Satuja ja runoja lapsille

SATUJA JA RUNOJA LAPSILLE

Kirj.

TYKO HAGMAN

Wiipurissa, I. C. Lagerspetz'in kustannuksella, 1882.

SISÄLLYS:

Runotar. Satu Paavosta, Liisasta, Keisarin kotkasta ja Keisarista: 1. Luku. Kuinka Paavo ja Liisa tulevat Keisarin hoviin. 2. Luku. Mitä Paavo ja Liisa näkevät Keisarin luona ja kuinka he jälleen tulevat kotia. Mehiläisen kosto. Pikku Paavon sankariteko jouluaattona: 1. Luku. Pikku Paavo lähtee metsään joulukuusta hakkaamaan. 2. Luku. Jossa kerrotaan Vuorenpeikosta ja miten Paavo tuli ihan toisaalle kuin itse halusi. 3. Luku. Mitä Vuorenpeikon kamoittavassa luolassa tapahtuu. 4. Luku. Missä ja miten jouluaatto-ilta viimein vietetään. Marakatin markkinat. Eerosta ja Ellistä ja Näkistä. Miten Pikku Pauli joutui käymään Paavia tervehtimässä, ja miten hän luuli käyneensä Kuussa. Vähäinen satu Pikku Paulin kaarnaveneestä ja kuninkaan tyttären perhosesta. Näin sit' ollaan hevosilla. Töllin poika ja töllin tyttö tavoittelivat aurinkoa, joka ei sentään ole saatavissa: 1. Luku. 2. Luku 3. Luku. 4. Luku. 5. Luku. Ilman impi. Aina kahta kummempaa. Anni ja keltasirkku. Miten Vappu sai kymmenen kultakäkeä. Mansikka-aikana. Lassin ja Mustin matkustus Amerikaan: 1. Luku. 2. Luku. 3. Luku. 4. Luku. 5. Luku. Kolme syyskuun iltaa. Pikku Matin marjamatka. Jukka ja kukka. Tähti opastaa pikku poikaa kotiin. Miten kerjäläistyttö tuli kaukaiseen kaupunkiin. Kangastus. Antti ja Karhu. Tuiki-oppinut tohtori. Korvenkaakki: 1. Luku. Korvenkaakki ilmestyy ja saapi matkakumppanit pitkälle matkalle. 2. Luku. Korvenkaakki joutuu sotaan. 3. Luku. Matkustajat suurustavat Roomassa. 4. Luku. Miten viimein saavutaan Afrikaan. 5. Luku. Tapaukset Afrikassa. 6. Luku. Kotimatka. No, jopas jotakin! Heikki, Hilma ja Halli. Ahtolan häät. Kummallinen puuhevonen. Joulu-enkeli.

Runotar.

Ihme-immen tunsin kerran, Kun mä nuorra lensin, luin. Sinisilmin, sulo-suin Narrasi hän nuoren herran: Tunsin tiitin vain sen verran, Että impeen ihastuin.

Runotar hän nimeltänsä Oil jo oikku luonnoltaan; Kertoi mulle juttujaan, Vinkui mulle virsiänsä, Vinkui milloin mielellänsä Milloin tuisku-tuulellaan.

Tuonaan tyttö kiusallansa Narrasi taas toimistain Minun, aika miehen, vain Kuulemahan kummiansa; Vaikka ennen jutuistansa Aivan kyllikseni sain.

Käski panna paperille Vanhat virret, kertomat, Laajemmat ja laihemmat, Suomen pikku poikasille, Pohjan tepsu-tyttösille, Jos he niistä huolivat.

Impi aina armahainen Oli mulle aikoinaan, Vaikka sai mun suuttumaan, Jos hän oli joutavainen. — Ehkä, armas lapsukainen, Tahdot kuulla juttujaan?

Satu Paavosta, Liisasta, Keisarin Kotkasta ja Keisarista.

Ensimäinen Luku.

Kuinka Paavo ja Liisa tulevat Keisarin hoviin.

Paavo ja Liisa olivat sisarukset. Pienet olivat. Nuoret olivat; eivät he olleet vanhemmat kuin sinäkään, nuori nopsakenkä, joka tätä kummallista satua luet.

Kuulkaappas nyt! Eräänä kesäaamuna, juur kun kukko navettakujalla pani tuota parasta lauluaan "Kukko kiikaa", lähtivät Paavo ja Liisa, vanhempainsa luvalla, tuonne vähäiselle töyräälle marjaan. Töyrä oli vaan kolme, neljä kiven viskattavaa heidän kotonsa portailta. Marja-astiat oli heillä tietysti muassa. Niitä nyt juur vyöryttivät tietä pitkin ja lauleskelivat: "kipposten, kupposten, astiani täyteen!" Jopa kohta seisoivatkin töyrään korkeimmalla kukkulalla.

"Voi, Paavo! täällä on mansikoita aivan punassa vain. Poimitaan, Paavo", lallasi Liisa lystisti.

Ja nyt molemmat poimimaan! Poimitaan siinä sitten vireästi hyvin; eikä aikakaan, niin jo ovat astiat täynnä makeita mansikoita.

"Joko mennään kotia nyt, Liisa?" sanoi Paavo.

"Älä hätäile; minä poimin vielä vähän vyöliinaani", vastasi Liisa.

"No, olkoon menneeksi!" tuumasi Paavokin, "minä poimin lakkiini."

Siinä nyt taas seisotaan kyykkyisillään, ja marjoja karttuu karttumistaan.

Mutta mitäs ollakkaan! Korkealla ilmassa tuolla, juur Paavon ja Liisan pään kohdalla, lentää löyhyttelee suuri, suuri lintu, jolla näkyy olevan varsin summattoman suuret siivet, niin suuret, että niiden alle varmaankin mahtuisi koko joukko Paavoja ja Liisoja.

Niin ainakin sisarusten mielestä, jotka juur tarkistella tuijottivat tätä kummitusta.

Se oli lintu semmoinen, joka piti tapanansa pistää siipiensä alle kaikellaista ja monenmoista elämää ja lentää tiehensä, taikka suoraan noukkia nokkaansa pienempiä lintuparkoja, joita ei edes viitsinyt kantaakkaan siipiensä alla; ja sitä lintua sanottiin Kotkaksi. Ja vieläpä oli tämä kotka oikein Keisarin Kotka, Niin, se oli todellakin Keisarin palveluksessa. Se liiteli, laateli maat ja meret, ja oli sillä, kotia kun tuli Keisarin hoviin, aina jotain uutta Keisarille. Välistä toi se kaukaa ulkomailta kaikellaisia kummallisia kukkoja ja kanoja, joista Keisarille syntyi kaunihia kulta-munia ja jotka pudottivat hopea-höyheniä. Välistä taas toi se kissoja ja koiriakin kaikki kultakarvaisia vain; sillä kullasta kaikki Keisarille olla pitää.

Nyt kun Kotka näki lapset töyräällä, ajatteli heti: "Aha! Tuossapa taas uutta Herra Keisarilleni. Kuinka nuo punaiset marjat maistunevat makealta suussa suuren Herra Keisarin, vaikkapa ne eivät kultaa olekkaan. Tuskinpa hän ennen on semmoisia syönytkään, hän, jonka tavallisena ruokana on voisula vain ja kultavelli. Ja nuo lapset minä samassa vien näytteeksi kerran Keisarille, mimmoiset pikku pojat ja tytöt tässä maassa ovat, koska tämä maisemakin on Herra Keisarin valtakuntaa." Niin tuumasi Kotka ja yht'äkkiä — hilivei! pisti alas ilmasta Paavon ja Liisan kimppuun. Sovitteli siinä sitten siipiensä alle heidät, vaikka lapsiparat kyllä ponnistelivat vastaan. "Älä vie meitä! älä vie meitä!" huusivat Paavo ja Liisa. Mutta Kotka ei ollut kuulevinansakaan; ilmaan nousi vain, eikä lasten ollut muu kuin seuraaminen. Mutta marjat, astiat sinne jäivät töyräälle, sinne Paavo paran lakkikin. Kotka ei nyt siinä hädässä niitä muistanutkaan, kun oli Liisassa ja Paavossakin kylliksi työtä, ja lapset taas olivat niin hämmästyksissään, ett'ei heidän siinä käynyt marjoistansa, astioistansa huolta pitää. Niin läksi siis Kotka lentoon. Lensi sitte pitkät matkat, maat ja meret, ja miten lienee lentänytkin, niin jo tultiin viimein Keisarin hoviin. Ja kohta saamme kuulla miten siellä kävi.

Toinen Luku.

Mitä Paavo ja Liisa näkevät Keisarin luona ja kuinka he jälleen tulevat kotia.

Komea oli Keisarin koto. Kullalta kiilsivät katot ja hopealta hohtivat seinän hirret.

Istui siellä Keisari sitten istuimellaan, joka oli niin kaunis, niin kaunis, ett'ei voi virressä vetää eikä saarnassa sanoa.

Kotka, kun nyt tuli lentäen, huomasi Keisarin jo akkunasta heti, vaan ei malttanutkaan ovesta lentää sisälle, kiire kun oli näyttää hallitsijalleen mitä makeaa taas muassansa toi; akkunasta säntäsi sisälle peto vain.

"No, mikä sen siivoton pöllö sinä olet, kun akkunasta sisälle lennät!" huudahti närkästyksissään Keisari.

"Tässä kerran tämän maan eläviä, tässä tämän maan marjasia!" vastata pöyhisteli Kotka vain eikä ollut millänsäkään Herransa huudosta, ja samassa laski lapset laattialle Keisarin eteen. Siinä seisoivat siis Liisa ja Paavo kuni puusta pudonneet.

"Mitä minä noilla teen!" ärjäsi Keisari Kotkalle; "kuka sinun on käskenyt ihmisen lapsia minulle tuoda, enhän minä niitä syö."

"Niillä on makeita marjoja, makeita marjoja", kehui Kotka ja oli toimissaan vain.

"No, annappa tänne marjat sitten", käski Keisari.

Mutta nyt joutui Kotka pahaan pulaan. Jo huomasi, että Paavon, Liisan marjat olivat menneet.

"Kah, sen veijarit!" karjui Kotka, "kun marjat olette pudottaneet."

"Mene matkoihisi sinä, kurja Kokko, äläkä tässä tyhjiä tuumi", määräsi Keisari.

Ja Kotka parka pötki pois, minne lienee pyörähtänytkin.

Nyt kääntyi Keisari lapsiin. "Mistä te olette, lapsi parat?" kysyi hän.

Mutta Paavo ja Liisa olivat niin peloissaan, ett'ei sanaakaan heidän suustansa lähtenyt. Tämän havaitsi Keisari ja päätti lempeästi kohdella lapsukaisia.

"Älkää peljätkö ollenkaan, rakkaat lapseni, en minä teille pahaa tee; puhukaa pois vain! Kenen poika sinä olet, pieni popposeni?" puheli Keisari, taputtaen Paavo poloista olkapäälle.

Tästä jo rohkeni Paavo ja vastasi: "Isän poika minä."

Liisa, kun kuuli Paavon puhuvan, rohkeni hänkin ja virkki ilman Keisarin kysymättä: "ja minä olen äitin tyttö."

"Vai niin", sanoi Keisari, "te olette ehkä sisarukset?"

"Niin, Liisa on sisareni" puhui Paavo.

"Ja Paavo on veljeni", lisäsi Liisa.

"Kyllä ymmärrän", arveli Keisari; "Tiedättekö nyt missä olette?"

"Emme tiedä", vastasivat sisarukset yhdellä suulla.

"Te olette nyt Keisarin hovissa; minä olen itse Keisari, ja tuo lintu, joka teidät toi tänne, on minun Kotkani. Se tuopi matkoiltaan minulle aina yhtä ja toista. Nyt se toi teidät. Mutta mikä sinun nimesi, poika?"

"Paavo minä olen."

"Entäs sinä, tyttö tepsuni?"

"Liisa niinä olen."

"Hyvä, tulkaa nyt hoviani katsomaan", sanoi Keisari ja, käyden heidän välissänsä, rupesi taluttamaan heitä läpi kauniin asuntonsa.

Keisarin kamarista, jossa he tähän asti olivat olleet, ja joka oli hyvin soma ja kaunis, sekin, tulivat he suureen saliin, summattoman suureen. Siinä oli laattia paljasta hopeaa ja katto kiiltävää kultaa. Huonekaluja oli siinä niin paljon ja niin kauniita, ett'ei maalla moisia. Paavo ja Liisa, jotka olivat tottuneet näkemään ainoastaan köyhän kotinsa puisia penkkejä ja pöytiä, seisoivat siinä suurin silmin, katsellen tätä kaikkea kummaa.

"Liisa! kyllä tämä on taivas", arveli jo Paavo.

"Ei, ei tämä ole kuin minun hovini vain", vastasi Keisari hymyillen.

"Katselkaa nyt täällä miten mielitte", sanoi hetken perästä Keisari ja meni takaisin kamariinsa toimilleen.

Sinne jäivät Liisa, Paavo kummastelemaan Keisarin suurta salia. Siellä kuleskelivat he ylt'ympäri sitten, ja hupainen heidän oli olla.

"Mikähän tämä on?" kuiskasi Liisa, koetellen sormillaan erästä sievää, savesta tehtyä veistokuvaa, joka seisoi eräällä pöydällä.

"Kyllä se on enkeli, se", tuumasi Paavo, "kah, siivetkin on sillä, ja isä on minulle monta kertaa sanonut, että enkeleillä on siivet."

"Voi kuinka se on sievä! puhuukohan tuo?" arveli Liisa.

"Osaatko sinä puhua?" kysyi Paavo veistokuvalta, mutta mitäs se olisi osannut puhua, enemmän kuin lumi-äijä, savesta kun oli vain.

Katselivat siinä sitten sisarukset vielä ison aikaa, katselivat kuvia seinillä, kultaisia kynttilä-kruunuja katossa, hopea-helmiä matoissa laattialla ja monia muita moisia. Kuka niitä kaikkia voi luetella, mitä Paavo ja Liisa näkivät!

"Voi sentään, Liisa, kun jätimme marjamme sinne töyräälle", sanoi Paavo hetken kuluttua, "olis ollut niin lysti saada antaa jotain tuolle Keisarille, joka on niin hyvä."

"Hei Paavo!" huudahti yht'äkkiä Liisa. "Onpa marjoja vielä vähäsen." Ja samassa irroitti hän vyöliinan-palteen rihmasta, jolla vyöliina sidotaan ruumiin ympäri, ja äläppäs allakkaan! marjat olivat siellä vielä. Tätä eivät lapset ennen olleet huomanneetkaan. Ja nyt nousi ilo.

"No, voi toki!" iloitteli Paavo; "nuo me annamme Keisarille."

Ja samassa tulikin Keisari takaisin kamaristaan.

Liisa meni häntä nöyrästi vastaan, niijasi niin syvään ja sanoi:

"Ottakaa, hyvä Keisari, nämä marjat vastaan; minulla oli vielä vähän vyöliinassani."

"No, kah kummaa!" sanoi Keisari ja pisti yhden marjan suuhunsa. "Voi, hyviäpä nämä ovatkin", lisäsi hän sitten ja söi vielä toisenkin; "mutta syökää itsekin, lapsi-kultani."

"Ei, ottakaa kaikki vain, hyvä herra Keisari! kyllä me toisia poimimme taas", vakuutti Liisa; ja Keisari söi marjat, kun söikin, Paavon ja Liisan iloksi.

"No, nyt kun te olette antaneet minulle näin makeita marjoja, niin tulkaa, ottakaa tästä tavara-arkustani jotain palkinnoksi", sanoi Keisari ja vei lapset erään suuren arkun tykö, aukaisi sen, — ja Paavo, Liisa siinä nyt valitsemaan mitä parhaimpana pitivät.

Kaivoi siinä Liisa sitten, niin jo tarttui sormen päähän sievä, kultainen sormustin eli vingerpori, — ja sen piti Liisa ja oli iloissaan.

Paavo sai taas sormiinsa hyvin kauniin hopeaisen hauin-uistimen, jolla oli siimakin hopeasta ja jolla Keisarille hopea-haukia uistettiin.

"Kah! on isälläkin hauin-uistin, mutta ei se ole näin kaunis; saisinko mä tämän?" kysyi Keisarilta Paavo.

"Pidä, veikkonen, hyvänäsi",vastasi Keisari. "Ja nyt, jos tahdotte, tulkaa Keisarinnaakin katsomaan ja sitten saatte, jos mielenne tekee, lähteä kotianne." Vei sitten Keisari heidät taas monen hopealta hohtavan ja kullalta kiiltävän huoneen läpi, kunnes tultiin Keisarin kyökkiin. Siellä Keisarinna par'aikaa keitti kultakahvia. Esitteli sitten Keisari lapset puolisolleen, ja tämä suuteli, hyväili heitä, antoi heille sitten vielä kupillisen kummallista kahviaan ja nisuleipää monenmoista, jotka makeasti sulivat sisarusten suussa. Kun nyt oli vielä hovia kaikin kerroin katsottu, kutsutti Keisari Kotkan taas luoksensa ja määräsi:

"Nyt sinun pitää viedä nämä lapset samaan paikkaan takaisin, josta ne otit." Sanottiin siinä sitten hyvästi molemmin puolin, ja sisarukset erkanivat Keisarista ja Keisarin rouvasta. Kotka lahti lentoon, lapset siipiensä alla. Mutta Kotkalla oli paha mielessä. Oli, näet, vielä vihoissaan siitä, että Keisari oli häntä vähäsen torunut, kun akkunasta lensi sisälle ja ihmisen lapsia toi muassaan. Tuumasi nyt viedä Paavon ja Liisan Kyöpelin vuorelle, jossa vanhat akat piiskaavat pieniä lapsia, kun niitä sinne tuodaan.

"Nyt minä vien teidät Kyöpelin vuorelle", sanoi Kotka lennossaan.

Jo Liisa ja Paavo rupesivat vapisemaan.

"Mutta kyllä mä tässä neuvot tiedän", tuumasi Paavo, kun Kotka juuri sattui lentämään heidän kotonsa yli.

Otti sitten sen Keisarin antaman hauin-uistimen lakkaristaan, sitoi siiman pään Kotkan siipeen kiinni ja, juuri kun Kotka nyt oli katon kohdalla, päästi hauinkoukun menemään alas, ja äläppäs vain! tämä tarttui räystääsen kiinni.

Yht'äkkiä seisahtui Kotka, kun, näet, uistin esti lentämästä. Nytkiä räpytteli se siinä kyllä, mutta ei päässyt paikaltaan.

"Päästä meidät alas", sanoi Paavo, "niin pääset pulastasi."

No, ei siinä ollut Kotkalla muu neuvona. Alas lennähti se Paavon ja Liisan kodon pihalle, jossa päästi heidät, ja Paavo puolestaan irroitti uistimen siiman pään Kotkan siivestä.

"Kiitoksia kyydistä", sanoi Paavo, ja Kotka lensi tiehensä, lensi niin, ett'ei sitä sen kovemmin kuultu eikä nähty. Lensikö takaisin Keisarin hoviin, vai matkustiko Kyöpelin vuorelle, sitä en tiedä.

Mutta Paavo istui pian isänsä polvella ja Liisa äitinsä sylissä. Niillä Keisarin antamilla lahjoilla tulivat he sitten, ikäisemmiksi kun pääsivät, aika onnellisiksi. Paavo sai uistimellaan hopealta hohtavia haukia, ja Liisalta kävi työ vireästi, kun hän ommellessaan käytti tuota kaunista sormustinta, ja varain aamusin ahkerana istuen oli hänestä kuin hän olisi ollut Keisarin hovissa, sillä nousevan auringon säteet kultasivat kullaksi huoneen kaikkine kaluineen.

Sen pituinen se.

Mehiläisen kosto.

Kasvoi kukka kankahalla, Mesikukka kaunoinen. Tuli tyttö iltamalla, Taitti poikki pienoisen.

Näki metsämehiläinen, Miten murtui kukka nyt, Mistä ennen päiväinen Oli mettä imenyt.

Tyttö pisti povehensa Mehiläisen kukkasen, Mehiläinen pistimensä Pisti tytön poskehen.

Pikku Paavon sankariteko jouluaattona.

Ensimäinen luku.

Pikku Paavo lähtee metsään joulukuusta hakkaamaan.

Jos olet lukenut jo, pieni lukiani, tuon kummallisen sadun Pikku Paavon ja Pikku Liisan käynnistä Keisarin hoivissa, niin tartu sitten tähän. Tahdon, näet, kertoa sinulle nyt, miten sisarukset molemmat äkkäämättä pääsivät vanhoja korkeita tuttaviaan tervehtimään taas. Se on kummallinen kyllä, tämäkin satu. Kuuleppas vain!

Oli joulu-aattopäivä. Paavon ja Liisan kodissa oli askaroiminen kiire, kuten ainakin joulun edellä joka talossa hääläämistä on. Kun oli murkina syöty, menivät isä ja äiti pikimmiltään ulos, minne lienevät menneet toimilleen. Tällä aikaa sieppasi yht'äkkiä Paavo isänsä kirveen loukosta, heitti sen olallensa ja sanoi sisarelleen:

"Nyt minä lähden joulukuusta hakkaamaan."

"Sinäkö?" sanoi Liisa, "joka töin tuskin jaksat kirvestä kantaa."

"Saatpas nähdä!" kehui Paavo vain, otti seinältä karvalakkinsa, painoi sen päähänsä ja astui rohkeana pihalle.

Otti sitten puuliiteristä kelkkansa, ja, vetäen sitä perästään, rupesi hän toimeliasna ja totisen näköisenä kuin mikäkin mies käymään tallustelemaan metsään päin. Eikä ollut kauvas metsään. Lumisen pellon poikki kävi vain Paavo, niin jo oli, kun hankikin sattui hyvin pitämään, perillä.

Oli siellä nyt metsässä kuusia, jos olisi ottanut kuinka monta. Vähän aikaa valitsi Paavo siinä sitten, niin jo näkikin sievän ja sopivan syllän korkuisen kuusosen.

"Tuopa on sovelias kyllä", tuumasi Paavo ja hakkasi, kun hakkasikin, sen tyvestä poikki. Nosti sen sitten kelkallensa ja, kotvasen levähdettyänsä, löi kirveen kiinni hakkaamaansa kuuseen, otti kelkannauhan käteensä ja oli lähtemäisillään.

Mutta mitä? mitä tämä on?

Kelkka ei liikahtanut paikaltakaan.

Paavo katsahti taaksepäin.

Toinen luku.

Jossa kerrotaan Vuorenpeikosta ja miten Paavo tuli ihan toisaalle kuin itse halusi.

Huh! mikä hirviö tuo! Siinä istui Paavon kelkalla kauhean suuri mies, jolla oli ainakin puolen syllän pituinen parta. Pukunsa kiireestä kantapäähän oli: ilveksennahkainen lakki, karhunnahkaiset turkit, sudennahkaiset housut ja hirvennahkaiset kengät. Sauva oli hänellä kädessä, pitkä sauva. Se oli mies semmoinen, joka hallitsi vuoret kaikki ja joka asui niiden syvissä luolissa, ja sanottiin häntä Vuorenpeikoksi.

"Noh, vedäppäs nyt, poika!" sanoi Vuorenpeikko.

Paavo seisoi siinä vain kuin puusta pudonnut. Ei sanaakaan lähtenyt suustansa; niin oli peloissaan.

"Häh!" pilkkasi Vuorenpeikko, "miksi et vedä?"

Paavo parka purskahti itkuun. Mutta siinä istui Vuorenpeikko vain eikä ollut tietävinäänkään Paavon itkusta.

"Häh!" huudahti taas hetken perästä, "vedätkö? vai vedänkö minä?"

Nousi sitten kelkalta Peikko, heitti Paavon joulukuusen menemään ja paiskasi poika paran sen asemesta kelkalle.

"Entäs nyt mennään minun luokseni joulu-aattoa viettämään", illasteli Peikko; "ja istu sinä siivosti siinä vain, taikka saat, kun saatkin, selkäsaunan sauvastani."

"Älä vie minua", uskalsi Paavo viimein rukoilla.

"Suus' kiinni!" karjaisi Peikko vain.

Otti kelkkanauhan käteensä sitten ja seitsemän syllän askeleilla rupesi astumaan poikki metsän. Paavon kyllä teki mieli heittäytyä kelkalta maahan, mutta ei tohtinut, Peikon kovaa kostoa kun pelkäsi. Ja oli hänellä taas toiselta puolen täysi työ pysyä kelkalla, sillä meni se semmoista kyytiä, että puut kiitivät sivu kuin tuulenpuuskat.

Kulki nyt Vuorenpeikko monet metsät, niityt ja nevat, kankaat ja laaksot, kunnes tultiin viimein korkean vuoren luo.

"Jo ollaan perillä", sanoi Peikko, heittäen kädestänsä kelkannauhan.

Pani Paavon kainaloonsa sitten ja, yhden askelen otettuansa, seisoi jo vuoren reunalla kivestä veistetyn oven edessä. Avasi nyt sen suurella avaimella, jonka otti lukkaristaan, ja astui sisään pimeään ja pitkään käytävään, jonka läpi nyt mentiin, kunnes tultiin toisen oven eteen. Sen avasi taas Peikko toisella avaimella, ja jo nyt oltiin Peikon kodissa, kamalassa Vuorelassa.

Kolmas luku.

Mitä Vuorenpeikon kamoittavassa luolassa tapahtuu.

Oli siellä Peikolla suuri sali, suuri kuin kirkko. Seinät, katot, laattiat olivat paljaasta kivestä. Yhdessä nurkassa oli suuri kiuvas, jossa taas oli suuri pesä. Oli siellä huonekalujakin kaikenlaisia: pöytiä, rahia, kaappeja j.n.e., kaikki kivestä vain. Kiukaan pesässä paloi juuri, kun Vuorenpeikko, Paavo kainalossa, astui sisään, valkea, joka kamoittavalla valollaan valaisi salin.

"Tuossa saat lämmitellä nyt", sanoi Vuorenpeikko, paiskaten Paavo paran pesän eteen.

"Ei ole minulla vilu", vakuutti Paavo, "laskekaa minä menemään kotiani."

"Vai kotiasi, vai kotiasi!" puhui Peikko, "luuletko pääseväsi pois, poloinen?"

"Pitääkö minun olla täällä?… Voi! Voi… Minä tahdon kotia… Hui, kuin täällä on kolkko!" voivotti Paavo.

"Kohta saat kumppanin", sanoi Peikko, meni erään suuren kaapin tykö, avasi sen, ja sieltä tulla tepsutteli pieni tyttö, Paavoakin vielä pienempi.

"Tässä on sinulla nyt kumppani", sanoi Vuorenpeikko ja talutti tyttösen Paavon viereen, ja meni sitten Peikko ulos, jättäen lapset kahden kesken.

"Kuka tuo hirveä mies on?" kysyi Paavo, Peikon mentyä, tytöltä.

"Voi, poika poloinen, mihinkä olet joutunut!" vastasi tyttö; "tiedätkö, että olet Vuorenpeikon luolassa?… Voi kauheaa!" Kyyneleet tippuivat tytön silmistä.

"Vai onko se Vuorenpeikko!" kummasteli Paavo; "kyllä olen hänestä kuullut puhuttavan. Onko se tosi, että hän paistaa pieniä poikia ja tyttöjä ja syö ne suuhunsa? Voi kauheaa, jos niin olisi!"

"Niin on", itki tyttö, "voi kauheaa!"

"Voi kauheaa! voi kauheaa!" huusivat molemmat.

"Pois täältä pian!" huudahti yht'äkkiä Paavo rohkealla katsannolla.

"Ei, emme me pääse mihinkään", lausui tyttö; "minä olen ollut täällä jo monta päivää enkä pääse pois. Voi! Voi!… Mutta tiedätkö, kuka minä olen?" keskeytti tyttö voivotuksensa.

"En tiedä; mistä minä sen tietäisin?" sanoi Paavo.

"Minun nimeni on Lilli ja minä olen Keisarin tytär."

"Hoho! Keisarin tytär!" kummeksi Paavo, katsoen tyttöä suurin silmin; "vai niin, vai Keisarin tytär! No, eipä nyt kummempaa! Kyllä, näet, minä sen Keisarin hyvin tunnen. Olimmehan minä ja Liisa siellä hänen hovissaan kesällä kerran. Missäs sinä silloin olit?"

"Vai oletko sinä sama poika, joka sisarensa kanssa oli ollut isäni hovissa kesällä? Se isäni Kotkahan teidät sinne toi. Kyllä on isäni teistä puhunut… Vai sama poika sinä olet. Paavohan on nimesikin?"

"Niin, niin, se sama Paavo minä olen. Mutta eipä sinua silloin näkynytkään siellä hovissa."

"Ei, minä olin silloin", vastasi Lilli, "toisen Keisarin hovissa kestissä hänen lapsensa luona."

"Mutta miten on tuo Vuorenpeikko sinun kynsiinsä saanut?" kysyi Paavo.

Lilli puhui:

"Minä olin lumilinnassa, joka on isäni kartanolla. Olin lähtenyt sinne itse päästäni, kun isä ja äiti olivat poissa, ja silloin tuli tuo Peikko paholainen ja vei minut."

"Minä menin omin luvin metsään, minäkin", tuumasi Paavo itseksensä. "Mutta mitä sinä tuolla kaapissa teit?" kysyi hän kovaa.

"Siellä on Vuorenpeikko pitänyt minun salpattuna. Siellä on pilkkoisen pimeä. Ja nyt, kun otti äsken minut sieltä, uhkasi Peikko paistaa minut joulupaistiksi itselleen", puhui Lilli itkussa silmin.

"Älä itke, Lilli raukka. Hän ei saa sinua paistaa eikä minua liioin, sen takaa Paavo. Pois täältä, ja heti paikalla!" puhui Paavo rohkeana.

Meni sitten, kun menikin, uljaasti ovelle, josta oli nähnyt Peikon menevän ulos, avatakseen sitä.

Mutta ovi oli lukittu. Koetti kyllä Paavo kaikin voimin sysätä ovea saranoiltaan, mutta mitäs siinä semmoisen nallikan voimat, kuin Paavon, mihinkään olisivat riittäneet.

Ovi ei ollut tietävinänsäkään Paavon survauksista.

"Ei aukene", sanoi huoaten Paavo ja palasi takaisin Lillin luo. "Mutta odotetaan kunnes Peikko palajaa; tottahan tässä nyt joku neuvoksi tulee."

"Ei, kyllä meillä nyt on kuolema käsissä", valitti Lilli riepu. "Mitä sinä voisit meitä auttaa! Kyllä hän meidät ainakin paistaa ja syö, Vuorenpeikko paholainen."

"Jäi tänne kissa hänen paistettavakseen!" sanoi Paavo ja oli taasen menemäisillään ovea kohti, kun tämä samassa aukeni ja Peikko astui sisään. Paavo hämmästyi hieman, mutta nousi pian päähänsä keino, jota päätti käyttää.

"Aiotko sinä paistaa meidät?" kysyi Peikolta Paavo.

"Se on tietty!" mumisi Peikko.

"Älä paista meitä", sanoi Paavo; "minä lupaan isältäni pyytää sinulle lehmänpaistin, jos säästät meidät ja päästät pois. Kyllä isäni sen antaa ja lihavan vielä, kun et vaan meitä syö."

Mutta ei se Paavon keino paljoa vaikuttanut.

"Ha! ha! ha!" nauroi Vuorenpeikko vain, "vai lehmänpaistin! mitä se ihmisen lihan verralla olisi! Ha! ha! ha!" Nauroi Peitto vain, nauroi, että kaikuivat Vuorelan kiviset seinät.

Pani sitten enemmän puita pesään, ja pian loistivat sieltä kirkkaat roihut. Kun nyt olivat puut palaneet, tarttui yht'äkkiä Peikko Lilliä niskaan ja oli juur heittämäisillään tyttö paran kuumille hiiloksille, kun Paavo, jonka päässä uusi aatos äkkiä oli herännyt, niinkuin tuulessa, Peikon huomaamatta, sieppasi pitkän kekäleen pesästä ja sivalsi sillä Peikkoa vasten partaa, joka tuossa paikassa syttyi palamaan.

"No, sinä sen vietävä!" karjaisi Peikko ja heitti Lillin. Oli tarttua Paavoon, mutta kyllä lienee valkea kovin polttanut, koska itseään vain rupesi kauhistuksella katsomaan. "Joko minä nyt palan?" lausui hän.

Ja totta maar' näyttikin siltä, sillä parta oli jo poroksi palanut, ja tuli turmeli tuimasti tukkaa, joka pian meni samaa tietä.

Venyi nyt valkea viimein Peikon turkkiinkin, ja paloi sekin pian kuin kruuti vain, pitkäkarvaisesta karhunnahasta kun oli.

Peikko koki kyllä kämmenillään tukehuttaa tulen, mutta ei siinä auttanut mikään. Poroksi paloi Peikko parka tykkänään.

"Pois täältä!" sanoi Paavo, pani käteensä Lillin käden, ja niin menivät molemmat ovea kohti. Eivät juljenneet katsoakkaan palanutta Peikkoa.

Oven oli Peikko hyväksi onneksi jättänyt auki, ja astuivat ovesta nyt lapset käytävään. Kävelivät käsikkähä eteen päin sitä sitten, ja, vaikka tämä kyllä oli pimeä, osasivat he kuitenkin oikealle suunnalle, kun ei käytävällä onneksi mitään haaroja ollut.

"Kiitoksia, Paavo kulta!" kuiskasi Lilli.

"Älä kiitä minua", vastasi Paavo; "minun käy sääli tuota Peikko parkaa."

"Mutta se olisi meidät polttanut säälimättä, se paholainen!" lausui Lilli. "Hyvä, että pääsimme vain."

"No, kyllähän se niin on", arveli Paavokin viisastelevalla silmäniskulla, "oma suu likempänä kuin kontin suu."

Kävivät sitten vielä käytävää vähäsen, kunnes tulivat ulko-ovelle, jonka Peikko niin ikään oli jättänyt lukitsematta. Astuivat Paavo ja Lilli siis esteettä ulos Jumalan vapaan taivaan alle.

Neljäs luku.

Missä ja miten jouluaatto-ilta viimeinkin vietetään.

Jo oli ruvennut hämärtämään. Kylmäkin oli hyvin, ja tuikki jo tähtiä taivaalla paikoittain.

"Mutta miten nyt osataan kotia? Osaatko sinä sinun kotihisi?" kysyi Lilli.

"En, en osaa. Kyllä lienee pitkä matka. Mikä nyt neuvoksi?" sanoi Paavo, pudistaen päätänsä. "Ja kylmäksi käy ilma."

"Hyi, kuin minulla on vilu!" valitti Lilli.

"Ei ole muu neuvona kuin lähteä matkaan minnepäin hyvänsä. Tottahan tässä nyt johonkin tullaan. Tänne kätesi vain!" puhui Paavo, joka ei koskaan kadottanut toivoansa.

Ja niin lähtivät lapsukaiset käsityksin kävelemään arviolta aivan.

Mutta vähän matkaa mentyänsä, löysivät he Paavon kelkan, jota Vuorenpeikko ei ollut viitsinyt luolaansa ottaa.

"Istu sinä tuohon nyt", sanoi Paavo Lillille, "niin minä vedän sinua. Et sinä jaksa käydä, Lilli parka, vaan anna minun sinua vetää, kyllä minä jaksan, minä, joka olen miehenpuoli", virkki Paavo.

Lillin piti juur vastata, mutta mikä — — — mikä tuolla nyt taas tuli? Pitkä äijä, vaatetettu melkeittäin samoin kuin Vuorenpeikko vainaja, lähestyi pitkin askelein lapsia.

"Vuorenpeikko tulee!" huudahti Lilli.

"Niin totta maar' tuleekin taas!" sanoi Paavokin, ja juoksemaan rupesivat molemmat.

Mutta tuossa paikassa oli äijä heidän vieressään.

"Älkää peljätkö ollenkaan!" sanoi äijä lempeällä äänellä, "minä olen Joulupukki."

"Vai Joulupukki! no ei sitten hätää. Ethän sinä meille pahaa tee", sanoi Paavo.

"En ollenkaan!" vakuutti Joulupukki; "minä vien teidät kotianne kumpasenkin. Tulkaa turkkiini tänne!"

"Älä jätä kelkkaani", sanoi Paavo, kun Joulupukki jo oli avannut turkkinsa ja sovitellut lapset sinne lämpimään.

"Älä ole milläsikään kelkasta", vastasi Pukki, "minä takaan, että saat joululahjaksi paremman kelkan." Lähti sitten Pukki, lapset kainalossa, matkaan kohti Lillin kotoa, kartanoa Keisarin.

"Onko teillä vilu?" kysyi kulkeissaan tuon tuostakin lapsilta.

"Ei ollenkaan! Täällä on niin lämmin", vastasivat turkista lapset. Eikä siinä nyt pitkää aikaa Joulupukilta mennyt perille päästäkseen, pitkät jalat kun pitkiä askeleita tekivät.

Pian oltiin Lillin kodissa. Täällä juur paraikaa istuivat Keisari ja Keisarinna, viettäen joulu-aattoiltaa neitineinsä ja herroinensa hovin. Oli siellä iloa, syötiin, juotiin ja joululahjoja joka haaralle annettiin.

"Mitäs mieluisammin tahtoisit joululahjaksi?" kysyi Keisari puolisoltaan.

"Kyllähän sen tiedät, herra Keisari", vastasi Keisarinna surusilmin, "että Vuorenpeikon viemä tyttäreni, pikkuinen Lillini, olisi minulle kallihin lahja."

"Niin, se Vuorenpeikko", sanoi Keisari, "se nyt on vasta hirviö hävytön, kun tyttäreni on vienyt. Eikä hänelle voi mitään. Ei saa hänen asumapaikastaan tietoa."

Mutta tuskin oli Keisari saanut tämän sanoneeksi, kun yht'äkkiä ovi aukeni ja Joulupukki astui sisään.

"Olisi minulla täällä pikkuinen lahja rouva Keisarinnalle", sanoi Pukki, lähestyen Keisarinnaa.

Avasi turkkinsa sitten, ja sieltä pyörähti nyt Lilli näkyviin. Ja voi sitä iloa, joka nyt nousi!

Keisarinna, kun sai Lillinsä takaisin, oli niin iloinen, ettei sitä sanoa voi. Ja Lilli sitten! Hän hyppäsi edes takaisin äitinsä sylistä isän syliin ja isänsä sylistä äidin syliin. Oikein oli kuin hupsu pelkästä ilosta.

"Päästä Paavokin turkistasi!" sanoi Lilli hetken perästä Joulupukille.

"Hän on vietävä kotiinsa", sanoi Pukki.

Mutta nyt jutteli Lilli vanhemmilleen miten Paavo oli hänet pelastanut, miten Vuorenpeikko oli Paavon kautta surmansa saanut, ja miten Paavo viimein oli opastanut Lillin pois Peikon luolasta. Ja ilmaisi hän vielä, että Paavo juur oli sama Paavo, joka kesällä oli sisarensa keralla Keisarin hovissa ollut. Ja mitäs siinä nyt Joulupukin vastustaminen olisi auttanut. Pukin täytyi päästää Paavo.

Ja siinäkös nyt ilo nousi, kun vanhat tuttavat toinen toisensa tapasivat, saatikka sitten, kun Paavo oli semmoisen sankari-työn tehnyt!

Keisari ja Keisarinna pitelivät Paavoa vuorotellen sylissään ja kiittivät he ja ylistivät häntä niin, että poika parka oikein häpesi.

"No, mitenkäs Liisa nyt jaksaa?" kysyi Keisari.

"Kiitoksia kysymästänne", vastasi Paavo, "kyllä hän voi hyvin. Mutta missäs se Herra Keisarin kotka nyt oleskelee?"

"En tiedä, en tiedä", sanoi Keisari, "missä lieneekin retkillään taas. Mutta sinä jäät nyt tänne joulua viettämään."

"Häntä kaipaavat kotona isä ja äiti", muistutti Joulupukki.

"Noh! he tuodaan tänne, hekin, ja tänään vielä. Kuka lähtee heitä noutamaan?" kyseli Keisari.

"Sen otan minä toimekseni", sanoi Joulupukki, Antoi sitten Keisari Joulupukille kaksi hevosta ja komean kuomire'en, ja Pukki lähti ajamaan. Ja pian hän olikin perillä Paavon vanhempain luona. Puhui lyhyesti Pukki asiansa heille sitten, ja nämä kun kuulivat Paavon, jota koko päivän olivat kaivanneet, hyvässä tallessa olevan, ilahtuivat hyvin ja olivat heti valmiit seuraamaan Joulupukkia. Pikku Liisa otettiin tietysti mukaan. Isä ja äiti istuivat kuomiin, Liisan ottivat syliinsä, ja Joulupukki valitsi paikkansa kuskilaudalla. Ja siten tultiin komeasti kuomi-re'essä Keisarin hoviin.

Ja nyt vasta ilo täällä nousi korkeimmilleen. Keisari ja Keisarinna ottivat Paavon ja Liisan vanhemmat hyvin kohteliaasti vastaan.

Liisa ja Lilli tutustuivat kohta, ja tuli heistä heti hyvät ystävät.

Kyllä Paavoa torui hänen isänsä siitä, että niin yksin ja omin päinsä oli mennyt metsään, mutta kun sai Paavon sankariteosta Vuorenpeikkoa kohtaan selvän tiedon, leppyi hän heti, sillä sitä Vuorenpeikkoa nyt kaikki vihasivat.

Kyllä Keisarikin hieman torui Lilliä siitä, että hän pihalla omin luvin oli lumilinnassa leikkiä lyönyt, mutta ei siitä nyt sen enemmin lukua pidetty.

Iloisa oli kaikille jouluaatto-ilta vain. Ja nyt annettiin joululahjoja taas. Keisari kun Joulupukilta kuuli, että Paavon kelkka oli metsään jäänyt, antoi Paavolle toisen, kaikin puolin paremman kelkan eli kipitkan, jolla oli aisatkin, ja mikä vielä enemmän ihastutti Paavoa pienen varsan, jolla Paavo heti paikalla mieli lähteä kotiapäin ajamaan. Niin oli utelias saamaan nähdä kuinka vireä virkku olisi. Mutta nyt päätettiin, että vasta joulun perästä vieraat pääsisivät lähtemään.

"No, mitäs Liisa sai joululahjaksi?" kysyt, utelias lukijani.

Liisa sai hopeisen helmirihman, jonka heti pani kaulansa ympäri, ja arvaappas sitten oliko hän iloissaan.

"Entäs Lilli sitten?"

Hän sai kultaiset korvarenkaat, mutta ei tahtonut antaa pistää reikiä korvanlehtiinsä, vaan päätti tallentaa lahjansa toistaiseksi.

Ja pidettiin nyt viimein tanssitkin hovissa, aika tanssit, joihinka paljon väkeä oli kokoontunut, ja niissä olin minäkin. Paavo, Lilli ja Liisa iloitsivat ja hyppelivät että hiki otsasta tippui, ja käskivät he minun sanoa sinullekin, pienelle lukijalleni, sulimmat terveiset.

Sen pituinen se.

Marakatin markkinat.

Eräs musta marakatti Istui kerran kyyrylleen. Hällä pilkkanimi Matti Oil ja mieltä melkoiseen, Villityllä; Mutta kyllä

Luiskahtivat longallensa Kairan laidat kallossaan, Kun hän otti ollaksensa Kauppamiesnä, kelmi, vaan. Hän jo myöpi, Myöskin syöpi.

Kirre, Mirre ruuan häässä Kakkusia ostelee; Kolmikulma-hattu päässä Musta Matti punnitsee. Siinä myödään, Siinä syödään.

Oikein oiva-markkinoita Siten siinä pidetään; Pureskellaan prenikoita. — Moiseen ryhtyi räihinään Musta Matti, Marakatti.

Eerosta ja Ollista ja Näkistä.

Asui kerran meren rannalla ukko ja akka. Pienessä mökissä he asuivat. Ukko oli kalastaja ja akka häntä autti hänen ammatissaan. He olivat hyvin köyhät. Mutta kaksi lasta heillä oli: Eero ja Elli. Kesäsydännä kerran istuivat lapset isänsä pienessä paatissa, jonka toinen puoli oli rannalla ja toinen vedessä. He onkivat siinä ja saivatpa he kaloja kyllä ja kaikenlaisia.

Mutta meressä uiskenteli Näkki. Tiedättehän, kuka Näkki on? tuo, joka hallitsee vedet ja veden elävät. Suuri on hänen valtansa, mutta tänäpäivänä oli Näkki nälissään. Ei hän saanut kiinni kiiskisiä kitukaloja eikä ahvenia apukaloja. Ja muut kalat häntä pakenivat niin-ikään. Nosti nyt Näkki päänsä vedestä ja piti lapsille seuraavan puheen:

"Hyvät lapset! Minä olen Näkki eli veden-isäntä enkä minä teille pahaa tee. Mutta minulla on nälkä nyt, ja vatsani vinkuu sangen surkeasti. Antakaat minulle, lempeät lapset, vähäsen onkimistanne kaloista."

Eeron ja Ellin kävi Näkkiä sääli, jonkatähden he käskivät hänen panna päänsä paatin partaalle, niin he hänen ruokkisivat. Näkki totteli, ja lapset pistivät nyt kaikki onkimansa kalat näkin nälkäiseen suuhun. Sinne meni kiiskinen kitukala, ahven apukala. Kun Näkki oli kylläksensä saanut, sanoi hän lapsille sulimmat kiitokset ja katosi kotonsa kammioihin.

Seuraavana päivänä olivat Eero ja Elli ongella taas. Mutta tänään eivät ottaneet kalat ollenkaan onkeen. Lapset tahtoivat tuskaantua. Mutta meressä uida kierteli Näkki taas. Muisti hän lasten eilisen anteliaisuuden ja päätti sen runsaasti palkita.

Kohotti kotvasen perästä Näkki kokkonsa vedestä ja pani sen paatin partaalle, kuten eilenkin. Mutta joka hivuskarvan nokassa riippui nyt kiiltävä kala. Ja piti taas Näkki lapsille seuraavan puheen:

"Hyvät lapset! Eilen oli teillä oiva kala-onni, ja minä näin nälkää. Tänään ette näy mitään merestä saavan, mutta äsken sain minä nämä kalat, jotka hivuksissani heiluvat. Eilen olitte te anteliaat minua kohtaan. Tänään on minun vuoroni. Poimikaat tukastani kaikki kalat."

Eero ja Elli tekivät kuten käsketty oli, ja kun olivat nykkineet Näkin hivuksista kaikki kalat, meni Näkki matkoihinsa meren syvyyteen taas.

Siten saivat lapset kaloja kyllikseen ja menivät saaliinensa kotia. Mutta kun ukko ja akka katselivat Näkin antamia kaloja tarkemmin, huomasivat, että nämä olivatkin pelkkiä kultakaloja. Ukko niitä heti kaupunkiin myymään. Niistä saamillaan suurilla summilla teetti ukko meren rannalle uuden tuvan, johonka akka toimitti ahkerasti kaikenlaisia koristuksia.

Nyt ovat ukko ja akka kuolleet, mutta ukon teettämässä tuvassa elelevät Eero ja Elli onnellisina. Eero enentää talon tavaraa ja Elli emännöitsee. Ja siihen satu loppuukin.

Miten Pikku Pekka joutui käymään Paavia tervehtimässä, ja miten hän luuli käyneensä kuussa.

Pikku Pekka pikkarainen Istui Hallin selkään: Tiina tyttö tallarainen Huusi: "Voi, kuin pelkään!"

"Älä pelkää, Tiina parka! Nyt mä kuljen kuuhun. Älä ole aivan arka: Sieltä saadaan suuhun".

Pekka pyörimähän teitä, Tiina raivotulle: "Riivi sulle rinkileitä, Manteleita mulle!"

Kulki koira maita, soita, (Kylkensä jo kasti). Lätäköitä, lahdelmoita Meren pohjaan asti.

Siellä Halli, niinkuin tuuli, Suuren kalan suuhun. Pekka poloinen jo luuli Tullehensa kuuhun.

Vatsahansa kala nieli Koiran kuorminensa; "Hyvä ruoka, hyvä mieli", Tuumas' itseksensä.

Sitten kala uida kiisi Aivan arviolta, Kunnes oltiin syltää viisi Rooman rannikolta.

Siellä liki pitkää aitaa, Joen haarukassa, Pappa Paavi parastaikaa Oli onkimassa.

(Mi on Paavi?… Arvatkaatte! En nyt jouda muulla: Kyllä te sen seikan saatte Isältänne kuulla).

Siinä suuri joukko juuri Kiiskisiä karttui. Jopa kalakin nyt suuri Paavin onkeen tarttui.

"Sepä vasta vankka hauki!" Huusi iloissansa Paavi nyt ja leikkas' auki Kalan puukollansa.

Pekka kalasta nyt vaan, ja Koiraansa löi selkään: Halli heti haukkumaan, ja Paavi huusi: "Pelkään!"

Koira jaloin multaa viski, Näytti hampaitansa; Paavi parka vastaan iski Ongen-vavallansa.

Jopa Paavi parkuvainen Antoi iskun hartaan: Halli hullu haukkuvainen Puri Paavin partaan.

Pekka huusi: "Huuti Halli!" Halli Paavin päästi. Sillä lailla Pekka nalli Paavin parran säästi.

"Kiitoksia, poika kulta!" Puhui Paavin kieli; "Saat nyt jotain muistoks' multa; Mitäs tekee mieli?"

Tuumas' Pekka hetken sitten. Ympärilleen tirkki. "Hevosen jos antaisitten!" Viimeiseksi virkki.

Oli siellä orhi oiva Paavin hevoshaassa, Soittokulkusista soiva, Komein koko maassa.

Sen nyt Pekka sai, kun saikin; Riemusta hän hohti. Ajaa alkoi voimin kaikin Kotimaataan kohti.

Kulki orhi muita maita Juuri joutuisasti, Juoksi maita vierahaita Pekan kotiin asti.

"Onpa sulia heppa uusi", Kuului Tiinan suusta. Pekka toimissaan vaan huusi: "Terveisiä kuusta!"

(Varmaan luuli Pekka vello Kuussa käynehensä; Oli kuin mi hätäkello Tullut hämillensä).

"Miksi heitit sinne Hallin?" Torui Tiina koissa; "Nyt on kaikki mullin mallin Kun on Halli poissa."

"Älä toru, Tiina kulta! Tässä vasta Halli! Älä vaadi vanhaa multa", Puhui Pekka nalli.

"Tämän antoi ukko mulle, Joka onkii kuussa; Siin' on heppaa mulle, sulle. Vaahtoo kuin on suussa!"

Oilkin orhi paraitansa, Valkonen kuin liina; Pekka pyyhki harjoansa, Samoin teki Tiina.

Niin se kohta pienoisillen Oli tuiki tuttu, Mieli hyvä molemmillen. Siinä oil se juttu.

Vähäinen satu Pikku Paulin kaarnaveneestä ja kuninkaan tyttären perhosesta.

Järven rannalla oli Pikku Paulin koto.

Sai hän eräänä kesäaamuna kerran isältänsä pienen kaarnaveneen, joka Paulin mielestä oli komea kyllä, vaikkapa purjeet tuohesta olivatkin.

Sen kanssa Pauli järvelle meni ja pani sen purjehtimaan lainehille.

Tuuli tuuditteli kaarnavenettä, ja komeasti kiiti se ulapallen ulos.

Mutta ilmassa, kohdalla kaarnaveneen juuri, lentää liipoitteli perhonen pieni. Se oli väsyksissään hyvin eikä olisi jaksanut rannalle järven. Kun näki Pikku Paulin kaarnaveneen meren pinnalla purjehtivan, laskeusi siihen levähtämään heti. Ja siten tuli kaarnavene, perhonen vaston nokassa, toiselle rannalle järven.

Ja oli tällä rannalla kuninkaan linna ja linnan satama.

Sattui, samassa kun kaarnavene satamaan saapui, kuninkaan tytär, tepsukenkä pikkuinen, rannalle tulemaan. Paikassa tuossa lensi perhonen vaston latvasta tyttösen tykö, sillä olipa se perhonen hänen kasvattamansa, ja olivat he olleet hyvät ystävät ylen.

Ja ihastui nyt kuninkaan tytär suuresti sangen.

Oli perhonen tänään huomenelta kadonnut, eikä kummasteltavaa siis, että tyttö oli iloissaan kun takaisin lempilintunsa sai.

Puhui perhonen sitten, miten Paulin vene oli hänet hengen hädästä pelastanut. Ja kiitollinen oli kuninkaan tytär.

Toimitti hän isänsä kultapajasta Paulin kaarnaveneelle kultakiskoiset purjeet, vaskesta valettiin mastot, ja hopeasta hiottiin mela.

Ja tällä aikaa kääntyi tuuli.

Pani nyt kuninkaan tytär Paulin parannetun paatin purjehtimaan, ja keikkui se taas selvällä järven selällä.

Pauli oli rannalla odottamassa. Luuli hän jo veneensä haaksirikkoon joutuneen.

Mutta suuriksi menivät silmät pojan, kun tulla tempasi kaarnavene rantaan.

Ja sai hän karkulaisen käsiinsä.

Purjeet kultaa! vaskea mastot! hopeasta mela!

Olihan siinä ilon aihetta kyllin.

Ja onnellinen olikin Pauli, kun kaarnaveneensä kaunistettuna takaisin sai, ja onnellinen oli toisella puolen järveä kuninkaan tytär, kun perhosensa pelastettuna takaisin sai.

Eikä se satu sitten sen pitempi ollutkaan.

Näin sit' ollaan hevosilla.

Heikki huusi huimahaisi Veljill' iloisille: "Mitäs, jos nyt ruvettaisi Hetkeks' hevosille!"

Pekka hevoseksi alkaa, Jaloruunaks' jääpi — Heikki huutaa: "Homa jalkaa!" Kalle kengittääpi.

Kengän pohjaan pontevasti Kalle lyödä rotkii — Heppa Pekka ankarasti Pahasillaan potkii.

Jo on heppa kengitetty; Eellehen hän entää. Siin' ei paljon hengähdetty, Kun se heppa lentää.

Ruoskinnasta pölisee, kun Mennään, Pekan mekka. Toiset sitä naurelee, kun Pillastuu jo Pekka.

Vaan nyt on jo ajellettu Huimasti kuin hullut, Heppa parkaa uuvutettu, Ett' on nälkä tullut.

Siksi heppa talliin vaan ja Kanssa ajajitten; Siellä häntä juotetaan ja Syötetäänkin sitten.

Töllin poika ja töllin tyttö tavoittelevat aurinkoa, joka ei sentään ole saatavissa.

Ensimäinen Luku.

Antti ja Anni olivat töllin lapsia, Samalla ijällä olivat he molemmat. Kaksoislapset olivat. Sinun ijälläsi olivat, nuori notkuva lukijani. Heidän vanhempansa eivät olleet juuri rikkaan rikkahia eikä köyhän köyhiä. Aikaan tulivat tölliläiset. "No, meneepä tuo", oli isä-ukolla tapana sanoa, kun kysyttiin, mitenkä töllissä aikaa eletään.

Mutta näin alkaa nyt itse satu: Kesäpäivä oli loppumaisillaan, niin sen saneltavaksi kuulin, aurinko laskemaisillaan, maillehensa menemässään tuo paistava päivän pyörä. Antti ja Anni istuivat töllin portailla, auringon laskua katsellen, tuota ihanata ihmetellen.

"Missähän tuo aurinko öisin piileskelee?" kysäsi Anni veljeltään.

"Enpä tuota tiedä", vastasi Antti, "minne mennee makuulle tuolla metsän toisella puolen."

"Olisipa sopiva tietää", arveli Anni, "mitäs jos mentäis katsomaan?"

"No, ei se niin hullua olisi", tuumasi Anttikin, "eihän tuonne pitkä ole."

"Mennäänkö?" kysyi Anni.

"Mennäänkö?" kysyi Anttikin.

"Mennään!"

"No hei, mennään!"

Niin juttelivat sisarukset. He eivät olleetkaan koulua käyneet, töllinlapset. Mitä olisivat he auringon noususta ja laskusta tietäneet? Mutta uteliaat olivat tietämään, kuten näet, lukijani. Ole sinäkin niin.

"No hei, mennään!" Käsi kädessä rupesivat he nyt tepsuttelemaan metsään päin. Eivät muistaneet kysyä isän ja äidin lupaa, vaikka muulloin sen aina olivat tehneet. Matka tuli niin äkkipäätä päätetyksi, että luvan kysyminen jäi sikseen.

"Kah, tuonne se nyt katoaa", lausui Antti, viitaten aurinkoon päin.

"Sinne menee, näen ma", toisti Anni, "kyllähän osataan."

"Pidä nyt sinäkin silmällä tuota pitkää kuusta tuolla, jonka taakse tavoitettavamme panee lepäämään", neuvoi Antti.

"Kyllähän koetetaan", vastasi Anni. Niin kävellä kötköttivät sisarukset nyt käsikkähä tuota kuusta kohden, jonka juurelle luulivat auringon jääneen, taitamattomat!

Eikä aikaakaan, niin jo olivat perillä, kun olivatkin. Mutta mitäs se aurinko siellä kuusen takana olisi ollut!

"Eipä sitä näykkään", sanoi Antti sisarelleen, "jo olemme pettyneet, Anni parka."

"No, mutta tämäpä nyt kummaa on", arveli Anni, "minä näin selvin silmin, että tämän taakse se pullahti."

Oli siellä kuusen juurella suuri kivi, jonka alle luola näkyi vievän.

"Anni", lausui Antti, "entäs on mennyt tuonne luolaan!"

"Kyllä se mahdollista on", myönti Annikin, "sitten emme saakkaan nähdä koko aurinkoa."

"Emme saa", huokaili Anttikin puolestaan, "tyhjiin raukeni se toivo."

Näin puhelivat keskenään sisarukset, kun luolasta yht'äkkiä kuului kummallinen kähinä, kuului kuin lapsilauman mäike kisakentältä.

"Mitähän se on?" kysäsi Antti, katsellen sisartaan.

"Hui! minua peloittaa", valitti jo vapisten Anni.

Mutta tuskin oli tyttö nämä sanat suustansa saanut, kun luolasta näkyi nousevan jotain. Ensinnä tuli näkyviin pää, suuri ihmisen pää. Sitten rupesivat näkymään kädet, pitkät kädet, viimein vartalo ja lopuksi lyhyet, kovin lyhyet jalat.

"Hyvää päivää, lapsukaiset!" tervehti kuni tuttuna tuo ihmeellinen ilmiö Anttia ja Annia ja nykäytti ystävällisenä päätään.

Sisarukset tuijottivat vain toisiaan eivätkä hiiskahtaneet mitään. Peloissaan olivat pienokaiset.

"Älkää peljätkö ollenkaan, lapseni", lausui luolasta tullut, "en minä teille pahaa tee; tulkaa tuvilleni tänne maan sisään; käykäähän nyt katsomassa minunkin majojani, ihmislapset."

Kun luolan asukas näin suopeita sanoja saneli, katosi sisarustenkin kammo, ja jo rohkeni Antti ruveta kieltänsäkin käyttämään.

"Mikä mies olette, hyvä herra?" lausui hän.

"Minä olen kääpiöiden kuningas", vastasi vieras, "tulkaa tuvilleni, hyvät ystävät."

"Mennäänkö?" kysyi Antti sisareltaan.

"Eihän herra meitä pahoin pitele?" puhutteli Anni kääpiötä.

"Herra hallitkoon! En laisinkaan minä teitä tuumaa pahoin pitää. Terve tulemaanne, hyvät vieraat!" Niin puhu kääpiö, ojensi kumpasetkin kätensä lapsille sitten ja nosti heidät hellällä syleilyksellä luolaan. Sisarukset eivät enää panneet vastaan ollenkaan, vaan heittäytyivät huoletta kääpiön huostaan.

Toinen Luku.

Ja niin meni nyt kääpiö, taluttaen lapsia käsistä, pitkää pimeätä käytävää alaspäin vuoren sisään. Seisoivat jo kivestä veistetyn oven edustalla, ja senpä kääpiö nyt avaimella aukaisi. Kirkas, hohtava valo leimahti Annin ja Antin silmiin. He olivat loistavassa salissa, kääpiön kauniissa kodissa. Seinät olivat tietysti paljasta kiveä, katto ja laattia samanlaiset. Mitä tässä huoneessa oli? Sen saatte kuulla, lapsukaiset, kun saattelemme Annia ja Anttia heidän matkallaan siellä. Matkallaan, sillä sali oli niin äärettömän suuri, että Annin ja Antin kävelemisestä siinä tuli kokonainen matka. Ovesta, johonka olivat jääneet seisomaan tuijottamaan, läksivät he nyt, kuu kääpiö käski ja opastajaksi tarjoutui, kävelemään laattiaa edespäin (seinän syrjiä myöten). Kun olivat kymmenkunnan askelia astuneet, seisahtui kääpiö ja aukaisi seinässä pienen oven, josta kuni tuulessa tulla pyörähti pieni olento, kääpiö sekin. Tämä kääpiö oli vaatitettu hameesen, naishattuun ja vyöliinaan. Hän oli kääpiöiden kuningatar.

"Hyvää päivää, kuningatar", lausui kuningas, hänen pienoinen puolisonsa.

"Hyvää päivää", vastasi kuningatar.

"Tässä on minulla muassani kaksi kaunokaista ihmislasta", virkkoi kääpiökuningas, "toin ne tänne teitäkin tervehtimään, puolisoni."

Kuningatar kuuli sanat, katsoi kummasteli Anttia ja Annia, katsoi vähän aikaa ihastelevin silmin, sillä hän ei ollut ensinkään ennen "oikeata ihmisolentoa nähnyt."

"Armahat vieraat, terveet tulemaanne kääpiöiden tuville", lausui lempeänä kääpiöiden kuningatar ja antoi Annille, Antille kättä, kumartaen kohteliaasti. Hän ei tietänytkään, että Anni ja Antti olivat pieniä lapsia, vaan luuli heitä täysi-ihmisiksi, sillä he olivat yhtä pitkät kuin kuningatar itse. Siksipä hän kumarsikin kohteliaasti.

Anni ja Antti seisoivat siinä vain, eivät tietäneet, mitä näkivät; he eivät ymmärtäneet, mitä väkeä kääpiöt olivat.

"Laitappa, kuningatar, ruokaa", lausui kääpiö-kuningas, "vieraamme ovat varmaankin nälissään, ja niin olen minäkin."

Ja mitäs muuta! Kuningatar meni kammioonsa takaisin, ei virkahtanut mitään. Enkä tiedä mitä siellä lienee tapahtunut, mutta eipä aikaakaan ennenkun kuningatar, koko joukko kääpiöitä seurassaan, taasen ilmestyi saliin. Kääpiöt olivat muodoltaan samanlaisia kuin kuningas ja kuningatarkin, ainoastaan vielä vähäsen lyhyempiä.

"Minun poikani, minun palvelijani", lausui kuningatar, "pöydät laattialle, astiat pöydälle ja ruoka astioihin!"

Ja mitäs ollakkaan! vilahduksessa väistyivät kääpiöt joka haaralle, katosivat kuni tuulen-puuskat; ja taas mitäs ollakkaan! olivat he koossa, kantaen pitkää pöytää, jonka laskivat laattialle. Pöydällä oli astioita aika paljon ja kaikenlaisia, kullalta kiiltäviä, hopealta hohtavia. Kääpiöiden kuningatar lausui: "Arvokkaat vieraat, istukaat syömään!"

Näin lausui kuningatar, mutta kun Anni ja Antti vähäsen ujostelivat, otti hän heidät käsistä ja vei pöytään. Istuttiin nyt syömähän kaikin. Annilla ja Antilla oli todellakin hyvin nälkä, hyvälle maistui ruoka. Outoja olivat herkut, joita heille tarjottiin, outoja, niin ett'ei Anni eikä Antti niiden nimejä tuntenut, enkä minäkään niitä tiedä. Kyllä siinä ravituksi tultiin. Kun kaikki olivat syöneet, vietiin Anni ja Antti pieneen kamariin, jossa heille oli leposijat valmiina.

"Menkäät levolle, vieraat!" käski kohteliaasti kuningatar, ja Anni, Antti tekivätkin kuten käskettiin. Sinne nukkuvat nyt kääpiokodin kamariin Anni ja Antti.

Kolmas luku.

Se oli kyllä kumma, että sisarukset niin levollisina voivat nukkua tuiki tuntemattomassa paikassa. En suinkaan minä olisi tohtinut ummistaa silmiäni, jos osakseni olisin saanut viettää yön kääpiöiden kodissa; mutta Anni ja Antti olivatkin sankareita, satusankareita, ja semmoisia ei kaikki olekkaan. Nukkuivat siellä vain rauhallisina Antti ja Anni kumpikin sängyssään. Mutta noin keski-yön paikoilla heräsivät he yht'äkkiä, heidän korviinsa kun tunkesi kova kolina. "Anni hoi!" huudahti Antti, jonka silmät ensiksi aukenivat, "kuuletko mitään?" "Äiti!" huusi puolestaan Anni, joka, unentöhryksissä kun oli, ei ensi hädässä muistanutkaan koko eilistä seikkailusta.

"Ho hoi, Anni! Ei täällä nyt äitiä ole", sanoi Antti, joka oli vähäsen vilkkaampi, "tiedäthän että me nukumme kääpiökuninkaan hovissa. Mutta mitä tuo kolina tietää, joka kuuluu ulkohuoneesta? Mitähän nyt tahdotaan?" Tuskin oli Antti saanut nämä sanat suustansa, kuu ovi aukeni ja kuningatar, kääpiökuningatar, astui sisään, kynttilä kummassakin kädessään. "Antakaa anteeksi, hyvät vieraat", sanoi kuningatar, laskien kynttilät pöydälle ja istuen tuolille, "että untanne häiritsen. Kuulkaa, hyvät vieraat! Kaikki tämän kääpiökodin asukkaat, meidän alamaisemme, uhkasivat eilen illalla, sittenkun te olitte menneet makaamaan, tehdä kapinan kuningasta vastaan, joll'ei he teiltä saisi lupausta, ett'ette koskaan tahdo täältä kääpiökodista pois. He ovat kokoontuneet tänne ulkosaliin kaikki ja uhkaavat ennen aamua mennä matkoihinsa, jos ette te sitä lupausta anna."

"Pitääkö meidän nyt jäädä tänne?" lausui Antti, "mitäs isä ja äiti silloin sanoisivat. Ei, hyvä rouva, ei se käy laatuun. Me emme voi siihen suostua."

"Mitä hyvää siitä olisi kääpiöille, että me tänne jäisimme?" kysyi Anni.

Ulkoa kuului kolina yhä kovemmin. "Sitte me menemme tiehemme! Sitte me menemme tiehemme!" huusivat kääpiöt täyttä kurkkua.

"Kuulkaa, hyvät vieraat", virkkoi kuningatar, "mitä uhkaavat."

"No, antakaa heidän mennä tipo tiehensä sitten!" uskalsi Antti lausua.

"Mutta silloin koko kääpiö-valta häviää", lausui kuningatar.

"Hävitköön vain!" sanoi Antti, joka piti kääpiöiden vaatimusta aivan mahdottomana, "me emme sinä ilmoisna ikänä voi jäädä tänne."

"Hyvästi sitten, kuningatar!" kuului ulkoa kääpiöiden huuto, "nyt me menemme." Kolinalla ja melskeellä kuuluivat kääpiöt lähtevän ulos ulkosalista.

Kuningatar painoi surullisena kätensä kasvojaan vasten ja itki.

Neljäs luku.

Siinä istui nyt kääpiökuningatar itkusilmin.

"Mitä nyt niin itkette, rouva kuningatar?" lausui Antti, jonka jo rupesi käymään kuningatarta sääli. "Mihinkä nuo nyt lähtevät sitten?"

"He ovat menneet nyt, niin ovat, meidän alamaisemme."

"No, miksikä he tahtovat meitä tänne jäämään?" kysäsi Antti.

"Mitä on tapahtunut?" kuului yht'äkkiä ulkosalista ääni. Se oli itse kuninkaan ääni. Kuningas, joka oli maannut omassa huoneessaan vähäsen erillään kääpiöiden makuuhuoneista, ei ollut tietänyt koko alamaistensa kapina-tuumasta mitään. Kääpiöt olivat liiaksi viisaita ilmaisemaan kuninkaalle aikomustansa.

Vasta kun he suurella kolinalla menivät ulos hovista, oli kuningas herännyt, jonka perästä hän heti nousi ylös tiedustelemaan, mikä oli tapahtumassa.

"Mitä on tapahtunut?" huudahti hän ulkosalissa.

Kuningatar aukaisi Annin ja Antin kamarin-oven, katsoi surullisena saliin, jossa hänen puolisonsa oli, ja lausui:

"Meidän alamaisemme ovat tehneet kapinan ja menneet pois koko kääpiökodista."

"Mitä? mitä te sanotte, puolisoni?"

"Juuri kun te varmaankin makasitte sikeimmässä unessanne", vastasi kuningatar, "tulivat he minun luokseni ja uhkasivat mennä pois, jos eivät nämä vieraat ottaisi jäädäksensä tänne."

"Vai niin! jo ymmärrän, jo ymmärrän!" sanoi kuningas, näyttäen hyvin mietiskelevältä.

"Mitenkä semmoinen hupsu tuuma voi nousta heidän päähänsä, herra kuningas?" kysyi Antti.

"Se on semmoinen seikka", vastasi kuningas, "että minun alamaiseni todellakin ovat vähäsen hupsuja. Kun he näkivät teidät täällä ja tunsivat teitä ihmislapsiksi, pelkäsivät he, että te, kun lähdette täältä pois ja tulette kotiinne, puhutte ihmisille siellä maanpäällä, mitä täällä olette nähneet, jonka perästä, niin he pelkäävät, ihmiset tulevat ja hävittävät koko kääpiökodin."

"Vai niin, vai niin", lausui kuningatar. "Jo nyt tajuan minäkin. Mikä on tehtävä nyt?"

Anni ja Antti tuumasivat vain miten pääsisivät koko kääpiökodista pois.

"Kuulkaa, hyvät lapset!" lausui nyt kuningas, "minä olisin kovin onneton, jos alamaiseni olisivat ijäksi päiväksi minusta eronneet. Ettekö nyt tahdo auttaa minua, hyvät lapset? Tämmöinen on minun tuumani. Me lähdemme nyt kohta alamaisiani hakemaan. Kyllä ne luullakseni vihdoin tavataan, ja sitten, se nyt oikeastaan olisi pyyntöni, vakuutatte te hyvät lapset, heille, ett'ette koskaan tahdo kenellekkään maan-yläiselle ihmiselle puhua sanaakaan koko kääpiökodista ja kääpiövallasta. Ettekö tahtoisi sitä luvata, lapsukaiset?"

"No, jos niin on", vastasi Antti, "ett'ei kääpiöitä muuten saada tottelemaan, niin täytyyhän meidän luvata, vaikka kyllä olisi hyvin hupaista saada isälle ja äidille kertoa tästä kummasta kääpiökodista."

"Mutta lupaattehan?" kysyi kuningas.

"Lupaamme, koska te, hyvä kuningas, niin tahdotte", vastasivat lapset yhdellä suulla.

"Mutta", lisäsi Anni, "ettekö te sitten tahtoisi sanoa meille, missä kohdin aurinko näillä paikoin piileskelee?" Sitä Anni vielä tuumasi.

"Aurinko?" vastasi kuningas hymyillen, "no, saammehan nähdä; mutta lähdetään nyt, lapset, matkaan, ennenkun kääpiöt kovin kauvas kerkeävät."

Antti ja Anni nousivat nyt ylös seuraamaan kääpiökuningasta. Kuningatar antoi heille, kun lähtöä tehtiin, kumpasellenkin pienen, kauniin kiven, jota käski tarkasti tallentaa. Sanottiin nyt hellät jäähyväiset suudeltiinkin vielä kaupan päälle, ja niin lähdetään kääpiöitä hakemaan. Ulos luolasta mennään samaa tietä kuin on tultukin. Ja saatte nyt, pienet lukijani, kuulla miten sitten kävi.

Viides luku.

Yö oli tosin käsillä, mutta pimeä ei se ollut, kesä kun niin-ikään oli käsillä. Eikä liioin ollut kylmäkään, kuten arvata voitten.

"No, minnepäin nyt mennään?" kysyi Antti kääpiökuninkaalta.

"Käykää perästäni vain", vastasi kuningas, "ja kun väsymään rupeette, niin sanokaa minulle." Näin puhuen rupesi kuningas käymään tallustamaan edespäin, Antti ja Anni perässänsä. Ja siten kuljettiin nyt kaiken yötä.

"Eikö väsytä jo?" kysyi kuningas tuon tuostakin lapsukaisilta, ja kun tämä kysymys noin aamupuoleen viimeisen kerran uudistettiin, sanoivat Antti ja Anni totuuden ja valittivat väsymystä.

"Vieläkö on kivet tallella, jotka saitte kuningattarelta?" kysyi heiltä silloin kääpiökuningas.

"On, kyllä on", vastasivat lapset yhdellä suulla ja antoivat kumpanenkin kivensä kuninkaalle.

Ja nyt, lukijani, saatte kuulla jotain vähäsen kummaa.

Kuningas taputteli pari kertaa näitä kiviä yhteen, ja olisitteko uskoneet? tuossa paikassa tuli kaksi hevosta, kaksi kaunista ja mustankarvaista, pulskaa, uhkeata hevosta paikalle. Mistä ne tulivat, sitä eivät Anni eikä Antti oikein voineet eroittaa; näkyi melkein siltä, kuin olisivat tyhjästä tulleet, ihan tyhjästä syntyneet. Ja niillä oli molemmilla satulat selässä.

Antti ja Anni seisoivat, katsoa kummastellen, siinä kuni puusta pudonneet.

"Miten te nämä tänne saitte?" kysyi viimeinkin Antti kuninkaalta.

"Se on semmoinen seikka", vastasi kuningas, "että nämä ovat minun omia hevosiani, ja ne ymmärtävät heti tulla saapuville sinne, missä vain näitä molempia kiviä yhteen taputellaan."

"Vai niin! no, sepä nyt kummallista on", arveli Antti, "eivät suinkaan ne ole mitään tavallisia hevosia, nuo?"

"Eivät olekkaan", vastasi kääpiökuningas, "mutta, lapsukaiseni, nyt, koska olette väsyneet, saatte jatkaa matkaa ratsastaen."

"Minä en pysy hevosen selässä", virkkoi Anni ja pudisteli päätään.

"Kyllä pysyt", vakuutti kuningas, "satulat ovat semmoiset, että niistä ei pääse putoamaan, vaikka nukkuisikin."

Ja niin nosti kääpiö, kun nostikin, ensiksi Annin ensimäisen ja sitten Antin toisen hevosen selkään.

Kummastelette varmaankin sitä, miten tuo pieni kääpiö ulottui nostamaan lapsia niin korkealle kuin hevosen selkään, mutta teidän on muistaminen, että hänellä olikin pitkät kädet, pitkät kuni pisimmän miehen.

Istuivat siinä nyt Antti ja Anni kumpanenkin hevosensa selässä.

"Aikooko herra kuningas itse käydä?" kysyi Antti.

Kuningas ei vastannut mitään, vaan hyppäsi hevosen selkään — Annin hevosen — ja jäi istumaan sinne Annin seljän taakse.

"Pra, pra, pra!" manasi kuningas hevosia, ja nämä, kun manauksen kuuluvat, lähtivät menemään semmoista vauhtia, että Annin ja Antin täytyi ummistaa silmänsä, ilma kun kovin painoi vastaan. Kääpiökuningas Annin kanssa ajoi edellä ja Antti tulla liiteli perästä. Hyvin pysyivät satuloissa, en tiedä mikä heitä niin niihin lienee kiinnittänyt.

Niin ajettiin siis eteenpäin aika vauhtia, kunnes, vähän ajan mentyä, tultiin korkean vuoren luo. Sen edustalle pysähytti kääpiökuningas hevosta, astui alas selästä ja sanoi Annille ja Antille, jotka jäivät paikoillensa istumaan:

"Odottakaa tässä, hyvät lapset, vähän aikaa, kunnes minä olen käynyt katsomassa täällä vuoren sisällä, näkyisikö alamaisiani siellä."

Ja näin puhuen katosi kuningas pienestä vuorenhinkalosta maan-alaisiin maihin.

Vähän ajan kuluttua tuli kuningas takaisin ja — häntä seurasi nyt koko karannut kääpiöjoukko.

Kuningas puhui:

"Niin oli kuin arvasinkin. Minun alamaiseni ovat peljänneet, että te, hyvät lapset, kun tulette takaisin kotianne, juttelisitte vanhemmillenne kääpiöistä ja kääpiöiden vallasta, jolloinka, heidän luulonsa mukaan, maan yläiset ihmiset tulisivat ja hävittäisivät koko kääpiövallan. Mutta nyt sanoin minä näille tuolla vuoren sisässä, johonka he olivat paenneet, että te olette luvanneet olla mitäkään puhumatta vanhemmillenne. Senhän lupaatte nytkin, lapset?"

"No, kyllähän luvataan", vastasi Antti.

Kääpiöt näkyivät, nämä sanat kuullessaan, hyvin iloisilta ja nostivat kaikki lakkiansa Annille ja Antille.

Antti vastasi samalla kohteliaisuudella.

"Ja nyt, hyvät lapset", sanoi kuningas, "saatte lähteä kotiinne takaisin. Kiitollisuuden osoitteeksi siitä, että olette lupauksenne tehneet, annan minä teille nuo hevoset, joidenka selissä istutte. Tässä saatte nämä kuningattareni antamat kivet, joita kun taputatte yhteen, pääsette mihinkä ikinä tahdotte. Ota ne haltuusi sinä!"

Näillä sanoilla antoi kuningas kivet Antille, ojensi hänelle kätensä ja lausui jäähyväiset. Antoi sitten Annillekin kättä ja käski lapsukaisia sen perästä ajamaan.

"Eikö lähdetä kotiapäin?" kysyi Anni veljeltään.

"Se on tietty", vastasi Antti sisarelleen, mutta kuninkaalle sanoi hän: "Kiitoksia, kuningas kulta, lahjastanne. Nämä hevoset saattavat isällemme ja äidillemme suurimman ilon, minkä he maailmassa ikinä ovat nauttineet."

"Ei kestä kiittää!" lausui kuningas, "ja hyvästi nyt!"

Antti taputti, kuten oli neuvottu, kuningasparin antamia kiviä yhteen ja sanoi hevosille:

"Kotiapäin!"

Ja — äläppäs ollakkaan! — nämä rupesivat menemään semmoista vauhtia, että sisarukset eivät tietäneet koko matkasta juuri mitään, ennenkun olivat vähäisen kotonsa pihalla.

Heidän vanhempansa, jotka, kuten voitte arvata, olivat olleet kovimmassa tuskassa lasten katoamisesta, sattuivat seisomaan pihalla, kun lapset tulivat.

"Missä, missä, rakkaat lapsemme, olette olleet, ja mistä nämä kauniit hevoset olette saaneet?" lausuivat he.

"Sitä emme me saa sanoa, meiltä on sitä kielletty. Älkää, hyvä isä ja äiti, sitä meiltä vaatiko! Mutta nämä hevoset ovat meille annetut, ja ne ovat nyt teidän."

"Oletteko luvanneet, ett'ette kenellekkään puhu matkastanne?" kysyi isä.

"Olemme", vastasivat lapset.

"No, sitten ette te saakkaan siitä mitään puhua. Emmekä me vaadikkaan mitään kertomusta."

Tämän sanottuansa auttoi isä lapsensa hevosenselästä, syleili kadoksissa olleita silmäteriään ja kiitti Jumalaa sekä lastensa kotiintulosta että siitä tavarasta, minkä lapset kotiansa olivat tuoneet. Samoin kiitti äitikin kaikkien lahjojen antajaa.

Semmoiset tavarat, kaksi kaunista, uhkeata hevosta, toivat siis lapset kotiinsa, mutta aurinkoa he eivät olleet saavuttaneet.

Ilman impi.

Ja kanervaisella kankahalla On tammi tuuhea. Katsokaa! Sen lehvälatva on taivaan alla Ja kauvas maailmahan kangastaa!

Ja lehvälatvassa ilman impi On saanut ainoisen asunnon. Ja ilman impi on kaunihimpi, Kuin kaikki maailman immet on.

Kas, punaruususet poskipäillä Ja sinisilmät ja simasuu! Kuin ilman impi on kaunis näillä! Ja vielä sitten hän kaunistuu.

Kas tuota tähteä kiharoilla. Min loisto loitolle leimahtaa, Ja vaippaa valkoista hartioilla Ja sauvaa soikeaa, valtikkaa!

Mutt' ilman impi hän hallitseepi Kaikk' avaruudet ja ihmeet sen, Ja lehtilinnastaan katseleepi Hän telmeet, taistelot ihmisten.

Ja myöskin maailman kaikki kansa On immen tammelle voimaton. Hän lemmen voivalla vallallansa Tuon tammen tuuhean turva on.

Kas, ihmislapset ne itsellensä Kun puuta mielivät milloin vaan Ja lisää tahtovat aarteillensa Ja käyvät tammea kaatamaan;

Niin immen valvovi lempivalta, Ja hakkuumiestä hän tarkastaa. Hän alas astuvi taivaan alta — Ja miesi lempeän nuhteen saa.

Aina kahta kummempaa!

Pikku Pekka oli isältänsä saanut kaaripyssyn ja koko joukon vasamoita, joilla jokaisella oli pieni rautapiikki päässä. Päiväkaudet Pekka nyt ampua pärskähytti mitä milloinkin sopi. Hiiriä, rottia, kärppiä ja semmoisia ampui hän aamusta iltaan. Vaan se ei ollut mitään kummallista. Mutta mikä kummallista oli, oli se, että Pekka eräänä elokuun iltana, kuun juur kauniimpana kumoittaessa, oikaisi pyssynsä ja tähtäsi sivulentävää sotka parkaa. Vaan eipä vasama ottanutkaan. Naureskellen samosi sotka eteenpäin vain. Mutta tässä vasta kumma tulee. Vasama ei palannutkaan takaisin, vaan viiletellä vinkui korkeammalle yhä. Kummeksien katseli tuota Pekka, avosuin tirkisteli vasamaa, joka kiidätteli juur kohti kuuta. Mutta kohtapa oli kumminkin vasama näkymättömissä. Ja nyt vasta kumman kummia tulee. Tuo kamala Kuun-ukko, jonka toimena on, kuten, lukijaseni, ehkä tiedättekin, kuuta tervata, istui nytkin par'aikaa tervapönttönsä vieressä tehtäväänsä tehden.

Juur häntä kohti kiiti Pekan vasama täyttä vauhtia. Ja nyt! Kavahda, sinä kuun kamala Ukko! Pekan vasama tulla vinkuu, ja jopas jotakin! rautapiikki tarttuu kiinni juur Ukko paran nenän-nippuun. "Noh mitä sen siivottomuutta tämä on!" huutaa närkästyksissään Ukko. "Kuka sinun on lähettänyt?" kysäsee hän kiukuissaan vasamalta, sitä samassa irroittaen. Mutta mitäs se vasama olisi puhua osannut! Ukko ei saanut mitään selkoa sen lähettäjästä. Suutuksissaan oli vain aika lailla. Tuumasi jo hypätä alas tänne maan päälle kuulustelemaan, kuka vasaman olisi lähettänyt, mutta hetken aikaa aprikoittuansa, pani kuitenkin tämän tuuman mielestänsä. Ei tietänyt, näet, mitään neuvoa noustakseen kuuhun taas, jos kerran olisi maahan joutunut. Mutta keksipä Ukko uuden neuvon. Hänellä oli kaksi nahturia eli tervapensseliä, jotka hän kyllä kaikella muotoa olisi tarvinnut molemmat, sillä hän tervasi molemmin käsin, mutta nyt päätti hän paiskata toisen alas sillä tarkoituksella, että nahturi sattuisi vasaman lähettäjään. "Kävi, kenehen kävi, heitän mä sen, kun heitänkin." Ja niin paiskasi Ukko tervanahturinsa menemään alas maata kohti. Ja nyt taas tapahtuu kumma. Pekka, joka vielä seisoa sohuusteli entisessä asemassaan, tuijottaen taivasta kohti, tunsi yht'äkkiä kaikki ympärillään hämertyvän ja ilkeän kapineen kasvoihinsa kiintyvän. Kuun-ukon nahturi oli, näet, nuolen nopeudella kiidähtänyt läpi ilman alas ja tarttunut, tervassa kun oli, juur Pekka paran poskille, peijakas! Semmoista se on! Mitäs meni Pekka sotkia metsästämään. Jos hän olisi antanut sotkan olla rauhassa, ei suinkaan tämmöistä turmeloa olisi tullut. Kyllä nyt Pekka näytti sekä naurettavalta että surkuteltavalta: kasvot tervassa kokonaan ja tervanahturi poskipäissä. Täysi työ oli Pekan isällä puhdistaa poikansa, mutta kyllä nyt sentään, tietääkseni, Pekka jo on tervasta vapaana. Älkää kumminkaan, Pekat ja Paavot ja Kallet ja Kyöstit ja muut kaaripyssymiehet kaikki, olko olevinanne semmoisia metsämiehiä kuin tämä Pekkanen oli, sillä Kuun-ukolla on vielä toinen tervanahturi tallella.

Kah, kun olin unhoittamaisillani kaikkein tärkeimmän seikan! Kuun-ukko, kun tämän tapauksen kautta kadotti toisen nahturinsa, ei enää voi ehtimiseen kuuta mustana pitää, (niinkuin hän ennen maailmassa on tehnyt, ja josta ymmärretään tämän tapauksen tapahtuneen jo tuhansia vuosia takaperin), vaan voipi sitä tervatussa tilassa säilyttää ainoastaan toisen puolen kuukautta. Ja juur tästä Pekan pyssypäivästä lähtien on siis meillä uuden- ja täyden-kuun vuoroileminen. Jos ukko saapikin puoleksi kuukaudeksi kuun tervatuksi, niin toiseksi kerkeävät sateet siitä tervan sulattaa.

Anni ja keltasirkku.

Pienellä Annilla oli keltasirkkunen häkissä. Koko talven sai sirkkunen Annilta antimia. Vettä hän sai ja hampunsiemeniä haluksensa ja murujakin mielin määrin. Ja palkaksi emännälleen laulaa loilotti sirkkunen sydämensä pohjasta päiväkaudet. Iloisia, kauniita kiitosvirsiä viserteli hän. Mutta kevät kun tuli ja viidakot vihertyivät ja kedot, kunnahat kukastuivat, ikävystyi sirkkunen istumiansa häkin vähäisillä vuolehilla. Ulos uutehen kevät-maailmaan mieli hän muuttaa avaraan ahtahasta asunnostaan. Ja hyvänsuontoinen oli Annin sydän. Anni aukaisi akkunan välehen, ja vapaana puikahti sirkkunen pois ilman ihanuutta iloitsemaan ja sukulaistensa kanssa seurustelua pitämään. Kymmenittäin kumppania hänellä olikin. Kymmenittäin kilisi sirkkusia saloissa, kymmenittäin varpusia viidakoissa, — ja hauskaa oli nyt hyvin Annin sirkkusen varpusten, sirkkusten seurassa vapauttansa viettää, — ja hyvin hän viihtyi peippostenkin, pulmostenkin parissa. Ja katsos! Kajahtivat nyt kankaat ja kukkulat, lehdot ja laaksot lintusten lauluista. Kuin suloista oli sentään Annin sirkkusen olla! Oksalta oksalle hyppeli hän kumppaniensa keralla. Ja noin kisattiin nyt kaiken kesää. Mutta tulipa syksykin kerran. Kellastumaan rupesivat kedot ja lintusten kisakentät kaikki. Kellastuneina lentelivät puiden lehdet tuiman tuulen tuulemina. Silloin lähtivät lintuset lentelemään loitolle pois pohjoisesta maasta. Kauas muuttivat he kaikki eteläisiin maihin — maihin semmoisiin, joissa kesä kukoistaa kedoilla ja kunnahilla, kun pakkanen pohjassa pellot, penkereet palelluttaa. Ja jo nyt siirtyi Annin sirkkunenkin pois vieraasen maahan vapauttansa viettämään. Pian oli matkansa lintulauma lennähtänytkin. — Jo oltiin tuolla kaukaisen maan kankailla, kunnahilla kukahtelemassa. Ja sielläpä nyt Annin sirkkunenkin laulella loipotteli. Mutta mitä kaikkea hänen silmänsä siellä näkivät, sitä en tismallehen tiedä.

Kaukaisessa maassa ei kuitenkaan kesä kaiken aikaa kestänyt. Kun sinnekin vihdoin viimein tuli syksyinen sää, lähti lintulauma lentämään liipoittelemaan takaisin pohjoseen päin. Ja perille pohjaan kun päästiin, katsos kummaa: Kesä oli täällä taasen, kaunis ja kukoistava kuin ennenkin. "Terve tulemaa!" nyykkäsivät lintulaumalle leppien, koivujen ja kuusien oksat lauhkean länsituulen taivuttamina. Ja alkoi nyt entinen elämä lintusillen taas. Ainapa pikku Annin sirkkunenkin muiden muassa olla oleskeli. Kaiken kesää piti hän iloista elämää, pilpotellen puiden oksilla. Mutta kun syys taaskin tukalineen tuli, jopa juolahti silloin sirkkusen mieleen entinen emäntänsä ja aterian-antajansa, pienoinen Anni. Ja päätti hän nyt piakkoon Anniseltaan pyytää talven turvaa. Nokki siis nokallaan Annin akkunaan. Eikä Annikaan kauvan aikaa arvellut. Akkunan avasi hän hetkessä heti ja jopa istui iloitteli sirkkunen nyt ehtoisen emäntänsä kämmenellä. Silloin sulki sirkkusensa häkkiin taas tuo ainoinen Anni. Ja tulipa nyt talvi tuimineen tuulineen ja pyryineen, pakkasineen. Silloin hypähteli hallinsa vuole-orsilla sirkkunen taas ja laulella laverteli loilotuksiaan. Ja paljon oli nyt sirkkusella sanelemista. Olipa hän matkustanut monet matkat viimeiksi emännästään erottuansa, ja kaikellaisia kummia oli hän vieraassa maassa katsellut. Hauskaa oli Annin pitkillä iltapuhteilla istua kuunnellen sirkkusensa sanelemia kaukaisesta maasta. Ja kyllä sirkkunen tarinoita taisikin tavattoman paljon. Mitä kaikkia kummia hän kertoeli, en ole tullut tietämään, vaan Anni ne aivan tismallensa tietää kaikki. Niin palkitsi nyt sirkkunen tuhansien mieltä kiinnittävien tarinain kertomisella Annin hyväsydämisyyden ja viserteli kiitosvirsiä vapaudenantajalleen, Talven pitkän pilpotteli hän puhelemiansa pienelle Annalleen. — Ja kevät kun tuli taas, antoi Anni vapauden valvatilleen. Kesän vietti sirkkunen kotoseuduilla, vaan seuraavan talven taas vieraassa maassa. Tuleva kesä näki hänet niin-ikään kotopaikoilla pilpottamassa. Mutta talven tullen tallensi hänet häkkiin Anni taas ja pääsi kuuntelemaan keltasirkkunsa kertoelmia kaukaisesta maasta. Ja paljon semmoisia saneli sirkku, ihan uuden uutukaisia kaikki. Ja niin on nyt Annin keltasirkkunen jo monta monituista vuotta vuorotellut, välistä vapaana talveansa viettäen vieraassa maassa, välistä Annin valvattina häkin hirsillä hyppien ja emännälleen tarinoita toitotellen — loilotellen laulujansa.

Miten Vappu sai kymmenen kultakäkeä.

Viime Vapun päivänä muistui mieleeni satu, ja sadun sankarittaren nimi on Vappu, ja eräänä Vapun päivänä koko kumma tapahtuukin.

Kuulkaa nyt vain, vaikka juttu on näin lyhyt ja yksinkertainen.

Oli siis Toukokuun ensimäinen päivä eli Vapun päivä. Lintuset laskivat par'aikaa parahia leikkilaulujaan, ja pikku Vappukin veteli virsipätkiä kävellessään pellon pyörtänöllä ja poimien kevään esikoisia kukkasia. Näitä ei tosin vielä ollut monta, mutta aina sentään joitakin. Poimiskeli heitä siinä pikku Vappu vähän aikaa ja istuutui sitten kuloruoholle kukkasiansa seppeleiksi sitomaan, kun nyt, mikä kumma lie tullutkaan! Nukku-matti yht'äkkiä rupesi painamaan Vappusen silmäkansia, ja siihenpä Vappu nukkuikin.

Mutta mitäs ollukkaan! Vappu ei ollut viittä minuuttia nukkunut, kun tulla töllisteli vanhammoinen äijä retukka keppi kädessä ja pussi selässä. Mikä mies se äijä oli, sitä en ensinkään tiedä.

"Tuostapa saan tytön itselleni", jupisi äijä itsekseen. Niin jupisi hän ja, kauvemmin tuumimatta, nosti Vapun hiljalleen pyörtänöltä ja pisti, kun pistikin, tyttö rievun pussiinsa. Vappu oli varmaan vaipunut syvään uneen, kosk'ei herännyt.

Lähti nyt äijä retukka tiehensä ja astui sisään ensimäiseen taloon. Mutta se talo sattuikin olemaan Vapun koto.

"Hyvää päivää!" sanoi äijä.

"Jumal' antakoon!" vastasi Vapun isä.

Mutta nyt aukenivat Vapun silmät, joita hän heti rupesi hieromaan, kun ei mitään nähnyt pimeässä pussissa.

"Missä mä olen?" huudahti hän.

"Mitä miehellä pussissa on?" kysyi kummeksuen Vapun isä.

"Oma tyttöni on!" vastasi äijä vain.

"Sen varsin valehteletkin!" puuttui nyt puheesen Vapun äiti, sillä hän oli tuntenut tyttärensä äänen, "päästäppä tyttö pussistasi vain, taikka kyllä ma sulle neuvot tiedän."

Äijä rupesi pelkäämään ja jo päästikin Vappusen pussistaan.

"Tiedätkö, minkä rankaistuksen saat", sanoi Vapun isä, "siitä että olet tyttöni vienyt?"

Äijä jo pelkäsi vieläkin enemmän. Mutta Vapun kävi häntä sääli, eikä Vapun isäkään uhkauksellaan mitään pahaa tarkoittanut.

"Hyvästi, äijä parka!" sanoi Vappu, "kiitoksia kantamastas!"

Tämä liikutti äijän sydäntä niin, että hän lahjoitti Vapulle pussinsa ja pötki tiehensä. Ja se pussi oli oikea onnen pussi, sillä siitä löysi Vappu — kymmenen kultakäkeä, jotka heti rupesivat kukkumaan Vapun päivän ja pelastuspäivänsä kunniaksi, sillä he olivat ikänsä ennen äijän pussissa viettäneet. — Ja niin kukkuvat he vieläkin ja ovat Vapun ilona ja rikkautena.

Mansikka-aikana.

Nyt kesä kulta vallitsee Ja nurmet vihannoivat. Nyt linnut puissa laulelee Ja paimen-pillit soivat.

Nyt tuoksuavat kukkaset Jo kankahilla, soilla. Ja posket onpi punaiset Jo mäen mansikoilla.

Nyt kaikki uudet kasvot saa Ja pienet lapsukaiset- Kin ruusupäisnä ruskottaa Kuin maalla mansikkaiset.

Kuin hauska silloin lapsien On mansikassa olla! Saa poimien ja maistellen He käydä nurmikolla.

Lassin ja Mustin matkustus Amerikaan.

Ensimäinen luku.

Oli kerran pikku poika, jonka nimi oli Lassi. Hänen vanhempansa olivat kuolleet, eikä ollut hänellä sisaruksiakaan eikä liioin yhtä ainoatakaan sukulaista maailmassa. Aivan yksin oli Lassi parka. Mihin siis olisi joutunut poika kovassa köyhyydessään, jos ei hänellä ainoana perintönä vanhemmiltaan olisi ollut vanha uskollinen koira, Musti nimeltä. Tästä koirasta Lassi kovasti piti, ja Musti hänestä. Kovin oltiin köyhiä vain. No, mikä muu neuvona kuin keppi käteen ja mieron tielle. Lähtivät siis Lassi ja Musti käymään tallustelemaan pitkin maantietä. Hetken aikaa käveltyänsä tulivat pienelle joelle, jonka yli ei sattunut viemään siltaa. Lieneekö tulva vienyt, vai kuinka, sitä en tiedä. Miten päästä poikki? Lassi ei osannut uida, mutta Musti osasi. Sen tiesi Lassi, ja sentähden istui hän Mustin selkään ja käski uida toiselle puolen. Musti totteli ja hyppäsi veteen, Lassi selässä. Kastui siinä Lassilta housut, mutta "kyllä kesä kuivaa", tuumasi hän. No niin, mutta pari, kolme syltää uituansa seisahtui yht'äkkiä Musti kuni naulattuna.

"No, mitä nyt?" huudahti Lassi.

Mutta Musti ei osannut puhua eikä siis vastannut mitään. Ravisteli päätänsä kovasti vain eikä liikahtanut paikaltakaan. "No, mutta Musti kulta, eihän meidän tähän sovi jäädä; — koe parastasi."

Ei tuumaamistakaan. Siinä seisoi Musti. Viimein Lassi rupesi pelkäämään, että pitikö heidän nyt ijäksi päiväksi jäädä tähän kiinni keskelle jokea? Mutta ei toki vielä niin suurta hätää ollut. Oli, näet, Mustin jalat tarttuneet kiinni joen pohjaan saveen, joka oli hyvin kovaa, niin ett'ei siitä ollut helppo päästä. Joki olikin matala vain, ja kun Lassi pisti kepillään veteen, tarttui sekin pohjaan.

"Hohoo! Vai niin! Eikö tämä syvempi ollutkaan?" tuumasi Lassi ja naurahti itsekseen. Astui samassa koiran selästä ja mieli itse kahlata poikki joen. Mutta nyt tarttuivat Lassinkin jalat mutaan, ja niin kovasti, ett'ei jaksanut saada niitä irti.

Seisottiin siinä nyt töllisteltiin. Ja kukaties kuinka kauvan olisivat saaneet noin seisoa, jos ei olisi sattunut seuraavasti:

Tuli, näet, pitkin jokea alaspäin lautta uiden, jommoisestikin suuri lautta, johon Lassi päätti iskeä kiinni.

Kun se nyt tuli ihan Lassin ja Mustin viereen, tarttuikin Lassi siihen molemmin käsin ja Musti hampahin. Virta veti lauttaa hyvällä tasaisella voimalla, ja jopa rupesivat, kun rupesivatkin, matkustajaimme jalat irtautumaan. Mutta ei se helposti käynyt, ja melkein olivat Lassin ja Mustin jänteret katketa. Niin veti kovasti.

"Pidä kiinni, Musti!" kehoitti Lassi.

Ja miten olikin, jo pääsivät heidän jalkansa pohjasta pois. Helpompi oli heidän sitten kömpiä ylös lautalle. No niin, oltiin siinä nyt, ja se kannatti hyvin ja olisi ehkä vielä kannattanut noin puoli tusinaa Lasseja ja Musteja.

Hirveästi olivat heidän jalkansa savessa, varpaanvälit ihan täynnä. (Kenkiä, näet, Lassi poloisella ei ollutkaan, vielä vähemmän tietysti Mustilla). Märät olivat muutenkin, mutta siitä ei piitattu.

"Ho ho, ja jaa, Musti kulta, kaikissa näiss' ollaan", huoahti Lassi, maata leväten lautalla. "Mihinkähän tässä nyt tullaan?"

Lassilla oli tapana yhä vain puhutella Mustia, vaikk'ei koskaan saanut vastausta.

"No, meni nyt mihin meni", arveli Lassi, "meillä ei ole kiirettä, eikä kukaan meitä kaipaa, vaikka matkustaisimme aina Amerikkaan asti." Oli, näet, Lassikin kuullut puhuttavan Amerikasta.

Levättiin siinä nyt lautalla päivän paisteessa, Lassi pitäen uskollista mustiaan kaulasta. Ja niin nukkuivat siihen viimein molemmat. Mutta lauttaa veti hiljainen virta jokea alaspäin.

Toinen luku.

En tiedä kuinka kauvan lienevät siinä nukkuneet matkustajamme. Mutta kun viimein heräsivät, oli lautta jo joutunut aavalle merelle, johon laski tuo joki, jota alas olivat nukkuessaan tulleet. Ei näkynyt enää muuta kuin vettä, ja taivasta. — Mutta Lassi, joka oli hyvin levollinen luonnoltaan eikä koskaan hätäytynyt, tuumasi vain: "Saas nähdä, mihin tässä viimein tullaan!"

Ilma oli melkein ihan tyyni, ja pianpa oli vedenpinta täytenä peilinä vain. Ja jo nyt seisahtui lautta, kun, näet, ei sitä mikään edespäin kuljettanut. Mutta aurinko paisti kauniisti, eikä siis mitään hätää olisi ollut, jos ei olisi matkustajille tullut nälkä.

"Voi, voi, Musti parka, mistä saisimme vähän ruokaa? Rupee hiukkaamaan."

Musti katseli Lassia suruisin silmin, mutta ei virkkanut mitään.

"Olis' ollut mulla onki, hätäkös silloin", mietiskeli Lassi. Mutta ei ollut saatavissa onkea, ei mitään. Kovasti rupesi jo vatsaa vinguttamaan.

Mutta kun hätä suurimmillaan, on Jumala lähinnä, sanoo sananlasku. Istuttiin siinä lautalla nyt joteskin epätoivossa. Silloin tulla tempaisee yht'äkkiä tuolta taivaan ranteelta päin suuri laiva, ja sivumennen sanottu, olipa se höyrylaivakin vielä. Lassi ei ollut koskaan niin suurta vedenpäällistä rakennusta nähnyt, saatikka sitten höyrylaivaa. Jommoisen suuriksi menivät hänen silmänsä tuota kummitusta katsoessaan, mutta, niinkuin sanottu, Lassi oli hyvin levollinen luonnoltaan eikä siis ensinkään pelännyt, vaikka olisi koko kaupunki tullut häntä vastaan vyöryen.

Höyrylaiva lähestyi lähestymistään Lassin lauttaa.

"Vau, vau, vau!" sanoi Musti, ainoat sanat, mitkä hän tässä maailmassa oli oppinut.

"Älä hauku, Musti", "luultavasti tulee tässä kirkko vastaan", arveli Lassi.

Mutta laiva se olikin vain. Ja kannella oli väkeä aika lailla, ja korkeimmalla kohdalla seisoi katteini, jakellen kovalla äänellä komentosanojaan merimiehille.

"Kirkko, näen mä, onkin, ja pappi näkyy paraikaa pitävän saarnaa. Vai mitä sinä luulet, Musti?"

"Vau, vau, vau", vastasi Musti.

"Hiljaa, hiljaa, Mustiseni, ei sovi häiritä saarnaa", varoitti Lassi.

Nyt oli laiva ihan Lassin lautan vieressä. Ja pianpa astui sen kannelta tikapuita alas mies ja hyppäsi lautalle. Mies puhua sokerti jotakin, mutta Lassi ei siitä ymmärtänyt mitään.

"Do you do well, boy?" mies sanoi ja nosti hyvin hellästi Lassia kainaloista. Lassi katseli häntä vain suurin silmin. Mutta mies uudisti vielä: "How do you do, boy? how —?"

"Vau, vau, vau", sanoi Musti.

"Ymmärrätkö sinä mitä hän sanoo, Musti? Hän puhuu melkein niinkuin sinä."

Lassin näin virkattua, mies ei enää puhunut hänelle mitään, sillä huomasi kyllä, ett'ei Lassi ymmärtänyt hänen kieltään, eikä hänkään ymmärtänyt Lassin kieltä. Mutta nosti nyt mies Lassin hellästi syliinsä ja rupesi kapuamaan tikapuita ylös laivalle.

"Tule pois, Musti, se, se, se!" kutsui Lassi uskollista toveriansa ja ojensi käsiään Mustia kohti.

Mutta Mustin oli vaikea päästä ylös. Pani kyllä käpälänsä tikapuille, mutta samassa irtautui lautta kokonaan laivasta, ja kun mies ja Lassi jo olivat yläällä kannella, rupesi Lassi kovasti Mustiansa itkemään. Ja Musti puolestaan kiljui hirveästi. Kun laivanväki tämän huomasi, komensi katteini miehen menemään Mustiakin noutamaan; ja pian oli taas laiva lautan ääressä. Musti nostettiin sitten samalla tapaa kuin Lassikin laivalle, mutta lautta jäi mereen. Ja tuli nyt sitten katteinikin Lassia tervehtimään, jonka perästä toimitettiin hänelle ruokaa, oikein hyvää ruokaa, ja sai Mustikin aika aterian.

Sitten vietiin Lassi pieneen kamariin nukkumaan. Mutta Musti pani maata laivan kannelle.

"Hyvin hyviä ihmisiä tässä kirkossa, ja niin siivo pappi", tuumasi Lassi ja nukkui taas kelvollisesti pienille kämmenilleen.

Mutta laiva lähti kulkuun kaukaisuuteen.

Kolmas luku.

Tarpeeksi levättyänsä heräsi viimein Lassi ja rupesi hieromaan silmiänsä. Muisti viimein missä oli, kirkossa nimittäin, niinkuin luuli. Vähän aikaa venyi Lassi siinä vuoteellaan, kummastellen itseksensä moista kirkkoa, joka veden päällä kulki. Hänen siinä maatessaan, tuli Musti sisään kamariin; ovi oli sattunut jäämään raolle. Musti pani käpälänsä Lassin rinnalle ja katseli häntä hyvin iloisesti. Sattui Lassi silmäilemään näitä käpälöitä. — Ja arvaappas, mitä Mustin varpaan-välissä oli!

Muistathan vielä, että kun matkustajamme tulivat lautalle, oli heidän jalkansa kovasti savessa. Osan tästä oli kyllä jo vesi, jota aina hiukka lautalle tuli, huuhtonut pois; mutta varpaan-välit jäivät savea täynnä — eikä ollut matkustajilta vielä tullut ne pestyiksi. Mutta arvaappas nyt, mitä savea se oikeastaan olikin! Se oli kuivaessaan muuttunut hyvin hienoiksi helmiksi — ja nämäkös nyt kiilsivät Lassin silmiin.

"Mitä, mitä tuo on?" kyseli Lassi Mustilta ja rupesi pienellä tikulla kynsimään helmiä pois. "Voi, voi, kuinka ne kiiltävät!" Kaiveli Lassi sitten kaikki Mustin varpaan-välit ja sai hyvin paljon noita ihania kiiltäviä helmiä.

"Oikein salamoitsee silmissä, kun niitä katsoo, Mustiseni."

Rupesi Lassi sitten tarkastelemaan omiakin varpaan-väliään, ja katsoppas vain! niistäkin sai hän koko joukon tuota kummallista savea, joka kaikki mureni heloittaviin helmiin.

"Kukatiesi mitä kallista kultaa tämä on?" tuumasi Lassi; "paras on panna tallelle."

Oli Lassilla sentään, vaikka köyhäkin oli, yksi eheä lakkari, ja sinne pani hän kaikki helmet. Sitoi vielä lakkarin suun nauhalla kiltisti kiinni ja päätti sitten käydä kamaristaan ulos, Musti perässään.

Miehet laivan kannella puuhasivat yhtä ja toista. Katteini seisoi taas komentolavallaan ja jakeli käskysanojaan ylt'ympäri. Oli noussut ankara tuuli, ja kovasti keikkui laiva. Lassi istuutui kannelle katselemaan, ja miten lienee siinä istunutkin, jo rupesi vähitellen tuumailemaan, että tokkohan olleekaan tämä kirkko, tämä tämmöinen veden-päällinen rakennus.

"Mitä sinä luulet, Musti?" — sanoi toverilleen.

Musti oli ääneti.

"Olisikohan tämä laiva? Mutta kauhean suurihan se on. Ja nyt käy myrsky. Muistan vielä kun kerta olin muassa minäkin meidän kylän kirkko-veneessä kauheassa myrskyssä. Mutta se keikkui vielä enämmän."

Vähän ajan perästä tuli yksi merimiehistä käyden sille puolelle laivan kantta, jossa Lassi istui. Hänellä näkyi olevan hyvin kiire, ja mennen Lassin ohitse potkaisi hän häntä — ikääskuin pois tieltä. Tästä suuttui Musti, suuttui silmittömäksi ja puri, kun purikin, miestä jalkaan.

"Ai, ai, ai", oiotti merimies.

"Vau, vau, vau", sanoi Musti vain.

Tarttui mies sitten Lassia käsivarteen ja puristi häntä hirveästi, niinkuin se olisi ollut Lassin syy, että Musti miestä puri.

"Älkää Herran tähden puristako niin, minä annan teille helmiä", sanoi Lassi tuskissaan. Mutta kun mies ei mitään ymmärtänyt, rupesi Lassi näyttämään pullistumaa taskuansa. Aukaisi sen sitten ja pisti miehen käteen muutamia helmiä. Näitä katsoessaan kirkastuivat miehen silmät ja menivät samalla hyvin suuriksi. Hän varmaan ymmärsi Lassin helmiä hyvin kalliiksi ja ojensipa nyt kätensä siepatakseen itselleen koko Lassin lakkarin. Mutta samassa kävi taas Musti hänen kimppuunsa ja puri miestä uudestaan jalkaan.

"Ai, ai, ai", sanoi mies.

"Vau, vau, vau", sanoi Musti.

Koetti mies sitten vieläkin kerta anastaa itselleen Lassin lakkaria, mutta taaskin Musti puri häntä jalkaan. "Ai, ai, ai!" — "Vau, vau, vau!"

Miehen näin uiottaessa ja Mustin haukkuessa oli myrsky käynyt julman kolkoksi. Pilviin saakka nousivat aallot. Ne keikuttivat laivaa niin, että Lassi, Musti ja tuo merimies myös rupesivat vyörymään toiselta laivan-kannen sivulta toiselle. Ja jo tuli nyt oikein summattoman väkevä vihuri, joka kerrassaankin viskasi Lassin, Mustin ja miehen mereen. Mies parka, joka oli kokenut anastaa Lassin helmilakkaria, katosi, kun katosikin, syvyyteen. Mutta Lassi tarttui Mustia kaulaan ja pääsi uskollisen toverinsa selkään. Katsottiin tätä kyllä laivan kannelta, mutta ei ollut enää auttamisen aikaa. Laiva meni kauheaa kyytiä edespäin jättäen Lassi paran toverinensa aaltojen valtaan. Ja oli nyt ruvennut ukkonenkin käymään. Julmasti jyrisi ilma ja leimuna loistelit taivaan tulet.

Mutta Musti uida uplotti vain aaltojen selällä, Lassi omassa selässään.

"Huh! huh! kuinka tämä menee!" sanoi Lassi, kun aallot heitä oikein ajelivat; "saas nähdä emmekö viimein todellakin joudu Amerikkaan?"

Ja uskokaa pois! Niin totta maar' kävikin. Lassin ja Mustin yläpuolelta vyöryi kauhean musta ja paksu pilvi, jota ainoastaan salamat valaisivat. Nousi nyt sitäkin korkeammalle aivan ajattelemattoman suuri aalto, ja sen harjalle syöksyi Musti kuormineen. Ja samassa viskasi hirveä vihuri heidät tuon tuikean tulipilven päälle.

Hiu! kuinka se kiiti vihurin viemänä eespäin; ja tultiin nyt, kun tultiinkin, ukkosen jyrinällä ja salamojen iskiessä Amerikan rantaan.

Neljäs luku.

Sinne putosi pilvi.

"Se vasta oli kyytiä, se", lausui Lassi, päästyänsä taas kuivalle maalle. "Mutta missä nyt oikeastaan ollaan? Olemme kulkeneet niin pitkiä matkoja, että luulenpa maar' nlevammekin Amerikassa."

Ja Lassi oli oikeassa, niinkuin tiedämme. Seisoi hän nyt siinä, Musti vieressään, Amerikan mannermaalla. Mutta ei tiennyt mitä tehdä, mihin lähteä. Metsä synkeä oli hänen edessään, ja takanaan pauhasi valtameren vaahtoavat aallot. Ukonilma toki oli joteskin asettunut, ja pilvi, jonka päällä oli tullut, haihtui vähitellen ilmaan.

Vähän aikaa aprikoittuaan arveli kuitenkin Lassi:

"No, Musti, mikäs muu neuvona nyt kuin keppi käteen taas ja jalat liikkeelle."

No niin. Lähdettiin siis aivan arviolta eespäin kulkemaan halki muhkean metsän. Mutta pian tuli matkamiehille taas nälkä, Lassi katseli ympärilleen, eikö näkyisi puiden lävitse edes jotain naurismaata, ja Musti juoksenteli pensaissa nuuskien jäkäliä. Mutta mitäs ollakkaan! Yht'äkkiä aukeni metsä, ja matkustajain silmiä kohtasi etäältä aavan tasangon toiselta puolen mahdottoman suuri kaupunki. Lassi ei sitä tosin kohta kaupungiksi tietänyt, sillä hän ei koskaan ollut mitään kaupunkia nähnyt. Hän arveli sitä suureksi kyläksi.

"Tuonnepäin, Musti, mennään, tuoli' on kylä."

Ruvettiin siis astumaan aavan tasangon poikki — ja eteni matka vähitellen. Mutta nälkä näännytti vatsaa kovin, ja rupesi jo väsymyskin vaivaamaan.

"Kuules, Musti, etköhän sinä jaksaisi vähän matkaa kuljettaa minua selässäsi?" Mustikin kyllä oli väsynyt, mutta antoi hän sentään Lassin istua selkäänsä. Lassi silitteli toveriaan, ja iloisena rupesi Musti tallustamaan eteenpäin. Eikä tuo kaupunki toki kovin kaukana ollut. Tunnin aikaa juostuansa, oli jo Musti ihan kaupungin portilla — Amerikan pääkaupungin portilla. Niin tosiaan. Ja mikä kihisevä elämä siinä oli! Väki vilisi kuin muuraispesä. Aivan hämillään tästä ei muistanut Lassi astua alas Mustin selästäkään, vaan rupesi hiljoilleen ajamaan portista sisään. Mutta tässä tarttui häntä käsivarteen eräs mies ja puheli taas jotakin, jota Lassi ei ymmärtänyt.

"Ymmärrätkö, Musti, mitä hän sanoo?" kysyi Lassi koiraltaan.

Musti ei ymmärtänyt, mutta sattuipa niin onnellisesti, että väkijoukosta tuli eräs merimies, joka ymmärsi Lassinkin kieltä, ja hän selitti, että Lassin tuli maksaa tullirahaa. Muuten muka ei päässyt sisään kaupunkiin.

"Vai rahaa? Sitä ei mulla ole eikä koskaan ole ollut enämman kuin viisikolmatta penniä. Mutta älkääppäs hätäilkö!" Muisti Lassi nyt helmitaskunsa. Se oli säilynyt — kummallista kyllä — ihan eheänä kaikkein vaarojen läpi, kiinni sitomattakin, ties miten lienee takertunut kiinni. Antoi Lassi nyt muutamia helmiä tuolle miehelle, sanoen:

"Kelpaako tämä?"

Mies nyykäytti hyvin iloisena päätään, laski Lassin ajamaan portista sisään; ja niin tulikin Lassi, istuen Mustin selässä, ajaa lötköttäen Amerikan pääkaupunkiin.

Täälläkös vasta ihmisiä kihisi! Mutta levollinen Lassi ei ollut millänsäkään. Katseli vain ihmisjoukkoa ja suuria rakennuksia molemmin puolin katuja. Ja kyllä siellä olikin katsomista, — sen arvaat. Lassi oli melkein unohtanut nälkänsä, mutta kun näki pakarikyltin, johon suuri rinkilä oli maalattu, tunsi nälkää taas — ja meni sisään puotiin. Aukaisi helmitaskunsa siinä sitten, pani pari helmeä tiskille ja sai, kun saikin, kaksi oikein suurta rinkilää. Toisen pani kahtia, syödäkseen itse siitä toisen puolen ja antaakseen toisen Mustille. Syötiin siinä vatsan täydeltä sitten. Toisen rinkilän Lassi ripusti Mustin kaulaan, — ja niin lähdettiin kävelemään kaupungin katuja.

"Nuo helmet ovat oivallista rahaa", tuumasi Lassi ja oikeassa olikin.

Viides luku.

Rupesi, näet, elelemään Lassi nyt tässä Amerikan pääkaupungissa, ja hätäkös oli elää, kun rahoja oli yltäkyllin. Yhden helmen antoi Lassi vain, yhden pienen pikkaraisen helmen, kun mieli jotakin teki. Semmoista rahaa ei löytynyt koko maailmassa. Se oli kaikkein kalliinta kivi-ainesta, mitä vielä koskaan on olemassa ollut. Ja Lassin taskussa oli helmiä vielä sadottain, tuhansittain. Ne olivat, näet, hyvin pieniä, niin pieniä, että niitä tuskin yksitellen näki.

No, oleskeli nyt Lassi vain aikojansa, eläen helmillänsä ja katsellen Amerikan elämää. Eli, eli siellä monta vuotta, kunnes oli jo melkein täys-ikäinen. Oppi vähitellen puhumaan Amerikan kieltäkin, että toimeen tuli. Huvituksenaan käytti hän tavallisesti onkimista, ja melkein aina nähtiin hän kävelevän onki olalla. Musti käydä tallusteli tavallisesti perästä.

Sattui siellä sitten kerran, että keisari kuoli, ja uusi piti saataman. Eräässä hirveän suuressa salissa keisarin-vaalia pidettiin. Kaksi herraa keskenänsä riitelivät, kumpiko piti hallitsijaksi päästä. He olivat hyvin rikkaita ja jakelivat ympärilleen rahaa, jotta väkijoukko jommankumman heistä valitsisi. Mutta tora yltyi vain yhä, toinen huusi yhtä, toinen toista. Molemmat herrat seisoivat yksi kumpaisellakin pöydällä ja ottivat väestöltä vastaan lippuja, joihin heidän nimensä olivat kirjoitetut. Se, ken enämmän lippuja saisi, se pääsisi keisariksi. Ja siinä väkitungossa oli niitä vaikea joka haaralta perille saada. Huudettiin, huudettiin vain, että seinät tärisivät.

Sattui nyt Lassikin tulemaan sinne. Astui sisään onki olalla ja katseli tuota melua hetken aikaa. Juolahti sitten siinä Lassin päähän, että sopisi hänenkin muka kokea pyrkiä keisariksi.

Nousi siis Lassikin puolestansa eräälle pöydälle ja piti seuraavan puheen:

"Kuulkaa, hyvät ihmiset, koska nuo herrat eivät sovi keisarin-virasta, niin parasta, annatte sen minulle."

Asetti sitten kalliita helmiään onkeensa ja rupesi onkimaan vaalilippuja. Ja äläppäs ollakkaan! Ihmiset ottivat oikein kilvalta onkeen, ja Lassi nakkeli lippuja pöydälleen tuhansittain. Näissä löytyi tietysti Lassin nimi.

Ja sillä tapaa pääsi Lassi Amerikan keisariksi. Toiset herrat saivat pitkän nokan.

Tarjottiin sittemmin Lassille vielä jos jonkinlaista apua valtakunnan hallitsemista varten, ja kovasti huudettiin, että hänellä ainakin piti oleman yksi auttaja, jota pääministeriksi sanotaan. Toinen toisensa perästä kiusasi Lassia kerjäämällä tuota virkaa, ja jo siitä viimein syntyi tappelukin. Mutta lopulta Lassi suuttui ja sanoi:

"Koska se, joka toimen saisi, varmaan tulisi saamaan kovin paljon kadehtijoita ja vihamiehiä, niin otan minä siihen virkaan uskollisen Mustini."

Niin tekikin Lassi, ja joka ei sitä usko käyköön Amerikaan katsomaan.

Kolme syyskuun iltaa.

Eikö syyskuu ole kaunis?

Olipa tämän vuodenajan alku. Oli syyskuun ilta. Kesän helteinen ilma ja valoisat yöt olivat jo tosin olleet ja menneet, mutta vielä tuoksui kukkasia kedoilla ja kunnahilla, vielä viheriöivät puiden lehdet, jos kohta kellastuneitakin paikka paikoin pisti esiin. Hedelmäpuut, joidenka kukat kesän aikana kaikkein silmiä olivat ihastuttaneet, kantoivat nyt kauniita hedelmiä, ja nämä olivat ihmiselle vielä ilostuttavammat.

Niin. Oli syyskuun ilta.

Täynnä oivia hedelmiä seisoi omenapuu mökkimme edustalla. Meillä lapsilla oli kova halu päästä omenien omistajiksi, mutta ei yhdessäkään ollut miestä kiipeemään tuohon korkeaan puuhun, sillä sen tyvipuoli oli ihan oksaton. Mietiskeltiin usein päivät pitkin neuvoa jos jotakin puuhun päästä, mutta pääsemättömiin siinä yhä jäätiin.

Ainoastaan pikku Siinalla oli omat tuumansa. Tuona iltana, josta puhun, rupesi vanha ystävämme kuu pilkoittamaan ulos pilvistä, Siina riensi yksin ja omissa mietteissään ulos puun alle.

Hän oli saduista saanut tietää, että kuun ukko oli varsin hyvä ja ystävällinen vanha mies.

Puun oksien alta tähyellä tirkisteli Siina ukkoa. Ja ukon toinen silmä — toista ei vielä ollut näkyvissä — tähtäsi takaisin Siinaa.

"Kuuleppas, ukko", puhui Siina, "puhallappa hieman puun oksiin, jotta pari omenaa lähtisi irti."

Tuon kuulimme me toiset lapset akkunasta ja purskahdimme kaikki pitkään nauruun. Ja pahan pilkan sai Siina paran tuumat kärsiä. Harakkakin, joka istui omenapuun oksalla, nauroi minkä jaksoi.

Vähän noloisena tuli Siina sisään.

"Voi, Siina parka!" sanoimme me toiset, jotka olimme olevinamme viisaammat, "kylläpä sinä olet lapsellinen." Siina ei virkannut mitään, vaan meni levolle. Ja niin me toisetkin teimme.

Mutta yöllä näki Siina unta. Hän oli olevinaan omenapuun alla, hän oli kuun ukkoa rukoilevinaan. Ja mitäs ollakkaan! Kuun ukko pullisti poskensa ja puhalsi, puhalsi voimiensa takaa omenapuuhun, puhalsi niin että suuri kaunis, kypsynyt omena lensi alas.

Semmoista unta Siina näki.

Ja seuraavana päivänä paistoi taas illalla kuu. Me olimme milt'ei pitkin päivää tehneet rohkeita yrityksiä päästäksemme omenapuuhun. Mutta turhaan. Ainoastaan Siina ei kokenutkaan. Hän nauroi nyt vuorostansa meidän turhia yrityksiämme.

Hänellä oli niin-ikään omat tuumansa vielä. Myöskin muisti hän untansa. Sentähden hiipi hän nytkin, kuun kauniisti loistaessa, illalla ulos ja juoksi omenapuun alle. Ja hän rukoili taaskin kuun ukkoa. Me toiset seisoimme akkunassa ja katsoimme Siinaa. Mutta emme enää nauraneet. Kuun ukon lempeät kasvot olivat nyt täyteen näkyvissä. Ja totta tosiaan näyttikin siltä kuin olisi hän puuhun puhaltanut. Siina hymyili ja oli iloissaan. Mutta omenaa ei lähtenyt irti. Pitkän hetken seisoi Siina tuossa, mutta kun ei mitään puusta pudonnut, tuli hän viimein sisään, ajatellen kuitenkin itsekseen: "Ahkera se voiton saa."

Me emme enää juuri nauraneet Siinan tuumia, mutta kovasti tietysti epäiltiin toteutuisivatko hänen toiveensa.

Olipa taaskin kulunut yö ja päivä. Kolmas ilta oli käsillä. Kuu paistoi nyt mitä selkeimmin ja kauniimmin. Ja kuutamo kiilsi omenapuun oksien läpi.

Taaskin olimme me pitkin päivää yrittäneet päästä omenapuuhun, sillä yhä kypsemmiksi olivat omenat käyneet, yhä viehättävämmiltä ne näyttivät. Mutta kuten ennenkin olivat yrityksemme olleet turhat, ja jo pelättiin, että nuo kauniit hedelmät jäisivät puuhun talveksi mätänemään.

Ainoastaan pikku Siinaa ei epätoivo saavuttanut. Hän oli tänäkin yönä nähnyt samaa unta kuin menneenä.

Illan tullen näemme me hänen taaskin omenapuun alla. Ja samat nöyrät sanat käyvät nytkin hänen huuliltansa. "Hyvä kuun ukko! Puhallappas hieman tuohon kauniisen omenaan, joka riippuu tuossa puun oksalla." Ja kuultu oli Siinan anomus! Kuun ukko pullisti poskensa oikein paisumille ja puhalsi voimiensa takaa omenaan, johon Siina oli osoittanut. Ja mitäs ollakkaan! Omena lähti oksasta irti ja lennähti alas. Ja Siina piti vyöliinaansa alla. Kuinka iloinen hän oli! Uni oli kännyt toteen ja tarkoitus oli voitettu. Me toiset ihmettelimme Siinan viisautta; ja oli meillä tästä tapauksesta se opetus, että ihminen usein voittaa enämmän hyvillä sanoilla kuin ruumiillisella voimallansa. Siinan nöyrät anomukset olivat auttaneet; meidän toisten yritykset olivat mitättömiin menneet.

Pikku-Matin marjamatka.

Kolmevuotiaana Pikkn-Matti Tuumasi jo kerran marjahan. Pilvi pimeä ja kolkko katti Pojan yllä koko taivahan.

Toimekasna Matti matkallensa Lähti vain jo, koppa kädessään. Marjoja hän sanoi saadaksensa Yltä kyllin ylpeydessään.

Vaan jo pilvi puhkesi ja kaati Rakehia Matin koppahan, Matin, itsen aivan märäks' laati. Marjahankos moisen nallikan!

Itkein, kirkuen jo kotiansa Matti juoksi varsin joutusaan. Siskot kaikki hänen kopastansa Pilapäällä marjat poimimaan!

Jopa muutamia poimivitten Rakehia tarttui kämmösiin. — Ha! Ha! Ha! Ja vielä kauvan sitten Matin marjasia naurettiin.

Jukka ja kukka.

Kasvoi kerran pienessä puutarhassa ihmeen kaunis kukka. Et ole koskaan semmoista nähnyt. Vahva oli sen varsi ja summattoman suuri sen kruunu. Kullankeltaiset olivat kruunun-lehdet ja hopealta hohtivat heteet.

Mutta korkealla keikkui kukka tuon vahvan varren päässä. Jukka, puutarhurin pienoinen poika, oli kauvan sitä katsellut eikä koskaan päässyt sitä sisältä silmäilemään.

Kerran kuitenkin päätti hän kiivetä ylös sinne, ja oli hän sitä tehdäkseen kauvan opetellut silpomaan. Kun siis eräänä iltana aurinko oli mailleen mennä, kasteli Jukka kätensä ja rupesi kiipeemään kukan kruunulle. Kovasti kysyttiin hänen voimiansa, mutta voitti hän viimein.

Ja katsos vain! Tuolla riippuu jo Jukka kukkakruunun alla, pitäen sen lehdistä kiinni. Ja ihmeen kummaa! Sieltä ojennetaan Jukalle pienet kätöset, jotka auttavat hänet ylös.

Oli viimein Jukka perille päässyt. Ja voi Herranen aika, kuinka kaunista siellä oli!

Oletko koskaan katsellut kukkaa oikein tarkoin sisältä? Silloin olet nähnyt mitkä merkilliset jäsenet sillä on, — nuo kaikki, joiden eri nimejä et tunnekkaan. Taiteellisesti järjestettyinä seisoivat kukassa nyt nuo hopean heloittavat hetehet mehuavana metsänä, pulskana puistona. Siellä oli soma olla, ja tilaakin oli tarpeheksi; — pienoinen yrttitarha oli se pienelle lapselle.

Mutta kenen olivat nuo hienot kätöset, jotka olivat auttaneet Jukkaa? Ne olivat kukan kaunihin kuningattaren, joka täällä sen kruunussa asuntoaan piti. Niin ihanaa impeä et tosiaan ole koskaan nähnyt. Kullan kellalta välkkyivät hänen hiuksensa ja ruusun purppuralta punoittivat poskensa.

"Ken olet sinä, pienoinen poika?" hän kysyi Jukalta.

"Puutarhurin poika. Ken olet sinä?"

"Kukan kuningatar."

Ja sanoi nyt Jukalle tervetuliaiset kukan kaunoinen kuningatar. Kertoi sitten, että mesi ja hunaja hänen ravintonsa olivat ja mehiläiset ynnä pienten perhosten kanssa hänen alamaisensa. Näytti nyt Jukalle myöskin pienen valtakuntansa ihmeteltävän ihanuuden. Suloista oli siellä olla. Keskellä kultaa kohosi pyöreä punavärinen kunnas, ja sen rintehillä ylemmät ylpeät hopeaheteet mehuisena metsänä. Siinä sadottain somia perhosia pyöriskeli, ja lempeämieliset mehiläiset levittivät suloista suhinaa. Kunnahan kukkulalla kasvoi viheriä viiri. Pieni kirjava kiuru lauloi sen latvassa. Mutta juurelta kuului mesilähteen lirinä. Sinne kukan kuningattarelle mehiläiset kokosivat mettä.

Ja tämän lähtehen liepeelle vei nyt kuningatar vieraansa. Korealla lehtikauhalla tarjosi hän siitä pojalle mettä. Ja Jukka joi. Makealta maistui mesi. Ei koskaan ollut Jukka moista juonut.

Istuissaan siinä lähteen liepehellä kuningatar kysyi:

"Tahdotko kukan kuninkaaksi ruveta?"

"Kotona odottaa isä ja äiti", Jukka epäsi.

"Täällä saat ijäti mettä juoda; tänne jää."

"Hetkeksi tahdon jäädä."

"Kuninkaakseni?"

"Kuninkaaksesi."

Samassa tulla hiiviskeli hiljainen tuuli, iltatuulen viimeinen viima. Kukka keikkui hiljaa. Sen kruunun-lehdet rupesivat vähitellen sulkeumaan. Olethan nähnyt kukkasia, jotka yöksi kruununsa sulkevat? Pian pimeni tämän tähden pienoisten asunto. Kuin kätkyttä tuuditteli kukkaa tuuli, ja kotvasen kuluttua kävivätkin kuningasparin silmäkannet kiinni. Umpeen oli koko kukan kruunukin mennyt. Pilkkoisen pimeä oli sisässä siellä.

Mutta auringon noustessa aukeni taas vähitellen kukka. Viirin latvasta lauloi ensin kiurunen herttaisen laulun. Sitten heräsivät mehiläiset ja alkoivat suloista suhinaan. Ja jo lähtivät perhosetkin liikkeelle.

Ihana oli aamu kukan kruunussa.

Heräsi nyt kuningatarkin, heräsi hänen kuninkaansa, Jukka.

"Jäätkö tänne ainiaaksi?" kysyi kuningatar.

"Kotona kaipaa isä ja äiti", Jukka epäsi, "täytyy heiltä lupa kysyä."

"Niin tee ja tule sitten tänne."

Otti nyt lehtikauhallaan taasen kuningatar lähteestä mettä ja tarjosi kuninkaallensa. Ja Jukka joi.

"Hyvästi, hyvä kuningattareni!" sanoi hän sitten ja ojensi kättä.

"Hyvästi, kallis kuninkaani!" lausui kuningatar ja painoi suloisen suudelman hänen huulillensa.

Auttoi sitten armias kuningatar pojan yli kukan kruunun laidan. Ja Jukka kiipesi alas sen vartta, niinkuin oli noussutkin.

Kovasti oli häntä kaivattu kotona. Vaikeroinneet olivat isä ja äiti. Ei ollut heidän silmiänsä uni ummistanut. Mutta anteeksi annettiin pienelle lemmikille. Kertoi Jukka kukan kruunusta ja kuningattaresta. Ja hartaasti kuultelivat vanhemmatkin kertomusta. Mutta lopulta pyysi Jukka luvan saada ruveta kukan kuninkaaksi.

"Kun suureksi tulet", vastasivat vanhemmat.

Ja vielä odottaa kuningatar vierastansa, odottaa kuningastaan. Siihen loppuukin satuni. Yhden yön oli Jukka kuninkaana ollut.

Tähti opastaa pikku poikaa kotiin.

Loisti tähti taivahalla, Tähti tuikkivainen. Kulki poika kankahalla, Poika pikkarainen.

Eipä tietä tietänynnä Poika pikkarainen. Yksin oli poika, ynnä Tähti tuikkivainen.

— Tule tänne — tähti virkki, Tähti tuikkivainen. Poika kulki, tähteen tirkki, Poika pikkarainen.

Kulki, saapui kotiansa Poika pikkarainen. Kiitti tähti taivoansa, Tähti tuikkivainen.

Miten kerjäläistyttö tuli kaukaiseen kaupunkiin.

Helteisesti paistoi kesäkuun päivä. Pieni kerjäläistyttö raukka käveli maantietä kaupunkiin ja oli väsyksissään ylen. Eikä tuntenut hän matkan pituutta. Tavattoman pitkä taival!

Nälkä lähestyi tyttöä, köyhien kovasydäminen vieras. Monta kertaa oli se häntä ennenkin katsomassa käynyt, mutta ei koskaan niin tuimana kuin tänään. Viimein vaipui tyttö tien viereen, viheriään ruohostoon. — Oi, hyvä Jumala taivaassa, lähetä Uni minua auttamaan, — tyttö rukoili, — lähetä Uni silmäni ummistamaan, niin ei näännytä minua Nälkä.

Lähestyi vähitellen Uni. Ja Uni on Nälän vihollinen. Taistelivat nyt Nälkä ja Uni tytöstä ja kova oli heidän kamppailunsa.

Mutta tytön ympärillä lentivät leikitellen pienoiset perhoset, tuoksuivat kauniit kukat ja lauloivat lintuset. Nämä auttoivat Unta taistelussa. Jo nukkui tyttö. Ei hän tuntenut enää Nälän nuivuutta.

Hänen siinä suloisesti nukkuessaan, lähestyi ihmeen ihana siipinen impi, istuen päällä purppuraisen pilven.

— Ken olet sinä? — kysyi kerjäläistyttö.

— Minut on lähettänyt kaupungin hallitsija sinua noutamaan. Tahdotko tulla?

— Tahdon, tahdon!

Autti nyt ihanainen impi kerjäläistytön pilven päälle ja lensi hänen kanssansa pois, pois tuonne kaukaiseen kaupunkiin. Immen siiven alla lepäsi tyttönen suloisemmasti kuin maantien vieressä.

Ja viimein päästiin perille. — — —

Kaunis oli se kaupunki, ihana ja ihmeellinen, mutta sen ihanuutta ja ihmeitä en osaa minä kertoa.

— Saanko olla täällä ijäti? — kysyi kerjäläistyttö.

— Saat, ole tervetullut! — vastasi siipinen impi.

Eikä näännyttänyt enää tyttöä Nälkä. Siihen kaupunkiin ei koskaan Nälkä tule.

Suurimman onnen oli tyttö saavuttanut, onnen, jota en osaa kertoa minä.

Mutta tämä tapahtui kaikki Unessa.

Ja kuitenkin on se totta, totta kuin taivas.

Kangastus.

Pauli poika saaren ihanaisen Veden seljänteellä nähdä saa. Mieli sinne tekee nuorukaisen; Ruuhen rannasta hän irroittaa.

Lumoo silmiänsä jyrkät, loivat, Koivupuiset saaren kukkulat, Nurmet viehättävät, vihannoivat, Kukat kaunokaiset, tuoksuvat.

Souda Pauli, souda vasten saarta! Ehkä voit sen viimein saavuttaa. Kulje, kulje kohti taivon kaarta! Kyllä kai sen miesi kiinni saa.

Ei! — jo palaa Pauli matkaltansa Poissa poi'an sorja saari on. Mutta särkyneenä sielussansa On hän kauvan koito, onneton.

Poika, lumouksen liehakoima! Turha tääll' on usein taistelus'. Pettää kauneuden tenhovoima, Katoo kiusoava kangastus.

Antti ja Karhu.

Eräässä töllissä Pohjanmaalla asui kerran mies, joka oli tappanut hyvin paljon karhuja. Hänen nimensä oli Antti, ja Antin poika oli myös Antti.

Antti Antinpoika ei ollut vielä koskaan saanut seurata isäänsä karhumatkoilla, sillä hän oli pieni, niin kuin sinäkin; mutta kerran kun isä taas oli lähtenyt karhustamaan, päätti Antti Antinpoikakin mennä metsään, saadaksensa kerta maailmassa nähdä elävää karhua. Kuolleita hän kyllä, näet, oli kosoltakin nähnyt, isänsä tappamia.

Lähti siis Antti käymään tallustelemaan metsään. Hänen vähän matkaa siellä kuljettuansa, tulikin karhu vastaan. Antti Antinpoika, joka hyvin rohkeana oli matkalle lähtenyt, peljästyi nyt kuitenkin, karhun nähdessään, aika lailla. Ja karhu tulla lötkötti ihan Anttia vastaan. Tästäkös Antti Antinpoika juoksemaan, juoksemaan, minkä jalat kannattivat, pensaiden, puiden lävitse! Karhu melkein kintereissä kiinni. Mutta se ei käynyt Antin kimppuun, ei lyönyt käpälällään, ei purrut eikä syönyt. Hiljaisesti juosta jolkotteli vain Antti Antinpojan perässä, tekemättä hänelle mitäkään pahaa. Jos kaikki karhut olisivat niin siivoja, hätäkös niitä silloin tulla vastaan? Antti Antinpoika tirkisteli juostessaan aina tavan takaa taaksensa, joko aukaisisi karhu kitansa ja nielaisisi hänet. Mutta, niinkuin sanottu, siitä ei tullut mitään.

Mitä tuumasikaan tuo karhu? Kas, asian laita oli se, että karhun perässä puolestaan kulki metsämies, joteskin kaukana karhusta puiden takana, jott'ei Antti Antinpoika häntä siinä kiireessä huomannut. Pyssyä piti metsämies ojennettuna karhua kohti, mutta ei ampunut. Siihen taasen oli syynä se, että karhu juuri oli pyssymiehen ja Antinpojan välillä, niin että pyssymies olisi helposti saattanut vahingossa ampua Antin, jos olisi karhua tähdännyt.

Ja pyssymies olikin Antti Antinpojan isä itse.

Karhu on vallan viisas eläin, ja hän äkkäsi kyllä, että pyssymies ei uskaltaisi häntä ampua niinkauvan kuin hän, karhu, pysyisi ihan pojan kintereissä.

No niin. Antti Antinpoika juoksi edellä, karhu perässä, ja isä perimmäisenä. Karhu päätti jatkaa tätä leikkiä vaikka kuinka kauvan. Hänkään tietysti ei puolestansa uskaltanut poikaa syödä, sillä silloin tiesi hän pyssymieheltä kauhean rangaistuksen saavansa; silloin, näet, kyllä jo pyssymies olisi ampunut.

No, kesti tätä kulkua nyt kauvan aikaa. Mutta lopulta rupesi kuitenkin Antti Antinpoika väsymään. Ja jo viimein pettivät voimat tykkönään. Itku silmin istautui poika parka mättäälle. Mutta karhu istuutui myöskin ihan hänen viereensä ja rupesi ystävällisesti nuoleskelemaan pojan kättä vain. Näin kummallisesta kohtelemisesta meni Antti Antinpoika aivan hämilleen ja rupesi kämmenillään silittelemään karhun selkää.

Tämän kaiken isä näki eikä tiennyt mitä tehdä.

Jos ulisi ampunut, olisi saattanut kuula käydä poikaan. Jos taas olisi pois mennyt, olisi karhu varmaankin pojan syönyt. Niin arveli isä. Viimein päätti hän kuitenkin mennä lähemmälle poikaansa ja karhua.

Ja nyt huomasi hänet Antti Antinpoika.

"Voi, isä! isä!"

"Älä hiisku mitään, pikku Antti, vaan koeta karata karhusta tänne luokseni. Sitten ammun minä karhun."

Niin kehoitti isä. Ja jo tuumasikin pikku Antti käydä isänsä luo. Mutta lieneekö karhu ymmärtänyt isän puheen vai muuten vainunnut vaaraa, yht'äkkiä tarttui hän molemmilla etukäpälillään poikaan ja viskasi tämän päänsä päältä selkäänsä, tehden sen kuitenkin niin varovaisesti, ett'ei pojalle mitään vahinkoa tullut.

Pikku Antti tästä niin hämmästyi, ett'ei saanut sanaa suustansa. Ja samassa silmänräpäyksessä, kun poika joutui pedon selkään, rupesi tämä juoksemaan — juoksemaan täyttä laukkaa. Kaikki tapahtui yks' kaks' vain — paljoa pikemmin kuin sen tässä olen ennättänyt kertoa.

Siinä istui nyt Antti Antinpoika täyttä vauhtia kiitävän karhun selässä, pitäen karvoista kiinni. Isän ei enää ollut ampumista ajattelemistakaan, sillä nyt oli tietysti vielä vaarallisempi laukaista. Ja pian olikin karhu juossut niin kauvas, ett'ei pyssy enää olisi kannattanut.

Juoksi nyt karhu yhä edespäin, ja iloisena siitä, että niin hyvällä kaupalla oli päässyt pyssymiehen käsistä, juoksikin oikein täyttää laukkaa, minkä jalat jaksoivat. Pensaat painuivat alas hänen astuessaan, risut ja karahkat ratisivat, ja puut pyörivät Antin silmissä, kun oikein mentiin.

En tiedä kuinka kauvan karhu näin lienee juossut, mutta viimein tultiin — kotiin.

Antin kotiinko? — kysyt.

Ei, vaan karhun omaan kotiin. Suuren puun juurella, syvässä kuopassa oli karhun pesä. Sinne hyppäsi Nalle, ja siellä oli hällä kolme poikaa, pieniä vielä kuin porsaat. Päivä paistoi sisään aukeemasta.

Hirveän peloissaan oli Antinpoika; pelkäsi nyt ainakin karhuin ruoaksi jäävän. Ja kun emäkarhu hänet sinne heitti noiden poikien joukkoon, alkoivatkin nämä kohta kitojansa aukaista; mutta emäkarhu, joka oli kiitollinen Antille siitä, että hänen kauttansa oli pyssymiehen aikomasta kuolemasta päässyt, antoi pojilleen muutamia korvapuustia käpälällään, ja nämä herkesivät Anttia ahdistamasta.

Ja miten lienee ollutkin, karhunpojat pian kyllä tutustuivat ihmisen poikaan eivätkä tehneet Antille mitään pahaa. Tämän huomasikin Antti Antinpoika, ja viimein katosi hänen pelkonsa kokonaan.

Varsinkin yksi pojista oli hyvin hyväsävyinen ja siivo, ja se nuoleskeli Antin kättäkin.

Illemmalla lähti emäkarhu ulos pesästään, mutta Antti ei päässyt, sillä sen seinät olivat hyvin korkeat. Sinne jäi Antti leikittelemään karhun poikien kanssa ja tuumasi, että koska Jumala häntä tähän saakka oli suojellut, totta kaikki viimein hyvin loppuu.

Kauvan ei viipynytkään emäkarhu matkallaan, vaan tuli pian takaisin, ja nyt oli hänellä jänis suussa. Tästä saivat nuo kolme poikaa kukin osansa, mutta paraan osan antoi karhu Antille. Ja nälkä oli kyllä Antti Antinpojalle tullut, mutta ei saattanut syödä raakaa jäniksen lihaa. Tämän huomattuansa, otti se karhun poika, joka paraiten näkyi Antista pitävän, hänen osansa, asetti sen allensa ja makasi sen päällä hetken aikaa.

Ja mitäs ollakkaan! Pienen karhun lämpimästä paistui jäniksen liha oivaksi syötäväksi lihaksi. Ja nyt sitä Antti Antinpoika söi, ja söikin oikein ahnaasti vielä, sillä nälkä poika paralla oli.

Mutta nyt tuli janokin viimein. Karhun pojat puolestaan imivät emäänsä, mutta mistäs Antille juotavaa? Yö oli lähenemäisillään, ja pitikös nyt maata mennä ilman särpimettä? — Mutta hätä keinon keksii. Hetken aikaa aprikoittuansa, otti Antti lakkinsa ja lähestyi makaavaa emäkarhua. Rupesi sitten, kun kaikki hänen pelkonsa jo oli kadonnut, hiljaisesti lypsämään karhua. Eikä ollut tämä millänsäkään; antoi Antin lypsää vain. Siten sai Antti servintä. Ja se maistui, uskokaa pois, oikein hyvältä vain.

No, oli nyt kaikki vatsat täytetyt, ja karhut heittivät kaikki levolle. Niin teki pian Anttikin. Ja makeasti nukkui hän vain pienen karhunpoika-ystävänsä viereen.

Seuraavana aamuna, kun Antti heräsi, oli emäkarhu jo lähtenyt pois. Ja hänen poissa ollessaan tapahtui, että pieni ilkeä käärme tulla luiskahti pesään. Se vetelihe Antin ystävän luo ja aikoi juuri purra pientä karhun poikasta jalkaan, kun Antti Antinpoika rohkeasti sieppasi pienen pesässä sattumalta löytyvän kepin ja löi sillä käärmettä päähän. Tämä tästä jo kuolikin heti eikä pystynyt enää mitään pahaa tekemään.

Kiitokseksi nuoleskeli pikku karhu taas Antin käsiä. Ja kun päivemmällä emäkarhu palasi, tuoden taas jäniksen muassaan, lämmitti pelastettu karhunpoikanen Antin osan oivaksi paistiksi.

Viikon ajan oletettiin sitten vielä Anttia karhun pesässä. Jänistä saatiin ja karhun maitoa juotiin.

Hyvät ystävät oli Antista ja pienistä karhuloista tullut. Leikitsivät siellä kaiken päivää pesässä vain, ja lystikäs oli etenkin Antin paistin-paistaja. Se osasi seisoa takajaloillaan ja taputtaa etukäpäliään yhteen. Se osasi istua kuin ihminen ja tanssia kuin hovikeikari.

Mutta viimein rupesi Antti kovin ikävöimään kotiansa. Koetti siis kiivetä ulos pesän seiniä, päästäksensä pois, mutta aina putosi alas jälleen. Silloin rupesi varmaankin emäkarhun käymään poika parkaa sääli, ja hän paiskasi taas Antin selälleen ja yhdellä hypyllä vain sänttäsi hän kuopasta ylös.

Kun poikasen ystävä, paistin-paistaja, tämän näki, jännitti hänkin voimansa ja kun oli oppinut hyväksi voimistelijaksi, osasi, kun osasikin, hypätä kuopasta ylös. Toisetkin pikku karhut koettivat samaa, mutta eivät päässeet, sillä olivat kömpelömmät he.

No, lähti nyt emäkarhu, Antti selässä ja pikku karhu perässä, juoksemaan taas ja juoksi, juoksi melkein koko päivän, Viimein tultiin metsästä ulos. Nyt seisahtui karhu. Antti katsoi eteensä ja näki vähän matkan päässä oman kotinsa olevan.

Astui siis alas karhun selästä, sanoi hänelle sulimmat kiitokset kestitsemisestä ja tarjoi hänelle kätensä. Karhu sitä nuoleskeli ja jätti sitten pojalle jäähyväiset. Mutta pikku karhu ei tahtonut Antista erota, vaan rupesi tallustelemaan hänen perässään. Tästä ihastui Antti suuresti, ja niin kulki hän kotiansa, karhun poika perässään kuin koiran penikka.

Emäkarhu käydä tallusti luolaansa takaisin.

Antin kodissa oli isä kovin itkenyt kadonnutta poikaansa. Mutta voi mikä ilo nyt, kuu Autti Antinpoika ihan elävänä, eheänä kotiin tuli! Senhän hyvin ymmärrätte.

Ja pikku karhu jäi Antin kasvatiksi. Kovasti pitivät toisistaan ystävät ylen. "Paistin-paistaja" sai karhunen nimeksi, ja yhä enämmän lystillisiä tanssia hän oppi. Suuremmaksi tultuaan kävi Antti hänen kanssaan kerran Pietarissa ja tanssitti häntä koko keisarillisen hovin edessä. Kovasti ihmettelivät hovilaiset Paistin-paistajan tanssia, ja Antti palasi kotiansa aika rahasummalla.

Sen pituinen se.

Tuiki-oppinut tohtori.

"Voi tuskaa tuiki tuimaa! Kuin päätäni pakoittaa Ja haikertaa ja haimaa Ja kaivaa ja koloittaa!"

Niin huutaa pahapäällä Tuo Hilmanen huolissaan. Vaan tohtori on täällä; Ei huolta nyt ollenkaan!

Se ompi Ville veikko, Mi tohtori tietoinen! Hän virkahtaa: "vai heikko, Mun mamseli, oletten?"

"Ah, päätä kivistääpi, Vaan kyllä se paranee Ja terveheksi jääpi, Jos tohtori tuumailee."

Nyt kieltä Hilman kääntää Tuo tohtori tarkkapää Ja valtasuonta vääntää Ja hieroa himertää.

Ja kiitos tohtorille! Sill' — eipästä ollakkaan — Se rikkiviisas Ville Sai sairaan paranemaan,

"Hei hopsan!" huutaa Hilma Ja huivia heiluttaa, "Nyt päästiin paha ilma, Ja hyppiä Hilma saa".

Niin virkkoi Hilma, mutta Kun terveenä onpi pää, Tuot' tuiki-oppinutta Hän huivilla hätyyttää.

Noin päitten pakoksista Nyt remuhun ruvetaan. Se tauti vaarallista Ei sninkana ollutkaan.

Korvenkaakki.

Ensimäinen luku.

Korvenkaakki ilmestyy ja saapi matkakumppanit pitkälle matkalle.

Oli kerran suutari, jolla oli kaksi poikaa ja paljon köyhyyttä. Itse oli hän Iisakki nimeltään, mutta pojat olivat Hannu ja Heikki nuoret molemmat ja pienet.

Kerran elokuun iltana tuli suutarin luo jättiläinen tilaamaan saappaita. Hän oli niin suuri, ett'ei mahtunut ovesta sisään; sitä ei ollut tuumaamistakaan. Sentähden seisahtui hän ulkopuolelle ja huusi takkatorvesta sisään, jota varten hänen ei tarvinnut erittäin kiivetä katolle. Niin suuri hän oli.

— Suutari, teeppäs mulle saappaat talveksi, — hän huusi.

Kamalalta kaikui tuo ääni takkatorvesta tuvassaolijoille. Mutta Iisakki mestari nousi tuoliltaan ja huusi takaisin ylös takkatorveen:

— Kuka höperö se on, joka puhuu läpi takkatorven?

— En ole mikään höperö; olen Korvenkaakki.

Se oli jättiläisen nimi. Mutta suutari kysyi taas:

— Miksi olet kiivennyt katolle? —

— Minä en ole katolla? —

— Hä? Etkö ole katolla? Missäs sitten olet? —

— Seisonhan pihalla. —

— Älä jaarittele joutavia, mies; puhuthan läpi takkatorven? —

— Sinun ovesi on niin pieni, ett'en pääse sisään. —

— No, miksi et puhu akkunasta? —

— Sinun akkunasi on niin matalalla, ett'en jaksa kumartua niin syvälle. —

— Äläppäs hätäile, tulen ulos. —

Niin sanoi suutari ja meni ulos katsomaan tuota kummitusta, joka ei mahtunut hänen ovestansa eikä voinut kumartua hänen akkunallensa. Iisakki ei ollut juuri niitä, jotka ens' hädässä hämmästyvät, mutta täytyi hänen tunnustaa ett'ei koskaan ollut moista miestä nähnyt. Pitkä oli Korvenkaakki kuin pisin puu metsässä ja paksumpi kuin paksuin valotorni.

— Kylläpä on siinä miestä! — sanoi suutari, kiireestä kantapäähän katsellen jättiläistä.

— Tahtoisitko tehdä mulle saappaat? — kysyi nyt jättiläinen, suorana seisoen pihalla.

— Saappaita teille? — Nähtyänsä miehen suuruuden, rupesi suutari häntä teitittelemään. — Saappaita teille, — hän sanoi ja katseli Korvenkaakin jalkoja, — siihen tarvitsisin minä viisi vahvaa hevosen vuotaa. Niin paljo nahkaa mulla ei koskaan ole kerrallaan ollut.

— Vai niin, mistä sitten saataisiin nahkoja? — mietiskeli Korvenkaakki.

Tuumasivat siinä sitten hetken aikaa suutari ja Korvenkaakki mistä saisivat nahkoja ja jäivät viimein siihen päätökseen, että piti muka Korvenkaakin lähteä Afrikaan hankkimaan elehvantin-nahkoja, jotka ovat paksuinta nahkalajia mitä on olemassa ja suuria myös, sillä elehvantti on maailman suurin eläin.

— Lieneekö tuonne kauvas, Afrikaan? — aprikoitsi suutari, joka ei juuri ollut tutkinut maatiedettä.

— Onpahan joku tuhat penikulmaa — sanoi jättiläinen, joka tunsi asian paremmin.

— Hoo-o! vai niin, — sanoi Iisakki, — onpa sinne matkaa. —

— Parissa päivässä sinne käyn — virkkoi Korvenkaakki — tahdotko tulla mukaan, niin kannan sinut taskussani?

— En jouda nyt lähteä päiväksikään, — sanoi Iisakki, — köyhä olen, täytyy tehdä työtä. —

— Se oli ikävä se lausui Korvenkaakki — olisi ollut hupaista saada matkakumppali. —

Miesten näin keskustellessa, tulivat Hannu ja Heikkikin viimein ulos tuvasta. Seisoivat rappusilla ja kummastelivat tuota kauhean suurta miestä.

Huomattuansa heidät, ehdoitteli Korvenkaakki, että muka he rupeisivat hänelle matkakumppaneiksi. Iisakki isää tämä tuuma ensimmältä vähän arvelutti, mutta kun Korvenkaakki näytti olevan hyvänsuopea, vakava mies ja vielä päälle päätteeksi lupasi hyvän tekijäpalkan saappaista, Iisakki viimein suostui.

Sitten meni Korvenkaakki hyvittelemään Hannua ja Heikkiä, joita ensin hyvin kamoitti hänen hirveä suuruutensa; mutta hekin tutustuivat häneen pian ja lupasivat viimein ruveta hänelle matkatoveriksi.

Toinen luku.

Korvenkaakki toverineen joutuu sotaan.

Korvenkaakki oli matkakumppanuudesta hyvin iloinen. Lupasi näyttää Hannulle ja Heikille kaikellaisia kummia, joita muka ulkomailla saisivat nähdä, kuuhan puolestansa lapset häntä huvittelisivat kaikellaisilla tepposilla, mitä vain tiesivät keksiä.

Pisti nyt Korvenkaakki lapset liivin taskuihinsa, yhden kumpaseenkin, ja käski heidän panna levolle yöksi. Huomen aamulla oltaisiin jo Italian maan pääkaupungissa, jossa suurustettaisiin.

Liivintaskut olivat, niinkuin saatatte arvata, pienokaisille kylliksi tilavat makuusijat. Ja koska oli makuu-aika nyt, panivatkin kohta maata.

Korvenkaakki lähti käymään — ja hui! ui! hui! mitä askeleita hän teki! Semmoista kyytiä ei mene rautatie-juna eikä höyrylaiva. Vähän aikaa katselivat ympärilleen taskuista Hannu ja Heikki, miten virstantolpat vilisivät sivutse vain, kun Korvenkaakki kulki. Arvaatte, että he istuivat joteskin korkealla, ja aika lailla huimasi heidän päätänsä ensimmältä, mutta pian tottuivat toki asemahansa.

Korvenkaakin hengitseminen oli hirveää läähätystä sen voitte moisesta miehestä arvata; kuin höyrylaiva hohottivat hänen keuhkonsa, ja rintansa nousi ja laski kuin Laatokan aallot. Se oli oivallista kätkyttämistä pojille, ja pian he nukkuivat sikeään uneen.

Astui nyt astumistaan jättiläinen pitkin maantietä yön halki. Hänellä oli tapana kulkea öisin, sillä kesän aikana olisi päivällä ollut liian kuuma, ja pait' sitä olisi silloin ollut paljon matkustajia liikkeellä, jotka itse ja varsinkin heidän hevosensa olisivat häntä peljänneet.

No, oltiin nyt matkalla Afrikaan. Aika kyytiä astuskeli Korvenkaakki.

Hän oli noin Saksan ja Ranskanmaan rajalla, kun puolen yön aikaan Hannu ja Heikki heräsivät hirveästä melskeestä ja pauhinasta. Täällä käytiin, näet, sotaa. Kuin taivaan ukkonen ulvoivat tykit, kuin pakkanen paukahtivat pyssyt, ja hirveästi huusivat ja elämöitsivät ihmiset.

Hannu kohoitti vähän päätänsä ylös taskusta ja silmäili ulos. Mikä hirveä näky! Molemmin puolin Korvenkaakkia, mutta noin neljäsosa virstaa hänestä, peuhasi ihmisiä kuin muurahaispesässä. Ja mitkä kirjavat, kamalat joukot! Siellä näkyi suuria sotaherroja loistavine pukuineen ja sotamiehiä jos jonkinlaisia. Toiset ratsastivat tulisia, hirnuvia hevosia, toiset jalkaisin potkivat kenttää. Ja molemmin puolin kaatui ihmisiä joukottain. Huu, kuinka se oli hirmuista!

Hannu veti varovasti päänsä sisälle jälleen.

Mutta sotajoukkojen välikenttää astuskeli Korvenkaakki vain hiljoilleen eespäin eikä näkynyt kiirehtivän ensinkään. — Katsokaa nyt, pojat, — sanoi hän lapsille, — tätä julmaa tappelua. Tämä on sotaa. —

— Vai sotaa! virkkoivat Hannu ja Heikki yhdellä suulla liivintaskuista, — hui, ui! — Mutta ulos eivät uskaltaneet katsoa.

— En uskalla katsoa ulos, — sanoi Heikki.

— Ettekö pelkää, jättiläinen? — kysyi Hannu.

— En laisinkaan, — vastasi Korvenkaakki, — katsokaa ulos vain, niin saatte nähdä miten minä itseäni suojelen.

Nyt rohkenivat veljekset pistää päänsä ulos taskuista taas. Heikki hämmästyi julmasti ja huusi: — He ampuvat meidät kuolijaiksi. —

— Ei yhtään hätää — lausui levollisena jättiläinen. Ja nyt näkivät pojat miten hän paljailla käsillään vain torjui päältänsä kanoonan-kuulia, jotka lennähtivät läpi ilman. Lumipalloja vain olivat ne Korvenkaakille. Mutta niin kosolta niitä tuli, että hän ehtimiseen sai hosua ympärilleen. Kiväärin-kuulista hän ei pitänyt lukua ensinkään. Ne eivät häneen pystyneet edes sen verran kuin tavalliseen aika mieheen rakeet. Korvenkaakki niitä ajoi päältään, jos tahtoi, puhaltamalla vain. Ja siten tietysti Hannu ja Heikkikin olivat hyvässä turmassa.

Outoa oli veljesten katsoa sotaa, ja kolkkoa samalla, kamalan kolkkoa! Särkipä oikein sydäntä, kun näki miten molemmin puolin ihmisiä kaatui ja kuoli.

Heikki ja Hannu rupesivat mielimään koko leikistä pois. Mutta Korvenkaakki luuli, että se heitä huvittaisi, jonka tähden vitkalleen vain kulki sotajoukkojen välitse.

— Mennään pois, mennään pois! — huusi Hannu liivintaskusta.

Mutta Korvenkaakki tahtoi poikia huvittaa väkisinkin ja nahjusteli hymyillen hiljaa edespäin. — Eikö tämä teitä huvita? — hän kysyi lapsilta?

— On nähty kylliksi jo — vastasivat veljekset.

— Mennään oikein likelle Ranskalaisia, niin saatte nähdä komeita herroja silmästä silmään, — arveli Korvenkaakki ja astui parilla pitkällä askeleella ihan Ranskalaisten sotarivin eteen.

— Katsokaa nyt — sanoi hän ja hosui samalla päältään tykin-kuulia, joita tuli yhä tiheämmin, ja puhalteli pois kiväärin-kuulia, joita satoi kuin vettä taivaasta.

— Ei, ei, hyi, hyi! — huusi Heikki — lähdetään pois. — Ja molemmat painoivat päänsä alas taskuun.

Mutta sotapaukku oli nyt niin kovaa, ett'ei pienten poikaisten ääntä enää kuullutkaan Korvenkaakki.

Veljeksille tuli yhä kamalampi olla.

Saadaksensa jättiläistä lähtemään, päätti Hannu pistää häntä puukolla kylkeen. Luuli että Korvenkaakki ehkä sitä tottelisi niinkuin hevonen ruoskaa. Veti siis puukkonsa Hannu (sillä puukko hänellä oli, niinkuin maalaispojilla usein on tapana) ja rupesi sillä nävertelemään Korvenkaakkia kylkeen. Ensimmältä ei tämä tuota ensinkään tuntenut, mutta viimein sysäsi Hannu koko puukonterän jättiläisen nahkaan.

Korvenkaakki luuli, että joku pikkuinen itikka häntä puri, ja rupesi kynsimään kylkeänsä.

Mutta kun hänen toinen kätensä siten joutui hosumasta kanonan-kuulia, osasi suuri summaton kuula tulla ja iskeä häntä vasten kasvoja, ja sattuipa se vielä juur nenän-nippuun. Tämä tosin ei moiselle miehelle, kuin Korvenkaakki, ollut mitään vaarallista, sillä tuntuipa se niin kuin lumipallo meidän nenän-nipullemme; mutta lienee se kuitenkin hieman koskenut, koska Korvenkaakki suuttui.

Hän oli kuitenkin hyvänluontoinen mies, ett'ei tahtonut kuulan lähettäjiä liian ankarasti rankaista, vaan antaa heille vain pienen selkäsaunan. Astui siis Korvenkaakki keskelle Ranskan sotariviä ja rupesi sormillaan näppäämään kumoon sotajunkkareita, Plitt! platt! plätt! siinä kuului vain, kun jättiläinen näppäsi ja Ranskalaisia kaatui. Mutta eivät he kuitenkaan kuolleet, vaan joutuivat sotajunkkarit pelkoon ja rupesivat juoksemaan pakoon tuota kauheaa miestä, sillä he luulivat häntä itse paholaiseksi. Kaikki nekin, jotka Korvenkaakki oli näpännyt kumoon, nousivat jaloilleen ja turvasivat jäniksen-käpälään. Ainoastaan saksalaisten tappamat jäivät kentälle.

Siten oli Korvenkaakki ajanut pakoon koko Ranskan sotajoukon. Mutta Saksalaiset, kun tämän huomasivat, yrittivät heti ajamaan vihollisiansa takaa. Huutaen ja ärjyen sitäpuolta, missä Korvenkaakki seisoi, mutta silloin tämä tarttui Ranskalaisten paikalle jättämiin tykkeihin ja rupesi viskaamaan näitä saksalaisten päälle. Suuria kanoonia lenteli ilmassa vain, jättiläisen lähettämiä kaikki, saksalaisille vasten silmiä. Ja nämäkin nyt hämmästyivät, pelästyivät niin, että rupesivat kääntymään takaisin. Väistyivät vähitellen tappelu-tanterelta pois, ja niin jäi paljaaksi kahden mahtavan armeijan sotakenttä. Korvenkaakki oli ne hosunut hajalle.

Kolmas luku.

Matkustajat suurustavat Roomassa.

Tämän toimitettuansa Korvenkaakki taas rupesi seitsemän syllän askeleilla astumaan Afrikaan päin.

— Mikähän on, koska niin syhyy kuvettani? — lausui kotvasen kuluttua jättiläinen ja kynsiskeli sitä paikkaa, johon Hannu oli pistänyt puukkonsa. Ja siinä oli tämä kiinni vielä. Hannu oli pannut pitkälleen taskun pohjalle, ja Korvenkaakki veti nyt puukon kupeesta ulos.

— Kah, kuin on tikku tarttunut nahkaan — hän arveli ja oli heittää puukon menemään, silmäilemättäkään siihen.

— Älkää viskatko puukkoani pois — lausui nyt Hannu, nousten seisaalle ja tavoittaen puukkoansa.

— Hä! Onko se sinun puukkosi? — sanoi Korvenkaakki ja katseli veistä. — Hm! Hm!

Hannu kertoi nyt Korvenkaakille mitä oli tehnyt saadaksensa häntä sodasta pois ja muistutti samalla heidän sopimuksestaan, että poikien piti hänelle tehdä tepposia.

Tämä selitys hirveästi huvitti Korvenkaakkia, ja hän rupesi nauramaan oikein täyttä kurkkua. — Ha! Ha! Ha! hahatti hän, ja siitä naurusta hypähteli hänen vatsansa ja rintansa niin, että poikien oli täysi työ pysyä taskuissa. — Ha! Ha! Ha! teidän pitää aina tuon tuostakin huvittaa minua tepposilla, muuten käy kuljeskeleminen ikäväksi — lausui hän.

— No, kyllä koetetaan — vastasi Hannu lakkarista.

— Mutta älkää naurako noin kauheasti, — virkkoi Heikki toisesta, — minä en pysy lakkarissa.

No, kuljeskeli nyt Korvenkaakki edespäin vain, lapset taskuissaan; eikä aikaakaan, niin jo oltiin Italian maassa.

Tultiin sitten tuohon suureen pääkaupunkiin, Rooman vanhaan kaupunkiin, jossa Paavi ukko siihen aikaan hallitsi.

Paavi on mahtavin kirkkoherra mikä vielä koskaan on maan päällä ollut.

Aamupäivällä nyt saapuivat matkustajat Roomaan, ja täällä oli suurustettava.

Mutta kaupungissa oli tän'aamuna kauhea melu ja melske. Italialaiset olivat nostaneet kapinan kirkkoherraansa vastaan, ja hirmuiset kansajoukot seisoivat Paavi paran palatsin edustalla, tahtoen tunkea sisään ukkoa tappamaan.

Tähän ihmislaumaan astui nyt Korvenkaakki, ja saatuansa kuulla mitä Italialaiset mielivät, päätti hän pelastaa Paavin.

— Katsokaa nyt, pojat, miten minä ajan nuo kiukkuiset ihmiset kotiinsa kunkin — sanoi Korvenkaakki Hannulle ja Heikille.

Sieppasi sitten juurineen painuneen torilla kasvavan hirveän vahvan ja pitkän tammen ja rupesi sillä hosumaan Italialaisia ympär' korvia, josta nämä tietysti täyttä vauhtia riensivät pakoon, pakoon joka haaralle; ja jäi heitä torillekin koko joukko oiottelemaan, Korvenkaakin iskuja saatuansa maistaa. Kaikki luulivat, kuten arvata voitten, että paholainen itse oli tullut Paavia pelastamaan.

Mutta Korvenkaakki se olikin vain, ja niin hän kukisti Italialaisten kapinan Paavia vastaan.

Tätä odottamatonta tapausta oli Paavi katsellut ikkunasta ja ihmetellyt suuresti sitä apua, joka hänelle niin yht'äkkiä tuli.

Mutta nyt huusi torilta Korvenkaakki ikkunassa seisovalle Paaville:

— Paistakaa paikalla minulle kolme härkää murkinaksi ja tuokaa näille lapsille, jotka mulla on liivintaskuissani, parahimmat herkut mitä linnassanne on.

Tästä käskystä syntyi Paavin pappilassa kova kiire. Mutta siellä on hyvät paistinpannut, ja vähän ajan perästä tuotiinkin Korvenkaakille alas torille suurella lavalla kolme paistettua härkää. Lava laskettiin maahan, ja Korvenkaakki paneiksi pitkälleen viereen, mikä häneltä tosin kävi joteskin kömpelösti, pitkä ja vahva kun oli. Hänen pannessaan maata sille sivulle, jolla Hannu oli taskun sisässä, olisi poika musertunut murskaksi, jos ei hyvässä ajassa olisi pyörähtänyt taskusta ulos.

— Ha! Ha! Ha! — naureskeli Korvenkaakki — olin sinut aivan unhottaa.

Nyt kämppi Heikkikin ulos toisesta taskusta ja kiipesi jättiläisen kuvetta myöten alas.

Korvenkaakki rupesi syömään, ja voi mitä liha möhkäleitä hänen vatsaansa vyöryi! Koko joukko Paavin palvelijoita ja hoviherroja tuli torille katsomaan Korvenkaakin syömistä. Viimein tuli itse Paavikin. Ja hän kiitti kovasti jättiläistä kapinan kukistamisesta. Käskipä vielä palvelijansa tuoda hänelle kolme tynnyriä olutta, jotka pian olivatkin paikalla. Söi ja joi nyt siinä puolessa tunnissa Korvenkaakki härät ja oluet suuhunsa, ett'ei jäänyt ei luunpalaa, ei oluenpisarta jälelle.

Mutta Korvenkaakin syödessä oli Paavin rouva, joka akkunasta katseli ateriaa, viitannut käsillään Hannulle ja Heikille, että tulisivat ylös linnaan, ja eräs hieno hovikeikari otti heitä heti kädestä ja talutteli heidät sinne. Ja mikä ihmeen kaunis linna Paavin pappila oli. Multa menisi kokonainen viikko kertoakseni mitä kaikkea veljekset siellä saivat nähdä. Kultaa, kultaa ja hopeaa, hopeaa vain oli kaikki. Ihmeen kauniita, suuria tauluja, maalauksia riippui seinillä, ja kimeltävät kynttilä-kruunut katossa melkein sokaisivat poikien silmät. Paavin puoliso talutteli lapsukaisia ylt'ympäri ja näytti heille kaikki, pisti heidän taskunsa täyteen makeisia ja juotti heitä Paavin lehmien ihmeellisellä maidolla, joka maistaa hunajalta. Antoi sitten päälle päätteeksi paavitar pojille vielä kaksi kallista kiveä, joita käski hyvin tallentaa. Ja rupesipa lopulta vielä Hannulta ja Heikiltä kyselemään yhtä ja toista, mutta veljekset eivät osanneet vastata, sillä Heprean kieltä puhui Paavin rouva.

Saatuansa jäähyväisiksi vielä sitten jos jonkinlaista syötävää suuhunsa, mielivät pojat taas Korvenkaakin luo. Ja hovikeikari saattamaan heitä rappusia alus. Paavin rouva oli vielä päättänyt lähettää jättiläiselle vahvan ammeellisen viiniä. Ja kaksi vahvaa miestä kantoivat sitä tangolla alas. Heidän perästään tulivat hovikeikari ja pojat. Mutta joukkion täten astuessa alaspäin, rupesi hovikeikari vaatimaan pojilta noita heidän saamiansa kalliita kivijä. Tästä väärästä vaatimuksesta suuttui Hannu ja — äläppäs ollakkaan! — töyttäsi takaa hovikeikaria, niin että tämä putosi pää edellä ammeesen, jota heidän edellään kannettiin.

Yhtä kaikki vietiin viini-amme Korvenkaakille. Ja tämä piti hyvänään. Silmät taivasta kohti kallisti hän ammetta huulilleen ja rupesi juomaan, mutta samassa sai hän hovikeikarin suuhunsa.

— Kuka lurjus on pannut sammakoita viiniin? — lausui hän.

Ja samassa sylki hän hovikeikarin ulos suustaan. Joi sitten viinin loppuun ja tuli hyvin hyvälle tuulelle.

Nyt rupesivat matkustajamme kuitenkin jäähyväisiä tekemään, sillä suurus oli saatu ja matka jatkettava. Paavi kun kuuli, että Korvenkaakki oli menossa Afrikaan, tarjosi hänelle laivan, jolla muka saisi purjehtia Välimeren yli, mutta Korvenkaakki ei siitä huolinut.

Asetti nyt vain veljekset taas liivintaskuihin ja kävi astumaan ulos Roomasta. Aika kyytiä mentiin.

Heidän tultuansa maaseudulle, kertoi Hannu kuka oli hovikeikarin ammeesen töytännyt, ja tämä taas kovasti huvitti jättiläistä.

— Ha! Ha! Ha! — nauroi hän, että metsä kaikui. Mutta Heikki ja Hannu nukkuivat pian sikeään uneen, kumpanenkin taskuunsa.

He olivatkin kauan kyllä olleet valveilla.

Neljäs luku.

Miten viimein saavutaan Afrikaan.

Korvenkaakki kuljeskeli nyt hetken aikaa ja saapui, kun saapuikin, jo Välimeren rannalle.

Mutta nyt oli hänellekkin tullut uni, että ukko pani hetkeksi lepäämään nurmikolle. Seljälleen asettui hän kuitenkin tällä kertaa, jott'ei musertaisi poikia.

Pian kuitenkin rupesi Korvenkaakki kuorsaamaan, ja semmoisen miehen kuorsaamisen verralla ei ole häränkään ammonta mitään. Tästä heräsivät Heikki ja Hannu, ja katsoivat he ulos taskuistaan. Jättiläisen järäjämisestä olivat heidän korvansa mennä umpeen, sillä se oli melkein kovempaa kuin kanoonain pauke oli ollut sotakentällä.

Veljekset kiipesivät Korvenkaakin kupeita myöten alas ja päättivät käydä katselemaan maisemaa.

Ihana on Italian maa. Aurinko paistaa siellä suloisemmasti kuin missään muualla, ja taivas on ijäti sininen. Siellä löytyy myös Vesuvion tulivuori, joka joskus oksentaa tulta ja tulista tuhkaa.

Tämä vuori näkyi pojille, vaikk'eivät he tietäneet mikä kummallinen vuori se on. Mutta juuri nyt rupesi se oksentamaan tulta. Kauheat tulipylväät nousivat sen kidasta, ja kuumaa tuhkarapaa rupesi tulvailemaan sen rinteitä alas. Ilma alkoi kuumoittaa, maa järisi, vapisi ja rytisi, ja maailman loppu näkyi olevan käsissä.

Veljekset peljästyivät kovin ja kävivät heti herättämään Korvenkaakkia. Mutta se ei ollut mikään helppo työ. Kuorsasi Korvenkaakki vain eikä herännyt, vaikka Hannu ja Heikki hakkasivat häntä suurilla aidan-seipäillä vatsalle.

Nyt lähestyi matkustajia kauhea tuhkatulva, ja hirmuinen helle seurasi sitä.

Veljekset olivat palamaisillaan. Korvenkaakki vain ei herännyt.

Nyt päättivät Hannu ja Heikki jo hypätä mereen, sillä niin tuli kuuma. Mutta samassa tulla kiiti metsästä päin, joka näkyi vähän matkan päästä, karhu juosten. Italian suuri kontio. Se juoksi ihan poikia vastaan, jotka tietysti taas sitä rupesivat pelkäämään. Mutta karhu kävikin Korvenkaakin kimppuun, tarttui hampahin hänen korviinsa ja ulvoi julmasti. Tästäkään ei vielä Korvenkaakki herännyt. Mutta nyt rupesi karhu kauheilla käpälillään vetämään jättiläistä tukasta. Ja tämä autti.

— Kah, onko kissa minun hiuksissani? — lausui levollisesti Korvenkaakki ja aukaisi haukoitellen silmänsä. Nousi sitten, huolimatta karhusta vähääkään, hiljoilleen seisoalle ja katseli ympärilleen. Heti huomasi hän, että tulenoksennus oli vaarallista laatua, huomasi myös hätääntyneet matkakumppalinsa rannalla ja astui sanaakaan lausumatta heidän luokseen. Karhun oli jo potkaissut kaksikymmentä kyynärää syrjälle.

Pisti pojat taas liivintaskuihinsa sitten ja heittäytyi selällensä pitkälleen mereen, että vesi räiskyi puoli virstaa ympärille.

Ja niin rupesi Korvenkaakki uimaan. Selällään hän ui vain, soutaen käsillänsä, ja veljekset säilyivät ihan kuivina taskuissa. Ja niin oli päästy Vesuvion tulituiskusta.

Mutta jättiläisen äsköinen herättäjä, karhu, oli rohkaissut mielensä taas ja myöskin syössyt mereen, ruveten uimaan perästä.

Niin uitiin nyt edespäin, Korvenkaakki edellä ja karhu perässä. Veljesten oli hauska katsella ympärilleen suurella valtamerellä, joka tänään sattui olemaan tyynenä, ja karhun leveä naamakin näytti hyvin ystävälliseltä. Pojat eivät peljänneet ensinkään.

Nyt ui karhu ihan likelle sitä puolta, jolla Heikki oli taskussa. Heikki heitti hänelle kourallisen makeisia suuhun, sillä näyttipä karhu parka siltä kuin olisi jotain anonut.

Tästä riemastui karhu hyvin ja aukaisi uudestaan suunsa, saadaksensa enämmän. Heikki antoi. Tästä rohkeni karhu vieläkin ja pani käpälänsä Korvenkaakin kupeelle. Ja mitäs ollakkaan! Ylös kiipesi karhu ja asettui lepäämään jättiläisen vatsalle. Tämä ui kasvot hieman taaksepäin, niinkuin selällä uitaessa tehdään, eikä nähnytkään karhun temppua. Mutta tunsi kuitenkin pientä painoa vatsallansa ja lausui:

— Jokohan mua panee painajainen? —

— Se on karhu, — vastasi Heikki, — joka on kiivennyt vatsallenne, Viskasin hänelle vähä makeisia, ja paikalla ryömi hän ylös.

— Ha! Ha! Ha! Ha! Ha! Ha! — rupesi nyt Korvenkaakki nauramaan. — Sepä oli lystiä. —

Ja niin nauroi Korvenkaakki nyt, että vatsa keikkui kuin vene myrskyssä. Tämmöinen liikutus taas näkyi kovasti huvittavan karhua, sillä hän rupesi, totta tosiaankin, tanssimaan Korvenkaakin vatsalla.

— Karhu tanssii! karhu tanssii! — sanoivat veljekset, ja nauramaan rupesivat hekin.

— Vai tanssii? — sanoi Korvenkaakki — no, sitten onkin se joku kesyt karhu Paavin eläintarhasta.

Ja niin lienee ollutkin, sillä ei Nalle mitään pahaa tehnyt. Korvenkaakki oli hyvä uimaan, ja kahdessa tunnissa souteli hän Välimeren yli. Ja niin tultiin, jättiläisen nauraessa ja karhun tanssiessa hänen vatsallaan, Afrikan rantaan.

Viides luku.

Tapaukset Afrikassa.

Korvenkaakki astui maalle. Märkänä hän oli hyvin, mutta Afrikan kuuma kesä pian kuivasi.

Afrikan rannalla oli eräs kaupunki, jossa löytyi ranskalaista sotaväkeä, sillä Ranskalaiset sotivat kaikkialla maan päällä.

Tätä kaupunkia kohtaan astui nyt Korvenkaakki. Kun sotamiehet näkivät hänen tulevan, peljästyivät he hirveästi kauheaa miestä ja rupesivat häntä ampumaan kanoonilla. Mutta jättiläinen torjui taas kuulia päältään kuin lumipalloja vain ja astui ihan Ranskalaisten keskelle.

Nyt tarttui eräs sotamies miekkaansa ja pisti sillä Korvenkaakkia takaapäin hartioihin.

— Kuka pistelee minua neulalla? — sanoi suuttuen jättiläinen. Huomasi sitten pistävän sotamiehen, asetti hänen siivosti kämmenelleen ja näppäsi häntä sormillaan, jotta mies parka lensi puoli virstaa ulos kaupungista.

Tästä suuttuivat kovasti Ranskalaiset ja rupesivat hirveän suurella tykillä pommittamaan Korvenkaakkia. Mutta tämä astui tykin luo, sieppasi sen käsiinsä, nosti olallensa ja rupesi pötkimään tiehensä, pistettyään vielä puoli tusinaa maalla makaavia tykinkuulia takin-taskuihinsa ja kaksi ruutisäkkiä housun-taskuihin. Niin hän lähti tiehensä, pojat yhä taskuissa.

Mutta karhu? miten oli sen käynyt. Se oli kohta, Korvenkaakin noustua maalle, kiivennyt hänen toiselle olalleen ja nyt koko ajan istunut siinä siivosti kuin kissa.

Näin kummallisesti varustettuna lähti nyt Korvenkaakki kulkemaan poikki Saharan äärettömän hiekkameren, jossa satojen penikulmien pituudelta ei näe puuta, ei ruohon karvaa. Mutta muutamassa tunnissa kulki jättiläinen sen halki.

Ja nyt tultiin varsinaiseen sydän-Afrikaan, jossa jalopeuroja, elehvantteja ja villiä ihmisiä asuu.

Ensiksi tuli matkuettamme vastaan ääretön joukko villejä, mustia kaikki kuin nokipekat. Nämä ampuivat Korvenkaakkia nuolillaan, sillä heillä ei ole oikeita pyssyjä, mutta jättiläinen ei ollut heistä millänsäkään. Rupesi vain kauheasti huutamaan: "Kaak! Kaak! Kaak!" Huusi niin että kaikui metsä ylt'ympäriltä ja ilma puhjeta oli. Siitä huuto-äänestä oli hän aikoinaan nimensäkin saanut.

Ja tätä julmaa huutoa, jota pojatkin taskuissa pelkäsivät ja sormet korvissa kokivat kärsiä, pelkäsivät villit hirveästi ja lähtivät jok'ainoa sorkka, jalat suorassa, pakoon.

— Kaak! Kaak! Kaak! — huusi Korvenkaakki nyt oikein voimiensa takaa, ja pian oli koko seutu villeistä vapaa.

Mutta sen sijaan rupesi ilmestymään Afrikan hirvittäviä peto-eläimiä.

Ensiksi tuli pensastosta juosten mahdottoman pitkä eläin hirveän tuuhealla harjalla.

— Brr! — sanoi karhu Korvenkaakin olkapäältä.

— Mikä on tuo kauhea eläin — kysyi Hannu, katsoen ulos taskusta.

— Se on leijona eli jalopeura, kaikkein eläinten kuningas — vastasi Korvenkaakki.

Jalopeura katsoa tuijotti suurilla silmillään karhua Korvenkaakin olkapäällä ja pani vatsalleen kuin kissa, joka väijyy hiirtä, Toivoi varmaankin Nallesta paistin itselleen saavan. Mutta Korvenkaakki asetti tykkinsä maahan, sieppasi kuusen metsästä ja hosui sillä tuon tuiman kuninkaan pois. Pakoon lähti jalopeura.

No, mutta tuli nyt koko joukko muitakin eläimiä, joiden nimejä ja muotoja en jouda kertomaan. Kaikki olivat ne kummallisia ja pojille ihan outoja.

Korvenkaakki hosui ne siivosti pois tieltä, pani kanoonan olalleen ja lähti matkaan.

Hänen hetken aikaa kuljettuansa tuli viimein elehvantti vastaan, tuli yksi, tuli kaksi, tuli kolmekin ja jopa viimein koko joukko noita kauhean suuria eläimiä, joilla on kovin paksu nahka ja parin syllän pituinen kärsä.

Ensimäinen niistä lähestyi Korvenkaakkia takaa ja sieppasi kärsällään karhun hänen olkapäältään. Tästä suuttui jättiläinen, otti kanoonan toiselta olkapäällään ja sivalsi sillä elehvanttia päähän, jotta tämä oli kaatua jo. Mutta elehvanttikin on vahva eläin, ja sai nyt Korvenkaakki tekemistä.

Hirveän vihaisena ryntäsi elehvantti häntä vastaan ja antoi aika iskun Korvenkaakille kärsällään. Ja kun toiset elehvantit tämän huomasivat, yrittivät hekin käydä jättiläisen kimppuun.

Mutta silloin päätti jo Korvenkaakki ladata kanoonansa ja ampua heihin. Pani siis kanoonaan aika määrän ruutia ja kaksi kuulaa, veti tuluksilla tulta (sillä tuluksia käytti jättiläinen), ojensi kanoonaa, niinkuin tavallinen mies pyssyä, ja ampui niin käsiltä vain keskelle elehvantti-parvea. Näistä kaatui heti paikalla kaksi ja toiset lähtivät pakoon, peljästyneinä paukauksesta kovin.

Niin niistä päästiin. Karhukin, jonka ensimäinen elehvantti oli viskannut monta syltää metsään, tuli eheänä takaisin ja istui matkustajien viereen. Korvenkaakki laski nyt pojat taskuistaan ja pani hetkeksi levähtämään. Tällä kertaa ei nukkunut kuitenkaan, vaan nousi vähän ajan perästä ylös, otti puukkonsa (se oli kahden kyynärän pituinen), ja rupesi nylkemään kahta kuollutta elehvanttia. Tässä nyt on saapasnahkani — lausui hän.

Kuudes luku.

Kotimatka.

Mutta jo on aika lopettaa kertomukseni. Se venyi jo liian pitkäksi. Kerron siis nyt lyhyesti vain miten sitten kävi. Kun elehvantit olivat nyljetyt, pani Korvenkaakki niiden nahat hetkeksi kuivamaan. Ja pian kuivaa Afrikan kesä.

Kokosi nyt jättiläinen lopuksi muutamia ihania hedelmiä korkeista puista ja antoi pojille syödä, josta nämä hyvin täyttyivät. Korvenkaakki itse ja karhu söivät puolestaan elehvantin lihaa. Kääri sitten Korvenkaakki kuivatut nahat kokoon, sitoi ne lujasti puun oksilla kiinni ja ripusti koko kääryn kaulaansa. Karhu kiipesi hänen olalleen. Ja näin ruvettiin tekemään kotimatkaa. Pojat olivat jo, jättiläisen syödessä ja ihan hänen huomaamattansa, kiivenneet liivin-taskuihin.

— Missä olette, pojat? — kysyi jättiläinen.

— Älä hiisku mitään, Heikki, saa nähdä älyääkö hän, että olemme taskuissa jo, — kuiskasi Hannu toisesta taskusta veljelleen.

— Missä olette, pojat? — huusi Korvenkaakki.

Mutta samassa tuli takaapäin juosten eräs hyvin suuri elehvantti ja asettui ihan Korvenkaakin jalkojen väliin. (Niin pitkä oli jättiläinen, että tämäkin laatuun kävi). Kohoitti sitten selkäänsä hieman elehvantti, ja Korvenkaakki jäi siihen kahden reisin istumaan hirveän hämmästyksissään tämmöisestä tapauksesta. Elehvantti oli aivan outoa lajia. Ja nyt se rupesi juoksemaan hirveää vauhtia, niin ett'ei Korvenkaakki siinä hätä-hädässä osannut heittäytyä selästä. Kanoona oli hältä jäänyt.

Oli tuo tavattoman suuri elukka jo juossut pitkät matkat, kun Korvenkaakin mieleen muistui, ett'ei poikia ollutkaan muassa, niinkuin hän luuli.

— Voi poikiani, poikiani! — vaikeroitsi hän — rakkaita matkatoveriani! mihin jäivät nyt?

Kovasti rupesi itkemään jättiläinen parka. Ja semmoisen miehen itku on kuin rankkasade. Tulvana vuosivat kyyneleet hänen silmistään ja kastelivat koko hänen rintansa, ja vyöryi niitä kannuttain hänen liivin-taskuihinsakin. Mutta tästä tuli pojille paha olla, sillä taskuissahan he olivat. Kovasti kastuivat pojat.

— Heretkää itkemästä jo — huusi viimein Heikki — tallellahan me olemme.

— Hä? — sanoi Korvenkaakki — sielläkö te olettekin? No, Jumalan kiitos! Milloin kiipesitte sinne.

— Teidän syödessänne — vastasivat pojat.

— Vai niin! Ha! Ha! Ha! Ha! Ha! Ha! kuinka olin tyhmä minä. No, Jumalan kiitos! — sanoi Korvenkaakki. Itku oli nauruksi muuttunut. —

Eespäin kulki nyt elehvantti kauhean pitkät matkat, kulki koko Afrikan läpi, kierteli Välimeren ja saapui viimein Eurooppaan jättiläinen selässä yhä ja hirveästi läähättäen.

En tiedä lieneekö sitä jättiläinen ohjannut, vai miten lienee ollut, mutta Turkin ja Venäjänmaankin poikki juoksi elehvantti sitten vielä täyttä laukkaa, kunnes viimein tultiin Pietariin.

Tänne pysähtyi viimein tuo jättiläiseläin.

— Kiitoksia paljon kyydistä; se säästi multa monta askelta — sanoi Korvenkaakki ja astui selästä.

Pietarilaiset hirveästi ihmettelivät koko tätä kummallista matkuetta, ja "vot! vot!" huusivat he, osoittaen sormillaan jättiläisihmistä ja jättiläiseläintä.

Mutta elehvantin myi Korvenkaakki Keisarille, ja vielä tänäänkin on se nähtävänä keisarillisessa eläintarhassa. Ja sinne jätti jättiläinen Paavon karhunkin, jonka tanssia siellä saat kymmenestä kopekasta nähdä. Mutta itse lähti Korvenkaakki, pojat taskuissa, kotimaille. Ja pian kyllä oltiin suutarin pihalla.

Nuo kauniit ja kalliit helmet, jotka pojat olivat Paavin rouvalta saaneet, näyttivät nämä nyt isälleen, mutta Iisakki ei niiden arvoa ymmärtänyt. Korvenkaakki katseli niitä kuitenkin suurin silmin.

— Saanko minä nuo? — kysyi hän.

— Ottakaa pois, mitä minä niillä teen! — arveli Iisakki.

Korvenkaakki ne otti, jätti Iisakille elehvantinnahat, teki jäähyväiset ja lähti korpeen.

Mutta syksyn kuluessa teki suutari noista suurista, vahvoista nahoista sitten Korvenkaakille saappaat ja sai, kun Korvenkaakki niitä lokakuun lopulla tuli perimään, mahdottoman suuren työpalkan.

Mutta saappaat saatuansa näytti Korvenkaakki Iisakille ja hänen pojilleen vielä Paavin rouvan helmiä ja sanoi:

— Hyvästi nyt Iisakki, Hannu ja Heikki. Ette näe minua koskaan enää. Nämä helmet tekemät minut onnelliseksi. Kun niitä suussani pidän, olen minä näkymätön. Ja se on mulle onnea se, sillä tukalaa on näin pitkänä itseänsä näyttää ihmisille. He minua pelkäävät ja nauravat vain.

Pisti sitten jättiläinen helmet suuhunsa ja joutui paikalla näkymättömäksi. Eikä häntä sen kovemmin ole nähtykkään.

Mutta jos jolloinkin, syvässä korvessa kulkiessanne, kuulette kovan äänen huutavan: "Kaak! Kaak! Kaak!" niin Korvenkaakki se on, joka siellä näkymatönnä huutaa.

Niin pitkä oli se satu.

No, jopas jotakin!

On olkikattoinen tölli Kaiteella kankahan, Ja Halli, Hilli ja Hölli Nähdään sit' asuvan.

He varsin vikkelät veikot Onpi ja, katsokaa, Myös herrankaltaiset keikot. Eipä nyt hullumpaa!

Heikki, Hilma ja Halli.

Halli haukkui ja hampaitansa Näytti nuivasti Heikillen; Heikki huima hän ruoskallansa Koppoi Hallia korvillen. Halli silmittömäksi suuttui, Heti hampahin Heikkiin puuttui, Puri pahasti, ja — ai! ai! — Heikki sormehen haavan sai.

Halli haukkui ja hampaitansa Näytti nuivasti Hilmallen; Hilma hiljainen sormillansa Pyyhki karvoja koirasen. Halli nuolasi mielissänsä Kättä Hilmasen kielellänsä. Siinä Hilmalla haavanen, Halli nuoli ja — poisti sen.

Ahtolan häät.

Oli kerran poika piippo, Antti nimeltänsä. Saara serkku, tyttö töppö, Oli ystävänsä.

Antti asui Anttilassa, Järven tällä puolla, Saara taasen Saarelassa, Tuolla puolen tuolla.

Ikävystyi aikojansa Pikku Antti kerran: Mieli teki serkkuansa Nähdä nuoren herran.

Oli hällä kämmenessä Uusi sorapilli. Vinkui sillä kävellessä Niinkuin kissa-killi.

Mutta Antti, vettä karta; Sillä, poika, tiedä: Veden ukko ruohoparta Saattaisi sun viedä.

Ei, — jo niemi-kannikalle Menee pikku Antti. Soittaa siinä Ahtolalle Meidän musikantti.

"Sepä vasta kulta-kukko!" Mietti mielessänsä Aaltoloissa Ahto ukko, Väänti viiksiänsä.

Ahto ukko hallitseepi Veden kaiken kansan, Pahasillaan pisteleepi Poikasille ansan.

Niinpä Ahto Antillenkin Verkon heitti veestä. Sai niin Antti aika kenkin, Kiitti myös sen eestä.

Väänti siinä verkkoansa Kuivaks' muka Antti. — Ahdoll' oil jo hallussansa Meidän musikantti.

Veti verkon aaltoloihin Ruohoparta ukko. Sinne kalakammioihin Meni pillikukko.

Ahdoll' onpi Ahtolassa Kuusi suurta luolaa. Ovet niiden hopeassa, Seinät sulaa suolaa.

Vei nyt Ahto pikku Antin Noitaluoliin näihin; Tahtoi muka musikantin Tyttärensä häihin.

Vellamolla, emännällä. Kiire oli kohta. Ryhtyi aika häälinällä Leikkaamahan lohta.

Ahto käski: "kyllä joudat Tuohon, akka, vasta; Laita, ettäs kohta noudat Saaran Saarelasta!"

Akka lähti lainehille, Verkko kädessänsä. Sen hän pikku tyttösille Iskee ilveillänsä.

Sattui Saara rannikolla Olla leikkimässä. Siitä akka Vellamolla Oli apu tässä.

Laski verkon tyttöselle. Tyttö siihen kaatu. Sillä lailla Vellamolle Saara oli saatu.

Ui nyt akka luolillensa, Tyttö muassansa. Antoi Saaran ukollensa, Oli toimissansa.

Antti näki orpanansa, Onneansa kiitti. — Sillä lailla järvikansa Lapset yhteen liitti.

Ahto ukko tytöllensä Valmisti nyt häitä. Akka ryhtyi toimellensa, Paisti kalan-päitä.

Jopa kaikki Ahtolaiset Joutui saapuville. Saapui sinne poi'at, naiset Ahdon alttarille.

Vihki Ahto tyttärensä. Nuoren kaunokaisen, Vastaiselle vävyllensä, Joka niin sai naisen.

Siellä sitten Ahtolaiset Hyppelivät häitä. Siellä naiset, nuorukaiset Keikuttelit päitä.

Oli siinä pikku Antti Heidän lystinänsä. Soitti meidän musikantti Sorapilliänsä.

Pikku Saara Saarelasta Lauloi iloissansa. Hänestäpä huvin vasta Saikin koko kansa.

Oiva oli laulannossa Tyttö tallarainen, Sanoi kaikki karkelossa. Luulenpa mä vainen.

Mutta jopa pikku Antti — Uskoa et taida? — Meidän pikku musikantti Tahtoi Saaran naida.

Silloin kääri Ahto Antin Lapsen-kapalolle, Saattoi meidän musikantin Kotirannikolle.

Saarasenkin Vellamoinen Saarelahan laitti. Naimatuuma moisen-moinen Lasten liiton taitti.

Niinpä se nyt kuitenkin on — Näin mä kerran unta —, Että heistä sittemmin on Tullut pariskunta.

Kummallinen puuhevonen.

Joulusatu.

No, hyvät pojat ja tytöt, mitä luulette saavanne joululahjaksi tän' iltana? Niin, sitä tietysti en tiedä minä, mutta kerronpa teille sen sijaan eräästä puuhevosesta, jonka pikku Kalle viisi vuotta sitten joulu-iltana sai lahjaksi. Se on oikein tosi satu ja hyvin kummallinen. Kuulkaa nyt!

Pikku Kalle oli siis saanut puuhevosen, niin suuren, että hän saattoi istua kahden reisin selässä. Hän oli aivan ihastunut Ruskoonsa (niin hän sitä nimitti) ja oli nyt mielestänsä oikein aika mies, kun hänellä oli hevonen. Koko illan otteli hän nyt sen kanssa, jotta meidän oikein kävi Rusko parkaa sääli, ja Kalle itsekin rupesi vähitellen hikoilemaan. Kuitenkin puuhasi hänen päänsä kovin, miten muka hän ja Rusko talven kuluessa lähtisivät onneansa koettamaan kaikkiin kilpa-ajoihin, taikka miten he matkustaisivat Venäjän ja Turkin sotaan, jota silloin par'aikaa käytiin ja josta Kalle oli kuullut puhuttavan. Mutta miten lieneekin Kalle ratsastanut ja tuulentupiaan rakennellut, väsyi hän viimein niin, että suostuikin menemään levolle. Hän vietiin siis vuoteelle, ja puuhevosen piti seisoman sängyn vieressä. Mutta uni ei tehnyt kiirettä. Kalle makasi siinä vain, aprikoiden kilpa-ajoja, Ruskoa ja sotaa. Ja nyt rupesi kovin kummallisia tapahtumia tulemaan. Tästä vasta alkaakin oikeastaan tämä merkillinen kertomus.

Miten siis lienee ollutkaan, alkoi puuhevonen aivan yht'äkkiä paisumaan ja paisui paisumistaan kauhean suureksi, ett'ei koskaan ole olemassa ollut niin suurta puuhevosta eikä oikeaakaan hevosta. Se kävi suureksi kuin suurin kirkko. — Mutta kuinka se on mahdollista? — te kysytte — olisihan se silloin puhkaissut hajalle koko Kallen kotikartanon. — Sitä asiaa en osaakkaan selittää. Lienee tässä tapahtunut yksi maailman seitsemästä ihmeestä. Oli miten oli, puuhevonen oli joutunut kauheaksi kummitukseksi. Ja kummallisinta kaikesta oli, että se oli täynnään ihmisiä, sotilaita päälle päätteeksi kaikki vielä. Ja näiden joukossa oli Kalle itse. Mutta hän ei ollut enää pikku Kalle, vaan suuri ja vahva Kalle. Vaan eipä Kallekaan enää; häntä mainittiin, näet, komealla nimellä Akilleys, joka tosin hieman soipi Kallelle, mutta sukulaisuus on kuitenkin hyvin hieno. — No, mutta tämähän on aivan luonnotonta, — sanotte te. — Olkoon vain, mutta Kallen mielestä ainakin oli se ihan luonnollista ja täyttä totta. Oli siellä nyt koko joukko sotilaita puuhevosessa. Ja hevonen sijaili erään suuren, vanhan kaupungin edustalla. Troiaksi sanottiin sitä kaupunkia. Mutta nyt tapahtui se tapaus, että hevonen hinattiin kaupungin portista sisään sinne, ja yks' kaks' syntyi hirveä meteli Troian kaupungissa. Sillä kaikki sotilaat hyppäsivät ulos hevosesta ja rupesivat lyömään, hätyyttämään Troialais-parkoja, jotka eivät olleet aavistaneetkaan, että vihollisia sotilaita olisi kätkettynä puuhevosessa. Ja kenpä moista luulisikaan? Mutta niin on tässä maailmassa usein: kun ei tahdo uskoo sitä, mikä mahdottomalta näyttää, niin tulee petetyksi, Niin kävi nyt Troialaistenkin. Viholliset sotilaat olivat tällä tavoin (Kallen puuhevosessa) piilokkali kaupunkiin tulleet. Kalle eli oikeastaan Akilleys, joka oli komeassa sota-asussa, hälläkin oli paha mielessä Troialaisille ja antoi heille ankarasti selkään. Miehuullinen, uskalias hän oli, mutta mikäs kumma se, kun hän, näet, oli tullut niin ihmeelliseksi, ett'ei voita häntä haavoittaa muuhun paikkaan kuin kantapäähän. Luottaen tähän etuun, pieksi hän sentähden kurjat Troialaiset pahanpäiväisiksi, eivätkä mitkään iskut häneen pystyneet. Mutta vihdoin saatiin Troiassa vihiä siitä, että Akilleystä voitaisiin kantapäihin haavoittaa, ja paikalla esiintyi nyt eräs junkkari, joka pisti häntä tuohon arkaan paikkaan. Saattaisi luulla, että Akilleys oli tarttunut jäniksen-käpälään, sillä silloin voipi helposti tulla haavoitetuksi kantapäähän, mutta Akilleys oli liian urhoollinen sankari juostakseen pakoon. Kuitenkin on viisasta varoa kantapäitään. Mutta siinä makasi nyt Akilleys parka kuolleena. Oli hän sankarin kuoleman saanut. Ja sehän on jotakin suuren suurta tässä maailmassa. Akilleyn ystävät kuitenkin kovasti suuttuivat tästä seikasta ja tekivät viimein ihan lopun koko kaupungista. Sitten matkustivat he kotiansa, huolimatta mistään. Ja koko tapauksen oli tuo kummallinen puuhevonen aikaan saanut.

Mutta luulette kai nyt, että satuni on lopussa? Silloin erehdytte. Sillä miten lienee ollutkin, tuo suuri puuhevonen kävi vähitellen pienemmäksi, mutta tämän muutoksen ohessa tapahtui toinenkin. Se muuttui, näet, eläväksi ja samassa hyvin kauniiksi. Iloisena tästä muutoksesta kohtalossaan oli se vallan ylpeä luonnoltaan eikä päästänyt ketään selkäänsä. Olipa kuitenkin yksi, jolle tämä onnistui. Se oli nuori, pulska kuningas, jonka nimi oli Aleksander. Ja kenen luulette tämän Aleksanderin olleen? Se oli, totta tosinkin, pikku Kalle, joka oli kaatunut Troian tappelukentällä. Kuuluu nyt tosin hyvin kummalta tuo, että ihminen noin yht'äkkiä ilmestyy toisena, sittenkun jo on sotakentälle kuollut, mutta olipa vähän ennen puuhevosen eläväksi muuttumista ollut olemassa hyvin oppinut herra, jonka nimi oli Pytagoras, ja hän oli väittänyt, että nämä tämmöiset muuttumiset toisesta ihmisestä toiseksi olivat muka ihan paikallaan ja aivan luonnollista laatua. Sen mukaan se siis ei ollut niin erinomaisen kummallista, että Akilleys ja puuhevonen sitten taas ilmestyivät nuorena Aleksander kuninkaana ja oikeana hevosena. Hevosta sanottiin nyt Bukefaloksi. Aleksander alkoi miettiä miten hän lähtisi Troian maisemille taas kostaaksensa Akilleyn kuoleman. Hän hyppäsi sentähden Bukefalon selkään, otti vanhat ystävänsä mukaansa ja näytti Troialaisille, että Akilleyn haahmo oli peljättävä olento. Hän kukisti nyt kaikki Troian ympärillä olevat maat ja tuli vallan suureksi herraksi ja kuninkaaksi. Hän sääti myös, sillä hän oli viisas mies, voitetuille maille viisaat lait ja levitti onnea ympärilleen. Se oli hänen kostonsa. Mutta miten lienee ollutkin, niin kuoli pikku Kalle eli Aleksander piti sanomani taas; mutta kaikki kansakunnat mainitsivat häntä nimellä Suuri, sillä kaikki olivat hänestä kovasti pitäneet.

Mutta Bukefalon eli Kallen puuhevosen kävi niin, että se muuttui toiseksi hevoseksi, ihan eläväksi taas. Sitä sanottiin Cincinnatoksi, ja nytkin oli se ylpeä ja ylhäinen. Mutta joka kerta kun tuo kummallinen puuhevonen muuttui, oli pikku Kallenkin muuttuminen. Paras se onkin, että hevosilla on omistajat, muutoin käyvät he villihevosiksi. Ja kosk'ei Kallen puuhevosella tietysti muuta omistajaa ollut kuin Kalle itse, niin oli se varsin paikallaan, että Cincinnato sai Kallen omistajaksi. Mutta Kalle ei ollut enää Aleksander, vaan sanottiin häntä nyt Caligulaksi, joka nimi myöskin vähän vivahtaa Kalleen päin. Hän oli nyt tullut vallan mahtavaksi, kamoittavaksi keisariksi. Mutta samalla oli hän käynyt niin ylpeäksi vanhoista sankaritöistään Akilleynä ja Aleksanderina, että hän katseli ylenkatseella ihmisveljiään ja piti itseään ja Cincinnatoa maailman oivallisimpina olentoina, Sentähden pani hän, huolimatta enää sotaretkistä, alamaisensa passaamaan itseään pöydässä ja Cincinnatoa myös. Niin pitkälle meni, että valtakunnan suurimmat virkamiehet saivat olla passareina hevoselle, jota ravittiin viinillä ja sokurikakuilla kultamaljoista. Se on toden totta. Mutta semmoiseen menetystapaan suuttuivat viimein sekä virkamiehet että muut alamaiset. Sentähden lähetettiin Cincinnato, Caligula selässä, Kyöpelin vuorelle.

Mutta, niinkuin luultavasti tiedätte, ei ole ollenkaan hupaista Kyöpelin vuorella. Sentähden kävi nyt niin, että Kalle ja tuo kummallinen puuhevonen äkkiarvaamatta ilmestyivät maailmassa taas. Mutta heissä oli nytkin tapahtunut suuri muutos. Cincinnato oli muuttunut vanhaksi koniksi, ja Caligula oli latistunut laihaksi, vähäiseksi moukkaherraksi. Kuitenkin kuvitteli Kalle olemansa Akilleynä tai Aleksanderina tai Caligulana ja tahtoi ryhtyä sotatöihin taas. Hän oli omaksunut ylpeän nimen Don Quixote ja sanoi hevostansa Rosinanteksi. He lähtivät ulos sotaretkille. Mutta ajat olivat, Caligulan kadottua, käyneet niin rauhallisiksi, ett'ei kukaan huolinut sodista enää. Don Quixote ja Rosinante vain olivat sitä mieltä, että sotia pitää, ja sentähden ryhtyivät he kaikenmoisiin hullutuksiin. Moukkaherra parka, jolla oli hyvin surullinen muoto, luuli näkevänsä vihollisia kaikkialla ja taisteli tuulimyllyjä ja lammaslaumoja vastaan. Mutta ihmiset häntä nauroivat vain. Mitä siihen sanotte, hyvät ystävät? Kallesta oli tullut suuri narri. Onpa kuitenkin paljon sennimisiä narria tässä maailmassa, jotka luulevat olevansa mitä eivät oikeastaan ole. Vihdoin kuitenkin Kalle heräsi kuvituksestaan, ja se oli hyvä, sillä Don Quixotesta ei varmaankaan olisi voinut tulla mitä Kallesta sittemmin tuli. Rosinante parka muuttuu siis nyt taasen uudestaan ja käypi kummallisintakin kummallisemmaksi. Hän saa, näet, hyvin kepeän ruumiin ja päälle päätteeksi vielä siivet, jotta pystyy lentämään. Hän on niin kepeä, että huilahtaa ylös tähti-ilmoihin saakka ja kantaa selässä-istujan toisiin maailmoihin, Venus- ja Mars-tähtiin. Hänen lentoansa ei, näet, rajoita mikään avaruus. Eikä häntä rajoita aikakaan, sillä hän voi, miten mielii vain, oleskella entisyydessä, nykyisyydessä taikka tulevaisuudessa. Semmoinen muutos tapahtui nyt tuolle kummalliselle puuhevoselle, ja nimekseen sai hän Pegaso. Mutta kun hän on niin hieno ja utuinen, voipi, aina tuulen mukaan, pukeutua eri muotoihin. Välin hän on mahtava, voimakas ja kaunis, välin taasen kehno ja kurja ja hölläsiipinen, jotta juur olisi omiansa eläinsuojelus-seuralle. Selässä istujaa sanotaan tavallisesti Apolloksi, mutta pitää hän mielin määrin muitakin nimiä, sillä onpa ratsastaja hyvin hieno ja haaveinen. Niin oli siis Rusko ruvennut Pegasoksi ja Kalle Apolloksi. Pegaso heittäytyi nyt ensiksi entisyyteen, ja Apollo nimitti itseään Homeroksi. He olivat korkealla maailman ylä-ilmoissa, melkein näkymättömissä maapallon asukkaille, mutta kuului Apollon ääni. Hänen työnsä on, näet, laulaminen. Niin lauloi Homero noita vanhoja muistoja Troiasta, Akilleyn kuolemaa ja hänen ystävänsä kulkua kotimaahan. Toinen kerta oli Apollolla nimenä Virgilio, ja silloin hän lauloi voitettujen Troialaisten muuttoretkestä muille maille. Sitten oli hän myöskin Ovidio ja lauloi merkillisistä muutoksista, joita hän nimitti metamorfoseiksi. Ja vieläpä oli hänen nimensä Cervanteskin, joka kertoeli kuvitetusta ritarista Don Quixote. Nämä kaikki asiat tunsikin laulaja paraiten itse, kuten arvaatten. Apollolla oli sitten vielä monta muutakin nimeä maailmassa. Toisinaan hän oli oivallinen, loistava laulaja, ja ihmiset kuultelivat ihastuksella hänen säveleitään. Toisinaan oli hän suuri narri ja Pegaso kovin laihana. Kerrankin oli Apollo Goethe nimeltään ja lauloi silloin jylhiä viisauden virsiä. Kerran Aleksis Kivi, ja kyynelsilmin itse ihastutti hän silloin isänmaansa kansan, Pegason ollessa välin juhlallisena, välin hulivilinä.

Mutta on jo aika lopettaa satuni. Lisään vain vielä, että Pegaso joskus oli aika pelkuri, sillä vaarallistahan oli tuolla ylii-ilmoissa lennellä. Silloin pelkäsi Apollokin ja kätkeytyi aina johonkin valenimeen, ollen n.s. pseudonymona, mikä onkin viisahinta kun kovasti pelkää. Välistä oli niinkin, että Apollo ainoastaan luuli olevansa suuri laulaja, niinkuin ennen Don Quixote oli itseänsä suureksi sankariksi luullut. Mutta silloin on aina parasta tulla takaisin todellisuuden maailmaan ja irtautua kuvituksesta. Niin kävi nyt kummallisen puuhevosemmekin. Apollo luuli viimein itseänsä Sammoksi, ja silloin tapahtui se onnellinen tapaus, että ratsastaja hevosineen päivineen, jotka molemmat, niinkuin Don Quixote ja Rosinante, olivat olemassa kovin kurjissa muodoissa, yht'äkkiä putosivat alas korkeista utu-ilmoistaan, että vingahti vain, ja Kalle, joka puuhevosensa kanssa oli niin monet muutokset ja vaiheet kestänyt, huomasi olevansa sängyssä, ja Rusko seisoi sen vieressä. Kaikki oli kuten ennenkin: pikku Kalle oli pikku Kalle, ja puuhevonen oli Rusko.

Ja niin loppuu satu kummallisesta puuhevosesta.

Joulu-enkeli.

Tähtikirkkahana jouluyönä Enkel' istui pilven reunalla. Kävi katse, kaunis, armahainen Hänen sinisistä silmistään.

Sinisilmäili hän ympärilleen: Koko enkelparvi taivahan Tuossa tuokiossa tanssiin riensi; Taivon valo kävi kirkkaammaks'.

Jos oil tuikkivassa tähtelässä Hetki surua ja vaivaa vain, Katos' enkelin se katsomalla, Ja jo riemueli taivas taas.

Mutta päällä maan ei kenkään nähnyt. Silmäilystä sulon enkelin, Nähnyt katsantons' ei kirkkautta. Tietty tääll' ei hänen olostaan.

Silloin autuaana, armahaisna Tuli joulu-ilta taivainen: Alas astui meidän maamme päälle Joulu-enkel' ylä-ilmoista.

Ihmiset jo kaikki ilostuivat Katsannosta kauniin enkelin. Kirkkahammaks' tämä katsehensa Ennen-entistä oil käynytkin.

Haihtuvatpa kaikki haikeamme, Enkel'-ehtoista kun katsomme, Hellähempuna hän hymyileepi, Luojaa luottavaisna rukoilee.

Jos et häntä havaitsevas' luule, Katso lasten lempikasvoja. Heidän kirkkahissa katseissansa Sai hän maallisen jo muotonsa.

Enkel'-ehtoisen mä kyllä huomaan. Huomaan, kuinka hempu hymyilee Lempiväisnä, lempeänä mulle Pikku Selman sinisilmistä.