SATUJA JA RUNOJA LAPSILLE
Kirj.
TYKO HAGMAN
Wiipurissa, I. C. Lagerspetz'in kustannuksella, 1882.
SISÄLLYS:
Runotar. Satu Paavosta, Liisasta, Keisarin kotkasta ja Keisarista: 1. Luku. Kuinka Paavo ja Liisa tulevat Keisarin hoviin. 2. Luku. Mitä Paavo ja Liisa näkevät Keisarin luona ja kuinka he jälleen tulevat kotia. Mehiläisen kosto. Pikku Paavon sankariteko jouluaattona: 1. Luku. Pikku Paavo lähtee metsään joulukuusta hakkaamaan. 2. Luku. Jossa kerrotaan Vuorenpeikosta ja miten Paavo tuli ihan toisaalle kuin itse halusi. 3. Luku. Mitä Vuorenpeikon kamoittavassa luolassa tapahtuu. 4. Luku. Missä ja miten jouluaatto-ilta viimein vietetään. Marakatin markkinat. Eerosta ja Ellistä ja Näkistä. Miten Pikku Pauli joutui käymään Paavia tervehtimässä, ja miten hän luuli käyneensä Kuussa. Vähäinen satu Pikku Paulin kaarnaveneestä ja kuninkaan tyttären perhosesta. Näin sit' ollaan hevosilla. Töllin poika ja töllin tyttö tavoittelivat aurinkoa, joka ei sentään ole saatavissa: 1. Luku. 2. Luku 3. Luku. 4. Luku. 5. Luku. Ilman impi. Aina kahta kummempaa. Anni ja keltasirkku. Miten Vappu sai kymmenen kultakäkeä. Mansikka-aikana. Lassin ja Mustin matkustus Amerikaan: 1. Luku. 2. Luku. 3. Luku. 4. Luku. 5. Luku. Kolme syyskuun iltaa. Pikku Matin marjamatka. Jukka ja kukka. Tähti opastaa pikku poikaa kotiin. Miten kerjäläistyttö tuli kaukaiseen kaupunkiin. Kangastus. Antti ja Karhu. Tuiki-oppinut tohtori. Korvenkaakki: 1. Luku. Korvenkaakki ilmestyy ja saapi matkakumppanit pitkälle matkalle. 2. Luku. Korvenkaakki joutuu sotaan. 3. Luku. Matkustajat suurustavat Roomassa. 4. Luku. Miten viimein saavutaan Afrikaan. 5. Luku. Tapaukset Afrikassa. 6. Luku. Kotimatka. No, jopas jotakin! Heikki, Hilma ja Halli. Ahtolan häät. Kummallinen puuhevonen. Joulu-enkeli.
Runotar.
Ihme-immen tunsin kerran, Kun mä nuorra lensin, luin. Sinisilmin, sulo-suin Narrasi hän nuoren herran: Tunsin tiitin vain sen verran, Että impeen ihastuin.
Runotar hän nimeltänsä Oil jo oikku luonnoltaan; Kertoi mulle juttujaan, Vinkui mulle virsiänsä, Vinkui milloin mielellänsä Milloin tuisku-tuulellaan.
Tuonaan tyttö kiusallansa Narrasi taas toimistain Minun, aika miehen, vain Kuulemahan kummiansa; Vaikka ennen jutuistansa Aivan kyllikseni sain.
Käski panna paperille Vanhat virret, kertomat, Laajemmat ja laihemmat, Suomen pikku poikasille, Pohjan tepsu-tyttösille, Jos he niistä huolivat.
Impi aina armahainen Oli mulle aikoinaan, Vaikka sai mun suuttumaan, Jos hän oli joutavainen. — Ehkä, armas lapsukainen, Tahdot kuulla juttujaan?
Satu Paavosta, Liisasta, Keisarin Kotkasta ja Keisarista.
Ensimäinen Luku.
Kuinka Paavo ja Liisa tulevat Keisarin hoviin.
Paavo ja Liisa olivat sisarukset. Pienet olivat. Nuoret olivat; eivät he olleet vanhemmat kuin sinäkään, nuori nopsakenkä, joka tätä kummallista satua luet.
Kuulkaappas nyt! Eräänä kesäaamuna, juur kun kukko navettakujalla pani tuota parasta lauluaan "Kukko kiikaa", lähtivät Paavo ja Liisa, vanhempainsa luvalla, tuonne vähäiselle töyräälle marjaan. Töyrä oli vaan kolme, neljä kiven viskattavaa heidän kotonsa portailta. Marja-astiat oli heillä tietysti muassa. Niitä nyt juur vyöryttivät tietä pitkin ja lauleskelivat: "kipposten, kupposten, astiani täyteen!" Jopa kohta seisoivatkin töyrään korkeimmalla kukkulalla.
"Voi, Paavo! täällä on mansikoita aivan punassa vain. Poimitaan, Paavo", lallasi Liisa lystisti.
Ja nyt molemmat poimimaan! Poimitaan siinä sitten vireästi hyvin; eikä aikakaan, niin jo ovat astiat täynnä makeita mansikoita.
"Joko mennään kotia nyt, Liisa?" sanoi Paavo.
"Älä hätäile; minä poimin vielä vähän vyöliinaani", vastasi Liisa.
"No, olkoon menneeksi!" tuumasi Paavokin, "minä poimin lakkiini."
Siinä nyt taas seisotaan kyykkyisillään, ja marjoja karttuu karttumistaan.
Mutta mitäs ollakkaan! Korkealla ilmassa tuolla, juur Paavon ja Liisan pään kohdalla, lentää löyhyttelee suuri, suuri lintu, jolla näkyy olevan varsin summattoman suuret siivet, niin suuret, että niiden alle varmaankin mahtuisi koko joukko Paavoja ja Liisoja.
Niin ainakin sisarusten mielestä, jotka juur tarkistella tuijottivat tätä kummitusta.
Se oli lintu semmoinen, joka piti tapanansa pistää siipiensä alle kaikellaista ja monenmoista elämää ja lentää tiehensä, taikka suoraan noukkia nokkaansa pienempiä lintuparkoja, joita ei edes viitsinyt kantaakkaan siipiensä alla; ja sitä lintua sanottiin Kotkaksi. Ja vieläpä oli tämä kotka oikein Keisarin Kotka, Niin, se oli todellakin Keisarin palveluksessa. Se liiteli, laateli maat ja meret, ja oli sillä, kotia kun tuli Keisarin hoviin, aina jotain uutta Keisarille. Välistä toi se kaukaa ulkomailta kaikellaisia kummallisia kukkoja ja kanoja, joista Keisarille syntyi kaunihia kulta-munia ja jotka pudottivat hopea-höyheniä. Välistä taas toi se kissoja ja koiriakin kaikki kultakarvaisia vain; sillä kullasta kaikki Keisarille olla pitää.
Nyt kun Kotka näki lapset töyräällä, ajatteli heti: "Aha! Tuossapa taas uutta Herra Keisarilleni. Kuinka nuo punaiset marjat maistunevat makealta suussa suuren Herra Keisarin, vaikkapa ne eivät kultaa olekkaan. Tuskinpa hän ennen on semmoisia syönytkään, hän, jonka tavallisena ruokana on voisula vain ja kultavelli. Ja nuo lapset minä samassa vien näytteeksi kerran Keisarille, mimmoiset pikku pojat ja tytöt tässä maassa ovat, koska tämä maisemakin on Herra Keisarin valtakuntaa." Niin tuumasi Kotka ja yht'äkkiä — hilivei! pisti alas ilmasta Paavon ja Liisan kimppuun. Sovitteli siinä sitten siipiensä alle heidät, vaikka lapsiparat kyllä ponnistelivat vastaan. "Älä vie meitä! älä vie meitä!" huusivat Paavo ja Liisa. Mutta Kotka ei ollut kuulevinansakaan; ilmaan nousi vain, eikä lasten ollut muu kuin seuraaminen. Mutta marjat, astiat sinne jäivät töyräälle, sinne Paavo paran lakkikin. Kotka ei nyt siinä hädässä niitä muistanutkaan, kun oli Liisassa ja Paavossakin kylliksi työtä, ja lapset taas olivat niin hämmästyksissään, ett'ei heidän siinä käynyt marjoistansa, astioistansa huolta pitää. Niin läksi siis Kotka lentoon. Lensi sitte pitkät matkat, maat ja meret, ja miten lienee lentänytkin, niin jo tultiin viimein Keisarin hoviin. Ja kohta saamme kuulla miten siellä kävi.
Toinen Luku.
Mitä Paavo ja Liisa näkevät Keisarin luona ja kuinka he jälleen tulevat kotia.
Komea oli Keisarin koto. Kullalta kiilsivät katot ja hopealta hohtivat seinän hirret.
Istui siellä Keisari sitten istuimellaan, joka oli niin kaunis, niin kaunis, ett'ei voi virressä vetää eikä saarnassa sanoa.
Kotka, kun nyt tuli lentäen, huomasi Keisarin jo akkunasta heti, vaan ei malttanutkaan ovesta lentää sisälle, kiire kun oli näyttää hallitsijalleen mitä makeaa taas muassansa toi; akkunasta säntäsi sisälle peto vain.
"No, mikä sen siivoton pöllö sinä olet, kun akkunasta sisälle lennät!" huudahti närkästyksissään Keisari.
"Tässä kerran tämän maan eläviä, tässä tämän maan marjasia!" vastata pöyhisteli Kotka vain eikä ollut millänsäkään Herransa huudosta, ja samassa laski lapset laattialle Keisarin eteen. Siinä seisoivat siis Liisa ja Paavo kuni puusta pudonneet.
"Mitä minä noilla teen!" ärjäsi Keisari Kotkalle; "kuka sinun on käskenyt ihmisen lapsia minulle tuoda, enhän minä niitä syö."
"Niillä on makeita marjoja, makeita marjoja", kehui Kotka ja oli toimissaan vain.
"No, annappa tänne marjat sitten", käski Keisari.
Mutta nyt joutui Kotka pahaan pulaan. Jo huomasi, että Paavon, Liisan marjat olivat menneet.
"Kah, sen veijarit!" karjui Kotka, "kun marjat olette pudottaneet."
"Mene matkoihisi sinä, kurja Kokko, äläkä tässä tyhjiä tuumi", määräsi Keisari.
Ja Kotka parka pötki pois, minne lienee pyörähtänytkin.
Nyt kääntyi Keisari lapsiin. "Mistä te olette, lapsi parat?" kysyi hän.
Mutta Paavo ja Liisa olivat niin peloissaan, ett'ei sanaakaan heidän suustansa lähtenyt. Tämän havaitsi Keisari ja päätti lempeästi kohdella lapsukaisia.
"Älkää peljätkö ollenkaan, rakkaat lapseni, en minä teille pahaa tee; puhukaa pois vain! Kenen poika sinä olet, pieni popposeni?" puheli Keisari, taputtaen Paavo poloista olkapäälle.
Tästä jo rohkeni Paavo ja vastasi: "Isän poika minä."
Liisa, kun kuuli Paavon puhuvan, rohkeni hänkin ja virkki ilman Keisarin kysymättä: "ja minä olen äitin tyttö."
"Vai niin", sanoi Keisari, "te olette ehkä sisarukset?"
"Niin, Liisa on sisareni" puhui Paavo.
"Ja Paavo on veljeni", lisäsi Liisa.
"Kyllä ymmärrän", arveli Keisari; "Tiedättekö nyt missä olette?"
"Emme tiedä", vastasivat sisarukset yhdellä suulla.
"Te olette nyt Keisarin hovissa; minä olen itse Keisari, ja tuo lintu, joka teidät toi tänne, on minun Kotkani. Se tuopi matkoiltaan minulle aina yhtä ja toista. Nyt se toi teidät. Mutta mikä sinun nimesi, poika?"
"Paavo minä olen."
"Entäs sinä, tyttö tepsuni?"
"Liisa niinä olen."
"Hyvä, tulkaa nyt hoviani katsomaan", sanoi Keisari ja, käyden heidän välissänsä, rupesi taluttamaan heitä läpi kauniin asuntonsa.
Keisarin kamarista, jossa he tähän asti olivat olleet, ja joka oli hyvin soma ja kaunis, sekin, tulivat he suureen saliin, summattoman suureen. Siinä oli laattia paljasta hopeaa ja katto kiiltävää kultaa. Huonekaluja oli siinä niin paljon ja niin kauniita, ett'ei maalla moisia. Paavo ja Liisa, jotka olivat tottuneet näkemään ainoastaan köyhän kotinsa puisia penkkejä ja pöytiä, seisoivat siinä suurin silmin, katsellen tätä kaikkea kummaa.
"Liisa! kyllä tämä on taivas", arveli jo Paavo.
"Ei, ei tämä ole kuin minun hovini vain", vastasi Keisari hymyillen.
"Katselkaa nyt täällä miten mielitte", sanoi hetken perästä Keisari ja meni takaisin kamariinsa toimilleen.
Sinne jäivät Liisa, Paavo kummastelemaan Keisarin suurta salia. Siellä kuleskelivat he ylt'ympäri sitten, ja hupainen heidän oli olla.
"Mikähän tämä on?" kuiskasi Liisa, koetellen sormillaan erästä sievää, savesta tehtyä veistokuvaa, joka seisoi eräällä pöydällä.
"Kyllä se on enkeli, se", tuumasi Paavo, "kah, siivetkin on sillä, ja isä on minulle monta kertaa sanonut, että enkeleillä on siivet."
"Voi kuinka se on sievä! puhuukohan tuo?" arveli Liisa.
"Osaatko sinä puhua?" kysyi Paavo veistokuvalta, mutta mitäs se olisi osannut puhua, enemmän kuin lumi-äijä, savesta kun oli vain.
Katselivat siinä sitten sisarukset vielä ison aikaa, katselivat kuvia seinillä, kultaisia kynttilä-kruunuja katossa, hopea-helmiä matoissa laattialla ja monia muita moisia. Kuka niitä kaikkia voi luetella, mitä Paavo ja Liisa näkivät!
"Voi sentään, Liisa, kun jätimme marjamme sinne töyräälle", sanoi Paavo hetken kuluttua, "olis ollut niin lysti saada antaa jotain tuolle Keisarille, joka on niin hyvä."
"Hei Paavo!" huudahti yht'äkkiä Liisa. "Onpa marjoja vielä vähäsen." Ja samassa irroitti hän vyöliinan-palteen rihmasta, jolla vyöliina sidotaan ruumiin ympäri, ja äläppäs allakkaan! marjat olivat siellä vielä. Tätä eivät lapset ennen olleet huomanneetkaan. Ja nyt nousi ilo.
"No, voi toki!" iloitteli Paavo; "nuo me annamme Keisarille."
Ja samassa tulikin Keisari takaisin kamaristaan.
Liisa meni häntä nöyrästi vastaan, niijasi niin syvään ja sanoi:
"Ottakaa, hyvä Keisari, nämä marjat vastaan; minulla oli vielä vähän vyöliinassani."
"No, kah kummaa!" sanoi Keisari ja pisti yhden marjan suuhunsa. "Voi, hyviäpä nämä ovatkin", lisäsi hän sitten ja söi vielä toisenkin; "mutta syökää itsekin, lapsi-kultani."
"Ei, ottakaa kaikki vain, hyvä herra Keisari! kyllä me toisia poimimme taas", vakuutti Liisa; ja Keisari söi marjat, kun söikin, Paavon ja Liisan iloksi.
"No, nyt kun te olette antaneet minulle näin makeita marjoja, niin tulkaa, ottakaa tästä tavara-arkustani jotain palkinnoksi", sanoi Keisari ja vei lapset erään suuren arkun tykö, aukaisi sen, — ja Paavo, Liisa siinä nyt valitsemaan mitä parhaimpana pitivät.
Kaivoi siinä Liisa sitten, niin jo tarttui sormen päähän sievä, kultainen sormustin eli vingerpori, — ja sen piti Liisa ja oli iloissaan.
Paavo sai taas sormiinsa hyvin kauniin hopeaisen hauin-uistimen, jolla oli siimakin hopeasta ja jolla Keisarille hopea-haukia uistettiin.
"Kah! on isälläkin hauin-uistin, mutta ei se ole näin kaunis; saisinko mä tämän?" kysyi Keisarilta Paavo.
"Pidä, veikkonen, hyvänäsi",vastasi Keisari. "Ja nyt, jos tahdotte, tulkaa Keisarinnaakin katsomaan ja sitten saatte, jos mielenne tekee, lähteä kotianne." Vei sitten Keisari heidät taas monen hopealta hohtavan ja kullalta kiiltävän huoneen läpi, kunnes tultiin Keisarin kyökkiin. Siellä Keisarinna par'aikaa keitti kultakahvia. Esitteli sitten Keisari lapset puolisolleen, ja tämä suuteli, hyväili heitä, antoi heille sitten vielä kupillisen kummallista kahviaan ja nisuleipää monenmoista, jotka makeasti sulivat sisarusten suussa. Kun nyt oli vielä hovia kaikin kerroin katsottu, kutsutti Keisari Kotkan taas luoksensa ja määräsi:
"Nyt sinun pitää viedä nämä lapset samaan paikkaan takaisin, josta ne otit." Sanottiin siinä sitten hyvästi molemmin puolin, ja sisarukset erkanivat Keisarista ja Keisarin rouvasta. Kotka lahti lentoon, lapset siipiensä alla. Mutta Kotkalla oli paha mielessä. Oli, näet, vielä vihoissaan siitä, että Keisari oli häntä vähäsen torunut, kun akkunasta lensi sisälle ja ihmisen lapsia toi muassaan. Tuumasi nyt viedä Paavon ja Liisan Kyöpelin vuorelle, jossa vanhat akat piiskaavat pieniä lapsia, kun niitä sinne tuodaan.
"Nyt minä vien teidät Kyöpelin vuorelle", sanoi Kotka lennossaan.
Jo Liisa ja Paavo rupesivat vapisemaan.
"Mutta kyllä mä tässä neuvot tiedän", tuumasi Paavo, kun Kotka juuri sattui lentämään heidän kotonsa yli.
Otti sitten sen Keisarin antaman hauin-uistimen lakkaristaan, sitoi siiman pään Kotkan siipeen kiinni ja, juuri kun Kotka nyt oli katon kohdalla, päästi hauinkoukun menemään alas, ja äläppäs vain! tämä tarttui räystääsen kiinni.
Yht'äkkiä seisahtui Kotka, kun, näet, uistin esti lentämästä. Nytkiä räpytteli se siinä kyllä, mutta ei päässyt paikaltaan.
"Päästä meidät alas", sanoi Paavo, "niin pääset pulastasi."
No, ei siinä ollut Kotkalla muu neuvona. Alas lennähti se Paavon ja Liisan kodon pihalle, jossa päästi heidät, ja Paavo puolestaan irroitti uistimen siiman pään Kotkan siivestä.
"Kiitoksia kyydistä", sanoi Paavo, ja Kotka lensi tiehensä, lensi niin, ett'ei sitä sen kovemmin kuultu eikä nähty. Lensikö takaisin Keisarin hoviin, vai matkustiko Kyöpelin vuorelle, sitä en tiedä.
Mutta Paavo istui pian isänsä polvella ja Liisa äitinsä sylissä. Niillä Keisarin antamilla lahjoilla tulivat he sitten, ikäisemmiksi kun pääsivät, aika onnellisiksi. Paavo sai uistimellaan hopealta hohtavia haukia, ja Liisalta kävi työ vireästi, kun hän ommellessaan käytti tuota kaunista sormustinta, ja varain aamusin ahkerana istuen oli hänestä kuin hän olisi ollut Keisarin hovissa, sillä nousevan auringon säteet kultasivat kullaksi huoneen kaikkine kaluineen.
Sen pituinen se.
Mehiläisen kosto.
Kasvoi kukka kankahalla, Mesikukka kaunoinen. Tuli tyttö iltamalla, Taitti poikki pienoisen.
Näki metsämehiläinen, Miten murtui kukka nyt, Mistä ennen päiväinen Oli mettä imenyt.
Tyttö pisti povehensa Mehiläisen kukkasen, Mehiläinen pistimensä Pisti tytön poskehen.
Pikku Paavon sankariteko jouluaattona.
Ensimäinen luku.
Pikku Paavo lähtee metsään joulukuusta hakkaamaan.
Jos olet lukenut jo, pieni lukiani, tuon kummallisen sadun Pikku Paavon ja Pikku Liisan käynnistä Keisarin hoivissa, niin tartu sitten tähän. Tahdon, näet, kertoa sinulle nyt, miten sisarukset molemmat äkkäämättä pääsivät vanhoja korkeita tuttaviaan tervehtimään taas. Se on kummallinen kyllä, tämäkin satu. Kuuleppas vain!
Oli joulu-aattopäivä. Paavon ja Liisan kodissa oli askaroiminen kiire, kuten ainakin joulun edellä joka talossa hääläämistä on. Kun oli murkina syöty, menivät isä ja äiti pikimmiltään ulos, minne lienevät menneet toimilleen. Tällä aikaa sieppasi yht'äkkiä Paavo isänsä kirveen loukosta, heitti sen olallensa ja sanoi sisarelleen:
"Nyt minä lähden joulukuusta hakkaamaan."
"Sinäkö?" sanoi Liisa, "joka töin tuskin jaksat kirvestä kantaa."
"Saatpas nähdä!" kehui Paavo vain, otti seinältä karvalakkinsa, painoi sen päähänsä ja astui rohkeana pihalle.
Otti sitten puuliiteristä kelkkansa, ja, vetäen sitä perästään, rupesi hän toimeliasna ja totisen näköisenä kuin mikäkin mies käymään tallustelemaan metsään päin. Eikä ollut kauvas metsään. Lumisen pellon poikki kävi vain Paavo, niin jo oli, kun hankikin sattui hyvin pitämään, perillä.
Oli siellä nyt metsässä kuusia, jos olisi ottanut kuinka monta. Vähän aikaa valitsi Paavo siinä sitten, niin jo näkikin sievän ja sopivan syllän korkuisen kuusosen.
"Tuopa on sovelias kyllä", tuumasi Paavo ja hakkasi, kun hakkasikin, sen tyvestä poikki. Nosti sen sitten kelkallensa ja, kotvasen levähdettyänsä, löi kirveen kiinni hakkaamaansa kuuseen, otti kelkannauhan käteensä ja oli lähtemäisillään.
Mutta mitä? mitä tämä on?
Kelkka ei liikahtanut paikaltakaan.
Paavo katsahti taaksepäin.
Toinen luku.
Jossa kerrotaan Vuorenpeikosta ja miten Paavo tuli ihan toisaalle kuin itse halusi.
Huh! mikä hirviö tuo! Siinä istui Paavon kelkalla kauhean suuri mies, jolla oli ainakin puolen syllän pituinen parta. Pukunsa kiireestä kantapäähän oli: ilveksennahkainen lakki, karhunnahkaiset turkit, sudennahkaiset housut ja hirvennahkaiset kengät. Sauva oli hänellä kädessä, pitkä sauva. Se oli mies semmoinen, joka hallitsi vuoret kaikki ja joka asui niiden syvissä luolissa, ja sanottiin häntä Vuorenpeikoksi.
"Noh, vedäppäs nyt, poika!" sanoi Vuorenpeikko.
Paavo seisoi siinä vain kuin puusta pudonnut. Ei sanaakaan lähtenyt suustansa; niin oli peloissaan.
"Häh!" pilkkasi Vuorenpeikko, "miksi et vedä?"
Paavo parka purskahti itkuun. Mutta siinä istui Vuorenpeikko vain eikä ollut tietävinäänkään Paavon itkusta.
"Häh!" huudahti taas hetken perästä, "vedätkö? vai vedänkö minä?"
Nousi sitten kelkalta Peikko, heitti Paavon joulukuusen menemään ja paiskasi poika paran sen asemesta kelkalle.
"Entäs nyt mennään minun luokseni joulu-aattoa viettämään", illasteli Peikko; "ja istu sinä siivosti siinä vain, taikka saat, kun saatkin, selkäsaunan sauvastani."
"Älä vie minua", uskalsi Paavo viimein rukoilla.
"Suus' kiinni!" karjaisi Peikko vain.
Otti kelkkanauhan käteensä sitten ja seitsemän syllän askeleilla rupesi astumaan poikki metsän. Paavon kyllä teki mieli heittäytyä kelkalta maahan, mutta ei tohtinut, Peikon kovaa kostoa kun pelkäsi. Ja oli hänellä taas toiselta puolen täysi työ pysyä kelkalla, sillä meni se semmoista kyytiä, että puut kiitivät sivu kuin tuulenpuuskat.
Kulki nyt Vuorenpeikko monet metsät, niityt ja nevat, kankaat ja laaksot, kunnes tultiin viimein korkean vuoren luo.
"Jo ollaan perillä", sanoi Peikko, heittäen kädestänsä kelkannauhan.
Pani Paavon kainaloonsa sitten ja, yhden askelen otettuansa, seisoi jo vuoren reunalla kivestä veistetyn oven edessä. Avasi nyt sen suurella avaimella, jonka otti lukkaristaan, ja astui sisään pimeään ja pitkään käytävään, jonka läpi nyt mentiin, kunnes tultiin toisen oven eteen. Sen avasi taas Peikko toisella avaimella, ja jo nyt oltiin Peikon kodissa, kamalassa Vuorelassa.
Kolmas luku.
Mitä Vuorenpeikon kamoittavassa luolassa tapahtuu.
Oli siellä Peikolla suuri sali, suuri kuin kirkko. Seinät, katot, laattiat olivat paljaasta kivestä. Yhdessä nurkassa oli suuri kiuvas, jossa taas oli suuri pesä. Oli siellä huonekalujakin kaikenlaisia: pöytiä, rahia, kaappeja j.n.e., kaikki kivestä vain. Kiukaan pesässä paloi juuri, kun Vuorenpeikko, Paavo kainalossa, astui sisään, valkea, joka kamoittavalla valollaan valaisi salin.
"Tuossa saat lämmitellä nyt", sanoi Vuorenpeikko, paiskaten Paavo paran pesän eteen.
"Ei ole minulla vilu", vakuutti Paavo, "laskekaa minä menemään kotiani."
"Vai kotiasi, vai kotiasi!" puhui Peikko, "luuletko pääseväsi pois, poloinen?"
"Pitääkö minun olla täällä?… Voi! Voi… Minä tahdon kotia… Hui, kuin täällä on kolkko!" voivotti Paavo.
"Kohta saat kumppanin", sanoi Peikko, meni erään suuren kaapin tykö, avasi sen, ja sieltä tulla tepsutteli pieni tyttö, Paavoakin vielä pienempi.
"Tässä on sinulla nyt kumppani", sanoi Vuorenpeikko ja talutti tyttösen Paavon viereen, ja meni sitten Peikko ulos, jättäen lapset kahden kesken.
"Kuka tuo hirveä mies on?" kysyi Paavo, Peikon mentyä, tytöltä.
"Voi, poika poloinen, mihinkä olet joutunut!" vastasi tyttö; "tiedätkö, että olet Vuorenpeikon luolassa?… Voi kauheaa!" Kyyneleet tippuivat tytön silmistä.
"Vai onko se Vuorenpeikko!" kummasteli Paavo; "kyllä olen hänestä kuullut puhuttavan. Onko se tosi, että hän paistaa pieniä poikia ja tyttöjä ja syö ne suuhunsa? Voi kauheaa, jos niin olisi!"
"Niin on", itki tyttö, "voi kauheaa!"
"Voi kauheaa! voi kauheaa!" huusivat molemmat.
"Pois täältä pian!" huudahti yht'äkkiä Paavo rohkealla katsannolla.
"Ei, emme me pääse mihinkään", lausui tyttö; "minä olen ollut täällä jo monta päivää enkä pääse pois. Voi! Voi!… Mutta tiedätkö, kuka minä olen?" keskeytti tyttö voivotuksensa.
"En tiedä; mistä minä sen tietäisin?" sanoi Paavo.
"Minun nimeni on Lilli ja minä olen Keisarin tytär."
"Hoho! Keisarin tytär!" kummeksi Paavo, katsoen tyttöä suurin silmin; "vai niin, vai Keisarin tytär! No, eipä nyt kummempaa! Kyllä, näet, minä sen Keisarin hyvin tunnen. Olimmehan minä ja Liisa siellä hänen hovissaan kesällä kerran. Missäs sinä silloin olit?"
"Vai oletko sinä sama poika, joka sisarensa kanssa oli ollut isäni hovissa kesällä? Se isäni Kotkahan teidät sinne toi. Kyllä on isäni teistä puhunut… Vai sama poika sinä olet. Paavohan on nimesikin?"
"Niin, niin, se sama Paavo minä olen. Mutta eipä sinua silloin näkynytkään siellä hovissa."
"Ei, minä olin silloin", vastasi Lilli, "toisen Keisarin hovissa kestissä hänen lapsensa luona."
"Mutta miten on tuo Vuorenpeikko sinun kynsiinsä saanut?" kysyi Paavo.
Lilli puhui:
"Minä olin lumilinnassa, joka on isäni kartanolla. Olin lähtenyt sinne itse päästäni, kun isä ja äiti olivat poissa, ja silloin tuli tuo Peikko paholainen ja vei minut."
"Minä menin omin luvin metsään, minäkin", tuumasi Paavo itseksensä. "Mutta mitä sinä tuolla kaapissa teit?" kysyi hän kovaa.
"Siellä on Vuorenpeikko pitänyt minun salpattuna. Siellä on pilkkoisen pimeä. Ja nyt, kun otti äsken minut sieltä, uhkasi Peikko paistaa minut joulupaistiksi itselleen", puhui Lilli itkussa silmin.
"Älä itke, Lilli raukka. Hän ei saa sinua paistaa eikä minua liioin, sen takaa Paavo. Pois täältä, ja heti paikalla!" puhui Paavo rohkeana.
Meni sitten, kun menikin, uljaasti ovelle, josta oli nähnyt Peikon menevän ulos, avatakseen sitä.
Mutta ovi oli lukittu. Koetti kyllä Paavo kaikin voimin sysätä ovea saranoiltaan, mutta mitäs siinä semmoisen nallikan voimat, kuin Paavon, mihinkään olisivat riittäneet.
Ovi ei ollut tietävinänsäkään Paavon survauksista.
"Ei aukene", sanoi huoaten Paavo ja palasi takaisin Lillin luo. "Mutta odotetaan kunnes Peikko palajaa; tottahan tässä nyt joku neuvoksi tulee."
"Ei, kyllä meillä nyt on kuolema käsissä", valitti Lilli riepu. "Mitä sinä voisit meitä auttaa! Kyllä hän meidät ainakin paistaa ja syö, Vuorenpeikko paholainen."
"Jäi tänne kissa hänen paistettavakseen!" sanoi Paavo ja oli taasen menemäisillään ovea kohti, kun tämä samassa aukeni ja Peikko astui sisään. Paavo hämmästyi hieman, mutta nousi pian päähänsä keino, jota päätti käyttää.
"Aiotko sinä paistaa meidät?" kysyi Peikolta Paavo.
"Se on tietty!" mumisi Peikko.
"Älä paista meitä", sanoi Paavo; "minä lupaan isältäni pyytää sinulle lehmänpaistin, jos säästät meidät ja päästät pois. Kyllä isäni sen antaa ja lihavan vielä, kun et vaan meitä syö."
Mutta ei se Paavon keino paljoa vaikuttanut.
"Ha! ha! ha!" nauroi Vuorenpeikko vain, "vai lehmänpaistin! mitä se ihmisen lihan verralla olisi! Ha! ha! ha!" Nauroi Peitto vain, nauroi, että kaikuivat Vuorelan kiviset seinät.
Pani sitten enemmän puita pesään, ja pian loistivat sieltä kirkkaat roihut. Kun nyt olivat puut palaneet, tarttui yht'äkkiä Peikko Lilliä niskaan ja oli juur heittämäisillään tyttö paran kuumille hiiloksille, kun Paavo, jonka päässä uusi aatos äkkiä oli herännyt, niinkuin tuulessa, Peikon huomaamatta, sieppasi pitkän kekäleen pesästä ja sivalsi sillä Peikkoa vasten partaa, joka tuossa paikassa syttyi palamaan.
"No, sinä sen vietävä!" karjaisi Peikko ja heitti Lillin. Oli tarttua Paavoon, mutta kyllä lienee valkea kovin polttanut, koska itseään vain rupesi kauhistuksella katsomaan. "Joko minä nyt palan?" lausui hän.
Ja totta maar' näyttikin siltä, sillä parta oli jo poroksi palanut, ja tuli turmeli tuimasti tukkaa, joka pian meni samaa tietä.
Venyi nyt valkea viimein Peikon turkkiinkin, ja paloi sekin pian kuin kruuti vain, pitkäkarvaisesta karhunnahasta kun oli.
Peikko koki kyllä kämmenillään tukehuttaa tulen, mutta ei siinä auttanut mikään. Poroksi paloi Peikko parka tykkänään.
"Pois täältä!" sanoi Paavo, pani käteensä Lillin käden, ja niin menivät molemmat ovea kohti. Eivät juljenneet katsoakkaan palanutta Peikkoa.
Oven oli Peikko hyväksi onneksi jättänyt auki, ja astuivat ovesta nyt lapset käytävään. Kävelivät käsikkähä eteen päin sitä sitten, ja, vaikka tämä kyllä oli pimeä, osasivat he kuitenkin oikealle suunnalle, kun ei käytävällä onneksi mitään haaroja ollut.
"Kiitoksia, Paavo kulta!" kuiskasi Lilli.
"Älä kiitä minua", vastasi Paavo; "minun käy sääli tuota Peikko parkaa."
"Mutta se olisi meidät polttanut säälimättä, se paholainen!" lausui Lilli. "Hyvä, että pääsimme vain."
"No, kyllähän se niin on", arveli Paavokin viisastelevalla silmäniskulla, "oma suu likempänä kuin kontin suu."
Kävivät sitten vielä käytävää vähäsen, kunnes tulivat ulko-ovelle, jonka Peikko niin ikään oli jättänyt lukitsematta. Astuivat Paavo ja Lilli siis esteettä ulos Jumalan vapaan taivaan alle.
Neljäs luku.
Missä ja miten jouluaatto-ilta viimeinkin vietetään.
Jo oli ruvennut hämärtämään. Kylmäkin oli hyvin, ja tuikki jo tähtiä taivaalla paikoittain.
"Mutta miten nyt osataan kotia? Osaatko sinä sinun kotihisi?" kysyi Lilli.
"En, en osaa. Kyllä lienee pitkä matka. Mikä nyt neuvoksi?" sanoi Paavo, pudistaen päätänsä. "Ja kylmäksi käy ilma."
"Hyi, kuin minulla on vilu!" valitti Lilli.
"Ei ole muu neuvona kuin lähteä matkaan minnepäin hyvänsä. Tottahan tässä nyt johonkin tullaan. Tänne kätesi vain!" puhui Paavo, joka ei koskaan kadottanut toivoansa.
Ja niin lähtivät lapsukaiset käsityksin kävelemään arviolta aivan.
Mutta vähän matkaa mentyänsä, löysivät he Paavon kelkan, jota Vuorenpeikko ei ollut viitsinyt luolaansa ottaa.
"Istu sinä tuohon nyt", sanoi Paavo Lillille, "niin minä vedän sinua. Et sinä jaksa käydä, Lilli parka, vaan anna minun sinua vetää, kyllä minä jaksan, minä, joka olen miehenpuoli", virkki Paavo.
Lillin piti juur vastata, mutta mikä — — — mikä tuolla nyt taas tuli? Pitkä äijä, vaatetettu melkeittäin samoin kuin Vuorenpeikko vainaja, lähestyi pitkin askelein lapsia.
"Vuorenpeikko tulee!" huudahti Lilli.
"Niin totta maar' tuleekin taas!" sanoi Paavokin, ja juoksemaan rupesivat molemmat.
Mutta tuossa paikassa oli äijä heidän vieressään.
"Älkää peljätkö ollenkaan!" sanoi äijä lempeällä äänellä, "minä olen Joulupukki."
"Vai Joulupukki! no ei sitten hätää. Ethän sinä meille pahaa tee", sanoi Paavo.
"En ollenkaan!" vakuutti Joulupukki; "minä vien teidät kotianne kumpasenkin. Tulkaa turkkiini tänne!"
"Älä jätä kelkkaani", sanoi Paavo, kun Joulupukki jo oli avannut turkkinsa ja sovitellut lapset sinne lämpimään.
"Älä ole milläsikään kelkasta", vastasi Pukki, "minä takaan, että saat joululahjaksi paremman kelkan." Lähti sitten Pukki, lapset kainalossa, matkaan kohti Lillin kotoa, kartanoa Keisarin.
"Onko teillä vilu?" kysyi kulkeissaan tuon tuostakin lapsilta.
"Ei ollenkaan! Täällä on niin lämmin", vastasivat turkista lapset. Eikä siinä nyt pitkää aikaa Joulupukilta mennyt perille päästäkseen, pitkät jalat kun pitkiä askeleita tekivät.
Pian oltiin Lillin kodissa. Täällä juur paraikaa istuivat Keisari ja Keisarinna, viettäen joulu-aattoiltaa neitineinsä ja herroinensa hovin. Oli siellä iloa, syötiin, juotiin ja joululahjoja joka haaralle annettiin.
"Mitäs mieluisammin tahtoisit joululahjaksi?" kysyi Keisari puolisoltaan.
"Kyllähän sen tiedät, herra Keisari", vastasi Keisarinna surusilmin, "että Vuorenpeikon viemä tyttäreni, pikkuinen Lillini, olisi minulle kallihin lahja."
"Niin, se Vuorenpeikko", sanoi Keisari, "se nyt on vasta hirviö hävytön, kun tyttäreni on vienyt. Eikä hänelle voi mitään. Ei saa hänen asumapaikastaan tietoa."
Mutta tuskin oli Keisari saanut tämän sanoneeksi, kun yht'äkkiä ovi aukeni ja Joulupukki astui sisään.
"Olisi minulla täällä pikkuinen lahja rouva Keisarinnalle", sanoi Pukki, lähestyen Keisarinnaa.
Avasi turkkinsa sitten, ja sieltä pyörähti nyt Lilli näkyviin. Ja voi sitä iloa, joka nyt nousi!
Keisarinna, kun sai Lillinsä takaisin, oli niin iloinen, ettei sitä sanoa voi. Ja Lilli sitten! Hän hyppäsi edes takaisin äitinsä sylistä isän syliin ja isänsä sylistä äidin syliin. Oikein oli kuin hupsu pelkästä ilosta.
"Päästä Paavokin turkistasi!" sanoi Lilli hetken perästä Joulupukille.
"Hän on vietävä kotiinsa", sanoi Pukki.
Mutta nyt jutteli Lilli vanhemmilleen miten Paavo oli hänet pelastanut, miten Vuorenpeikko oli Paavon kautta surmansa saanut, ja miten Paavo viimein oli opastanut Lillin pois Peikon luolasta. Ja ilmaisi hän vielä, että Paavo juur oli sama Paavo, joka kesällä oli sisarensa keralla Keisarin hovissa ollut. Ja mitäs siinä nyt Joulupukin vastustaminen olisi auttanut. Pukin täytyi päästää Paavo.
Ja siinäkös nyt ilo nousi, kun vanhat tuttavat toinen toisensa tapasivat, saatikka sitten, kun Paavo oli semmoisen sankari-työn tehnyt!
Keisari ja Keisarinna pitelivät Paavoa vuorotellen sylissään ja kiittivät he ja ylistivät häntä niin, että poika parka oikein häpesi.
"No, mitenkäs Liisa nyt jaksaa?" kysyi Keisari.
"Kiitoksia kysymästänne", vastasi Paavo, "kyllä hän voi hyvin. Mutta missäs se Herra Keisarin kotka nyt oleskelee?"
"En tiedä, en tiedä", sanoi Keisari, "missä lieneekin retkillään taas. Mutta sinä jäät nyt tänne joulua viettämään."
"Häntä kaipaavat kotona isä ja äiti", muistutti Joulupukki.
"Noh! he tuodaan tänne, hekin, ja tänään vielä. Kuka lähtee heitä noutamaan?" kyseli Keisari.
"Sen otan minä toimekseni", sanoi Joulupukki, Antoi sitten Keisari Joulupukille kaksi hevosta ja komean kuomire'en, ja Pukki lähti ajamaan. Ja pian hän olikin perillä Paavon vanhempain luona. Puhui lyhyesti Pukki asiansa heille sitten, ja nämä kun kuulivat Paavon, jota koko päivän olivat kaivanneet, hyvässä tallessa olevan, ilahtuivat hyvin ja olivat heti valmiit seuraamaan Joulupukkia. Pikku Liisa otettiin tietysti mukaan. Isä ja äiti istuivat kuomiin, Liisan ottivat syliinsä, ja Joulupukki valitsi paikkansa kuskilaudalla. Ja siten tultiin komeasti kuomi-re'essä Keisarin hoviin.
Ja nyt vasta ilo täällä nousi korkeimmilleen. Keisari ja Keisarinna ottivat Paavon ja Liisan vanhemmat hyvin kohteliaasti vastaan.
Liisa ja Lilli tutustuivat kohta, ja tuli heistä heti hyvät ystävät.
Kyllä Paavoa torui hänen isänsä siitä, että niin yksin ja omin päinsä oli mennyt metsään, mutta kun sai Paavon sankariteosta Vuorenpeikkoa kohtaan selvän tiedon, leppyi hän heti, sillä sitä Vuorenpeikkoa nyt kaikki vihasivat.
Kyllä Keisarikin hieman torui Lilliä siitä, että hän pihalla omin luvin oli lumilinnassa leikkiä lyönyt, mutta ei siitä nyt sen enemmin lukua pidetty.
Iloisa oli kaikille jouluaatto-ilta vain. Ja nyt annettiin joululahjoja taas. Keisari kun Joulupukilta kuuli, että Paavon kelkka oli metsään jäänyt, antoi Paavolle toisen, kaikin puolin paremman kelkan eli kipitkan, jolla oli aisatkin, ja mikä vielä enemmän ihastutti Paavoa pienen varsan, jolla Paavo heti paikalla mieli lähteä kotiapäin ajamaan. Niin oli utelias saamaan nähdä kuinka vireä virkku olisi. Mutta nyt päätettiin, että vasta joulun perästä vieraat pääsisivät lähtemään.
"No, mitäs Liisa sai joululahjaksi?" kysyt, utelias lukijani.
Liisa sai hopeisen helmirihman, jonka heti pani kaulansa ympäri, ja arvaappas sitten oliko hän iloissaan.
"Entäs Lilli sitten?"
Hän sai kultaiset korvarenkaat, mutta ei tahtonut antaa pistää reikiä korvanlehtiinsä, vaan päätti tallentaa lahjansa toistaiseksi.
Ja pidettiin nyt viimein tanssitkin hovissa, aika tanssit, joihinka paljon väkeä oli kokoontunut, ja niissä olin minäkin. Paavo, Lilli ja Liisa iloitsivat ja hyppelivät että hiki otsasta tippui, ja käskivät he minun sanoa sinullekin, pienelle lukijalleni, sulimmat terveiset.
Sen pituinen se.
Marakatin markkinat.
Eräs musta marakatti Istui kerran kyyrylleen. Hällä pilkkanimi Matti Oil ja mieltä melkoiseen, Villityllä; Mutta kyllä
Luiskahtivat longallensa Kairan laidat kallossaan, Kun hän otti ollaksensa Kauppamiesnä, kelmi, vaan. Hän jo myöpi, Myöskin syöpi.
Kirre, Mirre ruuan häässä Kakkusia ostelee; Kolmikulma-hattu päässä Musta Matti punnitsee. Siinä myödään, Siinä syödään.
Oikein oiva-markkinoita Siten siinä pidetään; Pureskellaan prenikoita. — Moiseen ryhtyi räihinään Musta Matti, Marakatti.
Eerosta ja Ollista ja Näkistä.
Asui kerran meren rannalla ukko ja akka. Pienessä mökissä he asuivat. Ukko oli kalastaja ja akka häntä autti hänen ammatissaan. He olivat hyvin köyhät. Mutta kaksi lasta heillä oli: Eero ja Elli. Kesäsydännä kerran istuivat lapset isänsä pienessä paatissa, jonka toinen puoli oli rannalla ja toinen vedessä. He onkivat siinä ja saivatpa he kaloja kyllä ja kaikenlaisia.
Mutta meressä uiskenteli Näkki. Tiedättehän, kuka Näkki on? tuo, joka hallitsee vedet ja veden elävät. Suuri on hänen valtansa, mutta tänäpäivänä oli Näkki nälissään. Ei hän saanut kiinni kiiskisiä kitukaloja eikä ahvenia apukaloja. Ja muut kalat häntä pakenivat niin-ikään. Nosti nyt Näkki päänsä vedestä ja piti lapsille seuraavan puheen:
"Hyvät lapset! Minä olen Näkki eli veden-isäntä enkä minä teille pahaa tee. Mutta minulla on nälkä nyt, ja vatsani vinkuu sangen surkeasti. Antakaat minulle, lempeät lapset, vähäsen onkimistanne kaloista."
Eeron ja Ellin kävi Näkkiä sääli, jonkatähden he käskivät hänen panna päänsä paatin partaalle, niin he hänen ruokkisivat. Näkki totteli, ja lapset pistivät nyt kaikki onkimansa kalat näkin nälkäiseen suuhun. Sinne meni kiiskinen kitukala, ahven apukala. Kun Näkki oli kylläksensä saanut, sanoi hän lapsille sulimmat kiitokset ja katosi kotonsa kammioihin.
Seuraavana päivänä olivat Eero ja Elli ongella taas. Mutta tänään eivät ottaneet kalat ollenkaan onkeen. Lapset tahtoivat tuskaantua. Mutta meressä uida kierteli Näkki taas. Muisti hän lasten eilisen anteliaisuuden ja päätti sen runsaasti palkita.
Kohotti kotvasen perästä Näkki kokkonsa vedestä ja pani sen paatin partaalle, kuten eilenkin. Mutta joka hivuskarvan nokassa riippui nyt kiiltävä kala. Ja piti taas Näkki lapsille seuraavan puheen:
"Hyvät lapset! Eilen oli teillä oiva kala-onni, ja minä näin nälkää. Tänään ette näy mitään merestä saavan, mutta äsken sain minä nämä kalat, jotka hivuksissani heiluvat. Eilen olitte te anteliaat minua kohtaan. Tänään on minun vuoroni. Poimikaat tukastani kaikki kalat."
Eero ja Elli tekivät kuten käsketty oli, ja kun olivat nykkineet Näkin hivuksista kaikki kalat, meni Näkki matkoihinsa meren syvyyteen taas.
Siten saivat lapset kaloja kyllikseen ja menivät saaliinensa kotia. Mutta kun ukko ja akka katselivat Näkin antamia kaloja tarkemmin, huomasivat, että nämä olivatkin pelkkiä kultakaloja. Ukko niitä heti kaupunkiin myymään. Niistä saamillaan suurilla summilla teetti ukko meren rannalle uuden tuvan, johonka akka toimitti ahkerasti kaikenlaisia koristuksia.
Nyt ovat ukko ja akka kuolleet, mutta ukon teettämässä tuvassa elelevät Eero ja Elli onnellisina. Eero enentää talon tavaraa ja Elli emännöitsee. Ja siihen satu loppuukin.
Miten Pikku Pekka joutui käymään Paavia tervehtimässä, ja miten hän luuli käyneensä kuussa.
Pikku Pekka pikkarainen Istui Hallin selkään: Tiina tyttö tallarainen Huusi: "Voi, kuin pelkään!"
"Älä pelkää, Tiina parka! Nyt mä kuljen kuuhun. Älä ole aivan arka: Sieltä saadaan suuhun".
Pekka pyörimähän teitä, Tiina raivotulle: "Riivi sulle rinkileitä, Manteleita mulle!"
Kulki koira maita, soita, (Kylkensä jo kasti). Lätäköitä, lahdelmoita Meren pohjaan asti.
Siellä Halli, niinkuin tuuli, Suuren kalan suuhun. Pekka poloinen jo luuli Tullehensa kuuhun.
Vatsahansa kala nieli Koiran kuorminensa; "Hyvä ruoka, hyvä mieli", Tuumas' itseksensä.
Sitten kala uida kiisi Aivan arviolta, Kunnes oltiin syltää viisi Rooman rannikolta.
Siellä liki pitkää aitaa, Joen haarukassa, Pappa Paavi parastaikaa Oli onkimassa.
(Mi on Paavi?… Arvatkaatte! En nyt jouda muulla: Kyllä te sen seikan saatte Isältänne kuulla).
Siinä suuri joukko juuri Kiiskisiä karttui. Jopa kalakin nyt suuri Paavin onkeen tarttui.
"Sepä vasta vankka hauki!" Huusi iloissansa Paavi nyt ja leikkas' auki Kalan puukollansa.
Pekka kalasta nyt vaan, ja Koiraansa löi selkään: Halli heti haukkumaan, ja Paavi huusi: "Pelkään!"
Koira jaloin multaa viski, Näytti hampaitansa; Paavi parka vastaan iski Ongen-vavallansa.
Jopa Paavi parkuvainen Antoi iskun hartaan: Halli hullu haukkuvainen Puri Paavin partaan.
Pekka huusi: "Huuti Halli!" Halli Paavin päästi. Sillä lailla Pekka nalli Paavin parran säästi.
"Kiitoksia, poika kulta!" Puhui Paavin kieli; "Saat nyt jotain muistoks' multa; Mitäs tekee mieli?"
Tuumas' Pekka hetken sitten. Ympärilleen tirkki. "Hevosen jos antaisitten!" Viimeiseksi virkki.
Oli siellä orhi oiva Paavin hevoshaassa, Soittokulkusista soiva, Komein koko maassa.
Sen nyt Pekka sai, kun saikin; Riemusta hän hohti. Ajaa alkoi voimin kaikin Kotimaataan kohti.
Kulki orhi muita maita Juuri joutuisasti, Juoksi maita vierahaita Pekan kotiin asti.
"Onpa sulia heppa uusi", Kuului Tiinan suusta. Pekka toimissaan vaan huusi: "Terveisiä kuusta!"
(Varmaan luuli Pekka vello Kuussa käynehensä; Oli kuin mi hätäkello Tullut hämillensä).
"Miksi heitit sinne Hallin?" Torui Tiina koissa; "Nyt on kaikki mullin mallin Kun on Halli poissa."
"Älä toru, Tiina kulta! Tässä vasta Halli! Älä vaadi vanhaa multa", Puhui Pekka nalli.
"Tämän antoi ukko mulle, Joka onkii kuussa; Siin' on heppaa mulle, sulle. Vaahtoo kuin on suussa!"
Oilkin orhi paraitansa, Valkonen kuin liina; Pekka pyyhki harjoansa, Samoin teki Tiina.
Niin se kohta pienoisillen Oli tuiki tuttu, Mieli hyvä molemmillen. Siinä oil se juttu.
Vähäinen satu Pikku Paulin kaarnaveneestä ja kuninkaan tyttären perhosesta.
Järven rannalla oli Pikku Paulin koto.
Sai hän eräänä kesäaamuna kerran isältänsä pienen kaarnaveneen, joka Paulin mielestä oli komea kyllä, vaikkapa purjeet tuohesta olivatkin.
Sen kanssa Pauli järvelle meni ja pani sen purjehtimaan lainehille.
Tuuli tuuditteli kaarnavenettä, ja komeasti kiiti se ulapallen ulos.
Mutta ilmassa, kohdalla kaarnaveneen juuri, lentää liipoitteli perhonen pieni. Se oli väsyksissään hyvin eikä olisi jaksanut rannalle järven. Kun näki Pikku Paulin kaarnaveneen meren pinnalla purjehtivan, laskeusi siihen levähtämään heti. Ja siten tuli kaarnavene, perhonen vaston nokassa, toiselle rannalle järven.
Ja oli tällä rannalla kuninkaan linna ja linnan satama.
Sattui, samassa kun kaarnavene satamaan saapui, kuninkaan tytär, tepsukenkä pikkuinen, rannalle tulemaan. Paikassa tuossa lensi perhonen vaston latvasta tyttösen tykö, sillä olipa se perhonen hänen kasvattamansa, ja olivat he olleet hyvät ystävät ylen.
Ja ihastui nyt kuninkaan tytär suuresti sangen.
Oli perhonen tänään huomenelta kadonnut, eikä kummasteltavaa siis, että tyttö oli iloissaan kun takaisin lempilintunsa sai.
Puhui perhonen sitten, miten Paulin vene oli hänet hengen hädästä pelastanut. Ja kiitollinen oli kuninkaan tytär.
Toimitti hän isänsä kultapajasta Paulin kaarnaveneelle kultakiskoiset purjeet, vaskesta valettiin mastot, ja hopeasta hiottiin mela.
Ja tällä aikaa kääntyi tuuli.
Pani nyt kuninkaan tytär Paulin parannetun paatin purjehtimaan, ja keikkui se taas selvällä järven selällä.
Pauli oli rannalla odottamassa. Luuli hän jo veneensä haaksirikkoon joutuneen.
Mutta suuriksi menivät silmät pojan, kun tulla tempasi kaarnavene rantaan.
Ja sai hän karkulaisen käsiinsä.
Purjeet kultaa! vaskea mastot! hopeasta mela!
Olihan siinä ilon aihetta kyllin.
Ja onnellinen olikin Pauli, kun kaarnaveneensä kaunistettuna takaisin sai, ja onnellinen oli toisella puolen järveä kuninkaan tytär, kun perhosensa pelastettuna takaisin sai.
Eikä se satu sitten sen pitempi ollutkaan.
Näin sit' ollaan hevosilla.
Heikki huusi huimahaisi Veljill' iloisille: "Mitäs, jos nyt ruvettaisi Hetkeks' hevosille!"
Pekka hevoseksi alkaa, Jaloruunaks' jääpi — Heikki huutaa: "Homa jalkaa!" Kalle kengittääpi.
Kengän pohjaan pontevasti Kalle lyödä rotkii — Heppa Pekka ankarasti Pahasillaan potkii.
Jo on heppa kengitetty; Eellehen hän entää. Siin' ei paljon hengähdetty, Kun se heppa lentää.
Ruoskinnasta pölisee, kun Mennään, Pekan mekka. Toiset sitä naurelee, kun Pillastuu jo Pekka.
Vaan nyt on jo ajellettu Huimasti kuin hullut, Heppa parkaa uuvutettu, Ett' on nälkä tullut.
Siksi heppa talliin vaan ja Kanssa ajajitten; Siellä häntä juotetaan ja Syötetäänkin sitten.
Töllin poika ja töllin tyttö tavoittelevat aurinkoa, joka ei sentään ole saatavissa.