön täten puhuttua, hajosivat Syrakuusalaiset kokouksesta.

Ateenalaiset ja kaikki liittolaiset olivat jo saapuneet Kerkyyraan. Täällä pitivät päälliköt katselua ja määräsivät, missä järjestyksessä oli asetuttava satamaan ja leiriin. He jakoivat laivat arvan mukaan kolmeen eri osastoon, jotta purjehtiessa ei syntyisi puute vedestä, satamista eikä muista tarpeista maahanlaskemispaikoissa, ja jotta muutenkin olisi hyvä järjestys sekä komento helpompi, kun päällikkyys oli jaettu eri osinkoihin. Sitten lähettivät he jo edeltäkäsin Italiaan ja Sikeliaan kolme laivaa tiedustelemaan, mitkä kaupungit ottaisivat heitä vastaan. Näille oli määrätty tulla laivastoa vastaan ilmottamaan tästä, jotta se tietäisi, mihin purjehtia.

Tämän jälkeen lähtivät Ateenalaiset seuraavalla sotavoimalla Kerkyyrasta Sikeliaan. Heillä oli 134 kolmisoutulaivaa ja kaksi Rodolaista 50-airoista. Näistä oli 100 Ateenalaista, joista 60 oli nopeakulkuista, muut sotilaskuljettajalaivoja. Laivaston muun osan olivat Kiolaiset ja toiset liittolaiset varustaneet. Raskasaseisia oli heillä kaikkiaan 5,100. Näistä oli 1,500 Ateenalaisten omaa nostoväkeä ja 700 laivaston matroosia käsityöluokasta, mutta muut liittolaisväkeä, osaksi alamaisia, osaksi 500 Argolaista sekä 250 Mantinealaista ja pestattua sotilasta. Jousimiehiä oli kaikkiaan 480, joista 80 oli Kreetalaisia. Rodolaisia linkoojia oli 700, Megaralaisia pakolaisia keveäaseisina 120 ja yksi 30 ratsumiestä kuljettava alus.

Näin suuri oli ensimmäinen sotavoima, joka purjehti sotaan. Tähän kuului vielä 30 muonavaroja sekä leipureita, kivenhakkaajia, rakennusmestareja ja muurin rakennukseen tarpeellisia työkaluja kuljettavaa alusta, ja paitsi näitä 100 alusta, jotka pakosta seurasivat kuormalaivoja. Myöskin useat muut laivat ja kuorma-alukset ottivat osaa retkeen vapaaehtoisesti kaupan tähden. Koko tämä laivasto lähti nyt Kerkyyrasta purjehtimaan Joonian lahden yli. Se suuntasi matkansa Japygian niemelle Tarantoon, ja mihin kukin onnistui pääsemään, seuraten Italian rannikkoa pitkin. Kaupungit eivät päästäneet heitä sisään eivätkä kauppatoreilleen, vaan soivat heille kuitenkin vettä ja ankkuripaikkoja, mutta Tarantolaiset ja Lokrilaiset eivät tätäkään, kunnes saapuivat Reegioniin, Italian äärimmäiselle niemikölle. Tänne he jälleen kokoontuivat ja leiriytyivät ulkopuolelle kaupunkia, koska heitä ei laskettu sisään, lähelle Artemiksen pyhäkköä, johon kaupunkilaiset toivat heille muonavaroja kaupaksi. Vedettyänsä aluksensa maalle jäivät he sinne; ryhtyen keskusteluihin Reegiolaisten kanssa, kehottivat he näitä Kalkidilaisina avustamaan Leontinilaisia, koska nämätkin olivat Kalkidilaisia. Mutta Reegiolaiset kieltäytyivät liittymästä kumpaisenkaan kanssa, vaan sanoivat tekevänsä, mitä muille Italialaisille näkyi soveliaaksi. Ateenalaiset miettivät, miten parahiten toimittaisivat Sikelian asiat, ja päättivät jäädä odottamaan Egestasta palaavia ennakolta lähetettyjä laivoja, haluten tietää, oliko niitä varoja olemassa, joista lähettiläät Ateenassa olivat puhuneet.

Syrakuusalaisille ilmoitettiin jo monelta päin ja tiedustelijainkin kautta, että Ateenalaiset laivat jo olivat Reegionin edustalla, ja tällä perusteella varustautuivat he kaikin voimin eivätkä enää epäilleet. He lähettivät kaikkialle Sikeliaan mihin vartijoita, mihin lähettiläitä ja lähiseutujen rannikkolinnotuksiin miehistöjä, tarkastelivat kaupungissa löytyviä aseita ja ratsuja olisivatko ne kunnossa, ja järjestivät kaikki ikäänkuin kohtatulevaa ja miltei alotettua sotaa varten.

Kun Egestasta saapui nuo kolme edeltäkäsin lähetettyä laivaa, ilmoittivat ne, että luvatuista aarteista ei mitään muuta löytynyt, kuin 30 talenttia. Päälliköt heti tästä joutuivat toivottomuuteen, kun tämä ensimmäinen vastoinkäyminen heitä kohtasi, ja kun lisäksi Reegiolaiset, joita he ensimmäisinä olivat koettaneet taivuttaa ottamaan osaa retkeen, koska olivat Leontinilaisten heimolaisia ja aina olivat olleet heille suosiollisia, eivät halunneet liittyä heihin. Niikiaalle tämä Egestalaisten juttu ei ollut mitään odottamatonta, vaan sitä enemmän muille päälliköille. Egestalaiset olivat nimittäin keksineet seuraavan kepposen, kun Ateenalaisten ensimmäiset tarkastajat kävivät heidän tykönänsä: He veivät Ateenalaiset Eryksissä olevaan Artemiksen temppeliin ja näyttivät heille siellä löytyvät uhrilahjat, maljat, viiniastiat, suitsuastiat ja muut talouskalut, joita oli suuri määrä, ja jotka, ollen hopeisia vaikka vähänarvoisia, näyttivät paljoa arvokkaammilta. Myöskin toimittivat he yksityisesti suuria kemuja tarkastajien kunniaksi, joihin he kokosivat itse Egestasta sekä kultaisia että hopeisia pikareita ja lainasivat Foinikilaisista ja Helleeniläisistä lähikaupungeista astioita, joita jokainen kestitsijä pani esille omanaan. Kun kaikki enimmiten käyttivät samoja huonekaluja ja kun kaikkialla niitä näytti olevan suuri paljous, niin hämmästyivät Ateenalaiset tarkastajat ja kertoivat, palattuansa Ateenaan, kuinka he olivat nähneet paljon aarteita. Kun tuli ilmi, ettei Egestassa löytynyt mitään aarteita, syyttivät sotilaat suuresti niitä, jotka itse petettyinä olivat luulotelleet muita. Päälliköt neuvottelivat nyt, mitä nykyasemassa olisi tehtävää.

Niikiaan mielipide oli, että he koko sotavoimallaan purjehtisivat suoraa päätä Selinusta vastaan, jota varten he olivatkin lähetetyt, ja että, jos Egestalaiset antaisivat varoja koko sotajoukon ylläpitoon, he toimisivat asianhaarojen mukaan; mutta, jos eivät tähän myöntyisi, pyytäisivät varoja niiden 60 laivan ylläpitoon, joita he olivat pyytäneet, ja että siellä ollessaan pakolla tai sopimuksella sovittaisivat Selinuntilaiset Egestalaisten kanssa. Tämän tehtyään purjehtisivat he muitten kaupunkien ohi, ja osoitettuansa Ateenalaisten voiman sekä heidän huolenpitonsa ystävistänsä ja liittolaisistansa, purjehtisivat kotia, jos eivät kohta viivyttelemättä voisi auttaa Leontinilaisia, tahi houkutella jonkun kaupungeista puolellensa, jotteivät aiheuttaisi kaupungilleen turhia menoja.

Alkibiadees puolestaan lausui, ettei pitäisi, purjehdittuansa matkalle niin suurella sotavoimalla, häpeällä ja tyhjin toimin palata kotiin, vaan toimittaa lähettiläitä muihin kaupunkeihin, paitsi Selinukseen ja Syrakuusaan, sekä koettaa saada Sikelialaiset luopumaan Syrakuusasta ja toisia ystävikseen, jotta heiltä saisivat sotaväkeä ja muonaa. Ensi sijassa olisivat Messeeneeläiset saatavat liittolaisiksi, koska heidän kaupunkinsa sijaitsi matkalla Sikeliaan ja oli erinomainen ylimenopaikka ja sotalaivoille tarjosi sataman ja ankkuripaikan. Kun sitte oli saatu kaupunkeja puolelleen, niin että tiedettiin, mitkä niistä olivat ahdistettavat, hyökättäisiin Syrakuusaa ja Selinusta vastaan, jos eivät nämät, tehtyänsä sovintoa Egestalaisten kanssa, sallisi Leontinilaisten palata kotikaupunkiinsa.

Lamakos taasen väitti, että pitäisi suoraa päätä purjehtia Syrakuusaa vastaan ja hetimiten ryhtyä taisteluun tämän kaupungin edustalla, Syrakuusalaisten vielä ollessa varustamattomina ja peloissaan, koska sotajoukko ensin esiintyessään oli pelottava. "Mutta", sanoi hän, "jos viivytään, ennenkuin se tulee näkyviin, rohkaistuvat ihmisten mielet ja välittävät vähemmän sen esiintyessä. Mutta jos me hyökkäämme heidän kimppuunsa, kun he vielä pelolla odottavat meitä, niin me paraiten voitamme heidät ja pelotamme niitä kaikin puolin sekä esiintymisellämme, sillä nyt näyttäisimme me lukuisimmilta, että heidän odottaessansa, mitä he tulisivat kärsimään, ja varsinkin sodan uhkaavia vaaroja. Todenmukaisesti saisimme me myöskin käsiimme monta, jotka ovat jääneet ulkopuolelle kaupunkia, koska eivät ole luulleet meidän tulevan, ja kun nämät koettaisivat korjata tavaroitaan, niin sotaväeltä ei puuttuisi muonaa, jos se, saatuansa voiton, asettuisi heille esteeksi kaupungin läheisyyteen. Täten muutkaan Sikeliootat eivät enää liittyisi Syrakuusalaisiin, vaan mieluummin yhtyisivät meihin, koskeivät epäilisi meidän pääsevän voitolle." Hänen mielestänsä olisi satamapaikaksi, jos he vetäytyisivät takaisin, määrättävä Megara, koska se oli autio, ja sekä maitse että meritse lähellä Syrakuusaa.

Täten puhui Lamakos, mutta suostui kuitenkin Alkibiadeenkin mielipiteeseen. Tämän jälkeen purjehti Alkibiadees laivallaan Messeeneeseen ja ryhtyi keskusteluihin liitosta Messeeneeläisten kanssa. Mutta kun he eivät suostuneet tuumaan, vaan vastasivat, etteivät laskisi Ateenalaisia kaupunkiin, vaan että nämät kyllä kaupungin ulkopuolella saisivat ostaa tarpeitaan, palasi hän Reegioniin, Ateenalaiset päälliköt miehittivät välittömästi 60 laivaa ja purjehtivat, otettuansa ruokavaroja kylliksi mukaan, pitkin rannikkoa Naksokseen jättäen muun osan sotajoukkoa ja yhden joukostaan Reegioniin. Kun Naksolaiset heidät laskivat kaupunkiinsa, purjehtivat he edelleen rannikkoa myöten Katanaan. Mutta kun Katanalaiset eivät ottaneet heitä vastaan, sillä siellä löytyi Syrakuusalais-puolueellisia miehiä, lähtivät he Teeria-joelle, ja vietettyään yön siellä, purjehtivat he seuraavana päivänä Syrakuusaa vastaan. Purjehtien ryhmässä muilla laivoilla, lähettivät he 10 niistä edeltäkäsin purjehtimaan suureen satamaan ja tarkastamaan, oliko mitään alusta lykätty vesille, sekä lähestyttyänsä kylliksi ilmottamaan laivoista, että Ateenalaiset tulivat saattamaan Leontinilaisia heidän kaupunkiinsa liiton ja heimolaisuuden perusteella, ja että Syrakuusassa oleskelevat Leontinilaiset pelotta tulisivat Ateenalaisten, kuten ainakin ystävien ja hyväntekijöiden, luokse. Kun olivat ilmottaneet tämän airuen kautta ja tarkastaneet sekä kaupunkia että satamia ja ympäristöä, josta heidän oli lähdettävä retkelle taistelemaan, palasivat he taasen Katanaan.

Kansankokouksen pidettyään Katanalaiset eivät laskeneet sotajoukkoa kaupunkiin, vaan pyysivät päälliköitä tulemaan neuvottelemaan, jos halusivat. Kun Alkibiadeen puhuessa asukkaat olivat kääntyneet kansankokoustaloon päin, aukaisivat sotilaat salaa erään huonosti lukitun portin, jonka kautta he astuivat kaupunkiin ja tekivät ostoksiaan. Kun Syrakuusalais-mieliset Katanalaiset näkivät sotilaat kaupungissa, valtasi heidät pelko, ja vähäinen joukko heitä lähti pakosalle, mutta toiset päättivät tehdä sopimuksen Ateenalaisten kanssa ja kehottivat noutamaan Reegionista siellä olevan osaston. Tämän jälkeen purjehtivat Ateenalaiset Reegioniin ja palasivat sitten koko sotajoukkoineen Katanaan. Saavuttuansa, leiriytyivät he sinne.

Kamarineesta ilmoitettiin heille, että tämän kaupungin asukkaat ehkä, jos Ateenalaiset saapuisivat sinne, yhtyisivät heihin, ja että Syrakuusalaiset miehittivät laivastonsa. Ateenalaiset purjehtivat siis koko sotavoimallaan Syrakuusaa vastaan, mutta kun eivät huomanneet mitään laivastoa, palasivat he taasen Kamarineeseen ja laskivat rantaan. Mutta nämät eivät ottaneet heitä vastaan, väittäen tehneensä valan ottaakseen vastaan Ateenalaisia, jos he tulisivat yhdellä laivalla, jos eivät itse lähettäneet heitä hakemaan useammilla. Ateenalaiset purjehtivat siis pois tyhjin toimin ja tekivät ryöstöretkiä astuttuansa maihin Syrakuusalaisella alueella. Mutta kun Syrakuusalaiset ratsumiehet saapuivat hätään ja surmasivat vähäisen joukon kevytaseisia, palasivat Ateenalaiset Katanaan.

Täällä tapasivat he Salaminia nimisen laivan, joka oli saapunut Ateenasta käskemään Alkibiadesta palaamaan kotia, kuten myöskin hänen kanssansa muutamia mainituita sotilaita, vastaamaan syytöksistä, joita heitä vastaan oli tehty Ateenassa mysteerioiden pilkkaamisesta ja Hermeksen kuvapatsaiden vioittamisesta. Sillä kun sotajoukko oli purjehtinut matkalle, toimittivat Ateenalaiset tästä huolimatta tutkimuksen mysteerioiden ja Hermeksen kuvapatsaiden häpäisemisestä, katsomatta ensinkään ilmoittajien kuntoon, ja vangitsivat monta kunnon kansalaista, luottaen kelvottomien ihmisten sanoihin ja pitäen edullisempana tutkia asiaa ja ehkä saada sen selville, kuin että joku kunnon miehenä pidetty henkilö kelvottoman miehen ilmotuksesta syypäänä tutkimatta pääsisi rangaistuksetta. Sillä kansa, joka oli kuullut, kuinka Peisistratoksen ja hänen poikainsa yksinvalta lopulta oli ollut painostava, ja kuinka tämän kukistivat Lakedaimonilaiset, eikä kukaan heidän keskuudestaan enemmän kuin Harmodioskaan, eli alituisessa pelossa ja piti kaikkia epäluulon alaisina.

Aristogeitoonin ja Harmodioksen uhkatyö syntyi rakkaussuhteista, josta minä tahdon laajemmin puhua, osoittaakseni, etteivät Ateenalaiset enemmän kuin muutkaan tarkoin puhu yksinvaltiaistaan enemmän kuin tästä tapauksestakaan. Kun Peisistratos iäkkäänä oli kuollut, niin ei Hipparkos, kuten useimmat luulevat, tullut hallitsijaksi, vaan Hippias, joka oli vanhin veljeksistä. Koska Harmodios oli kaunis nuorukainen paraammassa iässään, piti Aristogeitoon, kansalainen keskisäädystä, häntä lemmikkinänsä. Kun Peisistratoksen poika, Hipparkos, koetti saada häntä lemmitykseen, kertoi Harmodios tästä Aristogeitoonille. Rakkauden innossaan julmistuneena ja peläten, että Hipparkos valtansa avulla väkisten tuottaisi Harmodioksen luokseen, päättää tämä tarjona olevilla voimillaan tehdä lopun yksinvallasta. Kun Hipparkos toistamiseen koeteltuaan ei voinut houkutella Harmodiosta, niin hän ei tahtonut tehdä mitään väkivaltaa, vaan jollain huomattavalla tavalla häväistä häntä, ikään kuin se ei tapahtuisi tämän tähden. Sillä muissa hallitustoimissaan hän ei ollut epämiellyttävä kansalle, vaan esiintyi nuhteettomasti. Ylipäätään olivat nämät yksinvaltiaat rehellisiä ja ymmärtäviä, ottivat Ateenalaisilta ainoastaan 20 osan tuotteista, kaunistivat heidän kaupunkiansa, tekivät lopun sodista ja toimittivat uhreja pyhäköissä. Muuten he noudattivat säädetyitä lakeja, paitsi siinä, että pitivät huolta siitä, että aina joku heistä itsestään toimitti korkeimmat virat. Mainitsematta muita oli heidän suvustaan vuotuisena arkontina Ateenassa itsevaltias Hippiaan poika Peisistratos, joka oli saanut iso-isänsä nimen. Tämä Peisistratos pystytti arkontina tuon 12 jumalan alttarin torille sekä Apolloonin alttarin Pytian temppeliin. Torilla löytyvän alttarin laajensi Ateenan kansa myöhemmin, jolloin siihen piirretty kirjoitus hävisi; Pytian pyhäkössä löytyvän alttarin kirjoitus näkyy vielä epäselvillä kirjaimilla ja kuuluu seuraavasti:

"Tämän muiston hallituksestaan on Hippiaan poika Peisistratos pystyttänyt Pytialaisen Apolloonin lehdikkoon".

Että Hippias vanhimpana veljeksistä hallitsi, sen voin minä, mikäli olen kuullut, paremmin kuin kukaan muu todistaa. Tämä käy ilmi myöskin seuraavasta seikasta: avioveljistä näkyy ainoastaan hänellä olleen lapsia, kuten todistaa sekä yllämainittu alttari että myöskin pylväs, joka pystytettiin Ateenan linnaan yksinvaltiaiden vääryyksien muistoksi. Tällä pilarilla ei ole mainittu yhtään Tessaloksen eikä Hipparkoksen lasta, vaan kyllä viisi Hippiaan, jotka hänelle synnytti Hyperekidoksen pojan Kalliaksen tytär. Olikin luonnollista, että Hippias vanhimpana ensin meni naimisiin. Mainitulle pylväälle onkin hänen nimensä kirjoitettu välittömästi isän nimen jälestä, joka onkin luonnollista, koska hän isän jälkeen oli vanhin ja astui hallitukseen. Eikä myöskään ole luultavaa, että Hippias välittömästi olisi päässyt hallitukseen, jos Hipparkos olisi saanut surmansa hallitsijana, ja että hän samana päivänä olisi julistanut itsensä hallitsijaksi, vaan koska kaupunkilaiset olivat tottuneet häntä pelkäämään ja vartijat tottelemaan, hallitsi hän ylinmääräisellä varmuudella, eikä kuten nuorempi veli, jona hän ei olisi ollut tottunut vallan käyttämiseen. Hipparkos on tullut mainioksi kovan onnensa kautta, ja koska myöhemmin on arveltu hänen olleen hallitsijan.

Kun Harmodios hylkäsi kiusauksen, niin Hipparkos häpäisi häntä, kuten oli päättänyt. Kutsuttuansa hänen sisartansa kantamaan vasua juhlaseurueessa, ajoi Hipparkos hänet pois, väittäen, ettei hän ensinkään ollut kutsunut häntä tähän toimeen, koska hän ei muka tähän ollut kelvollinen. Kun Harmodios tästä kovasti loukkaantui, vihastui Aristogeitoon tästä vielä julmemmin. He sopivat kaikesta toimesta osanottajien kanssa, mutta odottivat suuria Panateenalais-juhlia, ainoaa päivää, jolloin ei ollut epäluulonalaista, että juhlaa johtavat henkilöt kokoontuivat aseilla varustettuina. Heidän tulisi itse alkaa ja sitten muitten suojella heitä vartijoita vastaan. Varovaisuudesta olivat salaliittolaiset vähälukuisat, koska he toivoivat, että myöskin asiasta tietämättömät, nähden heidän ryhtyvän tämmöiseen uhkarohkeuteen, koska he olivat aseilla varustetut, viipymättä haluaisivat koettaa vapauttaa itseänsä.

Kun juhlapäivä koitti, järjesti Hippias ulkopuolella kaupunkia Kerameikos nimisellä torilla keihäänkantajien kanssa, miten kaikki juhlasaatossa oli tapahtuva. Harmodios ja Aristogeitoon olivat jo, varustettuina tikareilla, valmiit tekoonsa, mutta kun he näkivät erään salaliittolaisista puhuvan ystävällisesti Hippiaan kanssa, sillä Hippiaan puheille pääsi ken vaan halusi, pelästyivät he, että he olivat ilmiannetut ja että he välittömästi vangittaisiin. Ennen tätä halusivat he kuitenkin kostaa sortajallensa, jonka tähden he olivat antautuneet tähän vaaraan. He riensivät siis raivostuneina porteista sisään ja tapasivat Hipparkoksen niin kutsutun Leookorionin läheisyydessä. Miettimättä ryntäsivät molemmat vihan vimmassa, toinen rakkauden sokaisemana, toinen herjattuna, Hipparkoksen kimppuun ja surmasivat hänet. Aristogeitoon kyllä ensin väentungoksessa pääsi keihäänkantajia pakoon, mutta saatiin myöhemmin kiinni ja kidutettiin kuoliaaksi. Harmodios surmattiin heti.

Kun tämä ilmoitettiin Kerameikokseen Hippiaalle, niin hän ei lähtenyt surmapaikalle, vaan heti aseellisten juhlanjohtajien tykö, ennenkuin nämät, ollen etäällä, tiesivät mitään tapauksesta, ja käski heitä, osoittamatta mitään merkkiä kasvojen piirteissä onnettomuuden suhteen, aseitta lähtemään erääseen hänen määräämään paikkaan. Nämät lähtivätkin, arvellen, että hän tahtoi sanoa heille jotakin. Mutta Hippias käski vartijain tarttua aseisiin ja määräsi heti vangittaviksi ne, joita hän syytti, ja kaikki ne, joilla oli tikarit. Sillä tavallisesti oli juhlakulkueeseen osanottajilla ainoastaan kilpi ja keihäs.

Tällä tavoin syntyi alkuaan rakkauden himosta tämä salaliitto, ja ajattelematon uhkateko Harmodioksessa ja Aristogeitoonissa hetken pelosta. Mutta tämän jälkeen muuttui yksinvalta Ateenalaisille vaikeammaksi, ja Hippias mestautti pelosta monta kaupunkilaista. Myöskin loi hän silmänsä ulkomaalle, etsiäksensä turvaa itselleen, jos vallankumous tapahtuisi. Sitä varten naitti hän vähää perästäpäin tyttärensä Arkedikeen Hippokleen pojalle Aiantideelle, joka oli Lampsakoksen tyranni, hän, Ateenalainen, Lampsakolaiselle miehelle, tietäen näitten voivan paljon kuninkaan luona. Tämän naisen hautapatsas löytyy Lampsakoksessa seuraavine päällekirjoituksineen:

"Tämä multa peittää Helleeniläisistä aikalaisistaan etevimmän miehen, Hippiaan, tyttären Arkedikeen. Vaikka hänen isänsä, miehensä, veljensä ja lapsensa olivat itsevaltiaita, niin hän ei kuitenkaan kääntänyt mieltänsä ylvistelevään vääryyteen."

Hallittuansa itsevaltiaana Ateenassa vielä kolme vuotta, saapui Hippias neljäntenä vuonna, Lakedaimonilaisten ja maanpakolaisten Alkmaioonilaisten karkottamana, julkisen sovinnon suojassa Sigeioniin ja Lampsakokseen Aiantideen luokse ja täältä kuninkaan tykö. Ollen jo vanha, seurasi hän 20 vuotta myöhemmin Meedialaisia sotaretkelle Maratooniin.

Kiivastuneena tästä, ja muistaen, mitä oli kuullut näistä seikoista, oli Ateenalainen kansa vallan suutuksissaan ja epäluuloinen mysteerioiden häväisemisestä syytetyitä vastaan, ja siitä näytti kaikki tämä olevan salaliitto ja koetus muodostaa harvainvalta tai yksinvalta. Ja koska kansa oli suutuksissaan näistä seikoista, ja kun jo suuri joukko arvokkaimmista henkilöistä oli teljetty vankilaan eikä tästä tahtonut tulla loppua, vaan päivä päivältä tultiin yhä hurjemmaksi ja aina vaan useampia vangittiin, niin yllytti eräs vangituista erästä toista, joka näytti olevan enin syyllinen, tekemään kanteen, oliko se sitten todenmukainen vai eikö. Sillä kumpaakin väitetään, mutta ei kukaan silloin eikä myöhemminkään varmuudella voi puhua ilkityöntekijöistä. Puheellaan saa hän tämän uskomaan, että hänen täytyi, jos hän ei ollutkaan tehnyt ilkityötä, pelastaa itsensä hankkimalla itselleen pääsön rangaistuksesta sekä vapauttaa kaupunki vallitsevasta epäluulosta, väittäen, että hänen pelastuksensa olisi varmempi, jos hän tunnustaisi, kuin jos hän kieltäen astuisi oikeuden eteen. Hän syytti siis itseään ja moniaita muita Hermeen kuvapatsaitten vioittamisesta. Ateenan kansa otti mielellään korviinsa tämän, kuten luuli, todenmukaisen tunnustuksen, oltuansa ennen suutuksissaan, jos joku väestöä vastaan juonitteleva ehkä oli salassa. He antoivat heti vapauden syyttäjälle ja niille, joita vastaan hän ei ollut tehnyt syytöstä. Mutta niitä, joita hän syytti, tutkittiin oikeudessa ja mestattiin, kun he saatiin kiinni. Pakoon päässeitä tuomittiin kuolemaan ja luvattiin rahapalkkio sille, joka ne surmasi. Epävarmaa kyllä on, olivatko rangaistut syyttömiä, vaan nykyoloissa oli se kaupungille suureksi hyödyksi.

Alkibiadeen suhteen olivat Ateenalaiset, hänen vihamiehensä kiihdyttäminä, jotka jo ennen hänen purjehtimistansa retkelle olivat häntä ahdistaneet, kovin suutuksissaan. Ja koska he olivat varmat luulossaan hänen rikollisuudestaan Hermeen patsaitten suhteen, niin he vielä mieluummin uskoivat mysteerioiden häväisemisen, josta häntä syytettiin, lähtevän samasta aatteesta ja tarkottavan salaliittoa kansaa vastaan. Sillä samaan aikaan, jolloin oltiin näin levottomia, sattui vähälukuinen Lakedaimonilais-sotajoukko saapumaan aina kannakseen saakka, selvittääkseen jotakin seikkaa Boiootialaisten kanssa. Tämä näkyi saapuvan hänen toimestaan sopimuksen mukaan eikä Boiootialaisia varten, ja arveltiin, että jos ei ehditty vangita syytettyjä miehiä, kaupunki olisi kavallettu vihollisille. Yhden yön viettivätkin kaupungin asukkaat aseilla varustettuina Teeseyksen pyhäkön läheisyydessä. Samaan aikaan luultiin myöskin Alkibiadeen Argoksessa oleskelevien ystävien vehkeilevän sikäläistä kansaa vastaan, ja Ateenalaiset jättivät saarilla säilytetyt panttivangit Argoksen väestölle mestattaviksi. Kaikkialta syntyi epäluuloa Alkibiadesta vastaan, niin että Ateenalaiset tahtoivat vetää hänet oikeuteen ja mestata hänet, jota varten he lähettivät Salaminia laivan Sikeliaan noutamaan häntä ja muita syytöksen alaisia. Noutajia oli käsketty ilmoittamaan hänelle, että hän seuraisi puolustautuaksensa, mutta he eivät saisi vangita häntä. Haluttiin välttää melua sekä omien että vihollisten Sikeliassa olevien sotilaitten ja varsinkin Mantinealaisten ja Argolaisten tähden, koska arveltiin heidän hänen houkutuksestaan ottaneen osaa sotaretkeen. Alkibiadees ja hänen myötäsyytettynsä seurasivat omassa laivassaan Salaminia laivaa, purjehtiakseen muka Ateenaan. Mutta kun he saapuivat Tuurioin seuduille, niin he eivät enää seuranneet, vaan astuivat pois laivastaan ja katosivat, koska he pelkäsivät palata kotia, esiintyäkseen panettelun asettaman oikeuden eteen. Kotvan aikaa hakivat Salaminia laivan miehet Alkibiadesta ja hänen seuralaisiansa, vaan kun eivät mistään voineet heitä löytää, lähtivät he paluumatkalle kotia. Pakolaisena purjehti Alkibiadees vähän myöhemmin Tuurioista Peloponneesokseen pienellä aluksella. Ateenalaiset tuomitsivat hänet ja hänen seuralaisensa, heidän poissa ollessaan, kuolemaan.

Tämän jälkeen jakoivat toiset Sikeliassa olevat Ateenalaiset päälliköt sotajoukon kahteen osaan arvalla ja purjehtivat koko sotajoukollaan Selinukseen ja Egestaan, haluten tietää, antaisivatko Egestalaiset luvatuita rahoja, ja tutkia Seluntilaisten oloja sekä ottaa selvää näiden eripuraisuuksista Egestalaisten kanssa. He purjehtivat pitkin rantoja, pitäen vasemmalla kädellä Sikelian Tyrseeniläisen lahden puolista osaa, ja saapuivat siten Himeraan, joka on ainoa Helleeniläinen kaupunki tässä osassa Sikeliaa. Kun ei heitä täällä otettu vastaan, purjehtivat he edemmäs. Purjehdusmatkallaan valloittivat he Hykkaran, joka on Egestalle vihollinen Sikanilainen kauppala ja joka sijaitsee meren rannalla. He tekivät asukkaat orjiksi ja antoivat kaupungin Egestalaisille, sillä heidän ratsuväkensä oli täällä saapuvilla. Ateenalainen jalkaväki kulki itse halki Sikelian, kunnes se saapui Katanaan, ja laivat purjehtivat, tuoden orjat, ympäri saarta. Niikias purjehti viipymättä pitkin rantoja Hykkarasta Egestaan, toimitti muut asiat ja yhtyi sotajoukkoon, otettuansa veroja 30 talenttia. Hän möi myöskin orjat ja sai niistä 120 talenttia. Ateenalaiset purjehtivat niinikään Sikelialaisten liittolaisten luokse ja käskivät näiden lähettää sotaväkeä. Puolella sotaväellään hyökkäsivät he Geleaatilaista Hyblaa vastaan, mutta eivät voineet sitä valloittaa. Tähän tämä kesä loppui.

Seuraavan talven alussa valmistautuivat Ateenalaiset tekemään hyökkäyksen Syrakuusalaisia vastaan, mutta Syrakuusalaiset puolestaan niin ikään hyökätäkseen Ateenalaisten kimppuun. Sillä kun Ateenalaiset eivät heti, Syrakuusalaisten vielä ensi pelon alaisina ja odotuksissaan ollessa, hyökänneet heidän kimppuunsa, rohkaistuivat nämät päivä päivältä yhä enemmän. Ja kun Ateenalaiset purjehtivat toiselle puolelle Sikeliaa kauas heistä, eivätkä voineet valloittaa Hyblaa väkirynnäköllä, niin Syrakuusalaiset halveksivat heitä ja pyysivät päälliköitään, kuten rohkaistun väestön tapa on, johtaa heitä Katanaan, kun eivät viholliset heitä ahdistaneet. Syrakuusalaiset ratsumiehet, jotka ratsastivat tarkastamaan vihollisia Ateenalaisten leirin läheisyyteen, pilkkasivat heitä kaikin tavoin, kysyen olivatko he ehkä saapuneet vieraaseen maahan mieluummin asumaan yhdessä heidän kanssaan, kuin viedäkseen Leontinilaiset näiden kaupunkiin takaisin.

Tämän huomattuansa koettivat Ateenalaisten päälliköt houkutella Syrakuusalaisten koko sotajoukkoa niin kauas kaupungista kuin mahdollista, jota vastoin he itse, purjehtien pitkin rantoja yön aikana, kaikessa hiljaisuudessa hakisivat sopivan leiripaikan. Sillä he käsittivät, etteivät he yhtähyvin voisi tätä tehdä, jos he laskisivat sotilaitaan suorastaan laivoista aseellisia vihollisia vastaan, tahi jos nämät heidät huomaisivat, kun he kulkisivat maitse. Koska heillä ei ollut ratsumiehiä, niin voisivat Syrakuusalaisten lukuisat ratsumiehet kovasti ahdistaa heidän väkeänsä ja kuormastoa, jonka tähden oli haettava paikka, jossa he olivat jokseenkin suojassa vihollisilta ratsumiehiltä. Ateenalaisia seuraavat Syrakuusalaiset pakolaiset osottivat heille sopivaksi paikaksi Olympieionin ympäristön, jonka Ateenalaiset valloittivatkin. Tässä tarkotuksessa keksivät päälliköt seuraavan keinon. He lähettivät luotettavan miehen, jonka myöskin arveltiin olevan Syrakuusalaisten päälliköiden suosiossa. Hän oli Katanalainen mies, joka sanoi tulevansa Katanasta, heidän kaupungissa vielä olevien puoluelaistensa lähettämänä, joitten nimet he kyllin tunsivat. Hän sanoi, että Ateenalaiset viettivät yönsä kaupungissa aseettomina, ja että Katanalaiset, jos Syrakuusalaiset määrättynä päivänä aamun koittaessa koko sotajoukollaan hyökkäisivät leiriä vastaan, sulkisivat tien niiltä, jotka olivat kaupungissa, ja polttaisivat laivat, ja että Syrakuusalaiset helposti voisivat, hyökäten linnotusta vastaan, ottaa sen haltuunsa, että lukuisat Katanalaiset yhtyisivät heihin, ja että ne, jotka olivat hänen lähettäneet, jo olivat panneet toimen alkuun.

Syrakuusalaisten päälliköt, jotka muutenkin olivat rohkaisseet mieltään, ja jotka jo ilman tätä olivat aikeissa hyökätä Katanaan, uskoivat epäluulotta tätä miestä, määräsivät heti päivän, jolloin he saapuisivat, ja antoivat hänen mennä tällä viestillä. Kun nyt Selinuntilaiset ja muitakin liittolaisia jo oli saapunut, käskettiin koko Syrakuusalainen sotaväki olemaan valmiina lähtemään liikkeelle. Kun Syrakuusalaisten kaikki varustukset olivat valmiit, ja kun heidän lähtöpäivänsä lähestyi, lähtivät he liikkeelle Katanaa vastaan ja viettivät yönsä Symaitos virran läheisyydessä Leontinilaisten maassa. Kun Ateenalaiset saivat tiedon heidän lähdöstään liikkeelle, niin he veivät koko oman sotajoukkonsa ja kaikki avuksensa saapuneet Sikelialaiset ja muut liittolaiset laivoihin ja kuorma-aluksiin ja purjehtivat yön suojassa Syrakuusaa vastaan. Aamun valjetessa astuivat Ateenalaiset laivoista Olympieionin alueelle leiriytyäksensä. Kun Syrakuusalaisten ratsumiehet, jotka ensin saapuivat Katanaan, huomasivat koko sotajoukon purjehtineen, niin he palasivat takaisin ja ilmottivat tästä jalkaväelle, jonka kuultuaan kaikki kääntyivät takaisin, rientääksensä kaupunkia puolustamaan.

Koska Syrakuusalaisilla oli pitkä matka, asettui Ateenalainen sotaväki kaikessa levollisuudessa mukavaan paikkaan, jossa he arvelivat voivansa alottaa taistelua, milloin vaan halusivat, ja jossa Syrakuusalainen ratsuväki heitä vähin voisi vahingoittaa sekä taistelun kestäessä että ennen sitä. Toiselta puolen sulkivat paikkaa muurit, rakennukset, puut ja suot, pitkin toista kulkivat jyrkät vuoret. He kaatoivat lähimmät puut, veivät ne meren rannalle ja rakensivat paalutuksen laivojen suojaksi. Daskoonin läheisyyteen, jossa vihollisten oli helpoin päästä heidän kimppuunsa, varustivat he kiiruullisesti valituista kivistä ja puista linnoituksen sekä repivät Anapos joen yli kulkevan sillan. Kaupungista ei kukaan käynyt heitä estämään heidän toimestaan. Ensimmäisinä saapuivat Syrakuusalaiset ratsumiehet apuun, mutta myöhemmin kokoontui sinne koko jalkaväkikin. Alussa lähestyivät he Ateenalaista sotaväkeä, mutta kun nämät eivät kulkeneet heitä vastaan, kääntyivät he ja viettivät yönsä toisella puolella Heloorinan tietä.

Seuraavana päivänä varustautuivat Ateenalaiset liittolaisineen taisteluun ja asettuivat seuraavaan järjestykseen. Oikealla siivellä seisoivat Argolaiset ja Mantinealaiset, Ateenalaiset keskellä ja vasemmalla muut liittolaiset. Puolet heidän sotajoukostaan olivat asetetut etupäähän kahdeksan miehen syvyyteen, toinen puoli telttain eteen neliöön, myöskin kahdeksan miehen syvyyteen. Näitten viimemainittujen oli käsketty rientää apuun, missä vaan näkivät sotajoukon olevan joutumaisillaan tappiolle. Näitten varamiesten keskeen oli myöskin kuormasto asetettu. Syrakuusalaiset asettivat 16 miehen syvyyteen raskasaseiset, joihin kuuluivat sekä kaikki heidän omansa että heidän avuksensa saapuneitten liittolaisten raskasaseiset. Suurin osa näitä liittolaisia oli Selinuntilaisia, sitten noin 200 Geloolaista ratsumiestä, lähes 20 Kamarinalaista ratsumiestä sekä 50 jousimiestä. Ratsumiehet, joita ei ollut vähemmän kuin 1,200, asetettiin oikealle siivelle ja heidän rinnallensa keihäänheittäjät. Kun Ateenalaiset olivat alkamaisillaan taistelua, kulki Niikias pitkin jokaista kansakuntaa ja rohkaisi kaikkia seuraavin sanoin:

"Ateenan miehet! Mitä meidän on tarvis kehoitusta tähän yhteiseen taisteluun? Varustuksemmehan on itsessään sopivampi tuottamaan meille rohkeutta, kuin kauniit puheet huonolla varustuksella. Sillä missä Argolaiset, Mantinealaiset, Ateenalaiset ja etevimmät saarelaiset ovat koossa yksimielisesti, miten ei jokaisella tämmöisten ja näin lukuisten liittolaisten avulla olisi suuri toivo voitosta, varsinkin taistellessa miehiä vastaan, jotka kyllä koko sotavoimallaan puolustautuvat, mutta jotka eivät ole valiomiehiä, kuten me, ja lisäksi Sikelioottoja, jotka kyllä muka meitä halveksivat, mutta eivät kestä meidän hyökkäystämme, koska heidän sotataitonsa ei ole heidän rohkeutensa veroinen. Muistakaamme myöskin, että olemme hyvin kaukana omasta maastamme, emmekä suinkaan ystävällisellä alueella, jonka me ainoastaan taistelulla voimme valloittaa. Minä teitä muistutan päinvastaisin kuin viholliset sotilaitaan. Sillä nämät muistuttavat miehilleen, että on taisteltava isänmaasta, minä sitävastoin, ettemme taistele isänmaassamme, vaan vieraassa maassa, josta emme helpoin pääse palaamaan kotia, jos emme pääse voitolle; sillä vihollisten lukuisa ratsujoukko meitä tulee ahdistamaan. Muistakaa oma arvonne ja käykää urhoollisesti vihollista vastaan, pitäen uhkaavaa hätää ja neuvottomuutta vihollisia pelottavampana".

Täten rohkaistuansa sotilaansa, vei Niikias heidät taisteluun. Syrakuusalaiset eivät vielä odottaneet hyökkäystä, jonka tähden he eivät olleet valmiit taisteluun. Koska kaupunki oli lähellä, olivat muutamat miehet lähteneet sinne, ja vaikka he kiiruhtivat, myöhästyivät he ja asettuivat joukkoon, mihin vain sattuivat. Heiltä kylläkään ei tässä eikä muissakaan taisteluissa puuttunut rohkeutta, vaan olivat vastustajiensa vertaisia miehuudessa, niin pitkälti kuin heidän sotataitonsa riitti, mutta tämän puutteellisuuden takia täytyi heidän kuitenkin väistyä, vaikkakin vasten tahtoansa. Joskaan he eivät arvelleet, että Ateenalaiset ensin tekisivät hyökkäystä, ja siis pakotettiin puolustautumaan mitä kiireimmiten, niin he kuitenkin tarttuivat aseisiin ja asettuivat heti vastarintaan. Ensin törmäsivät molemmin puolin kivenheittäjät, linkoojat ja keihäänheittäjät yhteen, ja ajoivat toisiaan pakoon, kuten kevytaseisten tapa on. Sitten toivat ennustajat tavanmukaiset uhrit esiin ja torvensoittajat rohkaisivat raskasaseisia hyökkäykseen. Syrakuusalaiset kävivät taisteluun isänmaan edestä, ja jokainen puolestaan pelastaaksensa itseään vaarasta ja saavuttaaksensa vapauden tulevaisuudessa. Vastustajista taistelivat Ateenalaiset vieraan maan valloittamisesta, ja jotta he eivät voitettuina tuottaisi vaaraa omalle maalleen; Argolaiset ja muut riippumattomat liittolaiset, jotta he, ottaen osaa taisteluun, saisivat osan niistä maista, joita vastaan he olivat ottaneet osaa sotaan, ja voittajina jälleen näkisivät isänmaansa. Alamaiset liittolaiset taasen rohkaistuivat toivottomasta tilastaan, jos eivät pääsisi voitolle, kuten myöskin toivosta, että heidän myötävaikutus voittoon tuottaisi heille paremman aseman.

Tappelun synnyttyä kestivät he kauan toistensa hyökkäyksiä. Taistelun kestäessä nousi ukkosen ilma jyrinällä, salamoilla ja runsaalla rankkasateella, niin että tämäkin lisäsi ensi kertaa taistelevien pelkoa, jotka vähin olivat tottuneet sotaan. Mutta harjaantuneemmille näkyi tämä olevan vuoden ajan aiheuttama tapahtuma, joka heissä herätti vähemmän hämmästystä, kuin voittamattomat vastustajat. Kun Argolaiset ensin olivat pakottaneet Syrakuusalaisten vasemman siiven peräytymään ja sitten Ateenalaiset vastaansa asetetut, niin jo muukin Syrakuusalainen sotajoukko hajaantui ja pakeni. Ateenalaiset eivät kuitenkaan ajaneet vihollisia kauas takaa, sillä Syrakuusalaisten lukuisat ja voittamattomat ratsumiehet tunkeutuivat heidän riveihin ja estivät heitä siitä, ajaen takaisin ne raskasaseiset, joiden he huomasivat ajavan heikäläisiään takaa. Kokoontuneina seurasivat Ateenalaiset vihollisia niin kauas, kuin se heille oli vaaratonta, mutta palasivat sitten takaisin ja pystyttivät voitonmerkin. Syrakuusalaiset kokoontuivat Heloorinaiselle tielle, asettuivat järjestykseen niin hyvin, kuin vallitsevat olot soivat, ja lähettivät, vaikka voitettuina, vartijakunnan Olympieioniin, peläten että Ateenalaiset ryöstäisivät siellä säilytetyt aarteet, ja heidän sotajoukkonsa palasi kaupunkiin.

Mutta Ateenalaiset eivät lähteneet pyhäkköön, vaan viettivät yönsä sotatantereella, koottuansa kaatuneensa ja asetettuaan ne roviolle. Seuraavana päivänä luovuttivat he sopimuksen suojassa Syrakuusalaisille heidän kaatuneensa. Näistä ja näiden liittolaisista sai noin 260 surmansa. Ateenalaiset kokosivat kaatuneidensa luut. Heitä ja heidän liittolaisiansa oli noin 50 kaatunut. Ateenalaiset purjehtivat Katanaan vieden vihollisilta ryöstetyt saaliit mukanaan. Sillä talvi oli jo käsissä, eikä näkynyt mahdolliselta jatkaa sotaa siellä, ennenkuin he olivat lähettäneet hakemaan ratsumiehiä Ateenasta ja keränneet niitä myöskin sikäläisiltä liittolaisilta, jotteivät ratsumiesten vähemmästä määrästä joutuisi tykkänään alakynteen. Niinikään oli heidän välttämätöin sekä kerätä sieltä että tuottaa Ateenasta varoja ja saada muutamia kaupunkeja puolelleen, joitten he arvelivat tappelujen jälestä mieluummin alistuvan, kuten myöskin hankkia kaikenlaisia tarpeita ja varsinkin ruokaa, jotta keväällä voisivat ryhtyä ahdistamaan Syrakuusaa.

Tässä tuumassa purjehtivat he talveksi Naksokseen ja Katanaan. Haudattuansa kaatuneet, pitivät Syrakuusalaiset kokouksen. Tässä astui Hermoonin poika, Hermokratees esiin, mies, jonka vertaista älykkäisyydessä ylipäätään ei löytynyt, ja joka oli etevä sotataidossakin kuten myöskin miehuudessa. Hän rohkaisi kansalaistensa mieltä, kehottaen, etteivät antaisi tapahtumain lannistaa itseänsä. Hänen mielipiteensä oli, ettei urhoollisuuden puute, vaan epäjärjestys oli aiheuttanut onnettomuuden. Eivätkä he niinkään olleet joutuneet alakynteen, kuin näkyi, varsinkin kun heidän harjaantumattomina oli taisteltava Helleeneistä taitavimpia, ikäänkuin ammattilais-sotilaita vastaan. Paljon oli, lausui hän, myöskin monipäällikkyys heitä haitannut, sillä päälliköitä oli 15, niinkuin myöskin väkijoukon tottumattomuus järjestykseen. Jos he valitsisivat muutamia ymmärtäväisiä päälliköitä, jotka talven kestäessä järjestäisivät raskasaseiset, hankkisivat aseita niille, joilta niitä puuttui, jotta heillä olisi mahdollisimman paljon sotilaita, sekä muutenkin pitäisivät huolta kaikesta, niin, väitti hän, voittaisivat he todennäköisesti vihollisensa, koska heiltä ei puuttunut rohkeutta, kun vain saataisiin järjestystä sotajoukkoon. Sillä nämät ovat muka kannattavat toisiaan, kun viimemainitusta vaaran kestäessä vaan pidettäisiin huolta, ja urhoollisuus kasvaisi yhä enemmän, kun se saisi tukea taidosta. Senpä tähden tarvitaan harvoja ja täysivaltaisia päälliköitä, joille valalla myönnettäisiin oikeus toimia oman ymmärryksensä mukaan. Siten se, mikä on salattava, tulisi paraiten peitetyksi, ja kaikki toimitettaisiin järjestyksessä ja vastustelematta.

Kun Syrakuusalaiset olivat kuulleet hänen sanojaan, äänestivät he, niinkuin hän oli kehottanut, ja valitsivat päälliköiksi Hermokrateen itsensä, Lysimakoksen pojan Heerakleideen ja Ekseekestoksen pojan Sikanoksen, nämät kolme. He lähettivät sanansaattajia Korintokseen ja Lakedaimoniin solmimaan liittoa näitten kanssa ja taivuttamaan Lakedaimonia heidän hyväksensä tarmokkaammin ja avonaisesti käymään sotaa Ateenalaisia vastaan, jotta joko vetäisivät Ateenalaiset pois Sikeliasta, tahi etteivät nämät voisi lähettää toisia Sikeliassa taistelevan sotajoukkonsa avuksi.

Ateenalaisten Katanassa oleva sotajoukko purjehti viipymättä Messeeneetä vastaan arvellen, että se heille kavallettaisiin. Tämä hanke ei heille kuitenkaan onnistunut, sillä Alkibiadees älyten, että hän joutuisi maanpakolaiseksi, kun häntä oli lähetetty noutamaan ja hän oli luopunut päällikkyydestä, ilmotti tämän aikeen, jonka hän kyllä tunsi, Syrakuusalaisten Messeeneessä asuville ystäville. Nämät surmasivat ensin hanketta kannattavat miehet ja saivat aikaan, herätettyänsä levottomuuksia ja tartuttuansa aseisiin, etteivät ne, jotka halusivat laskea Ateenalaisia kaupunkiin, voineet sitä tehdä. Kun, Ateenalaisten viivyttyä siellä 13 päivää, myrskyiset ajat ja muonan puute alkoivat vaivata heitä, ja kun eivät he kuitenkaan saaneet mitään aikaan, niin he lähtivät Naksokseen, ja rakennettuansa paaluaidan ympäri leiriä, viettivät he talven siellä. Täältä he lähettivät kolmisoutulaivan Ateenaan hakemaan kevääksi rahaa ja ratsumiehiä.

Syrakuusalaiset rakensivat talvella pitkin kaupungin Epipolain puolista osaa muurin, joka ympäröi Temeniteen, jottei voitaisi heille ahtaalle saartaa, jos he joutuisivat tappiolle. He rakensivat niinikään Megaraan linnan ja toisen lähelle Olympieionia ja paaluttivat rannan kaikkialla, missä oli valkama. Koska he tiesivät Ateenalaisten talvehtivan Naksoksessa, niin he koko sotajoukollaan kulkivat Katanaan, hävittivät sen ympäristöjä ja polttivat Ateenalaisten teltat ja leirin, jonka tehtyään he palasivat kotia. Kuultuansa, että Ateenalaiset Lakeen solmiman liiton nojalla olivat toimittaneet lähetyksen Kamarinaan, saadaksensa nämät puolellensa, lähettivät Syrakuusalaisetkin sovinnonhierojia sinne. Sillä Kamarinalaiset olivat heistä epäluulonalaisia, koska he vastahakoisesti olivat toimittaneet lähettämiänsä miehiä avuksi edelliseen taisteluun, eivätkä ehkä enää halunneet heitä auttaa, kun näkivät Ateenalaisten saavuttaneen voiton tappelussa, vaan liittyisivät näihin entisen ystävyyden takia. Kun Hermokratees seuralaisineen oli saapunut Kamarinaan Syrakuusasta, ja Ateenasta Eyfeemos toverineen, niin Hermokratees, joka halusi ensimmäisenä panetella Ateenalaisia Kamarinalaisten kansankokouksessa, astui esiin ja puhui seuraavasti:

"Meitä ei ole lähetetty pelosta, että teitä, Kamarinan miehet, olisi pelottanut Ateenalaisten täällä oleskeleva sotavoima, vaan ennemmin, jotteivät heidän odotettavissa olevat puheensa teitä houkuttelisi, ennenkuin olette meitä kuulleet. Sillä he ovat tulleet Sikeliaan meille varsin tunnetuilla verukkeilla, vaan aikeilla, joita kovin epäilemme kaikki. Minun mielestäni he eivät tahdo saattaa Leontinilaisia kotiinsa, vaan ennemmin karkottaa meitä kodistamme. Sillä ei ole johdonmukaista tehdä sikäläiset kaupungit autioiksi, mutta asuttaa täkäläisiä, ja että niin huolehtivat sukulaisuuden takia Leontinilaisista, koska nämät muka ovat Kalkidilaisia, mutta orjuudessa pitävät Euboiassa asuvat Kalkidilaiset, joiden siirtolaisia täkäläiset ovat. Samaten, kuin he sikäläisiä hallitsevat, koettavat he myöskin orjuuttaa täkäläisiä. Vapaaehtoisen päätöksen kautta tultuansa Joonialaisten ja omien siirtolaistensa päälliköiksi, ovat he, kostaaksensa muka Meedialaisille, valloittaneet ne kaikki, toisia sotilaskiellon, toisia taasen keskinäisten sotien tähden, ja toisia taasen jos mistäkin tekosyystä. He eivät suinkaan ole vastustaneet Meedialaisia Helleenien vapauden tähden, eivätkä Helleenit oman vapautensa takia, vaan Ateenalaiset, jottei barbari, vaan he itse pääsisivät orjuuttamaan kansalaisiaan; ja Helleenit ovat sen tehneet, jotta saisivat nerokkaamman, mutta myöskin ilkeämielisemmän hallitsijan."

"Mutta me emme ole tulleet luettelemaan teille kaikkia niitä vääryyksiä, joita Ateenalaisten kaupunki on tehnyt, koska te ne hyvin tunnette, vaikkapa olisi hyvin helppo tuoda niitä esiin, vaan paljoa ennemmin syyttääksemme itseämme, ettemme me, vaikka meillä on niin monta esimerkkiä siitä, miten Ateenalaiset ovat orjuuttaneet täkäläisiä Helleenejä, kun eivät ole asettuneet vastarintaan, ja vaikka he käyvät meitä vastaan samanlaisilla verukkeilla, tahtoen muka saattaa Leontinilaisia sukulaisiaan kotia ja auttaa liittolaisiaan Egestalaisia, ettemme kuitenkaan tarmokkaammin ole osottaneet heille, ettemme ole Joonialaisia, emme Helleespontolaisia emmekä liioin saarelaisia, jotka tottelevat milloin Meedialaista, milloin mitäkin hallitsijaa, vaan että olemme Peloponneesoksesta lähteneitä vapaita Sikeliassa asuvia Doorilaisia. Tahi odotammeko me siksi, kuin meidän kaupunkimme toinen toisensa perästä valloitetaan, hyvin tietäen, ettemme muulla lailla ole alistettavia, ja nähden heidän käyttävän samaa menettelyä houkutellaksensa toisia kaupunkia meistä, ärsyttäen liittolaisten toiveilla toisia keskinäiseen sotaan ja saattaen toisia pahantekoihin, imarrellen heitä kauneilla sanoilla? Ja arvelemmeko me, että kun vaara kohtaa kaukaista naapuriamme, se ei uhkaakaan meitä, vaan että ensin kärsivä yksin on joutuva onnettomuuteen?"

"Mutta jos joku tuumii, että vaikka kohtakin Syrakuusalainen on Ateenalaisen vihollinen, niin se ei ole hänen laitansa, ja jos hän pitää vääryytenä, että hänen täytyy antautua vaaraan minun isänmaani tähden, muistakoon hän, että hän ei enemmän niin tee minun isänmaani edestä, kuin minun maassani sijaitsevan omansa, ja sitä suuremmalla vaarattomuudella, kun hänellä on minussa asetoveri, eikä hänen ole taisteleminen yksin, niinkauan kuin minä vielä olen pystyssä. Niin myöskin, että Ateenalainen ei tahdo rangaista Syrakuusalaista hänen vihamielisyydestään, vaan sortamalla minua hankkia itselleen toisen ystävyyttä. Mutta jos joku kateudesta tai pelosta, sillä molemmat kohtaavat mahtavia, haluaa, että Syrakuusa joutuisi pulaan, jotta me viisastuisimme, kumminkaan joutumatta perikatoon, niin hän toivoo jotakin ihmisen voimalle mahdotonta. Sillä ei ole mahdollista mielinmäärin johtaa onnea. Jos hän erehtyy tuumissaan, niin hän varmaankin vaivojensa tuskissa vielä mielellään tahtoisi päästä tilaisuuteen kadehtimaan minua minun onnestani. Mutta se on mahdotonta luopiolle, joka ei myöskin tahdo kärsiä samoja vaaroja, eikä ainoastaan nimeksi, vaan myöskin teossa. Sillä nimeksi hän kyllä pelastaisi meidän valtamme, vaan itse teossa hankkii itselleen pelastusta. Varsinkin on kohtuullista, että te, Kamarinalaiset, ollen naapurimme, ja ne, jotka lähinnä tulette joutumaan vaaraan, varotte itseänne laimeasta avunannosta meille, kuten nyt on laitanne, vaan että te itse tulette meidän luoksemme. Sillä niinkuin te, jos Ateenalaiset ensinnä olisivat tulleet Kamarinaan, olisitte pyytäneet meiltä apua, niin näyttää luonnolliselta, että te nyt autatte meitä pysymään peräytymättä. Mutta ette te, eivätkä muutkaan ole osoittaneet intoa tähän suuntaan."

"Varovaisuudesta tahdotte te ehkä osottaa yhtä suurta tasapuolisuutta meitä kuin hyökkääjiä kohtaan väittäen, että teillä on liitto Ateenalaisten kanssa. Mutta tätä te ette ole tehneet ystävienne sortajien kanssa, vaan jos joku vihollinen hyökkäisi teidän kimppuunne, ja velvollisuudella auttaa Ateenalaisia, jos niitä vihollinen uhkaa, mutta ette, jos he, kuten nyt, sortavat naapurianne. Eiväthän Reegionilaisetkaan halua, vaikka ovat Kalkidilaisia, olla osallisina palauttamaan Leontinilaisia, jotka myöskin ovat Kalkidilaisia, takaisin heidän kaupunkiinsa. Sepä olisikin kummaa, jos nämät epäluulosta Ateenalaisten kauniinnäköistä oikeudentuumaa kohtaan toimisivat viisaasti järjettömyydessään, mutta te sitä vastoin järkevällä tekosyyllä tahtoisitte auttaa luonnollisia verivihollisianne tuhoomaan luonnolliset heimolaisenne ja ystävänne. Mutta tämä on väärin. Meidän täytyy puolustautua eikä peljätä heidän toimiaan. Sillä jos me olemme yksimielisiä, eivät he ole vaarallisia, vaan päinvastoin, jos me, mitä Ateenalaiset juuri puuhaavat, joudumme eripuraisuuteen. Sillä eiväthän he edes, hyökättyänsä meitä yksinämme vastaan, vaikka he pääsivät voitolle, ole voineet tehdä, mitä ovat tahtoneet, vaan poistuivat kiiruumman kautta."

"Niin muodoin ei ole syytä noloutumaan, vaan solmiamaan liittoa, varsinkin kun me saamme apua Peloponneesolaisilta, jotkahan ovat Ateenalaisia paljoa etevämpiä kaikissa sotaseikoissa. Älkää pitäkö tuota varovaisuutta, ettette, ollen kumpaistenkin liittolaisia, auta kumpaistakaan, tasa-arvoisena meitä kohtaan tahi hyödyllisenä teille. Todenteossa ei se itse asiassa ole niin kohtuullista, kuin se näyttää olevan. Sillä jos avunantamattomuutenne takia me häviämme ja joudumme perikatoon, ja toiselta puolen Ateenalaiset voittajina pääsevät vallalle, mitä muuta te poissaolollanne teette, kuin että ette auta meitä pelastautumaan, mutta ette estä vastustajia harjoittamasta vääryyttä? Eikö ole kauniimpaa auttamalla vääryyttä kärsiviä ja sitä paitsi heimolaisianne pitää huolta Sikelian yhteisestä hyödystä ja estää ystäviänne Ateenalaisia joutumasta harhaan? Lyhyesti sanoen, me Syrakuusalaiset ymmärrämme hyvin, ettei ole vaikeata todistaa teille eikä muillekaan sitä mitä te tiedätte yhtä hyvin, kuin me. Me pyydämme teiltä apua ja painamme mieleenne, jos emme teitä taivuta, että meitä, kun meidän alituiset vihollisemme Joonialaiset meitä ahdistivat, meitä Doorilaisia te Doorilaiset hylkäsitte. Ja jos Ateenalaiset voittavat meidät, niin he teidän suostumuksellanne pääsevät voitolle, mutta saavuttavat itse kunnian ja saavat voiton palkinnoksi juuri ne, jotka ovat hankkineet heille voiton. Jos me taasen pääsemme voitolle, tulette te kärsimään rangaistuksen vaarojen synnyttämisestä. Miettikää siis ja valitkaa joko hetken turvallinen orjuus tahi, meidän kanssamme pelastuneina, päästä ottamasta häpeällä nuo herroiksemme ja siten joutumasta vihamielisyyteen meidän kanssamme, joka ei suinkaan tulisi lieveäksi."

Näin puhui Hermokratees, mutta hänen jälkeensä lausui Ateenalaisten lähettiläs Eyfeemos seuraavasti:

"Me olemme saapuneet uudistamaan entistä liittoamme, mutta koska Syrakuusalainen meitä on panetellut, täytyy meidän näyttää, ettei valtamme ole vääryydellä hankittu. Tärkeimmän todistuksen tähän on hän itse tuonut esiin, sanoen että me Joonialaiset aina olemme Doorilaisten vihollisia. Niin onkin; meidänhän Joonialaisina täytyy olla varoillamme, etteivät Peloponneesolaiset Doorilaisina, ollen lukuisammat ja naapurimme, millään neuvoilla meitä saa valtaansa. Hankittuamme Meedialaissodan jälkeen laivaston, olemme me vapautuneet Lakedaimonilaisten herruudesta ja päällikkyydestä, koska me emme enää katsoneet soveliaaksi, että he meitä johtivat, enemmän kuin me heitäkään, paitsi jos jommallakummalla sattui olemaan suurempi voima. Asetuttuamme kuninkaan vallan alle ennen kuuluvien kaupunkien päälliköiksi, olemme me toimineet siihen suuntaan, että mitä vähimmin olisimme riippuvaisia Peloponneesolaisista, koska meillä oli voima torjumaan heitä päältämme. Ja tarkoin puhuen, emme me vääryydellä ole laskeneet Joonilaisia ja saarelaisia valtamme alle, josta meitä Syrakuusalaiset moittivat, vaikka he ovat heimolaisiamme. Sillä Meedialaisen yhteydessä hyökkäsivät he meitä, emäkaupunkiansa, vastaan, koska eivät uskaltaneet luopumisellaan saattaa kaupunkejansa perikatoon, kuten me jätettyämme kaupunkimme, vaan aikoivat antautua orjuuteen itse ja tuottaa meille samaa."

"Koska me tämän kautta olemme ansainneet vallan, niin hallitsemme me sentähden, että olemme lähettäneet sotaan suurimman laivaston ja osoittaneet Helleenien hyväksi kieltämättömästi hartaimman innon, ja sen takia, että nuo, tehden samaten Meedialaisen hyväksi, ovat meitä vahingoittaneet, ja myöskin koska koetamme vastustaa Peloponneesolaisten valtaa. Emme tahdo kerskailla, miten me oikeudenmukaisesti hallitsemme, koska me sekä yksinämme tuhosimme barbarin, että me olemme panneet oman etumme vaaranalaiseksi noiden ja kaikkien vapauden edestä. Jokaisellahan on moitteeton oikeus hankkia itselleen turvallista pelastusta. Ja nytkin näemme me, saavuttuamme tänne oman turvallisuuden tähden, että se on teillekin hyödyksi. Meidän tarkoituksemme on selvä juuri siitä, mistä meitä panettelevat Syrakuusalaiset, ja joka teitä enin epäilyttää, koska me hyvin tiedämme, että ylenpalttisesti epäilevää kyllä puheen kauneus voi viehättää hetkeksi, mutta että hän myöhemmin toimii hyödyn mukaisesti. Sikäläisen valtamme sanoimme me perustuvan pelkoon ja samasta syystä olemme tulleet tännekin, järjestääksemme asiat varmalle kannalle ystäviemme avulla, emmekä suinkaan orjuuttaaksemme, vaan ennemmin estääksemme sitä."

"Alköön kukaan väittäkö, että meidän ei ensinkään tule huolehtia teistä; sillä on selvä asia, että niin kauan, kuin te olette voimissa pitämään puolianne Syrakuusalaisia vastaan, he eivät voi meitä vahingottaa lähettämällä apuväkeä Peloponneesolaisille. Tässä suhteessa koskee teidän asemanne meitä vallan suuresti. Senpä tähden juuri on hyvin järjenmukaista saattaa Leontinilaiset kotiinsa niin mahtavina kuin mahdollista, eikä suinkaan alamaisinamme, kuten heidän heimolaisensa Euboiassa ovat, jotta he Syrakuusalaisten naapureina olisivat heille vastukseksi meidän hyödyksemme. Kotimaisia vihollisiamme vastaan pidämme me kyllä puoliamme ja Kalkidilaiset, joita me muka järjettömästi pidämme orjuudessa, vaikka tahdomme täkäläisiä vapauttaa, ovat meille hyödyksi aseettomina, ja kun he vaan veronsa maksavat, jota vastoin sekä Leontinilaiset että muutkin täkäläiset ystävät ovat meille sitä enemmän hyödyksi, jota enemmän itsevaltaisia he ovat."

"Yksinvaltiaalle ja hallitsevalle kaupungille ei mikään hyödyllinen ole järjetöntä, eikä mitään heimolaisuutta ilman luottamusta; kumpaisenkin suhteen täytyy menetellä joko vihollisena tahi ystävänä asianhaarojen mukaan. Meitä ei suinkaan hyödytä kohdella pahoin täkäläisiä ystäviämme, vaan toimia niin, että vihollisemme ystäviemme voimallisuuden kautta tulevat voimattomiksi. Mutta meitä kohtaan ei pidä vallita epäluulo, sillä me kohtelemme kotimaisia liittolaisiamme, kuten meille on hyödyllistä. Kiolaiset ja Meetymneeläiset saavat olla vapaita, kun vaan hankkivat meille laivoja, useampia muita pidämme me kovemmalla, vaatien heiltä veroja; toiset taasen ovat aivan vapaita liittolaisia, vaikka ovat saarelaisia ja helposti valloitettavia, koska asuvat sopivissa paikoissa Peloponneesoksen ympäristössä. Siis täytyy meidän järjestää myöskin täkäläiset olot meidän hyödyksemme ja, kuten jo sanoin, pelotukseksi Syrakuusalaisille. Sillä he tavottelevat herruutta teidän ylitsenne ja tahtovat, tehtyään meidät epäluulonalaisiksi teidän mielessä, väkivallalla tahi meidän liittolaisten puutteessa tyhjin toimin lähdettyämme hallita yli Sikelian. Tämä ei ole vältettävissä, jos yhdytte heihin, sillä ei meillä ole voimia kyllin vastustaa semmoista valtaa, eivätkä hekään, meidän lähdettyämme, ole liian heikkoja teitä kukistamaan."

"Joka ei tätä usko, häntä neuvovat itse tapahtumat. Sillä juuri tämän hirmukuvan perusteella olette te ennen kutsuneet meitä avuksenne, ettekä millään muulla, kuvitellen meille, kuinka me vihdoin sortuisimme, jos emme huolisi Syrakuusalaisten väkivallasta teitä kohtaan. Eikä ole oikein nyt epäillä sitä perustetta, jonka nojalla koetitte saada meitä tulemaan, jos kohtakin tulemme suuremmalla sotajoukolla, kuin näkyy tarpeelliselta, vaan noita teidän tulee ennemmin epäillä. Sillä me emme voi ilman teidän apuanne jäädä tänne, mutta jos me kavaluuden avulla valloittaisimme Sikelian, niin emme kuitenkaan voisi säilyttää sitä pitkän merimatkan takia ja vartijoiden puutteesta mannermaan tavalla varustetuissa suurissa kaupungeissa. Syrakuusalaiset sitävastoin, jotka eivät asu, kuten me, leirissä, vaan suuressa kaupungissa lukuisampina, kuin meidän koko täällä oleva sotajoukkomme, väijyvät teitä lakkaamatta, ja kun he saavat sopivan tilaisuuden, niin he eivät suinkaan jätä sitä käyttämättä; tämän he ovat osottaneet sekä muuten että varsinkin menettelyssään Leontinilaisia kohtaan. Ja kuitenkin uskaltavat he yllyttää teitä, ikäänkuin olisitte järjettä, vastustamaan niitä, jotka estävät heidän hankettansa, ja jotka tähän saakka ovat pelastaneet Sikeliaa joutumasta heidän valtaansa. Me taasen kehotamme teitä paljoa varmempaan pelastukseen, pyytäen teitä pysymään siinä pelastuksessa, jonka molemminpuolinen apu kumpaisellekin tarjoaa, arvellen että noille myöskin ilman liittolaisia paljoutensa kautta tie aina on auki teidän luokse, mutta että teille harvoin tarjouu tilaisuus puolustautumaan näin lukuisalla apujoukolla. Jos te nyt epäluulosta annatte sen lähteä pois, joko tyhjin toimin, tahi ehkä voitettunakin, niin kyllä vasta haluaisitte nähdä edes vähimmänkään osasen siitä, kun ei se enää läsnäolollaan voi teille olla miksikään hyödyksi."

"Älkää siis te, Kamarinalaiset, älköötkä muutkaan uskoko noitten panetteluja. Olemme jo sanoneet teille koko totuuden siitä, miksikä meitä epäillään, ja nyt tahdomme pääpiirteissä muistuttaa, millä perusteilla koetamme teitä taivuttaa. Me sanomme hallitsevamme kotimaisia kaupunkia, jottemme joutuisi toisen vallan alle, ja että me vapautamme täkäläisiä, jotteivät he meitä vahingoittaisi. Meidän täytyy paljon toimia, koska meidän täytyy olla suuresti varuillamme. Sekä ennen että nyt tulemme me pyydettyinä, emmekä suinkaan kutsumatta, liittolaisina niille teistä, joita on loukattu. Älkää esiintykö meidän tekojemme arvostelijoina, älkääkä neuvonantajina koettako meitä siitä estää, joka olisikin vallan vaikeata, vaan käyttäkää hyväksenne meidän monitoimeliaisuudestamme ja menettelystämme se, minkä te huomaatte olevan teillekin hyödyksi, älkääkä arvelko, että se kaikkia yhtä paljon haittaa, vaan että se hyödyttää useimpia Helleenejä. Sillä joka asemassa, vaikkapa maassa, jossa emme hallitsekaan, täytyy sekä sen, jota on loukattu, että sen, joka toista väijyy, hillitä itseään. Sillä edellinen odottaa meiltä apua, jälkimmäinen taasen pelkää oikeutta, kun me tulemme, ja niin hillitsevät itseään pakosta molemmat, edellinen vastahakoisesti pidättäen intoansa, jälkimmäinen vahingotta päästäkseen rangaistuksetta. Älkää siis hyljätkö tätä kaikkien pyytämää apua, joka nyt on teille tarjona, vaan tehkää kuten toisetkin ja yhtykää meidän kanssamme myöskin puolestanne hyökkäämään Syrakuusalaisten kimppuun, jottei teidän aina tarvitse olla varuillanne puolustautuaksenne heitä vastaan".

Näin puhui Eyfeemos. Kamarinalaiset olivat kahdella päällä. Ateenalaisia kohtaan he kyllä olivat suopeita, paitsi siinä suhteessa, että arvelivat heidän orjuuttavan Sikelian, mutta Syrakuusalaisten kanssa oli heillä alituisia riitoja naapuruuden takia. Koska yhtä paljon pelkäsivät, että Syrakuusalaiset, asuen heidän läheisyydessään, ehkä ilman heidän apuansa pääsisivät voitolle, olivat he jo ennen lähettäneet heille pienen määrän ratsumiehiä, ja päättivät vastedes salassa auttaa heitä toimessa, kumminkin niin vähällä kuin mahdollista. Mutta jotta he eivät vähemmän näkyisi suosivan Ateenalaisia, varsinkin kun nämät taistelussa olivat päässeet voitolle, päättivät he vastata molemmille yhtäläisesti, että koska molemmat sotavallat sattuivat olemaan heidän liittolaisensa, näytti heistä valan mukaiselta toistaiseksi olla auttamatta kumpaakaan. Tämän kuultuaan poistuivat kumpaistenkin lähettiläät.

Syrakuusalaiset valmistautuivat puolestansa sotaan, mutta leiriytyneinä Naksokseen hieroivat Ateenalaiset sopimuksia Sikelialaisten kanssa, jotta saisivat mahdollisimman monta heistä puolelleen. Niistä Sikelialaisista, jotka asuivat alankomaalla, ollen Syrakuusalaisten alamaisia, luopuivat harvat, mutta ne taasen, jotka asuivat sisämaassa ja aina olivat olleet riippumattomia, liittyivät heti miltei kaikki Ateenalaisiin, tuoden sotajoukolle muonaa ja muutamat rahaakin. Hyökäten kieltäytyviä vastaan, pakottivat Ateenalaiset toisia näistä puolellensa, mutta toisia estivät heitä Syrakuusalaiset kukistamasta lähettämällä näille apuväkeä. Talvella muuttivat Ateenalaiset laivansa Naksoksesta Katanaan ja viettivät siellä talven, rakennettuansa uudestaan Syrakuusalaisten polttaman leirin. Myöskin Karkeedooniin lähetettiin kolmisoutulaiva keskustelemaan ystävyydestä ja koettaakseen saada sieltä apua, kuten Tyrseeniaankin, koska muutamat sikäläiset kaupungit olivat tarjoutuneet liittymään heihin. He lähettivät sanoman yltympäri Sikelialaisille, ja käskivät Egestaa lähettämään mahdollisimman paljon ratsumiehiä sekä valmistivat muita tarpeita Syrakuusan piiritykseen, kuten tiilejä ja rautaa ja mitä muuta tarvittiin, ahdistaaksensa kaupunkia kevään tultua.

Syrakuusalaisten Korintokseen ja Lakedaimoniin lähettämät sanansaattajat koettivat purjehdusmatkallaan kehottaa Italialaisia ottamaan huomioonsa Ateenalaisten toimia, koska ne muka koskivat heitäkin. Saavuttuansa Korintokseen, pyysivät he puheessaan Korintolaisia sukulaisina auttamaan heitä. Nämät äänestivät heti ensin omasta puolestaan suurella innolla lähettää apua, ja lähettivät myöskin Syrakuusalaisten lähettiläiden kanssa omia miehiään Lakedaimoniin kehoittamaan heitä tehokkaammin käymään sotaa Ateenalaisia vastaan kotimaassa ja lähettämään apua Sikeliaan. Korintolaisten lähettiläät saapuivat Lakedaimoniin ja Alkibiadees sekä hänen kanssansa paenneet miehet, jotka juuri kuormalaivalla olivat tulleet Tuurioista Kylleeneeseen, ja myöhemmin sopimuksen suojassa Lakedaimonilaisten pyynnöstä Lakedaimoniin, sillä Alkibiadees pelkäsi näitä Mantinean seikkojen takia. Lakedaimonilaisten kansankokouksessa koettivat Korintolaisten ja Syrakuusalaisten lähettiläät yhdestä tuumin Alkibiadeen kanssa saada Lakedaimonilaisia myöntymään. Kun nyt eforit ja viranomaiset kyllä olivat aikeissa lähettää sanansaattajia Syrakuusalaisille, estääkseen heitä sopimasta Ateenalaisten kanssa, mutta kun eivät kuitenkaan olleet halukkaita lähettämään apua, niin astui Alkibiadees esiin ja kiihotti Lakedaimonilaisia täänkaltaisella puheella:

"Minun täytyy ensin puhua teille esiintuoduista panetteluista minua vastaan, jottette epäluulosta minua kohtaan vastahakoisuudella kuuntelisi minun sanojani. Minun esi-isäni sanoivat jonkun syytöksen takia irti kesti-ystävyyden teidän kanssanne, mutta minä uudistin sen ja olen monesti ollut teille hyödyksi, viimein Pyloksessa tapahtuneen onnettomuutenne takia. Minä olen tätä suosiotani jatkanut, kunnes te, sovittuanne Ateenalaisten kanssa, hankitte vallan vihamiehilleni, joitten välityksellä sovinnon teitte, mutta häpeän minulle. Tämän takia olette te syystä minun kauttani kärsineet vahinkoa, minun käännyttyäni Mantinealaisten ja Argolaisten puolelle, ja syystä olen teitä monessa muussakin tapauksessa vastustanut. Mutta jos joku nyt silloisten kärsimyksiensä tähden minua vihaa, niin muuttaa hän kyllä mielipidettä, jos hän todenmukaisesti tarkastelee asioita. Tahi jos joku halveksii minua, koska olen enemmän katsonut kansanpuolueen hyvää, niin ei hän siinäkään suhteessa syystä vihaa minua. Sillä yksinvaltijaita olemme me, sekä esi-isäni että minäkin, aina vastustaneet, ja kaikki yksinvaltiaiden vastustajathan kutsutaan kansanpuoluelaisiksi, ja tästä seikasta johtuu meille kansan esimiehyytemme. Koska kaupunkimme on kansanvaltainen, on täytynyt noudattaa olevia oloja monessa suhteessa. Mutta me olemme koettaneet rajoittaa vallitsevaa mielivaltaa vaimoasioissamme. Moni sekä ennen että nyt on johtanut rahvasta väärälle tielle, ja ne minut nyt ovat karkoittaneet. Esimiehenä olen minä aina tarkottanut yleistä hyötyä, pitäen ne muodot säilytettävinä, joiden kautta kaupunkimme on karttunut mitä suurimmaksi ja vapaimmaksi. Me asiaa miettiväiset tiedämme vallan hyvin, mitä kansanvalta on, eikä minulla ole syytä laulaa sen kunniata. Mutta tunnetusta järjettömyydestä ei ole mitään uutta sanottavaa, eikä näkynyt soveliaaksi muuttaa sitä, kun te vihollisina olitte kimpussamme."

"Tämä nyt on minua vastaan tehtyjen syytöksien laita. Kuulkaa siis, mitä minulla on sanomista teidän päätettävästä asiasta, josta minä ehkä tunnen enemmän, kuin muut."

"Me olemme purjehtineet Sikeliaan etusijassa pannaksemme, jos vaan voisimme, Sikeliootat valtamme alle, ja sitten Italialaiset, ahdistaaksemme myöhemmin Karkeedoonilaisten valtaa. Jos tämä meiltä onnistuisi täydellisesti tahi ainakin suurimmaksi osaksi, oli meidän aikomuksemme hyökätä Peloponneesokseen sikäläisten Helleenien meille kerääntyneen koko sotavoiman avulla ja pestaamalla tätä hanketta varten barbareja, sekä Ibeeriläisiä että muita urhoollisuudestaan mainioimpia sikäläisiä barbareja. Niinikään oli aikomuksemme laivojemme lisäksi rakentaa suuri määrä uusia, koska Italiassa löytyy yllin kyllin rakennusaineita. Näillä voisimme me sulkea Peloponneesoksen ylt'ympäri ja maitse jalkaväellä hyökäten valloittaa osan kaupunkeja väkirynnäköllä, toivoen helposti saavamme haltuumme toiset piirittämällä niitä, sekä tämän jälkeen hallita koko Hellaan. Tämän yrityksen suorittamiseen arvelimme me noitten Sikeliassa valloitettujen maitten tarjoavan kylliksi muonaa ja rahaa tarvitsematta täältä siihen kustannuksia."

"Mimmoisessa tarkoituksessa tämä sotaretki lähetettiin liikkeelle, olette nyt kuulleet minulta, joka sen mitä tarkimmin tunnen, ja nykyiset päälliköt tulevat toimimaan sen mukaan, jos vaan voivat. Jos ette lähetä apua, niin sikäläiset olot, uskokaa minua, joutuvat perikatoon. Sillä vaikka Sikeliootat ovatkin taitamattomia, niin voisivat he kuitenkin pelastua, jos he yhdestä tuumin vastustaisivat hyökkääjiä. Mutta Syrakuusalaiset eivät yksin voi pitää puoliaan Ateenalaisten siellä olevaa sotaväkeä vastaan, kun heidän koko sotavoimansa taistelussa on joutunut tappiolle ja kun he sitäpaitsi ovat laivojen saartamat. Ja jos heidän kaupunkinsa valloitetaan, joutuu koko Sikelia ja pian Italiakin vihollisten haltuun. Ja se vaara, jonka sanoin sieltä nousevan, uhkaa teitäkin kohta. Älköön siis kenkään arvelko, että teidän olisi neuvoteltava ainoastaan Sikeliasta, vaan yhtä hyvin Peloponneesoksestakin, ellette nopeasti laivoilla lähetä sinne semmoisia sotamiehiä, jotka itse soutavat ja heti voivat tarttua aseisiin, ja — mitä minä katson tärkeämmäksi kuin sotajoukkoa — kelvollista Spartalaista päälliköksi, joka kykenee järjestämään tarjona olevia sotureita ja pakottaa vastahakoisia yhtymään teihin. Sillä täten rohkaistuvat teidän nykyiset ystävänne enemmän ja vitkastelevat liittyvät teihin vähemmällä pelolla. Teidän täytyy myöskin tarmokkaammin käydä sotaa täällä, jotta Syrakuusalaiset, nähden teidän huolehtivanne heistä, voimakkaammin pitävät puoliaan, ja jotta Ateenalaiset vähemmän voivat lähettää apua sotajoukollensa. Niinikään on teidän miehitettävä Dekeleia Attikassa, jota Ateenalaiset aina pelkäävät, ja jota he katsovat ainoaksi onnettomuudeksensa, jota he sodassa eivät vielä ole kärsineet. Varmimmin vahingoittaa vihollisia, jos heille tuottaa semmoisen vaaran, jonka tietää heidän enin pelkäävän. Luonnollistahan on, että jokainen enin pelkää semmoista, jonka tietää itselleen olevan vaarallisen. Jätän sikseen monet syyt ja lausun ainoastaan pääseikat, miksikä Dekeleian miehittäminen teille on hyödyksi, ja miten te sillä estätte vihollisia. Elintarpeet, joista tämä maakunta vaurastuu, tulevat täten teidän haltuunne, osaksi väkisten, osaksi itsestään. Heiltä ryöstätte heti tämän kautta tulot Laurionin hopeakaivoksista, sekä kaikki tulot maasta ja tulleista, joista he nyt hyötyvät. Mutta enin tuntuisivat vähennetyt verot liittolaisilta, jotka, teidän käydessänne sotaa tarmokkaammin, vähemmän välittäisivät Ateenalaisista."

"Tämän tehtävän nopea ja innokas toimeenpano riippuu tykkänään teistä, Lakedaimonilaiset. Olen varma siitä, että tämä on mahdollista, enkä luule pettyväni tuumassani. Toivon, etten minä teidän silmissänne ole kehno ihminen, jos nyt, muinoin isänmaan ystävänä pidettynä, mitä innokkaimmin hyökkään sitä vastaan sen verivihollisten seurassa; älkääkä epäilkö minun, pakolaisen, sanojani, sillä minä olen paennut vainoojieni häijyyttä, mutta en pettääkseni teitä, jos minuun luotatte. En minä pidä teitä, joskin olette vahingottaneet vihollisianne, siihen määrin vihamiehinäni, kuin niitä, jotka pakottavat ystävänsä joutumaan vihollisiksi. En voi rakastaa sitä kaupunkia, jossa minua loukataan, vaan sitä, jossa minua pidetään täysin oikeutettuna kansalaisena. En katso hyökkääväni isänmaatani vastaan, vaan ennemmin voittavani takaisin menetettyä. Eikä se ole isänmaan ystävä, joka ei ahdista isänmaataan, josta hän vääryydellä on karkotettu, vaan se, joka kaikella keinolla koettaa voittaa sitä takaisin. Minä siis pyydän teitä, Lakedaimonilaisia, pelotta käyttämään minua kaikessa vaarassa ja vaivoissa, muistaen tuon tunnetun lauseen: 'Joskin vihollisena olen teitä kovasti vahingottanut, voin minä ystävänä teitä suuresti hyödyttää', varsinkin koska tunnen Ateenalaisten tuumia perinpohjin, mutta vain olen arvannut teidän. Minä pyydän teitä nyt ymmärtämään, että on kysymys tärkeimmistä kysymyksistä, ja että teidän on viipymättä lähetettävä sotajoukko Sikeliaan ja Attikaan, jotta te siellä vähäisellä sotajoukkonne osastolla valvoisitte suuria etuja ja siten hävittäisitte Ateenalaisten sekä nykyisen että vastaisen vallan ainaiseksi, ja jotta te tämän tehtyänne asuisitte turvissa ja tulisitte koko Hellaan johtajiksi sen suostumuksella, ettekä väkisten".

Täten puhui Alkibiadees. Lakedaimonilaiset, jotka jo ennen olivat aikoneet tehdä sotaretken Ateenalaisia vastaan, mutta jotka vielä miettivät ja olivat odottavalla kannalla, rohkaistuivat nyt suuresti Alkibiadeen heille seikkaperäisesti selitettyä asiaa, koska kuulivat sen tarkimmalta asiantuntijalta. Heidän mielensä jo kääntyi Dekeleian sulkemiseen ja he päättivät heti lähettää apujoukon Sikeliassa oleville sotilailleen. He määräsivät Kleandrideen pojan Gylippoksen Syrakuusalaisten päälliköksi, ja käskivät häntä neuvottelemaan näitten ja Korintolaisten kanssa, miten enin ja pikaisin apu saataisiin sikäläisille oloille. Gylippos käski Korintolaisten lähettää hänelle kaksi laivaa Asineeseen ja laittaa kaikki muut laivat kuntoon, jotka he aikoivat lähettää, ollaksensa valmiit purjehtimaan, kun aika oli sopiva. Sovittuansa tästä, lähtivät Korintolaiset Lakedaimonista.

Tällä välin saapui Sikeliasta Ateenalainen laiva, jonka päälliköt olivat lähettäneet hakemaan rahaa ja ratsumiehiä. Kuultuansa heidän viestinsä, päättivät Ateenalaiset lähettää sotaväelle muonaa ja ratsumiehiä. Tähän loppui talvi ja 17 vuosi sitä sotaa, jonka vaiheita Thukydides on kertonut.

Seuraavana kevätkesänä lähtivät Sikeliassa olevat Ateenalaiset Katanasta ja purjehtivat Sikelian Megaralaisten kaupunkia vastaan, jotka Syrakuusalaiset, Geloonin ollessa yksinvaltiaana, olivat karkoittaneet, kuten ennen jo olen kertonut, ja joitten maan olivat omistaneet. Astuttuansa maihin hävittivät Ateenalaiset peltoja ja koettivat valloittaa erästä Syrakuusalaisten linnotusta, joka heiltä kuitenkaan ei onnistunut. Silloin lähtivät he sekä laivoineen että jalkaväkineen Teereas joelle, astuivat siellä maihin, raiskasivat maata ja polttivat viljan. Siellä he tapasivat vähäisen joukon Syrakuusalaisia, joista he surmasivat osan ja pystyttivät voitonmerkin, jonka tehtyään he palasivat laivoihinsa. Purjehdittuansa Katanaan, jossa he varustautuivat muonalla, kulkivat he Sikelialaista Kentoripa nimistä kaupunkia vastaan, ja sopimuksella saatuansa sen puolellensa, lähtivät he sieltä, polttaen samalla Ineessalaisten ja Hyblalaisten viljan. Tultuansa Katanaan, tapasivat he siellä Ateenasta saapuneet 250 ratsumiestä varustuksineen, mutta hevositta, koska olivat otaksuneet, että sieltä heille oli hankittu hevosia, sekä 30 ratsastavaa nuolenampujaa ja 300 hopeatalentia.

Samana keväänä saapuivat Lakedaimonilaiset sotaretkellä Argosta vastaan Kleoonaihin saakka, mutta palasivat sieltä takaisin, maanjäristyksen tapahduttua. Argolaiset puolestaan tunkeutuivat Tyreatiin rajaseutuihin ja ryöstivät Lakedaimonilaisilta suuren saaliin, jonka myymisellä he ansaitsivat aina 25 talenttia. Vähää myöhemmin ahdisti Tespialainen kansa hallituksen jäseniä, mutta ei voinut anastaa valtaa, koska Teebalaiset tulivat virkamiesten avuksi, jonka johdosta osa kansanpuoluelaisista vangittiin, toiset taasen pakenivat Ateenaan.

Kun Syrakuusalaiset sinä kesänä saivat tiedon, että Ateenalaisille oli saapunut ratsumiehiä, ja että he aikoivat hyökätä Syrakuusalaisten kimppuun, niin he heti päättivät vartioida Epipolaihin vievät tiet, jotta viholliset eivät salaa pääsisi sinne, sillä muualta se ei ollut mahdollista. He arvelivat nimittäin, että jos eivät Ateenalaiset saisi Epipolaita haltuunsa, sitä kukkulaa, joka aivan lähellä kaupunkia jyrkkänä nousee sen yli, niin he eivät voisi kaupunkia ympäröidä muurilla, joskin he taistelussa joutuisivatkin tappiolle. Sillä muualta on seutu jyrkkä ja ulkopuolella luisuva kaupunkiin päin, niin että koko kaupunki sieltä on nähtävissä. Syyrakuusalaiset kutsuvatkin tätä paikkaa Epipolaiksi, koska se on ylempänä muuta aluetta. Koko Syrakuusan väestö lähti kaupungista päivän noustua Anapos joen läheisyydessä sijaitsevalle kedolle äskettäin virkaansa astuneiden Hermokrateen ja hänen kanssapäälliköittensä johdolla ja pani toimeen katselun. He määräsivät raskasaseisista 600 miestä, joitten tuli Androksesta paenneen miehen, Diomiloksen, johdolla vartioida Epipolaita sekä nopeasti rientää apuun, jos sitä jossakin muualla tarvittiin.

Yöllä ennen mainittua katselua lähtivät Ateenalaiset Katanasta ja purjehtivat salaa Syrakuusalaisilta Leoon nimiseen paikkaan, joka on kuuden tahi seitsemän stadionin päässä Epipolaista. Täällä he laskivat jalkaväkensä maihin ja ankkuroivat sitten Tapsoksessa. Tämä on niemi, joka pitkällä kannaksella ulottuu mereen, sekä maitse että meritse lähellä Syrakuusaa. Ateenalaisten laivasto jäi Tapsokseen paalutettuansa kannaksen. Mutta maaväki ryntäsi heti juoksujalan Epipolaita vastaan ja ennättikin Eyryeeloksen kautta nousta sinne, ennenkuin Syrakuusalaiset sen huomasivat ja katselukentältä ehtivät tulla sitä estämään. Jokainen kiiruhti mitä nopeimmin hätään ja etupäässä Diomiloksen johtamat 600 raskasaseista; mutta ennenkuin he ehtivät sotatanterelle, oli heillä kedolta koko 25 stadiota matkaa. Kun Syrakuusalaiset hyökkäyksen tapahtuessa eivät olleet järjestyksessä, niin joutuivat he Epipolaissa tappiolle ja vetäytyivät takaisin kaupunkiin. Heitä kaatui 300, niiden joukossa Diomilos. Tämän jälkeen pystyttivät Ateenalaiset voitonmerkin ja jättivät Syrakuusalaisille sopimuksen suojassa heidän kaatuneensa. He tekivät seuraavana päivänä hyökkäyksen kaupunkia vastaan, mutta kun eivät kaupunkilaiset käyneet ulos heitä vastaan, nousivat he takaisin ylängölle ja rakensivat Labdaloniin Epipolain äärimmäisille Megaran puolisille kukkuloille linnoituksen, jotta heillä siellä, kun he joko taistelivat tahi rakensivat muureja, olisi säilytyspaikka varustuksia ja rahoja varten.

Vähää myöhemmin saivat he Egestasta 300 ratsumiestä sekä Sikelialaisilta, Naksolaisilta ja muutamilta muilta noin 100. Ateenalaisilla itsellään oli 250, joille osaksi oli hankittu hevosia Egestalaisilta ja Katanalaisilta, osaksi ostamalla, kaikkiaan 650 ratsumiestä. Asetettuansa vartioväen Labdaloniin, lähtivät Ateenalaiset Sykeeseen, johon he pysähtyivät ja rakensivat kiiruusti ympyrämuurin. Syrakuusalaiset hämmästyivät rakennuksen nopeasta edistymisestä. He aikoivat lähteä kaupungista taisteluun estääkseen sitä. Sotajoukot seisoivat jo vastatusten, kun Syrakuusalaisten päälliköt, huomaten sotaväkensä olevan hajallaan ja vaikeaksi saada järjestykseen, veivät miehensä takaisin kaupunkiin, paitsi ratsuväen osastoa. Nämät ratsumiehet jäivät ja estivät Ateenalaisia kokoomasta kiviä ja leviämästä edemmäs. Yksi osasto Ateenalaisista raskasaseisista yhdessä kaikkien ratsumiesten kanssa ajoi hyökkäyksellä Syrakuusalaisten ratsumiehet pakosalle ja surmasivat osan heistä, jonka tehtyään he pystyttivät voitonmerkin ratsumiestaistelun johdosta.

Seuraavana päivänä rakensi osa Ateenalaisia pohjoispuolelle ympyrälinnoituksen, toiset kokosivat kiviä ja puita Troogilos nimiseen satamaan, aina seuraten suuntaa, missä linnoittaminen olisi lyhyin suuresta satamasta toiseen lahteen. Päälliköiden, varsinkin Hermokrateen, neuvosta Syrakuusalaiset eivät ensinkään halunneet koko sotajoukkoineen antautua taisteluun Ateenalaisten kanssa, vaan heistä näytti paremmalta rakentaa poikkimuuri sinne, missä Ateenalaisilla oli tekeillä muuri, ja jos ehtisivät näitä ennen, sulkea heidät toimestaan, sekä jos Ateenalaiset estäisivät heitä, lähettää osa miehistään, jotka sulkisivat käytävät, jolloin Ateenalaisten olisi pakko lakata työstään ja koko voimallaan kääntyä heitä vastaan. He lähtivät siis ja alkoivat muurin rakentamisen kaupungistaan, vetäen vinon muurin Ateenalaisten ympyrämuurin alapuolelta, hakaten kumoon pyhän lehdon öljypuut ja rakentaen puutorneja. Ateenalaisten laivat eivät vielä olleet saapuneet Tapsoksesta suureen satamaan, vaan Syrakuusalaiset pitivät yhä meren rannikoita hallussaan ja Ateenalaiset tuottivat maitse elintarpeensa Tapsoksesta.

Kun sekä paalutus- että rakennustyöt Syrakuusalaisista näyttivät kylliksi edistyneen, ja kun Ateenalaiset eivät käyneet heitä estämässä, koska pelkäsivät, että he, jos heidän sotavoimansa jakaantuisi kahtaalle, helpommin voitettaisiin, ja koska Syrakuusalaiset myöskin kiiruhtivat linnoitusrakennustaan, niin vetäytyivät he takaisin kaupunkiin, jättäen ainoastaan yhden fyleen rakennuksen vartijoiksi. Mutta Ateenalaiset turmelivat heidän maanalaiset kaupunkiin kulkevat juomavesijohtonsa. Ja koska he huomasivat osan Syrakuusalaisista pysyvän teltoissaan puolenpäivän aikana ja toisten heistä lähteneen kaupunkiin sekä paalutustyötä valvovien huolettomasti vartioivan, niin he määräsivät 300 valittua omista miehistään ja joukon kevytaseisista juosten tekemään äkkinäisen hyökkäyksen viistomuuria vastaan, ja samalla muun sotajoukon jakaantumaan kahteen osaan, joista toinen päällikkönsä johdolla kulkisi estämään kaupunkilaisia tulemasta apuun, toinen taasen kulkisi portin läheisyydessä oleville paalutuksille oman päällikkönsä johdolla. Hyökkäämällä valloittivat nuo 300 paalutuksen, jonka vartijat jättivät sen ja pakenivat Teineniteen linnoitukseen. Heidän mukanaan syöksyivät myöskin takaa-ajajat sisään, vaan Syrakuusalaiset työnsivät heidät ulos takaisin. Tässä ottelussa sai pienoinen määrä Argolaisia ja Ateenalaisia surmansa. Mutta koko sotaväki teki uuden hyökkäyksen ja valloitti viistomuurin, riisti irti paalutuksen, vei paalut leiriinsä ja pystytti voitonmerkin.

Seuraavana päivänä linnoittivat Ateenalaiset, lähtien ympyrämuuristaan, suosta nousevaa jyrkännettä, joka sillä puolella Epipolaita on suureen satamaan päin, ja josta heillä oli lyhin matka rakentaa muuri tasangon ja suon yli satamaan. Syrakuusalaiset ryhtyivät puolestaan niinikään uudestaan paaluttamiseen, lähtien kaupungistaan, keskeltä järveä. He kaivoivat myöskin ojan, jotta Ateenalaiset eivät voisi rakentaa muuriaan aina mereen saakka.

Kun Ateenalaiset olivat saaneet jyrkänteen linnoitetuksi, tekivät he taasen hyökkäyksen paalutusta ja ojaa vastaan, käskien laivojensa purjehtia Tapsoksesta niemen ympäri Syrakuusalaisten suureen satamaan. Itse astuivat he aamun valjetessa Epipolaista tasangolle ja kulkivat yli suon, missä oli savinen ja kova pohja, ovia ja litteitä lautoja myöten, jotka he olivat asettaneet jalansijaksi. He valloittivat aamulla melkein koko paalutuksen ja ojan sekä myöhemmin sen kokonaan. Tappelu syntyi, jossa Ateenalaiset pääsivät voitolle. Syrakuusalaisten oikea siipi pakeni kaupunkiin ja vasempi siipi joelle. Aikeessa estää näitä pääsemästä yli joen, kiiruhtivat nuo Ateenalaisten 300 valiomiestä sillalle, Syrakuusalaiset kyllä ensin pelästyivät, mutta koska heillä oli suuri ratsumiesjoukko, syöksyvät he yhdessä näiden kanssa noitten 300 kimppuun, ajavat heidät pakosalle ja tunkevat heidät Ateenalaisten oikeaa siipeä kohden. Tästä yhteentörmäyksestä pelästyy myöskin tämän siiven ensimmäinen fylee. Kun Lamakos tämän huomasi, riensi hän apuun vasemmalta siiveltä, mukanaan pieni luku nuolenampujia ja Argolaisia; mutta kun hän oli kulkenut yli haudan ja oli eristetty pienen myöskin ylipäässeen joukon kanssa, kaatui hän ja viisi tahi kuusi hänen seuralaisistaan. Syrakuusalaiset kiiruhtivat riistämään heidän ruumiinsa yli joen luokseen; mutta kun Ateenalaisten koko sotajoukko hyökkäsi esiin, vetäytyivät he takaisin.

Kun kaupunkiin paenneet Syrakuusalaiset huomasivat tämän, rohkaistuivat he ja ryntäsivät uudestaan ulos kaupungista heitä ahdistavia Ateenalaisia vastaan. Osa heistä lähetettiin valloittamaan Epipolailla olevaa ympyrämuuria, koska he arvelivat sen olevan ilman puolustajia. He hävittivätkin kymmenen pletran pituisen osan esilinnoitusta, mutta itse ympyrämuurin valloituksen esti Niikias, joka sairauden takia oli jäänyt sinne. Kun hän näki, että linnoitusta miesten puutteesta ei muulla lailla ollut mahdollinen pelastaa, niin käski hän kuorma-ajurien sytyttää koneet ja puuesineet, jotka olivat heitetyt linnotuksen eteen. Kun niin tehtiin, niin eivät Syrakuusalaiset tulen tähden lähestyneet, vaan vetäytyivät pois. Sillä alaalta tulivat myöskin jo Ateenalaiset takaa-ajajat ympyrämuurin avuksi ja heidän laivansa purjehtivat niinikään Tapsoksesta suureen satamaan, kuten oli käsketty. Tämän nähtyänsä astuivat ylängölle nousseet Syrakuusalaiset nopeasti alas, ja heidän koko sotajoukkonsa pakeni kiireesti kaupunkiin, arvellen, etteivät he tarjona olevalla sotavoimallansa kykenisi estämään Ateenalaisia rakentamasta muuriaan mereen saakka.

Tämän jälkeen pystyttivät Ateenalaiset voitonmerkin ja antoivat Syrakuusalaisille sopimuksen suojassa heidän kaatuneensa sekä korjasivat Lamakoksen ja hänen kanssansa kaatuneiden miesten ruumiit. Kun nyt koko heidän sotaväkensä oli koossa, sekä laivasto että jalkaväki, linnoittivat he jyrkänteet, alkaen Epipolaista, aina mereen saakka, sulkeakseen Syrakuusalaiset kaksinkertaisella muurilla. Elintarpeita tuotiin sotajoukolle kaikkialta Italiasta. Useat Sikeliootat, jotka ennen olivat olleet epäröiviä, liittyivät nyt Ateenalaisiin, ja Tyrseeniastakin saapui kolme 50 miehen soutamaa laivaa, ja kaikki muukin onnistui heiltä siihen määrin hyvin, etteivät itse Syrakuusalaisetkaan enää luulleet pelastuvansa sodassa, kun ei heille tullut mitään apua Peloponneesoksestakaan, jonka tähden he jo keskenänsä ja Niikiaankin kanssa tuumivat sopimuksista; sillä hän oli nyt Lamakoksen kaaduttua yksin päällikkönä. Tästä kumminkaan ei tullut mitään, kuten tavallista on neuvottomien ihmisten laita, koska he olivat entistä enemmän eristettyjä muista; mutta paljon kulkupuheita oli sekä hänelle lausuttu että levitetty kaupungissa. Sillä vallitsevista onnettomuuksista oli syntynyt keskinäistä epäluuloa. He panivat viralta pois päälliköt, joiden johtaessa tämä oli kohdannut heitä, ikäänkuin nämät kovan kohtalonsa tahi kavaluutensa kautta olisivat aiheuttaneet tämän onnettomuuden, ja uusiksi päälliköiksi valitsivat he Herakleideen, Eukleen ja Telliaan.

Tällä välin oli Lakedaimonilainen Gylippos laivoineen Korintoksesta saapunut Leukaan edustalle aikeissa pikemmiten rientää avuksi Sikeliaan. Kun heille tuli pelottavia sanomia, valehdellen yhtä ja samaa, että muka Syrakuusalaiset olivat tykkänään saarretut, eikä Gylippos enää toivonut millään muotoa voivansa auttaa Sikeliaa, niin hän itse, haluten pelastaa ainakin Italian kaupungilleen, ja Korintolainen Pyteen kahdella Lakoonialaisella ja kahdella Korintolaisella laivalla mitä kiiruimmin purjehtivat yli Joonian meren Tarantoon. Korintolaiset lupasivat myöhemmin purjehtia, miehitettyänsä omien kymmenen laivansa lisäksi kaksi Leukaadilaista ja kolme Amprakiootilaista laivaa. Tarantosta lähetti Gylippos ensin Turioihin sanan, muistuttaakseen isänsä kansalaisoikeudesta. Mutta kun hän ei voinut taivuttaa heitä, lähti hän purjehtimaan pitkin Italian rannikkoa. Terinaiolaisessa lahdessa kohtasi häntä myrsky, joka täällä usein pohjaisesta kovasti raivoaa, ja hän ajautui merelle, josta hänet kova rajuilma uudestaan heitti Tarantoon. Täällä hän vedätti myrskyn kärsimät laivansa maalle ja korjautti ne. Kuultuaan hänen tulostaan, Niikias ei huolinut siitä laivojen vähälukuisuuden takia, enemmän kuin Tuurioilaisetkaan, ja piti niitä varustettuina enemmän ryöstöretkiä varten, eikä niitä ensinkään pitänyt silmällä.

Samaan aikaan sinä kesänä hyökkäsivät Lakedaimonilaiset liittolaisineen myöskin Argokseen ja hävittivät suuren osan heidän maatansa. Ateenalaiset riensivät 30 laivalla Argolaisten avuksi. Täten he selvimmin purkivat Lakedaimonilaisten kanssa tehdyt sopimukset. Sillä ennen he kyllä olivat tehneet ryöstöretkiä Pyloksesta ja ylt'ympäri muihin osiin Peloponneesosta. Mutta kun he Argolaisten ja Mantinealaisten liittolaisina astuivat maihin Lakoonikassa, ja kun Argolaiset kehottivat heitä ainakin yhden kerran hyökkäämään Lakoonikaan ase kädessä ja vähän heidän kanssansa hävittämään tätä maata, ennenkuin poistuivat sieltä, niin nämät olivat kieltäytyneet. Mutta nyt he, Pytodooroksen, Laispodioksen ja Deemaraatoksen arkontina ollessa, astuttuansa maihin Limeerassa, Epidauroksessa ja Prasiassa ja moniaissa muissa kohdin, hävittivät aluetta ja antoivat täten Lakedaimonilaisille mitä pätevimmän syyn varustautumaan Ateenalaisia vastaan. Kun Ateenalaiset laivoineen, kuten myöskin Lakedaimonilaiset, olivat vetäytyneet pois Argoksesta, niin Argolaiset hyökkäsivät Flisiaan, hävittivät sen aluetta ja surmasivat osan asukkaista, jonka tehtyään he palasivat kotia.

SEITSEMÄS KIRJA.

Saatuaan laivansa kuntoon purjehtivat Gylippos ja Pyteen Tarantosta Epitsefyralaiseen Lokroihin, ja saatuansa varman tiedon, ettei Syrakuusai ollut tykkänään saarrettu, vaan että oli mahdollista Epipolain kautta sotaväellä päästä sinne, neuvottelivat he, uskaltaisivatko he suorastaan purjehtia sinne pitkin Sikelian itäistä rantaa, vaiko oikealta puolelta Sikeliaa ensin purjehtia Himeraan, ja sieltä sotajoukkoineen ja muun sotajoukon kanssa, joka heihin yhtyisi, maitse kulkea Syrakuusaihin. He päättivät purjehtia Himeraan, varsinkin koska Reegioniin eivät vielä olleet saapuneet nuo neljä Attikalaista laivaa, jotka Niikias vihdoin, kuultuansa heidän jo olevan Lokroissa, oli lähettänyt. Ehdittyänsä ennen näitä vartijoita purjehtia läpi salmen, pysähtyivät he Reegionissa ja Messeeneessä ja saapuivat Himeraan. Siellä ollessaan saivat he Himeralaisia seuraamaan heitä sotaan ja hankkimaan aseita niille merimiehistään, joilta puuttui aseita; sillä he olivat Himerassa vetäneet laivansa maalle. Selinuntilaisiakin kehoittivat he koko sotajoukollansa yhtymään heihin määräpaikalla. Pienen sotajoukon lupasivat lähettää myöskin Geloolaiset ja muutamat Sikelialaiset, jotka nyt olivat paljoa taipuisammat liittymään heihin, koska äskettäin oli kuollut Arkoonidees, joka hallitsi osan täkäläisiä Sikelialaisia eikä suinkaan ollut voimaton ystävä Ateenalaisille, ja koska Gylippos oli saapunut Lakedaimonista nähtävästi ryhtyäksensä suurella tarmolla sotaan. Gylippos lähti nyt Syrakuusaihin, ottaen mukaansa noin 700 omista soutajistaan ja asestetuista merimiehistään, 1,000 raskas- ja kevytaseista Himeralaista yhteensä ja 100 ratsumiestä sekä Selinuntilaisia kevytaseisia ynnä ratsumiehiä ja pienen määrän Geloolaisia ratsumiehiä, yhteensä 1,000 Sikelialaista.

Korintolaiset riensivät mahdollisimman nopeasti laivoineen Leukaasta apuun ja Gongylos, yksi Korintolaisten päälliköistä, joka yhdellä laivalla viimeisenä oli lähtenyt liikkeelle, saapui ensimmäisenä Syrakuusaihin, vähää ennen Gylipposta. Hän tapasi Syrakuusalaiset juuri kansankokouksessa keskustelemassa aikomuksesta päättää sota sovinnon kautta, josta hän esti heitä kuitenkin rohkaisten heitä ilmoittamalla, että toisiakin laivoja oli tulossa Lakedaimonilaisten lähettämän Kleandrideen pojan Gylippoksen johdolla. Tästä rohkaistuina lähtivät Syrakuusalaiset heti koko sotajoukollaan yhtyäkseen Gylippokseen, koska he kuulivat hänen jo olevan lähellä. Valloitettuansa matkalla Sikelialaisten Geta nimisen linnan, saapui Gylippos taisteluvalmiina Epipolaihin. Noustuansa Eyryeelon kautta ylängölle samaa tietä, kuin Ateenalaiset ennen häntä, hyökkäsi hän Syrakuusalaisten kanssa Ateenalaisten muuria vastaan. Hän saapui sopivaan aikaan, jolloin Ateenalaiset jo olivat rakentaneet seitsemän tahi kahdeksan stadionin pituisen kaksinkertaisen muurin suureen satamaan saakka paitsi pientä osaa, jota he juuri rakensivat. Toisella puolella ympyrämuuria Trookilokseen päin toisen meren rannalle olivat he jo kuljettaneet kiviä suuremmaksi osaksi, ja muuri oli paikoittain puolivalmis, osaksi jätettiin se silleen jo valmiina. Näin uhkaavaan vaaraan oli Syrakuusai joutunut.

Kun Gylippos ja Syrakuusalaiset noin äkkiarvaamatta hyökkäsivät heidän kimppuunsa, pelästyivät Ateenalaiset aluksi, mutta asettuivat kuitenkin taistelukuntoon. Lähestyessään pysähtyi Gylippos aseiden suojassa ja lähetti airuen ilmoittamaan, että hän oli valmis sovintoon, jos he viiden päivän kuluessa tavaroineen lähtisivät Sikeliasta. Mutta Ateenalaiset halveksivat tarjouksen ja lähettivät airuen vastauksetta luotaan. Tämän jälkeen asettuivat sotajoukot taisteluun. Koska Gylippos näki, että Syrakuusalaiset olivat levottomia ja vaikeat saamaan järjestykseen, niin vei hän sotajoukkonsa avarampaan paikkaan. Mutta Niikias ei vienyt Ateenalaisia taisteluun, vaan piti heitä linnoituksensa läheisyydessä. Kun Gylippos huomasi, etteivät Ateenalaiset ryhtyneet hyökkäykseen, niin hän vei sotajoukkonsa Temenitis nimiselle kukkulalle ja leiriytyi sinne yöksi. Seuraavana päivänä asetti hän suurimman osan sotajoukostaan pitkin Ateenalaisten muuria, jotta nämät eivät voisi muualla rientää apuun, lähetti osan väestään vallottamaan Labdalon linnoitusta, joka heiltä onnistuikin, sillä sitä ei voinut nähdä Ateenalaisten leiristä, ja surmautti kaikki täällä vangitut. Syrakuusalaiset ottivat samana päivänä Ateenalaisen kolmisoutulaivan, joka oli ankkurissa satamassa.

Tämän jälkeen rakensivat Syrakuusalaiset ja heidän liittolaisensa alkaen kaupungista poikkimuuria vastaan yksinkertaisen muurin Epipolain yli, jotta Ateenalaiset eivät voisi heitä saartaa, jos eivät he voisi estää näiden rakennustointa. Ateenalaiset olivat vetäytyneet ylöspäin, koska jo olivat saaneet muurinsa rannikolla valmiiksi. Ateenalaisten muurissa oli kuitenkin heikko paikka, ja tätä paikkaa vastaan antoi Gylippos sotajoukkonsa yöllä tehdä hyökkäyksen. Mutta kun Ateenalaiset, jotka sattuivat viettämään yönsä ulkopuolella muuria, huomasivat tämän, asettuivat he vastarintaan, jolloin Gylippos kiireesti vei väkensä takaisin. Ateenalaiset rakensivat nyt tämän paikan muuristaan korkeammaksi ja asettuivat itse sinne vartioimaan, mutta asettivat liittolaisensa muuanne pitkin muuria valvomaan kunkin osaansa.

Niikias piti nyt Pleemyrion nimisen paikan linnoittamisen välttämättömänä. Tämä on vastapäätä kaupunkia suureen satamaan ulottuva niemi, joka tekee salmen suun kapeaksi. Jos se linnoitettaisiin, tulisi Niikiaasta elintarpeiden tuonti mukavammaksi, ja he sitäpaitsi tämän kautta lyhempää tietä voisivat kiitää Syrakuusalaisten satamaan, eivätkä, kuten nyt, sataman perukasta tarvitsisi hyökätä esiin, jos vihollisten laivasto lähtisi liikkeelle. Niikias käänsi jo huomionsa enemmän merisotaan, koska hän, Gylippoksen saavuttua, huomasi maasodasta heille olevan vähemmän toiveita. Vietyänsä Pleemyrioniin sotaväkensä ja laivat, rakennutti hän sinne kolme linnoitusta, joihin hän vietti enimmät sotatarpeet ja sekä suuret laivat että nopeasti purjehtivat alukset. Tästä johtui miehistölle ensin suurimmat vaivat, sillä siellä oli veden puute eikä sitä löytynyt lähiseuduissa, ja kun merimiehet lähtivät halkoja noutamaan, surmasivat heidät Syrakuusalaiset ratsumiehet, jotka pitivät seudun hallussaan. Sillä kolmas osa Syrakuusalaisista ratsumiehistä oli asetettu Olympieionin linnaan Pleemyrionissa seisovien Ateenalaisten takia, jotteivät nämät voisi lähteä ryöstöretkelle. Niikias sai myöskin tiedon, että Korintolaisten toisetkin laivat olivat tulossa, ja lähetti sentähden niitä pitämään silmällä 20 laivaa, joita hän käski väijymään Lokroita, Reegionia ja Sikelian rannikoita.

Gylippos jatkoi yhä Epipolain yli vievän muurin rakentamista, käyttäen hyväkseen niitä kiviä, joita Ateenalaiset olivat tuottaneet itseänsä varten, ja asetti samalla Syrakuusalaiset ja liittolaiset joka päivä linnoituksen eteen sotajärjestykseen, ja Ateenalaiset tekivät samaten. Ja kun Gylippoksesta oli aika sopiva, ryhtyi hän hyökkäykseen. Jouduttuansa käsikähmään, taistelivat he muurien välissä, jossa ei ollut mitään apua Syrakuusalaisten ratsumiehistä. Kun Syrakuusalaiset liittolaisineen olivat joutuneet tappiolle, ja he sovinnon suojassa olivat korjanneet kaatuneensa, sekä Ateenalaiset pystyttäneet voitonmerkin, kutsui Gylippos sotajoukkonsa kokoon ja sanoi, ettei syy tappioon ollut heidän, vaan hänen, koskei ratsumiehistä eikä keihäänheittäjistä ollut mitään apua taistelussa, kun hän oli asettanut heidät liian kauas muurien väliin, mutta että hän tekisi uuden hyökkäyksen. Hän kehotti heitä luottamaan siihen, ettei varustuksensa ollut vihollisten huonompia, eikä ollut puhettakaan siitä, etteivät he Peloponneesolaisina ja Doorilaisina olisi Joonialaisten, saarelaisten ja kaikenlaisten koko maailmasta yhteenhaalituiden ihmisten veroisia urhoollisuudessa. Tämän jälkeen hän uudestaan vei sotaväkensä hyökkäykseen, kun aika hänestä oli sopiva.

Koska Niikias ja Ateenalaiset arvelivat, etteivät he, jos eivät viholliset olisikaan alottaneet taistelua, voineet olla huolimatta Syrakuusalaisten muurin jatkamisesta, hyökkäsivät hekin näitä vastaan. Sillä vihollisten linnoitus oli jo miltei jatkunut Ateenalaisten muurin kohdalle ja jos se tosiaankin ehtisi ulottua tämän ohitse, olisi Ateenalaisille yhdentekevä, voittaisivatko he taistelussa, vaiko eivät ensinkään ryhtyisi taisteluun. Gylippos asetti nyt raskasaseiset ulommas muurista, kuin viime kerralla, ja ratsumiehet sekä keihäänheittäjät Ateenalaisten kylkeen avonaiselle kentälle, missä molempien muurityöt päättyivät. Kun ratsumiehet hyökkäsivät Ateenalaisten heitä vastaan seisovaa vasenta siipeä vastaan, niin he ajoivat tämän pakosalle. Tämän kautta voittivat Syrakuusalaiset heidän muun sotajoukkonsakin ja ajoivat sen hajaantuneena linnotukseen. Seuraavana yönä ennättivät Syrakuusalaiset rakentaa muurinsa Ateenalaisten muuria ulommas, niin että tykkänään riistettiin viimemainituilta tilaisuus, joskin pääsisivät voitolle, enää estää heitä toimistaan ja heidän saartamisestansa.

Tämän jälkeen purjehtivat Korintolaisten, Amprakialaisten ja Leukaalaisten viimeisetkin 12 laivaa Korintolaisen Erasinideen johdolla salaa Ateenalaisilta vartiolaivoilta satamaan. Näiden miehistö auttoi Syrakuusalaisia rakentamaan viistomuurin valmiiksi. Gylippos matkusti Sikelian muihin kaupunkeihin, kootakseen meri- ja maaväkeä ja myöskin samalla saadaksensa puolelleen niitä kaupunkeja, jotka joko eivät siihen olleet halukkaita, tahi jotka eivät ensinkään ottaneet osaa sotaan. Syrakuusalaiset ja Korintolaiset lähettivät toisia sanansaattajia niinikään Lakedaimoniin ja Korintokseen, jotta lisää sotaväkeä lähetettäisiin joko kuormalaivoilla tahi muilla aluksilla tahi jollain muulla tavalla, koska Ateenalaisetkin olivat pyytäneet apua. Syrakuusalaisetkin miehittivät laivaston ja panivat toimeen harjotuksia koettaakseen hekin sotia merellä, ja he toimivat muutenkin suurella innolla.

Huomattuansa tämän ja nähden vihollisten voiman päivä päivältä kasvavan, mutta oman neuvottomuutensa lisääntyvän, lähetti Niikias, kuten hänellä oli tapana jokaisessa tärkeässä tapauksessa, varsinkin nyt sanansaattajia Ateenaan, arvellen asemansa olevan vallan vaarallisen, jos eivät mitä kiiruimmin joko lähettäisi hakemaan heitä kotia tahi lähettäisi toisia lukuisia sotajoukkoja, mutta että he muuten olisivat hukassa. Koska hän pelkäsi, että lähettiläät joko puhetaidon puutteesta tahi muistin pettäessä tahi halusta puhua rahvaan mieliksi eivät ilmoittaisi asian oikeaa laitaa, lähetti hän heitä myöten kirjeen, jotta Ateenalaiset, siten paraiten saatuansa tiedon hänen ajatuksistaan, neuvottelisivat asiasta. Näin lähtivät matkalle kirjeen viejät, joiden sitäpaitsi tuli suullisesti esittää asia. Niikias piti sillä välin tarkkaa valvontaa leirissään, antautumatta mihinkään vältettäviin vaaroihin.

Lopulla tätä kesää teki Ateenalaisten päällikkö Euetioon Perdikkaan ja lukuisan Trakialais-sotajoukon kanssa sotaretken Amfipolista vastaan, voimatta kuitenkaan valloittaa kaupunkia, mutta hän johdatti trieerinsä Strymooniin ja piiritti kaupunkia joen puolelta, tehden ryntäyksensä Himeraionista. Tähän loppui tämä kesä.

Seuraavana talvena saapuivat Niikiaan Ateenaan lähettämät sanansaattajat, ilmottivat, mitä heidän oli käsketty sanoa suullisesti, vastasivat kysymyksiin ja antoivat kirjeen, jonka kaupungin kirjuri luki Ateenalaisille. Se kuului täten:

"Entisistä tapahtumista olette te, Ateenalaiset, saaneet tiedon monesta muusta kirjeestäni. Mutta nyt on aika ilmottaa teille, missä asemassa me olemme, jotta te voisitte neuvotella siitä. Useassa tappelussa voitettuamme Syrakuusalaiset, joita vastaan olemme lähetetyt, ja rakennettuamme muurit, joiden suojassa nyt olemme, saapui tänne Lakedaimonilaisten päällikkö Gylippos, mukanaan sotajoukko Peloponneesoksesta ja moniaista Sikelialaisista kaupungeista. Ensimmäisessä taistelussa voitimme me hänet, mutta seuraavana päivinä pakotti hän meitä lukuisilla ratsumiehillä ja keihäänheittäjillä pakenemaan muurien suojaan. Lakattuamme vihollisten paljouden tähden Syrakuusan piirittämisestä, pysymme me nyt toimettomina. Emmekä me voisikaan käyttää koko sotaväkeämme, koska muurien valvominen vaatii osan raskasaseisista. Viholliset ovat sitäpaitsi rakentaneet meidän muurimme sivulle yksinkertaisen muurin, joten ei ole mahdollista saartaa heitä, jos ei suuri sotajoukko saavu valloittamaan heidän muuriansa. On niin hullusti käynyt, että me, jotka pidimme itseämme muitten piirittäjinä, nyt mieluummin maan puolelta olemme muitten piirittämät. Sillä ratsumiesten paljouden takia emme uskalla mennä kauas maalle."

"He ovat lähettäneet sanansaattajia Peloponneesokseen pyytämään uutta sotaväkeä, ja Gylippos käypi Sikelian kaupungeissa, voittaakseen puolelleen toisia, jotka tähän saakka ovat olleet puolueettomia, ja vaatien toisilta, jos mahdollista, lisää maaväkeä ja laivoja. Sillä he aikovat kuulemani mukaan sekä maitse että laivoillaan meritse tehdä yrityksen meidän muuriamme vastaan."

"Älköönkä kukaan teistä olko ihmeissään, että he meritsekin tekevät hyökkäyksiä. Sillä meidän laivastomme oli, kuten hyvin tietävät vihollisetkin, alussa erinomaisessa kunnossa, sekä laivojen kuivuuteen että miehistön terveyteen nähden; mutta nyt vuotavat laivat, koska ne niin kauan ovat olleet vedessä, ja miehistö nääntyy. Sillä laivoja ei ole voitu hinata maalle kuivumaan, koska viholliset ovat ainakin yhtä lukuisat, ja miltei lukuisammat, kuin me, ja hyökkäys aina on odotettavissa. He selvästi valmistautuvat hyökkäykseen, joka onkin heidän vallassaan. Heillä on tilaisuus kuivattaa laivojaan, koskei heidän ole tarvis varoa itseään muilta."

"Me hädin tuskin voisimme sitä tehdä, jos meillä olisikin ylen paljon laivoja, eivätkä, kuten nyt, kaikki olisi käytettävät vartioimaan. Sillä jos me vähänkään laiminlöisimme valvomisen, niin me emme saisi elintarpeita, joita me nytkin suurella vaivalla tuotamme heidän kaupunkinsa ohitse. Miehistö taasen meiltä on vähentynyt ja yhä vähenee päivä päivältä; sillä kun meriväki lähtee halonhakuun, ryöstöretkelle tahi pitkämatkaiseen vedentuontiin, surmaavat heidät vihollisten ratsumiehet. Orjat pakenevat siitä lähtien, kuin emme ole vihollisia lukuisammat. Muukalaiset taasen, jotka pakosta ovat ruvenneet meriväkeen, palaavat ensi tilaisuudessa kotikaupunkeihinsa, jota vastoin ne, jotka ensin suuresta palkasta ovat pestatut palvelukseemme, ja jotka ovat arvelleet kokoavansa rahaa eikä suinkaan tarvitsevansa sotia, poistuvat, kun näkevät arvaamatta vihollisten laivaston tahi muun varustuksen uhkaavan, osaksi muka hakeaksensa karanneita orjiaan, toiset miten vaan voivat, sillä Sikeliahan on avara. Niitäkin löytyy, jotka ostavat Hykkarilaisia orjia ja taivuttavat laivapäälliköitä ottamaan näitä heidän asemastansa merimiehiksi, joten kuri laivoissa tykkänään häviää."

"Kirjeessäni teille en tarvitse mainita, koska te sen hyvin tiedätte, että meriväen kukoistus on lyhyt, ja harvat ovat ne merimiehet, jotka taitavat laivan nopeasti purjehtiessa pitää soutajat tasalla. Vaikeinta kaikesta tästä on, että minä päällikkönä en voi estää noita paheita, sillä vaikea on teidän mieltänne tyydyttää, enkä käsitä, mistä voisin saada lisää väkeä laivoihimme, johonka vihollisella kaikkialta on tilaisuutta, vaan että täytyy sekä toimittaa hetken tarpeita että korvata tappiot niillä voimilla, joilla tänne saavuimme. Sillä Naksoksesta ja Katanasta, meidän nykyisistä liittolaiskaupungeistamme, ei meillä ole mitään apua. Jos vielä yksikään niistä liittyy vihollisiin, niin että meitä elättävä Italian maa, huomaten kurjan tilamme ja ettette riennä avuksemme, yhtyy heihin, niin voivat he taistelematta tyyneesti lopettaa sodan, koska me olemme heidän piirittäminänsä."

"Voisinhan minä kirjoittaa teille jotakin tätä hupaisempaa, mutta en hyödyllisempää, jos haluatte saada varman tiedon täkäläisistä oloista, ennenkuin siitä päätätte. Ja koska tunnen teidän luonteenne, että kyllä haluatte kuulla hauskinta, mutta myöhemmin nostatte syytteen, jos ei kaikki käy mielenne mukaan, pidän varmempana ilmottaa teille asian oikean laidan".

"Voitte olla täysin vakuutetut siitä, että sekä päälliköt että sotilaat kunnollisesti ovat pyrkineet toimittamaan sitä, mitä varten heidät lähetettiin. Mutta kun koko Sikelia yhtyy meitä vastaan ja Peloponneesoksesta on odotettavissa toinen sotajoukko, niin päättäkää itse, onko meidän täkäläinen sotavoimamme kykenevä vastarintaan nykyisissä oloissa. Joko on lähetettävä noutamaan meitä kotia tahi lähetettävä toinen ainakin yhtä suuri sekä meri- että maaväki ja paljon rahaa. Mutta lähettäkää minun asemastani toinen päällikkö, koska minä en munuaistautini tähden voi jäädä tänne. Tämän suosion katson minä teiltä ansainneeni, koska terveenä ollessani olen teitä paljon hyödyttänyt. Mutta mitä vain päättänettekään, niin toimikaa heti viivytyksittä jo keväällä, koska viholliset vähän ajan kuluessa Sikeliasta hankkivat itselleen apua ja koska Peloponneesoksesta lähetettävä apu, joskin myöhemmin, kuitenkin varmasti, teiltä salassa kuten ennenkin, jos ette ole varuillanne, ja ennen teitä ehtii saapua".

Tämmöinen oli Niikiaan kirjeen sisältö. Kun Ateenalaiset olivat sen kuulleet, eivät he kyllä vapauttaneet Niikiasta päällikkyydestä, vaan määräsivät hänen päällikkötoverikseen siellä olevista miehistä Menandroksen ja Eytydeemoksen, siksi kuin toiset heidän valitsemansa päälliköt saapuisivat, jotta hänen ei sairaana ollessaan yksin tarvitsisi kantaa rasituksen taakkaa. He päättivät niinikään lähettää toisen laivaston ja maaväen, sekä kirjaan pantuja Ateenalaisia että liittolaisia. Tovereiksi hänelle valitsivat he Alkisteneen pojan Deemosteneen ja Tukleen pojan Eyrymedoonin. Viimemainitun lähettivät he heti talvipäivänseisauksen aikana Sikeliaan kymmenellä laivalla, mukanaan 120 hopeatalenttia, jonka ohessa hänen tuli ilmottaa apujoukon olevan matkalla, ja että heistä kyllä pidettäisiin huolta.

Jäätyänsä toistaiseksi kotia, varusti Deemostenees kaikki, että keväällä voisi lähteä purjehtimaan, lähettäen sanan liittolaisille sotaväen hankkimisesta, mutta rahaa, laivoja ja raskasaseisia hankki hän kotimaasta. Ateenalaiset lähettivät myöskin Peloponneesoksen vesille 20 laivaa valvomaan, ettei kukaan purjehtisi Korintoksesta eikä Peloponneesoksesta Sikeliaan. Sillä kun Korintolaiset kuulivat sanansaattajilta, että asiat Sikeliassa olivat paremmalla kannalla, rohkaistuivat he suuresti, arvellen edellisen laivan-lähetyksen tapahtuneen sopivaan aikaan, ja varustautuivat lähettämään kuormalaivoilla raskasaseisia Sikeliaan, ja niinikään päättivät Lakedaimonilaiset lähettää miehiä Peloponneesoksen muista kaupungeista. Korintolaiset miehittivät 25 laivaa, jotta nämät meritappeluilla vetäisivät Naupaktoksessa olevan vartijalaivaston huomion puoleensa, ja jotta Naupaktokseen majoitetut Ateenalaiset täten vähemmän voisivat estää heidän kuormalaivojansa lähtemästä purjehtimaan, kun heidän huomionsa oli käännetty heitä vastaan purjehtiviin sotalaivoihin.

Kun Lakedaimonilaiset saivat tiedon Ateenalaisten avunlähetyksestä Sikeliaan, valmistautuivat he myöskin hyökkäykseen Attikaan, kuten jo ennen olivat päättäneet Syrakuusalaisten ja Korintolaisten kehotuksesta, jotta Ateenalaiset heidän hyökkäyksensä kautta estettäisiin tästä. Alkibiadees kehotti heitä innokkaasti linnottamaan Dekeleian ja tarmolla käymään sotaa. Enin Lakedaimonilaisia rohkaisi se seikka, että arvelivat Ateenalaisten, kun niillä oli kaksi sotaa, sekä heitä että Sikelialaisia vastaan, helpommin olevan voitettavissa, ja että heidän mielestänsä Ateenalaiset olivat rikkoneet sopimukset. Sillä edellisessä sodassa olivat he itse mielestänsä tehneet vääryyden sillä, että Teebalaiset olivat rauhan kestäessä hyökänneet Plataiaan, vaikka oli sanottu edellisissä sopimuksissa, ettei saanut aseilla käydä sen kimppuun, joka suostuisi oikeuden-käyntiin, mutta että he eivät olleet suostuneet, vaikka Ateenalaiset kutsuivat heitä oikeuteen. Ja he pitivät luultavana, että heitä sen takia oli kohdannut Pyloksen onnettomuus ja kaikki muut vastoinkäymiset. Mutta kun Ateenalaiset 30 laivallaan olivat hyökänneet hävittämään Epidauroksen ja Prasiain seutuja sekä muitakin tienoita ja kun he Pyloksesta tekivät ryöstöretkiä, ja koska he eivät suostuneet antamaan oikeuden ratkaista erimielisyyksiä, jotka Lakedaimonilaisten ja heidän välillänsä olivat syntyneet epäselvistä pykälistä sopimuksessa, vaikka Lakedaimonilaiset heitä siihen olivat kehottaneet, niin katsoivat Lakedaimonilaiset heidät syypääksi yhtäläiseen vääryyteen, kuin heidän oma rikoksensa oli ollut, ja suostuivat sentähden sotaan. Talven kuluessa lähettivät he hakemaan liittolaisilta rautaa ja valmistivat itse muita linnotustarpeita. He hankkivat sekä itse että pakottivat muitakin Peloponneesolaisia antamaan apujoukon, lähettääksensä sen Sikeliaan. Tähän loppui tämä talvi ja 18 vuosi sitä sotaa, jonka vaiheita Thukydides on kertonut.

Heti alussa tulevaa kevättä tekivät Lakedaimonilaiset liittolaisineen hyökkäyksen Attikaan Lakedaimonilaisten kuninkaan, Arkidamoksen pojan, Agiksen johdolla. Ensin hävittivät he tasankoa, sitten linnottivat he Dekeleian, jakaen tämän toimen keskenään kaupungittain. Dekeleia sijaitsee noin 120 stadionin päässä Ateenasta eikä paljoa etäämpänä Boiootiasta. Sille paikalle kenttää, jossa paraiten voi vahingottaa vihollisia, rakensivat he linnotuksen näkyviin aina Ateenalaisten kaupunkiin saakka. Attikassa olevien Peloponneesolaisten ja heidän liittolaistensa rakentaessa tätä linnaa, lähetettiin Peloponneesoksesta kuormalaivoissa raskasaseisia, joista Lakedaimonilaiset, Spartalaisen Ekkritoksen johdolla, lähettivät yhteensä 600 raskasaseista, valitut etevimpien Heilootien ja Neodamoodien keskuudesta, Boiootialaiset 300, joita johtivat Boiootialaiset Ksenoon ja Nikoon sekä Tespialainen Heegeesandros. Nämät purjehtivat ensimmäisinä Tainaronista Lakoonikassa ulos aavalle merelle. Vähää heidän jälkeensä lähettivät Korintolaiset Korintolaisen Aleksarkoksen johdolla 500 raskasaseista, osaksi omaa väkeä, osaksi pestatuita Arkadialaisia. Korintolaisten seuraan lähettivät myöskin Sikyoonilaiset 200 raskasaseista Sikyoonilaisen Sargeun johdolla. Korintolaisten talven kestäessä miehitetyt 25 laivaa makasivat vastapäätä Ateenalaisten Naupaktokseen ankkuroituja 20 laivaa, kunnes heidän kuormalaivansa lähtisivät liikkeelle Peloponneesoksesta. Sillä nehän olivatkin miehitetyt alusta pitäen, jotta Ateenalaiset vähemmän pitäisivät silmällä kuormalaivoja, vaan kääntäisivät huomionsa sotalaivoihin.

Ateenalaiset puolestaan lähettivät heti alusta kevättä, kun ruvettiin linnoittamaan Dekeleiaa, Apollodooroksen pojan, Karikleen, johdolla 30 laivaa purjehtimaan Peloponneesoksen vesille. Hänelle oli käsketty, että hän, saavuttuansa Argokseen, kehoittaisi Argolaisia raskasaseisia sopimuksen mukaan astumaan laivaan. Samalla lähettivät he Deemosteneen Sikeliaan, kuten jo ennen olivat päättäneet, 60 Ateenalaisella ja viidellä Kiolaisella laivalla, mukanaan 1,200 asevelvollista Ateenalaista raskasaseista ja niin monta saarelaista, kuin kukin mahdollisesti kykeni lähettämään, sekä alamaisilta liittolaisilta kaikki sotatarpeet, mitkä mistäkin olivat saatavissa. Häntä oli käsketty ensin yhdessä Karikleen kanssa tekemään hyökkäyksiä Lakooniaan. Deemostenees purjehti Aiginaan vartoakseen siellä jälkeenjääneitä soturiaan, ja että Kariklees saisi Argolaiset laivoihinsa.

Sikeliassa saapui samaan aikaan tätä kevättä Gylippos Syrakuusaan mukanaan ne sotavoimat, joita hän mahdollisesti oli voinut koota kustakin kaupungista. Hän kutsui Syrakuusalaiset koolle ja kehotti heitä miehittämään mahdollisimman paljon laivoja ja koettamaan ryhtyä laivataisteluun. Hän toivoi tästä koituvan vaaraa vastaavan hyödyn sodan suhteen. Eikä vähemmän kehoittanut heitä Hermokratees pitämään itseään Ateenalaisten veroisina laivataidossa, lausuen, etteivät Ateenalaisetkaan olleet isiltään perineet tuota meritaistelutaitoa enemmän, kuin se heillä ikuisesti oli ollut; että he olivat olleet enemmän mannermaalaisia, kuin Syrakuusalaiset, ja vasta Meedialaisten pakottamina oppineet merimiehiksi, ja että uskaliaista Ateenalaisten kaltaisista miehistä uskaliaat viholliset näyttäisivät pelottavimmilta. Samaten, kuin he, sanoi hän, enemmän rohkeudellaan kuin voimallaan pelottavat naapureitaan, samaten täytyy heitäkin vastustaa, lisäten, että Syrakuusalaiset kyllä odottamattomalla rohkeudellaan, hämmästyttäen Ateenalaisia tämmöisellä menettelyllään, ennemmin kykenivät pitämään puoliaan heitä vastaan, kuin Ateenalaiset sotataidollaan voivat vahingoittaa taitamattomia Syrakuusalaisia. Sentähden kehoitti hän heitä viipymättä tekemään yrityksen laivastollaan. Syrakuusalaiset innostuivat Gylippoksen, Hermokrateen ja muittenkin kehoituksista laivatappeluun ja miehittivät laivansa.

Kun laivasto oli varustettu, vei Gylippos yöllä koko maasotajoukkonsa ulos ja aikoi itse maitse hyökätä Pleemyrionilla olevaa linnoitusta vastaan, ja samalla purjehti sopimuksen mukaan Syrakuusalaisten 35 sotalaivaa suuresta satamasta, ja nuo 45 pienestä satamasta, jossa heidän laivanveistämönsä oli, purjehtivat ympäri niemen, pyrkien yhtymään suuressa satamassa oleviin laivoihin, hyökätäkseen yht'aikaa Pleemyrionia vastaan, jotta Ateenalaisia hätyytettäisiin molemmin puolin. Mutta Ateenalaiset miehittivät kiiruusti puolestaan 40 laivaa, joista he veivät 25 noita 35 Syrakuusalaista laivaa vastaan suuressa satamassa; toisilla kävivät he noita laivanveistämöstä ympäripurjehtivia laivoja vastaan. Yhteentörmäys tapahtui välittömästi suuren sataman suussa, kumpaisetkin kauan pitäen puoliaan toisiaan vastaan, toiset pyrkien pääsemään satamaan, toiset koettaen estää heitä tästä.

Sillä välin, kuin Ateenalaiset astuivat alas rannalle Pleemyrionista, kiinnittäen huomionsa laivatappeluun, teki Gylippos aamun valjetessa äkkinäisen hyökkäyksen linnoitusta vastaan, ja vallotti ensin suurimman ja sitte kaksi pienempää bastionia, joista vartijat pakenivat, nähtyään suurimman linnoituksen noin helposti valloitetuksi. Miehet ensin valloitetusta linnoituksesta pääsivät vaivoin leiriin, paeten mitkä laivoihin ja mitkä kuorma-alukseen. Sillä kun Syrakuusalaiset pääsivät voitolle laivatappelussa suuressa satamassa, lähettivät he yhden nopeakulkuisen laivan heitä ajamaan takaa. Mutta kun Syrakuusalaiset olivat vallottaneet nuo kaksi bastionia, joutuivat he vuorostaan tappiolle, ja siten pääsivät näistä pakenevat miehet helpommin purjehtimaan heidän ohitsensa. Sillä kun Syrakuusalaisten sataman suussa makaavat laivat olivat voittaneet Ateenalaisten laivat, purjehtivat he ilman mitään järjestystä, saattaen toisiaan sekasortoon, jonka kautta Ateenalaiset pääsivät voitolle. Viimemainitut ajoivat pakosalle sekä nämät että ne laivat, jotka heidät ensin olivat voittaneet satamassa. Ateenalaiset upottivat 11 Syrakuusalaista laivaa ja surmasivat suurimman osan niiden miehistöstä, paitsi kolmen laivan miehiä, jotka he ottivat vangeiksi. Itse menettivät Ateenalaiset kolme laivaa. He vetivät maalle Syrakuusalaisten laivanhylyt ja palasivat leiriinsä pystytettyänsä voitonmerkin Pleemyrionin edustalla olevalle saarelle.

Näin kävi Syrakuusalaisten laivatappelussa, mutta heidän haltuunsa jäivät Pleemyrionin linnoitukset, jonka johdosta he pystyttivät kolme voitonmerkkiä. Toisen noista kahdesta viimeksi vallotetusta linnoituksesta hävittivät he, mutta kaksi muuta korjasivat he ja asettivat niihin vartioväen. Linnotuksien vallottamisessa kaatui paljon väkeä tahi otettiin vangeiksi, ja paljon tavaraa joutui vihollisten saaliiksi. Sillä koska Ateenalaiset käyttivät näitä linnotuksia tavara-aittana, niin löytyi niissä paljon sekä kauppiaitten että laivanpäälliköiden tavaroita ja viljaa. Siellä saivat viholliset 40 laivan purjeet ja muita tarpeita sekä kolme maalle vedettyä sotalaivaa. Mitä suurimman ja tärkeimmän tappion tuotti Ateenalaisten sotajoukolle Pleemyrionin vallotus. Sillä nyt eivät laivaväylät enää olleet varmat elintarpeiden tuomista varten, koska Syrakuusalaiset väijyivät näitä laivoillaan, estääksensä niitä, niin että tuomiset tapahtuivat taistelun avulla. Muutenkin levitti tämä vallottaminen sotureissa hämmästystä ja mielen lannistumista.

Tämän jälkeen lähettivät Syrakuusalaiset 16 laivaa Syrakuusalaisen Agatarkoksen johdolla matkalle. Yksi näistä lähti Peloponneesokseen viemään lähettiläitä, joitten tuli selittää silloisen tilan olevan mitä toivorikkaimman ja kiihoittaa sikäläiseen sotaan. Toiset 11 purjehtivat Italiaan, koska sanoma oli saatu, että laivoja, tuoden tarvekaluja Ateenalaisille, oli tulossa. Tavattuansa mainitut laivat, hävittivät he monta niistä ja polttivat Ateenalaisten Kaulooniatiksessa säilytetyt puuvarastot. Sitten he lähtivät Lokroihin. Heidän siellä oleskellessaan saapui sinne yksi Tespialaisia raskasaseisia kuljettava Peloponneesolainen kuormalaiva. Otettuansa niitten miehet laivoihinsa, purjehtivat Syrakuusalaiset kotiinsa. Näitä väijyivät Ateenalaiset Megaran edustalla ja ottivatkin yhden niistä miehistöineen, mutta muita he eivät saaneet kiinni, vaan ne pakenivat Syrakuusaan.

Satamassa syntyi myöskin ottelu paaluista, joita Syrakuusalaiset olivat pystyttäneet vanhojen laivasäiliöiden ympäri, jotta heidän laivansa voisivat siellä olla ankkurissa, etteivätkä Ateenalaiset hyökätessään kykenisi niitä vahingoittamaan. Ateenalaiset kuljettivat säiliöitä vastaan 10,000 talenttia kantavan puisella tornilla ja syrjävarusteilla varustetun laivan, josta he lähettivät miehiä veneissä sitomaan paaluihin nuoria ja siten hinaamaan ne ylös tahi sukeltaen sahaamaan ne poikki. Syrakuusalaiset heittivät heitä nuolilla laivasäiliöistään ja toiset vastasivat kuormalaivasta. Lopulta Ateenalaiset vetivät ylös useimmat paalut. Suurimman vaivan tuottivat näkymättömät paalut, sillä paaluja löytyi, jotka eivät ulottuneet yläpuolelle meren pintaa, joten oli vaarallista lähestyä niitä, ettei, näkemättä niitä, johtanut laivaa niin, että se niitä vastaan törmäsi ikäänkuin karille. Mutta myöskin niitä sahasivat maksua vastaan pestatut sukeltajat poikki. Syrakuusalaiset pystyttivät kuitenkin uusia paaluja. Myöskin montaa muuta keinoa käyttivät he toisiansa vastaan, kuten luonnollista sotajoukkojen seisoessa vastatusten lähellä toisiaan; he taistelivat ja ottelivat sekä tekivät kaikenlaisia yrityksiä.

Syrakuusalaiset lähettivät sanansaattajia myöskin Korintolaisten, Lakedaimonilaisten ja Amprakialaisten kaupunkeihin, ilmoittamaan Pleemyrionin vallottamisesta ja laivatappelusta, ja että he oman itsensä epäjärjestyksestä, eivätkä suinkaan vihollisten voimallisuudesta, olivat joutuneet tappiolle, sekä muutenkin selittämään, että he elivät hyvässä toiveessa, ja pyytämään, että rientäisivät heidän avuksensa sekä laivoilla että maaväellä, koska Ateenalaisilla oli odotettavissa uutta sotaväkeä, ja vakuuttamaan, että sota olisi lopussa, jos he ennättäisivät ennen näitten saapumista tuhota vihollisten nykyisen sotavoiman. Täten toimivat Sikeliassa olevat sotajoukot.

Kun Deemostenees oli saanut kokoon sotajoukon, jolla hänen tuli lähteä apuun Sikeliaan, lähti hän liikkeelle Aiginasta ja, purjehdittuansa Peloponneesokseen, yhtyi hän Karikleeseen ja noihin Ateenalaisten 30 laivaan. Otettuansa Argolaiset raskasaseiset laivoihinsa, purjehtivat he Lakoonikaan. Ensin hävittivät he Epidauros-Limeeran tienoita, sitten astuivat he maihin Lakoonikassa vastapäätä Kyteeraa, jossa Apolloonin temppeli seisoo, hävittivät osan maata ja linnoittivat kannaksentapaisen paikan, jotta Lakedaimonilaisten Heilootit olisivat tilaisuudessa karata sinne, ja jotta voisivat lähteä ryöstöretkille sieltä kuten Pyloksesta. Kun Deemostenees oli auttanut vallottamaan tätä paikkaa, purjehti hän Kerkyyran ympäri lähteäksensä mitä pikemmin Sikeliaan, otettuansa sikäläisiä liittolaisia laivoihinsa. Mutta Kariklees jäi sinne, kunnes hän oli linnoittanut paikan, jonka jälkeen hänkin, jätettyänsä sinne vartijakunnan, 30 laivansa kanssa, kuten myöskin Argolaiset, palasi kotia.

Samana kesänä tuli Ateenaan 1,300 Diakossukuun kuuluvaa miekkaa kantavaa Trakialaista peltastia, joiden oli määrä Deemosteneen kanssa purjehtia Sikeliaan. Mutta koska he tulivat liian myöhään, päättivät Ateenalaiset lähettää heidät takaisin Trakeeseen, mistä he olivat tulleetkin, sillä näkyi olevan kallista käyttää heitä Dekeleian sodassa, kun heistä jokainen päivässä sai drakman.

Kun koko vihollinen sotaväki ensin kesällä oli linnottanut Dekeleian, ja kun sitten eri kaupungeista maahan lähetetyt sotajoukot vuorottain vartioivat sitä, tuotti se Ateenalaisille suurta haittaa ja vahingotti kaupungin oloja varsinkin ihmisten surmaamisen ja tavarain häviön kautta. Sillä kun hyökkäykset ennen olivat lyhytaikaisia, eivät ne estäneet väliajalla nauttimasta maan tuotteita. Mutta kun nyt vihollinen lakkaamatta oleskeli maassa ja kun se joko suuremmalla joukolla hyökkäsi heidän kimppuunsa tahi kun vakinainen vartijaväki tarpeen tullessa kävi ryöstöretkillä pitkin maata, ja koska Lakedaimonilaisten kuningas Agis poistumatta sotatantereelta suurella tarmolla johti sotaa, vahingoittuivat Ateenalaiset äärettömästi. Sillä he eivät saaneet nauttia mitään maan hedelmistä ja enemmän, kuin 20,000 orjaa, karkasi, useimmat näistä käsityöläisiä, niinkuin he myöskin hukkasivat kaikki lampaansa ja juhtansa. Ja kun ratsumiehet joka päivä ratsastivat Dekeleiaan tahi suojellaksensa maata, niin hevoset kovalla tiellä, ja kun niitä yhtämittaa vaivattiin, joko tykkänään vioittuivat tahi ainakin haavoittuivat.

Elintarpeiden tuonti Euboiasta, joka ennen nopeammin oli käynyt Oroopoksesta maitse Dekeleian kautta, tuli paljoa kalliimmaksi, kun se nyt kulki meritse Sunionin ympäri. Kaupungin täytyi ottaa kaikki ulkoa ja oli enemmän linnana, kuin kaupunkina. Ateenalaiset vartioivat vuorottain päivällä linnotuksilla, mutta yöllä olivat kaikki paitsi ratsumiehet valvomassa joko aseita tahi muureja, ja näitä vaivoja kärsivät he yhtämittaa kesät ja talvet. Enin heitä kuitenkin rasitti se seikka, että heillä oli kaksi sotaa. Huolimatta tästä osoittivat semmoista intoa, ettei olisi uskonut sitä, kuullen siitä puhuttavan, ellei sitä olisi nähnyt. Sillä vaikka heitä Peloponneesolaiset piirittivät linnoittamalla Dekeleiaa, he eivät kuitenkaan luopuneet Sikelian sodasta, vaan siellä piirittivät kuitenkin Syrakuusaa, joka ei ollut Ateenaa pienempi. Vasten Helleenien tuumia Ateenalaisten voimasta ja uskaliaisuudesta, he kun sodan alussa arvelivat Ateenalaisten kestävän mitkä vuoden, mitkä kaksi, mitkä kolmekin vuotta, mutta ei kukaan enempää aikaa, jos Peloponneesolaiset hyökkäisivät heidän maahansa, saapuivat he 17 vuodella ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen Sikeliaan, kun jo olivat sodan kaikenlaisien vaivojen rasittamina, ja ryhtyivät sotaan, joka ei suinkaan ollut Peloponneesolaista pienempi. Lisäksi tuotti heille Dekeleian vallotus ja muut satunnaiset tappiot painavan rahan-puutteen. Arvellen saavansa siten suuret tulot, määräsivät he tähän aikaan tavallisen tulliveron asemesta 1/20 osan meritse tuoduista tavaroista maksettavaksi. Menot nousivat sodan yhä suuremmista kustannuksista, jota vastoin tulot vähenivät.

Deemosteneelta jälkeenjääneet Trakialaiset lähettivät Ateenalaiset heti pois, koskeivät halunneet nykyisessä rahanpuutteessa lisätä menojaan. He antoivat heidän poistamisensa Diitrefeen toimeksi, käskien häntä sivumennen, kun hän purjehti Euripoksen läpi, käyttämään näitä vahingottamaan vihollisia, jos vaan mahdollista. Diitrefees laski Trakialaiset maihin Tanagrassa, toimittaen kiiruusti vähäisen ryöstöretken. Sitten purjehti hän Euboian Kalkiksesta läpi Euripoksen ja laski heidät maihin Boiootiassa, jossa hän johti heitä Mykaleessokseen. Salassa vietti hän yönsä Hermeen temppelin läheisyydessä, joka on 16 stadionin päässä Mykaleessoksesta, teki samalla hyökkäyksen tätä pientä kaupunkia vastaan ja vallotti sen. Tämän kaupungin asukkaita yllätti hän hyökkäyksellään, koska he eivät ensinkään olleet varuillaan eivätkä odottaneet, että kukaan astuisi ylös heitä ahdistamaan, kun he asuivat kaukana rannasta, jonka takia heidän muurinsa olivatkin heikot ja paikoittaan hajallaankin sekä matalaksi rakennetut, ja portitkin auki, koska eivät ensinkään pelänneet vaaraa. Trakialaiset ryntäsivät kaupunkiin, hävittivät rakennukset ja temppelit ja surmasivat ihmiset, säästämättä vanhoja enemmän kuin nuoriakaan, vaan tappoivat kaikki järjestään, jotka vaan joutuivat heidän käsiinsä, sekä naisia että lapsia ja juhtiakin, ylipäätään kaikkia eläviä olentoja. Sillä barbareista on Trakialainen heimo, niin pian kuin se joutuu raivoihinsa, verenhimoisin. Tässä vallitsi hirmuinen sekasorto ja täällä tuli esiin kaikenlaiset surman tavat. He tunkivat lasten kouluun, joka oli suurin kaupungissa, ja johon lapset juuri olivat astuneet sisään, ja tappoivat kaikki. Tämä oli hirvein onnettomuus, joka odottamatta kohtasi koko kaupunkia.

Kun Teebalaisten tietoon tuli tämä, riensivät he heti apuun ja saavuttivat Trakialaiset, jotka eivät olleet heitä paljon edellä, riistivät heiltä saaliin ja, pelästyttäen heitä, ajoivat heitä takaa Euripoksen rantaan saakka, jossa heitä laivat odottivat. He surmasivat useimmat laivoihin pyrkivistä, koska Trakialaiset eivät taitaneet uida, sillä kun merimiehet laivoissa huomasivat tapahtumat maalla, olivat he vieneet laivat nuolten kantoväliä ulommas. Tähän saakka olivat Trakialaiset paetessaan aika tavalla puolustautuneet Teebalaista ratsuväkeä vastaan, tämän ensin hyökätessä heidän kimppuunsa, karaten maansa tavalla vihollista vastaan ja sitten taasen yhtyen, ja harvat heistä olivat kaatuneet; moniaat heistä tavattiin itse kaupungissa ryöstämästä ja tapettiin. Kaikista 1,300 Trakialaisesta kaatui 250. Teebalaisista ja muista apuun rientävistä kaatui noin 20 ratsumiestä ja raskasaseista, heidän joukossaan myöskin Teebalainen boiootarkki Skirfoondas. Mykaleessolaisistakin kaatui joku määrä. Näin kävi Mykaleessolaisten, joita kohtasi tämä onnettomuus, joka suhteellisesti oli tässä sodassa tapahtuneista onnettomuuksista mitä kovimpia ja surkuteltavimpia.

Linnotuksen rakennettuansa, ja lähdettyänsä Lakoonikasta Kerkyyraan, tapasi Deemostenees Eeliläisen Feian satamassa kuormalaivan ankkuroittuna, jolla Korintolaiset raskasaseiset olivat aikeessa lähteä Sikeliaan. Hän hävitti laivan, mutta paenneet miehet lähtivät matkalle toisella aluksella, jonka he saivat käsiinsä. Tämän jälkeen saapui Deemostenees Sakyntokseen ja Kefalleeniaan ja otti sieltä raskasaseisia ja lähetti myöskin hakemaan Messeenialaista väkeä Naupaktoksesta. Sitten purjehti hän yli vastapäätä olevalla Akarnaanian mannermaalla sijaitseviin Alysian ja Anaktorionin kaupunkeihin, jotka olivat Ateenalaisten hallussa. Hänen täällä ollessaan näissä toimissa, saapui sinne paluumatkalla Sikeliasta Eyrymedoon, joka talvella oli lähetetty viemään rahaa sikäläiselle sotaväelle. Eyrymedoon ilmotti muun muassa, että Syrakuusalaiset hänen jo lähdettyänsä matkalle olivat vallottaneet Pleemyrionin. Heidän luoksensa saapui niinikään Konoon, joka oli päällikkönä Naupaktoksessa, ilmottaen, että heitä vastaan ankkuroidut Korintolaiset 25 laivaa eivät tauonneet vihollisuuksista, vaan valmistautuivat laivatappeluun, jonka tähden hän pyysi heitä lähettämään Naupaktokseen lisää laivoja, koska hänen komentamansa 18 laivaa eivät kyenneet pitämään puoliaan vihollisten 25 laivaa vastaan. Deemostenees ja Eyrymedoon lähettivät Konoonia myöten lisäksi Naupaktoksen laivastoon kymmenen nopeimmin purjehtivia laivojaan. Itse he olivat sotaväen kokoamisen toimissa. Eyrymedoon purjehti Kerkyyraan ja käski heitä miehittämään 15 laivaa ja valitsi raskasaseisia, sillä palattuansa Sikeliasta hän jo johti Deemosteneen rinnalla. Deemostenees taasen kokosi linkoojia ja keihäänheittäjiä Akarnaanian ympäristöstä.

Kun nyt lähettiläät Syrakuusasta Pleemyrionin vallottamisen jälkeen kävivät eri kaupungeissa ja jo olivat saaneet ne puolellensa sekä aikoivat viedä kootun sotajoukon kaupunkiinsa, niin Niikias, jolle tästä oli tullut tieto, lähettää sanan niille Sikelialaisille, joitten alueen läpi tie kulki, ja jotka olivat Kentoripalaiset, Alikyailaiset ja muut liittolaisensa, etteivät päästäisi vihollisia maansa läpi kulkemaan, vaan yhdestä tuumin estäisivät heitä tästä. Sillä muualta he eivät yrittäisikään, koska Akragantinolaiset eivät sallisi heidän kulkea maansa läpi. Kun Sikelialaiset jo olivat lähteneet matkalle, niin asettuivat Sikeliootat, kuten Ateenalaiset olivat pyytäneet, heitä väijymään ja hyökkäsivät äkki-arvaamatta heidän kimppuunsa, näitten olematta ensinkään varuillaan, surmaten heistä noin 800 ja kaikki muut lähettiläät paitsi Korintolaista yksin. Tämä johti pakenevat 1,500 Syrakuusaan.

Näinä päivinä saapuivat myöskin Kamariinalaiset heidän avuksensa 500 raskasaseisella, 300 keihäänheittäjällä ja 300 nuolenampujalla. Geloolaiset lähettivät niinikään noin viiden laivan suuruisen laivaston, 400 keihäänheittäjää ja 200 ratsumiestä. Sillä melkein koko Sikelia paitsi Akragantinolaisia, jotka pysyivät puolueettomina, itse entisetkin epävarmat, yhtyi nyt Syrakuusalaisiin Ateenalaisia vastaan. Kuitenkin lykkäsivät Syrakuusalaiset Sikelialaisten heille tuottaman onnettomuuden tähden hyökkäyksen Ateenalaisia vastaan toistaiseksi.

Kun sekä Kerkyyrasta että mannermaalta koottu sotajoukko oli valmis, purjehtivat Deemostenees ja Eyrymedoon yli Jonian lahden Japygian niemekkeelle. Lähdettyänsä sieltä, laskivat he rantaan Koiradas nimisille Japygian edustalla sijaitseville saarille, ottivat laivoihinsa noin 150 Japygialaista keihäänheittäjää Messapialaista sukuperää ja uudistivat Artan kanssa, hallitsijan, joka oli heille toimittanut keihäänheittäjät, vanhan ystävyydenliiton, jonka jälkeen he saapuivat Italiassa sijaitsevaan Metapontiokseen. He saivat Metapontiolaiset, sopimuksen tehtyään, lähettämään heidän mukaansa 300 keihäänheittäjää ja kaksi laivaa, jotka saatuansa he purjehtivat Turiaan. Täältä oli äskettäin Ateenalaisten vastustajat vallankumouksen kautta karkoitetut. Koska Ateenalaiset, kooten koko sotajoukkonsa, halusivat katselmuksen kautta saada selville, olivatko jotkut jääneet jälkeen, ja innostuttaaksensa Turilaisia ottamaan osaa sotaan, sekä solmiaksensa heidän kanssansa liiton, että pitäisivät samoja, kuin Ateenalaiset, vihollisina ja ystävinä, jäivät he Turiaan, ajaaksensa näitä asioita.

Samaan aikaan varustautuivat laivatappeluun ne Peloponneesolaiset, jotka 25 laivallaan olivat ankkurissa noita Naupaktoksessa makaavia laivoja vastaan, suojataksensa Sikeliaan tavaroita vieviä kuormalaivoja. He rakensivat itselleen lisää laivoja, joten heillä oli melkein yhtä monta laivaa, kuin Ateenalaisilla, ja purjehtivat sitten Akaian Erineoniin Rypikeen alueella. He asettuivat ankkuriin puolikuun tapaisen paikan sisäpuolelle, ja kumpaisellekin puolelle ulottuville niemiköille asettui Korintolaisten ja sikäläisten liittolaisten avuksi saapunut jalkaväki; välisen lahden pitivät laivat suljettuna. Laivastoa johti Korintolainen Polyantees. Ateenalaisten 33 laivaa purjehti Naupaktoksesta Difiloksen johdolla heitä vastaan. Korintolaiset pysyivät ensin paikallaan liikkumatta, mutta merkin saatuansa ryntäsivät he, kun tilaisuus oli sopiva, laivoillaan Ateenalaisten kimppuun. He pitivät molemmat kauan aikaa puoliaan. Korintolaisilta upotettiin kolme laivaa, Ateenalaisilta ei yhtään tykkänään, vaan seitsemän heidän laivoistaan joutui purjehtimaan kelvottomiksi, kun yhteentörmätessä näiden keula rikottiin, tätä varten paksummalla kokalla varustetuiden Korintolaisten laivojen hyökätessä. Tappelussa ei kumpikaan päässyt voitolle ja kumpikin piti itseänsä voittajana. Ateenalaiset ottivat kuitenkin laivanhylyn haltuunsa, koska tuuli ajoi ne ulos merelle, ja kun eivät Korintolaiset enää tehneet mitään hyökkäystä. He erosivat, ajamatta takaa toisiaan, eikä mitään vankeja otettu. Korintolaiset ja Peloponneesolaiset, jotka taistelivat lähellä rantaa, pelastuivat helposti, eikä yhtään Ateenalaista laivaa uponnut. Ateenalaisten purjehdittua Naupaktokseen, pystyttivät Korintolaiset heti voitonmerkin ikäänkuin voittajina, koska olivat tehneet useita vihollisten laivoista kelvottomiksi purjehtimaan, arvellen, etteivät olleet joutuneet tappiolle, samalla perusteella, kuin vastustajat pitivät itseänsä voittajina. Korintolaiset arvelivat, että olivat päässeet voitolle, koska niin vähän olivat joutuneet alakynteen; Ateenalaiset taasen pitivät itseään tappion kärsineinä, koska he eivät olleet täydellisesti päässeet voitolle.

Peloponneesolaisen laivaston ja jalkaväen poistuttua, pystyttivät Ateenalaisetkin voitonmerkin ikäänkuin voittajina Akaiassa 20 stadionin päähän Erineonista. Täten päättyi tämä laivatappelu.

Kun Turilaiset olivat valmiit auttamaan heitä 700 raskasaseisella ja 300 keihäänheittäjällä, käskivät Deemostenees ja Eyrymedoon heidän laivoillaan purjehtia pitkin rantoja Krotooniin saakka, mutta itse johtivat he koko jalkaväen läpi Turilaisten alueen, toimitettuansa katselmuksen Sybarisvirran läheisyydessä. Kun he olivat ehtineet Hyliasvirralle, lähettivät heille Krotoonilaiset sanan, etteivät he sallineet Ateenalaisten kulkea läpi maansa sotajoukkoineen, jonka tähden he kulkivat meren rannalle ja viettivät yönsä Hyliasvirran suussa, johon heidän laivansakin tulivat. Seuraavana päivänä astuivat he taas laivoihin ja purjehtivat pitkin rantoja, pysähtyen kaikissa kaupungeissa paitsi Lokroissa, kunnes saapuivat Petraan Reegionin alueella.

Kun Syrakuusalaisten tiedoksi oli tullut heidän lähestymisensä, halusivat he uudestaan koettaa onneaan meritappelussa ja jalkaväellä, jonka he olivat koonneet, ollakseen valmiit ennen vihollisten saapumista. He varustivat laivastonsa, sen mukaan kuin he edellisessä laivatappelussa olivat huomanneet edullisimmaksi. He lyhensivät keulat ja tekivät ne tukevammiksi, vahvistaen niitä myöskin paksuilla välipuilla, ja asettivat kokkaan, sekä sisään että ulkopuolelle, kuuden kyynärän pituiset ulkonevat syrjäpuut, samaten kuin Korintolaiset, rynnätessään Naupaktoksessa itseään vastaan asetettujen laivojen kimppuun, olivat taistelleet keulasta. Sillä Syrakuusalaiset arvelivat saavuttavansa voiton Ateenalaisista laivoista, jotka eivät olleet yhtä tukevasti varustetut, vaan joiden keulat olivat ohuet, koska heillä ei ollut tapana hyökätä suorastaan keula edellä, vaan ympäröidä vihollisen, ja että he pääsisivät voitolle suuressa satamassa tapahtuvassa tappelussa, koska ala monelle laivalle oli liian pieni. Sillä he tuumivat, että he, hyökäten keuloitse Ateenalaisia vastaan, vahvoilla ja paksuilla kokillaan rikkoisivat vihollisten ohuet ja heikot keulat ja paikan ahtaus estäisi Ateenalaisia pääsemästä heidän ympärinsä ja läpäisemästä heidän riviään, johon he suuresti luottivat. Itse he estäisivät näitä tunkeutumasta läpi, ja paikan ahtaus ympäröimästä heitä. He nyt varsinkin koettaisivat rynnätä keulalla vihollisten laivoihin, joka ennen pidettiin johtuvan perämiesten taitamattomuudesta; sillä tämä näkyi heistä olevan etuisinta heille. Jos Ateenalaiset, työnnettyinä pakosalle, koettaisivat soutaa maihin, niin olisi heille tarjona ainoastaan kapea kaistale aivan heidän leirinsä läheisyydessä, koska Syrakuusalaisten hallussa oli suurin osa satamaa, ja kun he pakotettaisiin ahdinkoon, kaikki samalle pienelle alalle, niin syntyisi siitä epäjärjestys, seikka, joka kaikissa laivatappeluissa suuresti vahingoitti Ateenalaisia, kun ei heillä, kuten Syrakuusalaisilla, ollut koko suuri satama suojapaikkana. Eikä Ateenalaisille olisi mahdollista purjehtia ympäri aavoille vesille, kun Syrakuusalaisten hallussa olivat sekä pääsy merelle että palaaminen sieltä, varsinkin kun Pleemyrion oli vihollisten hallussa ja sataman suu kapea.

Syrakuusalaiset, täten tuumien mielessään sotataitonsa ja voimansa suhteen sekä rohkaistuina menestyksestään viime laivataistelussa, tekivät hyökkäyksen jalkaväellänsä ja laivoillaan samaan aikaan. Gylippos vähää edeltäkäsin vei kaupungissa majoitetut sotilaat Ateenalaisten linnotuksen sitä osaa vastaan, joka oli kaupunkiin päin. Olympieinonissa seisova Syrakuusalaisten sotaväki, raskasaseiset, ratsumiehet ja kevytaseiset hyökkäsivät taas toiselta puolelta linnotusta vastaan. Tämän jälkeen tekivät Syrakuusalaisten ja heidän liittolaisten laivat hyökkäyksen. Kun Ateenalaiset, jotka olivat luulleet heidän hyökkäävän ainoastaan jalkaväellä, äkkiä näkivät laivojenkin ryntäävän esille, niin he hätääntyivät. Toiset asettuivat muurille tai muurin eteen vastustamaan hyökkääjiä, toiset Olympieionista ja ulkopuolelta nopeudella esiinryntääviä lukuisia ratsumiehiä ja keihäänheittäjiä vastaan. Toiset taas astuivat laivoihin ja riensivät rannalle apuun. Astuttuansa aluksiin kävivät he 75 laivalla vihollista vastaan. Syrakuusalaisilla oli noin 80 laivaa.

Suuren osan päivää hyökättyänsä ja peräydyttyänsä ja koeteltuansa toistensa voimia, erosivat taistelijat, kun ei kumpikaan voinut toimittaa mitään sanottavampaa, kuin että Syrakuusalaiset upottivat yhden tahi kaksi Ateenalaisten laivaa, ja jalkaväkikin poistui muurilta.

Seuraavana päivänä pysyivät Syrakuusalaiset liikkumatta eikä käynyt selville, mitä tuumia heillä oli. Mutta kun Niikias huomasi, että he laivatappelussa olivat pitäneet puoliaan, ja arveli heidän tekevän uuden hyökkäyksen, niin hän käski laivanpäälliköiden korjata ne heidän laivoistaan, jotka taistelussa olivat viottuneet, ja ankkuroi kuormalaivoja niitten paalujen suojaksi, jotka hän oli pystyttänyt mereen laivojensa eteen suljetuksi satamaksi. Hän oli pystyttänyt paalut noin kahden jalan päähän toisistaan, jotta jos joku laiva joutuisi ahdinkoon, sillä olisi joku varma turvapaikka, johon se voisi paeta ja josta palata ulapalle, jos tahtoisi. Ateenalaisilta kului koko päivä yöhön asti tässä työssä.

Seuraavana päivänä tekivät Syrakuusalaiset Ateenalaisia vastaan aikaisemmin, kuin edellisenä, samantapaisen hyökkäyksen yhtaikaa sekä jalkaväellä että laivastolla. Molemmat laivastot mittailivat taas voimiaan, tehden hyökkäyksiä toisiansa vastaan suuren osan päivästä, kunnes Syrakuusalaisten etevin perämies, Pyrrikoksen poika, Aristoon, Korintoksesta, kehotti laivastonsa päälliköitä lähettämään kaupunkien kauppaesimiehille käskyn, että mitä kiiruimmin muuttaisivat ruokatavaroiden myymälän meren rannalle ja pakottaisivat myyjät tuomaan sinne kaikki ruoka-aineensa, jotta merimiehet heti, astuttuansa laivoista, voisivat syödä suuruksensa ja välittömästi sen tehtyään sinä päivänä hyökätä aavistamattomien Ateenalaisten kimppuun.

Suostuen tähän tuumaan, lähettivät päälliköt sanan ja tori muutettiin. Syrakuusalaiset huopasivat äkkiä kaupunkiin takaisin ja aterioitsivat heti astuttuansa laivoista. Ateenalaiset, jotka arvelivat heidän pitäen itseään voitettuina huopaavan kaupunkiin, astuivat kaikessa mukavuudessa laivoista maihin ja söivät rauhassa ateriansa, koska eivät arvelleet vihollisten sinä päivänä enää ryhtyvän meritappeluun. Mutta, astuttuansa laivoihin, uudistivat Syrakuusalaiset äkkiä hyökkäyksensä. Tästä syntyi suuri häiriö Ateenalaisten kesken, ja useimmat heistä ehtivät hädin tuskin syömättä ja epäjärjestyksessä astua laivoihin, vastustaaksensa vihollisia. Kotvan aikaa varoivat he toisiansa etäältä, mutta vihdoin näkyi Ateenalaisista joutavalta vitkastella ja antautua miehuuttomuuteen, vaan tahtoivat mitä pikemmin hyökätä esille, ja he ryntäsivät sotahuudon kaikuessa meritaisteluun. Mutta Syrakuusalaiset kävivät heitä vastaan keula edellä, kuten olivat päättäneet, ja rikkoivat kokan varustuksella melkein kaikkien Ateenalaisten laivojen keulat, jota paitsi vihollisten laivojen kannella olevat keihäänheittäjät heitä suuresti vahingottivat. Mutta vielä paljon enemmän vahingoittivat heitä pienissä aluksissa soutelevat Syrakuusalaiset, jotka, kulkien vihollisten laivojen airojen alta ja niitten syrjille, heittelivät Ateenalaisia merimiehiä keihäillä.

Tällä tavoin taisteltuansa kaikista voimin, pääsivät Syrakuusalaiset voitolle. Ateenalaiset peräytyivät ja pakenivat kuormalaivojen välitse satamaleiriinsä. Syrakuusalaisten laivat ajoivat heitä takaa kuormalaivoihin saakka, mutta pääsemästä etäämmäs estivät heitä sisäänpurjehduspaikkojen yli kuormalaivoista ripustetut delfiinikantavat raakapuut. Voitosta ylimielisinä lähestyi näitä liian paljon kaksi Syrakuusalaista laivaa, mutta joutuivat perikatoon, ja toinen niistä otettiin miehineen. Upotettuansa seitsemän Ateenalaista laivaa ja viotettuansa suuren joukon toisia, sekä osaksi otettuansa vangeiksi osaksi tapettuansa niiden miehistön, vetäytyivät Syrakuusalaiset takaisin ja pystyttivät voitonmerkkejä molempien laivatappeluiden johdosta. Heillä oli nyt varma toivo, että laivatappelussa olivat Ateenalaisia etevämpiä ja luulivat mielestänsä myöskin voivansa saada voiton jalkaväestä. He varustautuivat siis uuteen yritykseen kummaltakin taholta sekä maitse että meritse.

Sillä välin saapuivat Deemostenees ja Eyrymedoon, mukanaan apujoukko Ateenasta, nimittäin 73 laivaa, siihen luettuina myöskin liittolaisten lähettämät, noin 5,000 raskasaseista omaa ja liittolaisväkeä, suuri joukko Barbarilaisia ja Helleeniläisiä keihäänheittäjiä, linkoojia ja nuolenampujia ja muutenkin riittävä varustus. Syrakuusalaisia ja heidän liittolaisiaan valtasi nyt suuri pelko, ettei heille tulisi loppua vaaroista, kun he näkivät, että Ateenalaiset, huolimatta Dekeleian linnoittamisesta, olivat kyenneet lähettämään yhtä suuren ja kelvollisen sotajoukon, kuin ennenkin ja että Ateenalaisten valta ulottui kaikkialle yhtä mahtavana. Ateenalaisten entisessä sotajoukossa synnytti näitten tulo jonkunverran luottamusta, katsoen heidän kärsimiinsä onnettomuuksiin. Kun Deemostenees huomasi, millä kannalla asiat olivat, arveli hän, ettei sopinut vitkastella, jos mieli välttää yhtäläistä vaaraa, kuin se, johon Niikias oli joutunut. Sillä saapuessaan oli Niikias kyllä herättänyt pelkoa; mutta kun hän ei heti ahdistanut Syrakuusalaisia, vaan vietti talven Katanassa, haihtui pelko ja Gylippos ehti tulla Peloponneesoksesta sotajoukolla, jota eivät Syrakuusalaiset ensinkään olisi pyytäneetkään, jos Niikias heti olisi ryhtynyt hyökkäykseen. Sillä arveltuansa olevansa kyllin voimakkaita, olisivat Syrakuusalaiset, jouduttuansa tappiolle ja piiritetyiksi, huomanneet, ettei apu heitä enää olisi hyödyttänyt, jos he olisivatkin lähettäneet sitä pyytämään. Ottaen tämän huomioon ja älyten olevansa ensi päivänä pelottavinna, tahtoi Deemostenees käyttää edukseen vihollisen sotajoukon ensi säikähdystä. Kun Deemostenees näki, että se muuri, jolla Syrakuusalaiset estivät Ateenalaisia saartamasta heitä, oli yksinkertainen, ja ettei ollut vaikeata vallottaa sitä, jos vaan saisi haltuunsa ylöskäytävät Epipolaihin ja siellä löytyvän leirin, koska ei kukaan häntä olisi vastustamassa, kiiruhti hän tekemään yrityksen, koska tämä näytti hänestä paraiten tekevän lopun sodasta. Sillä jos hän onnistuisi yrityksessään, valloittaisi hän Syrakuusan, mutta jos hän joutuisi tappiolle, veisi hän sotajoukon takaisin, sallimatta Ateenalaisten yhtä vähän, kuin liittolaistenkaan eli koko kaupungin, suotta kuluttaa voimiaan. Ensin kävivät Ateenalaiset hävittämässä Syrakuusalaisten aluetta Anapoksen seuduilla ja pääsivät kuten ennenkin voitolle sekä maalla että merellä. Sillä Syrakuusalaisista kävivät heitä vastaan kumpaisessakin tappelussa ainoastaan ratsumiehet ja keihäänheittäjät Olympieionista.

Sitten oli Deemosteneen mielestä koetettava koneilla vallottaa muuri. Mutta kun ne vietiin esille, sytyttivät niitä muurilla puolustautuvat viholliset, ja myöskin muu osa sotajoukkoa, joka monessa kohdin teki hyökkäyksiä, karkoitettiin. Koska ei enää ollut sopiva vitkastella, suostuivat Niikias ja muut päälliköt hänen tuumaansa ja tekivät hyökkäyksen Epipolaita vastaan. Mutta koska näkyi mahdottomalta huomaamatta kulkea ja kiivetä ylängölle, niin käski hän ottaa mukaansa ruokaa viideksi päiväksi ja kulki Eyrymedoonin ja Menandroksen seuraamana alkuyöstä koko sotajoukollaan Epipolaita vastaan, ottaen mukaansa kaikki kivenhakkaajat ja rakennusmestarit, sekä käski heidän varustautua nuolilla ja kaikilla, mitä tarvittaisiin linnotuksiin, jos pääsisivät voitolle, jota vastoin Niikias jäi linnotukseen. Kun he Eyryeeloksen kautta samaa tietä, jota entinenkin sotajoukko oli käyttänyt, olivat päässeet Epipolaihin Syrakuusalaisten vartijoiden huomaamatta, hyökkäsivät he esiin ja vallottivat Syrakuusalaisten siellä olevan linnotuksen ja surmasivat osan vartijoista, mutta useimmat pakenivat Epipolaille rakennettuihin leireihin, joita oli kolme, yksi Syrakuusalaisten, yksi toisten Sikelioottain ja yksi liittolaisten. Nämät pakolaiset ilmoittivat hyökkäyksestä myöskin noille 600 Syrakuusalaiselle, jotka olivat etuvartijoina Epipolailla. Nämät kiiruhtivat heti apuun, mutta Deemostenees Ateenalaisine sotureineen karkoitti heidät, vaikka he urhoollisesti puolustautuivat. Ateenalaiset pyrkivät eteenpäin viipymättä, jotta he ensi intoansa laimenematta päättäisivät sen, mitä varten heitä oli lähetetty. Toiset valloittivat, vartijoiden paettua, Syrakuusalaisten lähimmän etulinnoituksen ja hajottivat rintavarustukset. Syrakuusalaiset liittolaisineen ja Gylippos väkineen riensivät kyllä apuun etulinnoituksista, mutta kun tämä uhkatyö tapahtui yöllä heidän aavistamattaan, niin pakottivat heidät Ateenalaiset ensin pakosalle, kun he pelästyneinä hyökkäsivät esille. Mutta kun Ateenalaiset, katsoen jo itsensä voittajiksi, eivät noudattaneet järjestystä, vaan mitä pikemmin tahtoivat saada nekin, jotka eivät vielä olleet ottaneet osaa taisteluun, masennetuiksi, jotta eivät nämät, heidän hyökätessään vähemmällä innolla, yhtyisi uudestaan, niin Boiootialaiset ensimmäisinä työnsivät heidät takaisin ja ajoivat heidät pakosalle.

Tällöin joutuivat jo Ateenalaiset suureen sekasortoon ja neuvottomuuteen, jonka yksityiskohdista ei kummaltakaan puolelta voi saada selvää. Sillä päivälläkään, vaikka silloin on varmempi, eivät taisteluun osanottajat näe kaikkia, vaan jokainen ainoastaan sen, mikä hänen läheisyydessään tapahtuu; mutta yöllä tapahtuneesta tappelusta, jommoinen tämä oli ainoa tässä sodassa näiden suurten sotajoukkojen välissä, miten voisi siitä tietää jotakin varmuudella?

Oli kyllä selvä kuutamo, niin että, kuten ainakin kuun loistaessa, taisi erottaa toistensa ruumista, mutta ei voinut tarkoin tuntea toisiaan. Molemmin puolin kompastui suuri joukko raskasaseisia paikan ahtauden takia kumoon. Ateenalaisista oli osa jo voitettu, toiset taasen voimattomina ryntäsivät esiin ensi innossaan. Heidän muista sotureistaan olivat toiset jo päässeet kukkulalle, toiset taas pyrkivät vielä sinne, eivätkä tienneet, mihin kääntyä, kun jo etujoukko oli joutunut tykkänään epäjärjestykseen, eikä ollut helppo huutojen kesken tuntea toisiaan. Sillä Syrakuusalaiset liittolaisineen, vastustaen päälleryntääjiä, kehottivat toisiaan voittajina kovilla huudoilla, koska oli mahdotonta muulla lailla antaa käskyä yön vallitessa. Etsiessään toisiaan, pitivät Ateenalaiset jokaista vastaantulijaa vihollisena, jospa kohta olikin joku pakenevista ystävistä. Koska he usein kyseskelivät tunnussanaa, kun ei ollut muuta tuntomerkkiä, niin he täten sekä synnyttivät häiriötä keskuudessaan että ilmottivat sen viholliselle. Mutta vihollisten tunnussanaa he eivät saaneet tietää, koska nämät voittajina vähemmän hajallaan tarkemmin tunsivat toisiaan. Jos siis joku vihollisista sattui heidän tielleen, niin pääsi hän heidän käsistään, koska hän tunsi heidän tunnussanansa, mutta kun he eivät itse vastanneet, niin kohtasi heitä surma. Suuresti vahingotti heitä myöskin sotalaulu; sillä koska se molemmin puolin oli yhdenkaltainen, tuotti se suurta häiriötä. Sillä kun Argolaiset ja Kerkyyralaiset sekä Ateenalaisten muut Doorilaiset liittolaiset lauloivat sotalauluaan, herätti se pelkoa Ateenalaisissa, koska se kaikui samaten kuin vihollisten, niin että vihdoin monessa kohdin leiriä tästä ei ainoastaan seurannut pelkoa, vaan, sekasorron kerran synnyttyä, ystävät vihdoin joutuivat käsikähmään ystävien kanssa, saman kaupungin miehet keskenään, josta he vaivoin hellittivät. Paetessaan heittäytyivät useat alas jyrkänteiltä ja saivat surmansa, koska alaskäytävät Epipolailta olivat kapeat. Päästyänsä alas tasangolle, pakenivat useimmat niistä sotilaista, jotka jo aikaisemmin olivat tulleet Sikeliaan, ja siten tunsivat seudut, leiriin; mutta myöhemmin saapuneista, joille tiet ja paikat olivat tuntemattomat, eksyi osa tieltä, ja kuljeskeli sinne tänne. Kun päivä tuli, surmasivat heidät Syrakuusalaiset ratsumiehet, jotka samoilivat ylt'ympäri seutuja.

Seuraavana päivänä pystyttivät Syrakuusalaiset kaksi voitonmerkkiä, toisen Epipolaille, missä ylöskäytävä oli, ja toisen sille paikalle, jossa Boiootialaiset ensin olivat asettuneet vastarintaan. Ateenalaiset korjasivat sopimuksen suojassa kaatuneensa. Lukuisat olivat heidän ja heidän liittolaistensa kaatuneet, mutta paljoa lukuisammat olivat otetut aseet. Sillä niistä miehistä, jotka olivat pakoitetut aseitta hyppäämään jyrkänteiltä, sai osa surmansa, toiset taasen pelastuivat.

Tämän jälkeen lähettivät Syrakuusalaiset, jotka tästä uudesta odottamattomasta menestyksestä, kuten edelliselläkin kerralla, olivat rohkaisseet mielensä, Sikanoksen 50 laivalla vallankumouksen alaiseen Akragaaseen, koettamaan saada tämän kaupungin valtansa alle, jos vaan mahdollista. Gylippos taas matkusti maitse uudestaan Sikelian muihin kaupunkeihin, kootakseen lisää sotaväkeä, toivoen valloittavansa Ateenalaisten linnotuksenkin ryntäyksellä, kun Epipolain asiat olivat niin hyvästi onnistuneet.

Ateenalaisten päälliköt neuvottelivat sillä välin tapahtuneesta onnettomuudesta ja sotaväessä kaikissa suhteissa vallitsevasta mielen masentumisesta, sillä he näkivät joutuneensa tappiolle yrityksissään, ja että viipyminen rasitti sotureita. Sillä tauti heitä kiusasi kahtaalta, koska sekä oli se vuodenaika, jolloin ihmiset enin sairastuvat, ja paikka, jossa heidän leirinsä seisoi, oli soinen ja epäterveellinen. Muutoinkin näyttivät asianhaarat toivottomilta. Sentähden piti Deemostenees edullisimpana viipymättä jättää Sikelian eikä olla syytä jäämään, kuten hän jo oli aikonut tehdä, jos hänen yrityksensä Epipolaita vastaan ei onnistuisi, niin kauan kuin sotaväen vallassa vielä oli äsken saapuneilla laivoilla purjehtia yli meren. Hän lausui kaupungille olevan edullisempaa sotia omassa kotimaassaan linnoituksia rakentavia vihollisia vastaan, kuin Syrakuusalaisia vastaan, joita ei enää olisi helppo kukistaa, ja ettei olisi edullista uhrata paljon rahaa turhaan piiritykseen.

Näin arveli Deemostenees. Mutta Niikias, vaikka kohtakin myönsi heidän asiansa olevan huonolla kannalla, ei tahtonut selvin sanoin ilmottaa näiden heikkoutta, eikä että äänestettäisiin lähtemisestä sotilaiden läsnäollessa, jonka kautta se tulisi vihollisten tietoon, sillä silloin heille olisi vaikeampi panna tuumansa toimeen salassa. Mutta itse vihollistenkin asioissa, jotka hän tunsi paremmin, kuin kukaan muu, sanoi hän löytyvän yhtä ja toista, joka antaisi aihetta toivoon, että heidänkin asemansa huononisi, jos vaan jäisivät järkähtämättä siihen. Sillä rahan puutteesta joutuisivat viholliset pulaan, varsinkin kun Ateenalaiset jo entistä enemmän nykyisellä laivastollaan pitivät meren hallussaan. Syrakuusassakin, sanoi hän, löytyi niitä, jotka halusivat antautua Ateenalaisille. Hänelle oli jo muka lähetetty airut pyynnöllä, ettei hän vetäytyisi pois. Tietäen tämän, hän itse asiassa oli kahdella päällä ja mietiskeli asiata, mutta julkisesti lausui hän, ettei hän veisi pois sotajoukkoa, sillä hän sanoi vallan hyvin tietävänsä, etteivät Ateenalaiset, tästä asiasta äänestämättä, suostuisi siihen. Sillä heidän kohtalostansa eivät äänestäneet miehet, jotka, kuten he itse, tunsivat aseman omasta kokemuksestaan, ja jotka eivät muitten parjausta ota korviinsa, vaan ne, jotka noudattavat kauniisti lausutuita moitteita. Täällä olevista sotilaista, sanoi hän, useat ja useimmatkin, jotka nyt huutavat vaarallisesta asemastaan, tulevat palattuansa kotia huutamaan, kuinka päälliköt, rahoilla voitettuina, vetäytyivät pois. Kun hän tunsi Ateenalaisten luonteet, lisäsi hän, niin hän ei halunnut häpeällisen syytöksen kautta saada surmansa Ateenassa, vaan mieluummin, jos täytyisi, omasta puolestaan heittäytyä vaaraan, ja joutua vihollisten surmaamaksi. Syrakuusalaisien asiain sanoi hän olevan vielä huonompia kuin heidän omansa, koska nämät rahoillaan ravitsevat vieraita sotureita ja sen ohessa kustantavat rakennuksia kaupungin lähiseuduissa sekä jo vuoden ajat ylläpitävät suurta laivastoa, josta seuraus on, että jo ovat kovassa pulassa, joka yhä suurenee. Tähän he jo ovat kuluttaneet 2,000 talenttia ja lainanneet vielä paljon lisää. Jos he hiukankaan laiminlyövät ylläpidon suorittamista sotaväelleen, käy heidän hullusti, koska tämän muodostaa palkkasoturit, eikä se, kuten Ateenalaisten, ole kurissa pidettyä omaa väkeä. Hän väitti siis, että heidän oli jääminen ja ettei rahojen tähden voitettuina ollut vetäytyminen pois, koska Ateenalaiset kyllä olisivat Sikelialaisia paljoa varakkaammat.

Lausuen näin vakuutti Niikias tuntevansa tarkkaan Syrakuusalaisten asiat sekä rahapulman suhteen että myöskin Syrakuusassa löytyvän puolueen, joka oli taipuisa antautumaan Ateenalaisille, ja että hänelle oli lähetetty pyyntö, ettei hän lähtisi pois, niinkuin myös äsken saapuneet laivatkin olivat hänessä herättäneet enemmän rohkeutta, kuin hänellä ennen voitettuna oli ollut. Deemostenees taas vastusti jyrkästi jäämistuumia, lausuen, että, jos heidän välttämättömästi täytyi odottaa Ateenalaisten suostumusta sotaväen lähtöön, ja siksi jäädä Sikeliaan, niin täytyi heidän ainakin lähteä Tapsokseen tahi Katanaan, josta jalkaväki voisi ryöstöretkillä hävittäen vihollisten maata sekä hankkia itselleen elatusta että vahingottaa vihollisia. Laivat olivat hänen mielestään vietävät aavalle merelle, jotteivät laivataistelut tapahtuisi ahtailla vesillä, josta vihollisille oli etua, vaan aavalla ulapalla, jotta voisivat käyttää hyväkseen kokemustaan, voisivat vetäytyä takaisin ja hyökätä mielensä mukaan, ettei heidän ahtaalla ja rajotetulla alueella olisi pakko vasten tahtoaan lähteä liikkeelle tahi laskea maihin. Sanalla sanoen, häntä ei ensinkään miellyttänyt viipyminen silloisella paikalla, vaan mitä pikemmin ja vitkastelematta piti lähteä liikkeelle. Eyrymedoon oli hänen kanssansa samaa mieltä. Mutta kun Niikias vaan väitti vastaan, niin syntyi tästä viivytystä ja epäröimistä ja ruvettiin luulemaan, että ehkä Niikias tiesi enemmän, kun oli noin varma. Näin Ateenalaiset jäivät kun jäivätkin liikkumatta entiselle paikalleen.

Gylippos ja Sikanos saapuivat tällä välin Syrakuusaan. Sikanolta ei ollut onnistunut yritys Akragaan suhteen, sillä, hänen viipyessään Gelassa, oli siellä Syrakuusalaisten eduksi kapinoitseva puolue karkoitettu. Gylippos sitä vastoin toi mukanaan sekä Sikeliasta kootun suuren sotajoukon että keväällä Peloponneesoksesta kuormalaivoissa lähetetyt raskasaseiset, jotka tulivat Libyasta Selimukseen. Myrsky oli nimittäin heittänyt heidät Libyaan, jossa Kyreenalaiset olivat heille antaneet kaksi laivaa ja oppaan matkalle. Purjehtien ohitse olivat he auttaneet Libyalaisten piirittämiä Euesperialaisia ja voittaneet Libyalaiset. Sieltä olivat he purjehtien pitkin rantoja saapuneet Neapoliin, joka on Karkeedonialainen kauppapaikka, ja sieltä, josta Sikelia on vain kahden päivän ja yhden yön purjehdusmatkan päässä, purjehtineet yli Selinukseen.

Heti näiden saavuttua varustautuivat Syrakuusalaiset uudestaan ahdistamaan Ateenalaisia molemmin puolin, sekä laivoilla että jalkaväellä. Ateenalaisten päälliköt taas, kun näkivät vihollisten saaneen uuden sotajoukon, ja että heidän asiansa eivät parantuneet, vaan päivä päivältä kaikin puolin kävivät vaikeammiksi, varsinkin kun sairaus vaivasi miehiä, katuivat, etteivät ennen olleet lähteneet; ja koska Niikiaskaan ei enää lähtöä niin jyrkästi vastustanut, vaan pyysi, ettei julkisesti asiasta äänestettäisi, käskivät he kaikkia valmistautumaan kaikessa hiljaisuudessa, jotta olisivat valmiit lähtemään leiristä, kun merkki annettaisiin. Kun he olivat lähtemäisillään, saatuansa kaikki kuntoon, tapahtui täysikuun aikana kuunpimeys. Silloin useimmat Ateenalaiset kehottivat päälliköitä lykkäämään lähdön, koska tästä vallan pelästyivät, ja Niikias, joka oli kovin taipuvainen taikauskoon ja täänkaltaisiin tuumiin, väitti, ettei pitäisi lähteä matkalle, ennenkuin ennustajain määräämät kolme kertaa yhdeksän päivää olivat kuluneet. Tästä seurasi, että Ateenalaiset jäivät paikalleen.

Kun nyt Syrakuusalaiset saivat tiedon tästä, olivat he vielä enemmän innossaan ahdistamaan Ateenalaisia, koska nämät itsekin olivat myöntäneet, etteivät he merellä eivätkä maallakaan olleet heitä väkevämpiä, sillä eiväthän he muutoin olisi miettineet purjehtia pois. Eivätkä Syrakuusalaiset liioin tahtoneet, että Ateenalaiset leiriytyisivät muualle Sikeliassa, jossa olisi vaikeampi tehdä heistä loppu, vaan mitä pikemmin pakottaa heitä laivataisteluun, milloin Syrakuusalaisille oli edullista. He miehittivät siis laivansa, ja harjottivat niitä niin monta päivää, kuin heille näkyi soveliaalta. Kun tilaisuus oli sopiva, hyökkäsivät he päivää ennen varsinaista taistelua Ateenalaisten linnotusta vastaan, ja kun vähäinen osasto raskasaseisia ja ratsumiehiä oli käynyt ulos porteista heitä vastaan, eristivät he osan raskasaseisista, karkottivat heidät pakosalle ja ajoivat heitä takaa. Koska tie oli kapea, surmattiin 70 Ateenalaista ratsumiestä ja vähäinen joukko raskasaseisia.

Sinä päivänä vetäytyi Syrakuusalainen sotaväki takaisin, mutta seuraavana päivänä purjehtivat he satamasta 76 laivalla ja hyökkäsivät samalla jalkaväellä Ateenalaisten muuria vastaan. Ateenalaiset kävivät heitä vastaan 86 laivalla ja ryhtyivät laivatappeluun. Kun Eyrymedoon, johtaen Ateenalaisten oikeata siipeä, tahtoi ympäröidä vihollisten laivoja ja siinä tarkoituksessa purjehti liian lähelle maata, niin Syrakuusalaiset, jotka liittolaisineen jo olivat kukistaneet Ateenalaisten keskustan, sulkivat hänetkin sataman sisimmäiseen soppeen ja tuhosivat hänet ja hänen johtamansa laivat. Tämän jälkeen ajoivat he kaikki Ateenalaisten laivat rannalle.

Kun Gylippos näki vihollisten laivojen joutuneen tappiolle ja ajetun ulkopuolelle paalutuksiaan ja leiriään, riensi hän ja osa hänen sotajoukostaan apuun rannalle, haluten tuhota maalle pyrkiviä vihollisia ja vallottamalla rannan helpottaa Syrakuusalaisille laivojensa työntämisen rannalta ulapalle. Mutta kun Tyrseenolaiset, jotka täällä olivat Ateenalaisten vartijat, näkivät heidän järjestyksettä ajelehtivan, niin he riensivät apuun ja hyökkäsivät vihollisten etujoukon kimppuun, karkottivat heidät ja ajoivat heidät Lysimeleia nimiseen suohon. Kun myöhemmin Syrakuusalaiset liittolaisineen saapuivat suuremmalla sotajoukolla, niin riensivät Ateenalaisetkin apuun ja asettuivat taisteluun näitä vastaan, peläten laivojensa puolesta, voittivat heidät, ajoivat heitä takaa ja surmasivat vähäisen määrän raskasaseisia. He pelastivat myöskin useammat laivoistaan ja veivät ne leiriinsä, mutta 18 laivaa ottivat Syrakuusalaiset ja heidän liittolaisensa ja tappoivat kaikki niitten miehet. Sytyttääksensä vihollisten muutkin laivat, täyttivät Syrakuusalaiset vanhan kuormalaivan risuilla ja lastuilla, sytyttivät nämät ja laskivat laivan Ateenalaisia vastaan, sillä tuuli puhalsi heihin päin. Mutta Ateenalaiset, jotka olivat peloissaan laivojensa puolesta, asettivat vastaan sammuttavia esteitä ja saivatkin liekin sammumaan ja laivan pysymään loitommalla, joten he pelastuivat vaarasta.

Tämän jälkeen pystyttivät Syrakuusalaiset voitonmerkin laivatappelun ja toisen raskasaseisten vangeiksi ottamisen johdosta linnoituksien läheisyyteen, jossa he myöskin olivat ottaneet joukon hevosia. Niinikään pystyttivät Ateenalaiset voitonmerkin sen johdosta, että Tyrseenolaiset olivat karkottaneet jalkaväen suolle asti, ja sen johdosta myöskin, että he itse olivat päässeet voitolle muulla sotajoukolla.

Kun Syrakuusalaisille tämä meritaistelu oli kääntynyt niin loistavaksi voitoksi, jota vastoin he ennen sitä olivat pelänneet Deemosteneen johdolla hyökkääviä laivoja, niin olivat Ateenalaiset peräti nolostuneet ja heidän pettymyksensä oli suuri, mutta vielä suurempi heidän katumuksensa sotaretkeen ryhtymisestä. Sillä he olivat hyökänneet näitä kaupunkeja vastaan, jotka, kuten heidän omansa, olivat ainoat kansanvaltaiset, ja joilla oli laivoja, hevosia ja sotavoimia, ja joita ei hallituksen muuttamisella voinut houkutella puolellensa, eikä liioin paljoa suuremmalla sotavoimallakaan voitu mitään saada aikaan, vaan he olivat useimmiten joutuneet tappiolle, jota he jo ennen olivat pelänneet, ja kun he nyt myös merelläkin olivat hävinneet, jota he eivät ensinkään olleet luulleet tapahtuvan, niin he olivat joutuneet vielä suurempaan epätoivoon.

Syrakuusalaiset sitä vastoin purjehtivat nyt vaaratta sataman sivuitse edes takaisin ja olivat aikeissa sulkea sen suun, jotteivät Ateenalaiset enää, jos haluaisivatkin, heidän huomaamatta voisi purjehtia ulos sieltä. Sillä he eivät enää ainoastaan olleet huolissaan omasta pelastuksestaan, vaan miten he voisivat estää vihollisia tuumissaan, arvellen, kuten tosi olikin, nykytapahtumien johdosta oman asemansa olevan paljoa etuisammalla kannalla kuin vihollisten, ja että, jos he voittaisivat Ateenalaiset ja heidän liittolaisensa sekä maalla että merellä, he Helleenien mielestä näkyisivät voittaneen oivan kilpailupalkinnon; sillä sen kautta vapautettaisiin osa Helleeneistä ja toiset pääsisivät pelostaan, koska Ateenalaisten sen jälkeinen voima ei kykenisi kestämään vastaista sotaa, ja he itse katsottaisiin kaikkien muitten mielestä olevan aiheena siihen, ja jälkimaailma tulisi heitä suuresti ihailemaan. Taistelu olikin tämän ansaitseva, koska he eivät ainoastaan olisi kukistaneet Ateenalaisia, vaan myöskin heidän lukuisat liittolaisensa, eivätkä he yksinään, vaan heille apuun rientävien Korintolaisten ja Lakedaimonilaisten johtajina. He olivat ensimmäisinä panneet kaupunkinsa vaaran alaiseksi ja suuresti edistäneet laivastoansa. Heidän kaupunkiinsa oli kokoontunut enemmän väkeä, kuin mihinkään yksityiseen kaupunkiin, lukuunottamattakin niitä, jotka tässä sodassa olivat liittyneet Ateenalaisiin tahi Lakedaimonilaisiin.

Seuraavat kansakunnat taistelivat Sikeliasta, joko auttaakseen toisia vallottamaan maan, tahi toisia pelastamaan Syrakuusaa. Tähän toimeen he eivät yhtyneet oikeuden tunnosta ystäväänsä kohtaan eli sukulaisuudesta, vaan kukin otti siihen osaa sen mukaan, kuin etu tai pakko hänen siihen sai.

Joonialaisina hyökkäsivät Ateenalaiset ehdoin tahdoin Doorilais-sukuisia Syrakuusalaisia vastaan, kuten myöskin heidän kanssansa samaa kieltä puhuvat ja samoja tapoja noudattavat Leemnolaiset, Imbrolaiset ja Aiginalaiset, jotka siihen aikaan asuivat Aiginassa, sekä vielä Hestiaialaiset, jotka asuivat Euboian Hestiaiassa, jotka olivat Ateenalaisten siirtolaisia ja sotivat heidän puolellansa. Muista liittolaisista olivat toiset alamaisia, toiset itsenäisiä, muutamat palkattuja sotureita. Alamaisia olivat Eretrialaiset ja Kalkidilaiset, kuten myöskin Euboian Styreläiset ja Karystialaiset. Saarilta olivat heidän liittolaisensa Keiolaiset, Androlaiset ja Teeniolaiset; Jooniasta Mileetolaiset, Samolaiset ja Kiolaiset. Näistä Kiolaiset eivät olleet veronalaisia, vaan seurasivat itsenäisinä, antaen laivoja. Paitsi Karystialaisia, jotka olivat Dryopeja, olivat nämät Joonialaisia ja miltei kaikki Ateenalaisten siirtolaisia, ja he seurasivat ainakin Joonialaisina, jos kohtakin pakosta, Doorilaisia vastaan. Näitten lisäksi tulivat Aiolilaisista Meetymneeläiset laivoilla olematta veronalaisia alamaisia, Tenedolaiset ja Ainiolaiset veroamaksavina alamaisina. Nämät Aiolilaiset taistelivat täytymyksestä perustajiaan Aiolilaissukuisia Boiootialaisia vastaan, jotka olivat Syrakuusalaisten puolella. Plataialaiset olivat ainoat Boiootialaiset, jotka mielihalulla taistelivat Boiootialaisia vastaan oikeutetuista syistä vallitsevan vihamielisyytensä takia. Rodolaiset ja Kyteeralaiset, molemmat Doorilaista syntyperää, ja viimeksimainitut lisäksi Lakedaimonilaisten siirtolaisia, kantoivat yhdessä Ateenalaisten kanssa aseita Gylippoksen johtamia Lakedaimonilaisia vastaan, mutta Rodolaiset, Argolaista syntyperää, taistelivat pakosta Doorilais-sukuisia Syrakuusalaisia ja vieläpä perustajiaan Geloolaisiakin vastaan. Peloponneesolaisista saarelaisista seurasivat Kefalleenialaiset ja Sakyntolaiset Ateenalaisia, koska he saarelaisina olivat eristetyt muista, ja Ateenalaiset hallitsivat merellä. Kerkyyralaiset, jotka eivät ainoastaan olleet Doorilaisia, vaan vieläpä Korintolaisiakin, seurasivat myöskin Ateenalaisia ja taistelivat perustajiansa Korintolaisia ja heimolaisiansa Syrakuusalaisia vastaan, nimeksi pakosta, vaan itse asiassa vapaaehtoisesti vihamielisyydestä Korintolaisia kohtaan. Messeenialaiset, kuten he nyt kutsutaan, Naupaktoksesta ja Ateenalaisten hallussa silloin olevasta Pyloksesta seurasivat myöskin sotaan. Onnettomuus saattoi niinikään nuo harvalukuiset Megaralaiset pakolaiset taisteluun Megaralais-sukulaisia Selinuntilaisia vastaan. Toiset olivat enemmän vapaaehtoisia. Näistä seurasivat Argolaiset Joonialaissukuisten Ateenalaisten joukossa, vaikka Doorilaisia, Doorilaisia vastaan enemmän vihasta Lakedaimonilaisia kohtaan ja oman voiton pyynnöstä, kuin solmituiden sopimuksien takia. Mantinealaiset ja muut palkatut Arkadialaiset ovat tottuneet hyökkäämään kenen kimppuun tahansa, joka vain heille osotettiin viholliseksi, ja kävivät nyt niitä Arkadialaisia vastaan, jotka niinikään voitonhimosta seurasivat Korintolaisia. Kreetalaiset ja Aitoolialaiset ottivat myöskin palkattuina osaa sotaan. Sattuipa niin, että Kreetalaiset, jotka Rodolaisten kanssa yhteydessä olivat perustaneet Cielan, palkasta hyökkäsivät siirtolaisiansa vastaan, eivätkä olleet heidän puolellaan. Osa Akarnaanialaisista liittyi myöskin Ateenalaiseen apujoukkoon voitonhimosta, mutta vielä enemmän ystävyydestään Deemostenesta ja suosiosta Ateenalaisia kohtaan. Luetellut heimokunnat asuvat Joonian lahden rannalla. Italialaisista olivat Turilaiset ja Metapontolaiset tähän aikaan levottomuuksien rasittamina siihen määrin, että heidän täytyi ottaa osaa sotaan Ateenalaisten puolella, kuten myöskin Sikeliooteista Naksolaiset ja Katanalaiset. Barbareista avustivat Ateenalaisia Egestalaiset, jotka olivat heidät kutsuneet Sikeliaan, ja useimmat Sikelialaiset sekä ulkopuolelta Sikeliaa osa Tyrseenolaisista erimielisyydestä Syrakuusalaisten kanssa, sekä palkkasotureina Japygilaiset. Mainitut kansakunnat taistelivat Ateenalaisten puolella.

Syrakuusalaisia auttoivat heidän naapurinsa Kamariinalaiset ja lähinnä heitä asuvat Geloolaiset sekä toisella puolella puolueettomia Akragantilaisia asuvat Selinuntilaiset. Nämät asuvat Sikelian Libyanpuolisessa osassa, mutta Himerailaiset tulivat Tyrseenisen meren puolisesta Sikeliasta, jossa he ovatkin ainoat Helleenit. He olivat ainoat sieltä saapuneet Syrakuusalaisten avustajat. Sikelian Syrakuusalaisia avustavat Helleeniläiset olivat mainitut kaikki Doorilaisia ja itsenäisiä, mutta barbareista ainoastaan ne, jotka eivät olleet luopuneet Ateenalaisten luo. Ulkopuolelta Sikeliaa antoivat Lakedaimonilaiset kyllä Spartalaisen päällikön, mutta muu sotaväkensä oli Neodamoodeja ja Heilooteja; Korintolaiset olivat ainoat, jotka saapuivat laivoilla ja jalkaväellä, ja sukulaisuuden takia tulivat Leykadialaiset ja Amprakialaiset. Korintolaiset pestasivat Arkadiasta ja lähettivät Sikeliaan väkeä, mutta Sikyoonilaiset seurasivat pakosta ja ulkopuolelta Peloponneesosta Boiootialaiset. Näiden ulkoa tulleiden lisäksi varustivat Sikeliootat itse suuremman joukon kaikin puolin hyvässä kunnossa, he kun asuivatkin suurissa kaupungeissa, sillä sieltä koottiin suunnaton määrä raskasaseisia, laivoja, hevosia ja muuta väkeä. Verraten taas kaikkiin muihin voi syystä väittää, että Syrakuusalaiset hankkivat enimmän sotaväkeä sekä sentähden, että heidän kaupunkinsa oli suuri, että myöskin sentähden, että se oli suurimmassa vaarassa.

Näin suuret apujoukot olivat kumpaisellekin puolin kokoontuneet ja silloin jo saapuneet, eikä niitä sitten enää tullutkaan muita.

Koska Syrakuusalaiset ja heidän liittolaisensa syystä arvelivat taistelun olleen heille loistavan, niin he voitetun laivatappelun johdosta alkoivat tuumia, että vangitsisivat koko Ateenalaisten suuren sotajoukon, jotta nämät eivät kumpaiseltakaan puolelta, eivät mereltä eivätkä maalta, pääsisi pakenemaan heidän käsistään. He ryhtyivät siinä aikeessa viipymättä suuren sataman sulkemiseen, jonka suu on noin kahdeksaa stadionia leveä, asettaen viistoon sen eteen ankkuriin sotalaivoja, kuormalaivoja ja veneitä, sekä varustautuivat muutenkin, jos Ateenalaiset vielä uskaltaisivat ryhtyä laivatappeluun. Heillä oli siis suuret tuumat mielessä.

Ateenalaisista näkyi olevan välttämätöntä neuvotella, kun näkivät sulkemisen ja kun huomasivat vihollisten muut aikeet. Päälliköt ja triarkit kokoontuivat siis neuvottelemaan vallitsevasta yleisestä pulasta, koskei heillä ollut ruokaa, sillä he olivat kohta tapahtuvan poistumisen takia kieltäneet Katanalaisia tuomasta elintarpeita, eikä vastakaan tulisi ruokaa olemaan, elleivät he laivatappelussa pääsisi voitolle. He päättivät sentähden jättää ylempänä sijaitsevat linnotukset, mutta laivojen läheisyydessä linnotuksella ympäröidä mahdollisen pienimmän alan, johon mahtuisivat heidän tarvekalunsa ja sairaansa, vartioida tätä hyvin ja muulla jalkaväellään miehittää kaikki laivansa, sekä kunnossa olevat että vialliset, vieden kaikki sotamiehet laivoihin, sekä jos laivataistelussa pääsisivät voitolle, lähteä Katanaan. Mutta jos joutuisivat tappiolle, päätettiin polttaa laivat, peräytyä maitse ja mitä pikemmin taistelukunnossa koettaa päästä johonkin ystävälliseen barbarilaiseen tahi Helleeniläiseen paikkaan. He tekivätkin, kuten olivat päättäneet. He veivät ylälinnotuksista vartioväen alas ja miehittivät tällä kaikki laivat, pakottaen astumaan laivoihin jokaisen, joka vain ikänsä puolesta näkyi siihen kelpaavan. He miehittivät yhteensä noin 110 laivaa. He veivät laivoihin keihäänheittäjiä ja nuolenampujia sekä Akarnaanialaisia että muutakin muukalaista sukuperää, ja hankkivat muutakin, mitä vaan oli mahdollista näin suuressa hädässä ja tämänkaltaisessa aikeessa.

Kun kaikki olivat valmistumaisillaan, ja koska Niikias näki soturien olevan masennetuin mielin siitä, että he olivat kärsineet odottamattoman suuren tappion laivataistelussa, kuten myöskin ravinnon puutteen takia pyrkivän taisteluun, niin kutsui hän kaikki kokoon ja koetti ennen taisteluun ryhtymistä rohkaista heitä puhuen seuraavaan tapaan:

"Ateenalaiset sotamiehet ja te liittolaisemme! Syntyvä tappelu on meille kaikille samassa määrässä yhteinen. Siitä on riippuva jokaiselle pelastus ja isänmaa yhtä paljon meille kuin vihollisillekin, sillä jos me pääsemme voitolle, on meillä tilaisuus nähdä kotikaupunkimme. Ei saa antautua epätoivoon eikä joutua samaan tilaan, kuin nuo kokemattomat ihmiset, jotka, jouduttuansa tappiolle ensimmäisissä taisteluissa, ainaiseksi ovat pelon alaisina, aina luulevat olevansa onnettomuuden alaisina. Vaan muistakaa te täällä läsnäolevat Ateenalaiset, joilla on kokemusta niin monesta sodasta, ja te kaikki liittolaisemme, jotka meidän rinnallamme aina olette sotineet, miten sodan vaiheet ovat odottamattomat, ja eläkää toivossa, että onni on oleva meille suosiollinen, ja varustautukaa taistelemaan teidän omaistenne muodostaman näin lukuisan sotajoukon arvon mukaisesti, jonka täällä näette."

"Mitä hyödyllistä vaan olemme voineet keksiä estääksemme sataman sulkemisesta johtuvaa laivojen tungosta, kuten myöskin vihollisten varustuksia vastaan laivojen kansilta, joilla he meitä viimein vahingoittivat, kaiken tämän olemme me, neuvoteltuamme perämiesten kanssa, nykytarvetta varten panneet toimeen. Sillä suuri joukko nuolenampujia ja keihäänheittäjiä on otettava laivoihin ja joukko niitä, joita emme ennen ole käyttäneet tappelussa merellä, koska he lisäämällä laivojen painoa olisivat olleet esteeksi liikunnoille, on meille nyt oleva hyödyksi, kun meidän on pakko laivoilta taistella kuten maalla. Me olemme keksineet vastustuskeinoja laivoillemme, ja heidän tukevia keulojansa vastaan, joilla he meitä enin vahingoittivat, olemme me hankkineet rautaiset kouran-koukut, jotka tulevat estämään hyökkäävää laivaa palaamasta takaisin, jos vaan miehet tekevät tehtävänsä. Sillä me olemme joutuneet siihen tilaan, että meidän on laivoilla taisteltava maatappelu, ja näyttää hyödyllisemmältä, etteivät omat laivamme voi vetäytyä takaisin, kuten myöskin ettemme salli heidän laivainsa tehdä niin, varsinkin kun maa on vihollinen paitsi sitä pientä aluetta, joka on jalkaväkemme hallussa."

"Kiihoittakoon tämä aate teitä taistelemaan mitä voimakkaimmin, sallimatta syöstä itseänne maihin, älkääkä, laivan törmättyä laivaa vastaan, ennen päästäkö hyökkääjää, ennenkuin olette työntäneet kaikki raskasaseiset viholliselta kannelta. Ja tähän minä kehoitan yhtähyvin raskasaseisia kuin myöskin merimiehiäkin, koska tappelu on tapahtuva suurimmaksi osaksi laivan kannelta, jota paitsi me vielä tähän saakka enimmiten olemme päässeet voitolle maatappelussa. Meriväelle minä erittäin painan mieleen, ettei sillä enää ole syytä olla peloissaan tapahtuneiden onnettomuuksien johdosta, koska heillä nyt on paremmat varustuskeinot kansilla ja useampia laivoja. Teitä, jotka ette ole Ateenalaisia, vaan joita niin kutsutaan, koska käyttämällä meidän murrettamme ja noudattamalla meidän tapojamme olette kunnioitetut kautta koko Hellaan, ja joilla meidän herruudestamme ei ole vähemmän hyötyä kuin itsellämmekään, vaan vielä suurempi etu osallisuudesta siihen, koska teitä meidän alamaisina peljätään eikä tohdita loukata, teitä kehotan miettimään, miten arvokkaasti voisitte säilyttää tätä etua. Koska siis olette ainoat vapaaehtoisesti osalliset valtaamme, ei teidän sovi sitä pettää, kun se nyt on vaarassa, vaan, halveksien Korintolaisia, joita niin usein olette voittaneet, ja Sikeliootteja, joista ei yksikään yrittänyt nousta meitä vastaan, laivastomme vielä kukoistaessa, torjukaa heidät takaisin ja osoittakaa, että heikkoudessakin ja onnettomuuksissa teidän sotataitonne on suurempiarvoinen heidän onnen suomaa väkevyyttänsä."

"Mutta teitä Ateenalaisia muistutan minä vielä kerran, etteivät teidän laivasäiliöihin jättämänne laivat ole näitten vertaisia, ja etteivät sinne jääneet raskasaseiset ole täydessä miehuuden voimassa, vaan että, jos teille sattuisi tappio, tulevat täkäläiset viholliset heti purjehtimaan heidän kimppuunsa, ja että meidän sikäläiset kansalaisemme tulevat olemaan kelvottomia puolustautumaan sekä sikäläisiä että täältä hyökkääviä vihollisia vastaan. Siinä tapauksessa joudutte te täkäläiset Syrakuusalaisten valtaan ja te itse kyllin tiedätte, millä tuumalla olette hyökänneet heitä vastaan, kotimaassa asuvat taas Lakedaimonilaisten alamaisiksi. Kun te siis tämän ainoan taistelun kautta ratkaisette näitten molempien kohtalon, niin jännittäkää, jos jolloinkin, voimanne, ja painakaa mieleenne kaikki kuin yksi mies, että te, astuessanne laivoihin, olette Ateenalaisten koko jalkaväki ja laivat meidän vielä pystyssä oleva kaupunkimme, sekä Ateenan mainehikas nimi, jonka edestä se, joka on toista etevämpi taidossa tahi miehuudessa, ei milloinkaan kohtaa toista tilaisuutta osottaakseen sitä, sekä tuottaakseen hyötyä itselleen ja pelastusta kaikille."

Kehotettuansa sotilaitaan täten, käski Niikias heidän heti astua laivoihin. Gylippokselle ja Syrakuusalaisille kävi selville, kun he näkivät valmistukset, että Ateenalaiset aikoivat ryhtyä laivataisteluun, jonka ohessa heille oli ilmotettu rautaisen kouran heittämisestä. He varustautuivat sentähden sekä muissa suhteissa että tätäkin varten. He peittivät keulat ja suuren osan laivasta nahalla, jotta heitetty rautakoura luiskahtaisi, kun ei löytynyt tartuntapaikkaa. Kun kaikki oli valmiina, rohkaisivat päälliköt sotureita, ja Gylippos puhui seuraavasti:

"Syrakuusalaiset ja liittolaiset! Että tähänastiset toimemme ovat olleet loistavia, ja että syntyvä taistelu tulee olemaan yhtä loistava, sen useimmat teistä hyvin tietävät, sillä muutoin ette niin innokkaasti olisi ottaneet siihen osaa; mutta jos joku löytyy, jolle tämä ei ole kylliksi selvä, niin tahdomme selittää asiaa. Ateenalaisista, jotka ovat tulleet tähän maahan orjuuttaaksensa ensin Sikeliaa, ja onnistuttuansa tässä tuumassaan, sitten Peloponneesosta ja muuta Hellasta, ja jotka jo ovat hankkineet itselleen suurimman vallan sekä entisistä että nykyisistä Helleeneistä, heistä te olette laivatappelussa saaneet voiton, kun he tulivat laivastollaan, jolla he pitivät kaikki vallassaan, ja tulette nytkin aivan epäilemättä pääsemään voitolle. Sillä jos ihminen on joutunut tappiolle siinä, missä hän pitää itseänsä etevänä, niin hän muussakin suhteessa tuntee itsensä heikommaksi, kuin jos hänellä ei olisi itsestään ollut niin suurta ajatusta, ja jos hänen kerskaavaisuutensa toivo joutuu häviölle, niin hän masentuu allekin todellisia voimiaan. Tähän asemaan ovat Ateenalaiset nyt selvästi joutuneet."

"Meidän luonnollinen rohkeutemme, jolla me vielä taitamattomina kävimme vihollisia vastaan, on nyt varmempi, ja koska luottamuksemme on vahvistunut siitä, että olemme väkevimmät, voitettuamme väkevimmät, niin on meidän toivomme entistä lujempi. Ylipäätäänhän tuottaa suurin toivo suurimman innon. Mitä tulee meidän varustuksiemme matkimiseen, niin on meillä kokemus puolellamme ja me kyllä tulemme tekemään tyhjiksi heidän keksimänsä keinot. Mutta koska vihollisten laivojen kansilla vastoin tavallisuutta tulee olemaan paljon raskasaseisia, ja kun laivoihin otetaan keihäänheittäjiä ja niin sanoakseni kaikenlaisia maatoukkia, kuten Arkadialaisia ja heidän kaltaisiansa, jotka eivät edes ymmärrä, miten on istuttava heittäessään keihästään, miten eivät he, liikkuessaan eri tavalla, häiritsisi sekä laivoja että toisiaan? Eikä heitä liioin tule auttamaan laivojen paljous, jos joku teistä pelkää, kun meillä ei ole niin monta laivaa, kuin heillä; sillä ahtailla vesillä on suuri joukko laivoja kömpelöitä toimittamaan tehtävänsä, mutta sitä vastoin on meidän varustuskeinoillamme helpompi niitä vahingottaa. Ja kuulkaa nyt, mitä me varmasti tiedämme: koska onnettomuudet vihollisiamme ovat niin kovasti kohdanneet, ja koska neuvottomuus heidät on pakottanut epätoivoon, niin he, luottamatta enää varustuksiinsa, vaan enemmän onnen oikkuun, ovat päättäneet heittäytyä vaaraan pelastaaksensa itseään, miten vain voivat, purjehtiaksensa pois, jos voivat murtautua laivojemme lävitse, mutta muuten maitse vetäytyäkseen pois, koska he eivät voi joutua nykyistä kurjempaan tilaan."

"Käykäämme siis innolla verivihollisiemme kimppuun, jotka jo ovat joutuneet tuonkaltaiseen epäjärjestykseen, ja joita onni jo on tykkänään hyljännyt, ja ajatelkaamme samalla olevan mitä oikeudenmukaisinta tyhjentää koko vihamme sappi vihollisia vastaan kostaaksemme hyökkääville vihollisille, ja samalla torjua viholliset, mikä sananlaskun mukaan on suloisinta maailmassa. Vihollisina ja vieläpä verivihollisina, kuten kaikki tiedätte, ovat nuo tulleet maatamme orjuuttamaan, ja jos se heiltä olisi onnistunut, olisivat he määränneet miehille hirveimmän, naisille ja lapsille kunnottoman ja koko kaupungille häpeällisimmän kohtalon. Senpä tähden ei sovi kenenkään olla heikko, eikä liioin sovi pitää voittona, jos he vaaratta poistuvat, sillä sen he kumminkin tekevät, jos pääsevät voitollekin. Mutta jos me, päästyämme päätöksemme perille, rankaisemme heitä ansionsa mukaisesti ja hankimme koko Sikelialle sen jo ennen nauttiman vapauden vakavammaksi, niin on taistelumme kunniarikas. Vaaroista ovat ne harvinaisimmat, jotka onnistumatta tuottavat vähimmän vahinkoa, mutta onnistuttuansa enimmän etua."

Kun Syrakuusalaisten päälliköt ja Gylippos näin olivat rohkaisseet soturiansa, miehittivät he viipymättä laivansa, koska huomasivat Ateenalaistenkin tekevän sen. Hädissään vallitsevien olojen takia, ja nähden kuinka suuri ja läheinen vaara oli, koska viholliset jo olivat hyökkäämäisillään ja koska, niinkuin suurissa taisteluissa käy, ei arvellut kaikkien olevan kunnossa, kuten myöskin ettei hän ollut kylliksi selittänyt asioita, kutsui Niikias trieerarkit uudestaan yksitellen luokseen ja pyysi heitä isiensä, omassa ja heimojensa nimessä säilyttämään omaa kunniaansa sekä varoa itseään himmentämästä isiensä kuntoa ja tuota niin vapaata isänmaataan ja siellä vallitsevaa vapaamielistä elämää. Paljoa muutakin hän lausui, kuten ihmisillä semmoisessa tilassa on tapana, katsomatta siihen, kuuluisiko se vanhoilta loruilta, vedoten vaimoihin, lapsiin ja isänmaan jumaliin, mutta jota hetken pelästyksessä arvelee hyödylliseksi. Kun hän nyt mielestään oli lausunut tärkeimmät kohdat, jos kohtakaan ei kylliksi, niin hän vei jalkaväen rannalle ja asetti sen niin leveästi, kuin mahdollista, herättääksensä sillä suurempaa luottamusta laivaväessä. Deemostenees, Menandros ja Eytydeemos astuivat Ateenalaisten päällikköinä laivoihin ja lähtivät heti leiristään purjehtimaan sataman sulkua vastaan, koettaakseen murtautua ulos satamasta ja purjehtiakseen väljille vesille ahtaan aukon läpi.

Syrakuusalaiset ja heidän liittolaisensa, jotka jo olivat purjehtineet ulos yhtä suurella laivastolla, kuin entisessäkin taistelussa, vartioivat osalla näistä aukon, ja purjehtivat ympäri koko satamaa, jotta kaikkialta yht'aikaa hyökkäisivät Ateenalaisten kimppuun, jalkaväen heitä myöskin auttaessa, missä vain laivat laskisivat rantaan. Syrakuusalaisten laivastoa johtivat Sikanos ja Agatarkos, jotka kumpikin johtivat siipiään; Korintolaiset, Pyteen johtajana, muodostivat keskustan. Kun Ateenalaiset olivat ehtineet sululle, vallottivat he ensi rynnäköllä siihen asetetut laivat ja koettivat särkeä sulut. Mutta kun Syrakuusalaiset ja liittolaiset kaikkialta hyökkäsivät esiin, niin laivataistelua ei käyty ainoastaan sululla, vaan pitkin koko satamaa, ja tämä oli sekä ankara että edellisiä tulisempi. Sillä merimiehet osottivat suurta intoa, kun käskettiin purjehtia hyökkäykseen, ja perämiehet suurta taitavuutta ja kilpailua keskenään. Soturit taas harrastivat, etteivät tappelussa kannella laivojen yhteen törmätessä jäisi muista takapajulle. Jokainen koki itselleen uskotussa toimessa näyttäytyä etevimpänä. Kun nyt näin suuri joukko laivoja ahtailla vesillä sattui yhteen, sillä laivoja oli lähes 200 kaikkiaan, ja ne liikkuivat mitä pienimmällä alalla, niin hyökkäykset olivat harvat, kun ei ollut tilaisuutta peräytymiseen eikä liioin murtautumiseen vihollisten rivien läpi, vaan enimmiten tapahtui satunnaiset yhteentörmäykset laivojen kesken joko paetessa tai toisen laivan päälle purjehtiessa. Laivan lähestyessä heittivät kannella olevat vihollisia keihäillä, nuolilla ja kivillä, mutta kun laivat sattuivat yhteen, koettivat soturit taistellen päästä toistensa laivaan. Sattuipa usein niinkin, että ahtauden takia hyökkäävään laivaan hyökättiin, joten kaksi tahi useampaakin laivaa yhden ympärillä tarttui yhteen, ja perämiesten täytyi sekä välttää muita että useammalle päin tarkastaen koettaa saada tilaisuutta hyökkäykseen. Näiden lukuisten laivojen yhteen törmäyksestä syntynyt kauhea jyrinä aiheutti pelästystä ja teki mahdottomaksi kuulla sotapäälliköiden käskyjä. Kovat olivat kummankin puolueen soutupäälliköiden kehoitukset ja huudot ammatin johdosta ja keskinäisen kilvoituksen takia Ateenalaisille murtamalla vihollisten rivit innolla koettaa pelastua isänmaahan nyt jos milloinkaan; Syrakuusalaisille taas ja liittolaisille, että olisi kunniakasta estää vihollisia pakenemasta, ja että jokainen siten voittorikkaasti lisäisi isänmaansa kunniaa. Ja päälliköt kummaltakin puolelta, jos näkivät jonkun pakotta kääntävän keulansa pakosalle, huusivat tuon trieerarkin nimeltään, kysyen, Ateenalaiset, peräytyivätkö he sen tähden, että pitivät tuon vihollisimman maan turvallisempana, kuin suurella vaivalla valloitetun meren, Syrakuusalaiset taas, pakenivatko he noita pakenevia, joitten he tiesivät innokkaasti kaikin tavoin koettavan päästä pakoon.

Laivatappelun ollessa ratkaisematonna, oli kumpaistenkin rannalla seisova jalkaväki suuressa tuskassa ja mielenjännityksessä, maan asukkaat hartaasti toivoen saavuttavansa suurempaa kunniata, hyökkääjät peläten, että joutuisivat vielä kurjempaan tilaan, kuin heidän nykyinen pulansa oli. Sillä kun Ateenalaisten kohtalo tykkänään riippui laivoista, niin heidän pelkonsa tulevaisuuden suhteen oli suurempi kuin milloinkaan, ja koska he katselivat taistelua eri paikoista, kuvastui heille laivatappelukin eri lailla. Kun he näkivät ainoastaan pienen alan, eivätkä kaikki siis samasta paikasta, niin ne, jotka näkivät omaistensa olevan voitolla, rohkaistuivat ja kääntyivät rukouksilla jumalien puoleen, etteivät riistäisi heiltä pelastusta; mutta ne, jotka huomasivat tappion, vaikeroivat kovilla huudoilla, ja tekojen katsominen herätti heidän mielessään enemmän tuskaa, kuin taistelevissa. Ne, jotka taas näkivät taistelun horjuvan, koska sotajoukot olivat niin lähellä toisiaan, olivat suurimmassa tuskassa ja osottivat ruumiinliikkeillään sielunsa pelon; sillä pako ja perikato riippuivat vallan vähästä. Tässä Ateenalaisten sotaväessä oli, kun tappelu vielä oli ratkaisematon, yht'aikaa kuultavissa voittajien ja voitettujen huutoja ja valituksia, ylipäätään kaikkia, mitä suuressa vaarassa olevassa sotajoukossa voi kuulla.

Sama oli laivoilla asema, kunnes Syrakuusalaiset ja heidän liittolaisensa, taistelun jo kestettyä kauan aikaa, loistavalla hyökkäyksellä pakottivat Ateenalaiset peräytymään ja kaikuvilla huudoilla ja kehoituksilla ajoivat heidät rannalle. Silloin kaikki merisotilaat, jotka eivät jo merellä joutuneet vihollisten käsiin, mikä mitenkin, syöksyivät leiriin. Mutta jalkaväki ei nyt enää yksitellen, vaan kaikki yhdestä suusta valittivat ja huokailivat huolissaan onnettomasta tapahtumasta, toiset rientäen laivoille apuun, toiset vartioimaan hallussaan vielä olevaa muurin jäännöstä, mutta useimmat jo etsivät, missä voisivat pelastaa omaa itseään. Näin suurta onnettomuutta Ateenalaiset eivät milloinkaan ennen olleet kärsineet. Heitä kohtasi nyt sama kohtalo, kuin he Pyloksessa olivat saaneet aikaan. Sillä Lakedaimonilaisten menetettyä laivansa, olivat miehetkin saarella hukassa, ja nyt ei ollut Ateenalaisilla enää toivoa pelastua maitse, ellei jotakin odottamatonta tapahtuisi.

Tässä tulisessa tappelussa, jossa molemmin puolin hukkui suuri paljous sekä laivoja että ihmisiä, pääsivät Syrakuusalaiset ja liittolaiset voitolle, jonka jälkeen he, koottuansa kaatuneensa ja laivahylyt, purjehtivat kaupunkiin ja pystyttivät voitonmerkin. Mutta Ateenalaiset eivät ensinkään, heitä kohdanneen suuren onnettomuuden takia, huolineet pyytää kaatuneitaan ja laivahylkyjään, vaan aikoivat heti yön kestäessä vetäytyä pois. Deemostenees kyllä ehdotti Niikiaalle, että jälelle jääneillä laivoillansa koettaisivat, jos mahdollista, aamun koittaessa väkisten purjehtia ulos satamasta, koska heillä, väitti hän, oli useampia kelvollisia laivoja, kuin vihollisilla: Ateenalaisilla oli vielä jälellä lähes 60 laivaa, vihollisilla vähemmän, kuin 50. Kun he, Niikiaan suostuttua tähän tuumaan, tahtoivat miehittää laivoja, niin heidän merimiehensä eivät suostuneet astumaan laivoihin, koska olivat niin peloissaan tapahtuneesta tappiosta, etteivät enää luulleet pääsevänsä voitolle. Kaikki olivat sitä mieltä, että oli palattava maitse.

Koska Hermokratees aavisti heidän aikeensa ja piti vaarallisena, jos täten suuri sotajoukko kulkisi pitkin maata ja asetuttuansa johonkin Sikeliassa ehkä uudistaisi sodan heitä vastaan, niin hän vallanpitäjille selitti, ettei pitäisi sallia Ateenalaisten paeta yöllä, ja tämän hän sanoi vakuutuksensa mukaan, vaan että kaikkien Syrakuusalaisten ja liittolaisten olisi lähdettävä heiltä sulkemaan tiet ja ennen heitä ottamaan haltuunsa vuoren solat. Tähän hänen tuumaansa suostuivat vallanpitäjät yksimielisesti arvellen, että olisi toimittava hänen neuvojensa mukaan. Mutta koska ihmiset iloissaan lepäsivät tämän suuren laivataistelun johdosta, varsinkin kun oli juhlat, sillä sille päivälle sattuivat Heerakleen uhrit, ei luultu heidän helposti tottelevan. Iloissaan voitosta olivat nimittäin useimmat juhliessaan kääntyneet juominkiin, ja arveltiin heidän mieluummin olevan taipuisina kaikkeen muuhun, kuin ase kädessä ryntäämään hyökkäykseen. Mutta kun vallanpitäjäin neuvoteltua tuuma näytti mahdottomalta, ja kun Hermokratees heitä ei tähän voinut taivuttaa, niin hän vihollisia vastaan keksi seuraavan keinon. Koska hän pelkäsi, että Ateenalaiset yöllä kaikessa hiljaisuudessa ehtisivät päästä vaikeimpien solien läpi, niin lähetti hän, kun alkoi pimetä, muutamia ratsumiehistään Ateenalaisten leirille. Nämät ratsastivat niin lähelle leiriä, että heitä taisi kuulla, ja ollen muka Atenalaisten ystäviä, sillä muutamat kaupunkilaisista olivat Niikiaan kätyreitä, kutsuivat he moniaita heistä nimeltä ja pyysivät heitä sanomaan Niikiaalle, ettei hän yöllä veisi sotajoukkoaan pois, koska Syrakuusalaiset vartioivat heitä, vaan rauhassa valmistautuisi ja päivällä peräytyisi. Ilmotettuansa tämän, lähtivät he pois ja kuulijat ilmoittivat sen Ateenalaisten päälliköille.

Koska he eivät ensinkään aavistaneet mitään petosta, viipyivät sanoman johdosta yön liikkumatta, ja koska eivät heti lähteneet liikkeelle, päättivät he viipyä seuraavankin päivän, jotta soturit voisivat varustaa mukaan välttämättömät tavarat ja jättäen kaikki muut jälkeensä, ottaa mukaansa sen, mikä oli tarpeeseen ruumiille ja ylläpitämiseen, sekä sitten lähteä liikkeelle. Mutta Syrakuusalaiset ja Gylippos kiiruhtivat jalkaväellä vartioimaan teitä maassa, joita myöten Ateenalaisten arveltiin pakenevan, ja virtojen ja jokien ylikäytäviä, asettuen, missä sopivin oli, estääkseen vihollista sotajoukkoa. He purjehtivat niinikään laivoillaan ja vetivät Ateenalaisten laivat rannalta. Osan näistä polttivat he, kuten Ateenalaiset itse jo olivat aikoneet tehdä, mutta muut sitoivat he kenenkään estämättä laivoihinsa kiinni ja veivät ne siten kaupunkiin.

Tämän jälkeen, kun Niikiaan ja Deemosteneen mielestä oli kylliksi varustettu, lähdettiin liikkeelle kolmantena päivänä laivataistelun tapahduttua. Hirveitä eivät olleet ainoastaan tapahtumat yksistään, kun he poistuivat menetettyänsä kaikki laivansa, ja kun suurien toiveiden asemesta he itse ja kaupunkinsa olivat joutuneet vaaranalaisiksi, vaan myöskin leiristä lähtiessä sattui tapauksia, jotka jokaisen oli tuskallista nähdä ja tuntea. Sillä kun näki hautaamattomien ruumiitten joukossa sukulaisten makaavan, niin tuli pelon lisäksi murheen tunne, ja elävinä jätettävät haavotetut ja heikot herättivät lähtevissä vielä paljoa enemmän katkeruutta, kuin kuolleet. Nämät ahdistivat heitä rukouksilla ja valituksilla, pyytäen ottamaan heidät mukaansa, täten saattaen lähtevät neuvottomuuteen; ja jos näkivät jonkun ystävistään tahi sukulaisistaan, niin huusivat he häntä nimeltä. He tarttuivat kiinni lähtevien telttatoveriensa vaatteisiin ja seurasivat näitä niin kauas, kuin jaksoivat, ja kun ruumiin voimat heiltä puuttuivat, niin he jääden huusivat lähtevien jälkeen runsaasti rukouksia, kirouksia ja vaikeroimisia, niin että soturit menehtyivät itkuun, ja että joutuivat semmoiseen epätoivoon, että lähteminen ei ollut helppo, vaikkakin vihollisesta maasta, ja vaikka jo olivat kärsineet enemmän, kuin kyynelillä voi kuvailla, tietämättä mitä vielä oli kärsittävänä. He häpesivät ja halveksivat itseään. He lähtivät ikäänkuin piiritetystä pakenevasta kaupungista, eikä suinkaan pienestä: heitäkään ei ollut vähemmän, kuin yhteensä 40,000 miestä. Näistä kantoivat sekä kaikki muut, mitä kukin tarvitsi, että raskasaseiset ja ratsumiehet sitä paitsi vasten tavallisuutta itse ruoka-aineensa aseitten alla, toiset palvelijoiden puutteesta, toiset epäluottamuksesta; sillä jo ennen oli noita suuri joukko paennut, ja nyt vielä useammat. Eikä heillä ollut ruokaakaan kyllin, sillä sitä ei enää löytynyt leirissä. Ei muukaan kurjuus enemmän, kuin onnettomuuksien yhtäläisyys, mikä tavallisesti useiden osallisuudesta tuottaa lievennystä, vallitsevissa oloissa tuntunut lievennykseltä, varsinkin kun semmoisesta loistavasta ja kerskaavasta alusta lopulta olivat joutuneet tämänkaltaiseen häviöön. Sillä suurempi kohtalon eroavaisuus ei ole kohdannut mitään Helleeniläistä sotajoukkoa, kuin tätä, joka oli lähtenyt muita orjuuttamaan, mutta jonka nyt oli pakko paeta pelosta, että itse tulisi kärsimään samaa, ja joka, purjehdittuansa onnentoivotuksien ja sotalaulujen kaikuessa, nyt kiiruhti pois herjaavien soimaushuutojen seuraamana, jalkaisin eikä enää laivoilla, luottaen enemmän raskasaseisiin, kuin laivastoon. Tämä kaikki näytti heistä kuitenkin lievemmältä, kuin heitä vielä uhkaavien vaarojen suuruus.

Kun Niikias näki sotajoukkonsa joutuneen suureen alakuloisuuteen, niin kulki hän pitkin rivejä, rohkaisten ja lohduttaen heitä niin paljon, kuin vallitsevien olojen mukaan oli mahdollista, korottaen äänensä, jota edemmäs tuli, jotta se kuuluisi mitä useimmille:

"Ateenalaiset ja liittolaisemme! Nykyisissäkin oloissa on toivo säilytettävä, sillä moni on pelastunut vaikeammistakin vaaroista, kuin meidän. Älkää liioin soimatko itseänne niiden ansaitsemattomien onnettomuuksien johdosta, joihin olette joutuneet. Sillä minäkin, vaikken suinkaan terveyteni puolesta ole ketään teistä parempi, näettehän, miten tauti minua rasittaa, ja vaikka en onnenikaan puolesta yksityisessä elämässä enemmän, kuin muutenkaan, ole viimeisiä, minäkin olen nyt samassa vaarassa, kuin halvin teistä. Ja kuitenkin olen minä aina koettanut noudattaa jumalien sääntöjä, ja olen niinikään ihmisiä kohtaan harjottanut oikeutta ja kohtuutta. Senpä tähden minulla onkin vakava tulevaisuuden toivo, eivätkä onnettomuudet liioin minua peloita. Ehkäpä kohta lievenevätkin olomme. Sillä kylliksi kauan on jo onni seurannut vihollisia, ja joskin joku jumala meitä vihaisi tämän sotaretkemme takia, niin olemme jo riittävästi rangaistut. Ovathan muutkin hyökänneet toisia vastaan, kärsimättä ylimääräisesti siitä, että tekivät jotain inhimillistä. Meilläkin siis on toivo saavamme lievennystä jumalilta, sillä heidän puoleltansa olemme mieluummin ansainneet surkuttelemista, kuin vihaa. Kun näette itsenne kulkevan kuten ainakin raskasaseiset ja noin lukuisina hyvässä järjestyksessä, niin huomatkaa, että muodostatte valtion, mihin vain asetutte, ja ettei mikään muu Sikelian kaupungeista kykene teidän kimppuunne käymään, eikä teitä karkoittamaan sieltä, mihin olette pysähtyneet. Pitäkää huolta kulkueen turvallisuudesta ja järjestyksestä; älköönkä kukaan pitäkö vallotettua taistelukenttää muuna, kuin isänmaanansa ja linnoituksenansa. Kiiruusti on meidän matkustettava yöt päivät, sillä muonaa on meillä vähän, ja jos me saavumme Sikelioottain ystävälliseen maahan, jotkahan peläten Syrakuusalaisia ovat meille uskollisia, niin voitte pitää itseänne pelastettuina. Heitä on jo käsketty kohtaamaan meitä, tuoden mukanaan lisää ruokaa. Sanalla sanoen: tietäkää siis, sotatoverini, että teidän on esiinnyttävä kunnon miehinä, koska ei löydy pelastuspaikkaa läheisyydessä, jos olette miehuuttomia; mutta jos nyt pääsette vihollisten käsistä, niin te muut saatte nähdä, mitä hartaimmin toivotte, ja te Ateenalaiset saatatte uuteen voimaan kaupunkinne nykyjään horjuvan suuren vallan. Sillä miehet muodostavat kaupungin, eivät tyhjät muurit eivätkä laivat".

Täten rohkaisten kulki Niikias pitkin soturien rivejä ja jos hän vaan näki heidän jossakin kulkevan hajallaan tahi järjestyksettä, niin hän kokosi ja järjesti heidät. Deemosteneeskin koetti samaten rohkaista miehiään. Sotajoukko muodosti neliön, jonka etunenässä kulki Niikiaan joukko, ja sitten seurasi Deemosteneen osasto; raskasaseiset ympäröivät kuormaston ja aseettoman joukon. Kun he ehtivät Anapos virran ylikäyntipaikalle, tapasivat he sinne asetetuita Syrakuusalaisia ja liittolaisia, jotka he pakottivat pakenemaan, ja vallottivat tien. Mutta Syrakuusalaiset ratsumiehet ahdistivat heitä alituisilla hyökkäyksillään, ja kevytaseiset heittelivät heitä keihäillä. Kuljettuansa sinä päivänä 40 stadiota, viettivät he yönsä erään kummun rinteillä. Seuraavana päivänä lähtivät he aikaisin aamulla liikkeelle ja ehtivät 20 stadionin paikoille. Sitte he astuivat alas tasangolle ja leiriytyivät sinne, aikeissa ottaa taloista jotakin syötävää (sillä paikalla löytyi asujia) kuten myöskin vettä matkalleen, koska monta stadiota heidän matkallaan eteenpäin ei sitä riittävästi löytynyt. Mutta Syrakuusalaiset saapuivat samalla ja sulkivat tien heiltä. Tie kulki yli Akraion Lepas nimisen korkean kukkulan, jonka kumpaisellakin puolella oli jyrkät rotkot. Kun Ateenalaiset seuraavana päivänä aikoivat kulkea eteenpäin, niin Syrakuusalaiset ja liittolaisten ratsumiehet ja keihäänheittäjät, joita oli suuri paljous, estivät heitä tästä, heittäen heitä keihäillä ja ahdistaen heitä ratsuhyökkäyksillään. Kotvan aikaa taistelivat Ateenalaiset, mutta peräytyivät vihdoin leiriinsä takaisin. Ruokavaroja ei enää ollut kylliksi, kuten tähän saakka, koska vihollisilta ratsumiehiltä eivät uskaltaneet lähteä niitä hakemaan.

Aikaisin aamulla lähtivät he jälleen liikkeelle ja murtautuivat aina linnotetulle kukkulalle, mutta siellä seisoi heidän edessään yläpuolella linnotusta vihollinen jalkaväki järjestettynä monen miehen syvyyteen, sillä paikka oli ahdas. Ateenalaiset ryntäsivät linnotusta vastaan, mutta kun lukuisat viholliset heitä heittelivät jyrkältä kukkulalta aseillansa, sillä ylhäältähän oli helppo osata vastustajiin, niin he eivät kyenneet murtautumaan heidän lävitsensä, vaan palasivat leiriinsä ja pysyivät paikallaan. Sattuipa iskemään tulta ja samalla satamaan rajusti, kuten ainakin tähän vuodenaikaan syyskesällä. Tästä nolostuivat Ateenalaiset vielä suuremmin, arvellen tämän kaiken tapahtuvan heidän turmioksensa. Heidän pysyessään hyökkäämättä, lähettivät Gylippos ja Syrakuusalaiset osan sotaväestään heidän taatse sulkemaan tien, jota myöten he olivat kulkeneet, ja Ateenalaisetkin lähettivät niinikään osaston väestään estämään heitä tästä. Nyt vetäytyi Ateenalaisten koko sotaväki alas tasangolle ja vietti siellä yönsä. Seuraavana päivänä pyrkivät he eteenpäin, mutta Syrakuusalaiset hyökkäsivät heidän kimppuunsa kaikkialta yltympäri, haavoittaen suuren paljouden heistä. Jos Ateenalaiset hyökkäsivät, peräytyivät viholliset, mutta jos he peräytyivät, hyökkäsivät nämät esiin ja ahdistivat varsinkin jälkimmäisiä, jotta he vastustajien paetessa pienissä osastoissa pelottaisivat koko sotajoukon. Kotvan aikaa kestivät Ateenalaiset tätä taistelutapaa, mutta vihdoin pysähtyivät he tasangolle päästyänsä viisi, kuusi stadiota eteenpäin. Myöskin Syrakuusalaiset vetäytyivät heistä pois leiriinsä.

Koska sotaväki oli kurjassa tilassa muonavarojen puutteen johdosta, ja kun suuri joukko vihollisten tiheiden hyökkäyksien kautta oli haavoitettu, niin päättivät Niikias ja Deemostenees yöllä sytyttää mitä useimpia tulia ja viedä sotajoukon rannalle, ei kuitenkaan samaa tietä, jota he olivat aikoneet, vaan päinvastaista, kuin se, jota Syrakuusalaiset vartioivat. Tämä tie ei lopulta johtanut sotajoukkoa Katanaan, vaan toiseen osaan Sikeliasta: Kamarinaan ja Gelaan sekä muihin siellä sijaitseviin Helleeniläisiin ja barbarilaisiin kaupunkeihin. He sytyttivät siis monta tulta ja lähtivät yöllä liikkeelle. Mutta heidät valtasi pelko ja kauhistus, kuten tavallista on sotajoukoissa, enin suuremmissa, varsinkin heidän matkustaessaan yöllä vihollisen maan halki ja niin lähellä vihollisia, josta johtui häiriötä. Niikiaan joukko, joka kulki etupäässä, pysyi kuitenkin koossa ja ehti paljon edelle toisia, mutta Deemosteneen johtamasta väestä hajosi enemmän, kuin puolet, ja joutui epäjärjestykseen. Aamun valjetessa saapuivat he kuitenkin rantaan, josta he kulkivat niin kutsuttua Eloorinalaista tietä myöten, aikoen, kun saapuisivat Kakypares joelle, pitkin tätä jokea kulkea halki sisämaan. He toivoivat myöskin siellä kohtaavansa Sikelioottoja, joille oli lähetetty sana. Mutta kun ehtivät joelle, kohtasivat he täälläkin Syrakuusalaisen vartioväen, joka linnotuksella ja paaluilla heiltä sulki tien. Murtauduttuansa heidän lävitsensä, kulkivat he toiselle Erineos nimiselle joelle, sillä tähän heidät tienoppaat olivat johtaneet.

Kun Syrakuusalaiset ja liittolaiset päivän noustua huomasivat Ateenalaisten poistuneen, niin useimmat syyttivät Gylipposta, että hän muka oli tahallaan päästänyt Ateenalaiset pakosalle. Koska ei ollut vaikeata tietää, mihin he olivat lähteneet, niin ajoivat Syrakuusalaiset heitä viipymättä takaa ja saavuttivat heidät murkinan aikeissa. Kun he saavuttivat Deemosteneen johtaman osaston, joka kulki viimeisenä hitaammin ja epäjärjestyksessä, koska se yöllä oli joutunut pelästykseen, niin he välittömästi hyökkäsivät Ateenalaisten kimppuun ja taistelu alkoi, jossa Syrakuusalaiset helposti ympäröivät heidät, koska olivat muista erillään, ja ajoivat heidät kokoon. Niikiaan sotaväki oli jo ehtinyt 50 stadiota heistä edelle, sillä hän kulki nopeasti, arvellen ettei vapaaehtoisesta viipymisestä tämmöisessä asemassa eikä taistelusta olisi pelastusta, vaan että oli kiirehdittävä pakoon mitä nopeimmin, antautuen taisteluun ainoastaan pakosta. Mutta Deemostenees oli kovassa pulassa, koska viholliset häntä jälkimmäisenä ensin ahdistivat, ja kun hän huomasi, että viholliset häntä ajoivat takaa, niin ei hän enää sanottavasti jatkanut kulkuaan, vaan asettui vastarintaan, kunnes viholliset aikaa voittaen ympäröivät hänet, jolloin hän joukkoineen joutui suureen hämminkiin. Sillä he olivat suljetut muurin ympäröimään paikkaan, jonka kumpaisellakin puolella kulki tiet, ja jossa kasvoi joukko öljypuita, joiden välistä heitä kaikilta puolin aseilla heiteltiin. Syrakuusalaiset käyttivät tämmöisiä hyökkäyksiä, eikä järjestettyä taistelua, syystä, etteivät huolineet heittäytyä vaaraan epätoivoon joutuneita ihmisiä vastaan, mikä olisi ollut Ateenalaisille enemmän edullista, kuin heille itselleen. Myöskin oli heillä sääli omaa väkeään, koska he kuitenkin olivat varmat voitosta, ja koska he myöskin tällaisella taistelutavallaan tiesivät saavansa heidät voitettuina käsiinsä.

Kun Syrakuusalaiset koko päivän olivat heitelleet Ateenalaisia ja heidän liittolaisiansa aseillaan, ja kun näkivät näiden haavoitetun ja muutenkin joutuneen kurjaan tilaan, lähettivät Gylippos ja Syrakuusalaiset liittolaisineen ensin sanan, että niitten saarelaisten, jotka niin halusivat, vapaaehtoisesti sallittaisiin yhtyä heihin, jota tarjousta noudattivatkin muutamat harvat kaupungit. Myöhemmin tehtiin Deemosteneen kanssa sopimus myöskin kaikista muista sotureista, jolloin määrättiin, että jättäisivät aseensa ja ettei ketään kohtaisi kuolema väkivallan, kahlehtimisen tahi ruuan puutteellisuuden kautta, joilla ehdoilla kaikkiaan 6,000 soturia antautui vihollisille. Omistamansa hopean heittivät he kaikki tyyni nurin käännettyihin kilpiin ja täyttivät täten neljä kilpeä. Vangitut vietiin heti kaupunkiin. Niikias joukkoineen saapui sinä päivänä Erineos nimiselle joelle, jonka yli kuljettuansa hän sotaväkineen leiriytyi eräälle kukkulalle.

Kun Syrakuusalaiset seuraavana päivänä saavuttivat hänet, ilmoittivat he hänelle, että Deemosteneen sotaväki oli antautunut, ja kehottivat häntä tekemään samaten. Mutta koska hän ei heitä uskonut, sallivat he hänen lähettää ratsumiehen tiedustelemaan. Kun tämä palattuansa ilmotti heidän antautuneen, niin lähetti Niikias airuen kautta sanan Gylippokselle ja Syrakuusalaisille, että hän oli valmis Ateenalaisten puolesta suostumaan seuraavaan sopimukseen: Ateenalaiset korvaisivat Syrakuusalaisille kaikki heidän kärsimät sotakustannuksensa, jota vastoin Syrakuusalaiset päästäisivät hänen johtamat soturinsa lähtemään. Kunnes sotakulungit olivat maksetut, annettaisiin heille panttivangeiksi Ateenalaisia miehiä, yksi talenttia kohti. Gylippos yhtävähän kuin Syrakuusalaisetkaan suostuivat näihin ehtoihin, vaan hyökkäsivät Ateenalaisten kimppuun ja ampuivat heitä myöhään illalla kaikkialta. Ateenalaisten tila oli kurja muonan ja kaiken muun puutteesta. Kuitenkin päättivät he, odottaen yön hiljaisuutta, jatkaa matkaansa ja tarttuivat taas aseisiin. Tämän huomattuaan Syrakuusalaiset kaiuttivat sotahuutonsa. Ymmärtäen, että heidän hankkeensa oli tullut ilmi, heittivät Ateenalaiset taas aseensa, paitsi 300 miestä, jotka murtautuivat vihollisten vartioväen läpi ja yön peitossa lähtivät mihin mikin pääsi.

Niikias koetti päivän noustua viedä sotaväkensä edemmäs, mutta Syrakuusalaiset ja liittolaiset yhä vaan ahdistivat heitä samaten, ampuen heitä nuolilla ja keihäillä. Ateenalaiset kiiruhtivat päästäkseen Assinaros virralle, kaikkialta lukuisten ratsumiesten ja muun sotajoukon ahdistamina. He arvelivat olonsa paranevan, jos pääsisivät yli tämän joen, johon heitä houkutteli sekä yleinen kurjuus että kova jano. Saapuessaan sinne, heittäytyivät he jokeen ilman mitään järjestystä, jokainen koettaen ensimmäisenä päästä yli, ja viholliset tekivät hyökkäyksillään ylikäynnin vaikeaksi. Sillä pakotettuina kulkemaan joukossa, lankesivat Ateenalaiset toistensa päälle ja tallasivat toisiansa maahan sekä saivat surmansa kompastuen keihäisiinsä ja sotapukuihinsa, toiset heti, toiset vierien alas virtaa myöten. Syrakuusalaiset seisoivat joen toisella rannalla, ja kun tämä oli jyrkkä, niin ampuivat he ylhäältä vihollisia, jotka suuremmaksi osaksi janoissaan virran kuperassa uomassa saattoivat toisiaan hämminkiin. Peloponneesolaiset astuivat alas jokeenkin ja surmasivat miekalla heitä. Vesi pilaantui heti, mutta kuitenkin juotiin sitä, vaikka mudan ja veren tahraamana.

Kun jo suuri joukko ruumiita makasi päälletysten joessa, ja kun toiset sotamiehistä hukkuivat jokeen, toiset, jos pääsivätkin vähän matkaa pakoon, joutuivat ratsumiesten surmattaviksi, niin Niikias vihdoin antautui Gylippokselle, koska hän enemmin luotti häneen, kuin Syrakuusalaisiin. Hän pyysi Gylipposta ja Lakedaimonilaisia menettelemään häntä kohtaan mielin määrin, mutta lakkaamaan surmaamasta muita sotureita. Gylippos käski silloin ottaa viholliset elävältä vangeiksi ja eloon jääneet, jotka eivät päässeet pakoon, ja näitä kyllä oli monta, vietiin kokoon. Niitä 300, jotka murtautuivat läpi vartioväen, lähetettiin ajamaan takaa ja he saatiinkin kiinni. Valtion vangeiksi joutuneiden luku ei ollut suuri, koska yksityiset heitä keinottelivat itselleen ja koko Sikelia oli täynnä niitä, jotka eivät, kuten Deemosteneen sotilaat, olleet antautuneet sopimuksen johdosta. Suuri oli kaatuneidenkin joukko, sillä tämä miestappo oli suurin tässä Sikelian sodassa. Myöskin matkalla tapahtuneissa lukuisissa tappeluissa kaatui suuri paljous. Useat karkasivat kuitenkin, toiset heti, toiset myöhemmin, palveltuansa orjina. Näitten turvapaikaksi tuli Katana.

Syrakuusalaiset ja liittolaiset palasivat kaupunkiin, otettuansa mahdollisimman paljon vankeja ja saalista. Kaikki muut Ateenalaiset ja heidän liittolaisensa, jotka he saivat haltuunsa, viettivät he kivenlouhimoihin, koska arvelivat niitten olevan varmimpina säilytyspaikkoina, mutta Niikiaan ja Deemosteneen surmasivat he vasten Gylippoksen tahtoa. Sillä Gylippos katsoi itselleen loistavaksi voitonkunniaksi, jos hän muitten seurassa olisi voinut tuoda Lakedaimoniin vastustajien päälliköt. Sattuipa toinen heistä, Deemostenees, olemaan Lakedaimonilaisten enin vihaama mies saarella ja Pyloksessa tapahtuneiden seikkojen takia; toinen taas oli saman tähden enin suosittu. Sillä Niikias oli innokkaasti koettanut saada Ateenalaisia tekemään sopimuksen saarella olevien Lakedaimonilaisten miesten vapauttamisesta. Tämän johdosta suosivat häntä Lakedaimonilaiset, eikä tämä ollut pienin aihe hänen luottamukseensa Gylippokseen ja antautumiseensa hänelle. Mutta muutamat Syrakuusalaisista, kuten huhutaan, peläten, että hän rangaistuksen tuskissa ilmaisisi, että he olivat olleet hänen kätyrinsä, joten hän tuottaisi heille ikävyyksiä, vaativat, että hän mestattaisiin; toiset taas, etupäässä Korintolaiset, peläten, että hän rikas kun oli, lahjoilla saisi vartijat päästämään hänet karkuun, ja että jälleen hänen puoleltansa syntyisi vehkeitä, yllyttivät liittolaisia surmaamaan hänet. Hän siis sai surmansa tämänkaltaisista syistä, hän, joka kaikista Helleeneistä, aikalaisistani, vähin olisi ansainnut joutua tähän onnettomuuteen, koska hän kaiken elämänsä ajan oli noudattanut hyveen vaatimuksia.

Alussa kohtelivat Syrakuusalaiset kivenlouhimoihin suljetuita vankia vallan ankarasti. Sillä kun niin suuri joukko ihmisiä oli suljettu pieneen maanalaiseen paikkaan, jolla sitäpaitse ei ollut kattoa, niin ensinnäkin vaivasi heitä kuuma auringonhelle, ja kun sitä vastoin syksyiset yöt ja pakkanen seurasivat näitä kuumia päiviä, niin tämä ilman muutos aiheutti tauteja vangituissa. Kun heidän tässä samassa ahtaassa paikassa piti toimittaa tarpeensa, ja kun kuolleet vielä lisäksi makasivat päälletysten yhdessä läjässä, niin kuolivat he haavoistansa, ilman-muutoksesta ja muista samankaltaisista syistä, ja sitäpaitsi kiusasi heitä kärsimätön löyhkä, kuten myöskin nälkä ja jano, sillä kahdeksaan kuukauteen jokainen heistä sai ainoastaan kotylan vettä ja kaksi kotylaa jauhoja päivässä. Ei löydy mitään kurjuutta, joka ei olisi vaivannut näitä tämmöiseen paikkaan heitetyitä miehiä. Noin 70 päivää elivät he näin yhteensurvottuina; sitten möivät Syrakuusalaiset orjiksi muut, paitsi Ateenalaisia ja niitä Sikelioottoja ja Italialaisia, jotka olivat sotineet näiden puolella. Kaikkiaan vangittiin ainakin 7,000 miestä, sillä vaikeaa on antaa tarkkaa tietoa tästä. Tämä oli kaikkein merkillisin tapaus tässä sodassa, ja, mikäli minä tiedän, myöskin kaikissa muissa Helleeniläisissä sodissa. Voittajille se oli kaikkein loistavin ja voitetuille kaikkein tuhoisin. Sillä Ateenalaiset kaikin puolin tykkänään voitettuina, joiden tappiota suurempaa ei voi löytyä, menettivät tämän niin sanoakseni tuhoturmion kautta jalkaväkensä, laivansa ja kaikkityyni, ja harvat olivat ne, jotka niin monesta palasivat kotia. Näin päättyi Ateenalaisten sotaretki Sikeliaan.

KAHDEKSAS KIRJA.

Kun sanoma tästä saapui Ateenaan, niin ei uskottu kauaan aikaan, että häviö oli ollut niin täydellinen, vaikka luotettavimmat miehet, jotka olivat päässeet pakoon taistelusta, kertoivat sen toden peräisenä. Mutta kun eivät enää voineet epäillä, olivat he kovasti suutuksissaan niille puhujille, jotka olivat kehottaneet ryhtymään retkeen, ikäänkuin eivät itse olisi sitä äänestäneet, kuten myöskin orakelinselittäjille, tietäjille ja ennustajille, jotka haltioissaan olivat heille antaneet toivoa Sikelian vallottamisesta. Kaikenlaiset murheet heitä kaikkialta ahdistivat, ja pelko, ja hämmästys vaivasivat heitä tämän onnettomuuden jälkeen suurimmassa määrässä. Sillä yksityisesti oli jokahinen menettänyt omaisiaan, ja valtio suuren joukon raskasaseisia, ratsumiehiä ja senkaltaisen nuorisojoukon, jommoista sille toista ei näyttänyt riittävän. Kun ei enää ollut kelvollisia laivoja Iaivanveistämöissä, ei rahaa valtionrahastossa, ei soutumiehiä, niin katosi heiltä pelastuksen toivo vallitsevissa oloissa, koska arvelivat vihollisten Sikeliasta suoraa päätä laivastollaan purjehtivan heitä vastaan Peiraieukseen, varsinkin kun olivat saaneet niin loistavan voiton, ja että kotimaiset viholliset ponnistaisivat kaiken voimansa ahdistaakseen heitä kaksinkertaisella tarmolla sekä maitse että meritse, ja että heidän liittolaisensa luopuisivat vihollisten luokse. Kuitenkaan ei heistä pitänyt antaa perään, vaan voimiensa mukaan valmistaa laivastoa, tuoden puuainetta, mistä vaan oli saatavana, sekä hankkia rahaa, kuten myöskin varmuutta liittolaisten, varsinkin Euboian, suhteen, asettaa valtion menot säästäväisemmälle kannalle ja sitä varten valita neuvostoon vanhuksia, jotka neuvottelisivat sekä valtion silloisista oloista että niiden parantamisesta. Kaikki olivat vallitsevan pelon alaisina, kuten rahvas ainakin, valmiit järjestämään asiat. Miten olivat päättäneet, tehtiinkin, ja tähän loppui tämä kesä.

Seuraavana talvena olivat kaikki Helleenit Ateenalaisten Sikeliassa kärsimän suuren tappion johdosta kovasti kiihoissaan. Puolueettomat kaupungit eivät enää odottaneet mitään kehotusta ryhtyäksensä sotaan, vaan arvelivat, että oli hyökättävä Ateenalaisia vastaan, tuumien, että Ateenalaisetkin, jos olisivat onnistuneet Sikeliassa, olisivat kulkeneet heitä jokaista vastaan, että sotaa ei enää kauan kestäisi, ja että osanotto siihen tuottaisi heille kunniata. Lakedaimonilaisten liittolaiset olivat taas innokkaampia kuin ennen, päästäkseen mitä pikemmin sodan vaivoista. Enin kuitenkin Ateenalaisten alamaiset olivat valmiit luopumaan, katsomatta omaan heikkouteensa, eivätkä edes innoissaan luulleet Ateenalaisten voivan kestää yli seuraavan kesän. Tästä kaikesta yltyi Lakedaimonilaisten valtion rohkeus ylenmäärin ja varsinkin siitä, että arvelivat Sikeliasta liittolaisten, kun jo olivat hankkineet itselleen laivaston, kevään tultua suurella voimalla aivan varmaan saapuvan heille avuksi. Kaikin puolin toivorikkaina päättivät he ryhtyä sotaan, arvellen että he, kun tämä voittoisasti oli lopetettu, vastaisuudessa pääsisivät senkaltaisista vaaroista, kuin heitä ehkä olisi kohdannut, jos Ateenalaiset olisivat vallottaneet Sikelian, ja että he, kukistettuansa Ateenalaiset, häiritsemättä saisivat koko Hellaan valtaansa.

Heti sinä talvena lähti heidän kuninkaansa Agis viipymättä Dekeleiasta sotajoukolla kantamaan veroja liittolaisilta laivastoa varten. Poiketen Meelialaiseen lahteen, otti hän Oitailaisilta muinoisen vihan tähden suuren saaliin ja rahaa, ja pakotti Ftiootalaisia Akaialaisia ja muita Tessalialaisten sikäläisiä alamaisia, huolimatta Tessalialaisten soimauksista ja vastalauseista, antamaan panttivankeja ja rahaa, ja vei panttivangit Korintokseen koettaen saada nämät heimokunnat liittolaisiksi. Lakedaimonilaiset määräsivät kaupungeille sadan laivan rakentamisen, joista he itse ja Boiootialaiset kumpikin rakentaisivat 25, Fookilaiset ja Lokrilaiset 15, Korintolaiset 15, Arkadialaiset, Pelleeneeläiset ja Sikyoonilaiset kymmenen, Megaralaiset, Troitseeneeläiset, Epidaurolaiset ja Hermionilaiset kymmenen. He varustivat niinikään kaikkea muuta ryhtyäksensä sotaan heti kevään tultua.

Ateenalaiset varustautuivat niinikään talven kuluessa, kuten olivat päättäneet, laivojen rakentamiseen, hankkien rakennusaineita, ja linnottivat Sunionin, jotta heidän muonaa kuljettavat aluksensa vaaratta voisivat purjehtia niemikön ympäri. He revittivät linnoituksen, jonka he purjehtien Sikeliaan olivat rakentaneet Lakoonikaan, ja tekivät niinikään, säästääkseen varoja, lopun muista mielestänsä hyödyttömistä menoista, mutta pitivät ensi sijassa silmällä liittolaisiaan, etteivät he voisi luopua.

Kumpaistenkin ollessa näissä toimissa ikäänkuin alkaakseen uutta sotaa, lähettivät Euboialaiset ensimmäisinä samana talvena sanan Agikselle luopumisestaan. Suostuen heidän tuumiinsa, lähetti hän hakemaan Lakedaimonista Stenelaideen pojan Alkameneen ja Melantoksen päälliköiksi Euboiaan. Nämät tulivatkin mukanaan 300 neodamoodia, ja hän oli juuri lähettämäisillään heidät saareen, kun sillä välin Lesbolaiset saapuivat, ilmoittaen hekin luopumisaikeistaan. Kun Boiootialaiset heitä kannattivat, jätti Agis tuumansa Euboian suhteen sikseen, päättäen auttaa Lesbolaisia luopumaan, ja asetti heille harmosteeksi Alkameneen, joka juuri oli lähtemäisillään Euboiaan, ja siihen yritykseen Boiotialaiset lupasivat antaa kymmenen alusta. Tämän teki hän Lakedaimonilaisvaltiolta lupaa kysymättä. Sillä Agis oli sen aikaa, kuin hän kamppaili Dekeleian ympäristössä, johtonsa alla seisovan sotavoiman nojalla itsevaltias, lähetti sotajoukon, mihin vaan halusi, ja keräsi niitä sekä kantoi veroja. Paljon ennemmin, sanoakseni, olivat liittolaiset tähän aikaan hänen käskynsä kuin Lakedaimonilaisvaltion alaisia. Sillä koska hänellä oli sotajoukko, oli hän kaikkialla pelättävä, ja hän avusti nyt Lesbolaisia. Mutta Kiolaiset ja Erytraialaiset, jotka niinikään olivat valmiit luopumaan, eivät kääntyneet Agikseen, vaan Lakedaimoniin. Heidän mukanaan saapui myöskin lähettiläs Tissaferneeltä, joka oli Artakserkseen pojan, kuningas Dareioksen, käskynhaltija rannikkomaissa. Tissafernees yllytti myöskin Peloponneesolaisia sotaan, luvaten hankkia heille ravinnon. Sillä kuningas oli häneltä äskettäin vaatinut veroja hänen maakunnastaan, joita häntä Ateenalaiset olivat estäneet kantamasta Helleeniläisistä kaupungeista, ja jotka hän siis oli velkaa. Hän arveli helpommin voivansa kerätä verot, jos hän vahingoittaisi Ateenalaisia, sekä samalla hankkivansa Lakedaimonilaiset kuninkaan liittolaisiksi, ja, kuten kuningas hänelle oli käskenyt, elävänä tahi kuolleena saavansa haltuunsa Pissutnoksen aviottoman pojan Amorgeen, joka oli noussut kapinaan Kariassa. Kiolaiset ja Tissafernees siis ajoivat samaa asiaa.

Laofoonin poika Kalligeitos Megarasta ja Ateenagoroksen poika Timagoras Kytsikoksesta, jotka pakolaisina synnyinmaastaan oleskelivat Farnakeen pojan Farnabatsoksen luona, saapuivat samaan aikaan Farnabatsoksen lähettiläinä Lakedaimoniin, kehottaaksensa Lakedaimonilaisia lähettämään laivoja Hellespontoon, jotta hän, jos voisi, samaten kuin Tissaferneeskin tuumi, saisi maakunnassaan sijaitsevat kaupungit verojen takia luopumaan Ateenalaisista ja omin neuvoin hankkisi Lakedaimonilaiset kuninkaan liittolaisiksi. Tissaferneen ja Farnabatson lähettiläiden ajaessa toimiaan erillään toisistaan, syntyi Lakedaimonissa kova kina, kun toiset kehottivat ensin lähettämään laivoja ja sotajoukon Jooniaan ja Kiokseen, toiset Hellespontokseen. Lakedaimonilaiset suostuivat kuitenkin mieluummin Kiolaisten ja Tissaferneksen tuumiin, joita Alkibiadeeskin puolusti, koska hän jo perheensä kautta oli efori Endioksen kestiystävä, josta johtuikin Lakedaimonilainen liikanimi hänen suvussaan, Endios kun kutsuttiin Alkibiadeksen pojaksi. Lakedaimonilaiset päättivät kuitenkin ensin lähettää Kiokseen perioikkilaisen miehen Fryniksen tarkastamaan, oliko heillä niin monta laivaa, kuin olivat ilmoittaneet, ja oliko kaupunki muutenkin maineensa veroinen. Kun tämä ilmoitti puheessa olevan perää, ottivat he viipymättä Kiolaiset ja Erytraialaiset liittolaisikseen ja päättivät lähettää heille avuksi 40 laivaa, koska Kiolaiset olivat väittäneet itsellään muka löytyvän aina 60 laivaa. Ensin aikoivat he näistä heti lähettää kymmenen Melankridaan johdolla, mutta kun sitten tapahtui maanjäristys, lähettivät he Melankridaan asemesta Kalkideuksen viidellä laivalla, jotka he Lakoonikasta hankkivat. Tähän loppui talvi ja 19 vuosi sitä sotaa, jonka vaiheet Thukydides on kertonut.

Heti seuraavan kesän alussa lähettivät Lakedaimonilaiset, Kiolaisten kiiruhtaessa laivojen lähettämistä, koska pelkäsivät Ateenalaisten saavan vihiä asiasta, sillä kaikki keskustelut kävivät heiltä salaa, kolme Spartalaista miestä Korintokseen kehotuksella, että mitä kiiruimmin hinaisivat laivat kannaksen yli toisesta merestä Ateenanpuoliseen mereen, ja että kaikki laivat, sekä ne, jotka Agis oli varustanut Lesbosta varten, että muutkin purjehtisivat Kiokseen. Kaikkiaan oli siellä 39 laivaa.

Kalligeitos ja Timagoras olivat Farnabatson puolesta osaa ottamalta retkeen Kiokseen, eivätkä he liioin antaneet laivaston lähettämistä varten tuomiansa rahoja, 25 talenttia, vaan tuumivat jälestäpäin omasta puolestaan purjehtia toisella sotajoukolla. Kun Agis huomasi Lakedaimonilaisten ensin lähtevän Kiokseen, niin hänkin yhtyi tähän tuumaan; ja kun liittolaiset olivat kokoontuneet Korintokseen neuvottelemaan, niin heidänkin mielestä oli purjehdittava ensin Kiokseen Kalkideuksen johdolla, joka Lakoonikassa oli hankkinut nuo viisi laivaa, ja vasta sittemmin Lesbokseen Alkameneen johdolla, jonka Agiskin oli määrännyt, ja viimeksi olisi Hellespontokseen lähdettävä, johon Ramfiaan pojan Klearkoksen tulisi johtaa sotajoukko, kuten myöskin päättivät ensin hinata puolet laivoista yli kannaksen. Näitten tulisi viipymättä purjehtia, jotta Ateenalaiset enemmän kääntäisivät huomionsa odotettaviin kuin liikkeelle lähteviin laivoihin. Sillä nyt he eivät enää purjehtineet täällä salaa, vaan julkisesti, koska he halveksivat Ateenalaisten voimattomuutta, kun ei heillä ollut mitään sanottavaa laivastoa näkyvissä. Kuten olivat päättäneet, kulettivat he 21 laivaa kannaksen yli.

Mutta Korintolaiset, muitten kiiruhtaessa purjehdusta, eivät suostuneet lähtemään mukaan, ennenkuin Istmon juhlia, jotka juuri silloin olivat tulossa, oli vietetty. Agis oli valmis myöntymään, ettei heidän tarvitsisi rikkoa Istmilaisia sopimuksia, vaan että hän omin päin yksinäisesti ryhtyisi retkeen. Kun eivät Korintolaiset tähänkään suostuneet, ja kun täten syntyi viipyminen, saivat Ateenalaiset hiukan vihiä Kiolaisten tuumista, jonka johdosta he lähettivät yhden päälliköistä, Aristokrateen, tekemään Kiolaisille nuhteita, ja kun Kiolaiset kielsivät, vaati hän heiltä vakuudeksi, että lähettäisivät hänen mukanaan laivoja liittolaivastoon. He lähettivätkin seitsemän laivaa. Syynä laivojen lähettämiseen oli, että Kioksen kansa ei tietänyt mitään näistä tuumista, ja että ylimykset, jotka nämät tunsivat, eivät halunneet tehdä kansaa itselleen vihamieliseksi, ennenkuin heillä oli varma tuki, ja kun Peloponneesolaiset viipyivät, niin eivät enää luulleet heidän tulevankaan.

Sillä välin vietettiin lstmilais-juhlat, ja Ateenalaiset saapuivat niihin juhlallisen kutsun mukaisesti. Näitä vietettäessä kävi heille yhä selvemmäksi Kiolaisten vehkeet. Palattuansa kotia, varustautuivat he siis, jotteivät laivat salaa heiltä pääsisi lähtemään Kenkreiasta. Juhlien jälkeen lähtivät Peloponneesolaiset 21 laivalla Kiokseen Alkameneen johdolla. Heitä vastaan purjehtivat Ateenalaiset ensin yhtä monella laivalla, houkutellen vastustajia ulos aavalle merelle. Mutta kun Peloponneesolaiset eivät heitä kauas seuranneet, vaan kääntyivät, niin Ateenalaisetkin peräytyivät. Koska he eivät täydellisesti luottaneet noihin seitsemään laivastoonsa yhtyneeseen Kiolaiseen laivaan, niin he lisäsivät laivojensa luvun 37, joilla he ajoivat vihollisia takaa Korintolaisella alueella sijaitsevaan Peiraiokseen, joka on autio satama ja viimeinen Epidauroksen rajoihin päin. Peloponneesolaiset menettivät yhden laivan merellä, mutta muut laivat saivat he pelastetuiksi satamaan. Kun Ateenalaiset näitä ahdistivat sekä mereltä että astuttuansa maihin, niin syntyi siitä suuri hämminki ja epäjärjestys. Ateenalaiset vahingoittivat useimmat laivoista ja surmasivat vihollisten päällikön Alkameneen. Osa Ateenalaisiakin kaatui taistelussa.

Sotajoukkojen erottua toisistaan, jättivät Ateenalaiset kylliksi monta laivaa pitämään vihollisia laivoja silmällä, mutta muilla he purjehtivat ankkuroimaan läheiseen pieneen Saarelaan ja lähettivät pyytämään apua Ateenasta. Sillä seuraavana päivänä saapuivat myöskin laivoissa oleville Peloponneesolaisille Korintolaiset eikä paljoa myöhemmin toisetkin naapurit avuksi. Kun he näkivät vartioimisen autiolla paikalla olevan vaivaloisen, he joutuivat neuvottomiksi. Ensin tuumivat he polttaa laivansa, mutta sitten näytti heistä paraalta hinata laivat maalle, ja, asetuttuansa yhteen jalkaväen kanssa, vartioida niitä, kunnes saisivat tilaisuuden paeta. Saatuansa tiedon tästä, lähetti Agis heille Termoon nimisen Spartalaisen. Alkamenesta olivat eforit käskeneet lähettämään ratsumiehen ilmoittamaan, kun laivat lähtivät kannakselta, ja nyt vasta saivat Lakedaimonilaiset tiedon siitä. He aikoivat heti lähettää kotosalla olevat viisi laivaa Kalkideuksen johdolla ja Alkibiadeen hänen mukaansa, mutta juuri kun olivat lähtemäisillään, ilmotettiin laivojen paosta Peiraiokseen, josta Lakedaimonilaiset suuresti nolostuivat, kun he heti ryhtyessään Joonialaiseen sotaan olivat kärsineet tappion. Tämän johdosta he eivät ainoastaan päättäneet olla lähettämättä lisää laivoja kotoa, vaan myöskin kutsua takaisin harvat ennen lähteneet.

Saatuansa tiedon tästä, kehottaa heti Alkibiadees Endiosta ja muita eforeja viivyttämättä lähettämään laivat liikkeelle, väittäen, että he ennättäisivät perille, ennenkuin Kiolaiset saisivat tiedon toisten laivojen onnettomuudesta, ja että hän kyllä, tultuansa Jooniaan, helposti saisi sikäläiset kaupungit luopumaan esittämällä niille Ateenalaisten heikkouden ja Lakedaimonilaisten innon. Endiokselle kuvailee hän kahden kesken, kuinka kunniakasta olisi, jos hänen toimestaan Joonia luopuisi ja kuningas tulisi Lakedaimonilaisten liittolaiseksi, jottei tätä kunniaa luettaisi Agiin ansioksi; sillä Alkibiadees sattui olemaan eripuraisuudessa Agiin kanssa. Saatuansa Endioksen ja toiset eforit suostumaan tuumiinsa, lähti Alkibiadees noilla Kalkideuksen johtamilla viidellä laivalla liikkeelle, ja saapui nopeasti perille.

Tähän aikaan palasivat Sikeliasta nuot Peloponneesolaisten 16 laivaa, jotka Gylippoksen johtamina olivat ottaneet osaa sotaan, ja joita Ateenalaisten 27 laivaa Leukaan edustalla Menippon pojan Hippokleen johdolla, väijyessään Sikeliasta purjehtivia laivoja, oli saavuttanut ja pahasti vahingottanut, jolloin ainoastaan yksi laiva hukkui, mutta toiset pääsivät Ateenalaisilta pakoon Korintokseen.

Purjehtiessaan vangitsivat Kalkideus ja Alkibiadees kaikki, jotka he kohtasivat, jottei heidän tulostaan leviäisi tieto, ja, saavuttuansa Koorykokseen mannermaalla, päästivät he irti siellä vangitut. Itse he, ensin neuvoteltuansa muutamien heidän tuumiansa kannattavien Kiolaisten kanssa ja näitten neuvosta purjehtien salassa kaupunkiin saapuivat Kiolaisille äkki-arvaamatta. Kansa tästä joutui hämmästykseen ja pelästykseen. Mutta ylimykset olivat asettaneet asiat niin, että neuvosto juuri oli koossa, ja kun Kalkideus ja Alkibiadees heille kertoivat, kuinka vielä monta muuta laivaa oli tulossa, eivätkä puhuneet mitään Peiraiokseen suljetuista laivoista, niin Kiolaiset ja sitten Erytraialaiset luopuivat Ateenalaisista. Kun he sitten purjehtivat kolmella laivalla Klatsomenaihin, niin sekin luopui. Klatsomenalaiset purjehtivat heti mannermaalle ja linnottivat Poliknan turvapaikakseen, jos heidän täytyisi jättää saari, jossa he asuivat. Luopuneeet harrastivat kaikki paikan linnottamista ja sotaan valmistumista.

Ateenaan saapui pian sanoma Kioksen luopumisesta, ja koska arvelivat, että heitä uhkasi suuri ja ehdoton vaara, eivätkä luulleet muitten liittolaistenkaan pysyvän rauhassa, kun noin suuri kaupunki oli luopunut, niin he vallitsevan pelästyksen takia poistivat sen rangaistuksen, joka oli määrätty sille, joka ehdottaisi tai äänestäisi, että kajoisivat noihin 1,000 talenttiin, joiden käyttämistä he koko sodan aikana olivat koettaneet karttaa, ja päättivät nyt kajota niihin, rakentaaksensa suuren joukon laivoja ja lähettää Kiokseen ne kahdeksan laivaa, jotka Diotimoksen pojan Strombikideen johtamina olivat, jätettyään valvomisen Peiraioksessa, lähteneet ajamaan takaa Kalkideuksen johtamia laivoja, mutta jotka olivat palanneet kotia, kun eivät niitä saavuttaneet. Vähää myöhemmin lähettivät he Trasykleen johdolla toisetkin 12 laivaa apuun, jotka niinikään olivat luopuneet vartioimisesta Peiraioksessa. He poistivat myöskin nuo seitsemän Kiolaista laivaa, jotka heidän mukanaan piirittivät Peiraiokseen suljetuita laivoja, vapauttivat niissä olevat orjat ja vangitsivat niiden vapaat miehistöt. He miehittivät kiiruusti kymmenen muuta laivaa kaikkien poislähetettyjen sijasta vartioimaan Peloponneesolaisia, ja päättivät myöskin miehittää 30 muuta. Suuri oli into, eivätkä varustukset pienet Kiosta vastaan.

Tällä välin saapui Strombikidees kahdeksalla laivallaan Samokseen ja purjehti, otettuansa laivastoonsa yhden Samolaisen laivan, Teokseen, jonka asukkaita hän kehoitti pysymään levollisina. Kioksesta purjehti myöskin Kalkideus 23 laivalla Teokseen ja yht'aikaa saapuivat sinne myöskin Klatsomenilainen ja Erytraialainen jalkaväki. Saatuansa tästä tiedon jo edeltäpäin, purjehti Strombikidees sieltä, ja kun hän, tultuansa aavalle merelle, näki laivojen paljouden, pakeni hän Samosta kohti, vihollisten takaa-ajamana. Teokselaiset ensin eivät laskeneet jalkaväkeä kaupunkiinsa, mutta kun Ateenalaiset lähtivät pakoon, päästivät he sen sisään. Jalkaväki viipyi kuitenkin, odottaaksensa Kalkideusta, mutta kun häntä ei näkynyt, niin repivät he Ateenalaisten rakentaman muurin mannermaanpuolisen osan. Repimisessä auttoi heitä joukko barbareja, joiden päällikkö oli Tissaferneen alipäällikkö Stagees.

Ajettuansa Strombikideen Samokseen, varustivat Alkibiadees ja Kalkideus Peloponneesosta saapuneista laivoista otetut merimiehet aseilla ja jättivät heidät Kiokseen, jota vastoin he miehittivät otetut alukset ja 20 muuta laivaa Kiolaisilla miehillä ja purjehtivat Mileetokseen, nostaaksensa senkin kapinaan. Sillä Alkibiadees, joka oli hyvissä väleissä Mileetolaisten vallanpitäjien kanssa, halusi, saatuansa nämät puolelleen, Kiolaisille itselleen, Kalkideukselle ja lähettäjälleen Endiokselle annetun lupauksensa mukaan hankkia sen kunnian, että hän Kiolaisen sotavoiman ja Kalkideuksen avulla oli nostanut kapinaan mitä enimmät kaupungit. Purjehdittuansa suurimman osan matkaa salaa vihollisilta ja saavuttuansa vähää ennen, kuin Strombikidees ja Trasyklees, joka juuri 12 laivalla oli saapunut Ateenasta ja yhtyi takaa-ajoon, nostavat he Mileetoksen kapinaan. Kun Mileetolaiset eivät laskeneet heidän kintereillään purjehtivia Ateenalaisia kaupunkiinsa, niin nämät ankkuroivat lähellä sijaitsevan Laden saaren edustalle. Heti Mileetolaisten kapinoitua tehtiin Tissaferneen ja Kalkideuksen välityksellä ensimmäinen näinkuuluva liitto kuninkaan ja Lakedaimonilaisten välillä:

"Seuraavilla ehdoilla ovat Lakedaimonilaiset ja liittolaiset tehneet liiton kuninkaan ja Tissaferneen kanssa. Se maa ja ne kaupungit, jotka kuningas omistaa, ja jotka kuninkaan esi-isät ovat omistaneet, olkoot kaikki kuninkaan. Niitä veroja tahi muita tuloja, joita Ateenalaiset kantavat näistä kaupungeista, tulee kuninkaan yhteisesti Lakedaimonilaisten ja liittolaisten kanssa estää Ateenalaisia kantamasta. Sota Ateenalaisia vastaan on kuninkaan, Lakedaimonilaisten ja liittolaisten yhteisesti käytävä. Sodankäyntiä Ateenalaisia vastaan ei sallittako lopettaa, elleivät kumpaisetkin, kuningas ja Lakedaimonilaiset ja liittolaiset, siihen suostu. Jos jotkut luopuvat kuninkaasta, olkoot he myöskin Lakedaimonilaisten ja liittolaisten vihollisia; ja jos jotkut luopuvat Lakedaimonilaisista ja liittolaisista, olkoot he myöskin samaten kuninkaan vihollisia".

Tämänkaltainen oli liitto. Tämän jälkeen miehittivät Kiolaiset heti kymmenen muuta laivaa ja purjehtivat Anaiaan, haluten saada tietoja Mileetoksen tapahtumista ja nostaa kaupungit samalla kapinaan. Mutta kun heille Kalkideukselta tuli käsky palata takaisin, koska Amorgees sotajoukolla maitse oli tulossa, niin purjehtivat he Zeyn pyhäkön edustalle. Kun he huomasivat 16 laivaa, jotka Diomedoon myöhemmin kuin Trasyklees toi Ateenasta, purjehtivan merellä, niin pakenivat he yhdellä laivalla Efesokseen, mutta muut laivat menivät Teokseen. Ateenalaiset ottivat neljä tyhjää laivaa, joiden miehistöt olivat ehtineet maihin. Muut pääsivät pakoon Teolaisten kaupunkiin. Ateenalaiset purjehtivat Samosta kohti, mutta Kiolaiset jälellä olevilla laivoillaan ja jalkaväellään nostivat ensin Lebedoksen ja sitten Erain kapinaan. Tämän tehtyään matkusti kumpikin, sekä jalkaväki että laivat, kotia.

Samoihin aikoihin ryntäsivät Peloponneesolaisten yhtä monen Ateenalaisen laivan takaa-ajamat ja Peiraiokseen suletut 20 laivaa äkkiarvaamatta vihollisten läpi ja ottivat, päästyänsä voitolle meritappelussa, neljä Ateenalaista laivaa. Sitten purjehtivat he Rekreiaan ja varustautuivat taas purjehtiakseen Kiokseen ja Jooniaan. Lakedaimonista tuli heille päälliköksi Astyokos, jolle uskottiin koko laivaston johto.

Kun jalkaväki oli poistunut Teoksesta, niin saapui itse Tissafernees sotajoukolla, mutta palasi takaisin, hävitettyänsä Teoksen linnoituksen jälellä olevan osan. Hänen poistuttuansa saapui Diomedoon vähän myöhemmin kymmenellä Ateenalaisella laivalla ja teki Teolaisten kanssa sopimuksen, että laskisivat heidätkin kaupunkiinsa. Sitten teki hän hyökkäyksen Eraita vastaan, mutta kun hän ei voinut vallottaa tätä kaupunkia, niin purjehti hän pois.

Tähän aikaan tapahtui myöskin Samoksessa kansan kapina ylimyksiä vastaan Ateenalaisten avulla, jotka kolmella laivalla sattuivat olemaan siellä. Samoksen kansa surmasi noin 200 henkilöä, kaikki ylimyksiä, rankaisi 400 maanpakolaisuudella ja otti itse haltuunsa heidän maatilansa ja talonsa. Kun Ateenalaiset jo olivat tunnustaneet heidät siitä lähtien vakinaisesti itsenäisiksi, niin he tämän jälkeen hoitivat kaupunkinsa asioita omin päin. Mutta maanviljelijöille he eivät suoneet minkäänlaisia oikeuksia, eivätkä edes sallineet heidän mennä naimisiin kaupunkilaisten kanssa.

Tämän jälkeen jatkoivat Kiolaiset sinä kesänä tointaan yhtä suurella innolla, kuin olivat alkaneetkin. Odottamatta Peloponneesolaisten saapumista, esiintyivät he suurella sotajoukolla nostaaksensa kapinaan kaupungit, jotta saisivat mitä useimpia tovereita vaarassaan, ja hyökkäsivät, kuten Lakedaimonilaiset olivat käskeneet, 13 laivalla Lesbosta vastaan, rynnätäkseen sittemmin Hellespontokseen, jonka ohessa sikäläisten Helleenien ja liittolaisten jalkaväki samalla hyökkäsi Klatsomenaita ja Kymeetä vastaan. Tämän päällikkö oli Spartalainen Eualas ja laivaston Deiniadas, perioikilaista sukuperää. Laivat purjehtivat ja saattoivat Meetymnan luopumaan, johon jäi neljä laivaa, muut lähtivät nostamaan Mytileeneetäkin kapinaan.

Lakedaimonilainen nauarki Astyokos purjehti sillä välin, kuten hän oli aikonutkin, Kenkreiasta neljällä laivalla ja saapui Kiokseen. Kolmantena päivänä, hänen saavuttuansa sinne, purjehti 25 laivan suuruinen Ateenalainen laivasto Leoonin ja Diomedoonin johdolla Lesbokseen. Leoon oli nimittäin myöhemmin kymmenellä laivalla Ateenasta tullut avuksi. Astyokos oli samana päivänä illalla lähtenyt liikkeelle ja purjehti, otettuansa yhden Kiolaisen laivan laivastoonsa, Lesbosta kohti, ollakseen siellä apuna, jos suinkin voisi. Ensin hän saapui Pyrraan ja sieltä seuraavana päivänä Eressokseen, jossa hänelle tuli tieto, että Ateenalaiset ensimmäisellä hyökkäyksellä olivat vallottaneet Mytileeneen. Sillä kun Ateenalaiset äkkiarvaamatta olivat purjehtineet satamaan, niin he valtasivat Kiolaisten laivat ja vallottivat kaupungin, astuttuansa maihin ja voitettuansa taistelussa vastustajat. Kun Astyokos oli saanut tiedon tästä Eressolaisilta ja Eubuuloksen kanssa Meetymneestä tulleiden Kiolaisten laivojen kautta, jotka olivat jätetyt sinne, ja joista nyt Mytileeneen vallottamisen jälkeen kolme oli sattunut pakenemaan hänen luoksensa, sillä yhden olivat Ateenalaiset vallottaneet, niin hän ei enää suunnannut matkaansa Mytileeneeseen, vaan saatuansa Eressoksen luopumaan ja varustettuansa sen asukkaat aseilla, lähetti hän laivansa raskasaseiset maitse Antissaan ja Meetymneeseen Eteonikoksen johdolla ja purjehti itse hallussaan olevilla laivoilla ja kolmella Kiolaisella aluksella rantoja myöten, toivoen läsnäolollaan rohkaisevansa Meetymneeläisiä pysymään kapinassaan. Mutta kun ei Lesboksessa saanut mitään aikaan, purjehti hän sotaväkineen Kiokseen. Jalkaväki, jonka oli määrä lähteä Hellespontokseen, erosi laivastosta ja palasi kukin kaupunkiinsa.

Kenkreiasta saapui sittemmin kuusi Peloponneesolaisliittolaisten lähettämää laivaa Kiokseen. Järjestettyänsä Lesboksen olot entiselleen, purjehtivat Ateenalaiset Klatsomenaihin, vallottivat heidän mannermaalla linnotetun Poliknan ja veivät asukkaat takaisin saarella sijaitsevaan kaupunkiin paitsi luopumisen alkuunpanijoita, jotka olivat paenneet Dafnukseen. Täten saivat Ateenalaiset taas Klatsomeneen haltuunsa.

Samana kesänä astuivat Ateenalaiset, jotka mainituilla Lesboksen edustalla ankkuroituilla 20 laivalla väijyivät Mileetosta, maihin Mileetoksen alueelle Panormoksessa ja surmasivat pienellä sotajoukolla apuun rientävän Lakedaimonilaisen päällikön Kalkideuksen. Kolmantena päivänä tämän jälkeen palasivat he ja pystyttivät voitonmerkin, jonka Mileetolaiset hävittivät, koskeivät Ateenalaiset muka olleet kyenneet vallottamaan heidän maataan.

Lesboksessa ankkuroidulla Ateenalaisella laivastolla lähtivät Leoon ja Diomedoon Kioksen edustalla sijaitsevilta Oinussalaisilta saarilta sekä Erytraialaisella alueella sijaitsevista Siduusseesta ja Pteleonista, jotka olivat Ateenalaisten hallussa, sotaretkelle Kiosta vastaan. Astuttuansa maihin Kardamyleessä ja Bolissoksessa, voittivat he taistelussa apuun rientävät Kiolaiset, surmasivat heistä suuren joukon ja hävittivät seutuja. Fanaisissa he saivat toisen voiton ja Leukoonionissa kolmannen, jonka jälkeen Kiolaiset eivät enää purjehtineet hyökkäykseen; mutta Ateenalaiset hävittivät heidän kauniisti hoidettua ja Meedialaisista ajoista saakka rauhaan jätettyä maatansa. Sillä Lakedaimonilaisten rinnalla ovat Kiolaiset minun tietääkseni ainoat, jotka onnessaan ovat voineet säilyttää malttiaan; jota enemmän heidän kaupunkinsa edistyi, sitä varmemmin varustivat he sitä. Eivätkä he myöskään ole ryhtyneet näihin luopumistuumiin, jos jonkun mielestä siinä ovat toimineet varomattomasti, ennenkuin heillä oli useita ja päteviä liittolaisia vaarassa, ja ennenkuin tiesivät, että Ateenalaiset eivät itsekään enää Sikelian onnettomuuden kärsittyään kieltäneet valtansa olevan vallan horjuvalla kannalla. Mutta joskin he jossakin suhteessa väärin ovat laskeneet tapahtumien odottamatonta menoa, niin oli erehdys tuumissa, että Ateenalaisten valta jo muka oli häviämäisillään, yhteinen hyvin monelle. Kun he nyt olivat suljetut merestä ja heidän maansa hävitetty, miettivät jo moniaat jättää kaupungin Ateenalaisille. Saatuansa tiedon tästä, pysyivät vallanpitäjät kuitenkin toimiin ryhtymättä, mutta kutsuivat laivanpäällikön Astyokoksen Erytraiasta tulemaan neljällä laivallaan heidän kaupunkiinsa ja neuvottelivat, miten he paraiten joko panttivankia ottamalla tahi jollakin muulla lailla saisivat nämät tuumat raukenemaan. Näissä tuumissa oltiin täällä.

Tämän kesän loppupuolella purjehti Ateenasta 1,000 Ateenalaista ja 1,500 Argolaista raskasaseista, sillä Ateenalaiset olivat raskasaseisiksi varustaneet 500 Argolaista kevytaseista, ja 1,000 liittolaista Frynikoksen, Onomakleen ja Skiroonidoksen johdolla 48 laivalla, siihen lasketut myöskin kuormalaivat, Samokseen, ja leiriytyi, astuttuansa Mileetoksessa maihin. Ateenalaisia ja heidän liittolaisiansa vastaan kävivät Mileetolaiset itse, 800 raskasaseista, ja Kalkideuksen johdolla saapuneet Peloponneesolaiset sekä Tissaferneen apujoukko ja Tissafernees itse ratsujoukkoineen. Argolaiset kulkivat siivellään edellä muita, ja koska he, halveksien vastustajiaan, eivät luulleet näitten, Joonialaisia kun olivat, kestävän heidän hyökkäystään, niin marssivat he epäjärjestyksessä, josta seurasi, että Mileetolaiset saivat voiton heistä ja surmasivat lähes 300 heistä. Mutta Ateenalaiset, jotka ensin voittivat Peloponneesolaiset ja sitten työnsivät takaisin barbarit ja muun joukon, eivät ensinkään joutuneet taisteluun Mileetolaisten kanssa, koska nämät, Argolaisten peräydyttyä, kun näkivät muun sotajoukkonsa joutuneen tappiolle, olivat vetäytyneet kaupunkiinsa. Ateenalaiset nyt leiriytyivät voittajina Mileetolaisten kaupungin läheisyyteen. Tässä taistelussa sattui niin, että Joonialaiset kummallakin taholla saivat voiton Doorilaisista; sillä Ateenalaiset voittivat heitä vastaan seisovat Peloponneesolaiset, ja Mileetolaiset Argolaiset. Pystytettyänsä voitonmerkin valmistautuivat Ateenalaiset ympäröimään linnoituksella paikan, joka oli kannaksen tapainen, arvellen, että jos vaan saisivat Mileetoksen taas puolelleen, myöskin helposti muut yhtyisivät heihin.

Tällä välin ilmoitetaan heille myöhään illalla, että nuo 55 laivaa Sikeliasta ja Peloponneesosta olivat saapumaisillaan. Pääasiassa Syrakuusalaisen Hermokrateen kehotuksesta, että kaikki yhtyisivät tekemään täydellisen lopun Ateenalaisten vielä pystyssä olevasta vallasta, tuli nyt Sikelialaisia, 20 Syrakuusalaista ja kaksi Selinuntilaista laivaa sekä ne laivat, joita Peloponneesoksessa oli varustettu, ja jotka nyt olivat valmiit. Molemmat laivastot uskottiin Lakedaimonilaiselle Teeramenekselle vietäväksi laivapäällikön Astyokoksen luokse. Ne purjehtivatkin ensin Mileeton edustalla sijaitsevaan Leros nimiseen saareen ja sieltä, kuultuansa Ateenalaisten olevan Mileetoksen edustalla, lasolaiseen lahteen, tiedustellaksensa Mileetoksen seikkoja. He ankkuroivat Teikiussan edustalle Mileetolaisella alueella ja saivat Alkibiadeelta, joka ratsastaen tuli sinne, tiedon tappelusta, johon hänkin oli ottanut osaa Mileetolaisten ja Tissaferneen puolella. Hän kehoitti heitä, jos eivät tahtoneet menettää Jooniaa ja kaikki muut kaupungit, mitä pikemmin rientämään Mileetoksen avuksi ja kaikin voimin koettamaan estää sen ympäröimistä.

He aikoivat aamun koittaessa rientää apuun. Mutta kun Ateenalaisten päällikkö Frynikos Leroksesta sai varman tiedon vihollisten laivojen aikeista, ja kun kanssapäälliköt halusivat jäädä ja antautua taisteluun, kieltäytyi hän ryhtymästä taisteluun, ja sanoi, että hän voimiensa mukaan estäisi heitä ja ketä tahansa siitä. Sillä kun he myöhemmin, sanoi hän, saisivat varman tiedon, kuinka monta laivaa vihollisilla oli ja kuinka monta heillä itsellään näitä vastaan asetettavina, ja kun he kelvollisesti ja rauhassa olisivat varustautuneet, niin hän ei suinkaan häpeällisesti vetäytyisi vaarasta. Mutta nyt olisi Ateenalaisille vähemmän häpeällistä vetäytyä pois laivastollaan, kuin, millä uhalla tahansa taistellen, joutua tappiolle. Siten, sanoi hän, ei ainoastaan häpeä kohtaisi kaupunkia, vaan se joutuisi suurimpaan vaaraan. Sillä kun se nyt kärsimiensä onnettomuuksien johdosta varmojenkin varustuksien nojalla ei uskalla edes hädän pakottamana, puhumattakaan halunsa mukaan, hyökätä ensimmäisenä, miten se siis pakotta heittäytyisi vapaaehtoisiin vaaroihin? Hän käski siis mitä pikemmin korjata laivoihin haavoitetut, jalkaväen ja mitä kullakin tullessaan oli ollut mukanaan, mutta jättää kaikki mitä vihollisessa maassa olivat ottaneet, jotta laivat olisivat keveät, ja purjehtia Samokseen, josta he sitten, koottuansa kaikki laivat, tekisivät hyökkäyksiä, jos näkisivät soveliaaksi. Tehtiinkin, kuten hän oli käskenyt. Yhtä hyvin tässä tilaisuudessa kuin myöskin kaikissa muissakin toimissaan näkyi Frynikos toimineen vallan viisaasti. Ateenalaiset lähtivät heti samana iltana puolella voitolla Mileetoksesta. Mutta Argolaiset purjehtivat kiiruusti vihoissaan pettymyksestään kotia.

Peloponneesolaiset lähtivät aamulla Teikiussasta ja purjehtivat Mileetokseen, jossa he viipyivät yhden päivän, aikoen seuraavana päivänä, liitettyänsä laivastoonsa ne Kiolaiset laivat, jotka Kalkideuksen johtamina olivat tänne hätyytetyt, palata Teikiussaan, hakemaan laivoista sinne puretut tavaransa. Mutta kun he olivat saapuneet sinne, tuli sinne Tissafernees jalkaväellään ja kehoitti heitä purjehtimaan Iasosta vastaan, jossa hänen vastustajansa Amorgees oleskeli. Äkkinäisellä ryntäyksellä vallottivat he Iasoksen, koska sen asukkaat luulivat heidän olevan Ateenalaisia ja laskivat heidät maihin. Tässä ottelussa kunnostivat itseään varsinkin Syrakuusalaiset. Otettuansa Amorgeen elävältä, jättivät he hänen Tissaferneelle vietäväksi hänen mielensä mukaan kuninkaalle, kuten tämä oli käskenyt, ja ryöstivät Iasoksen, josta sotaväki sai paljon tavaraa; sillä tämä paikka oli vanhastaan vallan rikas, Amorgeen sotilaat liittivät he sotajoukkoonsa, tekemättä heille mitään pahaa, koska useimmat heistä olivat Peloponneesoksesta. Kaupungin ja kaikki vangit, sekä vapaat että orjat, antoivat he Tissaferneelle, saaden häneltä henkilöä kohti dareikon, ja palasivat tämän jälkeen Mileetokseen. He lähettivät Leoonin pojan Pedaritoksen, jonka Lakedaimonilaiset olivat toimittaneet Kioksen päälliköksi, johtamaan Amorgeen apujoukkoa maitse Erytraiaan saakka ja asettivat Filippoksen Mileetokseen päälliköksi. Tähän loppui tämä kesä.

Saatuansa Iasoksen varustetuksi, saapui Tissafernees seuraavana talvena Mileetokseen. Hän antoi, kuten oli luvannut, laivoille ylläpidoksi Attikalaisen drakman miestä kohti kuukausittain, mutta ei tahtonut vastaiseksi antaa enempää, kuin kolme obolia, kunnes hän oli kysynyt kuninkaalta, mutta jos kuningas suostuisi, antaisi hän koko drakman. Teeramenees, joka ei ollut nauarki, vaan joka purjehti mukana jättääkseen laivat Astyokolle, oli höllempi palkan vaatimuksessa. Mutta tähän ei suostunut Syrakuusalainen päällikkö Hermokratees, jonka johdosta Tissafernees suostui maksamaan enemmän, kuin kolme obolia mieheen, kaikille muille, paitsi viidelle laivalle. Hermokrateen vaatimuksesta suostui nyt Tissafernees maksamaan 30 talenttia kuukaudessa 55 laivalle, ja muille sen mukaan kuin laivoja oli enemmän, kuin tämä määrä, saman perustuksen mukaan.

Samana talvena saapui kotoa avustukseksi Samoksessa oleville Ateenalaisille Karminoksen, Strombikideen ja Eykteemoonin johdolla 35 laivaa, jotka, koottuansa mukaansa myöskin kaikki laivat Kioksesta ja muualta, arvan mukaan päättivät laivastollaan vartioida Mileetosta, mutta lähettää Kiokseen sekä laivaston että jalkaväen, kuten he myöskin tekivät. Strombikidees, Onomaklees ja Eukteemoon purjehtivat arvan mukaan 30 laivalla ja sotilaita kuljettavilla aluksilla, joihin he olivat asettaneet osan Mileetokseen tulleista 1,000 raskasaseisesta, Kiokseen. Muut jäivät Samokseen, pitäen 74 laivallaan meren hallussaan, ja suuntasivat matkansa Mileetosta kohti.

Astyokos, joka silloin sattui olemaan Kioksessa ottaaksensa panttivankeja kavaluuden johdosta, luopui tästä, kun sai tiedon Teerameneen johtamien laivojen saapumisesta ja liittolaisten menestyksestä. Hän lähti liikkeelle kymmenellä Peloponneesolaisella ja kymmenellä Kiolaisella laivalla hyökätäkseen Pteleosta vastaan, mutta kun ei onnistunut häneltä vallottaa tätä kaupunkia, purjehti hän Klatsomenaihin, jossa hän käski Ateenalaisten puoluelaisia muuttamaan Dafnukseen ja asukkaita yhtymään heihin. Samaten käski myöskin Tamoos, Joonian alapäällikkö, heitä tekemään. Kun he eivät totelleet, teki hän linnoittamatonta kaupunkia vastaan hyökkäyksen; mutta kun hän ei voinut sitä vallottaa, purjehti hän itse ankaran myrskyn ajamana Fookaiaan ja Kymeeseen, jota vastoin toiset laivat ankkuroivat Klatsomenain läheisyydessä sijaitsevien Maratussa, Peelee ja Drymussa nimisten saarien edustalle. Viipyessään siellä kahdeksan päivää, ryöstivät he ja osaksi hävittivät, osaksi veivät laivoihinsa kaikki Klatsomenalaisten siellä säilytetyt tavarat ja purjehtivat sitten Astyokoksen luokse Fookaiaan ja Kymeeseen.

Hänen siellä ollessaan, saapui Lesboksesta lähettiläitä ilmoittaen heidän jälleen haluavan luopua. He saivatkin hänen suostumaan tuumaansa, mutta kun eivät Korintolaiset eivätkä muut liittolaiset ennen kärsimänsä tappion takia olleet samaa mieltä, purjehti hän Kiokseen, johon myöskin muut laivat, kestettyänsä ankaroita myrskyjä, eri haaroilta saapuivat. Tämän jälkeen purjehti Pedaritos, joka maitse oli kulkenut Mileetosta Erytraiaan, sotajoukkonsa kanssa Kiokseen. Silloin oli hänellä noin 500 raskasaseista Kalkideuksen ennen johtamista viidestä laivasta, jotka aseineen olivat sinne jätetyt. Kun moniaat Lesbolaiset tulivat ilmoittamaan luopumisen aikeensa, ehdotti Astyokos Pedaritokselle ja Kiolaisille, että he purjehtisivat auttamaan Lesbolaisia luopumaan. Sillä tästä joko enentyisivät Lakedaimonilaisten liittolaiset tahi, jospa eivät onnistuisikaan yrityksessään, tuottaisi se Ateenalaisille ainakin vahinkoa. Mutta he eivät suostuneet tähän, ja Pedaritos kielsi jättämästä hänelle Kiolaisia laivoja.

Otettuansa nuo viisi Korintolaista laivaa ja kuudenneksi yhden Megaralaisen sekä yhden Hermionilaisen kuten myöskin ne Lakedaimonilaiset laivat, joilla hän oli tullut, purjehti Astyokos Mileetokseen nauarkiammattiinsa, ankarasti uhaten Kiolaisia, ettei hän suinkaan rientäisi heille avuksi, jos he joskus pyytäisivät. Laskien maihin Koorykoksessa Erytraian alueella, jäi hän sinne yöksi. Samoksesta saapui myöskin Ateenalainen sotaväki Kiokseen, mutta koska kukkula heitä erotti, niin he pysyivät salassa toisiltaan. Yöllä saapui kirje Pedaritokselta ilmoituksella, että vapautettuja Erytraialaisia vankeja oli saapumaisillaan Samoksesta Erytraiaan kavaltaaksensa kaupungin, jonka johdosta Astyokos viipymättä palasi Erytraihin ja oli vähällä joutua vihollisten käsiin. Kun Pedaritoskin oli saapunut sinne, panivat he toimeen tutkimuksen otaksutuista kavaltajista, jolloin he huomasivat koko jutun syntyneen miesten pelastamiseksi Samoksesta. He vapauttivat syytetyt ja purjehtivat kumpikin pois, toinen Kiokseen, toinen Mileetokseen, kuten hän oli aikonutkin.

Kun nyt Ateenalaisten laivasto Koorykoksesta purjehti niemen ympäri, huomasi se Arginoksen edustalla kolme Kiolaisten sotalaivaa ja ryhtyi heti ajamaan niitä takaa. Mutta nyt nousi ankara myrsky, niin että Kiolaiset laivat vaivoin pääsivät pakenemaan satamaan, jota vastoin kolme Ateenalaista laivaa, jotka olivat purjehtineet muita etäämmäs, musertui ja ajelehti Kiolaisten kaupungin rannalle, jossa osa miehistä vangittiin, osa sai surmansa. Muut laivat pakenivat Mimas vuoren suojassa olevaan Foinikus nimiseen satamaan, josta he myöhemmin purjehtivat Lesbokseen ja valmistautuivat Kioksen piirittämiseen.

Samana talvena purjehti Lakedaimonilainen Hippokratees Peloponneesoksesta kymmenellä Turilaisella laivalla, joita johti Diagoroksen poika Doorieus ynnä kaksi muuta päällikköä, yhdellä Lakoonilaisella ja yhdellä Syrakuusalaisella laivalla Knidokseen, joka Tissaferneksen vaikutuksesta oli luopunut. Kun Mileetoksessa olevat tästä saivat tiedon, kehottivat he heitä puolella määrällä laivastoaan valvomaan Knidosta, ja Triopionin edustalla olevilla laivoillaan ottamaan Aigyptoksesta tulevat kuormalaivat. Triopion on Knidoksen alueelta etenevä Apolloonille pyhitetty kallionniemi. Saatuansa tiedon tästä, purjehtivat Ateenalaiset Samoksesta ja valloittivat Triopionissa väijyvät kuusi laivaa; niitten miehistö pääsi kuitenkin pakoon. Purjehdittuansa tämän jälkeen Knidokseen, olivat Ateenalaiset hyökkäyksellään saada haltuunsa kaupungin, joka oli linnoittamaton. Kun he seuraavana päivänä tekivät uuden hyökkäyksen, olivat kaupunkilaiset paremmin varustautuneet yöllä, ja kun miehet Triopionissa otetuista laivoista olivat saapuneet heidän avukseen, niin viholliset eivät voineet heitä niin suuresti vahingottaa, kuin edellisenä päivänä, jonka johdosta he poistuivat, hävitettyänsä maata, ja purjehtivat Samokseen.

Tähän aikaan Astyokoksen saapuessa Mileetokseen laivastonpäälliköksi oli kaikki Peloponneesolaisten sotajoukossa hyvällä kannalla. Sillä palkka maksettiin säännöllisesti ja Iasoksesta ryöstetyt suuret aarteet tuottivat sotilaille ylellisyyttä, ja Mileetolaiset nurkumatta kestivät sodan vaivoja. Mutta Tissaferneen suhteen näyttivät Peloponneesolaisista kuitenkin edelliset, Kalkideuksen solmimat sopimukset vaillinaisilta, eivätkä heidän edukseen, jonka johdosta uudet sopimukset Teerameneen läsnäollessa tehtiin, jotka kuuluivat seuraavasti:

"Sovittu on Lakedaimonilaisten ja liittolaisten puolesta kuninkaan, kuninkaan poikien ja Tissaferneen kanssa, että sovinto ja ystävyys on oleva heidän välillänsä seuraavilla ehdoilla: Siihen maahan tahi niihin kaupunkeihin, jotka ovat kuningas Dareioksen tai ovat olleet hänen isänsä tai esi-isiensä hallussa, niihin eivät saa kulkea sotimaan eivätkä missään muussakaan pahassa tarkotuksessa Lakedaimonilaiset eivätkä Lakedaimonilaisten liittolaiset, eivätkä saa vaatia veroa mainituista kaupungeista Lakedaimonilaiset eivätkä Lakedaimonilaisten liittolaiset; niinikään ei kuningas Dareios eivätkä hänen hallussaan olevat kaupungit saa tulla sotimaan eivätkä harjottamaan mitään pahaa Lakedaimonilaisille eivätkä heidän liittolaisillensa. Jos Lakedaimonilaiset tai liittolaiset pyytävät jotakin kuninkaalta, tahi kuningas Lakedaimonilaisilta tai liittolaisilta, niin heidän on kunnollisesti tehtävä, mihin ovat suostuneet. Sota on yhteisesti käytävä Ateenalaisia ja heidän liittolaisiansa vastaan; jos rauha tehdään, on se tapahtuva molemminpuolisella suostumuksella. Jos sotaväkeä lähetetään avuksi kuninkaan maahan, on kuningas velvollinen hankkimaan sille ravintoa. Jos jotkut kaupungit, jotka ovat tehneet sopimuksen kuninkaan kanssa, hyökkäävät kuninkaan maahan, on toisten velvollisuus estää niitä ja suojella kuningasta, niin paljon kuin voivat. Jos joku kuninkaan maan tahi kuninkaan hallitseman maan asukkaista hyökkää Lakedaimonilaisia tahi liittolaisia vastaan, on kuningas velvollinen estämään ja torjumaan heitä voimiensa mukaan."

Nämät sopimukset tehtyänsä, jätti Teeramenees laivat Astyokokselle, astui alukseensa ja hävisi tietämättömiin. Mutta Ateenalaiset, jotka jo olivat kulkeneet Lesboksesta Kiokseen sotajoukkoineen ja hallitsivat sekä maalla että merellä, linnottivat Delfinionin, paikan, joka muutenkin oli luonnon vahvistama maan puolelta ja rikas satamista eikä kaukana Kiolaisten kaupungista. Monien entisten tappioiden takia nolostuneina, olivat Kiolaiset sitä paitsi alituisessa keskinäisessä riidassa. Mutta kun Ioonin poika Tydeus puoluelaisineen olivat saaneet surmansa Pedaritoksen käskystä, niin muutkin kaupunkilaiset, jos kohtakin keskenään pitivät toisiaan epäluulon alaisina, harvainvaltaisen hallituksen ankaruuden kautta pakosta pysyivät levollisina, koskeivät pitäneet itseänsä eivätkä Pedaritoksen johtamaa apuväkeä kykenevinä torjumaan vihollisia. He lähettivät kumminkin Mileetokseen pyytämään Astyokokselta apua; mutta kun ei hän suostunut heidän pyyntöönsä, lähetti Pedaritos Lakedaimoniin häntä vastaan valituskirjan loukkaavasta käytöksestä. Tällä kannalla olivat Ateenalaisten toimenpiteet Kioksessa. Heidän laivansa tekivät Samoksesta hyökkäyksiä Mileetosta vastaan; mutta kun Mileetolaiset eivät käyneet heitä vastaan, palasivat he Samokseen ja pysyivät siellä levollisina.

Peloponneesoksesta purjehtivat samana talvena päivänseisausaikana Lakedaimonilaisten Megaralaisen Kalligeitoksen ja Kytsikolaisen Timagoraksen välityksellä Farnabatsolle varustamat 27 laivaa Jooniaan, joita johti Spartiati Antistenees. Lakedaimonilaiset lähettivät laivoissa myöskin 11 Spartiatia neuvonantajiksi Astyokokselle, joista yksi oli Arkesilaoksen poika Likas. Heille oli käsketty, tultuansa Mileetokseen, asettaa kaikki seikat paraammalle kannalle ja lähettää joko kaikki nämät laivat tai mikä määrä heistä näkyi soveliaaksi, joko useampia tai vähempi määrä, Ramfioksen pojan Klearkoksen johdolla Helleespontokseen Farnabatsolle, sekä, jos heidän mielestään oli syytä, erottaa Astyokos päällikkyydestä ja panna Antistenees hänen sijalleen; sillä Pedaritoksen kirjeen johdosta oli heissä noussut epäluulo Astyokosta vastaan. Purjehdittuansa laivoilla ulapalle, laskivat he maihin Meeloksessa, ja tavattuansa siellä kymmenen Ateenalaista laivaa, valtasivat he näistä kolme ilman miehistöä ja polttivat ne. Peläten, että Meeloksesta pakoon päässeet laivat Samoksessa oleville Ateenalaisille ilmoittaisivat heidän tulostaan, kuten tekivätkin, purjehtivat he Kreetaan ja saapuivat, varovaisuudessa matkustettuansa, Aasian mannermaalla sijaitsevaan Kaunokseen. Pitäen itseään turvissa, lähettivät he sieltä sanan Mileetoksen edustalla oleville laivoille, että tulisivat heitä noutamaan.

Kiolaiset ja Pedaritos lähettivät samaan aikaan pyynnön Astyokokselle, vaikka hän ei ollut myöntynyt heidän pyyntöönsä, että hän tulisi heidän avuksensa kaikilla laivoillansa, koska heitä piiritettiin, ja ettei hän olisi väliäpitämätön, kun Joonialais-liittolaisten suurin kaupunki suljettiin meren puolelta, ja maitse oli rosvojen riistämänä. Sillä Kioksessa oli enemmän orjia, kuin missään muussa kaupungissa, Lakedaimonia lukuunottamatta, ja kun heitä paljoutensa takia rikoksistaan ankarammin rangaistiin, kuin muualla, niin suuri määrä heistä, heti kun Ateenalaiset olivat linnotuksensa suojassa saaneet varman asennon, luopui heidän luoksensa, ja koska he tunsivat maan, saivat he aikaan vallan suuria vahinkoja. Kiolaiset ilmottivat sentähden Astyokokselle, että oli välttämätöntä rientää heille avuksi, kun vielä oli toivo ja mahdollisuus, ennenkuin viholliset ennättäisivät täydellisesti linnottaa Delfinionin ja ennenkuin he ehtisivät rakentaa vielä suuremman linnoituksen suojaksi sotajoukollensa ja laivoilleen. Vaikka kohtakin Astyokos entisen uhkauksensa johdosta ei mielellänsä suostunut tähän pyyntöön, riensi hän kuitenkin apuun, kun näki liittolaistenkin siihen innolla suostuvan.

Tällä välin saapuu sana Kaunoksesta, että nuo 27 laivaa ja Lakedaimonilaisten lähettämät neuvonantajat olivat saapuneet. Ja koska Astyokos arveli kaikkea muuta vähäpätöisemmäksi, kuin hankkia turvallista kulkua noin monelle laivalle, jotta niillä voisivat hallita merta, ja Lakedaimonista saapuneille tarkastajille varma pääsö meren yli, jätti hän heti Kiokseen purjehtimisen sikseen ja purjehti Kaunokseen. Purjehtien Meropilaisen Koos saaren ohitse, astui hän siellä maihin ja ryösti kaupungin, joka oli linnottamaton, ja jonka suurin maanjäristys, mikä miesmuistiin on tapahtunut, oli hävittänyt. Kaupungin asukkaat olivat paenneet vuoristoon, mutta ryöstöretkillään otti hän saaliiksi kaikki, mitä sai käsiinsä, paitsi vapaat henkilöt; ne hän päästi menemään. Kun hän Koos-saarelta yöllä oli saapunut Knidokseen, saivat hänen Knidolaiset hartailla kehotuksillaan pidättämään merimiehensä laivoissa ja lähtemään suoraa päätä Ateenalaisten 20 laivaa ahdistamaan, joita Karminos, yksi Samoksen päälliköistä, piti silmällä noilla Peloponneesoksesta saapuneilla 27 laivalla, joita hakemaan Astyokos juuri oli lähtenyt. Samokseen oli saapunut tieto heidän tulostaan Mileetoksesta, ja Karminos heitä vakoili Symeen, Kalkeen, Roodoksen ja Lykian ympäristössä. Sillä hän oli jo saanut tiedon laivojen saapumisesta Kaunokseen.

Astyokos purjehti sentähden viipymättä Symeeseen, ennenkuin hänen lähtönsä tuli tunnetuksi, arvellen ehkä merellä saavansa käsiinsä laivat. Mutta sade ja sumuilma hajotti hänen pimeässä harhailevat laivansa ja saattoi ne epäjärjestykseen. Kun aamun valjetessa hänen laivastonsa oli hajallaan ja vasen siipi jo Ateenalaisille näkyvissä, vaan kun muu osa laivastoa vielä harhaili saaren ympäri, niin Karminos Ateenalaisineen kiiruusti hyökkää heitä vastaan vähemmällä laivamäärällä, kuin kaikilla 20, arvellen näitten olevan heidän valvomansa laivat Kaunoksesta. Ensi rynnäkössä he upottivatkin kolme laivaa ja vahingottivat useimpia muita, ollen voitonpuolella, kunnes heidän aavistamattansa laivaston enemmistö tuli näkyviin ja ympäröi heidät kaikkialta. Lähdettyänsä pakosalle menettivät Ateenalaiset kuusi laivaa, mutta pakenivat toisilla Teutlussan saarelle ja sieltä Halikarnassokseen. Tämän jälkeen lähtivät Peloponneesolaiset Knidokseen, ja yhdyttyänsä Kaunoksesta tulleisiin 27 laivaansa, purjehtivat he yhdessä Symeeseen, johon he pystyttivät voitonmerkin, ja palasivat Knidokseen takaisin.

Kun Ateenalaiset olivat saaneet tiedon meritappelusta, purjehtivat he kaikilla Samoksessa olevilla laivoillansa Symeeseen, mutta eivät hyökänneet Knidoksen edustalla olevaa laivastoa vastaan, eikä tämä liioin heitä vastaan, vaan purjehtivat takaisin Samokseen, otettuansa vihollisten Symeeseen jätetyt laivatarpeet ja astuttuansa maihin Loorymassa mannermaalla.

Kun kaikki Peloponneesolaisten laivat olivat kokoontuneet Knidokseen, korjasivat he puutteellisuudet ja nuo 11 Lakedaimonilaista miestä neuvottelivat Tissaferneen kanssa, joka itse oli saapunut sinne, tapahtuneista toimista, jotka eivät olleet heidän mielensä mukaan, sekä vastaisista sodan toimista, miten molemmille parahiten ja hyödyllisimmin sotaa käytäisiin. Varsinkin Likas moitti tapahtumia, eikä pitänyt kumpaakaan sopimusta, ei Kalkideuksen enemmän kuin Teerameneenkään tekemää, heille hyödyllisenä. Hän väitti olevan aivan väärin, että kuningas nytkin vielä saisi haltuunsa kaikki ne maat, jotka hän tahi hänen esi-isänsä ennen muinoin olivat hallinneet: tämä tietäisi, lausui hän, että kaikki saaret, Tessalia, Lokrit ja maat Boiootiaan saakka jälleen joutuisivat kuninkaan ikeen alle, ja että Lakedaimonilaiset vapauden asemesta Helleeneille toimittaisivat Meedialaisen herruuden. Hän käski siis solmita uudet sopimukset, sillä olemassa olevista hän ei ensinkään välittäisi, koska niiden mukaan laivoille ei ollut vaadittavissa mitään ylläpitoa. Tyytymättömänä erosi Tissafernees heistä tyhjin toimin raivostuneena.

Muutamien mahtavien miesten kutsumuksesta päättivät Lakedaimonilaiset purjehtia Rodokseen, toivoen saavansa liittolaiseksi tämän vallan mahtavan ja sekä merimiehistä että jalkaväestä voimakkaan saaren ja samalla arvellen, että he tämän liiton kautta kykenisivät omin neuvoin ylläpitämään laivojaan, pyytämättä siihen varoja Tissaferneelta. Purjehdittuansa heti samana talvena Knidoksesta, laskivat he maihin 90 laivalla ensin Rodoksessa sijaitsevaan Kameiros nimiseen kaupunkiin, pelottaen suuresti tuumasta tietämättömiä, jotka pakenivat, varsinkin kun kaupunki oli linnottamaton. Kutsuttuansa kokoon nämät ja molempien toisten Lindos ja Jeelysos nimisten kaupunkien asukkaat, taivuttivat Lakedaimonilaiset heidät luopumaan Ateenalaisista. Täten liittyi Rodos Peloponneesolaisiin.

Saatuansa tiedon tästä, purjehtivat Ateenalaiset samaan aikaan laivoillaan Samoksesta, koettaen ehtiä estämään tätä tapahtumasta, ja heillä olikin jo merellä Rodos näkyvissä. Mutta kun he hiukan myöhästyivät, purjehtivat he ensin Kalkeeseen ja sieltä Samokseen ja tekivät myöhemmin Kalkeestä ja Kooksesta hyökkäyksiä Rodosta vastaan. Rodoksen asukkailta kiskoivat Peloponneesolaiset 30 talentin paikoille ja viipyivät siellä rauhassa 80 päivää, vedettyänsä laivansa maalle.

Sillä välin, ja ennenkuin lähdettiin Rodokseen, tapahtui seuraava: Alkibiadees joutui Kalkideuksen kuoleman ja Mileetoksen taistelun jälkeen Peloponneesolaisilla epäluulon alaiseksi, jonka johdosta he lähettivät kirjeen Astyokokselle, että hän surmauttaisi Alkibiadeen, sillä Agiskin vihasi häntä, ja hän esiintyi muutenkin epäiltävästi. Ensi hädässään pakeni hän Tissaferneen luokse ja vahingotti hänen luonansa voimiensa mukaan Peloponneesolaisten asioita. Hänen tultua Tissaferneen neuvonantajaksi kaikissa toimissa, vähensi tämä avustusväen palkan Attikalaisesta drakmasta kolmeen oboliin, eikä tätäkään palkkaa säännöllisesti maksettu. Hän neuvoi Tissafernestä sanomaan heille, että Ateenalaisetkin, jotka pitkistä ajoista olivat kokeneita laivaliikkeessä, antoivat vain kolme obolia merimiehilleen, eivätkä suinkaan varojen puutteesta, vaan jotteivät heidän merimiehensä liiallisella mässäämisellä turmelisi ruumiinsa terveyttä, tahi jättäisivät laivansa antamatta heille tulevan palkkansa palaamisensa takeeksi. Hän neuvoi Tissafernesta myöskin lahjoilla houkuttelemaan trierarkkeja ja päälliköitä suostumaan hänen tuumiinsa, mikä häneltä onnistuikin paitsi Syrakuusalaisten päälliköiden suhteen, joitten kaikkien puolesta ylipäällikkö Hermokratees yksin koko liittokunnan nimessä tästä kieltäytyi. Kun kaupungit pyysivät rahaa, niin Alkibiadees Tissaferneen nimessä kielsi antamasta heille mitään, sanoen Kiolaisille, että he, rikkaimmat kaikista Helleeneistä, häpeäisivät pyytää rahaa niiltä, jotka heidän vapautensa hyväksi olivat heittäytyneet vaaraan ruumiillansa ja omaisuudellansa. Ja muille kaupungeille hän vastasi, että he tekivät väärin, jos he, kun he ennen luopumistansa olivat maksaneet Ateenalaisille niin paljon, eivät nyt oman itsenäisyytensä hyväksi olisi halukkaita maksamaan yhtä paljon tahi enemmänkin. Hän selitti, että Tissafernees luonnollisesti oli pakosta säästäväinen, koska hän omin varoin kävi sotaa, mutta että hän kyllä, jos kuningas lähettäisi hänelle rahaa, maksaisi palkan ja kohtuullisesti korvaisi kaupunkien kulut.

Alkibiadees kielsi niinikään Tissafernesta lopettamasta sotaa liian kiiruusti, kuten myöskin hankkimasta valtaa sekä maalla että merellä yhdelle valtiolle ja sentähden kutsumasta avukseen, kuten hän oli aikeissa, Foinikilaista laivastoa sekä pestaamasta useampia Helleenejä, vaan että hän antaisi molempain heikontaa toisiaan, joten kuningas voisi itsellensä hankaliksi käyneitä vastaan nostaa toiset. Mutta jos yksi ainoa hallitsisi sekä maalla että merellä, olisi kuninkaan vaikea kukistaa tätä, ellei hän itse suurilla vaaroilla ja kustannuksilla lähtisi taisteluun. Mukavampihan oli, sanoi hän, vähillä kustannuksilla ja vaaratta itsensä puolesta antaa Helleenien keskenään heikontaa toisiaan. Muuten olivat, lisäsi hän, Ateenalaiset soveliaimmat jakamaan valtaa hänen kanssansa, koska he vähemmän huolivat vallotuksista mannermaalla, ja tuumissaan sekä sodankäynnissään olivat hänelle hyödyksi. Sillä kun he vaan, jatkoi hän, saavat haltuunsa meren, auttavat he kyllä orjuuttamaan kuninkaan maissa asuvia Helleenejä, jota vastoin Peloponneesolaiset tulevat heitä vapauttamaan. Eihän ole luultavaa, että Lakedaimonilaiset, jotka koettavat vapauttaa Helleenejä maalaisiensa ikeestä, eivät vapauttaisi kansalaisiansa vieraasta vallasta, kunhan vaan ovat kukistaneet Ateenalaiset. Hän kehotti siis Tissafernesta antamaan heidän keskenään heikontaa toisiaan, ja päästyänsä Ateenalaisista karkottaa Peloponneesolaiset maasta. Näin tuumi Tissaferneeskin, päättäen hänen menettelystään. Hän luotti täydellisesti Alkibiadeeseen, kuten ainakin hyvään neuvonantajaan, maksaen Peloponneesolaisille niukan palkan, eikä laskenut heitä laivataisteluun, sanoen Foinikilaisen laivaston olevan tulossa, jolloin he ylivoimalla varmemmin taistelisivat, turmellen täten heidän toimiaan ja heidän laivastonsa voiman, joka jo oli kasvanut aika vankaksi, jo selvästi osoittaen, ettei hän ensinkään aikonut taistella heidän avuksensa.

Nämät neuvot antoi Alkibiadees Tissaferneelle ja kuninkaalle, kun hän oleskeli heidän luonansa, pitäen ne heille paraimpina, ja koska hän siten myöskin tahtoi hankkia itselleen tilaisuuden palataksensa takaisin kotimaahan, ymmärtäen hyvin, että hänelle siihen tulisi tilaisuus, jos hän ei sitä hävittäisi. Hän arveli Ateenalaisten mieluummin suostuvan siihen, jos hän näyttäisi olevan hyvissä väleissä Tissaferneen kanssa, miten myöskin tapahtui. Sillä kun Samoksessa majailevat Ateenalaiset sotilaat kuulivat hänen suuresti vaikuttavan Tissaferneeseen, niin hän sai puolelleen mahtavimmat heistä, osaksi, koska hän heille oli lähettänyt sanan, että he mainitsisivat vallanpitäjille, että hän kyllä olisi suostuvainen palaamaan kotimaahan ja ottamaan osaa hallitukseen, harvainvallan vallitessa, mutta ei suinkaan ilkeämielisen rahvasvallan vallitessa, joka oli karkoittanut hänen, ja että hän silloin hankkisi heille Tissaferneen suosion, ja osaksi myöskin koska Ateenalaisten Samoksessa majailevat trierarkit ja mahtavimmat omasta puolestaankin halusivat kukistaa kansanvallan.

Ensin levisi tämä asia sotajoukossa, ja myöhemmin se tuli keskustelun alaiseksi kaupungissakin. Moniaat henkilöt kulkivat Samoksesta yli Alkibiadeen puheille, ja kun hän yhä lupasi hankkia ensin Tissaferneen ja sittemmin itse kuninkaan heille ystäväksi, jos he eivät kannattaisi kansanvaltaa, jolloin kuningas enemmin heihin luottaisi, niin syntyi heissä vakava toivo, että he, mahtavimmat kansalaisista, jotka tästä asiain tilasta enin kärsivät, saisivat kaupungin hallituksen huostaansa ja kukistaisivat viholliset. Palattuansa Samokseen, keskustelivat he tästä asiasta puoluelaistensa kanssa ja lausuivat julki, että kuningas tulisi heidän ystäväkseen ja antaisi heille rahaa, jos Alkibiadees saisi palata takaisin ja jos he luopuisivat kansanvallasta.

Vaikkakin kansa ensin suuttui näistä vehkeistä, niin rauhottui se kumminkin hauskasta toiveesta, että saisi palkan kuninkaalta. Kun harvainvallan kannattajat olivat ilmottaneet tuumansa kansalle, niin kokoontuivat he taas keskenään ja useamman ystävän kanssa neuvottelemaan Alkibiadeen ehdotuksista. Kaikki muut pitivät näitä viisaina ja luotettavina; mutta Frynikos, joka vielä oli päällikkönä, ei ensinkään hyväksynyt niitä, vaan väitti, että harvainvalta ja kansanvalta oli Alkibiadeelle yhdentekevä, niinkuin myöskin oli, ja ettei tämä tarkoittanut muuta, kuin miten hän, kumottuansa nykyisen kaupungin järjestyksen, ystäviensä kutsumana saisi palata kotiin, ja että oli tarkoin vaarinotettava, ettei syntyisi sisällisiä levottomuuksia. Kuninkaalle hän ei pitänyt ensinkään hyödyllisenä, kun Peloponneesolaiset vielä vallitsivat merellä ja heidän hallussaan oli monta suurinta kaupunkia hänen valtakunnassaan, liittyä Ateenalaisiiin, joihin hän ei ensinkään luottanut, ja sen takia joutua vaikeuksiin, kun hänellä oli tilaisuus ruveta Peloponneesolaisten ystäväksi, jotka eivät koskaan olleet hänelle tuottaneet vahinkoa. Eivätkä liittolaiskaupungitkaan, joille oli luvattava harvainvaltaisuus, kun Ateenalaiset itse luopuisivat kansanvallasta, hänen mielestään jättäisi luopumishankkeitaan, eivätkä uskolliset kaupungit sen kautta tulisi luotettavammiksi. Sillä mieluummin, kuin ne haluaisivat olla harvainvallan tahi kansanvallan orjina, pyrkisivät ne tietysti vapauteen, olkoonpa millä hallituksella tahansa. Eikä pitäisi luulla, että nuo niin kutsutut kauniit kunnon miehet saisivat vähemmän rettelöitä aikaan, kuin kansa, koska he juuri johtavat kansaa kaikkiin pahoihin toimiin, joista heillä on suurin hyöty. Nämät puolestaan, jos heistä riippuisi, mestauttaisivat tuomiotta kansalaisia väkivaltaisesti, mutta kansa olisi heidän ainoa tukensa ja turvansa. Ja hän sanoi tietävänsä tämän olevan muittenkin kaupunkien kokemuksen kautta hankkiman vakuutuksen. Häntä siis ei ensinkään miellyttänyt Alkibiadeen ehdotukset, joista nyt neuvoteltiin.

Kokoukseen yhtyneet pysyivät kuitenkin päätöksessään, hyväksyen ehdotukset, ja toimittivat lähettiläiksi Ateenaan Peisandroksen ja muutamia muita, jotta he toimisivat Alkibiadeen palaamisen hyväksi ja kansanvallan lakkauttamiseksi siellä, kuten myöskin hieromaan ystävyyttä Tissaferneen ja Ateenalaisten välillä.

Kun Frynikos sai tiedon, että tuumittiin Alkibiadeen palaamisesta ja että Ateenalaiset myöntyivät siihen, niin hän peläten, että Alkibiadees, palattuansa kotiin, kohtelisi häntä ankarasti, koska hän oli vastustanut hänen puolestansa puhuvia, keksi seuraavan keinon. Hän lähetti salaa Astyokokselle, Lakedaimonilaisten nauarkille, joka vielä oli Mileetoksessa, kirjeen, jossa hän ilmotti, että Alkibiadees vahingotti heidän asemaansa koettaen tehdä Tissaferneen Ateenalaisten ystäväksi, ja selitti kaikki muutkin asiat perinpohjaisesti. Hän arveli, että olisi annettava anteeksi, jos hän, vaikkakin kaupunkinsa vahingoksi, kirjotti täten vihamiehestään. Mutta Astyokos ei ensinkään halunnut kostaa Alkibiadeelle, joka ei enää ollutkaan hänen saavutettavissaan. Hän matkusti päin vastoin Magneesiaan Alkibiadeen ja Tissaferneen luokse ja luki heille Samoksesta saamansa kirjeen, joutuen siten ilmiantajaksi. Hänen sanotaan täten tahtoneen omaksi edukseen päästä Tissaferneen suosioon sekä tällöin että muulloinkin. Samasta syystä hän myöskin oli ollut jokseenkin väliäpitämätön palkan vähentämisen suhteen.

Alkibiadees kirjoitti viipymättä Samoksen vallanpitäjille, mitä vehkeitä Frynikos toimi, vaatien hänen mestaustansa. Kun Frynikos tämän ilmiannon kautta joutui suurimpaan vaaraan, lähettää hän hädissään toisen kirjeen Astyokokselle, jossa hän, nuhdellen tätä entisen kirjeen salaisuuden ilmottamisesta, seikkaperäisesti selitti, miten hän oli valmis toimittamaan koko Samoksessa majailevan Ateenalaisten sotajoukon hänen käsiinsä, koska Samos oli linnottamaton. Hän sanoi, että hän omantunnon vaivoitta mieluummin halusi panna henkensä alttiiksi Lakedaimonilaisten hyväksi, kuin saada surmansa verivihollistensa käsistä. Myöskin tämän ilmaisi Astyokos Alkibiadeelle.

Koska Frynikos jo edeltäkäsin ymmärsi, että hänen kirjeensä tulisi tunnetuksi ja että Alkibiadeelta hetimiten oli odotettavissa kirje näistä seikoista, niin hän itse kiiruhti ilmottamaan sotajoukolle, että hän varmaan tiesi vihollisten, koska Samos oli linnotusta vailla, ja kun eivät kaikki laivat olleet satamassa, aikovan hyökätä leiriä vastaan, jonkatähden oli välttämätön mitä kiiruimmin linnottaa Samos ja ryhtyä muihinkin varustuskeinoihin. Päällikkönä olikin hänellä valta panna tämä toimeen. Tämän johdosta toimitettiin nopeasti Samoksen linnottaminen, mikä jo ennenkin oli päätetty asia. Vähän myöhemmin saapuikin Alkibiadeelta kirje ilmotuksella, että Frynikos oli kavaltanut sotajoukon ja että viholliset aikoivat tehdä hyökkäyksen. Mutta Alkibiadesta ei pidetty luotettavana, vaan arveltiin hänen, saatuansa tiedon vihollisten tuumista, vihamielisyydestä halunneen esittää Frynikosta kavaltajana, joten se ei ensinkään häntä vahingoittanut, vaan mieluummin todisti hänen puolestansa, kun siinä oli yhdenpitävä ilmoitus.

Tämän jälkeen koetti Alkibiadees vielä hartaammin saada Tissaferneen liittymään Ateenalaisiin. Tissafernees kyllä pelkäsi Peloponneesolaisia, koska he esiintyivät suuremmalla laivastolla kuin Ateenalaiset, mutta tahtoi kuitenkin, jos vain voisi, pysyä heidän luottamuksessaan, varsinkin kun hän sai tiedon Peloponneesolaisten erimielisyydestä Knidoksessa Teerameneen kautta solmituiden sopimusten suhteen, joka jo oli ilmaantunut heidän ollessaan Rodoksessa, jossa tilaisuudessa Likas oli todistanut Alkibiadeen sanat, että Lakedaimonilaisten tarkotus oli vapauttaa kaikki kaupungit, lisäten olevan sietämätöntä myöntää, että kuninkaan tuli hallita kaikissa kaupungeissa, jotka ennen olivat olleet hänen tahi esi-isiensä hallussa. Mutta Alkibiadees, jolla oli tärkeät hankkeet, yhä innokkaammin koetti pysyä Tissaferneksen suosiossa.

Kun Peisandroksen kanssa Samoksesta lähetetyt sanansaattajat olivat saapuneet Ateenaan, puhuivat he kansankokouksessa pääasiallisesti, kuinka he, jos palauttaisivat Alkibiadeen ja lakkauttaisivat kansanvallan, saisivat kuninkaan liittolaisekseen ja voisivat kukistaa Peloponneesolaiset. Kun tässä kokouksessa useat vastustivat näitä tuumia kansanvallan suhteen, ja kun Alkibiadeen vihamiehet huusivat, kuinka vaarallista olisi, jos hän rikottuansa valtion lakeja palaisi kotia, ja kun Eumolpidit ja Keerykit mysteerioiden suhteen, joiden pilkkaamisesta hänen oli täytynyt paeta, vetosivat jumaliin, ettei sallittaisi hänen palata kotimaahan, niin Peisandros kiellon ja vihamielen vallitessa astui esiin ja kysyi jokaiselta vastustajalta erittäin, oliko hänellä ehkä joku muu keino kaupungin pelastukseen tiedossa, kun Peloponneesolaisilla oli ainakin yhtä monta laivaa vesillä, kuin heillä, ja useampia liittokaupunkeja ja kun kuningas ja Tissafernees olivat taipuisat antamaan heille rahoja, joita heillä itsellään ei ensinkään ollut, jos ei saataisi kuningasta kääntymään heidän puolellensa. Kun kysytyt eivät tähän vastanneet tietävänsä mitään keinoa, niin hän vakavuudella lausui heille: "Tämä ei meille ole mahdollista, ellemme noudata viisaampaa valtiojärjestystä, uskoen vallan mieluummin harvoille, jotta kuningas meihin luottaisi, ja jos emme halua huolehtia enemmän valtiomuodosta kuin pelastuksestamme (myöhemminhän me voimme muuttaa sen, ellei se meitä miellytä), kuten myöskin ellemme päästä kotia Alkibiadesta, joka yksin nykyisistä henkilöistä voi saada tämän aikaan."

Kansa oli vallan äkeissään harvainvallan ehdottamisesta, mutta Peisandron selitettyä, ettei löytynyt muuta pelastusta, se pelosta myöntyi siihen, koska se myöskin toivoi voivansa mielensä mukaan saada aikaan muutoksen. He päättivät, että Peisandros kymmenen miehen seuraamana purjehtisi ja neuvottelisi tästä tuumasta Tissaferneen ja Alkibiadeen kanssa, miten heistä näkyi paraalta. Peisandroksen panettelun johdosta erotti kansa Frynikoksen ja hänen päällikkötoverinsa Skironideen virasta ja lähetti heidän asemestansa laivapäälliköiksi Diomedoonin ja Leoonin. Koska Peisandros ei katsonut Frynikosta sopivaksi keskustelemiseen Alkibiadeen kanssa, niin syytti hän Frynikosta Iasoksen ja Amorgeen kavaltamisesta. Peisandros kävi myöskin kaikissa käräjienkäymisen ja virkojen hakemisen tarkoituksissa Ateenassa löytyvissä yhdistyksissä kehottaen heitä yksimielisesti äänestämään kansanvallan kumoamista; ja kun hän oli järjestänyt kaikki siten, ettei syntyisi mitään viipymistä, purjehti hän kymmenen seuralaisensa kanssa Tissaferneen luokse.

Saavuttuansa samana talvena Ateenalaisten laivoille, tekivät Leoon ja Diomedoon hyökkäyksen Rodosta vastaan. Kun he tapasivat Peloponneesolaisten laivat hinattuina rannalle, niin he astuivat maihin ja palasivat, voitettuansa tappelussa avuksi rientäneet Rodolaiset, Kalkeeseen ja tekivät hyökkäyksiä mieluummin sieltä kuin Koos saarelta; sillä sieltä oli mukavampi väijyä, lähtisikö Peloponneesolaisten laivasto liikkeelle.

Pedaritoksen lähettämänä saapui myöskin Kioksesta Rodokseen Lakoonialainen Ksenofantidas ilmoituksella, että Ateenalaisten linnotus jo oli valmis, ja että Kios heiltä olisi hukassa, jos ei riennettäisi kaikilla laivoilla apuun. Tämän johdosta he aikoivatkin lähteä apuun; mutta sillä välin oli Pedaritos apujoukollaan ja koko Kiolaisten sotaväellä rynnännyt Ateenalaisten laivojen ympärille rakennettua linnotusta vastaan ja vallottanut osan siitä sekä muutamia rannalle hinatuista laivoista. Apuun rientäneet Ateenalaiset ajoivat ensin Kiolaiset pakosalle ja voittivat sitten muunkin Pedaritoksen sotajoukon. Tässä kahakassa kaatui Pedaritos itse ja suuri joukko Kiolaisia, jolloin paljon aseita joutui vihollisten saaliiksi. Tämän jälkeen joutuivat Kiolaiset vielä ankarampaan piiritykseen sekä maan että meren puolelta ja nälänhätä oli siellä vallan suuri.

Peisandros ja Ateenalaisten hänen seurassaan lähettämät miehet saapuivat sillä välin Tissaferneen luokse keskustelemaan sopimuksista. Mutta koska Alkibiadees ei ollut varma Tissaferneen mielipiteestä, kun tämä pelkäsi Peloponneesolaisia enemmän ja Alkibiadeen omasta neuvosta tahtoi antaa molempien keskinäisesti heikontaa toisiaan, niin hän turvautui siihen keinoon, että Tissafernees, vaatien ylen paljon, ei pääsisi sopimuksiin Ateenalaisten kanssa. Minusta Tissafernees toimi samassa tarkotuksessa pelosta Peloponneesolaisten suhteen. Mutta Alkibiadees taas, koska hän huomasi, ettei Tissafernees missään tapauksessa suostuisi sopimuksiin, tahtoi, etteivät Ateenalaiset luulisi, ettei hän ollut voinut Tissafernesta taivuttaa suostumaan, vaikka kyllä oli koettanut, vaan että Ateenalaiset tekivät liian vähän myönnytyksiä. Sillä Alkibiadees vaati, puhuen Tissaferneen läsnäollessa hänen nimessään, niin suunnattomia, että Ateenalaiset, vaikka suostuivat paljoon siitä, mitä hän vaati, vihdoin katkaisivat keskustelut. Sillä hän vaati kuninkaalle koko Joonian ja läheiset saaret ja vielä muita etuja, joita Ateenalaiset eivät vastustaneet. Mutta kolmannessa kokouksessa vaati Alkibiadees vihdoin, kun pelkäsi näyttävänsä liian voimattomalta, että kuningas saisi rakennuttaa laivoja ja purjehtia pitkin valtakuntansa rantoja, mihin ja kuinka monella laivalla tahansa. Tähän Ateenalaiset eivät suostuneet, vaan koska he arvelivat tämän olevan mahdotonta, ja että Alkibiadees heitä oli pettänyt, poistuivat he suutuksissaan ja lähtivät Samokseen.

Samana talvena saapui Tissafernees kohta tämän jälkeen Kaunokseen, tahtoen taivuttaa Peloponneesolaisia jälleen lähtemään Mileetokseen ja solmita heidän kanssansa, jos vaan mahdollista, uudestaan sopimukset, joissa hän tarjoaisi heille ravinnon, jotteivät tykkänään joutuisi hänelle vihollisiksi. Sillä hän pelkäsi, että he, jos ravinto heidän lukuisilta laivoiltaan puuttuisi, pakotettaisiin sotimaan laivataistelussa Ateenalaisia vastaan ja joutuisivat tappiolle, ja heidän laivojensa miehet karkaisivat, jolloin Ateenalaiset ilman hänen apuansa pääsisivät toivojensa perille. Enin hän kuitenkin pelkäsi, että Lakedaimonilaiset ravinnon haussa ryöstäisivät mannermaalla. Aprikoiden ja aavistaen kaiken tämän, ja koska hän tahtoi, että Helleenit keskenään yhtä mahtavina seisoivat toisiansa vastaan, lähetti hän kutsumaan Peloponneesolaiset, tarjosi heille ravinnon ja solmisi heidän kanssaan kolmannet näin kuuluvat sovinnot:

"Dareioksen hallituksen 13 vuotena, Aleksippidaksen ollessa arkontina Lakedaimonissa, solmittiin Maianderin kentällä sopimukset Lakedaimonilaisten ja liittolaisten välillä yhdeltä puolelta ja Tissaferneksen, Hierameneksen ja Farnakoksen poikien välillä toiselta puolelta kuninkaan ja Lakedaimonilaisten sekä heidän liittolaistensa asioista."

"Kaikki kuninkaan hallussa olevat maat Aasiassa ovat kuninkaan ja kuningas hallitsee maitaan mielensä mukaan."

"Lakedaimonilaiset liittolaisineen eivät saa hyökätä kuninkaan alueelle pahassa tarkoituksessa, eikä kuningas Lakedaimonilaisten tahi heidän liittolaistensa alueelle pahassa tarkoituksessa."

"Jos joku Lakedaimonilaisten tahi heidän liittolaisten joukosta ahdistaa kuninkaan maata, niin ovat Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa velvolliset estämään häntä; ja jos joku kuninkaan alamaisista ahdistaa Lakedaimonilaisia tahi heidän liittolaisiansa, niin on kuningas velvollinen estämään häntä."

"Tissafernees pitää huolta läsnäolevien laivueitten ravinnosta sovinnon mukaan, kunnes kuninkaan laivat saapuvat. Kuninkaan laivojen saavuttua olkoon Lakedaimonilaisten vallassa itse hankkia ravintoa laivoilleen, jos niin haluavat; mutta jos he haluavat saada ylläpitoa Tissaferneeltä, niin antakoon hän sen sillä ehdolla, että Lakedaimonilaiset ja liittolaiset, sodan loputtua, korvaavat sen, mitä häneltä ovat saaneet".

"Kun kuninkaan laivat ovat saapuneet, käyvät Lakedaimonilaisten ja heidän liittolaistensa laivat sotaa yhdessä kuninkaan laivojen kanssa, miten Tissafernees yhdestä tuumin Lakedaimonilaisten ja heidän liittolaistensa kanssa määrää."

"Jos tahdotaan tehdä rauha Ateenalaisten kanssa, tehtäköön se yhteisen sopimuksen mukaan."

Tämmöiset olivat sopimukset. Tämän jälkeen valmistautui Tissafernees noudattamaan Foinikilaisia laivoja, kuten oli määrätty, ja muihin toimiin, joita hän oli luvannut. Ainakin tahtoi hän näyttää olevansa näissä toimissa.

Boiootialaiset valloittivat loppupuolella talvea kavaltamisen avulla Ooroopoksen, jossa Ateenalaisilla oli vartioväki. Tässä toimessa oli heillä avustajina sekä Eretrialaisia että Ooroopolaisiakin miehiä, jotka tuumivat saada Euboiaa luopumaan. Sillä koska tämä paikkakunta oli lähellä Eretriaa, niin ei ollut mahdollista, ettei se Ateenalaisten hallussa suuresti vahingoittanut Eretriaa ja koko Euboiaakin. Valloitettuansa Ooroopoksen, lähtivät Eretrialaiset Rodokseen, kehottaen Peloponneesolaisia tulemaan Euboiaan. Mutta he riensivät mieluummin ahdistetun Kioksen avuksi ja purjehtivat kaikilla laivoillaan Rodoksesta. Kun he olivat Triopionin edustalla, näkivät he Kalkeesta tulevien Ateenalaisten laivojen purjehtivan aavalla merellä; mutta kun ei kumpikaan tehnyt hyökkäystä, saapuvat toiset Samokseen, toiset Mileetokseen. Peloponneesolaiset huomasivat nyt, etteivät he meritaistelutta voineet tulla Kiokselle avuksi.

Tähän loppui talvi, ja kului loppuun 20 vuosi sitä sotaa, jonka vaiheet Thukydides on kertonut.

Heti alussa seuraavaa kevättä lähetettiin Derkylidas, Spartalainen mies, vähäisellä sotajoukolla maitse Helleespontokseen saattamaan Abydosta luopumaan, joka oli Mileetolainen siirtokunta; Kiolaiset pakotettiin, piirityksen ahdistamina, meritaisteluun, jota vastoin Astyokos oli kahdella päällä, miten hän auttaisi heitä. Astyokoksen vielä ollessa Rodoksessa, olivat he saaneet Mileetoksesta Pedaritoksen kaaduttua päällikökseen Spartalaisen miehen, nimeltä Leoon, joka oli seurannut Antistenesta laivamiehenä, ja Mileetosta vartioivia 12 laivaa, joista viisi oli Turista, neljä Syrakuusasta, yksi Anaiasta, yksi Mileetoksesta ja yksi Leoonista. Kiolaiset lähtivät liikkeelle koko sotaväkineen ja asettuivat varmaan paikkaan, ja heidän laivansa, luvultaan 36, niinikään purjehtivat taisteluun Ateenalaisten 32 laivaa vastaan. Tässä ankarassa taistelussa eivät Kiolaiset liittolaisineen joutuneet kylläkään tappiolle, mutta myöhään illalla palasivat he kaupunkiinsa.

Kun Derkylidas tämän jälkeen maitse oli saapunut Mileetoksesta Helleespontokselle, luopui Abydos heti ja Lampsakos kahden päivän päästä hänen ja Farnabatsoksen puolelle. Mutta kun Strombikidees sai tiedon tästä, riensi hän kiiruumman kautta apuun 24 Ateenalaisella laivalla, joiden joukossa löytyi myöskin raskasaseisia kuljettavia sotalaivoja, voitti kaupungeista ryntäävät Lampsakolaiset taistelussa ja valloitti Lampsakoksen, linnottamaton kun oli, ensi rynnäkössä sekä otti kaluja ja orjia, mutta salli vapaitten asukkaiden taas asettua asumaan kaupunkiin. Sitten kulki hän Abydosta vastaan; mutta kun sen asukkaat eivät antautuneet vapaaehtoisesti, ja kun ei hän kyennyt sitä hyökkäyksellä valloittamaan, niin hän purjehti sitä vastapäätä Kersoneesoksessa sijaitsevaan Seestokseen, joka ennen oli ollut Meedialaisten hallussa ja johon hän asetti vartioväen valvomaan koko Helleespontosta.

Tällä välin tulivat Kiolaiset yhä mahtavammiksi merellä, ja Astyokos sekä Mileetossa oleskelevat Peloponneesolaiset rohkaistuivat suuresti, kuultuansa meritappelusta, ja että Strombikidees laivoineen oli poistunut. Kahdella laivalla lähti Astyokos Kiokseen, otti sieltä siellä olevat laivat mukaansa ja teki koko laivastolla hyökkäyksen Samosta vastaan. Mutta kun sieltä, keskinäisen epäluulon vallitessa, ei käyty häntä vastaan, purjehti hän takaisin Mileetokseen. Sillä tähän aikaan ja jo ennen tätä oli kansanvalta kumottu Ateenassa. Kun sitten Peisandros toisten lähettiläiden seuraamana saapui Samokseen Tissaferneen luota, järjestivät he olot sotajoukossa varmemmalle kannalle, ja kehottivat sikäläisiä mahtimiehiä koettamaan sotaväen avulla perustaa harvainvallan, vaikka kohtakin suuri osa heistä oli sitä vastustanut. Samoksessa olevat Ateenalaiset keskustelivat tästä asiasta, ja päättivät jättää Alkibiadeen syrjään, koskei hän muka ollut halukas suostumaan heidän tuumiinsa ja muutenkin näytti sopimattomalta harvainvallassa; ja koska jo olivat heittäytyneet vaaraan, päättivät omin neuvoin pitää huolta siitä, että asiat eivät jäisi silleen, vaan että sotaa jatkettaisiin, ja että he omista varoistaan mielellään maksaisivat sen menot, ja jos muitakin tarpeita ilmestyisi, koska he yksin oman itsensä, eivätkä muitten, hyväksi kärsivät vaivoja.

Rohkaistuansa toisiaan täten, lähettivät he viipymättä Peisandroksen ja puolet lähettiläistä kotia panemaan tuumat siellä toimeen, jota paitsi heille annettiin käsky perustaa harvainvalta niihin alamaisiin kaupunkeihin, joihin he saapuisivat. Toiset lähettiläistä toimittivat he muihin alamaisiin maihin minkä minnekin. Diotrefeksen, joka oleskeli Kioksen vesillä, ja joka oli valittu hallitsemaan Trakialaisia rantamaita, lähettivät he virkaansa. Saavuttuansa Tasokseen, hajotti hän siellä kansanvallan. Mutta kun hän oli lähtenyt sieltä, linnottivat Tasolaiset toisella kuukaudella tämän jälkeen kaupunkinsa, koskeivät enään tarvinneet Ateenalaisten myötävaikutusta harvainvallan perustamiseen, vaan joka päivä odottivat Lakedaimonilaisia vapauttamaan heitä. Sillä heidän Ateenalaisten karkottamat kansalaisensa elivät Peloponneesolaisten luona, ja nämät ynnä kaupungissa oleskelevat puoluelaisensa kokosivat laivoja voimiensa mukaan saadakseen Tasoksen luopumaan. Sattui siis heidän onneksensa, että kaupunki vaaratta joutui hyvälle kannalle, ja että vastustava kansa kukistettiin. Tasoksen siis kävi päinvastoin, kuin Ateenalaiset, perustaen harvainvallan, olivat tarkoittaneet, ja minusta myöskin monen muun alamaisen kaupungin. Sillä maltuttuansa ja ryhdyttyänsä pelotta toimiinsa, kulkivat ne suoraa päätä vapautta kohti, huolimatta Ateenalaisten petollisesta hyvänsuonnosta.

Purjehtien pitkin rantoja, kukisti sillä välin Peisandros seuralaisineen kansanvallan niissä kaupungeissa, joihin he poikkesivat, saivatpa muutamista kaupungeista raskasaseisiakin, jotka seurasivat heitä Ateenaan. Täällä olivat jo ennen heidän saapumistansa heidän puoluelaisensa toimittaneet enimmät tehtävät. Androkleen, erään kansanpuoluelaisten etevimmistä johtajista, joka suuresti oli vaikuttanut Alkibiadeen karkoittamiseen, surmasivat salaa muutamat nuoret salaliittolaiset. He tappoivat hänet kahdesta syystä: koska hän johti kansaa, ja koska he arvelivat tekevänsä Alkibiadeelle mieleen, joka oli tuleva kotia, ja joka heille hankkisi Tissaferneen ystävyyden. Useampia muitakin vastustajistaan surmasivat he samaten salaa. He olivat jo ennen julkaisseet ilmoituksen, ettei palkkaa maksettaisi kellekään muille kuin niille, jotka olivat sodassa, etteikä useampia kuin 5,000 tulisi osalliseksi hallitukseen, joiden joukkoon tulisi kuulumaan ainoastaan ne kansalaiset, jotka omaisuudellaan ja ruumiillaan olisivat kykeneviä enimmän hyödyttämään kaupunkia.

Tämä oli kaunis veruke kansaa vastaan, sillä heidän tarkoituksensa oli uskoa kaupungin hallitus yksinomaan niitten haltuun, jotka hyväksyivät hallitusmuutoksen. Kansa ja neuvosto kutsuttiin kuitenkin yhä kokoon, mutta heille ei jätetty muuta neuvoteltavaksi, kuin mitä liittoutuneet hyväksyivät, ja itse puhujatkin olivat heidän puoluelaisiansa ja ennestään oli heille määrätty, mitä sanottaisiin. Pelosta ei kukaan muista uskaltanut vastustaa, kun näki liittolaisten paljouden; mutta jos joku vastusti, niin hän heti jollakin sopivalla tavalla syrjäytettiin, eikä tekijästä tehty mitään oikeustutkimusta, eikä vedetty oikeuteen murhasta epäluulonalaista. Kansa pysyi levollisena; sillä sitä oli vallannut semmoinen säikähdys, että jokainen piti voittona, jos hän, vaikka olikin ääneti, vältti väkivaltaisuutta. Ja koska arvelivat liittolaisten olevan lukuisammat, kuin olivatkaan, masentuivat heidän mielensä, eivätkä he kyenneet keksimään mitään keinoa, päästäkseen tästä hirmuvallasta, koska kaupunki oli suuri, eivätkä kansalaiset siitä syystä tunteneet toisiansa. Samasta syystä ahdistettu ei voinut valittaa tuskastaan toiselle, jotta yhdestä tuumin neuvottelisivat puolustuskeinoista. Sillä kansanpuoluelaiset pitivät toisiaan epäluulonalaisina, että ehkä olivat kumoojiin kuuluvia. Moni, josta ei ensinkään olisi luullut, kääntyi nimittäin harvainvaltaisiin. Ja nämät herättivät kansassa enin epäluuloa ja hankkivat vaarattomuuden harvainvaltaisille, kun olivat saaneet syntymään kansassa jyrkän keskinäisen epäluulon.

Tähän sopivaan aikaan saapui Peisandros seuralaisineen, ja he panivat valtiokeikkauksen täydellisesti toimeen. Kun he olivat kutsuneet kansan kokoon, ehdottivat he ensin, että valittaisiin kymmenen miestä rajattomalla vallalla sepittämään lakiehdotusta, ja että nämät, saatuansa ehdotuksensa valmiiksi, esittäisivät kansalle määräpäivänä, miten kaupunki paraiten olisi hallittava. Kun määräpäivä tuli, kutsuivat he kokoon kansan Koloonokseen, joka on Poseidoonin temppeli noin kymmenen stadion päässä kaupungista. Tässä tilaisuudessa eivät ehdotuksen sepittäjät tuoneet esiin muuta, kuin yksinomaan sitä, että jokaisella oli vaaratta oikeus lausua mielipiteensä, jos vain haluaisi; jos joku syyttäisi tahi jollakin muulla tavalla koettaisi vahingoittaa puhujaa, määrättiin hänelle kovat rangaistukset. Täällä lausuttiin selvin sanoin, ettei enää hallitukseen valittaisi miehiä vanhaan tapaan, etteikä heille annettaisi palkkaa, vaan että esimiehet valitsisivat viisi miestä, joitten tuli valita 100 miestä ja jokaisen näistä 100:sta kunkin kolme miestä itsensä lisäksi. Näillä 400 miehellä olisi rajaton valta, neuvoteltuansa keskenään, hallita miten heille paraalta näytti, ja he kutsuisivat kokoon nuo 5,000, milloin heistä näytti soveliaalta.

Tämän ehdotuksen esittäjä oli Peisandros, joka muutenkin oli sangen innokas kansanvallan hävittämisessä. Mutta se, joka sepitti tuuman, miten asiat saataisiin tälle kannalle, ja joka jo kauan oli tuuminut tätä asiaa, oli Antifoon, Ateenalainen mies, joka kykynsä puolesta oli mitä etevin, kuten hän myöskin oli ensimmäisiä keksimään tuumia ja selittämään tuumiaan. Hän ei pyytämättä astunut esiin kansankokouksissa, eikä muutenkaan ottanut osaa julkisiin keskusteluihin, mutta häntä kansa piti epäluulonalaisena hänen kykynsä maineen takia. Niitä, jotka neuvottelivat hänen kanssansa kansankokouksissa tahi oikeusasioissa, oli hänessä mies suuresti avustamaan. Ja kun kansa myöhemmin oli kukistanut nuo 400 ja häntä kovasti ahdistettiin, niin näkyy hän minusta paraiten minun aikanani eläneistä miehistä kyenneen puolustamaan itseään hengenvaarallisessa tutkimisessa, kun häntä syytettiin osallisuudesta salaliittoon. Frynikoskin esiintyi muita kaikkia innokkaampana harvainvallan puolustajana, koska hän pelkäsi Alkibiadesta, tietäen, että tämä hyvin tunsi hänen tuumansa Samoksessa Astyokoksen kanssa, kun hän silloin arveli, ettei harvainvaltaa ikipäivinä perustettaisi kutsumaan Alkibiadesta kotia. Hän näytti siis kaikista luotettavimmalta harvainvallan puolustajalta, kun hän kerran oli kääntynyt siihen. Samaten oli Hagnoonin poika Teeramenees hartaimpia kansanvallan kukistajia, joka oli sekä sangen älykäs että puhetaitoinen. Täten tämä tuuma, vaikkakin vallan suuremmoinen, onnistui, kun sitä ajoivat niin lukuisat ja taitavat miehet. Sillä vaikeata oli riistää vapaus Ateenalaiselta kansalta lähes 100 vuotta tyrannien kukistamisen jälkeen, varsinkin kun tämä kansa ei ollut kenenkään käskyn alaisena, vaan päin vastoin puolet tätä aikaa oli ollut tottunut hallitsemaan muita.

Kun kokous kenenkään vastustamatta oli hyväksynyt nämät ehdotukset, niin hajosi se, ja nuo 400 asetettiin seuraavalla tavalla neuvostoon. Ateenalaiset olivat aseissa, vihollisten ollessa Dekeleiassa, toiset muureilla, toiset taistelu-asennossa. Mainittuna päivänä annettiin tuumasta tietämättömien, kuten tavallisesti, mennä kotiinsa, mutta salaliittolaiset kiellettiin jäämästä lähelle aseita, vaan syrjään niistä ja siellä odottaisivat rauhassa ja tarttuisivat aseisiin estääkseen, jos joku koettaisi nousta vastustamaan heidän tuumiansa. Tähän toimeen oli määrätty Andrilaisia, Teeniläisiä ja 300 Karystolaista sekä joukko niitä Aiginalaisia, jotka Ateenalaiset olivat sinne lähettäneet asukkaiksi, jotka tätä varten olivat aseissaan saapuneet, saatuansa tuumasta tiedon. Kun kaikki täten oli järjestetty, ja kun nuo 400 jokainen kätketyllä tikarilla, ja ne 120 nuorukaista, joitten tarpeen vaatiessa piti tulla heidän avuksensa, olivat asettuneet entisten neuvoshuoneessa olevien neuvosmiehien vastapäätä, niin käskivät he näitten poistua, saatuansa palkkansa, joka heillä oli muassa, ja jonka he koko jälellä olevasta ajasta heille antoivat, kun he poistuivat.

Kun nyt neuvosto täten vastustamatta oli syrjäytetty, ja kun kaupunkilaiset eivät kapinoineet, vaan pysyivät levollisina, niin nuo 400 päästyänsä neuvostoon määräsivät arvalla prytaneja omasta keskuudestaan ja toimittivat rukoukset ja uhrit, joita toimitetaan virkaan astuessa. Vaikka he myöhemmin tekivät joukon muutoksia kansanvallan hallitusmuodossa, niin he eivät kuitenkaan Alkibiadeen takia kutsuneet kotia karkotettuja, vaan hallitsivat muutoin kaupunkia suurella ankaruudella. Muutamia vain harvoja mestauttivat he, joita he pitivät sopivina saatavaksi tieltä pois, toisia he vangitsivat, toisia taas karkoittivat. He ilmottivat Dekeleiassa olevalle Lakedaimonilaisten päällikölle Agiille, että he halusivat tehdä rauhan, lausuen toivovansa, että hän mieluummin tietysti sopisi heidän kuin luottamattoman kansanpuolueen kanssa.

Mutta koska Agis arveli, ettei kansa niinikään heti luopuisi vanhasta vapaudestaan, jospa näkisikin heidän lukuisan sotajoukkonsa, eikä sen takia pysyisi rauhassa, ja koska hän yhtä vähän luotti vakuutuksiin, että täysi levollisuus vallitsi kaupungissa, niin hän ei antanut mitään sovinnollista vastausta 400 neuvoston lähettiläille. Hän lähetti päin vastoin vaatimaan Peloponneesosta suuren sotajoukon ja kulki vähää myöhemmin Dekeleian varustusväen ja Peloponneesoksesta saapuneitten sotilaitten kanssa aina Ateenan muurien alle, toivoen että hän joko helpommin saisi heitä halunsa mukaan haltuunsa hämminkiin joutuneina, tahi että hänen onnistuisi valloittaa pitkät muurit, kun ne jäisivät puolustajitta levottomuuksien synnyttyä kaupungin sekä sisällä että ulkopuolella. Mutta kun Ateenalaiset, hänen lähestyessään, eivät ensinkään joutuneet mihinkään keskinäisiin levottomuuksiin, vaan päin vastoin lähettivät häntä vastaan ratsumiehensä ja osan raskasaseisista, kevytaseisista ja nuolenampujista, jotka surmasivat hänen enin lähestyneet miehensä ja ottivat saaliiksi joukon aseita ja kaatuneita, niin hänestä näytti viisaimmalta viedä sotaväkensä takaisin leiriin. Väkensä kanssa jäi Agis yhä maahan, Dekeleiaan, mutta Peloponneesoksesta saapuneen sotaväen lähetti hän muutaman päivän päästä kotiinsa. Tämän jälkeen lähettivät nuo 400 kuitenkin airuen Agiin luokse, ja kun hän nyt oli suostuvaisempi, niin he hänen kehoituksestaan toimittivat lähettiläitä myöskin Lakedaimoniin keskustelemaan sopimuksista, koska he halusivat tehdä rauhan.

Samokseenkin he lähettivät kymmenen miestä rauhoittamaan sotajoukkoa selittämällä sille, että harvainvalta ei suinkaan ollut perustettu kaupungin ja kaupunkilaisten vahingoksi, vaan valtion pelastukseksi, kuten myöskin ettei hallitsijamiehiä ollut 400, vaan 5,000. Näin lukuisina, väittivät he, eivät Ateenalaiset milloinkaan alituisten sotaretkien ja rajariitojen tähden olleet kokoontuneet neuvottelemaan tärkeimmistäkään kysymyksistä. Muutakin heidän tuumiinsa sopivaa käskivät näitten lausua, lähettäen heidät heti valtiomuutoksen toimeenpantuansa, peläten ettei laivaväestö suostuisi harvainvaltaiseen hallitukseen, vaan kuten kävikin, kumoisi sen, koska se ei ollut heistä saanut alkuaan.

Samoksessa oli jo harvainvallan perustamisesta asti sitä vastustettu, mikä ilmaantui jo siihen aikaan, kun nuo 400 asettuivat hallitukseen. Sillä ne Samolaiset, jotka silloin, ollen kansanpuoluelaisia, olivat nousseet mahtavia vastaan, olivat jälleen muuttaneet mieltään Samokseen saapuneen Peisandroksen sekä siellä majailevien Ateenalaisten yllytyksistä, ja osa heistä, luvultansa noin 300, oli tehnyt salaliiton, aikoen hyökätä kansanpuoluelaisten kimppuun. He mestauttivat Hyperboloksen, erään pahamaineisen Ateenalaisen miehen, joka ostrakismolla oli karkoitettu viheliäisyytensä ja kaupunkinsa häväisemisen takia, eikä suinkaan pelosta hänen mahtavuutensa tahi arvossa pitämisensä tähden. Tähän tekoon oli Karminos, yksi päälliköistä, suostunut, kuten myöskin muutamat muut Samoksessa majailevat Ateenalaiset, osoittaaksensa heille luottamustaan. He tekivät myöskin muuta samankaltaista, ja valmistautuivat ryntäämään kansanpuoluelaisten kimppuun. Nämät, jotka jo ennestään tunsivat heidän tuumansa, ilmoittivat sen päälliköille Leoonille ja Diomedoonille, jotka eivät kannattaneet harvainvaltaa, koska kansa heitä suosi, sekä Trasybulokselle ja Trasyllokselle, joista toinen oli laivanpäällikkö, ja toinen palveli raskasaseisissa, ja muille, joitten he luulivat enin vastustavan salaliittolaisia. He pyysivät, etteivät nämät olisi väliäpitämättömiä heidän tuhoamisestansa ja Samoksen irrottamisesta Ateenalaisista, jotka heidän kaupunkinsa avulla olivat päässeet nykyiseen valta-asemaansa. Tällä pyynnöllänsä kääntyivät he yksityisesti sotilaisiin ja varsinkin Paralos-laivan miehiin jotka olivat vapaita Ateenalaisia ja aina olivat vastustaneet harvainvaltaa, ennenkuin se tänne oli perustettukaan. Leoon ja Diomedoon jättivät aina, kun matkustivat, muutamia laivoja vartioimaan, joten Samoksen kansanpuoluelaiset, kun heihin hyökkäsivät nuo 300, näitten kaikkien ja varsinkin Paraloksen miehistön avulla pääsivät voitolle. He surmasivat 30 noista 300 ja rankaisivat syyllisimmät maanpakolaisuudella; muille heistä he antoivat anteeksi ja elivät siitä lähtien kansanvallan vallitessa rauhassa heidän kanssansa.

Paralos laivan lähettivät Samolaiset ja sotamiehet Arkestratoksen pojan Kaireaksen johdolla, joka oli valtionmuutoksen innokas kannattaja, Ateenaan ilmottamaan tapahtumasta; sillä he eivät tietäneet mitään noitten 400 hallituksen anastamisesta. Laivojen purjehdittua satamaan, vangitsivat nuo 400 heti kaksi tai kolme Paraloksen miehistä, ottivat heiltä laivan ja muuttivat muut miehet toiseen sotilaita kuljettavaan laivaan, jonka he asettivat vartioimaan Euboian ympäristöä. Mutta Kaireas pakeni heti, saatuaan tiedon vallitsevista oloista, salassa Samokseen ja ilmoitti sotamiehille liioitellen Ateenan tapahtumat, kuinka siellä muka kaikkia pieksettiin, eikä kukaan uskaltanut vastustaa vallanpitäjiä, että muka heidän vaimonsa ja lapsensa kiusattiin ja että vallanpitäjät aikoivat vangita kaikkien niitten sukulaiset, jotka Samoksessa majailivat eivätkä olleet heidän puolellansa, surmataksensa heidät, jos sotilaat eivät heitä totelleet. Ja muutakin tämänkaltaista valehteli hän heille.

Tämän kuultuansa, ryntäsivät sotamiehet ensin julmistuneina kivittääksensä harvainvallan perustajia ja heidän avustajiansa, mutta hillitsivät kuitenkin itseään, puolueettomien estettyä heitä varoituksilla, etteivät syöksisi valtiota turmioon, kun viholliset vartioivat aivan läheisyydessä hyökkäämäisillänsä heidän kimppuunsa. Tämän jälkeen koettivat Lykoksen poika Trasybulos ja Trasyllos, jotka innokkaimmin ajoivat muutosta, julkisesti saada Samoksen hallituksen kansanvaltaiselle kannalle, vannottivat sotamiehet juhlallisimmilla valoilla, ja varsinkin harvainvallan kannattajia, yksimielisesti pysymään kansanvallassa, innokkaasti jatkamaan sotaa Peloponneesolaisia vastaan ja pitämään noita 400 vihollisinansa, tekemättä sovintoa heidän kanssansa. Saman valan vannoivat niinikään kaikki täysi-ikäiset Samolaiset, ja sotamiehet sitoutuivat Samolaisten rinnalla kestämään kaikki vaivat ja vaaroista johtuvat seuraukset, arvellen, että heille yhtävähän kuin sotilaille itselleenkään löytyisi mitään pelastuksen suojaa, vaan että he olisivat hukassa, jos nuo 400 tahi viholliset Mileetoksesta pääsisivät voitolle.

Kilvan koettivat toiset tähän aikaan pakottaa kaupunkia kansanvaltaiseksi, toiset sotaväestä harvainvaltaiseksi. Sotamiehet pitivät heti kokouksen, jossa he erottivat virasta entiset päälliköt ja ne laivanjohtajat, jotka heistä olivat epäiltäviä, ja määräsivät toisia heidän sijalleen, joiden joukossa olivat Trasybulos ja Trasyllos. Samassa tilaisuudessa he rohkaisivat toisiaan monenlaisilla muillakin kehoituksilla, kuten että vaikkakin Ateena oli eronnut heistä, olivat vähälukuisemmat muka kuitenkin luopuneet heistä lukuisammista ja kaikissa suhteissa paremmin varustetuista. Sillä koska heillä oli koko laivasto hallussaan, kykenisivät he pakottamaan muita alamaisia kaupunkeja maksamaan veroja yhtä hyvin, kuin jos he tulisivat Ateenasta. Sillä heillähän oli voimakas Samoksen kaupunki hallussaan, joka muinoin miltei ollut riistänyt Ateenalta valtaa merellä, kun sotivat toisiaan vastaan, ja sieltä samasta paikasta olisi vihollisten torjuminen lähtevä vastedes kuten ennenkin. Myöskin oli heillä parempi tilaisuus hankkia ravintoa, kuin Ateenan asukkailla, koska laivat olivat heidän hallussaan. Koska he itse olivat olleet Samoksessa, olivat kaupunkilaiset ehtineet ottaa Peiraieykseen purjehtimisen haltuunsa; mutta jos kaupunki heiltä kieltäisi heidän oikeuksiansa, niin he asettaisivat asiat sille kannalle, että heidän olisi mahdollisempi sulkea kaupunkilaisilta meri, kuin näitten heiltä. Kaupunki tuottaisi heille vähäistä ja vähäarvoista hyötyä vihollisten voittamisen suhteen; eivätkä he mitään sen kautta menettäisi, koska kaupungilla ei ollut rahaa heille lähetettäväksi, vaan sotamiesten itsensä täytyi sitä hankkia, eivätkä he liioin voineet antaa kelvollista neuvoa, ainoaa, jossa kaupunki sotaväen voittaa. Mutta juuri tässä suhteessa, arvelivat he, kaupunkilaiset olivat rikkoneet, kun olivat hävittäneet isiltä perityt lait, mutta sotilaat tukivat niitä ja koettaisivat pakottaa vastustajiakin tekemään samaten, joten he eivät siis ole toisia huonompia neuvonantajia. Jos he tarjoaisivat Alkibiadeelle varman paluun kotimaahan, hankkisi hän heille mielellään kuninkaan liiton. Tärkeintä kuitenkin oli, että jos heiltä ei tuumansa onnistuisi, olisi heillä laivaston omistajina monta turvapaikkaa, joissa heiltä puuttuisi kaupunkeja yhtä vähän, kuin maatakaan.

Täten sotamiehet kokouksessa rohkaisivat toisiaan ja valmistautuivat yhtä tarmokkaasti sotaan. Kun noitten 400 Samokseen toimittamat lähettiläät Deloksessa saivat tiedon tästä, jäivät he sinne.

Samaan aikaan valittivat Peloponneesolaisten Mileetoksessa majailevat laivaston miehistöt keskenään, että Astyokos ja Tissafernees tuhosivat heidän asioitaan, edellinen sen kautta, ettei hän ennen ollut ryhtynyt meritappeluun, vaikka heidän laivastonsa oli voimakkaampi ja Ateenalaisten laivasto vähäinen, eikä nytkään, kun vihollisten laivat sanottiin olevan kapinoitsevalla kannalla ja eri paikoilla, vaan että hän, yhä odottaen Tissaferneen kyllä nimeksi lupaamia, mutta itse teossa saapumattomia laivoja, toistaiseksi lykkäsi taistelun. Tissafernesta he taas syyttivät siitä, ettei hän ensinkään tuottanut näitä laivoja, kuten myöskin ettei hän säännöllisesti eikä täydellisesti antanut ylläpitoa ja siten heikonsi laivaston. Ei pitäisi, arvelivat he, enää viivytellä, vaan ryhtyä ratkaisevaan taisteluun ja varsinkin Syrakuusalaiset olivat innokkaita kiihoittamaan heitä tähän.

Kun liittolaiset ja Astyokos olivat kuulleet heidän murisemisestaan, ja kun he tämän johdosta kokouksessa olivat päättäneet ryhtyä meritappeluun, koska myöskin heille ilmoitettiin Samoksessa tapahtuneista levottomuuksista, lähtivät he liikkeelle kaikilla laivoillaan, luvultaan 112, ja käskettyänsä Mileetolaisten maitse saapua Mykaleeseen, suuntasivat he matkansa Mykaleeseen. Kun Ateenalaiset näkivät Peloponneesolaisten laivojen purjehtivan heitä vastaan, vetäytyivät he 82 laivallaan, jotka sattuivat olemaan ankkurissa Glaukeessa lähellä Mykaleeta, Samokseen, koska eivät uskaltaneet antautua ratkaisevaan tappeluun. Tässä paikassa on Samos Mykaleeseen päin hyvin lähellä mannermaata. He olivat lähettäneet sanan Strombikidekselle, että hän rientäisi heidän avuksensa Kioksesta Abydokseen lähetetyillä laivoilla, koska he olivat saaneet tiedon vihollisten lähteneen Mileetoksesta ryhtyäkseen tappeluun, ja odottivat nyt hänen saapumistaan, jossa tarkoituksessa he olivatkin peräytyneet Samokseen. Purjehdittuansa Mykaleeseen, leiriytyivät Peloponneesolaiset kuten myöskin Mileetolaisten ja lähiseutujen jalkaväki sinne. Kun he seuraavana päivänä olivat purjehtimaisillaan Samosta vastaan, ilmoitettiin heille Strombikideksen saapumisesta Helleespontoksesta laivoineen, jonka johdosta he viipymättä purjehtivat takaisin Mileetokseen. Sitä vastoin tekivät Ateenalaiset, näitten laivojen tultua heidän avuksensa, hyökkäyksen Mileetosta vastaan, ryhtyäksensä ratkaisevaan taisteluun; mutta kun ei kukaan käynyt heitä vastaan, palasivat he Samokseen.

Koska Peloponneesolaiset eivät kootulla laivastollaankaan uskaltaneet purjehtia Ateenalaisia vastaan, ja koska he olivat neuvottomia, mistä hankkisivat ravintoa näin monelle laivalle, varsinkin kun Tissafernees ei kunnollisesti avustanut heitä, lähettivät he heti tämän jälkeen samana kesänä, kuten jo ennen oli heitä käsketty Peloponneesoksesta, Ramfioksen pojan Klearkoksen 40 laivalla Farnabatsoksen luokse. Sillä Farnabatsos oli jo ennen kutsunut heitä tulemaan, tarjoutuen hankkimaan heille ravintoa. Samalla ilmoitettiin heille niinikään, että Bysantion oli luopumaisillaan. Kun nämät Peloponneesolaisten laivat olivat purjehtineet aavalle merelle, jotta ne voisivat kulkea salaa Ateenalaisilta, kohtasi niitä myrsky. Useimmat niistä pelastuivat Klearkoksen johdolla Delokseen ja palasivat myöhemmin Mileetokseen, josta Klearkos maitse kulki Helleespontokseen. Kymmenen laivoista pelastui Megaralaisen Heliksoksen johdolla Helleespontokseen ja auttoi Bysantionia luopumaan. Tämän kuultuansa, lähettivät Ateenalaiset Samoksesta apulaivaston ja vartioväen Helleespontokseen. Tapahtuipa vähäinen laivataistelukin Bysantionin edustalla, kahdeksan laivaa kahdeksaa vastaan.

Mutta vallanpitäjät Samoksessa ja varsinkin Trasybulos, joka vallankumouksen tapahduttua aina pysyi samassa tuumassa, että Alkibiadees oli kutsuttava kotia, taivuttivat vihdoin kansankokouksessa sotamiesten enemmistön myöntymään, ja heidän suostuttuansa suomaan Alkibiadeelle vaarattoman paluun, purjehti Trasybulos Tissaferneen luokse ja toi Alkibiadeen Samokseen, koska hän piti ainoana pelastuksena, että Tissafernees luopuisi Peloponneesolaisista ja liittyisi heihin. Jo ensimmäisessä kansankokouksessa toi Alkibiadees esille syytöksiä ja valituksia oman onnettomuutensa johdosta ja puhui laveasti valtionasioista, antaen heille suuremmoisia toiveita vastaisuudesta. Hän liioitteli suuresti vaikutustaan Tissaferneeseen, jotta siten pelottaisi harvainvaltaisia vallanpitäjiä Ateenassa, ja helpommin saisi yhdistykset hajoamaan, sekä jotta Samoksen esimiehet pitäisivät häntä suuremmassa kunniassa, ja he itse enemmän rohkaistuisivat, samalla kuin Tissaferneen vastustajat joutuisivat pahaan maineeseen ja menettäisivät vallitsevat toiveensa. Kovasti kerskaillen, vakuutti Alkibiadees Tissaferneen hänelle luvanneen, että Ateenalaisilta, kun hän vaan oli saanut luottamusta heihin, ei milloinkaan tulisi puuttumaan ravintoa, niin kauan kuin hänellä itsellään olisi jotakin, ei, vaikka hänen vihdoinkin olisi pakko rahaksi muuttaa peitteensä, ja että hän tuottaisi Foinikilaiset laivat, jotka jo olivat Aspendoksessa, Ateenalaisille, eikä suinkaan Peloponneesolaisille, mutta että Tissafernees ainoastaan silloin luottaisi Ateenalaisiin, jos hän, vaaratta palattuansa kotiinsa, puhuisi heidän puolestansa.

Kuultuansa tämän ja paljon muutakin, nimittivät he Alkibiadeen viipymättä päälliköksi entisten lisäksi ja uskoivat hänelle pääjohdon. Jokainen oli nyt niin varmassa toivossa, että pelastus oli käsissä, ja että he saisivat kostaa noille 400, että he eivät mistään hinnasta halunneet luopua siitä. He olivat jo valmiit hänen puheensa johdosta, halveksien uhkaavia vihollisia, purjehtimaan Peiraieysta vastaan. Mutta vaikka lukuisat henkilöt yllyttivät Alkibiadesta tähän, niin hän jäykästi esti purjehtimasta Peiraieysta vastaan, jättäen lähimmät viholliset selkänsä taa, vaan sanoi, koska hän oli valittu päälliköksi, purjehtivansa Tissaferneen luokse keskustelemaan sodan asioista. Hän lähtikin suoraa päätä kokouksesta, jotta hän kaikessa näyttäisi toimivan yhdestä tuumin Tissaferneen kanssa, ja koska hän tahtoi lisätä arvoaan Tissaferneen silmissä osottamalla hänelle, että hän, päälliköksi nimitettynä, voisi sekä hyödyttää että vahingottaa häntä. Alkibiadeella oli nyt tilaisuus pelottaa Ateenalaisia Tissaferneella, yhtä hyvin kuin Tissafernesta Ateenalaisilla.

Kun Peloponneesolaiset Mileetoksessa saivat tiedon Alkibiadeen paluusta, niin he paljoa suuremmin, kuin ennen, pitivät Tissafernesta epäluulonalaisena. Sillä täten sattui, että Tissafernees, joka jo Ateenalaisten hyökkäyksen jälkeen Mileetosta vastaan, jolloin Peloponneesolaiset eivät halunneet purjehtia heitä vastaan, paljoa niukemmin maksoi heille palkkaa, heissä lisäsi jo ennen tätä itseään kohtaan Alkibiadeen johdosta vallitsevaa vihaa. Kuten ennenkin, kokoontuivat sotamiehet ja myöskin muutamat korkeassa asemassa olevat henkilöt keskustelemaan siitä, että he eivät ensinkään olleet saaneet täyttä palkkaa, vaan kuinka tämä oli maksettu niukasti ja säännöttömästi. He arvelivat, että, jos ei uskallettaisi ratkaisevaa taistelua tahi lähdettäisi maahan, josta saisivat ravintoa, merimiehet karkaisivat laivoista. Heidän mielestänsä oli Astyokos syypää kaikkiin näihin, hän kun muka, katsoen omaa etuaan, noudatti Tissaferneen oikkuja.

Heidän ollessaan näissä neuvotteluissa, tapahtui seuraava levottomuus Astyokoksen ympäristössä. Koska Syrakuusalaiset ja Turilaiset merimiehet olivat tottuneet mitä suurimpaan vapauteen, niin he rohkeasti ahdistivat Astyokosta maksamaan heille palkkansa. Mutta hän vastasi vallan röyhkeästi ja uhkasipa kohotetulla kepilläänkin heidän puolestansa puhujaa Dooreosta. Kun sotilaat tämän näkivät, niin he merimiesten tapaan huutaen syöksyivät esiin kivittääksensä häntä. Mutta hän ennätti loukkaamattomana paeta erään alttarin suojaan, jolloin joukko hajaantui.

Mutta salaperäisellä hyökkäyksellä valloittivat Mileetolaiset Tissaferneen Mileetokseen rakentaman linnotuksen ja karkoittivat siitä vartioväen. Tämä oli liittolaisten ja varsinkin Syrakuusalaisten mieleen. Likas ei kuitenkaan hyväksynyt sitä, vaan väitti, että Mileetolaisten ja muitten kuninkaan alueella asuvien kansojen tuli totella Tissaferneen kohtuullisia käskyjä, kunnes sota heidän eduksensa oli päättynyt. Mutta Mileetolaiset suuttuivat häneen tästä ja hänen muustakin esiintymisestään siihen määrin, että, kun hän myöhemmin kuoli tautiin, he eivät sallineet haudata häntä sinne, mihin läsnäolevat Lakedaimonilaiset halusivat.

Heidän täänkaltaista erimielisyyttä osoittaessaan Astyokosta ja Tissafernesta kohtaan, saapui Lakedaimonista Mindaros, Astyokoksen seuraaja nauarkkina, ja ryhtyi heti virkaansa, jonka tapahduttua Astyokos purjehti pois. Tissafernees lähetti hänen kanssansa sanansaattajan ympäristöstään molempia kieliä puhuvan Karialaisen nimeltä Gaulitees syyttämään Mileetolaisia linnoituksen vallottamisen johdosta ja samalla puolustamaan häntä, koska hän tiesi Mileetolaisten lähteneen syyttämään häntä, ja varsinkin Hermokrateen heidän joukossaan, joka aikoi osoittaa, että Tissafernees yhdessä Alkibiadeen kanssa turmeli Peloponneesolaisten asiat ja oli epäluotettava. Sillä hän kantoi aina vihaa tätä kohtaan palkan maksamisen tähden. Ja kun Hermokratees vihdoin karkotettiin Syrakuusasta, ja kun Mileetokseen tuli toisia päälliköitä Syrakuusalaisten laivoihin, nimittäin Potamis, Myskoon ja Deemarkos, niin hän vielä kovemmin syytti karkotettua Hermokratesta muun muassa siitä, että Hermokratees kerran muka olisi pyytänyt häneltä rahaa, ja kun ei saanut, ruvennut häntä vihaamaan. Astyokos ja Mileetolaiset purjehtivat Lakedaimoniin, Alkibiadees sitä vastoin Tissaferneen luota Samokseen.

Alkibiadeen jo saavuttua Samokseen, tuli sinne noitten 400 sanansaattajat, jotka he olivat lähettäneet rauhoittamaan ja neuvomaan Samokseen majoitettuja sotilaita. Pidetyssä kokouksessa koettivat he puhua, mutta sotilaat eivät heitä ensin tahtoneet kuullakaan, vaan huusivat, että kansanvallan hajoittajat olivat tapettavat. Mutta vihdoin he vaivoin rauhoittuivat ja suostuivat kuuntelemaan heitä. Lähettiläät ilmoittivat, että vallanmuutos ei suinkaan ollut suunnattu valtion turmioksi, vaan sen pelastukseksi, eikä suinkaan kavallettaisi sitä vihollisille, johonka heillä olisi ollut hyvä tilaisuus, kun viholliset, heidän jo ollessaan hallituksessa, tekivät hyökkäyksensä. Noista 5,000 tulisivat kaikki vuoroonsa osallisiksi hallitukseen. Eikä se muka ensinkään ollut totta, että heidän omaisiansa kiusattiin, kuten Kaireas heitä panetellakseen oli ilmoittanut, eikä niitä ensinkään pahoin pidelty, vaan asuivat he rauhassa tilallaan. Heidän vielä puhuttuansa paljon muutakin, eivät sotilaat ensinkään ottaneet heidän sanojansa kuuleviin korviin, vaan lausuivat vihastuneina mikä minkäkin ehdotuksen, mutta etusijassa ehdotettiin, että purjehdittaisiin Peiraieykseen. Tässä tilaisuudessa näkyy Alkibiadees hyödyttäneen kaupunkia enemmän, kuin kukaan muu. Sillä kun Samokseen majoitetut Ateenalaiset kiihkoissaan pyrkivät purjehtimaan kansalaisiansa vastaan, jolloin aivan varmaan Joonia ja Helleespontos olisivat joutuneet vihollisten haltuun, niin astui hän esiin sitä estämään eikä tässä tilaisuudessa kukaan muu, kuin hän, olisi kyennyt hillitsemään rahvasta. Hän ei ainoastaan estänyt hyökkäystä, vaan pidätti lisäksi yksityisesti vimmastuneita loukkaamasta lähettiläitä. Hän lähetti heidät menemään sillä vastauksella, että hän ei suinkaan estäisi noita 5,000 hallitsemasta, mutta käski heitä eroittamaan nuo 400 ja entiseen tapaan asettamaan 500 miehen neuvoston. Hän kiitti suuresti heidän toimiaan huojentaakseen ravinnon hankkimista sotilaille. Muutenkin hän kehotti pysymään lujana, eikä tekemään vihollisille mitään myönnytyksiä. Hän arveli, että kun vain kaupunki pelastuisi, suuri toive olisi, että keskinäinen sopu kyllä syntyisi kansalaisten välillä, mutta jos kerran Samoksessa olevat tahi kotikaupunkilaiset joutuisivat perikatoon, niin ei löytyisi ketään, jonka kanssa voisi sopia.

Saapuvilla olivat myöskin Argolaisten lähettiläät, tarjotakseen Samoksessa olevalle Ateenalaiselle kansanpuolueelle apuansa. Alkibiadees kiitti heitä ja lähetti heidät takaisin kehoituksella saapumaan, kun kutsuttaisiin. Näitä Argolaisia seurasi ne Paraloksen miehet, jotka nuo 400 olivat viettäneet sotalaivaan purjehtimaan Euboian ympäristössä. Laivoissa seurasivat noiden 400 Ateenalaiset lähettiläät, Laispodias, Aristofoon ja Meleesias Lakedaimoniin. Mutta kun he purjehtiessaan saapuivat Argoksen tienoille, niin he vangitsivat ja jättivät Argolaisille lähettiläät, koska nämät vaikuttavasti olivat ottaneet osaa kansanvallan kukistukseen. Itse he eivät enää lähteneet Ateenaan, vaan toivat Argoksesta Samokseen lähettiläät omistamallaan laivalla.

Samana kesänä, aikana, jolloin Peloponneesolaisten viha Tissafernesta vastaan oli korkeimmillaan sekä muistakin syistä että varsinkin Alkibiadeen palaamisen tähden, koska hän tämän kautta selvästi jo näkyi suosivan Ateenalaisia, valmistautui hän Likaksen seuraamana matkustamaan Aspendokseen hakemaan Foinikilaisia laivojaan, tahtoen, kuten näkyi, heidän edessään puhdistautua häntä vastaan tehdyistä syytöksistä. Hän sanoi asettavansa alapäällikkönsä Tamooksen matkoilla ollessaan huolehtimaan ravinnosta sotajoukolle. Koska ei olla yhtä mieltä, on vaikea tietää, missä tarkoituksessa hän matkusti Aspendokseen, mutta ei hän sieltä tuonut laivoja, vaikka hän kyllä kävi siellä ja vaikka Foinikilaiset laivat, luvultaan 147, aivan varmaan olivat saapuneet Aspendokseen. Syystä, miksi ne eivät saapuneet perille, on monta eri otaksumaa. Toiset arvelevat, että hän poissaolollaan tahtoi heikontaa Peloponneesolaisia sillä keinoin, että Tamoos, jolle tämä toimi oli uskottu, ei suinkaan hankkinut parempaa, vaan huonompaa ravintoa sotajoukolle. Toiset taas, että hän oli tuottanut Foinikilaiset laivat Aspendokseen, jotta hän pakottaisi Peloponneesolaisia maksamaan hänelle siitä, ettei hän veisi niitä pois, vaan sallisi heidän käyttää niitä. Toiset taas, että hän tällä tahtoi kumota Lakedaimonissa häntä vastaan vallitsevat syytökset, ja että päin vastoin sanottaisiin, ettei hän ollut mikään petturi, vaan tosiaankin oli lähtenyt hakemaan täysin miehitettyjä laivoja. Minun luullakseni on todenperäisintä, ettei hän tuonut laivastoa perille, koska siten halusi viivytellä ja heikontaa Helleenejä, kun hän viipyi poissa matkallaan, sekä pitää molempia yhtä voimakkaina, jottei kumpainenkaan pääsisi heistä voimakkaammaksi. Sillä ei ole epäiltävääkään, ettei hän, jos vain olisi halunnut, olisi kyennyt voitolla lopettamaan sotaa. Jos hän olisi tuonut laivat, olisi hän aivan varmasti hankkinut voiton Lakedaimonilaisille, joilla jo, ilman niitäkin, oli yhtä lukuisa laivasto, kuin vihollisilla. Hänen esiintuomistaan verukkeistakin, miksi hän muka ei tuonut laivoja, käy tämä ilmi. Hän sanoi, ettei niin paljon laivoja ollut koossa, kuin kuningas oli käskenyt. Mutta siitähän hänelle olisi koitunut päin vastoin sitä suurempi kiitos, jos hän, säästämällä kuninkaan varoja, olisi saanut yhtä paljon aikaan. Tissafernees kävi todellakin Aspendoksessa, missä tarkoituksessa lieneekään käynyt, ja keskusteli Foinikilaisten kanssa, ja Peloponneesolaiset lähettivät hänen kehotuksestaan Lakedaimonilaisen Filippoksen johdolla kaksi kolmisoutulaivaa näitä muka hakemaan.

Kun Alkibiadees sai tiedon Tissaferneen saapumisesta Aspendokseen, purjehti hänkin sinne 13 laivalla, luvaten hankkia Samoksessa oleville Ateenalaisille varoja ja suuria etuja, joko itse tuomalla Ateenalaisille Foinikilaiset laivat, tahi ainakin estämällä niitten liittymistä Peloponneesolaisiin. Sillä hän kyllä arvatenkin jo ennaltaan tiesi, ettei Tissafernees ensinkään aikonut tuoda niitä. Vaan täten hän tahtoi tehdä Tissaferneen Peloponneesolaisten mielestä epäluulonalaiseksi ystävyydestä häntä ja Ateenalaisia kohtaan, jotta hän mieluummin pakoitettaisiin yhtymään heihin. Alkibiadees purjehti suoraan itään päin Faseelista ja Kaunosta kohti.

Kun noiden 400 lähettämät sanansaattajat Samoksesta palasivat Ateenaan, ilmoittivat he Alkibiadeen tuumat, kuinka hän kehoitti pysymään lujana myöntämättä mitään vihollisille, ja että hänellä oli suuret toiveet sovittaa soturit heidän kanssansa ja kukistaa Peloponneesolaiset. Tämän kautta he vallan suuresti rohkaisivat harvainvallan perustajia, joista useat jo olivat tyytymättömiä, ja jotka halusivat päästä siitä erilleen, jos se vain vaaratta voisi käydä päinsä. He pitivät keskenään kokouksia, joissa he ankarasti moittivat asioiden silloista johtoa. Heidän joukossaan löytyi mahtavimpia harvainvallan mahtimiehiä, kuten Hagnoonin poika Teeramenees, Skelliaan poika Aristokratees ja monta muuta, jotka olivat ensimmäisiä hallituksessa. He sanoivat vallan kovasti pelkäävänsä Samoksessa majailevaa sotajoukkoa ja Alkibiadesta, ja että heidän Lakedaimoniin toimittamansa lähettiläät saattaisivat vahinkoa kaupungille, jonka johdosta he halusivat päästä tuosta liian ahtaasta harvainvallasta vaatien, että nuot 5,000 itse teossa, eivätkä ainoasti nimeksi, pääsisivät hallitukseen osallisiksi, jotta syntyisi tasapuolisempi hallitus. Tämä oli ainoastaan poliitillinen puhetapa heidän suussaan, sillä useimmat heistä sillä peittelivät omaa kunnianhimoaan, johon kansanvallasta syntyneet harvainvallat useimmiten kukistuvat. Sillä jokainen pyrkii heti pääsemään ensimmäiseksi, eikä tyydy olemaan toisten rinnalla vertaisena, jota vastoin kansanvallassa on helpompi tyytyä asemaansa, kun vaali sen määrää. Enin varmuutta heille kuitenkin tuotti vakuutus siitä, että Alkibiadeen toimenpiteet olivat vakavalla kannalla, kuten myöskin ettei harvainvalta näkynyt tulevan pitkäikäiseksi. Kilvan koetti siis jokainen päästä ensimmäiseksi kansan johdossa.

Mutta ne noitten 400 johtomiehistä, jotka enin vastustivat tällaista tuumaa, Frynikos, joka jo päällikkönä Samoksessa oli joutunut Alkibiadeen vihamieheksi, Aristarkos, joka jo vanhoistaan oli kansanvallan vastustaja, Peisandros, Antifoon ja joukko muita mahtavimmista miehistä olivat jo ennen, heti kun kansanvalta sai jalansijaa Samoksessa, toimittaneet keskuudestaan lähettiläitä Lakedaimoniin innokkaasti hieromaan sovintoa, ja olivat rakentaneet linnotuksen Eetiooneia nimiselle paikalle sitä innokkaammin, kun he, lähettiläittensä palattua Samoksesta, näkivät sekä kansan että niittenkin puoluelaisistaan, joihin he enin olivat luottaneet, muuttaneen mielipidettään. He lähettivät Spartaan Antifoonin, Frynikoksen ja kymmenen muuta kaikella kiireellä, koska olivat peloissaan sekä kotikaupunkinsa että Samoksen tapahtumien johdosta, käskien heitä solmimaan sopimuksen Lakedaimonilaisten kanssa millä siedettävillä ehdoilla tahansa. Sen ohessa valmistivat he yhä innokkaammin linnoitusta Eetiooneiassa. Teeramenees ja hänen puoluelaisensa lausuivat, että linnoituksen tarkoitus ei suinkaan ollut estää Samoksessa majailevia sotilaita, jos väkisten pyrkisivät Peiraieykseen, vaan voida päästää viholliset sinne, kun rakentajat haluaisivat. Eetiooneia on Peiraieyksesta ulkoneva niemeke, muodostava sataman suun. He yhdistivät tämän linnoituksen ennestään löytyvään muuriin siten, että vähäinen sotajoukko voisi pitää sataman suun hallussaan. Sillä sataman suussa loppuivat sekä vanha mannermaanpuolinen että uusi sisärantaa myöten kulkeva linnoitus samaan kahdesta löytyvästä tornista. He rakensivat sinne myöskin läpikäytävän, jonka he pitivät hallussaan ja johon he pakottivat kaikkia tuomaan sekä heillä olevan että meritse tulevan viljan ja ottamaan sen sieltä myytäväksi.

Jo kauan sitten oli Teeramenees levitellyt näitä huhuja ja kun lähettiläät palasivat Lakedaimonista saamatta mitään yleistä sovintoa aikaan, niin hän laususkeli, että muka tuo linnoitus tuottaisi kaupungille vaaraa ja tuhoa. Sillä samaan aikaan sattui Euboialaisten kutsumisesta Peloponneesoksesta tulemaan 42 laivaa, joista muutamat olivat Italialaisia, Tarantoksesta ja Lokrista, ja muutamat Sikelialaisia. Ne olivat jo ankkurissa Las-kaupungin edustalla Lakoonikan alueella ja valmistautuivat purjehtimaan Euboiaan Ageesandrideen pojan Ageesandroksen johdolla. Mutta Teeramenees väitti, että nämät eivät olleet liikkeellä Euboiaa varten, vaan mieluummin Eetioneian linnoituksen rakentajien avuksi, ja että, jos ei oltu varoillaan, kaupunki huomaamatta joutuisi perikatoon. Tässä syytöksessä olikin jonkun verran perää, eikä ainoastaan panettelua. Sillä nämät tuumivat harvainvallan kautta päästä hallitsemaan liittolaisiakin, mutta jos ei tämä heiltä onnistuisi, ainakin pysyä hallituksessa laivaston ja linnoitusten avulla, jotka olivat heidän hallussaan. Mutta jos tässäkin sortuisivat, niin he eivät kuitenkaan aikoneet antautua uudestaan syntyneen kansanvallan ensimmäisiksi uhreiksi, vaan mieluummin jättää kaupungin vihollisten haltuun linnoituksineen, laivoineen, kun vaan voisivat pelastaa oman itsensä.

Sitä varten oli linnoitus varustettu porteilla ja käytävillä vihollisten sisäänpäästämistä varten, ja he rakensivat linnaa innolla, haluten saada sen valmiiksi mitä nopeimmin. Alussa huhuttiin tästä seikasta salaa ani harvojen kesken; mutta kun eräs peripoleista salavihkaa kansan täyttämällä torilla lähellä neuvostotaloa iski kuolijaaksi Lakedaimonin lähetyskunnasta tulevan Frynikoksen, jolloin surmaaja kyllä pääsi pakoon, mutta hänen auttajansa, Argeiolainen henkilö, vangittiin, niin tämä, vaikka hän ei neljänsadan neuvoston kiduttamana maininnut ketään nimenomaan yllyttäjäksi, kuitenkin lausui tietävänsä, että paljon ihmisiä kokoontui peripolarkoksen luokse ja muihinkin taloihin. Ja kun ei jutusta sitä enempää huolittu, niin rohkaistuivat jo Teeramenees ja Aristokratees sekä muut neljänsadanneuvoston jäsenet, jotka olivat samaa mieltä, kuten myöskin ulkopuolella näitä olevat samaten ajattelevat henkilöt, ja ryhtyivät toimiin. Sillä silloin juuri olivat Peloponneesolaiset laivat Las-kaupungista kiertäneet niemikön ympäri ja ankkuroineet Epidauroksen edustalle, tehtyänsä ryöstöretkiä Aiginassa. Teeramenees kovasti väitti, etteivät nämät, jos purjehduksen päämaalina olisi ollut Euboia, olisi poikenneet Aiginaan palataksensa jälleen Epidaurokseen, vaan että ne olivat saapuneet kutsuttuina hänen aina ilmoittamassansa tarkoituksessa, jonkatähden ei enää saisi istua toimetonna. Vihdoin ryhtyivät he monen puoluelaisen ja epäluuloa herättävän puheen johdosta sanasta toimeen. Peiraieyksessa Eetiooneian muuria rakentavat raskasaseiset, joitten joukossa myöskin oli taksiarkkina Aristokratees heimoineen, ottivat kiinni Aleksikleksen, joka oli harvainvallan puolueeseen kuuluva päällikkö ja sen innokkaimpia puolustajia, ja sulkivat hänen erääseen rakennukseen. Heihin yhtyi joukko muitakin, niiden joukossa Hermoon, eräs Munykiaan majoitetuiden peripolojen päällikkö. Tärkeintä oli kuitenkin, että raskasaseisten enemmistö oli samaa mieltä heidän kanssaan.

Kun tämä ilmoitettiin neljänsadanneuvostolle, joka juuri oli neuvostotalossa, niin sen jäsenet heti olivat valmiit, paitsi heidän tuumiinsa suostumattomia, aseilla käymään Teerameneen ja hänen puoluelaistensa kimppuun. Puolustautuakseen sanoi Teeramenees olevansa valmis lähtemään pelastamaan Aleksiklesta ja lähti yhden samanmielisen päällikön seuraamana Peiraieykseen, johon hänen avukseen myöskin marssi Aristarkos nuorten ratsumiesten seuraamana. Nyt syntyi suuri ja pelottava sekasorto. Sillä kaupungissa luultiin jo, että Aleksiklees oli sekä vangittu että surmattu, ja Peiraieyksessa, että kaupunkilaiset olivat hyökkäämäisillään heidän kimppuunsa. Vaivoin estivät tästä kaupungissa samoilevia miehiä vanhukset ja kaupungin kesti-ystävä Farsalolainen Thukydides, joka innolla pidätti vastaantulevia, huutaen, etteivät saattaisi kaupunkia perikatoon, vihollisten läheisyydessä väijyessä.

Sillä välin saapui Peiraieykseen Teeramenees päällikkönä ja esiintyi muka kovin suuttuneena, pauhaten raskasaseisille, jota vastoin Aristarkos ja rahvaan vastustajat olivat todellakin suutuksissaan. Mutta useimmat raskasaseisista ryhtyivät suurimmaksi osaksi viipymättä toimiin. He kysyivät Teerameneeltä, oliko muuri hänen mielestään rakennettu hyvässä tarkoituksessa vai olisiko parempi, että se revittäisiin. Ja kun hän sanoi, että, jos heistä niin näkyi, että muuri oli revittävä, hänkin oli samaa mieltä, niin raskasaseiset heti ja joukko Peiraieyksen asukkaista lähtivät liikkeelle ja hävittivät muurin maata myöten. Kehoitus levitettiin rahvaassa, että jokaisen, joka halusi, että nuo viisituhatta hallitsisivat eikä neljänsadanneuvosto oli ryhdyttävä toimiin. Sillä he piiloutuivat yhä kuitenkin viidentuhannen nimen varjoon, eivätkä suorastaan sanoneet haluavansa, että kansa pääsisi hallitsemaan, peläten, että tuntematta ehkä erehdyksessä kääntyisivät jonkun vallitsevien olojen kannattajan puoleen. Senpä takia halusi neljänsadanneuvosto, että nuot viisituhatta muka olisivat olemassa, mutta että ne eivät olleet näkyvissä, koska he arvelivat, että niin lukuisat hallitukseen osalliset olisivat samaa, kuin kansanvalta, ja että tuo salaperäisyys herättäisi keskinäistä pelkoa.

Seuraavana päivänä kokoontui tosin neljänsadanneuvosto neuvostotaloon, mutta sangen nolostuneena. Peiraieyksessa olevat raskasaseiset puolestaan päästivät irti Aleksikleen, jonka he olivat vanginneet, ja lähtivät, hävitettyänsä linnoituksen, Munykian Dionysoksen teaatteriin, jossa he riisuttuansa aseet pitivät neuvottelun, josta he päätöksensä mukaan kulkivat kaupunkiin ja asettuivat Anakeioniin. Tänne saapui noitten neljänsadanneuvoston toimittamia lähettiläitä, jotka keskustelivat yksityisesti miesten kanssa ja lepyttivät niitä, jotka heistä näyttivät sävyisemmiltä, sekä pyysivät heitä rauhoittamaan muitakin, lausuen, että noiden viidentuhannen nimet julaistaisiin ja että heistä vuorottain noitten viidentuhannen mielipiteen mukaan ne neljäsataa valittaisiin, mutta että he eivät toki syöksisi valtiota perikatoon millään muotoa, eivätkä jättäisi sitä vihollisille. Nämät lukuisat puheet eri henkilöille saattoivat raskasaseisten enemmistön maltillisemmaksi, koska he pelkäsivät saattavansa koko valtion perikatoon, ja he myöntyivät siis tuumaan, että määrä-päivänä tultaisiin kokoon Dionysoksen teaatteriin neuvottelemaan sovinnosta.

Kun Dionysoksen teaatterissa pidettävän kokouksen päivä tuli ja kansa juuri oli kokoontumaisillaan, ilmoitettiin, että nuo 42 laivaa Ageesandridaan johdolla purjehtivat pitkin Salamista Megarasta. Raskasaseiset luulivat kaikki kuin yksi mies, että tämä juuri oli se, mitä Teeramenees ja hänen puoluelaisensa jo aikoja sitten olivat aavistaneet, että nämät laivat nimittäin purjehtivat linnoituksen takia ja että sen hävittäminen oli ollut onneksi. Luultavaa on, että Ageesandridas sopimuksesta purjehti ympäri Epidaurosta ja sen seutuja, mutta ehkä hän Ateenassa vallitsevien levottomuuksien johdosta toivoi saavansa sopivan tilaisuuden esiintyäkseen, ja sen takia viipyi niillä vesillä. Kun tästä saapui ilmoitus, riensi Ateenan koko kansa mitä kiiruimmin Peiraieykseen, arvellen vihollisten uhkaavan jo läheltä itse satamasta suuremmalla sodalla, kuin heidän sisällinen sotansa olikaan. Toiset astuivat laivoihin, toiset lykkäsivät laivoja rannalta, toiset taas riensivät muureille ja sataman suuta puolustamaan.

Kun Peloponneesolaisten laivat olivat purjehtien pitkin rannikkoa päässeet Sunionin ympäri, niin ne ensin ankkuroivat Torikoksen ja Prasiain väliin, josta ne sitten saapuivat Ooroopokseen. Ateenalaisten oli pakko mitä kiiruimmin miehittää laivansa harjottamattomilla miehillä, koska kaupungissa vallitsi erimielisyys, ja koska heidän täytyi kiiruhtaa apuun, tärkeimmän alueensa ollessa vaarassa. Sillä, Attikan eristetyksi tultua, riippui heidän olemassaolonsa yksinomaan Euboiasta. He lähettivät siis Tymokareen johdolla laivoja Eretriaan, joitten saavuttua yhdessä ennestään Euboiassa olevien laivojen kanssa siellä oli 36 alusta, jotka heti pakotettiin antautumaan meritaisteluun. Sillä heti suuruksen jälkeen Ageesandridas vei laivat liikkeelle Ooroopoksesta, joka sijaitsee Eretrialaisten kaupungista noin 60 stadionin päässä merimatkaa. Kun hän purjehti hyökkäämään, niin Ateenalaisetkin heti miehittivät laivansa luulossa, että heidän maaväkensä oli rannalla lähellä laivoja. Mutta nämät eivät olleet saaneet suurustaan torilta, sillä Eretrialaiset eivät varovaisuuden tähden myyneet mitään, vaan sotilaitten oli pakko ostaa tarpeensa kaupungin äärimmäisistä taloista, jotta viholliset ehtisivät käydä hyökkäykseen, Ateenalaisten hitaasti astuessa laivoihin, joten Ateenalaiset olivat pakotetut purjehtimaan aavalle merelle suuruksetta. Merkki annettiin Eretriasta Ooroopokseen, milloin oli lähdettävä liikkeelle. Tämmöisen tilan vallitessa purjehtivat Ateenalaiset taisteluun Eretrian sataman edustalla ja pitivätkin puoliaan kotvan aikaa, mutta kääntyivät vihdoin pakosalle ja tungettiin rannalle. Ne heistä, jotka pakenivat Eretrian muka ystävälliseen kaupunkiin, joutuivat kurjimpaan tilaan, saaden kaikki surmansa. Mutta ne, jotka pääsivät Eretrian alueella olevaan linnoitukseen, pelastuivat, kuten myöskin ne laivat, jotka saapuivat Kalkikseen. Vallattuansa 22 Ateenalaista laivaa surmasivat Peloponneesolaiset osan miehistä ja ottivat toiset vangeiksi. Tämän tehtyänsä he pystyttivät voitonmerkin. Vähän myöhemmin pakottivat he Euboian luopumaan Ateenasta paitsi Oorooposta, joka aina pysyi Ateenalaisten hallussa, ja järjestivät sikäläiset olot mielensä mukaan.

Kun tieto Euboian tapahtumista saapui Ateenalaisille, niin valtasi heidät suurempi pelästys, kuin milloinkaan ennen. Sillä ei onnettomuus Sikeliassa, vaikka olikin suuri, eikä mikään muukaan heitä siihen määrin ollut pelottanut. Kun nyt sotajoukko Samoksessa oli noussut kapinaan eikä toisia laivoja löytynyt enemmän kuin miehistöjäkään, ja kun he itse olivat keskinäisessä riidassa ja törmäämäisillään yhteen tuossa tuokiossa, ja kun lisäksi tässä suuressa onnettomuudessa sekä laivasto että, mikä oli tärkein, Euboia, josta heillä nyt oli suurempi hyöty kuin itse Attikasta, oli menetetty, miten he eivät olisi joutuneet epätoivoon? Enimmän ja lähimmän levottomuuden heissä herätti pelko, että ehkä voittoisa vihollinen heti uskaltaisi purjehtia heidän laivoista tyhjään Peiraieykseen, ja arvelivatkin hänen miltei jo saapuneen sinne. Jospa nämät olisivat olleet uskaliaampia, olisivatkin he sen helposti tehneet, ja siten joko hyökäten kaupunkia vastaan herättäneet vielä suuremman eripuraisuuden tahi kaupungin jatketulla piirittämisellä pakottaneet Joonian merellä purjehtivia laivoja, vaikka vastustivatkin harvainvaltaa, rientämään omiensa ja koko kaupungin avuksi. Siinä tapauksessa olisivat Peloponneesolaiset saaneet haltuunsa sekä Helleespontoksen että Joonian ja saaret sekä maa-alueen Boiootiaan saakka, jopa koko Ateenalaisten valtion. Mutta sekä tässä että myöskin muissa suhteissa olivat Lakedaimonilaiset kaikista Ateenalaisten vihollisista vähin vaaralliset, mikä asia enin riippui heidän erilaisesta mielenlaadustansa. Sillä toiset olivat kiivaita, toiset hidastelevia, toiset uskaliaita, toiset miettiväisiä, joka varsinkin merivaltiossa tuottaa suurinta hyötyä. Tämän osoittivat varsinkin Syrakuusalaiset; sillä ollen samanlaatuisia, kuin Ateenalaiset, suoriutuivatkin he parahiten heistä.

Näistä ilmoituksista huolimatta, miehittivät Ateenalaiset kuitenkin 20 laivaa ja kutsuivat ensi kerran kumouksen jälkeen kansan kokoon Pnyks (Pykna)-kukkulalle, jossa kokoukset ennenkin tavallisesti pidettiin. Tässä kokouksessa panivat he neljänsadanneuvoston viralta pois ja uskoivat hallituksen viidelletuhannelle miehelle, joihin vuoroonsa tulisi kuulumaan kaikki raskasaseisiksi kelvolliset. Palkkaa ei maksettaisi kellekään virkamiehelle; ken tähän ei suostuisi, joutuisi kirouksen alaiseksi. Sittemmin pidettiin lukuisia kokouksia, joissa määrättiin Nomoteeteja asetettaviksi sekä neuvoteltiin valtion muista asioista. Minun tietääkseni eivät Ateenalaiset milloinkaan ole noudattaneet parempaa hallitusmuotoa, kuin alussa tätä aikaa. Sillä siinä vallitsi luonnollinen suhde harvainvaltaisten ja kansanvaltaisten luvussa, ja se kohotti ensin valtion sen vaikeasta tilasta. He päättivät myöskin kutsua Alkibiadeen ja hänen puoluelaisensa takaisin, ja toimitettuansa lähettiläitä sekä hänen luoksensa että Samoksessa majailevalle sotajoukolle, kehottivat he heitä ryhtymään hallitukseen.

Heti tämän hallitusmuodon muutoksen tapahtuessa pakenivat Peisandros ja Aleksiklees puoluelaisineen ja harvainvallan innokkaimmat kannattajat salassa Dekeleiaan. Mutta Aristarkos, joka sattui olemaan päällikkönä, lähti yksin heistä kiiruusti raaimpien nuolenampujien joukon seuraamana Oinoeeseen, joka on linnoitus Attikan ja Boiootian rajalla. Tätä piirittivät Korintolaiset omasta puolestaan, kutsuttuansa Boiootialaiset avukseen Oinoeen läheisyydessä heille tapahtuneen onnettomuuden tähden, jossa tilaisuudessa joukko heidän Dekeleiasta palaavia miehiään oli surmattu. Keskustelussaan Oinoeelaisten kanssa valehtelee Aristarkos, että Ateenan asukkaat olivat sopineet Lakedaimonilaisten kanssa sekä muistakin asioista että Oinoeen jättämisestä Boiootialaisten valtaan; niin oli muka päätetty. Luottaen häneen päällikkönä, ja koska he piirityksen takia eivät tietäneet asiain menosta, lähtivät he linnasta sopimuksen suojassa. Täten saivat Boiootialaiset Oinoeen haltuunsa. Samaan aikaan lakkasivat myöskin harvainvalta ja levottomuudet Ateenassa.

Kun ei kukaan Tissaferneen alapäälliköistä, hänen ollessaan Aspendoksessa, hankkinut ravintoa Mileetoksessa oleville Peloponneesolaisille, ja kun ei Foinikilaisia laivoja eikä Tissafernestakaan näkynyt eikä kuulunut, vaan sitä vastoin hänen seuraansa lähetetty Filippos ja toinenkin Faseeliksessa oleskeleva Hippokratees niminen Spartiati kirjottivat laivanpäällikölle Mindarokselle, etteivät mainitut laivat ensinkään saapuisi, ja että Tissafernees heitä pahoin kohteli, ja koska Farnabatsos sitoutui, jos he toisivat laivansa hänen avukseen, nostamaan viimeisetkin alallansa sijaitsevat kaupungit kapinaan Ateenaa vastaan, yhtähyvin kuin Tissaferneeskin, arvellen tästä olevan itselleen enemmin hyötyä kuin Tissaferneelle, niin Peloponneesolaiset samaan aikaan sinä kesänä Mindaroksen johdolla äkkiarvaamatta, jotta Samoksessa majoitetut viholliset eivät tätä huomaisi, hyvässä järjestyksessä 73 laivalla lähtivät Mileetoksesta purjehtimaan Helleespontokseen. Samana kesänä oli jo tätä ennen sinne purjehtinut 60 laivaa, tehden matkalla ryöstöretkiä Kersoneesoksessa. Mutta myrskyn pakoittamana poikkesi Mindaros Ikarokseen. Odotettuansa täällä suotuisaa ilmaa viisi tai kuusi päivää, saapui hän vihdoin Kiokseen.

Kun Trasyllos kuuli hänen lähteneen Mileetoksesta, purjehti myöskin hän heti Samoksesta 55 laivalla kiiruumman kautta, jottei Mindaros ennen häntä ehtisi päästä Helleespontokseen. Saatuansa tiedon hänen olostaan Kioksessa ja arvellen hänen viipyvän siellä, asetti Trasyllos vakoilijoita Lesbokseen ja vastapäätä olevalle mannermaalle ilmoittamaan, jos laivat lähtisivät liikkeelle, jotteivät ne salassa pääsisi lähtemään. Itse hän lähti Metymneeseen ja käski hankkia jauhoja ja muita tarpeita, tehdäksensä Lesboksesta hyökkäyksen Kiokseen, jos Mindaros viipyisi siellä kauemmin. Samalla aikoi hän, jos vaan voisi, vallottaa Lesboksessa sijaitsevan Eressoksen, joka oli luopunut Ateenalaisista. Sillä Meetymneestä karkoitetut mahtimiehet olivat, saatuansa avukseen Kymeestä noin 50 raskasaseista ja pestattuansa miehiä mannermaalta, joten niitä oli yhteensä ehkä 300, ensin tehneet hyökkäyksen Meetymneetä vastaan Teebalaisen Anaksandroksen johdolla, koska hän oli heidän heimolaisensa. Mutta kun Meetymneetä vastaan rynnännyt Ateenalainen vartioväki oli torjunut tämän heidän yrityksensä, ja kun he myöskin taistelussa ulkopuolella kaupunkia olivat joutuneet tappiolle, niin he kulkivat vuorten yli ja nostivat Eressoksen kapinaan. Trasyllos purjehti kaikilla laivoillaan tätä kaupunkia vastaan, aikoen tehdä hyökkäyksen, mutta Trasybulos oli jo ennen saapunut sinne Samoksesta viidellä laivalla, heti kun sinne oli tullut tieto karkotettujen yrityksestä. Koska hän oli myöhästynyt, oli hän lähtenyt Eressoksen edustalle vartioimaan. Lisäksi tuli kaksi laivaa paluumatkalla Helleespontoksesta ja Meetymneeläisiä laivoja, joten yhteensä oli koossa 67 laivaa. He varustautuivat nyt yhdessä laivoista otetuiden sotilaiden kanssa piirityskoneitten avulla ja kaikilla keinoilla väkirynnäköllä Eressoksen vallottamiseen voimiensa mukaan.

Muonitettuansa kaksi päivää ja otettuansa Kiolaisilta kolme Kiolaista tessarakostaa mieheen, lähti Mindaros Kioksessa ankkuroittujen Peloponneesolaisten laivojen seuraamana kolmantena päivänä sieltä kiiruusti liikkeelle. Ne eivät purjehtineet aavalle merelle, jotteivät Eressoksessa ankkuroidut Ateenalaiset laivat heitä huomaisi, vaan mannermaata kohti Lesbos-saari vasemmalla. Ehdittyänsä Karterian satamaan Fookaialaisella alueella söivät he suurusta, ja purjehdittuansa sivu Kymaian söivät he puolista Arginusaissa vastapäätä Mytileneetä. Sieltä he purjehtivat pimeän yön vallitessa ja saapuivat Harmatusiin mannermaalla vastapäätä Meetymneetä, jossa he suurustivat, ja kun he täältä kiireellä olivat sivuuttaneet Lektoksen, Larissan, Hamaksitoksen ja muita sikäläisiä paikkakuntia, saapuivat he ennen puoliyötä Roiteioniin, joka jo on Helleespontoksessa. Muutamat alukset ehtivät aina Sigeioniin saakka ja muualle näillä tienoilla.

Kun vartijat antoivat merkin Ateenalaisten Seestoksessa oleville 18 laivalle, ja kun sieltä huomattiin noitten lukuisain tulien äkkiä leimahtavan vihollisella alueella, niin he ymmärsivät Peloponneesolaisten purjehtineen sinne. He lähtivät jo samana yönä mitä kiiruimmin Kersoneesokseen ja sivuuttivat Elaius-kaupungin, koettaen purjehtimalla ulapalle päästä vihollisten laivoja pakoon. He pääsivätkin huomaamatta Abydoksessa vartioivien 16 laivan ohitse, vaikka heidän puoluelaisensa heille oli antanut käskyn tarkoin valvoa, lähtisivätkö viholliset liikkeelle. Mutta kun päivän valjetessa Mindaroksen laivasto nämät huomasi ja heti lähti niitä ajamaan takaa, niin ne eivät kaikki ennättäneet pakoon, vaikka kylläkin useimmat pääsivät Imbrokseen ja Leemnokseen, mutta neljä viimeistä joutui vihollisten valtaan Elaiusin edustalla. Yhden näistä, joka Prootesilaoksen temppelin läheisyydessä joutui rannalle, valtasivat viholliset miehineen ja kaksi muuta ilman miehistöä, neljännen taas miehittömän polttivat he Imbroksen läheisyydessä.

Kun tämän jälkeen Abydoksesta ja muualta oli kokoontunut yhteensä 86 laivaa, ryhtyivät Lakedaimonilaiset piirittämään Elaius kaupunkia; mutta kun he, koko sen päivän koetettuansa, eivät saaneet sitä haltuunsa, purjehtivat he takaisin Abydokseen.

Kun Ateenalaiset, täten pettyneinä vartijoittensa tarkkaamattomuuden kautta, koska eivät luulleet vihollisten laivojen heidän huomaamattansa pääsevän lähtemään, vaan yhä tyyneesti jatkoivat piiritystä, kuulivat vihollisten poistuneen Eressoksesta, niin he kiiruhtivat avuksi Helleespontokseen. He ottivat kaksi Peloponneesolaisten laivaa, jotka liian rohkeina olivat takaa-ajaen purjehtineet ulapalle. Saavuttuansa Elaiukseen seuraavana päivänä, laskivat he siellä ankkurit. Tässä heihin yhtyivät Imbrokseen paenneet laivansa, ja he valmistautuivat viisi päivää meritaistelua varten.

Tämän jälkeen taistelivat he seuraavalla tavalla: Ateenalaiset purjehtivat siivittäin, asettuen pitkin rantaa Seestoksen puolelle, jonka huomattuansa Peloponneesolaiset kävivät heitä vastaan Abydoksesta. Kun he olivat taisteluasennossa, levittivät Ateenalaiset 76 laivaansa pitkin Kersoneesosta, alkaen Idakoksesta aina Arrianoihin saakka; Peloponneesolaiset taas Abydoksesta Dardanokseen 86 laivaa käsittävän laivastonsa. Peloponneesolaisten oikean siiven muodostivat Syrakuusalaiset, toisen taas Mindaros paraiten purjehtivien laivojen johtajana. Ateenalaisten vasempaa siipeä johti Trasyllos, oikeaa Trasybulos, muut päälliköt seisoivat kukin määrätyllä paikallaan. Kun Peloponneesolaiset kiiruhtivat alkamaan taistelua, ja koska he vasemmalla siivellään ulottuivat Ateenalaisten oikeata siipeä ulommas, uhaten sulkea näitä pääsemästä ulos merelle, niin Ateenalaiset, kun huomasivat, mihin viholliset aikoivat heitä estää purjehtimasta, kävivät heitä vastaan ja heidän onnistui ehtiä ennen näitä. Mutta kun Ateenalaisten vasen siipi jo oli ehtinyt sivu Kynos-seema nimisen niemikön, niin heikontui laivasto heidän keskirintamallansa ja hajaantui, varsinkin kun heillä oli pienempi määrä laivoja käytettävänä, ja kun Kynos-seeman seutu muodostaa suippuisen kulman, niin ettei voi nähdä, mitä toisella puolella sitä tapahtuu.

Rynnäten keskustaa vastaan, ajoivat Peloponneesolaiset Ateenalaisten laivat kuiville. He astuivat myöskin maihin ja saivat täydellisen voiton. Avuksi keskusrintamalle ei päässyt Trasybuloksen miehet oikealta siiveltä heitä ahdistavilta laivoilta, eivätkä Trasylloksen johtamat sotilaat vasemmalta siiveltä. Sillä Kynos-seema niemikkö esti heitä näkemästä tapahtumia sen toisella puolella, ja sitä paitsi Syrakuusalaiset sekä muut viholliset, yhtä lukuisina kuin he itse, sulkivat heiltä tien, kunnes vihdoin osa Peloponneesolaisista laivoista, varmoina voitostaan, eri haaroilta alkoi hätyyttää vihollisia ja joutui epäjärjestykseen. Kun Trasybulos huomasi vastustajainsa laivojen pidättäytyvän, niin hänkin lakkasi levittämästä siipeään, vaan kääntyi vihollisia vastaan ja karkoitti heidät vastarinnan kukistettuansa. Sitten hän kääntyi Peloponneesolaisten voittoisaa laivastoa vastaan, joka järjestyksettä harhaili ulapalla, ja saattoi hyökkäyksillään useimmat niistä semmoiseen pelkoon, että ne pakenivat miekanlyönnittä. Syrakuusalaiset, jotka jo Trasyllos oli karkottanut pakosalle, pakenivat nyt vielä nopeammin, kun näkivät toistenkin peräytyvän.

Kun Peloponneesolaiset tappionsa jälkeen ensin enimmiten olivat paenneet Meidios-joelle, mutta sittemmin Abydokseen, valtasivat Ateenalaiset kuitenkin ainoastaan muutamia aluksia; sillä koska Helleespontos on ahdas, tarjosi se vihollisille lukuisia turvapaikkoja. Mutta tämä voitto merellä oli Ateenalaisille suuresta merkityksestä. Sillä tähän saakka pelättyänsä Peloponneesolaisten laivastoa sekä muitten pienten kärsimiensä tappioitten johdosta että varsinkin Sikeliassa heitä kohdanneen onnettomuuden vuoksi, pääsivät he nyt epäluottamuksesta itseensä ja pitämästä vihollisia itseään etevämpinä laivaston puolesta. Vihollisilta valtasivat he kahdeksan Kiolaista, viisi Korintolaista, kaksi Boiootialaista ja kaksi Amprakialaista laivaa sekä yhden Leukadialaisen, yhden Lakedaimonilaisen, yhden Syrakuusalaisen ja yhden Pelteeneeläisen laivan. Itse menettivät he 15 laivaa. Pystytettyänsä voitonmerkin Kynos-seeman niemikölle, korjattuansa laivanhylyt rannalle ja luovutettuansa kaatuneet vihollisille, lähettivät he kolmisoutulaivan Ateenaan ilmoittamaan voitosta. Ateenalaiset, jotka Euboian onnettomuuden ja sisällisten levottomuuksien johdosta olivat joutuneet epätoivoon, rohkaistuivat suuresti, kun saapuva laiva heille toi sanoman odottamattomasta onnenkohtauksesta, ja arvelivat vielä voivansa päästä voitolle, jos he vain innolla ryhtyisivät toimiin.

Korjattuansa laivansa, lähtivät Seestoksessa majailevat Ateenalaiset neljäntenä päivänä laivatappelun jälkeen luopunutta Kytsikosta ahdistamaan. Nähtyänsä Harpagionin ja Priapoksen edustalla kahdeksan Bysantionista purjehtivaa laivaa, hyökkäsivät he näitä vastaan ja ottivat laivat, voitettuansa maaväen. Saavuttuansa Kytsikokseen, joka oli linnoittamaton, palauttivat he tämän kaupungin kuuliaisuuteen ja kantoivat siltä veroa. Peloponneesolaiset purjehtivat sillä välin Abydoksesta Elaius-kaupunkiin ja korjasivat siellä olevat valloitetut eheät laivansa; muut olivat Elaiusilaiset polttaneet. Euboiaan lähettivät he Hippokrateen ja Epikleen hakemaan laivat sieltä.

Näihin aikoihin purjehti Alkibiadeeskin 13 laivallaan Kaunoksesta ja Faseeliksesta Samokseen, ilmoittaen saaneensa aikaan, etteivät Foinikilaiset laivat liittyisi Peloponneesolaisiin ja että hän oli entistä enemmän tehnyt Tissaferneen suopeaksi Ateenalaisia kohtaan. Hän miehitti yhdeksän laivaa entisten lisäksi, ja näiden avulla hän kiskoi paljon rahaa Halikarnassolaisilta, ja linnoitti Koossaaren. Tämän toimitettuansa ja asetettuansa päällikön Koossaareen, palasi hän syyspuoleen Samokseen.

Saatuansa tiedon, että Peloponneesolaisten laivat olivat purjehtineet Mileetoksesta Helleespontokseen, suuntasi Tissafernees matkansa Aspendoksesta Jooniaa kohti. Peloponneesolaisten ollessa Helleespontoksessa, toivat Antandrilaiset, eräs Aiolilainen heimo, maitse Abydoksesta Ideevuoren toiselta puolelta raskasaseisia kaupunkiin, koska Tissaferneen Persialainen alipäällikkö, Arsakos, oli heitä loukannut kuten Delolaisiakin. Teeskennellen, että häntä uhkasi vihollinen, jonka nimeä hän ei maininnut, oli hän käskenyt Delolaisia, jotka asuivat Atramyttionissa siitä ajasta, kun Ateenalaiset, puhdistaen Delos-saarta, olivat karkoittaneet heidät sieltä, hankkimaan hänelle paraimmat miehensä sotilaiksi. Mutta houkuteltuansa nämät ulos kaupungista ystäviksensä ja liittolaisiksensa, oli hän antanut miehiensä ympäröidä ja ampua heidät kuoliaaksi. Tämän ilkityön takia ja koska hän muutenkin sietämättömästi heitä oli kohdellut, pelkäsivät he, että hän vieläkin ehkä tuottaisi heille onnettomuuksia, jonka tähden he karkoittivat hänen vartioväkensä linnasta.

Kun Tissafernees kuuli tästä Peloponneesolaisista lähteneestä ilkityöstä paitsi muista Mileetoksessa ja Knidoksessa harjoitetuista vehkeistä, sillä myöskin Knidoksesta olivat hänen vartijansa karkoitetut, ja koska hän arveli olevansa vallan pahassa maineessa heidän luonansa ja pelkäsi, että he häntä ehkä vieläkin vahingoittaisi, sekä nähden Farnabatsoksen lyhyemmässä ajassa ja vähemmillä kustannuksilla saavuttaneen enemmän, kuin hän Ateenailta, niin päätti hän matkustaa Peloponneesolaisten luokse Helleespontokseen, puolustautuaksensa mitä kauniimmilla sanoilla syytöksistä Antandroksen tapahtuman ja Foinikilaisten laivojen johdosta sekä muittenkin syytöksien suhteen. Saavuttuansa Efesokseen, toimitti hän uhrin Artemis-jumalattarelle. Tätä kesää seuraavan talven loputtua, kuluu 21 vuosi loppuun.