HÄVIÄVÄÄ HELSINKIÄ
Novelleja
Kirj.
TOIVO TARVAS
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1917.
SISÄLLYS:
Suomenlahden helmi (Prologi).
Murtokadulla.
»Enkeltensävel».
Hautoja kohti.
Höyrylaivan palo.
Antti Peltari.
Kahviputka.
Vanha sauna.
Ottilia Silfverbäck.
Piilipuu (Epilogi).
SUOMENLAHDEN HELMI
(Prologi)
Hän seisoo eräässä Helsingin edustalla olevassa merensaaressa korkean hotellirakennuksen ylimmällä parvekkeella. Keskipäivän aurinko loistaa täydellä terällään tänä heinäkuun kuumana päivänä. Häikäisevät auringon säteet kiloilevat kultana merellä, jota kevyt kesätuuli nostattaa pienille laineille, ja valaisevat voimallaan koko laajan näköalan.
Jos katsoo merelle päin, kukkii siellä saari saaren vieressä. Viaporin saariryhmästä suurin lukuisine rakennuksineen lepää rauhallisena ympärillä olevine pienempine saarineen niinkuin sotkaemo poikasineen jossain sisäjärven aurinkoisessa poukamassa, missä kytän luoti ei häiritse auringossa lekottelevien vesilintujen suloisen raukeata oloa. Mutta jos kiinnittää huomiotaan yksityiskohtiin, huomaa pian, että koko merenselkä poukamineen on täynnä liikettä ja elämää.
Lukemattomat höyrypurret halkovat aaltoja tupruttaen ilmoille sankkoja savupilviä, ja pienet purjealukset leppoisan tuulen kiidättäminä paistattavat valkoisia purjeitaan kesäauringossa. Mutta näköpiirin rajalla lepää raudanraskaina muutamia harmaita möhkäleitä tuijottaen joka suuntaan tykkiensä mustilla kaukoputkilla. Kaiken yllä heloittaa aurinko, ja meren ja taivaan välillä liitelee valkosiipisiä kalalokkeja vuoroin nousten ja laskien sekä päästäen ilmoille milloin nälän, milloin riemun synnyttämiä huudahduksia.
Hän katselee kauan tätä aavan merenselän ja sen lukemattomien poukamien elämää ja auringon säteiden leikkiä aalloilla. Hän katsoo ja katsoo…
Moni haikea ajatus ja muisto läikkyy hänen mielessänsä niinkuin meri, jonka kuvaa hän sieluunsa painaa. Mutta voimakkain kaikista ajatuksista on kaipaus vapauteen, ulos näköpiirin rannan taa, jossa aurinko aina paistaa… Hän on katsellut silmänsä uuvuksiin, niin että ohimoita pakottaa tässä häikäisevässä auringon paisteessa, ja lepuuttaaksensa silmiään hän suuntaa katseensa mannermaata kohti.
Hänen eteensä avautuu hurmaava näköala. Ikäänkuin Suomenlahden merenrannalle heittämä kaunis helmi hohtaa hänen edessään suuri kaupunki. Sen täydessä vihreydessä olevat lukemattomat puistot lepäävät rauhallisina, silmää viihdyttävinä täplinä tässä tuhansien rakennusten suuressa sikermässä.
Aurinko valaisee rakennusten päätyjä, ja tummat, kiiltävät katot sekä tuhannet akkunaruudut heijastelevat auringon kirkasta valoa. Hän saattaa selvästi nähdä, kuinka leveät, suorat kadut johtavat rantalaitureilta kaupungin sydämeen niinkuin suuret, vastakaivetut ojat hyvin viljellyillä vainioilla.
Ilma on niin seesteinen ja kirkas, että hän saattaa selvästi huomata vilkasta liikettäkin kaduilla. Eteenpäin rientävät ihmiset näyttävät täältä etäisestä korkeudesta muurahaispesän toimellisilta työntekijöiltä. Autot ja muut liikkuvat ajoneuvot muistuttavat suuria koppakuoriaisia tässä elämää ja liikettä täynnä olevassa järjellisten hyönteisten suuressa yhteiskunnassa…
Siellä täällä yli kattojen ja puistojen latvain kohoaa korkea torni, joka ikäänkuin nousseena elämän yläpuolelle nostaa runkoaan kohti jumaluutta upottaen kärkensä taivaan mittaamattomaan sineen, jonne ihmisen sielukin aina kaipaa…
Kaiken tämän, mitä hän näkee, yhdistää ehjäksi kokonaisuudeksi kaupungin ympärille kultavanteeksi kietoutunut aurinkoinen meri, ikäänkuin se olisi kihlannut toivikikseen tämän Suomenlahden merestä nousseen tyttären. Ja kaiken tuon kauneuden ja monivärisen helmihohteen yllä lepää tuhansien savutorvien ja lukemattomien katujen vähitellen nostattama siintävä huntu, joka lepää miltei liikkumattomana kaupungin yllä niinkuin vihille käyvän morsiamen huntu hänen kulmillansa…
Rannaton riemu valtaa hänet. Aikaisemmin herännyt kaipaus tuonne ulapalle näkörannan taa on kadonnut, ja hän tuntee sanomatonta onnea ja kiitollisuutta siitä, että tuo hurmaava kaupunki tuolla on hänen… Jo hänen syntymästään saakka sen sielu on sointunut samaan vireeseen hänen olemuksensa kanssa, sillä onhan hän osa tuosta kaupungista, jos kohtakin vain mitättömin murto-osa. Mutta siihen hän kuitenkin kuuluu — – –
Merenhiomat rantakalliot siellä ovat hänen lapsuutensa uimarantoja, ja kaikki leikkitantereet ovat siellä. Hänen nuoruusvuosiensa kuutamounelmat kuuluvat sen puistoihin ja tanssisaleihin, ja hänen elämäntaistelunsa, surunsa ja ilonsa ovat tapahtuneet sen autereisen vaipan alla, joka nytkin värjyy kaupungin yllä… Siellä hän on syntynyt ja elänyt ja siellä hän toivoo löytävänsä viimeisen leposijansakin…
Hän istahtaa korkean parvekkeen leveälle kaidepuulle ja sulkee silmänsä katsellaksensa sisäisessä näkemyksessään edessään olevaa kaunista kaupunkia. Hän tietää, kuinka siellä muutamien katujen varsilla matalat puutalot laajoine, huonosti hoideltuine puistoineen uinuvat keskellä kaupungin melua ajastaikojen romanttista untaan, ja hän tietää myöskin mielipahakseen, että ne ovat häviävään Helsinkiin kuuluvina tuomitut pikaiseen kuolemaan.
Hän näkee kellertävistä lasiruuduista sisälle vanhoihin huoneisiin, joissa ikäloppuihmiset hiljaa liikkuvat vanhanaikuisten huonekalujensa keskellä…
Hänen sisäinen katseensa osuu esikaupunkien mutkikkaitten kujanteiden varsilla oleviin työläiskoteihin, ja sieltä se siirtyy aivan kaupungin reunamille, jossa metsä äänetönnä kuolee ja paljastaa korkeita kallioita, jotka louhitaan pois jättääkseen tilaa uusille kaduille.
Verkalleen joluu hänen katseensa keskikaupungin vilkasliikkeisimmille seuduille, joilla toisia taloja puretaan, toisia rakennetaan, ja kaikkien näiden ulkonaisten puuhien yhteydessä hän näkee kaupungin asukkaat eri tasoilta ja mitä erilaisimmissa tilanteissa…
Äkkiä hän heräsi ajatuksistaan, sillä korkean parvekkeen portaita kiipesi meluava muukalaisjoukko, joka äänekkäästi ilmaisi ihastustaan nähdessään edessään olevan näköalan.
— Ihanaa, suurenmoista…
— Mikä kaunis kaupunki! — huomautti toinen.
— Ja merikin on kuin Rivieralla…
— Mikä onnellinen maa, jolla on näin kaunis pääkaupunki! — sanoi joku.
Hän ei tahtonut enempää kuunnella muukalaisten äänekkäitä ihastuksen ilmauksia, sillä hän ei kaivannut mitään vierasmaalaisia todistuksia siitä, että hänen edessään oleva kaupunki oli kaunis. Ylpeänä sydämessään siitä, että maan pääkaupunki oli ihana niinkuin Suomenlahden merenrannalle heittämä helmi, hän laskeutui alas parvekkeelta, sillä hänelle oli tullut vastustamaton halu todellisuudessa päästä unelmiensa kaupunkiin, sen erilaisten ihmisten pariin.
Mutta palatessaan kaupunkiin hän mietti kauan epätietoisena, oliko tämä maa sittenkään niin onnellinen…
MURTOKADULLA
Keskikaupunki, jossa vilkasliikkeiset pääkadut kulkivat pitkinä, yhdensuuntaisina viivoina seuraten uskollisesti toisiaan niinkuin rautatiekiskot, oli suuren liikkeen takia käynyt ahtaaksi ja epämukavaksi. Näitä pääkatuja katkovia poikkikatuja tuntui olevan liian harvassa, niitä oli saatava uusia, keinoilla millä hyvänsä.
Kaupungin yleisten töiden hallitus olikin päättänyt puhkaista läpi korkeitten kivimuurien uuden kulkureitin, maksoi mitä maksoi, ja paljon siihen puuhaan kuluikin sekä päänvaivaa että rahoja…
Vanha, noin seitsemänkymmenen korvilla oleva rappari Kristian Hartzell oli viisikolmattavuotiaan poikansa Vilhon kanssa purkamassa erästä nelikerroksista kivitaloa paikalla, johon »Murtokatua» rakennettiin.
Tämä tukeva kivitalo, jota hän nuoruusvuosinaan oli ollut rakentamassa ja joka kallioperustuksensa ja paksujen seiniensä nojalla hänen mielestään olisi voinut seistä siinä vaikka tuomiopäivään asti, oli nyt mitä kurjimmassa tilassa. Ruskea peltikatto oli revitty irti, ja käpristyneet, risareunaiset peltilevyt olivat sikin sokin pihalla niinkuin päremyllyn kupeella hylätyt susipäreet.
Ullakko ja ylin kerros olivat jo puretut. Muurien epätasaiset reunat muistuttivat jättiläissahanterää, josta muutamia hampaita on katkennut. Surkeilta ja avuttomilta näyttivät paljastuneet huoneiden seinät, sillä rakennusta ei oltu purettu kokonaan, se oli ikäänkuin leikattu poikki. Huoneistojen sisustat tulivat näkyviin niinkuin muurahaispesän kammiot, jotka ilkivaltainen, sydämetön ihmiskäsi on väkivaltaisesti saattanut päivänvaloon.
Repeytyneet, likaiset seinäpaperit lepattivat epätoivoisesti tuulessa. Taulujen ja huonekalujen jäljet antoivat katselijalle täyden kuvan asunnoissa valinneista huonekaluasetteluista.
Hartzellin sydäntä vihlaisi, kun hän katseli tätä hävityksen kauhistusta. Hän istui poikansa kanssa pihalla, erään lautakasan päällä suurustamassa. He söivät ääneti niukkaa aamiaistaan, jona oli pääasiallisesti kuiva leipä ja makkara. Palanpaineeksi he ryyppäsivät samasta himmentyneestä läkkikannusta heikkoa, hapanta kaljaa.
Hartzellista tuntui, niinkuin tuo hajoamaisillaan oleva kivimuuri lasittomine akkunoineen olisi muistuttanut hirvittävän suurta pääkalloa, jonka silmäreijistä aivot olivat valuneet ulos. Hänestä tuntui, niinkuin sen epäsäännölliset hampaat olisivat irvistelleet kuoleman ja häviön kaameata virnistystä…
Hänen oli oudon paha olla tuota säälimätöntä hävitystä katsellessaan.
— Mitä varten kaikki tämä? — ajatteli hän itseksensä ja huokasi syvään lopettaen syöntinsä. Samassa hänen katseensa kirkastui, sillä rakennusta ympäröivän lankkuaidan portille ilmestyi hänen nuorin lapsensa, Santra, joka oli tullut tuomaan Vilholle ja hänelle kahvia.
Santra oli yhdeksäntoistavuotias, punaposkinen tyttö, joka oli kauniisti puettu. Hän oli erään pankin palveluksessa, mutta vietti nyt kahden viikon kesälomaansa hoitamalla isänsä ja veljensä hunningolle joutunutta taloutta. Iloisesti nauraen hän tuli pihalle ja hyppeli ketterästi yli kalkin peittämien tiilikasojen ja heilutteli kädessään villasukkaan pistettyä posliinitulpallista limonaadipulloa.
— Tulitpa sinä tänäänkin, Santra. Enkös minä sinua kieltänyt, likaat vain vaatteesi täällä, ja onhan sinulla parempaakin tehtävää, — sanoi Hartzell lempeästi nuhdellen ja alkoi mielihyvällä hörppiä kuumaa kahvia pullosta, johon kerma tai oikeammin maito oli valmiiksi sekoitettu. Hän joi puolet pullon sisällyksestä ja tarjosi sitten sen Vilholle, joka paperossistaan pitkiä sauhuja vedellen nautinnolla joi loput siskon tuomasta kahvista.
Mieliala oli mitä parhain. Hartzellkin elpyi huolimatta päivänpaisteesta ja väsymyksestään ja suostui polttamaan Vilhon tarjoaman paperossinkin, vaikka hän aina periaatteen vuoksi soimasikin ankarasti poikaansa tämän suuresta rahan haaskauksesta. Vihdoin Hartzell oikaisi itsensä pitkäkseen korkean muurin pimennossa olevalle lastukasalle.
Nuoret väistyivät syrjemmälle puhelemaan mukavia ja nauraa kikattamaan.
Hartzellia ei nukuttanut, hän vain muuten tunsi itsensä niin lopen väsyneeksi. Hänen ajatuksensa tuppasivat väkisinkin siihen yhteen ja samaan. — Miksikä näin hyvin rakennettu ja kestävä talo purettiin? Mokoman kadunko takia, niinkuin rakentamattomia maita ei olisi löytynyt kaduiksi. Siinä missä rakennus seisoi piti sen saada olla. Ei nykyaikana näin kunnollisia ja tukevia taloja pykättykään… Harakanpesiä ne nykyiset rakennukset olivat kaikki järjestänsä verrattuina oikeihin vanhan, hyvän ajan kivimuureihin. Ja nyt niitä revittiin vallan turhanpäiten. — Hän ihan kiihtyi sitä haaskausta ajatellessaan.
Nuorena poikana hän noin viisikymmentä vuotta sitten oli ollut rapparinopissa sen oikean miesten miehen, rappari Raskin johdolla. Siihen aikaan sitä osattiin tehdä työtä, ja rahoja tuli kanssa, niin että hurisi, mutta kyllä siinä urakassa heiluttiinkin ja hikoiltiin…
Rask oli ottanut koko rakennuksen urakalla sisältä rapattavaksi. Siinä lokakuussa se taksvärkki alkoi. Vastamuuratut, paksut tiiliseinät eivät vielä olleet täysin kuivuneet, kun yläkerran akkunareiät lyötiin laudoilla umpeen ja keskelle lautaluukkua pistettiin pieni, jostain vanhasta rakennuksesta otettu lasiruutu. Eihän siinä paljon valoa tarvittukaan, sillä olihan jo syksy, ja pahasti käryävän, lasittoman öljylampun kanssa siinä pääasiallisesti häärättiin.
Hän muisti vielä nyt niinkuin eilisen päivän, kun hän Raskin kanssa oli saanut erääseen suureen saliin rakennetut lankkutelineet valmiiksi. »Pruukijamakka» oli kantanut tiinut pruukia täyteen. Se sitten oli »jyry» muija se »Laulaja-Miina». Se kiipesi vakavasti kuin lastattu aasi »lankonkia» pitkin täysinäinen »pruukikontti» olkapäällään ja laulaa heläytti siinä samassa hauskan viisun niinkuin herran Siionissa…
Ja sitten se työ alkoi. Rask oli juuri saanut paikallensa passattua ne vaikeat »sampluunalistat» katon koristelistaa varten. Hän hääräsi ja heilui kuin hullu myllyssä, haukkui koko ajan, mutta valmista siinä tuli.
Sitten he rupesivat yhdessä oikein olan takaa mätkimään pruukia suurilla metallilastoilla katon ja seinän kulmaukseen, ja kun hän ei oikein jaksanut mäiskäyttää pruukia niin kovasti, että se heti olisi tarttunut kiinni päreiden muodostamaan katto- ja seinäsäleistöön, kirosi Rask, niin että »tellinkit» vapisivat. Hyvä Jumala, kyllä se oli menoa, mutta sellainen pitää oikean rapparin ollakin…
Rask lykkäsi »sampluunaa», niin että listat taipuilivat, ja hän taas keräsi lastalla »tellinkeille» valunutta pruukia minkä kerkesi. Sitten alkoi taas uusi rappaaminen samaan listaan, ja hyvää jälkeä siitä tulikin. Listan pullea »makkara» oli ehjä ja täyteläinen kuin parhain »metvursti». Kun Rask sitten viimeiseksi itse rappasi listan kipsinsekaisella pruukilla ja varovaisesti veti »sampluunalla» pitkin tehtyä rataa, niin kaunis, monipoimuinen lista loisti sileänä ja valkoisena kuin vastasatanut lumi.
Sitten huilattiin hetkinen ja juotiin »Laulaja-Miinan» kanssa pari »purkkia» olutta. Se sitten oli poikaa, kun »tellinkien» alla oleva peltikamiina läpi huoneen johdettuine savutorvineen hohti kuumuutta niinkuin seitsemän leivän uuni, ja rautakourissa roikkuvat petroolilamput antoivat katkuista savua, min että kurkkua kirveli ja sieraimet oli noesta mustana kuin riihimiehillä.
Nyt alkoi se kaikkein tärkein ja vaikein työ. Rask käski hänen ottaa esille »värkkilootasta» ne kaikkein pienimmät ja hienoimmat lastat ja »putspulikat». Niitä sitten oli monensorttisia, oli suoria ja vääriä, kuperia ja koveroita, suurempia ja pienempiä, ja kaikki ne piti latoa hyvään järjestykseen nelikulmaiseen plootulaatikkoon, jossa oli hiukan kipsinsekaista pruukia.
Rask hieroi ja putsasi, leikkasi ja rappasi käyttäen taitavasti milloin mitäkin pulikkaa ja lastaa. Siinä sitten kysyttiin sorminäppäryyttä, tarkkaa silmää ja kättä. Hän seisoi vieressä pidellen laatikkoa ja ihmetellen sitä taitavuutta, jolla mestari valmisteli listan nurkkaa. Aikaa siihen meni, mutta valmiiksi se vaan tuli ja niin hyvää jälkeä siitä lähti, että olisi voinut luulla nurkankin olevan tehdyn »sampluunalla», jos se vaan olisi ollut mahdollista. Mutta mistä sitä sellainen »sampluuna» saataisiin, jolla listojen kulmiakin tehdään…
Kun tämä tärkeä ja vaikea työ oli suoritettu, alkoi taas »krouvimpi» työ. Lujasti töitä siihen aikaan tehtiinkin, ja Raskin viikkopalkka saattoi parhaimpina aikoina nousta alulle kolmattakinsataa markkaa…
Tässä Hartzellin ajatukset hetkeksi keskeytyivät, sillä iastukasa, jolla hän oli rentonaan, tuntui hänen vanhalle, jomottavalle ruumiilleen epämukavalta. Hän pöyhi ja järjesteli lastuja ja muutti asentoa.
— Jopa se vanhuus tuppaa jäseniä vaivaamaan, — ajatteli hän siinä lojuessaan.
— Vaikka olisiko tuo nyt mikään ihme, jos alkaisikin herpaantua, sillä onpa sitä kanssa aikalailla vuosien kuluessa rääkätty.
Ja sitten muistuivat hänen mieleensä menneet vuodet, kuinka hän viidenkymmenen vuoden aikana oli ahertanut rakennuksilla. Hän oli ansainnut paljon rahaa, mutta juomiseen ne kaikki olivat kuluneet, sillä eipä koiran kaapissa luut säästy.
— Akoittunutkin hän oli, mutta akka oli häijy ja ahne. Aina se vain kärkkyi rahoja ja koetti niitä häneltä keplotella käyttääksensä sitten omiin »hepeneisiinsä», sillä kaksi perisyntiä sillä Ulla-vainaalla oli, silkkipuserot ja pitkä aamu-uni…
Kun se ei enää millään onnistunut vikittämään häneltä rahoja, keksi se kärmeellisen konstin. Se tuli joka »litviikipäivänä» työmaalle kannun viinapullo matkassaan. Sitten se lirkutteli ja maklakoi, ottipa vielä itsekin ryypyn, pari, ja niin se sai narratuksi hänet kotiin, jossa jatkettiin ryyppäämistä, kunnes hän nukkui, ja sitten se pulitti hänen taskunsa tyhjiksi ja pani rahat pankkiin omalle nimelleen, vaikka hänelle selitti käyttävänsä niitä kotitarpeisiin.
Tämän kaiken hän vielä olisi kärsinyt, mutta sitten selvisi hänelle vallan sattumalta koko salaisuus. Se akka riiviö pitikin seuraa erään nuoren konttoristin kanssa ja sille se niitä rahoja tuppasi, sillä eihän mokomalla retkulla mitään rahoja ollut.
Hän vihastui, niin että oli tappaa ne molemmat siihen paikkaan, mutta malttoi kuitenkin mielensä eikä sen koommin palannut kotiinsa…
Päivät hän oli töissä ja yöt makasi niinimatolla kosteissa kivihuoneissa kuuman kamiinin kupeella. Kun toista kylkeä paleli, niin toinen kuumotti kuin tulessa, eikä siinä uni tahtonut silmiin tulla. Aina sen Ullan ja sen kelvottoman Söderholmin kuvat tulivat väkisinkin mieleen juuri sellaisina kuin ne istuivat siinä hänen omassa keinutuolissaan sylikkäin, ja silloin sisuksia poltti enemmän kuin kamiininpuoleista kuvetta…
Hän oli ensin murheessaan juopotellut enemmän kuin koskaan ennen, mutta sitten oli omatunto herännyt ja hän oli liittynyt niiden lestadiolaisten eli hihhulien seuraan. Pyhät pitkät hän kuunteli seuroissa sananselittäjien puhetta Jeesuksen veren puhdistavasta voimasta ja Jumalan armosta Jeesuksessa Kristuksessa… Ja kun kanssaveljet seuroissa ääneen todistivat, että kaikki synnit olivat anteeksi annetut Jeesuksen veressä, niin vaiva sielussa helpotti, ja olipa hän muutamia kertoja ratkennut riemuunkin. Monena iltana hän nukkui hyräillen mielilauluaan:
»Jeesuksen veri, se lasinen meri, jonka päälle seurakunta rakettu on. Sillä sitten seilaa se uskovaisten laiva, ja Jeesus on itse sen perämies…»
Hän oli käynyt hyvin säästäväiseksi, sillä hän oli päättänyt kerätä jotain vanhain päiväinkin varaksi. Joka maanantai hän osti itsellensä kilon ameriikanläskiä ja ryssiltä kolme ryssänlimppua. Lisäksi hän osti kaksi litraa paksua piimää, johonka hän joka aterian jälkeen lisäsi vettä hiukan vähemmän kuin oli siitä sillä kertaa ryypännyt. Näin oli se tilkkanen piimäsintua, jonka hän pyhäiltana viimeiseksi nautti, jokseenkin sinistä, heikkoa ja hapanta. Mutta eli sitä vaan niilläkin muonilla, vaikka vatsassa tuppasikin toisinaan olemaan polttoja.
Näin olivat vuodet kuluneet hiljalleen. Mitään erikoisempaa ei tapahtunut, paitsi että se Ulla eräänä juhannusaattona hukkui ollessaan purjehdusmatkalla sen Söderholmin kanssa. Viinoja kuuluivat silloinkin molemmat nauttineen, ja siitä se onnettomuus lienee koitunutkin. Kauheata oli ajatella, että nekin ihmisparat niin surkeassa suruttomuuden tilassa saivat astua kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen eteen…
Ahkerasti hän oli tehnyt työtä ja pysynyt kullakin työmaalla niin kauan kuin vaan siellä työtä riitti. Olipa hän viime vuosina väsyneenä liiallisiin ponnistuksiin palvellut yövahtina uutisrakennuksilla. Eikä se yövalvominen ollutkaan niin erikoisen rasittavaa, sillä vanhemmiten ei nukkumisesta muutenkaan tahtonut mitään tulla, ihan sitä mielikseen käveli joka »vartin» päästä vetämässä niitä vahtikelloja…
Näin olivat kaupungin monet uutisrakennukset käyneet hänelle tutuiksi ja rakkaiksi. Hän seurasi niiden syntyä aina perustuksien kaivamisesta asti, ja harjakannuja juotaessa hän tunsi rintaa paisuttavaa iloa uutisrakennuksen komeudesta, tukevuudesta ja korkeudesta. Hän muisti hyvin, minkälainen maapohja kullakin rakennuksella oli. Missä oli louhittu pois suuri kallio, missä taas oli liejupohjaan juntattu satoja hirsiä.
Kaikilla rakennuksilla oli oma syntymis- ja rakennushistoriansa. Kaikilla niillä oli omat etunsa ja varjopuolensa, ja hänestä tuntui, vastoin jumalansanan kieltoa ja opetusta, niinkuin niissä kaikissa olisi asunut jonkinlainen haltia, joka määräsi rakennuksen ominaisuudet…
Siksipä hänen mielensä oli niin sanomattoman apea ja katkera, kun tätä »Murtokatua» varten hävitettiin useita kunnollisia taloja. Oli kerrassaan sopimatonta häätää niin monta hyvää talonhaltiaa taivasalle, kadulle… Kostamatta ne eivät sitä jättäisi…
Ruokakello, jona käytettiin tukevan hirren nokassa riippuvaa rautakiskonpätkää, alkoi soida tuttua kalkutustaan häiriten työmiehiä heidän parhaassa ruokalevossaan ja katkaisten Hartzellin ajatukset.
Pian oli taas koko häviöön tuomittu rakennus vilkkaan elämän vallassa niinkuin säretty muurahaispesä. Kuului pauketta, ryskettä, kilkutusta ja romahduksia, kun hajoavista tiiliseinistä kalkkilaastin ympäröimät tiilet putosivat korkeudesta särkyen maassa ja kohottaen ilmoille valkoisia kalkkipilviä, keveitä kuin heinäkuun ukkospilvet.
Hartzell seisoi ylimmässä kerroksessa leveällä muurilla ja irroitteli hiljaa rautakangellaan lujasti toisiinsa liittyneitä tiiliä. Hänen poikansa Vilho oli uhkarohkeasti kiivennyt kadunpuoleisen akkunan puisen kehyksen kamanalle ja siellä seisten hakkasi rajusti kangellansa päätä poikki eräältä suurikokoiselta kipsikuvalta. Hän liikutteli kankeansa rajusti ja uhmaten, sillä muutamissa ihmisissä asuva luontainen hävittämisen halu oli saanut hänet kokonaan valtoihinsa.
— Oleppas varovaisempi, poika siellä, — huusi Hartzell Vilholle nähdessään hänen uhkarohkean asentonsa.
— Ei hätää mitään, — huusi Vilho ja hakkasi rajusti kangellansa korinttilaista pylvästä, jonka puolitiessä oli kipsistä tehty isorintainen naisen vartalokuva. Hän hakkasi niin, että hiki valui pitkin poskia, kaulaa ja paljaita ryntäitä.
Hän suuntasi voimakkaan iskunsa kipsinaisen vasemmanpuoliseen silmään, mutta isku oli liian raju ja kipsipää onttoudessaan liian heikko. Kanki syöksähti voimalla silmästä sisään ja lävisti vinosti oikean posken. Pylväs liikahti, ja Vilho menetti tasapainonsa pudoten selälleen huimaavasta korkeudesta rakennuksen sisäpuolelle läpi kolmen kerroksen…
Kuului kamala parkaisu, ja korinttilainen pylväs syöksyi putoavan kera maahan haudaten siruihinsa onnettoman miehen. Hartzell kirkaisi, hän oli pudota leveältä muurilta ja vapisevin polvin hän vaivoin pääsi alas korkealta paikaltaan.
Tultuaan maahan hän kiiruhti poikansa luo, jonka ympärille oli kerääntynyt paljon työmiehiä. Nämä poimivat tiiliä hänen päällänsä. Tiedotonna lepäsi Vilho siinä silmät ummessa, ja suusta pursusi veristä vaahtoa. Ohimossa oli suuri, ammottava reikä, jonka sortuneen pylvään kipsinen akantuslehti oli siihen iskenyt. Veri syöksyi haavasta punaisena suihkuna ja valui pitkin paljasta rintaa, jossa se sekaantui kuivan kalkinporon kanssa tahmeaksi hyyhmäksi…
Hartzell polvistui poikansa ääreen.
— Hän elää vielä, hän elää, — sanoi hän läähättäen ympärillä oleville, — auttakaa. Jumalan nimessä auttakaa, — vaikeroi hän käsiään väännellen.
Kun suuri tiilikasa oli saatu onnettoman ruhjoutuneen ruumiin päältä, kantoivat miehet hänet muurin pimennossa olevalle lastukasalle ja alkoivat odotellessaan paikalle kutsuttua lääkäriä pestä ja virvoittaa haavoittunutta kylmällä vedellä.
Loukkautuneen hengitys kävi heikommaksi. Onneton isä painoi likaisen kätensä poikansa ohimohaavan tulpaksi, ettei veri olisi kuiviin juossut.
Onnettomuuspaikalle saapunut lääkäri ei voinut tehdä mitään, sillä mieheltä oli pudotessa selkäranka taittunut ja sen mukana pidennelty selkäydinkin. Vilho oli auttamattomasti kuollut…
Vanhus oli polvillansa kuolleen poikansa ruumiin ääressä ja väänteli valitellen vapisevia käsiänsä, jotka olivat veren tahraamat. Itkettyänsä kotvan hän kääntyi muutamien paikalle jääneitten puoleen ja sanoi syyttävästi:
— Sellaista se on, kun rupeavat suottaspäiten hävittämään näitä vanhoja, oikeita taloja. Sen minä aina olen tiennyt, että haltia sellaisen kostaa… niin, haltia kostaa, mutta mistä se vihansa minuun nakkas, kun sen kosto koski näin kauheasti juuri minuun…?
Hän vaikeni hetkiseksi ja katseli tylsästi eteensä. Ympärillä olevat pudistelivat merkitsevästi päätänsä, ja yksi kuiskasi toisen korvaan:
— Voi sentäänkin sitä Hartzell-raukkaa, nyt sen järki vissisti sekos.
Ei se uskovainen mies muuten puhuisi tuommoista haltian kostosta…
Mutta Hartzell jatkoi:
— Siitäköhän se suuttui, kun minä onneton ollenkaan suostuin hävittämään tätä samaa taloa, jota itse olen ollut rakentamassa…
Hän istui kotvan ääneti ja höpisi hiljaa itseksensä. Toiset olivat poistuneet hänen lähettyviltään ollen vakuutettuja hänen mielenvikaisuudestaan. Mutta heidän luulonsa oli turha, sillä todella hän uskoi tämän suuren onnettomuuden johtuneen siitä, että vanhaa, kunnollista taloa oli ryhdytty hävittämään, hänen käsityksensä mukaan, aiheettomasti.
Kun vainajan ruumis oli viety kotiin, otti Hartzell esille lestadiolaisten laulukirjan, asetti nenällensä messinkisankaiset silmälasinsa ja alkoi väräjävällä äänellä laulaa:
»Kun kutsumuskellomme kerta vaan soi, tuo Jeesuksen tulkaatte ääni, niin silloinpa koittavi Eedenin koi, ja ilolla kallistan pääni…»
Hän lauloi tämän laulun alusta loppuun useampaan kertaan. Vähitellen kuitenkin huoneessa hiljeni vanhuksen väräjävä ääni. Kuului vain Santran pidätetyt itkunnyyhkytykset, kun illan hämärä tummana hiipi yli kattojen ja katujen…
Hiljaisuuden katkaisi yht'äkkiä voimakas tärähdys, joka sai huoneen akkunat vapisemaan. Santra ponnahti kirkaisten pystyyn.
— Älä huoli säikähtää, Santru — sanoi Hartzell rauhoittaen, — tuolla kadunpäässä ne vain poraavat kalliota uutta katua varten. Jospa olisi tyydytty vain uusien katujen tekoon, niin Vilhommekin vielä eläisi.
Sitten hän alkoi taas laulaa:
»Kun kutsumuskellomme kerta vaan soi…»
»ENKELTENSÄVEL»
Oli kevät. Peltiseppä Evert Pettersson ja maalari Anton Silvo olivat juuri kumpikin saattaneet vaimonsa lapsinensa asemalle. Perheet asuivat naapuruksina Hermannissa, ja Petterssonin ehdotuksesta he olivat yhdessä vuokranneet eräästä Kirkkonummen talonpoikaistalosta saunan ja kamarin, joihin molempien vaimot ja lapset oli päätetty sijoittaa pariksi kuukaudeksi. Nyt oli sinne iltajunassa matkustanut koko rääkyvä »rajamäenrykmentti», kuten Petterssonilla oli tapana nimittää vaimoaan ja lapsiliutaansa.
— Helkkarinmoisen hien se mööpelien muutto hattuuni nostikin, — sanoi maalari Silvo, joka oli ottanut pienen ryypyn »murheeseen». — Kyllä niiden klonttien ja akkaväen kanssa on helisemässä.
— Jumal’auta, sanos muuta, ehätti peltiseppä Pettersson. — Siinä sitten on kimpsua ja kampsua, kun ne lähtevät. Ota mukaasi pannut ja padat, lusikat ja lasit. Jumaliste, se sänkyvaatenyytti sitten oli raskas ja pullea kuin torimatami Läskeläinen. Sen hynttykasan kanssa minä sain pulata, niin että olin revetä, mutta minä ajattelin, että »sorovnoo», pulataan nyt vaan, kyllä siitä vielä litviiki lähtee…
— Ja luuletko sinä, että minulla oli yhtään helpompaa, kun se akkapahus tahtoi sen sinkerimasiinansakin mukaansa, se kun sanoi, että voisi sillä maalla vähän neuloskella kirkonkylän herrasväille alusvaatteita ja tienata jonkun pennin. Ota, ota koko roska, sanoin minä ja aloin traisata sitä masiinaa käsikärryille, mutta silloin se pahus ilkamustui ja karjaisi, että jos et sinä senkin viinalekku paremmin hantteeraa sitä lyyristä kalua, niin minä vedän sinut oikoseen tuohon piha-asfalttiin, ja sinähän tiedät, Silvo, että kun minä vaan aion, niin minä klippaan jo. Mutta minä olin vain hissuksiin, vaikka maksani kiehui kuin spakkeli palavassa seinässä, ja asemalle minä sen sain, ja nyt ajöös koko protupuulaaki…
— Kuules, Silvo, — sanoi Pettersson, — puulaakista johtui mieleen ne oikeat »puulaakit». Mitäs jos mentäis vähän pesemään hikeä kurkuistamme?
— No se sopii, selvähän se, ei minulla koskaan ole mitään oikeata asiaa vastaan. »Purkki kaljaa» ei tekis näin kuumalla pahaa.
He vihelsivät ajurin ja käskivät ajaa »Karuselliin». Ajuri, nuori kokematon poika, maiskautti suutaan ja alkoi ajaa Töölöön päin.
— Mitä helkkaria, mihinkäs sinä vuovaat? — huudahti Pettersson.
— Ka, karuselliin…
— Mene hiiteen, eihän se sielläpäin ole.
— On maar, missäs se sitten olis, — tiuskaisi poika ärtyneenä. — Kait minä sen tiedän, että siellä se pyörii ja helisee joka Jumalan ehtoo.
— Pyöri sinä missä pyörit, mutta meidän Karuselli pyörii Rööperillä, Punavuorilla, ymmärrätkö, häh? Stop, veivaappas nyt vaan koreesti ympäri ja sassiin, — sanoi Silvo.
Ajuri käänsi muristen hevosensa, ja sitten sitä lähdettiin täyttä ravia ajamaan Punavuoria kohti.
»Karuselli» oli tavallinen Anniskeluyhtiön kolmannen luokan kapakka, jossa tarjoiltiin olutta ja viinaa annoksittain. Sen avarassa salissa oli liinaton pöytä pöydän vieressä. Huone oli täynnä vieraita, pelkkiä miehiä, ja pöydät ihan notkuivat suurten, iltavalossa mustilta näyttävien olutpullojen painosta, joita kukin vieras sai itse noutaen »bufetista» yhden itsellensä, mutta joiden poiskorjaamisella ei pidetty kiirettä.
Sali oli täynnä tupakansavua, äänekästä puhetta, naurunhohotusta ja kaikenlaista melua. Kaksi sähkölläkäypää ilmanvaihtoluukkua surisi metallisine myllyineen kuin kaksi raivostunutta, huoneeseen eksynyttä jättiläisampiaista… »Karuselli» oli oikea paholaisen keilarata, jossa keiloina olivat mustat olutpullot ja palloina karusellin tahtiin huojuvat vieraitten humalaiset päät…
Pettersson ja Silvo asettuivat tiskin eteen jonottamaan ja pyysivät neidiltä kumpikin »purkin kahdenhevosenkaljaa». Silmänräpäyksessä olivat he juoneet oluensa, ja Silvo ehdotti, että he pyytäisivät neidiltä vielä »kirstunnaulankin», sillä eihän olut näin paljaaltaan tuntunut miltään.
Hetkisen jonotettuaan saivat he kumpikin pienen viina-annoksensa ja valitsivat tiskillä olevasta voileipäläjästä itsellensä ryyppyyn kuuluvan »sakuskan», jonka päällä oli viipale amerikanläskiä tai »metvurstia». Istuuduttuaan pöytään ottivat he pienet naukut.
— Vot,-se oli poikaa, se oikein vahvisti, — sanoi Silvo ja kulautti heti koko viina-annoksensa yhdellä hotkaisulla ja haukkasi päälle palan »sakuskasta».
— Saamari, se oli väkevää kuin »tenu», — sanoi Pettersson, naukkasi vain puolen pikaria ja kakoi kauheasti suutansa vääristellen ryypyn päälle.
— No, olet sinäkin heppu. Mikä mies ryypyn poikki puree! No, terveeks vaan, otetaan ryyppy toisellekin jalalle, — sanoi Silvo ja kulautti alas kurkustaan Petterssonilta jääneen ryypynpuolikkaan.
— Sinä se osaat nauttia viinakullasta, — huomautti Pettersson.
— Jaa mutta totisesti, minä nauttisin vielä enemmän, jos tuo kurkkupahus olisi edes tuumankaan pitempi, noin niinkuin sinulla, jolla on oikea kuikan kaula. Juuri kurkussa viina tekee niin hyvää, että se väkisinkin vetää varpaat käppyrään. Jaa-a olisikin sitä kurkkua vähän viljemmältä, niin hekkuma ei loppuisi niin äkisti.
Koska annokset olivat määrätyt, käväisivät he yläkerrassakin, aivan kuin vasta kadulta tulleet, ja saivat sielläkin annoksensa. Heidän mielialansa alkoikin käydä jo koko joukon hilpeämmäksi, ja puhe sujui kuin itsestään.
— Nyt en minä enää ole köyhä enkä kipee, — sanoi Silvo. — Tuossa matkalla sen akkapahuksen sturskius minua hieman vielä jurnutti, mutta nyt se on juur yhtä lystiä. Kyllä tämä kesäleskenä olo sentään on poikaa, ei ole naista naukumassa eikä lasta parkumassa. Enhän minä sen akan partasaarnoista nyt juuri niin suuria piittaa, mutta tuppaa se sentään toisinaan, varsinkin noin krapula-aamuina, käymään sisuksille, kun muutenkin sydänalassa niin kääntää ja päässä takoo oikea kupariseppä… Niin, niin, kyllä te peltisepät sentään olette koko joukon keljumpaa ja köykäsempää väkeä kuin oikeat kuparisepät…
— Meinaatko sinä maalihousu ruveta minua tässä nälvimään? — kysyi
Pettersson kasvoilla kiihtymyksen puna.
— Stop, stop, äläpäs nyt kirmase… enhän minä… leikki sijansa saakoon, sanoi akka kun sika nokan vei.
— Jaa, se oli akka, mutta minun nokalleni ei saa edes hypätä, saatikka sitä vielä viedä, taikka minä leikkaan peltisaksilla toiselta kurkut poikki, kas näin, — hän jäljitteli peltiöljyn mustuttamilla sormillaan saksien liikettä. He purskahtivat molemmat nauramaan ja tyhjensivät loput olutlaseistansa. »Karusellin» pyörryttävä hälinä ja melu lainehti jo salaisesti heidänkin olemuksissaan. He alkoivat käydä kovaäänisemmiksi.
— Nyt piipahdetaan pikimmältään katsomaan »Kukkuvan kellon» Mantaa, — sanoi Silvo, — se sitten on pulska ja hemaseva vaimoihminen, ja sydän sillä on aina selällään kuin maantienveräjä…
»Kukkuva kello» oli samanlainen »puulaakin» kapakka saman kadun toisella puolella, ja se oli saanut nimensä salin seinällä olevasta sveitsiläisestä kellopahasesta, jonka puuveistosten koristamasta kaapista joka kellonlyönnillä puinen käki pistäytyi pienestä luukusta ulos kukkuen kellonlyönnit.
Kun peltiseppä Pettersson ja maalari Silvo astuivat »Kukkuvan kellon» saliin, kukkui käki parast’aikaa kymmentä. Käen kimakka ääni kuului yli meluavan joukon heikosti kuin kohisevan meren saaresta. Kaikki paikat pöytien ääressä olivat täynnä istujia, ja »Kukkuvan kellon» Mantan ympärillä liehui ja huojui miestä kuin heinää.
— Turkanen, täällähän on miestä kellaritöissä kuin talkoissa, — sanoi
Pettersson närkästyneenä, — eihän täällä ole platsia yhdellekään…
Maalari Silvon katse oli tarkkaavaisesti kiintynyt maalattuun kiviseinään, jolla kello juuri piti ääntänsä. Hän huomasi, että kellon soidessa sen kaapin takaa tulvehti pelästyneitä torakoita pitkin seinää säteittäin niinkuin vesihanasta vettä, kun sen päällä pitää peukaloaan. Kun käki lopetti kukuntansa, muuttivat torakatkin suuntaansa ja alkoivat varovaisesti pyrkiä takaisin kellokaapin alle.
— Tuokin tuossa olisi spaklattava, — mutisi hän siinä itseksensä.
— Mitä sinä siinä höpiset? — kysyi Pettersson kärsimättömänä. — Etkö sinä näe, ettei täällä ole platsia, ja täällähän on väkeä kuin helluntaiepistolassa?
— Näenhän minä, ei meidän passaakaan jäädä tänne, huomasin juuri, että täällä ei ole muita kuin torakoita. Jumaliste, niitä on seinillä ja joka lävessä… kaikki nämä ovat minusta torakan veroisia. Mutta me ollaan herroja, ettäs tiedät, ei me viitsitäkkään jäädä tänne, me mennään »Enkeltensäveleen»….
— Oikein puhuttu, — sanoi Pettersson.
— Ajöös, »Kukkuva kello», kuku sinä vaan kundeillesi, — sanoi Silvo, ja he hoipertelivat ulos kapakasta.
Kadulle tultuaan he pysähtyivät erään porttikäytävän eteen, sillä
Pettersson muisti äkkiä erään tärkeän asian.
— Minullahan ei ole kauluksia, eikä niin fiiniin paikkaan pääse ilman maitolänkiä.
— Ykskaikki, ole huoletta, kyllä se jenkkaantuu, — sanoi Silvo ja kaivoi taskustansa jotakin. — Kas tässä on palanen valkoista paperia, äläs huoli nyt, kyllä minä värkkään…
Silmänräpäyksessä hän taittoi maalarin paperinkäsittelytaidollaan paperin kolminkertaiseksi, taivutti sen kaarelle ja vetäisi takinpielestä Petterssonin luoksensa. Hän asetti paperin toverinsa kaulaan, nosti hänen takinkauluksensa ylös, pisti kauluksen rinnustasta säppineulalla kiinni, taivutti takinkauluksen taas alas puolitiehen ja sanoi:
— Siinä sitten on kaveri, jonka nyt veisi vaikka vihille.
Kaikki tämä oli tapahtunut niin nopeasti, että Pettersson ei vieläkään täysin tajunnut muutosta, joka hänen ulkomuotonsa eduksi oli tapahtunut. Silvo vihelsi ajurin, ja sitten lähdettiin oikein herroiksi »Enkeltensäveltä» kohti.
Silvo maksoi ja koetti käyttäytyä niin hienosti kuin osasi ja säläsi parhaansa mukaan pientä päihtymystään. Ovenvartija loi heihin pikaisen silmäyksen ja avasi kohteliaasti kumartaen »herroille» oven.
»Enkeltensävel» oli yksikerroksisessa puutalossa sijaitseva toisen luokan ravintola, joka käsitti kaksi huonetta. Etuhuone oli suuri, salin tapainen. Peräseinällä oli punaisesta koivusta tehty »bufetti» tiskeineen, jolle oli ladottu runsaasti kaikenlaisia, eriarvoisia väkijuomapulloja. Bufetin takana istua lohotti lihava »frouva», kasvot kömpelösti maalattuina, halliten tätä punaisten samettisohvien, rautaisten pöytien ja savustuneiden uudinten koristamaa salia. Vieraita oli runsaasti, ja kaikkien edessä höyrysi sikurille tuleva, väkevä kahvi, ja punssi helmeili matalissa pikareissa.
Tulokkaat tervehtivät »frouvaa», joka armollisesti hymyillen näytti kellastuneita tekohampaitaan ja sanoi ranskanpullaa muistuttavalla kädellään viitaten:
— Härrat on hyvä ja astu vaan kammarin päälle, siellä vielä pitäisi olla joku platsi.
Pettersson seurasi Silvoa, ja he asettuivat pienen pöydän ääreen, jonka marmorilevy oli halki. Huoneen seinät olivat paperoidut tummanpunaisilla tapeeteilla, ja katossa riippui punakupuinen lamppu, joka levitti huoneeseen salaperäistä hohdettaan. He tilasivat kahvia ja puolikkaan punssia. Kun he olivat kallistelleet muutamia laseja, sanoi Pettersson:
— Jumaliste, tämähän on kaikki kuin unta, punaista unta, ja sen fröökinänkin povi kun on niin korkee ja valkee, että ihan minua pyörryttää.
— Äläs turhia, mitäs tyhjästä pyörtyy, saahan sitä hiukan taputella, jos näyttää lompsasta setelinkanttia…
Samassa alkoi kuulua etuhuoneesta soittoa. Orkesteriin kuului piano, viulu ja harppu. Kappale, jota soitettiin, oli jokin surunvoittoinen valssi, ja Pettersson vaipui suloisen raukeaan tunnelmaan. Kun soitto oli loppunut, huokasi hän:
— Jaa, kyllä täällä todella on kuin taivaan ilossa, ei tämän nimenä suotta ole »Enkeltensävel». Se soitto niin sulatti sydänalaa.
— Älä sinä Pettersson puhu pehmeitä… tavallista rämpytystä… sinussa vaan ei ole yhtään taiteilijaa, mutta me maalarit ollaan, jumaliste, tarkkoja konstin päälle… meitä ei turha huimase.
— Tilataan lisää, — sanoi Pettersson alistuvasti, ja lisää tilattiin.
Nyt alkoi viulunsoittaja näyttää suurta taitoaan. Pettersson näki avoimesta ovesta, kuinka hän asetti jousen polviensa väliin ja alkoi hangata viulunkieliä paikallaan olevaa jousta vasten soittaen reipastahtista polkkaa. Soitto sujui mainiosti, sen loputtua oli yleisö haltioissaan. Kättentaputukset olivat myrskyisiä, ja sama kappale vaadittiin uudestaan.
Pettersson riehui ylinnä, tämä soitto oli hänestä taiteen huippu. Silvo oli moisesta esiintymisestä närkästynyt, sillä jouduttuansa alkoholin nauttimisesta vissille asteelle, herkistyivät hänen taiteilijavaistonsa. Hänen musikaalinen korvansa tuli tavallista tarkemmaksi, niin että hän kuuli paremmin kuin muulloin epäpuhtaudet soitossa.
»Enkeltensävel» oli täydellisesti pikkutuntien tunnelmassa. Nautitut juomat ja intomielinen soitto olivat irroittaneet kaikkien kielet ja vapauttaneet kaikkien mielet jokapäiväisten huolien pimennoista elämän päivänpaisteisille rinteille. Laulajia esiintyi tuhkatiheään, ja toisinaan tahtoivat kaikki laulaa yht'aikaa.
Vihdoin sai Petterssonkin tilaisuuden esittää oman lempilaulunsa. Hän nousi seisomaan ja horjui kuin »tärpästikkeli». Hän huusi minkä jaksoi:
»Merelle, merelle mennä aion,
merelle mieleni palaa…»
Hän joutui voimakkaan tunnelman valtaan, vaikka joku viereisessä pöydässä huomauttikin kärmeellisesti, että niinhän se heiluu kuin laivan kannella, ettei sen enää merelle tarvitse vuovatakaan.
Kun Pettersson oli lopettanut laulunsa, soimasi Silvo häntä siitä, että hän oli laulanut »falskisti», niin turkasen keljusti, ettei sitä viitsinyt kuulla kukaan… sehän oli selvää sikolahtia…
— Sinä olet itse sika, pahuksen maalihousu, sinut minä lahtaan, — karjaisi Pettersson ja löi nyrkkinsä pöytään, niin että lasit hyppivät.
— Stop, stop, Pettersson, ollaanpas nyt herroiksi, tämä ei olekaan mikään puulaakin poksi.
Herroiksi, kyllä minä sinulle herrat näytän, perhanan keljunkreeni…
Samassa Silvo mitään ajattelematta ponnahti pystyyn ja karkasi
Petterssonin kaulukseen. Silmänräpäyksessä sieppasi hän paperipalasen
Petterssonin takinkauluksen alta ja alkoi juosta ympäri huonetta
heilutellen paperia ilmassa ja huusi nauraen:
— Hei, kattokaas sällit Petterssonin maitolänkiä! Tämä kraaku on minun uuden hilsuni kirjeen takapuoli…
Aluksi Pettersson jäykistyi hämmästyksestä, mutta sitten hän karkasi pystyyn ja kaatoi pöydän, niin että halkinainen marmorilevy putosi kovalla melulla kahtena kappaleena lattialle.
Syntyi yleinen hämminki. Pettersson ajoi horjuen Silvoa, joka luikerteli ketteränä kuin kärppä pöytien välissä. Pettersson kaasi vielä pari pöytää saavuttamatta Silvoa, joka riehui paperikaulus kädessään. Samassa tarttuivat voimakkaat kädet Petterssonin niskaan takaapäin ja hänen rimpuilemisestaan huolimatta ovenvartija raahasi hänet ovelle ja heitti kadulle potkaisten perään.
Silvo nauroi ja ilakoi:
— Tällä paperilla se peltiseppä pääsi tähän herrassakkiin, mutta ilman tätä se passitettiin ulos…
— Mutta te saatte pitää sitä paluupilettinä, — huusi ovenvartija ja heitti Silvon samaa tietä ulos. Kun rauha »Enkeltensävelessä» oli palautettu, soitti orkesteri Porin marssin, ja yleisö osoitti myrskyisästi suosiotaan.
* * * * *
Mitenkä peltiseppä Pettersson vihdoin aamuyöstä oli saapunut kotiinsa Hermanniin, sitä hän ei muistanut. Mutta kun hän vaatteet päällään makasi omassa vuoteessaan, joka heilui niin, että hän lujasta pitelemisestään huolimatta luuli siitä putoavansa, lauleli hän väsyneesti:
»Merelle, merelle mennä aion, merelle mieleni palaa…»
Ja hänen sielussansa soi vieläkin suloisen keinuttavana »Enkeltensävelen» pianon-, viulun- ja harpunsoitto. Vihdoin hän nukkui tähän suloiseen sävelaallokkoon…
Kun Pettersson seuraavana aamuna heräsi siihen, että aurinko kehtasi paistaa suoraan hänen kasvoihinsa, ihmetteli hän sitä, että huoneessa oli niin kuolemanhiljaista. Ei kuulunut lasten melua eikä akkapahus pitänyt tavanmukaista »partasaarnaansa».
— On niin suloista olla kesäleskenä, — ajatteli hän ja oikoi särkeviä
jäseniään; varsinkin istumalihaksissa tuntui kipeää jomotusta.
Siitä hän muistikin osan eilisestä retkestään, mutta muisto
»Enkeltensävelestä» jäi kuitenkin suloisena hänen mieleensä väikkymään.
— Jospa mamma tietäisi, kuinka hassusti pojan asiat nyt ovat, niin hän varmasti möisi viimeisen hameensa ja ostaisi pojalleen viinaa, — huokasi Pettersson noustessaan istumaan. Ja pidellessään kuumaa päätänsä, jossa »kuparisepät» takoivat, hän myönsi, että kyllä Silvo ainakin siinä oli oikeassa, kun oli sanonut, että peltisepät ovat koko joukon keljumpaa väkeä…
Sitten hän nousi ja riensi ensimmäiseen »puulaakiin» juomaan »purkin kaljaa», sillä niin häntä janotti…
* * * * *
Viisitoista vuotta oli kulunut. Sen ajan oli peltiseppä Pettersson perheineen asunut Oulussa, jossa hänellä oli ollut hyvää työansiota, mutta nyt oli liike, jonka palveluksessa hän oli ollut, tehnyt vararikon, ja häneltä oli työ siten Oulussa loppunut.
Pettersson kulki taas pitkästä aikaa ensi kerran syntymäkaupunkinsa tuttuja katuja. Suuresti oli kaupunki näinä vuosina muuttanut ulkomuotoansa, mutta kuitenkin tuntui se niin tutunomaiselta ja rakkaalta.
Peltiseppä Petterssonia janotti. Hän päätti pistäytyä »puulaakiin» ja ajatteli tänä iltana käydä niissä kaikkein tutuimmissa. Kun hän tuli »Karusellin» ovelle, huomasi hän hämmästykseksensä, että sisältä kuului voimakasta soittoa ja että koko kapakka oli muuttunut elävienkuvienteatteriksi. Häntä vihlaisi sydänalasta.
— Mitä hemmettiä? Olisivat nyt edes pitäneet nimen »Karuselli», sehän olisi hyvin passannut. Mitä tuo »Biograf» muka on olevinaan, — mutisi hän harmistuneena.
Hän suuntasi kulkunsa kadun toiselle puolelle »Kukkuvaan kelloon».
Kas helkkari, — sanoi hän itseksensä, onkos sekin käki lakannut kukkumasta, ja nyt siinä kukoistaa panttilainasto, tuo tyhjätaskujen kurjuuden pankki ja onnettomuuksien itara »roikutuskonttoori», tuo riistäjien kultainen »kani»…
Hän oli ihan haljeta harmista sitä katsellessaan.
Pettersson jatkoi matkaansa mieli kuohuksissa, ja kuivuus hänen kurkussansa alkoi tuntua sietämättömältä. Hän joudutti askeleitaan mennäkseen »Enkeltensäveleen», sillä nyt hänellä oli oikea kauluskin kaulassansa. Mutta kun hän tuli sille kadulle, jossa »Enkeltensävel» oli ennen ollut, oli hän jäykistyä mielenliikutuksesta. Sen puutalon tilalla, jossa tämä muistojen suloinen ravintola oli ollut, kohosi nyt viisikerroksinen kivitalo, oikea vuokrakasarmi.
Ilokseen hän huomasi kuitenkin, että eräästä suuresta lasiovesta meni ja tuli runsaasti ihmisiä. Hänessä heräsi pieni toivo, että »Enkeltensävel» sittenkin on tässä uudessa talossa. Suuri oli hänen pettymyksensä, kun hän huomasi, että se olikin vain tavallinen automaatti…
— Kaikki tutut paikat ovat hävinneet kuin tina tuhkaan, — ajatteli hän. Eihän koko kaupungissa enää ole ainuttakaan paikkaa, jossa viitsisi ottaa ryypyn murheeseen.
Hän kulki kauan katua ylös ja toista alas alakuloisen haikea tunne rinnassaan, sillä nyt hän vasta huomasi, kuinka tuttu kaupunki sittenkin oli ehtinyt käydä oudoksi ja muuttaa ulkomuotoaan.
Joksikin aikaa hän oli unohtanut janonsa, mutta yht'äkkiä hän tunsi sen kahta kauheampana. Kuivuus kurkussa poltti miltei yhtä kovasti kuin sisuksissakin. Oli kuin hänellä olisi ollut kurkussa pala, jota hän lakkaamatta koetti niellä. Hän tarvitsi välttämättä palanpainetta ja poikkesi ensimmäiseen toisen luokan ravintolaan, joka hänen tiellensä osui.
Ravintola oli uusi nykyaikaisine kirjavapäällystäisine huonekaluineen. Koko sali oli jaettu pieniin osastoihin niinkuin tallin pilttuisiin. Hän valitsi itsellensä yhden sellaisen komeron salin perältä ja tilasi itsellensä olutta, viinaa ja punssia. Mutta hänen oli siinä sanomattoman ikävä, pala kurkussa ei tahtonut millään painua alemmaksi. Tuntui niin yksinäiseltä ja katkeralta. Ei ollut edes soittoakaan niinkuin »Enkeltensävelessä»…
Kun hän oli istunut siinä pari tuntia, alkoi olo tuntua hiukan helpommalta, mutta ei häntä nyt haluttanut laulaa, vaan hän muuttui mieleltänsä pehmeämmäksi, ja kyyneleet pyrkivät väkisinkin esille silmänurkista.
Häntä alkoi lopuksi harmittaa.
— Täysi mies ja ämmän meiningit, — sanoi hän puoliääneen. Kirosi, maksoi, nousi ja lähti ulos kaduille, jotka olivat samoja kuin ennenkin, mutta jotka kuitenkaan eivät enää olleet samoja…
HAUTOJA KOHTI
Kivijalkakerroksessa olevan pesutuvan ovi oli selkoselällään. Ovesta tulvehti vesihöyryä, keveätä kuin vaaleat poutapilvet. Mahdotonta oli nähdä sisälle, sillä maaliskuun aurinkoinen päivä oli vielä siksi kylmä, että ovesta tuleva kuuma, kostea ilma heti muuttui sankaksi sumuksi. Tuvassa vallitsi usvainen hämärä, sillä huoneen ainoa akkuna, joka antoi viereisessä talossa olevan hautakiviveistämön pihalle, oli paksussa hiessä. Hämärässä pesutuvassa oli kaksi pesumatamia, jotka käsivarret kyynärpäitä myöten saippuavaahdossa pesivät kolmijalkaisissa »punkissaan» vaatteita. Suuren muuripadan alla paloi rätisevä tuli, joka loi märälle asfalttilattialle salaperäistä hohdettaan.
— Vallanhan tässä saa flunssan, — sanoi Vepsäläiskä, roteva, keski-ikäinen nainen Sundbergskalle, — kun te aina tuota ovea pidätte läämällänsä.
– Mitäs siinä turhia toimitat, tiuskaisi Sundbergska, alulla kuudettakymmentä oleva pienehkö eukko. — Nuori ihminen ja kehtaakin pitää tuosta ovesta aina sellaisen äläkän…
— No tartteekos Sunbergskankaan aina olla niin hassu niiden hautajaisten perään?
— Jotain vaihtelua kait minäkin sentään tarvitten. Tänään pitäisi olla oikein hauskat hautajaiset flakujen ja kranssien kanssa. Lehdissä luki, että ylioppilaatkin ottavat osaa professori Lindevallin hautajaisiin, ja tästähän niiden täytyy mennä ohi.
Sundbergska kuivasi käsiänsä esiliinaksi vyötäisille sitaistuun paitaan ja asettui pesutuvan ovelle, josta pihan yli pitkin porttikäytävää saattoi nähdä kadulle. Hän jäi siihen kotvaksi seisomaan ja puheli jotain itseksensä.
— Ihmeellinen ihminen tuo Sundbergska, — ajatteli Manta Vepsäläinen siinä pestessään. — Lähes viisikolmatta vuotta se on tässä pitänyt tuota peliään. Aina, jok'ikinen Jumalan päivä, se kyttää ja vahtaa hautajais-saattoja. Ihan se on kuin kipee, jos joku ruumis pääsisi livahtamaan tästä ohi hänen sitä näkemättään…
— Merkillistä kun ei niitä jo kuulu eikä näy, vaikka kello on jo kolme… Tähän aikaanhan niiden pitäisi tästä tulla, sillä ruumis kuulemma siunataan haudalla, — puheli Fiina Sundberg ikäänkuin itseksensä ovella.
Mutta Manta Vepsäläinen ei kuullut hänen puhettaan. Hänen ajatuksensa kulkivat omia latujaan. — Ja on se sentään ihmeen paikka, kun se ei väsy tuohon yhteen ja samaan. Aina se vaan jaksaa niitä varrota ja sitten se ampasee kuin vapsahainen portille ja katselee siinä syömättä vaikka koko päivän… Samassa Vepsäläiskän ajatukset katkesivat jostain hänelle tuntemattomasta syystä, ja hän rupesi hyräilemään: »Saammeekoohan tulla yhteen tuolla puolen Joortaanin…»
Maaliskuun aurinko paistoi lämpimästi. Räystäitten jääkynttilät kiloilivat kuin kristallipuikot ja tippuivat vettä. Muutamia kyyhkysiä kuhersi jossain akkunalaudan päällä, ja etäämmällä olevasta korkeitten kivimuurien ympäröimästä pihasta kuului posetiivin soittoa.
Sundbergskaa alkoi unettaa. Hän nojasi ovenpieleen, risti kätensä yli rinnan, ummisti silmänsä ja antoi auringon paistaa kurttuisille, laihoille kasvoillensa. Talon tumma tiiliseinä hohti suloista lämpöä, pesutuvan ovesta tulvehti lämmintä höyryä, ja ikäänkuin sen mukana tuli Sundbergskan korviin tutun laulun harras sävel ja sanat: »Yhteeheen, yhteeheen…»
Hänen oli lämmin ja hyvä olo, hän raotti silmiänsä niinkuin kissa auringon paisteessa ja näki jonkun lipun liehuvan silmiensä ohi. Hän huudahti hätääntyneenä:
— Auta armias, Vepsäläiskä, Vepsäläiskä, tulkaa herran nimessä, nyt ne ajaa ohitte…
Hän riensi portille minkä vanhoilla, luuvaloisilla jaloillansa pääsi, ja Vepsäläiskä seurasi käsiänsä pyyhkien perässä.
— Jestas sentään, kun olin aivan torkkua ohi koko hautajaiset, mutta kun kevätilma tuppaa niin ramasemaan. Onneksi kerkesin sentään nähdä, se oli sellainen vaalea tamminen kirstu, oikein niitä neljänsadan markan arkkuja pislaakeineen ja hanttaakeineen. Annas olla nyt kun lasken flakut, yksi, kaksi, … jaa-a, kokonaista seitsemän riepua. Kyllä professori-vainaa näkyy olleen tykätty ihminen, — puheli Sundbergska hengästyneenä, silmät ihastuksesta ja innostuksesta hehkuen, vaikka kasvoilla väreilikin tekopyhä hautajaisilme.
— Noi on niitä ylioppilaita ja tossa vissiin ajaa professorska flikkansa kanssa, synti niitä rassuja, — sanoi hän nyökäyttäen päätään hartaalla osanotolla. — Ja noi on niitä professoreja ja muita opettajia, ai, ai, kyllä siinä sitten ajaa järkeä… Vepsäläiskä, kattokaa nyt totakin kranssia, se on vissiin yliopiston kranssi, semmonen maksaa parisataa, niin että präikää; köyhä sillä rahalla eläisi puhtaasti puolisen vuotta, kyllä se sentään on synti sellaisia rahoja… Olkaas vai nyt, etten vaan sekoo laskussani, kaksikymmentäseitsemän, kaksikymmentäkahdeksan, kaksikymmentä… no on siinä hevosta ja saattajaa… Tossahan tulee pastori, ai, ai, rikas ruumis, rikas ruumis, ei tämä pastori köyhiä hautaakkaan. Kovin on tykätty rikkailta, kuuluu tekevän sen kaidan tien hiukan leveämmäksi, ja kannattaahan siitä vähän maksaakin, jos toi nyt sitten auttaa. — Hän puhui koko ajan ja viittoili käsillään tehden kaikesta havaintoja. Manta Vepsäläinen ei saanut suun vuoroa.
— Viisikymmentäkolme hevosta, olipa siinä, pariton luku… taisipa joutua helvettiin, sillä niinpä sitä vaan sanotaan, että suruttomien saattoon aina tuppaa väkisinkin epätasainen luku, vaikka mene nyt ja tiedä hänestä, — puheli Sundbergska asiantuntijan tavoin.
Saattue oli jo kaikonnut hautausmaan portille asti, mutta yhä seisoi Sundbergska paikallaan ja katseli päinvastaiseen suuntaan, näkyisikö sieltä toista saattoa, sillä tähän aikaan niiden kaikkien oli tapana siitä ohi jolua.
Portti, jonka pielessä Sundbergska seisoi, oli pimennon puolella, ja maaliskuun tuuli oli vielä kylmä. Sundbergskaa paleli. Hän aikoi poiketa portista sisälle, mutta samassa näkyi kadunkäänteessä uusi ruumissaatto, ja hän jäi paikalleen.
Kylmästä huolimatta hän teki tästäkin saattueesta kaikki samat havainnot kuin edellisestäkin. Hän arvosteli arkun hinnan, vainajan yhteiskunnallisen aseman ja varallisuuden ja luki nimen seppeleitten nauhoista sekä laski samaan aikaan saattojoukon hevosluvun.
Nyt hän tällä kertaa olisi ollut jo tyytyväinen näkemäänsä, sillä niin häntä vilutti, mutta vielä ilmestyi yksi ruumissaatto. Kaikkienhan niiden täytyy mennä siitä ohitse, jos mielivät kaupungin vanhalle hautausmaalle.
— Köyhää väkeä, köyhää väkeä, — mutisi hän itseksensä, mutta ei malttanut kuitenkaan poistua, ennenkuin oli laskenut hevoset, joita oli kahdeksan kappaletta. Sitten hän riensi hampaat loukkua lyöden pesutupaan, jonne Vepsäläiskä jo heti ensimmäisen saattueen nähtyään oli rientänyt. Hän oli sulkenut oven, ja tuvassa tuntui miellyttävän lämpimältä, kun tuli ulkoa.
— Eihän ne tahtoneet tänään loppua millään, paljon niitä ihmisiä näkyy kuolevan näin kevätpuoleen, — sanoi Sundbergska ja lähestyi muuripataa lämmitelläkseen itseään. — Ihan olin paleltua pilalle, niin mua vilutti…
— No ja tartteeko Sundbergskan kanssa siinä vahdata tuntikaupalla ihan kuin palkan edestä, vaikka saisitte kuolemantaudin.
Sundbergska ei ollut kuulevinaankaan koko huomautusta, vaan alkoi kaataa kiehuvaa vettä »punkkaansa» ja ryhtyi pesemään vaatteita…
* * * * *
Kolme vuorokautta oli kulunut.
Viimekeskiviikkoisen kylmässä kevättuulessa seisoskelemisen jälkeen oli Sundbergska saanut niin pahan yskän, että hänen täytyi pysytellä huoneessaan. Hän oli ahkerasti nauttinut »Tanskan kuninkaan rintatippoja», mutta siitä huolimatta oli yskä vain yltynyt, niin että henkeä toisinaan salpasi vallan tukehtumiseen saakka. Ja hän kun oli toivonut toipuvansa edes sen verran, että sunnuntaina kykenisi hautausmaalle katselemaan ja kuuntelemaan hautajaisia.
Aurinko paistoi lämpimästi akkunasta, joka antoi kadulle. Oli varhainen kevät ja kelirikon aika. Suuria lätäköltä näkyi likaisessa, pahalta tulevassa lumessa. Räystäät tippuivat, auringon säteet kimaltelivat putoilevissa vesipisaroissa ja heijastelivat kadun tummissa vesilätäköissä.
Sundbergska nojasi kyynärpäillään akkunalautaan ja katseli kaihoten ulos. Hän painoi kasvonsa lujasti ruutuun ja koetti kurkotella nähdäksensä, oliko kadulla mitään suurempaa liikettä.
Mitään erikoista ei näkynyt. Vain jokunen sunnuntai-aamupäivän kävelijä tai muutamia pika-ajureita, joissa istui mustiinpuettuja naisia sylissään kukkaruukku tai havuista ja keinotekoisista pihlajanmarjatertuista tehty seppele. He ajoivat sunnuntaitervehdykselle omaistensa haudoille.
Oli ikävystyttävän hiljaista. Aurinko paistoi raukaisevasti. Sundbergskan mustanjuovikas, puolisokea kissa lojui lattialla auringon paisteessa ja kehräsi kuuluvasti… Hiljaisuutta häiritsivät vain toisinaan ohitse ajavan raitiovaunun kellonkilahdukset ja öljyn puutteessa kiljahtelevan vanhan herätyskellon vongahdukset…
Samassa alkoivat kaupungin suurimman kirkon kalseaääniset kellot soida. Niiden tutut, kumeat lyönnit saivat Sundbergskan levottomaksi, sillä hän tiesi kokemuksesta, että nyt oli varmasti jokin suuri ruumissaatto tulossa. Eikä kestänytkään kauan, vaikka odottavan aika tuntui pitkältä, kun kadulle ilmestyi komea ruumissaatto. Siinä oli suuri joukko jalankävelijöitä, paljon hevosella-ajajia, kokonaista neljäkymmentä hevosta ja runsaasti seppeleitä.
Sundbergskan tuli paha olla, sillä hän saattoi arvata, että haudalla tullaan pitämään kauniita puheita. Pastori, jonka hän tunsi persoonallisesti, tulee pitämään oikeaan jumalansanaan perustuvan saarnan, kuoro tulee laulamaan, seppeleitä lasketaan, kukat tuoksuvat sulavan lumen kanssa kilpaa, ja kyyneleitä vuotaa runsaasti tänä kauniina sunnuntaina… Monta kertaa hän oli ollut syrjemmällä mukana itkemässä tällaisissa tilaisuuksissa, sillä se oli niin tunnelmallista…
Nytkin hän herkistyi pelkästä mielikuvituksesta miltei kyyneliin. Hänen päänsä oli niin hirvittävän kuuma, ja ohimot takoivat rajusti. Hän painoi otsansa ruutuun, mutta sekin tuntui näin auringonpaisteessa liian kuumalta. Saatto jolui verkalleen ohitse, ja viimeisen ajurin reen perässä oleva numero muuttui epäselväksi häipyen olemattomaksi. Kumeat kirkonkellojen lyönnit värisyttivät vieläkin keväistä, kuulakasta ilmaa, ja Sundbergskan mielen valtasi syvä hartaus. Hänen herkistynyt, kuumeinen mielikuvituksensa vieritti muistista kuluneen elämän monia raskaita muistoja hänen siinä nuokkuessaan aurinkoista akkunaa vasten.
Työtä, köyhyyttä ja ainaista ponnistelua oli elämä läpeensä ollut. Muiden hyväksi oli saanut raataa, niin että oli katketa, ja vaivoin henkensä pitimen oli ansainnut. Tuskinpa sitä muisti olleensakaan nuori, sillä niin varhain oli saanut alkaa taistella leipäkannikasta. Mutta olihan sitä sentään, vaikkapa vain lyhyeen, oltu nuorikin, ja silloin oli pidetty seuraa nuoren miehen kanssa niinkuin muutkin nuoret. Niitä herttaisia aikoja, sydänalasta oikein hemasi, ja komea se rakennusmestari Nordlund oli ollutkin. Siinä sitten oli ollut miesten mies, kun sen vain näki, niin polvet veti heikoksi, ja jalat olivat lentää alta. Ja vaikka se olikin ollut niin ylettömän nuori, niin oli se ollut niitä ensimmäisiä siinä ammatissaan ihan. Hyvät heidän välinsä olivat olleet, ja omaan kotiin oli päätetty muuttaa heti kun se osaketalo vain tulee valmiiksi…
Mutta toisin oli kaikkivaltias armossaan säätänyt. Kun sen osaketalon harjakannuja oli juotu, oli Nordlund hutikkapäissään pudonnut korkeilta tellinkeiltä ja itsensä kuoliaaksi satuttanut…
Auta armias niitä kauheita aikoja. Ihan sitä oli luullut tulevansa kaistapääksi, ja muutama kuukausi sen Nordlundin kuoleman jälkeen oli vielä syntynyt tyttölapsi. Voi sitä häpeää ja alennusta, mutta Jumalalle kiitos, lapsi oli heti pienenä päässyt tämän maailman pahennuksesta…
Toisten ihmisten likaisia vaatteita oli sitten pesty päivästä toiseen, vuodesta vuoteen, ja niin oli hiljalleen elää kituutettu. Mutta niistä ajoista pitäen olivat hautajaiset ja haudat käyneet rakkaiksi. Niitä katselemalla, niitä seuraten oli elämä sentään tuntunut ikäänkuin paremmalta, helpommalta, ja olihan siinäkin jotain sisällystä.
Ihmisten hautajaiset osasivat sentään olla niin erilaisia. Vuosien kuluessa hän oli pannut merkille, mikä niissä todella oli tähdellistä, mikä itse vainajia, mikä jälkeenjääneitä ihmisiä varten… Mutta yhteistä kaikissa oli ollut se juhlallisuus, jonka herättää itsekussakin asustava tunto siitä, että kerran meidän kaikkien on kuljettava sitä tietä.
Harvoin oli tullut kirkossa käydyksi, vaikka uskovaisten kirjoihin itsensä lukikin, sillä selvempää ja enemmän sydämeen käypää sanaa sai hautuumaalla kuulla, ja siksipä oli tullut tavaksi aina liittyä ruumissaattoihin. Varsinkin keväällä, kun luomakunta oli heräämässä uuteen elämään, saattoi haudalla puhjeta ankaraan synnintuntoon ja ratketa katumuksen karvaihin kyyneliin. Silloin parhaiten tunsi elämän turhuuden ja kuoleman varmuuden…
Näin olivat hänen ajatuksensa kulkeneet, kun ankara yskäkohtaus herätti hänet mietteistään; päätä huimasi ja hänen täytyi kiiruhtaa vuoteeseensa.
Kun hänen asuinkumppaninsa Vepsäläiskä iltahämärissä palasi kaupungilta kotiinsa, löysi hän Sundbergskan ankarassa kuumehoureessa, ja vielä samana iltana vietiin Sundbergska yleiseen sairaalaan.
Fiina Sundberg houraili ankarasti koko seuraavan yön ja eli mukana lukemattomissa hautajaisissa. Muutaman päivän kuluttua Sundbergska itse oli valmis haudattavaksi.
Seuraavana sunnuntaina lähti pitkä ruumisjuna Malmin hautausmaata kohti. Juna oli ahdinkoon saakka täynnä mustapukuisia ihmisiä, jotka saattoivat omaisiaan viimeiseen lepoon. Eräässä kolmannen luokan vaunussa istui Vepsäläiskä erään tuttavansa kanssa ja puheli tälle matalalla äänellä:
— Äkkiä sen Sundbergskankin lähtö täältä tuli, mutta tarvitsiko sen kanssa itsensä vilustaa niitä ainaisia maahanpaniaisia vahdatessaan siinä portinpielessä.
— Mutta kun sillä nyt kerran oli sellainen luonto ja hinku niiden hautajaisten perään, — sanoi Vepsäläiskän seuralainen.
— No, sehän se oli, mutta synti minun sitä, sittenkin käy, kun se saa näin viheliäiset hautajaiset, sillä kait se oli toivonut parempiakin, se kun pani niin suuren arvon komeuden päälle.
— Minkäs sille mahtaa, kun on köyhä eikä ole sukulaisiakaan.
— Niin, jokaisellahan meillä on säätynsä mukainen loppusaatto.
He vaikenivat ja ajattelivat itsekseen tämän maailman menoa.
Malmilla kannettiin ruumiit kappeliin, jossa pappi siunasi ne kaikki yhdellä kertaa ikäänkuin summakaupalla. Sitten alettiin ruumiita kärrätä kapearaiteisilla vaunuilla avaran hautausmaan eri osiin.
Ruumis numero kolmetoista, jonka Vepsäläiskä tiesi Sundbergska-vainajaksi, laskettiin monien muiden kanssa pitkään linjahautaan.
Hautaa umpeen luotaessa sanoi Vepsäläiskä toverilleen:
— Kovin paha numero sen Sundbergskan kohdalle sattuikin. Se väitti aina eläissään, että kolmetoista oli paha luku hautajaissaatossa. Sielunvihollisen luku. Mahtoikohan se nyt joutua helvettiin?
— Kuka sen tietää, — sanoi Vepsäläiskän toveri rauhallisena, — mutta jonkun kait sekin numero pitää osalleen saada…
— Niin, ja jonkun kait vaivanpaikkaankin pitää joutua, oma vika, — lohdutteli Vepsäläiskä itseänsä.
Kun hauta oli luotu umpeen ja pehmeään, valkoiseen hiekkaan oli pistetty maalaamaton riuku, johon oli mustalla merkitty numero kolmetoista, kiinnitti Vepsäläiskä siihen pienen seppeleen, joka oli tehty kuivaneista lehdistä ja valkoisista vahakukista. Sitten hän kääntyi toverinsa puoleen ja sanoi:
— Ikävät hautajaiset, olisi Sundbergska itse sanonut hautajaisistaan…
HÖYRYLAIVAN PALO
Pääkaupunkilaisen sanomalehden nuori kesätoimittaja Einar Ruth makasi sairaana suuressa, autiossa huoneistossa, josta varsinaiset asukkaat, hänen varakas tätinsä perheineen, olivat matkustaneet maalle kesää viettämään. Huoneistoa vartioi ja kukkia kasteli perheen palveluksessa vuosikymmeniä ollut keittäjätär Liina, joka nyt hoiti Einar-herran taloutta näin kesäaikaan.
Ovelle kolkutettiin, ja Liina, joka oli tunnettu tavattomasta puheliaisuudestaan, astui sisälle kädessään pieni, helmellä koristettu kultasormus.
— No, tässä se nyt on se Einar-herran rinki. Kun minä tuolla kylpyhuoneessa siivosin, niin vilahti siellä ammeen alustaa lakaistessa jokin kirkas esine, ja eikös siellä ollut tämä, sormus. Ai, ai, kyllä ne nuoret herrat sentään ovat hunttiomia tavaroittensa kanssa. Tyyrishän tämäkin kalu on ja niin koree päärlykin kun siinä on, mutta välittääkös ne nuoret herrat semmoisista, — puheli hän innostuneena kaikki yhteen henkäykseen punniten sormusta kämmenellään.
— Sepä hauskaa, että Liina sen löysi. Kiitoksia vaan, minä olenkin ollut niin pahoillani sen katoamisesta, se on minulle hiukan niinkuin rakas, — sanoi Einar Ruth.
— Mutta tietääkös Einar-herra, että minullakin on yksi oikein tyyris sormus? — kysyi Liina silmät loistaen ja sivellen tyytyväisenä kädellään vuoroin leukaansa ja suupielihän.
— Vai on Liinallakin sormus? Taitaakin olla oikein kihlakalu, — nauroi herra Ruth.
— Ja vielä mun mitä! Jestas sentään mitä se Einar-herra minusta luulee. Johan minä nyt enää kihlakaluja… Ei, se onkin oikea klakkisormus kiven kanssa, sellainen rupiini sen päällä paistaa, — puhui Liina ylpeydellä.
— Jopa nyt jotakin, vai oikea rubiinisormus. Keneltä Liina sen on saanut? — kysyi herra Ruth leikkisästi.
— No eikö Einar-herra sitä ole kuullut,
Alma-rouvaltahan minä sen sain, kun pelastin eräässä höyrylaivan palossa ne rouvan hopeet, — sanoi Liina hiukan ihmeissään siitä, ettei Einar-herra todellakaan näkynyt tietävän mitään hänen sormuksestaan ja koko siitä tulipalojutusta, vaikka hän oli siitä niin monelle kertonut.
— Liina kertoo nyt, enhän minä ole sitä kuullutkaan, — sanoi herra Ruth silmissä pieni, iloinen veitikka, sillä kertomuksen höyrylaivan palosta hän oli kuullut Liinalta monta monituista kertaa. Hän tahtoi kuitenkin tällä tekosyyllä pidättää Liinaa jonkun aikaa huoneessaan, sillä yksin sairaana olo kuumassa, tuttavista tyhjässä kaupungissa oli niin ikävää.
Liinaa, jolla aina oli olevinaan hirvittävä kiire kotiaskareiden takia, ei kuitenkaan tarvinnut kehoittaa kahta kertaa, sillä paljon puhuminen kuului niihin hänen heikkouksiinsa, jotka eivät johtuneet vanhuudesta, vaan synnynnäisestä taipumuksesta. Hän seisoi keskellä lattiaa, otti lepoasennon nojaten kättänsä toiseen lonkkaansa, huojutteli hitaasti ruumistansa ja siveli leukaansa ja suupieliään.
— Voi voi Einar-herra, kun ei minulla olisi oikein tässä aikaa, mutta kyllä se vaan sitten oli kamala paikka se laivan palo. Mistäs minä nyt oikein alkaisin, puheli hän ikäänkuin itsekseen ja muutti ruumiinpainon toiselle jalalle.
— Juu, nyt minä muistankin. Se oli oikein hehkeä juhannusaatto. Höyrylaivan kansi oli ihan väärällään väkeä, vallan sen olisi voinut luulla uppoavan siihen paikkaan koko höyrypaatin. Vihreät juhannuslimot koristivat laivan akteria ja fööriä, ja niitä oli pitkin koko paatin stakettia. Se oli oikein juhlallista.
Vihdoin sitä monen mutkan ja viivytyksen jälkeen päästiin lähtemään Helsingin rannasta saaristoa kohti. Laivalla oli sitten yletön menoaminen ja hoittaaminen. Kolmella hanurilla soitettiin niinkuin viimeistä päivää, että ihan olivat korvat haljeta niiden nälkäurkujen pauhuun, ja niin siinä pidettiin pahaa ja rietasta ääntä, niinkuin Jumalaa ei olisi ollutkaan olemassa…
Meri makasi tyynenä ja kirkkaana kuin hyyhmä lahna-aladobin päällä, ja kun kapeissa salmissa mentiin, niin rannoilla koivujen kuvat tanssivat kuin häissä, ja kaislat niiasivat kuin koulutytöt…
Niin oli luonto hehkee ja hellä, että oikein mulle tuli kiitollisuuden tunto Jumalaa kohtaan siitä, että hän armossaan oli antanut meille niin suloisen suven. Mutta ihmiset täkillä ja kajuutoissa eivät piitanneet mistään, hoilattiin ja soitettiin, niin että päätä huimasi ja sydänalasta eto…
Ja auta armias, kuinka ne muutamat miehet matkan varrella tulivat hutikkaan. Kaikilla oli mukanaan juhannuseväitä, millä viinaa, millä konjakkia ja jos jotakin väkevää… Mutta totta sanoen, kyllä minua äklötti, kun minä näin parinkin retkaleen ryyppivän pullosta tinatööriä…
Eihän se Einar-herra taida tietääkään mitä »tinatööri» on? Juu, nähkääs Einar-herra, se on aivan selvää lamppuspriitä, semmosta kun pannaan priimuskyökkiin. No, eihän ne nyt sitä aivan semmoseltaan latki, kyllä sitä ensin värkätään ja tisleerataan senkin seitsemällä konstilla. Ensin halkaistaan hapanlimppu noin pitkin leveyttään ja sen läpi sitten fadin päällä filtataan eli siivilöidään tenu pariin, kolmeen rupeamaan, että se paha siitä lähtisi, se myrkky, joka miehen tappaa. Sitten siihen ajetaan konjakkiesanksia ja kolmensorttiset kuminat, ja kuuluvat ne sitä vielä kehuvankin. Mutta kyllä niiden henki vaan tulee niin pahalle, että ihan luulisi nuuskivansa trankkitynnöriä. Mutta siitä huolimatta näkyi se tinatööri menevän miehiin kuin voi kanaan…
Yhä se meno vaan yltyi ja paheni. Minä ajattelin sydän kurkussa, että jos Jumala auttais minua vielä sen verran, että antais minun hengissä päästä maihin tästä uivasta helvetistä.
Mutta herrajestas sentään, silloin se tapahtui. Minä istuin silloin föörissä Signe-neidin vaatekorilla ja riivin hiljaa oksasta koivunlehtiä ja nuustelin kämmeniäni, kun ne niin mukavasti tulivat vihreelle. Kuului kauhea huuto:
»Tuli on irti, laiva palaa, laiva palaa…» Siunatkoon, parkasin minäkin ja ampasin pystyyn. Yksi akterissa ollut muija juoksi lapsi sylissä minkä kerkesi fööriin ja kertoi minulle, kuinka valkea oli päässyt irti…
Ryyppyhommissa olivat miehet sielläkin olleet ja olivat tölmässeet vahingossa viiden litran spriipulion rikki. Sprii oli tulvinut pullosta ruutikuivalle täkille kuin kaffi ylikiehuvasta pannusta. Hätäyksissä oli sitten yhdeltä niistä onnettomista pudonnut palava paperossi spriihin, ja niin oli tulipalo valmis…
Voi sitä hötäkkää ja äläkkää mikä laivalla nousi. Vanhan laivan kuiva täkki syttyi tuleen äkkiä kuin rohtimet. Ja valkea otti heti kohta sellaisen vallan, ettei sitä pitänyt styyrissä kukaan. Ihmiset tulivat vallan kuin hulluiksi. Vaimoväki huusi ja parkui kuin tapettaessa, ja osa miehistä oli siksi hutikassa, etteivät voineet ryhtyä paljon mihinkään. Kaikki koettivat vain juosta alta pois minkä kerkisivät, mutta juokse nyt siinä, kun laiva oli ahdinkoon saakka väkeä täynnä ja vielä lisäksi tavaroita, kimpsua ja kampsua jos jonkin sorttista…
Täydellä höyryllä sitä sitten ajettiin suoraan maata kohti kivistä ja kareista piittaamatta. Mutta kun oltiin merellä niinkin kaukana kuin me, ei sitä vaan niin yks-kaks rantaan päästy. Laivan pilli vihelsi ja huusi kuin tuomiopasuuna, ja kyllä vaan siinä oltiinkin tuomiolle menossa täyttä vauhtia.
Ihmiset tuuppivat toisiaan ihan armotta ja tappelivat vallan kuin sodassa. Siinä sai jokainen katsoa eteensä. Palava laiva lähestyi rantaa kuin tuuliaispää, mutta vedosta valkea vain yltyi ja sai lisää virikettä… Pilli huusi, ja ihmiset huusivat. Ei nyt enää haitaria soiteltu, vaan kolmella kielellä, suomeksi, ruotsiksi ja ryssäksi, ihmiset siinä rukoilivat Jumalalta apua, mutta kyllä se nyt tuntui olevan tulematta…
Hädissään muutamat paiskasivat itsensä mereen, mutta ei se sinnekään meno niin hääviä ollut, jos ei osannut uida. Toiset viskelivät tavaroitaan mereen niin paljon kuin vaan kerkesivät, ja tämmöisessä sekamelskassa laiva viimein pääsi joteskin lähelle rantaa. Sen kone pysähtyi siinä paikassa, sillä kuumuuden takia täytyi höyry päästää pannusta, ettei se räjähtäisi. Möljään saakka ei päästy, mutta hyvä niinkin…
Nyt uskalsivat useammat paiskata itsensä mereen, ja tavaroita tuli ihan satamalla. Vettä oli rannassa tavalliselle miehelle kainaloihin asti. En minäkään ollut siinä toimetonna, vaan mitään sen enempää ajattelematta heitin Signe-neidin vaatekorin mereen. Mutta sitten minä peljästyin, niin että jalat oli aitani mennä, sillä minä muistin samassa rouvan hopeet, jotka olivat väskyssä salongissa…
Siinä salongin ovella vasta sitten kävi kova rytäkkä ja käsirysy. Mutta minä piinasin itseni vaan sisälle kovasta vastavirrasta huolimatta ja palasin saman tien, vaikka siinä ovessa olinkin niin kovassa puristuksessa, että henki ei käynyt juuri hiventäkään. Mutta rouvan hopeet minä vaan sain täkille ja sitten suoraan mereen. Ajattelin, että kaitpa ne siellä ovat paremmassa tallessa kuin tulessa, niinkuin olikin…
Sitten minäkin pääsin viime tingassa yhteen pikkupaattiin, jolla vaimoihmisiä maihin soudettiin. Eikä siinä rantaa keritty varrota, mereen vaan vyötäisiä myöten, kun paatti palasi toisia noutamaan…
Vihdoin sen valkeankin valta saatiin laantumaan ja laiva hinattiin lähemmä rantaa, vaikka ei se juuri laivalta näyttänyt, kun sen melkein kaikki puuosat olivat palaneet karreksi. Siinä se hylky maata kehitteli mustana ja kamalasti katkuavana kuin pahasti palanut paistinpannu…
Mutta auta armias, minkä näköistä joukkoa sieltä maihin lossattiin. Minä istuin läpimärkänä valkoisella rantahiekalla ja ihan nääntyneenä, sillä pitkät hameet päällä vedessä kahlaaminen ei ole mitään leikintekoa. Ajattelin juuri, että milläs ihmeen konstilla minä saisin ne rouvan hopeet pelastettua sieltä merestä, kun samassa nostettiin rannalle eräs oikein hieno venäläinen rouva. Voi, sitä raukkaa, niin sen vaatteetkin olivat palaneet, ettei ollut jälellä kauniista protyyrihameesta kuin muutamia siekaleita, mutta jaloissa sillä oli ehjät, tulenpunaiset kengät kuin keitetyt hummerit. Voi hyvä Jumala sentään, hengissä se oli ja valitteli ryssäksi, ja ihan minun piti peittää silmäni, kun näin, että sen reidet olivat palaneet kuin käristetty rosspiffi. Minä parkasin kauhusta ja olin pyörtyä ihan siihen paikkaan…
Mutta ei sitä siinä kauan ehtinyt katsella, sillä samassa tuotiin pari lasta, jotka olivat menneet pieniksi kuin nyrkki, aivan kuin palaneet pyyt padassa, kuolleet lapsiraukat… Ja niin siihen rannalle hommattiin ihmistä jos jonkin näköistä. Toiset olivat palaneet enemmän, toiset vähemmän, mutta palaneita ne vaan olivat…
Kyllä siinä sitten piisasi itkua ja valitusta, enkä minäkään enää jaksanut itseäni pidättää, vaan porasin ihan ääneen, vaikk'ei minulla ollutkaan mitään hätää, mutta kun se oli niin ylettömän surkeeta…
Sitten minä rupesin oikein toden perään pelastamaan rouvan hopeita. Sain erästä pitkää laivamiestä, jonka nimen tiesin olevan Antersson, sillä olinhan minä niin monasti siinä laivassa reisannut, plyysin hiasta kiinni. Se oli sellainen sinisen ja valkean raitainen plyysi, niinkuin Einar-herra tietää merimiesten pruukaavan. Minä pyysin häntä hakemaan rouvan hopeet merestä paikasta, jonka minä viisaisin. Mutta se ei ottanut kuuleviin korviinsakaan minun puhettani, nauroi vain ja nyhtäsi itsensä irti. Silloin mulle tuli ihan hätä ja pyysin oikein ruotsiksi:
»Säärä Antersson, rettä rouvans hopeet, säärä Antersson, rouvans hopeet…»
Antersson vain nauroi ja aikoi lipottaa tiehensä, mutta silloin minä tarrasin häntä plyysinhiaan uudestaan kiinni kuin takkiainen ja rukoilin oikein poru kurkussa:
»Säärä Antersson, retta rouvans hopeet, retta ny, jaak jeer Antersson kaffe och allt, retta ny para.» — Ja silloin sen miehen sisu pehmeni, se nauroi minun uikutukselleni ja alkoi kahlata mereen. Minä seurasin niin pitkälle kuin uskalsin, ja kun se jonkun aikaa oli siellä meressä lorinut, niin rouvan hopeet se löysi ja Signe-neidin korin kans…
Voi, voi, kyllä minä sitten osasin olla iloinen ja onnellinen, kun ne hopeet saatiin merestä ja kun minä Signe-neidin vaatteita levittelin rannalle kuivamaan. Minä kiehautin oikein väkevää kaffeeta rouvan tyyriistä kaffeista siinä rantakivien välissä, ja mun mieleeni tuli niin sanomattoman suuri kiitollisuus Jumalaa ja Anterssonia kohtaan, että mun täytyi siinä puoliääneen veisata »Sun haltuus rakas isäni…», vaikka ihmiset vähän pitkään katselivatkin ja kai maar luulivat, että minä olin tullut kaistapääksi. Vaikka eihän se mikään ihme olisi ollutkaan, jos semmoisessa löylyssä olisi järkensäkin menettänyt, ja taisi se kuumuus siinä höyrypaatilla kysyä monenkin päätä…
Kun me sitten Anterssonin kanssa joimme siinä auringonpaisteisella rannalla hyvää kaffeeta — kerman minä olin juossut lähellä olevasta torpasta, — niin minä olin vallan hassusti rakastunut Anterssoniin enkä malttanut olla hiukan paijaamatta sen suurta, ruskettunutta kättä, jossa hohti Anterssonin naimasormus. Olihan se oikeastaan syntinen teko, hyväillä toisen miestä, mutta en minä silloin sille mitään mahtanut, kun minun kiitollisuuteni oli niin suuri Jumalaa ja Anterssonia kohtaan…