Eri tasoilta

ERI TASOILTA

Nykyaikainen romaani

Kirj.

TOIVO TARVAS

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916.

I

Ylioppilas Urho Koskula oli astunut raitiotievaunuun ajaaksensa sillä Pietarinkadun varrella olevaan asuntoonsa. Viimeiset pennit menivät siihen, mutta kun vain kerran päivässä söi, niin ei olisi ei hinnalla eikä millään lähtenyt »talolta» Pietarinkadulle saakka kävellä laahustamaan.

— Jopa minä söinkin, — ajatteli hän siinä nuokkuessaan, — mutta eihän sitä tiedä milloinka taas saa ruokaa, kun ne viheliäiset ruokaliputkin sattuivat loppumaan ennenkuin se lainapaperi ehti valmiiksi, eikä niillä toisiltakaan nykyään ole mitään vipattavaa…

— Inhoittavia ihmisiä nuo osakunnan kassanhoitajatkin, kun eivät voineet antaa mitään etukäteen vanhalle civikselle; ovat aina niin olevinaan niine kassakokouksinensa, voisivat vaikka tappaa toisen nälkään…

Tehtaankadulla hän hyppäsi vaunusta ja alkoi veltosti kävellä Pietarinkadulle päin. Asuntoonsa tultuaan hän tunsi heti harmiksensa, että huonetta ei tänäänkään oltu lämmitetty, vaikka hän aamulla ulos lähtiessään nimenomaan oli antanut emännällensä siitä määräyksen.

— Aikookohan se muija häätää minut täältä kylmyydellä, kun viime kuun vuokra taaskin on maksamatta, mutta koettakoonkin, ei se mistään saisi tällaiseen kallioluolaan parempaakaan vuokralaista…

Syksyilmat olivat käyneet koleiksi, ja Urhoa vilusti lämmittämättömässä, uutuudestaan vielä kosteassa huoneessa. Hän haki eteisestä mustan, silkkivuorisen päällysnuttunsa, heittäytyi puiselle, narisevalle vuoteellensa ja veti päällysnuttunsa peitokseen. Häntä sekä vilusti että väsytti.

— Jospa nukahtaisi hetkisen näin päivällisen päälle. — Mutta unipa ei tullutkaan. Hänen katseensa harhaili huoneessa esineestä toiseen. Mieli kävi niin kummallisen levottomaksi. Monasti ennenkin oli hän tuijotellut noita huonoja väripainoksia seinillä, ja nuo mustissa kehyksissä olevat valokuvasuurennokset huoneen vuokraajasta, keski-ikäisestä puusepästä ja hänen vaimostaan katselivat niin tyhmän näköisinä häneen. Hän oli lukevinaan vaimon ilmeestä ajatuksen: — eikö maisteri voisi jo maksaa hyyryänsä, me kun niin tarvittas…

Urhoa harmitti. Mitä tekemistä hänellä oli noiden perhekuvien kanssa? Jo monasti hän olisi käskenyt viedä ne pois, mutta ei hän sentään kehdannut loukata noita kunnon ihmisiä, sillä mihinkäpä muualle he olisivat voineet taulunsa ripustaa jollei juuri omaan kamariinsa, itse kun asuivat ahtaassa keittiössä ja olivat vuokranneet kamarinsa hänelle.

— Katselkoot, — ajatteli hän, — kyllä minä kestän ja kyllä minä taas maksankin ja reilusti, jahka saan sen osakuntalainan. — Hänen katseensa siirtyi katossa riippuvaan punaisenkirjavaan, porsliiniseen kruunuun, joka alkuaan oli ollut öljylamppu, mutta johonka nyt oli kiinnitetty kolme sähkölamppua.

— Tuokin on niin kamala lasisine kristalleineen, että tuolilla sen sietäisi siitä säpäleiksi lyödä, — ajatteli hän ollen yhä mielessänsä ärtyisä ja harmistunut.

Hän kääntyi kyljellensä niin, että saattoi nähdä pienehkön kirjoituspöydän, jolla oli suuri joukko erilaisia kirjoja. Kirjat olivat hujan hajan, jotkut niistä olivat auki, toiset taas selkämys ylöspäin pöydälle heitettyinä. Pitkä ja perinpohjainen haukotus pääsi häneltä, kun hänen katseensa osui tuohon kirjoilla lastattuun pöytään, mutta haukotusta seurasi voimakas pahan tunne rinnassa, ikäänkuin terävän aseen pistos.

— Kirjoja, kirjoja…

Ah, kuinka epämiellyttävältä hänestä tällä hetkellä tuntuikaan jo niiden paljas näkeminenkin. Tänäänkään ei hän ollut niihin vilkaissutkaan…

— No, eihän se nyt ollut niin vaarallista, ehtiihän sitä, — ajatteli hän ja sytytti paperossin.

— Nyt en minä tahdo ajatella mitään, en huonoja asioitani, en lukujani, en mitään, en mitään… Minä olen väsynyt ja tahdon levähtää, — koetti hän itseksensä pakoittaa ajatuksiansa lepoon, kuitenkaan onnistumatta.

— Tänä iltana on taas osakunnan vuosijuhlakin ja uusien jäsenien vastaanotto. Sinne on mentävä, ottipa rahat sitten mistä hyvänsä, ja kait niitä nyt sentään siellä »talolla» jollain tavalla saa vipatuksi…

— Kahdeksannen kerran kait minä jo olen sellaisessa mukana, — ajatteli hän, ja epämiellyttävä tunne valtasi hänet itsepintaisesti. Nyt ei hän enää voinut johtaa ajatuksiansa, vaan ne soutivat omavaltaisesti tuttuja, jo usein kuljettuja väyliä. Aluksi ne ikäänkuin patoutuivat yhteen kohtaan hänen tajunnassaan ja alkoivat sitten valtavan kosken tavoin kiitää huimaavaa vauhtia eteenpäin.

Niinkuin näkinkenkiä pohjamudasta esille kaivaen vieritti ajatusten virta hänen elämänsä eri muistoja.

Muistui mieleen lapsuusajan ensimäiset kansakouluvuodet kotipitäjässä
Hämeessä, kouluvuodet lyseossa pienessä maaseutukaupungissa.

Samanlaista köyhyyttä se silloinkin oli ollut, sillä erotuksella vain, että nykyään oli toisinaan rahaa oikein runsaasti, vaikka se aina loppuikin niin pian. Isä oli köyhä mylläri, eikä hänellä ollut rahoja koulutukseen, mutta äiti, tuo kivulloinen ja aina hiljainen, oli kouluun toimittanut ja pappia toivonut. Hän muisti vielä aivan selvään, kuinka äiti aina syksyisin häntä kouluun lähettäessään sanoi hymysuin: »En käy kirkossa ennenkuin oma poika on pöntössä.» Kylmä hiki nousi Urhon otsalle, kun hän ajatteli niitä pettymyksiä, joita oli äidillensä tuottanut, mutta nyt makasi äiti kotipitäjän kirkkomaassa eikä tiennyt, kuinka pojan myöhemmin oli käynyt…

Seitsemän pitkää, toimetonta vuotta…

Pitkiltä ne todellisuudessa eivät olleet tuntuneet eivätkä ne sentään aivan toimettomuudessakaan olleet kuluneet, olihan hän jotain oppinutkin. Mitä? Elämää…

Urho hymyili. Hän muisti sen riemukkaan kevään, jolloin tuli ylioppilaaksi. Ah, niitä viimeisiä ponnistuksia, lukuja, lukuja, ja sitten tulo sydän kurkussa Helsinkiin. Kaupunki oli tehnyt häneen niin valtavan vaikutuksen, että hän oli kulkenut kuin kuumeessa tai kauniissa unessa.

Ylioppilaslakki.

Ylioppilasvifti, mitä ihania sanoja, mitä suloisia muistoja; ensimäinen oikea rehellinen humala ja oikein luvalla. Mikä nousu, mikä kirkkaus, Urho aivan innostui muistelossaan, mikä ajatusten rikkaus ja mikä hyvän tunnon huuma… mutta hyvä Jumala, millainen herääminen…

Onnesta säteilevänä oli äiti hänet syliinsä sulkenut, kun hän palasi maalle, ja karhealla kädellään oli hän silitellyt ylioppilaslakkia. »Oikeinhan se on samettia», oli hän vihdoin sanonut, ja rajaton riemu oli täyttänyt hänen povensa siitä, että hänen poikansa nyt oli todella »herra».

Filoloogiksi oli Urho ruvennut, eikä äiti ollut kauvaa vastustellut, kun Urho oli selittänyt, että siitä voi kyllä lukea vaikka papiksi.

Sitten olivat luvut alkaneet, valmistavat luvut, ja ensimäinen lukukausi oli kulunut ikäänkuin huomaamatta häviten olemattomiin kuin tina tuhkaan kaikkeen tutustumalla, kaikkea harrastamalla. Se oli ollut kuin vilkas, monivaihteinen uni tuo ensimäinen lukukausi yliopistossa. Olihan kaikki niin huimaavan uutta. Mitään opinnäytteitä ei luonnollisesti sinä lukukautena suoritettu, mutta olihan se niin sanomattoman lyhytkin. Ylioppilaskunnan laulajiinkin oli Urho liittynyt ja laulanut ensi bassoa oikein nuoren innostuksella. Laulajamuistoissaan hän viihtyi aina hyvin, ja pahan tunne nytkin rinnassa poistui hetkeksi.

Mutta se palasi pian entistä voimakkaampana, kun ajatusten virta kiisi eteenpäin. — Toisena lukukautena hän oli oikein todenteolla valinnut oppiaineet. Hän päätti ottaa sekä käytännöllisessä että teoreettisessa filosofiassa korkeimman arvosanan. Sitäpaitsi hän aikoi ottaa arvosanan estetiikassa ja ehkäpä vielä jossain muussakin yhtä kauniissa aineessa.

Kuinka hän oli ollut innostunut! Hän oli ostanut kirjoja, hän oli kantanut kotiinsa niitä kirjastoista oikein sylyyksiä, ja hyvällä maulla valittuja kirjoja ne olivat olleetkin. Hänen pieni, vaatimaton asuntonsa oli alkanut vaikuttaa oikein tiedemiehen työhuoneelta. Kaikki tuo homma oli ollut sangen vaivalloista, vaikka samalla hauskaakin. Päivät kuluivat nopeasti näissä puuhissa, ja usein sattui, että hän iltaisin tunsi itsensä ruumiillisesti niin väsyneeksi, että hyvällä omallatunnolla saattoi käydä lepäämään päivän vaivoista.

Mutta sitten alkoi lukeminen. Hyvä Jumala sitä kirjojen paljoutta, oikein päästä huimasi, ei tiennyt mistä aloittaa. Käteen sattui ensin joku pienempi kirja. — Jos aloittaisi tuolla! Ei, kyllä se oli liian pieni ja mitätön, — päätteli hän luettuansa alkulauseen, — kyllä tässä on aloitettava jollain huomattavammalla teoksella, — ja hän oli ryhtynyt aukileikkaamaan jotain paksua filosoofista teosta ja alkanut lukea sitä, mutta se tuntui hiukan vaikeatajuiselta, ja saksankielikin teki aluksi haittaa. Vähän aikaa sitä luettuansa hän oli ottanut jonkun estetiikankurssiin kuuluvan kaunokirjallisen teoksen ja lukenut sitä; se tuntui koko joukon mukavammalta, mutta sitten oli puhelin soinut, muutamat toverit pyysivät häntä aamupäiväkahville kahvilaan. Sehän sopi mainiosti, ja niin pilaantui se aamupäivä…

Samalla tavalla kului lukemattomia aamupäiviä sekä iltoja. Y.L:n harjoitukset olivat tervetullut vaihtelu laiskoitteluun. Laiskoitteluun? Eihän se sitä ollut, mitä hän sille mahtoi, että häntä osakunnassa ruvettiin valitsemaan yhä useampiin ja useampiin toimikuntiin ja luottamustoimiin. Hän tiesi ainakin itse, ettei hän ollut tahallansa pyrkinyt niihin. Kadehtijat sanoivat kyllä, että häntä vaivasi esiintymishalu, mutta ei se ainakaan aluksi ollut sitä. Hän oli vain lausunut mielipiteensä milloin mistäkin osakunnassa käsiteltävästä asiasta, ja usein oli sattunut, että äänestäissä enemmistö oli samaa mieltä kuin hän, ja kun toimikuntaa alettiin valita, tuli hän aina ikäänkuin itsestään siihen valituksi.

Ja minkä hän mahtoi luonnollensa, että hän koko tarmollansa ryhtyi toteuttamaan hänelle uskottuja tehtäviä; se vei kyllä aikaa, mutta se ei ollut autettavissa. Ja mitä enemmän hän puuhasi, sitä useampaan toimikuntaan hän tuli valituksi. Hän oli innostunut näistä tehtävistä ja hän kehittyi taitavaksi puhujaksi esiintyen aina kun vain pyydettiin, ja hyvänä puhujana häntä pidettiinkin.

Sitten tuli puoluepolitiikan intomielinen aikakausi. Se oli ikäänkuin luotu hänen lahjoillensa, nyt hän sai oikein todenteolla nauttia puhujataidostaan. Missä vain pieninkin puoluekokouksen tapainen oli, siellä hän esiintyi ja voitti mainetta. Se oli kaikkea muuta kuin laiskoittelua, sillä kyllä sitä vaan sai lukea yökaudet perehtyäkseen niihin moniin kysymyksiin, joista hänen piti lausua mielipiteensä. Ulkona ravintoloissa täytyi myöskin istua, sillä siellä kuuli niin paljon ja oppi niin helposti tärkeitä asioita. No, ei se nyt niin helppoa ollut, sillä »istumiset» maksoivat paljon rahaa, ja niin tulivat päiväjärjestykseen rahahuolet ja uniset aamupäivät…

Näitä uomia kulkivat Urhon ajatukset, paha omatunto kiemurteli tuskaisena niinkuin käärme pajupihdeissä ja nosti herkkänä päätänsä. Hän olisi mieluimmin ollut ajattelematta mitään, mutta se autuas, tylsä tila näkyi olevan häneltä kielletty. Suuret kirjapinot pöydällä häiritsivät hänen rauhaansa.

Vaivaa oli ollut niiden hankkimisessa, vaivaa niiden aukileikkaamisessa, vielä enemmän vaivaa niiden lukemisessa, sillä totta puhuen, olihan sitä sentään jotain yritetty lukeakin vuosien kuluessa, ikävä vain, että niin harva luetuista kirjoista kuului kurssikirjoihin … Rinnassa tuntui kuitenkin helpommalta tämän ajatuksen syntyessä, sillä työtä oli sittenkin tehty, vaikka tulokset eivät vielä oikein näkyneet. Olihan sitä koetettu tenttiäkin, mutta onnettomuudet olivat ahdistaneet, ja professoritkin olivat kehdanneet olla pikkumaisia… Nyt helpoitti jo huomattavasti…

Urhoa väsytti, ajatus kävi veltommaksi, yhä sekavammaksi. Kirjoja, äärettömän paljon kirjoja, koko huone muuttui suureksi kirjastoksi, jonka notkollaan olevat hyllyt kellertävine pergamenttiselkäisine kirjoineen kajastivat rauhoittavina kuin painuvan päivän kelmeä rusko. Ilma tuntui ummehtuneelta ja kostealta, vanhat kirjat tuoksuivat unettavasti.

Paperossi oli palanut loppuun ja pudonnut hiljaa suitsuten lattialle.
Ylioppilas Urho Koskula oli nukkunut kirjojensa unikkotuoksuun…

II

— Onko maisteri Koskula kotona? — kuuli Urho unenhorroksissaan kysyttävän eteisessä. Samassa koputettiin ovelle heksametrin tahtiin. Urho heräsi täydellisesti ja vastasi latinaksi jonkun säkeen, ensimäisen minkä sattui muistamaan Aeneidistä, ja ovesta astui sisään hänen paras ystävänsä, maisteri Albert Hagen, jolla oli leikillisenä tapana koputtaa ovelle juuri tällä tavalla.

Maisteri Hagen oli keskikokoinen, kalpea, tummasilmäinen, miellyttävän näköinen mies. Hänen pukunsa oli huomattavan huoliteltu, viimeisintä kuosia, herättämättä kuitenkaan mitään erikoista huomiota, ja hänen käytöksessään oli maailmanmieheen vivahtavaa luonnollista, miellyttävää kohteliaisuutta. Hän oli jo pari vuotta sitten suorittanut kandidaattitutkintonsa ja kirjoitteli parastaikaa tohtorinväitöstänsä.

— No mitä ihmeitä, nukutko sinä vielä päivällisuntasi? — sanoi hän ja kävi kättelemään kiskaisten samassa hiirenharmaan hansikkaana kädestänsä.

— Anna olla, älä huoli minun tähteni vaivautua hansikkoinesi, — sanoi
Koskula.

— Hyvä veli, mitä sinä mietit, etkö arokaan tulla osakunnan vuosijuhlaan, ilman sinua ei siellä tulla toimeen, sillä ethän liene unhoittanut, että sinun on jaettava kaunokirjallisuuspalkinnot?

— Enhän toki, mutta totta puhuen, minulla on Matti kukkarossa.

Samassa syöksyi huoneeseen ylioppilas Jukka Tavela, nuori, vilkas ja kielevä, oikea keikarityyppi. Hän oli tehnyt kerran lyhyen ulkomaanmatkan, ja sen tiesi koko hänen tuttavapiirinsä, sillä aina riitti hänellä puheenaihetta siitä. Hän vertaili kaikkea siihen, kuinka Pariisissa ja Berliinissä oli ollut; täällä kotona oli kaikki aivan hullusti. Hän puhui mielellänsä vieraita kieliä, joita hän ei tosin osannut, mutta eihän se haitannut. Suomea puhuessaan hän aina silloin tällöin heitti jonkun sopivan vieraskielisen sanan tai kokonaisen lauseen väliin, sillä se vaikutti hänestä niin hienostuneelta. Varsinkin Pariisista hän puhui sellaisella tuntemuksella ja varmuudella, että äkkinäinen olisi voinut luulla hänen oleskelleen siellä vuosikausia. Tosiasia kuitenkin oli, että ne vuodet supistuivat vain pariin viikkoon.

— Kyllä Hagen voi deponeerata sinun lompakkoosi, — huusi hän sisään tullessaan, — kas tässä on rahaa kuin häkää, kyllä professori Hagenin ainoalla pojalla aina on rutosti rahaa, jos et muuta pyydä. — Tavela antoi Hagenille rahoja, jotka hän oli saanut takaisin ostaessaan paperosseja lähellä olevasta kaupasta. He olivat tavanneet toisensa kadulla, ja Hagen oli lähettänyt hänet asialle, jonka hän mielellään toimittikin, sillä hänkin oli ainaisessa rahapulassa ja eli mielellänsä toisten kustannuksella.

Maisteri Hagen nauroi ja koetti rauhoittaa kovaäänistä Tavelaa. — Tietysti minä lainaan, jos sinä sallit, ja mikäs tässä muu auttaa, sillä onhan sinun tultava palkintoja jakamaan, koska se kerran sinun tehtäväksesi jätettiin, ja maksakoon sitten vaikka osakunta sinun illallisesi.

— Niin, joutuin nyt ylös ja sassiin parempaa päälle, tässä ei ole enää liikoja aikoja. Tänä iltana minä esitän sinulle ne Hagenin turkulaiset serkut, joita tämä maisteri on pitänyt piilossa. Ah, se Ebba Hagen on sitten oikein hemaseva tyttö ja täydellinen grande dame.

— Anteeksi, — puuttui maisteri Hagen puheeseen, — suotaneen kait minulle sukulaisena onni saada esittää molemmat serkkuni parhaimmalle ystävälleni.

Koskula oli noussut ja muutti kiireimmän kautta pukuansa.

— Sinä, joka olet säilyttänyt niitä piilossa kuin juustokuupan alla. No, luonnollisesti se on sinun oikeutesi. Mutta totta puhuen, niin ei siitä Martasta ole niin väliä, ei se ole minkään näköinen ja sitäpaitsi…

— Vaiti, sanon minä, älä yritäkään esiintyä tyhmyyksinesi, — katkaisi puheen Hagen. — Mutta mitä ihmettä, Urho, et kai sinä aio esiintyä illalla tuossa vaaleassa, uudessa puvussasi. Muistahan toki, että kysymyksessä on osakunnan vuosijuhla ja uusien jäsenien vastaanotto ja ennen kaikkea ilta.

— Ja suuri esittely, sehän olisi vallan skandaali, — ehätti Tavela.

— Eipä sillä nyt taida olla niin väliä näin vanhalla civiksellä, — sanoi Urho ja alkoi etsiä tummaa vierailupukuansa.

— No, no, kuinka sinä nyt tänään olet niin vähän kulttuuri-ihmisen kannalla. Tosin sinulla on paljon luontaisia etuja, sillä olethan sinä kookas ja pulska, mutta ennen kaikkea tahtonet kai vaikuttaa hyvin puetulta ja hyvin kasvatetulta, — sanoi Hagen.

Koskula lensi punaiseksi korvalehtiä myöten. — Minä pyydän päästä kaikista arvosteluista persoonaani nähden, ja mitä minun kasvatukseeni tulee, niin voin huomauttaa, että minua ei ole kasvatettu niin hyvin kuin professori Hagenin poikaa, sillä minä olen kasvattanut itse itseni. —Äänessä oli uhmaa ja katkeruutta.

Maisteri Hagen tuli hämillensä, ja hänen kalpeille kasvoillensa levisi lievä puna. Hän katsoi suurilla silmillänsä avuttomasti Koskulaan, joka hengitti kiivaasti.

— Suo anteeksi, rakas veli, en tiennyt, että sinä olet noin hermostunut. Tarkoitukseni ei suinkaan ollut loukata sinua, se sinun pitäisi tietää, tahdoin päinvastoin lausua sinulle totuuden kohteliaassa muodossa.

— Sinä tiedät varsin hyvin, että minua eivät miellytä senkaltaiset totuudet, — sanoi Urho jo täysin rauhoittuneena ja alkoi sitoa pienen peilipahasen ääressä suurta, harvinaisen näköistä kaulahuivia, jonka Hagen oli tuonut hänelle ulkomailta tuliaisiksi.

— En minäkään pidä totuuksista, minä rakastan viekkaita ihmisiä, sillä he ovat aina niin ystävällisiä, — yhtyi puheeseen Tavela.

— Mikä kehno moraali! Voivathan rehellisetkin ihmiset olla ystävällisiä ja kohteliaita, — huomautti Hagen.

— Mitenkä? Sepä olisi hauskaa tietää, sillä yleensä on ihmisissä niin vähän hyveitä, ettei niistä kannata puhua; jää siis jälelle epämiellyttävät totuudet.

— Jos sinä ajattelet ihmisistä noin, niin silloin voit todella vaieta heidän vioistansa, sillä vaikeneminenkin voi olla kohteliaisuutta, — sanoi Hagen.

— Kylläpä maisteri on tänään opettavaisella tuulella, — huomautti Koskula, — vaikka eihän opetuksesta ole mitään haittaa tämäntapaisille maankolloille, mutta ellei se nyt ketään häiritsisi, niin ehdoittaisin minä tämän puheenaiheen jätettäväksi ja kysyisin, voiko kukaan herroista sanoa kenenkä käsialaa tämä on ja kukahan mahtaa piillä tämäniltaisissa kirjallisuuskilpailuissa nimimerkki »Nerinan» takana. — Hän otti pöydältä suuren paperipinkan ja tarjosi sen Hagenille.

— Mistäpä minä tuntisin kaikki paperinturmelijat ja nilkut runosepät, — ehätti Tavela vilkaisten papereihin.

— Minä pidän paljon hänen runoistansa. Saanhan minä tosin jo tänä iltana tietää hänen nimensä, mutta kuitenkin olen utelias. — Hän katseli tiukasti Hageniin, joka ei puhunut mitään, vaan selaili ikäänkuin välinpitämättömänä hänelle annettuja paperiliuskoja.

— Varmasti hän on nainen, — jatkoi Koskula, — sillä niin mielellänsä hän viihtyy kukkasten ja perhosten parissa. Ainakin on hän hyvin nuori. Mutta toiselta puolen hänen runoudessaan on sellaista voimaakin, että olisi halukas luulemaan häntä mieheksi. Synnynnäinen runoilija hän joka tapauksessa on, sillä hänellä on omia, itsenäisiä runokuvia ja käänteitä ja sen lisäksi herkkä rytmivaisto, joista seikoista aina tuntee todellisen runoilijan.

Maisteri Hagen tunsi itsensä hiukan hermostuneeksi, kun Urho katsoi häneen kysyvästi, ja salatakseen hermostustaan hän sanoi:

— Kas vaan, arvostelija on innostunut. Se on paha merkki, silloin hän varmasti tulee arvostelleeksi puolueellisesti kuten päinvastaisessa tapauksessa, jos tuntisi vastenmielisyyttä itse tekijään.

— Nimimerkki »Nerina» siis saa tänään ensimäisen palkinnon, — tokaisi
Tavela väliin.

— Sitä minä en ole sanonut, älä sinä Jukka aina juokse edellä. Vaikka ethän sinä voi sille mitään, että kielesi ei ole vellissä palanut. Mutta näin meidän kesken, kait se nyt niin käy, sillä »Nerinan» runous on sellaista, jota minä ja miltei kaikki palkintolautakunnassa ihailemme, juuri siksi, että meissä itsessämme ei sitä sanottavasti ole, maalaispoikia kun olemme. Se on sitä urbaanista eli, kuinka minä sanoisin, sitä kaupunkilaisrunoutta, josta sinäkin Albert niin paljon pidät ja josta sinä aina uneksit.

— Kuinka se voi olla urbaanista runoutta, kun siinä puhutaan niin paljon perhosista ja kukista? — kysyi Albert vakavan näköisenä ja rauhallisena, vaikka hän sisäisesti oli salaisuutensa takia levoton.

— Sepä siinä juuri on niin kaupunkilaista, että ne perhoset lentelevät kaupungin kukkaistutusten yllä ja imevät mettä esplanaadien lehmuksista ja joutuvat kaupungin uhriksi kuten esimerkiksi runossa »Eksynyt perho», jossa kerrotaan perhosesta, jonka tappoi puutarhurin yllättävä vesijohtosuihku. Taikka jos tuo ei sinusta oli kylliksi urbaanista, niin pyydän mainita, että siellä on verrattomia kaupunkilaistunnelmia kuten esimerkiksi sikermässä »Auringonlaskuja kaupungeissa». Hän on varmaan matkustellut paljon, sillä hänen runonsa vievät usein etelän kaupunkeihin.

Hagen kävi nyt todella levottomaksi, mutta kerkeä Tavela tuli avuksi.

— Älä herran nimessä vaan luule minua niiden kirjoittajaksi, vaikka minä olenkin matkustellut. Muuten ei parinsadan markan palkinto tekisi pahaa, pitäisihän sillä pari kunnollista viftiä…

— Ja ostaisi uudet samettiliivit, — ehätti Hagen väliin. Syntyi yleinen nauru, sillä liivit ja kravatit olivat Tavelan ulkonaisen loiston päätekijät.

— Mutta palatakseni niihin runoihin, se niissä on minusta ihmeellisintä, että niissä on niin paljon samoja ajatuksia, joita sinä Albert vuosien kuluessa olet minulle esittänyt. Olisin miltei halukas luulemaan, että ne ovat sinun kirjoittamiasi.

Urho vilkaisi syrjäsilmäyksellä Hageniin, joka oli hiukan hätääntyneen näköinen ja vältti hänen katsettansa peittäen kasvonsa paperiliuskojen taakse, mutta Urholta ei jäänyt huomaamatta hänen ilmeensä, kun Hagen kysyi äänessä teeskennelty hämmästys:

— Nämätkö minun? Ovatko ne sinusta hyviä runoja?

— Ovat, muoto tosin toisinaan on vielä puutteellinen, mutta niissä on kuitenkin, kuten sanottu, paljon hyviä ajatuksia ja tunnelmia, juuri sellaisia kaupunkilaistunnelmia, joita minä maalaisena kaipaan ja rakastan.

— Sitä minä en ymmärrä, että juuri sinä pidät tämänluontoisia runoja hyvinä, ovathan ne niin vierashenkisiä sinulle, — sanoi Hagen pieni ivan piirre suupielessä.

— Juuri siksi, että minä olen maalainen, ihailen kaikkea mikä on kaupunkilaista. Minä olen tullut kaupunkiin oppiakseni. Maalaiselämän ja kurjan pikkukaupunkielämän minä tunnen luihin asti, niiden tunnelmat ovat jo minun omaisuuttani, mutta minä tahdon rikastuttaa sieluani ja näkemystäni maailmoilla, jotka ovat minulle uusia ja ainakin yhtä arvokkaita, jollei arvokkaampiakin kuin jo tuntemani. Minä tahdon imeä itseeni kaupunkilaisilmaa, minä tahdon tulla kulttuuri-ihmiseksi…

— Rupeatko sinä tomunimijäksi, älä viitsi, se tappaa lopuksi; sitäpaitsi on meillä sellaisia sähkölläkäypiä, ja ne ovat parempia kuin maaltatuodut, — ilkkui Tavela. Koskuia katsoi häneen säälien.

— Veljellä on hiukan pintapuolinen tai oikeammin väärä käsitys kulttuurista, — huomautti Hagen ystävällisesti. — Eivät kaikki kaupunkilaiset ole kulttuuri-ihmisiä, vaikka he taitavat usein itse niin luulla. — Hän katsahti salaa Tavelaan, joka ei kuitenkaan huomannut hänen katsettansa, vaan käytti syntynyttä hiljaisuutta hyväksensä ja sanoi:

— Sen toki minä tietänen, vaikka olenkin kaupunkilainen ja oikein turkulainen. Eivät turkulaiset tavat täällä ollenkaan tepsi, suuresta maailmasta ne ovat opittavat, — sanoi hän itsetyytyväisenä. — Kas tuossa on mies, jota sopii pitää mallinaan! — Hän osoitti Hagenia.

— No, no, älähän pilkkaa, ja minun olisi tultava sitten esimerkiksi Urhon kaltaiseksi hänen täydellisyysteoriansa mukaan, — sanoi Hagen, — sillä olethan sinä terve maalainen.

— Ei, sinun ei sovi tulla minun kaltaisekseni, se ei ole tarpeellista eikä sopivaakaan sinun täydellisyydellesi, — intti Urho. — Minun mielestäni on jokaisen korkeammalla tasolla olevan ihmisen velvollisuus kohottaa seurustelupiirinsä mahdolliset vähemmän kehittyneet ainekset ylös omalle tasollensa eikä suinkaan laskeuduttava heidän kannallensa, sillä muutenhan kulttuuritaso alenisi.

— Nyt veli hiukan sekoittaa käsitteitä, — sanoi Hagen. — Kulttuuritaso ei laske ensinkään sen kautta, että yhä useammat tulevat sivistyksestä osallisiksi. Kulttuuri ja sivistys ovat kaksi eri asiaa. Kulttuuritason alenemiseen on useimmissa tapauksissa syynä sen oma peritty, loppuun kulunut olemus ja sen edustajien suvustaan-huonontuminen. Vaikka se herroja masentaisikin, niin täytyy minun sanoa, että kulttuuria ei parhaimmallakaan tahdolla opita, se peritään.

— Opitaan kyllä, — sanoi Tavela itsetietoisesta ja levitti kätensä loistavalla liikkeellä.

— Niin, mutta siihen voi ainakin pyrkiä ja sitä voi ihailla, — sanoi Urho äänessään alakuloinen sävy. — Mutta mehän jouduimme niiden runojen aiheiden johtamina sangen pitkälle itse runoilijasta. Olisi todella hauska tietää kuka hän on? Silloin voisin saada puheeseeni enemmän hehkua ja innostusta. Sinulla, Albert, näkyy olevan tietoja hänestä.

— Kuinka niin?

— Muuten vaan, mutta sangen hauskaa on häneen joka tapauksessa tutustua, ellen häntä jo tunne. — Sanalla »jo» oli erityinen paino.

— Mutta onkin jo aika lähteä, — sanoi Hagen kelloonsa katsoen.

— Joko »kultakello ketjun kanssa» näyttää niin paljon? — kysyi Tavela leikkiä laskien.

Kun he olivat tulleet Tehtaankadulle, sanoi Koskula:

— Otetaan »huone», sillä pääsee täältä aivan »talolle» asti.

Samassa tuli raitiotievaunu, ja he nousivat siihen.

III

Ylioppilastalon eteisessä oli täydellinen tungos, sillä osakunta, joka tänä iltana vietti vuosijuhlaansa, oli jäsenluvultaan suuri. Paitsi uusia jäseniä, joista naiset esiintyivät mustissa hameissa ja herrat uudenuutukaisissa frakeissa, oli osakunnan vanhempiakin jäseniä saapunut runsaasti, sillä tämä vuosijuhla erosi tavallisista vuosijuhlista siinä, että vietettiin erään maakuntamuiston kaksikymmentäviisivuotisjuhlaa.

Tilavaa, vanhaa juhlasalia ei ollut tuntea entisekseen. Se oli runsaasti koristeltu osakunnan heleillä väreillä ja vihreillä köynnöksillä. Pitkin seiniä poimuilivat miellyttävissä laskoksissa loistavaväriset lippukankaat, ja ruusukkeiden yhtymissä riippuivat raskaat, vihreät katajaköynnökset. Suurmiesten tomuiset rintakuvat jalustoillaan olivat puhdistetut ja ne olivat kukin saaneet päähänsä ansaitsemansa tuoreen laakeriseppeleen, joka ikäänkuin uudestaan loi hengen ja sielun noihin tuttuihin, kivettyneihin kasvoihin.

Näyttämöaukon esiripun eteen oli vedetty tilaisuutta varten maalattu rauhallinen sisämaan maisema, jossa tyveninä lepäävät vedet kuvastivat laskevan auringon kesäöistä hohdetta, johtaen juhlasaliin-astujan silmänräpäykseksi kaikesta kaupungin väri- ja valoloistosta sisämaan rauhallisille järvirantamille, joilla useimpien osakunnan jäsenten suku ja vanhemmat maata viljelivät. Puhujalavan muodosti kasvavien laakerien reunustama osakunnan suuri vaakuna. Sähkölamput loistivat tavallista runsaslukuisempina suoden eloa ja loistoa tälle värikkäälle näylle.

Inspehtori oli ottanut lyhyellä puheella uudet tulokkaat osakunnan yhteyteen, yleinen esittely oli juuri käynnissä, kun Albert Hagen, Urho Koskula ja Jukka Tavela saapuivat juhlaan. Koskula kiiruhti heti vanhojen osakuntalaisten riviin, jonka ohi itseänsä esittelevä nuorten rivi hitaasti kulki. Hänen siinä hetkisen käteltyään nimeänsä mainiten ilmestyi rivistä hänen eteensä nuori, kookas neitonen, jolla oli kauniit, sielukkaat kasvot, musta, runsas tukka ja tummansiniset silmät.

— Ebba Hagen.

— Urho Koskula.

— Serkkuni on minulle joskus teistä kirjoittanut. Hauska tutustua.

— Niinkö, te olette siis maisteri Hagenin serkku Turusta, — sanoi Koskula hämillään, ikäänkuin kummallisen ajatusten salpautumisen vallassa.

— Niin, — sanoi kaunis neitonen. Mutta jälessä tulevien jono työnsi häntä eteenpäin, hän nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja jatkoi matkaansa pitkin edessä olevaa riviä. Koskula seisoi kuin lumottuna, hän heräsi vasta sitten kun eräs hiukan oudon ja vähäpätöisen näköinen nainen sanoi hänelle iloisesti nauraen:

— Martta Hagen.

Koskula luuli kuulleensa väärin, sillä ero edellisestä Hagenista oli siksi tuntuva.

— Urho Koskula. Kuulinko minä oikein: Hagen?

– Aivan oikein, maisteri Hagenin serkku, teistä on meillä kyllä Turussa puhuttu, — sanoi neiti Hagen veitikkamaisesti nauraen, mutta älkää nyt silti tulko kovin itserakkaaksi, vaikka teille sitä jo toinen sanoo.

— Enhän minä, — änkytti Koskula hämillään, ja seuraava neitonen oli jo hänen edessään. Hän oli tullut hajamieliseksi, ja kun neitosten rivi loppui ja nuorukaisia alkoi ilmestyä hänen eteensä, vetääntyi hän varovaisesti pois koko vanhojenrivistä.

Perinpohjaista, hyvin esitettyä tieteellistä juhlaesitelmää oli kuunneltu jo runsaasti tunti, ja kun se vihdoin päättyi, olivat kättentaputukset tavattoman rajut ollen varmasti yhtä paljon kiitollisuuden osoituksia esitelmän pitäjälle siitä, että hän vihdoinkin lopetti, kuin itse esitelmästä.

Kun vainajien muistolle oli puhuttu ja seisten kuunneltu torvisoittokunnan sen jälkeen esittämä »Integer vitae», seurasi kaunokirjallisuuspalkintojen jako.

Levottomana ja hermostuneena oli Urho Koskula odottanut sitä hetkeä, jolloin hänen täytyisi astua suuren salin lattian poikki, sillä vaikka hänellä oli jo monien vuosien kokemus puhujana, hermostui hän aina vuoroansa odottaessaan. Hänellä oli varma tunto siitä, että hän esiintyi jollain tavalla kömpelösti, vaikka hän ei oikein tiennyt missä hänen esiintymisessään se kömpelyys piili. Hänet valtasi aina arkuus ja miltei epätoivo siitä, että hän ei koskaan voisi saavuttaa sitä varmuutta esiintymisessä, joka monelle oli kuin synnynnäistä. Hänestä tuntui, ikäänkuin puku jollain tavalla olisi epäkunnossa taikka että se ainakin ratkaisevalla hetkellä voisi joutua epäkuntoon, ja vaikka hän kuinka koetti terästää hermojansa ja jännittää lihaksiansa, notkahtelivat hänen polvensa hänen tahtomattansa. Sitä sentään tuskin kukaan huomasi, sillä niin rauhallisen juhlallisesti hän asteli lattian poikki.

Nytkin hermostuksestaan huolimatta Urho Koskula astui komeana ja itsetietoisen näköisenä puhujalavalle ikäänkuin hän vähintään olisi ollut itse Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston arbiter elegantiarum. Nuorilla osakunnan jäsenillä ei voinut olla aavistustakaan siitä, että hän oli tulossa »ikuiseksi ylioppilaaksi», sillä hän puhui kuin vanha, viisas tohtori lausuen ankaria sanoja rikoksista runottaria vastaan. Sepustelijoita oli ollut runsaasti, mutta sangen harvan osakuntalaisen luona oli runotar viipynyt.

Salissa oli ollut koko hänen puheensa ajan hiljaista, mutta nyt syntyi liikettä osakuntalaisten keskuudessa. — Eikö tänä vuonna siis jaettaisikaan palkintoja? — ehti jo moni harmistuneena itseksensä kysyä.

Puhuja jatkoi rauhallisesti lasketellen tuomioitaan niin, että kilpailuun osaaottaneiden selkäpiitä mahtoi karmia. Ainoastaan yksi runokokoelma oli osoittautunut ansiokkaaksi, sen kirjoittaja oli todellinen runoilija; arvostelulautakunta oli yksimielisesti päättänyt antaa hänelle kahdensadan markan suuruisen palkinnon.

Maisteri Hagen istui molempien serkkujensa kanssa hiukan syrjässä salin perällä ja seurasi hermostuneena serkkujensa kasvojen ilmeitä. Ebba istui rauhallisena, ehkä tavallista hiukan kalpeampana, mutta Martta eli vilkkaasti mukana, ja hänen kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat joka kerta, kun puhuja teki jonkun sattuvan huomautuksen arvosteltaviinsa teoksiin.

— Palkinnon saaja on nimimerkki »Nerina», — sanoi puhuja, — ja pian saamme nähdä kuka hän on. — Syntyi kuolemanhiljaisuus, kaikki olivat jännittyneinä, hiljaisuutta häiritsi vain se ääni, joka syntyi kirjekuoren avaamisesta. Koskula säpsähti ja luki nimen itseksensä uudestaan. Sitten hän sanoi rauhallisella, kaikuvalla äänellä:

— Nimimerkki »Nerina» on osoittautunut olevan neiti Ebba Hagen.

Voimakkaat kättentaputukset ja hyvähuudot täyttivät salin, ja niihin yhtyi soittokunta fanfaareineen. Kaikkien silmät etsivät tätä suurelle osalle tuntematonta osakuntatoveria. Arvailtiin yleisesti, että hän oli maisteri Hagenin sukua, ja sentähden etsittiin häntä sieltäpäin, missä maisteri Hagen istui. Urho Koskula kulki reippaasti ja voimakkaasti salin poikki kaikkien katseiden häntä seuratessa, mutta noiden katseiden paino aiheutti sen, että hän esiintyi hiukan kömpelösti ja heilutteli käsiään kuin marssiva sotamies. Hän meni suoraan maisteri Hagenin luo.

— Saan kait esittää sinulle serkkuni Ebban ja Martan, — sanoi maisteri
Hagen nousten seisomaan.

— Kiitoksia, me tunnemme jo toisemme, — sanoi Koskula ja onnitteli sydämellisesti Ebba Hagenia. — Minä kun olin melkein varma, että ne runot olivat sinun, — sanoi hän kääntyen maisteri Hagenin puoleen, — mutta olisihan minun oikeastaan pitänyt löytää nainen niistä.

Ebban silmät säteilivät onnesta, mutta Albert tuntui hiukan hermostuneelta. Samassa kuulutti yliairut, että osakuntalaisten tuli istua illallispöytään.

— Pyydän anteeksi, mutta minun täytyy mennä tuonne poikittain olevaan pöytään, jossa istuvat inspehtori, kuraattori ja osakunnan kutsuvieraat, sillä minun mieluisa velvollisuuteni on tänä iltana puhua osakuntalaisten puolesta kuraattorillemme, — sanoi Koskula, — mutta, jos suvaitsette, neiti runoilija, niin mielelläni näkisin teidät vierelläni siellä, sillä olisihan hauskaa tutustua teihin ja lähemmin puhua runoistanne.

— Kiitän kunniasta, mutta en minä uskalla tulla sinne, jossa istuu niin paljon vanhoja, arvokkaita herroja, — sanoi Ebba Hagen nauraen.

— No, mutta tulettehan te kuitenkin, — sanoi Koskula tarjoten käsivartensa hänelle.

He kulkivat salin poikki herättäen huomiota. Koskula huomasi sen ja tunsi salaista mielihyvää.

Myöskin maisteri Hagen tuli samaan pöytään saaden vierustoverikseen erään luisevan voimistelunopettajattaren, joka oli kovin innostunut Jaques-Dalcrozen rytmillisestä metodista.

— Hae sinä nyt itsellesi seuraa, — oli Albert sanonut Martta serkullensa.

— Kyliä minä aina seuraa saan ja sellaista, jota ei siepatakaan pois minun nenäni edestä, niinkuin sinun seurasi kävi, — vastasi Martta harmistuneena ja lähti etsimään Jukka Tavelaa.

Illallinen kesti kauan, puheita pidettiin paljon, ruokaa saatiin vähän, ja siinä välissä oli sali yhtenä puheensorinana, jota torviorkesteri säesti ooppera-alkusoittoineen, kansanlauluineen ynnä muine kappaleineen.

Ebba Hagen ja Urho Koskula olivat aluksi puhuneet hyvin ahkerasti runoudesta yleensä ja olivat olleet monessa asiassa hämmästyttävän yksimielisiä. Mutta yhä enemmän ja enemmän oli Ebba vierustoveriltaan udellut hänen mielipidettään omista runoistaan. Urho lausui kohteliaisuuksia minkä ehti, mutta Ebba ei tyytynytkään tyhjiin lauseparsiin, hän tahtoi kuulla oikeata arvostelua ja totuuksia.

Urho käsitti pian, että hänen tietonsa estetiikassa eivät olleet riittäviä, jos hän perinpohjaisesti alkaisi seuloa kysymyksessä olevia runoja, sillä hän huomasi, että Ebba Hagen oli lukenut paljon ja osasi puolustautua hyvin. Siksi hän koetti yhä edelleenkin puhua ylimalkaisesti ja päällisin puolin, mutta Ebba tahtoi tunkeutua asioiden ytimeen, ja se seikka sai Urhon levottomaksi. Kun Urho sitten sanoi jotain ankaraa eräästä epäselvästä ajatuksesta, innostui Ebba puolustautumaan vallan kiivaasti.

— Maisteri on ymmärtänyt sen täydellisesti väärin. Aivan toisin minä sen olen ajatellut.

Mutta hyvä neiti, te olette lausunut sen niin epäselvästi, ettei sitä toisin voi ymmärtää.

— Siitä huolimatta minä olen sen ajatellut toisin, — kimmahti Ebba.

— Siinä tapauksessa minun täytyy sanoa teille tuo tuttu lause, että hämärästi lausuttu on hämärästi ajateltu.

Sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa, sillä Ebba miltei suuttui ja ryhtyi posket hehkuvina ajatustansa selittämään. Jotta vieressä-istuvat eivät olisi kuulleet heidän innokasta puhettansa, nojasivat he toistensa puoleen päät miltei yhdessä.

Maisteri Hagenilla oli ikävä, hänen laiha vierustoverinsa puhui innokkaasti Dalcrozen metodista, mutta koko hänen keskustelunsa oli rasittavaa, yhtämittaista kyselemistä, — mitä maisteri oli pitänyt Dalcrozen oppilasnäytännöstä Dresdenissä, mitenkä yleisö oli suhtautunut alastomuuteen, ja yleensä kaikkea mikä vain jollain tavalla kosketteli hänen metodiaan. Myöskin hän oli päättänyt omaan voimistelumetodiinsa sovittaa Dalcrozen oppeja, sillä hän tahtoi, että ihmiset saisivat rytmin ruumiiseensa.

Maisteri Hagen kuunteli puolella korvalla ja vastaili hajamielisesti, ei sentähden, että hän ei olisi ollut innostunut itse siitä keskusteluaineesta, vaan siksi, että hän näki serkkunsa Ebban ja Urho Koskulan viihtyvän liian hyvin toistensa seurassa, kuten hän heidän asennoistaan ja vilkkaasta keskustelustaan saattoi päättää. Katseltuansa jonkun aikaa serkkuansa ja Koskulaa koetti hän voittaa alakuloisuutensa ja ryhtyi innokkaammin seurustelemaan vierustoverinsa kanssa.

Ebba Hagenin ja Urho Koskulan väittely olisi voinut saada vaarallisemman ja kohtalokkaamman luonteen, ellei yliairut olisi tullut ilmoittamaan Koskulalle, että nyt oli hänen vuoronsa pitää puhe kuraattorille.

Kuraattori Kalliosaari oli pitkäkasvuinen, hiukan tuiman näköinen, pitkätukkainen mies, jota olisi voinut luulla taiteilijaksi. Yleisesti myönnettiin, että hän oli lahjakas, vaikka hän ei koskaan ollut sitä erityisemmin näyttänyt, mutta hän kuului niihin ihmisiin, jotka osaavat laittaa itsensä hyvään huutoon. Kandidaattitutkintoa ei hän koskaan ollut suorittanut, hän sanoi halveksivansa tutkintoja, koskapa ne olivat muodollisia näytteitä tiedoista, joita kuitenkaan ei omistanut. — Ihminen voi tietää enemmän ilman tutkintoja kuin suoritettuaan ne, — oli hän joskus pikkutunneilla kerskunut, ja kaikki opinnoissa myöhästyneet kannattivat lämpimästi tätä vapauttavaa oppia. Kuitenkin tiedettiin yleisesti, että hän useampaankin kertaan oli ryhtynyt kirjoittamaan laudaatturikirjoitustaan, vaan että siitä ei kuitenkaan koskaan tullut valmista.

Kuraattoriksi oli Kalliosaari tullut yleisen suosionsa ja etevien puhujalahjojensa nojalla. Hän oli hauska ja ystävällinen mies, joka kosiskeli kaikkien suosiota, nuorempienkin. Osakunnan käytännöllisiä asioita hän hoiti mainiosti ja sai osakuntaelämän verrattain vilkkaaksi.

Koskula puhui kauniisti ja lämpimästi kuraattorille ja kehui häntä lukemattomista eduista, kuten hyvä tapa vaati. Yleensä kehuttiin kaikkia osakunnan toimihenkilöitä, paitsi kassanhoitajaa, jolla aina »pikkumaisuutensa» takia oli vihamiehiä. Koskula antoi oikein kourallisittain, niinkuin nuoriso, jolla ei ole tunteen pientärahaa, vaan joka maksaa suurissa seteleissä. Kun hänen puheensa oli loppunut, kaikuivat eläköönhuudot voimakkaina kuraattorin kunniaksi, ja yhtäkkiä nosti joukko vankkoja käsiä kuraattorin tuolin ilmaan, ja Porinmarssin soidessa kannettiin häntä riemukulussa ympäri salia. Nuorten innostus etsii aina juhlimisen esinettä, ja kuraattori Kalliosaari oli siihen tarkoitukseen varsin mainio. Hänen vastauspuheensa oli tunteen Etna ja sanojen Imatra, eläköönhuudoista sen päätyttyä ei tahtonut tulla loppua.

Ebba Hagen oli seurannut Urho Koskulan puhetta mitä suurimmalla mielenkiinnolla ja hän oli kokonaan unhoittanut sen pienen kiistan, joka heidän välillään oli ollut syntymässä. Kuraattorin kantaminen oli vaikuttanut häneen väkevästi, ja hänen puheensa oli virittänyt hänessä jokaisen hermon ennen aavistamattomaan riemuun.

Elämä oli niin ihanaa, oli suloista olla nuori ylioppilas. Ja riemu siitä, että kouluiltojen salaiset unelmat, jotka olivat pyrkineet runopukuun, olivat tulleet palkituiksi, kerrassaan pyörrytti. Hänelle oli kaikki avoinna osakunnassa. Hän oli tehnyt niin intresantin tuttavuuden, sillä maisteri Koskula oli varmaan osakunnan huomattavimpia henkilöitä.

Kun Ebba Hagen illallisten jälkeen Urho Koskulan kanssa alkoi tanssin, niin kiidättivät hänen jalkansa häntä yli liukkaan lattian kevyemmin kuin koskaan ennen, sillä hän oli alkanut ensimäiset ylioppilastanssiaisensa.

Koskula pysytteli koko illan hänen uskollisena seuralaisenaan ja oli pyytänyt saada saattaa hänet kotiakin. Tosin muitakin tanssittajia ilmestyi runsaasti, mutta aina ne ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta toivat hänet Urho Koskulan viereen istumaan.

Albert ei tanssinut kertaakaan hänen kanssaan. Se tuntui hiukan omituiselta, mutta sitten kun hän huomasi, että Albert ei tanssinut yleensä kenenkään kanssa koko iltana, vaan piti seuraa suurelle naisjoukolle, jolla tuntui olevan sangen hauskaa, rauhoittui hän. Toisinaan hän huomasi kuitenkin, että Albert yksin jäätyään katseli salin toiselta puolelta häneen herkeämättä suurilla, avuttomilla silmillään.

Kun kello neljän tienoilla tanssittiin loppuvalssia, pyysi Albert häntä tanssimaan ja kysyi menisivätkö he yhdessä kotia. Mutta kun hän vastasi, että maisteri Koskula oli jo aikaisemmin pyytänyt saattaa häntä, mutta että he kolmenkin olisivat voineet mennä, sanoi Albert pilkallisesti:

— Vai maisteri Koskula!

Ja Urho Koskula saattoi hänet kotiin Kaivopuistoon, jossa professori
Hagenin asunto oli. Heillä oli ollut paljon hauskaa puhuttavaa.

— Te luulette minusta, minun tiedoistani ja maustani liian paljon. Pelkään, että te tulette minun suhteeni pettymään, — sanoi Koskula erotessa.

— Minä luotan teihin, maisteri, — vastasi hän…

IV

Maisteri Hagen olisi mielellänsä lähtenyt yksin vuosijuhlasta kotia, mutta hän ei päässyt millään eroon kahdesta vanhemmasta osakuntaneitosesta, joilla ei ollut saattajaa. Hänen ei auttanut muu kuin lähteä saattamaan heitä, sillä olihan jo myöhäinen hetki.

Vihdoinkin oli hän yksin. Yksin hiljaisessa Kruununhaassa, jonne hän oli neitoset saattanut. Kruununhaka on kaupungin hiljaisimpia osia, jonnekka harvoin yöllinen auto tai pika-ajuri eksyy häiritsemään kaupungin salaperäistä hiljaisuutta.

Kävely Kruununhaassa tuntui hänestä hauskalta ja virkistävältä leppoisassa lumisateessa.

Kaduille laskeutui syksyn ensi lumi. Suuria lumihiutaleita putoili verkalleen ja harvaan ikäänkuin surumarssin tahdissa, mutta jouduttuansa katukivitykselle ne sulivat heti, sillä katu ei ollut vielä pakkasen jäätämä.

Lumet putoilivat niin rauhoittavan verkalleen ja hartautta herättävän juhlallisesti. Kun katu muuttui märäksi lumen sulamisesta, kuvasteli se katulyhtyjen valoja ikäänkuin musta, yöllinen joenpinta tähtiä.

Albert ei tuntenut ruumiillista väsymystä, sillä hänhän ei ollut tanssinut. Aikoinaan oli hän ollut intohimoinen tanssija, mutta nyt se oli hänelle jo voitettu kanta. Juhlassa hän oli istunut toisinaan yksin salissa ja katsellut tanssivia, ja sydäntä oli niin kummasti vihlaissut, siksikö, että ei tehnyt enää mieli tanssia, joka oli selvä vanhuuden merkki, vai siksikö, että ei voinut tanssia. Taikka hän oli puhellut niiden osakuntalaisneitosten kanssa, jotka olivat tulleet samana vuonna osakuntaan kuin hänkin. Hän oli puhunut paljon sukkeluuksia ja kaikenlaista turhaa, ja naiset olivat mielellänsä kuunnelleet häntä ja tuontuostakin palkinneet hänen vaivannäkönsä ja sukkeluutensa tyhjällä naurulla. Oli niin helppoa puhua tyhjää, mutta se rankaisi itsensä — jäi jälelle suuri tyhjyyden tunne…

Suuret lumihiutaleet alkoivat putoilla yhä runsaslukuisempina, ja vastaherännyt aamutuuli kiidätti niitä nopeammin. Ne tarttuivat katukäytäviin eivätkä enää ehtineet sulaa, sillä niiden tulo oli jo siksi runsas, että mustat kadut pian peittyivät valkoiseen lumivaippaan haudaten allensa katulyhtyjen kauniit kuvastelut.

Albertista tuntui suloiselta kävellä ulkona oltuansa niin monta tuntia kuumassa, pölyisessä ilmassa. Monasti ennenkin oli hän tällaisten tilaisuuksien jälkeen kulkenut kadulla odottaen päivän nousua ja kehräten omia mietteitänsä.

Hän tuli Pohjoissatamaan ja katseli pimeää merta, jossa jokunen tuli nousi ja laski aaltojen tahdissa; tulet loistivat satamassa ankkuroiduista puujaaloista. Hän asteli lähemmäksi laituria ja asettui istumaan eräälle penkille harvalehtisten lehmuksien alle, jotka seisoivat niukassa lyhtyjen valossa mustana, äänettömänä rivinä niinkuin suuret ristit linjahaudoilla. Hänen katseensa sattui lumihiutaleisiin, jotka sekunnissa tuhansittain putoilivat veteen ja sulivat silmänräpäyksessä siellä. Mieleen johtui Suonion kaunis ja sisältörikas runo »Lumisateella»:

Lumia lentää
Ristin ja rastin
Leikkiä lyöden ja
Taistellen;
Vaan väsyneinä
Vaipuvat viimein,
Etsien rauhaa,
Povehen maan…
– – – – – –
– – – – – –

ja hän ajatteli, kuinka miljoonat ja taas miljoonat ihmiset kuolevat ilman tarkoitusta elämän suuressa taistelussa.

Hänestä oli ihanaa hengittää raitista, mereltä tulevaa yöilmaa. Lunta satoi yhä runsaammin, ja hän nosti päällysnuttunsa kauluksen antaen lumen vapaasti pudota päällensä. Se oli niin puhdasta, niin pehmeää ja viileää…

Hän istui siinä kauvan kuunnellen aaltojen loisketta ja sisintä hiljaisintaan.

Tänään siis oli tapahtunut se, jota ei voinut välttää. Olihan hän sen jo aikoja aavistanut, hermoillansa tuntenut, sillä hän tiesi, että kerran sen pitäisi tapahtua. Turhaan oli hän koettanut viivyttää heidän tutustumistaan, sillä sitä ei voitu välttää. Mutta ei hän sittenkään ollut kuvitellut, että he heti ensi näkemällä toisiinsa sillä tavalla ihastuisivat. Tahallansa hän oli kertonut Urholle mahdollisimman vähän serkuistansa, sillä hän aavisti, että juuri Ebban tapaista hienostunutta, kaunista tyttöä Urho itsellensä ikävöitsi. Hän unelmoi neidosta, joka kuului sivistyneeseen perheeseen ja erosi tavallisista maalaisylioppilaista, sen oli Urho usein sanonutkin. Urhossa oli sammumaton kulttuurin jano ja hienostuneisuuden kaipuu. Juuri siksi hän seurusteli niin mielellänsä hänenkin kanssaan, sillä saattoihan hänelläkin oppia jotain. Mutta olihan heillä alkuaan ollut yhteisiä lukujakin, vaikka Urho velttoudessaan oli jäänyt jälkeen.

Albert ihaili Urhon alkuperäisyyttä, hänellä oli paljon tervettä, luontaista älyä ja turmeltumaton maku sekä suuri kauneuden kaipuu. Mutta hänen lapsellista haluansa silmänräpäyksessä hienostua ja muuttua kulttuuri-ihmiseksi hän oli toisinaan neuvoen arvostellut.

Häntä oli ajatuksissansa säälittänyt se hetki, jolloin Urho rakastuisi Ebbaan tahi johonkin hänen tapaiseensa perhetyttöön, sillä olihan Urho aivan liiaksi vähän hienostunut tavoissaan ja käytöksessään, jotta olisi voinut herättää myötätuntoa ulkonaisillekin seikoille arvoa antavissa naisissa…

Hän oli ollut varma Ebbasta, hän oli luullut tietävänsä, että Urho ei ollut Ebban miesihannetyyppi, mutta silloin hän oli pettänyt itseänsä, sillä koska saattoi naisista olla varma, ja hänen aavistuksensa puhui toista.

Nyt oli se muuttunut todellisuudeksi. Ebba oli pitkin iltaa osoittanut ilmeistä suosiotaan Urholle. Oliko sen nyt aiheuttanut edullinen arvostelu vai persoonallinen innostus, sitä oli mahdotonta arvata. Joka tapauksessa tunsi Albert hyvin Ebban liikkeet, sillä olivathan he niin paljon olleet toistensa seurassa; ne puhuivat hänen suuresta innostuksestansa, hän ei voinut erehtyä. Polttava tunne täytti hänen sydämensä, eikä yöllinen lumisadekaan suonut viileyttä hänen tunteittensa palolle. Hän oli syvästi onneton ja ystävänsä kautta…

Hän tuijotti edessään olevaa puuriviä. Lehmusten tummat oksat ja runko olivat tulleet toiselta puolen kokonaan valkoisiksi, nuoskea lumi oli tarttunut niihin, ja suojapuolen tummuus näkyi nyt entistä selvemmin. Mustan ja valkean jyrkässä yhtymässä oli jotain juhlallista ja kuolemansurullista.

Häntä harmittikin; ei hän ollut uskonut Ebbaa niin turhamaiseksi ja suosiolle alttiiksi. Tietysti hän nyt kertoo, kuinka hän serkkunsa kirjeistä on saanut paljon niitä kaupunkilaistunnelmia, joita Urho niissä runoissa niin ihaili. Hän siis paljastaisi heidän pienen salaisuutensa, että heillä oli ollut kirjeenvaihto, joka koski muitakin kuin vain aivan jokapäiväisimpiä asioita.

Mutta kun Albert ajatteli tätä asiaa tarkemmin, niin hän huomasi otaksuvansa väärin. Ebba tulisi kyllä visusti vaikenemaan niistä vaikutuksista, joita hän runouteensa oli saanut, sillä olihan hän kunnianhimoinen ja tahtoi luonnollisesti vaikuttaa itsenäiseltä. Mutta ei ollut kaunista ajatella hänestä näinkään, ehkä heillä kuitenkin oli juuri tämä runous ja sen synty yhteinen, pieni salaisuus. Ja mitä oikeutta hänellä oli yleensä ollenkaan epäillä Ebbaa, eihän hän ollut antanut ainakaan vielä siihen mitään aihetta. Hän miltei häpesi kiihtyneitä, halpamaisia ajatuksiansa ja heltyi samassa katumukseen ja nöyryyteen. Ebba oli kuitenkin hänen kaikkensa… Hän ei vain ollut voinut sille mitään, että katkeruus oli niin voimakkaana täyttänyt hänen mielensä.

Lumet putoilivat yhä hänen päällensä. — Omituista tuo lumi, — ajatteli hän, — se kutsuu esille piirteitä ja muotoja, joita ennen ei ole tullut huomanneeksikaan, aivan samoin kuin katkeruus tuo mieleen ajatuksia, joita koskaan ennen ei ole ajatellut.

Hän kääntyi selin merta kohden ja alkoi tarkastella edessään olevaa korkeata kivitaloa. Se oli tuollainen tavallinen, Helsingissä sangen yleinen barokkityylinen, nelikerroksinen vuokrakasarmi. Sen akkunat olivat pilkkopimeät; vain yhdessä kolmannen kerroksen akkunassa näkyi himmeä kajastus.

— Joku sairas siellä ehkä valvoo tuskissaan, — ajatteli hän, — taikka joku uupumaton ahertaja.

Nuoskea lumi oli tarttunut jokaiselle peltipeitteiselle koristelistalle, joita tavallisissa oloissa ei olisi huomannutkaan; akkunapielien korinttilaisten pylväitten akhantuslehtikiehkuroiden jokaiseen poimuun oli pehmeä lumi tunkeutunut ikäänkuin pehmentäen niiden siroja kaareutumia. Akkunoiden päälliset kolmiot olivat lunta täynnä, ja pitkän, kapean parvekkeen kaiteessa koristi jokaista pientä kaidepilaria lumirengas samoinkuin valkoinen, kallisarvoinen turkis koristaa naisten päällysnuttujen hihansuita, ja pylväiden päässä olevat suuret, kiviset maljakot olivat täynnä lunta, joka ikäänkuin kuohui yli äyräittensä kuten hyvä valkoviini laakeista laseista. Parveketta kannattavien naisolentojen päähän oli lumesta muodostunut kevyet, untuvaiset puuteriperuukit, ja niiden tavallisesti mustat ja tyhjät silmäkuopat tuijottivat valkoisina ja mielipuolisina pimeään yöhön.

Todella kutsui lumi esille muotoja, joihin ennen ei ollut kiinnittänyt huomiotaan; se antoi kuolleille kiville eloa ja muotojen vaihtelua, se sai kivet puhuvammiksi…

Ja yhä tiheämpänä laskeutui lumi. Hänestä tuntui, niinkuin näkymättömät palvelijat olisivat hitaasti levitelleet paksuja, valkoisia mattoja kaupungin koliseville kaduille. Lumen tulossa oli jotain surullista ja hillittyä; oli kuin itse äänettömyys olisi satanut alas avaruuksista, haudaten allensa kaupungin syksyisen, huumaavan melun.

Kaikki mikä äsken oli ollut mustaa, epämääräistä ja likaista, muuttui vähitellen siistiksi, puhtaaksi ja valkoiseksi, niinkuin kaupunki olisi valmistautunut vastaanottamaan ylhäistä vierasta. Ja todella tuloansa teki suuri, juhlallinen äänettömyys, joka on kuolemanmajesteetin vaikeneva seuralainen…

Kauvan istui Albert siinä ja tuijotti edessään olevaan, muotoansa muuttavan kivitalon korkeaan, monikuvioiseen seinään ja valkoiseen, untuvaiseen katuun. Vasemmalta alkoi kuulua kulkusten kilinää. Albert havahtui. Katua liukui äänetönnä reki, jossa istui myöhäinen ajaja; kulkuset soivat heleästi ja elämäniloisesti, reki piirsi kaksi syvää, yhdensuuntaista vakoa pehmeään, koskemattomaan lumeen, kulkusten kilinä heikkeni, ja reki kaikkosi erään kulman taa.

Hän alkoi väristä kylmästä ja nousi pudistaen lumet päältänsä sekä alkoi kävellä, keskikaupunkia kohti. Kadut olivat yhä tyhjiä ja hiljaisia. Hänen matkansa olisi oikeastaan ollut pitkin rantatietä Kaivopuistoon, mutta hän kääntyi Aleksanterinkadulle. Siinä yksin painaessaan jalanjälkiä valkoiseen lumeen hän näki eräästä ovesta tulevan naisen, joka ulos tultuansa alkoi napittaa avonaisia kenkiänsä. Albertia sekä säälitti että inhoitti.

Hän kulki edelleen ohi Ylioppilastalon pitkin Heikinkatua ja lähti määrää vailla astelemaan Töölööseen päin. Siellä ja täällä alkoi talonmiehiä ilmestyä kadulle pitkävartisine luutineen ja suurine, leveäteräisine puulapioineen. Syntyi liikettä ja melua, kun lapioilla alettiin raappia lunta katukäytäviltä. Pian ilmestyi miehiä, jotka ryhtyivät puhdistamaan kadussa olevia raitiotienraiteita. Hiljainen kaupunki heräsi unestaan.

Albert kulki edelleen, hänen ohitsensa riensi raitiovaunujen kuljettajia, ja työmiehiä sekä sanomalehtipoikia alkoi yhä useampia ja useampia tulla häntä vastaan.

Jo saapui ensimäinen raitiovaunu työntäen edellänsä suuriäänistä, rautaista lumiauraa, joka löi kummallekin reunalle pienet lumiaallot ja suurilla, vinhasti pyörivillä harjoillansa tuprutti lunta ilmoille niinkuin pahin vihuri. Auran päällä istuva mies oli valkoinen niinkuin mylläri päivän työn jälkeen. Sitä seurasi kokonainen rivi tyhjiä vaunuja, jotka liukuivat rataansa rämisevällä pauhulla. Albertista tuntui ikävältä, että kaupungin hiljainen rauha tuli häirityksi, mutta kun suuri kaupunki herää, niin se haukottelee kuuluvasti kuin sadun jättiläinen…

Yhä vilkkaammaksi kävi elämä kaduilla. Vastaan tuli kokonainen jono hevosten vetämiä eläinten ruumiilla lastattuja kuormia. Nuo veripunaiset lihat loistivat kaameina aamuauringon kirkkaassa valossa, ja lumiset rattaanpyörät kirkuivat korviavihlovasti lumisella kadulla.

Hiljainen, nukkuva kaupunki oli ollut hänen yöllinen ystävänsä. Sen hiljaisuudessa hän oli syntyvälle tuskalleen saanut viihdytystä, sen rauha oli ollut hänen levottomalle mielellensä suloinen lepo, mutta heräävän kaupungin räikeätä melua hän ei nyt voinut kuulla.

Hän sai ajurin, joka reellä ajaen hyvää vauhtia kiidätti hänet Kaivopuistoon. Hevonenkin juoksi mielellänsä, kehoittamatta, ikäänkuin iloiten ensi lumesta.

Kun Albert oli maksanut ajurin ja oli aikeessa avata portin, tuntui hänestä ikäänkuin harmaat, graniittiset portinpylväät, jotka rautaportteineen antoivat toisillensa kättä kuten kaksi järkähtämätöntä ystävää, olisivat soimanneet hänen myöhäistä kotiintuloansa, sillä avain ei tahtonutkaan sopia lukkoon. Samassa hän huomasi, että lukkoon, joka oli auki, oli sisäpuolelle unhoitettu avain, ja että aivan tuoreet naisenkengän jäljet johtivat ovelle. Veri syöksyi hänen kasvoillensa. — Näin myöhään ulkona, — ajatteli hän. Kukaan vieras ei se voinut olla, sillä talohan oli heidän omansa eikä heillä ollut ketään vuokralaisia. — Hän syöksyi eteiseen ja alkoi hengästyneenä koetella serkkujensa päällysnuttuja. Ensimäiseksi hän koetti Ebban nuttua, se oli kuiva ja lämmin, niinkuin vaate, joka kauvan aikaa on ollut huoneessa. Häneltä pääsi helpotuksen huokaus. Martan nuttu oli kostea ja kylmä, siis hän oli vasta tullut kotiin, ja siis Martan oli lukkoon unhoittunut avainkin.

— Jumalan kiitos, ettei se ollut hän, — sanoi hän puoliääneen. Samassa ilmestyi suureen eteishalliin palvelijatar, joka alkoi aamusiivouksensa. Palvelijatar hämmästyi hiukan nähdessänsä maisterin näin varhain liikkeellä.

— Hyvää huomenta, Miina. Minä en tule alas aamiaiselle, — sanoi hän ja alkoi nousta toiseen kerrokseen, jossa huoneensa oli.

V

Muutamia kuukausia on kulunut osakunnan vuosijuhlasta. Eräänä sunnuntaiaamuna Urho Koskula sai tutulla käsialalla kirjoitetun kirjeen, jossa häntä pyydettiin aamiaiselle professori Hagenille. Kirjeen oli Albert kirjoittanut, sillä Urholla ei ollut tässä asunnossaan puhelinta.

Ensi tutustumisen jälkeen oli Koskula usein tavannut sekä Ebba että Martta Hagenin, sillä sisarukset liikkuivat paljon yhdessä ulkosalla. Vanha ystävä Albert oli jonkun aikaa ollut hänelle tuntemattomasta syystä sekä tyly että harvapuheinen ja vältellyt hänen seuraansa, mutta jonkin yhtä käsittämättömän seikan vaikutuksesta hän oli vähitellen muuttunut entisensä kaltaiseksi ja alkanut seurustella hänen kanssansa. Ja tänään Urho sai kutsun aamiaiselle.

He olivat olleet usein yhdessä kahviloissa, teattereissa ja osakunnan kokouksissa. Ja miltei aina oli sattunut niin, että Ebba ja Urho olivat joutuneet kävelemään kahdenkesken ja Martta ja Albert taas kahden. Tämä ryhmittely muodostui ikäänkuin itsestään, ja oli kuin kaikki olisivat sen hyväksyneet ja olleet siihen tyytyväisiä.

Toisinaan Urhosta tuntui kuitenkin, ikäänkuin Albert olisi käynyt hiljaisemmaksi ja surumieliseksi. Ehkä hän oli sairas, arveli hän, mutta paljoa ei hän kuitenkaan ehtinyt kiinnittää huomiotansa tähän seikkaan, sillä hänen mielikuvituksensa ja ajatuksensa täytti Ebba, joka oli hänelle erinomaisen ystävällinen ja näytti viihtyvän hänen seurassansa. Urho oli alkanut uudestaan käydä ahkerasti osakunnan kokouksissa, sillä Ebba oli innostunut osakuntaelämään. Ja huolimatta siitä, että Ebba oli ensi vuoden ylioppilas, hän runoilijatarmaineensa nojalla tuli valituksi moniin niihin komiteoihin ja toimikuntiin, joissa Urhokin oli.

Martta oli mielellänsä aina mukana kaikkialla, minnekkä he vain menivät. Hän oli innostunut kaikkeen, mutta yhä vastenmielisemmäksi hän oli käynyt Urholle. Hänen ulkomuotonsa ei ollut millään tavalla puoleensavetävä, mutta myöntää täytyi, että hän näytti viisaalta ja että hän oli sangen hauska, vaikka toisinaan tuntui liian epätasaiselta ja hermostuneelta. Urhon vastenmielisyys Marttaan oli kasvanut oikeastaan sen johdosta, että hän oli kuullut Jukka Tavelalta koko Martan lapsuudentarinan.

Kun hovioikeudenneuvoksetar Hagenin ensimäinen lapsi, Ebba syntyi, oli äiti ollut siksi heikko, että lääkärit olivat kieltäneet häntä itse imettämästä lastansa. Silloin sanomalehti-ilmoituksen opastamana oli taloon tullut eräs nuori, kaunis nainen, pieni, kuuden viikon vanha lapsi sylissänsä. Mathilda Lund, se oli hänen nimensä, oli otettu pienen Ebban imettäjäksi ja hänen tyttönsä Martta oli annettu vieraille ihmisille hoidettavaksi. Mutta kun äidin hoitoa vaille jäänyt pienokainen kävi huonoksi ja sairaaksi, otti hyväsydäminen hovioikeudenneuvoksetar pienen Martan kotiinsa ja vihdoin omaksi lapseksensa. Parin vuoden kuluttua neiti Lund kuoli, ja Martta sai Hagenin nimenkin.

Tässä kaikessa ei Urhon mielestä ollut vielä mitään pahaa tai vieroittavaa, mutta Jukka oli tietänyt kertoa vielä lisää. Martta ei ollutkaan neiti Lundin ensimäinen ja ainoa lapsi, hänellä oli jo aikaisemminkin ollut tyttö, joka kuoli pienenä. Sen jälkeen oli neiti Lund elänyt epäsäännöllisesti, kunnes Martta syntyi, ja kun hänen tehtävänsä Hagenin perheessä oli loppunut, oli hän taas antautunut huonoon elämäänsä ja vihdoin kuollut pahaan sairauteen.

Urho uskoi perinnöllisyyteen, ja sitä oli tukenut Jukan kertomus Martan lapsuudesta, he näet olivat samasta kaupungista ja koulutovereita. Jo pienenä tyttönä Martta oli aina pyrkinyt palvelijoiden puolelle ja viihtyi paraiten heidän seurassansa, sillä hänen verensä veti häntä sinne. Hän karttoi herrasväen lasten seuraa ja leikki mieluummin pihalla tai kadulla talonmiehen lasten kanssa. Kouluaikana hänen parhain ystävättärensä oli erään pika-ajurin vallaton ja pahantapainen tyttö. Ja hänen poikaseuransa oli niinikään ihmeellistä. Kerrankin hän oli tahtonut, että heille kotitanssiaisiin olisi kutsuttu eräässä rautakaupassa palveleva, roteva nuorukainen, mutta kun sekä isä että äiti eivät olleet siihen suostuneet, niin Martta katsoi kärsineensä huutavan vääryyden ja oli raivostunut niin, että olisi voinut luulla häntä mielipuoleksi, sillä sellaisia sopimattomuuksia hän oli suustaan syytänyt. Tavela oli aivan varma, että Martta ei aina ollut täysin viisas, ja kuitenkin oli hänellä käytännöllistä älyä sangen paljon, varsinkin silloin kun hänen täytyi peitellä omia pieniä rakkauksiansa ja valehdella vanhemmille uskottavasti, eikä hän koulussakaan ollut huonoimpia.

Oli todellakin ihmeellistä, kuinka kasvatus sittenkin lopullisesti merkitsi vähän, jos luontaiset taipumukset ja vaistot olivat hyvin voimakkaat. Ebba ja Martta olivat samasta kodista, ja samanlaisen kasvatuksen olivat he molemmat saaneet, ja kuitenkin, kuinka erilaisiksi he olivatkaan tulleet sekä tavoiltaan että olemukseltaan. Kun Ebba vaikutti sivistyneeltä ja hienostuneelta, oli Martta aina huomiotaherättävä puheissaan, käytöksessään, ajatustavassaan ja toisinaan teoissaankin.

Urho oli pannut merkille, että Martassa oli sukupuolitunne kehittynyt sangen voimakkaaksi, ja omien havaintojensa lisäksi hän sai kuulla Jukalta, että Martta oli esimerkiksi kesäisin kasvatusisänsä maatilalla, jossa Jukkakin aina silloin tällöin oli käynyt, mielellänsä seurustellut karjakkojen ja renkien kanssa. Hän oli usein kutsunut Jukkaa katsomaan työväkeä ja kerrankin ihaillen osoittanut erästä renkiä, josta hän oli lausunut, että ottaisi sen vaikka mieheksensä. Vaikka Jukka Tavela olikin vain köyhän käsityöläisen poika, niin oli hänestä moinen rahvaan ja raa'an voiman ihaileminen vastenmielistä ja huonoa makua todistavaa, sillä hänellä itsellään oli luontainen taipumus yläluokan hienostuneiden tapojen ihailuun ja hän olikin niitä ainakin ulkonaisesti onnistunut paljon itseensä liittämään.

Huolta ja mielipahaa oli Martta taipumuksillansa tuottanut kasvattivanhemmillensa, jotka rakastivat häntä niinkuin omaa lastansa ja koettivat parastansa häntä kasvattaessaan. Vaikeata ja epäkiitollista se kasvatus oli ollut, sillä Martta oli jo pienestä pitäen ollut ruumiiltansa heikko ja hermostunut, ja sentähden oli hänen ärtyisä luontonsa päässyt liiaksi kehittymään.

Kaikkia näitä oli Jukka tiennyt kertoa, ja nämä jutut olivat tehneet Martan Urholle entistä vastenmielisemmäksi. Sitäpaitsi hän jo melkein vihasi Marttaa siksi, että hän aina tuppautui mukaan ja siten läsnäolollaan pilasi monta Ebban ja hänen yhdessäolon hetkeä.

Urho piteli kirjelappua kädessään ja tunsi pientä pettymystä siitä, että se ei ollut Ebban kirjoittama, mutta kuitenkin hän oli kiitollinen siitä, että oli saanut kutsun, sillä hänellä oli harvoin tilaisuutta seurustella hienoissa perheissä ja saisihan hän taas nähdä Ebban…

Hän nousi vuoteestaan ja alkoi pukeutua; hänellä oli aivan uusi vierailupuku, jonka hän oli tilannut heti nostettuansa osakuntalainansa. — Täytyy kulkea hyvin puettuna, se kohottaa luottoa ja on kulttuuri-ihmisen ensimäisiä merkkejä, — oli hän ajatellut pukua tilatessaan.

Pukeutuessa kävi hänen mielensä kuitenkin levottomaksi. Hän tunsi itsensä aina sangen epävarmaksi, kun hän oli kutsuttu professori Hagenille. Siihen vaikutti kyllä suurelta osaltansa Ebban läsnäolo ja mahdollinen arvostelu, mutta yhtä suurena levottomuuden syynä oli itse professorin rouva.

Professori Hagenilla oli varakas ja kaunis koti, ja hänen seurapiirinsä oli hänen asemansa ja arvonsa mukainen. Professorin rouva oli syntyään vapaaherratar von Weimarn ja hän oli sangen ankara muotojen ja tapojen noudattaja. Marttakin, joka oli kuitenkin saanut niinkin hyvän kasvatuksen, tunsi itsensä vaivatuksi tädin ankarien sääntöjen takia, niin oli hän kerran avomielisesti Urholle kertonut.

Tästäkin kutsusta oli Urho kyllä iloinen, mutta hän tunsi ja tunnusti, että käytöksensä oli kuitenkin vaillinaista ja kömpelöä. Varsinkin aterialla istuminen tuotti hänelle aina vissiä pelkoa ja levottomuutta, ettei vaan tekisi mitään suurempia virheitä, sillä professorin rouva seurasi häntä aina salavihkaa. Ja saattoihan pöytään ilmestyä jokin ihmeellinen ruokalaji, jota hän ei koskaan ollut syönyt eikä tiennyt mitenkä sitä syödessä tuli käyttäytyä. Silloin oli hänellä aina tapana koettaa seurustella jonkun pöydässä olijan kanssa hyvin innokkaasti ja koko ajan salaa seurata mitenkä professorin rouva käyttäytyi. Luontainen kätevyytensä auttoi häntä sitten kuitenkin esiintymään niin, että ei mitään suurempia vahinkoja tullut, mutta jännittävää se oli…

Kerran oli hän pahanpäiväisesti pelästynyt eräillä hienoilla päivällisillä professori Hagenilla. Saapuvilla oli paljon huomattavia henkilöitä. Pöytään tuotiin loppujen lopuksi siniset, kristalliset maljakot, joissa veden päällä kellui pyöreä sitruunaviipale. Tarjoilua toimitti useampi henkilö samaan aikaan, jotenka hänen vuoronsa tuli odottamattoman äkkiä. Hän ei tiennyt todellakaan mitä sillä vedellä oli tehtävä, mutta sitten oli hän kauhuksensa nähnyt, kuinka professorin rouva latoi kaikki jalokivisormuksensa pöydälle ja alkoi sitruunanpalasella hangata käsiänsä ja virutella niitä kristallimaljassa. Hän ei ollut uskoa silmiänsä, sillä tuo näky tuntui hänestä oudolta ja epämiellyttävältä, pestä käsiä ruokapöydässä kaikkien nähden, mutta sitten hän oli rohkaissut mielensä ja pessyt suuret kätensä pienessä kristallimaljakossa sellaisella varmuudella, niinkuin olisi tehnyt sitä joka päivä läpi koko elämänsä. Kummallisia hänestä olivat nuo monet temput, joita Jukka rohkeasti sanoi apinankonsteiksi, sillä hän oli ne jo aikoja oppinut. Mutta Urholla ei ollut rohkeutta niitä edes itseksensä arvostella, sillä hän uskoi, että ne olivat ulkonaisia kulttuurin merkkejä, ja hän alistui niihin.

Luotuansa viimeisen arvostelevan silmäyksen pieneen peilipahaseen hän lähti professori Hagenille aamiaiskutsuille onnellisena siitä, että tapaisi siellä Ebban…

VI

Professori Hagen asui omassa, kaksikerroksisessa kivitalossa Kaivopuistossa. Rakennuksella oli erinomainen asema merenrannalla; pieni hyvin hoidettu puutarha ympäröi sitä ja lisäsi sen muutenkin edullista vaikutusta.

Eteisestä tultiin suureen halliin, johonka valo virtasi suuresta, läpi kahden kerroksen ulottuvasta, värillisestä akkunasta. Hallista johtivat leveät, tammiset portaat toiseen kerrokseen, jossa kaikki varsinaiset asuinhuoneet olivat.

Urho oli tullut hiukan liian aikaiseen, ja palvelijatar pyysi häntä odottamaan hetkisen, sillä maisteri oli kohta valmis. Kauniin venetsialaisen marmorikamiinin edessä oli suuri, vaaleankellertävä jääkarhuntalja, jonka päälle oli järjestetty siro tuoliryhmä englantilaisia korituoleja pehmoisine pukinnahkoineen. Urho istui yhteen tuoleista ja koetti ajatuksissansa arvailla kuka ensiksi ilmestyisi.

Kauvaa hän ei ollutkaan siinä odottanut, kun Albert juoksi alas toisesta kerroksesta ja lausui hänet ystävällisesti tervetulleeksi:

— Olipa hauskaa, että sinulle sopi, minä kun olen täällä aivan yksin.

— Yksin? — kysyi Urho hämmästyneenä.

— Niin, isä ja äiti matkustivat tyttöjen kanssa Turkuun, siellä vietetään sedän syntymäpäivää, mutta minä jäin tällä kertaa mieluummin kotiin.

— Vai niin, — sanoi Urho kuivasti.

— Mutta toivottavasti sinä silti jäät tänne aamiaiselle, — kysyi Albert nauraen.

— Kait tässä on jäätävä, kiitos vaan. — Samassa alkoi japanilainen gongongi soida.

He astuivat hallista suureen ruokasaliin, jonka katto oli tummasta tammesta ja jonka seinien yläosia peitti paksu gobeliinitapetti ja alaosa oli kauniisti vuoltua tammea. Huonekalut olivat muhkeat ja arvokkaan näköiset jylhyydessään, sillä ne olivat mustasta ebenholtsista puuleikkauksineen. Ruokakalusto niinikään oli ensiluokkainen, kaunis, tumman vihreä, kullalla kirjaeltu empire-kalusto, johon kuului siromuotoisia, monivärisiä kristallilaseja.

Aamiainen oli erinomainen, ja punaviini, jota tarjottiin tummanvihreistä laseista, oli mainiota, mutta aterioivien mieliala pysyi matalana ja miltei alakuloisena. Albert koetti olla ystävällinen isäntä ja kaasi viiniä tuontuostakin, mutta siitä huolimatta ei Urho tuntenut itseänsä kotiutuneeksi. Pettymyskö siitä, että ei tavannut Ebbaa, vai tottumattomuusko olemaan ystävänsä kanssa kahdenkesken, sillä he eivät enää moneen aikaan olleet toisiansa tavanneet ilman tyttöjen seuraa, teki hänet ujoksi ja epävarmaksi. Keskustelusta ei tahtonut tulla mitään, kaikki oli pingoitettua ja miltei kiusallista. Tuntui kuin heidän ehkä olisi pitänyt kosketella asioita, joista oli paras vaieta, vaikka ei hän siihenkään tuntenut mitään tarvetta, sillä olihan hän täydellisesti tietämätön Albertin tunteista Ebbaa kohtaan. Vihdoin hän kysyä tokaisi ikäänkuin keksien jonkun hyvän ajatuksen:

— Sitä sinä et milloinkaan ole minulle oikein kertonut, mitenkä sinun suuri rakkautesi alkoi.

Albert istui kuin kivettyneenä ja punastui lievästi.

— Minun suuri rakkauteni? Mistä sinä päätät, että minä olen rakastunut?

— Minä tarkoitan sinun rakkauttasi tähän kaupunkiin.

— Ahaa, sitäkö sinä tarkoitat, — sanoi Albert iloisesti vapautuneena epämiellyttävästä tunteestaan, — rakkauttani tähän suorien katujen ja kauniiden puistojen kaupunkiin. Mutta mitäpä kerrottavaa siinä olisi, kyllä sinä sen itsekin tiedät, mitenkä kaupunkiin voi rakastua.

— Mitenkä minä sen maalaisena tietäisin?

— Mutta olethan sinäkin kiintynyt tähän kaupunkiin ja siis tiedät tunteesi synnyn. Minun on paljoa vaikeampi tietää, mitenkä kiintymykseni on alkanut, sillä minähän olen aina ollut kaupungissa. Eiköhän se ole aivan yksinkertaisesti tavallista syntymäseutuunsa kiintymystä.

— Ei, Albert, älä koeta nyt olla epärehellinen, kyllä sinun kiintymyksesi tähän kaupunkiin on tavallisuudesta poikkeavaa kaupungin ihailua ja sen palvomista, sillä sinä olet runoillut kaupungin itsellesi ikäänkuin eläväksi olennoksi, jonka kanssa sinä seurustelet.

— Voi olla, — sanoi Albert vältellen. Mutta, vaikka nyt olikin kysymys hänen lempiaiheestaan, ei hänellä ollut halua ryhtyä mihinkään lähempään selittelyyn, sillä hän huomasi, että Urho oli herättänyt koko kysymyksen enemmän keskusteluaiheen puutteessa kuin harrastuksesta. Sitäpaitsi hänestä tuntui, että Urho oli viime aikoina tullut hänelle yhä vieraammaksi ja vieraammaksi, jotenka hänelle oli mahdotonta enää paljastaa omaa sisintään. Syntyi taas pitkä vaitiolo, ja ystävät huomasivat, että heillä oli kovin vähän enää toisillensa sanomista. Kun aamiainen oli päättynyt, tuntui ikäänkuin helpoittavammalta. He istuutuivat alahalliin tupakoimaan, mutta rattoisaa keskustelua ei tahtonut millään syntyä. Kun he näin jonkun aikaa olivat ikävystyttäneet toisiansa, keksi Urho tekosyyn ja teki lähtöä, eikä Albertkaan tahtonut pidättää häntä.

Pettyneenä ja miltei nolona Urho lähti näiltä aamiaisilta, ja pettynyt oli Albertkin ja katui, että ollenkaan oli kutsunut Urhoa, sillä kovinpa he olivat lyhyessä ajassa vieraantuneet.

Hän oli yksin kotona ja tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen, sillä hän tunsi selvästi, että oli menettänyt ystävänsä. Miksi? Ah, sitä hän ei tahtonut nyt ajatella, se ajatus koski niin haikeasti kuin jo aikoja unhoitettu kuutamomuisto. Hän ei uskaltanut ajatella sitä asiaa, sillä hänestä tuntui, niinkuin hän olisi ystävänsä ohella menettävä paljoa enemmänkin, kalleimpansa. Hän tahtoi ajatella jotain muuta. Urho oli tehnyt hänelle kysymyksen, johonka hän ei ollut tahtonut vastata, mutta tiesikö hän itsekään, mitenkä »suuri rakkautensa» oli alkanut. Hän istui huoneessansa ja katseli merelle, jonka sylissä harmaat Viaporin linnakkeet rauhallisina lepäsivät niinkuin vanhuuttaan harmaantuneet mustat joutsenet.

Elävä, orgaaninen olento kaupunki olikin, niinkuin Urho oli sanonut, mutta mitenkä hän siihen oli kiintynyt, sitä ei hän koskaan ollut täydellisesti itsellensä selittänyt. Se kiintymys oli syntynyt itsestänsä, vähitellen, huomaamatta niinkuin sammalet kasvavat kallioihin.

Hän muisti, kuinka hän pienenä poikana katseli ulos akkunasta ja seurasi kadun syntymistä. Puuhaa siinä oli ollut, kun sitä mittailtiin, kaivettiin ja täytettiin, ja taitavuutta oli kysytty kadunkivittäjältä, ennenkuin katu sai tuon kovan peitteensä, joka hauskasti kaikaa astujan jalkojen alla ja antaa ikäänkuin tarmoa ja pontta sillä kulkijalle. Siinä oli riittänyt hänelle katselemista moneksi päiväksi, ja jo silloin hän kuvitteli pienessä päässään kaikkia niitä mahdollisia tapahtumia, joita sillä kadulla tulevaisuudessa voisi sattua.

Myöhemmin hän oli täydentänyt ajatuksiapa siinä suhteessa ja huomannut, että katu oli ihmisen poluista kummallisin ja vaiherikkain. Tarkastamalla katua ja sillä olevaa liikettä jossain kaupungissa hän oli lyhyessä ajassa saanut mitä rikkaimman kuvan ihmisten elämästä siinä kaupungissa. Vilkasliikkeisellä kadulla näki ihmisten moninaisen, ulkonaisen elämän ikäänkuin tiivistettynä ja yhteen paikkaan koottuna, ja tuon vilisevän, kirjavan kuohunnan takana hän näki elämän sisäisenkin puolen.

Oli ihmisiä, jotka miltei syntyivät kadulla, ainakin oli sellaisia, jotka saivat kasvatuksensa kadulla. Sanalla »katupoika» oli hänestä kuitenkin liiaksi huono kaiku. Eivät kaikki katupojat kuolleet kadulle, sillä moni ihminen, joka nykyään oli yhteiskunnan korkeimmilla asteilla, oli kerran alkanut katupoikana, sillä katu oli myöskin ankara opettaja.

»Katutyttö» taasen oli hänestä rumin nimi, minkä ihminen voi naiselle antaa, ja se merkitsi suurinta onnettomuutta ihmiselämässä. Katutyttö oli ihmiskunnan lihaksitullut tuska ja sen kävelevä häpeä. Ihmisiä syntyi katutytöiksi ja katupojiksi, mutta edellisten kohtalo tuntui hänestä jälkimäisten kohtaloa kovemmalta, sillä katupojasta saattoi tulla kunnian mies, mutta katutyttö saattoi harvemmin pysyä loppuun saakka pystyssä, jos hän vaan oli hiukankin kaunis ja sai pitää liian kauvan katua kotinansa…

Albert oli syntynyt onnellisissa kotioloissa, mutta jo varhain oli hän kuitenkin tullut ajatelleeksi näitä kysymyksiä. Pikkupoikana hän oli leikkinyt merenrantakallioilla niinsanotussa Kaartinpuistossa, ja sikäli kuin hän oli varttunut, oli kaupunkikin kasvanut niillä tienoilla. Ei ollut mikään ihme, jos ihminen rakastui kaupunkiin, jonka kanssa oli kasvanut.

Jokainen aitokaupunkilainen iloitsi syntymäkaupunkinsa kasvamisesta ja varttumisesta, niinkuin maalainen iloitsee jokaisesta uudesta maapalasta, joka on valloitettu viljelykselle, sillä kaupunki oli sen asukkaille ikäänkuin yhteinen koti. Kaupunki syntyi, varttui ja kuoli kuin elävä olento, sen saattoi jokainen huomata. Kaupunki nukkui ja heräsi uuden päivän työhön niinkuin ahkera ihminen, se lämmitti itseänsä tuhansin tulisijoin kuulakkaina pakkasaamuina vetäen yllensä valkoisen sauhun keveitä huntuja ja kesäisin se paistatti tummia kattojansa kuumassa auringossa niinkuin kissa paistattaa turkkiansa pirtinakkunalla. Kaupunki pukeutui mustaan suruun suurina juhlina, ja riemun onnekkaina päivinä se upeili juhlapuvussa. Sureva, pimeä kaupunki oli kuin mustapukuinen nainen, ja juhlivine lippuineen se muistutti kukkaniityllä tanssivaa kirjavapukuista nuorta neitosta. Monivivahteinen oli kaupunki, sillä oli herkät hermot ja tarkat vaistot, ja sen tunnelmat olivat kauneudessaan mittaamattomat. Oli siis luonnollista, että saattoi rakastaa kaunista, varttuvaa kaupunkia niinkuin veljeänsä, jonka kanssa on lapsena nukkunut saman peitteen alla.

Albert innostui yhä enemmän ja enemmän ajattelussaan, ja hänelle tuli rauhallisempi olo, sillä hän tunsi taas, että hänellä oli ainakin yksi ystävä, joka ei voinut hänestä vieraantua, joka oli luotettava kaikissa elämän kohtaloissa…

Mikä salaperäinen runous piilikään kaupungissa, tuossa ihmiskäsien suurimmassa ja merkillisimmässä luomassa. Kenellä oli tarkka korva, hän kuuli paljoa enemmän kuin vain tuon niinsanotun »kaupungin hermostuttavan melun». Hän kuuli sen katujen huumaavassa pauhussa koko ihmiselämän voimakkaan sykinnän, hän näki sen pitkissä, toreiksi avautuvissa kaduissa järjellisen ajatuksen suoran, voitokkaan kulun, sen taivaita tavoittelevissa torneissa hän näki ihmismielen suuren kaipuun autereisiin korkeuksiin, sen keinotekoisten puistojen ja istutusten vihreydessä hän näki ihmisen sammumattoman kauneudenjanon, sen huimaavaa vauhtia eteenpäin kiitävissä autoissa ja raitiovaunuissa hän näki suurien keksintöjen voittokulun ensi viestit ja sen monisäikeisessä johtolankaverkossa hän kuuli ihmisjärjen ja työn yhä kauniimpaan vireeseen sointuvan jättiläissoiton…

Albert tarttui käsin ohimoihinsa, hänen verensä syöksähti päähän rajusti niinkuin virvoitusjuoma äkkiä avatusta pullosta. Ajatusten rikkaus oli tukahduttaa hänet, kun hän ajatteli kaikkea sitä, mitä hän kaupungissa näki ja mitä hän tunsi sen katuvieriä astellessaan. Mutta vähitellen talttuivat hänen mielikuviensa vauhkoontuneet hevoset, ja hän ajatteli jo koko joukon rauhallisemmin.

Kaupungin olemukseen oli kätketty sanoin selittämätön tenho, joka valtaa monet ihmiset ja joka kutsuu kaukaa erämaidenkin takaa ihmisiä luoksensa niinkuin toiveiden luvattu maa.

Hän tiesi, että ken kerran on syntynyt vuorilla, hän ei enää viihdy ahtaissa laaksoissa, ken on tuntenut suuria suruja, häntä eivät huvita pienet ilot, ken kerran on syntynyt ja kasvanut kaupungissa, hän ei viihdy muualla. Hän tyytyy kaupungissa vaikka niukimpaan leipään kuin lähtisi muualle rikkaammille päiville, hän tahtoo elää kaupungissa ja sen kaupunkia muistuttavaan kalmistoon hän toivoo kerran pääsevänsä lepäämään…

Rauhattomuus ja yksinäisyyden tunne olivat kadonneet Albertin mielestä, hänellä oli taas selvä tunto ystävänsä läsnäolosta, ja hän lähti ulos sen rauhoittavaan seuraan…

VII

Äkäisesti sätkivä auto seisoi kadulla Urho Koskulan asunnon edessä. Se oli professori Hagenin auto, jossa Ebba ja Martta istuivat odotellen Albertia, joka oli tullut hakemaan Urhoa ajelulle.

Ilma oli kirkas ja harvinaisen kaunis, vaikka olikin jo myöhä syksy. Kaupunki näytti sangen somalta sunnuntaiasussaan, väkeä oli paljon liikkeellä varsinkin Esplanaadinkadulla ja Kaivopuistoon vievällä rantatiellä. Auto kiiti nopeasti läpi kaupungin, ja pian he olivat Eläintarhassa.

— Kyllä tämä rakas Helsinki sentään on pieni, — sanoi Albert. — Tuskin on päässyt menemisen alkuun, niin silloin meri taikka metsä jo on vastassa.

— Ajetaan hiukan maalle, — ehdoitti Ebba, ja niin he lähtivät ajamaan Oulunkylään päin. Matka kului hauskasti ja hyvin, sillä syksy oli ollut kuiva ja tiet olivat erinomaisessa kunnossa. Puut olivat miltei lehdettömiä, ja maa oli ruskea, jotenka ohikiitävä luonto näytti ikävältä ja alakuloiselta, vaikka aurinko teki parastansa antaaksensa tummille havumetsille ja mustille pelloille väriä.

— Kyllä kaupunki sentään oli paljoa kauniimpi, — sanoi Urho. — Vahinko, että varhain tullut ensi lumi niin äkkiä suli pois. Jos olisi edes hiukan lunta, niin luonto näyttäisi koko joukon kauniimmalta.

Auto kiiti eteenpäin, ja he tulivat yhä kauvemmaksi maaseudulle. Tuuli alkoi puhaltaa kylmästi, ja Martta ehdoitti, että palattaisiin kaupunkiin ja syötäisiin päivällistä jossain ulkona, esimerkiksi Alppilassa. Hetkisen mielipiteiden vaihdon jälkeen suostuivat kaikki siihen. Ebba tosin aluksi vastusteli, mutta kun Martta huomautti, että he nyt, kun sekä setä että täti vielä olivat Turussa, voisivat antaa kaikille palvelijoille vapautta siksi päiväksi, suostui hänkin.

— Nyt me pidämme oikein hauskaa, — sanoi Urho, kun oli tultu Alppilan eteiseen. Natisevia puuportaita myöten kiivettiin toiseen kerrokseen, jossa niinsanottu japanilainen huone sijaitsi. Se oli pienehkö, matala huone, jonka seiniä peittivät japanilaismalliset, paksuilla öljyväreillä maalatut kangastapeetit, jotka olivat pingoitetut bamburuokokehyksiin. Kattoa peittivät limittäin, toinen toisensa viereen ladotut eriväriset olkiset auringonviuhkat, ja katossa riippui viisi puukehyksistä, kahdeksansärmäistä lasilyhtyä, joissa oli primitiivisiä japanilaisia lasimaalauksia. Huonekalut olivat siroja korituoleja, tosin hiukan epämukavia, mutta iloisilla malleilla kirjaellut eriväriset patjat lisäsivät kuitenkin niiden viehätystä.

— Tämähän on kerrassaan tarunomaista, — sanoi Ebba kulkien ympäri huonetta ja tarkastellen sen omituisuuksia.

— Mutta sangen likaista, — huomautti Martta. — Katsoppas noitakin tahroja seinässä, ne ovat varmasti samppanjan jälkiä.

— Mistä sinä sen tiedät? — kysyi Albert.

— Ajattelin vain, että ne voisivat olla jokin muisto jostakin tällä pidetystä ihanasta juhlasta, ja olenhan minäkin kerran täällä ollut eräässä sellaisessa.

— Mitä juhlia ne sellaiset ovat? — kysyi Urho teeskennellen tietämättömyyttä.

— Enhän minä niistä mitään tarkemmin tiedä, mutta kuuluu täällä toisinaan olleen seinät koristettuina ruusuilla ja liljoilla ikäänkuin hääjuhlaa varten, ja sellaisissa juhlissa heitetään toisinaan samppanjalasit seinäänkin, vai miten luulette, herra Koskula?

— Mitäpä minä sellaisista tietäisin, mutta voihan se olla mahdollista.

— Sinä Martta tiedät niin paljon tuollaisista ja olet tietävinäsi vielä enemmän, — sanoi Ebba nuhtelevasti.

— Mutta nyt meidän on tilattava päivällinen, — sanoi Urho ja soitti tarjoilijaa. Huoneeseen astui frakkipukuinen, huolellisesti ajeltu ruotsinmaalainen tarjoilija, joka puhui yksinomaan ruotsia.

— Minä en puhu ruotsia, — sanoi Urho, — tilaa sinä, Albert. — Mutta Martta oli ehtinyt jo siepata ruokalistan ja luki sieltä ääneen ruokien nimiä, ja pian oli päivällinen suunniteltu.

— Mutta kyllä meidän nyt aluksi pitäisi heti saada lasi madeiraa, — ehdoitti Martta, minun tuli niin kylmä autossa.

Madeira tuotiin pienessä karafiinissa, ja Ebba ryhtyi kaatamaan laseihin. — Tämähän on oikein kodikasta, — sanoi hän, — vaikka ei tästä nyt isä taikka äiti oikein pitäisi, enkä luule, että setä ja tätikään olisivat tyytyväisiä meidän täälläoloomme, jos he sen tietäisivät.

— Ole huoletta, hehän ovat Turussa, — sanoi Martta, — ja muuten en minä ollenkaan ymmärrä miksi sinä aina leikit huonoa omaatuntoa, minä vain kysyn.

— Koettakaa nyt edes kerran olla kiistelemättä, — torui Albert ja nousi vetämään uutimet akkunoiden eteen. — Minä en voi sietää tällaista epämääräistä hämärää, se käy minun hermoilleni; vasta sitten kun sähkölamput palavat, saan minä ikäänkuin vieterin sydämeeni.

— Niin, onhan se täten paljon kodikkaampaa, eikä Suomen syksyinen päivä voi nähdä, mitenkä sen kultainen »toivo» viettää sunnuntaipäiviänsä ja tuhlaa sekä aikaa että varoja, — sanoi Ebba huoahtaen.

Urhosta tuntui epämiellyttävältä, tuntui kuin jokainen sana olisi tunkeutunut hänen sydämeensä niinkuin kuuma neula, ikäänkuin ne olisivat tähdätyt juuri häneen, ja kuitenkin hän tiesi varmasti, että Ebba puhui aivan viattomasti tarkoittaen enemmän itseänsä kuin muita.

— Kuulkaapa, minulla on ehdoitus! Kutsutaan tänne muitakin, niin saadaan oikein hauskaa, — sanoi Martta.

— Keitä?

— No vaikka Jukka Tavela.

— Minä en voi sietää sitä lörpöttelevää narria, — sanoi Ebba, — mutta keitä daameja sitten?

— Tietysti Aino Tuominen, sillä Jukka ja hän kuuluvat yhteen.

— Mene sinä Albert soittamaan kotiin, että palvelijat saavat tämän iltapäivän lomaa, — pyysi Ebba, ja Martta lähti soittamaan Jukka Tavelalle. Ebba ja Urho jäivät kahden. Syntyi äänettömyys. Hetken kuluttua Urho tarttui madeiralasiinsa ja kohotti sen lausuen:

— Neiti Hagen, sallikaa minun kohottaa tämä malja teidän terveydeksenne!

— Kiitän ystävällisyydestänne, mutta tiedättehän te, että minä en yleensä pidä näitä aineita terveellisinä kenellekään, — nauroi Ebba ystävällisesti.

— Eivät ne nyt ole niin vaarallisiakaan, jos vaan on vahva ja luottaa itseensä.

— Niin, te lienette vahva, ainakin minuun teette sen vaikutuksen.

— Riippuu siitä, mitä vahvuutta te tarkoitatte.

— Kaikkea.

— Niin, ruumiillisestihan minä kylläkin olen vahva, sillä olenhan minä monta palkintoa nyppinyt suurissa urheilukilpailuissa, mutta mitä hyötyä on siitä voimasta, jos sielu on sairas…

— Nyt te varmasti liioittelette. On mahdotonta, että teidän kaltaisenne mies olisi sielullisesti sairas; se on vain tuota tavallista sentimentaalista nuorten herrain puhetta, kun he tahtovat vaikuttaa naisille intresanteilta.

— Ah, te ette tunne minua ja minun sairauttani, — sanoi Urho ja tyhjensi lasinsa, — mutta tuolla ennakkoarvostelullanne te estätte minua jatkamasta tästä aineesta.

— Olkaa huoletta, jatkakaa vaan, mutta onhan luonnollista, että me emme tunne vielä toisiamme. Tahtoisin mielelläni tutustua teihin, sillä jokainen ihminen on varmasti tuntemisen arvoinen maailma.