AMERIKA, SEN LÖYTÖ,
VALLOITUS JA KEHITYS

Kirj.

Tyko Hagman

Werner Söderström, Porvoo 1892.
Werner Söderströmin kirjapainossa.

SISÄLLYS:

I.

Punanahkojen maanosan muinainen viljelys.

Jos jostakin muusta kiertotähdestä, jossa asukkaiden sivistyskanta ja älyvoima olisi monta vertaa mahtavampi kuin meidän, — esimerkiksi Mars-tähdestä, missä muutamain taivaantuntijain vakuutuksen mukaan viljelys ja viisaus on monta miljoonaa vuotta meikäläisten edellä — meidän maamme päälle yht'äkkiä ilmestyisi, äärettömän suurilla ilmalaivoilla purjehtien, lumivalkoisia olentoja, vaikkapa tuon onnellisen, tuhatvuotisen valtakunnan edustajia, jossa ei enää mitään moitteen-alaista ole; jos nämä kummalliset Jumalan-luomat korkeamman sivistyksensä ja jonkun sanomattomasti jalomielisen uskonnon nimessä, jonka ylevyyttä me emme pysty käsittämään, meiltä veisivät kaikki mitä meillä on ja hävittäisivät meidät, tämän maapallon asukkaat, viimeiseen sieluun saakka, joko suorastaan tappamalla tai esim. raskaan orjatyön kautta, asettuen sitten kaikessa mukavuudessa itse herroiksi elämään tämän viheliäisen ihmiskunnan raunioille ja kehittämään täällä kehittämistään tuhatvuotisen valtakuntansa perin oivallisia peri-aatteita; niin olisi kai tämä tämmöinen tapaus korkeamman sivistyksen, jalomman uskonnon ja ainakin tuon kiertotähden asukkaiden kannalta katsoen aivan oikeutettu, maapallon valloitus heidän kauttansa tietysti suuri askel eteenpäin kiertotähtien yhteisessä historiassa, — ja noiden lumivalkoisten, arvattavasti myöskin hienopukuisten muukalaisten rinnalla olisivat Euroopan ihanimmatkin kaunottaret petomaisia punanahkoja, joiden täytyisi väistyä pois kilpailijain tieltä ja joiden olemassa-olo ei enää tuntuisi oikeutetulta. Mutta meille, maapallon tähän-astisille ruskea-ihoisille villeille, ei tuo Mars-laisten suuri löytöretki olisi niinkään mieluinen, ja jonkun aikaa ihmeellisiä tulokkaita ihailtuamme, toivoisimme heidät varmaankin ilmalaivoineen päivineen niin kauas kuin pippuri kasvaa — sittenkun heidän lähetystoimensa vaikutukset jotakuinkin astuisivat meille päivän valoon. Eikö se sentään olisi suuri synti, että kaikki, mitä meillä täällä rakkaalla maapallollamme nyt on olemassa, vuosituhansien synnyttämä viljelys ja sivistys, parahimmatkin uskonnon-muodot, viisaimmatkin valtiolliset ja yhteiskunnalliset laitokset, tieteiden ja taiteiden komeimmatkin tulokset, kaikki tyyni, ja lopuksi me itse häviäisimme kuin tuhka tuuleen, — olkoonpa sitten niinkin, että tämän hävitystyön toimittaisi enkelit taivaasta ja maapallo meidän perästämme jäisi heidän asuttavakseen? Meidän kannaltamme katsoen ei se ainakaan olisi hauskaa.

Mutta joteskin tänkaltainen mullistus on tapahtunut sen "uuden maailman" oloissa, jonka rannoille 400 vuotta sitten Cristoforo Colombo, mainio Genovalainen, laski laivansa, — yhtä suureksi ihmeeksi sen alkuperäisille asukkaille, kuin jos Mars-tähdestä tulla lennähtäisi kummallisia ilmalaivoja tänne meidän matoisen maapallomme päälle. On tapahtunut niin juurtajaksainen mullistus ja uudistus, että se jossakin määrin vetäisi vertoja maan asukkaiden häviämiseen toisten olentojen kautta, jotka muka paremmin oikeutetun kehityskannan nimessä ottaisivat tämän kiertotähden haltuunsa. Mutta niinkuin meidän sopisi epäillä esim. juuri Mars-tähden asukkaiden tänne-asettumisen oikeutta, niin saattavat täydellä syyllä Amerikankin alku-asukkaat nyrpistää nenäänsä ja pudistella nyrkkiänsä (housun-taskuissa, jos näitä on) heidän maanosansa valloittajille. Euroopalaisten toimittaman "löydön" ja valloituksen kautta on, näet, kadonnut kokonaisen maanosan muinainen viljelys ja kohta sukupuuttoon hävinnyt kokonainen ihmisrotu, jonka eri heimo- ja kansakunnat aikoinaan tarjosivat nähtäväksi melkein yhtä kirjavaa temmellystä kuin "vanhan maailman" historia osoittaa, ollen muutamat vallan alkuperäisellä, toiset taasen hyvinkin korkealla sivistyksen kannalla, ja puhuen sadottain eri kieliä. Amerikassakin oli tapahtunut valtavia kansain-vaelluksia, jolloin — aivan niinkuin Euroopassa — veltostuneet sivistyskansat silloin tällöin saivat väistyä pois voimakkaiden raakalaisten tieltä, jättäen kultturinsa rauniot jälkimaailman kummeksittavaksi. Sielläkin oli itänyt ja kasvanut — kuten Kaldeiassa ja Egyptissä — omasta sisällisestä voimastaan tieteen ja taiteen taimi, tosin heikko vielä, mutta ihmeteltävä kuitenkin kuin oppimattoman keksintö. Ja taimi oli monin kerroin muuntunut, jalostunut, isonnut, levittäen lehtiänsä laajoille aloille. Kehitystä siis, elimellistä kehitystä, osoitti Muinais-Amerikankin historia.

Mutta koko tuo muinainen, varmaankin varsin monipuolinen kehitys seisahtui yht'äkkiä. Niinkuin opiskelevan nuorukaisen toiveet äkki-arvaamatta voi katkaista säälimätön kuolema, niin keskeytti kerrassaankin Muinais-Amerikan omatakeisen kehityksen Euroopalaisten valloitus, ja koko sikäläinen ihmisrotu oli surman-iskunsa saanut. Siltä oli oman edistyksen ja siten myöskin varsinaisen olemassa-olon mahdollisuus väkivaltaisesti temmattu pois; ja se kehitys, jota Amerikan historia sittemmin osoittaa, ei ole enää maanosan oikeiden omistajien kehitystä, vaan meidän, Euroopalaisten, jotka siellä olemme osaksi uusineet, osaksi jatkaneet vanhan historiamme työtä, huolimatta — viimeisiin aikoihin asti — rahtuakaan sen kova-onnisten alku-asukkaiden kohtalosta.

Eikä olekkaan tämä euroopalaisen viljelyksen kehitys Amerikassa vähäpätöiseksi arvattava. Taistellen vanhoja, kangistuneita muotoja vastaan, jotka tuotiin perintönä Euroopasta ja jotka tällä puolen Atlanttia vielä itsepänttäisesti pitävät puoltansa, on itse teossa vapauden-käsite Uudessa maailmassa saavuttanut asteen, joka meidän päivinämme välttämättömästi vaatii yhden-arvoisuutta kaikille rehellisille, työtään suorittaville ihmisille; ja tämä vapauden-käsitteen kanta on melkoisesti vaikuttanut takaisin Euroopaan. Niinpä tulee meidän maanosamme vapaiden kansojen etupäässä muistaa että ensimäinen yllytin menneen vuosisadan loppupuolella tapahtuneesen suureen mullistuksen lähti juuri Amerikasta, — tässä nyt muista seikoista puhumattakaan. Meillä Euroopassa on siis kyllä syytä yhdessä Amerikan nykyisten kansojen kanssa veisata kiitosvirttä uuden manteren 400 vuotta sitten tapahtuneesta löydöstä, johtaa mieleemme kuuluisat löytöretkeilijät ja katsella meikäläisten siellä suorittamaa tähän-astista työtä — yleisen viljelyksen ja sivistyksen palveluksessa.

Mutta ne, joilla tänä vuonna ei suinkaan ole syytä säestää meidän Halleluijaamme, ne ovat juuri Amerikan alku-asukkaat. Heidän aikansa on ollut ja mennyt, — mennyt juuri tämän meikäläisten "kehitystyön" kautta, eikä heitä itse teossa — jos emme ota lukuun entisen espanjalaisen ja portugalilaisen Amerikan "indiaaneja", jotka osaksi ovat sulaneet yhteen valloittajien kanssa, sitä ennen kuitenkin käytyänsä epäkelvoiksi, turmeltuneiksi ihmisiksi — enää ole olemassakaan muuta kuin muutamat kurjat indiviidit aarniometsäin pimeässä peitossa ja kaukaisten kallioiden luolissa. Amerikalainen ihmisrotu on itse ytimessään sammunut pakolliseen sukupuuttoon, ja siitä kohtalostaan saapi se kiittää juuri meikäläisten mahtavaa sivistys- ja viljelystyötä.

Eikä tämä sama viljelys muutenkaan ole kaikin puolin ollut muuntamista parempaan päin. Väkirikkaita, kukoistavia kaupunkia on tosin kasvanut erämaasta, ja missä aarniometsä kerran tiheänä rehoitti, siellä leviävät nyt maailman rikkaimmat vehnävainiot. Mutta toiselta puolen on myöskin erämaa voittanut takaisin mitä se muinoin maailmassa oli menettänyt. Yukatanin niemimaalla peittää synkkä aarniometsä enemmän kuin viidenkymmenen loistavan kaupungin rauniot, ja Mexikon ja Perun ylätasangot, jotka tähän aikaan ovat autioita hiekka-aroja, olivat muinoin mitä uhkeimman vihannan vallassa ja viljeltyjä kuin puutarhat.

Niin. Punanahkojen maanosalla on ollut kotimainen viljelyksensä, vaikka heidän perästään vallitsevat sukupolvet siitä ovat hyvin vähän tietäneet — taikka olleet tietävinänsä. Ja se viljelys oli — jos kohta ei erittäin korkeakaan — mitä merkillisin maailmassa ja ansaitsee meidän erinomaista kunnioitustamme juuri sen tähden, että se, niin sanoaksemme, oli itänyt ja orastanut omasta voimastaan omalla pellollansa. Se ei koskaan ollut niin missäkään yhteydessä vierasten viljelysmuotojen kanssa, vaan kehittyi aivan itsenäisesti siksi, mitä siitä viimein tuli. Yhtä vähän kuin Vanhan maailman viljelys sai mitään vaikuttimia Punanahkojen maanosasta, yhtä vähän lainasi aikoinaan tämä mitään valtameren toiselta puolen. Eivätkä ne tietysti sitä voineetkaan. Kauvan piti niitä erillään valtamerten pauhaavat aallot melkein yhtä voimakkaasti kuin kahta kiertotähteä avaruuden meri, ja kumpanenkin eli omaa elämäänsä omalla maapallon puoliskolla.

Minne ikinä Euroopalaiset tunkivatkin Amerikassa, huomasivat he tämän maanosan kaikkialla asutuksi, ja muutamilla tienoin oli tämä asutus hyvin tiheä. Sitä seikkaa selittääksensä otaksuivat kauvan kyllä jotkut tutkijat että muka kerran maailmassa oli tapahtunut jonkinmoinen kansanvaellus Aasiasta Beringin salmen poikki, eikä tietysti olekkaan aivan mahdotonta että toinenkin ihmisrotu kuin pohjoisnavan seuduilla asuskeleva olisi voinut sen kautta siirtyä Amerikaan, niin uskottomalta kuin se tuntuukin. Mutta selittääksemme ihmisen olemassaoloa Amerikan manterella, ei meidän tarvitsekkaan semmoista arvelua kannattaa. Ihminen "Uudessa maailmassa" on silminnähtävästi yhtä vanha kuin "Vanhassakin." Hänen jälkiään, sanasta sanaan hänen jalkainsa jälkiä, nähdään patakivissä nykyisen maanpinnallisen ajanjakson varhimmasta osasta, ja jääkauden somero- ja savikerroksissa makaa hänen aseitaan, työkalujaan ja koristuksiaan rinnatusten hänen omien luurankojensa ja samanaikaisten suurten eläinlajien luurankojen kanssa.

Amerikan maanosan ihminen ei liioin ollut mikään muuntumaton villi, niin että hän olisi seisahtunut päästyään sille inhimillisen viljelyksen kannalle, jolla hän milloin missäkin tavattiin; vaan hänen historiansa osoittaa selvästi asteettain tapahtunutta kehitystä, joka, jos se olisi saanut esteettömästi jatkua, arvattavasti olisi kohonnut hyvinkin korkealle.

Eikä myöskään Amerikan ihmisrodun kaikki lahkokunnat olleet yhtä lahjakkaita. Aivan niinkuin Vanhassa maailmassa, astui yksi heistä toisten edelle edistyksen tiellä ja tuli viljelystä varsinaisesti kannattavaksi heimoksi. Se oli Nahua-heimo, Uuden maailman Arjalaiset.

Tämän kansakunnan ensimäisiä jälkiä tavataan samoilla tienoilla, missä Amerikan nykyinen viljelys on saavuttanut korkeimman kukoistuksensa: Mississippin ja Ohion laaksoissa. Täällä tuli se maata viljeleväksi kansaksi ja oppi rakentamaan valtavia maaröykköjä ja valleja, niin isoja ja lujia, ett'ei vuosituhannetkaan ole niihin pystyaeet. Röyköt ovat yläpäästä katkaistujen keilain eli pyramiidien muotoiset, 90-100 jalkaa korkeat ja juurelta toisinnan 2,000 jalkaa ympäri-mitaten. Vallit ympäröivät 500 à 600 tynnyrinalan suuruisia neliskulmia ja ovat silminnähtävästi olleet puolustusneuvoina aikoja sitten hävinneiden kylien ja kaupunkien ympärillä, kun mainitut röyköt sitä vastoin ovat tehneet temppelien palvelusta. Monessa vallissa on oikeita jättiläiskuvia eläimistä ja kasveista, ja ne ovat erinomattain taidokkaasti tehtyjä.

Näistä röykönrakentajista lohkesi vähitellen parvi toisensa perästä, siirtyen vaeltamaan länteen ja lounaasen päin. Monen vuosisadan perästä tapaamme niitä hallitsevina kansoina siinä viljelys-valtioiden ryhmässä, joka ulottui Mexikon ylätasangoista pohjosessa Perun tasangoille etelässä. Aymará ja Quechua tulivat suurten valtakuntain perustajiksi Cuzcon, Quiton ja Bogotan ylänteillä. Maya-kansat levittivät Yukatanin niemimaalta viljelystänsä Keski-Amerikan läheisimpiin osiin, ja Toltekit hallitsivat puolen vuosituhatta Mexikossa, jonka pengermaa heidän aikanansa muuttui yhdeksi ainoaksi puutarhaksi, täynnänsä kukoistavia kaupunkia.

Kaikkia näitä Nahua-valtoja kaunisti hyvin korkea viljelys, ainakin tämän sanan aineellisessa merkityksessä. Taidokkaan kastamisjärjestelmän kautta tehtiin melkein jok'ainoa maatilkku hedelmälliseksi. Puuvillasta ja kirjavista linnun-höyhenistä valmistettiin kallisarvoisia kankaita. Aseita ja työkaluja tehtiin vaskesta sekä puusta, johon asetettiin tuosta lasinkaltaisesta obsidianista hiottu terä. Rautaa, näet, eivät nämä heimokunnat tunteneet. Savesta muodostettiin somasti koristettuja astioita. Kulta- ja hopeatöissä olivat varsinkin Toltekit mestareita. Mutta ennen kaikkea oli rakennustaide näissä kansoissa saavuttanut korkean, omituisen kehityskannan. Sen aineksena ei ollut enää, niinkuin Mississippin lakeuksilla, maan multa, vaan valtavat, hakatut kivimöhkäleet. Semmoisista tekivät ne pyramiidi-temppelinsä, teokallionsa, ja kuningastensa palatsit. Paraimmin säilyneitä ovat näistä rakennuksista ne, joita tutkijat ovat löytäneet Yukatanin metsissä, jossa Maya-kansojen useiden kaupunkien rauniot ovat haudattuina tropiikien uhkean kasvullisuuden alle. Temppelien ja palatsien seinät ovat täynnänsä veistokuvia ja kirjoituksia. Sekä Maya-kansat että Toltekit viljelivät, näet, hieroglyfi-kirjoitusta, jonka kuvamerkkiä he piirsivät suuriin rakennuksiinsa, mutta myöskin paperille, jota valmistettiin agave-kasvin kinteistä.

Sekä Mexikossa että Perussa yhdisti eri maanosia oivalliset tiet ja näitä pitkin juoksevat, säännölliset postit. Kuljetusta toimittivat kantajat, koska, näet, kuorma-eläimiä ei ensinkään ollut, paitsi Perussa, jossa siihen käytettiin laamaa.

Tätä rikasta aineellista viljelystä ei tosin vastannut yhtä rikas henkinen. Nahualainen uskonto näkyy ainakin osaksi olleen verinen uhripalvelus, jonka kuitenkin joksikin aikaa Toltekit ja Quechuat lakkauttivat, kunnes taasen Espanjalaisten tullessa Mexikoon se oli täydessä voimassaan Aztekeissä. Amerikan eri heimokunnat kävivät, aivan niinkuin Euroopankin, melkein alituisia sotia keskenänsä, ja sotavankeja pidettiin sotajumalan omana, jolle heitä usein suuret joukot uhrattiin. Meidän tulee kuitenkin, näitä tapoja kauhistuessamme, muistaa että Vanhan maailman historia tietää kertoa aivan yhtä julmia juttuja, ja että tällä puolen valtamerta on itse teossa varmaankin yhtä monen ihmisen veri sotajumalan alttarilla vuotanut kuin Muinais-Amerikassa, vaikka ei juuri ennakko-uhrina. Ja espanjalaisen inkvisitionin historia sitä paitse osoittaa että meidän uskontomme oli rääkkäystaidossa vienyt voiton hurjimmankin muinais-amerikalaisen hurskauden tempuilta sotajumalan palveluksessa. Mutta itsessään tietysti nyt kuitenkin Nahualaisten uskonnolliset menot todistavat varsin puutteen-alaista henkistä viljelyskantaa, kuten heidän yhteiskunnalliset ja valtiolliset laitoksensakin.

Kaikki nämä valtiot olivat, näet, itse teossa pappis-valtoja, sillä korkein hallitsija valittiin tästä säädystä. Lähinnä häntä oli sotilasaatelisto, josta valtakunnan tärkeimmät virkamiehet otettiin. Vallitseva kansanluokka oli, kuten ainakin, vähemmistönä kukistettujen ja veronalaisten kerrosten suhteen, jotka tavallisesti olivat toista heimoakin.

Vanhan Nahua-valtakunnan Mississippin varsilla hävittivät viimein — kuten Germanit Rooman — pohjosesta päin tulleet metsästäjäheimot. Röykönrakentajat katosivat entisiltä kotipaikoiltaan Ohion ja Miamin laaksoissa, — mihin, sitä ei varmaan tiedetä. Mahdollista on että he vaelsivat samaan suuntaan kuin heimolaisensa, vuorilaaksoihin ja ylätasangoille lounaassa. Mahdollista on että juuri tämän linnoitustöissä taitavan kansan pirstaleet Colorado-joen pystysuoriin rantaseiniin ovat olleet kovertamassa niitä luola-labyrinttejä, jotka vielä tänä päivänä Arizonan erämaissa herättävät matkustavan tutkijan hämmästystä. — Milloin tämä viimeinen kansanvaellus tapahtui, on mahdotonta päättää. Varmaa vain on että, kun siirtolaiset Englannista 17 ja 18 vuosisadalla tunkesivat Mississippin laaksoon, aarniometsä kaikkialla oli voittanut alkuperäiset alansa, ja "indiaanit" olivat sen ainoina asukkaina. Kuinka kauvan he olivat maassa asuneet, eivät he tietäneet itse. Hämärä kulkutarina kertoi kuitenkin että heidän esi-isänsä muka muinoin olivat samonneet "suurten vesien maahan", käyneet pitkällisiä sotia sen asujanten kanssa ja viimein ajaneet ne pois.

Sivistyneet osat Amerikaa olivat siten 16 vuosisadan alussa yksistään mainituilla ylätasangoilla sekä Keski-Amerikan molemmilla niemimailla. Kolumbus ja hänen lähimmät seuraajansa tapasivat ainoastaan raakoja luonnon-kansoja. Vasta espanjalaiset valloittajat, conqvistadorit, tulivat yhteyteen sivistyneen Amerikan kanssa.

II.

Uuden maanosan nimi.

Mitään yhteistä nimeä koko manterelleen ei ollut Perulaisilla eikä Mexikolaisillakaan. Ja se olisikin ollut tarpeetonta, koska he eivät mitään muuta maanosaa tunteneet. Espanjalaiset antoivat Kolumbuksen löytämille maille nimityksen: Indiat, koska tämä Amerikan löytäjä luuli viimeiseen asti että hän Atlantin poikki oli päässyt Indiaan. Kolumbus ei ensinkään tietänyt löytäneensä mitään uutta maanosaa. Ja nimitys Indiat ja indiaanit säilyi vielä sittenkin, kun seikka jo oli selvinnyt, ja on oikeastaan säilynyt —hullunkurisesti kyllä — tähän päivään saakka, vaikka vielä toinenkin suuri valtameri kuin Atlantti eroittaa nuo maat varsinaisesta Indiasta. Itä- ja Länsi-Indiaa sittemmin kuitenkin ruvettiin eri laskuun panemaan, mutta "indiaaneina" ovat Amerikan alku asukkaat yhä edelleen saaneet pysyä.

Pian huomattiin kuitenkin että löydetyt maat olivat aivan uutta mannerta, uutta maailmaa. Tämmöisen olemassa-oloa oli jo hamassa muinaisuudessa yksi ja toinen — meidän ajanlaskumme alussa m.m. maantieteilijä Strabo — aavistanut, ja kansantarut haaveilivat syystä tai toisesta suuria, rikkaita saarimaita kaukana lännessä. No, vuonna 1498 tekee nyt sivistyneempi mies kuin Cristoforo Colombo matkustuksen tuonne suureen länteen, seuraavana vuonna toisen ja vihdoin vuosina 1501-1502 kolmannen, jolloin hänen retkikuntansa kulkee Etelä-Amerikan koko itärannikon, Näistä matkoistaan kirjoittaa hän oivalliset kertomukset, jotka julkaistaan painosta, ja lausuu samalla vakuutuksensa, joka perustuu tutkimuksiin, että nimittäin löydetty maa on uusi maailma. Tästä miehestä kerromme alempana vielä. Mutta hänen nimensä oli Amerigo Vespucci, ja sivistynyt maailma, joka jo ensi aikoina erinomaisella mieltymyksellä luki hänen hehkuvia kertomuksiaan löydetyn maanosan ihanuudesta, on, kun onkin, antanut sille nimeksi: Ameriga eli Amerika, — mielestämme aivan täydellä syyllä, sillä Kolumbus tosin oli sen löytänyt, vaan ei tiennyt mitä hän löysi, kun Amerigo Vespucci puolestaan osasi määritellä sitä todellakin uudeksi mantereksi. Nimitykset "Länsi-India" ja "Indiaanit", joille Kolumbus on antanut aiheen, ovat ymmärtääksemme aivan omiansa säilyttämään Genovalaisen tieteellistä kunniaa. Nimityksen Amerika ehdoitti jo v. 1507 eräs Martin Waltzemüller niminen saksalainen koulunopettaja, joka silloin julkaisi latinalaisen käännöksen Vespuccin italiankielisistä matkakertomuksista; — ja maailma on yhtynyt ehdoitukseen, antaen kunnian sen miehen nimelle, joka tiesi missä hän matkusti, jos kohta Kolumbus olikin ennen häntä astunut Indiansa maalle.[1] Että sitä paitse muutenkin kylliksi kuuluisa Genovalainen itse teossa ei ollut ensimäinen mies Euroopasta, joka on polkenut uuden maanosan rantoja, saamme seuraavasta luvusta nähdä.

III.

Amerikan löytö Pohjan miesten kautta. Viinimaa.

Että Cristoforo Colombo on Amerikan ensimäinen löytäjä, pysyi kauvan järkähtämättömänä uskonkappaleena, ja niinpä opetetaan vielä tänä päivänäkin kaikissa kouluissa. Jos pidetään silmällä löydön käytännöllisiä tuloksia, onkin tämä oppi aivan oikea, sillä vasta tuon mainion Genovalaisen kautta astuu Amerika varsinaiseen, pysyväiseen yhteyteen Vanhan maailman kanssa. Mutta itse teossa oli, kuten myöhempi tutkimus osoittaa, Amerikan manterelle astunut euroopalaisia jalkoja jo 500 vuotta ennen Kolumbusta, vaikka tämä aikaisempi "löytö" tapahtui vielä vähemmällä tietoisuudella kuin Genovalaisen ja pian kyllä joutui kokonaan unohduksiin, jääden alusta alkaen ainoastaan muutamain ihmisten muistiin, ulkopuolelle "suuren mailman" tietopiiriä.

Silmäys maapallon karttaan osoittaa että Islannin puuton saari on koko joukon lähempänä Pohjois-Amerikan vieläkin osaksi tuntemattomia maan-ääriä kuin Euroopan mannerta, ja siltä saarelta nuo ensimäiset löytöretket tapahtuvat. Islanti oli saanut asutuksensa pää-asiallisesti Norjasta, jonka jo muinaisuudessa levoton ja riitainen väestö oli hyvin kärkäs pötkimään maastansa pois, kun asiat kotosalla eivät käyneet itsekunkin nokan mukaan. 8:n sataluvun loppupuoliskolla kukisti kuningas Harald Kaunotukka maan pikkuruhtinaat, yhdistäen Norjan "fylkit" yhdeksi valtakunnaksi; ja erittäinkin tämä tapaus sai suuret laumat tyytymättömiä etsimään uusia laitumia. Islannin asukkaat nyt olivat paraasta päästä tämmöistä hurjapäistä kansaa, jotka ennemmin pitivät asuinsijaansa puuttomalla, kolkolla saarella kuin tottelivat esivaltaa vanhassa kauniissa kotimaassaan. Ja itsepäisyys ja hurja seikkailuhalu seurasi heitä yhä uudessakin kodissa, josta riidassa tappiolle jäänyt taaskin pyrki etsimään uusia asuinsijoja.

Tämmöinen seikkailija-luonne oli nyt myöskin eräs Erkki Punainen (Erik Röde) niminen mies, joka asuskeli Islannin länsirannikolla. Hän oli isänsä kanssa tullut pakolaisena Norjasta Islantiin, jossa hän jonkun ajan perästä joutui riitoihin naapuriensa kanssa ja pakoitettiin taaskin pakenemaan tiehensä. Hän laittoi viikingi-laivansa kuntoon ja lähti purjehtimaan pois valtameren ulapalle. Hänen toisessa isänmaassaan, jonka hän nyt oli jättänyt etsiäkseen kolmatta, kävi siihen aikaan tarina eräästä Gunbjörn nimisestä miehestä, joka kerran tuulien ajamana oli joutunut muutamalle kalliosaarelle kaukana lännessä ja siitä vielä kauvempana nähnyt korkean, jäävuorten ympäröimän rannikkomaan, huolimatta käydä tätä tutkimaan. Tuon tuntemattoman maan päätti nyt Erik Röde etsiä. Ja ainoastaan muutaman päivän purjehdittuansa saikin hän sen näkyviin ja pääsi asettumaan sen rannalle. Maa oli Grönlanti, ja jos — kuten maantieteelliset kirjailijat tekevät — tämä suuri maa, jonka ulottuvaisuutta pohjoseen päin ei tunneta, luetaan Amerikaan, niin olisi Erik Röde Amerikan ensimäinen löytäjä. Grönlanniksi (Vihantamaaksi) nimitti sitä Erik itse — niin kertovat asiakirjat —sentähden, että hän arveli ihmisten mieluummin sinne muuttavan, "jos sillä oli hyvä nimi."

Ja ihmiset sinne muuttivat. Muutaman vuoden perästä — "15 vuotta ennen Kristinuskon istuttamista Islantiin", siis v. 985 — on Grönlannin länsi-rannikolla islantilainen siirtokunta. Brattalid'in uutistalossa kasvaa Erikille voimakas perhe, kolme reipasta poikaa ja yksi yhtä reipas tyttö. Vanhin poika Leif teki nyt kerran isältään saamallansa laivalla matkustuksen Norjaan, jossa silloin hallitsi kuningas Olaf Tryggveson. Tämä käännätti Leifin ja hänen seurueensa Kristinuskoon ja antoi hänelle, koska Leif sitä ennen oli yhtynyt kuninkaan sotilasjoukkoon, toimeksi palata takaisin Grönlantiin ja istuttaa siellä uutta uskontoa siirtolaisten sydämiin. Leif lähti, suostuen kuninkaan pyyntöön, uudelleen merelle, mutta kotimatka kävi kovin myrskyiseksi, ja tuulet ajoivat hänen laivansa yhä kauvemmas länteenpäin. Monta viikkoa lakkapäillä laineilla harhailtuansa, näkivät matkustajat edessänsä aivan tuntemattoman maan, ohjasivat aluksensa sinne ja astuivat rannalle. "Siellä oli" — kertovat ne aikakirjat, joihin tätä Amerikan-löytöä perustetaan — "omakylvöisiä (itsestään kasvaneita) vehnävainioita, ja viiniköynnöksiä kasvoi siellä."

Harharetkeilijät purjehtivat nyt pohjoseen päin pitkin tämän onnellisen maan rantoja ja pääsivät viimein Grönlantiin, jossa nuori siirtokunta Leifin kehoituksesta kääntyi Kristin-uskoon.

Maa, jonka rannalle Leif Eerikinpoika oli astunut, oli nyt Pohjois-Amerikan itäinen rantamaa. Bostonin kaupungissa on tälle miehelle pystytetty komea muistopatsas. Löytö oli tapahtunut vuonna 1001 j.Kr.

Seuraavana vuonna tuli Islannista Grönlantiin kaksi laivaa, joista toista päällikkönä johti Thorfinn Karlsefni, mies, joka nyt ryhtyy jatkamaan Leifin löytöä, mentyään naimisiin tämän sisaren kanssa. Saadaan aikaan 140 miestä pitävä retkikunta, joka — myöskin paljon naisia muassaan — kolmella laivalla lähtee matkalle tuohon Leifin löytämään uuteen maahan, jonne, jos kaikki käy hyvin, aiotaan asettua asumaankin.

Tämän retkikunnan matkasta kertovat vanhat, tosin hyvin taruntapaiset aikakirjat pää-asiassa seuraavaa:

Ensimäinen maa lännessä päin, jonka Thorfinn miehineen sai näkyviin, oli kallioinen rantakaistale, jolle retkeläiset antoivat nimeksi Helluland (Paasimaa). Siitä purjehdittiin pohjatuulella, ja he saivat eteensä maan, jossa oli suurta metsää ja paljon villiä eläimiä. Sille annettiin nimeksi Markland (Metsämaa), josta taaskin purjehdittiin rantoja pitkin etelään päin etsimään tuota varsinaista viinimaata, jonka Leif oli löytänyt. Kerran panivat he maalle miehen ja vaimon, jotka olivat oivallisia juoksijoita. Nämä juoksivat, laivain ollessa ankkurissa, muutaman päivän etelään päin ja palasivat sitten sukkelasti takaisin. Toinen toi muassaan viinitertun, toinen itsestään kasvaneen vehnätähkän. Nyt jatkettiin merimatkaa, kunnes tultiin pitkälle vuonolle, johon purjehdittiin sisään ja käytiin maalle. Vuono sai nimekseen Straumfjord. Maa oli kaunista, vuorista mannermaata, ja siihen asettuivat he talveksi, kärsien sen kuluessa kaikellaista puutetta. Viimein lähti heistä kymmenen miestä Thorhall nimisen päällikön johdolla purjehtimaan pohjoseen, etsiäksensä sitten lännempätä viinimaata, Vinlandia; mutta nämä ajoi ankara länsituuli Irlantiin, jossa he joutuivat kovan rääkkäyksen alaisiksi ja viimein kaikki orjiksi.

Mutta Karlsefni enemmistön kanssa purjehti Straumfjordista pois eteläänpäin, tuli muutaman joen suuhun ja laski siitä sisään. Astuttiin rannalle erään järven kohdalla, jonka läpi joki juoksi, ja tavattiin oivallinen maa. Siellä oli omakylvöisiä vehnävainioita kaikkialla laaksoissa, mutta korkeimmilla paikoilla kasvoi viiniköynnös. Jokainen puro oli täynnään kaloja ja metsissä vilisi syötävää riistaa. Täällä oli hyvä olla. Muutaman viikon perästä läheni retkeläisten olopaikkaa suuri joukko nahkaveneitä, joista seipäitä heilutettiin. Ja seipäiden-heiluttajat olivat ruskea-ihoisia miehiä, rumat ja riettaat. He katselivat hetken aikaa kummeksien outoja vieraita ja soutivat sitten tiehensä. Karlsefni väkineen vietti täällä talven, jonka kuluessa ei lunta satanut, niin että elukat, joita heillä oli muassaan Grönlannista, saattoivat olla ulkona kaiken aikaa. Kevään puoleen tulivat nahkaveneet uudestaan, ja nyt syntyi näiden ja retkeläisten kesken vilkas vaihtokauppa. Alku-asukkaat saivat punaisia kankaita ja retkeläiset hyviä nahkoja ja turkiksia. Karlsefnin karjasta valloilleen päässyt vihainen sonni peljästytti alku-asukkaat pois. Mutta kolmen viikon päästä tulivat he jälleen, ja nyt syntyi tappelu. "Skrälingit" (sanasta skral = heikko) — niin nimittivät Karlsefnin miehet näitä ihmisiä — "panivat pitkän tangon päähän pallonmuotoisen esineen, joka oli lampaan-mahan suuruinen ja musta väriltään, ja lingoittivat sen tangon-päästä ylös rannalle; ja pudotessaan maahan teki pallo kauheaa jyryä." Karlsefni miehineen peljästyi kovin ja juoksi pakoon, asettuen kuitenkin puolustukseen, päästyänsä muutaman kallioryhmän suojaan. Heidän paetessaan tapahtui että Erik Röden reipas tytär Freydis, joka kovasti nuhteli pakenevia miehiä heidän pelkuruudestaan, jäi jälkeen — raskaan tilassa kun sattui olemaan. Juostessaan perästä tapasi hän erään kaatuneen ja kuolleen maamiehensä paljastetun miekan. Hän otti sen, aikoen sillä puolustaa itseänsä ahdistavia skrälingejä vastaan. Näiden lähetessä paljasti hän rintansa ja löi siihen miekan laakealla kyljellä. Siitä peljästyivät skrälingit, riensivät alas veneillensä ja soutivat tiehensä. Kaksi Karlsefnin miehistä ja suuri joukko skrälingejä oli jäänyt tappelu-tanterelle. Mutta urhokasta Freydistä (kai hän oli Amerikan ensimäinen emansipeerattu nainen!) kiittivät Karlsefni ja hänen joukkionsa hartahin sanoin tuosta tehokkaasta avusta.

Vaikka heidän olopaikkansa oli kaikin puolin hyvä, päättivät he kuitenkin, koska se ei luvannut mitään turvallisuutta skrälingejä vastaan, palata takaisin kotimaahansa. Niin purjehtivat he siis jälleen pohjoseen päin, tappoivat m.m. matkalla viisi rannalla nukkuvaa skrälingiä ja tulivat Straumfjordiin, jossa tavattiin yltäkyllin mitä tarvittiin. Sieltä tehtiin vielä retkiä ympäristöön ja saatiin kokea sen seitsemän seikkailusta. Niinpä tapahtui kerran että Karlsefni miehineen näki muutaman kimaltelevan pilkun liikkuvan avonaisella paikalla metsässä. Tämä pilkku oli yksijalkainen ihminen. Kummitus ampui Thorvaldin, Erik Röden pojan, sisälmyksiin nuolen, jonka saattamasta haavasta tämä pian heitti henkensä. Yksijalka katosi meren syvyyteen. He luulivat nähneensä Yksijalkain maan. Purjehdittiin taas pohjoseen päin. Eripuraisuus syntyi heidän keskensä sen johdosta, että "ne, joilla ei ollut vaimoja, yrittivät ottaa omikseen niiden, joilla oli; ja siitä tuli kova levottomuus."

Snorri, Karlsefnin poika, syntyi ensimäisenä syksynä, ja hän oli kolmen vuoden vanha heidän lähtiessään Vinlandista. Viimein tulivat he takaisin Grönlantiin, jossa Karlsefni vielä vietti yhden talven, purjehtiakseen sitten takaisin Islantiin. —

Niin kuuluu yleisimmissä piirteissään luotettavin tarina Viinimaan löydöstä. Se puolestaan löydettiin eräästä vanhasta käsikirjoituksesta, jonka 16-sataluvun keskivaiheilla muutamat isänmaalliset islantilaiset vetivät esiin pitkällisestä piilosta, jossa se ynnä muiden islantilaisten kirjallisten tuotteiden kanssa oli kauvan aikaa levännyt. Käsikirjoituskokoelma, jossa se löytyy, on saanut nimekseen Hauk'in-kirja, ensimäisen omistajansa, islantilaisen laamannin Hauk Erlendinpojan, mukaan, ja itse tarinaa nimitetään siinä: Thorfinn Karlsefnin satu, mutta sanotaan myöskin Erik Röde'n saduksi.

Toinen tarina — säilytettynä Flatö-kirjassa, joka on saanut nimensä sen saaren mukaan Islannin länsirannassa, jossa sitä monet sukupolvet läpitsensä talletettiin — jakaantuu kahteen kertomukseen: Pieni juttu Erik Röde'stä ja Pieni juttu Grönlantilaisista. Nämä pitävät pääasiassa yhtä Haukinkirjan kertomuksen kanssa Grönlannin ensimäisestä asuttamisesta, mutta eroavat siitä siinä kohden, ett'ei se mies, joka ensiksi näki Viinimaan, muka ollutkaan Leif Eerikinpoika, vaan munan Bjarni Herjulfinpoika, ja että tämä tapahtui jo vuonna 985. Vasta kuusitoista vuotta myöhemmin olisi, Flatö-kirjan mukaan, Leif Eerikinpoika tehnyt varsinaisen löytöretken Viinimaahan. Flatö-kirja näkyy kuitenkin, kaikesta päättäen, perustuvan hämärämpään muistoon kuin Haukinkirja, vaikka se toiselta puolen antaa tukea tälle.

Kummastakin käy yhtä hyvin selville että kohta 11:n vuosisadan alussa muutamat Islantilaiset lännessäpäin Grönlannista löysivät siihen saakka Euroopalaisille tuntemattomia rannikkoja, että he oleskelivat siellä vähintäinkin kolme talvea, mutta sitten "skrälingien" hyökkäysten johdosta pakoitettiin lähtemään tiehensä. Siinäkin pitävät molemmat kertomukset yhtä, että löytäjä nimitti näitä rannikkoja: Helluland, Markland ja Vinland.

Että nämä maat olivat Pohjois-Amerikan itärantaa, sitä ei ole käynyt epäilläkkään. Niinikään osoitti tutkimus varsin pian että Helluland oli Labrador-niemen koillisranta ja Markland New-Foundlandin kaakkoinen rannikko. Näiden seutujen nykyinen maanlaatu sopii aivan täsmälleen islantilaisiin kertomuksiin Hellulannin ja Marklannin luonnosta. Sitä vastoin eroavat mielipiteet melkoisesti Viinimaan aseman suhteen. Äskettäin on kuitenkin historioitsija, professori G. Storm Kristianiassa varsin tukevilla perusteilla osoittanut että Vinland arvattavasti oli Uuden Skotlannin kaakkoisrannalla. Siellä kasvaa viiniköynnös vielä tänä päivänä itsestään ja vuorten notkoissa on pitkät kaistaleet villisti kasvavaa riisiä, tarinan "omakylvöiset vehnävainiot."

Islantilaisten löytöretket Amerikaan eivät vaikuttaneet mitään pysyväistä asuttamista Euroopalaisten puolelta, vaan jäivät pian kyllä melkein aivan unohduksiin. Leif Eerikinpojan ja hänen seurueensa löytö ei ollut aikaan saanut mitään käytännöllistä tulosta. Lystillisyyden tähden sopii myöskin mainita että Islannissa uskottiin siihen aikaan, kuin tarina kirjoitettiin, että Viinimaa oli yhdessä — Afrikan kanssa, johon luuloon antoi syytä juttu yksijalkaisesta miehestä? Keski-ajan kansanluulojen mukaan oli, näet, Afrikassa olemassa ihmisiä, joilla muka ei ollut muuta kuin yksi jalka.

Islantilaisten Amerikan löytö siten tapahtui vielä vähemmällä tietoisuudella kuin sen miehen, jota syystä kyllä pidetään Amerikan varsinaisena löytäjänä, vaikkapa hän arvelikin löytämäänsä maata Aasiaksi ja suoritti suuren työnsä viisisataa vuotta myöhemmin kuin Leif Eerikinpoika satunnaisen retkensä.

IV.

Kolumbus.

1. Cristoforo Colombon nuoruus ja valmistavat puuhat.

Genovan mahtava kauppakaupunki oli 14 sataluvulla ikääskuin idän ja lännen yhtymäpaikkana, jossa varhain saatiin tietää mitä maailmassa merkillistä tapahtui. Sen suuressa satamassa vilisi laivoja kaikilta ääriltä, ja sen merimiehet kulkivat kaikkia tunnettuja vesiä, nauttien etevimpäin merentuntijain mainetta. Sieltä olivat m.m. ne miehet lähteneet, jotka tulivat Portugalilaisten opettajiksi merenkulku-taidossa ja loivat tästä valtakunnasta mahtavan merivallan. Niinikään oli Genovan kaupunki mainio teollisuudestaan ja etenkin kutomateoksistaan. Sen tukkukauppiaat olivat kustantajia suurelle joukolle verkakankureita, jotka kodeissansa vaimoineen lapsineen ammattiaan harjoittivat.

Tämmöisessä vilkkaassa paikkakunnassa näki päivän valon ja vietti nuoruutensa kuuluisa Cristoforo Colombo, Amerikan "varsinainen löytäjä." Hänen isänsä oli verkakankuri Domenico Colombo, jonka kangaspuut jyskyivät Quinto nimisessä kylässä puolen penikulmaa kaupungista. Kuten muinoin seitsemän paikkakuntaa Kreikassa riiteli tuosta kunniasta, mikä heistä olisi Homeroksen syntymäpaikka, niinpä eri kylät ja kaupungit vielä tänä päivänä käyvät lystillistä kynäkiistaa siitä, missä heistä Amerikan löytäjä ensin olisi avannut silmänsä. Niinkuin ruotsalainen tohtori O.W. Alund, jonka vasikoilla tässä parasta päästä kynnämme, annamme kunnian Quinto-kylälle, jossa siis Domenicolle ja hänen vaimolleen Susanna Pontanarossalle vuonna 1446 taikka 1447[2] syntyi poika Cristoforo sekä myöhemmin Giovanni Pellegrino ja Bartolommeo. Jo vuonna 1451 muutti perhe San Stefano nimiseen Genovan esikaupunkiin, jossa jatkettiin kankaan-kutomista ja elettiin kuin ennenkin. Siellä syntyi sille vielä tyttö Blanchinetta ja nuorin poika Diego. Pojat antautuivat kaikki isän ammattiin, kuten ajan tapa vaati; eikä heillä ollut mitään valitsemisen oikeutta. Ammattikunnan koulumestarilta oppivat he lukemaan, kirjottamaan ja lukua laskemaan. Mitään korkeampaa koulu-opetusta eivät pojat näy saaneen, eikä olisi siihen ollut varaakaan. Amerikan löytäjä jäi itse teossa jokseenkin "oppimattomaksi mieheksi", jos varsinaista koulu-opetusta silmällä pidetään. Mutta itse Genovan kaupunki oli hänelle oivallisena kouluna hänen vastaista elämän-työtään varten. Hallitsevista luokista levisi tiedot maailman tapahtumista sukkelasti alempiinkin, joiden perheen-jäseniä oli purjehtimassa ylt'ympäri maailmaa. Varsinkin kiinnittivät sen ajan suuret löytöretket kaikkein mieltä, ja Cristoforo Colombo kuunteli jo pienestä pitäen korvat pystyssä merimiesten juttuja, niin hyvin totta kuin valhetta. Paljon sai hän kuulla puhuttavan "San Brandanin salaperäisestä saaresta", "Amazonien maasta" ja "Antillasta, jossa oli seitsemän kaupunkia", jotka oli rakentanut seitsemän piispaa, jotka Länsi-Götien valtakunnan hävittyä Espanjassa kerran olivat lähteneet tuohon kaukaiseen saareen, jonka sitten muutamat merenkulkijat olivat nähneet, mutta joka myöhemmin oli käynyt mahdottomaksi löytää.

Moiset ihmeelliset jutut jännittivät nuoren Cristoforon mielikuvitusta, ja hän uskoi niitä kuin äitiänsä, uskoi vielä vastaisilla merimatkoillaankin, jolloin hän muun muassa ajoi takaa Amazonien (naiskansan) kuuluisaa luotoa.

Mutta Colombo oli vielä kiinnitettynä kangaspuihinsa, ja San Brandanin ja muita merkillisiä saaria haaveksi hän sukkulan lentäessä edes takaisin loimilankain väliä. Vasta vuonna 1471 on hän omana herranaan. Isän valta ulottui vielä siihen aikaan Italiassa pojan 25:een vuoteen asti.

Mitään varmaa Colombon vaiheista kahden vuoden aikana hänen pääsemisestään omille jaloilleen ei tunneta. Mutta hän näkyy edistyneen tiedoissa ja päässeen liikkumaan aatepiirissä, joka on ylempänä tavallisen käsityöläisen. Jo poikana oli hän tehnyt pienempiä merimatkoja Välimerellä. Nyt antautuu hän täyttä totta tälle uralle. Mutta mitäs tavallisesta merimiehestä! Cristoforo tahtoo pyrkiä korkeammalle. Hän mietiskelee löytöretkiä, ja portugalilaisten retkeilijäin maine, joka tähän aikaan lentää ympäri maailmaa, kutkuttaa hänen halujansa. Portugalilaiset pyrkivät silloin pääsemään meritse rikkaasen Indiaan, mutta he yrittivät sinne kiertämällä Afrikaa. Colombo sitä vastoin aikoo päästä tuonne höysteitten ja mausteitten maahan purjehtimalla suoraan länteenpäin, — sillä maa on pyöreä kuin pallo. Mutta mistä oli tietämätön Colombo saanut tämän opin päähänsä? Siihen aikaan oli vielä yhteisen kansan yleinen luulo että maa vesineen päivineen on ääretön lakeus. Kuitenkin opettivat, perustuen ennen meidän ajanlaskuamme eläneisin kreikkalaisiin ajattelijoihin ja vanhoihin maantieteilijöihin, muutamat yliopiston-opettajat jo silloinkin että maa oli pyöreä kuin pallo; ja korkeamman sivistyksen saaneet merenkulkijat olivat tutustuneet tähän oppiin. Karttojen-piirustajatkin jo käyttivät sitä. Genovassa eleskeli tämmöinen kartanpiirustaja, nimeltä Gracioso Benincasa; ja luultavaa on että Cristoforo ja Bartolemmeo Colombo hänen luonaan oppivat piirustamaan karttoja. Muutaman vuoden perästä ainakin tapaamme heidät Portugalissa, jossa he elättävät itseään kartan-piirustuksella.

Täällä, Portugalissa Lisboan kaupungissa, jonne hän oli tullut 27 tai 28 vuoden ijällä ollessaan, mietiskeli Cristoforo ahkerasti aatettaan: päästä Indiaan purjehtimalla länteenpäin. Erään tuntemansa kauppiaan välityksellä sai hän maamiehensä, kuuluisan tähtien-tutkijan Paolo Toscanellin Firenzessä, joka oli aikansa etevin maantuntija, antamaan hänelle neuvoja. Toscanellia oli samassa asiassa jo sitä ennen neuvotellut Portugalin kuningas Alfonso viides, jolle kuuluisa tiedemies olikin lähettänyt vastaukseksi kirjeen ja kartan. Kopion näistä sai nyt Colombokin, ja ne vahvistivat hänen omia aatteitaan. Kirjeessään väittää Toscanellikin kiven kovaan että "mausteitten maahan" päästään kaikkein pikemmin, jos purjehditaan suoraan länteenpäin. Ja hänen kartassaan on purjehdittava väli tunnetuine ja tuntemattomine saarineen sekä Indian rannikkomaat kuvattuna.

Portugalilaiset olivat siihen aikaan löytäneet Guinea-rannikon Afrikassa sekä kaukana Atlantin meressä sijaitsevat Azorien saaret; ja näistä sekä Madeirasta tehtiin mainitun kuningas Alfonson suosituksella länteenpäin löytöretkiä, joiden tarkoituksena oli tutustuminen San Brandanin ja muihin hämäräperäisiin saariin. Mutta retkeilijät olivat palanneet takaisin mitään uutta löytämättä. Heidän matkansa oli vain maksanut joltisestikin rahaa. Kun sentähden Colombo esitti asiansa Alfonso kuninkaalle, sai hän kieltävän vastauksen. Kuningas ei tahtonut kustantaa niin epäluotettavia yrityksiä. Sitä paitse oli rohkealla Genovalaisella nyt jo joteskin suuret vaatimukset. Hän pyysi, näet, itselleen ja jälkeläisilleen perinnöllisen oikeuden käskynhaltian-virkaan kaikissa maissa, jotka löydettäisiin, sekä määrätyn osan kaikista tuloista, jotka niistä tulisi lähtemään. Kuitenkin pani samaan aikaan kuningas Alfonso, joka Portugalin historiassa on saanut kunnianimen Africanus, toimeen retkikuntia toiselle puolelle Kongo jokea, poikki Punaisen Meren ja viimein Hyvän Toivon niemelle saakka. Mutta kaikki nämä perustuivat mahdollisuuteen, jolle kokemus antoi tukea. Nuoren Colombon yritys sitä vastoin näytti kovin epävarmalta, niinkuin se itse teossa olikin, sillä höystörikkaasen Indiaan ei herkkäverinen Genovalainen koskaan päässyt.

Colombo näkyy nyt joksikin aikaa luopuneen aikeistaan. Jokapäiväisen leivän murhe on ainoana mielen-kiinnittäjänä, ja hän saa ahkerasti piirrellä karttojaan, voidakseen elättää itseään ja perhettänsä. Hän on, näet, tähän aikaan (1475 tai 1476) mennyt naimisiin Filipa Moniz'in, erään köyhän tytön, kanssa.

Portugalissa oleskeli Colombo kymmenen vuotta, tehden aika ajoin merimatkoja, m.m. yhden Guinea-rannikolle saakka. Päättäen muutamasta hänen kirjeestään, josta ei kuitenkaan varmaan tiedetä onko se lähtenyt hänen omasta kädestään, oli hän v. 1477 tehnyt merimatkan Islantiin, ja jotkut hänen historioitsijansa arvelevat että hän tällä saarella muka sai jotain vihiä vanhoista matkoista Viinimaahan. Mutta siihen aikaan oli siellä tuo vanha tarina jäänyt jo kokonaan unohduksiin, ja kenpä olisi hänelle noista matkoista jutellut? Itse hän ei — jos sanottu kirje onkin oikea — niistä mitään mainitse.

Mutta hänen veljensä Bartolommeo oli (1486-1487) muassa Diaz'in mainiolla matkalla Hyvän Toivon niemelle. Ja palattuaan sieltä rupesi tämä veli, joka oli Cristoforoa etevämpi tiedoissa, kehoittelemaan tätä uusiin ponnistuksiin kerran tuumattua Indian-matkaa varten, todistaen hänkin päivän selväksi että purjehtimalla länteenpäin täytyy päästä Indiaan. Herkkäverinen Cristoforo nyt uudestaan ryhtyy puuhiin. Portugalin hallitukselta ei ollut mitään toivomista, mutta, miten lieneekin ollut, Colombon onnistui päästä Espanjan kuningasparin, Ferdinandin ja Isabellan, puheille. Juuri tähän aikaan valmistivat nämä kuitenkin sitä sotaa Granadan mohrilaista valtaa vastaan, joka oli tekevä lopun muhametilaisten vanhasta herruudesta Espanjassa; ja maan hallituksella, joka ei muutenkaan vielä tähän asti ollut osoittanut mitään mieltymystä löytöretkiin, oli muuta ajattelemista kuin tuntemattoman muukalaisen tuumia läntisestä meritiestä Indiaan. Ferdinand ja Isabella tosin hyväntahtoisesti kuuntelivat rohkeamielisen Genovalaisen esityksiä, vaan eivät antaneet mitään suoranaista vastausta.

Colombo tarttui nyt kuin takiainen hoviin, seuraten sitä paikasta paikkaan. Salamancassa kyselivät hallitsijat sikäläisen mainion yliopiston opettajilta sekä kirkon oppineimmilta miehiltä neuvoa Colombon asiassa, mutta saivat yksimielisesti epäävän vastauksen. Colombolle luvattiin kuitenkin että hänen hankettaan pidettäisiin muistissa, ja niinikään annettiin hänelle, "kustannusten korvaamiseksi", lahjapalkinto, joka neljässä eri kerrassa suoritettiin valtiokassasta Sevillassa Cristoforo "Colomolle".[3]

Yhä seurasi nyt Colombo hovia kaupungista kaupunkiin. 1487 on hän tullut Malagan piiritykseen. Mutta kelläkään ei ole aikaa häntä nyt kuunnella. Seuraavana talvena on hän Cordovassa ja joutuu siellä m.m. Beatriz Enriquez nimisen naisen kanssa lemmenpeliin, jonka seurauksena on hänen nuorin poikansa, Herman Colon. 1488 palasi Cristoforo Portugaliin, jossa hänen laillinen vaimonsa täll'aikaa oli kuollut, ja korjasi sieltä ainoan elossa olevan, tämän kanssa synnyttämänsä lapsen, Diego Colon'in.

Veljensä Bartolommeon kautta on Colombo sill'aikaa tarjonnut esityksensä myöskin Englannille, mutta turhaan. Itse on hän juuri lähtemäisillään Ranskaan samassa tarkoituksessa, kun — hänen kiertäessään Andalusian maakyliä, pieniä painettuja kirjasia elatuksekseen myyskennellen, koska Espanjan hallituksella ei enää ole varaa häntä elättää — hänen suojelijakseen tulee nuori Medinan herttua, Luis de Cerda, jonka vieraana Colombo nyt viettää kaksi onnellista vuotta. Tämä herttua niin mieltyi Colombon aatteisin, että hän omalla kustannuksellaan toimitti vieraalleen kolme pientä laivaa. Nämä eivät kuitenkaan saaneet lähteä matkalle ilman hallitsijan lupaa. Ja korkea kruunu arveli ett'ei niin suurenmoinen yritys sopisi yksityiselle, vaan oli se muka kruunun itsensä toimitettava. Colombo sai siis käskyn tulemaan Granadan edustalla olevaan hoviin. Hän lähti ja saapui hoviin, joka oleskeli tilapäisesti syntyneessä Santa Fé nimisessä leirikaupungissa. Mutta nytkään ei joudeta häntä kuulla. Taluttaen pientä poikaansa Diegoa kädestä lähtee Colombo tiehensä Santa Fé'stä, jossa väen-tungoksen tähden on vaikea saada ruokaa ja yösijaa. Hän päättää etsiä muutaman lankomiehensä, joka asun Huelva nimisessä satama-kaupungissa Andalusiassa. Ja hän astuu jalkaisin, raskahin mielin tietänsä. Nälissään ja väsyneinä tulevat matkamiehet myöhään eräänä iltana Palos kaupunkiin, joka on kappaleen matkaa Huelvasta, myöskin meren rannalla. Yösijan ja rahan puutteessa kolkuttaa Colombo muutaman luostarin portille, sillä luostarit ovat siihen aikaan turvattomien tavallinen suojapaikka. Se on La Rabida niminen Franciskanien veljeskunnan luostari. Colombo pääsee sisään ja joutuu pian esimunkin, priorin, pakinoille. Nautittuaan pienen poikansa kanssa runsaan aterian, kertoo Colombo hyvänsävyiselle vanhalle herralle asioistaan, matkastaan Granadaan ja niin edespäin.

Ja Cristoforo Colombolla oli mainio "supliiki." Sen ohessa uskoi hän joka sanan katoliskirkon katkismuksessa. Vanha priori lämpeni mierolaisen hehkuvista puheista, mutta koska hän ei oikein ymmärtänyt Colombon esitelmää tämän matoisen maan muodosta, meri-asioista ja muista seikoista, jotka olivat yhteydessä tuon ai'otun matkan kanssa, lähetti hän noutamaan kaupungin lääkäriä, joka myöskin oli tunnettu "astroloogi", tahtien-ennustaja. Ja nyt päätettiin yksissä neuvoin että kuningattarelle oli annettava tarkemmat tiedot Colombon hankkeista. Priori, jonka nimi oli Juan Perez ja joka oli ollut Isabellan rippi-isä, kirjoitti jo seuravana päivänä tälle kirjeen, joka heti pantiin menemään Santa Fé'n leiriin. Neljäntoista päivän perästä tuli, kun tulikin, vastaus, jossa kuningatar pyysi prioria heti saapumaan hänen luoksensa. Juan Perez istui muulin selkään ja ratsasti leirikaupunkiin, puhutteli Isabellaa, kuvaili hänelle kaikki ne edut, mitkä pyhälle uskolle semmoisesta yrityksestä lähtisi, ja huomautti häntä kristillisen ruhtinattaren velvollisuudesta pitää huolta siitä, että noiden kaukaisten rannikkojen pakanalliset asujamet tulisivat käännetyiksi oikeaan ja ainoaan autuuttavaan uskoon. Ja tämä naula veti. Priorille vakuutettiin että Colombon asia otettaisiin huolellisesti punnittavaksi, Genovalainen sai käskyn palata tuota pikaa Santa Fé'hen sekä 2,000 dukaatia asustamistaan varten.

Tämä oli päättävä vaihe Colombon elämässä, ja aina muisti hän kiitollisuudella Juan Perez vanhuksen tehokasta apua, käyttäen usein pukimenaankin Franciskanien munkkikunnan kaapua ja pääpussia.

Jättäen Diegonsa munkkien luokse luostariin, lähti Colombo takaisin Santa Fé'n leirikaupunkiin. Kuningatar Isabella kutsui nyt kokoon joukon oppineita miehiä neuvottelemaan asiasta. Näiden joukossa oli myöskin prinsessojen opettaja, Italialainen Alessandro Geraldini, jolta meillä on kertomus tästä merkillisestä kokouksesta. Mielipiteet menivät ens' alussa kovasti hajalleen. Suurin osa espanjalaisia pääpappeja piti Colombon yritystä kauheana jumalattomuutena. Tuo väite maan pallomuodosta oli muka ristiriidassa Jumalan sanan kanssa ja sitä paitse suora hulluus. Jos maa on pyöreä kuin pallo — arvelivat nämä muuten niin oppineet herrat — silloinhan täytyy niissä maissa, jotka ovat vastapäätä meitä, ihmisten seisoa päälaellaan ja jalat ilmassa, puiden täytyy kasvaa latva alaspäin ja juuret ylöspäin, ja jos jonkun laivan onnistuisikin päästä äärimmäiseen Indiaan, niin se ei koskaan pääsisi sieltä takaisin, koska tosin kyllä kävisi purjehtiminen maan pyöremää alas, mutta ei sinä ilmoisna ikinä sitä ylöspäin. — Geraldini kuiskasi silloin puheenjohtajalle korvaan että hurskaat kirkko-isät, joihin pappismiehet perustivat epäilyksensä, varmaankin olivat hyvin perehtyneitä jumaluusoppiin, mutta kehnoja maantieteilijöitä, koska Portugalilaiset nyt olivat tunkeuneet semmoiselle paikalle maan toisella puoliskolla, josta ei enää näe pohjantähteä, ja löytäneet toisen tähden vastakkaisella maan-navalla, jopa huomanneet kaikki maat kuumassa vyöhykkeessä asutuiksikin.

Ja miten lienee ollutkaan, kokouksen enemmistö myöntyi viimein ja antoi puoltosanansa Colombolle. Tammikuun 2 p:nä 1492 oli Granada kukistunut, Castilian ja Aragonian liput liehuivat Alhambran ikivanhan ihmelinnan tornihuipusta, ja Granadan viimeinen mohrilainen kuningas suuteli Isabellan ja Ferdinandin käsiä. Ilo oli korkeimmillaan, ja Cristoforo Colombo sai vihdoin viimeinkin majesteettien suosituksen suurelle retkellensä.

2. Colombon ensimäinen matka.

Lähimmät kuukaudet menivät nyt Granadan maakunnan olojen järjestämiseen, mutta huhtikuun 17 p:nä nimitettiin Colombo perinnölliseksi amiraaliksi ja käskynhaltiaksi kaikissa maissa, jotka hän ehkä löytäisi. Sen ohessa hän saisi 8:n osan kaikista tuloista, jotka uusista voittomaista tulisi lähtemään, ja 10:n osan löydettävästä kullasta ja muista kalleuksista. Sitä vastoin tuli hänen suorittaa 8:s osa matkan kustannuksista. — Vanha tarina kertoo että kuningatar Isabella oli myynyt jalokivensä, saadakseen kokoon ne 1,140,000 maravedia, jotka Castilian kruunu pani matkakustannuksiin. Mistä Colombo sai rahoja osuutensa suorittamiseen, ei tiedetä.

Huhtikuun 30 p:nä nyt annettiin käsky kolmen laivan valmistamiseen Palos-satamassa, joka sijaitsee muutamassa Atlantin muodostamassa pienessä lahdessa ja johon jo siihen aikaan ainoastaan pienemmät laivat pääsivät, semmoiset, joita käytettiin rannikkokulkua ja Välimeren matkoja varten. Niitä sanottiin karavelleiksi, ja ne olivat joko kokokantiset taikka varustetut kannella ainoastaan kummastakin päästä, mutta avonaiset keskeltä. Ne laivat, jotka Colombo nyt sai käytettäväkseen, olivat nimeltään Marigalanta, La Pinta ja La Nina, joista Marigalanta oli kokokansinen, toiset kaksi ainoastaan puolikantisia. Laivankuljettajina Pintalla ja Ninalla oli kaksi veljestä Pinzon ja perimiehenä Marigalantalla niinikään kolmas veli Pinzon. Miehistö oli sekalaista seurakuntaa, sekä hyviä, kokeneita merimiehiä, kuten mainitut Pinzon veljeksetkin, että m.m. joukko pahantekijöitä, jotka paremman puutteessa otettiin vankiloista.

Elokuun 3 p:nä 1492 nosti viimeinkin pieni laivasto ankkurinsa ja lähti purjehtimaan. Kanarian saarilla viivyttiin kuitenkin kokonainen kuukausi viimeisten valmistusten suorittamista ja muutamia korjauksia varten. Vasta syyskuun 8 p:nä laskettiin Teneriffan ohitse ulos valtameren aukealle ulapalle.

Ja meren selvällä selällä keikkuvat nyt nuo kolme pientä alusta, ohjaten kulkunsa länteenpäin, yhä vain länteenpäin. Syyskuun 16 p:nä tulevat ne paksuun meriruohostoon, sargossa-mereen, joka vaikuttaa vaihetusta tuossa ikuisessa yksitoikkoisuudessa ja jota muutamat merimiehet jo, kaukaa katsoen, ovat arvelleet maaksi. Mutta "uiskentelevat ruoholautat", kuten Colombo niitä nimittää, lakkaavat, ja taas kynnetään ääretöntä vesilakeutta. Tämä ikävystyttävä, ijankaikkinen yksitoikkoisuus alkaa vaikuttaa masentavasti miehistön mieleen, ja vanhimmatkin merikarhut rupeevat pudistelemaan päätänsä, kun viikko toisensa perästä kuluu ilman mitään muutosta. Pitäisi kai tuon houreellisen amiraalin jo huomata että valtameren pinta on päätön, että sitä kestää "maailman loppuun" asti, jota ei ole olemassa. Veljekset Pinzonkin, jotka ovat kokeneimpia merimiehiä, aavistavat pahaa. Mutta Cristoforo Colombo yksinään seisoo tyvenenä, rohkeana, järkähtämättömänä Marigalantan keulassa, tähystellen taivaan-reunaa, valmiina tervehtimään ikivanhan Indian rikkaita rantoja. Mutta näitä ei näy, ei näy. Miehistö rupee nurisemaan, ja jo pyydetään että amiraali kääntäisi kokat takaisin itäänpäin.

Mitään varsinaista kapinaa ei kuitenkaan, kaikesta päättäen, syntynyt, vaikka kulkupuheet sittemmin tiesivät yhtä ja toista semmoisesta kertoa, muun muassa että miehistö jo olisi uhannut viskata Colombon mereen, ell'ei hän kääntyisi kotiapäin. Tästä on hän vain lyhyesti merkinnyt päiväkirjaansa: "Väki ei enää sano kestävänsä ja valittaa matkan pituutta; mutta minä koen parastani elähyttääkseni heidän rohkeuttaan ja virittääkseni heissä uutta toivoa."

Tämä muistiin-pano on siltä ajalta, jolloin arvattavasti nurina oli kovimmillaan. Samaan aikaan rupesi kuitenkin jo näkymään enteitä läheisestä maasta: tuoretta ruohoa, samaa lajia kuin ainoastaan jokien rannoilla kasvaa, uiskenteli veden-pinnalla; vihreävärinen kalalaji, jota tavataan ainoastaan karien luona, saatiin näkyviin, orjantappura-pensas, jossa oli tuoreita marjoja, ajelehti ohitse, ja merimiehet onkivat vedestä milloin ruokoputken, milloin pienen lautapalasen, milloin taidokkaasti veistetyn sauvan. Silloin väistyi viimeinkin synkkä mieli-ala meriväen rinnasta, ja 11 p:nä lokakuuta nähtiin taivaan rannalla tuota "tärähtelevää valostusta", jonka sanotaan merkitsevän asutun maan läheisyyttä. Sitä kohden kuljetaan, ja laivaväki odottelee "pamppailevalla sydämellä." Ilta tulee, pilvinen lokakuun ilta. Kello on 10. Amiraali on vielä kannella, ja hänen silmänsä kokee tunkea paksun pimeyden läpi. Silloin näkee hän yht'äkkiä valoloisteen, joka hetkisen aikaa liikkuu ylös alas ja sitten katoo. Hän tietää nyt varmaan että maata on lähellä; ja klo 2 aamulla lokakuun 12 p:nä — eräänä perjantaina — paukahtaa La Pintasta ennakolta sovittu laukaus, joka merkitsee että maata on näkyvissä. Merimies Juan Rodriguez Bermejo on La Pintan mastohäkistä, juuri kun kuu pisti esiin pilvistä, nähnyt valkoisen, hiekkaisen niemen pistävän ulos mereen, ja hänen hieman ylöspäin siitä silmäillessään huomannut maata sen takana. Se oli Amerikan ranta, jonka hän — ensimäisenä kaikista Etelä-Euroopan asukkaista — oli nähnyt. Itse luuli hän, kuten Colombokin, että se oli Indian. Kuningatar Isabella oli määrännyt 10,000 maravedin vuotuisen eläkkeen sille, joka ensiksi näkisi maata. Bermejo tämän johdosta ilmoitti oikeutensa, mutta — Colombo piti, kun pitikin, itse rahat, väittäen että hän muka jo edellisenä iltana, tuon liikkuvan valoloisteen huomatessaan, oli ensiksi nähnyt maata. Tämä seikka oli niitä, jotka vaikuttivat että merimiehet eivät suuresti pitäneet Genovalaisesta.

Päivän valjetessa nähtiin matala, vihreä maa ylenevän aalloista. Sitten selveni tulokkaiden silmiin komea metsä, ja metsästä juoksi alastomia ihmisiä rantaan. Ankkurit laskettiin. Colombo astui, puettuna loistavaan pukuun, veneesen ja soudatti maalle, pitäen kädessään Castilian ja Leonin kuningaskuntien lippua. Häntä seurasivat toisissa veneissä Pintan ja Ninan katteinit. Vieraiden hypätessä rannalle, juoksivat maan asukkaat peloissansa pakoon, mutta palasivat pian takaisin, ja nyt alkoi vilkas vaihtokauppa. Asukkaat toivat hedelmiä ja maissia, josta saivat lasihelmiä, neuloja, pieniä kulkusia ja muita arvottomia leluja, hyppien iloisina kuin lapset tavattomista tulijaisistaan. Vieraita arvelivat he korkeimmiksi olennoiksi ja osoittivat, erittäinkin Colombolle, melkein jumalallista kunniaa. Viitoten ja merkiten tultiin jotakuinkin toimeen, ja siten sai Colombo tietää että heidän maansa oli saari, jota he nimittivät Maguayana (Guanahani), mutta Colombo antoi sille, — hän luuli sen sijatsevan Indian rannikon edustalla, — nimeksi San Salvador (Pelastaja). Se oli kaunis, hedelmällinen maa ja asujamet erittäin lempeäluontoista, hyvänsävyistä, siivoa kansaa. Vyötäisillä oli heillä verho, mutta muuten ei peittänyt kaunista, solakkaa ruumista mikään vaatetus. Tämä saari oli Bahama-saariston pitkää ryhmää, joka ulottuu Floridasta pohjassa Haitiin etelässä, mutta mikä näistä 28 saaresta Guanahani oli, siitä ei koskaan ole päästy selville. Saarilla on nyt ihan toiset, englannin-kieliset nimet, ja niiden maanluonto on surkean metsähävityksen kautta niin muuttunut entisestä, että niitä on mahdoton tuntea. Mitään liriseviä lähteitä ja sisäjärviä, joista Colombo puhuu, ei enää ole olemassa — kiitos euroopalaisen sivistyksen kehitykselle!

Mitään kultaa ei tältä saarelta saatu. Naiset käyttivät kuitenkin koristuksena pieniä kultapalasia nenänjuuressa, ja kun kysyttiin missä tuota keltaista metallia olisi saatavana, viittasivat asukkaat etelään.

Koko retki tarkoitti etupäässä kultaa, ja nuo pienet kultalevyt Guanahani-naisten nenänjuuressa kiihoittivat kovasti Colombon ja hänen seuralaistensa himoa. Viikon päivät saarella viivyttyänsä, nosti laivasto jälleen ankkurinsa ja ohjasi kulkunsa länsi-etelään, purjehtien useiden pienempien saarien sivutse ja käyden monessa maallakin. Kaikki olivat ne kauniita kuin pienet paratiisit ja vieraat ihan ihastuksissaan. Lokakuun 27 p:nä saavutaan viimein suurelle Cuban saarelle. Laivat lasketaan ankkuriin komeaan Nepe-lahteen. Colombo on kovasti mielissään maan erinomaisesta kauneudesta, oivallisista satamista ja valtavista joista, jotka täällä hänen silmäänsä kohtaavat. Hän jo todellakin luulee saapuneensa tarujen ylistämään Zipangoon Aasian itärannalla ja lähettää kaksi miestä, joista toinen ymmärtää hebrean-kieltä, viemään katolisten majesteetien tervehdyskirjettä maan kuninkaalle, joka tarinan mukaan asuu "kultakattoisessa palatsissa"; mutta miehet tietysti pian palaavat takaisin tyhjin toimin. Tuo kultainen kuningas oli alaston "kaziki", heimopäällikkö, yhtä alastomassa villilaumassa. Kultaa ei Cuban saareltakaan saatu muuta kuin hyvin vähäsen, mutta sen sijaan tavattiin viljeltyjä vainioita, joissa kasvoi Espanjan pippuria ja yam-juuria sekä vielä toinenkin kasvi, josta kerran oli koko sivistyneellekin maailmalle tuleva merkillinen nautinto. Tuon kasvin kuivia, kierteelle käärittyjä lehtiä tämän saaren villit pitivät suussaan, sytyttivät toisesta päästä palamaan ja puhalsivat sitten kurkustaan ja sieramista paksuja savupilviä. Näitä lehtikääryjä nimittivät villit: tabak, ja sen nimen on tämä "indiaanien" keksimä nautintoaine saanut pitää tähän päivään saakka. Me hartaat tupakoitsijat, kiittäkäämme heitä kaikki tästä oivallisesta keksinnöstä. Mitä olisi maailma ilman sitä!

Muutaman päivän perästä lähti amiraali taas merelle, kulkien tällä kertaa itäänpäin pitkin rannikkoa, jota tutkittiin. Yöllä vasten marraskuun 21 päivää hiipi Alonzo Pinzon Pinta-laivoineen tiehensä ja oli aamulla kadoksissa. Hän, näet, lähti tekemään löytöjä omin päinsä ja saavuttamaan kultaa ja kunniaa ilman Colombotta. Pian löysikin hän San Domingon, jolle nyt ensiksi annettiin nimi Hispaniola (Pieni Espanja). Kultaa löysi Pinzon kuitenkin tältä saarelta niinikään varsin vähän[4] ja lähti sentähden muutaman viikon mentyä jälleen merelle.

Joulukuun 5 p:nä tuli Colombokin Hispaniolaan, "Länsi-Indian Eeteniin." Asujamet täälläkin olivat rauhallisia ihmisiä, joita — luvultaan noin 300,000 henkeä — heimopäälliköt eli kazikit hallitsi. Kovasti he ihmettelivät vieraita; ja samat kohtaukset kuin Guanahanissa ja muilla saarilla uusittiin. Joulu-aattona tapahtui Colombolle täällä suuri onnettomuus. Marigalanta joutui kovassa myrskyssä karille ja perinpohjaiseen haaksirikkoon. Nyt ei ollut muu neuvona kuin muuttaa Ninaan, jonka maston nokkaan siis Colombo nosti lippunsa. Mutta kun tähän laivaan ei mahdu niin paljon väkeä, päättää Colombo jättää osan väestään saarelle ja itse purjehtia takaisin Euroopaan. Haiti-niemelle perustetaan pieni linnoitus, jolle annetaan nimeksi Navidad ja miehistöksi 40 sielua kolmen upseerin johdolla. He saavat aseita, ampuma- ja ruokavaroja sekä käskyn odottaa amiraalinsa takaisin-tuloa, mutta samassa myöskin osviittoja varsinaisen siirtokunnan muodostamiseen ja — kullan kokoilemiseen.

Colombo nyt lähti purjehtimaan takaisin Espanjaan, annettuaan sitä ennen villeille pienet läksiäispidot, joissa näitä m.m. säikähytettiin pyssyn ja kanoonan paukauksilla. Se opettaisi heitä pitämään merentakaisia vieraita kunniassa. No, mutta Colombo on nyt kotimatkalla, ja tammikuun 10 p:nä tullaan yhteen karkuteillä olleen Pintan kanssa. Karkuretken johdosta syntyneet riidat sovitaan pois ja purjehditaan sitten yhdessä pari viikkoa. Mutta kun Colombo matkalla tekee pienen poikkeuksen kurssistaan, etsiäksensä Amazonien satusaarta, jättää hänet taasen Pinzon oman onnensa nojaan ja purjehtii toisaalle.

Colombo ei kuitenkaan — kummallista kyllä! — löytänyt tuota ihmeellisiä maata, missä ainoastaan naiset hallitsevat ja vallitsevat, ja hän siis käänsi kokkansa Euroopaan. Tuuli tuuditteli hänen pientä purttansa varsin sievästi eteenpäin, kunnes Azorien saaret tulivat näkyviin. Mutta silloin nousi, helmikuun 12 p:nä, ankara myrsky, ja tuo heikko hernepalko oli hautansa partaalla. Colombo, joka ei luullut pälkäästä pääsevänsä, tahtoi kuitenkin että hänen tärkeä löytönsä tulisi maailman tiedoksi ja kirjoitti pergamentille lyhyen kertomuksen matkastaan, kääri sen vahakankaan sisään, piirsi osoitteen Espanjan kuninkaalle ja kuningattarelle, sulki sitten kääryn pieneen tynnyriin ja viskasi tämän mereen. Sitä ei sitten koskaan löydetty — eikä tarvittukaan; sillä Nina laiva pelastui, kun pelastuikin, hirmumyrskyn vallasta ja saapui helmikuun 18 p:nä Santa Marian satamaan Azorien saarilla. Siellä viivyttiin kymmenen päivää, mutta maaliskuun 4 p:nä laskee alus ankkuriin Tajo-joen suussa.

Täältä kirjoitti Colombo kirjeen Portugalin kuninkaalle, joka heti kutsutti hänet Valparaisoon ja piti siellä hyvin hyvänä, kuunnellen hartaasti tavatonta matkakertomusta. Mutta pian lähtee Colombo taas purjehtimaan ja on maaliskuun 15 p:nä 1493 jälleen eheänä Palos-satamassa, samassa paikassa, josta retkikunta 7 kuukautta ja 12 päivää sitten lähti oudolle matkalleen. Samana päivänä saapui Pintakin satamaan. Pinzon oli kieltämättä paljon vaikuttanut Uuden Maailman löytöön. Ninan kuljettaja kuitenkin kotiin palattuansa pian kuoli. Hänen poikansa sekä hänen veljensä pojat koroitti sittemmin Kaarle viides aatelissäätyyn, koska isät olivat Espanjalle suuret hyvät-työt tehneet.

Palos-satamasta jo lähetti Colombo niinikään kirjeen Espanjan majesteeteille, jotka silloin oleskelivat Barcelonassa, sekä täydellisen kertomuksen matkastaan. Tämä kertomus painettiin heti Barcelonassa, johon kirjapaino vasta oli perustettu. Ja muutaman viikon perästä oli se käännettynä latinan-kielelle. Tätä käännöstä ilmestyi toinen toisensa perästä 4 painosta, ja vielä samana vuonna otettiin siitä jälkipainoksia melkein kaikissa Euroopan suuremmissa kaupungeissa. Sillä tavoin sai tuo vähää ennen keksitty kirjan-painamisen taito aavistamattomalla nopeudella levittää tietoa siitä suuresta maailmantapauksesta, joka ynnä sen itsensä kanssa oli alkava uuden, entistä valoisamman ajanjakson ihmiskunnan historiassa.

Colombo itse lähti, oltuaan pari viikkoa tervehtimässä vanhoja ystäviään La Rabida luostarissa, Barcelonaan, ja matkalla sinne häntä kohdeltiin kuin ruhtinasta. Niinikään tervehtivät häntä majesteetit erinomaisella kunnioituksella, ja kaikki hänen arvonimensä ja etunsa vahvistettiin. Uusi retkikunta päätettiin välimmiten panna toimeen, ja joukko hovi- ja aatelismiehiä pyysi saadakseen seurata Colomboa uudella retkellä — kultamaihin, sillä kulta se kovasti ritaria kutkutti.

3. Colombon toinen matka.

Syyskuun keskipaikoilla olikin jo uusi laivasto kokoontuneena Cadizin satamassa. Siinä oli koko 17 laivaa, joista kuitenkin ainoastaan 4 à 5 suurempaa. Päälaiva oli Nina nimeltään (toinen kuin ensimäiseltä retkeltä tunnettu). Retkikunnassa oli yhteensä 1,100 miestä, niiden joukossa 20 ratsumiestä ja 12 munkkia, joiden viimeiksi mainittujen tuli kääntää "indiaaneja" kristinuskoon. Upseereissa oli muutamat herrat, jotka sittemmin saavuttivat erityisen maineen löytöretkien historiassa: Alonzo de Hojeda ja hänen aseveljensä Gines de Corbalon, Floridan löytäjä Juan Ponce de Leon ja Hispaniolan vastainen kuvernööri Diego Velasguez. Retkeläisten joukossa oli myöskin Colombon veli Diego. Bartolommeo, joka tähän aikaan oleskeli Ranskan hovissa, ei ennättänyt Cadiziin ennen retkikunnan lähtöä.

Ja syyskuun 25 p:nä 1493 tämä retkikunta lähti, pitäen hieman etelämpää suuntaa kuin viime kerralla. 20 päivän purjematkan perästä saavuttiin Pienten Antillien saariryhmään, joka ulottuu Portoricosta Trinidad'iin Etelä-Amerikan pohjois-vesillä. Näistä tavattiin ensiksi Desirade niminen saari ja sitten toinen toisensa perästä Dominica, Marigalanta, Guadelupe, Sata Maria la Antigua, San Martin, Santa Cruz sekä joukko pienempiä, joissa muutamissa asui ihmissyöjiä. Marraskuun 16 p:nä löydettiin suuri Portorico, josta lähdettiin suorastaan Navidadiin. Sinne saapui laivasto marraskuun 29 p:nä —taikka oikeammin: Navidadin paikalle. Sillä missä oli koko Navidad? Ja miksi ei sen miehistö antanut mitään merkkiä?

Colombon silmää kohtasi surkea näky: linnoituksesta oli jälellä ainoastaan rauniot ja sen miehistöstä ainoastaan mätäneviä ruumiita. Saadakseen kultaa olivat nämä ensimäiset siirtolaiset, näet, ryöstäneet seudun asujamet paljaiksi ja sitten harjoittaneet mitä häpeällisintä väkivaltaa heitä kohtaan. Ja nuo muuten niin rauhalliset asukkaat olivat oikeutetussa raivossaan suurin joukoin karanneet muukalaisten kimppuun, polttaneet linnoituksen poroksi ja tappaneet miehistön viimeiseen sieluun saakka.

Mutta Colombo ei tätä onnettomuutta säikähtynyt. Hän rakennutti uuden linnoituksen, ja sen ympärille kasvoi pian pieni kaupunki, joka kuningattaren kunniaksi sai nimekseen Isabella. Se oli Uuden Maailman ensimäinen kaupunki, ja sen raunioita, joita metsä nyt peittää, kuuluu vieläkin olevan nähtävissä kappaleen matkaa Haiti-niemeltä. — Määräten veljensä Diegon hallitusmieheksi Isabellaan ja lähetettyään kaikki pienet laivat takaisin Espanjaan, lähti Colombo uudelle tutkimusretkelle, jolloin löydettiin suuri Jamaican saari. Täältä palasi hän Cubaan, jota itsepänttäinen amiraali kiven kovaan väitti Indian mannermaaksi, vaikka useat hänen seuralaisistaan jo olivat huomanneet sen saareksi. Colombo antoi, kun antoikin, väkensä vannoa pyhän valan että, koska muka maata oli tarkasti tutkittu, heidän vakuutuksensa mukaan Cuba oli mannermaa, ja uhkasi leikkauttaa kielen suusta jokaiselta, ken kotiin tultuansa uskaltaisi puhua toisin.

Syyskuun 29 p:nä 1494 palasi Colombo takaisin Isabellaan, jossa hänen poissa-ollessaan espanjalaiset aatelismiehet olivat ruvenneet kinastelemaan heikkoa Diegoa vastaan, joka ei osannut pitää heitä kurissa. He harjoittivat yhä vain kaikellaista raakuutta ja väkivaltaa maan viattomia asukkaita vastaan, ja seuraus oli että jokainen valkoinen mies, joka uskalsi Isabellan paalutusten ulkopuolelle, ilman armotta tuli tapetuksi. Diegon onneksi oli kuitenkin johannuksen aikana 1494 Bartolommeo Colombo, kuningattaren lähettämänä, tullut kolmella karavellilla Espanjasta, ja hänen viisaat toimensa saivat järjestyksen jotenkuten palajamaan, varsinkin sitten kun pahimmat kinastelijat eräänä yönä olivat varastaneet Bartolommeon laivat ja niillä matkustaneet Espanjaan. Mutta samaan aikaan olivat Hispaniolan indiaanit urhoollisten kazikien johdolla nousseet yleiseen kapinaan julmia vieraitansa vastaan. — Semmoinen oli nyt tila Colombon palatessa. Bartolommeon tehokkaalla avulla ryhtyi hän siirtokunnan olojen parantamiseen, — vaikka aivan väärästä päästä. Cristoforo Colombo oli itse teossa jokseenkin raakamainen sielu. Indiaaneja arveli hän ala-arvoisiksi olennoiksi, jotka Jumala oli orjiksi luonut. Kun nyt ei ollut kultaakaan kylliksi lähettää Espanjaan, jossa odoteltiin jotain tuntuvia tuloksia kalliista retkikunnasta, päätti hän —Cristoforo Colombo — lähettää kotiin elävää tavaraa.[5] Kauhea ryöstöretki pantiin toimeen muutamaan läheiseen kylään, jonka kaikki asukkaat — miehet, vaimot ja lapset — yhteensä 500 henkeä, otettiin vangiksi, sullottiin laivan-ruumaan ja lähetettiin Espanjaan —myytäviksi Sevillan torilla orjiksi. Kalulista oli asetettu Valencian arkkipiispan, Fonsecan, nimelle. Colombo oli, näet, hyvin jumalinen ja hurskas mies. — Melkein kaikki nämä orjat kuitenkin perille päästyänsä kuolivat. Sanomaton suru ja matkan rasitukset oli vienyt heidän viimeiset voimansa. Kuningatar Isabellan kunniaksi on kuitenkin mainittava että hän kovasti moitti tätä amiraalin menetystapaa. Mutta moitetta pahempaa ei näy tulleen, sillä Hispaniolan saarella järjestettiin orjalaitos nyt, ja Colombo jakasi onnettomia maan-asukkaita joukottain lahjaksi miestensä kesken. Euroopalaisten sivistystyö Amerikassa oli alkanut.

Colombo oli jumalinen mies, sanoimme juuri. Tämä sielunsuunta hänessä puhkesi täydelliseksi haaveiluksi hänen palattuaan Cubasta ja Jamaicasta. Epäterveellinen ilmanala ja alituinen mielenjännitys oli pannut hänet tautivuoteelle, jossa hän kitui viisi kuukautta. Ne suuret työt, jotka hän oli toimittanut, synnyttivät hänen päähänsä sen hyvin uskottavan luulon, että Jumala oli hänet valinnut aivan tavattomiin töihin. Hän ei enää tyydy maiden löytämiseen Espanjan kruunulle tai millekään maalliselle vallalle; hän tahtoo valloittaa kristikunnalle takaisin Kristuksen haudan ja perustaa Uuden Jerusalemin. Niin, hän on ristiritari nyt.

Mutta tämä hänen haaveksiva luonteensa ei estä häntä pitämästä tarkkaa huolta käytännöllisen elämän vaatimuksista, kuten yllä-mainitut toimet siirtokunnan järjestämiseksi osoittavat. Hänen noustessaan tautivuoteelta, on siirtokunta taas suuressa vaarassa. Indiaanit, urhoollisen ja nerokkaan kazikin Caonabon johdolla, ovat tehneet viimeisen ponnistuksen ja ahdistavat kuokkavieraitaan aika lailla. Mutta veljekset Colombo kokoovat kaikki asekuntoiset miehensä ja ryntäävät huhtikuussa 1495 vihollista vastaan. Tämä voitetaan perin pohjin nykyisen Matanzan aukealla kedolla.

Täll'aikaa olivat kuitenkin siirtokunnasta lähteneet karkulaiset saapuneet Espanjaan ja hovissa tehneet kovia valituksia ja syytöksiä Colomboa ja hänen hirmuhallitustaan vastaan. Tämän johdosta lähetettiin Espanjasta erityinen komisarius — Juan Aguado — asioita tutkimaan. Hän tuli Hispaniolaan 1496 vuoden alussa. Silloin päätti Colombo, joka ei tahtonut alistua tämän herran tutkittavaksi, itse matkustaa Espanjaan asiaansa puolustamaan. Pitkän matkan perästä saapui hän sinne kesäkuun 11 p:nä 1496. Hänen astuessaan maalle Cadizin satamassa, eivät uteliaat katsojat enää nähneet tuota entistä ylpeää, pystypäistä amiraalia, vaan kaapuun ja pääpussiin puetun franciskaani-munkin, joka kaiken kallella kypärin asteli satamasta kaupunkiin.

Mutta hovissa onnistui Colombon puolustaa itseänsä hyvin. Hän oli varsin sukkela kieleltään, kuten jo ennen olemme huomauttaneet. Taitavasti osasi hän nytkin viitata niihin melkoisiin maan-alueisin, jotka hän jo oli voittanut Espanjan kruunulle, ja olihan yhä uusia tulossa, kunhan vain pidettäisiin kiinni aljetusta suunnasta. Pian kyllä aukenisivat kaikki Indian aarre-aitat. Nuori siirtokunta Hispaniolassa vain tarvitsi apua.

4. Colombon kolmas matka. Cabotto.

Hyväntahtoisesti Colomboa kuunneltiinkin; ja uusi retkikunta oli hänen johdollaan lähtevä tuohon kaukaiseen Kultalaan. Viipyi kuitenkin lähes kaksi vuotta, ennenkun tämä pääsi liikkeelle. Mutta toukokuun 30 p:nä 1498 purjehti Colombo 6 karavellilla ja 200 miehellä ulos San Lucar de Barramedan satamasta lähellä Cadizia kolmannelle retkelleen. Ferron kohdalla jakasi hän laivastonsa kahteen osaan, joista toinen lähti suorastaan Hispaniolaan. Itse purjehti hän toisen osaston etupäässä — 3:l1a laivalla — hieman etelämpään kuin ennen ja saapui heinäkuun 31 p:nä Trinidad nimiselle suurelle saarelle, joka Etelä-Amerikan pohjoisrannikon kanssa yhdessä muodostaa suuren Paria-lahden. Tähän lahteen purkaa vesiänsä valtava Orinoco monen laskuhaaran kautta. Colombo päästi, kuljettuaan lahden poikki, elokuun 5 p:nä ankkurinsa Pato nimiseen satamaan sen länsirannalla. Satunnaisen silmätaudin vaivaamana kun oli, hän ei itse voinut lähteä laivastaan, mutta lähetti osan väkeänsä maalle julistamaan sitä tavallisilla tempuilla Espanjan omaksi. Sinä päivänä — sunnuntaina elokuun 5:nä v. 1498 — Espanjalaiset nyt ensi kertaa panivat jalkansa Amerikan mannermaalle.

Colombo kyllä sen heti mannermaaksi arvasikin. Tarkalla silmällään havaitsi hän ne mahtavat, suolattomat vesivirrat, jotka maalta päin tulvailivat lahden läpi ja kauhealla pauhulla kohisivat ulos sen molemmista salmista. Ne eivät voineet tulla muusta kuin valtavasta joesta, joka juoksi suuren mannermaan halki. "Minä uskon" — kirjoitti hän päiväkirjaansa — "että tämä maa on mannermaa sekä että maallinen paratiisi on täällä." Tuo suuri joki on nyt — niin arveli hän — yksi niitä, jotka raamatun mukaan laskevat ulos paratiisista, ja se seikka myöskin selittää sen hurjan vauhdin.

Colombo ei kuitenkaan ollut ensimäinen Euroopalainen, joka oli löytänyt Uuden Maailman mannermaan. Puhumattakaan Leif Eerikinpojasta ja Islantilaisista, oli jo edellisenä vuonna, 1497, kesä- tai heinäkuussa eräs toinen Italialainen, Giovanni Cabotto, englantilaisella laivalla Bristolista, uudestaan löytänyt Labrador'in, ehkäpä Pohjois-Amerikan koko itärannikon.

Paria-lahdesta ohjasi Colombon laivasto kulkunsa suorastaan Hispaniolaan ja saapui elokuun viimeisenä päivänä Bartolommeon perustamaan uuteen San Domingo nimiseen kaupunkiin saaren kaakkoisrannalla. Siirtokunnan asiat olivat joteskin huonossa tilassa. Indiaanit olivat, raivoissaan vierasten yhä jatkuvista nylkemisistä ja julmuuksista, nousseet uuteen kinastukseen, ja niinikään kapinoitsivat äveriäät espanjalaiset seikkailijat, jotka eivät tyytyneet Bartolommeon komentoon. Colombo ei pystynyt tätä tilaa parantamaan. Hän oli liiaksi raaka voidakseen voittaa ihmisten sydämiä puolelleen. Espanjalaiset eivät saattaneet kärsiä hänen jyrkkää, käskevää olotapaansa. Seuraus oli uudet valitukset hovissa. Karkulaiset Hispaniolasta syyttivät häntä siitä, että hän muka oli pistänyt omaan pohjattomaan säkkiinsä kaikki kullat, joita hän oli antanut indiaanien louhia itselleen San Domingon kaivoksissa; — ja näissä syytöksissä näkyi olevan perää.

Hallitsijat lähettivät uuden komisariuksen asioita tutkimaan, ja niinpä tuli, kun tulikin, elokuun 23 p:nä 1500 Antonio Bobadilla, muuan hovimies, Hispaniolaan. Häntä sanovat ainakin hänen aikalaisensa rehelliseksi ja hurskaaksi mieheksi. Miten lienee ollutkaan asiainhaarain laita, — Bobadilla pani kaikki kolme veljestä — Cristoforon, Bartolommeon ja Diegon — vankeuteen, jossa he istuivat kaksi kuukautta. Sen jälkeen saivat he kahleet jaloissaan La Gorda nimisessä karavellissä matkustaa Espanjaan. Alusta kuljetti katteinina Villejo niminen aatelismies, joka matkalla tahtoi päästää Colombon kahleet; mutta tämä ei siihen suostunut. Raskaat rautaketjut jaloissaan vietiin Amerikan löytäjä marraskuun 22 p:nä 1500 Cadizissa maalle ja jätettiin kaupungin tuomarin huostaan.

Mutta kun hallitsijat, jotka silloin oleskelivat Granadassa, saivat tiedon tästä häpeällisestä käytöksestä niin ansiokasta miestä kohtaan, kuin Colombo kuitenkin oli, antoivat he heti käskyn hänen ja hänen veljiensä laskemisesta vapaiksi, ja Cristoforo sai vastaanottaa armollisen kirjeen, 2,000 dukaatia ja kutsumuksen Granadaan.

Colombon ylpeä luonee oli kuitenkin saanut pahan iskun, jonka haavaa ei edes kuningasten kunnioitus enää saanut umpenemaan. Hän huomasi joutuneensa sysätyksi syrjälle. Viime vuosina, hänen ollessaan retkillään ja Hispaniolassa, olikin koko joukko uusia löytöjä tapahtunut — ilman hänettä. Ja se tietysti hieman harmitti mahtavaa Genualaista. Luettelemme tässä lyhyesti nämä löytöretket.

5. Brasilian löytö.

Vasco de Gama oli v. 1498 vihdoin viimeinkin löytänyt meritien Indiaan, oikeaan Indiaan, ja seuraavana vuonna sieltä palannut, muassaan suuret aarteet. Ja samana vuonna, 1498, oli neljä eri retkikuntaa lähtenyt vesille Espanjan satamista. Alonzo de Hojeda ja Juan de la Cosa, molemmat Colombon seuralaisia hänen ensimäisillä matkoillaan, olivat löytäneet ja kulkeneet Etelä-Amerikan pohjois-rannikon molemmin puolin Paria-lahtea, Surinamista idässä Cabo de la Velaan lännessä. Ja pari viikkoa heitä ennen oli Alonzo Nino, Marigalantan miehiä Colombon ensimäisellä retkellä, tunkeunut Cumanaan saakka Venezuelan rannikolla, niinkuin Hojeda Paria-lahden poikki, ja tämän länsirannalta saanut rikkaan sadon helmiä. Vicente Pinzon, Ninan katteini Colombon ensimäisellä matkalla, oli joulukuussa 1499 löytänyt Brasilian rannikon ja Amazoni-joen suut. Tätä jokea oli hän kuitenkin luullut Ganges-joeksi. Diego de Lepe oli sitten kulkenut Brasilian pohjois-rannikkoa pitkin. Huhtikuussa v. 1500, kolme kuukautta Pinzonia myöhemmin, tuli samalle rannikolle, vaikka hieman etelämmälle, Pedralvarez Cabral. Hänen aikomuksensa oli oikeastaan jatkaa Gaman työtä Indiassa, mutta merivirta oli hänet ajanut Guinea-lahdesta Afrikan rannalla Etelä-Amerikan rannikolle. Löydetylle maalle antoi hän nimen Terra de Santa Cruz, lähetti Portugaliin yhden laivan viemään tietoa tästä löydöstä ja jatkoi sitten matkaansa itään päin.

Etelä-Amerikan pohjois-rannasta tunnettiin siis koko kaistale Cap San Rogue'sta kaakkosessa Cap de la Velaan luoteessa. V. 1500 matkusti Rodrigo Bastidas Panama-kannakselle ja Chiriqui-lahteen saakka.

Näistä retkikunnista oli ainoastaan Ninon tuottanut aineellista voittoa. Ei kultaa eikä mausteita tältä pitkältä rantakaistaleelta tavattu. Pettyneinä kultaisissa toiveissaan olivat retkikunnat kotimatkalla vieneet suuret joukot Bahama-saarten asukkaita muassaan, myydäkseen heitä Espanjassa orjiksi. Colombon antama esikuva oli tuottanut hedelmänsä.

6. Colombon neljäs matka.

Cristoforo Colombo oli yhä enemmän vajonnut uskonnollisiin haaveiluihin. Hän sepusteli pienen kirjasen, jossa hän koki tyrkyttää aikalaistensa mieliin, kuinka välttämätöntä oli että Jerusalemi jälleen valloitettaisiin mohametilaisilta kristikunnalle. Ja valloituksella oli kiire, sillä 155 vuoden perästä häviäisi tämä matoinen maailma suuren vedenpaisumuksen kautta. Itse tahtoi hän — Cristoforo Colombo — valloitusretkeä johtaa. Mutta siihen tarvittiin tietysti rahaa, ja tätä saataisiin "Indiasta", jonne hän nyt taaskin pyrkii pääsemään. Ja miten lienee ollutkin, hallitsijat toimittivat hänen käytettäväkseen kolme joteskin ränstynyttä karavellia ja yhden pienemmän laivan. Häntä kiellettiin kuitenkin astumasta matkallaan maalle Hispaniolassa.

Tälle neljännelle ja viimeiselle retkelleen otti Colombo mukaansa molemmat poikansa, Hernanin ja Diegon, sekä veljensä Bartolommeon. Veli Diego rupesi papiksi ja jäi Espanjaan. Miehistössä oli 140 henkeä, tällä kertaa ei enää yhtään hoviherraa.

Toukokuun 11 p:nä 1502 lähti pieni laivasto liikkeelle Cadizista ja oli kesäkuun 15 p:nä Martinique nimisen saaren kohdalla Länsi-Indiassa. Sieltä purjehti Colombo (parannettuaan yhden laivoistaan, joka oli mennyt pilalle, muutamassa Hispaniolan satamassa — saaren käskynhaltia ei päästänyt häntä maalle —) Hispaniolan ja Cuban välisen salmen kautta lounaseen päin ja näki heinäkuun 30 p:nä suuren Honduras-niemen rantaviivan edessään. Seuraavana päivänä noustiin maalle pieneen Guanajo-saareen, jossa Colombo tapasi kauppamiehiä Yukatanista. Näiden aluksissa oli suuret joukot tavaroita, jatka osoittivat paljon korkeampaa viljelyskantaa kuin mitä Colombo tähän asti oli näillä maailman kulmilla nähnyt: kauniita puuvillakankaita, taidokkaasti veistetyitä puu-astioita, marmorimaljoja, veitsiä ja kirveitä obsidianista sekä puumiekkoja, joiden terä niinikään oli tästä lasinkaltaisesta aineesta valmistettu. Colombo ei kuitenkaan huolinut lähteä heidän maahansa — tyhmästi kyllä, sillä parin päivän perästä olisi hän purjehtimalla länteenpäin, kuten kauppamiehet viittasivat, tullut Yukataniin ja luultavasti myöskin saanut tietoja Mexikosta, jotka maat todellakin olisivat voineet antaa tukea hänen luulolleen että hän muka nyt oleskeli tuossa kultaisessa Indiassa. Mutta Colombo vain arveli että tarinain ylistämä Cathay Aasian itärannalla oli jossakin läheisyydessä sekä että hän purjehtimalla eteläänpäin tulisi salmeen, joka viepi Indian valtamereen. Tätä ohjelmaa noudattaakseen, ohjasi hän siis ensiksi, kuten rannikon asema vaati, aluksensa itäänpäin, mutta jäi pitkäksi aikaa aaltojen valtaan. Hirveät myrskyt olivat joka päivä ajaa hänen huonot aluksensa syvyyteen, kunnes hän vihdoinkin syyskuun 12 p:nä pääsi Honduras'in itäisimmälle niemelle, jolle hän keventyneellä sydämellä antoi nimeksi Gracias á Dios (Jumalan kiitos!). Purjehdus tästä eteläänpäin kävi sitten helpommasti. Saavuttiin Carial nimisen indiaani-kylän kyljessä olevaan satamaan nykyisen Greytown'in lähellä, jossa hyväntahtoisen väestön avulla laivoja parannettiin ja ko'ottiin ruokavaroja. Pienet, mereen laskevat joet osoittivat olevansa kullan-antavia, mutta kaakkoseen päin olisi tätä metallia vielä enemmän, sanoivat maan-asukkaat. Matkaa jatkettiin siis ja tultiin lokakuun 7 p:nä Chiriqui-lahteen, jonka itärannalla oli maakunta Aburema, nykyinen Veragua. Täällä astui Colombo maalle ja sai asukkailta tietää että 9 päivämatkan perästä suorastaan maan poikki päästäisiin toiselle valtamerelle, jonka rannalla olisi paljon kultaa ja muuta hyvää. Colombo siis nyt tiesi tämmöisen olevan olemassa näillä tienoin, mutta hän arveli — itsepänttäisesti pitäen kiinni vanhasta viisaudestaan — tätä uutta valtamerta Indian mereksi; ja hän teki semmoisen laskun, että nyt ei enää olisi enemmän kuin 10 päivämatkaa Ganges-joelle. Täällä — Veraguassa — luuli hän olevansa Malakka-niemellä ja tahtoi sen eteläisen kärjen ympäri kulkevasta salmesta päästä toisella puolella muka sijaitsevaan suureen mereen. Hän purjehtii sentähden pois — itäänpäin; mutta tropiikien tuimat tuulet pakoittavat häntä palaamaan, ja tammikuussa 1503 on hän kovin surkeassa tilassa olevine laivoineen jälleen Veraguassa. Saatuaan eräältä kazikilta tietää että kultaa löytyisi oikein kosolta lännempänä, lähettää hän sitä etsimään Bartolommeon vahvan väki-osaston etupäässä. Bartolommeo löysikin kultahiekkaa vesistöissä, mutta varsinaista kultamalmia verraten vähäsen. Sitten saatiin tietää että viekas kaziki olikin heitä narrannut ja että rikkahin kultakenttä oli itse Veraguassa. Colombo silloin päätti perustaa siirtokunnan pienen Belen nimisen joen varrelle ja jättää tänne Bartolommeon, purjehtiakseen itse takaisin Espanjaan hankkimaan lisävoimia. Mutta maan-asukkaat katsoivat tätä yritystä karsain silmin ja päättivät hävittää siirtokunnan. Colombo sai tiedon heidän aikeistaan ja pääsi kolmen laivan kanssa turviin joen suuhun; mutta indiaanit pistivät vasta rakennetut pölkkymökit palamaan ja tappoivat yhden hänen laiva-katteineistaan ynnä kokonaisen venheväen kanssa. Bartolommeo, jonka laiva vielä oli ylempänä joessa, joutui saarroksiin ja suljettiin erilleen pää-retkikunnasta. Hän oli kovassa vaarassa. Vasta viikon perästä onnistui Colombon päästä yhteyteen hänen kanssansa. Reipas Pedro Ledesmo ui, käskykirje hampaissaan, kauhean kuohun läpi hänen luokseen. Pian olikin Bartolommeo väkineen veljensä laivalla, mutta hänen oma aluksensa jäi vihollisen saaliiksi.

Kolmella laivalla lähti nyt Colombo tiehensä — etsimään taaskin tuota salaperäistä salmea. Mutta laivat olivat mitä kamalimmassa kunnossa, ja jo oli täytymys jättää niistä yksi ihan hylkynä muutamaan satamaan. Päästiin kuitenkin Daria-lahteen saakka. Mutta jälellä olevat kaksi laivaa uhkasivat niinikään hajota pirstaleisin. Nyt kysyttiin ainoastaan henkien pelastusta, ja kauheiden kärsimysten perästä, joiden kestäessä nuo kurjat hernepalot lensivät toiselta taivaanreunalta toiselle, tultiin onneksi kesäkuun 25 p:nä Jamaican rannalle, jossa Colombo ajoi jo uppoamaisillaan olevat aluksensa maalle. Ainoastaan vähän kansia näkyi veden-pinnan yläpuolella. Se oli täydellinen haaksirikko. Cristoval-lahti, jossa se tapahtui, sai Colombolta nimekseen Santa Gloria (Pyhä kirkkaus). Retkikunnan tila oli joteskin arveluttava. Mutta Colombo kokosi kaiken entisen jäntevyytensä ja neuvokkaisuutensa, vuodattaen rohkeutta alakuloisiin seuralaisiinsa. Indiaanit olivat onneksi hyvin ystävällisiä ja toimittivat vierailleen ruokavaroja. Mutta miten saada sana Hispaniolaan ja apua sieltä haaksirikkoisten poispääsöä varten? Heidän joukossaan oli kaksi urhokasta miestä, Diego Mendez ja Bartolommeo Fiesco, jotka eräänä päivänä elokuussa astuivat kahteen indiaanilaiseen veneesen, ja näiden miehistöksi rupesi kumpaankin 6 Espanjalaista ja 10 indiaanilaista soutajaa. Nämä veneet saapuivat viiden päivän yhtämittaisen soudon perästä Hispaniolaan. Sikäläinen maaherra ei tahtonut uskoa kertomusta Colombon retkikunnan vaiheista ja hädästä, mutta lähetti kuitenkin, kauvan viivyteltyään, laivan Jamaicaan ottamaan selkoa asian todellisesta laidasta. Tätä laivaa kuljetti katteinina Diego de Escobar, joka oli Colombon vihollisia. Hän tosin purjehti saarelle ja näki haaksirikkoisten hädänalaisen tilan, mutta lähti heti laivoineen takaisin, luvattuaan että suurempi laiva muka pian tulisi heitä noutamaan.

Retkeläisten tila kävi nyt kahta kauheammaksi. Indiaanit eivät enää tahtoneet näille vaivaisille antaa ruokavaroja, ja osa upseereista ja miehistöstä nousi kapinaan. Toukokuun 18 p:nä 1504 tapahtui puolueiden kesken julkinen tappelu, jossa kapinoitsijat voitettiin ja heidän päällikönsä Francisco Porras tehtiin vangiksi. Vasta kesäkuun 28 p:nä, retkeläisten oltua kokonaisen vuoden saarella, saapui sinne mainitun Mendezin Hispaniolassa suurella vaivalla vuokraama laiva, joka vihdoinkin pelasti haaksirikkoiset pois ja vei heidät San Domingoon. Kuukauden täällä oltuaan, lähti Colombo poikansa Hernanin ja veljensä Bartolommeon kanssa paluumatkalle Espanjaan, jonne he myrskyisen matkan perästä saapuivat marraskuun alussa v. 1504.

Se oli Cristoforo Colombon viimeinen retki, josta hän nyt oli palannut murtunein voimin. Kotosalla hänestä ei enää paljoa piitattu. Uudet suuret tapahtumat pimensivät hänen nimensä loiston.

7. Amerigo Vespucci.

Tämä Colombon maanmies oli nyt etupäässä kääntänyt puoleensa maailman huomion. Hän oli syntynyt vuonna 1451 Firenzessä, jossa hän sai huolellisen kasvatuksen paraimmissa oppilaitoksissa. Etenkin hän harrasti tähtitiedettä ja maailmanoppia, kosmografiaa. V. 1493 pääsi Amerigo palvelukseen Berardi nimiseen suureen italialaiseen kauppahuoneesen Sevillassa, joka kruunun puolesta toimitti valmistustyöt Colombon kahta ensimäistä retkeä varten. Vespucci silloin tuli yhteyteen Colombonkin kanssa, ja hänessä heräsi suuri halu löytöretkiin. Ensimäisen merimatkansa sanoo hän tehneensä v. 1498, mutta hänen kertomuksensa siitä on hyvin hämärä.

Toinen matka tapahtui seuraavana vuonna joko Alonzo de Hojedan taikka Diego de Lepen kanssa. Vespucci ei koskaan mainitse niiden johtajien nimiä, joiden retkikunnassa hän matkusti. Mutta sillä matkallaan näki hän Etelä-Amerikan pohjois-rannikon ja kertoi hyvin vilkkaasti havainnoistaan kirjeissä muutamille ystäville. Kirjeet painettiin ja herättivät yleistä ihastusta.

V. 1501-1502 teki Vespucci uuden matkustuksen vasta löydettyyn Brasiliaan, ensiksi tähtitieteilijänä, sitten katteinina yhdellä laivalla. Tällä matkalla kulki hän Etelä-Amerikan melkein koko itärannikon ja oli jo vähällä löytää salmen sen eteläisimmässä päässä. Rio Janeiron lahti löydettiin tammikuun 1 p:nä 1502. Matkan tulokset olivat itsessäänkin melkoiset kyllä, mutta maailman huomio kiintyi niihin vielä enemmän Vespuccin oivallisten kertomusten tähden. Hänen hehkuvat kirjalliset kuvaelmansa uusien maiden luonnosta ja niiden asukkaiden elämän-tavoista saavuttivat aivan tavatonta mieltymystä ja olivat pian koko sivistyneen maailman käsissä, ne kun ennen pitkää käännettiin ranskan-, saksan-, ja englannin-kielille. Amerigo Vespucci oli päivän sankari, ja häntä kunnioitettiin Uuden Maailman löytäjänä. Tätä nimeä käytettiin, näet, nyt ensi kertaa vasta löydettyjen maiden nimityksenä. Vapaana niistä ennakkoluuloista, jotka kaiken aikaa hämärsivät Colombon silmää, oli Vespucci pian saanut selville että maa, jonka rannikko oli niin pitkä ja virrat niin valtavat, oli ihan toinen kuin Vanha Maailma, ihan uusi mannermaa; sillä mitä hän täällä näki ei ensinkään soveltunut siihen, mitä sivistynyt ja oppinut maailma tunsi Indiasta.

Vespuccinkin onnen-tähti kuitenkin pian rupesi sammumaan. Hän sai Portugalin hallituksen toimittamaan retkikuntaa sen salmen löytämistä varten, joka vei Amerikan eteläpäästä toiseen valtamereen, mutta laivasto osaksi hukkui, osaksi hajaantui, ja yritys meni aivan hukkaan, ell'ei ota lukuun sitä että Vespucci sai perustetuksi ensimäisen siirtokunnan Brasiliaan. Palattuaan takaisin Portugaliin sai Vespucci vain nuhteita vaivoistaan. Hän meni sitten Espanjan palvelukseen, jossa hän nimitettiin merikarttalaitoksen päälliköksi ja pysyi siinä virassa kuolemaansa saakka v. 1512.

8. Colombon kuolema ja jälkeläiset.

Cristoforo Colombolta oli, hänen suureksi harmikseen jo v. 1500 riistetty hallitusoikeus hänen löytämissään maissa. Niin kauvan kuin kuningatar Isabella oli elossa, ei kuitenkaan koskettu niihin tuloihin, joita hänellä entisen sopimuksen mukaan oli oikeus sieltä nauttia. Mutta Isabellan kuoltua peruutti kuningas Ferdinand tämän oikeuden, ja kruunu korjasi Colombonkin osan. Vanha juttu mainion löytöretkeilijän suuresta köyhyydestä hänen viimeisinä vuosinaan on kuitenkin perätön. Colombolta on vieläkin kirjeitä tallella, jotka osoittavat että hän tähän aikaan pojallensa Diegolle, joka palveli hovissa ja seurusteli maan mahtavimpien kanssa, tuon tuostakin lähetti suuria summia; ja kuollessaan jätti hän jälkeensä omaisuuden, jonka avulla Diego voi päästä naimisiin suurisukuisen, mutta köyhän aatelisneiden kanssa. Colombo ei ollut niitä miehiä, jotka niin hevillä päästävät kullat käsistänsä. Niin jumalinen ja haaveiluun asti hurskas kuin hän olikin, ei hän suinkaan unohtanut tämän maailman asioita eikä omaa etuansa. Unelma pyhän haudan valloittamisesta saa jäädä sikseen, kun esim. tulee kysymykseen hänen hallitusoikeutensa Länsi-Indiassa, jotka hän väkisinkin kokee saada takaisin ja jälkeläisilleen turvatuiksi —vaikka turhaan. Tässä tarkoituksessa hännystää hän viime päivinään hovin perässä paikasta paikkaan — aivan kuin ennen aikaan —, mutta kuningas ei ota häntä kuullakseen. Vuonna 1506 on hän siten hovin kanssa saapunut Valladolidin kaupunkiin. Täällä pettävät viimeisetkin voimat, loppu on käsissä. Molemmat pojat ovat näinä hetkinä hänen luonaan, ja rakkaan Diegonsa helmassa henkäisee Amerikan löytäjä toukokuun 21 p:nä 1506 viimeisen huokauksensa.

Hänen maalliset jäännöksensä, — käärittynä munkkikaapuun, kuten hän itse oli tahtonut —, pantiin ensiksi läheisen franciskanien luostarin hautaholviin. Kolmenkymmenen kahden vuoden perästä joutuivat ne viimein Diegon lesken, Indian varakuningattaren Maria de Colon y Toledo'n, toimesta San Domingon kirkkokuorin hautaholviin. Maanjäristys, joka 1700-sataluvulla hävitti tämän kirkon ja sen hautaholvinkin, pyyhkäisi Colombon tomun tietämättömiin.

Sevillaan pystytettiin v. 1513 hänen haudalleen — Colombon luut lepäsivät sielläkin jonkun aikaa — muistopatsas, johon piirrettiin kirjoitus:

A Castilla y a Leon nuevo mundo dió Colon.

(Castillalle ja Leonille antoi Colon uuden maailman).

Genovan kaupunki on niinikään mainiolle pojalleen pystyttänyt kauniin muistopatsaan, joka paljastettiin marraskuun 9 p:nä 1862.

Colombon luonne selvenee tietysti paraiten hänen teoistaan. Suuret aatteet liikkuivat hänen aivoissaan, hän oli yritteliäs, kekseliäs, rohkea ja voimallinen, ystäväinsä seurassa iloinen ja puhelias, hän harrasti uskontonsa kunniaa ja oli itse liiankin jumalinen; mutta hän ei ymmärtänyt kaikkein ihmisten synnynnäisiä oikeuksia eikä niistä mitään välittänyt. Löytämiensä maiden asukkaita piti hän "huonompina ihmisinä", tavaranansa, jotka eivät ansainneet parempaa kohtelua kuin sieluttomat luontokappaleet. "Itse hän heitä möi kuin metsän riistaa ja ajoi heitä verikoirilla takaa." Rahaa ja rikkautta piti Colombo, huolimatta kummallisesta hurskaudestaan, kenties suurimmassa kunniassa kaikesta maailmassa. Niinpä kirjoittaa hän muutamassa kirjeessä neljänneltä matkaltaan — kesken hartaimpia hengellisiä haaveitansa —: "Kulta on kuitenkin parahinta kaikesta. Kullalla luopi ihminen rikkautta, ja rikkaudella tekee hän tässä maailmassa kaikki mitä tahtoo. Niin, sillä jopa saattaa lähettää sieluja paratiisiinkin."

Colombo kirjoitteli mielellään ja paljon. Häneltä on vielä tallella koko joukko kirjeitä, kertomuksia ja väitöskirjoja. Muutamat painatti hän itse.

Hänen ulkomuotoaan kuvailee eräs aikalainen vuodelta 1501 seuraavasti: "Amiraali on suurikasvuinen, voimakas, vielä pystypäinen mies. Kasvot ovat pitkulaiset, teirenpilkut punaverisillä poskilla, nenä koukeroinen, kirkkaat silmät täynnänsä vilkkautta. Hiukset, alkuansa punaiset, ovat viime vuosina harmaantuneet."

Colombon jälkeläisistä on huomattava että poika Diego jo v. 1508 sai takaisin kaikki isänsä arvonimet ja oikeudet. Amiraalina ja varakuninkaana hallitsi hän Espanjan suuria alusmaita Amerikassa kuolemaansa saakka v. 1528. Hänen naimisistaan herttuallisen Alba-suvun tyttären kanssa lähti joukko loistavia sukuja. —Diegon poika Luis myi v. 1536 Kaarle viidennelle kaikki varakuninkaalliset oikeutensa. V. 1578 sammui Colombon suku miespuolelta, mutta elää naispuolelta vielä tänä päivänäkin.

Cristoforon molemmat veljet, Bartolommeo ja Diego, kuolivat naimattomina. Samaten myöskin hänen poikansa avioliiton ulkopuolelta, Hernan Colon, jaloluontoinen, hienosti sivistynyt, vaatimaton herra. Hän luki ja tutki paljon, kokoillen muun muassa aikakautensa ehkä suurimman ja kallisarvoisimman yksityisen kirjaston.

V.

Tyvenen Meren löytö. Magalhaens.

Colombo oli alkanut espanjalaisten seikkailijain kultaisen aikakauden. Neljänkymmenen vuoden kuluessa hänen kuolemastaan toimittavat Espanjalaiset nyt hämmästyttäviä töitä löytöretkien ja valloitusten alalla. Ja uusiin voittomaihin rientää parvi toisensa perästä innokkaita, rohkeita, kullanhimoisia ihmisiä kaikista säädyistä — onnen-onkijoita kaikki tyyni.

Tähän ihmisluokkaan on luettava sekin mies, jolle tulee kunnia Tyvenen Meren löydöstä. Hänen nimensä oli Vasco Nunes Balboa, rappeutunut aatelismies Estremadurasta Espanjassa. Siirtolaisena Hispaniolassa harjoitti hän jonkun aikaa maanviljelystä, mutta kyllästyi eräänä kauniina päivänä siihen ja piiloutui — matkarahan puutteessa — Enciso nimisen lakimiehen omistamaan laivaan, joka oli menossa Dariaan perustamaan siirtokuntaa. Santa Maria del Antiguan nimellä perustettiinkin tämmöinen Uraba-lahden länsirannalle; mutta siirtolaiset tekivät Balboan johdolla kapinan Encisoa vastaan, panivat tämän laivaan ja lähettivät hänet takaisin Espanjaan.

Balboa, joka nyt valittiin siirtokunnan hallitusmieheksi, järjesti pontevalla voimalla tämän asiat, muodostaen, näet, varsinaisen ryövärivallan, joka laski allensa läheiset indiaani-heimot ja säälimättömällä julmuudella ryösti kaikki mitä heillä oli. Muutamalla ryöstöretkellään sai Balboa kuulla puhuttavan suuresta merestä, joka olisi kuuden päivämatkan päässä eteläänpäin ja jonka rannalla rikas kultala tavattaisiin. Sinne sitä mennään. Syyskuussa v. 1513 lähti Balboa parin sadan Espanjalaisen kanssa, joiden kapineita 600 indiaania kantoi, liikkeelle pohjois-rannikolta, samosi joukkoineen vuorten poikki ja aarniometsäin halki, voittaen vaarat ja vaivat, ja saapui vihdoin syysk. 25 p:nä Cordillerien vuorten korkeimmalle harjalle, josta ihastunut retkikunta näki edessään äärettömän valtameren. Neljä päivää kuljettiin nyt vuoren rinnettä alaspäin, kunnes syysk. 29 p:nä seisottiin San Miguel-lahden partaalla Etelämeren rannikolla.

Rannikon asujamilta sai Balboa tietää että etelämpänä olisi olemassa erinomattain kultarikkaita maita ja väkirikkaita, suuria kaupunkeja, joissa vilkasta kauppaa käydään. — Tätä tarinaa oli m.m. kuulemassa Balboan lähin apulainen, muuan laiha, kalpea, mustaverinen mies, jonka silmistä kävi kamala ja kavala katse. Se oli Francisco Pizarro. Tapaamme hänet myöhemmin.

Mutta Balboa palasi takaisin, tehtyään kaikki seudun kazikit veronalaisiksi. Ja paluumatkalla ryöstettiin maan-asukkaiden kylät paljaiksi, hävitettiin ja poltettiin. Ihan syyttömästi hakattiin indiaaniparkoja laumottain maahan, Espanjalaisten verikoirat repivät heitä hampaissaan, ja sammumaton viha valko-ihoisia vastaan sytytettiin sitä ennen ystävällisten heimojen sydämiin. Lastattuna kullalla ja helmillä — ja luultavasti myöskin hyvällä omatunnolla — palasi Balboan kunnianarvoisa retkikunta tammikuussa 1514 takaisin Uraba-lahdelle.

Balboa lähetti sitten suorastaan Espanjaan laivan — viemään tietoa merkillisestä löydöstä ja paljon kultaa. Täten toivoi hän saavansa Encisoa vastaan tekemänsä kapinan anteeksi ja tietysti tulevansa asianomaisesti vahvistetuksi käskynhaltiaksi siirtokunnassa. Mutta se oli jo liian myöhäistä. Espanjasta oli lähetetty Pedrarias de Avila käskynhaltiaksi Dariaan ja hänen kanssaan loistava seurue aatelismiehiä ja sotureita. Balboa nyt nimitettiin adelantadoksi, maaherraksi, Etelämeren rannikolle, mutta alistettiin Avilan käskettäväksi. Tässä virassaan oli Balboa tavattoman toimekas. Hän aikoi m.m. etsiä tuon rikkaan kultamaan etelässä. Sitä varten tarvittiin laivasto. Kun sopivia laivapuita ei ollut saatavissa etelärannikolla, hinautti hän niitä aarniometsäin halki indiaanein hartioilla pohjoisrannasta asti; ja kun ainekset saatiin perille, olivat ne kelvottomat, jonka tähden sanomattoman vaivaloinen hinausretki oli tehtävä uudestaan. Mutta se tehtiin; ja Balboa oli juuri kerjennyt saada neljä sotaprikiä valmiiksi, kun Pedrarias de Avila kutsutti hänet Santa Mariaan. Kuninkaan käskynhaltia oli ruvennut epäilemään alapäällikköään ja katseli karsain silmin hänen suuria varustuksiansa. Päästyään Santa Mariaan vangittiin sentähden Balboa heti, ja lahjottu oikeus tuomitsi hänet kapinallisista vehkeistä kuolemaan. Eikä se ensinkään auttanut että hän oli — Avilan vävy. Tyvenen Meren löytäjän kaula katkesi mestauspölkyllä v. 1517.

Balboan rakentamaa laivastoa käytettiin muihin yrityksiin — pohjosessa päin, jolloin Fernandez de Avila, Pascual de Andegoya ja Hernandez de Cordova valloittivat Nicaraguan. Darian siirtokunta itse eli Kultainen Castilia, kuten sitä siihen aikaan nimitettiin, joutui tykkänään rappiolle. Indiaaniväestö hävitettiin, maanviljelys jäi sikseen, ja erämaa ja liejukuume pääsivät vanhoille valloilleen. Viimein lähtivät Espanjalaisetkin sieltä tiehensä kaikki tyyni ja muuttivat Etelämeren rannalla olevaan Panamaan, joka silloin tuli uusien, merkillisten yritysten alkupisteeksi, kuten vastedes saamme nähdä.

Tyvenen Meren löytö olisi, niin suuri kuin se itsessään olikin, kuitenkin jäänyt puolinaiseksi, ell'ei mitään meritietä sinne ja siten Amerikan länsirannikolle niinikään olisi löydetty. Tämän seikan oivalsivatkin tietysti heti Espanjalaiset, jotka samaa tietä pyrkivät Maustesaarille. Jo v. 1515 koki muuan Diaz de Solis etsiä pääsytietä Balboan löytämään mereen, mutta La Plata-lahden rannalla tappoivat hänet alku-asukkaat, ja hänen retkikuntansa palasi takaisin kotia.

Sen salmen löytäjäksi, joka Amerikan eteläisimmästä osasta viepi Tyveneen Mereen, tuli Portugalilainen Fernao Magalhaens. Hän oli syntynyt vuonna 1480, kunnosti itseään Indiassa ja taisteli mohrilaisia vastaan Afrikassa, mutta joutui esivaltansa epäsuosioon ja vetäytyi yksityis-elämään. Harjoitellessaan nyt kosmografillisia ja meritieteellisiä opintoja, tuli hän siihen vakuutukseen, että Maustesaarille paraiten päästäisiin Balboan löytämän valtameren poikki, kunhan vain löydettäisiin siihen johtava salmi, jonka olemassa-oloa hän ei epäillyt.

Magalhaens kääntyi Espanjan hallituksen puoleen ja saikin käytettävikseen viisi laivaa, jotka syyskuussa 1519 lähtivät liikkeelle Lucar de Barramedan satamasta. Retkikunta saapui Brasilian rannikolle 8:n leveysasteen alla ja purjehti, tarkasti tutkien kaikkia sen lahtia, etelään päin, kunnes se vihdoin, vietettyänsä talven pienessä San Julian nimisessä lahdessa ja kadotettuaan myrskyssä yhden laivan, lokakuun 10 p:nä 1520 tuli korkean kallioniemen kohdalle, jolle annettiin nimi Cabo de las Virgines. Ja sen takana aukeni retkeläisten eteen tuo kauvan kaivattu salmi. Kolme viikkoa kesti matkustus sen eksyttävän saariston kautta, sen luikertelevien, kapeiden pikku-salmien läpi, ulapalta ulapalle; mutta vihdoin, marraskuun 18 p:nä 1520, päästiin Cabo Deseadon ohitse ulos Suuren valtameren lakeudelle — nyt enää ainoastaan kolmella laivalla, sillä yksi oli taas menetetty sillä tavoin, että miehistö tappoi sen katteinin ja purjehti tiehensä takaisin Espanjaan.

Mutta löydetyn salmen kautta oli nyt viimeinkin päästy vesitietä myöten siihen suureen valtamereen, joka yhdessä Atlantin kanssa yhdistää Euroopan Aasiaan ja muinaiseen Indiaan. Tapaus oli siis maailman-historiallisesti tärkeä; ja tuolla pitkällä salmella on vieläkin Magelhaensin nimi.

Cabo Deseadosta purjehti Magalhaens sitten pohjoseen päin pitkin Etelä-Amerikan länsirannikkoa 37 leveysasteelle saakka, josta hän rohkeasti kääntyi luoteesen päin, todistettuansa että Uusi Maailma ulottui yhä edemmäs pohjoseen.

Loppupuoli Magalhaensin matkaa, joka tuli vieläkin tärkeämmäksi kosmografian puolesta, ei koske suorastaan aineesemme, jonka tähden tässä siitä vain muutamalla sanalla muistutamme. Neljä kuukautta yhtä mittaa purjehti Magalhaens tuon äärettömän valtameren lakeuksia — ja retkeilijöitä suosi alinomaa myrskytön ilma, jonka tähden merelle annettiin nimi Tyven (El pacifico). Vihdoin marraskuun lopussa 1521 tultiin, kun tultiinkin, Filippinien saaristoon, jossa Matan-saaren asukkaat mainion Magalhaensin tappoivat. Kolmesta laivasta onnistui ainoastaan yhden, Viktorian, Afrikan eteläpuolelta, tuhannet vaivat kestettyään, mutta rikas maustelasti Molukkeilta muassaan, päästä takaisin Espanjaan. Sen päällikkönä oli Sebastian del Cano ja se oli tehnyt ensimäisen matkan maapallon ympäri. Cano sittemmin aateloittiin ja sai vaakunakseen maapallon kuvan, johon oli piirretty kirjoitus: Primus me circumdedisti (Sinä ensimäisenä minun ympärini kuljit). Kertomuksen tästä merkillisestä matkasta kirjoitti Italialainen Antonio Pigafetta, joka kaiken aikaa oli retkikunnan muassa.

VI.

Fernando Cortez. Pohjois-Amerikan muinaisen viljelyksen kukistus.

Tähän asti olivat espanjalaiset löytöretkeilijät matkoillaan Amerikassa melkein yksinomaan tulleet yhteyteen ainoastaan sivistymättömäin luonnonihmisten kanssa, jotka eivät ymmärtäneet minkä vaaran nuo merentakaiset vieraat heille ja heidän maillensa toivat. Eivätkä he liioin sanottavaan vastarintaan kyenneet.

Vakavaa vastustusta saatiin kokea vasta sitten, kun tultiin tekemisiin Amerikan sivistys- ja viljelyskansojen kanssa. Olemme jo edellisessä kertoneet missä nämä sivistyskansat olivat tavattavissa ja antaneet lyhyen kuvauksen heidän viljelyskannastaan.

Niinpä nyt oli Yukatanin niemimaa ja nykyinen Mexiko (lue: Meijiko) sivistyneiden heimokuntain hallussa. Ja varsinkin Mexikossa oli tämä sivistys saavuttanut kylläkin korkean asteen. Annamme seuraavassa lyhyen kertomuksen sen ja Mexikon valtakunnan kukistuksesta.[6] — Cuban saarella oli maaherrana Diego Velasquez, muuan Cristoforo Colombon entisiä seuralaisia. Yhdessä useiden muiden seikkailijain kanssa toimitti hän v. 1517 kolme laivaa löytöretkelle länteen päin. Sitä johti aatelismies Hernandez de Cordova. Matkallaan löysivätkin nämä retkeläiset nyt Yukatanin niemimaan ja näkivät suureksi hämmästyksekseen maya-kansan rikkaan viljelyksen: väkirikkaita kaupunkeja temppeleineen palatsineen, oivallisesti viljeltyjä vainioita, hienopukuisia asukkaita. Mutta nämä asukkaat esiintyivät vihollisina Espanjalaisia vastaan, ja täynnään vammoja palasi Cordovan joukkokunta takaisin Cubaan, jossa hän itse ja puolet hänen miehistään pian kuolivat haavoihinsa. — Uusi retkikunta, Juan de Grijalvan johdolla, pantiin kuitenkin jo seuraavana vuonna toimeen. Se tunkeusi nykyiseen Tampicoon eli Tanuco-joen suuhun asti, nähden kaikkialla Mexikon lahden etelärannoilla rikkaita yhteiskuntia. Tabascossa teki oikeutta rakastava Grijalva ystävyyttä asukkaiden kanssa, ja nykyisen Vera Cruz'in tienoilla harjoitettiin vaihtokauppaa, jossa retkikunta kokosi melkoiset aarteet jalokiviä, kultaa ja kauniita kankaita. Epäterveellinen ilmanala pakoitti kuitenkin retkikunnan palaamaan.

Mutta Cubassa hommasikin jo Velasquez uutta retkeä. Sen päälliköksi tuli mies, jonka loistava sotilasnero oli tekevä lopun koko Mexikon kultaisesta valtakunnasta. Tämä mies oli Fernando Cortez, espanjalainen aatelismies Estremadurasta. Hän oli jo 1504 tullut Uuteen Maailmaan etsimään kultaa ja kunniaa. Tähän aikaan, 1519, oli hän 34 ikävuodellaan, oli voimakas, jäntevä, reipas, oli sivistyneempi kuin useimmat muut tämän ajan seikkailijat, oli teräväpäinen, sukkela, neuvokas, hurjuuteen saakka rohkea, päättäväinen, viekas — ja arvelematta petollinen kuin tarvittiin. Samalla oli hän melkein narrimaisuuten asti "jumalinen", ja katolisuskon voittokulku ympäri maailmaa oli hänen mieli-aatteenaan. Naiset tästä loistavasta ristiritarista erinomattain pitivät, — ja hän heistä.

Tämmöinen oli se mies, jota Velasquez tahtoi käyttää omiin valloitus-tarkoituksiinsa. Cortez oli hänen sihteerinään ja samalla myöskin tuomarina San Iagossa, niinikään naimisissa erään Velasquezille sukulaisuudessa olevan naisen kanssa. Kun laivasto oli lähtemäisillään, katui Velasquez kauppaansa ja aikoi ottaa päällikkötoimen Cortezilta pois, mutta tämä sai hyvissä ajoin tiedon Velasquezin tuumasta ja purjehti tiehensä ihan hänen nenänsä alta, jättäen suuttuneen kuvernöörin rannalle kiroilemaan.

Retkikunnassa oli 400 miestä espanjalaista jalkaväkeä, 200 indiaania, 16 ratsumiestä ja 14 kanoonaa. Laivoja oli 11. Cortezin kenraalikuntana oli loistava joukko nuoria aatelismiehiä: hurjan urhokas ja iloinen ritari Pedro deAlvarado, ponteva Velasquez de Leon, Hondurasin valloittaja Cristoval d'Olid, jaloluontoinen Gonzalo de Sandoval, retken historioitsija Bernal Diaz y.m. Kaksi pappiakin oli muassa.

Laivasto laski mannermaalle mainitun Tabascon luona, jonka asukkaat nyt tekivät jyrkkää vastarintaa, kunnes koko päivän taisteltuaan taipuivat rauhaan ja sitten siinä uskollisesti pysyivätkin. Heidän kazikiltaan sai Cortez lähtiessään muiden lahjojen joukossa kauniin orjattaren, Marinan, joka seurasi Espanjalaisia tulkkina ja muutenkin oli Cortezin hyvänä enkelinä koko tällä monimutkaisella matkalla. Huhtikuun 21 p:nä 1519 saavuttiin Mexikon valtakunnan alueelle ja noustiin maalle nykyisen Vera Cruz'in tienoilla. Täällä tuli Mexikon keisarin maaherra Cortezin puheille ja pyysi saadaksensa tietää mitä vieraat tahtoivat. Cortez vastasi tulevansa suuren, merentakaisen hallitsijan käskystä, tuodakseen keisarille lahjoja ja kirjallista sanomaa, ja pyysi vapaata pääsyä maan pääkaupunkiin. Mexikolainen maaherra silloin toimitti juoksijain kautta, jotka valtakunnan hyvillä teillä kuljettivat postia, keisarille tiedon muukalais-armeijan tulosta. Sanoma oli piirretty hieroglyfi- eli kuvakirjaimilla agavepaperille, — kirjoitustapa, jossa vanhat Mexikolaiset olivat saavuttaneet hämmästyttävän taidon.

Mexikon valtakunta, jonka kanssa Cortez nyt oli tullut ensimäiseen tuttavuuteen, ulottui maya-valtiosta Yukatanissa Coloradon ja Rio del Norten erämaihin asti. Rannikon alangoilta nousi maa, jonka yhteisenä nimenä oli Anahuak, vähitellen sisämaan ylätasangoille, laaksojen ja ylänköjen vaihdellessa monin kerroin. Majesteetilliset vuorikeilat, joista useat oli tulivuoria, kohottivat siellä täällä lumipeittoiset huippunsa pilviin. Noin 30 penikulmaa rannikolta oli Mexikon ylälaakso, mainiosti viljelty tasanko täynnään kukoistavia kaupunkeja ja kyliä. Keskeltä laaksoa kohtasi ihastuneen matkustajan silmää, joka ympäröivältä vuorelta katseli sinne alas, viisi järveä, joiden kohdalta suuren pääkaupungin palatsit ja temppelitornit välkkyivät auringon valossa. Se oli Tenochtitlan, sittemmin Mexikoksi nimitetty.

Maan korkea kukoistus oli saanut alkunsa Toltekeista, lahjakkaasta nahua-kansasta, joka täällä 500 vuotta oli rauhan töitä harjoittanut ja perustanut rauhalle rakennetun vakiomuodon. Tieteet ja taiteet olivat heidän aikanaan saavuttaneet huomattavan asteen. Varsinkin kutoma- ja metallitöissä olivat Toltekit mestareita. Mutta tapojen ylenmääräinen hienostuminen oli vaikuttanut turmiollisesti kansan sotalaitokseen, ja toiset, voimakkaammat heimokunnat ottivat maan haltuunsa. Espanjalaisten tullessa oli vallalla Aztekien sotainen sukukunta, joka entisten valtain raunioille oli perustanut mahtavan pappis- ja sotilasvaltion, laskien voitetut heimokunnat osittaiseen orjuuteen. Toltekien aikana oli sotajumalan verinen uhripalvelus jättänyt sijaa lempeämmille uskonnollisille menoille, mutta Aztekit sen jälleen elähyttivät; ja monen voitetun vihollisen veri juoksi taas Huitzilopochtlin, sotajumalan, alttarilla. Muinoin rajoitettu kuninkaanvalta oli Aztekien hallitessa käynyt melkein rajattomaksi yksinvallaksi. Pappis- ja sotilassäädyt olivat mahtavimmat. Varsinainen kansa, suuri enemmistö, kitui osittaista orjuutta, ja valloitetut naapuriheimot vihasivat Aztekien rasittavaa iestä. Kuitenkin olivat Aztekit huolellisesti säilyttäneet maan aineellisen sivistyksen, osaksi sen henkisenkin. Paitsi julmaa Huitzilopochtlia, sota- ja kansallisjumalaansa, palvelivat hekin ylimmäistä olentoa, "tuntematonta jumalaa", sekä lempeää Tezkatlipokaa, "maailman sielua".

Huitzilopochtlin alttarille oli kukistettujen heimokuntain kuitenkin joka vuosi suorittaminen alentava verivero, ja he ikävöivät pelastusta ikeestänsä. Tätä ikävöimistä ilmaisi taru valkoisesta ja lempeästä Quetzalkoatlista, puolijumalasta, joka muka kerran oli opettanut Anahuakilaisille maanviljelyksen ja lempeitä, puhtaita tapoja, mutta sitten Huitzilopochtlin palvelusta paeten kadonnut itäisen meren avaruuteen, josta hän kuitenkin kerran oli palaava takaisin pystyttämään uudestaan Toltekien valtaa Anahuakin asukkaiden onneksi.

Mexikon hallitsijana Espanjalaisten tullessa oli nyt azteki Montezuma, julman Huitzilopochtlin harras palvelija, mutta heikko ja taika-uskoinen ruhtinas. — Kun sen tähden rannikkomaaherran kuvallinen kertomus Cortezin tulosta saapui, luuli Montezuma että jo olikin Quetzalkoatl maahan tullut valtakuntaansa perimään.

Käsky pantiin sentähden rannikolle menemään että vieraiden tuli lähteä tiehensä maasta. Mutta samassa lähetti Montezuma runsaat lahjat: kaksi suurta kiekkokilpeä, toinen kullasta, toinen hopeasta; kypärin täynnänsä kultajyväsiä, kauniita kankaita ja joukon kalliita koristuksia. Nämä kuitenkin vain enemmän kutkuttivat Espanjalaisten kullanhimoa, eikä paluumatkasta ollut puhettakaan. Cortez vastasi mexikolaiselle maaherralle ett'ei hän millään mokomin voinut luopua aikeestaan tulla itse keisarin puheille.

Valtansa merkiksi perusti Cortez nyt lähelle maalle-nousupaikkaansa linnoituksen ja kaupungin, jolle annettiin nimi Villa rica de la Vera Cruz (totisen ristin kultainen kaupunki), asetti siihen ennakolta virkamiehet ja nimitytti itsensä niiden kautta "Espanjan kruunun nimessä" valloitusretken päälliköksi, tekeytyen siten riippumattomaksi Velasquezista.

Montezuman käskystä kieltäytyivät ympärystön asukkaat antamasta retkeilijöille ruokavaroja, mutta näitä saatiin pohjoisempana olevan Cempoalan totomakilaiselta kazikilta, jonka vastikään oli täytynyt notkistua Aztekien ikeen alle, vaan joka heitä vihasi ja vielä uskalsi niskoitella heitä vastaan.

Jätettyään 150 miestä varustusväeksi Villa Ricaan ja kapinallisen vehkeen johdosta upotettuaan laivansa, jott'ei kenkään voisi ajatellakkaan peräytymistä — lähti Cortez elokuun 16 p:nä matkalla maan sisäosaan 300 jalkamiehen, 15 ratsun ja 7 tykin kanssa. Cempoalassa yhdistyi hänen joukkoonsa 1,300 totomakilaista soturia.

Kolmen päivän vaivaloisen matkan perästä saavuttiin Tlascala eli "Leipämaa" nimisen vapaavaltion alueelle. Tämä tasavalta oli niinikään sotakannalla Aztekeja vastaan, jotka senkin tahtoivat laskea valtansa alle. Sen kansa oli Anahuakin urhokkaimpia heimokuntia, ja sen vapaat miehet pitivät menestyksellä puoltaan Aztekien anastushankkeita vastaan. Mutta Euroopalaisia pitivät Tlaskalaiset vihollisina, ja vasta ankarain tappelujen perästä ratkaisivat Cortezin kanoonat taistelun Espanjalaisten eduksi. Tlaskalan urhokas, ritarillinen sotapäällikkö Xikotenkatl lakkasi taistelemasta ainoastaan hallituksen nimenomaisesta käskystä; ja nyt syntyi Espanjalaisten ja Tlaskalan miesten kesken liitto, jonka nämä loppuun asti vilpittömästi pitivät.

Cortez oli uskonnollisessa innossaan tähän-astisilla lepopaikoilla hävittänyt maan-asukkaiden jumalain-kuvat, ripustuttaen heidän temppeleihinsä sen sijaan neitsyt Maarian ja muiden pyhimysten kuvia: mutta Tlaskalassa sai varovainen espanjalainen pappi hänet tästä hankkeesta luopumaan. Tlaskalan miehet pitivät kovasti kiinni uskonnollisestakin arvostaan, ja heidän pyhimpiä tunteitansa olisi ollut vaarallista käydä liian kovasti loukkaamaan.

Tlaskalasta kuljettiin rikkaasen Cholula nimiseen kauppakaupunkiin, jonka asukkaat Montezuman käskystä yrittivät vastarintaa; mutta Cortez houkutti kaikki heimokunnan päälliköt suureen temppelipihaan ja surmautti heidät petollisesti kaikki tyyni, jonka jälkeen Tlaskalaisetkin ryntäsivät kaupunkiin ja teurastivat yhdessä Espanjalaisten kanssa tuhansittain paikkakunnan viattomia asukkaita, — urosteko, joka historiassa on saanut nimityksen "Cholulan verilöyly."

Huhu tästä hirmutyöstä kävi Cortezin edellä, eikä enää mikään kaupunki Espanjalaisten tiellä uskaltanut häiritä heidän kulkuaan. Popokatepetl'in (Suitsuavan vuoren) ja Iztaccihuatl'in (Valkoisen neitsyen) nimisten vuorijättiläisten välistä kuljettiin nyt Mexikon ihanaan laaksoon. Mitä lähemmälle pääkaupunkia tultiin, sitä enemmän hämmästytti retkeläisiä seudun rikkaus ja viljelyksen loisto. Noiden kaunisten järvien ympärillä, jotka nyt ovat melkein kauttaaltaan kuivina ja muunnettuina suola-aroksi, oli sadottain kyliä ja kaupunkeja; ja vesillä vilisi tuhansittain aluksia ja lautoille rakennettuja puutarhoja; jotka kaikki kulkivat pääkaupunkiin päin. Tämän kiiltelevät palatsit ja temppelit (teokalliot) näkyivät jo kaukaa. Maatie tähän kaupunkiin, joka oikeastaan oli saarella suurimmassa järvessä, meni pitkin neljää patoa; ja kun näihin rakennetut vipusillat nostettiin ylös, oli pääsy maan puolelta kaupunkiin ehkäisty. Itse kaupunkiakin risteili lukuisat kanavat.

Marraskuun 8 p:nä 1519 marssi Cortezin joukko sisään Tenochtitlaniin. Montezuma, joka kaiken aikaa oli uusilla lahjoilla kokenut saada vieraita palaamaan, ryhtymättä kuitenkaan mihinkään vastarintaan, oli itse loistavassa puvussa ja loistavan saattojoukon kanssa vieraita vastassa. Espanjalaisille annettiin sitten kortteriksi suuri, linnoituksen tapainen palatsi, johon he asettuivat kuin hyvin varustettuun sotaleiriin ainakin. Montezuma ja Cortez kävivät nyt vuorotellen toinen toistaan tervehtimässä, ja Cortez selitti saaneensa hallitsijaltaan toimeksi kääntää Montezuman ynnä koko hänen kansansa kanssa kristinuskoon. Montezuma arveli omaa uskoaan yhtä hyväksi ja oli yhä sittemminkin tässä asiassa taipumaton. Vieraita sanoi hän kuitenkin, tyhmästi kyllä, luulevansa Quetzalkoatlin jälkeläisiksi ja lupasi maksaa Espanjan kuninkaalle veroa. Cortez päätti nyt ottaa Montezuman vangiksi, päästäkseen hänen kauttansa maan herraksi. Niinpä lähti siis hurjan uskalias espanjalainen päällikkö eräänä päivänä rohkeimpien toveriensa kanssa Montezuman palatsiin häntä "tervehtimään". Nyt oli vähää ennen rannikolta tullut tieto että sikäläinen mexikolainen maaherra oli hyökännyt Villa rican kimppuun, jolloin monta espanjalaista sotamiestä oli menettänyt henkensä ja heidän päällikkönsä saanut surmaavaan haavan. Cortez vaati rangaistusta maaherralle[7] sekä että Montezuma itse joksikin aikaa muuttaisi Espanjalaisten kortteriin, merkiksi ystävyydestään näitä kohtaan. Montezuma ensimmältä pani vastaan, mutta kun espanjalaiset ritarit silloin heti paljastivat miekkansa, uhaten väkivaltaa, suostui hätääntynyt keisari Marinan kehoituksesta Cortezin vaatimukseen ja seurasi Espanjalaisia heidän kortteriinsa. — Tästä lähin oli itse teossa Cortez maan herrana. Hän rupesi Montezuman pakollisella suostumuksella ja hänen nimessään — ryöstävien upseeriensa kautta kokoilemaan "veroa", ja suuret aarteet kasaantui Espanjalaisten pesään.

Huhtikuun loppupuolella 1520 tuli tieto rannikolta että muuan Velasquezin lähettämä sotajoukko, jota johti Pamfilo de Narvaez, oli saapunut riistämään Cortezilta päällikkyyttä, joka oli annettava Narvaezille. Silloin riensi Cortez ainoastaan 70 espanjalaisen ja indiaanialaisen apujoukon etupäässä Narvaezia vastaan, joka Cempoalan lähellä perin pohjin voitettiin. Hän itse, Narvaez, lähetettiin häpeällisesti takaisin Cubaan, ja hänen sotajoukkonsa meni Cortezin puolelle.

Täll'aikaa oli Alvarado, jonka Cortez oli jättänyt Espanjalaisten päälliköksi pääkaupunkiin, suuren mexikolaisen juhlan kestäessä hyökännyt aseettomain juhlivien kimppuun ja siinä tilaisuudessa hakkauttanut maahan m.m. melkein koko aztekilaisen aateliston. Seuraus oli aseellinen hyökkäys Espanjalaisia vastaan julmistuneiden maan-asukkaiden puolelta, ja Alvarado oli pahemmassa kuin pulassa. Mutta silloin saapui myös Cortez suuresti lisääntyneen armeijansa kanssa ja pelasti hetkeksi alapäällikkönsä, sulkeutuen taas tuohon hyvään linnoitukseen. Mexikolaiset kuitenkin katkerassa vihassaan jatkoivat hyökkäyksiään sitä vastaan, ja kovia kähäköitä oli nyt joka päivä. Ruokavarat alkoivat Espanjalaisilta loppua; ja viimein päättivät he muun neuvon puutteessa pyrkiä satimestaan irti. Tätä varten pantiin onneton, yhä vankina siellä oleskeleva Montezuma pitämään puhetta kansalle, jolle hänen tuli vakuuttaa ett'ei hän muka ollutkaan vankina sekä kehoittaa sitä päästämään vieraita rauhassa pois. Mutta tuskin oli hän avannut suunsa, ennenkun kauhea ulvonta kuului hänen alamaistensa joukosta ja kiviä ja nuolia sateli hänen ympärillään. Keisari siinä sai surmaavat haavat ja heitti henkensä kesäk. 30 p:nä, viimeiseen saakka pysyen kiinni uskonnossaan ja inholla hyljäten espanjalaisten pappien kääntämis-yritykset.

Mutta Espanjalaisten täytyi millä hinnalla hyvänsä päästä pois, koska heidän tilansa nyt kävi yhä tukalammaksi. Niinpä lähtivätkin he yöllä vasten heinäkuun 1 päivää liikkeelle. Mutta Mexikolaiset olivat varuillaan. Espanjalaiset olivat tuskin päässeet sille padolle, jota pitkin heidän oli yrittäminen ulos kaupungista, ennenkun maan-asukkaat molemmin puolin rupesivat hätyyttämään heitä veneistänsä, edestä ja takaakin. Pato-aukoista oli vipusillat otettu pois, ja se kuljetettava silta, jonka Espanjalaiset laskivat ensimäisen aukon poikki, kulkien siitä yli, romahti toisessa aukossa järveen. Kauhea näytelmä seurasi. Jälkijoukko tyrkkäsi etummaisia veteen, ja aukko täyttyi pian kanoonista, hevosista, aseista, varastoista ja kuolevista ihmisistä, ja tuota hirveää siltaa myöten kulkivat vähäiset loput Cortezin sotaväestä aukon yli. Hurjan rohkea Alvarado hyppäsi, nojautuen pitkään keihääsen, jonka alapään hän iski kiinni pohjassa olevaan romuun, muutamasta tämmöisestä paikasta poikki — mexikolaisten ja oman väkensäkin hämmästykseksi ja ihmeeksi. Se oli mainio "Alvaradon hyppäys", "Salto de Alvarado," jota nimeä tämä paikka Mexikon kaupungissa vieläkin kantaa. Espanjalaisten lähtö on historiassa saanut nimekseen: "Surullinen yö" — La noche triste — ja ainoastaan 440 miehellä l,400:stä pääsi Cortez päivän valjetessa manterelle. Espanjalaiset nyt pyrkivät Tlaskalaan päin. Otumban luona koilliseen järvistä oli heitä vastassa suuri mexikolainen armeija, joka kuitenkin hajaantui hurjaan pakoon, sittenkun urhokas Juan de Salamanca oli sen päälliköltä riistänyt Mexikolaisten sotalipun, hakatessaan itse päällikön maahan. Nyt marssivat Espanjalaiset Tlaskalaan, jossa levähdettiin. Cubasta tuli tänne melkoinen apujoukko, ja Cortez ryhtyi uudelleen yritykseensä — Mexikon valtakunnan kukistamiseen ja valloittamiseen.

Tätä varten rakennutti hän nyt laivaston, kolme sotaprikiä, joiden valmiiksi hakatut laivapuut irtonaisina kuljetettiin ystävälliseen Tezkukoon Mexiko-järven itärannalla, — vaivaloinen hinaus maitse, niinkuin Balboan samankaltainen mainio työ. Saapuneena sotaväkineen Tezkukoon, liittäytti Cortez laivansa kokoon, työnnätti ne järveen ja alkoi Tenochtitlanin piirityksen. Tätä kesti puoli kolmatta kuukautta. Mexikolaisten keisarina oli nyt voimakkaampi mies kuin Montezuma, nimittäin hänen vävynsä ja veljensä-poika, nuori, urhokas Guatemozin. Tämä oli varustanut pääkaupunkinsa hyvään puolustustilaan, tehden joka talosta linnoituksen; ja Mexikolaiset sotivat isänmaansa, kunniansa ja henkensä puolesta kuin sankarit, pelkäämättä kuolemaa, pelkäämättä nälkää, joka lopulta kävi piiritetyssä kaupungissa kauheaksi. Näytelmiä Jerusalemin kauhistuksesta oli nähtävänä, mutta kerta toisensa perästä syöstiin hyökkäävät Espanjalaiset takaisin. Viimein — kun läheiset heimotkin, jotka vihasivat Aztekien yliherruutta, olivat yhtyneet Espanjalaisiin — päätti Guatemozin, kaikilta tahoilta ahdistettuna, suljettuna linnaansa, pujahtaa pois etsimään apujoukkoja kauvempaa maaseuduilta. Silloin äkkäsivät hänet Espanjalaiset, ja urhoollinen keisari puolisoineen joutui vangiksi. Päällikön kukistuttua murtui Mexikolaisten vastarinta. Kaupunki, nyt suureksi osaksi raunioina, antautui. 200,000 oli kaatunut sen piirityksessä. Huolimatta hävityksestä, oli Espanjalaisten sotasaalis ääretön. Mutta kun arveltiin vangitulla keisarilla olevan vieläkin suuremmat aarteet piilossa, pantiin hän polttolavalle, tunnustusta varten kidutettavaksi. Guatemozin ei kuitenkaan mitään "tunnustanut", jonka tähden Cortez hänet pelasti palamasta, mutta sittemmin kuitenkin mestautti.

Mexiko oli valloitettu. Pääkaupungin kanssa alistui koko maa, koko Anahuak. Espanjalaiset jakasivat viljelysmaat keskenänsä, ja kotimainen väestö tehtiin orjiksi. Kristillisten pappien uskonnollinen hurjuus ja sotamiesten raakuus oli hävittänyt kaikki, mikä vain oli minkäänlaisessa yhteydessä vanhan viljelyksen ja sivistyksen kanssa. Anahuakin kirjalliset muistomerkit ja parahimmat näytteet Toltekien taiteesta korjasi murhaava liekki. Ikivanha kultuuri vaipui ikuiseksi hautaan. Kristittyjen kirkkoja kohosi teokalliojen paikoille, ja ihan uusi Mexiko kasvoi vähitellen vanhan raunioille. Joukko espanjalaisia perheitä muutti Cubasta tänne. Valloitettu maa sai nimekseen Uusi Espanja, ja Cortez tuli kuninkaan käskynhaltiaksi.

Sivistysvallat Guatemala ja Yukatan valloitettiin sitten, ja nyt Cortezin alapäälliköt saivat tilaisuutta osoittaa johtaja-kuntoansa. —

Mexikon valloittajalla oli vihollisia, jotka Espanjan hovissa syyttivät häntä itsevaltaisista pyrinnöistä ja yhteisten varojen tuhlaamisesta. Hän matkusti v. 1527 Espanjaan puolustamaan itseänsä, ja loistavasti häntä kohdeltiin, mutta Mexikon sivilihallinnon Cortez menetti. Hän vetäytyi suurille tiluksilleen Oaxaca-laaksossa, mutta ryhtyi sittemmin jälleen merilöytöihin. Niinpä hänen toimestaan löydettiin Californian niemimaa v. 1533 ja perustettiin sinne Culiacan niminen siirtokunta. Sivilimaaherra Mendoza viimein kielsi Cortezin haaskaamasta väkeä tämmöisiin yrityksiin. Silloin hän uudestaan, v. 1540, lähti Espanjaan — valittamaan. Mutta täällä ei nyt enää "Aztekien teurastajasta" piitattu. Niinkuin ennen Colombo hännysti hän nyt hovin perässä kaupungista kaupunkiin, saamatta koskaan ratkaisevaa vastausta. Mexikoa Cortez ei enää nähnyt. Hän kuoli joulukuun 2 p:nä 1547 lähellä Sevillaa. Ruumis vietiin sittemmin Uuteen Espanjaan; mutta 1823 vuoden vallankumouksessa katosi kirstukin, jossa lepäsi Mexikon valloittajan luut.

VII.

Francisco Pizarro. Etelä-Amerikan
muinaisen viljelyksen kukistus.

Panamassa, jossa espanjalaisia seikkailijoita ja rosvoja tällä kultaisella aikakaudella aina oli varastossa, sattui eräänä kauniina päivänä yhteen kolme etevää kappaletta tästä kunnioitettavasta ihmisluokasta. Ne olivat: Francisco Pizarro, vanha kavalasilmäinen tuttavamme Balboan retkeltä; Diego Almagro, maailman mierolainen, jonka syntyperää ei kenkään tiennyt, kiivas, intohimoinen, mutta hyväsydäminen, vilpitön, suoraluontoinen lurjustelija; sekä Hernando de Luque, Panaman kirkkoherra.

Tämä kolminaisuus nyt teki keskinäisen liiton muutaman kultamaan valloittamista varten, joka oli etelässä päin Panamasta ja josta Pizarro oli kuullut puhuttavan jo Balboan retkellä. Siellä oli tähän asti käynyt ainoastaan Pascual Andagoya, Nicaraguan vallottajia, mutta pikimmältään vain ja sen pohjois-päässä, nykyisen Columbian rannikolla. Maakunnan nimi oli Biru, ja sen mukaan sai sitten koko maa nimensä: Biru eli Peru. Andagoya oli matkallaan kuitenkin saanut kutkuttavan käsityksen maan mahtavasta viljelyksestä ja äärettömästä rikkaudesta. Hän itse pian kuoli, mutta jätti löytönsä perinnöksi Pizarrolle.

Mikä mies oli oikeastaan Pizarro, Amerikan kultarikkaimman maan valloittaja? Syntyisin oli hän, kuten Balboa ja Cortez, Estremaduran maakunnasta Espanjassa, muutaman sotaherran äpärä-poika, joka nuoruudessaan paimensi isänsä lampaita, karkasi jonkun tepposen tähden saamansa rangaistuksen perästä tiehensä ja viimein kruunun sarkoja kulkiessaan joutui San Domingoon. Täältä teki hän Hojedan retkikunnassa matkan Venezuelaan ja pääsi uhkarohkeutensa palkaksi Hojedan alapäälliköksi. Dariassa oli hän palvellut Balboaa ja sittemmin Avilan ja Andagoyan miesten joukossa ollut osallisena Nicaraguan valloituksessa. Pizarron kasvatus oli ollut joteskin huono. Hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa.

Sitä ei liioin osannut Almagro. Kun Luquen kanssa tehty sopimuskirja, jonka mukaan tämän tuli panna rahat retkikunnan varustamiseen ja Pizarron ja Almagron sitä johtaa, oli kunkin nimikirjoituksella vahvistettava, ei Pizarro eikä Almagro saanutkaan itse nimeänsä sen alle, vaan vieraan-miehen täytyi ne siihen piirtää. Mutta välikirja oli yhtä voimakas kuitenkin, ja vuonna 1524 lähti retkikunta Birun valloittamista varten liikkeelle, joteskin huonosti varustettuna. Kaikkialla, missä retkeläiset astuivat maalle Etelä-Amerikan luoteisrannalla, tekivät maan-asukkaat tehokasta vastarintaa. Viimein palasi Almagro takaisin Panamaan hakemaan apuväkeä ja ruokavaroja, mutta Pizarro 12 miehen kanssa jäi pienelle Gorgona nimiselle saarelle kärsimään kaikellaista kauheaa puutetta. Seitsemän kuukautta viettivät nämä argonautit autiolla luodollaan, kunnes vihdoin Almagro palasi, jolloin matkaa jatkettiin Guayaquil-lahden etelärannalle asti, jossa oli suuri ja rikas kauppakaupunki Tumbez. Täällä tervehdittiin retkeilijöitä vieraanvaraisesti, ja Pizarro näki niin mahtavia enteitä Perun voimasta ja vallasta, että hän sillä kertaa jätti asiansa sikseen ja päätti hakea kannatusta itse Espanjasta.

Joulukuussa 1527 tapaamme Pizarron siis hänen kotimaassaan — vieläpä vanhassa La Rabidan luostarissa; ja siellä hän puolestaan odottamatta tapaapi Cortezin, joka nyt on omilla asioillaan Espanjassa. He joutuvat pakinoihin keskenänsä, — ja Pizarro näkyy oppineen paljon vanhalta valloittaja-mestarilta, sillä hänen vastainen politiikinsa on itse teossa ainoastaan uskollinen kopia Cortezin menetystavasta, julmuudessa vain sitä melkoisesti mahtavampi.

Keisari Kaarle viides suostui Pizarron yritykseen ja antoi hevoset, aseet ja muut sotatarpeet. Itse tuli Pizarron hankkia laivat ja sotaväki. Vastaisten voittomaiden käskynhaltiaksi hän tulisi, Almagro saisi osakseen jonkun suuren kaupungin ja Luque pääsisi piispaksi. Ne kaksitoista, jotka olivat pysyneet Pizarron luona Gorgonasaarella, tehtiin aatelismiehiksi.

Tammikuussa v. 1531 purjehti Pizarro Panamasta kolmella laivalla. Matkalla yhtyivät häneen Sebastian de Benalcasar ja Hernan de Soto. Retkikunnan tullessa Tumbeziin oli sen yhteinen sotavoima 340 miestä ja 37 hevosta. Päällikön kolme veljestä, Juan, Hernan ja Gonzalo Pizarro, oli myöskin muassa. Ja nyt alkoi ryöväriretki.

Mutta heittäkäämme heidät hetkeksi Tumbeziin, katsellaksemme sitä valtakuntaa, joka nyt oli ryöstettävä, — ei, vaan "valloitettava" ja "tehtävä osalliseksi kristinuskon ja euroopalaisen sivistyksen siunauksista", kuten tavalliseksi tullut virallinen lauseparsi kuuluu. Tämän valtakunnan alueena oli koko se ylänkö, joka suurena kaarena ulottuu Antillien merestä pohjassa Chiliin etelässä. Siihen kuuluivat siis sekä nykyinen Peru että Bolivia, Ecuador ja Columbia. Leveästä rannikko-tasangosta nousevat Andien kaksinkertaiset ja kolmikertaiset jyrkät selänteet, ja näiden välissä on pitkät ylätasangot, jotka osaksi ovat erittäin hedelmällisiä. Vuoriselänteistä kohoaa pitkät ryhmät korkeita tulivuori-keiloja. Tälle ylängölle johtaa rannikkotasangolta jyrkät, vaikeat tiet. Idässä laskee vuorimaa yhtä jyrkästi niihin ruoholakeuksiin eli "savanneihin" ja aarniometsiin, joissa Orinoco-, Maranon- ja Madeira-jokien äärettömät lähdeverkot risteilee. Pohjassa juoksevat Magdalena ja Cauca alas Antillien selälle. Kauvimpana kaakossa on jylhässä alppimaisemassa suuri Titicaca-järvi monine saarineen. Maa sen ympärillä on hedelmällistä seutua, ikivanhan viljelyksen koti. Täällä, näet, Ayamara, Amerikan ehkä vanhin sivistyskansa, saavutti sen korkean kultuurikannan, josta vieläkin ovat todistamassa Titicacan suurimmalla saarella löytyvät valtavat temppelirauniot. — Ayamaraa seurasivat Quechua- ja Chimu-kansat, jotka Perun ja Quiton ylälaaksoihin perustivat samallaisia kultuurivaltioita. He palvelivat luonnon-esineitä, erittäinkin aurinkoa, jolle oli rakennettu kauniit, kullalla koristetut temppelit. Auringon-jumalan alttarilla paloi alituinen tuli, jota pitivät vireillä naispapit, kuten Vesta-neitsyet Roomassa. Kullat ja hopeat käytettiin temppelien koristamiseen. — Näiden vanhimpien nahua-kansojen tavat olivat leppeät. Ihmis-uhria tuli ainoastaan hyvin harvoin kysymykseen. Kastilaitos oli siten vallalla, että poika valitsi isänsä elinkeinon. Mahtavin oli täälläkin pappissääty, josta ruhtinas, inka, otettiin. Hänen valtansa oli rajaton. Pappissäätyä lähinnä vaikutti sotilas- ja virkamies-sääty. Sotilailla oli komeat, joko kullalla ja hopealla tai vaskella päällystetyt puiset kypärit, haarniskat moninkertaisesta puuvillavaatteesta, kilvet, miekat, keihäät, vaskiset, pronssiset tai kiviset nuijat ja tapparat. Rautaa ei täälläkään tunnettu. — Maa oli yhteismaana ja jaettiin viljeltäväksi joka vuosi uudestaan perheiden kesken, melkein niinkuin meidän aikanamme Venäjällä. Ja se oli hyvästi viljeltyä. Kuivalla maaperällä johdettiin kanavain kautta vettä vainioille. Lannoitukseksi käytettiin guanoa, linnunlantaa. Maissi, hirssi, banaanit ja maaperunat olivat tärkeimpinä viljelyskasvina. — Kansalaisten jokapäiväinen elämä oli tarkoin määritelty, eri maakuntien asukkailla eri puvutkin. Kuolleille osoitettiin suurta kunniaa. Niiden ruumiit balsamoittiin ja säilytettiin muumioina maanalaisissa hautakammioissa kaikkine aseineen ja työkaluineen, vaimot talontarpeineen ja koristuksineen, lapset leikkikaluineen. Tämä tapa on tehnyt mahdolliseksi että me vielä tänä päivänäkin, huolimatta Espanjalaisten raatelevasta hävitystyöstä, voimme saada käsitystä vanhain Perulaisten koti-elämästä. —Rakennustaidossa, kutoma- ja metalli-teollisuudessa olivat he Toltekien vertaisia. Heidän muhkeat temppelinsä ja palatsinsa ihmettävät vielä raunioinakin matkustajan silmää. Mutta erittäinkin ovat huomattavat tämän kansan oivalliset tierakennukset. Komea inkatie, joka Cuzcosta ulottui 150 suom. penikulmaa pohjoseen, oli tehty tasaisista neliskulmaisista kivimöhkäleistä, oli 20-25 jalkaa leveä, suora, oli varustettu tuuheilla istutuspuilla ja jokipaikoissa kivi- tai puusilloilla; laaksojen seiniä ylös veivät pitkät, vuoreen hakatut portaat. Penikulmakivet osoittivat tien pituutta, ja joka toisella penikulmalla oli mukavat majatalot. Inka ja ylhäiset kulkivat kantotuolilla, muut ihmiset jalkaisin. Kuormiakin kuljetettiin ihmisten hartioilla taikka laama-eläimen selässä. Peru olikin Euroopalaisten tullessa ainoa maa Amerikassa, jolla oli mitään kuorma-eläintä. Nämä elukat olivat valtion omia, ja kukin perhekunta sai kuninkaallisilta tiluksilta säädetyn määrän villoja vuosittain.

Postikuljetusta toimittivat, kuten Mexikossa, pikajuoksijat. Kirjoitusta eivät Perulaiset tunteneet, mutta sen virkaa toimitti muuan omituinen keksintö, n.s. qvipus, s.o. kimppu erivärisiä, solmuilla varustettuja nuoria, joiden eri pituus ja väri yhdessä erilaisten solmujen kanssa osoitti eri käsitteitä ja ajatuksia. Niiden kautta saattoivat kuninkaalliset käskynhaltiat maakunnissa lähettää pääkaupunkiin toisinaan varsin seikkaperäisiä tietoja.

Quechua itse nimittivät maatansa Tehuanlefuyu, Maailman neljä nurkkaa. Inkavallan siellä oli perustanut Manco Capac 11:llä vuosisadalla ja sotien kautta sitä laventanut. 15:llä vuosisadalla oli Huaynan Capac valloittanut Chimu-valtakunnan pohjosessa, joka hänen kuollessaan jäi Atahualpalle, hänen nuoremmalle pojalleen. Vanhempi poika, Huascar, hallitsi Cuzcossa. Juuri ennen Espanjalaisten tuloa oli veljesten kesken syntynyt sota, jossa Atahualpa oli voittanut ja saanut vangiksi vanhemman veljensä. Täten koko "Maailman neljä nurkkaa" nyt totteli Atahualpan valtikkaa.

Tästä veljessodasta oli Pizarro saanut Tumbezissa tietoa ja päätti käyttää sitä hyväkseen. Oleskeltuaan kauvemman aikaa Puna nimisellä suurella saarella, jonka asujamissa hän pani toimeen hirvittävän verilöylyn, jatkoi Pizarro matkaa eteläänpäin. Punta Parinassa, Etelä-Amerikan läntisimmällä niemellä, noustiin maalle, perustettiin San Miguel niminen siirtokunta ja linnoitus, ja marsittiin sitten taas — nyt enää ainoastaan 100 jalka- ja 68 ratsumiehellä — etelää kohti, kunnes lokakuun 1 p:nä 1532 tultiin Caxamarcaan, jossa Atahualpa oli leirissä 40,000 miehen kanssa. Tämä oli ennakolta lähettänyt Pizarrolle lahjoja ja ystävällisen kutsumuksen. Espanjalaisille annettiin kortteriksi uhkea rakennus, jonka pihaan Atahualpa hovineen päivineen ja lukuisa saattojoukko ylhäisiä soturia niinikään muassaan tuli heitä tervehtimään. Silloin astui muuan espanjalainen pappi esiin ja piti Atahualpalle pitkän puheen Kristinuskosta ja Rooman paavista, Kristuksen käskynhaltiasta maan päällä, kehoittaen Perulaisten kuningasta heti tunnustamaan tätä käskynhaltiaa ja kääntymään vieraiden uskoon. Tulkki teki tämän puheen vieläkin pontevammaksi. Atahualpa kysyi mistä pappi oli saanut tämän tietonsa ja uskonsa. Tämä ojensi hänelle raamatun. Kuningas piti kirjaa korvansa edessä, kuunteli sitä hetken aikaa, mutta lausui sitten: "Eihän se sano mulle mitään", ja heitti kirjan väliäpitämättömästi maahan. "Voi!" huudahti suuttunut pappi, "Evankeliumi on häväisty! Aseisin, kristityt! Kostakaa noille jumalattomille pakanoille!" Pizarro antoi merkin jo ennakolta sovittuun petolliseen hyökkäykseen. Atahualpa otettiin vangiksi — aavistamattansa ja hämmästyneen seurueensa kauhuksi —, hänen hoviväkensä teurastettiin, ja espanjalaisten kanoonat ja sotaväki joko tappoivat tai ajoivat pakoon sotilaat. Neljä tuhatta kuollutta jäi paikalle. — Sitä laatua oli kristittyjen valloittajien urostyöt.

Vankina ollessaan antoi Atahualpa nyt salaisesti toimittaa veljensä Huascarin päiviltä pois, koska hän pelkäsi että Pizarro nostattaisi tämän valta-istuimelle. Kullannälkäisiä Espanjalaisia tyydyttääkseen lupasi hän täyttää huoneen, jossa häntä pidettiin vankina ja joka oli 22 jalkaa pitkä ja 17 jalkaa leveä, kullalla niin korkealle kuin hän itse ulottui. Tämä kultaläjä olisi hänen lunastushintansa. Pizarro siihen suostui, — ja nyt alkoi kauhea ryöstö. Maan temppeleistä vedättivät espanjalaiset sotilasparvet kultaa ja jalokiviä äärettömät aarteet. Kullan arvo yksistään lienee noussut noin sataan miljoonaan Suom. markkaan, mikä summa siihen aikaan oli monta vertaa arvoisempi kuin nyt. Pizarro piti itseään varten 312,000 dukaatia, jokainen ratsumies 19,400 dukaatia j.n.e.

Nyt vaati Atahualpa päästäksensä vapaaksi, koska hän todellakin oli vankihuoneensa kullalla täyttänyt. Mutta mitä teki Pizarro? Hän asetti tuomio-istuimen, joka huomasi Perun onnettoman keisarin jumalanhäpäisijäksi — tämä kun oli viskannut raamatun jalkoihinsa —ja tuomitsi hänet kuolemaan. Elokuun 29 p:nä 1533 Perun onneton kuningas kuristettiin nuoralla kuoliaaksi. — Pizarro asetti valta-istuimelle jonkinmoisen valekuninkaan, joka tunnusti Espanjaa yliherruuden ja tyytyi kaikkiin Pizarron tekoihin. Tämä nyt marssi 500 miehellä pääkaupunkiin, Cuzcoon, joka jätettiin espanjalaisten ryöstettäväksi. Ihanat temppelit ja palatsit hävitettiin, kuninkaiden hautakammiotkin ryöstettiin paljaiksi. Kaupunki ei ollut pienimpiä, koska sen asukkaita siihen aikaan sanotaan olleen päälle 2 sataa tuhatta.

Seuraavana vuonna, 1534, valloitti Benalcazar pohjoisenkin valtakunnan, ja koko inka-valta siten tuli Espanjan alusmaaksi. Asettamansa varjokuninkaan kautta hallitsi Pizarro koko maata. Kapinayrityksiä tosin tehtin, mutta Perulaiset olivat tottuneet yksinvaltiaan holhouteen, ja tämmöisen ankaran johdon puutteessa eivät he kyenneet maatansa puolustamaan. Yritykset tukehtuivat, ja Espanjalaiset raivosivat onnettomien asukkaiden keskuudessa pahemmin kuin raatelevat pedot. Muuan espanjalainen historioitsija on laskenut että valloituksen ensimäisinä vuosina enemmän kuin puolitoista miljoonaa maan alkuperäisiä asukkaita hukkui miekkaan ja nälkään.

Pizarro oli maan valloituksen perästä ryhtynyt valtakunnan "järjestämiseen", s.o. kaikki viljelysmaat jaettiin voittajien kesken, ja alkuväestö tehtiin orjiksi. Uusi pääkaupunki, Lima, perustettiin.

Inkain valta oli loppunut veljessotaan, Espanjalaisten alkoi hurjalla puoluetaistelulla. Pizarron ja hänen yhtiökumppaninsa Almagron väli oli kauvan ollut kireällä. Päästäkseen kilpailijastaan, toimitti hänet viekas Pizarro kesällä v. 1535 valloitusretkelle etelämpänä olevaan Chiliin. Sieltä ei Almagro löytänyt mitään kultaa, jonka tähden hän, sanomattomia matkavaivoja kärsien, palasi takaisin. Hänen 2-vuotisesta retkestään ei ollut muuta tulosta kuin että hän ensimäisenä euroopalaisena pohjosesta päin oli päässyt sille paikalle Etelä-Amerikan rannikolla, johon asti Magalhaens aikoinaan oli tullut etelästä. — Poissa ollessaan oli Almagro kuninkaallisen valtakirjan kautta tullut nimitetyksi itsenäiseksi käskynhaltiaksi kaikissa maissa 1° 20' pohj. leveysasteen eteläpuolella, mutta Perulaiset olivat oman valitsemansa inkan johdolla tehneet uuden kapinan ja valloittaneet Cuzcon, jonka tosin veljekset Hernan ja Gonzalo Pizarro olivat saaneet takaisin, vaan jota taasen inka Manco piiritti. Almagro nyt palatessaan marssi tätä inkaa vastaan, voitti hänen sotajoukkonsa ja kehoitti Pizarro-veljeksiä luopumaan Cuzcosta, jonka hän arveli sijaitsevan hänen alueellansa. Kun veljekset panivat vastaan, otti Almagro pesälinnan väkirynnäköllä ja vangitsi molemmat Pizarrot. Juan Pizarro oli kaatunut entisessä piirityksessä. Gonzalo pääsi karkuun, ja Francisco Pizarron toimeen-paneman petollisen sopimuksen kautta joutui Hernankin taas vapaaksi. Mutta tuskin oli tämä päässyt liikkumaan, ennenkun suuri sotajoukko hänen johdollaan oli sairaana makaavan Almagron kimpussa. Almagro voitettiin huhtikuussa 1538; pizarrolainen sota-oikeus tuomitsi hänet kuolemaan, ja heinäkuun 8 p:nä vietiin hänen kuristettu ruumiinsa ulos vankihuoneesta.

Nuori Diego Almagro koki sitten saada takaisin isänsä käskykuntaa, ja kumpikin puolue lähetti asianajajansa Espanjaan. Pizarron edustaja oli hänen veljensä Hernan, Almagron pyöveli, joka kuitenkin kotimaahan tultuansa heti pantiin vankeuteen, häntä kun epäiltiin Almagrolaisten lähettilään myrkyttämisestä. Hän sittemmin vankeuteen kuoli. Mutta Espanjasta lähetettiin Perun asioita suorittamaan Vaca de Castro.

Täll'aikaa oli kuitenkin Francisco Pizarro itse saanut surmansa. Muutamat nuoret Almagrolaiset olivat kesäkuun 26 p:nä 1541 tunkeuneet hänen palatsiinsa ja pistäneet hänet sekä hänen nuorimman veljensä, Martin'in, väkipuukoilla kuoliaaksi. Perun valloittaja oli silloin 63 vuoden ijässä.

Gonzalo Pizarro, viidestä veljeksestä ainoa henkiin jäänyt, oli edellisenä vuonna saanut käskykunnakseen pohjoisen valtakunnan, mutta Castron käskystä täytyi hänen siitä luopua ja vetäytyä takaisin suurille maatiluksilleen nykyisessä Boliviassa. Diego Almagroa, joka Pizarron murhan jälkeen piti herruutta eteläisessä Perussa, vaati Castro niinikään luopumaan. Mutta Diego teki vastarintaa. Silloin ryntäsi Castro sotavoimalla häntä vastaan ja voitti hänet. Diego mestattiin.

Castro palasi Espanjaan. Kun uusi kuninkaallinen käskynhaltia Vasco de Vela tahtoi panna käytäntöön uutta lakia, joka sääti suojelusta maan alku-asukkaille, nousivat suuret maatilus-herrat kapinaan, valitsivat Gonzalo Pizarron päällikökseen ja voittivat kuninkaalliset sotajoukot Anaquiton luona tammikuun 18 p:nä 1546, jossa Vela itse kaatui. Voitollinen kapinajoukko huudatti Gonzalo Pizarron koko Perun käskynhaltiaksi.

Silloin lähetettiin taas Espanjasta uusi komisarius, tällä kertaa ei kuitenkaan korkeaa sivili-virkamiestä eikä sotaherraa, vaan kaapuun puettu pappi, — Pedro de Gasca. Tämä viisas mies, vaikka tuli ihan yksinään, sai osan Gonzalon sotajoukosta puolelleen, ja kun vihdoin huhtik. 9 p. 1548 Pizarron ja hänen sotavoimansa törmäsivät yhteen Xaquixaguanan laaksossa lähellä Cuzcoa, meni toinenkin puoli Pizarron joukosta kuninkaallisten puolella. Gonzalo joutui vangiksi ja mestattiin.

Siihen päättyivät hurjat puoluetaistelut. Viimeisen Pizarron ja viimeisen Almagron oli täytynyt kallistaa päänsä mestauskirveen alle. Inhimillisempi hallitus koetti sitten rauhoittaa maata, ja Gasca palasi Espanjaan v. 1550.

Vielä jonkun aikaa nousi perulaisia varjokuninkaita Espanjalaisten holhouden alaisina inkojen istuimelle, kunnes vuonna 1571 Tubac Amaru, kotimaisen hallitsijasuvun viimeinen jälkeläinen, kaatui espanjalaisen kateuden uhrina. Espanjan varakuningas Toledo mestautti hänet julkisesti Cuzcon torilla. Mutta vieläkin elää maan kukistetuissa alku-asukkaissa muisto heidän mainehikkaista kuninkaistaan, ja tarina käy että joku näiden sittenkin elossa-oleva jälkeläinen kerran on nouseva Perun valta-istuimelle ja palauttava muinaisen mahtavuuden ja loiston.

VIII.

Amazonia ja Mississippi-laaksojen löydöt.

Gonzalo Pizarro oli veljensä käskynhaltiana Pohjois-Perussa kuullut puhuttavan idässäpäin muka olevasta uudesta kultamaasta. Etsiäkseen sitä lähti hän syksyllä 1540 hyvin varustetun retkikunnan etupäässä Napo-joen laaksoon. Matka tiheiden metsien ja rämeiden läpi oli kovin vaivaloinen, ja kun tammikuussa 1541 tultiin Napon rannoille, huomattiin koko seutu täydelliseksi erämaaksi. Pizarro rakennutti pienen laivan, joka Francisco de Orellanan, taitavan merimiehen, johdolla kuljetti retkikunnan potilaita sekä raskainta kuormastoa jokea alaspäin, samalla kun Pizarro itse pääjoukon kanssa kulki pitkin joen-vartta. Orellana, jolla oli miehistönä 50 henkeä, sai kuitenkin pian käskyn kulkea edeltäpäin laivalla, koska ruokavarat jo olivat niin lopussa, ett'ei niitä kaikille riittänyt. Hän, Orellana, siis ohjasi aluksensa valtavaa jokea alaspäin autioiden seutujen läpi, kunnes saavuttiin muutamaan väkirikkaasen indiaani-kylään, jossa asukkaat kohtelivat retkeläisiä hyvin ystävällisesti. Siellä heille myös kerrottiin "suuresta vedestä", joka olisi etelässä 10 päivän matkan päässä. Koska paluumatka vastavirtaan olisi vaatinut kovin pitkällistä, ankaraa soutoa eikä luultavasti kuitenkaan enään olisi tavattu Pizarron joukkoa hengissä, päätti Orellana jatkaa matkaansa etelään, päästäkseen ehkä sitten tuota "suurta vettä" myöten Atlantin merelle. Hän aavisti, näet, että tämä vesi oli sama valtava virta, jonka suut V. Pinzon 40 vuotta sitten oli löytänyt. — Pizarro olikin jo, monta viikkoa odotettuaan Orellanaa, lähtenyt paluumatkalle. Lähes vuosikauden kestäneen kauhean marssin perästä saapui hänen joukkonsa nälistyneet, kurjat tähteet takaisin Quitoon. Mutta Orellana rakensi itselleen vielä toisenkin laivan, johon siirrettiin 30 miestä ja laitettiin matoista ja mantteleista purjeet. Kymmenen päivän perästä tulivatkin hänen aluksensa maaliskuun 3 p:nä 1541 "suurelle vedelle". Se oli Maranon-joki, jonka muuan espanjalainen samanniminen sotamies kuusi vuotta sitä ennen harharetkillään Panamasta Peruun oli nähnyt sen yläjuoksussa ja antanut sille nimensä. Orellana nyt saavutti joen noin 200 suom. penikulmaa sen lähteistä ja 400 sen suusta. Seuraten virran suuntaa purjehti hän siis nyt itäänpäin. Virta oli par'aikaa tulvillaan; kokonaisia metsikköjä vyöryi uivina saarina sitä alaspäin, ja pohjaan oli tarttunut tropiikien jättiläispuita, joiden vedenpinnan alla piilevät latvat tekivät purjehduksen tällä suunnattoman suurella joella vaaralliseksi. Rannalla väijyi vihollisia indiaaneja, jotka seikkailijoille tekivät kovaa kiusaa; mutta melkein nuolen nopeudella kiitivät Orellanan laivat viikko toisensa perästä eteenpäin. Toukokuun lopussa pääsivät he viimein Rio Negro nimisen lisäjoen laskupaikalle, jonka ystävällisten asujanten luona väsyneet matkamiehet saivat levätä monta viikkoa. Runsaat eväät sieltä saatuaan, purjehtivat he taaskin eteenpäin. Valtava Maranon laveni lavenemistaan, varsinkin sitten kun oli kuljettu Madeiran suun ohitse. Johannuksen aikana tuli retkikunta muutamaan kylään joen pohjois-rannalla, jossa — kuten Orellana väittää — asui yksistään naisväkeä, isoja, vahvavartisia, aseellisia urottaria. Näiden miehekkäiden naisten mukaan, joita hän arveli muinais-tarun Amazoneiksi, antoi Orellana jättiläis-virralle sen nimen, joka sillä vieläkin on: Amazoni-joki (Rio de las Amazonas). Mutta Orellanan amazoni-satu on — kuten saman miehen kultainen El doradokin — huomattu hänen vilkkaan espanjalaisen mielikuvituksensa tuotteeksi. Virran kotimainen nimitys sen alajuoksussa oli Amasson, joka sana suomeksi olisi "veneiden-turmelija;" ja äänteen-yhtäläisyys antoi aihetta tarinalle.

Orellanan retkikunnalla oli vielä kestettävänä monet vastukset, m.m. kuumia kahakoita ihmissyöjäin kanssa pohjois-rannalla, ennenkun he vihdoin elokuun 3 p:nä saapuivat pohjoiseen suunhaaraan.

Matka, johon höyrylaivoilta nyt menee ainoastaan puoli toista kuukautta, oli kaikkine pysähdysaikoineen kestänyt ummelleen viisi kuukautta. Rohkeat retkeläiset purjehtivat nyt ränstyneine laivoineen valtamerelle ja pääsivät viimein joulun-aikana 1541 San Domingoon, viisitoista kuukautta Quitosta lähdettyänsä.

Tulokset Orellanan matkasta olivat tärkeät. Amazoni-jokea oli kuljettu koko 400 suom. penikulmaa; oli tultu tuntemaan ääretön joukko amerikalaisia heimokuntia eri kielineen ja tapoineen; oli löydetty joki-alue, joka käsittää melkein puolet Etelä-Amerikaa ja jonka läpi virtailee lukematon joukko päävirran sivujokia. Oli lopuksi nähty troopillinen luonto, jonka kauneus ja rikkaus sai Espanjalaisia sitä mielessänsä kuvittelemaan maalliseksi paratiisiksi. Mitään käytännöllisiä tuloksia ei kuitenkaan Orellanan löytö siltänsä tuottanut. Tosin hän pari vuotta myöhemmin yritti uuden retkikunnan kautta perustamaan siirtokuntaa Amazoni-joen laskupaikoille, mutta hänen useimmat laivansa hukkuivat jo matkalla, ja itse pääsi hän perille ainoastaan joutuakseen keltakuumeen uhriksi, kuten tähteet hänen seuralaisistaankin.

Samaan aikaan kuin Orellana purjehti pitkin Amazoni-jokea, löysivät toiset espanjalaiset joukot Mississippi-joen ja sen valtavan laakson. Virran suulle oli jo 1520-luvulla tullut laivakatteini Pineta. Nyt lähtivät sen laaksoa etsimään Hernan de Soto ja Francisco de Coronado.

Hernan de Soto oli taistellut Pizarron joukkokunnan riveissä, muuta rehellisenä, kunnollisena ritarina pian kyllästynyt päällikkönsä uskottomuuteen, petollisuuteen ja julmuuteen ja lähtenyt tiehensä Perusta, takaisin Espanjaan. Seikkailu-halu palautti hänet kuitenkin jälleen Amerikaan. Hän tahtoi tutkia seutuja vasta löydetyn Floridan pohjoispuolella ja purjehti 1538 1,000 miehen kanssa tämän niemimaan itärannikolle. Floridan sotaisat asukkaat olivat tähän saakka tehneet tyhjäksi kaikki Euroopalaisten yritykset tunkeumaan heidän maahansa. Ensimäinen löytäjä, Ponce de Leon, oli saanut surmansa heidän nuolistaan, ja Pamfilo de Narvaez, Cortezin vanha vastustaja, oli ynnä melkein koko suuren retkikuntansa kanssa, pyrkiessään maan sisä-osiin, hukkunut sen veteliin soihin. —Soto tunkeusi rohkeasti suorastaan maan keskeltä läpi, voittaen alku-asukkaat, milloin he tahtoivat estellä hänen kulkuaan. Vietettyään talven Apalachee-lahden rannoilla ystävällisten indiaanien parissa, samosi hänen joukkonsa seuraavana vuonna, taistellen tuimasti vastustavia heimokuntia vastaan, nykyiseen Alabama-valtioon ja siitä länteen päin, kunnes he syyskuussa 1540 saapuivat Mississippille, vähän matkan päässä Ohio-joen suusta. Täältä kulki Soto indiaanien veneillä Mississippiä alaspäin, tavaten kaikkialla sotaisia kyläväestöjä, jotka nylkivät päänahan kaatuneiden vihollistensa kalloista, Aikoen jatkaa länteen päin, meni hän toiselle puolen virtaa, mutta sairastui täällä, Quiqvaltanqnin maassa, kuumeesen, joka 21 p. toukokuuta 1541 teki lopun hänen elämästään. Seuraajakseen oli Soto määrännyt Luis de Alvaradon. Tämä kuljetti nyt joukkokuntaa Missourin ja Kansas'in ruoho-aavikkojen poikki Kalliovuorten juurelle saakka, jossa ruokavarain puute pakoitti heidät palaamaan. Paljon kärsittyänsä pääsivät he repaleisissa vaatteissa takaisin Mississippin rannalle, ollen luvultaan nyt enää ainoastaan 320 miestä. Seitsemän venettä rakennettiin ja Johannuksen aikana 1542 lähdettiin purjehtimaan tuota isoa jokea alaspäin. Alituisesti tapellen indiaaneja vastaan, jotka kanooteistaan heitä hätyyttivät, pääsivät nämä kovia kokeneet retkeläiset viimeinkin, 19 päivää soudettuansa, Mexikon lahteen.

Alvaradon retki Mississippiltä Kalliovuorille ja näiltä takaisin oli kaksi kertaa käynyt ristiin lännestäpäin samaan aikaan tulevan Coronadon retkikunnan kanssa, heidän kuitenkaan sattumatta yhteen. Coronado oli kultaa etsiäkseen keväällä v. 1540 Culiacanista Californiassa tunkeunut Colorado- ja Gila-jokien laaksoihin. Kultaa hän ei löytänyt, mutta sen sijaan merkillisiä indiaani-kyliä. Nämä pueblos ja pueblozuelos olivat suuria, melkein pääsemättömille kallioille rakennettuja kyliä, muutamat vielä asuttuja, mutta useimmat ihan autioina. Kivestä ja savesta muuratuissa taloissa oli kaksi, jopa kolmekin kerrosta, penkereittäin toinen toisensa päällä.

Coronado samosi yhä kauvemmas koilliseen, etsien jo kullan asemesta ainoastaan löytöretkeilijän seikkailuja. Kärsien sen seitsemän vastusta, ponnisti hän nykyisen Arizonan ja Arkansasin läpi, vaelsi Kansas'in ja Missourin äärettömäin lakeuksien poikki ja seisoi vihdoinkin syyskuussa 1541 Mississippin rannalla, lähellä Missouri-joen laskupaikkaa. Silloin vasta palasi hän samaa pitkää tietä takaisia ja saapui Culiacaniin joulun aikaan seuraavana vuonna. Suunnattoman maa-alan oli Coronado löytänyt, vaikk'ei kultaa.

Sekä Soton että Coronadon löydöt jäivät pian unohduksiin. Espanja ei ymmärtänyt käyttää niitä hyväkseen. Kun Ranskalaiset toista sataa vuotta myöhemmin Canadasta tunkesivat Mississippin laaksoon, pidettiin heitä sen ensimäisinä löytäjinä.

IX.

Espanjalainen Amerika. Brasilia.

Olemme nähneet mikä mahdottoman suuri alue Amerikassa oli joutunut Espanjalaisten haltuun. Se ulottui Texas'in tasangoista pohjosessa Pampas'iin etelässä. Tätä aluetta asukkaineen päivineen piti nyt voittaja hyvin ansaittuna omaisuutenansa, joka oli käytettävä yksistään emämaan hyväksi. Itse voittomaan menestyksestä ei lukua pidetty; alku-asukkailla ei arvelta mitään inhimillisiä oikeuksia olevan. "Indiaani" oli kalu, jonka arvon määräsi ainoastaan se hyöty, minkä hän saattoi herralleen tuoda. Tämmöinen oli voittajan yleinen katsantotapa, ja katsantotapa oli lakina.

Hallinnollisia tarkoituksia varten oli espanjalainen Amerika jaettu kolmeen varakuningas-kuntaan: Mexiko, Uusi Granada ja Peru, sekä viiteen kenraalikatteini-kuntaan: Yukatan, Guatemala, Venezuela, Chili ja Cuba. Nykyiset valtiot Bolivia, Paraguay, Uruguay ja Argentina saivat siirtolais-asukkaansa Chilistä ja Perusta, osaksi myöskin suorastaan Espanjasta. Koko tämä alue oli kauvan Perun varakuninkaan hallittavana, kunnes siitä viime vuosisadan loppupuolella tehtiin oma, neljäs varakuningas-kunta nimityksellä La Plata, jonka pääkaupungiksi tuli Buenos Ayres.

Varakuninkaat ja kenraalikatteinit hallitsivat rajattomalla vallalla sekä sotilas- että sivili-asioissa. Itsenäisiä heidän suhteensa olivat ainoastaan korkeimmat tuomio-istuimet, muutamat kaupunkikunnat ja kirkko.

Väestönä oli alkuansa kaksi jyrkästi eroitettua rotua: Espanjalaiset ja Indiaanit. Espanjalaisten Amerikassa syntyneitä jälkeläisiä sanottiin creoleiksi, eroitukseksi emämaassa syntyneistä Espanjalaisista eli conqvistadoreista (valloittajista). Espanjalaisten ja indiaanien sekoituksesta syntyi sitten ihan uusi rotu: mestizit. Näihin lisäksi tuli neekeri-orjuuden perustamisen perästä neekerit, Espanjalaisten ja neekerien sekoituksesta mulatit, neekerien ja indiaanein sekoituksesta zambos eli chinos — sekä tietysti vielä muitakin sekarotuja.

Indiaaneja oli, kuten jo olemme nähneet, itsessään monta eri lajia. Ihan toista oli Antillien heikot, leväperäiset caribit kuin esim. sotaisat Aztekit. Heidän kansojensa tavat, luonteet ja kielet vaihtelivat moninkertaisesti. Tutkijat ovat laskeneet että yksistään Etelä-Amerikassa puhutaan lähes 200 eri indiaani-kieltä. Heidän vastustusvoimansa niinikään vaihteli paljon. Antillien asukkaat kuolivat ennen pitkää ihan loppuun; heistä ei ole ainoatakaan enää olemassa. Mannermaan kestävämmät heimot ovat sitä vastoin jota kuinkin säilyneet, joko sulautuen yhteen valloittajien kanssa taikka vieläkin vapaina synkkiä salojansa samoten.

Mutta hirvittävä oli niille maan-asukkaille, jotka tulivat yhteyteen Espanjalaisten kanssa, näiden rautainen ies. Kruunu käytti heitä orjinaan, suuret maan-omistajat, jotka repartimiento'ksi saivat isomman tai vähemmän määrän indiaaneja, käyttivät heitä orjinaan, kirkko käytti heitä orjinaan Ja orja oli pelkkä kalu, toisen omaisuus. Hän ei voinut ostaa eikä myydä mitään valkoisen miehen avutta, häntä varten ei oikeutta eikä mitään tuomio-istuinta ollut. Mitä pyörristyttävimpiä julmuuksia harjoitettiin indiaaneja vastaan. Tosin ilmestyi silloin tällöin joku kuninkaallinen asetus heidän suojakseen, melkein niinkuin meidän aikanamme koti-eläinten rääkkäystä koetetaan ehkäistä; mutta turhaan. Niillä, joiden tuli näitä asetuksia toteuttaa, oli juuri suurin etu epäkohtain pysyttämisestä. — Yksi ja toinen valkoinen ystävä oli indiaani-raukoillakin sentään, kuten kuuluisa dominikaanimunkki Bartolomé Las Casas, joka Cubassa oli Velasquez'ilta saanut osakseen, hänkin, repartimienton, s.o. maata ja indiaaneja. Jonkun aikaa eleli hän nyt täällä kasvimaan- ja orjan-omistajana, opettaen orjiaan ja saarnaten heille. Mutta pian selveni hänelle tämän julman laitoksen koko hirvittävä vääryys. Niinpä Las Casas rupesi julkisesti saarnaamaan orjuutta vastaan, laski itse orjansa vapaiksi ja matkusti Espanjaan puhumaan sorrettujen puolesta. Täältä pantiinkin menemään lähetyskunta hieronymiiti-munkkeja, joiden tuli oloja parannella; mutta mitäs olisivat nämä hurskaat isät voineet orjaherrain lujalle vastarinnalle! Kaikki jäi entisilleen. Silloin Las Casas, joka ajatteli ainoastaan indiaanien kärsimyksiä, v. 1517 ehdoitti että jokainen kasvimaan-omistaja, joka vapauttaisi indiaaninsa, saisi tuoda maahan kaksitoista neekeri-orjaa. Kunnianarvoisa munkki, sinun tarkoitukses oli parempi kuin älysi! Ehdoitukseen suostuivat sekä tilanomistajat että hallitus, — ja Amerikan kirous, neekeri-orjuus, oli perustettu. Las Casas mietiskeli ensiksi että neekerit olivat vahvempaa rotua kuin heikot caribit, että he paremmin kuin nämä kestäisivät kovaa työtä kasvimailla ja kaivoksissa. Mutta pian hän itsekin tunnusti ainoastaan vaihtaneensa yhden vääryyden toiseen, — saavuttamatta tarkoitustaan, sillä indiaaneja sorrettiin siitäkin lähin yhtä hyvällä maulla kuin ennen. Vuonna 1539 tapaamme Las Casas'in jälleen Espanjassa, jossa hän ahkerasti saarnailee ja kirjoittelee orjuutta vastaan, puhuen nyt sekä indiaanien että neekerien puolesta, ja aatteittensa levittämistä varten käyttää hän menestyksellä kirjapainoakin. Keisari Kaarlo julistuttikin näiden johdosta uuden asetuksen indiaani-parkojen hyväksi ja nimitytti Las Casas'in piispaksi Mexikoon. Kolme vuotta työskenteli nyt hyväntahtoinen pappismies väsymättä siellä yhteiskunnan orpojen puolesta, mutta missä ikinä hän liikkuikin, seurasi häntä kasvimaan-omistajien hurja viha ja virkamiesten, jopa pappienkin, kylmäkiskoisuus. Huomatessaan kaikki puuhansa turhaksi, muutti Las Casas takaisin Espanjaan, jossa hän vietti loppu-elämänsä luostarissa, kirjoitellen suurta teostansa "Historia de las Indias." Hän kuoli v. 1568 heinäkuussa 94 vuoden ijällä.

Seuraavalla vuosisadalla saivat indiaanit paikka paikoin huojennusta sortotilassaan muutaman munkkikunnan kautta, jolla muuten ei ole mitään hyvää mainetta historiassa. Tämä munkkikunta oli — jesuiitit, jotka Uudessa Maailmassa kokivat hankkia katolis-kirkolle korvausta niistä vahingoista, joita uskonpuhdistus oli tuottanut sille Vanhassa. Veljeskunnan innokkaat lähetyssaarnaajat asettuivat erämaahan alku-asukkaiden keskuuteen, rakensivat itselleen pienen rukoushuoneen, kohtelivat indiaaneja ystävällisesti, opettivat heitä, paransivat heidän tautejaan ja saivat heitä perustelemaan kyliä lähetystalojen ympärille. Jokainen indiaani, ken asettui tämän alueelle asumaan, oli samassa vapaa mies; ja jesuiiti-isät osasivat suojella lammaslaumaansa espanjalaisilta pedoilta. Muutaman vuoden perästä oli jylhä korpi muuttunut kauniiksi viljelysmaaksi somien kylien kyljessä. Isät työskentelivät itse pelloilla ja opettivat kouluissa. Lähetysalue kasvoi ajan pitkään kokonaiseksi maakunnaksi, ja sillä tavoin syntyivät n.s. Lähetyskunnat Parana-joen itäpuolella ja suuri San Paulon maakunta Brasiliassa. Tämän lempeän, isällisen hallinnon huomassa elivät indiaanit onnellisina ja tyytyväisinä.

Mutta 18:nen vuosisadan keskipalkoilla karkoitettiin Jesuksen mahtava veljeskunta pois sekä Espanjasta että Portugalista, ja sen lähetyskunnat Amerikassa lakkautettiin. Kuitenkin oli täll'aikaa indiaanien tila johonkin määrin parantunut. Tavat olivat lieventyneet, — ja neekerit olivat nyt heitä auttamassa kuormaa kantamaan. Ja lopuksi tarvitsivat jo maatilanherratkin, creolit, heidän apuaan yhteistä vihollista vastaan. Nämä, näet, saivat kärsiä paljon sortoa ja vääryyttä Espanjassa syntyneeltä joukkokunnalta, jonka käsissä oli kaikki yksin-oikeudet ja virat, etupäässä varakuninkaan ja kenraalikatteinin. Nämä emämaasta tulleet n.s. capetones halveksivat sekä indiaaneja että conqvistadorien jälkeläisiä. Emämaan virkavalta oli saanut aikaan tulli-järjestelmän, joka esti siirtokuntia ottamasta tarpeitaan muualta kuin Espanjasta, nelinkertaisesti kalleuttaen kaikki tavarat. Tullirajoja oli olemassa siirtokuntain keskenkin. Sorto ehkäisi kaikkea yritteliäisyyttä. Muita kirjoja kuin hengellisiä ei saanut tuoda maahan, — mutta niitä tuotiin; ja Ranskan vallankumouksen uudet aatteet levisivät. Samaan aikaan tuli Pohjois-Amerikan vapaussota, antaen kehoitusta näillekin siirtokunnille sortavaa emämaata vastaan.

Kun vihdoin keisari Napoleon v. 1808 oli pakoittanut Espanjan silloisen kuninkaan, Fernando VII:n, luopumaan valta-istuimelta ja sille nostanut veljensä Josepin, kieltäytyivät Espanjan alusmaat Amerikassa tunnustamasta uutta hallitusta — käyttäen siten tätä tilaisuutta päästäkseen irroilleen koko emämaasta. Väli-aikaiset hallitukset, n.s. juntat, muodostuivat mikä missäkin suuressa kaupungissa, sotajoukko luotiin ja lähettiläs pantiin menemään Englantiin pyytämään apua.

Tämä lähettiläs oli Simon Bolivar, nuori, sivistynyt, vapautta rakastava, isänmaallinen mies Venezuelasta. Hänestä oli tuleva Etelä-Amerikan Washington. Fernando VII:n oikeuksista eivät siirtokunnat paljoa piitanneet. Käytettiin vain hänen nimeään tarpeellisia valmistuksia varten. V. 1811 julistautui ensiksi Venezuela itsenäiseksi, ja sen esimerkkiä seurasivat sitten kaikki toisetkin siirtokunnat. Cuba yksinään pysyi ja on yhä edelleen pysynyt Espanjalle uskollisena. Kapinat kuitenkin ensi aluksi kaikkialla kukistettiin. Buenos Ayres ja Venezuela vain pitivät puoltansa. Edellisen sotaväkeä johti kenraali San Martin, jälkimäisen Bolivar. Sota-onni vaihteli nyt jonkun aikaa. 1819 yhdistyivät Venezuelan ja Uuden Granadan voimat, ja Espanjan joukot voitettiin perin pohjin Bojacan luona elok. 7 p:nä. Silloin Uusi Granada ja Venezuela myös yhdistyivät liitto-tasavallaksi, joka sai nimekseen Columbia, ja Bolivar tuli sen ensimäiseksi presidentiksi. Peru oli vielä Espanjalaisten käsissä. Sinne tuli vihdoin, vapautettuansa Chilin, San Martin ja toisaalta päin Bolivar. Espanjalainen sotavoima sai kaikkialla tuntuvat tappiot ja voitettiin viimein perin pohjin Ayachucon luona joulukuun 9 p:nä 1824. Se oli kuoleman-isku Espanjan vallalle Amerikassa. Sota oli itse teossa loppunut. Sittenkun myöskin Mexiko ja Guatemala olivat vapautuneet, Ecuador ja Ylä-Peru lohjenneet Perusta sekä Paraquay ja Uruquay Buenos Ayres'ista, oli koko kymmenen valtiota muodostunut espanjalaisen Amerikan raunioille. Kaikki ne tulivat vapaa- eli tasavalloiksi, ja kaikissa julistettiin samat oikeudet kaikille ihmisille, huolimatta luokasta tai ihoväristä. Valkoinen mies, indiaani, neekeri, mestizi, mulatti, — kaikkein tuli nyt tarjota kättä toinen toiselleen. Tämmöiselle leveälle perustukselle laskettiin nuo uudet tasavallat ja lepäävät sillä tänä päivänäkin, mutta potevat siitä huolimatta vielä entisten aikain mätähaavoja, joita tuo tietopuolinen yhtäläisyys ei ole kyennyt ummistamaan.

Bolivar ei suosinut tätä äkkinäistä yhtäläisyyden järjestelmää. Vapauden pelastamista varten tahtoi hän voimakasta hallitusta, joka kykenisi hillitsemään kypsymättömän rahvaan irti-pääsneitä intohimoja. Ylä-Perulle, joka hänen kunniakseen sai nimen Bolivia, laati hän sen tähden valtiosäännön, joka hallituksen etupäähän asetti elinkautisen ylivaltiaan, diktaatorin, jonka myös tuli määrätä seuraajansa. Tätä hanketta paheksuivat tasavaltalaiset kovasti, ja kapinallisia vehkeitäkin syntyi. Mutta itse hallitsi Bolivar valittuna diktaatorina Columbiaa kuolemaansa saakka, joka tapahtui v. 1830 hänen 48 ikävuodellaan. Valtaansa oli hän käyttänyt hyvin. Oikeuslaitoksista perattiin pahentavat ainekset, kouluja perustettiin indiaaneille, tiedettä ja taidetta edistettiin; ja kun ei valtion varat riittäneet, pani Bolivar omasta kukkarostaan. Suurimman osan melkoisesta omaisuudestaan oli hän jo uhrannut vapautussodan tarpeisin. — Hänen maalliset jäännöksensä lepäävät Caracasissa, Venezuelan pääkaupungissa, jonka suurelle torille on pystytetty Etelä-Amerikan vapauttajan muistopatsas.

Brasilia, jota ensimmältä käytettiin paraasta päästä portugalilaisten pahantekijäin siirtopaikkana, rupesi saamaan varsinaisen asutuksensa Euroopasta varta 1530 vuoden paikoilla. Portugalin kuningas Johana kolmas jakoi silloin koko pitkän rannikkomaan Amazoni- ja La Plata-jokien välillä rikkaiden aatelismiesten kesken, jotka tulivat itsenäisiksi herroiksi kukin alueellaan. Työväkeä tuotiin emämaasta siirtolaisiksi, ja neekeri-orjuus tuli pian tavalliseksi. Indiaaneja kohdeltiin täällä paremmin kuin Espanjalaisten Amerikassa, ja jesuiitit vaikuttivat hyvää heidän keskenään. Mahtavat aatelisherrat menettivät sittemmin itsenäisen valtansa, ja yhteinen hallitus kaikille siirtokunnille asetettiin Bahiaan. Samaan aikaan perustettiin nykyinen pääkaupunki Rio de Janeiro ranskalaisten hugenottien kautta, jotka kuitenkin pian karkoitettiin.

Mutta Brasiliassakin herätti emämaan hallitus vähitellen tyytymättömyyttä, samoista syistä kuin espanjalaisessa Amerikassa. Portugalilaiset aatelismiehet, joita tänne siirtyi suuret laumat, saivat kaikellaisia etu-oikeuksia, ja rasittava yksinoikeus-järjestelmä etenkin kauppa-asioissa ehkäisi vanhain siirtolaisten yritteliäisyyttä kaikilla aloilla. Kouluja ei ollut, eikä muita kirjoja kuin pyhimysjuttuja päässyt maahan. Vasta v. 1806 sai Brasilia ensimäisen kirjapainonsakin.

Ranskalaisten hyökätessä Pyreneain niemimaalle muutti v. 1808 Portugalin kuningasperhe Rio de Janeiroon, ja siitä ajasta lähtein rupesi Brasilian asiat paranemaan. Satamat avattiin, teollisuus päästettiin kahleistaan, ja vapaampi henki alkoi puhaltaa hallinnon eri haaroissa. Mutta vieläkin suosittiin Portugalilaisia maassa syntyneiden Brasilialaisten kustannuksella, jotka nyt, noudattaen Espanjan Amerikalaisten esimerkkiä, rupesivat huutamaan eroa emämaasta. Kun vihdoin vanha kuningas palasi takaisin Portugaliin, jättäen siirtomaan hallituksen pojalleen, kutsui tämä, dom Pedro, kansalliskokouksen, joka elokuun 1 p:nä 1822 julisti Brasilian itsenäisyyden ja huudatti dom Pedron sen keisariksi.

Pedro I hallitsi perustuslaillisena valtiaana maata v. 1831 asti, jolloin hän luopui hallituksesta poikansa, Pedro II:n, hyväksi. Ja tämä taitava, jalo mies nyt laski perustuksen ikääskuin aivan uuteen Brasiliaan. Hallinto järjestettiin, kansanopetus parannettiin, suuret erämaat valtakunnan sisä-osassa avattiin viljelykselle, säännöllinen höyrylaivakulku Amazoni-joella aina Perun rajalle saakka pantiin toimeen, tiedettä ja taidetta, joita keisari itse hartaasti viljeli, edistettiin useilla laitoksilla, ja viimein lakkautettiin myöskin neekeri-orjuus. Mutta tasavaltainen liike oli Brasiliassakin jo pitkät ajat etelän kuumaa verta kiihoittanut, ja sotilaskähäkän kautta kumottiin marraskuun 15 p:nä 1889 keisariuus Brasiliassa ja perustettiin liittotasavalta Amerikan Yhdys-Valtain mallin mukaan. Siinä on nyt jokainen entinen maakunta omana valtiona. — Vanha Pedro keisari pakeni Euroopaan, lopettaakseen täällä vuosi takaperin päivänsä.

Uusin kehitysjakso muinaisen espanjalaisen ja portugalilaisen Amerikan historiassa on oikeastaan aineemme ulkopuolella, ja uusimpia historiallisia tapahtumia on yleensäkin kaikkein vaikeinta arvostellen silmäillä, koska me kaikki vielä ikääskuin pyörimme itse mukana tapausten ja aatteiden virrassa. Tasavaltainen hallitusmuoto on nyt tällä äärettömällä alueella kaikkialla vallitsemassa, ja epäilemättä on se, leväten kaikkein ihmisten yhtäläisyyden perustuksella, saanut paljon hyvää aikaan, missä vain tätä ylimmäistä peri-aatetta on kyetty noudattamaan. Mutta ne elävät ainekset, joiden sopimuksesta ja suostumuksesta nämä tasavallat syntyivät, olivat itse teossa kaikki etuoikeutettua ihmisluokkaa, itsekkäitä, heikomman sortoon tottuneita indiviidejä; ja espanjalaisten tasavaltain tähänastinen historia tarjoo nähdäksemme melkein yhtämittaisen jonon vallankumouksia ja diktaatorihallituksia, ollen kaikellaisten onnen-onkijain ja rosvojen kultaisena aikakautena. Mexikossa on näitä vallankumouksia 70 vuoden kuluessa ollut sadottain, ja yksi euroopalainenkin ruhtinas, onneton "keisari" Maximilian, tehtiin siellä aikoinaan päätä lyhyemmäksi, ja hänen vielä onnettomampi leskensä jäi mielipuolena harhailemaan, pitkin maailmaa. Venezuelassa, jalon Bolivarin omassa valtiossa, on raivonnut mitä mielettömin rotusota; ja Paraguayssa, Buenos Ayres'issa ja Perussa on sotilaston toimeenpanemia vallan-keikkauksia tapahtunut melkein yhtä tiheään kuin Mexikossa. Chilissä pysyivät tasavaltalaiset laitokset kauvan eheinä, kunnes Perua vastaan syttyneen sodan tähden kunnianhimoiset, mutta kunniattomat kenraalit sielläkin pääsivät peliänsä pitämään. — Cuba ja Portorico ovat vielä vanhan emämaan hallussa. — San Domingon eli Hispaniolan kadotti Espanja jo menneellä vuosisadalla Ranskalaisille, joiden taas puolestaan täytyi luovuttaa saari hirveään kapinaan nousseiden neekerien ja mulattien haltuun. Nämä uudet herrat muodostivat kumpanenkin tasavaltansa, jotka julmien verilöylyjen ja vallankumousten riehuessa ovat säilyneet, — Jamaica joutui jo 16 sataluvulla Englantilaisten käsiin. — Brasilia on ainakin hedelmällisyytensä ja metallirikkautensa puolesta toivorikas maa, ja mahdollista on että sen vielä johonkin määrin säilyneet indiaanit ja lukuisat sekarodut, joiden asuttavaksi maa ilmanalansa vuoksi paraiten sopiikin, kerran maailmassa voivat nostaa päätänsä muiden ihmisrotujen joukossa. — Säilyneet ovat tavallansa ja osaksi espanjalaisenkin Amerikan indiaanit, sulautuen, kuten neekeritkin, vähitellen yhteen alhaisemman espanjalaisen väestön kanssa. Peri-aatteellisesti voi indiaani nousta mihin virkaankin hyvänsä — muutamat, niinkuin Juarez Mexikossa, ovat kiivenneet presidentin-tuolillekin — ja indiaanilainen keikari pasteerailee kaupunkien kaduilla keppi kädessä yhtä mahtavana kuin muut narrit. Mutta jos saamme uskoa matkustavien tieteilijäin kertomuksia, ei se sivistyskanta, jolle espanjalaisen Amerikan indiaani siellä täällä on kohonnut, ole erittäin kehuttavaa laatua eikä siten hänen kohtalonsa yleensä suuresti kadehdittava — hänen aarniometsään ajetun taikkapa sukupuuttoon kuolleen veljensäkään puolelta. Niinpä kertovat meille Hellvald, Mason y.m. että näiden kunnioitettavain tasavaltain arvoisat kansalaiset ovat, suoraan sanottu, ihmiskunnan hylkyjä, konnamaisia heittiöitä kaikki tyyni — niinhyvin entinen isäntä kuin entinen renki. Espanjalaiset ovat, varmaankin vanhoja makean-leivän päiviä muistissaan pitäen, etenkin Mexikossa laiskoja tyhjän-toimittajia, jotka paraasta päästä elävät muukalaisten ryöstämisellä ja nylkemisellä, uhkapelillä ja varkaudella. Kortit on aina hienoimmankin herran taskussa. Vaimoväki ei tee niin mitään. "Lasten kuolevaisuus on tavattoman suuri." "Kansan täydellinen tylsyys ja ponnettomuus on hämmästyttävä". Tietämättömyys muukalaista kummastuttaa. "Historiasta ja maantieteestä ei heillä ole vähintäkään käsitystä. Euroopasta he tuntevat ainoastaan Espanjan, josta ovat kotoisinkin, Rooman, jossa paavi hallitsee, ja Parisin, josta he saavat vaatteensa." Huvituksina ovat paraasta päästä mitä hurjin uhkapeli, jossa usein koko omaisuus pannaan viimeiselle kortille, inhoittavat eläintaistelut — ja tappelut. Murhat ovat milt'ei joka nurkassa jokapäiväisiä tapauksia. — Ja indiaanit, entiset orjat, tietysti matkivat valkoisten tapoja, jotka sitten kuvastuvat valtiollisissa tapauksissa, s.o. alituisissa vallan-keikkauksissa.

Huolimatta tästä kaikesta ei kuitenkaan saa kieltää että tasavaltainen hallitusmuoto on monelle miljoonalle ennen sorrettuja olentoja, yksinpä kuoleville punanahoillekin, antanut oman ihmisarvon tunteen heidän huokaavaan rintaansa.

X.

Pohjois-Amerikan alku-asukkaat. Heidän kohtalonsa.

Siihen aikaan, kun ensimäiset Euroopalaiset ilmestyivät Pohjois-Amerikan rannoilla, oli punainen mies vielä koko tämän äärettömään alueen herrana, tämän alueen, jolla jylhät, paksut aarniometsät vaihtelevat vihannoivien ruohokenttäin kanssa, jolla idässä Alleghany-vuorten selänteet ja lännessä vakavain Kalliovuorten kukkulat kohoavat osaksi hedelmällisten laaksojen, osaksi autioiden hiekkatasankojen keskeltä, jolla jättiläisvirrat Mississippi, Missouri, Ohio ja muut vyöryttävät vesiänsä, jolla vihdoin pohjosessa mahtavat järvet muodostavat äärettömän, rikkaiden metsästysmaiden ympäröimän vesistön.

Punainen mies, "indiaani", jonka sivistyneemmät rotuheimot olivat "aikojen alussa" painuneet etelään päin, Mexikon ja Perun ylätasangoille, vaelteli, kuten ennenkin, "kalpeanaamain" tullessa, vielä vapaana metsämiehenä, jousi, keihäs ja sotatappara kädessään, näillä avaroilla aloilla, pyydystellen heinä-aavikkojen härkää ja muuta riistaa, hänen vaimonsa istuessa kodassa, "wigwam'issa", kotitöitä toimitellen. Tosin oli vaskenvärinen metsäläinen sivistymätön, mutta onnellinen; hänen tarpeensa olivat vähäiset, vaan ne elämän-nautinnot, jotka hän tunsi, saivat hänen vilpittömän sielunsa iloitsemaan. Sota vihollisia heimoja vastaan ja metsän-otuksen kaataminen, hänen samotessaan paikasta paikkaan, oli mielityötä ja kunniaa. Ja hänen rinnassaan asui inhimilliset tunteet yhtä hyvin kuin sinunkin, sivistyksen kalpea kantolapsi. Rehellisyyttä, kuntoa ja jaloutta tiesi hän pitää arvossa ja rakastaa, ja hänen silmänsä vettyivät, jos osoitit hänelle odottamattoman hyvän-työn. Eikä hän apuasi koskaan unohtanut. Meni vaikka kuolemaan sua kiittääksensä. Mutta vääryyttä, petollisuutta, konnuutta osasi hän myöskin kostaa. Ja voi sitä verivihollista, joka joutui hänen käsiinsä! Silloin kimalsihe ilmassa kauhea "tomahawk", tapparakirves, ja pian oli poloisen päänahka nyljettynä riippumassa hänen vyötäreillään. Mutta sovitun rauhan merkiksi hautasi hän sotatapparansa maahan ja poltteli ystävyydenpiippua yhdessä äskeisen vihollisen kanssa. Omituisen voimakkaana, ylevänä, kuvarikkaana virtaili silloin sointuva puhe hänen huuliltaan. — Joka päivä lähetti hän rukouksensa "suurelle hengelle ylhäällä", toivoen sankarikautensa loputtua täällä maan päällä pääsevänsä "toiseen valtakuntaan", jossa äärettömät, "tuntemattomat metsästysmaat" häntä odottivat. — Hänen rotusukulaisiaan, kaikki melkein yhtäläisellä tiedon ja taidon asteella, oli, joko ystävällisinä tai vihollisina hänelle, jo olemassa melkoinen paljous — sanotaan kokon. 18 miljoonaa — hajallansa yltympäri hänen valtakuntaansa.

Silloin tuli, kolme sataa vuotta sitten, "valkoisia miehiä" "suuren suolameren" ylitse hänen maahansa. Hämmästyksellä näki hän miten he asettuivat asumaan joen tai meren rannalle. Yhä enemmän heitä tuli, jylhän aarniometsän jättiläiset kaatuivat maahan kirveiden pontevasta iskusta, ei saanut heiltä maan multakaan olla rauhassa eikä vuorten sisukset pysyä paikallaan. Näitä kalpeita aaveita, joilla oli tuhannet tai'at, rupesi mutkaton punainen mies pakenemaan, joko omin ehdoin taikka pakosta. Vähemmän kuin yhden vuosisadan kuluessa olivat muukalaiset kerjenneet anastaa haltuunsa suolameren koko rannikon; yhä kauvemmas länteen päin väistyi hän, maan entinen ja oikea isäntä, huoaten käsittämättömän kohtalon kovuutta. — Nyt ovat kalpeanaamat kannustaneet korskuvan "tulihevosensa" koko hänen entisen metsästys-alueensa poikki, ja hän itse on vavisten hiipinyt viimeisten erämaiden lymyluoliin kolkoimpain kallioiden kyljessä. Vuosisata vielä, niin ei ole olemassa ainoatakaan punaista miestä koko sillä äärettömällä alueella, jota tähtilipun tasavalta hallitsee.

Punainen mies ei koskaan voi tulla valkoisen ystäväksi. Ensiksi tervehti hän häntä kyllä vieraanvaraisesti, "vihreillä tähkäpäillä ja pemmikanilla,"[8] mutta valkoinen mies kävi yhä vaativammaksi, sysäsi korven pojan pois tieltään ja rupesi noudattamaan varsinaista hävitysjärjestelmää. Moni siihen saakka tuntematon pahe tuotiin punanahkain pariin, euroopalaiset taudit korjasi heistä monta miljoonaa, ja heidän tavaransa maksettiin, milloin maksettiin, "tulivedellä", huonolla paloviinalla, jota metsän vilpittömät miehet eivät ymmärtäneet kohtuudella käyttää, vaan hukuttelivat sillä surujansa, kunnes nukkui ainiaaksi sekä suru että henki. Mitä ei paheet eikä taudit tappaneet, sen kaasi kalpa, pyssy ja pajonetti.

Olihan syytä punanahalla valkoista ihmisveljeään vihata. Ja hän vihaa häntä vielä tänäpäivänä kuin verivihollistaan ainakin ja viepi hänen päänahkansa, milloin vain hän vapaana miehenä uskaltaa lymyluolastaan ulos, terävä sotatappara kädessään.

Missä tilassa ovat nyt tuon muinoin onnellisen miehen antavat riistamaat? — Uhkeat, meluisat kaupungit kohoavat niiltä paikoilta, missä hänen rauhallinen wigwaminsa seisoi, ja aura kyntelee niitä ruoho-aavikkoja, joilla sata vuotta takaperin miljoonittain puhvelihärkiä kävi laitumella. Niiden hautojen päällä, jotka kätkevät miljoonittain muinoin vapaiden miesten luurankoja, orjailee kalpeanaama elämän etujen ja nautintojen tähden, sen tähden, jota hän, hänen kannaltaan katsoen, sanoo elämäksi. Sukupolvi toisensa perästä entisiä maanomistajia on kaatunut uhrina viljelykselle, jota indiaani ei käsitä, ei rakasta eikä kunnioita. Ainoastaan muutamat, valkoisten laumoihin verraten vähäiset parvikunnat punanahkoja elää vielä muutamissa lymypaikoissa, joihin he ovat vetäytyneet takaisin. Mutta näihinkin piilopaikkoihin on viljelys tunkeuva, ja jos punanahat nousevat vastarintaan, musertuvat he säälimättömän sivistyksen sotavaunun alle. — Muutamille indiaani-heimoille annettiin aikoinaan hyvinkin laveat maan-alueet, joihin ei kenkään valkoinen saanut asettua asumaan. Näitä alueita sanotaan "reserveiksi." Siellä saivat he Yhdys-Valtain hallitukselta rahoja, vaatteita ja ruokavaroja; mutta jo risteilee näitäkin heidän turvapaikkojansa rautatiet, ja siten on se tunti tullut, jolloin viimeinenkin jäännös indiaanien itsenäisyyttä katoaa. Näinä päivinä on hävityssota punanahka-parkoja vastaan uudestaan syttynyt ilmi-tuleen, ja Amerikan muinaisten omistajien viimeiset vapaat jälkeläiset laulavat jo kuolinvirttään. — Silmäilkäämme heitä vielä pikimmältämme, ennenkun heidät kaikki on korjannut tämän matoisen maailman musta multa.

Siellä täällä Kalliovuorten luolissa, ylisestä Missourista Texasiin saakka, sekä Winipeg-järven tienoilla tavataan vielä muutamia heimojäännöksiä, jotka ovat säilyttäneet jonkunmoisen itsenäisyyden ja luonnollisen yksinkertaisuuden, ollen kuitenkin kaikki, paitsi ehkä siouxit, jo niin kesytettyjä, ett'ei valkoisen miehen enää ole heiltä mitään peljättävää. Mutta siellä asuvat "mustajalat", "varis-indiaanit," itsepänttäiset siouxit (l: shuuit), jotka viime aikoina ovat antaneet Yhdys-Valtain hallitukselle koko joukon tekemistä, assiniboinit ja mitä he kaikki lienevät. He ovat enimmäkseen ko'okkaita, vaaleamman tai tummemman vasken värisiä ihmisiä, indiaanin vanhassa ihantavassa pukimessa, joka ainoastaan osaksi verhoo heidän ruumiinsa voimakkaat muodot. Metsän ja heinä-aavikon pojat ovat —taikka ainakin arvelevat olevansa — vapaita miehiä, synnynnäisiä sotilaita, heidän naisensa tuskin muuta kuin orjattaria. Ell'ei valkoinen mies niin kovasti joka taholta ahdistaisi, niin ei punanahalle maistuisi muu kuin vihollisen tai puhvelin tappaminen. Mielellään kaataa hän myöskin karhuja, pyytää, kesyttää ja varastaa hevosia, hänen vaimonsa istuessa kotona, s.o. jonkinmoisessa lappalais-kodassa, wigwamissa, valmistaen lampaiden ja muiden eläinten nahkoja, keittäen ruokaa ja imettäen lastaan. Nyt lienevät jo paraasta päästä euroopalaiset aseet hänenkin käytettävissään, mutta varsinaisena kansallisaseena oli, hänen täydessä vapaudessa eläessään, tuo kahden meetrin pituinen jousi, josta vaski- tai piipiikillä varustettu nuoli lensi vinkuen vihollisen rintaan tai ketteräjalkaisen otuksen pysähytti; keihäs oli usein viisi meetriä pitkä; kilpi suojeli vihollisen nuolia vastaan; kauhea tomahawki tappoi säälimättä, ja yksiteräinen puukko vyöllä vartoi päästäksensä vihollisen päänahan kimppuun. Niiden päänahkojen luvun mukaan, joilla sotilas voi itseänsä koristaa, arvosteltiin hänen urhoollisuuttaan, ja hänen kunniansa oli niiden vallassa. Nuoren indiaanin ottaminen asekuntoisten sotilaiden joukkoon tapahtui suurilla juhlallisuuksilla, tappelunäytteillä, tanssilla, jopa kidutuksillakin. — Indiaanin sotaiseen pukuun kuuluu vielä tuo "sotakotkan" höyhenillä koristettu "kalumet" eli rauha-piippu, jota ainoastaan juhlatiloissa, niinkuin sotaneuvotteluissa, rauhanteoissa j.n.e., solmittujen liittojen tai sitoumusten vahvistukseksi, "kenraalit" polttavat, jonka jälkeen se jälleen huolellisesti kääritään ja säilytetään päällikön wigwamissa. Indiaani on muutenkin harras tupakkamies, ja piippu on melkein aina hänen hampaissaan. Se seuraa häntä hautaankin — ei vaan "suuren hengen" luo noille "lempeille ja kauniille metsästysmaille."

Indiaani on luonteeltaan juhlallisen vakava, hän on teräväjärkinen, miettiväinen — ja viekas kuin kettu, kun tarvitaan. Mutta hänen näkö-alansa on tietysti hyvin rajoitettu, ja kaikkea, mitä hän ei ennen ole nähnyt, hämmästyy hän sanomattomasti. Ja kaikki mikä hänelle on salaperäistä, se on "lääkettä." Hänen tietäjänsä ja noitansa ovat "lääkemiehiä", mahtavan soturin puukko on "suuri lääke" ja ensimäinen höyrylaiva, joka kulki Mississippi-joella, oli myöskin "lääkettä." Lääkettä on niinikään se persoonallinen suojelushenki, jota jokainen indiaani aina kantaa muassaan eläimen-nahan muodossa. Ken tämän "lääkkeensä" hukkaa, hän on kunniaton. Tarjoo indiaanille mitä hyvänsä, hän ei mistäkään hinnasta myy "lääkettänsä." Se — ynnä tomahawkin ja piipun kanssa — seuraakin häntä hautaan, ja taivaasen. — Uteliaisuudella hän tosin silmäilee sivistyksen tarvekaluja, ja hämmästyksellä hän kuultelee matkustavan turkisten-ostajan ja kauppiaan kertomuksia idän kalpeiden miesten elämästä; mutta hän ei voi käsittää meidän olojemme ihmeitä, ja "valehdella kuin valkoinen mies" on indiaanilainen sananparsi.

Alku-asukkaiden jälkeläinen ei voi taipua uusien olojen mukaan, hän ei tahdo tarttua auraan eikä asettua vakinaisesti asumaan,[9] hänen ilonansa on ainoastaan metsästäjän ja sotilaan elämä, samalla kun kalpeanaama supistamistaan supistaa hänen metsästysmaitaan. Punainen mies, sanalla sanaan, ei sovi nyky-ajan kultuuri-elämään eikä tahdo siitä mitään tietää. Senpätähden juuri on, kun onkin, mahdotonta estää Pohjois-Amerikan alku-väestön häviämistä.

Ens' alussa etenkin koki indiaani kyllä, huomattuaan vaarallisen asemansa, pitää puoltaan ja ajaa tunkeilevia kuokkavieraita alueeltansa taikka ainakin tehdä heille kaikellaista kiusaa, mutta kun kaikki oli turhaa, väistyi hän pois. Taipuakseen maan-anastajain elämän-tapaan, oli hän liian ylpeä. "Isät" — sanoi kerran muuan etevä päällikkö hallituksen asiamiehille — "te neuvotte meitä kaivamaan maata ja vartioimaan karjaa, mutta me emme tahdo kuulla puhuttavan semmoisista asioista. Me olemme kasvaneet puhvelin kanssa ja rakastamme sitä, me olemme oppineet olemaan urhoollisia, me tahdomme pystyttää telttamme mihin mielemme tekee ja mennä sinne, missä puhveli ruohoa syöpi. Armahtakaa meitä ja antakaa meidän mennä." Ja he ovat saaneet mennä.

XI.

Ranskalaiset Canadassa.

Olemme jo ennen kertoneet, miten Italialainen Giovanni Cabotto vuonna 1497 englantilaisella laivalla oli uudestaan löytänyt Labrador'in ja luultavasti Pohjois-Amerikan koko itärannikon.[10] Tämän löydön johdosta pitivät Englannin kuninkaat mainittua rannikkoa yksistään heidän maansa omaisuutena, — tietysti laisinkaan huolimatta alku-asukkaiden mahdollisesta oikeudesta. Mutta viisikolmatta vuotta myöhemmin etsiskeli muuan toinen Italialainen, Giovanni Verazzano, kulkuväylää Kiinaan Amerikan pohjoispuolelta ja purjehti silloin ranskalaisilla laivoilla pitkin Pohjois-Amerikan itärannikkoa Floridasta New-Foundlandiin saakka, tutkien sitä jokseenkin tarkasti. Ja tämän retken johdosta arvelivat taasen Ranskan kuninkaat samaa rannikkoa heidän omaisuudekseen. Vaatimukset sen omistamisesta jäivät kuitenkin lepäämään sillänsä yli puolen vuosisataa. Mutta vuosina 1534 ja 1535 teki Ranskalainen Jacques Cartier matkustuksia S:t. Lawrencen mahtavalla joella, joka yhdistää Canadan suuret järvet suolamereen, ja kauppa-asemia perustettiin sen rannalle. Näille asemille toivat, jäiden lähdettyä keväällä, äärettömän lavean sisämaan indiaanit veneillänsä kalliita turkiksia: majavan, näädän, suopelikärpän ja muiden metsä-otusten nahkoja; ja Ranskalaiset kokosivat lasihelmillä ja muilla joutavilla rihkamatavaroilla, mutta ennen kaikkea paloviinalla, laivansa täyteen mitä kalliimpia kaluja. Jo sitä ennen oli sama kansa ruvennut harjoittamaan erittäin tuottavaa kalastusta New Foundlandin suurilla karilla. Siten oli sillä tärkeät edut valvottavana Pohjois-Amerikan täntienoisella rannikolla.

17:nen vuosisadan alussa rupeekin Ranskan hallitus täydellä todella asuttamaan tätä aluetta. Mutta samaan aikaan alkaa jo Englantikin pitää puoltansa; ja molemmat kruunut jakavat nyt yksityisille tai yhtiöille isoja kaistaleita tästä rannikosta.

Pitääksemme nyt ensiksi silmällä Ranskan asutuspuuhia, niin lahjoitti siten Ranskan kuningas Henrik Neljäs koko rannikon Delaware-lahdesta S:t. Lawrenceen saakka Pierre de Monts nimiselle hugenottilaiselle aatelismiehelle. Tällä rannikko-osalla oli silloin nimenä Acadia. Pierre de Monts olikin jo ruvennut perustamaan siirtokuntaa Uuden Skotlannin länsi-rannalle, kun kuninkaan kuoltua läänitys peruutettiin ja annettiin jesuiiteille, jotka perustivat siirtokunnan Mainehen. Mutta tämän hävittivät Englantilaiset, ja nyt sai läänityksen haltuunsa de Monts'in seuralainen Samuel de Champlain. Tämä mies oikeastaan on pidettävä Ranskan vallan perustajana Amerikassa. Hän rakennutti v. 1608 sille paikalle, jossa nyt mahtava Quebec kaupunki sijaitsee, pölkkylinnoituksen ja joukon mökkiä, joista sitten tuo suuri kaupunki kasvoikin. Siirtokuntaa nimitti Champlain Uudeksi Ranskaksi, jonka sijaan sittemmin vähitellen tuli käytäntöön Canada, minkä nimityksen indiaanit olivat Champlain'in uutiskunnalle antaneet. Se merkitsee linnoitettua kylää.

Champlain'in siirtolaiset elivät hyvässä sovussa ympäröivien Huron indiaanein kanssa ja auttoivat heitä toisella puolen S:t Lawrence-jokea asuvia Iroquois-indiaaneja vastaan, jotka olivat Huronien vihollisia. Champlain teki monta tutkimusmatkaa maan sisäosiin, etsiskellen —kuten näinä samoina aikoina tunnettu, Hollantia palveleva Englantilainen Hudson, Hudson-järven ja Hudson-joen löytäjä —kulkuväylää pohjoisimman Amerikan kautta Tyveneen Mereen ja Kiinaan. Mutta hänen siirtokuntansa vaurastui hitaasti. Mitään maanviljelevää väestöä ei ollut; ja se kauppaseura, jolle Champlain oli luovuttanut oikeutensa, rakensi kaupalle ankarat rajoitukset. Yksin-oikeus-järjestelmä pääsi vallalle, ja jesuiitat pitivät huolta siitä, että ainoastaan luotettavia katolilaisia pääsi Canadan maalle. Täälläkin olivat siitä huolimatta jesuiitit innokkaita lähetyssaarnajia. He tunkeusivat, pari kolme erältään, Huron-järven ympärillä asuvien indiaanien keskuuteen, oppivat heidän kieltänsä, perustivat kouluja j.n.e., kun äkki-arvaamatta Irokeesit hyökkäsivät Huronien alueelle, hävittivät heidän kylänsä ja melkein koko kansan sekä tappoivat jesuiitit. Nämä Huronit olivat varsin lahjakasta heimoa, harjoittivat maanviljelystäkin ja asuivat linnoitetuissa kylissä ja salvatuissa pienissä taloissa, mutta heidän heimoyhteytensä oli löyhä. Irokeesit sitä vastoin, joiden sekä urhoollisuus että julmuus näinä aikoina oli hyvin tunnettu, olivat järjestyneet "kuuden kansan" liitoksi ja vihasivat kovasti Ranskalaisia, koska nämä suojelivat Huroneja heitä vastaan. Rajasodissa Ranskalaisten ja Englantilaisten kesken pitivätkin he sittemmin tavallisesti aina Englantilaisten puolta.

Ludovik XIV ja hänen ministerinsä Colbert kokivat keinotekoisella tavalla valaa uutta eloa riutuvaan siirtokuntaan Canadassa. Suurilla kustannuksilla kuljetettiin sinne toinen laivanlasti toisensa perästä nuorta, voimakasta väkeä kotimaasta, ja avioliittoja suosittiin palkintojen kautta. Ei kenkään saanut käydä vetelehtiä naimatta. Teollisuutta edistettiin kaikin tavoin, ja maanviljelystä koettiin puhaltaa henkiin keski-aikaisen läänityslaitoksen kautta. Ludovik kuningas siirti, näet, Canadaan kokonaisen rykmentin sotamiehiä, jotka — kuritettuaan irokeesi-indiaanit — muunnettiin maanviljelijöiksi. Upseerit saivat omakseen isoja maan-aloja, joista he lääni-herroina jakoivat osuuksia sotamiehilleen, vasalleilleen. Tämän torppa-jäjestelmän kautta kasvoi muutamassa vuodessa ylhäisö tilusherroja, joiden maatilat levisivät pitkin Lawrence-joen rantoja. Noille rannoille rakensivat vasallitkin talonsa kyläkunnittain, ja ne pienet kauppalat — kadulle päin antavine päätyseinineen —, joita matkustaja usein tapaapi Ala-Canadassa, ovat kaikki tältä ajalta.

Suurten maatilain — eli, niin sanoaksemme, "hovien" — herrat olivat kuitenkin itse teossa köyhänpuolista väkeä. Nuoremmat pojat rupesivat tavallisesti turkisten-pyytäjiksi ja samosivat, pienet alustalaisjoukot muassaan, pitkin maata mannerta kauvas länteen päin, Ranskalaisen tavallisella iloisuudella kovasti mielistyttäen indiaaneja, joiden tyttöjä he usein ottivat vaimoikseen. Siten syntyi sekarotu "Canadalaisia", metsänvaeltajia — coureurs des bois — ja turkisten-pyydystäjiä, joiden romantillinen joukkio oli melkoisena osana siirtokunnan asukkaissa.

Canadaa hallitsi nyttemmin kuninkaalliset maaherrat. Mitään edustuslaitosta ei koskaan syntynyt. Maaherraa auttoi sivili-asioissa "intendentti", joka ynnä jesuiitain kanssa samassa valvoi ja vakoili hänen toimiaan. Tämmöinen intendentti oli muiden muassa herra Jean Talon, Colbertin aikalainen. Hän tutkitti upseerien, kauppamiesten ja metsästäjäin kautta varsin lavealta maita lännessä, Huron-järven toisella puolen saakka; ja niinikään tunkeusivat jesuiitit, menetettyään lähetyskuntansa Huronien keskuudessa, hänen kehoituksestaan Michigan-järven heimojen pariin, joista he puuhasivat itselleen uuden valtakunnan alamaisia. Siellä kuulivat jesuiitit puhuttavan muutamasta suuresta vedestä kaukana auringon laskuun päin. Mutta näitä kaukaisia maan-ääriä joutui tutkimaan jesuiitain tarkoitusten ulkopuolella oleva mies, nimittäin kuuluisa Robert Cavelier de la Salle.

Hän oli syntyisin Rouen'in kaupungista, oli nuorena muuttanut Canadaan ja asettunut uutisasukkaaksi Montrealin tienoille. Ratkeillen suurten järvien erämaita, joissa hän oppi Huronien kielen, kuuli hän eräänä päivänä puhuttavan suuresta joesta, joka muka juoksi länteen päin ja viimein laski valtamereen. Arvellen sitä kauvan etsityksi kulkuväyläksi Tyveneen Mereen ja Kiinaan, lähti hän sitä etsimään ja löysi valtavan Ohion, jota alaspäin hän kulki pitkän matkan. Pian selveni hänelle kuitenkin ett'ei Ohio vienytkään Kiinaan. Vuonna 1669 tekemällänsä matkalla saapui hän, näet, Green bay nimiselle suurelle lahdelle Michiganin luoteisrannalla, josta yhtämittainen vesitie viepi Illinois-joen läheisyyteen saakka. Tästä eroittaa sitä ainoastaan kapea kannas. Alku-asukkailta kuuli nyt La Salle että tuota vesitietä pitkin päästäisiin, — kantamalla veneitä kannaksen poikki — viikon kestävän matkan perästä hirveän suurelle joelle, joka muka virtaili etelään päin ja johon Ohiokin laski. Nyt selveni hänelle kaikki. Suuri joki, jonka nimen Mississippi hän nyt myöskin ens' kertaa kuuli, ihan varmaan laski Mexikon lahteen. Mutta sen tutkimiseen tarvittiin suuremmat varat kuin La Sallella oli käytettävissään, ja hän matkusti sentähden Parisiin, jossa hän kuninkaalle esitti täydellisen suunnitelmaa koko tuon läntisen alueen laskemiseksi Ranskan vallan alle. Siten päästäisiin Englantilaisten siirtokuntia Amerikan itärannalla hätyyttämään takaapäin. La Salle pyysi saadakseen perustaa linnoituksia minne hyvänsä sekä läänitykseksi melkoisen maanalueen Ontario-järven rannalla. Ludovik kuningas mieltyi ehdoitukseen ja myönsi kaikki. La Salle ryhtyi toimeen. Pian kasvoi Ontarion rannalle Fort Frontenac nimisen linnoituksen ympäri kaupunki, jonka asukkaat olivat La Salien alustalaisia. Niagaran luo tehtiin toinen linnoitus, joka hallitsi pohjoisiin metsästysmaihin vieviä teitä, ja kosken yläpuolelle rakennettiin suurempi laiva. Kauppiaat ja jesuiitit, joiden kilpailijana La Salle näillä toimillaan esiintyi, katsoivat hänen puuhiaan karsain silmin. Mutta v. 1679 oli hän valmiina lähtemään suurelle retkelleen. Jo kuusi vuotta sitä ennen oli kuitenkin jo Canadan maaherra Frontenac erään Joliet nimisen kauppiaan sekä jesuiiti-isä Marquette'n kautta tutkituttanut Illinois- ja Mississippi-joet Arkansasin laskupaikkaan saakka.

La Sallella oli muassaan tarvekaluja linnoitusten ja laivojen rakentamista varten. Talven vietti hän Crèvecoeur'in linnoituksessa Illinoisin varrella lähellä sitä paikkaa, jossa nyt Chicagon jättiläiskaupunki sijaitsee, lähteäkseen sieltä keväällä matkalle. Mutta nyt kohtasi häntä monet onnettomuudet. Turkiksilla lastattu laiva, jonka hän oli lähettänyt kotiin, joutui haaksirikkoon matkalla, ja hänen itsensä marssiessa Fort Niagaran uutta laivaa hankkimaan, nousi Crèvecoeuriin jätetty varustusväki kapinaan, hävitti kaikki varastot ja lähti tiehensä kotiin. Palatessaan tapasi La Salle ainoastaan uskollisen toverinsa, Tonti nimisen Italialaisen, paikalla. Hänen kanssaan kulki nyt tutkija, ainoastaan muutamia indiaaneja muassaan, veneillä Illinois- ja Mississippi-jokeja alaspäin ja näki eräänä päivänä syksyllä v. 1680 Mexikon lahden laineiden välkkyvän heitä vastaan. Ranskan kuninkaan kunniaksi antoi hän maalle joen-suun ympärillä nimen Louisiana ja valitsi paikan sen vastaiselle pääkaupungille. — Muutaman vuoden perästä tuli La Salle Ranskasta neljällä laivalla ja melkoisella joukolla siirtolaisia uudestaan näille tienoille perustaakseen siirtokuntaa, mutta Mexikon lahdessa purjehtivat laivat huomaamattansa Mississippi-joen suun ohitse ja laskivat rannalle nevaiseen seutuun Texas'in rannikolla. Kuumeesen sairastunut La Salle lähti veneellä etsimään joen-suuta, mutta tällä matkalla murhasi hänet maaliskuun 19 p:nä 1689 kapinoitseva miehistö, hänen 45 ikävuodellaan. Hänen alkamaansa yritystä ei kyennyt kenkään jatkamaan, eikä Ranskalla siihen aikaan ollut varojakaan tällaisiin tarpeisin. Joukko linnoituksia rakennettiin kuitenkin pitkin Mississippi-joen vartta. Missourin laskupaikkaan olivat jo La Salle ja Tonti perustaneet S:t. Louis nimisen linnoituksen, ja Canadalaiset upseerit rakensivat nyt Huron ja Erie-järvien väliselle salmelle Detroit'in sekä kauvas etelään Natchez'in. Nouvelle Orléans, sittemmin New Orleans, perustettiin 17 sataluvun alulla, mutta vietti kauvan jokseenkin kituvaa elämää, kuten yleensäkin Ranskan siirtokunnat etelässä, — jopa pohjosessakin, verraten esim. Englannin uutisasutuksiin. Tämän valtakunnan haltuun olikin kerran Ranskalaisten koko ääretön alue Pohjois-Amerikassa joutuva, kuitenkin vasta veristen sotien kautta, joista alempana annamme kertomuksen. Näissä sodissa toimitti varsin tärkeää osaa muuan ranskalainen siirtokunta, jonka tässä vielä mainitsemme, nimittäin Montreal. Se sai alkunsa pari vuosikymmentä Quebec'in perustamisesta muutaman hurskaan seuran kautta, joka S:t. Lawrence-joessa olevalle saarelle, jossa se vieläkin — nyt suurena kaupunkina — sijaitsee, oli perustanut sairastalon ja koulun indiaanien lapsia varten. Montrealissa järjestettiin sodan aikana ne joukot, jotka tuon tuostakin kävivät havittelemassa Englantilaisten siirtokuntia.

XII.

Itäisen rannikkoalueen asutus.

1. Virginia.

Vaikka Englannin kuninkaat jo Giovanni Cabotton matkustuksista asti pitivät Pohjois-Amerikan itärannikkoa omanaan, kului kuitenkin kokonainen vuosisata, ennenkun Englantilaisten puolelta ruvettiin hommaamaan sen asuttamista. Mutta vihdoin, v. 1587, pani naiskuningas Elisabetin suosikki, yritteliäs merenkulkija ja valtiomies Walter Raleigh, suurenmoisen retkikunnan menemään näille tienoille, ja se saikin perustetuksi siirtokunnan, jolle nuoren hallitsijattaren kunniaksi annettiin nimi Virginia, s.o. Neitsytmaa. Sillä nimityksellä tarkoitettiin alkuansa koko rannikko-kaistaletta Delaware-lahdesta Floridaan asti, vaikka tämä ensimäinen siirtokunta sijaitsikin vain pienellä alueella nykyisen Pohjois-Carolinan rannikolla. Se kuitenkin jo muutaman vuoden perästä tykkänään hävisi, erittäinkin niiden väkivaltaisuuksien johdosta, joita uutisasukkaat harjoittivat indiaaneja kohtaan; ja Raleigh joutui taloudelliseen häviöön. Tältä ajalta on kuitenkin muistettava se lähetys, jonka englantilainen merisankari Francis Drake toimitti Virginiasta Walter Raleighin luo Irlantiin, nimittäin muuan näöltään vähäpätöinen juurikasvi, joka Draken mielestä sopisi viljeltäväksi Euroopassa, —maaperuna eli potaati.

V. 1607 uusittiin asutus-yritys Virginiassa. Kuningas Jaakko I Stuart jakoi silloin koko alueen Floridasta Canadaan kahden kauppaseuran kesken, jotka saisivat maan asuttaa. Vastaisille asukkaille luvattiin muun muassa täydellinen verovapaus. Toinen näistä seuroista, Londonilainen, lähettikin jo samana vuonna joukon siirtolaisia siihen osaan Virginiaa, jolla nyt erittäin on tämä nimi. Se on suuren Chesapeak-lahden länsi-rannikko. Lahteen laskee koko joukko mukavia jokia, maa on erittäin hedelmällistä ja ilmanala melkein troopillinen. Palmut, puuvillakasvi ja sokuriputki viihtyvät oivallisesti. Tänne, James-virran rannoille, asettuivat uutisasukkaat ja perustivat Jamestown (Jaakonkaupunki) nimisen kaupungin. He eivät kuitenkaan olleet tavallista uutisasukas-väkeä, vaan paraasta päästä entisiä sotilaita ja merisissiä, rohkeita, hurjapäisiä uskalikkoja, joita kullanhimo oli tänne houkutellut. Vaivaloinen kuokkatyö ei heitä miellyttänyt. Koko siirtokunta olikin jo rappiolle joutumassa, sekä puutteen ja sisällisen eripuraisuuden että indiaanien hyökkäysten kautta; mutta silloin tuli apuväkeä Euroopasta, ja jo ryhdyttiin tosi-työhön. James- ja Potomac-jokien varsille syntyi ensimäiset tupakka- ja puuvilla-maat. Tupakka oli kuitenkin ens'aikoina etevimpänä "viljalajina." Sitä käytettiin paremman puutteessa rahanakin. Niinpä ostivat naimahaluiset miehet 75 tupakka-kilolla itselleen kukin aviosiippansa niistä 150 naisesta, jotka tänne ensiksi tulivat. Ja uusia asukkaita tulikin toinen laivalasti toisensa perästä, nytkin yhä vielä suurimmaksi osaksi nuorempia poikia varakkaista englantilaisista maakartano-perheistä, jotka ottivat viljelläkseen isoja maan-aloja. Ens' alussa käyttivät he kyllä valkoihoisia työläisiä, mutta jo v. 1619 toi eräs hollantilainen laiva ensimäisen lastin neekeri-orjia Virginiaan, — ja siitä saakka pysyi orjuus siellä kotimaisena laitoksena meidän miespolveemme asti. Mutta rotu, josta ei käynyt orjia tekeminen, oli Pohjois-Amerikan ylpeä alkuväestö. Sitä kuitenkin monella tavalla ahdistettiin, ja häpeällistä väkivaltaa tehtiin tuon tuostakin. Katkera viha vieraita vastaan sai viimein, vuonna 1622, seudun indiaanit yhtymään suurempaan liittoon ja äkki-arvaamatta hyökkäämään uutisasukkaiden kimppuun. 1,300 Euroopalaista sanotaan tässä menettäneen henkensä. Mutta tämä tappio ei laimentanut asutus-intoa, ja siirtokunta vaurastui vaurastumistaan, yhä uusien joukkojen tulvaillessa Englannista. Ensiksi hallitsi sitä melkein yksinvaltainen maaherra emämaasta, mutta pian vaativat ja saivat uutisasukkaat edustuslaitoksen, joka tiesi pitää heidän puoltansa kuvernöörejä vastaan, niin että he ennen vuosisadan loputtua jo itse teossa hallitsivat itseänsä. Siitä huolimatta olivat Virginialaiset kuningasmielisiä, ja Englannin kansalaistaistelussa pitivät he Stuartien puolta. Englannin valtiokirkkoa he niinikään kannattivat. Uskonnollista vapautta ei mahtunut Virginiaan. Se oli, kun olikin, ylimysvaltainen siirtokunta, uskollinen kopio emämaasta parlamentineen piispoineen. Kasvimaallaan, plantagellaan, eleli Virginian kartanon-herra perheensä ja mustien palvelijansa keskellä kunnianarvoisan patriarkan elämää, piti suurta "hovia", harjoitti urheilua ja valvoi kreivikuntansa hyötyä. Amerikan kansanmielinen yhteiskuntalaitos ja uskonnollinen vapaus siten ei ole taiminut Virginian maassa, vaan muualla; mutta sen reippaista ja ylpeistä isännistä polveutuivat ne miehet, jotka sittemmin ajoivat perille Amerikan itsenäisyyden.

2. Uusi Englanti.

Amerikan uskonnollisen ja kansallisen vapauden kehtona on pidettävä se kulmikas rannikkokaistale, joka molemmin puolin Cod-nientä ulottuu Massachussetts-lahden pohjois-päästä New Yorkin lähelle saakka ja jolla jo vanhastaan on ollut nimenä Uusi Englanti. Tälle rannikolle muodostuivat ne yhteiskunnat, joiden vapaita laitoksia Yhdys-Valtain perustuslaki jäljittelee. Kertokaamme tässä lyhyesti miten tämä uutisasutus tapahtui.

Joulukuu 16 p:nä 1620 purjehti Cod-niemen muodostamaan lahteen The mayflower (toukokukka) niminen laiva, tuoden muassaan 102 siirtolaista, miehiä, naisia ja lapsia. Se tuli Hollannista, mutta siirtolaiset olivat kuitenkin enimmäkseen köyhiä maalaisia Pohjois-Englannista, jotka Englannin valtiokirkon harjoittamien vainojen tähden olivat paenneet Hollantiin ja siellä jonkun aikaa oltuansa päättäneet ruveta rakentelemaan uutta kotia valtameren toiselle puolelle. Mainitun lahden lounais-kulmaan pistää pieni poukama länteen päin. Siinä nousivat he maalle, sittenkun kuitenkin kaikki, kokoontuneina laivan-kannelle, olivat kiittäneet Jumalaa onnellisesta matkasta ja hyväksyneet kirjallisesti laatimansa siirtokunta-säännön, jonka perustuksena oli täydellinen itsehallinto ja kaikkein yhdenvertaisuus. Johtavia miehiä heidän joukossaan olivat Brewster, Bradford, Winslow ja Carver, joiden nimet vieläkin elää kiitollisessa muistossa Uuden Englannin asukkaiden kesken. Jo Hollannissa ollessaan olivat nämä "pyhät vaeltajat", — kuten heitä nimitettiin —keskenään yhtyneet vapaasen, kirkolliseen yhteiskuntaan. Nyt astuivat he kapineineen rannalle ja rakensivat itselleen vähäisiä hirsimökkiä talven turvaksi. Uutis-paikka sai nimekseen Uusi Plymouth, New Plymouth.

Seudun indiaanit — Pokanoketit — tervehtivät heitä ystävällisesti. Ensimäinen, joka tuli heidän kyläänsä asti, puhutteli tulokkaita englannin-kielellä, lausuen: "Terve tultuanne, Englantilaiset!" ja kertoi jo ennenkin tavanneensa heidän maamiehiään, joita kävi kalastelemassa Penobskot-joen suussa. Miehen nimi oli Samoset. Pian toi hän muassaan toisenkin englannin-kieltä taitavan indiaanin, nimeltä Sqvanton, joka kauvan aikaa oli palvellut yksityisen miehen luona Londonissa. Sqvantonin välityksellä tekivät uutisasukkaat sitten varsinaisen sopimuksen Pokanoketien päällikön, Massasoitin, kanssa, ja näiltä ostettiin maa-ala lähinnä lahtea. Ystävällistä väliä kesti sitten Massasoitin kuolemaan saakka v. 1661.

Mutta ens' alussa sai nuori siirtokunta kuitenkin kovat kohtalot kokea. Ruokavarain puute ja tottumattomuus ilmanalaan vei enemmän kuin puolet siirtolaisista manalan majoihin. Toiset kuitenkin jotenkuten kestivät, kunnes muokatusta maasta saatiin parempi sato ja apua tuli emämaasta.

Suuri joukko puritaaneja, uskonsa tähden vainottuja kansalaisia, joiden joukossa oli melkoinen määrä varallisiakin perheitä, muuttivat kotijumalansa uuteen maahan Massachussets-lahden rannalla, saatuaan sitä ennen kruunulta vapauskirjan eli n.s. kartan, joka antoi heille oikeuden järjestää hallituksensa miten itse mielivät. Kahtena eri retkikuntana, vuosina 1629 ja 1630, purjehtivat he valtameren poikki ja perustivat Massachusets' bay (M.-lahti) nimisen siirtokunnan, johon tulivat kuulumaan kaupungit Boston, Salem ja Portsmouth. Hekin järjestivät yhteiset asiansa täydellisesti tasavaltaisten kaavojen mukaan, tunnustaessaan kuitenkin emämaan yliherruutta. Tämä siirtokunta vaurastui vaurastumistaan kalastuksen ja kaupan kautta, ja uusia uutisasukkaita tulvaili tulvailemistaan sen alueelle. Pian perustettiin opetuslaitoskin, jossa koko siirtokunnan kasvavalle nuorisolle annettiin maksuton ja yhtäläinen tiedollinen kasvatus. Se oli Amerikan ensimäinen vapaakoulu Cambridgessä lähellä Bostonia, ja siitä sukeutui sitten Uuden maailman etevin oppilaitos, kuuluisa Harvardin yliopisto.

Siten olivat New Plymouth ja Massachusetts' bay antaneet Amerikalle, sen yhteiskunnallisen elämän perustukseksi, itsehallinnon ja vapaakoulut; mutta vielä puuttui uskonnollinen vapaus.

Massachusetts'in uutisasukkaat, vaikka itse olivat kärsineet paljon emämaan valtiokirkon vainoista, eivät puolestaan kärsineet alueellansa muita kuin omia uskolaisiaan. Siirtokunta oli itse teossa joteskin ahdasmielinen hierarkiia, pappisvalta, jonka innokkaat paimenet valppaasti valvoivat ett'ei mitään mustaa lammasta päässyt pujahtamaan sisään heidän puhtaasen laumaansa.

Silloin tuli v. 1630 muutamassa siirtolaislaivassa Bostoniin eräs nuori pappismies, Roger Williams. Hänenkin oli täytynyt jättää isänmaansa uskonnollisen vapaamielisyytensä tähden, ja hän toivoi nyt Uudessa maailmassa saavansa ajatella ja saarnata täydellistä omantunnon-vapautta. Mutta Williams erehtyi. — Englannissa oli toinen lahkokunta toisensa perästä ajanut hänet keskuudestaan, koska hänen ei sopinut noudattaa mitään rajoittavia määräyksiä uskon-asioissa. Kaikki ne muka kannattivat omantunnon-vapautta, mutta ainoastaan saadakseen tämän peri-aatteen turvissa vainota toisin-ajattelevia. Williams vaati ett'ei mikään valta saa puuttua toisen uskonnollisiin asioihin. Ihmisen suhde Jumalaan on hänen oma asiansa. Ketään ei saa pakoittaa käymään kirkossa, jonka uskonkappaleita hän ei tunnusta; ketään ei saa pakoittaa maksamaan kymmenyksiä papistolle, jonka opinkappaleita hän ei tunnusta. Se on väkivaltaa. Ajatelkoon itsekukin mitä tahtoo autuutensa asiassa. Maallinen valta on maallisia asioita varten. —

Tätä oppia ei nyt kuitenkaan Williams saanut julkisesti tunnustaa edes Massachusettsissakaan. Täydellistä omantunnon-vapautta oli olemassa yhtävähän tällä kuin toisellakaan puolen valtamerta. Salem'in asukkaat pitivät häntä vähän aikaa pappinaan, mutta hän kun pelkäämättä ja vilpittömästi tuomitsi vallanpitäjäin sekaantumista uskon-asioihin, täytyi hänen täälläkin pistää pillinsä pussiin ja lähteä tiehensä.

Williams'in täytyi paeta pois erämaahan, jossa hän kauvan harhaili metsissä, kunnes vihdoin vilpittömät indiaanit Cod-niemen tienoilla ottivat hänet turviinsa. Nämä ihmiset, jotka, sivumennen sanottu, ovat osoittaneet rakastavansa vapautta enemmän kuin henkeä ja elämää, kohtelivat tätä kaikkein sivistyneiden yhteiskuntain hylkyä erinomaisella ystävyydellä, antoivat hänelle viljeltäväksi kappaleen maata suuren Narragansett-lahden rannalla, länteen päin Cod-niemestä, ja Williams puolestaan rupesi heidän opettajakseen. Miantonomoh oli näiden kelpo indiaanien heimokunnan päällikön nimi. Hänen suostumuksellaan perusti nyt Williams yhdessä muutamain salemilaisten ystäväin kanssa uutiskunnan, joka sai nimekseen Providence, kukoistavan Rhode Island-valtion ensimäinen alku.

Tänne mahtui kaikki uskonnot. Maallinen valta ei vähintäkään sekaantunut ihmisten uskon-asioihin. Samassa rakennettiin myöskin kansallis-vapaus mitä laveimmalle perustukselle: jokainen, ken maksoi pienen, vähäpätöisen kunnallismaksun, oli äänivaltainen.

Vuonna 1638 syntyi saarelle Narragansett-lahdessa, varsinaiselle Rhode Island'ille, toinen siirtokunta, jonka alkuperä on yhtä merkillinen. Joukko pakolaisia, jotka, kuten kvääkärit, uskon-asioissa eivät tunnustaneet muuta ohjenuoraa kuin omantunnon äänen, saapui, näet, tänne ja asettui indiaanien suostumuksella Williamsin uutiskunnan viereen. Retkeläisten johtajana oli muuan nainen, nimeltä Anna Hutchinson. Koko saaresta maksettiin Miantonomoh'lle muutama pari silmälasia.

Williams'in ja Hutchinson'in uutiskunnat pian yhdistyivät ja saivat johtajainsa toimesta emämaasta "kartan", joka turvasi tämän tällä tavoin muodostuneen yhteiskunnan valtiollisen ja uskonnollisen vapauden. Ja tämä vapaa siirtokunta viihtyi ja menestyi hyvin, monen pahan ennustajan häpeälle saattaen. Asukkaiden varallisuus kasvoi kasvamistaan esteettömän yritteliäisyyden kautta. Kaikenlaiset uskokunnat: hugenotit, katolilaiset, kvääkärit, anabaptistit, jopa suuri joukko juutalaisiskin, jotka olivat saaneet matkapassinsa Espanjasta, toivat kotijumalansa tänne; ja kokemus pian osoitti että sopu sijaa antaa, kun ei toinen toisen oikeutta loukkaa. — Roger Williams eli pitkään ikään siirtokunnan kunnioitettuna isänä ja neuvonantajana, luottaen kuolemaansa saakka kylvämänsä siemenen voimaan. Ja hyvin se siemen itikin. Sadan vuoden perästä tuli uskonnollinen vapaus, semmoisena kuin sitä oli toteutettu näissä molemmissa uutiskunnissa, yhdeksi kulmakiveksi Amerikan unionin valtiosäännössä.

Massachusetts'ista lähetettiin varhain uutisasukkaita erämaihin idässä ja etelässä. Uutiskunnat New Haven ja Connecticut, Rhode Island'ista länteen päin, syntyivät sillä tavoin. Ne yhdistettiin sittemmin nimellä Connecticut ja saivat samallaisen vapauskirjan kuin Rhode Island. New Hampshire, johon silloin kuului myöskin nykyisen Vermontin valtion alue, muodostui Massachusettsilaisten kautta Pohjosessa; ja Maine oli jo sitä ennen välittömästi Massachusetts'in aluetta, johon muutaman vuosikymmenen kuluessa niinikään vanhin uutiskunta, New Plymouth, yhdistettiin.

Indiaanein kanssa olivat nämä siirtokunnat ens' alussa eläneet hyvässä sovussa, mutta vähitellen, mikäli uutisasutus levisi ja anasti ainetta, kävi heidän välinsä kitkeräksi, ja arkatuntoiset indiaanit, jotka eivät voineet kärsiä muukalaisten vaativaa kopeutta, hyökkäsivät milloin mistäkin sattuneesta syystä yksinäisten uutistalojen kimppuun ja tappoivat niiden asujamet. Viimein, kun tietysti uutisasukkaat puolestaan kävivät miehissä kostamassa, yhdistyivät kaikki indiaani-heimot näillä tienoin lujaksi liittokunnaksi, jonka johtajaksi tuli yllämainitun Massasoitin urhokas poika, Filippo Pokanoketilainen — kuningas Filippo, kuten untisasukkaat häntä nimittivät —; ja nyt alkoi kauhea hävityssota kiittämättömiä kalpeanaamoja vastaan.

Tämä alku-asukkaiden yritys vaikutti että eri uutiskuntain asukkaat puolestaan yhdistyivät liittoon yhteistä puolustusta varten, ja sillä tapaa syntyi v. 1643 ensimäinen unioni näiden siirtokuntain kesken. Se sai nimekseen Uuden Englannin Yhdys-Vallat, — kesti kuitenkin ainoastaan neljäkymmentä vuotta. Pitkällistä, katkeraa, veristä sotaa, jonka aikana siirtokunnat kovasti kärsivät, käytiin, kunnes kuningas Filippon surmasi muuan indiaani; ja hänen manalassa maatessaan joutuivat jo Uuden Englannin indiaani-heimot joko kokonaan hävitetyiksi taikka sysätyiksi pois muukalaisten tieltä kauvemmas länteen päin, aarniometsäin syvyyteen. Julkinen sota taukosi vuonna 1676, mutta jätti jälkeensä kummallekin puolen katkeran koston-tunteen.

Uuden Englannin siirtokunnissa vallitsi aina ja kaikissa sama kansanvaltainen yhdenvertaisuus ja itsehallinnon peri-aate. Uutisasukkaat valitsivat itse maaherransa ja hänen neuvoskuntansa jäsenet sekä lainsäätävän kokouksen, tavallisesti ainoastaan yhdeksi, korkeintaan kahdeksi vuodeksi. Uskonnollisessa lainsäädännössä noudatti kuitenkin ainoastaan Rhode Island täydellistä vapautta.

3. Uusi Alankomaa.

Uuden Englannin ja Virginian välille oli jäänyt lavea, asutukselle avoin maa-alue, joka ulottui Connecticutista pohjosessa Marylandiin etelässä. 16 sataluvun keskipalkoilla oli se vielä yksistään metsästävien indiaanein hallussa. Mahtavat joet, Hudson, Delaware, Susquehanna, vyöryttivät vesiään sen lävitse, ja Alleghany-vuorten itäpuolella oli suuret, hedelmälliset tasangot. Tätäkin edullista rannikkoa pitivät tietysti Englantilaiset omanaan, ja n.s. Plymouth-seura oli saanut oikeuden sen asuttamiseen. Mutta sukkelampi kilpaveli oli jo ennättänyt Plymouth-seuran edelle.

Mainio löytöretkeiliä Henry Hudson oli Hollannin palveluksessa tutkinut ja kulkenut sitä suurta jokea, joka on saanut pitää hänen nimensä. Ja tänne, Hudson-joen rannalle, perustivat Hollantilaiset v. 1621 kauppapaikan, nimeltä Fort Orange, johon indiaanit toivat kalliita turkiksiaan. Viisi vuotta myöhemmin syntyi sitten joen suuhun, sille pienelle saarelle, jossa New York nyt sijaitsee, hollantilainen uutiskunta Uusi Amsterdam. Siirtomaa kokonaisuudessaan sai nimekseen Uusi Alankomaa.

Uuden Amsterdamin sija oli erinomattain edullinen. Meren myrskyiltä suojelee sen satamaa pitkä ja suuri Long Island (Pitkä saari), ja kulkuneuvot kaikille suunnille ovat mitä mukavimmat ajatella saattaa. Pienestä kaupunki-saarestaan, jonka indiaanilainen nimi oli Manhattan, maksoivat Hollantilaiset alku-asukkaille ostohinnaksi noin 140 Suom. markkaa. — Minkähän arvoinen se nyt olisi mahtavine maailman-kaupunkineen?

Ei aikaakaan, ennenkun vähäinen paikkakunta, jossa ens' aluksi oli ainoastaan kymmenkunta olkikattoista tölliä ja ampumarei'illä varustettu pieni hirsitalo (blockhouse), rupesi kovasti vaurastumaan väkiluvussa ja varallisuudessa. Viisaasti kyllä avasivat Hollantilaiset siirtokuntansa kaikille kansallisuuksille ja uskonnoille. Puritaanit, hugenotit, katolilaiset, juutalaiset, kaikki saivat esteettömästi asettua maahan. Mutta maalliset yhteiskunta-olot vaikeuttivat siirtolaisten viihtymistä. Maaherrat hallitsivat omavaltaisesti, ja kaikki viljelysmaat jaettiin muutamain vähälukuisten maanomistajain kesken, joiden alustalaisina varsinaiset maanviljelijät tuskin olivat tavallisia maaorjia paremmat. Hätätilan uhatessa vallanpitäjät sentähden eivät voineet odottaa mitään voimallisempaa kannatusta väestön puolelta. Kun siis Englantilaiset, uusien vanhoja vaatimuksiaan rannikon omistamisesta, v. 1664 lähettivät laivaston Uuteen Amsterdamiin, joutui koko siirtokunta pitemmittä mutkitta valloittajan saaliiksi.

Sitä aluetta, joka silloin tuli Englantilaisten omaksi, oli, paitsi nykyinen valtio New York, myöskin nykyinen New Jersey, jonka niinikään Hollantilaiset olivat ensiksi asuttaneet, sekä samaten se meille Suomalaisillekin kallismuistoinen siirtokunta, josta nyt otamme puhuaksemme, nimittäin: