Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

TÄHTISEN PERHE JA TILHISPESÄ

Kirj.

Toini Topelius

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1893.

Esipuhe vanhemmille.

Ne kertomukset, jotka tässä esiintyvät kirjan muodossa, ovat aiotut lapsillemme 10:stä ikävuodesta 16:teen. Ne ovat ennen olleet painetut Helsingissä ilmestyneessä nuorison lehdessä "Nya Trollsländan" ja esiintyvät ilman minkäänlaisia vaatimuksia, sekä eheyden että kertomuksen juonen suhteen.

On aivan luonnollista, että kertomuksiin, jotka ovat ilmestyneet paloiteltuina, monesti pitkiltä väliajoilla, helposti tulee puutteita ja aukkoja, joita tekijä ei parhaimmallakaan tahdolla jälestäpäin ole voinut korjata. Aikomus onkin vaan ollut tarjota nuorisollemme huvittavaa lukemista ja samassa kyhätä kuva koulunuorisosta meidän aikanamme.

Helsingissä Lokakuulla 1892.

TÄHTISEN PERHEEN MATKA ITALIAAN.

Ensi viikolla lähdemme me Italiaan, mamma, — sanoi patruuna Tähtinen rouvalleen hyvin päättäväisen näköisenä. — Sinä ja minä, Angelika, Kasimir, Max ja pikku Eufrosyne. Se tekee lapsillekin hyvää päästä vähän muita maita katselemaan; se on niin sivistyttävää. Saviniemen navetta kyllä matkan maksaa. Katso nyt että joudumme valmiiksi: ruudukkaisia matkavaatteita pitää meidän kaikkien saada, se näyttää niin englantilaiselta. Hyvästi nyt, minä menen tilaamaan paikkoja "Döbeln'issä".

Tämä uutinen räjähti kuin pommi rouva Tähtisen hilla- ja sallaati-astioiden keskelle. Hän istui juuri keittiökamarissa eräänä lämpimänä syyskuun iltapäivänä sitelemässä häränrakkoja hilla-astioihin, ettei niiden sisältö homehtuisi.

Hyvä ihme, mikä kiire hänelle nyt tuli! Pitihän hänen vielä hankkia kotimies talveksi, antaa ero palvelijoille, sijoittaa kukat tuttavien luo, kääntää nurin koko talo, hankkia matkavaatteita koko joukolle, käydä jäähyväisillä ja… Niin, vaikein asia oli pesu, mitenkä saisi nyt enää vaatteet silitetyiksi. Saattoipahan kuitenkin hätätilassa pistää jonkun raudan matkalaukkuun ja sitten voisi Angelika auttaa häntä silittämään heidän hotelleissa viipyessään.

Uutinen matkasta teki erinomaisen vaikutuksen lastenkamarissa. Angelika sisko seisautti ompelukoneen ja lensi äidin kaulaan. Kasimir ja Max, jokapäiväisellä kielellä Kasse ja Masse, päästivät indiaanin-tapaisia huutoja paljaasta ihastuksesta ja pikku Eufrosyne, joka ei ymmärtänyt syytä koko tähän melskeesen, yhtyi siihen hänkin voimiensa takaa.

Mikä paikka se Italia oli, sen tiesi ainoastaan Angelika, joka kartalla oli nähnyt, että se oli saappaan näköinen. Kassen ja Massen mielestä oli se ihan samaa, jos he menisivät Siperiaan, Madagaskariin tai Italiaan, kun vaan pääsivät koulusta ja saivat nähdä kalkkalokäärmeitä, indiaaneja ja tulivuoria. Ja pikku Eufrosyne luuli että se oli sama kuin istua äidin sylissä ja laulaa: "souda, souda saareen, tuo sieltä marjoja."

No, — pappa Tähtinen hommasi matkapassia, matkarahaa ja matkakirjallisuutta sekä ison punaisen Baedeker'in oppaaksi. Mamma täytti matkalaukut, kuusi luvultaan ja pisti niihin muun muassa kaksi silitysrautaa, viisi nukkea, papan musteastian, Angelikan luistimet ja oman majavannahkapuhkion. Ja ihmeen pian ne laukut tulivat täyteen. Angelika viivoitti itselleen päiväkirjan ja osti Gulliverin matkat matkalukemiseksi Kasselle ja Masselle. Pikku Eufrosynelle osti hän kaksikymmentä sokurimuru-tötteröä annettaviksi pienissä osissa, ahneuden ja työttömyyden parantamiskeinona.

Ruudukkaiset vaatteet tulivat kotiin ja huomattiin erittäin komeiksi.
Kaikki oli nyt valmista ja eräänä tyynenä syyskuun yönä nousi koko
Tähtisjoukko höyrylaiva "Döbeln'iin", joka ei juuri koskaan ollut niin
loistavaa lastia vastaanottanut.

Yö oli hiljainen ja tyyni, lapset nukkuivat ja Kasse kuuli unissaan propellin sanovan: "jop' olette täällä, jop' olette täällä…"

Massesta taas tuntui aivan kuin se olisi lisännyt: "sepä kumma!… sepä kumma!… sepä kumma!"

Muuta erinomaisempaa ei tapahtunut matkalla Tukholmaan, kuin että pikku
Eufrosyne erään kerran vieri alas portaita myöten salonkiin ja että
Kasse luovutti ihka uuden hattunsa Ahvenan meren haueille.

Kaksi päivää kesti matka, jonka kuluessa ei kukaan joutunut meritaudin uhriksi, ja sitten astuivat ystävämme maalle Tukholman satamassa, jossa tullinuuskijat, kantajat, ajopelit, poliisit ja muut vilisivät kuin muurahaiset pesänsä ympärillä. Tullimies tarkasti hyvin toimessaan kaikki kuusi matkalaukkua, ei koskenut vaan lasten makeispusseihin. Pappa huusi "vossikkaa" ja matkue liikkui Kuningattaren kadulla olevaan hotelliin päin.

Matkalla huomautti Masse että ihmiset täällä puhuivat ihan kuin ruotsalaisessa teaatterissa.

— Niin, — tuumasi Kasse, ehkä heidän esi-isänsä ovat olleet teaatterilaisia.

Hotellissa, jossa asettuivat kahteen suureen huoneesen, tekivät pienet Tähtiset kaikenlaisia havaintoja. Siellä saattoi loihtia esiin toisen mamsellin toisensa perästä sillä vaan, että painoi nappia seinässä. Siellä saattoi katsella koko Kuningattaren katua ylöspäin ja alaspäin ikkunaan kiinnitetyssä heijastuslasissa. Siellä saattoi vetää avaimia vaatesäiliöiden laatikoista ja jouhia samettisohvista hevosenhäntiä tehdäkseen. Eläköön vapaus, arveli pappa, kun Masse sukkasillaan ajeli koiraa pitkin talon käytäviä.

Mamman ja Angelikan piti nyt ruveta silittämään, sillä toinen puoli Eufrosynen esiliinoista, Massen paidoista ja papan kauluksista olivat jääneet silittämättä. Sitä paitse puoli tusinaa mamman aamumyssyjä. Kasse sai painaa nappia ja sisään astui yksi noista koreista mamselleista, joka näytti happamelta kuullessaan, että tahdottiin tulta uuniin. Suurella vaivalla saatiin vihdoin raudat kuumiksi. Mamma ja Angelika laittoivat itselleen silityspöydän eräästä sängynpohjasta ja kahdesta tuolista ja kaikki lapset seisoivat siinä ympärillä katselemassa. Äkkiä heräsi pappa, joka oli nukahtanut sohvalle kasvot nenäliinan peittäminä, hirveästä hätähuudosta. Innostuneena auttamaan oli Masse pistänyt käpälänsä niin lähelle silitysrautaa, että tämä sähähti vihasta ja kävi kaikkien hänen viiden sormensa ylitse. Kun pappa hyökkäsi paikoiltaan, näki hän Massen, itkien tuskasta, tanssivan yhdellä jalalla, sillä välin kun Angelika hämmästyksessään pudotti silitysraudan ja poltti kolon hienoon mattoon.

Sepä koko ilve! Kaikki lapset itkivät. Massen käsi oli tulipunainen ja pappa sai maksaa 30 kruunua matosta.

Kun vihdoin kaikki olivat rauhoittuneet ja Masse raukka oli saanut laastaria ja konvehtia, meni Tähtisen perhe Kansallismuseoon. Masse ja Kasse, jotka olivat sotkeneet sanoja museo ja menageria, luulivat täällä saavansa nähdä joukon villiä eläimiä häkeissä ja nolostuivat hirveästi, kun vaan huomasivat vanhoja vaatekappaleita, nahkavarustuksia, pyssyjä sekä täytetyitä hevosia. Ei sekään auttanut, että pappa selitti niiden kuuluneen Kustaa II Adolfille, Kaarlo XII:nelle ja kuningatar Kristiinalle, pojat olivat kuitenkin pettyneet toiveissaan.

Angelikaa itketti pikkuisen, kun hän näki Kustaa II Adolfin hevosen ja tarjosi salaa yhden kruunun vahtimestarille, jos vaan saisi ottaa jouhen hevosen hännästä kotiin lähetettäväksi paraimmalle ystävälleen.

Masselle ja Kasselle oli koko tämä matka hirveän kärsivällisyyttä kysyvää, sillä pappa kertoeli heille koko ajan tapauksia historiasta.

Kun vihdoin oli tarpeeksi katsottu ja ihailtu, kutsui pappa perhettään päivällisille. Se oli huvi, jota Masse ja Kasse käsittivät. Heidän mieleensä johtui heti kermamunkit vattusyltin kanssa, tortut, kreemi ja sokerileivokset. Vahvemmista ruuista he eivät huolineet.

— Enpä ole koskaan tietänyt, että Moses on ollut Ruotsissa, — ihmetteli Masse, kun he ajoivat "Mosebakke'n" ohitse.

— En minäkään, — myönsi Kasse, — mutta sanoihan pappa, että meidän piti päästä ulkomaille sivistymään.

Päivälliseksi saatiin sekä kananpoikapaistia, kermamunkkeja, pasteijia että muuta hyvää. Kaikki kävi hyvin, paitse että pikku Eufrosyne sai sopan väärään kurkkuun ja suihkutti lihalientä mamman viheriäiselle silkkimekolle ikäänkuin pieni valaskala. Masse sai lohenruodon kurkkuun, Angelika sisko takoi häntä selkään, vaan Masse syytti kipeää kättään siitä, ettei ollut voinut oikein perkata kalaansa.

Seuraavana päivänä lähdettiin rautatiellä ajamaan Malmö'hön. — Mitä? — huudahti pappa säikähtyneenä. — Kymmenen kruunun ylipaino? — Kaskaitako? Ovatko meidän matkalaukut niin raskaat? Mitä sinä sitten olet pannut niihin, mamma rukka?

— En mitään muuta kuin mitä me tarvitsemme, — vastasi mamma rukka. —
Enhän minä voi olla ilman puhkiota, kun meidän täytyy viipyä koko talvi
Italiassa. Angelika luistelee niin mielellään ja silitysrautoja täytyi
meidän ottaa mukaan pesun tähden.

— Nyt ne ovat maksaneet minulle neljäkymmentä kruunua, — änkytti pappa ja maksoi.

Rautatiellä mentiin huimaa vauhtia. Lapset osoittivat suurta taipumusta pistämään päänsä ulos vaunujen ikkunoista, mutta näppärä Angelika veti niitä aina takaisin, vaikka hänen toisella silmällään piti lukea "Avaraa maailmaa" ja toisella vahtia poikia. Hän halusi suuresti päästä laivaan Malmöön ja Köpenhaminan välillä, että saisi rauhassa kirjoittaa päiväkirjaansa. Mutta voi! Itämeri oli pahalla tuulella ja laiva keikkui kauheasti.

Masse ja Kasse makasivat milloin pöydän milloin sohvan alla tai portailla, harvemmin omilla vuoteillaan. Angelika koetti monta kertaa kantaa lasillisen vettä äidilleen, vaan kaasi sen aina jos johonkin paikkaan. Milloin vanhan rouvan avonaiseen matkapussiin, milloin lukevan neidin syliin tai passarineidin kahvitarjottimelle. Pappa pyysi mammaa sitomaan häntä kiinni sohvan selkälautaan, mutta huomasi vasta silloin, kun oli liian myöhäistä, ettei hän voinut tehdä samaa palvelusta takaisin. Pikku Eufrosyne, joka luuli jotakin hirveää tapahtuvan, huusi koko ajan täyttä kurkkua, ettei häntä voitaisi syyttää olemasta hiljaa, jos onnettomuutta olisi tapahtunut.

Kun Tähtisen perhe astui maalle Köpenhaminaan, olivat kaikki sen jäsenet kalpeat ja väsyneet. Varsinkin oli se seikka tehnyt Kasseen ja Masseen syvän vaikutuksen, etteivät voineet syödä mitään kokonaiseen päivään, vaikka he selvästi olivat eroittaneet biffin hajua.

No, nyt oli kaikki taas hyvin. Mentiin asumaan mukavaan hotelliin Kongens Nytorv'in varrelle ja tehtiin valmistuksia kaupungille menoon. Heti jälkeen puolen päivän istuttiin omnibukseen ja mentiin Tivoliin. Lasten mielestä oli tämä luvattu maa. Siellä oli norsuja ja lämpimiä torttuja, soitantoa ja apinoita, ilotulitusta, karuselli ja suuren suuri ihmisjoukko.

— Ensin katselemme hiukan ympärillemme ja sitten huvittelemme, — ehdoitti pappa.

Hän ja mamma menivät edellä. (Pikku Eufrosyne oli jätetty kotiin hotelliin.) Sitten tulivat pojat ja Angelika loistavan iloisina: hän oli juuri Kööpenhaminassa saanut ensimmäisen kirjeen paraimmalta ystävältään, joka oli luvannut kirjoittaa kerran viikossa, koko ulkomaan matkan kestäessä.

— Eräs herra katselee Angelikaa, — kertoi Masse.

— Katseleehan kissakin kuningasta, — viisasteli Kasse.

Angelika kääntyi ja huomatessaan että eräs vieras herra katseli häntä, punastui hän.

— Om forlaadelse, — virkkoi vieras ja nosti hattuaan. — De har en lille Orm på Deres Kjole.

— Hän puhuu jotakin käärmeestä, — kuiskasi Kasse säikähtyneenä,

— Käärmeestäkö? — kertoi Angelika vavisten. Hän pelkäsi kauheasti käärmeitä. — Käärmeestäkö? Missä se on?

— Tillader De? — sanoi vieras ja viskasi pienellä kepin liikkeellä jotakin Angelikan hihassa olevasta silkkirusetista.

Tämä oli Angelikalle liikaa. Kirkuen hyökkäsi hän vanhempiensa luo pidellen käsiään kasvojensa edessä, — Auttakaa! auttakaa! Käärme on purrut minua! Minussa on jossakin käärme. Kuinka kauheaa! Voi, voi, mitä me tulimmekaan tänne!

— Se oli vaan pieni mato! — huusi Masse, joka tuli perästä täyttä laukkaa. — Vieras herra narrasi vaan. Minä näin että se oli mato, kun hän heitti sen maahan.

— Ehkä hän oli taskuvaras, — sanoi pappa harmissaan. — Täällä
Tivolissa usein tapaa varkaita.

— Onko sinulla tallessa kello? — kysyi mamma huolestuneena. — Entä medaljongi? Ja kultavitjat kaulan ympärillä?

Angelika koetti nyyhkyttäen taskujaan oliko häneltä jotakin viety, mutta kaikki oli kunnossa ja nyt saatettiin rauhassa jatkaa matkaa. — Mutta missä Kasse oli? Minnekä oli Kasse joutunut?

Nyt käännyttiin takaisin, huudettiin, etsittiin, hommattiin. Turhaan,
Kassea ei näkynyt, ei edes hänen korvan lehteäkään. Kasse oli hävinnyt.
Mamma ja Angelika jätettiin Massen kanssa erääsen huvihuoneesen siksi
aikaa kun pappa meni telefoonaamaan kaikille tahoille.

Sillä välin kulki Kasse huolettomana eteenpäin päinvastaiseen suuntaan. Ensi hetkenä oli hän hiukan hämmästynyt, kun huomasi eksyneensä omaisistaan, mutta kohta rauhoittui jälleen. Olihan hän kerrankin Kaisaniemellä eksynyt kevätjuhlassa kaikista tovereistaan ja kuitenkin onnellisesti osannut kotiin. Tulisi kaiketi yhtä hyvin toimeen Tivolissa. Ja hauskaahan olisi kerran vapaasti liikkua omin päin.

Kasse kilisteli tyytyväisenä muutamilla kirkkailla vaskirahoilla, joita oli ottanut säiliöstään kotona ja määrännyt huvia varten käytettäviksi ulkomaan matkalla. Hän nautti vähän aikaa positiivin suloisista äänistä ja nauroi täyttä kurkkua eräälle herrasväelle, joka meni kuperkeikkaa karusellissa. Ja tuolla… tuollahan on norsu, ihkaelävänä! Toinen toisensa perään kiipesi ylös portaita myöten, joita kuljettaja piteli ja istui sohvaan, joka oli rakennettu eläimen selkään. Ja sitten sitä mentiin juhlallisesti ja hiljakseen.

Ihastuneena lähestyi Kasse. Sepä olisi jotakin pojille kerrottavaa lomahetkillä! Nyt täytyi käyttää tilaisuutta ja hankkia itselleen oivallisen norsulla ratsastamisen.

Yks kaks joutui hän erään paksun herran ja kahden pienen pojan kanssa norsun selkään. Kuljettaja sanoi: — vær kun rolig, min lille Dreng — jonkatähden Kasse luuli että häntä kehoitettiin huvittelemaan, mutta samassa loukkautui siitä, että häntä kutsuttiin rengiksi.

Paksu herra ja hänen poikansa puhelivat lakkaamatta sekä keskenänsä että Kassen kanssa. Vaan koska Kassesta tuntui, että he puhuivat niinkuin heillä olisi tulikuumaa puuroa suussa, jolla pelkäsivät kieltään polttavansa, ei hän ymmärtänyt kerrassaan mitään, paitse sitä kun herra taputteli häntä päähän ja pisti hänelle karamellin.

Kasse tunsi alussa vaan ihastusta ja riemua sekä muisteli "Valkoisen puhvelin etsintää", "Orjapoikia Saharassa" ja kaikenlaisia "hirmuisen" hauskoja kirjoja. Ikävä kyllä, näkyi norsu olevan hyvin vähän huvitettu kuljettamaan taakkaansa ympäri, ja kulki vaan, kun kuljettaja sitä houkutteli sokuripalasilla. Norsun liikkumistapa muistutti myös niin kummallisesti laivan keikkumista matkalla Köpenhaminaan. Tästä rupesi Kasse parka vähitellen tuntemaan itsensä niin alakuloiseksi, ettei karamellikaan maistunut ja häntä hyvin halutti sylkeä sen pois suustaan.

Hän kalpeni yhä enemmän ja kenties miten hänen olisi käynyt, jos ei paksu herra poikineen olisi astunut alas ja Kasse noudattanut niiden esimerkkiä. Herra antoi kuljettajalle hopearahan ja osoitti hymyillen Kassea, joka tällä kertaa ymmärsi tanskankieltä hyvin hyvästi ja vastasi: "kiitoksia paljon".

Sitten meni hän edemmäksi. Päivä alkoi kallistua iltaan päin, mutta ei näkynyt pappa eikä mamma Tähtistä, eikä Angelikaa ja Massea. Mutta Kassepa ei ollut millänsäkään. Hän löysi taskustaan sokerileivoksen, joka oli jäljellä päivällisten ylellisyydestä, hän tuijotti jokaiseen vastaantulevaan, häntä tyrkättiin oikealta ja vasemmalta, hän pakkautui muiden poikain kanssa karusellin luo ja sattui vihdoin sähköradalle.

Kun hän kerran oli ratsastanut norsun selässä, niin minkätähden hän ei koettaisi sähkörataa?

Hän kiipesi rohkeasti erääsen pieneen sievään sohvaan, jossa tuli istumaan selätysten muitten kanssa. Hei! nyt sitä mentiin ympäri aika vauhtia. Kasse nauroi ja taputti käsiään kilvan muiden kanssa, mutta kun hän astui alas, niin kävi hullusti.

Hän maksoi lippunsa ottaen kukkarostaan kirkkaan rahan. Konduktööri katseli sitä, käänteli, rypisti otsaansa ja sanoi jotakin. Mutta koska Kassesta tuntui, että hänelläkin oli kuumaa puuroa suussa, ei poika ymmärtänyt vähääkään, vaan vastasi rohkeasti jo maksaneensa. Nyt tarttui konduktööri hänen kaulukseensa ja ärjyi vihaisesti rahaa osoittaen. Kasse luuli kuulleensa jotakin "poliisista" ja kääntyi levottomaksi. Hän ponnisti päästäksensä irti, mutta ei siitä apua lähtenyt. Eikä sitä tiedä, kuinka Kasselle vihdoinkin olisi käynyt, jos ei eräs herra samalla olisi kääntynyt ja sanonut: — ah, den lille Dreng! — Kasse, jolta jo itku oli päästä, tunsi paikalla herran, joka oli puhunut Angelikalle käärmeestä, ja tunsi itsensä hyvin lohdutetuksi. Herra puhui jotakin konduktöörille, puhkesi nauruun ja otti esille kukkaronsa. Konduktööri sai vaatimansa maksun ja Kasse 50-penninsä ja samassa selvisi hänelle, ettei koko maailmassa kelpaakaan Suomen markat ja pennit.

Herra tarttui nyt hänen käteensä, puheli vilkkaasti ja huitoi käsillään. Siitä ymmärsi Kasse yhtä paljon kuin latinalaisesta kieliopistaan. Herra kuljetti häntä sillä välin ristiin rastiin väkitungoksen läpi erääseen huvihuoneesen, jossa pappa ja mamma Tähtinen, Angelika ja Masse syleilivät häntä ilokyyneleitä vuodattaen; viimemainittu halusi hirveästi saada tietää hänen seikkailujaan. Tuo hyväntahtoinen herra oli jälleen tavannut Tähtisiä ja huomannut että he olivat epätoivossa Kassen häviämisestä. Hän oli tuntenut ne ja koettanut lohduttaa, vaikkeivät he juuri paljon käsittäneet hänen puheistaan. Sitten oli hän mennyt tutkimusretkelle Kassen löytääkseen, jonka mamma Tähtinen jo luuli joutuneen hevosten jalkojen alle ja Angelika arveli kuoliaaksi rutistuneeksi väkijoukossa.

Pelastaja kutsuttiin teelle ja pappa Tähtinen kiitti häntä saksaksi, jota kieltä hän itsepintaisesti arveli mukavimmaksi käyttää, vaikka tanskalainen useita kertoja vakuutti ei ollenkaan saksaa ymmärtävänsä.

Tuntia myöhemmin oli perhe poistunut Tivolista ja nukkui suloisesti hotellissa kyllästyneenä harhailuretkistä ja seikkailuista.

Otteita Angelikan päiväkirjasta.

3:na päivänä Lokakuuta. Ajoimme me junalla Köpenhaminasta Korsör'iin. Litisti Masse korvansa vaunujen ovessa. Saimme päivälliseksi erästä lajia puuroa, jota nimittivät röd gröd med flöde. Minä pidän enemmän uudispuurosta.

P.S. Kaikilla paikoilla Tanskassa on melkein sama nimi. Ne loppuvat kaikki tavuun — rup.

4:nä p. Lokakuuta. Keikkui laiva kauheasti matkallamme Kiel'iin. Iso Belt'illä ollessamme muistui mieleeni Kaarlo X Kustaa Välskärin kertomuksissa. Eufrosyne sai sokurimuru-tötterön, ettei huutaisi.

6:na p. Lokak. säikähdyin oikein käärmettä Zoologischer Garten'issa Hampurissa. Siellä oli myöskin apinoita, jotka voimistelivat ja irvistelivät. Masse olisi ostanut yhden niistä, mutta ne eivät olleet kaupan. Paluumatkalla alkoi sataa. Vettä tuli oikein kaatamalla useain tuntien kuluessa ja uudet ruudukkaiset vaatteemme menivät ihan pilalle. Poikien housut kutistuivat niin että saivat kulkea melkein paljain säärin ja pikku Eufrosynen hame pieneni melkein vyöksi. Mamman hame lyheni niin, että alushameen reuna näkyi ja pappa oli melkein yhtä pahassa pulassa. Mamma piteli viuhkaa silmien edessä ja minä peittelin itseäni päivävarjolla, sillä me häpesimme kauheasti. Olihan se ihan keskellä päivää. Minä astuin eellimmäisenä, sitten tuli pappa ja viimeisenä mamma poikien ja Eufrosynen kanssa.

Hotellissa joimme me teetä, sillä meitä hyvin palelsi ja pappa rukka oli hyvin peloissaan, että ehkä oli vilustunut vatsasta, sillä liivit ja housut olivat hirveästi kutistuneet.

P.S. Pysähdyimme yhdeksi päiväksi ostamaan uusia matkavaatteita.

Köln 10 p. Lokak. Ostimme me kolme pullollista oikeaa "eau de colognea" (nyt olen oppinut sitä oikein kirjoittamaan). Täällä sitä myös kutsutaan "Donner Wetter" — ei "Kölner Wasser" se oli. Kyyppari sanoi, että vesi Rheinvirrassa Kölnin kohdalla on paljasta eau de colognea.

Masse ja Kasse pyysivät saada mennä alas rantaan ja täyttää pullon sillä vedellä, mutta pappa ei luvannut. Täällä ulkomaalla syödään niin kummallista ruokaa. Me emme ole kertaakaan saaneet hapanleipää, ja kun äiti eräänä päivänä pyysi piparruutti-lihaa, toi kyyppari sisään ison vadillisen raakaa hienoksi hakattua lihaa, johon hän oli pannut hirveästi pippuria.

11:sta p. Lok. Näimme me aasia. Pojat kiusasivat pappaa että saisivat ostaa niitä, mutta hän ei luvannut.

P.S. Näimme myös ison kirkon, jota kutsuttiin dôme, jossa oli koreita maalatuita kuvia joka ikkunassa.

12:sta p. Lok. (Rautatien vaunuissa.) Ihmiset ovat hyvin tuhmia ulkomaalla. Tänään sanoin minä eräälle kyypparille: — geben Sie mir ein glas oel. — Silloin tuijotti hän minuun ikäänkuin tuo Kölnin kyyppari oli tuijottanut mammaan ja toi minulle sitten lasin ruokaöljyä. Rupesin oikein pahoin voimaan, kun näin sen.

13:sta p. Lok. Oli minulla hirmuisen ikävä. Eufrosyne sai vitsaa, kun oli heittänyt kaksi nukkea ja mamman hatturasian ulos vaunujen ikkunasta.

15:sta p. Lok. Saavuimme me Parisiin. Joimme kahvia eräässä kahvilassa. Saivat pojat uusia hattuja (koira oli purrut rikki Massen hatun ja Kassen hatun vei tuuli, kun hän katseli ulos rautatievaunun ikkunasta).

P.S. Pienetkin lapset osaavat täällä puhua ranskaa.

17:sta p. Lok. Saimme me aamiaiseksi eräitä paistetuita pähkinöitä, joita he nimittävät kastanjoiksi. Niitä syötiin voin kanssa. Masse ja Kasse säästivät omiaan ja söivät niitä sitten rusinoiden kanssa. Kävelimme kaupungilla koko päivän. Pojat saivat ajaa karusellissa, jossa paljon poikia ja tyttöjä istui pienillä puuhevosilla, joita kone kuljetti ympäri piiriä. Näimme myös panoraaman, joka oli isossa pyöreässä salissa ja jossa näyteltiin kuvia Parisin piirityksestä. Siellä oli sotilaita, hevosia, kuulia, painetteja ja kanuunia. Se oli niin luonnollista, ettemme hirvinneet jäädä niitä katselemaan. Pappa sanoi, ettei voinut varmasti tietää mitenkä oli kanuunain laita: joku saattoi niitä erehdyksestä lauaista.

20 p. Lok. Olimme teaatterissa ja näimme kappaleen: Ympäri maailman 80 päivässä. Masse ja Kasse olivat niin ihastuneet norsuihin, hindulaisiin, hevosiin ja siihen somaan miespalvelijaan, jota kutsuttiin Passepartout, että Masse rupesi kahtareisin tuolille ja Kasse seisoi toisella jalalla ja taputteli käsiään. Yöllä näkivät he unta että olivat muka hevosia, ja potkivat toisiaan kauheasti.

* * * * *

Onpa Parisi aika iso kaupunki, ajatteli mamma Tähtinen, joka ennen oli luullut ett'ei mitään kaupunkia voisi verrata Helsinkiin, kun siinä oli Grönqvistin kivirakennus ja komea kapelli esplanaadissa. Täällä näki hän toisen Grönqvistiläisen rakennuksen toisensa perästä ja torit ja kävelypaikat eivät suinkaan olleet kapellia huonompia. Ja voi minkälaisia puotia! Minkälaisia makkaroita ja juustoja! Niitäpä vasta sopisi panna pöydälle siellä kotona, kun olisi vieraita! Hän täytti ajatuksissa tavara-aittansa kaikilla makkarapuotien aarteilla ja olisi vaikka jättänyt silitysraudat Parisiin ja ottanut sieltä lihamakkaroita niin paljon kuin nämä painoivat, jos hän ei olisi muistanut, että heidän vielä täytyi käydä Roman paavia tervehtimässä, ennenkuin saisivat kääntyä kotiin päin.

Niin, saattoihan se Parisi olla kylläkin hyvä, mutta olipa siellä kuitenkin semmoinen kauhea hälinä ja joka hetki täytyi peljätä, että lapset joko eksyisivät tai tulisivat ryöstetyiksi nuoralla tanssijoiksi tai heidän päälle ajettaisiin, joka kaikki oli niin tavallista, (Masse ja Kasse eivät kyllä matkan lopuksi muuta toivoneetkaan kuin että heidät joku ryöstäisi.) Täytyi siis kohta hakea levollisempia paikkoja ja eräänä iltana ajaa hurautettiin yöjunassa Lyoniin.

Oli ruvettu makuuvaunuihin. Kaikki olisikin käynyt oivallisesti, jos vaan olisi ollut tilaisuutta jossakin seisahtua ja syödä aamiaista tai päivällistä — neljää ruokalajia ilman mitään kiirettä niinkuin kotona Kaipiaisissa. Mutta se oli totta — olihan nyt yö. Lapset koettivat siristellä silmiään että ne pysyisivät auki, ja tuijottivat ulos pilkkopimeään, jossa kipinät lensivät kuin lumihiuteet siellä kotona talvella. Angelika koetti kattolampun himmeässä valossa purkaa ajatuksiaan päiväkirjaan, mutta tungos ja täriseminen olivat niin kauheat ja vastustamattomasti nukuttavat, että kynä putosi hänen kädestään ja öiset ajatukset muuttuivat miellyttäviksi unelmiksi kalkkalokäärmeistä ja tanskalaisista ritareista. Lyon'issa levättiin yksi päivän, syötiin biffia ja peseydyttiin puhtaiksi. Kasse ja Masse, jotka olivat istuneet vaunujen ikkunassa ja saaneet päällensä kivihiilisavua ja pölyä, näyttivät mustilta murjaaneilta ja niitä täytyi ankarasti hieroa saippualla ja sienellä, ennen kuin vähänkään vaalenivat jälleen.

Pappa meni ulos salaperäisillä tuumilla ja toi kotiin silkkimekon mammalle, silkkiset kintaat Angelikalle, kaularusetin kullekin pojalle sekä pienen päivävarjon Eufrosynelle. Täytyihän sitä jotakin olla muistiksi silkkimatojen maasta.

Sitten taas ajettiin koko päivä ja koko yö, ennenkuin seisahduttiin Genuaan. Pappa meni tupakan poltto-vaunuihin, muut kaikki saivat olla naisina. Päivä kävi pitkäksi. Mamma nukkui. Angelika väliin luki "Redclyffen Perillistä", väliin kirjoitti päiväkirjaan. Eufrosyne vinkui yhä: "mitä minä teen? mitä minä teen?" kunnes kapalolapsi tehtynä mamman isosta huivista, nenäliinasta ja toisen veljen palttoosta vaati hänen äidillistä huolenpitoaan.

Genuaan saavuttiin kello 7 j.p.p. Nythän papan piti tulla korjaamaan aarteensa, jotka maltittomina tunkeutuivat vaunujen ovelle.

Minuutit kuluivat, vaan pappaa ei näkynytkään. Täytyi malttaa mieltä. Mutta aika vieri, minuutit kasvoivat jo puoleksi tunniksi, — ehkä pappa harjoitteli ranskan kieltä jonkun viehättävän ranskalaisen kanssa. Odotussali tuli aivan tyhjäksi, eikä pappaa vieläkään näkynyt. Silloin kävi mamma todenperään levottomaksi. Hän meni ulos asemasillalle ja kääntyi kaikkein kohteliaimmalla hymyllään erään rautatieherran puoleen: — soyez bien e cherchez mon homme qui… qui — Mutta sitten hän sotkeutui ja herra pudisti päätään merkiksi, ettei ollut ymmärtänyt yhtään sanaa. Angelika koetti käyttää säännöllisintä kouluranskaansa, mutta ihmiset eivät täällä olleet parempia kuin meidän rautatietyömiehet siellä kotona, he eivät ymmärtäneet sanaakaan ranskaa.

Mikä nyt neuvoksi? Kasse ehdoitti että hän menisi pappaa hakemaan, mutta mamma tarttui säikähtyneenä hänen korvaansa, peläten että hänkin häviäisi. Masse itki ja Angelika, jonka mielestä todellisuus nyt oli yhtä romantillinen kuin "Perillisessä", toivoi itsekseen että tuo tanskalainen ritari vielä kerta esiintyisi pelastavana enkelinä.

Kun ei kukaan heitä ymmärtänyt eivätkä hekään ketään ymmärtäneet, menivät he vihdoin odotussaliin kaluineen kampsuineen ja istuivat siellä synkkiin mietteisiin vaipuneina papan katoamisen johdosta.

Katsokaamme nyt minne oli joutunut perheen pää, joka oli kiivennyt tupakanpoltto-vaunuihin, saadaksensa rauhassa polttaa sikaria ja lukea Figaro'ta.

Siellä ei silloin sattunut olemaan ketään. Pappa Tähtinen tunsi sydämmensä kevenevän useilla myriagrammeilla, kun huomasi itsensä yksinään sanomalehtensä ja sikarinsa kanssa. Hän nautti kumpaisestakin, nautti nauttimistaan — kunnes puoleksi nukkui. Eräs konduktööri meni vaunun läpi, sanoen jotakin, jota hän ei käsittänyt. Pappa hymyili ystävällisesti unessa ja sanoi umpimähkään: eh bieng! Sitten nukkui hän oikein sikeästi, sillä samassa hiljeni kaikki hänen ympärillään ja kävi niin rauhalliseksi ja suloiseksi.

Niin kului joku tunti, ennenkuin hän aivan sattumalta heräsi. Ihmetellen minkätähden aurinko ei ollut noussut, hoiperteli hän muutamia askeleita eteenpäin pimeässä, ja muisti samassa, että rautatievaunuissahan hän olikin. Hän sai oven auki, ulkona oli yhtä pimeä. Missä ihmeessä hän olikaan? Ja juna oli seisahtunut! Hän ei käsittänyt mitään. Vihdoin raapasi hän tulta tulitikulla, valaisi sillä ympäristöä ja huomasi kauhistuksekseen, että hän useiden vaunujen ja koneiden kanssa oli sulettu erääseen pimeään liiteriin. Paikalla juolahti hänen mieleensä hänen turvaton perheensä. Se oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Toinen oli, että mitenkä hän pääsisi tästä vankilasta. Hän koputteli, polki maata, huusi. Hän huusi niin kovaa, ettei ollut niin huutanut kuin poikana ollessaan. Vihdoin näkyi joku kuulleen häntä. Avain pistettiin lukkoon, ovi aukeni ja ulos hyökkäsi Saviniemen patruuna, puolikuolleeksi säikähtyneenä, raamuja käsissä ja kaulahuivirusetti niskassa. Hän selitti niin hyvin kuin vaan saattoi onnetonta tilaansa ja täytyi kärsiä se, että työmiehet makeasti nauroivat hänelle. Enemmän liikkeistä kuin sanoista ymmärsi hän nyt, että ne vaunut, joissa hän oli istunut, olivat tulleet irroitetuiksi muista sekä että juna oli vienyt hänen "naisensa" Genuaan. Vasta puolen tunnin kuluttua piti seuraavan junan lähteä. Siinä hän sitten meni ja löysi omansa epätoivon viimeisellä asteella sekä koetti sitten lohduttaa heitä ja itseään hyvällä kupilla teetä Genuan parhaimmassa hotellissa.

Seikkailu oli kuitenkin tehnyt perheeseen niin pahan vaikutuksen, että päätettiin heti seuraavana päivänä jatkaa matkaa. Genuan ja Pisan välillä oli niin monta tunnelia, että Kasse rupesi niitä sormillaan laskemaan. Mutta kun hänen kymmenen sormeansa eivät riittäneetkään, otettiin Massen avuksi ja kun nekin loppuivat, täytyi Angelikan ottaa esille paperia ja kynä. Laskettiin niin että päät olivat mennä pyörälle ja vihdoin kirjoitti Angelika kauniilla käsialalla päiväkirjaansa: 15:s p. Marr. Näimme me 96 tunnelia Genuan ja Pisan välillä.

Poikien paraita huvia oli ääneen lukea asemapaikkojen nimet. Eräänä päivänä tavasi Kasse silmät teekupin kokoisina: B-o-r-g-o…

— Borgå! — Porvoo! — huudahti Masse ihmeissään. — Mamma, täällä on Porvoo Italiassakin! — Saaneekohan täällä edes ostaa Porvoon tipoja [pieniä vehnäsiä]? — huokasi mamma, jonka mieleen juohtui lämmin puolipäiväkahvi kotona Helsingissä, paksu kerma oman lehmän maidosta ja mainioita "tipoja" Brondin'ista.

Jonkun ajan kuluttua lähestyttiin taas asemaa. Konduktööri meni vaunujen läpi ja huusi: Kervo!

— Kervo! — riemuitsi Kasse. — Pappa, pappa! Ikään tulimme Porvoosen ja nyt olemme Keravalla! Heillä on Kervo Italiassakin.

— Silloin varmaankin on junan muutos, — sanoi pappa, joka hätääntyneenä heräsi lyhyestä unenpätkästä. — Mutta näkyväthän ne kirjoittavan sitä C-e-r-v-o. Voimme siis olla rauhassa. — Ja niin saapuivat matkustajamme pitemmittä mutkitta Pisaan.

Angelika kiiruhti sanomaan Pisan kallellaan olevasta tornista, josta hän oli lukenut koulussa. Hänen selityksistään ymmärsivät Kasse ja Masse tornin semmoiseksi kuin Eufrosynen rakentamat tornit lastenkamarissa, jotka välttämättömästi kaatuivat, kun olivat jonkun korkeus-määrän saavuttaneet. Pojat kieltäysivät sentähden seuraamasta vanhempia ylös torniin, siksi kunnes pappa juhlallisesti vakuutti ei mitään vaaraa olevan pelättävissä. Pojat nolostuivatkin sitten aika lailla, kun huomasivat, että olivat päässeet tähän torniin yhtä onnellisesti, kuin jos olisivat nousseet Nikolaikirkon portaita Helsingissä.

Florenzissa tapasi perhe koko joukon ruotsalaisia, norjalaisia ja tanskalaisia. Angelika tuli hyvin hyväksi ystäväksi erään nuoren tanskalaistytön kanssa ja Boboli-puutarhassa he tekivät ikuisen ystävyyden liiton eräänä iltana, kun satakieli lauloi ja kuuvalo loihti timantteja puihin ja pensaihin.

Kasse ja Masse panivat suurimman arvon kilpa-ajoihin Kasinossa. Hei, kuinka siellä lensivät nuo ruseteilla kaunistetut hevoset! Kuinka sanomattoman onnellisia olivat englantilaiset jockeyt, jotka ajoivat pieniä leikkivaunujaan, niin että pöly vilisi heidän ympärillään. Kasse ja Masse tunsivat palavan halun päästä tallipojiksi Florensiin.

Mutta eteenpäin sitä vaan mentiin. Kun tultiin Bolognaan, satoi rankasti. Asemalla huusivat eri hotellien omnibus-ajajat kilvan, itsekukin ylistäen omaa hotelliaan. Kaikkein kimakammin huusi "Albergo Pellegrino" ja Kasse ja Masse, jotka pitivät tätä nimeä erittäin ihanana, houkuttelivat pappaa kiipeämään Pellegrinon omnibukseen. Hotelli oli pieni, likainen ja kallis ja mamma rupesi voimaan pahoin öljynsekaisesta ruuasta ja sade yhä jatkui, jonka tähden pappa jo seuraavana päivänä osti matkaliput Venetiaan.

Mamma rukka oli yhä kipeä ja koetti parantaa itseään "Hjärnes testamente"-rohdolla, jota papalla oli mukana kotoa. Eufrosyne oli sinä päivänä hyvin kiusallinen ja hänen suunsa jauhoi lakkaamatta kuin mylly:

— Mamma, mitä tuo on? — Mamma, saanko karamellin? — Mamma, mitä tekee tuo ukko? — Mamma, mitä me saamme päivälliseksi? — Mamma, minkätähden ei kasva appelsiinia Kaisaniemellä? — Mamma, saako Masse kovertaa reikää Kassen saappaaseen? — Mamma…

Angelika, joka Bolognassa oli ostanut uuden päiväkirjan, jonka kannessa oli teräksestä tehty palava sydän, luopui huoaten aikomuksestaan alottaa sitä jollakin runollisella kyhäyksellä ja rupesi pientä siskoa hoitamaan.

Venetiassa vastaanotti perhettä mitä ihanin kuuvalo, mutta he pitivät enemmän ponnistimilla varustetuista matrasseista ja illallisesta teen kanssa. Siis hotelliin.

— Vossikka! — huusi pappa.

— Vossikka! — kertoi Angelika.

— Vossikka! — vinkuivat Kasse ja Masse.

Mutta vossikkaa ei näkynyt. Yltympäri näkyi vaan kanavia ja niiden kirkas, musta vesi kiilui kuuvalossa. Pitkiä kapeita veneitä näkyi kaikkialla ja niiden kulettajat tarjoutuivat huutaen ja kirkuen viemään matkustavaisia sinne, minnekä pyrkivät.

— Täytyykö meidän nyt vielä tänä iltana lähteä vesille? — huokasi äiti.

Pappa löi otsaansa. Eihän Venetiassa olekaan vossikoita, kun gondooli-veneitä vaan. Mikä siis neuvoksi, jos ei gondooli! Melkein samassa istui perhe jo gondoolissa, joka liikkui kanavaansa myöten ihanassa kuuvalossa. Eufrosyne itki hiljaa väsymyksestä, Kasse ja Masse ihmettelivät, Angelika oli haltioissaan. Pojat sotkivat alituisesti sanoja: kanava ja gondooli sekä puhuivat kanavoista ja gondooveista. Olihan tuo Italia kummallinen maa! Ei vossikoita, ei prenikka-ryssiä [prenikka = venäläinen mesileipä], ei nekkumummoja! Entä Venetia sitten, jossa oli paljaita kanavia ja niillä soutivat gondooleissa!

Pappa voi joukkonsa Markustorille, jossa tarjosi heille glassia. Se maistui lapsista vieläkin paremmalta kuin Löfström'in sokurileivokset, vaikka tuuli oli kylmä ja he värisivät ohuissa ruudukkaisissa vaatteissaan. Pikku Eufrosynellä oli ilonsa kesyistä kyyhkysistä, jotka tuhansittain laskeutuivat alas Markustorille, jossa heitä ei häirinnyt ajo eikä kärrien pyörät. Ne söivät leipämuruja lasten käsistä ja yksi niistä piti Angelikan kukilla koristettua hattua ruusupensaana sekä istui siihen.

Seuraavana päivänä käytiin dogien palatsissa, lyijykamareissa ja "huokauksien sillalla". Kun Kasse ja Masse kuulivat tämän nimen, alkoivat he heti huoata ja koettivat kilvan, kuka heistä saattaisi huoata syvemmin ja kovemmin.

Kirje Angelika Tähtiseltä ystävälleen Rosamunda Rosenblixtille.

Roomassa 11 p. Helmik. 188-.

Rakas Rosamunda!

Olemme nyt olleet täällä jotenkin kauan ja kaikenlaista kummaa on tapahtunut. En tiedä millä alottaisin. — Joulu-iltana oli meillä hirveän ikävä. Ajattelepas, heillä ei ole lipeäkaloja, eikä joulupuuroa eikä joulukuusta Roomassa! Mammasta tuntui, ettei se ollutkaan joulu-ilta, kun hän ei saanut lipeäkalaa. Pojat olivat pahoillaan, kun ei ollut joulukuusta. Eufrosyne itki, kun ei näkynyt joulupukkia. Minä olin suruissani, kun et ollut kirjoittanut tavallista joulukirjettäsi. Kaikki olimme me häijyjä ja tyytymättömiä. Vaan sitten kuulimme Pietarin kirkossa ihanan joulumessun, ja siitä tulimme taas kiitollisiksi ja iloisiksi. Emmekä myöskään jääneet ilman joululahjoja. Pojat saivat kumipalloja, Eufrosyne nuken ja minä solen roomalaisesta mosaiikista. Vaan kun sitten Masse jouluaamuna heitti pallonsa erään ylhäisen roomalaisen ikkunasta, otettiin heiltä pallot pois ja he vuodattivat runsaasti kyyneleitä.

Mutta enhän minä siitä aikonut kertoakaan, vaan siitä kummallisesta, joka minulle tapahtui.

Koska meillä oli määrä viipyä täällä neljä kuukautta, arveli pappa, että minun piti käyttää aikaa ja ottaa tuntia erään kuuluisan ranskalaisen opettajan luona. Tällä on tytär, joka on samanikäinen minun kanssani ja me tulimme kohta tutuiksi ja pidämme paljon toisistamme, vaikka väliin hirveästi erehdymme toistemme aikomusten suhteen, kun en vielä oikein osaa ranskaa. Giulialla, — se äännetään: Dschiulia, — on ihan samanlainen tukka kuin Hallonsköld'in tytöillä koulussa. Eräänä päivänä saimme Giulia ja minä kahden ajaa ulos ostoksia tekemään. Me ajoimme omnibuksessa pitkää, pimeää käytävää kahden korkean talon välitse. Giulia, joka on minua vanhempi ja kokeneempi, neuvoi minua pitämään kiinni kukkaroani taskussa, sillä näissä pimeissä käytävissä on tavallista, että taskuvarkaat vievät rahat. Minä tein hänen neuvonsa mukaan ja — elähän mitä! — palttooni taskussa tunsin kuin tunsinkin olevan suuren mieskäden! En uskaltanut huutaa, sillä arvelin että varas siinä tapauksessa voisi kuristaa minut; minä tartuin vaan kovasti hänen käteensä ja hän ei tehnyt mitään vastarintaa. Ja voitko ajatella, — kun vaunut taas tulivat ulos valoon, huomasin minä että olin erehdyksestä pistänyt käteni vieressäni istuvan herran palttoon taskuun. Me istuimme siis ja pitelimme toistemme käsiä ja tuijotimme kummastuneina toisiimme. Ja kaikkein ihmeellisintä oli, että se herra — minä näet tunsin hänen nyt, — niin etkö voi arvata… hän oli… tuo tanskalainen herra Tivolista! Hän, joka pelasti Kassen eikä ollutkaan taskuvaras. Minä tunsin hänet ja hän tunsi minut. Hän nauroi, mutta minua hävetti niin hirveästi ja aioin ruveta itkemään. Silloin sanoi hän hyväntahtoisesti: De maa ikke vaere forknydt, det var ju kun en lille Misforstaaelse. Ja sitten auttoi hän minua alas vaunuista niin iloisena ja reippaana, että minä en ollut enää millänikään.

Seuraavana päivänä tuli se tanskalainen herra meillä käymään. Hän oli ylioppilas ja hänen nimensä on Jens Glitterup. Pappa puhui hänelle saksaa, mutta me muut ruotsia, jota hän ymmärsi paljoa paremmin. Sen jälkeen on hän ollut meillä monta kertaa ja me sovimme oikein hyvästi. Ainoa mikä minulla on häntä vastaan, on se, että hän niin vähän tietää Suomesta. Mutta minäpä olen opettanut hänelle suomalaisen lauseen: sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto; — ja sitä hän useasti kertoo. Hän pitää siitä yhtä paljon kuin minä. — Hyvästi, rakas Rosamunda, kirjoita pian kirjeitä odottavalle ystävällesi.

Angelika.

Tähtisen perhe viipyi Roomassa kolme kuukautta. He kävivät kaikkea katseltavaa katselemassa, tanskalaisen ylioppilaan seurassa. He kuluttivat loppuun ruudukkaiset vaatteensa ja koi söi mamman puhkion. Papan kukkaro alkoi laihtua; mamma ajatteli kevätpesua siellä kotona, Angelika toivoeli saada kertoa matkasta Rosamundalle ja pienokaiset muistelivat urpusia, sinivuokkoja ja koivun lehden alkuja. Yleinen koti-ikävä valtasi seurueen ja ei aikaakaan, ennenkuin olivat jo kotimatkalla. Masse näki ensimmäisenä Viaporin huiput ja kirkasi riemusta. Sitten näkyi Nikolainkirkko ja kohta levisi heidän eteensä tuo rakas, tuttu Helsinki, ihanassa vihreässä kevätpuvussa. Mamman silmiin nousivat kyyneleet, lapset riemuitsivat, pappa tilasi marjanestettä ja vettä ja tarjosi kaikille. — Maljasi, mamma, maljasi, Angelika! Ja teidänkin maljanne, pienet veitikat! Muu maa mustikka, oma maa mansikka.

Eläköön! huusivat Kasse ja Masse, ja pikku Eufrosyne vinkui: eijäköön!

EDELLINEN OSA.

Tulo.

Kello oli 1/2 11 iltasella 14 p. Tammikuuta 18… Seuraavana päivänä avattiin koulut ja lapsia, läheltä ja kaukaa, jotka olivat matkustaneet kotiin joululuvalle, tuli tulvailemalla takaisin Helsinkiin.

Neidit Tilhisten asunnossa Antin kadun varrella oli kaikki puhdistettu ja kiilloitettu ja kuntoon laitettu seitsemän iloisen koululapsen ensi vastaanottoa varten "täyteen ylöspitoon". Matot olivat juuri mankeloidut, huonekalujen irtonaiset päällykset kiilsivät silityksen ja tärkkelyksen jäliltä, lamppuja paloi joka huoneessa ja kaikki oli täynnä hiljaista odotusta.

Hiljaisuuden keskeytti kumminkin pian neiti Konkordia Tilhinen, joka reippaasti liikkuen ja isolla talousesiliinalla varustettuna harppasi sisälle saliin, jossa hänen sisarensa vienona ja laihana istui sukkaa neuloen.

— Mutta, Amadea kulta, istuthan taas tuossa niin rauhaisena kuin jos ei olisi tekemistä vähääkään! Etkö näe että pöytäliina on vinossa, — nostahan lamppua, että saan asettaa sen paikoilleen. Kas niin! Entä fikus! Mitenkä se on käännetty? Pitäähän sillä olla kolme lehteä vasempaan päin ja viisi lehteä oikeaan päin käännettyinä… Oletko puistanut pölyn pellinnuorasta? Ei sitäkään! Sinä et ymmärrä järjestystä pitää, Amadea! Ja katsopa Mobellea, kuinka huolimattomasti se makaa tuolla, jalat kiertyneinä sukkalankaasi ja toinen korva nurin käännettynä!… Lieneeköhän Miina leikannut tarpeeksi leipää koriin ja muistanut panna makkaraakin pöytään… ne voivat tulla vaikka minä hetkenä, lapset.

Amadea neiti oli kiltisti korjannut osoitetut puutteet, puhellen sillä välin hiljaisella, hiukan valittavalla tavallaan:

— Niin, niin, olkoon nyt vaan onneksi heidän tänne tulo! Koululasten pito tuottaa niin suurta edesvastausta!… Vaan täytyyhän sitä jollakin tavalla elää!…

Pelkään vaan ettemme jaksa, oikein kunnollisesti hoitaa seitsemää vierasta lasta! Puuhaa ja huolta saamme ainakin, se on varma!

— No, jos minä puuhaan ja sinä huolehdit, niin jaamme vaivat tasan, sisko. Kuuluvathan ne sitä paitse olevan hyvin kasvatettuja lapsia siivoista kodeista. Tähtisen perheen minä tunnen, nehän ne olivat, jotka viisi vuotta sitten tekivät matkan Italiaan. Nyt he kesät talvet asuvat kauniilla Saviniemellään. Pikku Pumpenritter on oikeastaan saksalainen, mutta vanhempansa tahtovat häntä kasvattaa suomalaiseksi. Tiedäthän, isä on upseerina Viaporissa. Poika on viettänyt joulua Porvoossa äitinsä vanhempien luona ja tulee tänne tänä iltana muiden kanssa… Kumma, etteivät jo ole saapuneet!

— Ehkä juna on joutunut pois kiskoilta! — arveli Amadea, heittäen aran katseen kelloon. — Kuulin tässä tuonoin, että Ärtblomin pienet tytöt ovat herttaisia ja lahjakkaita lapsia. Vanhempi on niin kaunis ja nuorempi kuuluu sepittävän runoja.

— Tyhjää! — huudahti Konkordia neiti iloisesti. — Sitähän sinäkin teit sillä ijällä, mutta eipä kukaan siltä ole kutsunut sinua lahjakkaaksi. — Pienestä Pingelbom'ista en tiedä mitään muuta, kuin että hänen isänsä on kapellimestarina Loviisassa… hys, nyt soitetaan kelloa! — Ja hän hyökkäsi etehiseen, jota esimerkkiä seurasi Mobelle, pieni lihava sylirakki, joka raivoisasti haukkui tervetuliaisiksi.

— Taivasten tekijä, tuossahan ne ovatkin! — huudahti Amadea niin säikähtyneenä, kuin jos olisi nähnyt joukon Hottentotteja hyökkäävän heidän hiljaiseen asuntoonsa… Minun täytyy muistuttaa Miinaa teekeittimestä. — Ja hän kiiruhti verkalleen ruokasaliin.

Etehisessä toimitettiin paraikaa juhlallinen esittely. Kun ovi aukeni, astui ensiksi sisään uljas nuori mies, noin 9 vuoden vanha.

— Kas, tässähän on Kasimir Tähtinen, — sanoi Konkordia neiti sydämmellisesti. — Hyvää päivää, poikani, miten jaksavat, pappa ja mamma?

— Minä olen Fritz Amatus Pumpenritter, — vastasi luuloteltu Kasse. —
Tähtisen tulevat vasta huomenna omilla hevosilla.

— Vai niin, no, no, johan minä arvelin, ettet ollut ollenkaan näköisesi. Hyvää iltaa, rakas pikku Gunilla, sinähän olet koko pitkä tyttö! Missä on siskosi Syrena?

— Minä olen Spirea ja tässä on sisareni Kamilla, — kuului huurteisen moherilankahuivin sisästä ja puhuja, hoikka tummaverinen 13 vuotias tyttö niiasi siivosti ja kohteliaasti.

— Vai niin, no, samahan se! Ja sinä kai olet Svante Pingelblom!

— Bom! — oikasi mainittu nuori mies kumartaen.

— Mitä! Joko taas sanoin hullusti? — huudahti Konkordia neiti hämmästyneenä. — Amadea, tulehan tänne ja auta minua pitämään muistissa kaikkia noita vaikeita nimiä. — Oletteko pyyhkineet jalkojanne mattoon, pojat? Täällä on teille jokaiselle oma paikkansa päällysnuttuja varten, — paikat ovat numeroidut, niinkuin näette — minä pidän paljon hyvästä järjestyksestä.

Lapset olivat sillä välin riisuneet päällysvaatteet sekä salavihkaa katsoneet toisiaan ja "tantteja", joiden haltuun he nyt joutuisivat. Konkordia täti näytti kyllä hiukan ankaralta, mutta tuiman katseen takaa pilkisti usein ystävällinen hymy ja ruskeat silmät tuntuivat katsovan varmasti, mutta hyväntahtoisesti syvälle toisen sieluun. Amadea sitä vastoin näytti itse lauhkeudelta ja hänen suhteensa tunsivat lapset heti, ettei heidän koskaan tarvitsisi mitään pelätä.

Mobellea hyväiltiin ja armasteltiin ja rakki koetti oikein hypähdellä, näyttääksensä tyytyväisyyttään lasten tulosta. Mutta kömpelömäisesti se kävi, ikäänkuin vanha kumipallo, joka on saanut halkeaman, eikä saata enää kimmota.

— Kuinka täällä on kaunista, vanhanaikuista ja siroa, — miettivät lapset, kun he lumivalkoisten mattojen päällitse mennä sipsuttelivat ruokasaliin. Ne, jotka tiesivät ei voivansa järjestystä pitää, tunsivat itsensä hiukan alakuloisiksi ja eivät saattaneet pelkäämättä katsella niitä monilukuisia helposti särkyviä, vanhoja posliiniesineitä, kukka-astioita ja päätä nyökäyttäviä kiinalaisia lasissa. Mitenkä he saattaisivat olla käymättä noihin salakareihin?

Teekeitin höyrysi pöydällä ja paistettu makkara ynnä potaattimuhennus antoivat ruokahalulle yllykettä. Dika täti näytti hiukan tyytymättömältä, kun Fritz Amatus syödessään levitti kyynäspäitään ikäänkuin olisi aikonut tunkeutua pöydän toiselle puolelle, pistipä vielä lisäksi veitsen syvälle suuhun. Svante raapi pataattimuhennusta lautaseltaan pyörittäen sitä samassa ja teki tätä niin uutterasti, että Dika täti pelkäsi hänen saavan posliinisirpaleita kurkkuunsa. Pienet Ärtblom'it levittivät runsaasti voita vehnäleivälle. Kaikki tämä oli tädistä kauhistus, mutta eihän hän ensimmäisenä iltana tahtonut muistutuksia tehdä.

Dea täti, joka itse söi kuin kärpänen, katseli kummastuksella ja levottomuudella lasten ääretöntä ruokahalua ja ihmetteli ääneen, josko oli terveellistä syödä niin paljon illalliseksi. Fritz Amatus rauhoitti häntä sanomalla, että saattaisi syödä viisitoista sokurileivosta ja viisi voileipää illalla ja kuitenkin olisi seuraavana aamuna nälkä.

— Ja minä saatan syödä kymmenen potaattia ja pytyllisen viiliä sekä lisäksi lihaa ja leipää yhdeksi päivällisateriaksi, — vakuutti Kamilla, eikä sitä voinut kukaan epäillä, joka näki hänen punaiset poskensa ja pyylevät kätensä.

— Kuinka monta joululahjaa sait sinä? — kysyi Svante vierustoveriltaan hiljaa.

— Kuusikolmatta, kun lasken kaikki keilit erikseen, muuten neljätoista. Entä sinä?

— Minä sain kaksitoista, mutta niiden joukossa viulun, joka maksoi 20 markkaa! Minä rupean viulua soittamaan.

— Ohoh! — huudahti Fritz Amatus innostuen niin ylenmäärin, että potkasi pöydän jalkaa, jolloin maitoa kaikista laseista läikähti pöytäliinalle.

Dika täti synkistyi yhä enemmän, eikä malttanut enää olla sanomatta: — Kuinka huolimatonta! Tästä lähtien tulen sakottamaan sitä, joka tahraa pöytäliinaa!

Illallisen jälkeen saattoi Dea täti lapsia heidän makuuhuoneihinsa.
Mobelle tuli mukaan ja koetteli kohteliaasti jokaisen makuutilaa.

— Ole hyvä ja vie mustat ystäväsi pois mukanasi, kun menet, — nauroi Kamilla, joka huomasi, että Mobellen käynti oli tuottanut hänen vuoteelleen pienen mustan hyppijän.

Dea täti sanoi heille hyvää yötä, muistuttaen samassa vienosti, että muistaisivat lampun sammuttaa ja iltarukouksia lukea. Ja nyt olivat lapset yksin.

Svantella ja Frits Amatuksella oli yhteinen huone. Edellinen heittäysi vatsalleen vuoteelle, lopettaaksensa "Robin poikaa", jota hän oli alottanut matkalla; jälkimmäinen otti esille matkalaukkunsa ja rupesi syömään rusinoita ja manteleita. Kun he kuulivat ruokasalin kellon lyövän yhtä, hyppäsivät he pystyyn kauhistuneina muistellen, että heidän täytyisi olla koulussa kello 8 seuraavana aamuna. He päättivät kilpailla, kuka saattaisi nukkua ensimmäiseksi ja kohta kuuli Svante kadehtien Fritz Amatuksen korsaavan, sillä välin kun hänen ajatuksensa kiersivät maailman Robin pojan villien seurassa.

Spirean ja Kamillan huoneessa oli kolmaskin vuode, joka oli aiottu pikku Eufrosyne Tähtiselle.

— Mitä sinä pidät "tantoista", Spirea? — kysäsi Kamilla hirveästi haukotellen.

— Kyllä, — kiltiltähän nuo tuntuivat kumpaisetkin, — vastasi Spirea verkalleen. Hän ei ollut vielä varma.

— Minusta ne muistuttavat Karoa ja Mirriä siellä kotona, toinen haukkuu hiukan ja toinen naukuu, — tuumasi Kamilla ja ojensihe mukavasti pehmeällä vuoteellaan. — Mutta, siunatkoon Jumala kaikkia ihmisiä, — lisäsi hän, — meidän ei pidä nukkua pahoissa ajatuksissa.

Hän suuteli sisartaan ja nukkui samassa.

Fritz Amatus heräsi seuraavana aamuna siitä, että luuli näkevänsä isänsä venäläisen denschikin [miespalvelija] seisovan edessään, iso kuppi teetä kädessä ja sanoen: pasvoltje [suvaitsetteko?] Fritz Konstantinovitsch? Teen haju nousi hänen nenäänsä, hän raotti silmiään ja ojensi kättään ottaaksensa kuppia…

Kilin, kalin, räiskis!

Frits heräsi kerrassaan ja nousi istualleen. Voi, hän makasikin neidit Tilhisten matalassa rautasängyssä ja lattialla oli lätäkkö ja siinä sirpaleita siitä lasista, jota hän oli teekuppina pitänyt. Fritz hämmästyi. Kotona oli hän kyllä silmiä räpäyttämättä pudottanut maahan parhaimmat posliinit, mutta muistellessaan Konkordia neidin ankaraa katsantoa, kävi hän hiukan miettiväiseksi. Mutta pian hän tointui, pisti sormensa veteen ja pirskoitti äkkiä vettä nukkuvan Svanten viattomille kasvoille.

Svante nousi nuolena pystyyn.

— Mi-tä… mitä se on?

— Uusi herätys-massiina, — vastasi Fritz vakavasti, — hän käytti mielellään vieraskielisiä sanoja. — Vinnillä on näet ruisku, jossa on useita letkuja, yksi joka huoneeseen ja kello kuusi alkaa vesi juosta alas…

Samassa kuului, kuinka Dika täti peukalollaan rummutti oveen.

— Joko olette nousseet, pojat? Minusta, tuntui, että kuulin lasin tai posliinin helisevän. Oletteko särkeneet jotakin?

— Minä vaan une… uneksin…

— Herkeä jo uneksimasta. Kello on kuusi ja teidän täytyy nousta.
Kuuletteko, mitä minä sanon?

— Kuullaan, neiti Patukka, — mumisi Fritz ja hyppäsi vuoteesta. Hän sattui hyppäämään suoraan lätäkköön, uudet sukat kastuivat ja jalkaan tuli lasisirpale, jonkatähden Svanten täytyi ruveta tohtoriksi ja kaivella sitä pois. Tohtori oli unissaan ja kovasti kömpelö. Kotona olisi Fritz pitänyt velvollisuutenaan kirkua tuskasta, mutta nyt oli hän ääneti ja puri hammasta, vaikka kyyneleet hänen tahtomattansakin nousivat hänen silmiinsä.

Svante nosti verkalleen tavaroitaan matkalaukusta, muutti puhtaita vaatteita päälleen kiireestä kantapäähän, pesi korvat ja kaulan sekä harjasi keltaista tukkaansa niin sileäksi, että kärpäsenkin jalka olisi siinä liukahtanut. Kun hän vihdoin sitoi kaulahuiviaan, punertava silkkikravatti valkosilla pilkuilla, pääsi häneltä huokaus. Huivi oli rouva Pingelbomin jäähyväislahja rakkaalle Svantelleen.

Fritz unhotti puhdistaa hampaat, leikitteli hiukan hevosellaan Alaschkalla, joka oli päällystetty nahalla, ihan kuin oikea hevonen ja jonka hän kaikessa salaisuudessa oli ottanut mukaansa. Kun sitten Dika tädin pasuuna jälleen kuului, heitti hän hätäisesti päälleen tummansiniset merimiesvaatteensa.

Samaan aikaan istui Kamilla Ärtblom yönuttusillaan lattialla avonaisen matkalaukkunsa ääressä ja itki.

— En tahdo mennä kouluun puettuna tuohon vanhaan, ilkeään mekkoon, — nyyhkytti hän, — en tahdo, häpeän silmät korvat täyteen!…

— Rakas Kamilla…

— Niin, "rakas Kamilla!" Ei minun päälleni kasva uusia mekkoja siitä, että sinä sanot "rakas Kamilla!"

— Mutta tiedäthän että äiti sanoi, ettemme molemmat voisi saada uusia mekkoja ja eihän tuo ruskea näytä ollenkaan vanhalta vielä.

— Näyttääpä! Se on vanhan kahvisäkin näköinen, tai luutturievun tai lehmännahkan, — — niin juuri lehmännahkan näköinen se onkin!

— Jospa äiti näkisi sinua noin kiivaana…

— Helppo on sinun saarnata! Sinä saat aina uusia vaatteita, kun olet vanhempi ja minulle annetaan sinun vanhat korjattuina ja ne minun täytyy pitää hyvänä, vaikka kaik-ki tulevat nauramaan minulle koulussa!

Spirea laskeutui ääneti polville matkalaukun viereen ja alkoi ommella pitsiä kiivaan ja juonikkaan sisarensa mekkoon. Äiti oli heidän kotoa lähtiessä suudellut häntä ja sanonut: — ole nyt viisaana, vanhempana sisarena Kamilla paralle! Elä koskaan anna hänen juonitella, mutta auta häntä, kun voit ja ole hyvänä esimerkkinä. — Sentähden Spirea pidätti niitä vihaisia sanoja, jotka jo olivat hänen kielellään. Mutta hän ei ennättänytkään kuin pari kertaa neulalla pistää, ennenkuin Kamillan käsivarret kietoutuivat hänen kaulaansa ja Kamilla itkien ja nauraen puhui: — anteeksi, anteeksi, Spirea! Enhän aikonut mieltäsi pahoittaa! Millähän tavalla voisinkaan tulla yhtä hyväksi kuin sinä ja äiti?

— Minä en suinkaan ole hyvä, mutta ajattele, että sinä pahoitat äidin mieltä, joka kerta kun olet pahankurinen. Ja sitä paitse erästä toista.

— Tiedän, — Jumalaa! — virkkoi Kamilla vakavasti. Mutta samassa löysi hän jotakin eriskummallista matkalaukussaan.

— Johan nyt, Spirea, katsopas… uusi esiliina ja juuri semmoinen kuin olen itselleni toivonut! Lieneekö se minulle! Voi sitä äitiä, — tämän on hän ommellut ja pistänyt tähän minun sitä vähääkään aavistamatta!

Kamilla pani esiliinan päällensä, pisti kädet sen taskuihin ja hyräili:

"Kun kerran, äiti, kävelin
Taskussa pähkinöitä…"

— Oletteko valmiit, tyttöseni? — kysäsi Dea täti ystävällisesti ovessa ja päästi sisään Mobellen hyvää huomenta sanomaan. Kamilla punastui ja herkesi laulamasta, mutta Dea täti poistui eikä ollut huomaavinaan koko laulua.

Aamiaispöydässä Fritz turhaan katseli ympärilleen löytääksensä teekeittimen tai kahvipannun. Ei kuin leipää ja voita ja maitoa ja maljallinen höyryävää velliä sille, joka tahtoi! Fritz parka! Jolla on ymmärtämätön äiti, joka on antanut poikansa nukkua untuvilla kello yhdeksään saakka ja sitten lähettänyt palkollisen häntä palvelemaan, se tulee huonolle tuulelle, kun täytyy nousta kello kuusi ja syödä velliä. Lohduttaakseen itseänsä kuiskasi Fritz Kamillalle: — kohta alkaa tähtiä tippua taivaasta.

— Nytkö… päivällä?

— Niinpä niin, oikea tähtisade!

— Fritz, — sanoi Dika täti samassa, pöydän toisesta päästä, — vuoteesi edessä löydettiin särkynyt juomalasi. Kumpiko teistä särki sen?

Svante lensi tulipunaiseksi, mutta Fritz vastasi uhkamielisesti: — minä sen särin.

— Siinä tapauksessa et ollut oikein rehellinen tänä aamuna.

— Sanoinhan vaan että olin uneksinut ja se oli totta. Minusta näytti, että Kostja tuli luokseni kantaen ison kupin teetä ja tuoresta vehnästä, — ja niin särin lasin, kun ojensin kättä kuppia ottamaan.

Kamilla nauraa kikatti. Dea täti pudisti päätään, mutta Dika täti heitti Fritz'iin jotenkin tyytymättömän katseen silmälasien takaa. — Vai niin, — sinulla on semmoisia tapoja, — lausui hän, — no, no, kodit ovat erilaisia! Mutta, tiedätkö mitä, poikani, puolinainen totuus on yhtä paha kuin kokonainen valhe.

Fritz olisi ehkä vielä vastannut tuhmasti, ellei samassa vaunut olisi seisahtuneet portaiden eteen. Ajuri, punaposkinen renki, yhtä lihava kuin hevoset, hyppäsi maahan ja samassa lensi vaunuista pieni tyttö kuin pallo, joka pyöri kummastuneen ajurin jalkojen juureen.

Hänen jälkeensä tuli samaa vauhtia voipytty, kaksi juustoa, kaksi poikaa ja omenapussi. Fritz oli hyökätä paikoiltaan, mutta Dika tädin katse pidätti häntä. Heti sen jälkeen tuotiin vastatulleet sisälle ja esiteltiin juhlallisesti.

— Kasimir, Maximilian ja Eufrosyne Tähtinen. Terve tulleeksi! Mitenkä jaksoivat vanhukset Saviniemellä?

Pojat raapivat lattiaa saappaillaan, — se oli olevinaan kohtelias kumarrus. Eufrosyne niiasi hypähtäen ja vastasi vikkelästi: — Kiitoksia paljon, kyllä he jaksoivat hyvin! Mamma käski sanoa paljon terveisiä ja lähettää kaksi voipyttyä ja yhden juuston… ei, kaksi juustoa ja yhden voipytyn tanteille…

— Eikö tipahtanut tähtiä? kuiskasi Fritz Kamillalle. Kolme yht'aikaa!
Luin sen almanakasta näet.

Nuo kolme Tähtistä eivät olleet erittäin ujoja, vaan noudattivat heti kutsumusta tulla aamiaiselle. Kasse ja Masse, kolmen- ja kahdentoista vanhat, olivat toistensa näköiset kuin kaksi marjaa; kumpaisellakin oli terveet, punaiset posket ja kummallisen itsepintainen tukka, joka aina oli pystyssä. Mutta Masse näytti koko lailla vikkelämmältä kuin Kasse. Eufrosyne, 10 vuoden vanha, oli pienikasvuinen, mutta virkeä ja kehittynyt ikäänsä katsoen. Hänellä oli vilkkaat ruskeat silmät ja hän huomasi heti, kuinka Fritz Amatus pudotti voileipänsä nurealle puolelleen matolle, nuoli veistä kielellä ja aina tuppautui puhumaan, juuri kun oli työntänyt suunsa täyteen voileipää.

Kello puoli kahdeksan alkoi talossa kuulua rähinää ja ovien pauketta, kun joukon piti lähteä kouluun. Svante, Spirea ja Kasse tunsivat sisällistä vavistusta, he tiesivät jo miltä tuntui tapella der, die, das'in kanssa, tai aimer'in ja amare'n. Masse ja Kamilla eivät juuri vähästä säikähtyneet ja mitä Fritz'iin ja Eufrosyneen tulee, olivat he vasta viime keväänä ottaneet sisäänpääsytutkinnon ja alottivat nyt huoletta ensimmäistä lukukauttaan. Svante kävi uudessa ruotsalaisessa opistossa, Tähtisen pojat suomalaisessa normaalikoulussa ja Fritz suomalaisessa yhteiskoulussa. Sisaret Ärtblom kävivät ruotsalaisessa — ja pikku Eufrosyne suomalaisessa tyttökoulussa.

— Tule pois, Svante, — kehoitti Masse portailla, Fritz ja nuo muut tytöt ovat niin hirmuisen hitaita.

Fritz lensi punaiseksi kuin kukko.

— Mitä uskallat sanoa?

— No niin, voitko kieltää kuuluvasi tyttöjen joukkoon?

— Mutta minä en siltä ole mikään tyttö, — väitti Fritz kapinallisella äänellä.

— Oletpa vainenkin. Kaikki, jotka käyvät tyttöjen koulussa, ovat tyttöjä, se on varmaa se. Onnea vaan sinulle mamselli Rittenpumper, kun saat oppia ompelemaan ja kerimään, — jatkoi Masse, kiitäen Fritzin ohi.

— Suu kiinni, tähtitaivas! — huusi Fritz hänen jälkeensä, mutta huomasi itse, ettei ollut sanonut mitään sukkelaa, meni äreästi tyttöjen ohitse, ja tyrkkäsi heitä ikäänkuin sattumalta. Kun hän tuli koulun pihalle, kuului jo kellon kimakka ääni, — hän kiiruhti portaita ylös ja joutui pian keskelle poika- ja tyttöjoukon, jotka muurahaisten tavalla kihisten kiiruhtivat rukoukseen. Fritz meni muiden mukana, mutta kun hän sitten rukouksen pidettyä joutui ensiluokalle pojan viereen, jolla oli tuuhea punainen tukka ja toisella puolella tyttö, jolla oli ruudukas esiliina, rupesi häntä arveluttamaan. Hänelle muistui mieleen, että hän useasti oli kirjoittanut "viikko" yhdellä i:llä, että hänellä oli tapana jättää pois kaikki t-viivat, ettei hän oikein muistanut, olivatko Länsi-Intian saaret Välimeressä, vai missä ihmeessä, sekä monta muuta tieteen hedelmää, joista hän ei vielä yhtään voinut nauttia. Tänään ei kuitenkaan vielä sattunut hänen eteensä yhtään loukkauskiveä, lapsille annettiin läksyjä ja laskettiin kotiin.

Eteisessä tapasi Fritz jälleen vierustoveriaan. Hän kääntyi ylenkatseella pois tytön luota ja alkoi puhutella poikaa.

— Mikä nimesi on?

— Hektor Hällström.

— Hektor? Sehän on koiran nimi.

— Entä sinun nimesi?

— Fritz Amatus Pumpenritter.

— Mitä, Pumpernickeli? ivasi Hektor. Sehän on melkein sama kuin piparkakku. Tulehan tänne että saan maistaa kuinka imelälle maistut.

— Ole ilkkumatta! — huudahti Fritz, joka ei voinut kärsiä että häntä toistamiseen tänä päivänä ivattiin. Hän heitti koululaukkunsa lattialle ja hyökkäsi punatukka-poikaan, joka kuitenkin oli häntä vahvempi, ja antoi hänelle pari läiskäystä suuhun, niin että veri purskahti Fritzin nenästä kuin suihkulähteestä.

— Sinäpä olet siivo poika, — häpäisivät häntä vihollisensa, — panet alkuun riitaa jo ensimäisenä päivänä.

Muut lapset tunkeilivat uteliaina heidän ympärilleen, eräs opettaja tuli ulos ja lähetti Fritzin kotiin ankaralla varoituksella, ettei saisi toiste olla niin raju. Vihaisena, nenä vuotaen sekä kyyneleitään pidellen, Fritz kiiruhti pihalle. Portissa saavutti hänet tyttö, joka oli istunut hänen vieressään. Tämä ojensi hänelle koululaukun ja sanoi ujosti: etkö tahdo lainata minun nenäliinaani, voinhan saada sen takaisin huomenna? —

Mutta Fritz ärjäsi hänelle ja meni yhä vihaisempana kotiin. Ei hänelle kelvannut tyttö toveriksi! Vaan eipä ylpeydestäkään apua. Heti hänen kotiin tultuaan, kysäsi häneltä Masse kuka tytöistä oli hänen nenäänsä raapinut ja Kasse tiedusteli kuinka monta ympärystä sukassa hänellä oli määrä neuloa.

Vimmastuneena paiskasi Fritz oven taaksensa kiinni, tarttui kynään ja kyhäsi seuraavan kirjeen äidilleen:

Rakass äiti.

Mull on niin hirveen ikävä tiäällä. En ole saanut tippookaan tieetä ja oaamusella särin lasin Konkortiia tantti sanoi että myö kyllä vielä opitaan toisiamme paremmin tuntemaan ja koulussa löi minua yks poika nin että nenästä juoksi ver hyväst nyt tule pian noutamaan minut tiäältä kotiin pyytä ra…

rakass poikas Fritz.

Kauhea havainto.

Nuo seitsemän asuntokumppania tulivat pian hyviksi tovereiksi ja tutuiksi. Kamilla teki ystävyyden liiton Massen kanssa, joka oli leikkisä ja kekseliäs; Fritz Amatus suvaitsi seurustella vikkelän Eufrosynen kanssa ja Kasse ihaili kaikessa hiljaisuudessa Svantea, joka näytti oppineelta ja jolla oli 20-markan viulu.

Spirealla vaan ei ollut mitään "paria", hän oli kuin viides pyörä vaunujen alla. Kuitenkin oli hän ikäänkuin kaikkien oma, kaikkien ystävä ja uskottu. Hänen vieno, pehmeä, vaatimaton olentonsa houkutteli kaikkia luokseen aivan kuin takkavalkea myrskyllä ja pyryilmalla. Hänen hiljainen ahkeruutensa ja ankara totuudessa pysymisensä saattoivat hänelle kunnioitusta, ja tietämättänsä tahtomattansa vaikutti hän suuresti tovereihin. Paitse tätä kaikkea oli hän niin kelpo sovittaja, kun "tädit" olivat joutuneet pahalle tuulelle lasten vehkeiden tähden.

Kun Kamillalle oli käynyt huonosti, itki hän pois pahaa mieltään Spirean olkapäähän nojaten ja sai kohta taas uutta rohkeutta taistelemaan läksyjen kanssa. Häneltä ei suinkaan puuttunut järkeä, ainoastaan kestäväisyyttä ja malttia. Kun Eufrosyne oli repinyt mekkonsa tai leikannut sormeansa, ei hän kääntynyt tätien tai Miinan puoleen, vaan aina Spirean. Ja kun pojat kinasivat ja antoivat toisilleen haukkumanimiä, joka kylläkin monesti tapahtui, vaikka he sillä välin olivat hyviä ystäviä, saattoi Spirean katse heidät vaikenemaan ja häpeämään. Varsinkin moitti hän heidän tapaansa ärsyttää Fritz Amatusta, sentähden että tämä kävi yhteiskoulussa, eivätkä he juuri tehneetkään sitä Spirean läsnäollessa.

Fritz Amatus piti sitä alussa häpeänä olla tytön suojelemana. Hän kohteli Spireaa uhkamielisellä kylmäkiskoisuudella, sekä uskoi Eufrosynelle että hän oli "niin kauhean tanttimainen", mutta vihdoin voitti Spirea hänenkin.

Se oli eräänä päivänä, jolloin hän vimmastuneena, kuohuen vihasta ja itku kurkussa tuli kotiin, saatuaan kadulla joukon kohteliaisuuksia, semmoisia kuin: "tyttökoululainen", "neiti Ruttenpimper", "tyttö kulta" ja niin edespäin.

Hän ärtyi yhä enemmän, kun pojat kotona teeskentelivät myötätuntoisuutta. "Voi pienokaista", "voi mummo rukkaa", — päivittelivät he.

Spirea otti hänet silloin kamariinsa, jossa sillä hetkellä ei sattunut olemaan ketään. Fritz oli punainen raivosta ja puri huuliaan estääkseen kyyneltulvaa.

— Vai ovat nuo tytöt teidän koulussa niin hirveän häijyjä? — sanoi hän, tarttuen Fritzin käteen.

— Sitä en ole sanonut, — mumisi Fritz Amatus.

— He ovat tuhmia, valehtelijoita, turhamielisiä, kielikelloja…

— Kuka sen on sanonut? — huudahti Fritz kummastuneena. Spirea ei ollut kuulevinaan.

— He opettavat pojille laiskuutta ja tottelemattomuutta.

— Eipä, se ei ole totta. He ovat päinvastoin ahkerampia ja tottelevaisempia kuin pojat.

— … He nauravat opettajille, valhettelevat toisistaan, kinastelevat ja riitelevät…

— Eipä, Spirea, kuka on sanonut…

— Täytyyhän minun uskoa sitä, koska sinä olet niin onneton siitä, että sinulla on tyttöjä tovereina.

— Niin, kun he aina ärsyttävät minua…

— Kutka? Tytötkö?

— Ei, pojat tietysti.

— Kuule, Fritz, jatkoi Spirea, laskematta hänen kättään. — Kuka on suurempi houkka, se joka pilkkaa toista ilman syytä, vai se joka ottaa tämän pilkan niin itseensä, että hän tulee pahankuriseksi kaikkia ihmisiä kohtaan, yksin viattomiakin.

— Se, joka toista pilkkaa, — vastasi Fritz uhkamielisesti ja koetti päästä pakoon.

— Ei, veikkonen, vaan se joka viitsii huolia tyhmästä pilkasta, vaikka tietää ei mitään pahaa tehneensä. Jos minä olisin poikana, antaisin heidän härnätä minua vaikka kuinka paljon tahansa, koska se heitä huvittaa, ja minä en siitä tulisi tippaakaan huonommaksi. Minä päin vastoin näyttäisin heille, että pitäisin kunniana olla hyvien ja ahkerien tyttöjen tovereina. Tai eivätkö ne ole hyviä? —

— He ovat oikein kunnon tyttöjä jokaikinen, — sanoi Fritz suoraan. Hän oli päättänyt ettei tästä lähin sano halaistua sanaa, joka ei olisi totta.

— Näetkös! Tarvitsetko siis hävetä sitä että olet heidän toverinaan? —

— En sitä, mutta…

— Pysy nyt totuudessa, Fritz. Onko se sentähden, että he ovat tyttöjä.

— On, — myönsi poika hiljaa ja vastahakoisesti.

— Siinä tapauksessa olet tuhmempi kuin luulinkaan. — Spirea näytti vakavalta ja pahastuneelta.

Fritz Amatus seisoi hetken ja tuijotti saappaihinsa, tohtimatta vetää pois kättään, joka lepäsi niin isona ja karkeana Spirean pehmoisessa ja lämpimässä. Tuon surullisen katseen edessä ei hän saattanut olla jäykkänä ja uhkamielisenä. Hän tiesi, hän tunsi että hän oli väärässä ja Spirea oikeassa. Vasten tahtoansa täytyi hänen kunnioittaa tätä tyttöä, joka vaikka vaan neljäntoista vanha, oli niin viisas, tasainen ja rohkea. Samassa muisti hän myös kaikki pienet tyttötoverinsa, jotka olivat niin auttavaisia ja kilttiä ja joita hän kuitenkin aina oli niin äreästi kohdellut. Hän rupesi arvelemaan, että eikö liene niitä tuhmasti kohdellut… Spirea tuntui hänestä nyt niin hyvältä… äitikin muistui mieleen ja häntä oli ikävä, — koko päivän vastenkäymiset tulvasivat ikäänkuin takaisin hänen päällensä, ja äkkiarvaamatta peitti hän kasvonsa vasemmalla nutun hihalla ja nyhkytti — aivan kuin tyttö — hillitsemättä ja sydämen pohjasta.

Spirea silitti hänen pörröistä tukkaansa ja antoi hänen itkeä. Hän tiesi että sen jälkeen tuntuisi helpommalta. Vähän ajan kuluttua pyyhkäsi Fritz hiukan hämillään kyyneleet silmistään ja koetti nauraa.

— En tahdo enää olla houkkana, — sanoi hän. — Olen ollut tuhma tytöille.

— Etkä huoli enää siitä, että pojat härnäävät sinua? Usko minua, jota vähemmin sinä huolit heistä sitä pikemmin herkeävät he pilkkaamasta.

Eräänä iltana kun tädit olivat poissa ja lapset olivat itsekseen, ehdoitti Kamilla illallispöydässä, että he perustaisivat seuran tai yhdistyksen tarkoituksella sulostuttaa elämää itselleen ja muille ja jota seuraa kutsuisivat… niin miksikä?

— Hupi- ja hyöty-seuraksi, ehdoitti Svante, joka oli kotoisin kylpylaitos-seudulta, jossa vuosittain semmoisia seuroja perustettiin.

— Eikö mitä, mutta ehkä vapaaehtoiseksi pakinakunnaksi! — ehdoitti
Kasse.

— Ole höpisemättä! — varoitti Kamilla. — Mitä sinä, Masse, ehdotat?

Massen veitsi seisottui keskellä suuta. Hän mietti.

— Ruoka- ja makeis-yhtiö olisi soma nimi. — Hän nieli suuren potaattipalasen.

— Ei kelpaa! huudettiin. Se on teeskenneltyä.

— Ehkä: yleinen sportti-akrobaatti-seurue, lähti Fritz Amatus'en täydestä suusta.

— Tai: köyhien ystävät, — ehdotti Effi, joka oli kuullut isänsä paljon puhuvan "hätää kärsivistä" pitäjässä. Palkinnoksi sai hän yleisen naurun puuskan. —

— Ei, te ette keksi mitään kaunista ja soveliasta, lapsukaiseni, — lausui Kamilla päättäväisesti. — Spirea, sinä et ole sanonut mitään. No? —

— Yksinkertaisin nimi on paras. Minä ehdotan että nimitämme itseämme Tilhiläisten Yhtiöksi.

— Tilhiäkö me olemme, — ivasi Masse. Siinä tapauksessa meidän pitäisi syödä pihlajamarjoja ja käyttää koreita vaatteita.

— Minäpä olenkin syönyt kuusi pihlajamarjaterttua tänään, — vakuutti
Fritz Amatus.

— Tässäpä on sopivaa koristusta vaikkapa tilhillekin taikka sitten hohkanärhille, — huomautti Kasse, hypistellen rimssua Kamillan mekossa, sillä Kamilla parka oli aikalailla turhamielinen.

— Minusta ei Spirea tällä kertaa ole ollut niin viisas kuin tavallisesti ennen, — lausui Svante kohteliaasti. — Toinen nimi olisi sopivampi.

— Minä ehdotan: Sukkelat Suut, sanoi Kamilla,

— Se on hyvä nimi! Hyvin sopivaa! Olkoon menneeksi! — kuului joka taholta.

— Ja huomenna on meillä vuosikokous. Mepä pidämme puheita ja valitsemme puheenjohtajan, aivan kuin suuret ihmiset, — sanoi Kamilla innostuneena.

— Ja sihteerin, talouden- ja rahastonhoitajan, — lisäsi Svante, varmana siitä että hän tulee valituksi johonkin kunniavirkaan.

Fritz oli niellyt viimeisen potaattinsa ja kaikki olivat kylläiset, jonkatähden nousivat pöydästä ja menivät tyttöjen kamariin, joka oli kookas ja hauska. Masse ja Kamilla matkustivat maailman ympäri herra Fogg'in kanssa, Fritz ja Eufrosyne pelasivat erästä peliä, Svante meni omaan huoneesensa ja nau'utti viulullaan "tuoll' on mun kultani" ja "kukkuu", ja Kasse vaipui kirjaan "Kummallisia seikkailuja maalla ja merellä". Kukaan ei tietänyt missä Spirea oli tai mitä hän teki, mutta kun kello löi yhdeksän ja lapset alkoivat tuntea Nukku Matin lähestyvän, kaipasivat he häntä. Vasta silloin kun Kamilla ja Eufrosyne jo olivat päältään riisumassa, tuli Spirea. Hän oli punainen ja kuuma kasvoiltaan ja vastasi estellen tyttöjen uteliaihin kysymyksiin. Hän hommaili vähän aikaa vaatesäiliönsä ääressä, jonka jälkeen pani maata hiljaisena ja alakuloisena.

— Seuraava päivä oli onneton. 1) Nukkuivat kaikki lapset liian pitkään; 2) repi Kamilla ison kolon mekkoonsa, kun hänen piti ottaa sitä naulasta; 3) kaasi Svante, joka harvoin teki tuhmuuksia, maitolasin pöytäliinalle; 4) kompastui Fritz Mobelleen, joka korsasi suloisesti emäntänsä tuolin vieressä, niin että hän löi päänsä pöytään ja sai aika kuhmun silmän kohdalle.

Koulussa kävi huonosti. Spirea oli hajamielinen ja Kamilla uppiniskainen. Masse ei löytänyt Azorin saaria kartalla ja Kasse väitti Kristoffer Kolumbuksen syntyneen v. 1790. Se oli ihan hullua.

Mutta pahinta oli sitten kotona.

Lapset huomasivat, että Dika täti näytti selittämättömän ankaralta päivällispöydässä sekä että Dea täti huokasi tavallista useammin. Miina oli ollut kipeänä muutamia päiviä ja hänen sijaansa oli otettu ajurin pieni neljätoistavuotias Maiju apulaiseksi kyökki-Katriinalle, joka ei voinut yksin ennättää sekä laittaa ruokaa että palvella koko joukkoa. Maiju juoksi kuin eksynyt kana sinne tänne vatien ja lautaisten kanssa ja oli vähällä säikähdyksestä pudottaa kaikkea käsistään, joka kerta kun Dika tädin katse sattui häneen.

Päivällisen syötyä kutsui Dika täti lapset saliin. Vakavana asetteli hän silmälasejaan ja katseli lapsia toinen toisensa jälkeen. Nämä seisoivat hiljaisina ja hämmästyneinä hänen edessään.

— Tänä aamuna, — alkoi hän sitten juhlallisesti, — kun Dea sisar pyyhki pölyjä täällä, huomasi hän, että yksi rakkaimmista muistokaluistamme, päätä nyökäyttävä kiinalainen, joka oli tehty oikeasta posliinista ja seisoi ennen tuolla toisella hyllyllä, oli hävinnyt. Hän huusi minua, me kutsuimme Miinaa ja Katria, etsimme joka paikasta, mutta turhaan. Nyökäyttävä kiinalainen on yhä vaan poissa. Vihdoin löysimme kaukaisimmassa sopessa muutamia posliinisirpaleita, joista meidän täytyi päättää, että joku on särkenyt kiinalaisen ja kätkenyt palaset, ettei asia tulisi ilmi.

— Meidän kallis kiinalaisemme, jonka perimme kolmekymmentä vuotta sitten tädiltämme, neiti Riddarsparrelta! — huudahti Dea täti, kääntäen katseensa kattoon.

Dika täti jatkoi:

— Ei Katri eikä Miina ole voineet sitä särkeä, sillä Miinahan oli vuoteen omana ja Katri oli koko eilisillan, jolloin asian on täytynyt tapahtua, keittiössä, sillä hän kuivasi korppuja. Maiju on kielletty menemästä saliin ja koskemasta mihinkään täällä, — siis se ei ole kukaan heistä. Mutta kuka sitten on sen tehnyt? Kuka on särkenyt kiinalaisen?

Hetkisen olivat kaikki ääneti. Ankarat silmälasit tarkastelivat lapsia, jotka hämmästyneinä ja levottomina katselivat toisiaan. Vihdoin rohkaisi Svante mieltään, — hän arveli, ettei hänen arvonsa oikeastaan kannattanut olla tämmöisessä asemassa; — hän vakuutti: — minä en tiedä mitään koko asiasta, hyvä täti.