Kohtalon tuulissa

KOHTALON TUULISSA

Nykyajan romaani

Kirj.

TOIVO TARVAS

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916.

"Niin hyvin minä ymmärrän kaikki ne, jotka elämän leikissä murtuu: toisilta järki hämärtyy, toisilta tuntehet turtuu. —"

L. Onerva.

I

Eräänä lämpimänä huhtikuun yönä istui Janne Pöyhtäri Oopperakellarin edustalla olevalla ajuriasemalla korkealla ajuripenkillään. Hän oli suurikasvuinen, noin kahdenkymmenen korvilla oleva mies, jonka kasvot olivat kaunispiirteiset ja verevät. Suora nenä kulki samassa linjassa korkean otsan kanssa, jolle pienen lakin alta pursusi muutamia ruskeita kiharoita. Huulet olivat täyteläiset ja kaareutuivat kauniisti, ja kokonaisuutena teki suu hyvin herkän, miltei lapsellisen vaikutuksen. Heti ensi näkemältä saattoi huomata, että hän polveutui jostain voimakkaasta, ruumiillisesti kehittyneestä suvusta.

Janne Pöyhtärin ajoneuvot seisoivat kolmantena rivissä odottaen kyytivuoroaan, ja hänen valkoinen hevosensa torkkui huuli lerpallaan. Oli kelirikon aika. Kaduilla oli vielä jonkun verran lunta, mutta reet olivat jo kuitenkin vaihdetut rattaisiin, vaikka kadut olivatkin kuoppaisia ja ilkeitä ajaa. Kaupunki oli miltei pimeä; ennen niin voimakkaasti valaisevat sähkölamput olivat sammutetut. Vain siellä täällä valaisi ikäänkuin salaa jokin heikkovaloinen lamppu, jonka pyöreä lasikupu oli peitetty paksulla, tummansinisellä maalilla.

Kaamea, sininen valo laskeutui likaisille kaduille, niukkana ja aavemaisena kuin valo ruhtinaallisen hautakammion akkunoista. Ihmisten kasvot näyttivät tässä valossa kelmeiltä ja kuihtuneilta. Kadut olivat tyhjät ja hiljaiset, sillä oli keskiyö.

Ajurit, joita täällä Heikin-Esplanaadin ajuriasemalla tavallisuuden mukaan oli paljon, olivat nousseet penkeiltänsä ja kokoontuneet erään rivoista sukkeluuksistaan ja kummallisista elämyksistään kuuluisan ajurin ympärille. Tämä mies istua lohotti ajopeleissään mukavasti nojaten pehmeään selustaan, ja toiset istuivat mikä hänen vieressään, mikä vastapenkillä, ajurinpenkillä, ja pari heistä seisoi likasuojustimilla. Janne yksin istui paikallaan, sillä häntä eivät huvittaneet nuo yölliset aina samanlaisilta kuulostavat jutut, joille toiset rämeästi nauroivat.

Nytkin kertoi »ilopeura», kuinka hän edellisenä yönä oli »veivannut» erästä päihtynyttä herraa. Siinä annettiin kaikille ihmisille oikeita nimityksiä, sillä ajureille ei mikään eikä kukaan ole minkään arvoinen. He ovat kummallisesti paatuneita ihmisiä, jotka ankaran elämänkohtalon pakosta ovat joutuneet tähän halveksittuun toimeen, missä saavat nähdä mitä erilaisimpien ihmisten huonoja puolia. He tuntevatkin ihmisiä pääasiallisesti vain heidän varjopuoliltaan, sillä ajurilta eivät päihtyneet ihmiset useinkaan katso tarpeelliseksi salata myöhäisen hetken synnyttämiä pyyteitä. Häneltä kysytään vapaasti niinkuin lääkäriltä jos jonkinlaisia neuvoja. Ja päihtynyt kyydittävä saattaa jutella hänelle suun täydeltä roskaa, jokseenkin samoin kuin löylynlyömä kylpijä puhuu kylvettäjälleen turhaa… Siksipä heidän arvostelunsa ovatkin niin kylmän ankaria ja hävyttömiä.

Sulavasta lumesta muodostunut vesi valui katuränniä myöten kulmauksessa olevaan likakaivoon. Veden yksitoikkoinen lorina kuului tänä yönä hiljaiselta ja matalasointuiselta, josta Janne teki sen johtopäätöksen, että kaivossa oli tänä keväänä paljon vettä. Monina, lukemattomina öinä hän oli ajoa odotellessaan äänettömänä kuunnellut eri likakaivojen veden yksitoikkoista lorinaa, ja hänen korvansa olivat kehittyneet tarkoiksi arvioimaan, kuinka korkealla vesi kussakin viemärikaivossa oli.

Siellä kotona maalla oli heidän pihansa läpi juossut iloinen, kirkasvetinen puro, jonka partaalla hän oli vesimyllyjänsä käyttänyt, kaarnalaivojansa uittanut ja avojaloin maata lekotellut selällään nurmikolla katsellen keväisen taivaan rannattomaan sineen ja kuunnellen puron iloista lorinaa.

Vaikka näiden kaupungin likakaivojen vesi oli kaikkea muuta kuin kirkasta, palautti niiden helmeilevä solina kuitenkin hänen mieleensä armaat ajat siellä kotona maalla. Kauniina aurinkoiset niityt väikkyivät hänen mielessään, ja tummaa, korkeata harjua alakuloisesti kuvastava tyven järvenpinta ikäänkuin välkkyi hänen silmissänsä. Rintaan tuli niin raskas, tukahduttava tunne…

Kolme vuotta hän on harjoittanut tätä epämiellyttävää ammattia, mutta nyt hän sen jättää. Tänään on hänen viimeinen yönsä pika-ajurin rattailla. Hevosetkin ovat jo myydyt, samoin kaikki ajopelit ja valjaat. Ei hän enää viitsi eikä jaksa hoitaa tätä koiranvirkaa. Mieli valahtaa herkäksi, ja mitä moninaisimmat kuvat ja kokemukset kiitävät hänen sisäisen silmänsä ohi.

Monenlaisiin ihmisiin hän on tutustunut näinä kolmena vuotena. Hän on säännöllisesti ollut yöajossa, sillä ansio on useimmiten yöllä suurempi. Paljon hän on yöllä kyydinnyt päihtyneitä herroja ja huonoja naisia, vaikka onhan matkassa sentään ollut kunniallisiakin ihmisiä. Hän on tahtomattansa nähnyt ja kuullut niin paljon rumaa, että voimakas inhonlaine saa hänet muistellessakin vavahtamaan. Monenlaista kauppaa on hänen kanssaan hierottu ja hänelle on tehty mitä ihmeellisimpiä tarjouksia, joihin hän ei ole voinut suostua, ja paljon hän on saanut maksuista riidellä. Niin paljon on onnettomuutta ja niin paljon onnettomia ihmisiä maailmassa. Moni ihminen on vain tahtomattansa alkoholin vaikutuksen alaisena paljastanut hänelle kauan kätkössä olleen eläimen itsessänsä, olematta kenties silti kuitenkaan ehdottomasti huono ihminen. Tältä korkealta istuimelta hän on oppinut huomaamaan, kuinka monenlaisia onnettomia ihmisiä voi maan päällä elää…

Hän oli aina kadehtinut sivistyneitä ihmisiä, sillä hän oli kuvitellut, että sivistys tekee ihmiset hyviksi ja onnellisiksi, mutta kuta enemmän hän heitä oli nähnyt, sitä enemmän hän oli alkanut ihmetellä, kuinka heidänkin joukossaan oli niin paljon onnettomia ja elämään tyytymättömiä. Vain tuollaistako se sittenkin oli, ajatteli hän usein tarkastellessaan heidän elämäänsä ja puheitansa. Ei näkynyt sivistyskään pelastavan ihmistä suurista suruista ja onnettomuuksista, — vaikka hänhän oli tutustunut heihin sittenkin liian yksipuolisesti, tietysti oli toisenlaisiakin sivistyneitä, jotka olivat onnellisia ja hyvinvoipia…

Ei, nyt hän jättää koko tämän ammatin, hän on väsynyt tähän yölliseen kaupantekoon ja tähän ainaiseen odottelemiseen. Kolme pitkää vuotta… Ja taas muistuu mieleen koti siellä maalla. Heillä oli ollut suuri säterirustholli, joka oli ollut heidän suvussansa jo monta mies polvea. Tila oli ollut arvokas ja elätti hyvin omistajansa perheineen, vaikkakin monet esi-isät, jotka kaikki olivat olleet yli kolme kyynärää pitkiä, olivatkin juoneet kovasti ajan tavan mukaan. Kerrottiinpa, että isoisän isä oli kuollut viinapannun ääreen, siihen aikaan kun vielä kotitarvepoltto oli sallittua, eikä isoisänkään kohtalo taitanut olla paljoa valoisampi…

Katuviemäri soi niin nukuttavasti. Hänen mieleensä muistui eräs kaunis jäänlähtö siellä kotitilalla kauniina, aurinkoisena huhtikuun iltana, kun jäät alkoivat liikkua heidän maatilansa läpi kulkevassa joessa. Joki oli tulvillaan. Kuului kaukaista ryskettä ja kohinaa. Janne lähti juoksemaan veljensä kanssa rantaan minkä kerkesi. Äiti kyllä kielsi ja varoitteli, mutta hänen huutonsa kaikui kuuroille korville…

Mikä ryske ja pauhu, kun hän hengästyneenä saapui rantaan. Kaikki jäät olivat liikkeessä, niiden vedensyömät reunat helisivät ja kimmeltelivät auringon paisteessa, kun ne kovaa vauhtia kiitivät eteenpäin. Toisinaan tulivat jäät suurina, raskaina lauttoina ja riensivät kovalla pauhulla ja melulla ohi tummien rantojen. Toisinaan tuli taas joku suuri, yksinäinen jäälohkare juhlallisen rauhallisesti niinkuin valkoinen jättiläisjoutsen, ja pienemmät jääpalaset tulivat keikkuen perässä sekavana jonona niinkuin vasta uimaan opettelevat vesilinnunpoikaset emonsa kintereillä.

Eräs verrattain suuri jäälautta oli tarttunut rannalla oleviin pajupensaisiin ja pysähtynyt. Janne ei voinut vastustaa haluansa auttaa sitä irti. Hän sieppasi käteensä puolilahon aidanseipään ja riensi irroittamaan jääteliä. Mutta kuinka hän siinä lie työntänyt ja ponnistellut, jäälautta lohkesi äkkiä rannasta, ja Janne putosi veteen. Joki oli sillä kohtaa syvä ja ulompana vuolas, ja vaikka hän osasikin jonkun verran uida, ei hän kuitenkaan jaksanut pienillä käsillänsä soutaa maihin. Virta veti häntä mukanaan, Hän huusi täyttä kurkkua, ja hätään rientänyt vanhempi veli pelasti hänet henkensä uhalla kylmästä kuolemasta. Kotia tultuaan hän sai muuten niin kiltiltä ja hellältä äidiltään kunnollisen selkäsaunan, ja silloin hän nyyhkyttäen päätti oppia hyväksi uimariksi, ettei tarvitsisi turvautua vesihädässä muiden apuun. Ja hän olikin toteuttanut päätöksensä, hän oli erinomainen uimari ja hyppääjä. Aina kun vain jouti, ui hän Ursininkallion uimahuoneella, jossa oli käynyt uimakoulua. Hän oli ottanut menestyksellä osaa uintikilpailuihin sekä esiintynyt hyppääjänä uimanäytöksissä.

Mutta muistelmissaan tulee Janne siihen surulliseen aikaan, jolloin isä joi alinomaa ja hoiti huonosti heidän maatilaansa. Vihdoin äidin ponnistuksista huolimatta myytiin heidän kaunis kotitalonsa, ja he muuttivat pieneen mäkitupaan erään leskivaimon luo, sillä isä lähti häpeissään Ameriikkaan. Ne olivat vaikeita aikoja nuo isän Ameriikassa-olon ajat. Äiti raatoi työssä aamusta iltaan. Hän oli etevä kutoja ja ansaitsi siten heidän niukan elatuksensa.

Janne muistaa vielä niinkuin eilisen päivän, kun hän veljensä kanssa palasi kansakoulusta kotiin ja äiti oli järjestänyt heille aterian avonaisen takan mustalle, peltipeitteiselle suulle. Ruokana oli tavallisuuden mukaan silavassa paistettuja perunoita, ja pienessä puukupissa oli maitoon laitettua suolalientä, jossa leipää liotettiin. Silloin hän sanoi, nirso kun oli, tyytymättömänä: »Minun sieluni suuttuu tähän huonoon ruokaan», ja äiti, joka oli hiljainen, uskonnollinen nainen, piti sitä lausetta kuitenkin niin hullunkurisena, että rupesi ääneensä nauramaan. Kuinka se oli ollut hauskaa, kun äiti ensi kerran isän Ameriikkaan-menon jälkeen nauroi oikein ääneen ja sydämensä pohjasta. Asiahan ei ollut mikään, mutta he nauroivat kaikki aivan katketaksensa, kun kerran pääsivät hyvään alkuun. Jannen suu vetäytyi vieläkin hymyyn, kun hän muisteli sitä iloa.

Vuodet kuluivat, hauskat kouluvuodet. Toisinaan ne kuitenkin tuntuivat raskailta, kun lumisina talviaamuina täytyi pienillä suksilla hiihtää paapertaa tuo kolmen kilometrin pituinen koulumatka. Mutta perillä oli hauskaa toveriseurassa. Ainoastaan ruokatunnit pyrkivät katkeroittamaan mieltä, sillä heidän eväänsä olivat aina huonot ja laihat verrattuina toverien runsaihin eväisiin, joilla varakkaat talonemännät olivat täyttäneet lastensa eväslaukut. Mutta usein Janne ja Viljam-veli saivat parhaimmilta tovereiltansa runsaita makupaloja ja silloin unhottui katkeruus.

Isä kirjoitti harvoin Ameriikasta ja vielä harvemmin hän lähetti rahaa. Äiti antoi heidän aina lukea kirjeet, mutta kerran tuli kirje, jota äiti ei näyttänyt heille, vaan meni ulos portaille itkemään. Aika vieri eteenpäin.

Eräänä kuumana heinäkuun iltapäivänä Janne istui Viljamin kanssa avojaloin tuvan veräjän vieressä olevassa santakasassa ja valutteli lämmintä hiekkaa jaloillensa. Samassa pysähtyivät kellertävät postirattaat maantiellä aivan heidän tupansa kohdalle, ja ilosta huutaen: »Isä, isä tulee», riensi hän tupaan äidille ilmoittamaan. Jälleennäkemisen ilo oli suuri, mutta se oli lyhyt, sillä isä ei tuonutkaan mukanaan muuta kuin vanhat juomatapansa…

Isä sai ostetuksi kaksi hevosta ja pika-ajurin rattaat, ja he muuttivat koko perhe Helsinkiin. Isä rupesi harjoittamaan pika-ajurin ammattia. He asuivat Hermanninkaupungissa, jossa hevostallit olivat halpoja. Janne muisti vieläkin sen iltapäivän, kun hän ensi kerran tuli maalta Helsinkiin. Häntä peloitti ja hirvitti niin, että suuta kuivi, ja kieli ei tahtonut liikkua suussa. Nuo lukemattomat ajurit, autot, raitiotievaunut ja tuhannet ihmiset, joilla kaikilla oli kiire, häntä kerrassaan huimasivat. Sitten kun hän oppi hiukan kaupungilla liikkumaan, ihmetteli hän aina sitä, mitenkä oli niin paljon joutilaita ihmisiä ja millä ne oikeastaan mahtoivat elää, kun eivät koskaan tehneet työtä. Kyllä kaupunki sentään oli niin toisenlainen kuin maaseutu. Siellä ei elänyt ilman työtä, mutta täällä sai laiskoitella päivästä toiseen. Oli kuin nuo kuivat kivet olisivat kelvanneet leiväksi…

Sitten tuli surullisin aika heidän elämässään. Isä joi enemmän kuin koskaan ennen, ja kaiken onnettomuuden lisäksi hän oli muuttunut tavattoman ilkeäksi ja kovasydämiseksi. Äiti parka, johonka hänen kaikki raivonpuuskansa kohdistuivat, vietti monta pelokasta yötä kylmissä ullakonrappusissa, sillä isä löi häntä usein.

Heti täytettyänsä seitsemäntoista vuotta, joka ikä oli välttämätön ajurinammattia varten kaupungissa, sai Janne ruveta päivisin ajamaan hevosta. Mutta monasti hän lähestyi sydän kurkussa kotia Hermannissa, sillä isä ei koskaan ollut tyytyväinen niihin rahoihin, jotka hän oli ajossa ansainnut, vaan syytti häntä varkaudesta ja rahojen salaamisesta. Ja totta oli, että hänen toisinaan oli onnistunut piilottaa joku markka sairaalle äidillensä. Itselleen hän aniharvoin oli varannut jonkun pennin.

Mutta sitten tapahtui äkillinen muutos heidän elämässään. Isä vilustui yöajossa, sai keuhkokuumeen ja kuoli Mariansairaalassa. Isän kuoleman jälkeen hän sitten oli omin päin jatkanut tätä ajurinammattia elättääksensä äitinsä ja itsensä, sillä Viljamin oli ollut pakko lähteä muualle työansioon. Mutta nyt hän oli päättänyt lopettaa tämän. Hän oli saanut paikan vakinaisessa palokunnassa…

Eräänä myöhäisenä iltana hän oli ajossa ollessaan tutustunut erääseen taidemaalariin, joka oli pyytänyt häntä malliksi. Taiteilija oli selittänyt, että hän oli jo kauan hakenut erikoista tyyppiä, jota tarvitsisi erästä tauluansa varten. Ja nyt hän sanoi löytäneensä sellaisen. Oikeastaan ei Janne ymmärtänyt ensinkään, mitä mallina oleminen merkitsi ja mitenkä siinä piti olla, ja hän olikin epäillyt kauan. Mutta kun taiteilija oli ojentanut hänelle käyntikorttinsa, jossa oli nimi Hugo Hertell, ja oli vielä ajanut kotiinsa ja näyttänyt talon, jossa asui, sekä antanut etukäteen viisimarkkasen, niin Janne oli ajatellut, että taiteilijan täytyy olla kunnianmies. Häntä velvoitti tuo viisimarkkanen, ja sitäpaitsi hän oli hiukan utelias, ja niin oli hän voittanut ujoutensa ja seuraavana päivänä kello yhden aikaan, kuten oli sovittu, mennyt taiteilija Hertellin luo.

Hänen sydämensä pampatti ankarasti sekä hengästyksestä — taiteilija näet asui viidennessä kerroksessa — että pienestä pelosta, kun hän soitti taiteilijan ovikelloa. Taiteilija Hertell oli sydämellinen ja kiltti herra ja vaikutti kaikin puolin kunnioitusta herättävältä ja kunnialliselta. Ja pian voitti Janne ujoutensa. Hiukan häntä epäilytti, kun taiteilija käski hänen riisuutua alasti, mutta kun hän näki seinillä lukemattomia tauluja, jotka esittivät sekä alastomia naisia että miehiä, niin hän rauhoittui ja teki niinkuin taiteilija oli käskenyt. Sen kerran jälkeen hän kävi usein aamupäivillä taiteilija Hertellin luona, sillä tämä maalasi innostuneesti ja puhui hauskoja asioita. Tarjosipa hän toisinan mallilleen lasin konjakkiakin, vaikka ei Janne siitä huolinut, sillä hän pelkäsi noita juomia, jotka olivat vieneet heidän varakkaan ja hyvinvoivan sukunsa perikatoon. Lyhyessä ajassa Janne oppi tuntemaan useita taiteilijoita, jotka kävivät Hertellin luona, mutta ei häntä sittenkään miellyttänyt tämä ammattinsa, ja epämiellyttäviä nuo iloiset, hyväsydämiset ja lapselliset taiteilijat hänestä sittenkin olivat, sillä hänestä tuntui, että he ottivat elämän liian kevyesti, vaikka eihän hän tuntenut heidän syvimpiä ajatuksiaan. Hän olisi luopunut tästä mallina seisomisesta, mutta taiteilija kehui aina hänen vartaloaan komeaksi, kauniiksi ja sopusuhtaisesti kehittyneeksi ja pyytämällä pyysi häntä edelleenkin tulemaan ja maksoi niin hyvin, että se oli todellakin hyvä lisätulo.

Näitä latuja olivat Jannen ajatukset kulkeneet, kun hän siinä viimeistä iltaa odotti kyytivuoroansa. Ne olivat kiitäneet nopeasti kuin täysinäinen tervavene koskessa tuttuja uomia, mutta hänestä tuntuikin nyt, ikäänkuin hän olisi tehnyt tilinpäätöstä entisyytensä kanssa, sillä häntä odottivat nyt uudet kohtalot.

Hän odotti nyt aivan ensimäisenä jonossa ja kuunteli puolella korvalla, kuinka toverit äänekkäästi puhelivat.

— Jopa se kello vihdoinkin alkaa näyttää yhtä. Pian ne kapakat taas ylönantavat sisältönsä, nuo räyhäävät kundinsa, — sanoi eräs punakka, vanhanpuoleinen ajuri.

— Viis minä sellaisista kundeista, saisi vain »pahan» rattaillensa, niin siinä sitä olisi »tuuria» koko yöksi, — sanoi joku nuori maalaispoika. Kaupunki ikäänkuin heräsi horroksistaan. Kadun kulmaan ilmestyi muutamia poliiseja ja pari etsivää. Alkoi kuulua liikettä, puheensorinaa ja humalaisten huutoja. Kaikki ajurit hyppäsivät paikoillensa. Joka taholta alkoi ilmestyä huojuvia ja kovaäänisiä seurueita. Niitä oli Esplanaadeilla ja Heikinpuistossa sekä syrjäkäytävillä että keskikaduilla. Autot, joissa paloi vain yksi lamppu edessä niinkuin kykloopin suuri silmä keskellä otsaa, ajaa huristelivat ohi ja törähdyksineen yhtyivät meluun ja hälinään. Oli kuin hornan kalpeat, kauan piilossa maanneet peikot olisivat yhtäkkiä ilmestyneet esille tähän kaameaan, siniseen valoon. Kuului kimakka vihellys.

— Pöyhtäri, aja framille! — huusi Jannen takana vuoroaan odottava ajuri. Janne kehoitti hevostaan ja pysähtyi seuraavaan kulmaan, jossa humalainen herra vihelsi ja huitoi käsillään minkä jaksoi.

— Tiedätkö sinä mitään? — kysyi hän Jannelta.

— Jaa mitä?

— No, tietysti sellaisia pieniä, sieviä! — Samassa tunsi Janne katulyhdyn valjussa, sinisessä valossa, että herra, joka hänen kanssaan teki kauppaa, oli tuomari Eemeli Katajisto, Katajiston kartanon ainoa poika samasta kylästä, missä heidänkin tilansa aikoinaan oli ollut. Hän tunsi hyvin kaikki Katajiston kotiasiat ja tiesi, että tuomarin isä, vanha Katajisto, kuului niihin viisaasti ajatteleviin talonpoikiin, jotka vastustivat herrakuumetta. Hän oli kieltänyt pojaltaan kaiken avustuksen opintiellä, mutta Eemeli-herra oli lukenut sittenkin velalla itsensä tuomariksi, sillä hänessä oli sisua niinkuin isäukossaankin. Janne tunsi myötätuntoa omanpitäjäläistä kohtaan ja koetti muistella minnekkä parhaaseen paikkaan nyt veisi kyydittävänsä…

— No, tiedätkö sinä? Vastaa, juntti! — ärjyi tuomari Katajisto.

— Tiedän, — sanoi Janne rauhallisesti, — tuomari tekee hyvin vaan ja astuu rattaille.

– No, anna huristaa sitten. Mutta mistä peevelistä sinä minut tunnet?

— Kuka nyt ei tuomaria tuntisi, ja ollaanhan me samanpitäjäläisiäkin, — sanoi Janne mairitellen.

— Vai sieltäkö saakka, ja nimi, jaha, Janne Pöyhtäri, tuttu paikka, tuttu paikka. Mutta sanoppas sinä, Janne, onko se kana hieno?

— Hieno on, ihan priima. Se on oikeata herrasväkeä. Kuuluu nähneen parempiakin päiviä.

— Onkos sillä nimeä?

— Martta Hagen.

— Älä helkkarissa, se tanssijatar! Oikeinkos sinä viet minua sinne?

— Sinne.

Janne maiskautti suutaan, ja Valko lähti juosta lönkyttämään
Punavuorenkadulle päin.

— Vai Pöyhtärin poikia sinä oletkin ja oikein samanpitäjäläisiä. Niin, ainahan meitä tänne kaupunkiin jokunen eksyy…

Niin, toiset täällä kyllä eksyvätkin, kuten se mylläri Koskulan poika, mutta käyhän niitten toisten hyvinkin, kuten on tuomarin käynyt…

— No kuinkas sen Koskulan sitten muka kävi?

— Eipä vain jaksanut herraksi asti, velkaa ei enää saanut, ja niine hyvineen sai Urho-poika palata vanhan isänsä armoille koko pitäjän naurettavaksi…

— No velallahan minäkin tässä olen eteenpäin pulaillut ja hyvin se on käynytkin.

— Konstikos se. Rikkaan talollisen ainoalle perilliselle uskaltaa kuka hyvänsä lainata rahoja vaikka kuinka paljon, mutta kukapa köyhän myllärin pojalle rahojaan…

— Voihan se olla, mutta ei sen Koskulankaan asiat niin ohraset ole. Mitäs siitä, jos koko kylä melusi ja kohisi, herra siitä sittenkin tuli, kun ehti asiansa järjestää…

— Ettäkö herra?

— Juuri niin, tiedän mä, sehän sai henkikirjurin viran, ja elää sitä silläkin eikä tarvitse itseänsä myllyssä tai renkinä rasittaa…

— No onhan se sellaista puolivillaista herruutta…

Samassa he saapuivat erään kaksikerroksisen kivitalon kohdalle, jossa
Janne pysähdytti ja hyppäsi alas rattailta sekä koputti piiskanvarrella
erääseen ensimäisen kerroksen pimeään akkunaan ja vihelsi kaksi kertaa.
Vähän ajan kuluttua syttyi sähkö paksujen, tummien uutimien takana.
Akkuna avautui, ja asfalttikäytävälle putosi kilahtaen avainkimppu.

— Odota tuossa kulmassa, — sanoi tuomari Katajisto ja sovitteli horjuen avainta pääoveen. Sitten hän hävisi sisälle.

Yksin jäätyään Janne katsoi kelloansa. Se oli jo lähes kaksi. Päivä alkoi sarastaa, ja siellä täällä sammui joku värjätty katulamppu. Lumet sulivat verkalleen. Maa tuoksui lialle, ja pitkin katua matava vesihuuru haisi inhoittavalle. Kadun kulmauksessa oleva likakaivo lorisi nukuttavasti. Jannea väsytti, hän laskeutui kyykkyyn alas istuinpenkin ja etusuojustimen väliin ja torkahti siihen…

Eräs yöllinen kulkija häiritsi Jannea kysymyksellään, oliko hevonen vapaa, mutta saatuansa kieltävän vastauksen jätti Jannen rauhaan. Janne uinahti taas…

Hän heräsi siihen, että tuomari Katajisto huusi avonaisesta akkunasta:

— Pöyhtärin Janne, kuule, aja sinä kotiis vaan, kyllä minä huomenna maksan ja runsaalla kouralla. Mikäs on numero? Jaha, ja asunto? Hyvä on, anna huristaa vaan…

Janne pani hevosensa juoksuun. Hän ei viitsinyt enää jatkaa ajurinvelvollisuuksiaan ja sen merkiksi hän hyppäsi istuimeltaan ja asettui perälle siihen, missä kyydittävät tavallisesti istuvat. Valko juoksi veltosti, mutta kun tultiin Kaisaniemen ohi, innostui se hiukan, sillä se huomasi, että nyt oltiin kotiin menossa. Päivä oli jo valjennut, ja vähää ennen kuin Janne saapui Pitkällesillalle, sammutti lyhdynsytyttäjä rautaisella vavalla ne neljä sinisiksi maalattua kaasulyhtyä, jotka öiseen aikaan paloivat tällä kaupungin suurimmalla sillalla. Vedet alhaalla lepäsivät rasvatyyninä ja kuvastelivat kalpeata taivasta. Joku ratapihalla työskentelevä vanha »ratapässi» vihelsi kimakasti lahden yli johtavalla ratapengermällä.

Jannesta tuntui niin kummalliselta ajaa kotia kohti tänä varhaisena aamuhetkenä. Viimeisen kerran hän nyt ajoi omalla hevosellaan yli tämän kivisen sillan, jolla hänellä aina kotimatkallaan oli tapana sytyttää paperossi.

Kaikki nukkuivat vielä Hermannissa siinä puurakennuksessa Saarikadun varrella, jossa hän asui vanhan äitinsä kanssa. Piha, jossa kasvoi pari korkeata petäjää ja lehdetön pihlaja, oli kiveämätön ja näin kelirikon aikana tavattoman likainen. Musta maa pisti esille siellä täällä lumisohjun alta, ja vähän reunemmalla oli harmaa graniittikallio aivan paljaana. Pihan perällä oli puusta tehty, vaaleaksi maalattu, sateiden ja auringon haalistama tallirakennus. Musta tallinovi oli vinossa, ja lukko ulvahti pahasti, kun hän aukaisi sen suurella avaimella.

Alakuloisena, pää riipuksissa Valko astui valjaista päästyään ilman ohjausta talliin ja asettui pilttuuseensa toisen hevosen viereen, joka hiukan hörähti uneliaana, kun Janne meni kaura-arkulle. Ensin hän juotti Valkon, antoi sitten kauroja ja heiniä. Sitten hän veti »troskan» vajaan ja palasi talliin, joka tuoksui väkevästi ammoniakille, niinkuin vanhat puulattiaiset tallit tuoksuvat. Hän katseli vielä kerran, oliko kaikki kunnossa, silitti Valkon sametinpehmeätä turpaa ikäänkuin hyvästiksi ja pysähtyi tallinovelle katsellen pihalle.

— Jopa päättyivät nuo kolmen vuoden epämiellyttävät yövalvonnat kaikkine kokemuksineen, — ajatteli hän siinä seisoessaan.

Hän astui hiljaa keittiöön, jossa hänellä oli tapana nukkua. Vanha äiti oli jo tapansa mukaan jalkeilla. Hän oli keittänyt kahvin valmiiksi, jotta Janne saisi kupin kuumaa tultuansa ulkoa kosteasta ilmasta.

— Ajo on lopussa nyt, äiti, — sanoi Janne ja ripusti sinisen vormunuttunsa naulaan.

— Niin, poikani, toivokaamme siitä toisesta toimesta enemmän iloa ja ansiota, — sanoi äiti ja katseli Jannea vakavasti pienillä, vesistävillä silmillään, kun Janne istui punertavan kaappipöydän ääressä ja hörppi höyryävää, hyvältä tuoksuvaa aamukahvia…

II

Tohtori Albert Hakala istui kauniisti kalustetussa työhuoneessaan. Tämä huone oli ollut hänen isänsä työhuone. Hän istui samassa puhvelinnahalla päällystetyssä kirjoituspöytätuolissa, jossa hänen isänsä, professori Hagen, oli eräänä iltana löydetty kuolleena. Professori Hagenia oli kohdannut äkkiarvaamatta halvaus, ja hänen odottamaton poismenonsa oli vähällä maksaa Albert Hakalan vanhan äidinkin hengen, sillä niin oli rouva Hagen surrut miehensä kuolemaa.

Isänsä kuoleman jälkeen oli tohtori Hakala muuttanut nuoren rouvansa Ebban ja heidän pienen tyttärensä Annikin kanssa vanhan äidin luo asumaan lapsuudenkotiinsa Kaivopuistoon merenrannalle. Perhe oli rikas, ja tämä kaksikerroksinen kivitalo, jossa perhe aina oli yksin asunut, oli perinnönjaossa joutunut äidin osalle, mutta koska se oli aivan liian suuri yhden vanhan naisen asuttavaksi, oli Albert äitinsä iloksi muuttanut perheineen sinne.

Suuria muutoksia ei tässä kodissa oltu isän kuoleman jälkeen tehty. Albert oli tietysti saanut isän huoneet kalustoineen, kirjastoineen, samoin oli äiti pitänyt omansa. Ebba, joka oli Albertin serkku, oli muuttanut omat mahonkiset huonekalunsa samaan huoneeseen, jossa hän nuorena tyttönä yliopistossa lukiessaan ja myöhemmin Albertin kanssa kihloissa ollessaan oli asunut. Pikku Annikille oli kalustettu Ebban huonetta lähellä oleva huone, jossa aikoinaan oli asunut Ebban kasvattisisar ja Albertin onneton serkku, Martta Hagen. Tästä tädistä ei Annikille koskaan kerrottu mitään…

Tohtori Albert Hakala oli samoihin aikoihin kuin hän viimeisteli väitöskirjaansa joutunut kansallisen innostuksen valtaan. Syventyessään yhä enemmän ja enemmän italialaisen Leopardin, tuon »kuoleman sulhon» sekä elämään että runouteen ei hän voinut olla innostumatta siitä mahtavasta noususta, vakavuudesta ja palavasta suuttumuksesta, joka ilmeni hänen suurenmoisessa isänmaallisessa runossaan »All' Italia». Häntä hämmästytti, että tämä persoonallisesti syvästi pessimistinen runoilija, joka herkällä antaumuksella tutki ja ajatteli ihmissielun onnettomuuden syvimpiä syitä, saattoi kuitenkin innostua niin rajattomasti isänmaakäsitteestä ja kärsiä maansa häpeällisestä tilasta… Albertissa oli aina kytenyt kansallisen innostuksen salaisia kipunoita, vaikka ne olosuhteiden pakosta eivät olleet päässeet leimahtamaan ilmiliekkiin…

Hän oli yhä enemmän oppinut näkemään, että ellei suomalaista sivistystä viljellä juuri tässä maassa, niin missä sitä sitten viljeltäisiin. Hänen isänsä, professori Hagen, oli ruotsinmielinen, kuten vanhan keisarillisen Aleksanterinyliopiston miltei kaikki opettajat olivat, mutta hän oli kuitenkin osoittanut huomattavaa taipumusta niinsanottuun »nuorsuomalaisuuteen». Kuitenkin koko suku, hänen oma puolisonsa, joka oli syntyään vapaaherratar von Weimarn, ja piintyneet tapansa olivat estäneet häntä julkisuudessa esiintymästä nuorsuomalaisena.

Albert oli usein puhellut isänsä kanssa näistä asioista, ja isä oli ollut monessa kysymyksessä periaatteellisesti hänen kannallaan, vaikka hänen käytännössä täytyi akateemisen asemansa takia toimia toisin. Kerran oli Albert puhunut isällensä nimenmuutoksesta, mutta siitä ei ukko ollut tahtonut kuulla mitään. Albert oli puhunut innostuksella ja ihailulla niistä sadastatuhannesta kansalaisesta, jotka J.V. Snellmanin satavuotispäivänä olivat yhtenä joukkona muuttaneet epäkansalliset nimensä suomalaisiksi.

— Muuttakoot, mutta minä en muuta, etkä myöskään sinä. Onhan suorastaan hulluutta luopua vanhasta, kunniallisesta nimestään, jonka vanhemmiltaan on perinyt, — oli ukko sanonut ankarasti suuttuneena. Senjälkeen eivät he enää koskaan puhuneet siitä asiasta, mutta yhä kyti Albertin mielessä salainen toivo, että hän kerran isäänsä loukkaamatta voisi muuttaa nimensä suomalaiseksi. Sitten sattui isän äkillinen kuolema. Albertin väitöskirja ei ollut vielä painettuna, ja silloin hän päätti esiintyä ensi kerran julkisuudessa suomalaisella nimellä: Hakala.

Ensin äiti itki ja puhui isän muiston puutteellisesta kunnioittamisesta. Mutta kun se ei auttanut ja Albert yhä pysyi päätöksessään, suuttui äiti ja selitti Albertille juurtajaksain hänen suunnattoman rikoksensa kantavuuden.

Hagenit olivat vanhaa, hienoa sukua, jos ei nyt juuri niin vanhaa ja hienoa kuin von Weimarnit, niin ainakin hienompaa kuin moni myöhempinä aikoina syntynyt aatelissuku, jonka kilvessä vernissakaan ei vielä ollut ehtinyt kuivua. Hagenit polveutuivat suoraan Skandinaaviasta, jaa, ja aikaisemmin suorastaan Saksasta, josta von Weimarnit ynnä monet muut maan hienoimmista suvuista olivat kotoisin. Suku oli perinyt kaunissointuisen nimensä kunniallisilta esivanhemmiltaan. Samaa nimeä oli Albertin isäkin koko elämänsä kunnialla kantanut ja vielä lisännyt sen loistoa laajakantoisella elämäntyöllään, ja samaa nimeä kantoi hänen setänsä, hovioikeudenneuvos Hagen Turussa. Mitä sanoisi hänkin, jos Albert nyt heittäisi tämän kalliin perinnön typerien fennomaanien isänmaalliselle tuohialttarille, joka milloin hyvänsä voisi syttyä tuleen loistavien aateliskilpien pelkästä säteilystä…

Aah, hän häpesi poikaansa. Hyvä Jumala, sitä alennusta: olla tohtori Hakalan äiti ja syntyjään vapaaherratar von Weimarn! Ei, se oli liikaa…. Hakala, sehän tuoksahti suorastaan lehmille ja vasikoille…

Albert oli kuunnellut rauhallisena kiihtyneen äitinsä puhetta, ja kun tämä hetkiseksi oli levähtänyt, oli hän rauhallisesti selittänyt, että Hämeessä tehtyjen sukututkimusten mukaan Hagenien suku polveutui neljännessä polvessa Martti Alpertinpoika Hakalasta, joka oli hyväksi tunnettu kylänseppä ja jonka vanhin poika oli ammatiltaan nahkuri, mutta myöhemmin harjoitti suuremmassa määrässä viinanpolttoa ja myi kyläläisille viinaa tehden petoksia ja joutuen useita kertoja lain edessä vastaamaan teoistansa, kuten senaikuisista asiakirjoista näkyy. Mutta niiltä ajoilta oli Hakalasuvun suuri omaisuus peräisin — viinarahoja, kuten niin monien muiden suuret omaisuudet..

Tämä oli professorinrouva Hagenille liikaa; hän purskahti katkeraan itkuun ja sanoi ainiaaksi luopuvansa pojastaan. Albertin oli ollut paha olla, kun hän näin oli pahoittanut äitinsä mielen, mutta hän pysyi sittenkin mielipiteessään. Hän tiesi, että äitinsä kuitenkin katuisi sanojansa, jahka vain ennättäisi rauhoittua.

Maisteri Hagenin esteettistä väitöskirjaa, joka käsitteli italialaista runoilijaa Leopardia, pidettiin hyvänä, mutta lujalle otti, ennenkuin maisteri Hagenista tuli tohtori Hakala. Yliopiston professoreissa näet nosti tämä nimenmuutos pahaa verta. Sehän oli kerrassaan häpeämätöntä. Professori Hagenin poika fennomaaniksi. Häneen oli liitetty paljon toiveita, hän oli varmasti kerran saava professorin paikan yliopistossa, niin oli suunniteltu ja ajateltu, sillä olihan hän tunnetusti lahjakas ja lisäksi professorin poika. Mutta nyt tämän skandaalin jälkeen tuli kaikki kyseenalaiseksi.

Väitöstilaisuus oli muuttunut suorastaan huvittavaksi ja jännittäväksi, sillä vastaväittäjä koetti kaikin mokomin löytää mahdollisimman paljon virheitä ja muistuttamisen syitä, joista muistutuksista nuori tiedemies kuitenkin suoriutui kunnialla, saaden vastauksillaan auditorin toisinaan äänekkäästi nauramaan. Lopullista arvosanaa myönnettäessä lienee kuitenkin professorien kesken ollut paljon kiivasta mielipiteiden vaihtoa, eikä arvosana ollut varsin niin loistava kuin mitä väittelytilaisuuden nojalla asiantuntijatkin olisivat voineet otaksua.

Albert Hakala suoritti tohtorintutkintonsa joka tapauksessa, ja hänen äitinsä, joka oli kuolla suruun ja ikävään suuressa asunnossaan Kaivopuistossa, koetti unhottaa koko nimenmuuton ja kutsui poikansa perheineen luoksensa saman katon alle asumaan.

Nyt oli Albert Hakala pienipalkkainen dosentti yliopistossa, mutta varakas kun oli, ei hän ollut palkastansa riippuvainen. Hänelle oli pääasia vain, että hän sai olla nuorison opettajana ja että hän sai läheisesti seurustella nuorison kanssa. Siihen seurusteluun tunsi hän nyt opinnoittensa jälkeen erikoista tarvetta, sillä hän oli huomannut, että elämää ei ollutkaan yksinomaan kammioissa istuskeleminen syviä viisauksia tuoksuvien kirjojen ääressä.

Hän oli vielä tavallaan nuori, hiukset tosin ehkä olivat jonkun verran harventuneet, ja kasvojen ilmeeseen oli tullut jotain väsähtänyttä, mutta joka tapauksessa uhkui hänen olemuksensa elämänhalua ja tervettä, ehkä kuitenkin jonkun verran liian hienostunutta voimaa. Suoritettuaan kandidaattitutkintonsa hän oli parina ensimäisenä vuotena sen jälkeen muka kirjoitellut tohtorinväitöstänsä, mutta todellisuudessa oli se ollut enemmän toimetonta »mukanaoloa». Sitten hän oli kokonaan luopunut kaikista nuorisoharrastuksistaan ja oikein todenteolla antautunut työhönsä. Nyt hän oli valmis, mutta hän oli kuin ihminen, joka todella vielä on nuori ja huomaa, että hänen ainoina auringonlaskuinansa ovat monena vuotena perätysten olleet pergamenttilehtien kellertävät kajastukset ja ainoana metsänrantanansa notkollaan olevat kirjahyllyt, ja hänet valtaa sanomaton kaipaus takaisin nuoruuteen ja elämään. Mutta koska menetettyjä nuoruusvuosia ei millään saa takaisin, niin oli suloista ainakin saada olla lähellä nuorisoa, sillä nuoruus tarttuu niinkuin vanhuuskin, ellei muuhun niin mieleen…

Tohtori Hakala korjaili erään nuoren oppilaansa, neiti Lahja Kaarion, seminaariharjoitusainetta. Estetiikan seminaareihin otti osaa kokonaista neljäkymmentä oppilasta, joista vanhan tavan mukaan suurin osa oli naisia. Aine oli hyvin kirjoitettu; se käsitteli Goethen nuoruudennäytelmää »Die Mitschuldigen», joka on kolminäytöksinen, runopukuinen huvinäytelmä ja toinen säilynyt tekele niistä monista, joita Goethe Leipzigissä-olonsa aikana kirjoitti, mutta jotka hänen oman, ankaran tuomionsa mukaan ovat joutuneet polttoroviolle.

Tohtori Hakalaa huvitti aineen ankaran kriitillinen sävy. Siinä oli niin paljon nuoruudelle ominaista uhmaa ja naiivia itsetietoisuutta. Kirjoittaja arvosteli oikein olantakaisen ylimielisesti ikävää huvinäytelmää, jonka piti esittää yhteiskunnallisia epäkohtia, vaikeita avioliittosuhteita ja ihmisten persoonallista rappiotilaa. Tohtori Hakala hymähti lukiessaan aineesta: »Kun Sophie ja Alcest vihdoinkin tapaavat toisensa kahdenkesken, niin luulisi, että he heti vaipuisivat toistensa syliin, rakastuneita kun ovat, se olisi luonnollisinta, mutta Goethe antaa Sophien pitää pitkän valitusvirren miehensä kunnottomuudesta…»

— Vai niinkö neiti Lahja Kaario tekisi, ajatteli tohtori Hakala hajamielisesti. — Olisiko se hänestä luonnollista, noin vain ilman mitään selittelyjä…?

Hän tuli hajamieliseksi, hän unohti aineen, ja hänen ajatuksensa kiitivät luentosaliin, jossa hän oli noussut omalta paikaltansa kateederista antaaksensa tilaa esiintyjälle, aineen kirjoittajalle. Kaikki on hiljaista, neiti Lahja Kaario seisoo kateederissa ja alkaa lukea hiukan värisevällä äänellä. Hän punastuu korvalehtiä myöten. Tohtori Hakala katsoo häneen koko ajan sivultapäin salaa uteliaana ja tarkkaavaisena. Puna tasaantuu vähitellen neiti Kaarion kasvoilla, ja hänen äänensä, kaunis pehmeä äänensä käy varmemmaksi… Hän ei kuuntele mitä neiti Kaario lukee, vaan hänen ajatuksensa kulkevat omia teitänsä:

— Kuinka totta onkaan kansanomainen lauseparsi, että »veri vetää»…

Samassa puhelin helähti. Albert säpsähti ja vastasi puhelimeen. Osakunnan sihteeri, maisteri Vuokatti, kysyi tuleeko kuraattori tänä iltana kokoukseen hiukan aikaisemmin.

— Tulen, kyllä minä tulen, — vastasi hän häiriintyneenä ja asetti pois kuulotorven sekä vaipui omiin mietteisiinsä.

* * * * *

Eiväthän Ebba ja hän olleet onnettomia. Heidän suhteensa oli tuollaista tasaista, rauhallista, ehkä hiukan viileätä ystävyyttä. Itse asiassa he olivat menneet liian aikaisin naimisiin. Rahahuolia heillä ei ollut, mutta Albert ei ollut vielä valmis tohtori, ja hänen aikansa kului liian paljon työssään. Miehen elämässä täyttää sittenkin niin paljon työ, mutta nainen on enemmän rakkausolento ja hänen elämänsä sisällyksenä on rakkaus. Hänen onnensa särkyy, jos siitä rakkaudesta puuttuu rahtunenkaan.

Albertin mieleen muistui aina, kun hän näitä kysymyksiä pohti, Pariisin salongissa näkemänsä Philip Heyl'in maalaama kaunis taulu »Amour et Devoir». Siinä rakkautta janoava nainen polvistuneena miehen eteen kurottaa käsiänsä häntä kohden ja lujalla otteella pitää kiinni hänen vyötäisistään. Mies nojaa veltosti taistellen taaksepäin, hänen kasvonsa kuvastavat tuskaa ja kyllääntymistä, mutta samalla myöskin antautumisen halua. Hän levittää nyrkkiin puristetut kätensä, joista toisessa on kaksi työn ja maineen seppeleeksi kaareutuvaa laakeripuun oksaa. Rakkaus ja velvollisuus, siinä miehen ristiriita…

Kyllähän Ebba ymmärsi, että Albertin piti ahertaa, mutta hän tunsi itsensä kuitenkin yksinäiseksi ja onnettomaksi, sillä hän kaipasi rakkautta ja hyväilyjä. Hänelle ei tuottanut tyydytystä eikä huvia sekään, että hän julkaisemastaan runokokoelmasta »Auringonlaskuja kaupungeissa», joka aikoinaan oli palkittu osakunnassa ja jota hän myöhemmin oli parannellut, oli saanut ystävällisiä ja kehuviakin arvosteluja. Tämä kehoitus ei kannustanut häntä uusiin yrityksiin… Hänellä ei ollut mitään erikoista Albertia vastaan, mutta kuitenkin oli heidän välinsä toisinaan jotenkin pingoittunut ja epäselvä…

Asiat muuttuivat hiukan, kun pikku Annikki syntyi. Aluksi tuntui kaikki käyvän hyvin, heidän elämänsä oli saanut uutta sisällystä, ja he rakastivat kilpaa lastansa. Mutta jonkun ajan kuluttua alkoi Ebbaa taas vaivata sama kuluttava hermotauti, joka lääkärien suureksi ihmeeksi aiheutti asteittaista huonontumista hänen voinnissaan. Aikoinaan verrattain voimakas ja hyvinvoipa Ebba oli muuttunut hiljaiseksi ja alakuloiseksi säilyttäen kuitenkin osan alkuperäisessä viileästä kauneudestaan.

Albert katsahti kelloansa, hänen oli jo aika lähteä osakunnan kokoukseen. Tultuansa kadulle alkoivat hänen ajatuksensa askarrella ylioppilasnuorison yhteydessä olevien kysymysten kanssa.

Tuo paljon puhuttu liiallinen ylioppilastuotanto oli luultavasti vähitellen lähimmässä tulevaisuudessa järjestyvä ja tasaantuva. Tosin koulut edelleenkin päästivät keväisin suunnattomat määrät ylioppilaskokelaita suojistansa, mutta elävä kokemus ja monien aikaisemmin yliopistoon tulleitten surullinen kohtalo oli ainakin muutamille nuorille ylioppilaille osoittanut, että kaikkien ei ollut syytä antautua jatkamaan opintojansa. Akateemisen sivistyksen saaneita tuntui jo olevan liiaksi, eikä ylioppilaskaan ollut enää saman arvoinen tekijä yhteiskunnassa kuin ennen.

Paljoa enemmän kuin tämä kysymys huolestutti häntä itse ylioppilasnuoriso, jonka kanssa hän sekä opettajana että kuraattorina oli tekemisissä. Liian vanhanaikainen ja kulunut kait oli tapa syyttää nuorisoa siitä, että sillä ei ollut kylliksi todellisia, jalompia harrastuksia. Mutta tosiasiana se sittenkin pysyi.

Ihanteita, noita kansallisen heräämisen jälkeen paljon puhuttuja ihanteita, ei enää ollut olemassa. Itse jo tuo sana ja siihen sisältyvä käsite oli käynyt nuorisopiirissä merkityksettömäksi ja suorastaan naurettavaksi. Ihanne, se oli jotain lapsellista, hentomielistä ja kehittymätöntä. Jos jollakulla vielä ylioppilaaksi tullessaan sattui olemaan ihanne, niin kyllä hän sai maksaa siitä suuret pettymyksen verot ja haudata sen vihdoin häpeänpuna poskillansa…

Yksinpä raittiusaatekaan, joka yhteen aikaan niin suuressa määrässä oli vallannut ja innostuttanut nuorten mieliä, ei kyennyt enää kokoamaan nuoria sinisen lippunsa alle. Juopottelu ja tapainturmelus oli tavallaan taas jo kasvamaan päin, vaikka se olikin etsinyt itsellensä hienostuneempia muotoja. Eihän nyt enää ollut tapana pitää sellaisia ylioppilasjuominkeja, joissa suurin osa »kuoli» illan loppupuolella, ja pidettiinhän päihtyneenä esiintymistä jokseenkin suurena virheenä. Siinä suhteessa siis käsitykset kyllä olivat muuttuneet parempaan päin, mutta vaikka kaikki nyt kävi hienommin, oli pahe kuitenkin säilyttänyt oman luonteensa, vaikkakin se oli muuttunut salaiseksi. Monet siveyskäsitteet olivat niinikään huomattavasti höltyneet.

Oli ollut aikoja, jolloin monet niinsanotut »perheenpojat» joivat ja elostelivat itsensä ylioppilasaikanaan hunningolle. Näitä haaksirikkoutuneita olentoja varakkaat, hienostuneet kodit kuitenkin viime tingassa omalla voimallansa korjasivat pieniin virkoihin ja pitivät heitä pystyssä, elleivät he olleet täydellisesti rappiolla.

Nykyään sortui suhteellisesti enemmän maaltatullutta nuorta, tervettä väkeä ja kaupungin köyhälistökoteihin kuuluvia ylioppilaita, vaikka vanhemmat, jotka olivat uhranneet viimeisensä, eivät voineet vastalauseetta myöntää tätä ikävää tosiasiaa. Tappiot olivat siksi suuret ja tuntuvat. Niinsanottujen »parempien kotien» lapsia sortui vähemmin siitä yksinkertaisesta syystä, että he todellisuudessa kerta kaikkiaan muodostivat niin pienen osan nykyisestä opiskelevasta nuorisosta eivätkä siis sortuessaankaan voineet parhaimmalla tahdollansakaan näkyä pinnalla niin hyvin kuin enemmistö…

Olihan maaseudun nuorisossa ja kaupunkien varattomissa äärettömät määrät kunnollisia, lujia luonteita, jotka menestyksellä kestivät siirron ruumiillisen työn tekijöistä henkisen työn tekijöihin, mutta tappiot olivat sittenkin liian tuntuvat.

Ylioppilaat olivat veltostuneita. Sitä ei voinut kieltää totuuden nimessä. Harrastettiinhan osakunnissa kylläkin innokkaasti kotiseutututkimusta ja kansan sivistämistä kansanopistoaatteen perustalla ja ryhdytyinhän sitä toisinaan sangen huomattaviinkin sekä tieteellisiin että kaunokirjallisiin julkaisuyrityksiin, mutta siihenpä ne harrastukset loppuivatkin. Se ei enää ollut kylliksi. Sivistyneeltä, valveutuneelta nuorisolta saattoi ja sopi odottaa enemmänkin…

Albert tiesi vallan hyvin, että hän asemassaan osakunnan kuraattorina olisi voinut saada osaksensa paljon enemmän myötätuntoa ja ymmärtämystä, jos hän olisi suostunut pitämään suurisanaisia, kauniita ja onttoja juhlapuheita vanhaan totuttuun tapaan. Puheita, joissa olisi ylistetty aina ihailtavaa nuoruutta ja sen mukana itse nuorisoa, valveutuneena, innostuneena »maan toivona». Mutta eihän hän kehdannut valehdella heille vasten kasvoja, hän rakasti ja kunnioitti heitä liian paljon esiintyäkseen niin. Viisaimmat ja rehellisimmät olisivat kuitenkin huomanneet hänen sanojensa onttouden ja kauneuden verhoaman valheen…

Hän oli harvoin käyttänyt asemansa tarjoamaa tilaisuutta ja moittinut nuorisoa sen saamattomuudesta ja välinpitämättömyydestä. Mutta siitä huolimatta oli hänelle tuotu terveisiä ja kysytty: — Mitä heidän tulisi tehdä, jotta löytäisivät armon kuraattorin silmien edessä? Hän aina vain moitti ja veti alas, mutta mitä positiivista hänellä oli annettavana heille?

Siihen kysymykseen ei tietenkään ollut helppo vastata. Hän oli usein sitä miettinyt. Hän oli vastaava siihen kerran, mutta nyt hän vain muokkasi maata sitä tilaisuutta varten.

Tänä iltana hänellä oli tilaisuus puhua, sillä varsinaisen virallisen kokouksen jälkeen hän oli sihteerin kanssa järjestänyt pienen illanvieton osakunnan kauniissa huoneistossa, ja hän päätti esittää nuorisolle muutamia ajatuksia, joita hän näin kulkiessaan oli mielessänsä järjestellyt…

III

Tuomari Eemeli Katajisto kulki vieläkin kuin kuumeessa, vaikka siitä keväästä, jolloin hän oli tutustunut Martta Hageniin, oli kulunut jo kesä ja oltiin syksyssä…

Hän, joka itse oli lihavahko ja hartiakas mies, oli aina ihaillut pientä naista. Nainen oli hänen unelmiensa kaunein kangastus, ja hän oli aina itsellensä myöntänyt, ettei hän pääse mihinkään elämän ristiaallokossa, ellei naisen pieni käsi tartu hänen lihavaan, hiukan punoittavaan käteensä ja johda häntä onnellisesti läpi elon myrskyjen.

Hän tunsi voimansa. Se oli suurempi ja pyörryttävämpi kuin hänen oman maakuntansa suurimman kosken kurimus. Hän tahtoi seistä sinä vankkana puuna, jonka ympärille elämän suloisin viiniköynnös naisen hahmossa täyteläisine rintoineen kietoutuu ja rusoisilla huulillaan juottaa hänelle rakkauden hekumallisinta viiniä…

Hän rakasti pientä naista, jonka piti olla samalla kertaa heikko, mutta viekkaudessaan ja viisaudessaan voimakas ja ruumiiltaan notkea kuin villikissanpenikka täynnä temperamenttia, luonteen tulisuutta ja tunteen hehkua niinkuin keitetty punaviini…

Ja nyt, viime keväänä, hän oli vihdoinkin löytänyt sellaisen naisen.
Hän oli se oikea.

Tuomari Katajisto taisi todella olla hiukan kuumeessa, sillä niin hänen päätänsä poltti, vaikka saattoihan siihen osaltansa vaikuttaa viimeöisistä juomingeista johtuva kohmelokin.

Mutta siitä huolimatta hän oli sittenkin tyytyväinen. Hän oli aina pitänyt ihanteenaan omistaa rakastajattaren, jota kehtaisi näyttää ja joka olisi hiukan siihen tyyliin kuin hän oli kuvitellut niiden olevan suuressa maailmassa. Tosin Martta Hagen oli hiukan liiaksi oikuttelevainen, mutta hänhän oli taiteilija ja sitäpaitsi tuollaiset oikut ne vain virkistivät ja tekivät rakkauden joka kerta uudeksi ja intresantiksi…

Eikä ollut suinkaan mikään skandaali esiintyä taiteilijatar Martta Hagenin seurassa. Ensinnäkin hän oli oikeastaan perhetyttö ja toiseksi hän oli tunnettu tanssijatar ja soma, joskaan ei erityisen kaunis, operettidiiva, jonka koko kaupunki tunsi.

Hänellä oli todella täysi syy olla tyytyväinen rakkautensa esineeseen, sillä moni häntä paljoa paremmassa asemassa oleva nuori herra näkyi kadehtivan hänen menestystänsä naismaailmassa. Olihan Martta Hagenilla tosin hiukan muutakin mainetta kuin vain taiteilijatarkuuluisuutensa, mutta mitäs siitä, se oli vain toisten taiteilijoiden kateutta ja parjausta…

— Oli miten oli, — ajatteli hän ja pöyhi suurta, mustaa tukkaansa. — Hän on joka tapauksessa rakastunut minuun, ja siinä on minulle kylliksi. Juuri hänen kaltaistaan olen aina uneksinutkin, sillä miksipä ei minulla voisi olla yhtä loisteliasta ystävätärtä kuin monilla muilla, jotka eivät ole yhtään parempia kuin minäkään…

Tuomari Katajisto sytytti pienen, hyvältä tuoksuvan sikarin ja asteli rauhallisesti huoneessaan edestakaisin.

Se se vain on harmillista, että minun pitää olla niin saamarin köyhä — ajatteli hän kulkiessaan. — On se isäukkokin aika otus, istua kököttää siellä maalla kaikkien kohojen ihailtavana ja johtaa niiden typeriä kuntakokouksia. Niin no, eiväthän ne kaikki nyt niin kohojakaan ole, mutta saamarin rahanahneita ne ovat kaikki järjestänsä ja ne ovat huonoa seuraa isäukolle, joka on itse lihaksi tullut kitsaus…

Oli se huono tikki, ettei sen isäukon kanssa voinut sopia. Mitäs siitä, jos vastoin sen tahtoa lähdinkin opinteille, sillä olenhan minä onnistunut ja loistavasti suorittanut tutkintoni. Saisi olla ylpeä pojastaan, joka on tuomari. Mokomatkin periaatteet. »Herrakuume», mitä tyhmyyksiä se on, noita sosialistien keksintöjä? Jos kaikki jäisivät maalle multaa ja lantaa tonkimaan, niin mistä Herran nimessä kansa sitten saisi pappeja ja tuomareita, sillä eiväthän herrain lapset kelpaa kuitenkaan muuhun kuin hyviä palkkoja nostamaan, minkä senkin ne usein tekevät kasööriensa kautta…

Sitten hän pysähtyi peilin eteen ja katseli kuvaansa siinä.

Jaa-a, ei se ole hullumpi, täydellinen gentlemanni, johonka hienot naiset ja taiteilijattaretkin rakastuvat. Ei kukaan, ei edes piru helvetistä, voisi arvata, että tämän pojan pappa on turpeenpuskija maalta. Yhtä puuttuu, yhtä puuttuu… sitä saamarin rahaa. Jos rupeaisi tekemään — ajatteli hän leikillä ja pyörähti koroillaan ja jatkoi hymyillen kävelyään.

Suurtalonpoika, mitä tyhmyyksiä se oli? Isäukko on talvi-iltoina tavannut niitä »Setä-Topeliuksen» kirjoja, ainoat kirjat, joita hän, paitsi katkismustaan, on lukenut, ja saanut päähänsä suuruudenhulluuden. Linnaan se tätien ja lastenkamarien runoilija olisi ajoissa pitänyt telkeä, ettei se olisi päässyt turmelemaan Suomen tervettä talonpoikaa. Ukko muka vannoi niinkuin Aaron Perttilä, että hänen lapsestaan ei saa tulla herraa eikä herrojen uuspeiliä. Mutta saamari soikoon, tulipa sittenkin, ja hyvä tulikin. Mutta, jos koettaisi vieläkin kerran sopia, jos se vain antaisi anteeksi se vanha tervaskanto, mutta johan nyt, se on itsepäinen ja tylsäjärkinen kuin härkä.

Äss, rahaa minä tarvitsisin, kun se Marttakin taas pyysi viisisatasen. Ja onhan se vallan luonnollista, täytyyhän hänen saada uudet puvut siihen uuteen loisto-osaansa operetissa. Ja sitten kukkavihko ensi näytökseen ja kukkakori kolmannen näytöksen suuren tanssin jälkeen sekä viisikymmentä markkaa jokaisen lehden arvostelijalle ja… Äkkiä hänen ajatuksensa ikäänkuin pysähtyivät, ja sitten ne taas kiitivät hurjaa vauhtia eteenpäin niinkuin ohjaajaa vailla oleva, vahingossa käyntiin päässyt auto. — Jospa isäukko kuolisi, niin ei olisi rahasta puutetta… Hän viskasi sikarin pois ja heittäytyi istumaan suureen ameriikkalaiseen nojatuoliin sekä upotti lihavat, pulleat sormensa paksuun tukkaansa…

Hän lienee istunut siinä kauan aikaa, kun hän heräsi ajatuksistaan siihen, että avain pistettiin eteisen ameriikkalaiseen lukkoon. Samassa Martta Hagen syöksyi huoneeseen. Hän oli puettu muodikkaaseen, mustaan silkkipukuun, jonka hame oli miltei liian lyhyt, ja musta silkkinen päällysnuttu teki hänet siroksi ja pieneksi. Harteilla oli hänellä hyvin leveä kärpännahkainen puuhka ja kädessä samasta nahasta tehty jättiläismunan muotoinen muhvi.

Huone täyttyi voimakkaalla hajuveden tuoksulla. Tuomari Katajisto hypähti ylös tuolista ja riensi suutelemaan tulokasta.

— Nyt jo kotona, eikö teillä ollutkaan harjoitusta?

— Oli ja on, mutta se keskeytyi vähäksi aikaa, — sanoi Martta ja koetti hellästi välttää ystävänsä suudelmaa, joka osui hänen maalattuun, miltei läpinäkymättömän, valkoisen harson peittämään poskeensa.

— No no, Eemeli, koeta nyt hillitä kiihkoasi, etkö sinä näe, että saat tukkani ja hattuni epäkuntoon?

— Oletko sinä juovuksissa? — kysyi Eemeli hämmästyneenä ja päästi otteensa suudeltuaan Marttaa suulle.

— En, jestas sentään, vaikka sietäisi sitä ollakin, mutta kuinka niin?

— Sinähän tuoksut viinille?

— Mutta onhan se luonnollista.

— Mitenkä? Sinä oletkin siis ollut viftillä?

— Lalalalaa, oletpa sinä taas mustasukkainen. Minä olen ollut harjoituksessa ja harjoitellut samppanjabalettia ja tietysti täytyy minun juoda harjoituksessa saadakseni stemninkiä, ymmärrätkö sinä? Kuule, Eemeli, kyllä sinun nyt täytyy antaa minulle parisataa, se samppanja on nykyään niin inhoittavan kallista, sota-aika, sota-aika, ja minä en voi harjoitella ilman »hartsausta», eikä ne kyypparit usko minulle velaksi.

Eemeli joutui hännillensä.

— Parisataa? Oletko sinä hullu? Mistä minä ne otan ja minulla ei ole.

— On sinulla, anna pois!

— Kultani, ei minulla nyt ole, mutta huomenna.

— On sinulla. — Martta lähestyi Eemeliä ja suuteli häntä kiihkeästi ja veti hänet sohvaan viereensä istumaan.

— Rakas pojuni, oma kulta pojuni, anna nyt, ethän sinä voi tahtoa, että minä epäonnistuisin kenraaliharjoituksessa. Anna nyt, minulla on kiire, minun on oltava kolmannessa näytöksessä sisällä. Rakas poju, anna nyt, minun menestykseni ja onneni on sinunkin onnesi, niinhän, poju, anna nyt.

Hän suuteli Eemeliä ja upotti pitkät, laihat sormensa, hänen suureen, tummaan tukkaansa.

— Kulta oma, minulla ei ole, ei ole!

— Sinulla on, mutta sinä et enää rakasta minua. Sinä tahdot estää minun taiteellista menestystäni. Sinä olet kateellinen ilkiö, oikea hirviö. Ah, teitä juristeja, te ette ymmärrä naista ettekä taidetta. Ainoa mitä te ymmärrätte, on tuomita onnettomia naisia Hämeenlinnaan…

Martta heitti itsensä sohvan selustaa vasten ja itki silkkiseen nenäliinaansa.

Tätä syytöstä ei tuomari Katajisto voinut kestää. Hän sanoi samalla sekä nuhdellen että pyytäen:

— Kulta!

— Anna minun olla, — sanoi Martta kyynelensä lomassa, — kaikki te olette samanlaisia, kaikki te sanotte rakastavanne minua, mutta kukaan ei tahdo uhrata minun puolestani edes niin paljoa, että minä saisin leipäni, — hän itki ääneen.

— Mutta saathan sinä toki leipäsi. Mutta sinähän et tyydy siihen, sinähän tahdot samppanjaa, ja se ei enää ole leipää.

— On se, sillä minun taiteeni on minun leipäni, ja minun menestyksen! riippuu samppanjasta, — nyyhkytti Martta.

Eemeli ei viitsinyt enää nähdä Martan itkevän. Hän otti lompakkonsa esille ja kaivoi siellä kaksi sadanmarkan seteliä.

— Kas tässä on sinulle leipään, mutta kyllä sinä olet julma, kun viet minulta viimeiset rahani, ja huomenna lankeaa minulla vekseli, jonka hoitamiseen olin ne varannut.

Mutta Martta ei huolinut rahoista, hän itki vain.

— Voi kultani, ota nyt, muutenhan sinä itket äänesi käheäksi ja epäonnistut huomenna täydellisesti.

Hän otti oman nenäliinansa ja alkoi pyyhkiä Martan poskia ja silmiä.
Nenäliina muuttui punertavaksi ja silmistä lähti mustaa väriä.

— Enhän minä voi olla julma, niinkuin sinä sanot, — sanoi Martta tylysti.

— Et sinä ole julma, minä vain laskin leikkiä, ota nyt, kultani.

Martta otti rahat, rutisti ne kokoon ja pisti ne ketjussa riippuvaan suurehkoon hopeaiseen käsilaukkuun, jonka kansi oli täynnä kaikenlaisia kiviä ja mitä erilaisimpia monogrammeja. Sitten hän nousi, järjesti tukkaansa ja hattuansa peilin edessä, veti hiukan puuteria kasvoihinsa ja suuteli niinkuin marttyyri Eemeliä.

— Hyvästi.

— Joko sinä menet?

— Minulla on kiire, minua odotetaan.

— Minä tulen mukaan katsomaan kenraaliharjoitustanne.

— Ei, ei se sovi, sillä sinne ei päästetä ketään asiaankuulumatonta.

— Mutta kuulunhan minä asiaan. Minä tulen, kyllä ne minut päästävät, minä vaikka lahjon vahtimestarit.

— Ei, sinä et saa tulla.

— Miksen?

— Sillä minä niin hermostun sinun läsnäolostasi.

— Se ei ole totta. Minä tulen.

— Sinä et tule! Jos yritätkään, niin minä hyppään heti paikalla alas tuosta rappusista, sillä minä olen niin hermostunut, älä kiusaa minua. Minä teen sen, sinä tiedät, että minulla on temperamenttia ja rohkeutta.

— Rauhoitu, rauhoitu Jumalan nimessä. En minä tule. Mutta kuinka kauan sinä viivyt?

— Siksi kunnes samppanjabaletti on lopussa. Hyvästi, kultamuruni. — Hän heitti mennessänsä lentosuukkosen ja juoksi tiehensä.

Puolta tuntia myöhemmin oli tuomari Katajisto operettiteatterilla ja sai kuulla, että siellä ei ollut mitään harjoitusta erään sairastumisen takia. Tuomari Katajisto kirosi ja päätti lähteä osakuntatalolle, jossa hän tiesi tänä iltana olevan paljon juristeja koolla, sillä eräs lakitiedettenkandidaatti oli lehdessä olleen ilmoituksen mukaan lupautunut pitämään esitelmän vekselioikeudesta. Hän lähti osakuntatalolle toivossa saada lainata ne kaksisataa markkaa, jotka Martta häneltä juuri oli siepannut ja joita hän tarvitsi omaan vekseliinsä.

IV

Kun tuomari Katajisto saapui osakuntaan, oli paraillaan väliaika, sillä virallinen kokous oli jo päättynyt. Osakunnan sekakuoro esitti muutamia laulunumerolta, jonka jälkeen istuttiin taas paikoilleen.

Osakuntalaiset istuivat puolikaaressa toinen toisensa taakse asetetuilla tuoleilla ja täyttivät jokaisen paikan, sillä juristi, joka aikoi tänä iltana pitää esitelmän, oli tunnettu hyväksi lakimieheksi ja samalla eteväksi puhujaksi. Inspehtori istui korkeaselustaisessa, tammisessa tuolissa pitkän tammipöydän takana, ja kuraattori, tohtori Hakala, istui pienemmässä nojatuolissa hänen vieressänsä samaisen pöydän takana.

Kuraattori pyysi kohteliaasti esitelmöitsijää astumaan korokkeelle, jolla pöytä ja äskenmainitut tuolit olivat, ja poistui inspehtorin kanssa heille varatuille tuoleille osakuntalaisten eturiviin. Ainoastaan sihteeri, maisteri Vuokatti, joka oli istunut inspehtorin toisella puolella, jäi papereinensa paikoillensa tammipöydän ääreen.

Esitelmä oli laaja ja perinpohjainen, mutta siitä huolimatta kuuntelivat osakuntalaiset esitystä suurella hartaudella ja levollisina. Voimakkaat kättentaputukset esitelmän jälkeen osoittivat selvästi, että osakuntalaiset olivat mieltyneet esitykseen. Inspehtori ja kuraattori asettuivat takaisin paikoillensa, ja kuraattori kiitettyään esitelmänpitäjää kysyi, oliko kenelläkään mitään sanottavaa edellisen johdosta. Syntyi vilkas keskustelu. Varsinkin juristit käyttivät ahkerasti puheenvuoroja, mutta uskalsivatpa muutkin puhua asian periaatteellisesta puolesta.

Tuomari Katajisto oli vaiennut kaiken aikaa ja hieronut hermostuneesti lihavia, punertavia käsiään. Hän oli huonolla tuulella, sillä hänen ajatuksensa askartelivat vain siinä kysymyksessä, keneltä hän mahdollisesti voisi saada lainaksi tarvitsemansa kaksisataa markkaa. Mutta kun kuraattori Hakala puhui myöskin vekselien tavallaan epämoraalisesta luonteesta, eli oikeammin siitä, kuinka vekselit nuorisolle alituisine mielenliikutuksineen, jotka aiheutuivat vekselien luonteesta, olivat epäterveellisiä mitä heidän moraaliinsa tulee, pyysi tuomari Katajisto puheenvuoroa kiivaalla, miltei uhkaavalla äänellä. Hän vastusti tohtori Hakalan mielipidettä ja koetti todistaa sen vääräksi. Hän ei valinnut sanojaan ja puhui kiihkolla ja heitti häikäilemättä aina silloin tällöin väliin pieniä hävyttömyyksiä ja kaikenlaisia ilkeitä persoonallisia viittauksia.

Hänen mielestään vekselit suorastaan kasvattivat ihmisen luonnetta ja moraalia, sillä juuri niiden kriitillisten ja vaarallisten ominaisuuksien takia ihmisen tarmo ja huolellisuus kehittyivät sekä varmistuivat huomattavasti. Kylmäverisyys ja mielenmaltti ainaisen vaaran uhatessa oli hänen mielestään paljoa arvokkaampi kuin rikkaan ihmisen ainainen tylsä rauha…

Hän puhui niinkuin olisi kokonaan unhottanut kaikki ne monet epämiellyttävät mielenliikutukset, jotka olivat hänelle itselleen aiheutuneet lukemattomista vekseleistä ja joiden tähden hän nytkin oli niin hermostunut ja huonolla tuulella.

Vanhemmat osakuntalaiset, jotka tunsivat tuomari Katajiston rahahuolet ja asioidenhoidon, mikä pääasiassa nojautui vekselisysteemiin, eivät voineet pidättyä aina silloin tällöin äänekkäästi hymähtämästä. Mutta tämä vain kiihoitti tuomari Katajistoa uusiin, yhä ankarampiin hyökkäyksiin…

Seurasi sitten pieni väliaika, jolloin juotiin teetä. Pieni osakuntalaisista muodostettu jousiorkesteri soitti muutamia kappaleita, ja osakunnan paras lausuja, neiti Lahja Kaario, esitti voimakkaan runon »Aetas aurea», jonka eräs nimeänsä mainitsematon osakunnan runoilija oli kirjoittanut. Runo oli sisällykseltään kaunis ja täynnä ajatuksia.

Tohtori Hakala kuunteli mielenkiinnolla ja miltei henkeänsä pidättäen tätä uutta runoa, sillä siinä oli paljon samoja ajatuksia, joita hän oli aikonut esittää osakuntalaisille tänä iltana.

Runossa sanottiin, että tarun mukaan oli kerran kultainen aika, jolloin luonto, eläimet ja ihmiset olivat kaikki hyviä ja rakastivat toisiansa. Ei mitään vihaa, kateutta eikä pahuutta ollut siihen aikaan, ja kaikki kodit olivat avoinna jokaiselle kulkijalle, eikä ovissa ollut salpoja tai lukkoja…

Jokaisessa ihmisessä on yhä kaipaus parempaan, tuohon tarun kertomaan aikaan. Tahallansa eivät ihmiset ole voineet luopua tuosta ajasta ja pilata sitä niin rumaksi ja ilkeäksi kuin mitä se nyt on…

Runoon liittyi tarina tautilippaasta eli kertomus siitä, kuinka kaikki taudit olivat suljetut erääseen lippaaseen, joka oli kauniin jumalattaren vartioitavana, mutta kuinka tämä naisellisessa uteliaisuudessaan ei voinutkaan olla katsomatta siihen, vaan raotti kantta, jolloin taudit lähtivät lentämään tuulien lailla tästä lippaasta yli koko maanpiirin, mutta jumalatar toinnuttuaan kauhistuksestaan viime tingassa sulki lippaan, ja jäljelle jäi elämän onnen kultainen toivo…

Tulevaisuus siis oli oleva ihmisten, koska heille oli jäänyt jäljelle toivo omassa itsessänsä, aivan samoin kuin kuolemattomuuden iäinen kaipuu.

Mutta mitenkä oli tulevaisuus toteutuva?

Ihmisten tulee tehdä paljon työtä, omaa työtä, vapaata, epäitsekästä työtä yhteisen ihanteen hyväksi, toistensa eduksi. Ihmisten tulee kilpaa täyttää rakkauden käskyä ja vanhojen ihanteiden vararikosta pelastaa rakkauden työt…

Silloin on elämä toimintaa, ja vain väsyneet katsovat menneisyyteen, mutta nuorten ja tarmokkaitten on maa. Ja Eeden, jonka yllä ei välky miekka, vaan työhön joka aamu herättävä aurinko, on koko maa, ja silloin on kultainen aika…

Tohtori Hakala oli unohtunut kuuntelemaan ja seuraamaan neiti Kaarion elävää ja voimakasta lausumista niin, että hän vallan säpsähti, kun kättentaputukset herättivät hänet ajatuksistaan. Ja kun hän silmäili ympärillensä, huomasi hän, että monet katselivat häntä uteliaasti. Hän nolostui hiukan ja tuli hajamieliseksi..

Tohtori Hakala nousi puhumaan ja puhui niitä ajatuksia, joita hän matkalla oli pohtinut ja ajatellut. Häneen oli tarttunut jonkinlainen runollinen lento. Hän puhui lämmöllä ja innostuksella, ja ellei hänen puheessaan olisi ollut reaaliseen todellisuuteen perustuvia ajatuksia, olisi se varmasti vaikuttanut intomieliseltä, sisällyksettömältä juhlapuheelta, sillä niin runollisesti ja sujuvasti hän esitti sanottavansa.

Suurin osa osakuntalaisia kuunteli hiljaa ja vaieten, vaikka monen kasvoilla kuvastinkin hämmästys ja harmi, mutta eräästä nurkkauksesta kuului äänekästä murinaa. Mitä pitemmälle kuraattori tuli puheessaan, sitä äänekkäämmäksi kävi tyytymättömyys, ja tyytymättömien johtajana näkyi olevan tuomari Katajisto. Mutta kuraattori puhui rauhallisesti loppuun asti, sillä hän katsoi sen oikeudekseen ja velvollisuudekseenkin. Hän rakasti tuota edessänsä olevaa nuorta, voimakasta joukkoa, joka kätki itseensä niin paljon kauniita toiveita ja lupauksia.

Puheen loputtua olivat kättentaputukset verrattain kylmiä ja virallisia. Inspehtori kiitti osakunnan puolesta kuraattoria puheesta ja kysyi, oliko kenelläkään mitään sanottavaa sen johdosta. Syntyi hiljaisuus, kaikki katselivat tuomari Katajistoon. Hän pyysi puheenvuoroa.

Tuomari Katajisto puhui tapansa mukaan kiihkeästi ja moitti kuraattoria siitä, että hän tahallansa näki nuorison elämän niin yksipuolisen mustana. Mutta kun hän oli lopettanut mielestänsä terävän puheensa, nauroivat kaikki paitsi hän. Kuraattori oli sittenkin voittanut, vaikka kyllä hän ajatteli itseksensä Pyrrhoksen tavoin, että vielä yksi tällainen voitto, niin hän oli hukassa…

Kokous lopetettiin. Kuraattori lähti kokouksesta tyytyväisenä siitä, että oli saanut sanotuksi nuorisolle sen, mitä hänellä tällä kertaa oli ollut sydämellään. Mutta nuoriso aloitti iloisen karkelon, joka kesti kello kolmeen aamulla.

* * * * *

Albert Hakala oli ulos tultuaan vielä sellaisessa mielenkuohussa ja lainehtimistilassa, että hänen ei tehnyt mielensä lähteä kotia päin, vaan hän päätti kävellä hiukan ulkosalla rauhoittuakseen ja ajatellakseen mikä mahtoi olla syynä tuomari Katajiston kiihkoon häntä kohtaan. Hän näet ei tiennyt mitään Martta Hagenin ja Katajiston suhteesta, sillä Martta ja hän, niin serkuksia kuin olivatkin, eivät seurustelleet toistensa kanssa.

Suuri ihmisvirta veti häntä pitkin Aleksanterinkatua Pohjoissatamaan, jonne oli kokoontunut suuri joukko joutilasta väkeä. Kadut olivat miltei pimeät, sillä lokakuun taivas oli pilvessä ja katulamput olivat edelleenkin tummia ja niukkavaloisia.

Muutamista lampuista olivat syyssateet huuhtoneet osan sinimaalia pois, niin että pitkin näiden suurten sinisten kupujen kupeita näkyi kirkkaita, värittömiä viiruja, joista valo tunkeutui esteettömästi ja häikäisevänä. Likaisille kaduille syntyi lamppujen alle hehkuvia, säteileviä tähtiä, samanlaisina kuin Pyhää henkeä taikka kaikkinäkevää Jumalansilmää esitetään kirkoissa kullatusta kipsistä tehtyinä. Elettiin yhä alakuloisessa, pimeässä kaupungissa, ja vain nämä tähdet valvoivat kaupungin kaduilla, sillä paksut pilvet peittivät taivaan…

Tänään oli jokin keisarillinen juhlapäivä, ja kaikki Pohjoissatamassa olevat laivat, joita ei yleensä pimeyden takia iltaisin huomannut, olivat nyt tuhansin valoin valaistut. Lukemattomien lyhtyjen rivit kulkivat pitkin laivojen runkoja, mastoja ja kajuuttoja loihtien esille pimeästä alusten mahtavat, tulena palavat ääriviivat. Meri aaltoili verkalleen suurin, tasaisin liikkein, ja nuo tummaa taustaa vasten loistavat suuret alukset nousivat ja laskivat juhlallisesti niinkuin Belsazarin pitojen käden piirtämät jättiläistulikirjaimet. Näky oli hurmaava ja silmiä hivelevä, eikä Albert voinut olla itseksensä ylistämättä tulen aina tunnustettavaa jumaluutta…

Mieli kauniin näyn tenhossa palasi hän rauhoittuneena kotiinsa Kaivopuistoon, missä heidän oma kaksikerroksinen talonsa tuijotti merelle, jonka tummalla pinnalla ei loistanut ainoankaan aluksen yksinäinen, kiikkuva tulikukka. Gråharan uskollinen, ystävällisesti tuikkiva silmä oli ummessa, niinkuin nukkuneen peikon silmä…

* * * * *

Mutta tuomari Katajisto kulki samoihin aikoihin osakunnassa ympäri niinkuin varas markkinoilla onnistumatta saamaan haluamaansa rahasummaa…

V

Eräänä tuulisena marraskuun yönä seisoo Janne Pöyhtäri vahdissa Korkeavuorenkadun palotornin portilla. Tuuli ulvoo ympärillä olevien korkeitten kivimuurien savupiipuissa ja korkean palotornin rautaisissa kaiteissa.

Vihaisesti tupruttaa se Jannen silmille kuivaa lunta. Hän nostaa harmaan vahtiturkin ketunnahkakauluksen, kääntyy selin tuuleen ja nojaa portin matalaan graniittiseen pylvääseen. Näin on niin hyvä olla. Mieleen muistuu viime toukokuun ensimäinen päivä, Vapunpäivä, jolloin hän astui virkaansa vakinaisen palokunnan palvelukseen.

Se oli kirkas, aurinkoinen kevätpäivä, ja hänen mielensä oli iloinen ja kevyt. Ensinnä näytettiin hänelle talli kutakin hevosta varten, eli nuo eristetyt pilttuut, joissa hevoset seisoivat vapaina, pää käännettynä kahta, helposti avautuvaa lasiovea päin. Nämä ovet johtivat suureen saliin, jossa kaikki sammutusvehkeet olivat. Siinä seisoi rivissä isoja vaunuja tulenpunaisine pyörineen, autoja, höyryruiskuja, letkukärryjä, suuret, kahdeksantoistametrin pituisiksi venyvät mekaaniset tikapuut y.m. liikkuvat esineet. Seinillä oli hakatikapuita ja monenlaisia jatko-tikkaita, soihtuja, lyhtyjä. Miesten nahkaiset kypärit ja leveät nahkavyöt, joissa riippui palokirveet, olivat kaikki asetetut nauloihin yhteen riviin, josta ne oli helppo tarvittaissa ottaa. Kaikki oli ollut hänelle niin uutta, hauskaa ja miellyttävää. Mutta sanoin kuvaamaton oli hänen riemunsa, kun hän erään toverinsa kanssa, joka hänelle tämän palosotilaan paikankin oli hommannut, nousi korkeaan palotorniin.

Hän oli jokseenkin hengästynyt noustuaan oudokseltaan rivakasti tornin jyrkkiä kiviportaita. Olipa se torni koko joukon korkeampi kuin kotipitäjän kirkon kellotapuli, ajatteli hän kiivetessään.

Voimakas, kylmä tuulenhenki löi häntä vastaan, niin että lakki oli päästä pudota, kun hän tuli tornin tasaiselle katolle, jota korkea, tiilipylväinen rauta-aita reunusti. Tuuli niin, että korvissa humisi ja päätä huimasi. Täytyi pitää kiinni kaiteesta.

Oli iltapäivä, ja aurinko teki laskuaan. Hän hengitti syvään ja katseli etelään, merelle päin, joka kimmelsi laskevan kevätauringon valossa rannattomana kultamerenä. Hänen täytyi kaihtia silmiään, sillä niin tämä punertava kirkkaus häikäisi häntä. Hän käänsi katseensa pohjoista kohti, ja hänen silmiensä eteen avautui hurmaava näky. Aurinko loisti punaisena pallona luoteisella taivaalla, ja alhaalla hänen jalkojensa alla lepäsi kaupunki niinkuin hirvittävän suuri vaahteranlehti. Joka puolelta ympäröi tätä laajaa saarentoa meri, joka oli ikäänkuin uurtanut sen rannat niin, että koko alue monine niemekkeineen ja lahtineen todella muistutti suurta syvähaikoista vaahteranlehteä. Ja kun hän katseli etäämmälle, näki hän, että tämän jättiläislehden ruotina oli Töölönlahden, Humallahden ja Taivallahden välinen kannas. Ja antaessaan katseensa loitota yhä etäämmälle hän näki, että rakennuksien tuhantisista ryhmistä ei tullut loppua, vaan ne sulivat kaukana näköpiirin himmeään vihreyteen. Tuntui aivan kuin siellä etäällä olisi voinut olla lukemattomia samanlaisia, juhlallisia lehtimuodostuksia ja vihdoin itse ääretön jättiläispuu…

Näky oli valtava. Täältä korkealta arkielämän yläpuolelta katsottuna näytti tuo kaupunki, jonka suorat kadut ja kauniit puistot, korkeat kivimuurit ja esikaupunkien epäsäännöllisesti kiemurtelevat kujat hän ajurina niin hyvin tunsi, kaikesta ylimalkaisuudestaan huolimatta suurenmoiselta ja suorastaan kutsuvalta. Tuo sama kaupunki, josta hän niin usein oli ikävöinyt maalle, tutuille kotivainioille ja metsiin…

Äkkiä hän muisti, että jonkun kilometrin matkan päässä heidän kotitalostaan oli hiekkaharju, jonka korkeimpaan paikkaan venäläiset topografit olivat aikoinaan rakentaneet solakoista petäjistä hataran ja huojuvan näkötornin. Siitä näkötornista oli laajin näköala yli koko tienoon. Sieltä hän oli saattanut nähdä miltei koko heidän maatilansa pellot, niityt, metsät, suuren järven ja joen, joka kiemurteli kuin hopeanauha tumman alttariliinan reunassa, ja sieltä saattoi laskea seitsemän pitäjän kirkot.

Hän unohti hetkeksi missä oli. Hän alkoi laskea kirkontorneja. Nikolainkirkko yksi, tuossa edessä ja miltei sen kupeella vanha venäläinen kirkko ja korkea kultasipulinen Uspenskin katedraali tuossa oikealla, kolme. Kallion uusi, jykevä graniittikirkko tuolla etäämmällä neljä… Hän kääntyi vasempaan, pieni puinen vanha kirkko viisi, Johanneksenkirkon »naskalinpäät» kuusi, Katolinen kirkko ja pieni Saksalainen kirkko, seitsemän, kahdeksan, sekä etäämmällä Viaporin saaressa vihreäsipulinen venäläinen kirkko yhdeksän ja lopuksi lukematon määrä korkeita, erilaisia torneja ikäänkuin suuressa metsässä erikorkuisia puita. — Yhdeksän kirkkoa, sanoi hän puoliääneen, — yhdeksän…

— Eihän kuin seitsemän — muisteli hän ihmetellen mielessään, ja samassa hän havahtui ja muisti missä seisoi. Kaukana tuolla näkörannan takana olivat ne kirkot, joita hän kaipasi, ja hänen kaihoisat ajatuksensa kiipesivät punertavia pilviportaita kauas metsänrannan taakse…

Laskeva aurinko kimalteli kirkkojen kullatuissa palloissa ja kultasipuleissa. — Ehkä sama aurinko kultasi nyt kotipitäjän kirkontornin vanhoja yläruutuja. — Hänen mielensä täytti vihlova koti-ikävä, ja kurkkuun tuli jotain, joka tuntui olevan hyvin vaikeata niellä…

Hänen toverinsa puhui koko ajan ja esitteli eri rakennuksia mainiten niitä nimiltään, mutta hän ei kuullut mitään, hänen ajatuksensa olivat liitäneet lintujen teitä kauaksi kotiseudulle…

Kun hän ei vastannut mihinkään kysymykseen, löi toveri häntä olkapäähän ja kysyi:

— Huimaako sinua?

— Johan nyt, — vastasi hän säpsähtäen niin, että polvet notkahtivat, ja alkoi lähemmin tarkastella allansa lepäävää kaupunkia. Kaikki sen suorat kadut näyttivät niin mitättömän kapeilta, ikäänkuin mustalle kivitaululle viivaimella vedetyiltä viivoilta. Puistot lehdettömine, hiukan vihertävine puineen näyttivät mustilta kuin kulon polttama nummi. Tuhannet peltikatot, vaaleammat ja tummemmat, paistoivat erivärisinä läikköinä auringon hohteessa, ja punaiset tiilikatot hehkuivat kuin sula kirjelakka. Kun katseli kauemmin, oppi silmä huomaamaan, että talojen monet, pienet tornit muistuttivat täältä ylhäältä katsottuina pestyjä ruoka-astioita, jotka on pantu jättiläistarjottimelle kumollensa valumaan.

Aurinko oli jo vähitellen miltei kokonaan painunut metsänrannan taakse ja valaisi vain korkeimpia torneja. Hänkin täällä palotornissa oli vielä valossa, mutta alla olevan kaupungin suorat kadut näyttivät mustilta ja tyhjiltä kuin iankaikkisuuden ammottavat kuilut. Häntä puistatti. Kattojen päällä olevat sadat metalliset savutorvet, joiden liikkuvia, siivekkäitä päitä kevättuuli heilutteli edestakaisin, tuntuivat itse pahan mustilta enkeleiltä. Ja etäämmällä korkeista tehtaitten piipuista nouseva musta savu liehui kuin hirvittävän suuret suruharsosta tehdyt liput…

Hän tunsi jonkinlaista katkeruutta rinnassaan. Hän ei voinutkaan sulautua tähän tummankirjavaan kiviröykkiöön, jossa hän oli valvonut niin monta väsyttävää yötä. Kaikki sen ihmiset tuntuivat hänestä pahoilta ja turmeltuneilta, sillä vain sellaisina hän oli oppinut heitä tuntemaan. Reipas, yllättävä tunne, joka hänellä oli ollut noustessaan tähän korkeaan torniin, oli hävinnyt. Kotiseudun huojuvan tornin loihtimat kuvat olivat surmanneet tämän alussa niin viekoittelevan näyn, ja ikäänkuin häpeissään hän oli laskeutunut alas kolisevia kiviportaita…

Raju tuulenpuuska nosti maasta hänen jalkojensa edestä valkoisen lumihaukan, joka lensi pahasti ulvoen kohti korkeutta ja hipaisi mennessään kylmällä pyrstöllään hänen kasvojansa. Janne heräsi ajatuksistaan. Tuuli ulvoi ja melusi kaikissa savutorvissa, ja eräs kaatunut metallitorvi jollain läheisellä katolla piti kovaa räminää ja kolkutteli kaameasti kuin kuoleman nyrkki nukkuvan ovea. Jannen oli vilu. Toisinaan, kun tuuli hiukan hiljeni, kuului selvästi, kuinka tornissa olevat monet metalliset köydet, joihin tulipalomerkit ripustettiin, vinkuivat niinkuin touvit laivan mastoissa.

Tänä vuonna oli talvi tullut tavallista aikaisemmin ja lunta oli myöskin harvinaisen paljon. Janne katseli pyryn läpi alas kaupunkiin pitkin tyhjää Korkeavuorenkatua. Kaupunki oli miltei pimeä, siellä täällä palaa kituutti sininen sähkölamppu levittäen niukasti aavemaista valoaan. Janne terästi näköään ja huomasi, että ajuriasema molempien Esplanaadien välisessä Mikonkadun osassa oli tyhjä. Siinä ei torkkunut ainoakaan ajuri.

— Olisipa nyt hyvä tuuri, — ajatteli hän, — jos tänä yönä pitäisi olla ajossa. Tuostahan sitä aina kalastettiin ne viimeiset eksyneet, ja nyt ei siinä näy olevan ketään odottavaa. Siitä saisi nyt helpolla…

Hän katsoi kelloaan, se näytti kahta. Vielä yksi tunti…

Pitkin katua tulla hoiperteli hyvinpuettu herrasmies. Tultuaan paloaseman portille pysähtyi hän sen edessä palavan niukkavaloisen sinisen katulyhdyn alle. Hänen kasvonsa olivat tässä inhoittavassa valossa kuolonkalpeat. Hän lähestyi Jannea ja pyysi tulta sikariinsa, mutta koska ei ollut sallittua tupakoida vahdissa seistessä, ei hän viitsinyt tällaisessa tuulessa ruveta kaivamaan esille tulitikkuja. Päihtynyt herra oli tyytymätön, änkytti siteen kaikenlaisia sopimattomuuksia ja lähti vihdoin, kun Janne ei viitsinyt vastata hänen kysymyksiinsä, hoipertelemaan alas katuviertä Johanneksenkirkolle päin.

Janne oli niin tottunut moisiin yöllisiin kulkijoihin. Niitä oli monenlaisia ja monentapaisia. Tältäkin korkealta paikalta saattoi toisinaan niin hyvin katsella yöllisillä retkeilyillä kulkevia erilaisia ihmisiä. Hänen käsityksensä sivistyneistä ihmisistä ei ollut parantunut, jos ei huonontunutkaan. Ei hän heitä enää kadehtinut; useita heistä hän joko sääli tai inhosi…

Hän oli tyytyväinen ammattiinsa, sillä tämä oli reipasta elämää, vaikka toisinaan kyllä hiukan liian orjallista, sillä yövuoroja oli usein ja lomaa vain joka neljäs päivä. Hän oli palvellut jo useilla paloasemilla, niinkuin ensi vuotena oli tavallista. Kaikkein ikävin aika oli hänestä ollut palvelusaika Kruununhaassa, jossa säilytettiin »kunnan» sairasvaunuja. Aina kun vain soitettiin, täytyi lähteä sairaita kuljettamaan. Mielellänsähän sitä olisi kuljettanut nuoria ihmisiä, vaikkapa kuinkakin loukkaantuneita, mutta kun piti nostella kuolevia, vuosikausia vuoteessa maanneita vanhuksia, jotka koko ajan valittivat ja saattoivat millä hetkellä hyvänsä kuolla kantajien käsiin, pani luonto väkisinkin vastaan. Mutta kaikissahan toimissa oli omat vastuksensa, ja sen tietäen hän oli tyytyväinen ja onnellinen tästä paikastaan.

Hänen mielensä sykähti ilosta, kun hän ensi kerran sai päällensä tuon kauniin, mustan puvun, joka kullanvärisine messinkinappeineen teki niin komean vaikutuksen. Mutta nahkainen kypäri, jossa oli kiiltävä messinkinuppi, vaikutti hänestä niin sotaiselta. Erityisesti ihaili hän tuota punaraitaista, mustaa kangasvyötä, joka kiersi hänen solakoita uumiaan niinkuin kaksi hehkuvaa tulirengasta. Tämä puku oli yksinkertaisuudessaan toki paljoa kauniimpi kuin rumamallinen ajurinpuku, joka ei koskaan tahtonut pysyä puhtaana.

Janne ihaili sankarillisuutta. Hän oli erityisesti ihastunut ruumiinharjoituksiin. Voimisteluharjoitukset olivatkin hänestä hauskimpia hetkiä koko toimessa, lukuunottamatta itse palosammutustyötä. Hän oli edelleenkin harjoittanut uimista kaupungin uudella uimalaitoksella milloin vain sai siihen tilaisuutta. Myöskin oli hän hyvä painija, eikä kukaan koko »kunnassa» saanut hänen hartioitaan mattoon. Mutta juoksu oli sittenkin hänen erikoisalansa; sitä urheilulajia hän ihaili yli kaiken.

Jo ajurina ollessaan hän oli käynyt ahkerasti työväen iltakursseilla, joilla hän oli tutustunut siellä luennoivaan tohtori Hakalaan. Mutta nytkin hän saman tohtorin kehoituksesta oli käynyt niillä kursseilla milloin vain pääsi. Häneen olivat erikoisesti vaikuttaneet tohtorin elävät kuvaukset historiasta. Varsinkin vanhan ajan historiassa oli kohtia, jotka erityisesti kiinnittivät hänen mieltänsä. Kuvaukset Maratonjuoksusta tai roomalaisista kilpa-ajoista sirkuksessa olivat vaikuttaneet häneen innostuttavasti.

Kun sattui tulipalo ja hän sai olla ohjaksissa ja ajaa huimaavaa vauhtia noita nelipyöräisiä, suuria vaunuja, jotka raskaina kuin tykit jyristen vierivät hirvittävällä vauhdilla alas jyrkkää Korkeavuorenkatua, niin että hevosten kengät ja rautaiset pyörät iskivät tulikipunoita kadun lujasta kivityksestä, silloin hänestä tuntui, kuin hän olisi ohjannut vauhkoja hevosia roomalaisella tai olympialaisella kilparadalla. Hän kiihoitti hevosia ohjillaan ja kehotuksillaan, ja mitä korkeammalla niiden harjat hulmusivat ja mitä rajummin niiden kaviot iskivät maahan, sitä suurempi oli hänen sielunsa lento ja innostus.

Varsinkin tulisoihtujen levottomassa valossa piti hän tätä hurjaa, aavemaista menoa hiiden hevosten karkelona, jota kumeat, kiihoittavat torventörähdykset säestivät. Jos hän joskus joutui ajamaan jäljempänä tulevia letkukärryjä, oli hänellä vastustamaton halu nuolena kiitää kaikkien muiden ohi, sillä hän olisi tahtonut tarjota katuvierillä mustana ja ihailevana joukkona seisoville ihmisille ihanan näytelmän… roomalaiset kilpa-ajot…

Ajattelustaan herätti hänet toveri, joka kello kolmen aikana tuli päästämään hänet vahtivuorostaan. Tyytyväisenä lähti hän nukkumaan, sillä yöllistä vahtivuoroa seurasi aina vapaapäivä…

VI

Toinen toisensa kaltaisina kuluivat päivät tohtori Hakalan kodissa. Albertin äiti oli huomattavasti vanhentunut. Hän eli pääasiallisesti omissa muistoissaan ja puhui usein miesvainajastaan. Vaikka Albertin ja äidin välit olivat palautuneet entiselleen eikä enää koskaan kajottu asioihin, joista he periaatteessa olivat eri mieltä, niin oli heidän suhteeseensa sittenkin tullut jotain vierasta. Kärsikö siitä äiti, sitä ei Albert tiennyt, mutta hän ainakin kärsi siitä suuresti…

Myöskin äidin ainainen huolenpito toisinaan vaivasi Albertia. Hän oli jo muutamia vuosia elänyt vaimonsa kanssa omassa vapaudessaan, ja nyt, kun hän oli palannut lapsuutensa kotiin, ei vanha äiti tahtonut koskaan muistaa, että hänen poikansa oli jo täysi-ikäinen. Mutta sehän oli yleistä kaikille vanhemmille; he eivät huomaa sitä, että lapsetkin jo ovat täysin varttuneita ja ovat itse edesvastuussa itsestään…

Ebballe ei anopin läsnäolo ollut mitenkään kiusallinen, sillä hän oli tullut yhä kivulloisemmaksi ja jätti mielellänsä kaikki taloushuolet tädillensä. Hän pysytteli lyhyet talvipäivät huoneessansa, milloin loikoillen työttömänä leposohvallaan, milloin istuen palavan, iloisesti räiskyvän takkavalkean ääressä lueskellen jotain kaunokirjallista teosta tai leikkien kissan kanssa. Miuru oli suuri, tuuheakarvainen, valkoinen angorakissa, joka — oli erinomaisen viisas ja kiltti eläin. Sen tavallinen, määrätty paikka oli oikeastaan Albertin työpöydällä oikeassa kulmassa olevalla vihreällä silkkityynyllä, jolla se aina nukkui, kun Albert teki työtä. Mutta Albertin poissa ollessa istui se Ebban leposohvan jalkopäässä.

Ebban tauti oli yleistä heikkoutta, ja hänen hermostonsa oli täydellisesti epäkunnossa. Hän ei milloinkaan ollut erityisen ärtyisä taikka oikullinen, mutta sitä useammin alakuloinen ja itseensä sulkeutunut. Hänen taudillensa oli erityisesti oleellista haluttomuus sen hoitamiseen ja yleinen passiivisuus kaikkeen nähden. Jos Albert tai täti puhui siitä, että hänen pitäisi lähteä jonnekin itseänsä hoitamaan, vastasi hän aina kieltävästi ja sanoi alistuvaisesti tahtovansa kuolla…

Mieliala kotona oli useimmiten alakuloinen ja hiljainen. Perheen jäsenet oppivat vähitellen puhumaankin matalalla äänellä, ikäänkuin olisi ollut rikos puhua ääneen. Pikku Annikki oli ainoa, joka huusi, leikki ja telmi, ollen ainoa todellinen ilonlähde tässä muuten niin alakuloisessa kodissa.

Albert ei ollut onneton avioliitossaan, mutta hän oli kuitenkin tullut huomaamaan, että avioliitto vaikutti sokeaan rakkauteen samoin kuin silmälääkäri vaikuttaa sairaisiin silmiin. Hän oli ruvennut näkemään monia seikkoja, jotka puuttuivat hänen onnestaan…

Albert istui usein isävainajansa kirjoituspöytätuolissa ja korjasi oppilaittensa vihkoja, ja Miuru nukkui silkkityynyllään pöydän kulmalla. Niitä oli niin monenlaisia oppilaita. Hänen luennoillaan kävi paljon kuulijoita, mutta erikoisesti yksi kiinnitti hänen huomiotaan, Lahja Kaario. Ei hän itse asiassa ollut toisia etevämpi, mutta hänen olemuksessaan oli jotain erikoista, joka viehätti Albertia.

Kuinka hän oli monessa suhteessa toisenlainen kuin Ebba! Usein sattui, kun Albert astui luentosaliin vähäistä ennen akateemisen neljänneksen loppua, että Lahja Kaario melusi äänekkäästi puhuen ja huitoen käsillään. Mutta huomatessaan tohtori Hakalan hän vaikeni heti ja punastui korvalehtiä myöten. Albertista hän oli aina punastuessaan niin avuttoman ja hurmaavan näköinen. Koko hänen nuori olemuksensa huokui verevää, tervettä voimaa, elämäniloa ja elämänrakkautta. Hänen kauneutensa erosi suuresti Ebban kauneudesta, joka oli tosin hienompaa ja ylhäisempää, mutta verettömyydessään paljoa vähemmän kiehtovaa kuin Lahjan verevä kauneus. Lahjan koko naisellinen olemus kutsui ja viekoitteli raikkaassa tuoreudessaan kuin meri kuumana kesäpäivänä…

Eräänä lokakuun aamuna kello kymmenen aikaan, jolloin Albertilla oli oppilaittensa vastaanottoaika, oli Lahja Kaariokin tullut neuvottelemaan opettajansa kanssa siitä, mistä aineesta hän mahdollisesti saisi kirjoittaa laudaatturikirjoituksensa, tai oikeammin hän tahtoi kysyä neuvoja tohtori Hakalalta, jotta sitten paremmin ja varmemmin saattaisi tehdä ehdotuksensa itse professorille, joka tenttasi tässä aineessa. Sitäpaitsi hän tahtoi kysellä mitä harjoitusaineita hänen tulisi edelleenkin kirjoittaa seminaaria varten.

Kun Lahja Kaario astui huoneeseen, jota valaisi punertavalla kaihtimella verhottu lamppu, tuntui Albertista, niinkuin itse Tizianon »La FIora» suurine hiuksineen olisi astunut hänen huoneeseensa. Hänestä tuntui, kuin seinät olisivat heilahdelleet ja huone olisi avartunut. Ikäänkuin unessa oli hän puhellut kuumeisesti ja kysellyt kaikenlaista joutavaa. Muun muassa hän oli kysynyt, oliko siellä odotushuoneessa muita odottajia, ja kun neiti Kaario hiukan hämmästyneenä oli sanonut, että ei ollut, oli hän suurella innolla alkanut etsiä mitä erilaisimpia kirjoja ja teoksia ehdotellen niitä käytettäväksi. Kaiken tämän hän oli tehnyt vain pidättääkseen neiti Kaariota pitemmän aikaa luonansa. Kun he vihdoin olivat sopineet harjoitusaineesta, oli hän ehdottanut, että he joskus menisivät yhdessä vaikka juomaan kahvia, jotta voisivat oikein perinpohjaisesti pohtia sitä laudaatturikirjoituksen aihetta, sillä olihan se tärkeä ja ratkaiseva asia…

Kun neiti Kaario oli poistunut, tuntui Albertista, kuin lamppu hänen pöydällänsä olisi valaissut heikommin. Hän ei tahtonut aluksi käsittää tätä uutta, valtavaa tunnetta, hän tuskin uskalsi myöntää itsellensä, että se oli rakkautta. Nyt vasta hän hämärästi aavisti sen suuren ja oikean rakkauden tulevan, sen rakkauden, jota ihminen aina toivoo, mutta joka niin harvoin, tuskinpa milloinkaan tulee oikeaan aikaan. Jokaista ihmistä rakastetaan, toisia paljonkin, ja jokainen ihminen itse rakastaa, mutta ne rakkaudet syvästi ottaen sattuvat aniharvoin täydellisesti samaan aikaan. Tuskin kukaan saa osaksensa juuri sellaista ja sitä rakkautta, jota hän sisimmässään kaipaa. Olihan Albert rakastanut Ebbaa koko nuoruutensa hehkulla, olihan hän paljon kärsinyt rakkautensa takia, ollessaan tietämätön Ebban vastarakkaudesta, mutta silloin onnettomuudessaankin hän oli ollut passiivinen ja avuton, jotavastoin hän nyt tunsi itsessään niin sanomatonta toimintahalua, – – – ja olihan hän vihdoin saavuttanut onnensa. Mutta oliko se ollut onni?

Ainakin oli se onni ollut hyvin lyhyt ja epämääräinen. Ja nytkö teki tuloansa se suuri, kauan odotettu ja kaivattu oikea rakkaus, kypsyneen miehen kaikki murtava rakkaus? Mutta kuka takasi, että se nyt oli se oikea…?

Hän jaksoi tuskin enää ajatella selvästi, sillä hukuttavana ja voimakkaana läikkyi tämä uusi tunne hänessä. Mutta sitten hän ikäänkuin säpsähti, kauhistui ja peitti käsillään kasvonsa…

Se olikin rikoksellista rakkautta…

Täällä Ebban ja hänen kodissaan oli käynyt hän! Eikö se ollut rikos ja pyhyyden häväistys? Täällä, heidän kodissaan! Mutta Lahjahan oli kulkenut asioissaan, viattomana ja tietämättä mitä hiillosta hänen opettajansa kantoi povessaan ja mikä vaara häntä täällä uhkasi…

Mutta olivathan rakkauden lait oudot ja vielä kirjoittamattomat, rakkauden laeilla ei ollut mahdollisuuksia vedota kuolemattomiin Justinianuksen institutsioneihin. Kuka takasi, että tämä hänen tunteensa oli rikos?

Olihan Ebba jo vuosia ollut hänelle viileä ja miltei välinpitämätön. Hän oli sairas ja kuolemanväsynyt, mutta Albert, hän oli nuori ja elämänhalua täynnä… Hänellä oli oikeus rakastaa, ainakin salaisesti rakastaa, ja siinä kait sen tunteen suurin viehätys olikin, että hänen rakkautensa oli salainen. Siitä ei tiennyt Ebba eikä edes neiti Kaariokaan. Mikä suloinen salaisuus…

Mutta sitten hän oli kuullut Annikin iloisesti huutavan isää, ja kylmä hiki oli noussut hänen otsallensa…

* * * * *

Monen valvotun yön jälkeen Albert oli eräänä joulukuun päivänä pyytänyt neiti Lahja Kaariota luennon jälkeen jäämään luentosaliin puhuakseen siitä laudaatturikirjoituksesta. Hän oli varma, että kaikki pitivät hänen esiintymistään aivan luonnollisena, mutta sitten hän huomasi, että tytöt poistuessaan luentosalista supattelivat keskenänsä, ja Lahja Kaario seisoi taas punastuneena ja avuttoman näköisenä…

Neiti Kaario ehdotti, että he menisivät vaikka yliopistoa vastapäätä olevaan pieneen kahvilaan, jossa ylioppilaat ja ennen kaikkea yliopiston opettajat tavallisesti istuivat ennen luennoille menoa ja luentojen välissä. Mutta tohtori Hakala vastusti tätä ehdotusta, syyttäen sitä, että siellä oli aina niin paljon väkeä, etteivät he häiritsemättä voisi keskustella. Hän ehdotti, että he menisivät Säätytaloa vastapäätä olevaan »Virginia»-nimiseen kahvilaan, siellä he saisivat olla rauhassa.

Tämä pieni, vaatimaton kahvila oli tavallinen helsinkiläinen pikkukahvila fonola-pianoineen ja koulunuorisoineen. Heidän tulonsa ei herättänyt vähintäkään huomiota, vaikka kahvila olikin täpötäynnä väkeä. Lähellä olevassa koulussa oli näet väliaika, ja oppilailla oli tapana viettää väliaikaansa siellä.

He asettuivat perimmäiseen huoneeseen ja tilasivat kahvia. Albert oli kuin kuumeessa ja esiintyi epävarmasti. Puhe laudaatturiaineesta oli täydellisesti muodollista, sillä hänen ajatuksensa kulkivat aivan toisia latuja. Myöskin neiti Kaario oli hajamielinen ja ehdotettuaan useampia aineita, joita tohtori Hakala ei oikein voinut hyväksyä, ehdotti hän tutkielmaa Alfred de Musset'n ja George Sandin lemmensuhteesta. He purskahtivat molemmat yhtaikaa nauramaan.

Tohtori tunsi itsensä tämän naurun jälkeen ikäänkuin vapaantuneemmaksi ja ehdotti, että he lähtisivät yhdessä syömään päivällistä, vaikkapa Alppilaan, jossa he oikein rauhassa saisivat puhella laudaatturiaineesta. He nauroivat molemmat ymmärtäväisesti. Albert riensi puhelimeen ja ilmoitti kotiinsa, että hän oli estetty saapumasta kotiin päivälliselle.

Ulkona oli taaskin lumipyry, sillä tämä talvi oli erikoisen luminen. He kävelivät isolle kauppatorille ja saivat vihdoin kuomureen. Mennessään ohi erään kukkakaupan pistäytyi Albert siellä ja osti neiti Kaariolle suuren kimpun tulipunaisia neilikoita, jotka neiti Kaario pisti veikeästi hymyillen puuhkaansa niin, että punaiset kukat täyttivät puuhkan suun kuin tunnelin suusta auringon laskussa tupruava punainen sauhu… Ja sitten he ajaa huristivat Alppilaan.

Albert valitsi pienen huoneen salin perällä alakerrassa ja tilasi päivällistä kahdelle. He joivat viinejä ja tyytyivät nurkumatta syömään niitä verrattain kehnoja ruokia, joita tämä kesäravintola tähän vuodenaikaan saattoi heille tarjota. Jälkiruuan kanssa he joivat unkarilaista Tokayer-viiniä, jota neiti Kaario kehui erinomaiseksi.

Heillä oli sanomattoman hauskaa, puhe luisti kuin itsestään, ja heille riitti kylliksi nauramista Alfred de Musset'n ja George Sandin rakkaudesta.

Lahja Kaarion poskille oli noussut viinien ja paljon nauramisen vaikutuksesta tavallista voimakkaampi puna, ja hänen täyteläiset huulensa hehkuivat punaisina kuin tuoksuvat neilikat hänen korkealla, kiivaasti nousevalla ja laskevalla povellaan. Albertin päätä huimasi, mutta Lahja istui nuorekkaassa kauneudessaan viattomana aavistamatta mikä vaara häntä vaani. Albertin mielestä hän oli liekehtivä kuin tumma ruusu ja herkkä kuin mimosa…

Pitemmittä mutkitta Albert tarttui neiti Kaarion leukaan ja suuteli häntä. Mikään voimakas vastustus ei tullut hänen osakseen, ainoastaan tuollainen pieni liike, joka tahtoo sanoa, että minä olen kunniallinen nainen, mutta että minulla ei ole mitään tällaista pientä huvittelua vastaan.

Hänen suudelmansa oli pitkä ja raju. Ja kun hänen ensimäinen kiihkonsa oli ikäänkuin vaimentunut, saattoi hän huomata, että Lahjan suu oli kuin raikas, merivedeltä maistuva ostroni, pehmeä ja väreilevä…

He viipyivät kauan tässä pienessä, syrjäisessä huoneessa ja unohtuivat iloitsemaan vastasyntyneestä onnestaan, mutta laudaatturikirjoituksen aihe ei tullutkaan lopullisesti päätetyksi…

* * * * *

Nyt alkoi Albertille kauhea aika. Hänen oli melkein mahdoton katsella Ebbaa silmiin, sillä hän tunsi itsensä syvästi rikolliseksi… Ja kuitenkin hänellä oli niin monta seikkaa puolustuksekseen…

Mitä hän voi sille, että oli vielä nuori ja onnenjanoinen? Mitä Ebba mahtoi sille, että oli sairaalloinen ja kuolemanhaluinen?

Mutta näissä selityksistä huolimatta ei hän voinut viihtyä kotosalla. Hän päätti kieltäytyä onnestaan, mutta joka päivä suuntautui hänen kulkunsa Lahjan kotiin, jossa Lahja odotti häntä kiehtovana ja suloisena niinkuin itse elämä. Mutta jokaista onnen hetkeä seurasivat ankarat kärsimykset, ja joka tapaamisen jälkeen polttivat kodin portaat hänen jalkojansa.

Hän etsi turvaa kaupungilta, jonka lumisia katuvieriä hän asteli kuin palkan edestä. Tänä talvena olikin lunta enemmän kuin hän koko nuoren elämänsä aikana muisti nähneensä Helsingissä. Esplanaadit, joihin katukäytäviltä oli luotu lumet, näyttivät kuin julkisilta lumenkaatopaikoilta. Kaikki puistikot ja aukeat olivat korkeitten lumikinoksien vallassa, niin että puistojen lehdettömät puut näyttivät lumeen pistetyiltä jättiläisluudilta.

Albert kulki, kulki, kulki katua ylös, toista alas, määrää vailla.

— Hyvä Jumala tätä tuskaa, tätä poltetta! Minä tulen mielipuoleksi, — toisti hän itseksensä tuontuostakin. — Tämä on sairautta, kuumetta, tämä on paholaisen keksintöjä…

Hän pelkäsi omaa itseänsä, hän ei ollut tuntea itseänsä, sillä niin oudon kiihkeä ja hurja oli hänen sielunsa palo…

Oliko mahdotonta elää puhtaana, viattomana? Eikö ihminen voi hillitä intohimojansa? Missä oli hänen moraalinsa, josta hän aina itseksensä oli ylpeillyt…?

Järkensä menettämisen uhalla hän taisteli tunteitansa vastaan. Hän tahtoi voittaa, hän tahtoi, sillä hän tiesi olevansa ihminen, luomakunnan herra, joka eroaa eläimistä vapaan tahtonsa kautta…

Ja hän kulki ja kulki miettien rakkauden olemusta.

Eikö äidinkin rakkaudessa lapseensa ollut osaksi aistillisuutta? Eikö rakastavalla äidillä ole halua lastansa kosketella, hyväillä ja sen poskea suudella. Ja kuitenkin se oli puhtainta, korkeinta rakkautta. Mutta hänen, hänen rakkautensa oli epäpuhtainta, rikollisinta… Jumala, hyvä jumala…

Mutta äidillä oli siihen rakkauteensa luonnon lahjoittama oikeus. Mutta hänen rakkaudellaan ei ollut oikeutta, se oli rikollista rakkautta… Miksi? Miksi…?

Oliko hän jo todellakin tullut mielipuoleksi? Mitä järkeä oli siinä, että hän vertaili äidin rakkautta lapseensa omaan rakkauteensa Lahjaa kohtaan! Olivathan ne niin toisenluontoisia, ettei niitä mitenkään sopinut verrata toisiinsa, mutta hän oli ajatuksissaan jo aivan sekava ja epäloogillinen. Hän piti sisimmässä sielussaan rakkauttaan kauniina ja jalona ja siksi hän tahtoi, kun suuret katumuksen ja syytösten hetket tulivat, vetää lokaan kaikkein kauneimmankin, äidin ja lapsen rakkauden, sillä hän ei kestänyt sitä, että vain hänen tunteensa yksin oli huono ja alhainen…

Kesti kauan, ennenkuin hänen tunteensa epäoikeutus alkoi hänelle jollain tavalla kajastaa. Hän oli velvollisuuden käsitteestä löytänyt hieman tukea itselleen…

Hänellä oli velvollisuuksia sairasta Ebbaa kohtaan, joka kuitenkin oli hänen rakkaan Annikkinsa äiti… Ja hänen voimansa kasvoivat vähitellen täyttääksensä velvollisuutensa: »sillä miehillä on omatunto, naisilla ei ole mitään omaatuntoa, heillä on vain ääretön halu olla vähemmän onnettomia kuin mitä he voivat olla…» Ja hän päätti kuolettaa rakkautensa. Mutta edelleenkin oli hänen elämänsä kiertokulkua heikkoudesta heikkouteen, vaikka hänellä toisinaan oli reaalisen voimankin hetkiä…

* * * * *

Albert kulki jouluostoksilla kaupasta toiseen. Myymälät olivat väkeä täynnä. Vaikka kiellon tähden, joka esti pitämästä valaistusta näyteakkunoissa, ei voitukaan järjestää niihin tavanmukaisia viekoitelevia joulunäyttelyltä, maalauttivat kekseliäät kauppiaat akkunoihinsa mitä eriskummallisimpia verhoja, jotka erivärisillä, läpinäkyvillä paperimaalauksilla esittivät mitä tavaraa missäkin oli myytävänä. Monet näyteakkunat olivat todella hassunkurisia ja huvittavia ja keräsivät hämärille kaduille yhtä paljon uteliaita katsojia kuin konsanaan vahvastivalaistut, komeat näyteakkunat muina jouluina.

Missä nähtiin joulupukki, joka kantoi kontissaan kuvakirjoja, nukkia, hevosia, torvia ynnä muita leikkikaluja. Missä akkunassa taasen nähtiin maalattu, hohtava joulukuusi, jonka oksilla riippui mitä moninaisimpia taloustarpeita. Kynttilät, jotka olivat kuvatut punaisen silkkipaperin avulla, levittivät suloista, rauhallista kajastustaan kadulla kulkevien mieliin ainakin yhtä hyvin kuin ennen sotaa usein hyvinkin räikeävaloiset sähkökynttilät luonnollisissa joulukuusissa. Kaikki pääkadut kauppa-akkunoineen olivat iltapäivisin kuin ihmeellinen, räikeä ja primitiivinen taidenäyttely, joka pyrki edustamaan jotain uutta, taiteessa tähän asti käyttämätöntä suuntaa.