JACOPO ORTISIN VIIMEISET KIRJEET

Kirj.

Ugo Foscolo

Italiankielestä suomentanut ja johdannolla varustanut

Mikko V. Erich

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1919.

Niccolo Ugo Foscolo syntyi Joonianmeren saaristossa Zanten saarella v. 1778 kreikkalaisesta äidistä, mutta isä oli italialainen. Äiti, johon runoilija läpi koko elämänsä oli harvinaisen hienolla ja hellällä rakkaudella kiintynyt, muutti Venetsiaan, luultavasti v. 1792. Täällä Foscolo kehittyi täysveriseksi italialaiseksi, joskin hänen sydämessään samalla aina asui erityinen myötätunto myös Kreikkaa kohtaan.

Italian onneton valtiollinen hajaannus suretti tulevaa runoilijaa syvästi jo nuorena; hänen elämänsä hartaammaksi unelmaksi koitui saada kerran nähdä isänmaansa — Danten, Machiavellin ja Michelangelon ihana maa — yhtyneenä ja voimakkaana. Monien muitten italialaisten tavoin hän riemumielin tervehti Napoleonia muka Italian vapauttajana. Sitä katkerampi oli hänen pettymyksensä, kun Napoleon Campoformion rauhassa v. 1797 luovutti Venetsian Itävallalle.

Foscolo antautui nyt sotapalvelukseen Cisalpinan tasavallassa, jonka sen herra, Napoleon, myöhemmin muutti "Italian kuningaskunnaksi", ja niitti sen armeijassa monta laakeria. Hän sai tällöin laajasti tutustua pohjois- ja keski-Italiaan, — varsinkin oleskelu ihanassa Firenzessä vv. 1798-9 on syvästi vaikuttanut hänen runouteensa —, mutta hänen varsinaisena asuinpaikkanaan voi pitää Milanoa, vaikka se kaupunki ei Foscoloa koskaan miellyttänyt. V. 1808 hänet nimitettiin kaunopuheisuuden professoriksi Pavian yliopistoon; mutta Napoleon lakkautti piankin tämän viran "valtiollisesti vaarallisena". V. 1811 täytyi Foscolon paeta "Italian kuningaskunnasta", koska Napoleonin sensuuri oli ollut löytävinään keisaria vastaan tähdättyjä hyökkäyksiä hänen Aiace (Aiax) tragediassaan.

Pari seuraavaa vuotta Foscolo oleskeli enimmiten Firenzessä; ne olivat joka suhteessa hänen levottoman elämänsä onnellisimmat. Kun Lombardia, Napoleonin kukistuttua, joutui Itävallalle, tarjottiin Foscololle maan uusien herrojen mielen mukaan suuntailtavan valtiollisen sanomalehden toimittajan paikkaa. Hän epäröi hetkisen, mutta päätti kuitenkin lopulta säilyttää tähän asti tahrautumattoman isänmaallisen ja kansallisen kunniakilpensä puhtaana. Hän lähti maaliskuussa 1815 vapaaehtoisena maanpakoon ja joutui monien vaiheiden jälkeen Englantiin. Täällä häntä kenties olisi odottanut loistavakin tulevaisuus, sillä hän pääsi monien ylhäisten ja hienojen piirien tuttavuuteen ja suosioon, mutta hän joutui vähitellen, suureksi osaksi oman hillittömän tuhlailevaisuutensa vuoksi, taloudelliseen perikatoon ja kuoli puutteessa ja kurjuudessa syyskuun 10 p:nä 1827.

Foscolo on tyypillinen, tulinen ja kuumaverinen italialainen ja samalla — täydellisenä tunnelmien ja mielialojen ihmisenä — aito runoilijaluonne. Hän vakuuttaa itsekin ehtimiseen kirjeissään, joita on säilynyt kolme paksua nidettä, että intohimot ( le passioni ) kokonaan ohjaavat hänen elämäänsä. Tämä ei kuitenkaan estä häntä samalla olemasta ajattelija. Eihän hän suotta ollut 1700-luvun, valistusvuosisadan lapsi. Hänen kirjeissään ja teoksissaan pohditaan tuon tuostakin mitä erilaisimpia elämän ongelmia ja arvostellaan kuuluisain filosofien mielipiteitä. Joskaan hänen mietelmänsä eivät yleensä ole erikoisemmin itsenäisiä, on niillä kuitenkin omituinen persoonallisten tunteiden värittämä viehätysvoima.

Foscolon intohimot ovat mitä erilaisimpia laadultaan. Tavattoman suurta osaa näyttelee hänen elämässään erotiikka varhaisesta nuoruudesta aina haudan partaalle saakka. Hänen lemmentarinansa on täydellinen Odysseia, hänen rakastamiensa naisten lukumäärä on tuskin pienempi kuin Goethen, hän saattoi olla samalla hetkellä silmittömästi ihastunut kolmeen naiseen, ja hänen lemmenkirjeensä täyttävät kokonaisia niteitä ulkopuolella varsinaisen Epistolaarion. Näissä kirjeissä on paljon voimakasta tunnetta ja elettyä elämää, mutta ei voi kieltää, että niitä usein tärvelee imelä tunteilu ja liialliset huokaukset ja kyyneleet, ja että runoilija niissä, kuten varsin yleisesti muissakin kirjeissään, kernaasti suurentelee omia tuskiaan ja kärsimyksiänsä.

Mutta Foscololla oli muitakin intohimoja. Hän rakasti kiihkeästi Italiaa. Häntä jalompaa, horjumattomampaa ja ylevämpää isänmaanystävää voi tuskin ajatella; hän on todellakin suuren oppi-isänsä Danten kunniakas jälkeläinen, ja täydellä syyllä italialaiset vielä tänä päivänä tässäkin suhteessa lukevat hänet parhaimpien poikiensa joukkoon. Ja tämän lisäksi on Foscolo hellä, äitiään alati muisteleva poika, uskollinen ystävä sekä lahjomattomaan oikeudentuntoinen, totuuteen ja selvyyteen pyrkivä ihminen. Hänen luonteessaan on paljon ja syviä ristiriitoja, mutta ne juuri tekevät hänet inhimillisesti erinomaisen mielenkiintoiseksi.

Foscolo on kirjoittanut kolme tragediaa: Tieste, Aiace ja Ricciarda. Mutta varsinainen draamallinen runoilija hän ei ole. Hänen näytelmissään on kyllä paljon yksityisiä lyyrillisiä kauneuksia, mutta itse toiminta ei ole kyllin johdonmukaista, ja vieraitten esikuvien, varsinkin Alfierin, vaikutus on silmäänpistävä. Sitävastoin on Foscolo vielä tänä päivänä Italian kaikkein suurimpia lyyrikkoja. Hänen kautta aikojen säilyvän maineensa kulmakiviä ovat kaksi oodia Luigia Pallavicinille ja "Toipuneelle ystävättärelle" ( All'amica risanata ), hänen sonettinsa sekä Il Carme dei Sepolcri (Hautojen laulu) ja Il Carme della Grazia (Laulu Sulottarista). Molemmat ensinmainitut ovat klassillisen selkeytensä, plastillisen kauneutensa ja runollisten kuviensa loisteliaisuuden vuoksi italialaisen lyriikan ylpeimpiä saavutuksia. Sonettirunoilijanakin Foscolo on maansa suurimpia. Tunnelman erinomainen hartaus ja vilpittömyys yhtyy hänen soneteissaan sanonnan jaloon suppeuteen ja ylevään runollisuuteen.

Mutta Foscolon runottaren ihanin luomus on Il Carme dei Sepolcri. 1700-luvun loppupuolen ja seuraavan vuosisadan alkuvuosien herkkämielistä lukijakuntaa miellytti erityisen suuressa määrin alakuloinen, puoli-filosofinen hautarunous. Runoelmassaan Foscolokin koskettelee elämän syvällisimpiä ongelmia ja vaikeimmin ratkaistavia arvoituksia, mutta ensi sijassa Il Carme dei Sepolcri on valtava isänmaallinen tuskanhuuto ja kuolematon isänmaanrakkauden ylistyslaulu, jonka vertaista harvoin on millään kielellä kirjoitettu. Tekijä johdattaa lukijan suurten italialaisten hautojen ääreen ja antaa hänen kuunnella sitä kehoittavaa ja sytyttävää, syyttävää, mutta samalla rohkaisevaa ääntä, joka niistä puhuu myöhäsyntyisille sukupolville. Jalojen kansalaisten esimerkin tulee johdattaa nykypolveakin yleviin ja uhrautuviin tekoihin. Ja vaikka taistelu kärsivän synnyinmaan puolesta olisikin turha, on ennemmin kunnialla kaaduttava kuin häpeällisesti kannettava orjan iestä. Runous on kantava sankarien maineen läpi vuosisatain myrskyjen silloinkin, kun heidän taistelunsa on ollut toivoton. "Hautojen laulu", jonka ylevää aatteellisuutta ja juhlallista paatosta lisää esityksen hämmästyttävä lento sekä kielen ja tyylin rohkea kauneus, tuli Italian vapaussankarien rakkaimmaksi lempilauluksi, ja se herättää aina kaikkialla voimakasta vastakaikua jokaisen maataan rakastavan ihmisen sydämessä. —

Foscolon ainoa romaani, Ultime lettere d' Jacopo Ortis, joka täten julkaistaan suomalaisessa asussa, ilmestyi — vähitellen kypsyttyään runoilijan mielessä — v. 1802. Se on sekä aiheensa että tyylinsä puolesta läheisesti luettava n.s. Werther-kirjallisuuden piiriin; käsittelytapa — kirjeromaanin muoto — luonnollisesti johtuu Goethen välityksellä Rousseausta ja tämän esikuvasta Richardsonista, kuten tähän suomennossarjaan liitetyn "Pamela"-romaanin esittelyssä osoitellaan uuden kirjallisuudenhaaran ensi tuotannon yleiskatsauksena. On tunnettua, että Goethen nerokas ja persoonallinen, vaikkakin paikoittain liian herkkämielinen psykologinen romaani "Nuoren Wertherin kärsimykset" vuorostaan herätti Saksan ulkopuolellakin todellisen ihastuksen myrskyn ja sai varsinkin Ranskassa melkein lukemattomia jäljittelijöitä, jotka mikä enemmän, mikä vähemmän omintakeisin vivahduksin käsittelevät samantapaista aihetta. Foscolon Ortis on, samoinkuin Werther, omituinen, itseensä sulkeutunut ja maailmalle vieras luonne, jonka ehdottomasti täytyy joutua ristiriitaan ympäristönsä kanssa. Ortiskin on epäkäytännöllinen maailmanparantaja ja uneksija, joka enemmän elää omissa kuvitelmissaan kuin todellisuudessa. Voisimme sanoa, että traagillisuuden kohtalokas Kaininmerkki jo syntymähetkellä on hänen otsaansa piirretty. Hänenkin traagillista kohtaloaan jouduttaa rakkaus nuoreen naiseen, joka tosin suo hänelle puhtaan sydämensä lämpimän vastarakkauden ja hellän osanottonsa, mutta toisen miehen morsiamena ei voi tulla hänen omakseen.

Mikään tavallinen jäljittely ei Ortis kuitenkaan ole. Hänen kirjeissään on tavattoman paljon Foscolon persoonallista tuskaa ja intohimoa, kuten vertailu niiden ja runoilijan omien kirjeiden välillä selvästi osoittaa. Persoonalliseen elämykseen perustuu myöskin romaanissa kuvattu rakkaussuhde; Teresan lähimpänä esikuvana on ollut ihana pisalainen neito, Isabella Roncioni, jota Foscolo Firenzessä kiihkeästi rakasti. Lisäksi eroaa "Ortis" Goethen romaanista mahtavalla isänmaallisella paatoksellansa. Ortisin kirjeissä kuvastuu selvästi ajan valtiollinen tausta; hänen katkerissa valituksissaan Italian syvästä ja häpeällisestä alennustilasta tunnemme Foscolon oman ja parhaimpien aikalaisten epätoivoisen tuskan.

Nykyaikaiseen lukijaan tekevät kirjan tunteileva kyynelherkkyys, sen ainaiset voivotukset ja myöskin sen ylen superlatiiviset laatusanat toisin paikoin äitelän ja liioitellun vaikutuksen. Filosofiset mietelmätkin voivat toisinaan tuntua raskailta ja tarpeettoman usein toistuvilta. Mutta tämä kaikki oli ajan hengen mukaista. Eikä "Ortisilla" ole ainoastaan kirjallishistoriallista arvoa. Siinä on kieltämättä paljon voimakasta ja elettyä tunnetta, lukuisia eloisia luonnonkuvauksia ja monta viisasta elämäntotuutta. Otettakoon myös huomioon, että se on aivan nuoren tekijän kirjoittama. Porvoossa huhtikuulla 1918.

Suomentaja.

JACOPO ORTISIN VIIMEISET KIRJEET

Naturae clamat ab ipso vox tumulo.

LUKIJALLE.

Julkaisemalla nämä kirjeet koetan pystyttää muistopatsaan unhoon jääneelle hyveelle ja pyhittää ainoan ystäväni muistolle ne kyyneleet, joita minun ei ole sallittu vuodattaa hänen haudallaan.

Ja toivottavasti sinä, lukijani, suot osanottosi onnettomalle nuorukaiselle, ellet nimittäin kuulu niihin, jotka muilta vaativat heidän luonteelleen vierasta sankarillisuutta; kenties on hänen tarinansa sinullekin sekä esimerkiksi että lohdutukseksi.

Lorenzo Alderani.

Euganian kukkuloilla 11.X.1797.

[Eugania sijaitsee Pohjois-Italiassa, Padovan eteläpuolella, lähellä Adige-joen alajuoksua.]

Isänmaamme kärsimysten mitta on täysi: kaikki on menetetty; ja jos meille vielä suodaan tämä elämä, niin se jää meille vain itkeäksemme onnettomuuttamme ja häpeäämme. Tiedän että minunkin nimeni on kuolemaantuomittujen luettelossa, mutta pitäisikö minun pelastuakseni sortajaltani heittäytyä sen armoille, joka on minut pettänyt? [Tarkoittaa itävaltalaisia ja Napoleonia. Edelliset tuhosivat v. 1797 Compoformion rauhassa Napoleonin suostumuksella Venetsian itsenäisyyden.] Lohduta sinä äitiäni; hänen kyyneleittensä taivuttamana olen jättänyt Venetsian, välttääkseni ensimäiset ja julmimmat vainot. Pitäisikö minun nyt lisäksi jättää tämä vanha, rakas lepopaikkani, jossa voin vielä viettää muutamia rauhan päiviä kadottamatta silti näköpiiristäni onnetonta maatani?

Sinä saat minut kauhistumaan, Lorenzo: kuinka suuri onkaan onnettomien luku? Oi, että me italialaiset itse pesemme käsiämme omien kansalaistemme veressä! Minun osakseni tulkoon nyt mitä tahansa. Kokonaan epätoivoisena sekä synnyinmaani että omasta kohtalostani odotan tyynesti kahleita ja kuolemaa. Ruumiini ei ainakaan joudu muukalaisten käsiin; muutamat harvat kunnon ihmiset, jotka ovat meidän onnettomia kohtalotovereitamme, tulevat minua hiljaa itkemään, ja luuni saavat levätä isieni mullassa.

13. X.

Rukoilen sinua, Lorenzo, älä kiusaa minua enää. En aio poistua näiltä kukkuloilta. Olen kyllä äidilleni luvannut paeta jonnekin ulkomaille, mutta minulla ei ole sydäntä tehdä sitä, ja toivottavasti hän antaa sen minulle anteeksi. Sillä onko tällä elämällä sitten niin paljon arvoa, että se pitäisi säilyttää häpeän ja maanpaonkin uhalla? Katuen huokaavat nyt monet kansalaisemme kaukana kodeistaan, sillä emmehän me vieraalla maalla voi muuta odottaa kuin puutetta ja halveksimista tai parhaassa tapauksessa hetkellistä ja kylmää sääliä, joka on ainoa lohdutus, minkä sivistyskansat suovat muukalaiselle maanpakolaiselle.

Ja mistä etsisin turvapaikkaa? Italiastako, joka on raiskattu maa ja vihollisen ainainen voittosaalis? Voinko minä raivosta itkemättä nähdä edessäni ne julmurit, jotka tuskallemme nauraen ovat myyneet hävitetyn maamme viholliselle? Nuo kansojen turmelijat esiintyvät muka vapauden esitaistelijoina, samoinkuin paavit muinoin ristiretki-innostuksen varjolla edistivät omia itsekkäitä pyrkimyksiään. Oi, kuinka usein haluaisinkaan kostosta epätoivoisena raivossani lävistää rintani vuodattaakseni viimeiset veripisarani maani viimeisten tuskanhuutojen kaikuessa!

Entä nuo muut sitten? He ovat ostaneet meidän nykyisen orjuutemme ja siten kullalla voittaneet takaisin sen, mitä he typeryydessään ja halpamaisuudessaan eivät aseilla voineet puolustaa. Minä olen tosiaan noita onnettomia, jotka kuolleiksi luultuina haudattiin elävinä, mutta tointuessaan havaitsevat olevansa haudassa pimeyden ja luurankojen ympäröiminä, tietäen elävänsä, mutta vailla auringon armasta valoa ja pakoitettuina kuolemaan omiin kirouksiin ja nälkään. Miksi piti meidät ensin päästää vapauden makuun ja tuntuun ja sitten riistää se meiltä katalasti ikiajoiksi!

16. X.

Jättäkäämme jo se asia. Myrsky näyttää asettuneen, ja jos vaara uudelleen uhkaa, lupaan tehdä kaiken voitavani välttääkseni sen. Muuten elän täällä niin rauhallisesti kuin näissä olosuhteissa on mahdollista. Harhailen ympäri maaseutua ketään tuttavaa tapaamatta, mutta, totta puhuakseni, menehdytän itseäni liialla ajattelulla. Lähetä minulle joku kirja.

Mitä tekee Lauretta? Tyttö parka, jättäessäni hänet oli hän aivan suunniltaan. Hän on nuori ja kaunis vielä, mutta pelkään, että hän on menettämäisillään järkensä syvässä onnettomuudessaan. En ole ollut rakastunut häneen, mutta sääli tai ehkä kiitollisuus siitä, että hän valitsi minut yksin lohduttavaksi uskotukseen, täyttäen rintani omalla sielullaan, omilla erehdyksillään ja omilla kärsimyksillään, liikutti minua niin, että kernaasti olisin tehnyt hänet koko elämäni kumppaniksi. Kohtalo ei sitä tahtonut, ja kenties se onnellisinta olikin. Hän rakasti Eugeniota, joka kuoli hänen sylissään. Hänen isänsä ja veljensä täytyi paeta isänmaastaan, ja onneton perhe on jäänyt puille paljaille, kyyneleet ainoana ruokanaan. Oi Vapaus! siinä on jälleen yksi sinun uhrisi. Tiedätkö, Lorenzo, että tätä kirjoittaessani itken kuin lapsi. Minä olen valitettavasti aina ollut tekemisissä kunnottomien henkilöiden kanssa, ja jos joskus olen tavannut jalon ihmisen, on minun täytynyt häntä sääliä. Hyvästi, hyvästi.

18. X.

Michele toi minulle Plutarkhoksen; kiitos siitä. Hän sanoi, että sopivassa tilaisuudessa lähettäisit minulle jonkun toisenkin kirjan; toistaiseksi tämä riittää. Jumalallinen Plutarkhos on minua lohduttava keskellä inhimillisiä rikoksia ja onnettomuuksia, sillä hän kohottaa minun katseeni niiden harvojen suurten miesten puoleen, jotka, ikäänkuin ihmissuvun ruhtinaina, elävät läpi vuosisatojen ja sukupolvien. Pelkään kuitenkin, että jos riisuisin heidän päältään historiallisen kuuluisuuden ja ikivanhan kunnioituksen verhon, ei minulla olisi syytä kiittää muinaisuuden suuruuksia sen enempää kuin oman aikani ihmisiä ja omaa itseäni. Kaikkihan me kuulumme samaan sukuun!

23. X.

Jos rauhan toive vielä on minulle suotu, on se nyt toteutunut, Lorenzo. Pappi, lääkäri, kaikki tämän syrjäisen seudun vaatimattomat asukkaat tuntevat minut pienestä pitäen ja rakastavat minua. Vaikka elänkin täällä maanpakolaisena, tulevat he kaikki luokseni ikäänkuin kesyttääkseen jaloa, mutta villiä petoeläintä. Tehkööt sen kernaasti! Ihmiset eivät tosin ole minua kohtaan esiintyneet niin jalomielisesti, että luottaisin heihin ensi näkemältä, mutta myöskään en voi hirmuvaltiaan tavoin vapista ja joka hetki pelätä petosta, sillä silloinhan koko elämä muuttuisi ainaiseksi, häpeälliseksi kuolonkamppailuksi. Minä istun heidän kanssaan iltapäivisin kirkon plataanin alla lukien heille Lykurgoksen ja Timoleonin elämänkertaa. Sunnuntaina kerääntyivät ympärilleni kaikki seudun talonpojat kuunnellen suu auki, vaikka eivät paljoa ymmärtäneet. Luulisin, että halu tutustua menneitten aikain tapahtumiin ja kuvailla niitä johtuu meidän itserakkaudestamme, sillä me kuvittelemme voivamme pitentää oman elämämme yhdistämällä sen aikoja sitten eläneisiin ihmisiin ja asioihin ja tekemällä ne, niin sanoakseni, omaisuudeksemme. Meidän mielikuvituksemme haluaa harhailla läpi vuosisatojen etsien asuinpaikakseen kokonaan uuden maanpiirin. Olisitpa kuullut, millä innolla muuan vanha työmies tänä aamuna minulle kertoili lapsuutensa päivinä eläneistä kylän papeista ja kuvaili 37 vuotta sitten riehuneen myrskyn tuhotöitä ja menneitä sekä runsaan toimeentulon että kadon vuosia. Silloin tällöin hän keskeytti kertomuksensa langan pyytäen anteeksi, että muisti toisinaan petti. Tällä tavoin minun onnistuu unohtaa, että elän.

Minua on käynyt tervehtimässä herra T., johon sinä tutustuit Padovassa. Hän sanoi sinun usein puhuneen minusta ja toissapäivänä minusta kirjoittaneenkin itselleen. Hänkin on nyt, vaikka yleensä on pysytellyt loitolla valtiollisesta elämästä, vetäytynyt maaseudulle välttääkseen villiintyneen kansanjoukon ensimäisiä raivopurkauksia. Minulle on kerrottu hänen kehittyneestä älystään ja suuresta oikeudentunnostaan, — ominaisuuksia, joita ennen pidettiin arvossa, mutta jotka nyt ovat vaarallisia. Hän käyttäytyy kohteliaasti ja tekee ylevämielisen ja vilpittömän vaikutuksen. Hänen mukanaan oli toinenkin henkilö, joka luullakseni on hänen tyttärensä sulhanen. Hän lienee kelpo nuorukainen, mutta hänen kasvonilmeensä ovat kovin vähän puhuvat. Hyvää yötä.

24. X.

Olen vihdoinkin saanut itse teosta kiinni tuon talonpoikaisveijarin, joka turmeli meidän puutarhamme katkoen ja hävittäen kaiken mitä ei voinut ryöstää. Hän seisoi persikkapuun alla katkaisten kaikessa rauhassa vielä viheriöitseviä oksia, joilla ei enää ollut hedelmiä. Minä olin piiloutunut viiniköynnösten suojaan, ja tuskin olin saanut hänet kynsiini, ennenkuin hän alkoi rukoilla armoa. Hän tunnusti jo useita viikkoja harjoittaneensa moisia ilkitöitä syystä että puutarhurin veli muutamia kuukausia aikaisemmin oli varastanut hänen isältään säkin papuja. "Opettaako sitten isäsi sinua varastamaan?" — "Vakuutan Teille, hyvä herra, että kaikki tekevät samoin."

Laskin hänet menemään ja hyppäsin pensasaidan yli huudahtaen: "Kas siinä yhteiskunta pienoiskoossa; kaikki tekevät samoin!"

26. X.

Olen nähnyt hänet, Lorenzo, tuon jumalallisen immen, ja sinulle olen siitä kiitollinen. Hän istui juuri maalailemassa omaa kuvaansa pienoiskoossa. Hän nousi tervehtimään minua kuin vanhaa tuttua ja lähetti palvelijan hakemaan isäänsä. "Isä ei osannut toivoa, että tänään tulisitte", sanoi hän minulle. "Hän on lähtenyt viljelyksiään katsomaan, mutta on kohdakkoin palajava." Pikku tyttönen juoksi hänen syliinsä kuiskaten jotakin hänen korvaansa. "Tämä herra on Lorenzon ystävä", vastasi Teresa, "sama, jota isä toissa päivänä kävi tapaamassa". Sillävälin palasi herra T. Hän otti minut ystävällisesti vastaan ja kiitti minua tulemastani. Mutta Teresa otti pikku siskoaan kädestä ja lähti. "Katsokaa", sanoi minulle herra T. osoittaen huoneesta poistuvia tyttäriään, "tässä on koko perheemme". Hän sanoi näin ikäänkuin ilmaistakseen minulle, että hän oli menettänyt vaimonsa, mutta ei puhunut hänestä sanallakaan. Juttelimme kauan aikaa. Jäähyväisiä lausuessani palasi Teresa. "Me asumme lähellä toisiamme", sanoi hän minulle, "käykää toisinaan iltaisin meitä katsomassa".

Riemu sydämessä palasin kotia. Mitä? Voiko kauneuden näkeminen vaimentaa meidän kurjain kuolevaisten kaikkia tuskia? Kas siinä minulle uusi elämän lähde, varmaankin ainoa ja ehkä kohtalokas sekin! Mutta jos kerran on ennakolta määrätty, että sieluni on elävä ainaisessa myrskyssä, niin eikö tämäkin ole yhdentekevää?

28. X.

Vaikene, vaikene. On päiviä, jolloin menetän kaiken itseluottamukseni: on kuin joku demooni polttaisi, raatelisi, näännyttäisi sieluani. Ehkä kuvittelen itsestäni liikoja, mutta minusta tuntuu mahdottomalta, että viholliset vapaasti saavat polkea synnyinmaamme tannerta niin kauan kuin me vielä elämme. Mitä me oikeastaan saamme aikaan, jos näin valitellen elämme päivästä toiseen? Rukoilen sinua kuitenkin, älä enää puhu minulle tästä asiasta. Vai tahdotko sinä luettelemalla meidän kärsimyksiämme moittia minua siitä, että olen täällä toimettomana? Etkö huomaa, että sillä vain enennät muutenkin hirmuista tuskaani? Oi, jos meitä sortaisi vain yksi tyranni ja jos hänen orjansa olisivat vähemmän tympeitä, silloin minun käsivarteni riittäisi. Mutta näin ollen myös se, joka nyt moittii minua arkuudesta, syyttäisi minua rikoksesta, ja viisaat ihmiset valittaisivat pikemmin tekoni mielettömyyttä kuin ylistäisivät sen uljuutta. Mitä luulet voivasi tehdä kahdelle mahtavalle kansakunnalle [ranskalaiset ja itävaltalaiset. Suom.], jotka, vaikka ovatkin toistensa vannottuja, ikuisia, katkeroita vihollisia, ovat yhtyneet kuristaakseen meidät? Elleivät heidän voimansa riitä, pettävät he meitä, toinen lietsomalla muka vapauden innostusta, toinen ylläpitämällä uskonnollisia intohimoja, ja me itse, joita sekä entinen orjuus että nykyinen vallattomuus on turmellut, huokailemme kuin halvat, petetyt ja nälkiintyneet orjat. Ei petos eikä nälkä enää saa meitä nousemaan. Oi, jos voisin, hautaisin taloni, rakkaimpani ja itseni enkä jättäisi jälelle mitään, en mitään, jotteivät sortajat saisi riemuita omasta kaikkivallastaan ja minun orjuudestani! Olihan olemassa kansoja, jotka välttääkseen maailmaa rosvoilevien roomalaisten herruutta polttivat kotinsa, vaimonsa, lapsensa ja itsensä haudaten kunniakkaitten raunioiden ja isänmaansa tuhan alle pyhän riippumattomuutensa.

1. XI.

Minä voin nyt hyvin, hyvin niinkuin sairas, joka nukkuessaan ei tunne tuskia. Vietän kokonaisia päiviä herra T:n kodissa, joka rakastaa minua kuin omaa poikaansa, ja kuvittelen tuon perheen ulkonaista onnea todelliseksi, vieläpä omaksi onnekseni. Kunpa siellä vain ei olisi tuota sulhasta, sillä vaikka en vihaakaan ketään ihmistä maan päällä, on kuitenkin olemassa muutamia, joita totisesti mieluimmin näkisin niin kaukaa kuin mahdollista. Hänen tuleva appensa piti minulle eilen illalla hänen kunniakseen pitkän, ylen mairittelevan ylistyspuheen, hän on "hyväntahtoinen, täsmällinen kärsivällinen" — siinä hänen hyveensä. Mutta vaikka hän naine avuineen olisi täydellinen kuin enkeli, on hän minusta kuitenkin verrattava ruusupensaaseen ilman kukkia, jonka piikit minua peloittavat, niin kauan kuin hänen sydämensä pysyy noin kuolleena eikä hänen virallisilta kasvoiltaan voi lukea sen paremmin ilon hymyä kuin myötätunnon suloista hiljaisuutta. Roisto, halpamainen roisto on sellainen ihminen, jonka toimia ohjaa ainoastaan kylmä, harkitseva järki. — Muutenhan Odoardo kylläkin ymmärtää musiikkia ja pelaa taitavasti shakkia; hän syö, nukkuu, lukee ja kävelee kuin kellon mukaan, ja puhuu ihastuksella ainoastaan kehuessaan rikasta ja hyvin valikoitua kirjastoaan. Mutta kun hän kateederiäänellään uudelleen ja uudelleen toistaa minulle sanoja "rikas ja hyvin valikoitu", tahtoisin juhlallisesti syyttää häntä valehtelijaksi. Jos kaikki ne inhimilliset narrimaisuudet, joita tieteen ja viisauden nimellä on pantu paperille ja painoon eri maissa läpi vuosisatojen, rajoittuisivat korkeintaan muutamaan tuhanteen niteeseen, luulisin, että ne riittäisivät tyydyttämään ihmisten luuloteltua tiedonjanoa. Mutta hiiteen jo moiset viisastelut!

Muuten olen alkanut opettaa Teresan pikku sisarta lukemaan ja kirjoittamaan. Kun olen hänen kanssaan, kirkastuvat kasvoni, tunnen itseni iloisemmaksi kuin milloinkaan ja teen tuhansia poikamaisuuksia. En tiedä miksi kaikki lapset minusta pitävät. Suloinen on tämäkin tyttönen: vaaleakutrinen, sinisilmäinen ja ruusuposkinen; hänen raikas, somasti muodostunut vartalonsa on kuin nelivuotiaan sulottaren. Näkisitpä vain miten hän juoksee luokseni, tarttuu kiinni polviini, pakenee minua, jotta seuraisin häntä, leikillä kieltää minulta suukon ja sitten yhtäkkiä painaa somat huulensa suutani vasten. Tänään olin kiivennyt erääseen puuhun hakeakseni hedelmiä. Silloin tuo pieni olento ojensi kätösensä minua kohti ja rukoili sopertaen, etten mitenkään vaan putoisi.

Mikä ihana syksy! Hyvästi, Plutarkhos! Suljettuna kannan sinua nyttemmin kainalossani. Jo kolme aamua on minulta mennyt siihen, että täytän korini viinirypäleillä, persikoilla ja tuoreilla lehvillä ja kuljen kantamuksineni puron vartta pitkin herra T:n huvilaan, jossa elonkorjuu-laulullani herätän koko perheen.

12. XI.

Eilisenä juhlapäivänä olemme kaikella komeudella istuttaneet läheisiltä kummuilta tuomiamme pinjoja vastapäätä kirkkoa kohoavalle vuorelle. Jo isäni aikoi puilla kaunistaa tuota karua vuorta, mutta hänen sinne istuttamansa kypressit eivät menestyneet, ja pinjat ovat vielä pieniä. Muutamien työmiesten avustamana olen vuoren korkeimmalle kohdalle, josta puro pulpahtaa esiin, istuttanut viisi poppelia. Heti niiden itäpuolella on tuuhea lehto, jota aurinko ensimäisenä tervehtii kohotessaan loistavana yli vuorten huippujen. Juuri eilen tavallista kirkkaampi aurinko lämmitti kuolevan syksyn usvien kylmentämää ilmaa. Iltapäivällä saapui paikalle juhlapukuisia talonpoikaistyttöjä ja silloin vasta alkoi iloinen leikki ja tanssi, laulu ja maljojen tyhjentäminen. Siellä oli talonpoikien ja työmiesten morsiamia, tyttäriä ja lemmittyjä. Tiedäthän, että meidän talonpoikamme istutustyön päätyttyä viettävät hilpeätä juhlaa, sillä he ovat isiltään ja esi-isiltään perineet sen luulon, että puut eivät voi menestyksellä juurtua vieraaseen maaperään, elleivät istuttajat tyhjennä maljoja niiden onneksi. — Sillävälin ajatukseni harhailivat kaukaisessa tulevaisuudessa; olin näkevinäni itseni harmaapäisenä ukkona keppini nojassa kulkevan samanlaisena syystalven päivänä nauttien auringon säteistä, jotka vanhuksille ovat niin rakkaita. Minä tervehdin kirkon ovesta ulos tulevia, köyryselkäisiä talonpoikia, jotka nuoruuden kultaisina päivinä olivat olleet kumppanejani, ja nautin hedelmistä, joita isäni istuttamat puut vihdoinkin oksillaan kantavat. Heikolla äänelläni kerron meidän vaatimattoman elämäntarinamme Teresan tai sinun tai omille jälkeläisilleni, jotka karkeloivat ympärilläni. Ja kun kylmenneet luuni vihdoin lepäävät tuuhentuneen ja varjoisan metsikön suojassa, silloin ehkä lehvien alakuloiseen hyminään kesäisinä iltoina yhtyy kylän vanhojen isien huokaus rukoillen kuolinkellojen kaikuessa rauhaa kunnon ihmisen sielulle ja sulkien hänen muistonsa jälkeläisten mieleen. Ja kun joskus väsynyt elonkorjaaja etsii suojaa kesäkuun polttavassa helteessä, on hän, luoden kiitollisen silmäyksen lepokammiooni, huudahtava: "Häntäpä me saamme kiittää tämän varjoston vieraanvaraisesta viileydestä!" — Oi turhia kuvitelmia! Voiko se, jolla ei ole isänmaata, sanoa: "Täällä tai tuolla on hautani oleva."

"Oi onnen naiset! Kukin varma oli hautansa paikasta eik' autiossa vuoteessa maannut Ranskan vuoksi kukaan."

Dante, Paratiisi XV.

20. XI.

Olen jo monta kertaa aloittanut tätä kirjettä, mutta aina on jokin seikka sen valmistumista pitkittänyt: kaunis päivä, lupaus olla hyvissä ajoin herra T:n huvilassa, yksinäisyys. Sinä naurat? Eilen ja toissa päivänä nousin vakavasti päättäneenä sinulle kirjoittaa ja — melkein huomaamattani löydänkin itseni ulkona.

Nyt sataa sekä vettä että rakeita ja salamoi. Aion alistua välttämättömyyteen ja viettää hyvin tämän helvetillisen päivän kirjoittamalla sinulle. Kuusi, seitsemän päivää on mennyt kävelyretkiin. Olen nähnyt luonnon loistavimmassa kauneudessaan. Teresa, hänen isänsä, pikku Isabellina, Odoardo ja minä kävimme Petrarcan kodissa Arquàssa. Sinne on, kuten tiedät, neljä peninkulmaa täältä, mutta lyhentääksemme matkaa menimme oikotietä vuoriston yli. Nousi mitä ihanin syyspäivä. Oli kuin yö varjoineen ja tähtineen olisi paennut auringon tieltä, joka äärettömässä loistossa, ikäänkuin koko maanpiirin valtiaana, murtautui esiin itäisten pilvien peitosta. Koko maailma hymyili. Tuhatväriset, kultaiset pilvet täyttivät taivaanrannan, joka loisti niin ihanasti kuin tahtoisi se avautua lahjoittaakseen kuolevaisille itse jumaluuden antimia. Joka askeleelta tervehdin eri kukkia ja yrttejä, jotka vähitellen nostivat aurinkoa kohti kasteen painamia päitään. Vienosti humisevien puiden oksilla värisivät auringon valossa läpinäkyvät kastehelmet, ja raikkaat aamutuulet karistelivat liiallisen kosteuden kukkien lehdiltä. Oli kuin ihmeellisimmän sopusoinnun henki olisi levinnyt yli metsien ja laululintujen, purojen, karjan ja ihmisten puuhien. Puhalsi lenseä tuulenhenki, ja ilman täyttivät tuhannet tuoksut, joita riemuitseva maa laaksoista ja vuorilta lähetti kohti aurinkoa, koko luonnon korkeinta herraa. — Säälin sitä onnetonta, joka mykkänä ja kylmänä voi katsella näitä luonnon ihmeitä silmiensä siinä samalla täyttymättä kiitollisuuden kyyneleillä. Vieressäni seisoi Teresa lumoavimmassa suloudessaan. Hänen kasvoillaan, joilla tavallisesti asuu vienon surunvoittoinen ilme, kuvastui nyt vilpitön, sydämellinen ilo; hän puhui hiljaisella äänellä, kyyneleitä ilmestyi hiljalleen hänen suuriin, tummiin, ihastuneisiin silmiinsä; seudun pyhä kauneus näytti haltioivan koko hänen sielunsa. Tällaisina autuuden hetkinä sydän avautuu sydämelle, ja niinpä hänkin kääntyi Odoardon puoleen. Oi suuri Jumala! tämä näytti sokeana harhailevan yön pimeydessä tai luonnon siunauksesta osattomaksi jääneessä erämaassa. Teresa työnsi hänet äkkiä syrjään ja nojautui minun käsivarteeni sanoen, — — mutta ei, Lorenzo, vaikka haluaisinkin jatkaa, on kuitenkin parempi, että vaikenen. Jos voisin sinulle kuvata hänen ääntämistapaansa, hänen liikkeitään, hänen äänensä sointua, hänen kasvojensa taivaallista ilmettä, jos voisin edes toistaa hänen sanansa muuttamatta tai lisäämättä ainoatakaan tavua, olisi sinulla syytä olla minulle kiitollinen, mutta kun en voi, on parempi vaieta, jotta en epäonnistumiseni vuoksi suuttuisi itselleni. Sillä mitä kannattaa epätyydyttäväsi jäljitellä lajissaan täydellistä taulua, jonka pelkkä maine tekee syvemmän vaikutuksen kuin huono kopio. Enkö mielestäsi ole Homeroksen kääntäjien kaltainen? Näethän, etten kaikesta vaivastani huolimatta voi muuta kuin heikontaa minua innoittavaa tunnetta ja pukea haltioitumiseni tyhjien sanojen muotoon.

Lorenzo, minä alan väsyä. Kertomukseni jatko jääköön huomiseksi. Yltyvästä rajuilmasta huolimatta yritän mennä Teresan luo; vien hänelle terveisiä sinultakin. —

Jumalani, minun täytyykin jatkaa, sillä oveni edessä on todellinen järvi, joka tekee kaiken liikkumisen mahdottomaksi. Voisinhan sen ylikin hypätä, mutta se ei asiaa parantaisi, sillä sade ei lakkaa, puolipäivä on jo ohi ja yö lähestyy muutaman tunnin perästä uhkaavana kuin maailman loppu. Oi Teresa, hukkaan on tämä päivä mennyt. —

"En ole onnellinen", sanoi minulle Teresa, ja näillä sanoilla hän murti sydämeni. Äänetönnä kävelin hänen rinnallaan; Odoardo ja Teresan isä kulkivat innokkaasti jutellen edellämme. Jälessämme tuli Isabellina puutarhurin kainalossa. "Minä en ole onnellinen." — Olin ymmärtänyt noiden sanojen hirvittävän merkityksen, ja sydämeni oli pakahtua nähdessäni rinnallani uhrin, joka oli tuomittu sortumaan ennakkoluulojen ja kylmän itsekkäisyyden tyydyttämiseksi. Huomatessaan äänettömyyteni Teresa koetti puhua iloisemmin ja hymyillä: "onko joku rakas muisto", yritti hän sanoa minulle, mutta painoi taas äkkiä päänsä alas. — Minä en voinut vastata mitään.

Olimme jo Arquàn läheisyydessä, ja astuessamme rehevää rinnettä myöten alaspäin tuntuivat maisemat, jotka ylempää katsottuina näyttivät olevan siroteltuja sinne tänne pitkin laaksoja, häipyvän etäisyyteen. Vihdoin olimme tiellä. Sen toisella puolella kasvoi poppeleita, joiden kellahtavat lehdet väristen putoilivat päällemme; toiselta puolelta sitä varjostivat suunnattoman korkeat tammet, joiden tumma rauhallisuus esiintyi kauniina vastakohtana poppelien viehkeälle vihreydelle. Paikotellen pujottautui molempien puurivien väliin villejä viiniköynnöksiä, joiden vihreitä vöitä lauha aamutuuli huojutteli. Teresa pysähtyi ja katsoi ympärilleen. "Oi kuinka usein", hän huudahti, "olenkaan istunut tällä vihreällä nurmikolla ja levännyt näiden varjoisain tammien siimeksessä. Monesti kävin täällä menneenä kesänä äitini kanssa." Hän vaikeni ja kääntyi taaksepäin sanoen odottavansa jonkun verran jälelle jäänyttä Isabellinaa, mutta luulen, että hän jättäytyi seurastani peittääkseen kyyneleensä, joita silmät olivat tulvillaan ja joita hän luultavasti ei voinut pidättää. "Mutta miksi äitinne ei koskaan ole täällä?" kysyin häneltä. — "Jo useampia viikkoja on hän asunut Padovassa sisarensa kanssa; ehkä ainaiseksi on hän meistä eroitettuna. Isäni kyllä rakasti häntä, mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin isä tahtoi pakoittaa minut naimisiin miehen kanssa, jota en voi rakastaa, on sopu perheestämme paennut. Kun onneton äitini huomasi, että hänen vastarintansa tässä asiassa oli turha, poistui hän, jotta hänen ei tarvitsisi olla osallisena ehdottomassa onnettomuudessani. Kaikki ovat minut hyljänneet! Olen antanut lupaukseni isälle enkä tahdo olla tottelematon, mutta eniten minua surettaa se, että perheemme juuri minun tähteni on näin hajaantunut. Mitä omaan kohtalooni tulee — koetan olla kärsivällinen." Näin sanoessaan hän itki hereästi. "Suokaa anteeksi", hän lisäsi, "että minun täytyi Teille purkaa sydämeni tuskat. En saa kirjoittaa äidilleni enkä vastaanottaa kirjeitä häneltä. Isäni, joka on jyrkkä ja ankara päätöksissään, ei tahdo kuulla hänen nimeäänkään mainittavan; hän väittää alinomaa, että äiti on sekä hänen että minun pahin viholliseni. Ja kuitenkin tunnen, etten rakasta enkä koskaan tule rakastamaan tuota sulhasta, joka on minulle määrätty." — Kuvittele, Lorenzo, minun asemaani tällä hetkellä. En tiennyt mitä hänelle vastaisin, millä häntä lohduttaisin ja neuvoisin. "Kaiken pyhän nimessä", jatkoi Teresa, "rukoilen Teitä, älkää olko surullinen minun tähteni. Te olette uskottuni, sillä minä kaipaan osanottoa ja myötätuntoa, ja Te olette ainoa, jonka puoleen voin kääntyä." — Oi, ihanin enkeli, kunpa minä voisin aina itkeä puolestasi ja siten kuivata sinun kyyneleesi! Minun kurja elämäni on kokonaan sinun, pyhitän sen sinulle, pyhitän sen sinun onnellesi!

Kuinka paljon onnettomuutta, oi Lorenzo, yhdessä ainoassa perheessä! Kuinka voikaan herra T., joka muuten on niin kelpo mies, tässä asiassa olla näin itsepintainen. Hän rakastaa vilpittömästi tytärtään, hän ylistää häntä usein ja katselee häntä ihastuneesti, ja kuitenkin hän antaa turmion miekan riippua hänen päänsä päällä. Teresa kertoi minulle muutamia päiviä myöhemmin, että turmiolliset intohimot aina olivat raadelleet hänen isänsä levotonta sielua. Pilattuaan taloudellisen asemansa liiallisella komeudenhalulla hän oli joutunut noiden roistojen uhriksi, jotka vallankumouksellisina aikoina rikastuvat kanssaihmistensä perikadon kustannuksella. Nyt hän, pelolla ajatellen lastensa tulevaisuutta, toivoi voivansa parantaa kaikki järkevän, varakkaan ja suuren perinnön toivossa elävän vävyn avulla. Ehkäpä tähän vielä liittyy annos turhamaisuutta, sillä se, joka syntyy aatelismiehenä, tahtoo kuollakin aatelismiehenä. Uskaltaisinpa, Lorenzo, lyödä vetoa sata yhtä vastaan, että hän ei antaisi tytärtään miehelle, jonka suonissa virtaa vaikka vain kahdeksannes aatelitonta verta. Sitä suuremmassa määrässä puolison vastarinta hänestä tuntuu loukkaukselta isällistä arvovaltaa vastaan, ja tämä tyrannillinen tunne tekee hänet yhä taipumattomammaksi. Ja siitä huolimatta hän on pohjaltaan hyväsydäminen. Hänen vilpitön ilmeensä, hänen ainaiset hyväilynsä ja sääli, jota hän toisinaan aivan avoimesti osoittaa tytärtään kohtaan, todistavat, että hän surukseen huomaa onnettoman olennon hiljaisen alistumisen, mutta hän pysyy sittenkin päätöksessään. Tosiaankin, kun minä näen, miten ihmiset ikäänkuin kohtalon pakosta etsimällä etsivät onnettomuutta, miten he valvovat, hikoilevat ja itkevät lisätäkseen ikuisten tuskiensa kalkkia, tunnen halua lävistää rintani säästyäkseni samanlaiselta kamalalta intohimolta.

Jätän sinut nyt, Lorenzo, sillä Michele kutsuu minua syömään. Hetkisen perästä jatkan kirjettäni, jos voin. —

Rajuilma on asettunut. On mitä ihanin iltapäivä. Aurinko hajoittaa vihdoinkin pilvet ja lohduttaa surevaa luontoa hyväilevillä säteillään. Kirjoitan sinulle pöydän ääressä vastapäätä parveketta ja katselen, kuinka ikuinen valo häikäisevän loistavassa kirkkaudessaan vähitellen vaipuu taivaanrannan taakse. Ilma on jälleen tyyni, ja luonto näyttää iloisemmalta kuin ennen myrskyä, vaikka maa onkin vesitulvan peittämä ja puut värjöttävät lehdettöminä ja monet kasvit juurettomina. Samoinhan, oi Lorenzo, onneton ihminenkin pudistaa päältään painostavien huolten taakan toivon ensi kipinän sädehtiessä ja löytää kurjuudessaan lohtua pienistä iloista, joita hän sokean onnen päivinä tuskin huomasikaan. — Mutta jo sammuu päivä, kuulen iltakellon soivan; on siis aika vihdoinkin lopettaa kertomukseni.

Jatkoimme siis lyhyttä kävelymatkaamme, kunnes näimme etäisyydessä häämöittävän majan, jossa kerran asui "tuo suuri, jonka maineelle maailma oli liian ahdas ja joka lauluillaan loi Lauralle jo maan päällä taivaallisen kunniaseppeleen".

Olin samanlaisen tunteen valtaamana kuin lähestyessäni isieni hautoja; sieluni täytti hartaus, jota papit tuntevat vaeltaessaan äänettömän kunnioituksen haltioimina jumalten pyhissä lehdoissa. Tuon suuren italialaisen koti on päässyt rappeutumaan, sillä ne, jotka tämän aarteen omistavat, ovat välinpitämättömiä sen hoidosta. Turhaan etsii kaukaisilta mailta saapunut, harrasmielinen vaeltaja huonetta, jossa Petrarcan laulujen taivaallinen sointu vielä kaikuisi. Itkien hän on löytävä soraläjän, jolla kasvaa nokkosia ja villejä yrttejä ja jonne yksinäinen kettu on pesänsä rakentanut. Oi Italia, lepytä suurten miestesi haamuja! — Vapisevin sydämin muistelen Torquato Tasson viimeisiä sanoja. Kärsittyään 47 vuotta hovin halveksumista, oppineitten oikkuja ja ruhtinaitten ylpeyttä milloin istuen vankeudessa, milloin harhaillen ympäri maata tuo aina alakuloinen, sairas ja köyhä runoilija vihdoin vaipui kuolinvuoteelleen ja kirjoitti viimeisellä hetkellään: "En tahdo valittaa kohtaloni kovuutta, jotta minun ei tarvitsisi syyttää ihmisten kiittämättömyyttä, jonka uhrina nyt kuitenkin kerjäläisenä vaivun hautaan." Oi Lorenzo, nuo sanat kaikuvat alinomaa sielussani, ja luulen tuntevani henkilön, joka kuolinhetkellään on ne toistava. Sillävälin lausuilin hiljaa itsekseni, sielu täynnä rakkautta ja sopusointua, sellaisia Petrarcan canzoneja ja sonetteja kuin "Chiare, fresche, dolci aque", "Di pensier in pensier, di monte in monte", "Stiamo, Amore, a veder la gloria nostra", ["Kirkkaat, raikkaat, suloiset vedet", "Aatoksesta aatokseen, vuorelta vuorelle", "Nyt, Lempi, kunniaamme katselkaamme".] ja muita yliluonnollisen ihania säkeitä, joita herkistynyt muistini johti mieleeni.

Teresa ja hänen isänsä seurasivat Odoardoa, joka meni tarkastamaan läheisyydessä omistamaansa maatilaa hoitavan pehtorin tilejä. Sittemmin sain tietää, että Odoardo on aikeissa lähteä Roomaan erään serkkunsa kuoleman johdosta. Hänen matkansa ei kuitenkaan liene kiireellinen, sillä muut sukulaiset ovat ottaneet haltuunsa kuolleen omaisuuden ja asia joutunee tuomioistuimen ratkaistavaksi.

Kun he olivat palanneet, söimme aamiaista muutamassa talonpoikaistalossa ja lähdimme kotimatkalle. Hyvästi, hyvästi. Minulla olisi vielä yhtä ja toista muutakin kerrottavaa sinulle, mutta kirjoittaminen ei todellakaan enää tahdo sujua. Mutta tosiaankin, en muistanut mainita, että Odoardo kotimatkalla koko ajan käveli Teresan rinnalla ja puheli hänen kanssaan pitkään ja ylen mahtipontisen näköisenä, ikäänkuin moittien häntä. Muutamista korviini sattuneista sanoista päättäen hän kaikin mokomin tahtoi pakoittaa morsiamensa ilmoittamaan, mitä meidän keskustelumme oli koskenut. Huomaat tästä, että minun täytyy harventaa käyntejäni, ainakin hänen lähtöönsä asti.

Hyvää yötä, Lorenzo. Säästä tämä kirje. Kun Odoardo vie mukanaan hyvän hengettärensä, kun minä en enää saa nähdä Teresaa, kun hänen suloinen pikku sisarensa ei enää leiki polvellani, silloin on surun päivä minulle valjennut ja itse tuskakin tuntuu suloiselta. Jonakin iltahetkenä voimme silloin uudelleen lukea nämä muistiinpanoni leväten hiljaista Arquàa reunustavilla rinteillä. Muisto siitä, että Teresa oli ystävättäremme, on kuivaava kyyneleemme. Luokaamme silloin rakkaista ja suloisista tunteista itsellemme aarre, joka kaikkina vielä ehkä edessämme olevina surun ja ahdistuksen vuosina on lohduttava meitä tietoisuudella siitä että emme aina ole olleet onnettomia.

22. XI.

Kolmen päivän perästä Odoardo, Jumalan kiitos, on poissa näiltä mailta. Teresan isä saattaa häntä rajalle. Hän on antanut minun ymmärtää, että hänelle olisi ollut mieluista, jos minä olisin seurannut häntä tuon lyhyen matkan, mutta olen kiittänyt siitä kunniasta, sillä minun täytyy ehdottomasti käydä Padovassa. En tahdo myöskään käyttää väärin herra T:n ystävyyttä ja luottamusta. — "Pitäkää nyt hauskaa seuraa tyttärilleni", sanoi hän minulle tänä aamuna. Nähtävästi hän pitää minua oikeana Sokrateena tuon enkelimäisen olennon rinnalla, joka on luotu rakastamaan ja rakkautta osakseen saamaan ja joka kuitenkin samalla on niin onneton. Olen aina tuntenut mitä syvintä myötätuntoa onnettomia kohtaan, sillä olen tosiaankin aina ollut löytävinäni jotakin ilkeää onnellisissa ihmisissä.

En ymmärrä, kuinka Teresan isä ei huomaa, miten minä hämmennyn ja vapisen aina kun puhun hänen tyttärestään, kuinka kasvojeni ilme muuttuu ja minä seison kuin tuomarin edessä. Silloin vaivun myöskin omituisiin mietelmiin ja olisin melkein valmis kiroamaan taivasta siitä, että se tuolle miehelle on antanut niin monta oivallista ominaisuutta. Sillä hänen ennakkoluulonsa ja sokea uskonsa kohtalon määräyksiin turmelevat kokonaan hänen avunsa, ja hetki on tuleva, jolloin hän itkee katkerasti. — Näin minä kulutan kurjat päiväni voihkimalla toisten ja omaa onnettomuuttani.

Kuitenkaan ei tämä minua miellytä. Nauran usein omalle itselleni, sillä totisesti tämä minun sydämeni ei suvaitse pienintäkään rauhan hetkeä. Sen täytyy aina olla liikkeessä, olivat tuulet sitten vastaisia tai myötäisiä. Jos iloa puuttuu, etsii se ravintoa surusta. Eilen tuli Odoardo luokseni tuomaan takaisin lainaamansa metsästyspyssyn ja sanomaan jäähyväisiä. En voinut antaa hänen mennä heittäytymättä hänen kaulaansa, vaikka minun oikeastaan olisi pitänyt matkia hänen omaa välinpitämättömyyttään. En tiedä, minkä nimen te muut viisaat annatte sellaiselle henkilölle, joka liiaksi seuraa sydämensä ääntä: sankari hän varmaankaan ei ole, mutta onko hän silti halveksittava? Ne, jotka pitävät tunteellisia ja intohimoisia ihmisiä heikkoina raukkoina, muistuttavat lääkäriä, joka julisti potilaansa mielipuoleksi sen vuoksi, että hän kuumeissaan houraili. Samoinhan jotkut rikkaat syyttävät köyhiä ikäänkuin köyhyys olisi rikos. Minusta on kaikki tässä elämässä näennäistä, ei mikään todellista. Ihmiset, jotka eivät omilla ansioillaan voi ansaita omaa eikä kanssaihmistensä kunnioitusta, koettavat kohottaa arvoaan ylpeilemällä siitä, että heillä sattumalta ei ole joitakin heikkouksia, joita naapurilla on. Mutta voiko sitä sanoa raittiiksi, joka ei koskaan esiinny juopuneena syystä että hänellä on luontoinen vastenmielisyys viiniä kohtaan?

Sanokaa te, jotka rauhallisesti puhutte inhimillisistä intohimoista, näinköhän te ylpeilisitte niin suuresti ankarasta filosofiastanne, ellei kaikki, mihin kylmillä käsillänne kosketatte, tuntuisi kylmältä, ellei kaikki, mikä tunkeutuu hyiseen sydämeenne, paikalla jäätyisi? Kuinka siis voitte keskustella asioista, joita ette tunne? Minä puolestani annan kernaasti viisaitten kerskua hedelmättömällä välinpitämättömyydellään. Olen jonkun runoilijan teoksista lukenut, että koko heidän hyveensä on verrattava jäävuoreen, joka vetää kaiken puoleensa ja muuttaa jääksi jokaisen, joka sitä lähestyy. Mutta "Jumalakaan ei aina pysy hiljaa ylevässä rauhassaan; Jumalan henki tuntuu myös tuulten pyörteessä ja aaltojen kuohussa."

27. XI.

Odoardo on lähtenyt, ja minäkin lähden heti, kun Teresan isä on palannut. Hyvästi.

3. XII.

Tänä aamuna olin aikaiseen liikkeellä ja lähestyin juuri herra T:n huvilaa, kun kuulin kaukaista harpunsoittoa. Oi, koko sieluni hymyilee ja kuvaamaton autuus täyttää sydämeni vielä muistellessani noita säveleitä. Soittaja oli Teresa. Oi, taivaallinen impi, sydämeni murtumatta en koskaan voi eteeni loihtia kuvaasi ja häikäisevää kauneuttasi. Oi, sinä alat jo tuntea elämän karvaan kalkin esimakua, ja minä näen omilla silmilläni sinun onnettomuutesi enkä voi sinua auttaa kuin kyynelilläni; minun, niin, minun itseni täytyy säälistä sinua kohtaan kehoittaa sinua alistumaan kohtaloosi.

En ole itsekään vielä oikein selvillä siitä, olenko sinuun rakastunut vai en, mutta Jumala tietää, että sinä olisit ainoa aatokseni, jos joskus — —

Jäin paikalleni seisomaan katse kiinnitettynä soittajaan. Silmilläni, korvillani, kaikilla aisteillani tahdoin antautua tähän jumalalliseen nautintoon, eikä minun tarvinnut pelätä, että joku asiaankuulumaton saisi minut punastumaan omaa intoani. Ajattele itseäsi minun tilassani; kuulin Teresan laulavan muutamia minun parhaan kykyni mukaan kääntämiäni Sapphon säkeitä, kuten käänsin toisetkin kaksi oodia, jotka ovat tuon runotarten lailla kuolemattoman immen laulun ainoat säilyneet jäännökset. Yhdellä hyppäyksellä olin Teresan huoneessa ja tapasin hänet istumassa samalla tuolilla, jolla hän istui nähdessäni hänet ensi kerran kuvaansa maalaamassa. Hän oli kevyessä, vaaleassa puvussa, hänen rikkaat, kultaiset kutrinsa peittivät hartioita ja rintaa, hänen jumalalliset silmänsä ilmaisivat iloa, hänen kasvoillaan kuvastui unelmoiva tunnelma, hänen ruusunpunainen käsivartensa, hänen jalkansa, hänen sormensa, jotka kevyesti koskettelivat harpunkieliä, kaikki, kaikki yhtyi ihanaksi sopusoinnuksi, ja minä tunsin ennen aavistamatonta onnea häntä katsellessani. Vaikka Teresa näytti hämmästyneeltä huomatessaan, että mieshenkilö ihaili häntä kevyessä kotipuvussaan ja vaikka puolestani aloin syyttää itseäni sopimattomasta ja halpamaisesta menettelystä, jatkoi hän kuitenkin soittoaan, ja minun ainoa toivomukseni oli saada häntä palvoa ja häntä kuunnella. Rakas ystäväni, en kykene sinulle kuvaamaan mielentilaani; tiedän vain, että olin kuin vapautunut tämän maallisen elämän kahleista.

Viimein hän nousi hymyillen ja jätti minut yksin. Vähitellen aloin taas olla oma itseni, nojasin päätäni hänen harppuaan vasten, ja kasvoni täyttyivät kyynelillä, — oi, kerrankin tunsin itseni kuin vapautuneeksi.

Padova, 7. XII.

En uskalla sanoa varmaan, mutta pelkään suuresti, että sinä, pitäen sanastani kiinni, kaikin voimin olet koettanut karkoittaa minut suloisesta lepopaikastani. Eilen tuli Michele luokseni, ilmoittaen että äitini oli vuokrannut minulle Padovassa asunnon, jossa joskus, muistan tuskin enää koska, olin sanonut haluavani asua yliopiston lukuvuoden alkaessa. Olen tehnyt uhrauksen tulemalla tänne, ja kirjoitin siitä sinulle, mutta odotin herra T:n kotiintuloa, eikä hän ole vieläkään palannut. Muuten olen tehnyt oikein noudattaessani kutsumustasi, olen jättänyt kukkulani sanomatta kenellekään jäähyväisiä. Sillä muussa tapauksessa lähdöstäni ei olisi tullut mitään kaikista sinun kiihkeistä kehoituksistasi ja omista päätöksistäni huolimatta. Tunnustan sinulle, että tunnen jonkunlaista katkeruutta sydämessäni ja että usein kiihkeästi tahtoisin matkata takaisin. Mutta mitäpä siitä, olenhan nyt Padovassa, ja piakkoin kai minusta tulee viisas mies, eikä sinun enää tarvitse ehtimiseen minulle julistaa, että kulutan aikani joutavissa hullutteluissa. Mutta älä yritäkään minua estää, jos mieleeni pälkähtäisi mennä matkoihini täältä, sillä sinä tiedät, että muutamat asiat ovat minulle aivan mahdottomia, varsinkin jos on kysymyksessä elää säännöllistä elämää, jota järkiperäinen opiskelu edellyttää, ja luopua omasta mielenrauhastaan ja vapaudestaan tai, kuten sinä sanoisit — ja suon sen sinulle anteeksi — omista oikuistaan. Kiitä joka tapauksessa äitiäni ja sano hänelle jo etukäteen, ikäänkuin omasta alotteestasi, että en tule viipyneeksi täällä kuin kuukauden tai hiukan enemmän.

Padova, 11. XII.

Olen tutustunut patriisi M:n puolisoon, joka hyläten meluisan Venetsian ja saamattoman miehensä kodin viettää suuren osan vuotta Padovassa saadakseen vapaasti nauttia elämästään. Vahinko, että hänen nuorekas kauneutensa jo on kadottanut alkuperäisen puhtautensa, joka on sulottarille ja todelliselle lemmelle ominainen. Minusta näyttää siltä kuin hänen ainoa ilonsa nykyään olisi taitavalla naisellisella kiemailulla kietoa miehiä pauloihinsa. Mutta kukapa sen niin varmaan tietää! Minun kanssani hän on mielellään, hän kuiskailee korvaani kaikenlaisia asioita ja hymyilee, kun kiitän hänen kauneuttaan, mutta oikeastaan hän ei, kuten muut kaltaisensa, rakasta turhanpäiväisiä sananparsia ja kaksimielisiä sukkeluuksia, jotka aina todistavat luonteen synnynnäistä halpamaisuutta. Eilen illalla sattui, että hän asettui istumaan aivan lähelle minua ja alkoi puhua minun runoistani. Jutellessamme siinä moisista tyhmyyksistä tulin jostakin syystä maininneeksi erään kirjan ja hän pyysi sitä minulta lainaksi. Lupasin viedä sen hänelle tänä aamuna. Hyvästi, on aika mennä hänen luokseen.

Kello 2.

Palvelija osoitti minut etuhuoneeseen, jossa heti tuli vastaani noin 35 vuoden ikäinen, kevyesti puettu nainen. En olisi voinut kuvitellakaan häntä kamarineitsyeksi, ellei hän olisi ilmaissut itseänsä sanomalla: "Rouvani on vielä vuoteessa, mutta hän nousee heti." Samassa seinäkello kutsui häntä jumalattaren lepokammioon, joka oli aivan etuhuoneen vieressä. Jäin odottamaan lämmitellen itseäni uunin ääressä ja tarkastellen milloin Danaeta esittävää kattomaalausta, milloin seinäkoristuksia, milloin ranskalaisia romaaneja, joita oli sinne tänne siroiteltu. Samassa avautui ovi ja koko huone täyttyi äkkiä tuhansien hajuvesien lemulla. Sisään astui upeavartaloinen, juuri vuoteelta noussut rouva, kamarineiti ojensi hänelle nojatuolin, ja hän heittäytyi kylmästä värjöttäen istumaan mukavaan asentoon lähelle uunia. Hän tervehti minua enemmän silmäyksillään kuin kumartaen ja kysyi minulta hymyillen, olinko muistanut lupaukseni. Ojensin hänelle kirjan ja huomasin ihmeekseni, ettei hänellä ollut päällään muuta kuin pitkä ja ohut paita, joka vielä lisäksi oli niin avoin, että povi ja hartiat olisivat kokonaan paljastuneet, ellei hän hekumallisesti hymyillen olisi heittänyt ylleen kevyttä aamukaapua. Hänen vain muodon vuoksi hiukan kammatut, hajalle valahtaneet hiuksensakin ilmaisivat, että hän oli juuri noussut makuulta; osa niistä lepäsi epäjärjestyksessä ympäri kaulan, osa peitti otsaa ja silmäluomia, osa taasen tunkeutui aina poveen asti, ikäänkuin noiden pienten, mustain suortuvain tehtävänä olisi ollut toimia oppaana tottumattomalle silmälle.

Toisinaan hän kohotti kätensä muka järjestääkseen paremmin tukkaansa, mutta hänen todellinen tarkoituksensa oli varmaankin täten näyttää minulle hohtavan valkoinen, pyöreä käsivartensa, joka paidanhihan alaspudotessa paljastui aina kyynärpäätä myöten. Leväten pienellä, pehmeistä patjoista muodostetulla valtaistuimellaan hän sievästi leikitteli sylikoiransa kanssa, joka juoksenteli hänen ympärillään kyyristäen selkäänsä ja pudistellen korviaan ja harjaansa. Asetuin istumaan pienelle tuolille, jonka kamarineitsyt ennen poistumistaan oli minulle tuonut. Liehakoiva pikku peto hypiskeli emäntänsä kintereillä hampailla ja tassuilla tempoen ikäänkuin tarkoituksella hänen paitansa liepeitä. Näin tuli ensin näkyviin hieno, ruusunpunainen silkkitohveli ja vähitellen pienoinen jalka, ihan samanlainen, Lorenzo, kuin kylvystä nousevilla sulottarilla on Albanon maalauksissa. Oi, minä olin nähnyt Teresan samantapaisessa tilanteessa, juuri vuoteeltaan nousseena aamupuvussa istuvan uunin ääressä. Johtaessani mieleeni tuon autuaan aamun muistan, että tuskin uskalsin hengittää häntä ympäröivää ilmaa, että kaikki, kaikki ajatukseni arkoina ja kunnioittavina yhtyivät häntä palvomaan. Varmaankin joku hyvä henki tällä hetkellä loihti eteeni Teresan kuvan, ja se antoi minulle voimaa katsella koiraa ja kaunotarta ja taas koiraa ja mattoa, jolla tuo sievä jalka lepäsi, pidättyvästi hymyillen. Mutta sillä välin kaunis jalka hävisikin. Nousin pyytäen anteeksi, että olin tullut sopimattomaan aikaan. Lähtiessäni jätin hänet jonkunlaisen katumuksen valtaan; ainakin minusta tuntui siltä kuin hän iloisesta ja kohteliaasta olisi muuttunut hiukan jäykäksi — en muuten voi sanoa asiassa olleen sen enempää. Jäätyäni yksin sanoi minulle järkeni, joka on ainaisessa ristiriidassa sydämeni kanssa: "Onneton! Pelkää ainoastaan sellaista kauneutta, joka on melkein taivaallinen; ole rohkea äläkä epäile kostuttaa huuliasi vastamyrkyllä, jota onnetar sinulle ojentaa!" Ylistin järjen neuvoa, mutta sydän oli siis jo menetellyt omalla tavallaan. Huomaat, että tämä kirje on puhtaaksikirjoitettu, sillä olen tahtonut loistella "komealla tyylillä".

Oi, noita Sapphon säkeitä hyräilen itsekseni kirjoittaessani, kävellessäni, lukiessani. Oi Teresa, en ollut näin mieletön, niin kauvan kuin sain katsella ja kuunnella sinua. Kärsivällisyyttä! Yksitoista peninkulmaa, niin olen kotona, ja sitten vielä kaksi peninkulmaa lisäksi, ja —. Kuinka usein olisinkaan jo paennut koko Italiasta, ellei minusta olisi parempi elää täällä ainaisessa vaarassa kuin nääntyä kaipauksesta kaukana sinun luotasi. Olemmehan täällä sentään saman taivaan alla.

J. K. Tällä hetkellä saapuvat sinun kirjeesi. Jo viidennen kerran sinä syytät minua rakastuneeksi, entä sitten? Olen nähnyt monien rakastuvan mediciläiseen Venukseen ja Psykeen, vieläpä kuuhun tai lempitähteensä. Ja etkö sinä itse ollut niin ihastunut Sapphoon, että olit löytävinäsi hänen kuvansa kauneimmassa tuntemassasi naisessa ja sanoit tyhmiksi ja ilkeiksi niitä, jotka väittivät hänen olleen pieni, ruskeaihoinen ja rumanpuoleinen?

Mutta leikki sikseen! Myönnän olevani omituinen, ehkä hiukan yltiöpänen olento, mutta pitäisikö minun hävetä sitä? Miksi? Jo jonkun aikaa olet koettanut ajaa päähäni, että minun olisi punasteltava, mutta suo anteeksi, missään Teresaa koskevassa en voi, en tahdo eikä minun tarvitse punastua tai katua tai surra. Elä onnellisena!

Padova, —

(Tästä kirjeestä puuttuu kaksi arkkia, joissa Jacopo kertoo ikävyyksistä, mihin hän joutui kiivautensa ja suorasukaisuutensa vuoksi. Julkaisija, tahtoen tarkalleen painattaa kaiken, mitä Jacopon kirjeistä on säilynyt, katsoo velvollisuudekseen liittää niihin tämänkin katkelman, varsinkin kun sen pohjalla voi saada jonkunlaisen käsityksen siitä, mikä puuttuu.)

(Tästä puuttuu ensimäinen arkki.)

… … … … …

… .. … minä en unohda hyviä tekoja, vielä vähemmän osakseni tulleita loukkauksia, ja kuitenkin tiedät, että monta kertaa olen antanut anteeksi, olen siunannut sitä, joka on menetellyt väärin minua kohtaan ja osoittanut sääliä pettäjälleni. Mutta jos minun kunniaani loukataan, Lorenzo, silloin täytyy minun kostaa. En tiedä, mitä sinulle on kirjoitettu, enkä siitä välitä. Mutta vaikka en kolmeen vuoteen ole nähnyt tuota kurjaa olentoa, tunsin kuitenkin sanomatonta raivoa tavatessani hänet uudelleen. Hillitsin sentään itseni. Mutta miksi piti hänen uusilla pistopuheilla herättää henkiin vanha vihani? Sinä päivänä minä riehuin kuin jalopeura ja olisin voinut murskata hänet vieläpä pyhätössäkin.

Kahta päivää myöhemmin tuo roisto hylkäsi rehellisen sovinnontarjoukseni, ja koko maailma huusi ristiretkeä minua vastaan, ikäänkuin minun rauhallisesti olisi pitänyt niellä uusi loukkaus henkilön puolelta, joka muinoin oli syönyt toisen puolen sydäntäni. Nuo hienon maailman heittiöt teeskentelevät jalomielisyyttä, sillä he eivät uskalla ryhtyä avoimeen taisteluun, vaan rakastavat salakavalia pistoksia, parjauksia ja juonia. — Toiselta puolen en minäkään ollut häntä etevämpi. Sanoin hänelle: "Teillä on rinta ja käsivarret, kuten minullakin, ja Te olette kuolevainen, niinkuin minä." Hän itki ja ulvoi, ja silloin alkoi hillitön vihani ja raivoni lauhtua, sillä hänen halpamaisesta pelostaan huomasin, että rohkeus ei oikeuta sortamaan heikkoa raukkaa. Mutta saako heikko sen vuoksi kiihoittaa väkevämmän kostonhimoa? Usko minua, ainoastaan typerä ja halpamainen, tai yliluonnollisen viisas ihminen nöyrtyy vihollisen edessä, jolla on hävyttömät kasvot, musta sielu ja vapiseva käsi.

Muuten sattuma paljasti minulle kaikki ne arvon herrat, jotka olivat minulle vannoneet vilpitöntä ystävyyttä, kuunnelleet puheitani kuin jotakin ihmettä ja tarjonneet sekä kukkaronsa että sydämensä käytettäväkseni. He ovat kuin hautakammioita, joita komeat, pöyhkeillä ylistyslauselmilla kirjaillut marmoripatsaat koristavat, mutta jos avaat kammion oven, näet vain matoja ja vastaasi lemahtaa tukehduttava löyhkä. Luuletko, Lorenzo, että kukaan heistä muistaisi lupauksiaan, jos kurjuus pakoittaisi meidät kerjäämään leipää? Korkeintaan tekisi sen joku viekkaudesta saadakseen iloita meidän alennuksestamme omilla hyvillätöillään. Ne, jotka ovat ystäviäsi myötätuulessa, heittävät sinut myrskyn puhjetessa mereen. Laskelmaa ja keinottelua on koko heidän elämänsä, Jos jonkun harvan sydämessä asuu yleviä intohimoja, täytyy hänen joko tukehduttaa ne tai kotkien ja jalojen metsäneläinten lailla paeta luoksepääsemättömille vuorille ja korpien yksinäisyyteen välttääkseen ihmisten kateutta ja kostoa. Ylevät sielut harhailevat suuren joukon yläpuolella, joka, suuttuneena niiden suuruudesta, koettaa kahlehtia niitä tai pilkkaa niitä ja pitää hulluutena jaloja tekoja, joita se itse, omaan lokaansa vajonneena, ei voi ymmärtää, vielä vähemmän ihailla. — En puhu itsestäni, mutta kun muistelen esteitä, joita yhteiskunta asettaa nerokkaan ja lämminsydämisen ihmisen tielle, kun ajattelen, miten vapaissa kuten tyrannillisissakin valtioissa kaikki perustuu juonitteluun, keinotteluun ja halpamaisuuteen, kiitän hartaasti kohtaloa, joka on minulle antanut voimaa kohottautua onnen oikkujen ja oman kasvatukseni yläpuolelle ja tehnyt minut kaiken orjamaisuuden leppymättömäksi viholliseksi. Tiedän, että ensimäinen ja ainoa todellinen viisaus perustuu ihmistuntemukseen, mutta sitä ei voi oppia yksinäisyydessä eikä kirjoista; jokaisen tulee omien ja muitten kokemuksista oppia sellaista elämisen taitoa, että kykenee karttamaan olemassaolon ammottavia kuiluja. Olkoon niin, mutta omasta puolestani pelkään, että ne, jotka olisivat voineet minua neuvoa, ovat minut pettäneet, että kohtalo, vaikka se olisi voinut minua kohottaa, on syössyt minut kuiluun ja että voimakkaat kädet, joiden olisi pitänyt minua tukea, ovat minut murskanneet.

… … … … …

(Taas puuttuu arkki.)

… … … jos olisinkin kokematon, mutta niin ei ole asian laita. Päinvastoin olen itsessäni tuntenut kaikkien intohimojen rajusti riehuvan, enkä voi kerskata olevani kaikista paheista vapaa. Tosin ei mikään pahe ole päässyt minua hallitsemaan, vaan olen tämän maallisen vaellukseni aikana äkkiä joutunut kukoistavista puutarhoista lohduttomiin erämaihin, mutta tunnustan samalla, että katumukseni aina on johtunut omituisesta ylpeästä suuttumuksesta ja epäluottamuksesta kunniaan ja onneen, joista nuoruudessani uneksin. Etkö usko, että eläisin kunnioitetumpana ja turvallisempana, jos olisin myynyt lahjani ja rehellisyyteni ja heittänyt mereen totuudenrakkauteni? Mutta kannattaako kuntonsa kustannuksella ostaa tämän turmeltuneen vuosisadan suosionosoituksia ja nautintoja? Ehkäpä pikemmin pelko esiintyä alentuneesti kuin ylevä kunniantunto toisinaan on estänyt minua synneistä, jotka mahtimiehille ovat ainakin sallittuja, ellei suorastaan kunniaa tuottavia, mutta joista halpasäätyisiä rangaistaan, jotta oikeuden epäjumalankuva saisi edes jonkun uhrin. Ei, ei inhimillinen voima eikä jumalallinen kaikkivalta voi saada minua näyttelemään pikkulurjuksen osaa elämän teatterissa. Tiedän hyvin, että vain aika lailla kevytmielinen ihminen voi valvoa yönsä suosituinten kaunotarten huoneessa, sillä hävyntuntonsa säilyttänyt tahtoo vielä varjella mainettaan. Muuan tuollainen nainen kyllä opetti kerran minulle viettelemisen ja pettämisen taitoa, ja ehkä olisinkin esiintynyt sekä viettelijänä että pettäjänä, ellei nautinto, jota siitä odotin, olisi tuntunut vastenmieliseltä sydämestäni, joka aina on ristiriidassa tilanteen ja järjen kanssa. Senvuoksi olet usein kuullut minun sanovan, että kaikki riippuu sydämestä, sydämestä, jonka tunteiden laatua ei taivas, ei ihmiset eikä edes meidän oma etumme voi muuttaa.

Italian sivistyneimmissä piireissä ja muutamissa ranskalaisissa kaupungeissa olen innolla etsinyt n.s. hienoa maailmaa, jota olin kuullut niin suuresti ylistettävän, mutta kaikkialla olen havainnut, että kuuluisimmatkin ylimykset, oppineet ja kaunottaret ovat yhtä jokapäiväisiä, tyhmiä, alhaisia ja ilkeitä! Niitä harvoja en tullut tavanneeksi, jotka eläen melua herättämättä muiden joukossa tai viettäen aikansa yksinäisessä mietiskelyssä säilyttävät alkuperäisen kuntonsa turmeltumattomana. Minä juoksentelin sinne tänne, edestakaisin, kuten toimettomien sielut Danten helvetin portilla, joita runoilija ei pidä kelvollisina pääsemään edes tuomittujen joukkoon. Näin olin yhden vuoden aikana nähnyt riittävästi narrimaisuutta ja kaikenkaltaista kehnoutta ja tuntenut kuolettavaa kyllästymistä elämään.

Ja nyt, kun kauhulla ajattelen menneisyyttä ja jo toivon päässeeni rauhan satamaan, syöksee paha henkeni minut uusiin onnettomuuksiin. Huomaat, että minun täytyy kääntää katseeni kohti sitä pelastuksen valoa, jonka taivas minulle tarjoaa. Mutta rukoilen, ettet aina hokisi minulle tuota vanhaa virttäsi: "Jacopo, Jacopo, sinun itsepäisyytesi tekee sinusta ihmisvihaajan". Luuletko, että minä surisin ihmisten paheita, jos heitä vihaisin? Mutta kun en voi niille nauraakaan enkä myöskään tahdo heitä häiritä, katson viisaimmaksi pysyä syrjässä. Sillä kukapa minua suojelee ihmisten vihalta, jotka ovat niin erilaisia kuin minä? Tiedän, että ei kannata väitellä siitä, kellä tässä asiassa on oikein, enkä myöskään itse väitä olevani kokonaan oikeassa. Pääasia on — ja sen sinäkin myönnät — että tämä minun ylevä, eheä ja oikeudentuntoinen, tai ehkä pikemmin kasvattamaton, jäykkä ja varomaton luonteeni ei sovellu yhteen sen tekopyhyyden kanssa, joka verhoo noitten mainitsemieni ihmisten olemusta, ja minä puolestani en ole halukas luopumaan omasta itsestäni. Minuun nähden siis on välirauhakin tarpeeton, rakastan enemmän ilmisotaa, ja tappio on lähellä, sillä minä en voi turvautua edes teeskentelyn naamioon, joka on mitä arvokkain ja hyödyllisin ase. Sepä juuri on hullua, että pidän itseäni muita vähemmän inhoittavana enkä sen vuoksi halua teeskennellä; olenpa niin suorasukainen tai niin röyhkeä, että, katsomatta kuntooni tai kehnouteeni, rohkenen esiintyä alastomana ja ikäänkuin suoraan luontoäidin kädestä lähteneenä. Sanon joskus itselleni: "Luuletko, että totuus sinun suussasi on vähemmän huimaava kuin muiden?" Tästä kaikesta minä teen sen johtopäätöksen, että olisin hullu, jos minä, löydettyäni yksinäisyydessäni korkeimman hyvän tarkasteluun kokonaan uponneitten autuaitten levon, välttääkseni sinun ehtimiseen toitottamaasi rakastumisen vaaraa, heittäytyisin tuon muodollisuuksiin kietoutuneen ja pahanilkisen orjalauman syliin.

Padova, jouluk.

Tämä inhoittava paikkakunta lamaa kokonaan mieleni, joka muutenkin on väsynyt elämään. Missä muualla tahansa voisin parantua, mutta täällä Padovassa en tiedä mitä tehdä. Näkisitpä kuinka kurjan näköisenä ja millä tuskalla ja vaivalla yritän alottaa tätä viheliäistä kirjettä! Teresan isä on palannut vuoristoon ja kirjoittanut minulle. Olen vastannut hänelle luvaten pian itsekin tulla sinne, mutta siihen tuntuu minusta vielä olevan tuhat vuotta.

Tässä yliopistossa — kuten valitettavasti lienee kaikissa korkeakouluissa — on pääosana ylpeitä ja toisilleen vihamielisiä professoreja sekä erittäin kevytmielisiä ylioppilaita. Tiedätkö, miksi oppineitten ihmisten suuressa paljoudessa niin harvoin tapaa jaloja luonteita? Nerous, tuo korkeuden ylevä lahja, ei voi kehittyä vapaasti muualla kuin yksinäisessä riippumattomuudessa, jossa sen, vailla ulkonaisen toiminnan mahdollisuuksia, on syvennyttävä kokonaan kirjalliseen työhön. Keskellä yhteiskunnallisen elämän pyörteitä luetaan ja kopioidaan paljon, mutta ei ajatella itsenäisesti: siellä, missä aina puhutaan, häviää tuo jalo into, joka saa ihmisen tuntemaan, ajattelemaan ja kirjoittamaan uljaasti. Monien vieraitten kielten lörpöttelijä on pärpättäjä myöskin omallaan, tullen siten naurettavaksi sekä omissa että vieraiden silmissä. Ihmiset, jotka ovat riippuvaisia lähimmäistensä itsekkäistä harrastuksista, ennakkoluuloistaan ja vioista, ja joita monenmoisten velvollisuuksien ja tarpeiden ketju kahlehtii, uskovat kunniansa ja onnensa lauman huostaan. He imartelevat rikkautta ja valtaa ja pelkäävät koitumista suuriksi, koska maine synnyttää kateutta ja hengen ylevyys herättää vallassaolijain epäluuloa: ruhtinaat eivät tahdo alamaistensa joukossa nähdä sen paremmin sankareita kuin kuuluisia rikoksentekijöitä. Sen vuoksi se, joka orjallisissa oloissa toimii palkattuna opettajana, harvoin, jos koskaan, voi täyttää kutsumuksensa ja esiintyä totuuden ylevänä julistajana, ja siksi meidän viralliset yliopistoluentomme vain pimittävät järkeä ja saavat meidät epäilemään totuuden olemassaoloa. En tosin usko, että kaikki ihmiset vaeltavat pimeydessä, mutta luulen, että useimmat vain kuvittelevat päässeensä valkeuteen, vaikka öiset usvat vielä sokaisevat heidän katseensa. Mutta tämä asia jääköön jo sikseen. On olemassa kysymyksiä, joista voi keskustella vain niitten ihmisten kanssa, jotka hymyilevät tieteelle, niinkuin Homeros hymyili sammakoille ja hiirille. [Viittaus Homeroksen nimellä kulkevaan leikilliseen runoelmaan, joka esittää sammakkojen ja hiirten kesken syttynyttä sotaa.]

Tästä johtuukin mieleeni toinen asia. Täytä kerrankin toivomukseni ja myy koko kirjastoni ruumiineen ja sieluineen, koska Jumala on lähettänyt ostajan. Sillä mitäpä minä tekisin 4000:llä niteellä, joita en voi enkä viitsi lukea. Säilytä vain ne muutamat, joihin olen tehnyt reunamuistutuksia. Kuinka uuttera olinkaan siihen aikaan, kun tuhlasin melkein koko omaisuuteni kirjojen ostoon! Vaikka — kenties olen vapautunut tästä hulluudestani vain joutuakseni jonkun uuden järjettömyyden riivaamaksi. Anna rahat äidilleni. Tahtoisin jotenkin korvata hänen suuret menonsa, tahtoisin antaa hänelle kokonaisen aarreaitan, mutta milläpä voisin tulla sellaisen omistajaksi? Tämä on nyt ainoa keino, johon voin turvautua. Ajat huononevat yhä, ja on verinen vääryys, että äiti raukkani minun tähteni täytyy elää puutteessa ne harvat vuodet, jotka hänellä vielä on jälellä. Hyvästi.

Euganian kukkuloilla, 3. I. 1798.

Suo anteeksi, mutta luulin sinua viisaammaksi. Ihmissuku on kuin lauma sokeita, jotka riehuen ja tuuppien toisiaan ja taistellen keskenään milloin seisovat välttämättömän kohtalonsa edessä, milloin laahaavat sitä perässään. Minkävuoksi siis juosta sen jälessä tai pelätä sitä, minkä kuitenkin täytyy olla saapumassa?

Vai erehdynkö ehkä? Voiko inhimillinen äly murtaa tuota näkymätöntä tapahtumien ja lukemattomien, pienten satunnaisuuksien ketjua, jota sanomme kohtaloksi, ja vaikka se voisikin, uskallammeko sittenkään turvallisella mielellä katsella tulevaisuuden himmeitä varjoja? Oi, uudelleen sinä vaadit minua karttamaan Teresaa, ikäänkuin tahtoisit sanoa: "Luovu siitä, mikä tekee elämän sinulle rakkaaksi, väistä ajoissa onnettomuutta ja heittäydy siis mielenkarvauteen." Mutta jos minä vaaraa peläten viisaana miehenä sulkisin sydämeni viimeiseltäkin onnen säteeltä, silloin koko elämäni muistuttaisi tämän sumuisen vuodenajan surkeita päiviä, joina haluaisimme lakata elämästä niin kauvan kuin ne luontoa painostavat. Myönnä totuus: eikö ole parempi, että auringon säteet kirkastavat edes muutamia aamuhetkiä, vaikkapa sitten yö riistäisikin meiltä koko loppupuolen päivästä? Jos minun alinomaa täytyisi vartioida tätä kaikkivaltiasta sydäntäni, joutuisin ainaiseen ja hyödyttömään sotaan itseni kanssa. Aion purjehtia samalla mielellä kuin haaksirikkoon tuomittu, käyköön kuinka käy. — Mutta nyt minä

"jo tunnen tuulenhengen entisen, edessäin armaat rinteet aukeaa!" [Petrarca.]

10. I.

Odoardo kirjoittaa, että hänen asiansa toivottavasti järjestyy kuukauden kuluessa; hän palajaa siis viimeistään alkukevääksi. Huhtikuun alkupäivinä katson niin muodoin viisaimmaksi lähteä täältä.

19. I.

Ihmisen elämä on unta, petollista unta, ja kuitenkin annamme sille yhtä suuren arvon kuin taikauskoiset naiset povauksille ja ennustuksille, joista luulevat tulevaisuutensa riippuvan. Pidä varasi, se mitä sinä niin kiihkeästi tavoitat, onkin ehkä pelkkä varjo, joka on rakas sinulle, mutta tympäisee muita. Siis koko minun onneni perustuu paljaisiin kuvitelmiin; jos etsin jotakin todellista, niin minä joko petyn tai peräydyn epätoivoisena ja kauhistuneena tyhjyyteen. En tiedä, mutta minusta tuntuu siltä kuin luonto olisi luonut meidät ihmiset käsittämättömän järjestelmänsä viimeiseksi, mitättömäksi renkaaksi. Onhan se antanut meille sellaisen määrän itserakkautta, että pelko ja toivo ainaisesti vaihtelevat sydämessämme saaden meidät mielikuvituksessamme näkemään rajattoman sarjan onnea ja onnettomuutta ja että tämän vuoksi intohimoisesti pidämme kiinni lyhyestä, epävarmasta ja onnettomasta elämästämme. Ja kun me sokeasti palvelemme luonnontarkoituksia, nauraa se itse meidän ylpeydellemme, joka saa meidät kuvittelemaan, että maailmankaikkeus on luotu meitä varten ja että me yksin kykenemme säätämään luomakunnan lakeja.

Kuljin silmiä myöten peitteeseen kääriytyneenä pitkin kenttiä, katsellen lumen verhoamaa kuolonkalpeaa maata, jota ei ainoakaan yrtti tai kukkanen kaunistanut. Mutta kauvaa en jaksanut kiinnittää katsettani kohti vuoren huippua, jota musta, hyinen sumupilvi verhosi, lisäten kylmän ja alakuloisen ilman koleutta. Minusta tuntui kuin nuo suunnattomat lumimäärät äkkiä hajaantuisivat ja rajulla voimalla vyöryisivät vuoripurojen uomia myöten alas tasangolle temmaten mukanaan kasvit, karjan ja ihmisasunnot ja haudaten yhtenä ainoana päivänä alleen monien vuosien uutteruuden ja monien perheiden toiveet. Silloin tällöin pilkisti pilvien lomasta joku auringonsäde. Tosin se kohta taasen upposi usvamereen, mutta sen ilmestyminen todisti kuitenkin, että vielä ei maailma hukkuisi ikuiseen syvään yöhön. Minä käänsin katseeni taivaanrannalle, jota auringon kuoleva säde vielä hetkisen purppuroi, ja ajattelin: — Oi Aurinko, kaikki muuttuu ja vaihtelee täällä maan päällä. On tuleva päivä, jolloin Jumala kääntää katseensa sinustakin ja sinäkin muutut. Silloin eivät enää hohtavat iltapilvet iloitse viimeisten säteittesi loistosta eikä taivaallisten ruusujen ympäröimä ja hellän valosi hyväilemä aamurusko itäisillä ilmoilla ennusta sinun tuloasi. Nauti sillä välin elämästäsi, joka ehkä on yhtä pettävä kuin ihmisenkin. Sinä sen tiedät: Ihmisen elämä on ilotonta, ja jos hänen joskus onkin suotu kulkea huhtikuun kukkaiskentillä, täytyy hänen kuitenkin tuskallisesti vapisten odottaa kesän paahtavaa hellettä ja talven hyisiä viimoja.

22. I.

Sellaista se on, rakas ystäväni. Lämmittelin itseäni pehtorini asunnossa, jonne tavallisesti kokoontuu ympäristön talonpoikia kertomaan uutisia tai juttelemaan vanhoja asioita iloisen takkavalkean ääressä. Sisälle astui paljasjalkainen, hytisevä tyttö ja pyysi puutarhurilta almua eräälle vanhalle vaimolle. Toinen antoikin lämmöstä nauttivalle tyttöselle sylillisen puita ja pari ruskeata leipää. Hän otti ne vastaan ja poistui tervehtien. Minäkin läksin ja seurasin vaistomaisesti hänen jälkiään lumessa. Saavutin hänet juuri kun hän seisoi todellisen lumivuoren edessä etsien katseillaan toista, vähemmän umpeen mennyttä polkua. "Menetkö kauvaksikin, tyttöseni?" — "En, herra, asun puolen peninkulman päässä täältä." — "Mutta tuo puukantamus tulee sinulle liian raskaaksi, annahan minun auttaa sinua." — "Tulisin kyllä sen kanssa toimeen, jos molemmat käteni olisivat vapaat, mutta nämä leivät käyvät hankalammiksi kantaa." — "Anna ne sitten minulle." — Hän tuskin hengitti, mutta lensi tulipunaiseksi hämmästyksestä ja ojensi minulle leivät, jotka kätkin viittani alle. Hetken käveltyämme tulimme kurjalle mökille. Nurkassa istui vanha vaimo etsien viimeistä lämpöä hiiliastian sammuneista kekäleistä. Hän piti käsiään sen yläpuolella ja nojasi käsivarsiaan polviinsa. — "Hyvää huomenta, muori." "Huomenta." "Kuinka voitte, muori?" — En saanut näihin enkä kymmeniin muihinkaan kysymyksiin ymmärrettävää vastausta, sillä hän lämmitteli edelleen käsiään kohottaen vain silloin tällöin silmänsä ylöspäin ikäänkuin katsoakseen olimmeko vielä huoneessa. Otimme sillä välin esille pienet tuomisemme, joita vanhus nyt tarkasteli silmiä rävähyttämättä. Jäähyväisiimme ja lupaukseemme palata huomenna hän väkinäisesti vastasi vain: "Hyvästi".

Poistuessamme mökiltä talonpoikaistyttö kertoi minulle, että tuo vanhus toisinaan on nälkäkuoleman partaalla, kun rajuilmat estävät ympäristön asukkaita viemästä hänelle kokoomiaan almuja. Mutta suuresta puutteestaan ja lähes 80 ikävuodestaan huolimatta hän kovasti pelkää kuolemaa ja rukoilee kiihkeästi, että taivas vielä soisi hänen elää. Kylän vanhemmat asukkaat kertoivat minulle vielä, että hänen miehensä jo monta vuotta sitten ammuttiin. Hänellä oli monta poikaa ja tytärtä, jotka, samoinkuin hänen vävynsä, miniänsä ja lapsenlapsensa, kaikki kuolivat suurena nälkävuonna. Kuitenkaan eivät, veli Lorenzo, menneet eikä nykyiset onnettomuudet häntä tapa; hän rakastaa yhäkin tuskan aaltoihin upotettuna elämäänsä.

Vaikka siis elämämme on täynnä pettymyksiä, olemme kuitenkin halukkaita häpeän, itkun ja rikoksenkin hinnalla sen itsellemme ostamaan, sillä sokea, kaikkivaltias vaisto kiinnittää meitä siihen. Ja kuitenkin luonto itse tarjoo meille niin monta keinoa vapautua siitä!

17. III.

Kahteen kuukauteen en ole antanut sinulle elonmerkkiä itsestäni. Sinä olet kauhistunut ja pelkäät, että minä lemmen hurmaamana olen unohtanut sekä sinut että isänmaani. Suo anteeksi, veljeni, mutta huonosti tunnet minut ja ihmissydämen ja itsesi, jos luulet, että isänmaanrakkaus voi kylmetä ja sammua tai väistyä toisten intohimojen tieltä. Päinvastoin, se lisää muiden intohimojen voimaa, niinkuin nekin puolestaan antavat sille uutta yllykettä. Mutta siinä olet oikeassa, että lempi tulee kaikkivaltiaaksi mahdiksi sairaassa sielussa, jos sitä muutkin toivottomat intohimot raatelevat. Minä tunnen sen, mutta sinä erehdyt luullessasi, että se on minulle turmioksi, sillä ilman Teresaa kenties makaisin jo turpeen alla.

Luonto luo omalla valtuudellaan olentoja, joiden pakostakin täytyy olla yleviä. Kaksikymmentä vuotta sitten tällaiset olennot Italiassa olivat tuomittuja vaipumaan yleiseen uneliaisuuteen, mutta nykyinen aika on uudelleen elvyttänyt niiden synnynnäisen miehuuden ja terästänyt niitä siihen määrään, että niitä voidaan sortaa, mutta ei murtaa. Tämä ei ole mikään tyhjä korulause, vaan eittämätön totuus, joka heijastuu monen vanhan ajan kunniakkaan ja onnettoman suurmiehen elämästä, totuus, jonka ehdottomuudesta olen tullut vakuutetuksi eläessäni monien aikalaisteni keskuudessa, joita sekä säälin että ihailen. Ellei Jumala armahda Italiaa, täytyy heidän piilottaa isänmaalliset tunteensa sydämensä sisimpään sopukkaan, ja tuska on raateleva ja synkistävä heidän elämäänsä. Mutta maataan he eivät kuitenkaan voi hyljätä, sen puolesta he ovat valmiit suremaan, kärsimään, kuolemaan. Minäkin kuulun niihin, ja sinä samaten, Lorenzoni.

Mutta olisi turhaa, jopa julmaakin kirjoittaa kaikesta siitä, mitä olen nähnyt, ja yleensä meidän nykyisestä tilanteestamme. Se vain sytyttäisi teissä raivon liekin, jota omassa sydämessäni koetan hillitä. Usko minua: minä itken synnyinmaan puolesta, itken salaisesti, ja soisin Petrarcan tavoin

"ett' ainoot oisi siitä kyyneleeni!"

On toisia Italian ystäviä, jotka valittavat suuriäänisesti. He sanovat tulleensa myydyiksi ja petetyiksi. Mutta jos heillä olisi ollut aseita, olisivat he kenties hävinneet taistelussa, mutta heitä ei ainakaan olisi voitu pettää. Jos he olisivat puolustautuneet viimeiseen veripisaraan, eivät voittajat olisi voineet myydä eivätkä voitetut ostaa heidän maataan. [Taasen viittaus edellämainittuun Napoleonin ja itävaltalaisten väliseen kaupantekoon Venetsiasta.] Silti onhan joukossamme paljon niitäkin, jotka kuvittelevat, että joskaan vapaus ei ole rahalla ostettavissa, vieraat kansakunnat oikeudentunnon innoittamina teurastavat toisiaan meidän kentillämme vapauttaakseen Italian. Mutta voivatko ranskalaiset, jotka yleisen vapauden ylevästä opista ovat tehneet irvikuvan, esiintyä Timoleonina [Ylevämielinen korintholainen, joka v. 344 e.Kr. vapautti syrakusalaiset tyranni Dionysios nuoremman hirmuvallasta ja uudelleen järjesti Syrakusan hallitusmuodon maltillisen kansanvaltaisessa hengessä. Suom.] meitä kohtaan? — Monet luottavat myöskin tuohon nuoreen sankariin [tarkoittaa Napoleonia], joka on syntynyt italialaisella kielialueella [Ajacciossa Korsikassa]. Minä puolestani en kuvittele, että alhainen ja julma mies voisi meitä millään tavalla hyödyttää. Sillä arvoton on sellainen ihminen, jolla on ketun vilpillinen mieli ja joka ylpeilee siitä, vaikka hänellä olisi jalopeuran voimat ja ääni. Niin, hän on ilman liioittelua alhainen ja julma. Miksi ei hän edes avoimesti ja jalon suuttumuksen valtaamana myynyt Venetsiaa? Selim I, joka hukutti Niiliin 30,000 julmurin armoille antautunutta tsherkessiläissoturia, ja Nadir Shah, joka äskettäin surmautti 300,000 intialaista, ovat julmempia, mutta vähemmän halveksittavia. Näin omin silmin nuoren sankarin hyväksymän kansanvaltaisen hallitusmuodon, joka lähetettiin Passerianosta venetsialaisten vahvistettavaksi, mutta tämän tapahtuessa oli Campoformion sopimus jo monta päivää sitten allekirjoitettu, Venetsia oli myyty ja nuori sankari palkitsi luottamuksemme kuolemantuomiolla ja maanpaolla. En syytä valtioviisautta, joka myy kansakuntia kuin karjalaumoja, sillä niin on ollut ja niin tulee aina olemaan, vaan itken isänmaani kohtaloa.

"— — — tapa, kuin hänet kadotin, mua vielä loukkaa".

"Hän on synnyltään italialainen ja tulee kerran vielä pelastamaan maansa", sanovat jotkut. Vastaan heille ja tulen aina vastaamaan: "Hän on synnynnäinen tyranni, eikä tyranni välitä isänmaastaan, sillä hänellä ei sellaista ole."

Toiset, nähdessään Italian haavat, sanovat: "On käytettävä äärimmäisiä parannuskeinoja vapauden saavuttamiseksi." Tosin on Italiassa pappeja ja munkkeja, mutta ei oikeita Herran palvelijoita, sillä missä uskonto ei ole syöpynyt kansan sieluun ja lakeihin, siellä kirkko muuttuu myymäläksi. Italiassa on koreilla arvonimillä varustettuja henkilöitä lukematon määrä, mutta ei oikeita ylimyksiä, sillä todellinen ylimys puolustaa toisella kädellään maataan vihollista vastaan, toisella hän ohjaa sen hallintoa rauhan aikana, mutta meikäläisen aatelin suurin ylpeys on tietämättömyys ja tyhjäntoimittaminen. Lisäksi on meillä monipäinen alempi kansa, mutta vähän todellisia kansalaisia. Lääkärit, asianajajat, yliopistojen professorit, kirjailijat, varakkaat liikemiehet, virkamiestemme lukematon lauma harrastavat muka jaloja ja maalle hyödyllisiä asioita, mutta heillä ei ole vapaan kansalaisen pontta eikä edes oikeuksia. Jokainen ansaitsee leipänsä ja rikkautensa omakohtaisella uutteruudellaan, mutta ei ole oman maansa herra, vaan kuuluu rahvaaseen, ollen tosin vähemmän kurja, mutta yhtä orjuutettu kuin varsinainen rahvas. Maa voi tulla toimeen ilman asukkaita, mutta kansakunta ei voi elää ilman maata; sen vuoksi ovatkin Italian harvat vapaat maatilanomistajat kansansa näkymättömiä ja mielivaltaisia herroja. Tehkäämme nyt papit ja munkit oikeiksi Herran palvelijoiksi, patriisit todellisiksi ylimyksiksi ja plebeijit, tai ainakin melkoinen osa heistä, kansalaisiksi ja maanomistajiksi, mutta tapahtukoon tämä ilman veritöitä, ilman loukkauksia uskontoa vastaan, ilman puolue-intohimoja, ilman kuolemantuomioita ja karkoituksia, ilman vierasta apua, verta ja hävitystä, ilman maanjakoja ja väkivaltaisia maalakeja, ilman omistusoikeuden loukkausta. Sillä jos näin jyrkkiä parannuskeinoja täytyisi käyttää ainaisen häpeällisen orjuutemme poistamiseksi, en totta tosiaankaan tiedä mitä tehdä. Häpeään ja orjuuteen en tahtoisi jäädä, mutta en myöskään haluaisi olla lääkäri, joka julmilla ja usein tehottomilla lääkkeillä koettaa tautia parantaa. Onhan sentään yksilöllä monia pelastuksen keinoja, äärimmäisenä kuolema, mutta kokonainen kansa ei voi kuolla. Jos siis asia minusta riippuisi, kehoittaisin Italiaa alistumaan nykyiseen kohtaloonsa ja jättämään Ranskalle yksin sen häpeällisen maineen, että se on muka vapauden hyväksi uhrannut niin monta ihmishenkeä. On yhdentekevää kenen — 5 direktorin tai 500:n neuvoston tai yhden ainoan miehen [tekijä ajattelee Ranskan valtiollisia oloja suuren vallankumouksen loppuaikoina] valtaistuimen kulmakiviksi nämä uhrit tulevat, sillä jokainen valtaistuin, joka perustuu verilöylyihin, voi silmänräpäyksessä kukistua.

Se pitkä aika, jona en ole sinulle kirjoittanut, ei ole minulta laiskotteluun mennyt, joskin pelkään, että uutterat opintoni viime aikoina ovat olleet omiaan vain synkistämään mieltäni. Herra T:n kirjastossa on paljon arvokkaita historiallisia ja valtiofilosoofisia teoksia. Osittain karttaakseni liian usein uudistuvaa seurustelua Teresan kanssa, osittain karkoittaakseni ikäväni ja tyydyttääkseni uteliaisuuttani — ikävän kammo ja uteliaisuus ovat suuria toiminnan kiihoittimia ihmiselämässä — olen niitä lainannut häneltä. Toisia olen lukenut, toisia silmäillyt, ja ne ovat olleet surullisia tovereitani kuluneen talven aikana. Miellyttävämpiä seuralaisia ovat minulle olleet pikkulinnut, joita ankara pakkanen pakotti etsimään ravintoa vihamielisten ihmisten asuntojen läheisyydessä. Niitä kokoontui perheittäin ja heimoittaan minunkin kuistilleni, jonne asetin niille jotakin syötävää, mutta tuskin ne nyt enää, puutteen loputtua, tulevat minua tervehtimään. Uutterat lukuni ovat minulle opettaneet seuraavaa: On vaarallista olla vailla ihmistuntemusta, mutta on suorastaan turmiollista tuntea ihmisiä, ellei ole sydäntä heitä pettää. Vielä olen huomannut, että eri kirjoissa esiintyvät vastakkaiset mielipiteet, samoinkuin monet historialliset ristiriitaisuudet, johtavat meidät epäilyyn, käsitteiden sekaannukseen, kaaokseen ja kaiken kieltämiseen. Jos minun siis pitäisi valita kahden mahdollisuuden välillä, joko lukea aina tai olla kokonaan lukematta, valitsisin jälkimmäisen, ja ehkä pian sanonkin ikuiset jäähyväiset kaikille kirjoille. Vihdoin olen tehnyt seuraavan havainnon: Meillä on kaikilla turhia intohimoja, turhia kuin elämä itse, mutta siitä huolimatta juuri tämä turhuus on meidän erehdystemme, valitustemme ja rikostemme lähde.

Siitä huolimatta itken yhä verisiä kyyneleitä onnettoman isänmaani puolesta, ja kun ajattelen Teresaa ja kun toiveita syttyy rinnassani, tuntuu sydänalassa sitäkin tuskallisemmalta. Sanon itselleni: "Jos rakas ystävättäreni olisikin lasteni äiti, huomaisi hän piankin kauhulla, että pienokaisillani ei ole isänmaata." Jo lyhyen elämän aamunkoitossa raatelevat monet intohimot nuorten neitojen sydäntä, mutta eniten kärsivät Italian immet, joiden nuoruudensuruja vielä lisää isänmaallinen tuska. — Herra T:n todellisena intohimona on puhua politiikkaa. Olen usein koettanut johtaa keskustelua toisille aloille, sillä hänen tyttärensä kuunteli meitä sanaakaan sanomatta, mutta huomasin selvästi, kuinka isän ja minun tuskani kalvoi hänenkin mieltään. Sinä tiedät, että hän ei ole mikään jokapäiväinen nainen. Toisenlaisina aikoina hän olisi vapaasti voinut valita itselleen toisenlaisen aviomiehen, sillä hän on ylevä ja arvonsa tunteva neito. Hän huomaa, kuinka minäkin kärsin siitä kalseasta ja itsekkäästä toimettomuudesta, jossa olen tuomittu päiväni tappamaan, sillä, Lorenzo, vaietenkin ilmaisen oman häpeäni ja itsehalveksumiseni. Ristiriita voimakkaan tahdon ja puuttuvien toiminnanmahdollisuuksien välillä tekee valtiollisista asioista innostuneen henkilön mitä suurimmassa määrässä onnettomaksi; ellei hän vaikene, tekee hän itsensä maailman silmissä naurunalaiseksi, sillä voimaton isänmaanystävä muistuttaa romaanien ritareja. Kun Cato teki itsemurhan, noudatti muuan köyhtynyt patriisi, Cozio, hänen esimerkkiään; edellistä ihailtiin, koska hän ensin kaikin voimin oli koettanut vapautua orjuudesta, jälkimäistä pilkattiin, koska hänen vapaudenrakkautensa ei ollut löytänyt mitään muuta ilmaisumuotoa.

Mutta Teresan läheisyydessä tahtoisin aina olla, ja kuitenkin on minulla niin paljon itsehillitsemiskykyä, että voin olla kolmeen, jopa neljään päivään häntä näkemättä. Sillä jo häntä muistellessani tunnen sydämessäni suloista lämpöä ja lohdutuksen säde kirkastaa mieltäni. Tämä taivaallinen autuudentunne on ehkä nopeasti haihtuva, mutta se yksin pelastaa minut tällä hetkellä täydelliseltä epätoivolta.

Ja kun olen hänen seurassaan, en puhu hänelle rakkaudesta. Se tuntuu käsittämättömältä, mutta tiedän, että uskot minua. Jo puoli vuotta sitten hänen sydämensä avautui minulle, mutta varmaa lemmentunnustusta hän ei ole huuliltani kuullut. Mutta eikö hän arvaa tunteitani? Pelaan shakkia hänen isänsä kanssa kaiket illat; hän työskentelee äänetönnä pöytänsä ääressä, vain harvoin puhuvat hänen silmänsä, ja kun hän luo ne maahan, on minusta, kuin rukoilisi hän osanottoani. Mutta mitä muuta osanottoa voisin hänelle osoittaa kuin sen, että niin kauvan kuin mahdollista salaan häneltä lempeni, jos jaksan? Minä elän vain häntä varten, ja kun tämä uusi, suloinen unelmani on lopussa, annan kernaasti esiripun pudota. Maine, viisaus, nuoruus, rikkaus, isänmaa, kaikki kuvitelmat, jotka tähän asti ovat näytelleet jonkinlaista osaa elämäni komediassa, eivät enää ole minulle minkään arvoisia. Annan esiripun pudota, ja toiset kuolevaiset saavat samanlaisilla kuvitelmilla lisätä nautintojaan ja lievittää tuskiaan hetki hetkeltä lyhenevän elämänsä aikana, jota nuo raukat luulevat ijäiseksi.

Tässä tavallisuuden mukaan hajanainen, mutta harvinaisen rauhallinen vastaus pitkään, ylen hellään kirjeeseesi. Sinä osaat esittää ajatuksesi paljon paremmin kuin minä; minun tunteeni taasen ovat niin voimakkaat, että teen itsepintaisen vaikutuksen. Mutta jos kuuntelisin enemmän muita kuin itseäni, en olisi sopusoinnussa itseni kanssa, ja tähän sopusointuunhan juuri perustuu meidän vähäinen maallinen onnemme.

3. IV.

Kun sydämemme on kokonaan autuaaseen nautintoon vaipunut, murtuvat ja raukenevat meidän heikot sielunvoimamme onnen paljoudesta kokonaan; ne ovat silloin ikäänkuin huumaantuneet ja mykistyneet, kaikkinaiseen ponnistukseen kykenemättöminä. Ellen viettäisi näin taivaallista elämää, kirjoittaisin useammin. Kun onnettomuus lisää elämämme taakkaa, riennämme kertomaan siitä toiselle onnettomalle, ja häntä lohduttaa tietoisuus siitä, että muitakin itkeviä on olemassa. Mutta jos joskus onnen säde välähtää, syvennymme kokonaan itseemme peläten onnemme vähenevän, jos siitä muille ilmoitamme; vain turhamaisuus saa kerskaamaan onnesta. Se, joka kovin yksityiskohtaisesti toiselle erittelee iloaan tai suruaan, ei sitä kyllin voimakkaasti tunne. — Joka tapauksessa, maailma on jälleen ihana. Yhtä ihana se lienee ollut astuessaan luomisen päivänä esiin kaaoksen muodottomasta kuilusta. Huhtikuun vieno, hymyilevä aamurusko hyväili itäistä taivaanrantaa ja vähitellen koko taivas peittyi ruusunpunaiseen hohteeseen. Raikas kaste kattoi maata, ja aamutuulten neitseellinen henkäys herätti kukat, pilvet, aallot, elävät olennot, jotka kaikki tervehtivät Aurinkoa, Jumalan ylevää kuvaa, koko olevaisuuden valon- ja elämänlähdettä.

6. IV.

Se on liiankin totta. Mielikuvitukseni loihtii silmieni eteen toivomani onnen niin elävänä, että luulen sitä todelliseksi, olen koskettamaisillani sitä käsilläni, muutama askel vain puuttuu — ja sitten? Sydän raukkani näkee utukuvan katoavan, ja minä itken haikeasti, ikäänkuin kauvan aikaa omistamani onni olisi minulta äkkiä riistetty. — Odoardo kirjoittaa, että tuomioistuimen juonittelu ensin on häntä viivyttänyt ja että vallankumous nyt on muutamaksi päiväksi keskeyttänyt oikeuden toiminnan. Minä puolestani lisäisin: Se, joka ajattelee vain aineellisia etujaan, on kylmä muille tunteille. Ehkä joku uusi lemmensuhde häntä pidättää. Mitä hyötyä sinulle sitten siitä olisi? kysyt sinä. Ei mitään, rakas Lorenzo. Jumala varjelkoon minua käyttämästä Odoardon kylmyyttä omaksi edukseni, mutta en ymmärrä, kuinka hän enää päivääkään voi olla poissa Teresan luota. Annan siis edelleenkin kuvitellun onnen huumata itseäni, tyhjentääkseni myöhemmin myrkkymaljan, jonka olen itselleni valmistanut.

11. IV.

Hän istui sohvalla ikkunan ääressä katsellen kukkuloita ja taivaalla leijailevia pilvenhattaroita. "Katsokaa", sanoi hän minulle, "tuota ihmeellisen sinistä taivasta". Seisoin äänetönnä hänen vieressään katse luotuna pieneen avoimeen kirjaan hänen kädessään. Ajatuksissani en huomannut, että pohjoisesta nousi rajuilma, joka repi hennoimmat puut juurineen maasta. "Puu raukat", huudahti Teresa. — Öiset pilvet täyttivät uhkaavina taivaanrannan, näyttäen tavallistakin mustemmilta salamain kaameassa valossa. Ukkonen jylisi lakkaamatta ja sadetta tuli kuin kaatamalla. Hetkisen perästä huomasin, että ikkunat oli sulettu ja lamppu paloi huoneessa. Tavallisuuden mukaan ja myöskin rajuilmaa peläten oli palvelija suorittanut iltatehtävänsä riistäen siten meiltä tilaisuuden ihailla raivoavan luonnon suurenmoisuutta. Teresa, ajatuksiinsa vaipuneena, ei sitä huomannut, vaan antoi hänen hommata.

Otin kirjan hänen kädestään, ja sattumalta tuli eteeni seuraava paikka, jonka luin ääneen:

"Kuolinhetkellään suloinen Gliceria suuteli minua viimeisen kerran. Glicerian mukana olen menettänyt kaiken, mitä minulla on menetettävää. Hänen hautakumpunsa on ainoa maapala, jota tahdon omakseni sanoa. Minä yksin tiedän sen paikan. Olen istuttanut sen ympärille tiheän ruusutarhan, joka kukoistaa yhtä ihanana kuin hän itse muinoin ja tuoksuaa nyt niinkuin hänen povensa. Joka vuosi käyn ruusujen kuussa tuossa pyhässä metsikössä. Istahdan kummulle, jonka alla hän uinuu, otan käteeni ruusun ja ajattelen: 'Noin ihanasti sinäkin kerran kukoistit'. Ja minä revin pois ruusun terälehdet ja heitän sen maahan ja muistelen meidän suloista lemmen-unelmaamme. Oi Gliceriani, missä olet nyt? Kyynel vierii silmistäni vihreälle nurmikolle, ja olen tuntevinani lemmityn hengen läsnäolon."

Vaikenin. "Miksi ette jatka", kysyi Teresa huoaten ja katsoen minuun. Luin uudelleen, mutta kun tulin lauseeseen: "Noin ihanasti sinäkin kerran kukoistit", raukeni ääneni liikutuksesta. Puristan Teresan kättä ja tunnen hänen kyyneleensä omallani.

17. IV.

Muistatko tuota nuorta neitoa, joka neljä vuotta sitten vietti kesää näitten vuorten juurella? Hän oli kihloissa ystävämme Olivio P:n kanssa, mutta sinä tiedät, että sulhanen äkkiä köyhtyi eikä voinut mennä naimisiin. Olen tänään nähnyt hänet uudelleen. Hän on nyt naimisissa erään ylimyksen kanssa, joka on sukua herra T:lle. Matkustaessaan tiluksillaan hän kävi tervehtimässä Teresaa. Minä istuin lattiamatolla Isabellinan kanssa, joka suurella innolla tavaili aakkosia. Huomatessani hänet hypähdin ylös ja juoksin häntä vastaan, ikäänkuin olisin tahtonut häntä syleillä. Oi, kuinka hän oli muuttunut! Kylmänä ja virallisena hän ei ensin ollut minua tuntea, sitten hän lausui jonkinlaisen epäilyttävän kohteliaisuuden puoleksi minulle, puoleksi Teresalle. Vannon, että odottamaton jälleennäkeminen saattoi hänet hämilleen. Mutta kun alettiin keskustella koristeista, jalokivistä, helminauhoista ja muista jonninjoutavasta, tuli hän ennalleen. Toivoin tekeväni hänelle hyväntyön kääntäessäni keskustelun pois moisista turhamaisuuksista. Johdin siis hänen mieleensä menneet onnen päivät täällä maalla, sillä kaikki nuoret naiset kaunistuvat puhuessaan sydämen vilpitöntä kieltä eivätkä muuta koristusta tarvitse. — "Oi, oi", vastasi hän huolettomasti ja leikitteli kallisarvoisten korvarenkaittensa kanssa. Sillävälin hänen miehensä, jolla kääpiöitten maailmassa on "viisaan" maine, kuten Algarottilla [puolittain tanskalaistunut italialainen oppinut, jota Foscolo arvostelee aiheettoman ankarasti ja puolueellisesti. A. kuoli v. 1764] ja eräällä toisella, kehui noitten helyjen korkeata hintaa ja vaimonsa hyvää makua. Puhuessaan hän koristeli selvää toskanalaista murrettaan tuhansilla ranskalaisuuksilla. Aioin mennä matkoihini, mutta Teresan rukoileva katse sai minut jäämään. Keskustelu siirtyi siihen kirjallisuuteen, jota täällä maalla luemme. Olisitpa kuullut, minkä ylistysvirren tuo herra viritti esi-isiensä "jättiläiskirjaston" kunniaksi, jossa kaikki vanhan ajan kuuluisimmat kirjailijat ovat edustettuina ja jota hän matkoillaan on täydennellyt. Nauroin itsekseni hänelle, mutta hän jatkoi luentoaan. Vihdoin Herra lähetti paikalle palvelijan, joka oli ollut etsimässä herra T:tä, ilmoittamaan Teresalle, että häntä oli mahdoton löytää, sillä hän oli lähtenyt metsästysretkelle vuoristoon. Tähän loppui luento. Kyselin rouvalta uutisia Oliviosta, jota en ole tavannut tuon onnettomuuden jälkeen. Voit kuvitella miltä minusta tuntui, kun kuulin hänen kylmästi sanovan entisestä rakastetustaan: "Hän on jo kuollut." — "Onko hän kuollut?" — huudahdin hypäten ylös ja katsoen häneen kauhistuneena. Kuvailin Teresalle tämän verrattoman nuorukaisen jaloa luonnetta ja kohtalon kovuutta, joka pakoitti hänet taistelemaan köyhyyttä ja häpeää vastaan ja vei hänet ennenaikaiseen, mutta kunnialliseen hautaan.

Hänen miehensä kertoi Olivion isän kuolemasta, Olivion yhä kiihtyvästä riidasta vanhemman veljensä kanssa ja tuomioistuimen päätöksestä, joka ratkaisi veljesten välisen oikeusjutun niin, että toinen tuli upporikkaaksi, toinen menetti kaiken omaisuutensa, sillä Olivio raukan täytyi tuomarien puolueellisuuden vuoksi luovuttaa sekin vähä, mikä hänellä oli jälellä. Hän lausui "siveellisen tuomionsa" tuosta "eriskummaisesta" nuorukaisesta, joka ylpeästi kieltäytyi vastaanottamasta avustusta veljeltään ja vain kiihoitti hänen vihaansa, vaikka sovinto olisi ollut mahdollinen. "Mutta", keskeytin minä, "olisiko Olivion pitänyt nöyrtyä tunnottoman veljensä edessä? Onneton on se, joka hylkää ystävien neuvot ja myötätunnon, halveksii heidän osanottoaan ja kieltäytyy vastaanottamasta vilpittömästi tarjottua apua. Mutta tuhat kertaa onnettomampi on se, joka luottaa rikkaan ystävyyteen ja kuvitellen jaloksi sitä, joka ei koskaan ole vastoinkäymisiä kärsinyt, ottaa häneltä vastaan almuja maksaakseen ne myöhemmin omalla kunniallaan. Onni solmii liiton onnettomuuden kanssa vain ostaakseen kiitollisuutta ja sortaakseen hyvettä. Ihminen, tuo tyrannillinen olento, käyttää hyväkseen onnen oikkuja, saadakseen valtaa toisten ihmisten yli. Ainoastaan onnettomilla on oikeus loukkaamatta auttaa ja lohduttaa toisia onnettomia, mutta se, joka nauttii rikkaan armopaloja, huomaa, vaikka liian myöhään,

"'kuin leipää vierahan on karvas syödä'. [Dante.]

"Sen vuoksi on monin verroin vähemmän tuskallista kulkea kerjäten talosta taloon, kuin nöyrtyä epähienon pohatan edessä ja sitten kirota häntä, kun hän maailmalle toitottaa armeliaisuuttaan ja vaatii kunniasi ja vapautesi apunsa korvaukseksi."

"Mutta ettehän te anna minun puhua loppuun", vastasi aviomies. "Kun Olivio kerran tyhjin käsin lähti isänsä kodista luovutettuaan kaikki oikeutensa vanhemmalle veljelleen, miksi hän vielä lisäksi tahtoi maksaa isänsä velat? Haastoihan hän itse puutteen taistelemaan kanssaan uhratessaan moisen typerän hienotunteisuuden vuoksi äitinsäkin perinnön."

"Miksi? Kun perijä lainopillisilla koukuilla petti velkojat, ei Olivio puolestaan voinut kestää sitä, että ne, jotka onnettomuudessa olivat hänen isäänsä auttaneet, kiroaisivat kuolleen muistoa ja että häntä julkisesti pilkattaisiin vararikon tehneen miehen poikana. Tämä ylevä menettely lisäsi vanhemman veljen häpeää, jolla ei ollut siveellistä kuntoa tehdä samoin. Hän koetti nyt ensin hyvillä töillä voittaa nuoremman veljen suosion, mutta kun se ei onnistunut, vannoi hän ikuista ja sammumatonta vihaa Oliviota vastaan. Konnien parjaamana Olivio menetti niidenkin avun, jotka ehkä sydämessään häntä ylistivät, sillä on helpompi kaunein sanoin kehua kuntoa, kuin ojentaa sille pelastava miekka ja seurata sen esimerkkiä. Jalo ihminen kärsii aina haaksirikon konnien keskellä, ja me ihmiset olemme taipuvaisia pitämään väkevämmän puolta, polkemaan sortuneita ja arvostelemaan asioita niiden lopputuloksen mukaan." — He eivät vastanneet minulle mitään, mutta sanani olivat vaikuttaneet heihin, joskaan he eivät vielä olleet vakuutettuja niiden totuudesta. Lisäsin vielä: "En itke Oliviota, vaan kiitän Jumalaa, joka on hänet vapauttanut maailman kurjuudesta ja ilkeydestä. Sillä yhtä kurjia olemme me hyveen sankaritkin. On olemassa ihmisiä, joiden täytyy kuolla, koska he eivät voi nähdä konnien rikoksia eikä kunnon ihmisten raukkamaisuutta."

Nuori rouva tuntui heltyvän. "Niinhän se on", huokasi hän. "Mutta se, jolla ei ole leipää, ei voi olla niin arka kunniastaan."

"Tuollainen juuri onkin teidän kirottu ajatustapanne", huudahdin. "Senkö vuoksi, että te olette onnen suosikkeja, tahtoisitte olla ainoat kunnialliset ihmiset maailmassa? Tahdotteko riistää onnettomilta heidän ainoan lohdutuksensa, heidän kunniansa, siksi, että kunto ei loista teidän omista pimeistä sieluistanne, ja siten rauhoittaa omaatuntoanne?" — Teresan katse ilmaisi, että hän hyväksyi sanani, mutta kuitenkin hän koetti siirtää keskustelun toiselle alalle. Mutta alku oli tehty, enkä voinut enää vaieta, vaikka nyt sitä kadunkin. Huomasin, että aviopuolisojen katse, samoinkuin heidän sielunsa, oli maahan painunut, kun huusin syyttävällä äänellä: "Ne, jotka eivät ole koskaan olleet onnettomia, eivät onneaan ansaitse. Nuo ylpeät katselevat kurjuutta soimatakseen sitä, he vaativat, että kaiken tulisi palvoa heidän rikkauttaan ja nautinnonhimoaan. Mutta onneton ihminen, joka säilyttää mielensä ylevyyden, on kannustava esikuva hyville ja omantunnon pistos hylkiöille." — He poistuivat vihaisen näköisinä. Olen kiitollinen siitä, että elämäni on ensi hetkestä asti ollut onneton. Sillä päinvastaisessa tapauksessa olisin tuskin nyt, Lorenzo, sinun ystäväsi ja Teresan ystävä. Edessäni ovat vielä selvästi tämän aamun tapahtumat. Istuessani tässä pelkään, että joku vanhoista tuttavistani tulisi luokseni. Kuka olisi sitä uskonut! Tuon naisen sydän pysyi kylmänä, kun puhuin hänen ensi rakkaudestaan, hän rohkeni häväistä sen miehen tomua, joka ensimäisenä sytytti hänen povessaan voimakkaan elämäntunnun. Ei huokaustakaan! Mutta älä ole hullu, älä sure sitä, ettet ihmisten keskuudessa löydä hyvettä, joka ehkä onkin vain tyhjä sana, tai välttämättömyys, joka muuttuu olosuhteiden ja intohimojen muuttuessa, tai valtava luonnonvoima muutamissa harvoissa, synnynnäisesti jaloissa ja lämminsydämisissä yksilöissä, joiden täytyy käydä lakkaamatonta sotaa ihmiskunnan enemmistöä vastaan ja joiden kaiken lisäksi — onnekseen tai onnettomuudekseen — täytyy nähdä pettymyksen kalmankarvainen kajastus.

Minä en ole mikään pimeäsieluinen ihminen, sinä tiedät sen, Lorenzoni. Nuoruudessani olisin sirotellut kukkia kaikkien elävien olentojen yli, mutta ihmisten tekopyhyyteen verhottu julmuus on tehnyt minut kovaksi ja vihamieliseksi useimpia kuolevaisia kohtaan. Olisin valmis antamaan anteeksi kaikki kärsimäni loukkaukset. Mutta kun näen köyhdytetyn ja nääntyneen kunnon näyttävän minulle toisten ylellisyyden ehdyttämät valtimonsa, kun näen sairaitten, vangittujen ja nälkäisten olentojen huokaavan määrättyjen, julmien lakien kirouksen alla, silloin en voi antaa anteeksi. Silloin huudan kostoa niiden onnettomien mukana, joiden kanssa ja'an leivän ja kyyneleet, ja vaadin kiihkeästi heidän puolestaan sitä olemassaolon oikeutta, jonka laupias ja tasapuolinen luontoäiti on heillekin antanut. Luontoko? Jos se todellakin on syynä siihen, että olemme sitä, mitä olemme, ei se olekaan äiti, vaan äitipuoli.

Oi, Teresa, minä elän niin kauan kuin olen luonasi, sitten lakkaan elämästä. Sinä olet niitä harvoja enkeleitä, joita on lähetetty maan päälle ylläpitämään hyveen arvoa ja herättämään surullisissa ja sortuneissa sydämissä ihmisyyden tuntoa. Mutta jos sinutkin kadotan, mikä pelastus jää silloin koko muuta maailmaa inhoavalle nuorukaiselle?

Olisit nähnyt hänet, kun hän ojensi kätensä minulle sanoen: "Todellakin, luulen, että nuo ihmiset saivat piston sydämeensä. Ja jos Olivio ei olisi ollut onneton, niin olisikohan hänellä ollut ystävää kuolemansa jälkeenkään? Mutta hillitkää toiste itseänne paremmin."

"Oi", huokasi hän pitkän vaitiolon jälkeen. "Täytyykö ihmisen olla onneton voidakseen oikein rakastaa hyvettä?" Lorenzo, Lorenzo, hänen taivaallinen sielunsa kirkasti hänen kasvonpiirteitään.

29. IV.

Hänen läheisyydessään olen niin täynnä elämää, että tuskin tunnen eläväni. Tämä tuntuu omituiselta, mutta samoinhan ihmisen näkö kokonaan himmenee ja uppoaa valovirtaan, jos kirkas auringonsäde sattuu hänen silmäänsä juuri kun hän herää rauhallisesti nukutun yön jälkeen.

Jo kauvan aikaa olen hävennyt omaa toimettomuuttani. Päätin alkukeväästä ruveta lukemaan kasvitiedettä ja parissa viikossa keräsinkin läheisiltä rinteiltä suurehkon määrän kasveja, mutta en tiedä enää, mihin ne ovat joutuneet. Useanakin kertana olen unohtanut Linnéni puutarhan penkille tai jonkun puun juurelle; viimein kadotin koko kirjan. Eilen Michele toi minulle siitä pari kasteen peittämää lehteä, tänään hän kertoi, että puutarhurin koira oli repinyt kirjan kappaleiksi.

Teresa moittii minua. Hänen mielikseen olen yrittänyt kirjoittaa, mutta kauniista innostuksestani huolimatta en saa montakaan sivua valmiiksi. Minulla on tuhansia aiheita ja aatteita, valikoin niitä, hylkään toisia, valikoin uudelleen, kirjoitan vihdoin jotakin, revin sen kappaleiksi tai pyyhin osan siitä pois. Niin menevät minulta illat ja aamut, innostus lamautuu, kynä kirpoaa kädestä, huomaan aikani ja vaivani hukkaan kuluneen. Olen jo ennen sinulle sanonut, että kirjan kirjoittaminen on minun voimilleni joko liian suuri tai liian vähäpätöinen tehtävä. Ota huomioon nykyinen mielentilani, ja sinun täytyy myöntää, että kirjeenkin kokoonkyhääminen sinulle silloin tällöin vaatii minulta suuria ponnistuksia. Olen tosiaankin nolon näköinen lukiessani hänelle jotakin ääneen hänen työpöytänsä ääressä. Keskeytän lukemiseni tuon tuostakin. "Jatkakaa", sanoo hän minulle. Yritän uudelleen, mutta parin sivun jälkeen muuttuu lukuni nopeaksi ja epäselväksi muminaksi. "Mutta lukekaa toki niin, että voin jotakin ymmärtää." Minä jatkan, mutta katseeni harhailee ehtimiseen kaukana kirjasta ja pysähtyy ihailemaan hänen enkelikasvojaan. Vaikenen, kirja sulkeutuu ja putoaa kädestäni, enkä voi enää löytää paikkaa, mihin lopetin. Teresa ei voi suuttua, hän hymyilee vain.

Kunpa voisin panna paperille kaikki ne ajatukset, jotka risteilevät aivoissani. Kirjoitan paljon muistiinpanoja Plutarkhokseni lehdille, sillä muuten mielteeni paikalla haihtuisivat, mutta kun myöhemmin luen niitä, tekevät ne minuun kalsean, hajanaisen ja verettömän vaikutuksen. On tosiaankin tyhmää heti merkitä muistiin ajatuksensa, ennenkuin ne ovat kypsyneet, mutta niin menetellen teemme toisten kirjoittamista teoksista mosaiikkikirjoja. Minäkin olen tahtomattani tällainen mosaiikkikirjailija. Pienestä englantilaisesta kirjasta luin surullisen elämäntarinan, ja minusta tuntui joka hetki kuin olisin lukenut Laurettan onnettomuudesta. Aurinko valaisee joka vuosi samanlaisia sieluntuskia. Tehdäkseni jotakin olen yrittänyt kuvata Laurettan tarinaa ja kääntänyt vastaavat kohdat englantilaisesta teoksesta. Lisäämällä ja paikoittain muuttelemalla alkuperäistä tekstiä olen siten kirjoittanut tositapahtumaan perustuvan romaanin. Tuon tyttöraukan elämäntarinassa olen tahtonut Teresalle näyttää kohtalokkaan onnettoman lemmen kuvastimen. Mutta pelkään, että toisten ihmisten tuskallisten kokemusten meille antamat neuvot ja opetukset vain kiihoittavat omia intohimojamme. En kerro ainoastaan Laurettasta, vaan itsestänikin, sillä sellainen on mielentilani: aina täytyy minun kosketella omia haavojani. Siksi katson parhaimmaksi olla antamatta näitä lehtiä Teresalle, sillä niistä olisi hänelle enemmän surua kuin iloa. Lue sinä ne! Nyt en kirjoita enempää. Hyvästi.

* * * * *

KATKELMA LAURETTAN TARINASTA.

"En tiedä välittääkö taivas maasta. Mutta jos se joskus on meistä huolehtinut, — ellei muulloin niin luomisen päivänä, jolloin ihmissuku aloitti harharetkensä maan päällä, — niin luulen, että Kohtalo on kirjoittanut ikuisuuden kirjoihin sanat:

"Ihminen olkoon onneton.

"En uskalla valittaa Kohtalon päätöksestä enkä tiedä mille tuomioistuimelle valitukseni esittäisin. Luulenpa melkein, että ihmissuvun onnettomuuteen perustuu niiden olentojen onni, jotka elävät lukemattomissa muissa taivaankappaleissa. Mutta kiitän ylevää Henkeä, joka, asuen kaikissa olioissa, herättää ne kuoleman jälkeen uuteen elämään toisissa muodoissa, kiitän häntä siitä, että hän kurjuuden mukana on antanut meille myös kyynelten lahjan ja että hän rangaistukseksi on riistänyt osanoton suloisen nautinnon niiltä, jotka ylvästelevässä viisaudessaan kiihoittavat meitä kapinoimaan Kohtalon tahtoa vastaan. Stoalaisessa tyyneydessään he sanovat: 'Älä itke, jos näet onnettoman ja itkevän ihmisen'. He eivät tiedä, että helläsydämisen ihmisen kyyneleet ovat onnettomille suloisempia kuin kaste kuihtuvalle nurmikolle.

"Oi, Lauretta, itkin kanssasi onnettoman rakastettusi haudalla ja muistan, kuinka kyyneleeni lievensivät surusi karvautta. Sinä nojasit rintaani vasten, sinun vaaleat kiharasi peittivät kasvoni, sinun kyyneleesi valuivat pitkin poskiani, ja sinä kuivasit nenäliinallasi minun kyyneleeni ja omasi, jotka virtana juoksivat silmistä huulille. Sinä kaikkien hylkäämä, minä en ole sinua koskaan hylännyt!

"Kun sinä harhailit autiolla merenrannalla, seurasin salaisesti askeleitasi voidakseni pelastaa sinut epätoivoisesta teosta. Huusin nimeäsi, ja sinä ojensit minulle kätesi ja istuuduit rinnalleni. Kuu kohosi taivaalle, ja sinä lauloit surullista laulua. Joku sydämetön olisi ehkä voinut sinua pilkata, mutta onnettomien Lohduttaja, joka tyynenä katselee sekä ihmisten mielettömyyttä että heidän viisauttaan ja säälii niin hyvin heidän hairahduksiaan kuin hyveitään, kuuli ehkä sinun valittavan äänesi ja lohdutti sinua. Sydämeni rukoukset seurasivat sinua, ja Jumalalle ovat kärsivien sielujen tuskanhuudot otollisia. — Aallot kuohuivat rajussa myllerryksessä ja hirmumyrsky ajeli niitä aina rantakiville, joilla istuimme. Käsivarteeni nojautuneena nousit ylös ja ohjasit askeleesi kiveä kohti, jonka luona vielä olit näkevinäsi Eugeniosi, kuulevinasi hänen äänensä ja tuntevinasi hänen hyväilynsä ja suudelmansa. 'Mitä on minulla jäljellä maan päällä', huudahdit. 'Veljeni ovat taistotantereella kaukaisilla mailla, kuolema on minulta riistänyt isän ja lemmityn, kaikki ovat minut hyljänneet!'

"Oi Kauneus, sinä elämän hyvä hengetär! Siellä, missä näytät suloisesti hymyilevät kasvosi, vallitsee ilo, ja ikuisen autuuden tunnelma leviää yli olevaisuuden. Ken ei sinua tunne, sitä varmasti tympäisee maailma ja oma itsensä. Mutta kuka voi kulkea ohitsesi suomatta sinulle muuta kuin ylimalkaisen säälin katseen, silloin kun vielä hyve sinua jalostaa ja onnettomuus on sinulta riistänyt onnelle ominaisen, kateutta herättävän ylvästelyn, näyttäen sinut maailmalle hajoitetuin kutrein ja seppelöimättömin otsin?

"Mutta minä tarjosin sinulle, Lauretta, kyyneleeni ja yksinäisen elämäni kumppanuuden. Olisit saanut syödä minun leipääni, juoda minun maljastani ja levätä rinnallani. Tarjosin sinulle kaiken, mitä omistin, ja vaikka elämäsi minun luonani ehkä ei olisi ollut iloinen, olisi se ainakin ollut vapaa ja rauhallinen. Yksinäisyydessä sydän vähitellen unohtaa pettymyksensä, sillä rauha ja vapaus viihtyvät parhaiten alkuperäisen ja yksinkertaisen luonnon helmassa.

"Oli syysilta. Taivaalla leijailevien, läpinäkyvien pilvien lomasta loivat kuu ja tähtien paljous silloin tällöin raukeata valoaan yli maailman. Katselimme kalastajavenheiden kaukana loimottavia valoja ja kuuntelimme gondolierin laulua, joka airollaan rikkoi himmeän laguunin hiljaisen rauhan. Mutta Lauretta etsi katseillaan lemmittyään. Hän hypähti äkkiä ylös, kulki kappaleen matkaa ja huusi rakastetun nimeä. Väsyneenä hän pyörsi takaisin ja istuutui viereeni kuin omaa yksinäisyyttään peläten. Hänen katseensa sanoi minulle: 'Sinäkin tulet minut hylkäämään.' Sitten hän huusi koiraansa luokseen.

"Minäkin? En saattanut aavistaa, että tuona iltana näin hänet viimeisen kerran. Hän oli vaaleassa puvussa, hiukset hän oli sitonut kiinni taivaansinisellä nauhalla, kolme kuihtunutta orvokkia oli kiinnitetty puseroon, joka verhosi hentoa povea. Saatoin häntä kotiin, ja hänen äitinsä, joka tuli avaamaan ovea, kiitti minua siitä, että pidin huolta hänen onnettomasta lapsestaan. Jäätyäni yksin huomasin, että hänen nenäliinansa oli jäänyt käteeni. 'Annan sen hänelle huomenna takaisin', sanoin itsekseni.

"Hänen tuskansa alkoi jo lauhtua, — ja ehkäpä minä? Eugeniota en voisi hänelle palauttaa, mutta voisinhan olla hänen isänsä, veljensä, miehensä. Silloin sain äkkiä tietää, että vihamieheni, ne omat kansalaiseni, jotka olivat antautuneet sortajan kätyreiksi, olivat toimittaneet nimeni kuolemaantuomittujen listaan. En saanut edes lausua sinulle jäähyväisiä, Lauretta.

"Kun ajattelen tulevaisuutta ja suljen silmäni säästyäkseni sitä näkemästä ja vapisen ja syvennyn menneisyyden muistoihin, kun kuljen tämän laakson tuuheissa lehdikoissa, tulevat mieleeni meri ja kaukana tuikkivat valot ja gondolierin laulu. Nojaudun puun runkoa vasten ja ajattelen: — Taivas olisi hänet minulle suonut, mutta kova kohtalo riisti hänet minulta. — Otan esille hänen nenäliinansa. Onneton on se, joka rakastaa tyydyttääkseen kunnianhimoaan. Mutta sinun sydämesi, Lauretta, oli puhdas ja vilpitön. Kuivaan kyyneleeni ja palaan kotiin vasta kun hämärä jo laskeutuu yli maan.

"Mitähän sinä nyt teet? Harhailetko yhä pitkin rantoja rukoillen Jumalaa sekä sanoilla että kyynelillä? Tule luokseni! Sinä saat poimia hedelmät puutarhastani, saat syödä leipääni, juoda maljastani ja levätä rinnallani. Olet kuuleva kuinka sydämeni sykkii, kuinka se sykkii eri tavalla kuin ennen. Kun vanha tuska uudelleen alkaa poveasi raadella, kun olet hukkumaisillasi intohimon myrskyihin, silloin tulen sinua vastaan, olen sinua tukeva ja ohjaava sinut luokseni, jos kuljet harhaan, mutta olen hiljaa, että saat rauhassa itkeä. Olen sinun isäsi ja veljesi, mutta sydämeni, — oi jos näkisit sydämeni! Kyynel kastaa paperia ja huuhtoo pois sanan, jonka juuri olin kirjoittaa.

"Olen nähnyt hänet nuoruuden ja kauneuden ihanimmassa kukoistuksessa, — ja sitten mielipuolena, turvattomana, orpona. Olen nähnyt hänen suutelevan ainoaa lohduttajaansa tämän kuolinhetkellä ja sitten olen nähnyt hänen taikauskoisena polvistuvan äitinsä edessä itkien ja rukoillen, että onneton emo peruuttaisi kirouksen, jonka oli singahduttanut lastaan vastaan. Ikuinen sääli Lauretta raukan onnettomuutta kohtaan asuu sydämessäni. Se on kallisarvoinen perintö, josta tahtoisin tehdä osallisiksi teidät kaikki, joiden ainoana lohtuna on rakastaa hyvettä ja sääliä sitä. Te ette minua tunne, mutta olkoon meitä kuinka monta tahansa, olemme ystäviä keskenämme. Älkää vihatko onnellisia ihmisiä, mutta karttakaa niitä."

4. V.

Oletko nähnyt, kuinka myrskyisten päivien jälkeen auringon säde ensi kerran tunkeutuu esille idän kultapilvien lomasta lohduttaakseen luontoa? Samoin minua lohduttaa Teresan näkeminen. — Karkoitan toiveeni, tuomitsen unelmani, itken pettymyksiäni. Ei, en tahdo enää häntä nähdä, en tahdo häntä rakastaa. Kuulen äänen sanovan minua petturiksi; se on hänen isänsä ääni. Suutun itselleni, tunnen sydämessäni parantavaa katumusta. Nyt olen tehnyt vakavan päätöksen, vakavamman kuin koskaan; mutta kuinka käykään? Nähdessäni hänet uudistuvat kuvitelmat, sieluni muuttuu toiseksi ja unohtaa itsensä; se vaipuu paratiisillisen kauneuden palvontaan.

8. V.

"Hän ei sinua rakasta, ja jos hän tahtoisikin sinua rakastaa, ei hän saa sitä tehdä." Se on totta, Lorenzo, mutta jos antaisin sinun riistää unelmien verhon silmiltäni, täytyisi minun samalla sulkea ne ikiajoiksi, sillä: ilman tätä taivaallista valoa olisi elämä minulle kauhistus, maailma kaaos ja koko luonto öinen erämaa. Eikö ole parempi äkkiä vetää esirippu alas ja jättää katsojat harhakuviensa valtaan, kuin vähitellen sammuttaa näyttämöllä olevat soihdut ja ilkeästi herättää heidät? Mitä siitä, jos harhakuva minua vahingoittaakin! Heräännys tappaa minut.

Eräänä sunnuntaina kuulin papin moittivan talonpoikia juopottelusta. Hän ei ymmärtänyt, kuinka väärin on estää noita raukkoja unohtamasta iltahumalassa päivän vaivoja. Juopuneina he eivät katkerin mielin muista, että heidän leipänsä on hien ja kyynelten kostuttama, eivätkä ajattele kylmyyttä ja nälkää, joka heitä ensi talvena uhkaa.

11. V.

Luulisi melkein, että luonnolla on jotakin hyötyä tästä maapallosta ja sen keskenään taistelevista asukkaista. Huolehtien kaikkien säilymisestä se ei ole yhdistänyt ihmisiä toisiinsa veljeyden siteillä, vaan on istuttanut jokaiseen yksilöön niin suuren itserakkauden, että hän mielellään hävittäisi kaikki muut elääkseen itse turvallisemmin ja päästäkseen koko olevaisuuden itsevaltiaaksi. Ei ainoakaan sukukunta ole elämänsä aikana nähnyt yksistään rauhan päiviä; sota on aina ollut oikeuksien määrääjä, ja voima on hallinnut läpi vuosisatojen. Näin on yksilö joko julkisesti tai salaisesti ihmisyyden vihollinen, ja itsesäilytysvaisto pakottaa häntä edistämään luonnon päämäärää, joka on koko suvun säilyttäminen. Sen vuoksi Kainin ja Aabelin jälkeläiset, vaikka he kantaisiään jäljitellen ehtimiseen tappavatkin toinen toisiaan, kuitenkin elävät ja lisääntyvät. — Kuulehan. Saatoin tänä aamuna Teresaa ja hänen pikku sisartaan heidän tuttavansa luokse, joka viettää kesää täällä. Aioin syödä puolista heidän kanssaan, mutta kaikeksi onnettomuudeksi olin edellisellä viikolla lupautunut päivällisille lääkärin luo. Ellei Teresa olisi minua siitä muistuttanut, olisin totisesti unohtanut koko asian. Lähdin siis taipaleelle kello 11 aikaan, mutta puolitiessä asetuin kuumuuden raukaisemana lepäämään öljypuun alle. Eilistä, tähän vuoden aikaan harvinaista myrskyä, on nimittäin seurannut mitä kiusallisin helle. Istuin siinä ajatuksiini vaipuneena ja olin unohtaa koko ateriani. Äkkiä huomasin erään talonpojan, joka kiukkuisesti katsellen minua huusi: "Mitä teette siellä?" — "Lepään, kuten näette." — "Onko teillä maatilaa?" huusi hän lyöden pyssynperänsä maahan. — "Miten niin?" — "Miksi? Venykää omille niityillänne, jos teillä niitä on, älkääkä turmelko toisten ihmisten nurmea. Korjatkaa luunne täältä siksi kun palaan."

En ollut liikkunut paikaltani. Hänen mentyään en ensi aluksi kiinnittänyt huomiota hänen hävyttömyyksiinsä, mutta sitten johtuivat mieleeni sanat: "jos teillä niitä on". Ellei nyt suvullamme sattumalta olisi paria maapalstaa, olisit sinä kai kieltänyt minulta viimeisenkin inhimillisen armonosoituksen: haudan perimmäisessä pellossasi. — Mutta huomatessani öljypuun varjon pitenevän muistin minua odottavan päivällisen.

Palatessani vähäistä myöhemmin kotia oli tuo aamuinen mies minua portilla odottamassa. "Hyvä herra, olen teitä odottanut pyytääkseni anteeksi sopimatonta käytöstäni." — "Pankaa hattu päähänne, minä en ole loukkaantunut."

En ymmärrä, miksi tällaisissa tilanteissa toisinaan olen perin rauhallinen, toisinaan paljasta myrskyä ja rajuilmaa. Vaeltajan sanoja käyttääkseni: mielialojeni luode ja vuoksi vallitsee kaikkea elämääni. Minuuttia aikaisemmin olisi suuttumukseni ehkä ollut ankarampi kuin hänen loukkauksensa.

Miksi jättäytyäkään loukkaajamme mielivaltaan — tunnustamalla että hän on kyennyt ansaitsemattomalla hävyttömyydellä järkyttämään tasapainoamme? Näet, kuinka taas kurja itserakkaus koettaa tällaisella mahtiponnen lauseella tehdä minulle ansioksi esiintymistä, jonka vaikuttimesta ei kuitenkaan ole takeita. Usein olin samanlaisissa tapauksissa ollut hyvinkin hillitön, vaikka ymmärrykseni aina hetkistä myöhemmin oli minua siitä moittinut. Mutta viisas katumus on aina myöhäinen, enkä minä ole siitä paljoa välittänytkään, sillä minä olen tavallinen ihminen; kannan povessani kaikki ihmissuvun heikkoudet ja intohimot.

Talonpoika jatkoi: "Olin hävytön, mutta en tuntenut teitä. Työmiehet, jotka olivat heinänkorjuussa läheisillä niityillä, ilmoittivat minulle, kuka olette."

"Ei se tee mitään, ystäväiseni. Onko hyviä vuodentulon toiveita?"

"Puutteesta päästään, mutta rukoilen teitä, herra, antakaa anteeksi. Kunpa olisin silloin teidät tuntenut."

"Hyvä mies, jos tunnette tai ette tunne toista ihmistä, älkää häntä loukatko. Muutoin te joko suututatte rikkaan tai olette ilkeä köyhälle. Mitä minuun tulee, on asia jo selvitetty."

"Oikein puhutte, herra. Jumala teitä palkitkoon." Hän lähti. Ensi kerralla hän kai on vielä ilkeämpi, sillä hänen kasvoissaan on jotakin erityisen epämiellyttävää. Häijyt eläimet, joilla ei ole hävyn tunnetta, ovat vaarallisia kaikille, jotka joutuvat niiden kanssa tekemisiin. —

Uusien sortajiemme vainoomien marttyyrien lukumäärä kasvaa päivä päivältä. Lukemattomat harhailevat kodittomina pakolaisina ympäri maailmaa. Ei ole sitä ruohokenttää, jolla he uskaltaisivat levätä, ei sitä öljypuuta, joka heille varjoa soisi. Pakolainen ei, Herra paratkoon, ole turvassa edes laitumella, jolla rauhallinen karja käyskentelee rehua etsien.

12. V.

En uskaltanut, en uskaltanut. Olisin voinut syleillä häntä ja painaa hänet rintaani vasten. Näin hänet nukkumassa; uni oli sulkenut hänen suuret, tummat silmänsä, mutta ruusut hänen kosteilla poskillaan kukoistivat kauniimpina kuin koskaan. Hänen ihana ruumiinsa lepäsi sohvalla mukavassa asennossa. Toiseen käsivarteensa hän nojasi päätään, toinen riippui soreana alaspäin. Olen usein nähnyt hänen kävelevän ja tanssivan, hänen soittonsa ja hänen äänensä sointu on tunkeutunut sieluni syvyyteen, olen ihaillut häntä sydän täynnä pelkoa, ikäänkuin hän juuri olisi laskeutunut taivaasta maan päälle, mutta niin kauniina kuin tänään en ole vielä koskaan häntä nähnyt! Kevyt puku peitti töin tuskin hänen ruumiinsa ihania muotoja, minä katselin niitä ja — miten sanoisinkaan — haltioitunut, melkein raivokas lempi saattoi sydämeni ilmiliekkiin. Olin suunniltani. Kuin pyhiinvaeltaja koskettelin hänen puseroaan, hänen tuoksuavia hiuksiaan ja hänen povellaan lepäävää orvokkikimppua; oi, minun käteni pyhittyi, kun tunsin hänen sydämensä sykinnän. Hänen henkäyksensä hyväili kasvojani. Olin juuri maistamaisillani noitten taivaallisten huulten mehua, — vain yksi suudelma, ja olisin siunannut kyyneleitä, joita niin kauvan olen hänen tähtensä vuodattanut — mutta silloin kuulin hänen huokaavan unissaan, ja oli kuin jumalallinen käsi olisi minua pidättänyt. "Olenko minä ehkä opettanut sinua rakastamaan ja itkemään? Käytätkö hyväksesi lyhyttä uinailun hetkeä siksi, että olen häirinnyt viattomien öittesi rauhaa?" Näin ajatellen ja henkeäni pidättäen polvistuin ääneti hänen eteensä; vihdoin pakenin, jotta hän vielä hetkisen saisi unelmien maailmassa unohtaa elämänsä tuskat. Hän ei valita, ja se vihloo vielä enemmän sydäntäni, sillä hänen osanottoani etsivä katseensa tulee päivä päivältä yhä surullisemmaksi, hän vapisee aina, kun Odoardon nimeä mainitaan, ja hän puhuu usein kaihoten äidistään. Oi, taivas ei olisi häntä meille antanut, ellei hänkin saisi osaansa surusta. Ikuinen Jumala, välitätkö meistä, vai oletko luonnoton isä lapsiasi kohtaan? Tiedän, että lähettäessäsi maan päälle vanhimman tyttäresi, Hyveen, annoit hänelle oppaaksi Onnettomuuden. Mutta miksi teit nuoruuden ja kauneuden niin voimattomiksi, että ne eivät jaksa kestää ankaran opettajansa ohjausta? Kaikissa aikaisemmissa tuskissani olen kohottanut käteni Sinun puoleesi, mutta en ole uskaltanut napista enkä valittaa. Toisin nyt! Miksi annoit minun päästä onnen esimakuun, miksi herätit minussa niin kiihkeitä toiveita sen pysyväisyydestä, riistääksesi ne taas minulta armottomasti pois? Ainaiseksiko? Ei, Teresa on minun, kokonaan. Sinä olet määrännyt hänet minulle, sillä Sinä olet antanut minulle kyvyn rakastaa häntä rajattomasti, ikuisesti.

13. V.

Minkä rikkaan ainevaraston löytäisinkään täällä, jos olisin maalari! Taiteilija, joka on kokonaan vaipunut kauneuden ihanan aatteen palvontaan, ainakin vaimentaa ja hienostaa kaikkia muita intohimoja. — Entä jos olisin maalari? Olen nähnyt tauluja, jotka mestarillisesti, vieläpä välittömästi, esittävät kaunista luontoa, mutta suuren, rajattoman luonnon ylevyyttä ei mikään taiteilija voi jäljitellä. Homeros, Dante ja Shakespeare, nuo kolme verratonta mestaria, ovat elävöittäneet mielikuvitustani ja innoittaneet sydäntäni, olen vuodattanut palavia kyyneleitä lukiessani heidän säkeitään, olen palvonut heidän jumalallisia hahmojaan ja ollut näkevinäni ne taivaan korkealla kaarella, joka ylväänä kohoaa yli ajan ja ikuisuuden. Mutta olevaisuus itsessään hurmaa niin valtavasti mieleni, etten uskaltaisi yrittää piirtää edes sen ääriviivoja, Lorenzo, en, vaikka olisin itse Michelangelo. Suuri Jumala, etkö itsekin kevätiltana ihaile omaa luomistyötäsi? Lohduttaaksesi minua olet luonnossa lahjoittanut minulle tyhjentymättömän nautinnonlähteen, vaikka usein olenkin sitä välinpitämättömänä katsellut. — Seison vuoren huipulla, jota laskevan auringon säteet kultaavat. Näen ympärilläni kokonaisen ketjun hymyileviä kukkuloita, joiden rinteillä viljavainiot aaltoilevat ja viiniköynnökset nuokkuvat jalavien ja öljypuiden varjossa. Etäämpänä tulee vuoristo yhä jylhemmäksi; korkeimmat kalliot näyttävät tavoittelevan itse taivaan sinilakea. Mutta alapuolellani on ammottavia, kaameita kuiluja, joiden uumenissa öiset varjot syntyvät levitäkseen vähitellen yli maiseman. Vuoren etelärinnettä peittää tuuhea metsä, joka luo mahtavan varjon yli koko laakson virvoitukseksi rinteillä käyskenteleville karjalaumoille. Linnut laulavat alakuloisia laulujaan kuolevan päivän ylistykseksi, vasikat mylvivät, ja heikko tuulenhenki hukkuu lehtimetsän iltahuokaukseen. Mutta pohjoisessa päin kukkulat aukenevat, ja silmän eteen avautuu rannaton tasanko. Voin nähdä, kuinka karja, keppinsä nojassa kulkevan, väsyneen maanviljelijän saattamana, palajaa kotia yöksi ja kuinka savu nousee vaaleitten huvilain ja ympäri tasangon siroteltujen mökkien katoilta. Siellä valmistavat äidit ja puolisot ilta-aterian väsyneelle perheelleen. Paimenet huutelevat laumalleen, ja vanha eukko, joka vielä äsken istui kangasta kutoen navetan edustalla, jättää työnsä ja rientää taputtamaan ja hyväilemään nuorta mullikkaa sekä emonsa ympärillä määkyviä karitsoja. Kauempana näköala vieläkin laajenee; etäisyydessä häämöittää uusia kenttiä ja puurivejä, kunnes ääriviivat alkavat sulaa yhteen ja koko maisema näyttää yhtyvän taivaanrantaan. Laskeva aurinko hyväilee vielä muutamilla jäähyväiskatseilla luontoa, pilvet ruskottavat hetkisen, vaaletakseen uudelleen ja peittyäkseen lopulta hämärään. Tasanko häviää näköpiiristäni, varjot tihenevät. Tunnen seisovani kuin keskellä valtamerta enkä voi eroittaa muuta kuin taivaan.

Eilen illalla, siten ihailtuani yli kaksi tuntia toukokuun iltaa, laskeuduin askel askeleelta alas vuorelta. Maailma oli yöhön peittynyt; en kuullut kuin talonpoikaistytön laulun ja näin vain paimenten leiritulet. Tähdet tuikkivat, ja kun ihastuksella tervehdin tätä kaikkea, tunsin taivaallisen onnen esimakua, ja sydämeni kohosi maata puhtaampiin ja korkeampiin ilmapiireihin. Pysähdyin kukkulan juurelle lähelle kirkkoa. Kuolinkellot soivat, ja muistellen omaa, nopeasti lähestyvää loppuani annoin katseeni harhailla ympäri hautuumaan, jonka vihreitten kumpujen alla kylän esi-isät uinuivat. "Rauha teille, te ihmisen viimeiset jäännökset. Mateeria on jälleen tullut mateeriaksi; ei mikään muutu, ei mikään kasva, ei mikään häviä maan päällä. Kaikki pukeutuu vain uusiin muotoihin. Se on ihmisen kohtalo! Vähemmän onneton se, joka ei sitä pelkää!" — Uupuneena lepäsin hetkisen pinjametsikössä, ja tuossa himmeässä hiljaisuudessa astuivat eteeni kaikki onnettomuuteni ja kaikki toiveeni. Samantekevää, mistä onneani etsin! Tuskallisen ja hapuilevan matkan jälkeen on kuitenkin edessäni avoin hauta, johon kaikkine hyveineni ja virheineni tulen häviämään. Tunsin itseni masentuneeksi ja itkin. Tarvitsin lohdutusta ja nyyhkyttäen kutsuin Teresaa luokseni.

14. V.

Taas eilen illalla tullessani vuorelta lepäsin jälleen pinjametsikössä ja ikävöin Teresaa. Äkkiä kuulin ääniä ja askeleita puitten lomasta. Luulin näkeväni Teresan ja hänen pikku siskonsa. Pelästyneinä he pakenivat. Huusin heitä nimeltä, ja Isabellina, joka heti tunsi ääneni riensi minua suutelemaan ja hyväilemään. Nousin. Teresa nojautui käsivarteeni, ja me kävelimme äänettöminä vuoripuron vartta pitkin Viiden Lähteen järvelle. Täällä pysähdyimme kuin yhteisestä sopimuksesta ihailemaan taivaalla loistavaa Venus tähteä. "Oi", lausui hän niin säveän innokkaasti kuin hänelle on ominaista, "etkö usko, että Petrarcakin on usein harhaillut näillä yksinäisillä mailla yön rauhallisten varjojen alla kaivaten kadotettua ystäväänsä? Kun luen hänen säkeitään, olen näkevinäni hänen alakuloisena kuljeksivan juuri täällä. Puun runkoa vasten nojautuneena hän vaipuu surullisiin mietteisiin ja nostaen kyyneleiset silmänsä kohti taivasta etsii hän sieltä Lauran kuolematonta kauneutta. En ymmärrä, kuinka tuo ylevä sielu, jossa oli niin paljon taivaallista, Lauran kuoleman jälkeen lainkaan jaksoi elää kurjien ihmisten keskuudessa. Oi, jos rakkaus on oikein voimakas" — — — Minusta tuntui kuin olisi hän puristanut kättäni. Silloin ei sydämeni enää tahtonut pysyä rinnassa. En käsitä, kuinka jaksoin hillitä itseäni. Sillä huulillani olivat jo sanat: "Oi, sinä olet syntynyt minua varten!"

Hän kiipesi kukkulalle, ja minä seurasin häntä. Olin kokonaan Teresan vallassa, joskin sielussani riehuva myrsky oli jonkun verran asettunut. "Kaikki on rakkautta", sanoin. "Maailmankaikkeus on rakkautta täynnä, mutta tätä rakkautta ei kukaan ole niin syvästi tuntenut eikä niin ihanasti kuvannut kuin Petrarca. Nuo harvat nerot, jotka kohoavat tavallisten kuolevaisten yläpuolelle, täyttävät yleensä minut pelonsekaisella ihailulla, mutta Petrarcaa kohtaan tunnen harrasta luottamusta ja rakkautta. Järkeni palvoo häntä kuin puolijumalaa, sydämelleni hän on isä ja lohduttava ystävä." Teresa huokasi hymyillen.

"Levätkäämme", hän sanoi raukeana. Koska ruoho oli kosteata, ohjasin hänet kivelle läheisen silkkiäispuun alla. Harvoin olen nähnyt niin yksinäistä, kaunista, korkeata ja tuuheaa silkkiäispuuta. Oi, sen varjoisain oksien alle, joissa linnut pesivät, tahtoisin pystyttää alttarin. Pikkutyttö oli meidät jättänyt. Hän juoksenteli sinne tänne poimien kukkasia ja pommitellen niillä kiiltomatoja. Teresa istui silkkiäispuun alla. Istuin aivan lähellä häntä nojaten päätäni runkoa vasten ja lausuen Sapphon oodeja. Kuu nousi taivaalle. — Oi! Miksi sykkii sydämeni niin kiivaasti tätä kirjoittaessani? Autuas ilta!

14. V. kello 11.

Oi, Lorenzo, en aikonut sitä sinulle kertoa, mutta kuule sentään: huuleni ovat vielä lämpimät hänen suudelmastaan, poskeni kosteat hänen kyynelistään. Hän rakastaa minua. Lorenzo, anna minun kokonaan antautua tämän autuaan päivän hurmioon.

14. V. illalla.

Monta kertaa olen tarttunut kynään jatkaakseni, mutta se on ollut mahdotonta. Nyt olen hiukan levollisempi ja yritän uudelleen.

Teresa lepäsi silkkiäispuun alla. Vain kaksi sanaa hän lausui minulle, mutta niihin sisältyi kaikki: "Rakastan teitä." Minusta tuntui kuin maailmankaikkeus olisi meille hymyillyt. Loin kiitollisen silmäyksen taivasta kohti, joka näytti avautuvan vastaanottaakseen meidät. Kuinka hartaasti olisinkaan tahtonut kuolla tuolla autuaalla hetkellä. Suutelin Teresaa, ja samalla virtasi kukista ja yrteistä vastaamme ihana tuoksu, koko ilma oli täynnä sulosäveleitä, kaukaa kuului purojen sorina, ja kuu, täynnä jumaluuden ääretöntä valoa, kaunisti säteillään olevaisuutta. Kaikki luonto ja itse alkuaineetkin riemuitsivat kahden sydämen onnen täydellisyydestä. Suutelin yhä uudelleen hänen kättään, ja Teresa syleili minua vapisten. Tunsin hänen henkäyksensä, tunsin kuinka hänen sydämensä sykki omaani vasten. Hän katsoi minuun suurilla, uneksivilla silmillään ja suuteli minua, ja hänen kosteat, puoliavoimet huulensa yhtyivät omiini. — Mutta äkkiä hän kuin kauhistuneena tempautui irti syleilystäni, nousi, kutsui sisartaan ja juoksi häntä vastaan. Heittäydyin hänen jalkainsa juureen ja ojensin käteni häntä kohti, mutta en koettanut pidättää häntä enkä kutsua häntä takaisin. Hänen hyveensä — tai enemmän vielä hänen intohimonsa — hämmästytti minua. Tunsin tunnonvaivoja siitä, että minä ensimäisenä olin himmentänyt hänen viattoman sielunsa rauhan. Tunsin kehnossa sydämessäni katumusta, sillä olinhan ollut petturi. Lähestyin häntä vapisten. "En voi tulla omaksenne." Hän lausui tämän syvällä vakaumuksella, ja hänen katseestaan kuvastui moite itseään ja sääli minua kohtaan. Saattaessani häntä tietä pitkin hän ei enää minuun katsonut, enkä minä rohjennut puhutella häntä. Tullessamme puiston portille hän tarttui Isabellinan käteen ja sanoi: "Hyvästi." Käytyään muutaman askeleen hän vielä kerran kääntyi puoleeni toistaen: "Hyvästi."

Jäin hurmauksen valtaan; olisin suudellut hänen askeleittensa jälkiä. Näin vielä hänen käsivartensa ja hänen kuun valossa vienosti liehuvat hiuksensa. Pitkä lehtikäytävä ja puitten tummat varjot sallivat minun kauvan ihailla hänen aaltoilevaa, vielä kaukaakin vaalealle hohtavaa pukuaan. Kun sekin oli hävinnyt, jännitin kuuloani voidakseni eroittaa edes hänen äänensä soinnun. — Lähtiessäni kohotin käteni kohti Venusta, kuin lohdutusta etsien, mutta sekin oli poissa!

15. V.

Tuon suudelman jälkeen olen kuin paratiisin autuas asukas. Ajatukseni ovat iloisempia ja ylevämpiä, katseeni seesteinen, sydämeni lämmin. On kuin kaikki kaunistuisi katseilleni. Lintujen laulu, länsituulen humina puitten latvoissa ovat suloisempia kuin ennen, ruoho kasvaa, keto kirjavoituu askelteni alla. En karta enää ihmisiä, sillä koko luonto näyttää kuuluvan minulle. Koko sieluni on täynnä kauneutta ja sopusointua. Jos minun pitäisi kuvanveistoksen tai maalauksen muodossa loihtia esiin jotakin kaunista, en tarvitsisi maallista mallia; löytäisin aiheen omasta mielikuvituksestani. Oi lempi, taide on sinun tyttäresi. Sinä olet ensimäisenä maan päälle ohjannut pyhän runouden, jalojen sielujen parhaimman ravinnon. Sinun innoittaminasi suuret runoilijat yksinäisyydessään luovat yli-inhimilliset laulunsa, joiden sanat ja taivaasta polveutuvat ajatukset kiihoittavat vielä myöhäsyntyisiä sukupolvia yleviin tekoihin. Sinä synnytät sieluissamme ainoan hyödyllisen hyveen, — säälin, jonka lohduttamana huokauksiin ja murheeseen tuomittu onnetonkin joskus hymyilee. Sinä yksin huolehdit ihmissuvun jatkumisesta; ilman sinua olisi kaikki kaaosta ja kuolemaa. Jos sinä meidät hylkäisit, tulisi maa hedelmättömäksi, elävät olennot toistensa verivihollisiksi, aurinko turmelevaksi liekiksi, maailma itkun, kauhun ja hävityksen laaksoksi. Nyt, kun säteesi kirkastaa sieluani, unohdan kärsimykseni, nauran Onnetarten uhkauksille enkä välitä tulevaisuuden houkutuksista. — Oi, Lorenzo! Loikoilen usein "Viiden Lähteen järven" rannalla. Vieno tuuli, joka hilpeästi huojuttaa kasveja ja kukkia ja saa järven kirkkaan pinnan väreilemään, hyväilee kasvojani ja päätäni. Suloisissa houreissani olen näkevinäni alastomien, ruususeppelten ympäröimien nymfien edessäni tanssivan ja kutsun heidän seuraansa Amorin ja runottaret. Kohisevista, vaahtopäisistä puroista astuvat rintaa myöten esille lähteiden viehkeät vartiat, hymyhuuliset najaadit, joiden kosteita hartioita pitkät, vettä tihkuvat kiharat peittävät. — "Turhia kuvitelmia", huudahtaa filosofi. — Mutta eikö sitten kaikki ole pelkkää kuvitelmaa? Onnellisia olivat muinaisuuden ihmiset, jotka pitivät itseään taivaan kuolemattomien jumalatarten suudelmien arvoisina ja kantoivat uhreja Kauneudelle ja Sulottarille. He kirkastivat inhimilliset puutteellisuutensa jumaluuden loistolla ja löysivät Kauneuden ja Totuuden mielikuvituksensa rakkaista harhaluomista. — Kuvitelmia! Niin kyllä, mutta ilman niitä olisi elämä paljasta tuskaa, tai — mikä vielä kamalampaa — tylsää ja kiusallista toimettomuutta. Jos sydämeni tunteet vaikenevat, riistän sen omilla käsilläni rinnastani ja viskaan sen pois kuin uskottoman orjan.

21. V.

Oi näitä pitkiä, tuskallisia öitä! Pelko, etten enää häntä tule näkemään, herättää minut keskellä unta. Kaamean, polttavan, mielettömän aavistuksen valtaamana hyppään ylös vuoteeltani ja juoksen parvekkeelle, enkä suo paljaille, kylmettyneille jäsenilleni lepoa, ennenkuin ensimäinen päivänsäde kirkastaa itäistä taivaanrantaa. Sykkivin sydämin riennän hänen luokseen, mutta olen niin suunniltani, etten voi puhua, en edes huoata. En ajattele mitään, en kuule mitään, mutta aika rientää ja yö karkoittaa jälleen minut paratiisista. — Oi salama, sinä tosin loistollasi hälvennät pimeyden, mutta sinä katoat nopeasti ja siten vain lisäät yön kauhua.

25. V.

Minä kiitän Sinua, iankaikkinen jumala, kiitän Sinua! Olet siis kutsunut takaisin lahjoittamasi elämän, Lauretta on vapautunut maallisista kärsimyksistään. Sinä kuulet sydämen pohjasta lähteneet rukoukset ja lähetät kuoleman katkaisemaan kahleet nääntyneiltä ja murtuneilta lapsiltasi. Rakas ystävättäreni, kuumilla kyynelillä olen kostuttava hautaasi, sillä muuta rakkauden osoitusta en enää voi sinulle tarjota. Turvetta, jonka alla uinut, on nuori nurmikko peittävä. Eläessäsi odotit minulta lohdutusta, mutta minulla ei ole ollut tilaisuutta täyttää edes viimeistä velvollisuutta sinua kohtaan, — haudata sinua. Mutta me näemme toisemme jälleen!

Kun viimeksi ajattelin tuota tyttö raukkaa, aavistin että hän oli kuollut. Mutta tuskin olisin saanut asiasta varmuutta, ellet sinä olisi minulle kirjoittanut, sillä jaloimmankaan ihmisen kuolemasta ei paljoa puhuta, jos hän on köyhä. Usein aioin kirjoittaa hänelle. Mutta kynä putosi kädestäni ja kyyneleet valuivat paperille. Pelkäsin, että hän kertoisi minulle uusista kärsimyksistä ja murtaisi sydämeni. Emme halua tietää ystäviemme tuskia, sillä vaikka osanottomme onkin vilpitön, estää ylpeytemme meitä pukemasta sitä sanojen muotoon, ellemme voi heille tehokkaampaa ja todellisempaa lohdutusta tarjota. Ja kuitenkin ovat hellät sanatkin onnettomille rakkaita. Ehkä nyt hän ja hänen äitinsä lukevat minut niiden joukkoon, jotka oman onnensa huumaamina unohtavat onnettomat. Taivas tietää, että he erehtyvät. Jumala näki, että hän ei voinut kestää enempää; Hän lieventää tuulia vastakerityn karitsan hyväksi — elävänä kerityn!

Muistat kai, kuinka hän kerran tuli kotiaan kantaen laukussaan pääkalloa, joka oli kokonaan ruusujen peittämä. Hän näytti sitä meille ja sanoi: "Näitä ruusuja on niin paljon, niin paljon, ja olen ottanut kaikki okaat niistä pois. Huomenna ne kuihtuvat, mutta minä ostan uusia, sillä joka päivä, joka kuukausi puhkeaa kuolleitten tilalle uusia ruusuja." "Mutta mitä teet niillä, Lauretta?" kysyin häneltä. "Joka päivä kaunistan tätä pääkalloa uusilla, tuoreilla ruusuilla", vastasi hän viehkeästi nauraen. Hänen sanansa, hänen naurunsa, mieletön ilme hänen kasvoillaan, hänen katseensa, joka oli kokonaan kiinnitetty pääkalloon, vapisevat sormet, joilla hän kosketteli ruusuja — kaikki tämä saattoi johtaa mieleen, kuinka suloinen ja välttämätön tuon järkkyneen tytön olemuksesta kuvastuva kuolemankaipuu toisinaan voi olla. —

Nyt minun täytyy mennä ulos, Lorenzo, mutta jatkan myöhemmin. Sydämeni on niin raskas ja painostunut, ettei se tahdo pysyä paikallaan. Ulkona vuoren harjanteella tunnen itseni hiukan vapaammaksi, mutta sisällä huoneessani olen kuin hautaan kätketty.

Kiipesin vuoren huipulle; myrsky ulvoi, rautatammet huojuivat jalkaini alla, metsä riehui kuin raivoisa valtameri, ja kaiku vastasi laaksosta. Korkeimmat jyrkänteet olivat mustien pilvien peitossa. Luonnon valtava suurenmoisuus sai kauhistuneen ja särkyneen sieluni unohtamaan tuskansa, rauha palasi hetkellisesti sydämeeni.

Suuret ajatukset ja asiat liikkuivat mielessäni, täyttivät sydämeni ja hämmensivät sieluani. Tahtoisin puhua niistä sinulle, mutta en tiedä mistä alottaa, sillä äkkiä ne taas häviävät, ja alan katkerasti itkeä.

Kuin mieletön juoksen ympäri tietämättä miksi ja minne. Äkkiä seison kuilun partaalla. Jalkaini alla lepäävät laaksot ja kentät; näköala on suurenmoinen ja rajaton. Katseeni ja ajatukseni häipyvät taivaanrannan etäisyyteen. Taas luon katseeni alaspäin, kuilu kammoittaa minua, kiipeän nopeasti alas ja kätkeydyn laakson pimentoihin. Rautatammi-metsikkö suojaa minua auringolta ja tuulilta, sieltä täältä kuuluu vuoripurojen hiljainen sorina, oksat huojuvat, satakieli laulaa. Toruin paimenta, joka aikoi ryöstää sen poikaset pesästä ja noitten viattomien raukkojen itkulla, epätoivolla ja kuolemalla ansaita muutamia kuparirahoja. Annoin hänelle korvaukseksi vastaavan summan, ja hän lupasi tästälähin muka jättää linnut rauhaan. — Vaivuin mietteisiin. Oi, entinen onnen aika, mihin olet hävinnyt? — Sieluni sairastaa, vain unesta se löytää lohtua. Onneksi se ei vielä itse tunne koko heikkouttaan. Oi, Lauretta poloinen, ehkä sinä kutsut minua luoksesi!

Kaikki, kaikki, mikä on olemassa, on olemassa vain meidän mielikuvituksessamme. Rakas ystäväni, tuolla kallioilla kuolema minua kauhistutti, mutta metsikön varjoisissa pimennoissa olisin kernaasti sulkenut silmäni ikuiseen lepoon. Jokainen näkee maailman omilla silmillään, monenlaiset toivomukset värittävät meidän mielipiteitämme, me ahkeroimme päämäärän hyväksi, joka hiukan toisessa muodossa esitettynä meitä innoittaisi, meidän intohimommekin ovat loppujen lopuksi vain harhakuvien synnyttämiä. Kaikki johtaa täällä mieleeni lapsuuden suloiset unelmat. Oi, kuinka me yhdessä juoksentelimme pitkin näitä kenttiä ja kiipesimme milloin yhden, milloin toisen hedelmäpuun oksille. Emme muistelleet menneisyyttä, emme huolehtineet tulevaisuudesta, mielikuvitus suurenteli jättiläismäisesti mitättömimmätkin asiat, toivomukset eivät ulottuneet lähestyvän juhlan leikkejä kauemmaksi. Tuo uni on haihtunut, mutta kuka takaa, etten tälläkin hetkellä uneksisi? Oi Jumalani, joka loit sydän parkani, Sinä tiedät, kuinka kamala tämä uni on. Sinä tiedät, että vain itku ja kuolema on minulla jälellä.

Näin hourailen, ja toiveeni ja ajatukseni vaihtelevat alinomaa, ja kun luonto on kauneimmillaan, tahtoisinkin nähdä sen surupuvussa. Tänään se tosiaankin näyttää täyttävän toivomukseni. Viime talvena olin onnellinen; kun luonto nukkui kuolinuntaan, oli minunkin mieleni rauhallinen. Mutta nyt?

Mutta minua lohduttaa usko siihen, että minua tullaan kaipaamaan. Elämäni aamunkoitossa ajattelen ehkä turhaan sen keskipäivää, sillä sen tulevat intohimot ja onnettomuudet minulta riistämään, mutta sinun kyyneleesi ja tuon taivaallisen immen kyyneleet tulevat hautaani kostuttamaan. Onko ketään, jonka rakas ja vaivaloinen elämä kokonaan peittyy unhoituksen mereen? Onko ketään, joka viimeisen kerran katseli auringon valoa ja lausui jäähyväiset luonnolle, joka vapautui iloistaan, toiveistaan, pettymyksistään ja tuskistaan jättämättä jälkeensä kaipausta, huokausta, katsetta. Rakkaat henkilöt, jotka jäävät elämään meidän jälkeemme, ovat osa meistä. Sammuva katseemme etsii kyynelhelmeä heidän silmistään, sydämemme toivoo, että ruumiimme jää hellien käsien hoitoon ja että saamme heittää henkemme rakastetun ystävän povella. Luontokin huokaa hautamme partaalla, ja sen huokaus voittaa kuoleman hiljaisuuden ja kauhut.

Menen parvekkeelle juuri kun auringon ääretön valo alkaa sammua ja pimeys sulkee syliinsä sen viimeiset kalpeat säteet taivaanrannalla. Alakuloisesti vaikenevan luonnon himmeydessä näen kaikkien olioitten ikuisen hävityksen enteen. Sitten luon katseeni tuohon isäni kummun rinteelle pappilan portin lähelle istuttamaan pinjametsikköön ja olen huomaavinani oman valkoisen hautakiveni tuulen huojuttamien puitten välissä. Näen äitini ja sinun tulevan, ja te rukoilette rauhaa onnettoman tomulle. Silloin sanon itsekseni: "Ehkäpä Teresakin aamunkoitossa tulee haudalleni vaipuen vienon kaihoisiin muisteloihin ja sanoen vielä kerran minulle jäähyväiset." Oi, kuolema ei olekaan tuskallinen. Ja jos joku panisi kätensä hautaani ja tahtoisi vapauttaa viimeiset jäännökseni yön syleilystä ja herättää henkiin hehkuvat intohimoni, ja aatteeni ja rikokseni, älä silloin minua puolusta, Lorenzo. Sano ainoastaan: "Hän oli ihminen ja oli onneton".

26. V.

Hän tulee, Lorenzo, hän palajaa! Hän kirjoittaa Toskanasta, jossa hän viipyy 20 päivää. Kirje on päivätty toukokuun 18 päivänä. Siis viimeistään kahden viikon kuluttua!

27. V.

Ajattelen usein: miten on mahdollista, että tämä taivaallinen enkeli voi elää tässä alhaisessa maailmassa. Ja pelkään silloin olevani rakastunut pikemmin mielikuvitukseni luomaan ihanneolentoon kuin todelliseen naiseen.

Mutta kuka ei tahtoisi häntä rakastaa, vaikkapa onnettomastakin? En vaihtaisi nykyistä säälittävää tilaani edes maailman onnellisimman ihmisen kanssa. Mutta en sittenkään ymmärrä, miksi minun pitää kiduttaa itseäni, sillä tiedänhän ja olen aina tiennyt rakkauteni toivottomaksi. Ehkä hän ylpeilee omasta kauneudestaan ja minun tuskastani, sillä hän ei rakasta minua ja kenties hänen säälinsäkin on petollista. Mutta hänen taivaallinen suudelmansa polttaa vieläkin huuliani ja hurmaa mieleni, ja hänen itkunsa — — Mutta, oi minua onnetonta, sen hetken jälkeen hän karttaa minua eikä uskalla katsoa minua silmiin. Olenko minä viettelijä? Kun sielussani kaikuvat nuo kamalat sanat: "En voi koskaan tulla omaksenne", joudun raivon valtaan ja ajattelen verisiä hirmutöitä. Et sinä, viaton neitonen, vaan minä olin tulemaisillani petturiksi.

Oi, suutele minua vielä kerran ja anna minun sitten vaipua unelmiini ja suloisiin houreisiini. Kuolen jalkaisi juureen, mutta olen kokonaan sinun omasi, tiedän, että jätän sinut viattomana, joskin onnettomana. Ellet voi tulla puolisokseni, voit ainakin seurata minua hautaan. — Ei, ei. Tämän kohtalokkaan rakkauden kirous murskatkoon minut yksin. Minä voin ikuisesti itkeä, mutta taivas varjelkoon sinua olemasta kauan onneton minun tähteni. Mutta joka tapauksessa olen sinut menettänyt, ja sinä itse kätkeydyt minulta. Oi, jospa rakastaisit minua yhtä kiihkeästi kuin minä sinua rakastan!

Mutta, Lorenzo, keskellä näitä vaikeita epäilyksiä ja tuskia lohduttaa järkeni minua sanoen: "Sinä et ole kuolematon". Kärsikäämme siis loppuun asti. Minä, minä yksin poistun maallisen elämän helvetistä. Näin ajatellen nauran kohtalolle, ihmisille ja melkein Jumalankin kaikkivallalle.

28. V.

Usein ajattelen maailman loppua. Taivas, aurinko valtameret ja taivaankappaleet ovat liekeissä ja häviävät. Mutta jos minä keskellä näitä kauhuja vielä yhden kerran saisin sulkea Teresan syliini, silloin olisi luomakunnan hävitys minulle tervetullut.

29. V. aamulla.

Mielettömiä houreita! Unissani olen olevinani paratiisissa, Teresa on rinnallani, tunnen hänen hengityksensä huulillani, mutta sitten löydänkin äkkiä itseni tyhjästä haudasta. Oi, kunpa moiset mielikuvat eivät enää uudistuisi, koska ne samassa haihtuvat. Viime yönä etsin hänen kättään, jolla hän juuri oli tuntenut sydämeni sykintää. Olin kaukaa kuulevinani hänen huokauksensa, mutta kyyneleiset poskeni, hikinen tukkani, raskas rintani, äänetön ja painostava pimeys, kaikki, kaikki huusi minulle: "Onneton, sinä hourailet". Kauhun ja kaipauksen raatelemana vääntelin itseäni sängyssä, syleilin päänalusta ja sitten vaivuin uudelleen tuskiin ja houreisiin.

Näkisitpä minun väsyneenä, kalpeana, äänetönnä harhailevan ympäri vuoria! Minä etsin Teresaa, mutta pelkään tapaavani häntä, puhelen itsekseni, huudan, rukoilen ja vastaan omiin sanoihini. Helteen rasittamana vaivun metsikön helmaan, uinahdan ja haaveilen. Usein tervehdin häntä kuin seisoisi hän rinnallani, aion syleillä ja suudella häntä, mutta samalla näky katoaa, ja jäykistynyt katseeni kiintyy vuoren onkaloihin. Ei, tästä kaikesta täytyy tulla loppu.

29. V. illalla.

Minun täytyy siis paeta, mutta minne? Usko minua, olen sairas, tuskin jaksan kävellä täältä huvilaan, jossa hänen jumalallinen ilmestyksensä minua lohduttaa ja henkeni vielä viimeisiä kertoja täyttyy elämänuskolla. Ilman häntä en enää kestäisi tätä helvettiä.

Tänään hyvästelin häntä mennäkseni aamiaiselle. Lähdin, mutta en päässyt puutarhaa pitemmälle, sillä hänen katseensa oli minut lumonnut. Näin hänen tulevan pikku siskonsa kanssa, koetin piilottautua viiniköynnösten alle ja paeta. Isabellina huusi: "Rakkaani, rakkaani, etkö huomaa meitä?" Kuin salaman iskemänä vaivuin penkille, tyttö juoksi luokseni, heittäytyi kaulaani ja kuiskasi: "Miksi itket?" En tiedä, katseliko Teresa minua. Hän lähti kulkemaan toista tietä myöten. Puolen tunnin kuluttua hän tuli noutamaan siskoaan, joka yhä istui sylissäni. Huomasin, että hänen silmänsä olivat itkusta punaiset, hän ei puhunut mitään, mutta loi minuun moittivan katseen kuin sanoakseen: "Sinä olet tehnyt minut näin onnettomaksi".

2. VI.

Kaikki menee tavallista latuaan. Oi, en aavistanut, että polttava, raateleva, kuolettava tuskani näin syöpyisi koko sieluuni. Miksi en saa kuolla? Missä on luonto? Missä on sen ääretön ihannuus? Missä on hymyilevien kukkulain maalauksellinen paljous, joita haltioituneena katselin alhaalta tasangolta? Nyt ne ovat minusta alastomia kallioita ja pelottavia kuiluja. Niiden varjoisat, ystävälliset rinteet kiusaavat minua, samat rinteet, joilla kerran kävelin etsien lohtua aikamme voimattoman filosofian harhaluomia vastaan. Mitä hyödyttää paljastaa meille oma vaivaisuutemme, ellei ole lääkettä sen parantamiseksi? Tänään metsä kajahti kirveitten iskuista. Talonpojat kaatavat pari sataa vuotta vanhoja rautatammia. Niin sortuu täällä kaikki!

Ivallisesti katselen nyt kukkasia, joiden päälle muinoin varoin astumasta. Poljen niitä jaloillani, tempaan niiden terälehdet irti ja hajoitan ne tuuleen. Huokailkoon koko olevaisuus minun mukanani.

Lähdin ulos aikoja ennen auringonnousua ja harhailin pitkin kallioita etsien ruumiillisesta uupumuksesta lievennystä sieluni tuskille. Hikihelmet peittivät otsaani ja rintani korisi raskaasti, öinen tuuli riehui hajoittaen hiukseni ja jäätäen poskillani virtaavat hikikarpalot. Oi, siitä hetkestä alkaen tunnen väristystä ruumiissani, käteni ovat kylmät, huuleni siniset, silmäni harhailevat kuoleman varjojen keskellä.

Kunpa tuon naisen kuva ei minua seuraisi kaikkialla, missä liikun, oi Lorenzo! Se synnyttää sielussani sellaisen raivon, epätoivon, hurjuuden ja sodan, että toisinaan ajattelen ryöstää hänet ja kuljettaa hänet kanssani erämaihin, kauaksi inhimillisten ennakkoluulojen hirmuvallasta. Minä kurja! Lyön otsaani ja kiroilen. Minun täytyy lähteä.

* * * * *

LORENZO LUKIJALLE.

Kenties sinusta, lukijani, on tullut Jacopon ystävä, kenties haluat tutustua hänen intohimonsa historiaan. Voidakseni esittää sen sinulle kokonaisuudessaan täytyy minun kirjeitten lomassa tehdä muutamia huomautuksia.

Laurettan kuolema ja Odoardon odotus lisäsivät hänen syvää alakuloisuuttaan. Harvoin hän kävi T:n talossa, eikä puhellut kenenkään kanssa. Laihtuneena ja kalpeana hän enimmäkseen harhaili ympäri seutua ilman hattua ja tukka hajallaan. Hänen syviin kuoppiin painuneista silmistään kuvastui hänen sairas, kärsivä sielunsa. Hän puhui masentuneella äänellä. Yökaudet hän kuljeskeli milloin missäkin, ja keskellä päivää löydettiin hänet usein nukkumassa jonkun puun juurella.

Näihin aikoihin palasi Odoardo mukanaan nuori maalari, joka Roomasta muutti kotiseudulleen. Samana päivänä he tapasivat Jacopon. Odoardo aikoi syleillä häntä, mutta Jacopo peräytyi kauhistuneena. Maalari sanoi kuulleensa puhuttavan hänestä ja hänen älystään ja jo kauan halunneensa tutustua häneen. Jacopo keskeytti hänet. "Minä, herrani, en ole koskaan voinut löytää itseäni muissa ihmisissä, siksi en luule, että muutkaan löytävät itseänsä minussa." He pyysivät häneltä selitystä noihin kaksimielisiin sanoihin, mutta hän peittäytyi vaippaansa ja hävisi puitten lomaan. Odoardo ilmaisi mielipahansa hänen käytöksestään Teresan isälle, jolla jo alkoi olla aavistus Jacopon intohimosta.

Teresalla oli jonkun verran vähemmän herkkä, mutta intohimoinen ja välitön luonne. Hänelläkin oli taipumusta vienoon alakuloisuuteen, ja nuoruudessaan, jolloin ihminen alkaa tuntea suloista tarvetta rakastaa ja saada osakseen vastarakkautta, ei hänellä vielä ollut yhtään sydämen ystävää. Siksi hänen sielunsa kokonaan avautuikin Jacopolle, ja hän rakastui häneen, vaikka ei uskaltanut sitä itselleen myöntää. Tuon suudelman jälkeen hän pelokkaasti karttoi lemmittyään ja vapisi isänsä läsnäollessa. Eroitettuna äidistään, vailla neuvojaa ja lohduttajaa, hän peläten ajatteli tulevaisuuttaan ja muuttui ihmisiä karttavaksi erakoksi. Hän puhui harvoin, mutta luki ehtimiseen. Hän laiminlöi taiteelliset ja musikaaliset harrastuksensa, vieläpä pukunsakin. Palvelijatkin näkivät usein kyyneleitä hänen silmissään. Hän karttoi nuorten ystävättäriensä seuraa, jotka viettivät kesää Euganian kukkuloilla, hän vältti kaikkia ihmisiä, pikku siskoaankin, ja istui monta tuntia yksinään puutarhansa pimennoissa. Talossa hallitsi siis hiljaisuus ja omituinen epäluottamus, joka vaikutti painostavasti kaikkeen teeskentelyyn tottumattoman Jacopon omituisen käytöksen jo ihmetyttämään sulhaseen. Vaikka Jacopo seuraelämässä olikin hiljainen, esiintyi hän ystäviensä kanssa puheliaana, usein suorastaan hillittömän iloisena. Mutta noina päivinä hänen puheensa ja käytöksensä olivat kiihkeitä ja katkeria kuten hänen sielunsakin. Eräänä iltana hän suuttui Odoardolle, joka puolusti Campoformion sopimusta. Hän alkoi väitellä, huutaa kuin hullu, uhata, väännellä päätään ja itkeä vihasta. Tavallisesti hän jaksoi hillitä itseään, mutta herra T. kertoi minulle, että hän tähän aikaan joko oli kokonaan ajatuksiinsa vaipunut, tai puhui tavattoman kiihkeästi; hänen katseensa ilmaisi kauhua ja joskus hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Odoardo alkoi pitää häntä silmällä ja arvasi piankin syyn hänen muuttuneeseen käytökseensä.

Näin kului koko kesäkuu. Päivä päivältä onneton nuorukainen tuli yhä synkemmäksi ja sairaammaksi. Hän ei enää kirjoittanut kotiaan eikä vastannut minun kirjeisiini. Usein näkivät talonpojat hänen ratsastavan jyrkänteen reunaa myöten raisulla hevosella, ja oli todellinen ihme, ettei hän syöksynyt perikatoon. Eräänä aamuna maalari, joka par'aikaa piirteli vuorten ääriviivoja, kuuli hänen äänensä metsästä. Ortis lausui väräjävällä äänellä muutamia tuskallisia säkeitä Alfierin [Vittorio Alfieri (k. 1803) on Italian huomattavin murhenäytelmäin kirjoittaja. Foscolon ihailua ja kunnioitusta häntä kohtaan osoittavat m.m. muutamat mahtavat säkeet runoelmassa Il Carme dei Sepolcri. Suom.] "Saul"-tragedian toisesta näytöksestä, ja hänen huomaamattaan onnistui maalarin piirtää hänen kuvansa, joka sittemmin esitettiin julkisuudelle. Kuva on siltä hetkeltä, jolloin hän miettivänä pysähtyy lausuttuansa toisen näytöksen ensimäisen kohtauksen säkeet:

"— — jo ammoin ma vihollisen miekkaan syössyt oisin rutosti ratkaisten sen ongelman, jot' elämäni tuska on —"

Lopetettuaan lausuntansa Jacopo kiipesi vuoren korkeimmalle huipulle, loi päättävän katseen alaspäin, levitti käsivartensa, mutta vetäytyi äkkiä takaisin huudahtaen: "Oi, äitini!"

Eräänä sunnuntaina hän aikoi aterioida herrasväki T:n luona. Hän pyysi Teresaa soittamaan ja ojensi hänelle harpun. Hänen soittaessaan astui herra T. huoneeseen ja istuutui tyttärensä viereen. Jacopon kasvoilla kuvastui ensin hillitty surumielisyys, mutta vähitellen hänen päänsä painui alas ja hän vaipui tavalliseen synkkään alakuloisuuteensa. Teresa katsoi häneen salaa ja koetti pidättää kyyneleitään. Jacopo huomasi sen ja poistui salatakseen mielenliikutustaan. Heltyneenä kääntyi isä tyttärensä puoleen sanoen: "Oi lapseni, tahdotko tehdä itsesi ja meidät kaikki onnettomiksi!" Teresa alkoi tämän kuullessaan äkkiä katkerasti itkeä. Hän heittäytyi isänsä syliin ja tunnusti salaisuutensa. Samassa astui huoneeseen Odoardo ilmoittaen, että pöytä oli katettu, ja Teresan käytös samoinkuin herra T:n mielenliikutus vahvistivat hänen epäluulojaan. Tämän kaiken olen kuullut Teresan omasta suusta.

Seuraavana päivänä, heinäkuun 7:nä, Jacopo meni Teresan luo ja tapasi siellä sulhasen ja maalarin, joka valmisti morsiamen kuvaa häitä varten. Hämmentyneenä ja vapisten Teresa poistui muka etsiäkseen jotakin, jonka hän oli unohtanut, mutta kulkiessaan Jacopon ohi kuiskasi hän surullisesti ja hiljaa: "Isäni tietää kaiken". Puhumatta sanaakaan Jacopo käveli muutaman kerran edestakaisin huoneessa ja poistui. Kukaan ei nähnyt häntä sinä päivänä. Michele etsi häntä turhaan aterioimaan. Vasta puoliyön aikaan hän palasi kotia. Hän heittäytyi riisuutumatta vuoteeseen ja lähetti palvelijan nukkumaan. Hetken perästä hän nousi ja kirjoitti:

Keskiyön aikaan.

Monta kertaa olen kiittänyt ja rukoillut jumaluutta, mutta en ole sitä koskaan pelännyt. Mutta nyt, kun tunnen onnettomuuteni koko kirouksen, pelkään sitä.

Järkeni on sokaistu, sieluni masennettu, kuolettava raukeus runtelee ruumistani.

Niin, onnettomat kaipaavat toista maailmaa, jossa ei syödä katkeraa leipää eikä juoda kyynelten sotkemaa vettä. Mielikuvitus luo sen sydämen lohdutukseksi. Hyvä ihminen, joka maan päällä aina on onneton, toivoo siellä saavansa palkinnon. Mutta kurjia ovat ne, jotka tarvitsevat uskontoa ainoastaan karttaakseen rikoksia tekemästä.

Heittäydyin polvilleni pienessä kirkossa lähellä Arquàa, sillä tunsin, että Jumalan käsi raskaana lepäsi sydämeni päällä.

Olenko minä heikko, Lorenzo? Varjelkoon taivas sinua tuntemasta yksinäisyyden ja kyynelten välttämättömyyttä ja tarvitsemasta kirkkoa.

Kello 2.

Taivaalta nousee myrsky, harvat, kalpeat tähdet tuikkivat. Kuu, puoleksi pilvien peittämänä, valaisee raukeilla säteillään ikkunoitani.

Aamunkoitossa.

Lorenzo, etkö kuule? Ystäväsi huutaa sinua. Mikä yö! Päivä koittaa, kärsimykseni vain kasvanevat. — Jumala ei minua kuule. Päinvastoin. Hän kiusaa minua kuolemantuskalla, hän pakoittaa minut kiroamaan elämääni, jota ei kuitenkaan mikään rikos ole tahrannut.

Jos Sinä olet voimakas, kaikkivaltias, kostonhimoinen Jumala, joka kolmannessa ja neljännessä polvessa rankaiset isien rikokset, voinko silloin Sinua lepyttää? Anna minuun, minuun yksin iskeä vihasi salaman, joka sytyttää helvetin liekit, joka polttaa miljoonat ihmiset siksi, ettet ole itseäsi heille ilmoittanut. — Mutta Teresa on viaton; hän ei sano Sinua julmaksi, vaan palvoo Sinua hartain sydämin. Minä taas en palvo Sinua, minä pelkään Sinua, mutta tarvitsen Sinua. Pudista päältäsi ne ominaisuudet, joita ihmiset ovat Sinulle antaneet tehdäkseen Sinut itsensä kaltaiseksi. Etkö Sinä ole onnettomien lohduttaja? Eikö Sinun jumalallista Poikaasi nimitetä ihmisen pojaksi? Kuule siis minua! Sydämeni tuntee läsnäoloasi, mutta älä suutu huokauksista, joihin luonto pakoittaa onnettoman ihmisen. Napisen Sinua vastaan, itken, rukoilen Sinulta vapautusta. Vapautustako? Mutta kuinka voisit sinä minut vapauttaa, ellei sydämeni ole täynnä Sinun henkeäsi, ellen onnen päivinä ole Sinua rukoillut, jos pakenen luoksesi ja pyydän voimakkaan käsivartesi tukea vasta tuskan murtamana, jos pelkään Sinua enkä voi Sinuun oikein luottaa. En toivo, en kaipaa muita kuin Teresaa; hänessä yksin näen Sinut.

Kas niin, Lorenzo. Nyt olen tunnustanut rikokseni, jonka tähden Jumala on kääntänyt katseensa minusta pois. En ole koskaan Häntä palvonut niin kuin Teresaa. Kirous! Vertaanko Jumalaan ihmistä, jonka Jumalan henkäys voi muuttaa luurangoksi ja tomuksi? Niin mitätön on ihminen. Onko minun siis asetettava Teresa Jumalan edelle? Oi, hänestä uhkuu taivaallista, ääretöntä, kaikkivaltiasta kauneutta. Silmäilen maailmankaikkeutta, luon kauhistuneen katseen ikuisuuteen; kaikki on kaaosta, kaikki savuaa ja tyhjyyttä, en käsitä Jumalaa, mutta Teresan kuva on aina edessäni.

* * * * *

Kahta päivää myöhemmin hän sairastui. Teresan isä kävi häntä tervehtimässä ja neuvoi samalla häntä poistumaan Euganian kukkuloilta. Hienona ja ymmärtäväisenä miehenä hän antoi suurta arvoa Jacopon älylle ja luonteenjaloudelle ja rakasti häntä kuin parasta ystäväänsä. Hän vakuutti minulle, että hän toisenlaisissa olosuhteissa olisi pitänyt kunniana saada vävykseen nuorukaisen, jolla — olkoon, että hänellä oli muutamia aikamme yleisiä heikkouksia ja harvinaisen kesyttymätön luonne — herra T:n sanojen mukaan kuitenkin oli monta klassillisten ihmisten hyvettä. Mutta Odoardo oli rikas ja kuului perheeseen, jolla oli voimaa suojella herra T:tä valtiollisia juonia ja vainoja vastaan. Hänen vihollisensa näet syyttivät häntä siitä, että hän oli kannattanut synnyinmaansa vapauttamista, ja tämähän on hirmuinen rikos Italiassa. Sitävastoin hän ottamalla Ortisin vävykseen olisi jouduttanut sekä hänen että oman perheensä perikatoa. Sitäpaitsi hän oli antanut lupauksensa, ja pitääkseen sanansa hänen oli täytynyt luopua rakkaasta vaimostaankin. Hänen taloudellinen asemansa olisi myöskin tehnyt hänelle mahdottomaksi antaa Teresalle suurempia myötäjäisiä, jotka olisivat olleet välttämättömät Ortisin vähävaraisuuden takia. Herra T. kirjoitti minulle näistä asioista ja puhui niistä Jacopolle, joka tunsi ne vanhastaan ja kuunteli levollisen näköisenä. Mutta heti kun herra T. mainitsi myötäjäisistä, keskeytti Jacopo hänet: "Ei. Olen maanpakolainen, köyhä, tuntematon. Ennemmin hautaisin itseni elävänä kuin pyytäisin tytärtänne puolisokseni. Olen onneton, mutta en halpamainen. Lapseni eivät koskaan joudu olemaan äidilleen kiitollisuuden velassa omaisuudestaan. Teidän tyttärenne on varakas ja kihloissa." "Mitä siis?" kysyi herra T. Jacopo loi katseensa taivaalle ja vastasi pitkän vaitiolon jälkeen: "Oi Teresa, sinä tulet kaikissa tapauksissa onnettomaksi". "Ystäväni", vastasi herra T. lempeästi, "kuka on hänet onnettomaksi tehnyt? Te juuri. Rakkaudesta minuun hän jo oli alistunut kohtaloonsa. Hän yksin olisi voinut rakentaa sovinnon onnettomien vanhempiensa välille. Hän on rakastanut Teitä, mutta Te, jonka rakkaus kuitenkin on luonteeltaan niin ylevä, riistätte häneltä puolison ja ylläpidätte eripuraisuutta kodissa, jossa Teitä aina on kohdeltu ja tullaan kohtelemaan kuin omaa poikaa. Alistukaa Tekin kohtaloonne, poistukaa täältä muutamaksi kuukaudeksi. Toisen ehkä näkisitte ankaraksi isäksi, mutta minä — niin, minäkin olen ollut onneton, olen liiaksikin ollut intohimojeni lumoissa ja olen vieläkin. Siksi olen oppinut säälimään muita, sillä tarvitsen itsekin sääliä. Korkeasta iästäni huolimatta olen vasta Teidän kauttanne tullut huomaamaan, että ihminen joskus voi kunnioittaa sellaistakin ihmistä, joka on hänelle turmiollinen, varsinkin jos hänen luonteensa on niin ylevä, että toiselle luvattomat, jopa naurettavatkin tunteet hänellä näyttävät jaloilta ja peloittavilta. Myönnän Teidän jo tuttavuutemme ensi hetkistä tehneen minuun niin syvän vaikutuksen, että pelkään Teitä ja rakastan Teitä samalla. Usein olen kärsimättömänä laskenut minuutit Teidän tuloonne, mutta kun palvelija on ilmoittanut Teidän jo olevan portailla, on äkillinen ja salainen kauhu vallannut mieleni. Oi, säälikää minua ja omaa nuoruuttanne ja Teresan mainetta! Teidän tähtenne hänen kauneutensa ja terveytensä murtuvat ja hänen sydämensä nääntyy hiljalleen. Teresan nimessä rukoilen Teitä, lähtekää! Uhratkaa intohimonne hänen rauhansa vuoksi! Älkää tehkö minua maailman onnettomimmaksi ystäväksi, isäksi ja aviopuolisoksi yhdellä kertaa!"

Jacopo näytti kyllä heltyneeltä, mutta ei vastannut mitään, ei itkenyt eikä muuttanut kasvonilmettä, vaikka herra T:n täytyi kyyneliltä keskeyttää puheensa. Hän istui myöhäiseen yöhön Jacopon vuoteen luona, mutta kumpikaan ei puhunut mitään, ennenkuin sanoivat toisilleen jäähyväiset. — Nuorukaisen heikkous yltyi seuraavana aamuna; hän sairastui vaaralliseen kuumetautiin.

Sillävälin minä, Jacopon ja Teresan isän viimeisten kirjeiden peloittamana, koetin kaikin voimin jouduttaa ystäväni lähtöä pelastaakseni hänet hillittömän intohimonsa lumouksesta. Minulla ei ollut sydäntä puhua siitä hänen äidilleen, jolla jo oli monta surullista kokemusta hänen yltiömielisestä luonteestaan. Sanoin vain, että Jacopo oli hiukan sairastunut ja että hänen terveytensä kaipasi ilmanvaihdosta.

Samoihin aikoihin kiihtyivät valtiolliset vainot Venetsiassa. Laista ei välitetty, tuomioistuimet olivat mielivaltaisia, tavanmukaisia syyttäjiä ja puolustajia ei käytetty. Ihmisiä tuomittiin rikoksista, joiden olemassaolosta heillä ei ollut aavistusta, urkkijajärjestelmä kukoisti, rangaistukset pantiin silmänräpäyksessä toimeen, valitusoikeutta ei suotu. Pahimmin epäillyt viruivat vankikomeroissa, toiset, ylhäisimpien ja arvossapidetyimpienkin sukujen jäsenet, riistettiin yöllä kodeistaan. Poliisimiehet raahasivat heidät rajalle ja jättivät heidät siellä oman onnensa nojaan. He eivät saaneet ottaa mitään mukaansa, ei edes sanoa jäähyväisiä omaisilleen. Muutamille harvoille oli tämäkin raaka ja väkivaltainen karkoitus pikemminkin lempeyden osoitus. Minä, äänetön maanpakolainen, en ole hirmuvallan ensimäisiä enkä viimeisiäkään uhreja. Monta kuukautta olen jo harhaillut ympäri Italiaa luoden toivottoman, kyyneltyneen katseeni kohti synnyinmaani rantoja. Levottomana myöskin Jacopon vapaudesta sain hänen epätoivoisen äitinsä kehoittamaan häntä etsimään turvapaikkaa ulkomailla, kunnes onnellisemmat olot palaisivat. Samasta syystähän Jacopo aikanaan oli kiireesti lähtenyt Padovasta. Äidin kirjeen perille vieminen annettiin erään palvelijan tehtäväksi, joka saapui Euganiaan heinäkuun 15 päivän iltana ja tapasi Jacopon yhä vuoteen omana, joskin melkoisesti parantuneena. Teresan isä oli hänen luonaan. Jacopo luki kirjeen ääneti ja pani sen pieluksensa alle. Hetken kuluttua hän luki sen uudelleen ja näytti liikutetulta, mutta ei puhunut mitään.

Heinäkuun 19:nä hän nousi vuoteeltaan. Samana päivänä tuli toinen kirje hänen äidiltään, jossa tämä lähetti hänelle rahaa, pari vekseliä ja useita suosituksia sekä rukoili häntä Jumalan nimessä lähtemään. Aikaiseen iltapäivällä Jacopo meni Teresan luo, mutta tapasi kotona vain Isabellinan, joka kyyneleet silmissä kertoi minulle, että Jacopo ensin oli istunut hetken äänetönnä, sitten noussut ylös, suudellut häntä ja poistunut. Tunnin kuluttua Jacopo oli palannut, tavannut Isabellinan portaissa, syleillyt ja suudellut häntä useaan kertaan ja itkenyt. Senjälkeen hän kirjoitti täyteen useita paperiliuskoja, mutta repi ne seuraavassa hetkessä palasiksi. Sitten hän ajatuksiinsa vaipuneena käyskenteli puutarhassa. Iltahämärissä muuan palvelija huomasi hänet makaamassa erään puun alla. Kulkiessaan uudelleen puutarhan läpi hän näki Jacopon portilla aikeessa poistua. Hänen katseensa oli kuin kiinninaulattu kuutamon valaiseman talon ikkunoihin.

Kotia palanneena hän lähetti palvelijan äitinsä luo ilmoittamaan lähtevänsä aamunkoitossa. Hän tilasi kyydin lähimmältä postiasemalta. Ennen maatapanoaan hän kirjoitti Teresalle seuraavan kirjeen, jonka puutarhuri vei perille. Aamuhämärissä hän lähti.

Kello 9.

Anna minulle anteeksi, Teresa. Olen turmellut nuoruutesi ja kotisi rauhan, mutta pakenen. En luullut itseäni niin lujaluontoiseksi. En odottanut voivani lähteä menehtymättä tuskasta. Käyttäkäämme siis hyväksemme tätä hetkeä, niin kauan kuin sydämeni vielä sykkii ja järkeni on selvä. Ja kuitenkin valtaa sieluni vain yksi ainoa tunne: ikuinen rakkaus ja sääli sinua kohtaan. Mutta velvollisuuteni on olla sinulle kirjoittamatta ja sinua näkemättä siksi kuin voin olla häiritsemättä sielusi rauhaa. Tänään etsin sinua turhaan lausuakseni jäähyväiset. Nämä viimeiset rivit ovat, kuten näet, katkerain kyynelten kostuttamia. Lähetä minulle joskus sopivalla hetkellä kuvasi. Älä kiellä minulta tätä suloista lohduttajaa tuskissani, jos vielä tunnet rakkautta ja ystävyyttä, tai edes sääliä ja kiitollisuutta onnetonta kohtaan. Luulen, että siihen on suostuva isäsikin, hän, joka edelleenkin saa sinun läsnäolostasi ammentaa lohtua omaan tuskaansa. Minä olen lohduttava itseäni suutelemalla kuvaasi öin ja päivän, kun tuska ja intohimot raatelevat rintaani, kun olen kyllästynyt koko maailmaan ja sen petollisiin ihmisiin, kun muukalaisen unissakävijän lailla harhailen maan päällä etsien niin kipeästi kaipaamaani hautaan vievää polkua. Näin olet sinä kaukanakin ollen antava minulle voimia kestämään elon tuskat, ja sinun tähtesi, sen vannon, kestän ne kunnes viimeisetkin voimani uupuvat.

Ja sinä, Teresa, rukoile puhtaan sydämesi lämmöllä taivasta puolestani. Älä pyydä, että se riistäisi minulta tuskani, jotka ehkä olen ansainnut ja jotka kenties kuuluvat luontooni, pyydä ainoastaan, että se säilyttäisi edes nykyisen heikontuneen kykyni kestää ne. Kun kuvasi on povellani, ovat yöni vähemmän tuskallisia ja yksinäiset päiväni, kaukana luotasi, lohdullisempia. Kuollessanikin näen vielä sinut edessäni, uskon henkeni siunauksesi huomaan ja vuodatan sieluni kuvasi yli, joka rinnallani on seuraava minua hautaan. Ja jos kohtalo on määrännyt, että olen sulkeva silmäni vieraalla maalla [tuntuu siltä kuin Foscolo näin kirjoittaessaan olisi aavistellut omaa kohtaloansa. Suom.], jossa kukaan ei minua itke, olen loihtiva hengessäni sinut vuoteeni ääreen samanlaisena, yhtä hellänä ja osanottavaisena kuin olit kerran sairauteni aikana, ennenkuin vielä olit huomannut, että rakastimme toisiamme ja ennenkuin minä olin millään tavalla rikkonut sinua vastaan. Sinulta minulla on vain yksi kirje, jonka sain Padovassa ollessani. Onnellinen aika! Kuka olisi luullut sen näin pian haihtuvan! Minusta tuntui kuin olisit kehoittanut minua pian palaamaan luoksesi, ja nyt, nyt olen muutaman tunnin kuluttua ikiajoiksi eroava sinusta. Tuo kirje oli lempemme alku, se kirje ei milloinkaan ole sydäntäni jättävä. Oi Teresani, tämä kaikki on haavetta, mutta onnettomalla ei ole muuta lohdutusta. Hyvästi. Anna minulle anteeksi, Teresani. Luulin itseäni lujaluontoisemmaksi. Kirjoitan huonosti ja kehnolla käsialalla, mutta sieluni on särkynyt ja kyyneleet virtaavat silmistäni. Lähetä Jumalan tähden minulle kuvasi Lorenzon mukana. Ellei hän voi sitä minulle perille toimittaa, on hän säilyttävä sitä pyhänä perintönä, joka aina johtaa hänen mieleensä sinun kauneutesi ja hyveesi sekä hänen kurjan ystävänsä ainoan, ikuisen, onnettoman lemmen. Hyvästi, vaan ei ikiajoiksi. Kerran näemme toisemme jälleen, ja silloin olen minä muuttunut sellaiseksi, että ihmisten täytyy sääliä ja kunnioittaa meidän intohimoamme. Silloin ei rakkautesi minua kohtaan enää ole rikos. Mutta jos tuskani sitä ennen veisi minut hautaan, sallinet tietoisuuden rakkaudestasi sulostuttaa kuolinhetkeäni. — Tunnen, että tämä kirje tekee sinut surulliseksi. Oi, kunpa voisin kuolla jalkaisi juuressa tai edes saisin tulla haudatuksi samaan maahan, jota sinun tomusi kerran on pyhittävä. — Mutta hyvästi.

* * * * *

Michele kertoi minulle, että hänen herransa matkusti pari postiasemaväliä äänetönnä, mutta tyynen, melkeinpä onnellisen näköisenä. Sitten hän pyysi Micheleä ottamaan esille kirjoitusvehkeensä ja kirjoitti, sillä välin kun hevosia vaihdettiin, herra T:lle seuraavan kirjeen:

Kunnioitettava herrani ja ystäväni!

Eilen illalla annoin puutarhurilleni kirjeen, joka hänen piti toimittaa neiti Teresalle. Vaikka kirjoitinkin sen vasta sen jälkeen kun jo olin vakaasti päättänyt poistua hänen läheisyydestään, pelkään kuitenkin, että siinä ilmenevä epätoivo on tuottava surua tuolle viattomalle olennolle. Ette siis loukkaantune, herra T., jos pyydän Teitä ottamaan haltuunne tuon kirjeen puutarhurilta. Ilmoitan hänelle, että hänen on luovutettava se ainoastaan Teille. Säilyttäkää se avaamatta tai polttakaa. Luulen kuitenkin, että tyttärenne tuntisi itsensä kovin onnettomaksi, jos minä poistuisin ilman minkäänlaisia jäähyväisiä. Koko eilisen päivän aikana minulla ei ollut tilaisuutta tavata häntä. Siksi pyytäisin Teitä säilyttämään mukanaseuraavan sinetöidyn kirjeen ja antamaan sen Teresa T:lle ennenkuin hänestä tulee markiisi Odoardon puoliso. Olen päättänyt, jos suinkin mahdollista, kuolla lähellä synnyinkotiani En tiedä, toteutuuko toivomukseni ja näemmekö enää koskaan toisiamme, mutta olen vakuutettu siitä, että Te herrani ja ystäväni, ette koskaan tahdo minua unohtaa.

* * * * *

Herra T. toimitti minulle ylläolevan Teresalle osoitetun kirjeen avaamatta sitä. Jacopon myöhemmän kirjeen hän viipymättä antoi tyttärelleen. Huomasin sittemmin, että se sisälsi vain muutamia, tyyntyneessä mielialassa kirjoitettuja rivejä.

Melkein kaikki seuraavat Jacopon kirjeet ja muistiinpanot sain eri aikoina postin mukana.

Rovigo. 20. VII.

Ihaillessani häntä sanoin itselleni: "Mitä minusta tulisikaan, ellen enää saisi häntä nähdä?" Itkin hiljaisuudessa, mutta minua lohdutti tietoisuus siitä, että olin lähellä häntä. Mutta nyt?

Mitä merkitsee minulle nyt koko maailma? Ei ole sitä maailman soppea, jossa voisin elää ilman Teresaa. Oi, minusta tuntuu pahalta, epätodelliselta unelta, että olen hänestä erotettu! Kuinka olen voinut olla niin päättäväinen? Kuinka on sydämeni kestänyt sitä, että minun täytyi lähteä hänen luotaan ilman suudelmaa, ilman ainoatakaan jäähyväissanaa? Usein kuvittelen seisovani hänen kotiportillaan ja olen hänen surullisista kasvoistaan lukevinani, että hän rakastaa minua. Ja kuitenkin minä pakenen ja jokainen minuutti kulettaa nopeasti minut yhä kauemmaksi hänestä. Kaikki ihanat kuvitelmat haihtuvat. Tahtoni on lamaantunut, järkeni sairas, sydämeni murtunut. Kohtaloni kaikkivaltias käsi heittäköön minut mihin hyvänsä. Hyvästi, Lorenzo.

Ferrara, 20. VII. illalla.

Olen kulkenut Pon yli. Ihailin sen ääretöntä vesipaljoutta; monta kertaa tahdoin syöksyä aaltoihin, hukuttautua, hävitä ikiajoiksi. Kaikki olisi käynyt silmänräpäyksessä. Mutta voi, minulla on hellä ja onneton äiti, joka niin lohduttoman katkerasti itkisi kuolemaani.

En tahdo kurjalla tavalla päättää päiviäni. Kannan tuskani kuin mies, juon viimeistä kyyneltä myöten maljani, jonka taivas on minulle sekoittanut. Mutta kerran vastustuskykyni loppuu, voimat uupuvat, intohimo käy ylivoimaiseksi. Jos minulla silloin on rohkeutta katsella Kuolemaa kasvoista kasvoihin, keskustella hänen kanssaan levollisesti, maistaa hänen karvasta juomaansa, jos olen sovittanut rikokseni, vaikkakaan en ole voinut toisten ihmisten kyyneleitä kuivata, silloin, oi silloin — —!

Mutta eikö näin puhuessani kaikki jo ole menetettyä? Jälellähän on vain muisto ja onnettomuuden kalvava varmuus. Oletko koskaan kokenut sitä äärimmäistä tuskaa, jonka aiheuttaa kaikkien toivomusten raukeaminen?

Ei suudelmaa, ei jäähyväissanaa! Vain kyyneleesi seuraavat minua hautaan. Terveyteni, elämäni, sydämeni — — sinä, sinä! Kaikki on minua vastaan; minä alistun.

Myöhemmin.

Olen siis voinut jättää sinut, Teresa, vaikka olit paljoa onnettomampi kuin minä. Kuka on sinua lohduttava? Sinä vapiset kuullessasi nimeäni mainittavan, sillä minä, minä yksin olen aiheuttanut sen, että sinä jo eläjäsi kevätaikana olet tutustunut maailman myrskyihin ja kurjuuteen. Sinä olet liian nuori voidaksesi paeta elämää ja sen houkutuksia. Sinä et tiedä, että aamu ja ehtoo ovat yhtä. Oi, minä en tahdo sitä sinulle vakuuttaa! Ja kuitenkaan emme voi toivoa apua toisilta vielä vähemmän itseämme lohduttaa. Ainoastaan kaikkivaltiaan Jumalan puoleen voin katseeni kääntää, ainoastaan Hän voi viedä meidät onnelan autuaisiin asuntoihin ulkopuolelle tämän kamalan maailman, jossa kaikki meitä vainoovat ja meidät hylkäävät, jos taivas ottaisi vastaan tuskanhuutoni, rukoukseni ja kalvavan katumukseni, oi, silloin sinun onnettomuutesi lieventyisi ja minä siunaisin omia kärsimyksiäni. Minun tilani toivottomuutta lisää vielä sekin, etten tunne sinua uhkaavia vaaroja, en voi sinua puolustaa, en kuivata kyyneleitäsi, en kätkeä sydämeeni salaisia kärsimyksiäsi, en olla onnettomuutesi osatoverina. En tiedä minne paeta, en ymmärrä kuinka olen voinut luotasi lähteä, en aavista milloin saan sinut jälleen nähdä.

Julma isä! Teresa on sinun oma lapsesi, mutta sinä olet häväissyt kodin alttarin. Maa ja taivas kiroavat sinun valaasi: Häpeä, mustasukkaisuus, eripuraisuus ja katumus ympäröivät moista aviovuodetta ja tahraavat kenties verellä takomasi kahleet. Etkö ymmärrä, että Teresa on oma tyttäresi? Olet kerran katkerasti katuva tekoasi, mutta liian myöhään. Kenties on tuleva hetki, jolloin Teresa, ylenmäärin onnettomuutensa murtamana, kiroaa koko elämäänsä ja niitä, jotka ovat hänelle elämän antaneet. Kun sinä jo makaat turpeen alla, on tyttäresi valitus häiritsevä rauhaasi. Muuta mielesi, ennenkuin se on myöhäistä. Mutta voi, sinä et minua kuule, sinä riistät hänet minulta, uhri on teurastettu, kuulen hänen viimeisen huokauksensa, kuulen hänen kuolinhetkelläkin mainitsevan nimeäni. Te julmurit, eikö Teresan veri, eikö minun vereni pane teitä vapisemaan? Teresan kuolema tulee kostetuksi. — Olenko järjiltäni, olenko tulemassa murhamieheksi?

Mutta miksi et sinäkään, rakas Lorenzo, auta minua? En ole voinut sinulle kirjoittaa, sillä vihan, mustasukkaisuuden, kostonhimon ja rakkauden ikuiset voimat ovat minua raadelleet. Intohimon myrskyt ovat kuohuneet sielussani; ne ovat olleet tukahuttamaisillaan ja tappamaisillaan minut. En voinut kirjoittaa, sillä tuska oli minut kivettänyt. Sama tuska hallitsee edelleenkin sieluani. Se tukahuttaa ääneni ja huokaukseni, se jäätää kyyneleeni. Eloni on hukkaan mennyt. Väsymys ja kuoleman varjot synkistävät jälellä olevia elämäni päiviä.

Usein olen raivoissani siitä, että läksin. Syytän itseäni raukkamaisuudesta. Miksi he eivät suoraan moittineet minua intohimostani? En olisi häntä koskaan jättänyt, jos he olisivat kieltäneet minua häntä jälleennäkemästä, jos he väkivalloin olisivat hänet minulta riistäneet. Mutta kuinka olisin voinut olla kiittämätön isää kohtaan, joka sanoi minua ystäväkseen, joka monta kertaa syleili minua huudahtaen liikutettuna: "Miksi on kova kohtalo yhdistänyt sinutkin meihin onnettomiin?" Saatoinko syöstä häpeään ja vaaraan perhettä, joka onnellisemmissa olosuhteissa olisi jakanut kanssani sekä ilon että surun? Mitä saatoinkaan vastata hänelle, kun hän huoaten ja rukoillen sanoi minulle: "Teresa on tyttäreni". — Niin, vietän loppuelämäni omantunnon vaivoissa ja yksinäisyydessä, mutta kiitän kohtalon vapahtavaa, näkymätöntä kättä, joka pelasti minut syöksymästä kuilun syvyyteen. Ilman sen estävää voimaa olisin mukanani vienyt tuon viattoman neidon. Hän jo seurasi minua, ja minä, julmuri, jatkoin kulkuani kohti kuilua ja katsoin silloin tällöin taakseni. Näin, että hän kulki perässäni onnettomalla tiellä, mutta kauhistuneena ja heikoin voimin. Enkö siis ole viettelijä, eikö minun ole ainaiseksi hävittävä hänen näköpiiristään? Kunpa voisin hävitä kaikkien ihmisten näköpiiristä! Kunpa saisin hiljaisuudessa itkeä omaa onnettomuuttani ja tuon taivaallisen olennon onnettomuutta, jota minä itse olen lisännyt!

Ei kukaan tunne kamalaa salaisuuttani. Joka ilta valuu kylmä hiki pitkin otsaani, minä huokaan ja valitan kuin rauhaton haamu. Olen näkevinäni edessäni kuolleen ruumiin. Minä en liene murhamies, Lorenzo, mutta sittenkin minusta tuntuu että käteni ovat veren tahraamat. [Selityksen tähän omituiseen hirmunäkyyn, joka usein vaivaa onnetonta nuorukaista, löytää lukija kirjan loppupuolelta kirjeestä, joka on päivätty 14. III. Lorenzon huomautus.]

Päivä valkenee, lähdön hetki on käsissä. Aamunkoitossa on nykyään uneni levottomin. Yöllä en saa nauttia todellista lepoa. Hetki sitten avasin silmäni, huusin ja katselin hurjasti ympärilleni, ikäänkuin pyöveli olisi seisonut vuoteeni vieressä. Herätessäni tunnen samanlaista ahdistusta kuin pahan omantunnon raatelemat rikoksentekijät. — Hyvästi, hyvästi! Poistun yhäti loitommaksi. Vielä tänään kirjoitan sinulle Bolognasta. Kiitä äitiäni. Pyydä häntä siunaamaan onnetonta poikaansa. Hän ei tunne kauheata tilaani. Mutta vaikene; hänellä on muutenkin surua kylliksi.

Bologna, 24. VII. kello 10.

Tahdotko vuodattaa pisaran balsamia ystäväsi sydämeen? Pyydä Teresalta hänen kuvaansa ja anna se Michelelle, jonka lähetän luoksesi ja joka ei saa tulla takaisin ilman vastaustasi. Mene itse Euganiaan. Seurasi on varmaankin oleva tervetullut Teresa raukalle. Lue hänelle otteita kirjeistä, joita tuskaisissa houreissani yritin sinulle kirjoittaa. Hyvästi. — Jos näet Isabellinan, tulee sinun suudella häntä tuhat kertaa minun puolestani. Ehkä hän vielä joskus on mainitseva Jacoponsa nimeä silloin, kun kaikki muut ovat minut unohtaneet. Oi ystäväni, tuska painaa mieltäni, luottamukseni ihmisiin olen menettänyt, ja kuitenkin tahtoisin niin kiihkeästi rakastaa ja saada vastarakkautta osakseni. Kenelle voisin siis paremmin omistaa sydämeni kuin pienelle tyttöselle, jota eivät raskaat elämänkokemukset ja halpamaiset pyyteet vielä ole turmelleet, joka tuntee salaista osanottoa minua kohtaan ja usein on viattomilla kyyneleillään kostuttanut poskiani? Jos hän jonakin päivänä lakkaisi nimeäni mainitsemasta, kuolisin varmaan surusta.

Entä sinä, Lorenzo, aiotko sinä minut hylätä? Myötäkäyminen kylmentää tavallisesti ystävyyttä, joka on nuoruusajan jaloin intohimo ja paras lohdutus onnettomuudessa. Oi, ystävyyden suloisuutta! Sinä et tule minua kadottamaan, ennenkuin lepään turpeen alla. Toisinaan olen onnellinen omasta onnettomuudestani, sillä ilman sitä en ehkä olisi sinun arvoisesi enkä voisi sinua oikein vilpittömästi rakastaa. Mutta kun minä en enää elä, kun olen jättänyt sinulle perinnöksi katkerat kyyneleeni, oi, älä silloin etsi itsellesi muuta ystävää kuin oma itsesi!

Bologna, 28. VII. yöllä.

Toipuisin varmaan paljon, jos kerran voisin nukkua raskaasti ja pitkään. Oopiumista ei ole apua; se nukuttaa minut vain hetkiseksi, ja uneni on täynnä näkyjä ja kauheuksia. Näin kuluu yö toisensa jälkeen Nousin vuoteelta kirjoittaakseni sinulle, mutta käteni vapisee. Minun täytyy uudelleen mennä makuulle. Tunteeni ovat synkät ja myrskyiset kuin luonto tuolla ulkona. Makaan silmät auki ja kuulen, että siellä on todellinen vedenpaisumus. Jumalani, Jumalani!

Bologna, 12. VIII.

Jo 18 päivää sitten Michele läksi, mutta ei häntä eikä sinun kirjeitäsi vieläkään kuulu. Hylkäätkö sinäkin minut? Kirjoita minulle Jumalan tähden edes kerran. Odotan maanantaihin asti, sitten lähden Firenzeen. Kaiket päivät istun sisällä, sillä minua kiusaa kaduilla liikkuva ihmispaljous. Öisin kuljen ympäri kaupunkia kuin kummitus. Sydäntäni polttaa nähdessäni kaduilla makaavat köyhät, jotka pyytävät leipää. En tiedä, ovatko he itse syypäät kurjuuteensa, tiedän vain, että he kerjäävät leipää. Eilen, palatessani postista, tapasin kaksi onnetonta, jotka vietiin teloitettaviksi. Tiedustelin ympärillä seisovilta heidän rikostaan ja sain kuulla, että toinen oli varastanut muulin, toinen 56 liiraa pelastuakseen nälkäkuolemalta. [Ensin tämä Jacopon kertomus minusta tuntui sairaalloisen mielikuvituksen värittämältä, mutta sittemmin sain tietää, ettei Cisalpinon tasavallassa noudatettu mitään varsinaista rikoslakia. Käytettiin kaikenlaisia kukistuneiden hallitusten antamia asetuksia, niinpä Bolognassa kardinaalien säätämää rautaista lakia, jonka mukaan varas tuomittiin kuolemaan, jos varastettu summa tai tavara oli arvoltaan yli 52 liiran. Kardinaalit kuitenkin melkein aina lievensivät rangaistusta, jotavastoin tasavallan tribunaalit kirjaimellisesti seurasivat asetuksia. Järkähtämätön oikeus on siis usein leppymättömämpi kuin mielivaltainen armeliaisuus. — Lorenzon huomautus. (Bologna oli aikaisemmin kuulunut Kirkkovaltioon, mutta Napoleon yhdisti sen valloitusretkillään perustamaansa Cisalpinon tasavaltaan. — Suom.)] Oi, kurja yhteiskunta! Ei tarvittaisi vankiloita eikä pyöveleitä, elleivät lait suojelisi niitä, jotka rikastuvat omien kansalaistensa hiellä ja itkulla. Nuo tunnottomat, nehän juuri ovat pääsyyllisiä kanssaihmistensä rikoksiin. En ole niin hullu, että kuvittelisin voivani luoda paremman yhteiskunnan, mutta en voi olla valittamatta nykyisen tilanteen surkeutta ja, ennenkaikkea, ihmisten sokeutta. Kerrotaan, että täällä tapahtuu teloituksia joka viikko ja että ihmiset rientävät niihin kuin juhlaan. Julmat rangaistukset kuitenkin vain lisäävät rikollisuutta. Ei, en voi enää hengittää tätä onnettomien uhrien veren kyllästyttämää ilmaa. Minne menisin?

Firenze, 27. VIII.

Kävin kunnioittamassa Galilein, Machiavellin ja Michelangelon hautoja [Firenzen Santa Croce-kirkossa. Suom.], ja lähestyessäni niitä vapisin kuin kuumetautinen. Noitten hautakivien rakentajat toivoivat ehkä, että heidän taiteensa sovittaisi esi-isien rikoksia, jotka kahleilla ja köyhyydellä palkitsivat kuolemattomien nerojen suuruuden. Oi, meidänkin päivinämme vainotaan monta suurmiestä, joita jälkimaailma on kunnioittava. Mutta sekä elävien vainoaminen että kuolleitten ihaileminen todistaa, että ilkeä kunnianhimo on synnynnäistä tälle kurjalle ihmissuvulle.

Noitten marmoripatsaiden luona muistelin nuoruuteni kuumia päiviä. Yökaudet luin silloin suurmiesten kirjoituksia ja kuvittelin itsekin joutuvani tulevien sukupolvien ihailun esineeksi. Nyt ovat moiset ajatukset minulle saavuttamattomia pilvilinnoja. Järkeni on sokaistu, jalkani horjuvat, koko sieluni on sairas.

Älä lähetä minulle uusia suosituskirjeitä, sillä aikaisemmatkin olen jo polttanut. En välitä mahtimiesten loukkauksista enkä heidän suosioistaan. Ainoa elävä olento, johon tahdoin tutustua, oli Vittorio Alfieri, mutta sanotaan, ettei hän ota vastaan tuntemattomia henkilöitä. En tahdo saada häntä luopumaan tästä päätöksestään, jonka ehkä ovat aiheuttaneet olosuhteet ja suuri työtaakka sekä vielä enemmän hänen intohimonsa ja ihmistuntemuksensa. Jos se onkin vain heikkous, on niin suurten ihmisten heikkouksiakin pidettävä arvossa. Se, joka virheetön on, heittäköön ensimäisen kiven.

Firenze, 7. IX.

Avaa ikkunat, Lorenzo. Tervehdi kukkulain hymyilevää paljoutta, joka näkyy huoneestani siellä kotona. Tervehdi minun puolestani jonakin kauniina syyskuun aamuna taivasta, järviä ja tasankoja, jotka kaikki muistuttavat minua lapsuudestani ja jotka myöhemminkin hetkiseksi ovat tarjonneet minulle lepopaikan elämän surujen keskellä. Jos kirkkaana yönä askeleesi suuntautuisivat pappilan puistokäytävälle, pyydän sinua kiipeämään pinjain varjostamalle vuorelle, johon liittyy niin monta sekä suloista että surullista muistoa.

Rinteen juurella, raikkaitten ja tuoksuvien lehmusten takana, lähellä vuoripurojen muodostamaa pientä järveä löydät yksinäisen pajun, jonka hentojen oksien suojassa usein olen toivonut ja unelmoinut. Jos nouset vuoren huipulle, tervehtii sinua ehkä sama käki, jonka surullista kukuntaa iltaisin ääneni ja askeleeni vain hetkiseksi häiritsivät. Pinja, jonka oksilla se istui, suojasi vanhaa kappelia, jossa ennen aikaan paloi lamppu Vapahtajan kuvan edessä. Muutamana yönä myrsky hajoitti kappelin. Sen rajusään voima on aina täyttänyt mieleni kauhulla ja tuskalla. Nuo maan alle puolittain vajonneet rauniot alkoivat yön himmeydessä minusta näyttää hautakiviltä. Usein aioin rakentaa oman hautakammioni samaan paikkaan keskelle noita salaperäisiä varjoja. Ja nyt? Kuka tietää, missä luuni tulevat lepäämään! — Lohduta kaikkia kotipaikkakuntalaisiani, jotka sinulta kyselevät uutisia minusta. Heillä oli tapana kokoontua ympärilleni, minä sanoin heitä ystävikseni, he minua hyväntekijäkseen. Minä olin heidän lastensa luotettavin lääkäri, kuuntelin osaaottavasti köyhien työmiesten valituksia ja sovittelin heidän riitojaan. Käyttelin filosofiaa oppimattomien vanhusten kanssa, koetin vapauttaa heitä uskonnollisesta taikauskosta ja osoittaa, että kuolema on vain ystävä ja lohduttaja köyhyyden ja työn näännyttämälle ihmiselle.

Mutta nyt he ovat suruissaan, kun nimeäni mainitaan, sillä viime kuukausina astelin heidän joukossaan äänetönnä ja omituisen näköisenä. Usein en vastannut heidän tervehdykseensä, ja sattuipa, että piilottauduin metsän pimentoihin, kun he laulaen palasivat työstä tai karjalaitumelta. Aamunkoitossa he näkivät minun hyppäävän yli ojien, harhailevan puitten lomassa, jotka siroittelivat kastehelmiä hiuksilleni, rientävän yli niittyjen vuoren juurelle ja kiipeävän sen korkeimpaan huippuun. Siellä jäin hengästyneenä seisomaan, levitin käteni itää kohti ja odotin auringon nousua valittaen sitä, ettei se enää voinut minua ilahuttaa niinkuin muinoin. He näyttävät sinulle kallion, jolla usein istuin muun maailman nukkuessa kuunnellen kaukaisten vesien kuohuntaa ja huminaa. Pilvet melkein pitelivät päätäni, ja niitten lomasta pilkisti silloin tällöin näkyviin kuu valaisten kelmeillä säteillään hautuumaan vaatimattomia puuristejä. Läheisessä mökissä heräsi huutojeni kauhistuttama talonpoika. Hän riensi veräjälle ja kuuli minun yön hiljaisuudessa rukoilevan, itkevän, huutavan ja, katsellen hautuumaata korkeuksista, manaavan luokseni kuolemaa. Oi, kotiseutuni armas yksinäisyys, minä kaipaan sinua. Jokainen turve, puu, kallio herättää minussa sitä suloista ja surullista koti-ikävää, joka aina seuraa maailmalla harhailevaa onnetonta pakolaista. On kuin kaikki ilot ja surut, jotka minulle siellä kotona olivat rakkaita, on kuin oma itseni olisi hyljännyt minut sen jälkeen kun lähdin kotikummuiltani. Täällä harhailen kuin haamu Tuonelan maasta. —

Miksi et sinä, ainoa ystäväni, kirjoita enemmän? Et lainkaan kuvaile käyntejäsi Teresan luona ja kuinka hän voi, uskaltaako hän vielä mainita nimeäni vai onko Odoardo hänet minulta kokonaan ryöstänyt? Käyn ehtimiseen postissa, mutta turhaan, ja kun hitain, horjuvin askelin palaan kotia, voi koko maailma lukea syvän tuskan katsannostani. Olen ehtimiseen kuulevinani oman kuolemantuomioni: "Teresa on vannonut aviovalansa". Oi, enkö koskaan voi vapautua kamalista houreistani ja julmista kuvitteluistani? Hyvästi.

Firenze, 17. IX.

Olet saattanut minut täydelliseen epätoivoon. Teresa tahtoo siis rangaista minua rakkauteni tähden. Vakuutat, että hän oli lähettänyt kuvansa äidilleen, ennenkuin minä sitä pyysin. Tahdon uskoa sinua, sillä ethän voine, muka parantaaksesi minut, riistää minulta ainoata balsamia, joka todella haavojani lääkitsee.

Viimeisetkin toiveeni häviävät, yksinäisyyden yö on tuskaini taustana.

Kehen voin enää luottaa? Älä minua petä, Lorenzo! Minä en koskaan voisi sinua unohtaa, sillä sinun muistosi on minulle välttämätön. Ystävänäsi en hylkäisi sinua suurimmassakaan onnettomuudessa. Onko kohtalo määrännyt, että minun pitää kadottaa kaikki, kadottaa viimeisetkin heikot toiveeni? Mutta olkoon niin! En moiti häntä, en sinua, en itseäni, en kovaa onneani. Mutta itken katkerasti, kun minun lohduttomana täytyy sanoa: "Kärsin tuskani valittamatta".

Te kaikki jätätte minut, ja minun huokaukseni tulevat teitä aina seuraamaan, sillä ilman teitä en voi elää, kaikkialla tulen epätoivoisena huutamaan nimeänne. Nämä harvat sanat kirjoitti Teresa minulle:

"Yhteisen onnettomuutemme nimessä rukoilen Teitä, hoitakaa itseänne! On muitakin onnettomia kuin me kaksi. Niin pian kuin voin, lähetän Teille kuvani. Isäni itkee kanssani. Hän ei kiellä minua vastaamasta kirjeeseenne, mutta hänen kyyneleistään huomaan, että hän toivoisi kirjeenvaihtomme loppuvan tähän. Itkien täytyy minun suostua. Luultavasti siis tämä on viimeinen kirjeeni. Minä itken, sillä vain Jumalalle uskallan tästälähin tunnustaa rakastavani Teitä."

Sinun velvollisuudentuntosi on lujempi kuin minun. Pidän kirjettäsi viimeisen tahtosi ilmauksena. Vielä kerran tahdon puhua kanssasi, mutta vasta silloin, kun vakavasti olen päättänyt erota sinusta ja kun voin päätöksessäni pysyä.

Jos minä salaamalla äärettömän, tuskallisen lempeni ja pakenemalla ihmisten ilmoilta voin palauttaa sielusi rauhan, jos kuolemallanikin voin sovittaa intohimosi vainoojiemme edessä ja vapauttaa sinut itsesi siitä, rukoilen palavasti ja vilpittömästi taivasta ja luontoa vapauttamaan minut tästä elämästä. Vakuutan sinulle, että tämä kuoleman kaipuu on minulle sekä kohtalokas että suloinen toivomus. Ainoastaan sinun rukouksesi voivat ehkä minut siitä vapauttaa, vaikka ei sekään ole sanottua, sillä minusta tuntuu kuin Luoja vastustamattomalla voimalla kutsuisi minua luoksensa. Mutta elä sinä onnellisena niin kauan kuin voit! Katumuksen kyyneleitä vuodattaen rukoilen Jumalaa armahtamaan sinua, onneton neito; ehkä Hän on minua kuuleva. Liian suuressa määrässä olet sinä onnettomuuteni osatoveri, liian paljon tuskaa olen minä sinulle tuottanut, minä yksin olen saattanut sinut kuilun partaalle. Huonosti olen palkinnut isällesi hänen luottamuksensa ja neuvonsa, hänen sydämellisen ja hellän rakkautensa minua kohtaan. Mutta sittenkin! Eikö minun uhraukseni ole monin verroin suurempi kuin kaikki isäsi hyvät työt minua kohtaan? Vertavuotavan sydämeni olen hänen hyväkseen uhrannut. Kukaan ihminen ei voi syyttää minua jalomielisyyden puutteesta, enkä minä itse, vaikka, kuten tiedät, olenkin ankara tuomari itselleni, voi pitää rakkauttani sinuun rikoksena. Suurin rikokseni on se, että olen syypää onnettomuuteesi.

Mutta miksi puhun ja kenen kanssa?

Älä näytä tätä kirjettä Teresalle, Lorenzo, jos se vielä saavuttaa sinut Euganiassa! Älä yleensä puhu hänelle mitään minusta! Jos hän kysyy minua, sano vain, että elän. Mutta myönnän sinulle, että nautin omasta heikkoudestani. Revin auki omat pahimmat haavani, koetan niitä syventää ja katselen riemulla niistä tihkuvaa verta. Minusta tuntuu siltä kuin tuskani sovittaisivat rikoksiani ja lieventäisivät tuon viattoman olennon kärsimyksiä.

Firenze, 25. IX.

Tässä ihanassa maassa runottaret ja tieteet ensin heräsivät uuteen elämään raakalaisuuden yöstä. [Tarkoittaa Firenzeä varhaisrenesanssin kehtona. Suom.] Kaikkialla näen ensimäisten suurten toskanalaisten synnyintaloja ja pyhiä hautakumpuja; joka askeleella pelkään polkevani pyhäinjäännöstä. Koko Toskana on kuin yhtä ainoata, puutarhain somistamaa kaupunkia, sen kansa on luonnostaan rakastettavaa, sen taivas selkeä ja ilma täynnä elämää ja terveyttä. Mutta ystäväsi ei täälläkään löydä lepoa. Harhailen paikasta paikkaan, en tiedä, missä huomisen päivän vietän, yksinäisyyden ja maanpaon taakka painaa minua liian raskaasti. En saanut edes jatkaa matkaani. Olin aikeissa mennä Roomaan polvistuakseni isänmaan suurten muistomerkkien juuressa. En saanut passia, sillä äitini lähettämä on Milanoa varten. Minulle tehtiin tuhansia kysymyksiä, ikäänkuin olisin vaarallinen salaliittolainen. Ehkä olenkin sitä. Heidän kysymyksiinsä vastaan matkustamalla huomenna pois. — Näin siis me italialaiset olemme muukalaisia ja vieraita omassa Italiassamme. Jos olemme poissa omilta kotinurkiltamme, ei meitä suojaa äly, ei maine eikä moitteeton käytös. Jos esiinnymme rohkeasti ja ylevästi, käy meidän huonosti. Kotinurkan ulkopuolella ei meillä ole kansalaisoikeutta. Yksi ryöstää meitä, toinen halveksii meitä, kaikki kavaltavat meidät Omat kansalaisemme eivät meitä sääli ja auta kurjuudessamme, vaan hylkäävät meidät ja pitävät meitä muukalaisina, ellemme ole kotoisin samasta maakunnasta kuin he itse ja ellei meitä rasita samat kahleet. Missä siis on meillä turvapaikka, Lorenzo? Meidän viljavainiomme ovat rikastuttaneet sortajiamme, mutta tuhannet italialaiset ovat vailla leipää ja majaa omassa synnyinmaassaan. Vallankumous on karkoittanut heidät kotoisen taivaan alta, nälkäisinä, väsyneinä ja kaikkien hylkääminä he hyvinkin joutuvat astumaan rikoksen tielle, joka on viimeinen pelastus. Erämaa, hauta tai häpeä, kas siinä ne mahdollisuudet, joiden välillä meidän on valittava! Häpeällä voisimme kai eniten pitentää elämäämme, mutta jos valitsemme sen, alamme pian myöskin halveksia itseämme ja joudumme niiden tyrannienkin ivan alaisiksi, jotka ostavat ja myyvät meitä kuin kauppatavaraa.

Olen matkustellut ympäri koko Toskanan. Kaikkialla, vuorilla ja kentillä, on muistomerkkejä veljessodista, joita 400 vuotta näillä mailla on käyty. Lukemattomien surmattujen italialaisten ruumiit ovat muodostaneet perustuksen keisarien ja paavien valtaistuimille. Kävin Monteapertossa, jossa guelfit kerran kärsivät häpeällisen tappionsa [vuonna 1260. Suom.]. Oli varhainen aamuhetki. Oi Lorenzo, luonnon alakuloinen hiljaisuus ja kylmänharmaa aamuilma muistuttivat minulle niin elävästi kaikista niistä ikivanhoista ja tuhoisista onnettomuuksista, jotka ovat isänmaatani raadelleet. Minä kauhistuin, tukkani nousi pystyyn ja minä huusin vapisevalla ja uhkaavalla äänellä. Minusta näytti kuin kaikkien tuossa taistelussa kaatuneitten toskanalaisten haamut olisivat kiivenneet edes takaisin pitkin vuoren jyrkänteitä; niitten miekat ja vaatteet olivat veren tahraamia ja katse hurja. Ne vapisivat vimmassaan, tuuppivat toisiaan ja repivät auki toistensa vanhoja haavoja. Oi! ketä varten tuokin veri vuodatettiin? Poika halkaisee isänsä pään ja kantaa sitä ympäri verisistä hiuksista. Ketä varten moiset hirmunäytelmät? Kuninkaat, joita varten teurastatte toinen toisianne, puristavat taistelun telmeessä toistensa kättä ja jakavat sen päätyttyä rauhallisesti keskenään teidän vaatteenne ja maanne.

Huutaen pakenin alas katsellen tuon tuostakin taakseni. Nuo kauhukuvat seuraavat nyt minua aina. Öisinkin näen yksinäisyydessäni ympärilläni nuo kummitukset. Keskellä niitä on tuo yksi muita kamalampi, jonka minä yksin tunnen. — Oi isänmaani! Minun täytyy aina syyttää ja surkutella sinua, vaikka minulla ei ole mitään toiveita hyödyttää ja auttaa sinua.

Milano, 27. X.

Kirjoitin sinulle Parmasta ja toisen kerran Milanosta heti tänne saavuttuani sekä vihdoin kolmannen hyvin pitkän kirjeen viikkoa myöhemmin. Kuinka siis sinun kirjeesi tulee minulle näin myöhään ja Toskanan kautta, josta olen ollut poissa syyskuun 28:sta lähtien? Alan epäillä, että kirjeitämme sensuroidaan. Hallitukset vakuuttavat, että yleinen turvallisuus vallitsee maassa, mutta rikkovat siitä huolimatta kallisarvoista kirjesalaisuutta ja likaavat onnettomien ihmisten ystävyyden pyhättöä. Olisihan meidän pitänyt se aavistaa. Mutta tästälähin nuo roistot eivät enää saa tilaisuutta urkkia sanojamme ja ajatuksiamme. Olen keksivä keinon heidän uteliaisuutensa välttämiseksi.

Tiedustelet minulta Giuseppe Parinin vointia.[Giuseppe Parini (1729-99) on Italian suurimpia runoilijoita ja jaloimpia isänmaan ystäviä 1700-luvulta. Hän on kirjoittanut m.m. mainion satiirisen runoelman Il Giorno — ("Päivä"), jossa ruoskii aikansa italialaisen ylimystön tyhjäntoimittaja-elämää.] Hän on yhtä jalo ja ylevä kuin ennenkin, mutta olosuhteet ja ikä ovat hänen terveytensä murtaneet. Mennessäni häntä tervehtimään oli hän juuri lähtemäisillään ulos. Hän tunsi minut heti ja taputti, keppiinsä nojaten, minua olalle. "Olet tullut tämän raisun ratsastajan luo, joka vielä tuntee rinnassaan kauniin nuoruutensa ylpeyttä, vaikka häntä nyttemmin enää vain kohtalon iskut pitävät pystyssä."

On kamalaa ajatella, että nykyinen hallitus on erottanut hänet virastaan ja pakoittanut hänet 70 kunniakkaan ja uutteran elinvuoden jälkeen elämään almuilla.

Milano, 11. XI.

Kysyin kirjakaupassa Benvenuto Cellinin elämäkertaa. "Meillä ei ole sitä." Kysyin erästä toista tekijää. Melkein halveksien vastasi kirjakauppias: "Minä en myy italialaisia kirjoja". Sivistynyt sääty puhuu oivallisesti ranskaa, mutta ymmärtää tuskin oikeata Toskanan murretta [Italian kirjakieltä. Suom.]. Julkiset asiakirjat ja lait ovat kieliasultaan yhtä typeriä ja mielettömiä kuin niiden säätäjätkin. Cisalpinon tasavallan Demostheneet puoltavat senaatissaan innokkaasti latinan ja kreikankielen poistamista valtiostaan. On säädetty laki, jonka ainoana tarkoituksena on estää matemaatikko Gregorio Fontanaa ja Vincenzo Montia [Vincenzo Monti (1754-1826) oli ajan huomatuimpia eepillisiä runoilijoita ja Foscolon rinnalla sen suurin lyyrikko. M. ja F. olivat kauan aikaa ystävyksiä, kunnes vähäpätöinen riita teki heistä veriviholliset. Tässä tavattavat kaksimieliset sanat viitannevat Montin valtiolliseen häilyväisyyteen. "Ortisin" ilmestyessä olivat runoilijain välit kuitenkin vielä hyvät.] saamasta virkoja. En tiedä, mitä he lienevät kirjoittaneet vapautta vastaan, ennenkuin se Italiassa tuli julkisen häväistyksen alaiseksi, tiedän vain, että he kykenevät sen puolestakin kirjoittamaan. Oli heidän rikoksensa mikä hyvänsä, rangaistuksen kohtuuttomuus puhuu heidän puolestaan, ja se juhlallinen tosiasia, että erityinen laki säädetään nimenomaan kahta henkilöä varten on omiaan lisäämään heidän mainettaan. — Kysyin, missä on lakiasäätävän kokouksen istuntosali. [Milano oli "Cisalpinon" pääkaupunki. Suom.] Harvat minua ymmärsivät, vielä harvemmat vastasivat, ainoakaan ei osannut minua opastaa.

Milano, 4. XII.

Tämä on ainoa vastaus, minkä voin neuvoihisi antaa: Jokaisessa maassa olen tavannut kolmenlaisia ihmisiä: muutamat harvat hallitsevat, useimmat tottelevat ja alistuvat, monet rosvoilevat. Me emme ole kyllin pystyviä ja oveloita hallitsemaan, emme kyllin sokeita tottelemaan emmekä kyllin kehnoja rosvoilemaan. On parempi elää kuin isännätön koira, joka ei välitä potkuista eikä armopaloista. Pitäisikö minun pyydystellä suosiota ja virkoja valtiossa, jossa minut katsotaan muukalaiseksi, jossa voin joutua ensimäisen urkkijan oikkujen uhriksi? Sinä puhut aina suurista lahjoistani. Mistä sinä ne tunnet ja miten neuvoisit minua niitä käyttämään? Pitäisikö minun ruveta hovirunoilijaksi? Silloin minun täytyisi luopua luonteeni ylevyydestä, sillä se loukkaa vallassaolijoita, — minun täytyisi peitellä omaa oppia ja viisautta ja olla moittimatta heidän typeryyttään ja rikollisuuttaan. "Sellaistahan se on kaikkialla", sanot sinä. Olkoon niin. Minä en voi maailmaa parantaa, mutta koska itsekin elän siinä, toivoisin joko että ihmiset muuttuisivat toisenlaisiksi tai että he hirttäisivät minut, ja tämä viimeinen mahdollisuus olisi kai helpompi toteuttaa. Pikkutyrannit, jotka suoraan kadulta ovat nousseet valtaistuimelle, tarvitsevat puoluelaisia ja urkkijoita, joita heidän usein myöhemmin on vaikea pitää aisoissa. Hetkellisen onnen huumaamina, välinpitämättöminä tulevaisuudesta, kunniattomina ja älyttöminä pelkureina he ympäröivät itsensä imartelijoilla ja kätyreillä eivätkä sittemmin voi niistä vapautua, vaikka ne usein ivaavat ja pettävät heitä. Tuollaisen kätyrin elämä on siten julmien, mielivaltaisten ja halpamaisten tekojen ainaista kiertokulkua. Jos tahdot tulla kansasi herraksi ja rosvoksi, tulee sinun siis ensin antaa sortaa itseäsi, luopua siveellisestä arvostasi ja suudella oman veresi tahraamaa miekkaa. Näin voisin minäkin hankkia itselleni jonkun viran, muutaman tuhannen vuositulot sekä tunnonvaivoja ja häpeää. Kuule nyt vielä kerran: minä en koskaan aio ruveta pieneksi heittiöksi.

En ylpeile, kuten niin monet muut, orjuudestani, mutta tyrannit eivät myöskään saa minun nöyrtymyksestäni ylpeillä. Onhan yllin kyllin toisia, joille he voivat jaella sekä antimiaan että häväistyksiään. Kuolen tuntemattomana, mutta kunniallisena. Mutta jos minun täytyy astua esille pimennosta, tahdon mieluummin tulla sortovallan uhriksi kuin sen "onnelliseksi" välikappaleeksi.

Taivas varjelkoon minua moittimasta niitä lukuisia, joita leivän ja asunnon puute pakoittaa heikkoutta osoittaviin tekoihin. Mutta, Lorenzo, ennenkuin minä turvaudun sinun viittaamaasi keinoon, muutan totisesti kaikkien yhteiseen suureen isänmaahan, sinne, missä ei ole kavaltajia, ei anastajia, ei kirjailijoita, ei hovia eikä ruhtinaita, missä rikkaus ei kruunaa rikosta, missä köyhä ei joudu tuomituksi pelkästä köyhyydestään. Sinne me kaikki kerran muutamme, siellä me kaikki maan alla jälleen mullaksi maadumme.

Elämän pyörteissä seuraan toisinaan valon välähdystä, jonka huomaan kaukaa, vaikka en voi sitä saavuttaa. Tuntuupa minusta, että vaikka koko ruumiini olisi maan alla, mutta pääni vielä haudan yläpuolella, voisin silmilläni havaita sen kirkkaita salamoita. Oi, Kunnia, sinä väikyt alinomaa edessäni, sinä houkuttelet minua vaellukselle, joka on minulle ylivoimainen! Mutta sen jälkeen kun sinä lakkasit olemasta ylin ja ainoa intohimoni, alkoi sinun loistava harhakuvasi vaaleta ja häipyä. Vähitellen se muuttuu melkein kokonaan luu- ja tuhkaläjäksi, jonka päällä vielä joskus väikkyy muutamia raukenevia säteitä. Ennen pitkää on jäljellä vain luuranko, jota tallaan jaloillani, hymyillen pettyneille unelmilleni. Monta kertaa olen toivonut voivani saavuttaa oman aikani kunnioitusta ja ihailua. Olen silloin hellinyt omia tuskianikin, kuitenkin täysin tietoisena siitä, että minun tavalla tai toisella täytyy niistä vapautua. Tuskin olisin voinut elää isänmaani kuolemaa kauemmin, ellen mielettömyydessäni olisi pelännyt, että ruumiini keralla myöskin nimeni laskettaisiin hautaan. Myönnän suoraan, että usein olen omituisella mielihyvällä katsellut Italian kärsimyksiä, sillä uskoin, että onneni ja intoni antaisivat minulle kunniakkaan mahdollisuuden vapauttaa maani. Puhuin siitä eilen illalla Parinille…

Hyvästi! Pankinjohtajan palvelija tulee noutamaan kirjettäni, joka muutenkin jo on kyllin pitkä.

Mutta sittenkin on minulla vielä paljon sanottavaa sinulle. Jatkan kirjettä ja lähetän sen vasta lauvantaina. Olemmehan nyt pitkän ja vilpittömän ystävyyden jälkeen ehkä ainaiseksi toisistamme erotetut. Mutta kirjoittaminen sinulle tuottaa minulle yhä suurta lohdutusta. Voinhan näinkin kertoa sinulle huolistani ja samalla osaksi vapautua niistä, ja yksinäisyyteni tuntuu vähemmän painostavalta. Usein herään öisin, nousen vuoteeltani ja kävelen hiljalleen ympäri huonetta huutaen nimeäsi. Sitten alan kirjoittaa sinulle säälittävistä houreistani ja rohkeista suunnitelmistani, ja kyyneleet kostuttavat paperia. Mutta usein minulla ei ole sydäntä lähettää sinulle kirjeitäni. Muutamia olen säilyttänyt, toisia polttanut. Joskus, kun taivas suo minulle rauhallisempia hetkiä, kirjoitan sinulle niin suurella mielenmaltilla kuin mahdollista, jotta en katkeroittaisi mieltäsi omilla äärettömillä tuskillani. Kirjoittaminen sinulle ei minua koskaan väsytä, sillä se on ainoa viihdytykseni. Ethän sinäkään, Lorenzoni, väsy lukemaan näitä kirjeitäni, joissa avomielisesti ja vilpittömästi kuvailen sinulle sydämeni suurimpia iloja ja raskaimpia suruja? Säilytä ne! Aavistan, että kerran et voi löytää Jacopoasi muualta kuin näistä kirjeistä.

Eilen illalla kävelin tuon kunnioitettavan vanhuksen [Parinin. Suom.] kanssa lehmuspuistossa itäisessä etukaupungissa. Hän nojautui osittain keppiinsä, osittain käsivarteeni, katseli toisinaan heikkoja jalkojaan ja kääntyi sitten mitään sanomatta minun puoleeni ikäänkuin surkutellen heikkouttaan ja kiittäen minua siitä, että niin kärsivällisesti saatoin häntä. Istuuduimme eräälle penkille. Palvelija odotti matkan päässä. En ole koskaan tuntenut Parinia kunnioitettavampaa ja samalla kaunopuheisempaa ihmistä. Hänen puheestaan kuvastuu syvä, ylevä ja hillitty tuska. Hän puhui minulle paljon isänmaastaan, surkutellen sekä entistä sortovaltaa että nykyistä hillittömyyttä. Kirjallisuus on imartelun palveluksessa, yleisen turmeluksen vallitessa lamaantuvat ja sammuvat kaikki jalot intohimot, vieraanvaraisuus, sydämellinen hyväntahtoisuus ja pyhimmät perhesiteet ovat menettäneet kaiken arvonsa. Hän esitti minulle viimeisten vuosien tilastoa ja mainitsi lukuisia kehnoja, raukkamaisia, pimeäsieluisia rikoksentekijöitä, joiden nimeä en kehtaa kerrata, sillä heidän rikoksistaan ei kuvastu Sullan ja Catilinan hengenjoustavuus eikä edes uljaan rosvon mielenmaltti, jota ei hirsipuunkaan varmuus voi horjuttaa. Ei, ne ovat yksinkertaisesti konnia. Tämän kuullessani tulin hillittömän raivon valtaan. Nousin paikaltani ja huusin: "Emmekö voi mitään tehdä? Kuolkaamme edes!" Hän katsoi minua pelästyneenä. Silmistäni ja koko olemuksestani kuvastui varmaankin kauhistuttava uhka ja viha illan himmeässä valaistuksessa. Vaikenin hetkiseksi, mutta tunsin kuinka raivonhenki vielä riehui rinnassani. Sitten jatkoin: "Eikö ole pelastuksen mahdollisuutta? Jos ihmisillä aina olisi kuolema silmiensä edessä, olisivat he ehkä vähemmän halpamaisia." — Parini ei vastannut mitään, mutta tarttui käteeni ja katsoi minua silmistä silmiin. Sitten hän uudelleen veti minut istumaan rinnalleen. "Luuletko sinä", hän huudahti, "että minä vanhuudestani huolimatta tällä tavalla valittaisin, jos voisin havaita pientäkään vapauden välähdystä isänmaamme taivaanrannalla? Oi nuorukainen, sinä olisit onnellisemman isänmaan arvoinen! Ellet voi pyhää innostustasi hillitä, koeta ainakin antaa sille toinen suunta nykyisissä oloissa."

Silloin etsin sekä menneisyydestä että tulevaisuudesta jotakin kiinnityspistettä, mutta huomasin aina harhailevani tyhjässä, käteni eivät voineet löytää mitään mihin tarttua, ja minä tunsin surkeasti pettyneenä koko tilani toivottomuuden. Kerroin tuolle jalolle italialaiselle intohimojeni historian, kuvailin hänelle Teresaa taivaallisena ilmestyksenä, joka on lähetetty tänne alas luomaan valoa ja lohtua elämän yöhön. Kuullessaan kertomukseni ja nähdessään kyyneleeni tuo ylevä vanhus monta kertaa huokasi syvästi. "Niin", lausuin lopuksi hänelle, "hauta on ainoa pelastukseni. Mutta minulla on niin hellä ja hyvä äiti. Usein, kun kapusin ylös vuoren huipulle ja aioin syöksyä alas syvyyksiin, tuntui minusta kuin hän olisi hapuilevin askelin minua seurannut. Ratkaisevalla hetkellä hän pidätti minua, hänen hellät kätensä vetivät minut takaisin, ja kääntyessäni taaksepäin olin kuulevinani hänen itkunsa. Mutta jos hän tuntisi minun salaiset tuskani, rukoilisi hän varmaan itse taivasta lopettamaan poikansa kärsimykset. Ainoa todellinen elämänliekki, joka vielä palaa väsyneessä ruumiissani, on toivo saada tehdyksi jotakin isänmaani vapautuksen hyväksi."

Parini hymyili surullisesta. Kun hän huomasi, että puhe tarttui kurkkuuni ja että silmäni liikkumattomina painuivat maahan, lausui hän: "Ehkä sinun palava kunnianhimosi voisi kannustaa sinua vaarallisiin yrityksiin, mutta usko minua, urhojen kunnia riippuu vain neljänneltä osaltaan heidän rohkeudestaan. Toinen neljännes on heidän rikostensa ansiota; kaiken muun määrää kohtalo. Jos sittenkin pidät itseäsi kyllin julmana ja erityisenä onnettaren suosikkina, luuletko kuitenkaan, että toimesi nykyoloissa voisivat menestyä? Eivätkö vuosisatain surkeat kokemukset, eikö isänmaatamme tällä hetkellä painava ies ole sinulle opettanut, että muukalaiset eivät vapaudestamme välitä? Vieras valloittaja häpäisee itsensä ja turmelee kukistamansa kansan. Jos oikeudet ja velvollisuudet ovat miekan kärjestä riippuvia, silloin voimakkaampi kirjoittaa lait verellä ja kunto on kuolemaan tuomittu. Ja onko sinulla Hannibalin mainetta ja voimaa, hänen, joka läpi maailman etsi suojaa vihollisiltaan roomalaisilta? Et voi olla oikeudentuntoinen ja menestyä. Nuorukainen, jolla on sinun lahjomaton ja palava sydämesi, mutta joka samalla on köyhä ja varomaton kuin sinä, joutuu joko puolueintohimojen tai mahtimiesten uhriksi. Jos julkisessa toiminnassa voisit välttää yleistä häpeällisyyttä, saisit tosin aluksi suurtakin kunniaa osaksesi, mutta ei kestäisi kauan, ennenkuin panettelun yöllinen tikari katkaisisi urasi. Vankilassa ei kukaan ystävistäsi kävisi sinua katsomassa, ja haudallasi ei kukaan viitsisi käydä suruaan osoittamassa. Mutta otaksukaamme, että sinun onnistuisi voittaa sekä vieraitten sortovalta että omien kansalaistesi ilkeys, vieläpä ajan yleinen turmeluskin. Olisit siis päämääräsi saavuttanut. Rohkenisitko silloin olla syypää kaikkeen siihen verenvuodatukseen, jonka syntyvän tasavallan säilyttäminen uhrikseen vaatii, rohkenisitko kansalaissodan soihdulla sytyttää talot palamaan, rohkenisitko hirmuhallituksella kukistaa puolueriidat, kuolemanrangaistuksella tukahduttaa ajatusvapauden ja murhilla turvata asemasi? Mutta jos yrityksesi ei onnistu, silloin toiset syyttävät sinua kansanvillitsijäksi, toiset tyranniksi. Suuren joukon suosio on lyhytaikainen ja turmiollinen: se arvostelee asioita enemmän onnen kuin aikomuksen mukaan, se pitää hyödyllistä rikosta hyveenä, ja rikoksena kunniallisuutta, jos se arvioi sen vahingolliseksi. Sen, joka tavoittelee joukon suosiota, täytyy joko peloittaa sitä tai rikastuttaa sitä ja, joka tapauksessa, pettää sitä. Sekin vielä voi käydä päinsä. Mutta voisitko sitten, ylenmääräisen myötäkäymisesi ylpistämänä, hillitä oman himosi, tulla itsevaltiaaksi, himon, jota sekä tietoisuus omasta etevämmyydestäsi että yleisestä rappeutumisesta on omiaan voimistuttamaan? Ihmiset ovat syntymähetkestä saakka orjia, tyranneja ja sokeita. Jos siis tahtoisit vahvistaa valtaistuintasi, muuttuisit filosofista tyranniksi, ja hallittuasi muutaman vuoden ainaisen pelon vallassa olisit menettänyt rauhasi, ja nimesi mainittaisiin lukemattomien muiden sarjassa. — Oi poikani! Ihmiskunta vapisee valloittajan syntyessä. Sen ainoa lohdutus on toivomus kerran saada nauraa hänen paariensa ääressä."

Hän vaikeni. Pitemmän väliajan jälkeen huudahdin: "Oi, Cocceus Nerva, sinä ainakin kuolit tahratonna!" [Jalo roomalainen ylimys ja keisari Tiberiuksen ystävä. Innokkaana tasavaltalaisena hän mieluummin surmasi itsensä nälkään kuin näki omien valtiollisten ihanteittensa auttamattoman haaksirikon. (Tacitus, Annales VI.)] Vanhus katsoi minuun kiinteästi, puristi kättäni ja lausui: "Ehkä sinun toivomuksesi ja pelkosi rajoittuvat kokonaan tämän maailman piiriin. Toisin on minun laitani." Hän kohotti katseensa korkeuteen, ja lohdutuksen säde kaunisti hänen vakavia kasvojaan, ikäänkuin hän siellä ylhäällä olisi nähnyt kaikki toiveensa toteutuneina. Kuulin askeleita ja näin ihmisiä kulkevan lehmusten alla. Nousimme istumasta, ja minä saatoin hänet kotia.

Oi, kunpa ei tuo taivaallinen tuli, joka varhaisimmassa nuoruudessani lämmittävillä säteillään valaisi kaikkea, mikä minua ympäröi, nyt olisi kokonaan sammunut! Minä harhailen tyhjässä pimeydessä. Kunpa minulla olisi maja, jossa voisin rauhallisesti nukkua! Kunpa minun ei täytyisi hukkua yksinäisyyden varjoihin! Kunpa minua ei kiduttaisi toivoton rakkaus, jota vastaan järkeni taistelee kykenemättä sitä voittamaan, rakkaus, jota vastaan ei voi mitään, vaan joka päivä päivältä syttyy uudestaan ja tulee kaikkivaltiaaksi, kuolemattomaksi! Luonto on antanut meille intohimon, joka on voimakkaampi itse elämänvaistoa. Jos saisin vielä elää yhdenkin rauhanvuoden, niin minä, onneton ystäväsi, voisin täyttää pyhän lupauksen ja sitten kuolla. Kuulen isänmaani huutavan minulle: "Kirjoita siitä mitä näet. Ääneni puhuu sinulle raunioista ja kertoo sinulle surkean historiani. Vuosisadat itkevät yksinäisyyttäni, ja tulevat sukupolvet saavat opetusta minun onnettomuuksistani. Aika kukistaa voimakkaimmankin, ja veriset rikokset pestään verellä puhtaiksi." Sinä tiedät. Lorenzo, että minulla on rohkeutta kirjoittaa, mutta voimani ovat liian heikot, älyni lamaantuu, ja muutaman kuukauden perästä olen lopettanut tämän surkean maallisen vaellukseni.

Mutta te harvat jalot sielut, jotka yksinäisinä ja vainottuina huokaatte isänmaamme nykyisessä kurjuudessa, miksi ette kerro jälkipolville meidän nykyisistä onnettomuuksistamme? Puhukaa kaikkien nimessä ja sanokaa koko maailmalle: "Me olemme onnettomia, mutta emme sokeita emmekä halpamaisia, meiltä ei puutu rohkeutta, vaan voimaa". Vaikka kätenne ovatkin kahleissa, miksi kahlehditte myöskin henkenne, jota eivät tyrannit eikä edes kohtalo, olevaisuuden kaikkivaltias herra, voi lannistaa? Kirjoittakaa! Säälikää kansalaisianne älkääkä turhaan kiihoittako heidän valtiollisia intohimojaan. Mutta halveksikaa kansalaistenne enemmistöä, sillä vaikka nykyinen sukupolvi elääkin vanhuuden heikkoudessa ja voimattomuudessa, voi vielä kuoleman partaalla syntyä uusi elinvoimaisempi ihmissuku. Kirjoittakaa tulevalle ajalle, joka yksin kykenee teitä kuulemaan ja kostamaan puolestanne. Rangaiskaa vainoojianne totuuden aseilla; koska ette voi heidän eläessään kukistaa heitä tikareilla, kukistakaa heidät ainakin sillä, että vaivutatte heidät häpeän yöhön tulevien sukupolvien silmissä. Miksi rakastatte niin halpamaisesti tätä ilotonta elämää, jos teiltä on riistetty isänmaa, sielun rauha ja elämisen mahdollisuus, jos kukaan teistä ei uskalla mennä naimisiin, jos kaikki pelkäätte isän suloista nimeä, jotta ette maanpaossa ja tuskassa synnyttäisi uusia onnettomia orjia? Miksi kartatte ainoata utukuvaa, joka ohjaa jalojen ihmisten toimintaa, kunniaa? Te olette nykyisen Euroopan tuomareita, ja teidän mielipiteenne on valaiseva tulevia sukupolvia. Teidän inhimillinen heikkoutenne peloittaa teitä, mutta oletteko te kuolemattomia? Keskellä vankilaa ja kuolemantuomioita te kohoatte siveellisesti vallassaolijain yläpuolelle; heidän vihansa teitä kohtaan on lisäävä heidän häpeäänsä ja teidän mainettanne.

Milano, 6. II. 1799.

Osoita kirjeesi Nizza di Provenzaan, sillä huomenna lähden Ranskaan ja kenties vielä paljoa kauemmaksikin. Ranskassa en luule viipyväni kauan. Älä sure sitä, Lorenzoni, vaan lohduta onnetonta äitiäni! Sinä sanot, että minun ennemmin pitäisi paeta omaa itseäni ja koettaa jollakin tavalla rauhoittua. Se on totta, mutta minne menisin? Täällä on pahempi olla kuin muualla. Minua kiusaa sumuinen vuodenaika, kolea ilma ja muutamat määrätyt henkilöt, joita näen ympärilläni. Ehkä erehdyn, mutta minusta ihmiset täällä ovat harvinaisen sydämettömiä. En tahdo heitä siitä moittia. Osanotto, ylevämielisyys ja ennen kaikkea hienotuntoisuus ovat synnynnäisiä ominaisuuksia, — kaikkea muutahan voi hankkia —, ja ainoastaan ken niitä tuntee, etsii samoja vaikutteita toisista.

Olen niin hartaasti päättänyt lähteä, että viimeisetkin tunnit minusta tuntuvat vankeudessa vietetyiltä vuosilta. Olen onneton. Miksi tuntevat kaikki aistini paljasta tuskaa, niinkuin sairaat jäsenet kammoovat raitista ilmaa? Jos voisin nauttia elämästä sellaisena kuin se on, olisin levollisempi ja järkevämpi. Mutta jos joku puhuisi minulle näin, vastaisin hänelle: "Jos sinulla on kuumetta, niin käske silloin valtimosi sykkiä rauhallisemmin; jos se onnistuu, tulet terveeksi". Silloin hän varmaan uskoisi, että minulla on vieläkin pahempi kuume. Enhän minä voi säätää lakeja verelleni, joka niin kiivaasti kiertelee suonissani ja toisinaan, vieläpä unissakin, täyttää sydämeni niin voimallisesti, että luulen menehtyväni. Oi, te viisastelijat, tahdon seurata neuvoanne sillä ehdolla, että kun näen teeskentelynne, kylmyytenne ja mahdottomuutenne auttaa köyhiä ivaamatta heitä, mahdottomuutenne suojella heikkoa väkevää vastaan, kun näen teidän tyydyttääksenne raakoja intohimojanne imartelevan maailman mahtimiehiä, joita vihaatte ja jotka teitä halveksivat, saan silloin vuodattaa teihin pisaran kuohuvaa sappeani, joka usein on aseistanut ääneni ja käsivarteni väkivaltaa vastaan, joka kyynelöi silmäni ja avaa käteni nähdessäni kurjuutta, ja joka aina on minut pelastanut halpamaisilta teoilta. Te luulette itseänne viisaiksi ja maailma pitää teitä kunniallisina, mutta voitteko sittenkään vapautua pelosta? Älkää siis pettykö, molemmat puolet ovat yhtä voimakkaita. Jumala varjelkoon teitä minun houreistani; ja rukoilen taivasta vilpittömästi, että se varjelisi minut teidän viisaudeltanne.

Kun siis näen moisia henkilöitä, niin pakenen, vaikka he eivät minua puhuttelisikaan, ajatuksissani sinun luoksesi, Lorenzo. Sinä ymmärrät intohimojani, sinun äänesi on usein tyynnyttänyt jalopeuran raivoa. Mutta nyt huomaat, ettei mikään neuvo, ei mikään järkisyy voi minua auttaa. Oi, minun täytyy seurata sydämeni ääntä. Järki on kuin tuuli; se sammuttaa soihdut, mutta lietsoo tulipaloja. Hyvästi toistaiseksi.

Kello 10 aamulla.

Luulen, että on parempi, ettet kirjoita minulle, ennenkuin olet saanut tietoja minusta. Matkustan Liguuristen Alppien kautta välttääkseni Mont Cenis'n jäätiköitä. Tiedät kuinka kärsin kylmästä.

Kello 1.

Taaskin uusia esteitä. Vasta kahden päivän perästä on passini kunnossa. Lähetän tämän kirjeen sinulle vasta kun nousen vaunuihin.

8. II. kello 1/2 2.

Olen kyynelsilmin lukenut kirjeitäsi. Järjestäessäni papereitani löysin erään äitini kirjeen, johon sinä olit liittänyt muutamia rivejä. Se oli lähetetty pari päivää ennenkuin läksin kukkuloiltani: "Kaikki ajatukseni ovat sinun luonasi, oi rakkahin Jacopo. Rukoukseni ja ikuinen ystävyyteni seuraavat sinua aina. Olen aina ystäväsi, rakkahin veljesi; sielunikin tahdon jakaa kanssasi."

Toistan ehtimiseen noita sanoja ja olen syvästi liikutettu. Tahtoisin heittäytyä kaulaasi ja kuolla sylissäsi. Hyvästi! hyvästi. Tulen kyllä takaisin.

Kello 3.

Menin sanomaan jäähyväisiä Parinille. "Hyvästi", sanoi hän minulle, "onneton nuorukainen. Ylevät intohimosi tulevat aina ja kaikkialla sinua seuraamaan, tyydytystä et voi koskaan löytää. Tulet aina olemaan onneton. En voi lohduttaa sinua neuvoillani, sillä ne eivät lievennä edes omaa tuskaani, jolla on sama alkulähde. Ikä on kuihduttanut jäseneni, mutta sydän on vielä nuori. Ainoa lohdutus, minkä voin sinulle antaa, on osanottoni; se on sinua kaikkialla seuraava. Jonkun ajan kuluttua en enää ole elävien joukossa, mutta tule haudalleni, ehkä olet siellä löytävä lohdutusta tuskissasi, ehkä voit vielä kuolemanikin jälkeen tuntea osanottoni." Aloin itkeä katkerasti ja läksin. Hän seurasi minua katseillaan pitkän käytävän päähän poistuessani, ja kuulin hänen vielä kerran väräjävällä äänellä sanovan; "Hyvästi".

Kello 9 illalla.

Kaikki on valmista. Hevoset tulevat puolenyön aikaan. Lepään riisuutumatta, kunnes ne ovat täällä, sillä tunnen itseni kovin väsyneeksi.

Hyvästi niin kauan, Lorenzoni. Kirjoitan nimesi ja tervehdin sinua suuremmalla hellyydellä kuin koskaan. Taikauskoinen pelko valtaa mieleni. Näemmekö enää koskaan toisiamme? Oi, en voi kuolla näkemättä sinua vielä kerran, sinua ja Teresaani. Tahtoisin viimeisen kerran kiittää teitä, mutta minä pakenen tietämättä minne kohtalo minua kuljettaa, sillä onneton rakkauteni turmelisi Teresan rauhan ja hänen perheensä onnen. Alpit, valtameri, kokonainen maailma eroittakoot meidät toisistamme, jos se on mahdollista!

Genova, 11. II.

Kuinka ihana onkaan aurinko täällä! Kaikki jäseneni värisevät suloisesta mielihyvän tunteesta, nauttiessani tämän säteilevän taivaan ja terveellisen ilman kirkkaudesta. Olipa hyvä, että läksin. Jatkan matkaani muutaman tunnin kuluttua. En voi vielä sanoa, missä pysähdyn ja milloin matkani päättyy, mutta tämän kuun 16:ntena olen Toulonissa.

Dalla Pietra, 15. II.

Alppipolkuja, peloittavan jyrkkiä vuoria, jäinen ilma, matkan väsymykset ja vaivat — ja mihin se johtaa?

"Vain uusiin vaivoihin ja vaivattuihin!"

Dante.

Kirjoitan sinulle kyläpahasesta Merialppien juurella. Minun täytyi pysähtyä tänne, sillä en voinut saada kyytiä enkä tiedä, milloin pääsen jatkamaan. Taas ovat ajatukseni sinun luonasi ja taas valitan sinulle tuskiani. Kohtalo on määrännyt, että tuska on ainainen kumppanini, jos missä liikun. Äskettäin kävelin päivällisaikaan noin penikulman päähän asunnostani. Kuljin oliivimetsikön ohi lähellä meren rantaa. Tahdoin nauttia auringon säteistä ja ihanasta säästä, joka etsii vertaistaan, vaikkakin talvi tässä lauhkeassa seudussa tänä vuonna on ollut tavallista ankarampi. Toivoin saavani olla yksin tai ettei ainakaan kukaan vastaantulija minua tuntisi.

Mutta heti kotia tultuani Michele sytyttäessään tulen uuniin kertoi, että äsken oli tähän kurjaan ravintolaan tullut melkein kerjäläisen näköinen ihminen ja kysynyt, olinko minä sama nuorukainen, joka aikaisemmin oli opiskellut Padovassa. Hän ei tiennyt nimeäni, mutta osasi tarkalleen kertoa minusta ja noista ajoista; mainitsipa hän sinuakin. "Olin tosiaankin hämilläni", jatkoi Michele. "Kuitenkin myönsin hänen arvanneen oikein. Hän puhui venetsialaista murretta, ja minusta on niin suloista tavata maanmiehiäni tässä yksinäisyydessä. Lisäksi oli hän kovin kurjan näköinen. Ehkä pahoitan mieltänne, herrani, mutta tunsin suurta sääliä häntä kohtaan ja annoin siis hänelle luvan tulla tapaamaan teitä. Hän odottaa tuolla ulkona." "Tulkoon sisään", vastasin Michelelle, ja odottaessani häntä tunsin äkillistä surua. Palvelija toi huoneeseen pitkän laihan miehen. Hän oli nuori ja kaunis, mutta tuska kuvastui hänen kasvoillaan. Veli Lorenzo! Minulla oli ylläni turkit ja istuin takkavalkean ääressä mukavassa nojatuolissa, jonka vieressä suuri viittani riippui. Isäntä kulki edes takaisin valmistaen päivällistä. Tuolla onnettomalla oli yllään kulunut pellavatakki, ja minun tuli kylmä katsoessani häntä. Kenties synkkä vastaanottoni ja hänen oma tilansa ensin saattoivat hänet hämilleen. Mutta sanoistani hän heti huomasi, ettei sinun Jacoposi tahdo saattaa onnettomia ymmälleen. Hän istui viereeni lämmitellen itseänsä ja kertoen viimeisen surullisen vuoden kokemuksista. Hän sanoi minulle: "Tunsin erittäin hyvin erään ylioppilaan, joka yöt ja päivät seurusteli kanssanne Padovassa". Hän mainitsi nimesi. "Pitkään aikaan en ole kuullut hänestä mitään, mutta toivon, että Onnetar on ollut hänelle suopeampi. Minäkin opiskelin siihen aikaan." — En sano sinulle, Lorenzo, kuka hän oli, en tahdo synkistää mieltäsi kertomalla muinoin onnellisen ihmisen kurjuudesta, ihmisen, jota ehkä vieläkin rakastat. Liian paljon surua tuotan sinulle omilla kärsimyksillänikin.

Ystäväsi jatkoi: "Tullessani Albengasta näin teidät meren rannalla kylän ulkopuolella. Te ette huomannut, että usein käännyin ympäri katsomaan teitä. Minusta tuntui siltä kuin ennen olisin nähnyt teidät, mutta kun tunsin teidät vain ulkomuodolta ja jo neljä vuotta oli kulunut, pelkäsin erehtyväni. Palvelijanne antoi minulle varmuuden."

Kiitin häntä siitä, että hän oli tullut minua tervehtimään, ja puhuin hänelle sinusta. "Teidän tuttavuutenne on minulle sitä mieluisampi", sanoin hänelle, "kun tunnette Lorenzon". — En kerro sinulle hänen surullista tarinaansa. Campoformion rauha pakoitti hänet lähtemään maanpakoon, ja hän rupesi luutnantiksi cisalpinolaisessa jalkaväessä. Kun hän valitteli sotapalveluksen vaivoja ja rasituksia, hankki muuan ystävä hänelle viran. Hän luopui siis sotapalveluksesta. Mutta ystävä petti hänet, ja hän menetti virkansa. Hän harhaili ympäri Italiaa ja nousi laivaan Livornossa. — Hänen tätä kertoessaan kuulin viereisestä huoneesta lapsen itkua ja hiljaista valitusta. Huomasin että hän keskeytti kertomuksensa ja kuunteli levottoman näköisenä. Vasta kun valitus oli tauonnut, jatkoi hän. "Onkohan tänne ehkä tullut matkustajia", kysyin. "Ei", hän vastasi. "Minun kolmetoista kuukautta vanha tyttäreni itkee." Hän kertoi minulle, että hän luutnanttina ollessaan oli mennyt naimisiin köyhän tytön kanssa. Rasittavat marssit, joita nuori nainen ei voinut kestää, ja huono toimeentulo ne pääasiallisesti olivatkin saaneet hänet antautumaan petollisen auttajansa johdeltavaksi. Livornosta hän purjehti onnen kaupalla Marseilleen. Sitten hän vaelsi ympäri Provencea ja Dauphinéta koettaen ansaita elantonsa antamalla italiantunteja, mutta missään hän ei saanut työtä ja leipää. Nyt hän palasi Avignonista Milanoon.

"Kun katson taaksepäin", jatkoi hän, "tuntuu menneisyys minusta arvoitukselta. Olin ilman rahaa, mukanani oli nääntynyt nainen, jonka jalat olivat sairaat ja jonka hentoja käsivarsia painoi viaton lapsi, lapsi, joka pyytää ravintoa äitinsä kuihtuneista rinnoista ja huudollaan murtaa vanhempiensa sydämen. Emmehän voineet rauhoittaa sitä kertomalla sille omista onnettomuuksistamme. Monena kesäpäivänä olimme nääntyä auringon paahtavista säteistä, monta yötä vietimme kylmästä väristen tallissa eläinten seassa tai petojen luolissa. Meidät karkoitettiin kaupungista toiseen, sillä köyhyyteni sulki minulta viranomaisten ovet, ja vanhat tuttavat eivät tahtoneet minua tuntea, vaan käänsivät minulle selkänsä." — "Niin", vastasin hänelle, "mutta kuitenkin tiedän, että Milanossa ja muuallakin monta maanpakolaista kansalaistamme on kohdeltu suosiollisemmin." "Siis", vastasi hän, "on minun kova kohtalon tehnyt heidät kaikki julmiksi yksistään minua vastaan. Jaloimpiakin ihmisiä voi hyvän tekeminen joskus kyllästyttää. Kerjäläisiä on niin paljon." Hän mainitsi minulle useita nimiä, ja minusta oli kamalaa kuulla, että henkilöt, joista olin uskonut paljasta hyvää, olivatkin tekopyhiä teeskentelijöitä. "Yksi on antanut minun monta kertaa turhaan odottaa portillaan, toiselta olen saanut mitä ihanimpia lupauksia, mutta kun monta penikulmaa käveltyäni olen saapunut hänen maakartanoonsa, olen saanut tyytyä muutaman liiran almuun. Ihmisystävällisimmät ovat antaneet minulle leipäpalan katsomatta minuun. Muuan ylhäinen herra kuljetti minua ryysyissäni salinsa läpi, joka oli täynnä palvelijoita ja vieraita, puhui minulle sukuni taloudellisesta rappiotilasta, kehoitti minua uutteruuteen ja oikeamielisyyteen ja käski, kiirettään syyttäen, minun tulla uudestaan seuraavana aamuna. Palatessani oli etuhuoneessa kolme palvelijaa; yksi niistä sanoi minulle, että hänen herransa nukkui, ja antoi käteeni kaksi rahaa ja paidan. Oi, herrani, en tiedä, oletteko rikas, mutta kasvoistanne ja huokauksistanne huomaan, että olette onneton ja säälivä. Kokemuksesta tiedän, että koronkiskurikin rahoillaan voi teeskennellä hyväntahtoisuutta ja että tuhlari harvoin heittää roponsa kerjäläisen laukkuun."

Olin ääneti. Noustessaan ylös sanoaksensa jäähyväisiä hän lisäsi: "Kirjoista olen oppinut rakastamaan ihmisiä ja hyvettä, mutta ihmiset ja hyve ovat minut pettäneet. Pääni on täynnä viisautta, mutta sydämeni on katkera ja käteni hyödylliseen työhön kykenemättömät. Oi, jospa isäni haudastaan kuulisi, kuinka katkerasti syytän häntä siitä, ettei hän kasvattanut viittä lastaan puusepiksi tai räätäleiksi. Onneton ja turhamainen halu säilyttää aateluus köyhimmissäkin, oloissa sai hänet tuhlaamaan pienen omaisuutensa meidän yliopistolukuihimme ja hienoon kasvatukseen. Mitä meistä sitten on tullut? En tiedä, mikä kohtalo on tullut muitten veljieni osaksi. Olen kirjoittanut heille monta kirjettä saamatta vastausta; luultavasti he ovat joko köyhiä tai harhapoluille eksyneitä. Mutta minussakin näette isäni kunnianhimoisten toivomusten hedelmät. Usein pakoittaa yö ja nälkä minut etsimään turvapaikkaa jostakin ravintolasta, vaikka en tiedä, millä seuraavana aamuna maksan laskuni. Olen ilman kenkiä, ilman vaatteita." "Oi, ottakaa tämä", sanoin hänelle nousten ylös ja ojentaen hänelle viittani. Michele, joka oli tullut huoneeseen jotakin asiaa toimittamaan ja kauempaa oli kuullut keskustelumme, kuivasi kyyneleensä kädellään ja auttoi viitan hänen ylleen jotenkin arkaillen, ikäänkuin peläten loukkaavansa ylhäissyntyistä, mutta kohtalon kolhimaa henkilöä.

Oi Michele, muistan että olisit voinut elää vapaana miehenä siitä päivästä lähtien, kun vanhempi veljesi osti myymälän ja pyysi sinua kumppanikseen! Mutta sinä jäit mieluummin minun luokseni, vaikkakin vain palvelijana. Hienotuntoisena et ole huomaavinasi minun omituisuuksiani ja vaikenet, jos minä aiheettomasti olen vihainen. Nurkumatta ja'at yksinäisyyden vaivat kanssani ja seuraat minua uskollisesti vaivaloisella matkallani Sinun nuorekkaat kasvosi ilahuttavat usein minua, mutta jos minä mustimman epätoivon valtaamana vaikenen kokonaisiksi päiviksi, koetat sinä olla häiritsemättä toivotonta tilaani. Ja nyt tuo ylevä käyttäytymisesi onnetonta kohtaan on täyttänyt sieluni mitä syvimmällä kiitollisuudella. Sinä olet imettäjäni poika, olet kasvanut minun kodissani enkä tule sinua koskaan hylkäämään. Mutta minä rakastan sinua vielä enemmän sen vuoksi, että sinun luontaista kuntoasi, jota ei ole helppo säilyttää palvelijan asemassa, on kehittänyt hellä äitini, joka hienotunteisuudellaan ja synnynnäisellä jaloudellaan tekee ympäristönsäkin ystävälliseksi ja rakastettavaksi.

Yksin jäätyäni annoin Michelen päivällisen aikana viedä tuolle onnettomalle kaiken, mistä suinkin voin luopua. Olin säästänyt sen verran rahaa, että saatoin päästä Nizzaan. Siellä saan Genovan pankin vekseleillä lisää voidakseni jatkaa matkaani Touloniin ja Marseilleen. — Tänä aamuna ennen lähtöään hän tuli vaimoineen ja lapsineen kiittämään minua. Hän huudahti riemuitsevana: "Ilman apuanne olisi minun tänään täytynyt mennä johonkin armeliaisuuslaitokseen". En voinut vastata hänelle mitään, mutta sydämeni sanoi: "Nyt sinulla on varoja neljäksi, ehkä kuudeksikin kuukaudeksi, entä sitten? Petolliset toiveet johtavat sinua sen ajan, mutta miellyttävä tie, jota kuljet, on kenties päättyvä jyrkkään vuoripolkuun. Sinä etsit lähintä armeliaisuuslaitosta, mutta kenties hauta onkin lähempänä sinua. Vaikka oma taloudellinen asemani tekee minulle mahdottomaksi suuremmassa määrässä auttaa sinua, on vähäinen apuni kuitenkin antanut sinulle uusia voimia; sinä jaksat taas kestää uusia kärsimyksiä, vaikka jo nääntyneenä olit niistä kokonaan vapautumaisillasi. Nauti siis nykyhetkestä. Sanomattomia tuskia on sinun täytynyt kärsiä ennenkuin voit kantaa nykyisen, monelle muulle sietämättömän tilasi noin iloisella mielellä. Voisin antaa sinulle neuvoja, ellet olisi isä ja aviomies." — Sanaakaan sanomatta syleilin häntä, ja kun he menivät, katselin heitä kauan ja tunsin kuolettavaa kouristusta sydämessäni.

Eilen illalla maata pannessani ajattelin: Minkätakia tuokin ihminen pakeni isänmaastaan, minkätakia hän meni naimisiin, minkätakia hän jätti varman toimeentulon? Koko hänen tarinansa tuntui minusta hullulta romaanilta. Vaivasin päätäni ajattelemalla, mitä hän olisi voinut tehdä tai jättää tekemättä välttääkseen kurjan kohtalonsa. Mutta lukemattomia kertoja olen kuullut turhaan kysyttävän: miksi? Kaikki ovat taitavia lääkäreitä, kun toisten tauti on kysymyksessä. Maata pannessani sanoin itselleni: "Oi, ihmiset, te tuomitsette niin helposti toisten onnettomuuksia. Pankaa käsi sydämellenne ja vastatkaa, oletteko itse viisaampia ja onnellisempia."

Luuletko, että kaikki on totta, mitä hän kertoi? Mitä minä itse siitä arvelen? Tiedän, että hän oli puolialaston ja minulla oli vaatteita, olen nähnyt hänen kärsivän vaimonsa, olen kuullut hänen lapsensa valituksen. Lorenzo, he etsivät soihtu kädessä uusia selityksiä onnettomuuksiinsa, sillä he tuntevat sydämessään, että luonto on antanut köyhällekin kunnon elämisen oikeuden. Oi, köyhyys johtuu vain harvoin rikoksesta, ja tässä tapauksessa on korkeintaan kysymyksessä hairahdus! Onko niinkään, sitä en tiedä enkä tahdo sitä udella. Jos olisin tuomari, määräisin ankaran rangaistuksen kaikille rikollisille, mutta ihmisenä en voi olla huomioon ottamatta, että nälkä ja intohimot usein vasta pitkällisten ja vaikeiden sisäisten taistelujen jälkeen synnyttävät rikollisen ajatuksen, että omantunnonvaivat täyttävät rikoksentekijän mielen alituisella levottomuudella, että vankilan ovet aina ovat häntä uhkaamassa ja että häpeä ja kurjuus seuraavat häntä vielä senkin jälkeen, kun hän on rangaistuksensa kärsinyt. Jos hylkäisin hänet kokonaan, pakoittaisin hänet sillä vain uusiin epätoivoisiin rikoksiin. Onko hän ainoa rikollinen? Eivätkö panettelu, petos, vietteleminen, ilkeämielisyys ja katala kiittämättömyys ole suurempia rikoksia, vaikka niitä ei seuraa mikään rangaistus? Oi, lainsäätäjät ja tuomarit, rangaiskaa, mutta pistäytykää joskus alhaison majoissa ja suurten kaupunkien syrjäosissa. Neljäsosa kansastamme herää joka aamu olkisilla vuoteillaan tietämättä kuinka tyydyttää elämän välttämättömimpiä tarpeita. Tiedän, että yhteiskuntaa ei helposti voida uudestaan rakentaa, että puute, hairahdukset ja rangaistuksetkin kuuluvat elämänjärjestykseen ja voivat olla välttämättömiä yleiselle menestymiselle. Uskon, koska kaikki muutkin uskovat, että maailmaa ei voi hallita ilman tuomareita ja hirsipuita. Mutta minä en koskaan voisi tulla tuomariksi. Tässä murheen laaksossa, jossa ihmisiä syntyy, elää ja kuolee, jossa sukupolvet alituisesti vaihtelevat ymmärtämättä elämän tarkoitusta, en voi eroittaa kuin kahdenlaisia ihmisiä: onnellisia ja onnettomia. Jos tapaan onnettoman, otan osaa hänen kohtaloonsa ja vuodatan niin paljon balsamia kuin voin hänen haavoihinsa, mutta annan Jumalan arvostella hänen ansioitaan ja virheitänsä.

Ventamiglia, 19 ja 20. II.

"Sinä olet auttamattomasti onneton, sinä elät kuoleman kouristuksissa löytämättä kuoleman rauhaa, mutta sinun täytyy kestää kärsimyksesi toisten ihmisten tähden." — Tällaista sankarillisuutta, joka on luonnonvastaista, vaatii filosofia meiltä. Pitäisikö meidän, jotka itse olemme onnettomia, elää vain sen vuoksi, että jollakin vähäpätöisellä tavalla ehkä voimme hyödyttää yhteiskuntaa? Kuinka voi se, jolla ei itsellään ole toiveita eikä haluja, joka kaikkien hylkäämänä hylkää itsensäkin, toivoa toisten puolesta? — "Sinä et ole ainoa onneton" — se on totta, mutta tämäkin lohdutus johtuu vain siitä salaisesta kateudesta, jota tunnemme toisten onnea kohtaan. Toisten onnettomuus ei vähennä minun onnettomuuttani. Kuka on niin jalomielinen, että vapaaehtoisesti ottaisi kannettavakseen minun tuskani? Voisiko kukaan sen tehdä, vaikka tahtoisikin? Jollakulla loisella olisi enemmän rohkeutta kantaa niitä, mutta mitä auttaa rohkeus ilman voimaa? Se ei ole halveksittava, joka tahtomattaan joutuu mahtavan virran kuohuihin, mutta kyllä se, joka voisi pelastua, mutta ei viitsi sitä tehdä. Kuka on niin viisas, että kykenisi arvioimaan meidän sisäistä voimaamme, kuka kykenee asettamaan mittapuun erilaisten ihmisluonteiden intohimoille ja vaihteleville olosuhteille, kuka rohkenee sanoa: "Tämä on halveksittava, koska ei jaksa kantaa kohtaloansa, tuo on sankari, koska miehekkäästi kantaa taakkansa"? Onhan elämänhalu toki kaikissa niin voimakas, että ensinmainitun ehkä on täytynyt taistella enemmän itsensä kanssa välttääkseen sortumista kuin viimemainitun pysyäkseen pystyssä.

Entä velvollisuutemme yhteiskuntaa kohtaan? Onko minulla velvollisuuksia senvuoksi, että yhteiskunta on temmannut minut pois vapaan luonnon helmasta silloin, kun minulla ei vielä ollut järkeä, ei vapaata tahtoa eikä vastustuskykyä, tai senvuoksi, että se on kasvattanut minua omia tarpeitaan silmällä pitäen ja omien ennakkoluulojensa mukaan? Lorenzo, suo anteeksi, että jälleen koskettelen asioita, joista jo niin paljon olen puhunut. En tahdo muuttaa vastakkaista mielipidettäsi, tahdon vain vahvistua omassani. Sinä tulisit vakuutetuksi mielipiteitteni oikeudesta, jos tuntisit haavani, mutta taivas sinua siitä varjelkoon. — Olenko minä vapaaehtoisesti ottanut mitään velvollisuuksia täytettävikseni, täytyykö minun orjan tavoin alistua yhteiskunnan epäkohtiin, joita se itse pitää onnea tuottavina? Olkoot onnea tuottavia! Minä nautin niistä niin kauan kuin elän ja maksan niistä, mutta mitä hyvää vien yhteiskunnalta vetäytyessäni sille hyödyttömänä haudan lepoon?

Ystäväni, jokainen ihminen on yhteiskunnan synnynnäinen vihollinen, sillä yhteiskunta on ehdottomasti yksilön vihollinen. Olettakaamme että kaikilla ihmisillä olisi etua elämän jättämisestä, — luuletko, että he minun tähteni kuitenkin ottaisivat sen kantaakseen? Jos minä teen jotakin, mikä vahingoittaa yhteiskunnan enemmistöä, tulen rangaistuksi, mutta kuka rankaisee yhteiskunnan enemmistön minua vastaan tekemiä rikoksia? Minulta voidaan vaatia, että liittyisin jäseneksi suureen perheeseen, mutta minä voin luopuen sekä yhteisistä eduista että velvollisuuksista sanoa: minä olen oma maailmani ja aion elää omaa elämääni, koska te ette voi minulle antaa sitä onnea, mitä olette minulle luvanneet. Enkö ole oikeutettu vapauttamaan heidät petollisista lupauksistaan ja voimattomista valituksistani ja etsimään turvapaikkaa maan alla, koska väkevämmät ovat riistäneet minulta minulle kuuluvan vapauden ja rankaisevat minua, jos vaadin sitä takaisin? Oi, ne filosofit, jotka niin kauniisti puhuvat inhimillisistä hyveistä, synnynnäisestä oikeudentunnosta ja hyväntahtoisuudesta, ovat itse tietämättään viekkaitten apostoleja: he pettävät niitä harvoja avomielisiä ja tulisia sieluja, jotka vilpittömästi rakastavat ihmisiä toivoen vastarakkautta ja jotka aina liian myöhään saavat katkerasti katua herkkäuskoisuuttaan.

Kuitenkin ovat nämä järkisyyt usein tavanneet sydämeni suljettuna, sillä minä toivoin vielä voivani omilla kärsimyksilläni lieventää toisten tuskaa. Mutta Jumalan nimessä, kuule minua ja vastaa! Mitä varten elän, ketä hyödytän minä, joka maanpakolaisena piileskelen vuorten onkaloissa? Mitä iloa on minusta itselleni, isänmaalleni ja omaisilleni? Mikä ero on nykyisen yksinäisyyteni ja haudan välillä? Kuolema lopettaisi kärsimykseni ja vapauttaisi teidät huolehtimasta minusta. Sen sijaan että nyt ehtimiseen tuotan teille tuskaa, tuottaisin teille vain yhden, tosin peloitta van suuren, mutta myös viimeisen surun, ja te olisitte varmoja siitä, että olen päässyt ikuiseen rauhaan.

Joka päivä ajattelen niitä suuria menoja, joita äidilläni on puolestani, enkä ymmärrä, kuinka hän voi tulla toimeen. Jos palaisin hänen luokseen, tapaisin orvon kotimme köyhtyneenä. Kotini entinen loisto alkoi himmentyä jo ennen lähtöäni sekä yksityisten että julkisten ulosottojen vaikutuksesta, joita yhä jatkuu. Kuitenkin äitini pitää minusta huolta, Milanoonkin hän lähetti minulle rahaa, mutta hänen liiallinen anteliaisuutensa tulee riistämään häneltä elämän viimeisetkin mukavuudet. Kuinka paljon onnettomuuksia hänellä onkaan ollut! Omilla varoillaan on hän ylläpitänyt kotiani, joka isäni tuhlaavaisuuden vuoksi jo oli perikadon partaalla. Hänen korkea ikänsä lisää vielä enemmän levottomuuttani. Kunpa hän tietäisi, ettei mikään uhraus voi pelastaa hänen onnetonta poikaansa! Jos hän tuntisi sisimpäni, jos hän näkisi sieluni pimeyden ja voimattomuuden — mutta älä hänelle puhu siitä mitään, Lorenzo. Onko tämäkin elämää — niin, minä elän vielä, minua elähyttää vieläkin järjetön toivomus, jota koetan olla kuulematta, mutta en voi, sillä jos luopuisin siitäkin, muuttuisi elämäni helvetin esikartanoksi. Sinun aviovalasi, Teresa, on samalla oleva minun kuolemantuomioni, mutta niin kauan kuin vielä olet vapaa, olet sinä aina minun omani.

Meidän rakkautemme on yhä vieläkin riippuvainen onnen oikuista, epävarmasta tulevaisuudesta, kenties kuolemastakin. Puhun kanssasi, katselen sinua ja syleilen sinua ja minusta tuntuu siltä, kuin sinä kaukaakin tuntisit suudelmani ja näkisit kyyneleeni. Mutta heti kun isäsi on vienyt sinut uhrilampaana alttarin eteen, heti kun kyyneleesi ovat palauttaneet kotisi rauhan, on epätoivo tekevä lopun minusta ja minun intohimostani. En voi lakata rakastamasta sinua niin kauan kuin elän. Varmaan sinunkin sydämessäsi vielä asuu suloisia houreita. Mutta hetken perästä ne eivät enää ole pyhiä ja viattomia. En rakasta enää impeäni sitten kun hän on toisen oma, rakastan äärettömästi Teresaa, mutta en Odoardon vaimoa. — Voi, tätä kirjoittaessani jo kenties olet hänen vuoteessaan! Oi, se pahahenki vainoo minua. Se saapuu ehtimiseen takaisin, se painaa ja ahdistaa minua, se sokaisee järkeni ja ahdistaa sydäntäni, se täyttää minut sellaisella raivolla, että tahtoisin hävittää koko maailman. Itkekää kohtaloani. Se heiluttaa tikaria silmieni edessä, juoksee edelläni ja katsoo taakseen nähdäkseen, seuraanko sitä, se osoittaa paikan, mihin minun pitää iskeä. Taivaan kostoko on sen lähettänyt? Taikauskoisessa raivossani vaivun maahan ja kiroan kamalasti Jumalaa, jota en tunne, jota toisinaan olen hartaasti rukoillut, jota en koskaan ole loukannut, jonka olemassaoloa aina olen epäillyt, mutta jota kuitenkin vavisten palvelen. Oi, mistä etsisin apua? En löydä sitä itseltäni enkä muilta ihmisiltä; maan olen tahrannut verellä ja aurinko on musta.

Vihdoinkin olen rauhallinen, mutta samalla väsynyt, kuolemaan asti väsynyt. Olen harhaillut vuoristossa. Siellä ei ole puuta, ei mökkiä, ei ruohonkortta, kaikkialla vain kantoja, karuja harmaita kallioita ja siellä täällä ristejä, jotka osoittavat murhattujen matkustajien hautapaikkaa. Alhaalla virtailee Roja-joki, jonka lähteet ovat Alppien jäätiköillä ja joka pitkän matkaa jakaa tämän suunnattoman vuoriston kahteen osaan. Lähellä meren rantaa on silta, johon polku päättyy. Seisoin hetken aikaa sillalla ja katselin ympärilleni niin kauas kuin silmä kantaa. Jättiläiskokoisten kallioiden ja ammottavien kuilujen takana kohoaa uusia alppeja, joiden lumiset harjanteet koskettelevat taivasta; kaikki on hohtavan valkoista ja häipyy kaukaisuuteen. Alppien onkaloissa riehuu pohjatuuli, ja niitten juurta huuhtelee Välimeren ulappa. Luonto on täällä yksinäinen ja uhkaava. Se karkoittaa ihmiset luotaan.

Oi, Italia, nämä ovat rajasi, mutta päivittäin muitten kansakuntien voitonhimo rikkoo niiden rauhan. Missä ovat sinun poikasi? Yksimielisyyden voima on ainoa, mikä sinulta puuttuu. Kernaasti uhraisin onnettoman elämäni kunniakkaassa taistelussa sinun puolestasi, mutta mitä voi yksin minun käsivarteni ja minun ääneni aikaansaada? Minne on hävinnyt sinun kunniasi muinoin herättämä pelko? Me kurjat muistelemme joka päivä esi-isiemme vapautta ja kunniaa, vaikka sen loistavaa taustaa vastaan meidän oma orjuutemme sitä häpeällisemmin kuvastuu. Me kutsumme luoksemme suurmiestemme haamuja sillävälin kuin vihollisemme polkevat heidän hautojaan. On kenties tuleva päivä, jolloin menetämme elämisen mahdollisuuden, järjen ja äänen, jolloin meitä odottaa sama kohtalo kuin vanhanajan orjia tai meidän päiviemme surkeita neekereitä. Meidän sortajamme avaavat suurmiestemme haudat ja antavat tuulen hajoittaa heidän tomunsa riistääkseen meiltä muistotkin. Nyt muinainen kunniamme täyttää meidät ylpeydellä, mutta ei sekään pysty herättämään meitä kuoleman unesta. Näin huudan tuntiessani ylpeyttä siitä, että olen italialainen, mutta katsoessani ympärilleni en voi löytää isänmaatani. Mutta sitten sanon: näyttää siltä kuin ihmiset olisivat oman onnettomuutensa luojia, vaikka onnettomuus johtuukin yleisestä maailmanjärjestyksestä ja ihmissuku palvelee ylpeänä, mutta sokeana kohtalon määräyksiä. Me arvostelemme asioita muutamien vuosisatojen kokemuksien perusteella, mutta mitä ne merkitsevät ajan äärettömyyden rinnalla? Samoin kuin lyhyen elämämme eri vuodenajat, samoin nekin joskus näyttävät olevan täynnä tärkeitä tapahtumia, mutta kuitenkin itse asiassa ovat aivan tavallisia ja luonnonlaeista johtuvia. Maailman kaikkeus pysyy aina tasapainossa. Kansakunnat hävittävät toisiaan, sillä yksi ei voi elää ilman toisten ruumiita.

Katsellessani näiltä Alpeilta Italiaa itken ja rukoilen kostoa sortajille, mutta ääneni hukkuu entisyyden lukemattomien kansojen huutoon. Roomalaiset ryöstivät maailmaa ja etsivät merten ja erämaitten takaa toisia valtakuntia hävitettävikseen. He kaatoivat voitettujen jumalat ja kahlehtivat vapaimmat kansat ja hallitsijat, kunnes eivät enää löytäneet uutta hävitysalaa miekoilleen; silloin he lopulta käänsivät aseet toisiansa vastaan. Samoin israelilaiset surmasivat Kaanaanmaan rauhalliset asukkaat, mutta myöhemmin babylonialaiset veivät vankeuteen Juudan papit, vaimot ja lapset. Samoin Aleksanteri hävitti Babylonian valtakunnan ja valitti poltettuaan valloittamansa maan, ettei toista maailmaa ollut olemassa hänen hävityshalunsa tyydyttämiseksi. Kolme kertaa spartalaiset hävittivät Messenen, kolme kertaa he karkoittivat messeneläiset Kreikasta, ja kuitenkin he tunnustivat samaa uskontoa ja olivat samojen esi-isien jälkeläisiä.

Italian varhaisemmat asukkaat surmasivat toisiansa, kunnes onnekas Rooma nieli kaikki kitaansa. Mutta muutamia vuosisatoja myöhemmin maailman kuningatar joutui Caesarien, Nerojen, Konstantinusten, vandaalien ja paavien voittosaaliiksi. Polttorovioitten savu pimensi Amerikankin taivasta, lukemattomien kansojen veri, jotka eivät tunteneet vihaa eikä kateutta eurooppalaisia kohtaan, huuhtoutui merestä rannoillemme. Mutta sekin veri tulee kerran kostetuksi, voitetut tulevat kerran vuodattamaan voittajien verta. Ei mikään ole ikuinen. Kansa, joka tänään tyrannina hallitsee muita, kypsyttää huomiseksi omaa orjuuttaan, ne, jotka äsken halpamaisesti maksoivat veroa, vaativat sitä huomenna muilta miekalla ja tulella. Maailma on aarniometsä täynnä petoja. Nälkä, tulvat ja ruttotaudit ovat luonnon viisaita säädöksiä. Pelto on tänä vuonna hedelmätön kantaakseen ensi vuonna sitä runsaamman sadon. Ja kenties tämän maapallon onnettomuudet ovat omiaan edistämään jossakin toisessa taivaankappaleessa elävien olentojen onnea.

Mutta me kiitämme ylpeillen hyveellisiksi sellaisia tekoja, jotka vahvistavat vallassaolijain valtaa ja lisäävät alamaisten pelkoa. Hallitukset vaativat oikeuden noudattamista, mutta olisiko tuo vaatimus laisinkaan tarpeellinen, elleivät he itse ensin olisi oikeutta rikkoneet? Hallitsija, joka tyydyttääkseen kunnianhimoaan on hävittänyt kokonaisia maakuntia, tuomitsee kuolemaan alamaisen, joka on varastanut leipäpalan säästyäkseen nälkäkuolemalta. Kun väkivalta on rikkonut kaikki oikeudet, täytyy sen antaa teoilleen oikeuden varjo säilyäkseen itse siihen asti kuin uusi väkivalta sen kukistaa. Sellainen on maailma, sellaisia ovat ihmiset. Silloin tällöin esiintyy rohkeampia ihmisiä. Ensin heitä pilkataan mielettöminä, usein heitä teloitetaan pahantekijöinä, mutta jos onni, jota he kuvittelevat omakseen, vaikka se itse asiassa onkin vain luonnon järkähtämättömän lain määräys, on heille suopea, niin heitä totellaan ja pelätään ja kuoleman jälkeen heitä kunnioitetaan jumalina. Sellaisia ovat sankarit ja valtioiden perustajat. Heidän oma ylpeytensä ja rahvaan typeryys saa heidät uskomaan, että he omasta ansiostaan ovat kohonneet, vaikka he ovatkin vain suuren koneiston sokeita osia. Kun maa on kypsynyt vallankumoukselle, täytyy luonnollisesti määrättyjen ihmisten alottaa se; heidän pääkallonsa muodostavat jalustan tulevalle valtaistuimelle. Kun ihmiskunta ei löydä oikeutta eikä onnea maan päältä, luo se itselleen jumalia heikkojen puolustajiksi ja etsii tulevan elämän palkinnoista korvausta nykyhetken itkulle. Mutta jumalat ovat kaikkina aikoma olleet valloittajien puolella ja sortaneet kansoja intohimolla, julmuuksilla ja hallitsevien piirien parasta tarkoittavalla viekkaudella.

Lorenzo, tiedätkö, mistä todellista hyvettä vielä voi löytää? Sitä on vain meissä harvoissa heikoissa ja onnettomassa, meissä, jotka tutustuneina kaikkiin erehdyksiin ja kärsimyksiin osaamme niitä sääliä ja auttaa onnettomia. Sääli on ainoa hyve, kaikki muut hyveet ovat koronkiskurihyveitä.

Mutta vaikka minä näin korkeammalta tasolta katselen ihmisten hulluutta ja onnettomuutta, tunnen kuitenkin itsessäni kaikki ne intohimot ja heikkoudet ja tuskat, jotka ihmistä hallitsevat. Joka päivä huokaan isänmaani onnettomuudesta. Itkien sanon itselleni: sinulla on äiti ja ystävä, sinä rakastat, lukemattomat odottavat apuasi. Minne aiot paeta? Vieraissakin maissa sinua seuraavat ihmisten petollisuus ja tuskat ja kuolema. Jos kuolet siellä, ei kukaan sinua sääli, ja kutenkin tunnet kurjassa sydämessäsi säälin kaipuuta. Miksi et kaikkien hylkäämänä rukoile taivaan apua? Se ei tosin kuule sinua, mutta kuitenkin ahdistunut sydämesi vaistomaisesti kääntyy sen puoleen. Palaja, polvistu kotoisten alttarien ääreen.

Oi, Luonto! Sinä ehkä tarvitset meitä onnettomia tarkoituksiisi, me olemme sinulle kuin madot ja hyönteiset, jotka liikkuvat ja lisääntyvät tietämättä, miksi elävät. Mutta sinä olet antanut meille onnettomille elämän vaiston, jotta emme kokonaan sortuisi taakkamme alle emmekä vastustamatta tottelisi lakejasi. Miksi piti sinun vielä antaa meille järjen onneton lahja? Me tunnemme omat onnettomuutemme, mutta emme tiedä, kuinka niistä vapautua.

Miksi minä siis pakenen? Luulenko häviämällä kaukaisiin maihin tulevani tekemisiin toisenlaisten ihmisten kanssa? Oi, aavistanhan kaikkia niitä vaaroja, sitä sairautta ja puutetta, joka odottaa minua isänmaani ulkopuolella! Ei, minä palajan teidän luoksenne, te pyhät seudut, jotka kuulitte ensimäiset jokellukseni, jotka niin usein olette tarjonneet lepoa väsyneille jäsenilleni. Siellä kotona olen hiljaisessa rauhassa tavannut harvat ystäväni, siellä olen kyynelillä lieventänyt tuskiani. Viimeisenkin elämänilon olen menettänyt, ainoa toivomukseni on kuoleman ikuinen uni. Oi, kotoiset metsät, te yksin joudutte kuulemaan viimeisen valitukseni, te yksin rauhallisilla varjoillanne ympäröitte kylmenevää ruumistani. Kuolemaani itkevät onnettomuuskumppanini, ja jos tunteita on olemassa haudankin takana, on minulle tuottava suloista lohdutusta taivaallisen immen huokaus, immen, jonka luulin luoduksi minua varten, mutta jonka ihmisten omanvoitonpyyntö ja minun oma kohtaloni ovat riistäneet rinnaltani.

Alessandria, 29. II.

Nizzasta en lähtenytkään Ranskaan, vaan Monferratoon. Tänä iltana olen Piacenzassa. Torstaina kirjoitan Riministä. Silloin enemmän. Hyvästi nyt.

Rimini, 5. III.

Kaikki häviää näköpiiristäni. Olin toivonut täällä tapaavani Bertolan [samanaikainen paimenrunoilija. Suom.], sillä pitkään aikaan en ollut saanut häneltä kirjettä. Hän on kuollut.

Kello yksitoista illalla.

Minä tiesin sen: Teresa on vihitty. Sinä vaikenet, sillä et tahdo antaa minulle kuolinhaavaa, mutta sairas valittaa taistellessaan kuolemaa vastaan, ei enää senjälkeen kun kuolema jo on hänet voittanut. On parempi, että kaikki on selvää. Nyt olen minäkin tyyni, uskomattoman tyyni. Hyvästi. Rooma vetää minua vastustamattomalla voimalla puoleensa.

* * * * *

Seuraavista riveistä, jotka Jacopo kirjoitti samana iltana, käy ilmi, että hän heti oli päättänyt kuolla. Muutamissa muissakin löytämissäni papereissa on hänen viimeisiä ajatuksiaan, jotka vahvistivat hänen päätöstään. Julkaisen ne aikajärjestyksessä.

* * * * *

Näen jo edessäni päämäärän. Jo kauan sitten on päätökseni, sen toteuttamistapa ja paikka ollut minulle selvillä. Päiväkään ei ole enää kaukana.

Mitä arvoa on elämällä minulle? Aika on riistänyt onnelliset hetkeni. En tunne muuta kuin tuskaa. Kaikki kauniit kuvitelmatkin hylkäävät minut; jos ajattelen menneisyyttä tai luon katseeni tulevaisuuteen, on kaikki turhaa. N.s. nuoruusvuoteni kuluivat hitaasti; ne olivat täynnä pelkoa, toiveita, kaipuuta, pettymyksiä ja ikävää. Kun ajattelen niiden perintöä, löydän vain muutamia harvoja mieluisia muistoja ja nautintoja, jotka ovat olleet ja menneet; kaikki muu on kuin onnettomuuksien meri, joka lamaa rohkeuteni, sillä se panee minut pelkäämään vieläkin pahempaa. Jos elämä on paljasta tuskaa, mihin voi silloin toiveensa kiinnittää? Ei mihinkään, tai toiseen elämään, joka on kokonaan erilainen. Olen tehnyt päätökseni; en vihaa hillittömästi itseäni, en vihaa ketään ihmistä. Jo kauan olen kaivannut rauhaa, ja järkeni viittaa minulle tien hautaan. Ajatellessani kurjuuttani olen usein vaipunut mustaan epätoivoon, mutta kuoleman ajatus on haihduttanut tuskani, ja minä olen hymyillyt toivomukselle lakata elämästä.

Olen tyyni, järkähtämättömän tyyni. Kuvitelmat ovat haihtuneet, kaipuu kuollut, toiveitten ja pelon hävitessä on järkeni vapautunut ja terästynyt. Tuhannet, milloin suloiset, milloin surulliset houreet eivät enää risteile mielikuvituksessani; en koeta enää pettää järkeäni; kaikki on tyyntä. Katumus menneisyyteen nähden, kyllästyminen nykyhetkeen ja tulevaisuuden pelko, kas siinä elämän sisällys! Vain kuolema, jonka pyhänä tehtävänä on muuttaa kaikki, lupaa lopullisen rauhan.

* * * * *

Ravennasta hän ei minulle kirjoittanut, mutta seuraavasta käy ilmi, että hän meni sinne samalla viikolla.

* * * * *

Minä en menettele harkitsemattomasta, vaan varmasti ja päättävästi. Monien myrskyjen jälkeen olen nyt siinä mielentilassa, että voin rauhallisesti keskustella kuoleman kanssa.

Sinun uurnasi luona, isä Dante! Sitä syleillessäni olen yhä enemmän vahvistunut päätöksessäni. Oletko nähnyt minut, isä? Ehkä sinä täytit rintani ja sydämeni näin suurella uljuudella, kun minä polvillani, silmät maahan luotuina, lepäsin marmorihautasi juurella ajatellen sinun ylevää sieluasi, sinun rakkauttasi, sinun kiittämätöntä isänmaatasi, maanpakoasi, köyhyyttäsi ja jumalallista älyäsi. Iloisena ja levollisena erosin sinun haamustasi.

* * * * *

Maaliskuun 13 päivän aamunkoitossa hän saapui ratsastaen Euganiaan, lähetti Michelen Venetsiaan ja heittäytyi saappaat jalassa suoraan vuoteeseen. Olin juuri Jacopon äidin luona, ja tämä, huomatessaan palvelijan ennen minua, kysyi kauhistuneena: "Entä poikani?" Alessandriasta kirjoitettu kirje ei ollut vielä saapunut, yhtä vähän kuin Riministäkään lähetetty. Me luulimme, että Jacopo jo oli Ranskassa, sentakia palvelijan odottamaton tulo tuntui meistä pahaenteiseltä. Palvelija kertoi: "Herrani on maalla eikä voinut kirjoittaa, sillä olemme matkustaneet läpi yön. Hän nukkui minun tänne lähtiessäni. Tulin ilmoittamaan, että lähdemme uudestaan matkalle, luullakseni Roomaan, taikka, jos olen kuullut oikein, ensin Roomaan ja sieltä Anconaan, jossa astumme laivaan. Muuten herrani voi hyvin; noin viikon päivät on hän minusta tuntunut rauhalliselta. Hän sanoi minulle, että hän ennen lähtöään käy rouvaa tervehtimässä, ja lähetti minut siitä etukäteen ilmoittamaan. Hän tulee itse ylihuomenna tai ehkä jo huomenna." Palvelija näytti iloiselta, mutta hänen jonkun verran sekava puheensa lisäsi levottomuuttamme. Vasta seuraavana päivänä rauhoituimme, kun Jacopo kirjoitti matkustavansa Venetsialle ennen kuuluneeseen Välimeren saaristoon ja sanoi pelkäävänsä, ettei hän enää tulisi takaisin. Senvuoksi hän tahtoi käydä lausumassa meille jäähyväiset ja saamassa äitinsä siunauksen. Tätä kirjettä ei enää ole tallella.

Sinä päivänä, jona Jacopo oli tullut Euganiaan, hän heräsi neljä tuntia ennen iltaa, käveli kirkolle, palasi kotia, pukeutui uudelleen ja lähti herra T:n luokse. Palvelija ilmoitti hänelle, että herra T:n koko perhe oli kuusi päivää sitten palannut Padovasta ja kohta tulisi kotia kävelyretkeltä. Kun ilta jo oli käsissä, lähti Jacopo kotia. Käveltyään muutaman askeleen hän huomasi Teresan, joka talutti Isabellinaa. Heidän takanaan kulkivat herra T. ja Odoardo. Jacopo alkoi vavista ja lähestyi heitä hämmästyneenä. Huomatessaan Jacopon Teresa huudahti: "Jumalani!" ja vaipui pyörtyneenä isänsä syliin. Toinnuttuaan hän ei puhunut sanaakaan Jacopolle, mutta herra T. ojensi hänelle kätensä ja Odoardo tervehti häntä kylmästi. Ainoastaan Isabellina juoksi häntä vastaan, hyppäsi hänen syliinsä, suuteli häntä, puhutteli Jacopokseen ja osoitti häntä Teresalle. Kävellessään heidän kanssaan Jacopo hiljaisella äänellä puhutteli pikku tyttöä. Kukaan muu ei avannut suutaan; ainoastaan Odoardo kysyi häneltä, lähtisikö hän Venetsiaan. "Muutaman päivän perästä", vastasi hän. Portille tultuaan hän lausui jäähyväiset.

Michele, joka ei millään ehdolla tahtonut viipyä Venetsiassa, jotta hänen herransa ei jäisi yksin, palasi Euganiaan noin tuntia jälkeen puoliyön ja tapasi Jacopon kirjoituspöydän ääressä papereitansa järjestämässä. Useita hän poltti, muutamia vähemmän tärkeitä hän repi rikki ja heitti pöydän alle. Palvelija meni nukkumaan ja pyysi puutarhuria huolehtimaan Jacoposta, sitä suuremmalla syyllä, kun tämä ei vielä ollut syönyt. Hänelle tuotiinkin ruokaa ja hän söi, yhä tarkastellen papereitaan. Hän ei ottanut kaikkia esille, vaan käveli edes takaisin huoneessa ja luki sitten taas. Puutarhuri, joka näki hänet, kertoi minulle, että hän aamuyöstä oli avannut ikkunan ja seissyt hetken sen ääressä. Heti tämän jälkeen hän lienee kirjoittanut seuraavat kaksi katkelmaa; ne ovat eri sivuilla, mutta samassa paperissa.

* * * * *

Kas niin, ole miehuullinen! Tuossa on pannu täynnä hehkuvia hiiliä. Pane kätesi siihen, polta lihasi, mutta älä alennu valittamaan. Miksi niin? Miksi koettaisin jäljitellä sankarillisuutta, joka ei minua hyödytä?

On yö, syvä hiljainen yö. Miksi valvon liikkumattomana näiden kirjain ääressä? En ole oppinut muuta kuin taidon esiintyä viisaasti silloin kun intohimot eivät raatele rintaani. Kaikki neuvot ovat kuin lääkkeitä; ne ovat hyödyttömiä, jos tauti voittaa luontaisen vastustuskyvyn.

Muutamat viisaat kehuvat voivansa hillitä intohimoja, mutta he eivät tunne niitä, senvuoksi he ovat niin ylvästeleviä. — Ihana aamutähti, sinä säteilet itäisellä taivaan rannalla, ja viimeisen kerran kohtaavat katseeni sinun valosi. Kuka olisi voinut sitä luulla kuusi kuukautta sitten, kun sinä ilmestyit ennen muita tähtiä valaisemaan yötä ja vastaanottamaan meidän tervehdyksemme. Oi, kunpa aamu jo valkenisi. Minua lohduttaa ajatus, että Teresa tällä hetkellä kenties ajattelee minua. Oi, kuinka tietoisuus hänen vastarakkaudestaan tekee tuskani suloiseksi!

Yölliset houreet, väistykää, älkää minua vietelkö! Kaikki on mennyttä, olen pettänyt itseni, vain yksi mahdollisuus on jälellä.

* * * * *

Aamulla hän lähetti palvelijan Odoardon luo pyytämään lainaksi raamattua. Odoardolla ei sitä ollut, mutta hän sai sen papilta. Hän sulkeutui huoneeseensa. Puoliyön jälkeen hän vei seuraavan kirjeen postiin ja saapui heti takaisin.

14. III.

Lorenzo, minulla on sydämelläni kauhea salaisuus, ja koska lähdön hetki on lähellä, on aika, että kerron sen sinulle avomielisesti.

Ystäväsi näkee aina edessään kuolleen ruumiin. Olen tehnyt velvollisuuteni, tuo perhe on siitä päivästä alkaen vähemmän köyhä — mutta voi, se on isätön!

Noin kymmenen kuukautta sitten ratsastin eräänä päivänä, jolloin tuska raateli rintaani, useita penikulmia maalle päin. Oli ilta, näin että rajuilma oli nousemassa, ja joudutin paluumatkaani. Hevonen suorastaan lensi tietä pitkin, mutta siitä huolimatta kannustin sitä verille asti. Heitin ohjakset käsistäni toivoen, että se syöksisi sekä itsensä että minut perikatoon. Tullessamme pitkälle, kapealle, tuuheitten puitten reunustamalle tielle näin edessäni ihmisen; tartuin ohjaksiin, mutta hevonen jatkoi juoksuaan entistä hurjemmin. "Mene vasemmalle, mene vasemmalle", huusin. Tuo onneton ymmärsi minut ja juoksi vasemmalle. Mutta kun kavioiden kapse tuli yhä lähemmäksi, luuli tuo kapealla polulla seisova onneton, että hevonen oli aivan hänen takanaan ja heittäytyi hämmentyneenä taaskin oikealle. Hevonen tuli nyt suoraan hänen päälleen ja polki jaloillaan hänen päänsä murskaksi. Tässä pelottavassa yhteentörmäyksessä kompastui hevonenkin ja heitti minut useita askeleita satulasta. Oi, miksi en minäkin murskaantunut kuoliaaksi?

Juoksin sinne, mistä kuulin kuolevan valitusta. Mies makasi kokonaan verissä maassa tehden lähtöään. Pudistelin häntä, mutta hän oli jo äänetön ja tunnoton ja kuoli muutaman minuutin perästä. Palasin kotia. Oli kauhea myrsky-yö, raesade hävitti viljavainioita, salamat sytyttivät monta puuta palamaan ja hirmumyrsky särki erään kappelin ristiinnaulitunkuvineen. Koko yön harhailin vuoristossa, vaatteeni ja sieluni valuivat verta. Etsin yleisessä hävityksessä sovitusta omalle rikokselleni. Mikä yö! Luuletko, että tuo kauhea kummitus on koskaan antanut minulle anteeksi? — Seuraavana aamuna puhuttiin asiasta paljon. Kuollut löydettiin lähes puolen kilometrin päästä onnettomuuspaikalta kiviröykkiöstä kahden sortuneen kastanjan alta, jotka sulkivat tien. Rankkasade, jota jatkui aamuun asti, oli kuljettanut hänet sinne. Hänen jäsenensä ja kasvonsa olivat murskautuneet. Kauhistuneena tunsi hänen vaimonsa miehensä ruumiin. Ei ketään katsottu syylliseksi. Mutta lesken siunailut vaivasivat omaatuntoani lakkaamatta. Naitin hänen tyttärensä vuokraajani veljenpojalle ja talletin hänen papiksi aikovaa poikaansa varten pienen pääoman. Eilen illalla he tulivat uudestaan kiittämään minua vakuuttaen, että minä olin monivuotisesta kurjuudesta pelastanut köyhän työläisperheen. "Oi", vastasin. "On olemassa niin paljon muitakin köyhiä, mutta heillä on toki aviomies ja isä, joka lohduttaa heitä rakkaudellaan ja jota he eivät vaihtaisi koko maailman rikkauksiin."

Ihmiset syntyvät vain tuhotakseen toisiaan.

Kaikki talonpojat karttavat tuota onnetonta tietä. Palatessaan työstään he kulkevat niittyjen yli välttääkseen sitä. Sanotaan, että siellä öisin kummittelee, että pahanilman lintu istuu puitten oksilla ja rääkyy kolme kertaa sydänyön jälkeen, että kuollut on muutamana iltana liikkunut niillä mailla. Minä en tahdo osoittaa heille moista taikauskoa vääräksi enkä nauraa sille. Mutta sinun täytyy ilmaista kaikki kuolemani jälkeen. Matka on hankala, terveyteni on heikko, en voi lähteä tämä omantunnon pistos sydämessäni. Olkoon minun kotini pyhä turvapaikka tuolle leskelle ja hänen molemmille lapsilleen kaikissa heidän onnettomuuksissaan! Hyvästi.

* * * * *

Raamatusta löydettiin monta päivää myöhemmin paperi, joka sisälsi useaan kertaan korjattuina ja vaikeasti luettavina muutamia säkeitä Jobin kirjasta ja Salomonin Saarnaajan toisesta luvusta sekä Hesekielin virren, jotka Jacopo oli kääntänyt.

Kello neljä iltapäivällä hän meni herra T:n luo. Teresa oli yksin puutarhassa. Hänen isänsä otti Jacopon ystävällisesti vastaan. Odoardo lueskeli parvekkeella jotakin kirjaa; hetkisen perästä hän pani sen pois, otti toisen ja meni sitä lukien huoneeseensa. Silloin Jacopo otti käteensä Odoardon ensimäisen kirjan, joka oli Alfierin murhenäytelmien neljäs nide. Hän silmäili sitä pari sivua ja luki sitten ääneen:

"Keit' olette? Ken tässä vielä haastoi vapaasta ilmasta? Ei, hämäryyttä se kaikk' on, varjo kuoleman se on… Lähemmä tulkaa, näettekö nyt, kuink' aurinkoa kytkee verivyö? Te kuulkaa ääntä turmanlintujen, kujerrus inha ilmanpiirit puhkoo, se minuun sattuu, sortaa kyyneliin — mut kuinka? itkuun hellyttekö tekin?…"

Teresan isä katseli häntä ja huokasi: "Oi poikani" — Jacopo jatkoi lukemistaan hiljaa; sitte hän umpimähkään avasi saman nidoksen toisesta kohti, mutta laski sen pian kädestään ja huudahti:

"En miehuudestain viel' antaa saanut näytettä, mut vertaa se tuskalleni vetää."

Tällöin Odoardo palasi, Jacopo lausui nuo säkeet niin ponnekkaasti, että toinen pysähtyi miettivänä ovensuuhun. Herra T. kertoi minulle myöhemmin, että hän tuolla hetkellä oli huomaavinaan kuoleman merkit onnettoman ystävämme kasvoilla ja että kaikki Jacopon puheet noina päivinä herättivät arvonantoa ja sääliä. Keskusteltiin hänen matkastaan, ja kun Odoardo kysyi, viipyisikö hän kauankin poissa, vastasi hän: "Kyllä. Voisinpa melkein vannoa, ettemme enää näe toisiamme." "Emmekö näe toisiamme enää?" kysyi herra T. surullisella äänellä. Silloin Jacopo ikäänkuin rauhoittaakseen häntä katsoi häntä iloisesti ja tyynesti silmiin, ja lyhyen vaitiolon jälkeen hän vastasi hymyillen Petrarcan sanoilla:

"En tiedä, mutta kauankin minutta elämään voit jäädä."

Iltahämärissä hän meni kotia ja sulkeutui huoneeseensa, eikä näyttäytynyt kenellekään ennenkuin myöhään seuraavana aamuna. Liitän tähän muutamia katkelmia, jotka hän luultavasti kirjoitti sanottuna yönä, vaikka en tarkalleen tiedä, mihin aikaan.

* * * * *

Onko se raukkamaista? Etkö sinä, joka puhut raukkamaisuudesta, ole yksi niitä lukemattomia kuolevaisia, jotka teeskennellen katselevat omia kahleitaan, jotka eivät uskalla itkeä, vaan suutelevat ruoskijansa kättä? Mitä on ihminen? Rohkeus on aina ollut maailman valtias, sillä kaikki on täynnä heikkoutta ja pelkoa.

Syytätkö minua raukkamaisuudesta sinä, joka myöt oman sielusi ja kunniasi?

Tule katsomaan, kuinka minä makaan verissäni odottaen kuolemaa. Sinä vapiset, eikö totta? Kumpi meistä on raukkamainen? Tule, tempaa tikari rinnastani ja sano itsellesi: "Tulenko minä elämään ikuisesti?" Se on suurinta, voimakkainta tuskaa, mutta samalla lyhytaikaista ja jaloa. Kenties kohtalo sinulle valmistaa vieläkin tuskallisemman ja häpeällisemmän kuoleman. Tunnusta! Etkö tunne itseäsi kykeneväksi kuinka yleviin tekoihin tahansa, etkö tunne vapautuneesi sortajistasi, kun pidät tikarin paljasta kärkeä ojennettuna sydäntäsi kohti?

Puoliyön aikaan.

Katselen ulos ikkunastani, yö on selkeä ja rauhallinen. Kuu nousee vuorten takaa. Oi, ystäväni kuu! Ehkä hyväilet Teresan kasvoja samalla loistavalla säteellä, jolla minun sieluni valaiset? Olen aina tervehtinyt sinua, kun ilmestyit lohduttamaan maailman äänetöntä yksinäisyyttä. Monta kertaa kotimatkalla Teresan luota olen puhunut kanssasi, sinä tunnet kaikki houreeni. Nämä kyyneleiset silmäni ovat usein seuranneet sinua aina pilvien kohtuun, jonne peityit, ne ovat pilkkopimeinä öinä etsineet sinun valoasi. Sinä olet edelleenkin entistä kauniimpana nouseva taivaan rannalle, mutta ystäväsi on muuttuva muodottomaksi ja hyljätyksi ruumiiksi, joka ei milloinkaan voi ylös nousta. Pyydän sinulta viimeistä palvelusta: valaise säteilläsi hautaani, kun Teresa etsii minua vuoren kypressien ja pinjain suojassa.

Ihana aamurusko! En ole pitkään aikaan nukkunut näin rauhallista yötä enkä nähnyt näin hymyilevän kirkasta aamua, mutta olivathan silmäni aina itkun sumentamat. Ajatukseni olivat harmaat ja mieleni tuskainen.

Loista, loista, oi Luonto, ja lohduta surevia ihmisiä. Minä en enää saa loistostasi nauttia. Olen jo kauan tuntenut kauneutesi ja ihaillut sinua, olen iloinnut antimistasi. Niin kauan kuin sinä olit minulle kaunis ja hyvä, sanoit minulle jumalallisella äänellä: elä. Mutta toivottomuudessani olen nähnyt sinutkin veren tahraamana, kukkiesi tuoksu on ollut täynnä myrkkyä ja hedelmäsi ovat olleet karvaita. Olet osoittautunut lastesi murhaajaksi, lastesi, joita kauneudellasi ja lahjoillasi viettelet tuskaan.

Olenko kiittämätön sinua kohtaan? Pitäisikö minun jatkuvasti elää nähdäkseni sinut noin kauheana ja kirotakseni sinua? Ei, ei. Koska sinä olet minulle muuttunut ja sokaissut minut loistollasi, olet samalla itse minut hyljännyt. Eikö minullakin ole oikeus sinua hyljätä? Vielä katselen sinua ja vapisen, vielä katselen sinua iloisesti muistellen menneitä nautintoja, sillä tiedän, että minun ei enää tarvitse sinua peljätä, koska kohta olemme eroitetut. En luule kapinoivani sinua vastaan paetessani elämää. Ovathan elämä ja kuolema lakiesi alaisia; yhden ainoan syntymisen tien olet meille osoittanut, monta kuoleman tietä. Ellet syytä meitä siitä, että sairaus meidät tappaa, kuinka voisit siis meitä syyttää, jos intohimot meidät tappavat; niillä on sama vaikutus ja sama alkulähde, sillä nekin johtuvat sinusta, eivätkä voisi meitä masentaa, ellet sinä olisi niille voimaa antanut. Ethän ole määrännyt samaa ikää kaikille ihmisille. Ihmisten tulee syntyä, elää ja kuolla, niin määräävät lakisi. Aika ja tapa riippuvat heidän omasta valinnastaan.

En riistä sinulta mitään siitä mitä olet minulle antanut. Mitätön ruumiini on aina, joskin toisissa muodoissa, oleva sinuun yhdistetty. Jos henkeni kuolee samalla, on se häipyvä olevaisuuden äärettömään mereen, mutta jos se on kuolematon, jää se elämään ruumiin jälkeen.

Oi, miksi vieläkin liehakoin järkeäni? Kuulenhan Luonnon juhlallisen äänen sanovan: "Loin sinut, jotta sinä omaa onneasi tavoitellen samalla onnellistuttaisit koko olevaisuutta. Senvuoksi annoin sinulle rakkauden elämää ja kammon kuolemaa kohtaan. Mutta jos tuska riistää sinulta elämänhalun, olen tasoittanut sinulle monta tietä, jotka johtavat vapahdukseen. Sinulla ei ole enää mitään kiitollisuuden velkaa minua kohtaan, koska elämä, jonka annoin sinulle lahjana, on muuttunut sinulle tuskaksi."

Mikä röyhkeys kuvitella itseään välttämättömäksi! Ajan äärettömässä meressä muodostavat minun elinvuoteni vain haihtuvan silmänräpäyksen. Etkö näe verivirtoja, joiden kuohuvat laineet kuljettavat rajattoman määrän ihmisruumiita? Niitä on miljoonia, joita uhrataan pienen maanpalasen valloittamiseksi ja tuskin puolen vuosisataa kestävän maineen luomiseksi, jonka pari anastajaa ostaa itselleen kansojen elämän kustannuksella. Eikö minun siis pitäisi pelkäämättä uhrata lyhyt ja tuskallinen elämäni, elämä, jonka kenties vihollisteni vaino minulta kuitenkin riistäisi tai jota ehkä rikokset tulisivat tahraamaan?

* * * * *

Hartaasti olen etsinyt ystäväni jälkiä hänen viimeisiltä hetkiltään ja samalla hartaudella kuvailen asioita, jotka ovat tietooni tulleet. Kuitenkaan en kerro sinulle, lukijani, muuta kuin mitä itse olen nähnyt tai silminnäkijöiltä kuullut. En ole päässyt selville siitä, mitä hän teki maaliskuun 16,17 ja 18 päivänä. Hän kävi usein herra T:n luona, mutta viipyi vain hetkisen. Hän meni kaikkina näinä päivinä ulos ennen auringon nousua ja palasi myöhään kotia; hän söi sanaakaan puhumatta, ja Michele vakuuttaa, että hän öisin nukkui hyvin. Seuraava kirje ei ole päivätty, mutta se lienee kirjoitettu maaliskuun 19:ntenä.

* * * * *

Kuvittelenko, vai karttaako Teresa minua tosiaankin? Oi, hän karttaa minua, kaikki karttavat minua. Odoardo on aina hänen vieressään. Tahtoisin vielä kerran nähdä hänet yksin. Jo aikoja sitten olisin lähtenyt — sinäkin minua siihen ehtimiseen kehoitat — mutta minusta on niin vaikea lähteä ennenkuin vielä kerran olen kyynelilläni kostuttanut hänen kättään. Täydellinen hiljaisuus vallitsee koko perheessä. Mennessäni sinne pelkään tapaavani Odoardon. Kun hän puhuu kanssani, ei hän koskaan mainitse Teresan nimeä. Muuten hän ei suinkaan ole erityisen hienotuntoinen. Ehtimiseen hän kysyy minulta, milloin ja minne lähden, ja minä hätkähdin taaksepäin, sillä hän ihan tuntui irvistävän; väristen pakenin häntä.

Uudelleen minua kauhistuttaa tuo peloittava totuus, jonka jo kerran keksin ja jota sittemmin olin tottunut alistumuksella ajattelemaan: olemme kaikki toistemme vihamiehiä. Jos voisit eritellä minkä ihmisen ajatuksia tahansa, huomaisit, että hän kernaasti vetäisi miekan tupestansa karkoittaakseen lähimmäisensä ja anastaakseen hänen omaisuutensa. — Lorenzo, alan uudestaan horjua. Mutta minun täytyy toteuttaa päätökseni ja jättää heidät rauhaan.

J. K. Olen käynyt tuon vanhan naisen luona, josta muistaakseni kerran sinulle kerroin. Tuo onneton elää vielä yksinäisyydessään. Voi kulua monta päivää hänen tapaamatta ketään, sillä kaikki kyllästyvät auttamaan häntä. Hän elää vielä, mutta hänen aistinsa ovat jo monta kuukautta taistelleet kuoleman kauhujen kanssa.

* * * * *

Seuraa muutamia katkelmia, jotka luultavasti ovat kirjoitettuja samana yönä ja lienevät viimeisiä.

* * * * *

Riistäkäämme naamio kummitukselta, joka tahtoo meitä peloittaa! Olen nähnyt lasten kauhistuvan nähdessään imettäjänsä naamioituna. Oi, Kuolema, katson sinua ja teen sinulle kysymyksiä. Itse asiat eivät meitä peloita, vaan niiden ulkokuori. Lukemattomat ihmiset eivät uskalla kutsua sinua luokseen, mutta uhmaavat sinua kuitenkin vapisematta. Olethan sinäkin välttämätön tekijä kehityksessä. Minä en enää laisin sinua pelkää, minusta sinä muistutat ilta-unta, lepoa töitten jälkeen.

Katsele jyrkän kallion kuvetta, joka riistää alhaalla olevilta laaksoilta auringon hedelmöittävän hehkun. Mitä odotan? Vaikka minun pitäisi lisätä toisten ihmisten onnea, olen päinvastoin heille turmioksi. Minun täytyy kantaa se tuskan taakka, joka on jokaisen ihmisen hartioille sälytetty. Mutta jo kahdenkymmenenneljän vuoden aikana olen tyhjentänyt kärsimysten kalkin, joka olisi voinut riittää pitkänkin elämän ajaksi. Entä toiveet? Enhän minä tunne tulevaisuutta enkä siis voi luottaa siihen. Oi, meidän kohtalokas tietämättömyytemme imartelee meidän intohimojamme ja lisää inhimillistä onnettomuutta.

Aika rientää ja ajan mukana olen kadottanut sen osan elämästäni, jota varten minulla vielä kaksi kuukautta sitten oli olemassa toiveita ja lohtua. Vanhat haavani ovat parantumattomia; tunnen ne sydämessäni, aivoissani, koko olemuksessani; ne vuotavat verta kuin olisivat aivan tuoreita. Riittää, Teresa, riittää. Et ole näkevä minussa heikkoa raukkaa, joka sairaana hitain askelin laahustaa kohti hautaa epätoivon ja tuskan kiduttamana eikä rohkene yhdellä ainoalla iskulla tulla kohtalonsa herraksi.

Koettelen tikarini kärkeä, tartun siihen lujin ottein ja hymyilen. Ei muuta kuin isku sykkivään sydämeen ja kaikki on valmista. Näen aina tuon tikarin edessäni. Oi, kuka uskaltaa rakastaa sinua, Teresa, kuka uskalsi ryöstää sinut minulta? Pakene minua siis, älä tule lähelle minua, Odoardo.

Oi, hieron käsiä pestäkseni ne puhtaiksi veritahroista, minusta ne jo tuoksuvat rikokselle. Kuitenkin ne ovat viattomat, vielä on aikaa yhdellä iskulla vapautua siitä vaarasta, että elän päivän likaa — yhden ainoan päivän liikaa. Minulla ei ole varaa elää hetkeäkään liian kauan.

20. III. illalla.

Olin uljas, mutta se olikin viimeinen kolttonen, joka pääsi lujuuttani lannistamaan! Se mikä on päätetty, on päätetty. Mutta sinä, Jumalani, joka tunnet sydämeni sisimmän, sinä tiedät, että tämä uhri on enemmän kuin veren arvoinen.

Lorenzo, hän oli yksin pikkusisarensa kanssa. Näytti siltä kuin olisi hän tahtonut karttaa minua, mutta hän istuutui kuitenkin, ja Isabellina juoksi vavisten hänen syliinsä. "Teresa", sanoin hänelle lähestyen häntä ja tarttuen hänen käteensä. — Hän katsoi minuun, ja pikku tyttö heittäytyi Teresan kaulaan, kohotti kasvonsa ja kuiskasi: "Jacopo ei minua enää rakasta." Ymmärsin hänet. "Enkö rakasta sinua", huusin syleillen häntä, "rakastan sinua niin sanomattoman hellästi, mutta en tule sinua enää näkemään". — Oi veljeni, Teresa katsoi minua kauhistuneena, puristi lsabellinaa rintaansa vasten, mutta ei kuitenkaan kääntänyt katsettaan minusta pois. "Sinä jätät meidät", hän sano', "ja tämä pieni lapsi on siis tästälähin ainoa toverini ja lohduttajani tuskissani. Tulen aina puhumaan hänelle hänen ystävästään ja minun ystävästäni, opetan häntä säälimään sinua ja siunaamaan sinua." — Minusta näytti siltä kuin joku toivon säde olisi kirkastanut hänen kasvojaan hänen lausuessaan nuo viimeiset sanat. Kyyneleet virtasivat hänen silmistään, ja käteni ovat vielä tätä kirjoittaessani kuumat hänen itkustaan. — "Hyvästi", hän Isäsi. "Hyvästi, mutta ei ikuisesti, sano, eihän? Minä täytän lupaukseni" — näin sanoessaan hän otti povestaan esille kuvansa — "hyvästi, mene, pakene. Muista aina minua onnetonta. Kuvani on omien ja äitini kyynelten kostuttama." — Omilla käsillään hän ripusti kuvan kaulaani ja painoi sen rintaani vasten. Ojensin käteni ja suljin hänet syliini. Hänen henkäyksensä tuntui tulikuumilla huulillani, olin jo häntä suutelemaisillani, — mutta kuoleman kalpeus levisi, hänen kasvoilleen, hän työnsi minut takaisin, tunsin, että hänen kätensä olivat kylmät ja vapisevat. Hiljaisella ja surullisella äänellä hän sanoi: "Sääli minua. Hyvästi." — Hän heittäytyi sohvalle kiinteästi syleillen Isabellinaa, joka itki kanssamme. — Samassa tuli hänen isänsä, ja meidän onneton tilamme lisäsi ehkä hänen omantunnonvaivojaan.

* * * * *

Kotia palatessaan hän oli niin suunniltaan, että Michelekin pelkäsi pahinta. Hän alkoi jälleen tutkia papereitaan, ja poltti niistä suuren osan lukematta. Ennen vallankumousta hän oli kirjoittanut kiinteärakenteisen, melkein klassillisen tutkimuksen Venetsian hallitusmuodosta ja varustanut sen Lucanuksen sanoilla: "Jusque datum sceleri". ["Rikokset rehoittavat vapaasti." Suom.] Edellisenä vuonna oli hän eräänä iltana lukenut Teresalle Laurettan elämäntarinan. Teresa kertoi minulle myöhemmin, että ne hajanaiset katkelmat, jotka hän huhtikuun 9 päivänä oli lähettänyt minulle, eivät muodostaneet kertomuksen alkua, vaan olivat sieltä täältä poimittuja. Hän oli kuvaillut yksityiskohtaisesti ja rauhallisemmalla, vähemmän intohimoisella tavalla Laurettan kohtaloa. Mutta hän ei säästänyt tätäkään kirjoitusta. Hänellä oli tapana lukea vähän, mutta ajatella paljon; maailman humusta hän äkkiä pakeni yksinäisyyteen, ja senvuoksi oli kirjoittaminen hänelle välttämättömyys. Hänen kirjoistaan on minulla kuitenkin säästössä ainoastaan reunamuistutuksilla täydennelty Plutarkhos, johon on liitetty useina paperiarkkeina erinäisiä tutkielmia ja laajahko kuvaus Nic'an kuolemasta, sekä Tacituksen Bodoni-painos, josta on paljon revitty pois; siten puuttuu Vuosikirjaan koko toinen osa ja melkoinen erä sotien historiaa, jota hän uutterasti käänsi ja kärsivällisesti jäljensi sivujen reunoihin hyvin pienin kirjaimin. Ylläolevat katkelmat olen löytänyt paperien joukosta, jotka hän arvottomina oli heittänyt pöydän alle. Seuraavat ajatukset — en tiedä, ovatko ne hänen omiaan vai muitten, — oli hän maaliskuun 3 päivänä 1794 kirjoittanut Marcus Aureliuksen mietelmien ja tammikuun ensimäisenä 1797 uudestaan Tacituksen kanteen. Samalla lauselmalla oli sitte lähellä päiväysmerkintä maaliskuun 20. 1799.

* * * * *

En tiedä, millä tavalla ja miksi tulin maailmaan, en tiedä, mitä maailma on, enkä mitä itse olen. Jos koetan tuota ongelmaa ratkaista, vaivun yhä kamalampaan tietämättömyyteen. En tiedä, mitä ruumiini, aistini ja sieluni ovat. En voi koskaan tulla tuntemaan sitä osaa itsestäni, joka ajattelee kirjoittaessani, joka tutkii olevaisuutta ja tutkii minua itseäni. Turhaan koetan järjelläni käsittää minua ympäröivän maailmankaikkeuden äärettömyyttä. Olen kuin kytketty käsittämättömän avaruuden pieneen nurkkaan tietämättä, miksi olen juuri tässä nurkassa enkä jossakin muualla, tai miksi lyhyt elämäni on sijoitettu juuri tähän ikuisuuden silmänräpäykseen, ei aikaisempaan tai myöhempään. Joka puolella näen ympärilläni äärettömyyden, johon itse atoomina häviän.

* * * * *

Tarkasteltuaan samana maaliskuun 20 päivän yönä kaikki paperinsa kutsui hän luokseen puutarhurin ja Michelen ja antoi heidän riisua kengät jalastaan. Sitten lähetti heidät levolle. Nähtävästi hän valvoi koko yön, kyhäten tässä aikaisemmin esitetyn kirjeen, ja aamun koitossa hän herätti palvelijan käskien tämän toimittaa sananviejän Venetsiaan. Sitten hän heittäytyi riisuutumatta vuoteeseen, mutta vain hetkiseksi, sillä muuan talonpoika kertoi minulle tavanneensa hänet samana aamuna kello kahdeksan Arquàan vievällä tiellä. Ennen puoltapäivää hän palasi kotia. Michele tuli ilmoittamaan, että sananviejä odotti. Jacopo, joka istui liikkumattomana ja ikäänkuin syviin huoliin vaipuneena, nousi ja kirjoitti ikkunan luona seisoen seuraavat rivit:

"Tulen joka tapauksessa. Oi, jos voisin hänelle kirjoittaa kaikesta! Tekisi sen niin mielelläni. Mutta jos hänelle kirjoittaisin, ei minulla olisi sydäntä tulla. Sano hänelle, että tulen, että hän on jälleen näkevä poikansa, mutta ei mitään muuta. Oi, älä murra hänen sydäntään. Tahtoisin neuvoa sinulle, miten kohtelet häntä tulevaisuudessa ja miten lohdutat häntä. Mutta huuleni polttavat, rintani on raskas, minua kuristaa ja voin tuskin hengittää. On kuin joku tarttuisi kurkkuuni ja painaisi kädellään sydäntäni. Oi, Lorenzo, mitä sanoisinkaan sinulle; olen ihminen. Jumalani, Jumalani, suo minulle vielä tänään kyynelten lohdutus."

* * * * *

Hän sulki kirjeen, mutta ei kirjoittanut osoitetta. Hän katseli kauan aikaa taivasta, sitten hän istuutui kirjoituspöydän ääreen pää alas painuneena. Useankin kerran palvelija kysyi häneltä, tahtoiko hän vielä mitään; hän ei edes kääntynyt taakseen, ainoastaan pudisti päätänsä. Samana päivänä hän alkoi kirjoittaa seuraavaa kirjettä Teresalle:

Keskiviikkona kello 5.

Alistu taivaan määräyksiin. Kodin rauhassa ja sovinnossa kohtalon sinulle antaman puolison kanssa olet löytävä jonkun verran onnea. Sinulla on jalo ja onneton isä, sinun täytyy sovittaa hänet äitisi kanssa, joka yksinäisenä ja itkevänä kaipaa yksin sinua, sinun täytyy uhrata elämäsi maineesi vuoksi. Minä yksin löydän kuolemassa rauhan ja kuolemallani palautan rauhan sinunkin kotiisi; mutta sinä onneton raukka —?!

Jo monta päivää olen aikonut kirjoittaa sinulle, mutta en voinut jatkaa. Laupias Jumala ei ole minua hyljännyt viimeisellä hetkellä, ja tämä mielenlujuuteni on hänen kallein lahjansa. Kuolen, kun olen saanut äitini siunauksen ja viimeistä kertaa syleillyt ystävääni. Hän on antava isällesi sinun kirjeesi, ja anna sinä puolestasi hänelle minun kirjeeni; ne todistavat aina rakkautemme pyhyydestä. Rakas ystäväni, sinä et ole syypää kuolemaani. Kaikki minun onnettomat intohimoni, läheisimpiä omaisiani kohdanneet vastoinkäymiset, ihmisten rikokset, varmuus omasta ainaisesta orjuudestani ja kaupatun isänmaani ainaisesta häpeästä — tämä kaikki oli jo aikoja sitten kohtaloni määrännyt. Sinä, enkelimäinen nainen, saatoit ainoastaan lieventää kohtaloani, mutta et sitä muuttaa milloinkaan. Sinä yksin olet ollut lohdutukseni kaikissa onnettomuuksissa, ja se oli iloni. Vastustamaton voima pakoitti sinut rakastamaan minua, sydämeni uskoi sinut omakseen; sinä olet minua rakastanut ja rakastat minua, mutta nyt, kun olen menettämäisilläni sinut, huudan avukseni kuolemaa. Pyydä, ettei isäsi unohda minua. Älköön muistoni häntä surettako, antakoon se hänelle voimia säälillään lieventää sinun tuskaasi. Johdattakoon se aina hänen mieleensä, että hänellä on toinenkin tytär.

Mutta sinä, joka olet minun onnettoman todellinen ystävätär, sinä et koskaan voine minua unohtaa. Lue aina uudelleen näitä viimeisiä sanojani, jotka, sen vakuutan, kirjoitan sydänverelläni. Ehkä minun muistoni on pelastava sinut hairahduksen onnettomuudelta. Kauneutesi, nuoruutesi, loistava ulkonainen asemasi tulevat kenties houkuttelemaan muita ja itseäsi tahraamaan sen viattomuuden, jonka alttarille olet uhrannut ensimäisen ja rakkaimman intohimosi, viattomuuden, joka kuitenkin on ainoa lohdutuksesi tuskissa. Kaikki, mikä maailmassa on houkuttelevaa, tulee liittoutumaan sinua vastaan riistääkseen sinulta kunnioituksen itseäsi kohtaan ja upottaakseen sinut niitten lukemattomien naisten joukkoon, jotka myytyään puhtautensa myyvät myöskin rakkautensa ja ystävyytensä ja röyhkeästi riemuiten osoittelevat petollisuutensa uhreja. Mutta Teresani, sinun hyveesi loistaa taivaallisista kasvoistasi ja minä olen pitänyt sitä kunniassa; sinä tiedät, että olen palvonut sinua kuin pyhää neitsyttä. — Oi, tämä ystävättäreni taivaallinen kuva, tämä hänen viimeinen kallisarvoinen lahjansa täyttää mieleni rohkeudella ja kertoo minulle koko lempeni historian. Sinä istuit juuri maalaamassa sitä, kun näin sinut ensi kerran. Ihan selvästi näen edessäni kaikki nuo päivät, jotka ovat elämäni surullisimmat ja ihanimmat. Sinä olet pyhittänyt minulle tämän kuvan, kyyneltesi kostuttamana olet ripustanut sen rinnalleni, ja rinnallani leväten se on seuraava minua hautaan. Muistatko, Teresa, kuinka katkerasti itkien otin sen vastaan? Alan itkeä uudelleen, ja se tuottaa minulle lohdutusta. Jos mitään elämässä on olemassa viimeisen henkäyksen jälkeen, omistan sen kokonaan sinulle ja lempeni on tuleva kuolemattomaksi minun kanssani. — Kuule vielä viimeinen, ainoa, pyhä rukoukseni! Pyydän sitä onnettoman rakkautemme nimessä, vuodattamiemme kyynelten nimessä, sen lapsellisen rakkauden nimessä, jota tunnet vanhempiasi kohtaan, joiden uhriksi vapaaehtoisesti olet antautunut. Lohduta äiti raukkaani, joka kenties elämänsä myrskyssä tulee luoksesi itkemään yhdessä sinun kanssasi tässä rauhallisessa yksinäisyydessä. Sinä yksin olet kyllin arvokas häntä säälimään ja lohduttamaan. Mitä hänelle jää, jos sinä hänet hylkäät? Kun hän on surullinen ja onneton ja vanhuuden näännyttämä, muista aina, että hän on äitini.

* * * * *

Puoliyön aikaan hän lähti postihevosella Euganiasta ja saapui aamulla meren rannalle, josta gondolieri souti hänet hänen kotiinsa Venetsiaan. Kun tulin sinne, nukkui hän sohvalla rauhallisesti. Herättyään pyysi hän minua toimittamaan muutamia asioita ja maksamaan erään kirjakauppalaskun. "En voi viipyä täällä kuin tämän päivän", sanoi hän minulle.

Vaikka en ollut häntä kahteen vuoteen nähnyt, oli hän kuitenkin mielestäni muuttunut odottamattoman vähän. Mutta pian huomasin, että hän käveli hitaasti ja laahustaen; hänen äänensä, joka ennen oli kantava ja miehekäs, oli tullut rasittuneeksi ja väriseväksi. Siitä huolimatta hän yritti keskustella vilkkaasti. Hän kertoi äidilleen matkansa tarkoituksesta ja hymyili usein omalla alakuloisella tavallaan. Mutta hänen olemuksessaan oli jotakin välttelevää, jota en koskaan ennen ollut huomannut. Sanoin hänelle, että muutamat hänen ystävistään aikoivat tulla samana päivänä häntä tervehtimään, mutta hän ei sanonut ottavansa vastaan ketään; menipä hän itse ilmoittamaan portinvartijalle että kukaan ei saanut häntä tavata. Palatessaan hän sanoi minulle: "Usein olen päättänyt olla tuottamatta sinulle ja äidilleni erohetken tuskaa. Mutta en voinut olla teitä vielä kerran näkemättä, vaikkakin saat uskoa, että tämä matka oli miehuuteni kovin koetus."

Vähää ennen iltaa hän nousi kuin lähteäkseen, mutta ei saanut sitä sanotuksi. Hänen äitinsä tuli hänen luokseen ja kysyi, syleillen häntä surullisen näköisenä: "Oletko siis tehnyt päätöksesi, rakas poikani?"

"Olen, olen", vastasi hän syleillen äitiään ja pidättäen kyyneleitään.

"Saankohan koskaan enää nähdä sinua? Olen niin vanha ja väsynyt."

"Ehkä näemme toisemme vielä, rakas äitini. Älkää surko, näemme toisemme varmasti, emmekä sitten enää koskaan eroa toisistamme. Mutta nyt — — Lorenzo kertoo siitä tarkemmin."

Äiti kääntyi kauhistuneena minun puoleeni. "Se on totta", sanoin. Kerroin hänelle, että valtiollinen vaino oli uuden sodan uhatessa tullut entistä ankarammaksi ja että minuakin uhkasi vaara varsinkin kirjeenvaihtomme vuoksi, joka oli joutunut sensuurin käsiin. (Nämä eivät muuten olleet mitään turhia epäluuloja, sillä muutaman kuukauden perästä täytyi minunkin paeta isänmaastani.) Silloin hän huudahti: "Sinun täytyy elää, poikani, vaikka oletkin kaukana luotani. Isäsi kuoleman jälkeen ei minulla ole ollut onnen hetkeä. Toivoin, että sinä olisit vanhuuteni lohduttaja, mutta tapahtukoon Herran tahto. Sinun täytyy elää. Itken mieluummin ilman sinua kuin näen sinut vangittuna tai kuolleena." Sanat hukkuivat nyyhkytyksiin.

Jacopo puristi hänen kättään ja katsoi häntä kauan ikäänkuin olisi tahtonut tunnustaa hänelle salaisuutensa. Mutta hän hillitsi itsensä ja pyysi häneltä siunausta. Äiti nosti kätensä sanoen: "Siunaan sinua. Siunaan sinua, ja Kaikkivaltias Jumalakin siunatkoon sinua."

Lähtiessään hän vielä kerran syleili äitiänsä. Tuo onneton nainen heittäytyi lohduttoman poikansa rinnoille.

He menivät alas ja minä heidän mukanaan. Ovelle tultuaan äiti, tuntiessaan raikkaan ilman henkäyksen, kohotti katseensa taivasta kohti. Hän varmaan rukoili Jumalaa sielunsa syvyydestä, ja rukous tuntui antavan hänelle uusia voimia. Hän ei itkenyt enää, vaan siunasi toisen kerran varmalla äänellä poikaansa, ja tämä suuteli uudestaan hänen käsiään ja kasvojaan.

Minäkin itkin. Hän syleili minua, lupasi kirjoittaa minulle ja sanoi lähtiessään: "Äitini luona olet aina muistava ystävyyttämme". Hän kääntyi vielä, katsoi kauan äitiään ja poistui hiljaa. Kadun kulmassa hän vielä kerran kääntyi ympäri, tervehti meitä kädenliikkeellä ja katsoi meihin surullisesti ikäänkuin ilmaistakseen, että tämä oli hänen viimeinen katseensa.

Onneton äiti seisoi portailla toivoen ehkä, että hän palaisi. Mutta kun häntä ei enää näkynyt, nojautui hän käsivarteeni, lähti astumaan portaita ylös ja sanoi: "Rakas Lorenzo, sydämeni sanoo, että emme näe häntä enää koskaan".

Muuan vanha pappi, joka oli tuttava Ortisin perheessä ja oli ollut Jacopon kreikankielen opettaja, kertoi meille illalla, että Jacopo oli mennyt kirkkoon, jossa Lauretta on haudattu. Ovi oli suljettu, mutta hän vaati kellonsoittajaa välttämättömästi avaamaan sen. Tämä lähetti erään läheisyydessä asuvan pojan hakemaan avaimia lukkarilta. Jacopo istui odottaen kivellä etupihassa. Sitten hän nousi ylös ja nojasi päätään kirkon porttia vasten. Oli jo melkein ilta, väkeä alkoi kokoontua etupihaan, ja hän lähti pois odottamatta enää. Kellonsoittaja oli kertonut nämä asiat vanhalle papille. Muutamia päiviä myöhemmin sain tietää, että Jacopo iltayöstä oli käynyt Laurettan äidin luona. "Hän oli", kertoi tämä, "hyvin surullinen. Hän ei puhunut minulle mitään tyttö raukastani, enkä minäkään tahtonut hänen nimeään mainita, jotta en olisi lisännyt Jacopon tuskaa. Lähtiessään hän sanoi minulle: menkää niin pian kuin voitte lohduttamaan äitiäni."

Samana iltana hänen äitiänsä kauhistutti omituinen aavistus. Olin edellisenä syksynä käydessäni Euganiassa herra T:n luona ääneen lukenut osan siitä kirjeestä, jossa Jacopo niin innokkaasti kuvailee kotiseutunsa viihdyttävää yksinäisyyttä. Silloin Teresa piirsi kuvan, joka esitti Viiden Lähteen järveä. Järven rannalla olevalla rinteellä lepää hänen ystävänsä kedolla katsellen auringon laskua. Hän pyysi isältään jotakin sopivaa allekirjoitusta, ja tämä ehdotti Danten sanoja:

"Vapautta hälle kallista hän etsii."

Hän lähetti sittemmin tuon kuvan lahjaksi Jacopon äidille, mutta kielsi tätä sanomasta pojalleen, mistä se oli tullut. Jacopolla ei ollutkaan siitä aavistusta, mutta käydessään tuona päivänä Venetsiassa hän huomasi taulun ja arvasi, kuka tekijä oli. Hän ei puhunut mitään, mutta jäätyään hetkiseksi huoneeseen yksin hän rikkoi lasin ja kirjoitti noiden sanojen alle Danten mukaan jatkon:

"sen eestä henkensäkin uhraten".

Lasin ja taulun välistä hän löysi pitkän hiussuortuvan, jonka Teresa muutamia päiviä ennen häitään oli leikannut ja kenenkään tietämättä piilottanut. Huomatessaan kiharan Ortis leikkasi suortuvan omasta tukastansa, sitoi molemmat yhteen mustalla nauhalla ja pani taulun paikalleen. Muutamia tunteja myöhemmin hänen äitinsä huomasi säkeen, suortuvat ja niitä yhdistävän mustan nauhan, joita viimemainittuja Ortis ei ollut tarpeeksi hyvin piilottanut. Seuraavana päivänä hän kertoi minulle siitä, ja huomasin että tämä tapaus oli suuresti lannistanut hänen Jacopon lähtiessä vielä niin levollista mieltään.

Rauhoittaakseni häntä päätin seurata Jacopoa Anconaan ja lupasin kirjoittaa hänelle joka päivä. Jacopo oli sillä välin saapunut Padovaan ja viettänyt yönsä professori C:n luona. Lähtiessään seuraavana aamuna hän sai professorilta useita suosituskirjeitä ylhäisille henkilöille, jotka asuivat Venetsialle ennen kuuluneessa saaristossa ja olivat professorin entisiä oppilaita. Jacopo ei kieltäytynyt niitä vastaanottamasta, mutta jätti ne kuitenkin pöydälle lähtiessään. Hän kulki jalan Euganiaan ja alkoi uudelleen kirjoittaa:

Perjantaina kello 1.

Sinäkin, Lorenzo, ainoa ja uskollinen ystäväni, anna minulle anteeksi. Minun ei tarvitse sulkea äitiäni sinun huolenpitoosi, sillä tiedän, että sinä olet oleva hänelle kuin toinen poika. Oi äitini, sinulla ei ole enää poikaa, jonka rintaa vasten voisit kallistaa harmaan pääsi, — suudelmasi eivät voi lämmittää kuolevia huuliasi. Mutta ehkä seuraat minua pian. Minä epäröin kauan, Lorenzo. Tällä tavallako palkitsen neljänkolmatta vuoden huolenpidon ja toiveet?

Mutta näin täytyy! Jumala, joka on kaiken määrännyt, ei tule häntä hylkäämään, etkä sinäkään. Oi, niin kauan kun en muuta elämältä pyytänyt kuin uskollista ystävää, olin onnellinen. Taivas sinua palkitkoon. Mutta ethän sinä voinut aavistaa, että maksaisin ystävyytesi kyyneleillä. Älä kuitenkaan ainaisesta valituksestani huolimatta haudallani lausu tuota kauheata kirousta: "se, joka tahtoo kuolla, ei ketään rakasta". Olen koettanut voittaa itseäni, olen tehnyt kaiken voitavani, olen rukoillut Jumalaa. Mutta intohimot hallitsevat kokonaan elämääni. Ellen voisi hävittää niitä kuolemallakaan, oi, silloin ne vielä saattaisivat minut tuskaan, ahdistukseen, vaaroihin, raivoon, surkuteltavaan sokeuteen ja rikoksiin. Eräänä päivänä, ennenkuin olin päättänyt kuolla, rukoilin polvillani taivaan armoa, ja kyyneleeni vuotivat virtana. Mutta äkkiä kuivuivat kyyneleeni, raivo täytti sydämeni, oli kuin taivas olisi lähettänyt äkillisen hulluuden mieleeni. Nousin ylös ja kirjoitin tuolle onnettomalle neidolle, että lähden odottamaan häntä toiseen maailmaan ja että hän seuraisi minua pian; osoitinpa hänelle vielä, millä tavalla ja milloin. Ei sääli, ei häpeä, ei omantunnontuskat eikä Jumala, ainoastaan tietoisuus siitä, että hän ei enää ollut sama neito kuin kaksi kuukautta aikaisemmin, vaan toisen syleilyjen tahraama nainen, sai minut katumaan julmaa suunnitelmaani. — Huomaathan, että elämäni olisi teille kaikille paljoa tuskallisempi kuin kuolemani, että se ehkä häpäisisi teitä kaikkia. Jos sen sijaan arvokkaasti eroan Teresasta, tulee muistoni säilymään pyhänä hänen sydämessään, ja kenties — tämä toivomus on ehkä aivan järjetön — voi hän, vaikka onkin toisen orjatar, toivoa kerran pääsevänsä vapaaksi yhtyäkseen minun kanssani ikiajoiksi. — Mutta hyvästi. Anna kaikki nämä paperit hänen isälleen. Järjestä kirjastoni ja säilytä se muistona Jacopoltasi. Ota Michele palvelukseesi. Anna hänelle kelloni, huonekaluni ja rahat, mitkä tapaat kirjoituspöytälaatikostani. Sinä yksin saat sen avata; siellä on kirje Teresalle, pyydän, että omakätisesti annat sen hänelle. Hyvästi, hyvästi.

* * * * *

Sitten hän jatkoi Teresalle alottamaansa kirjettä:

Ajatukseni ovat jälleen luonasi, Teresani. Jos oli väärin, että sinä eläessäni kuulit minua, voinet ainakin kuulla minua niiltä harvoilta hetkiltä, jotka eroittavat minut kuolemasta. Olen pyhittänyt ne kokonaan sinulle. Kun saat tämän kirjeen, olen jo maan alla, ja siitä hetkestä alkaen ehkä kaikki minut unohtavat, kunnes ei kukaan enää muista edes nimeäni. Kuule siis minua niinkuin haudasta kaikuvaa ääntä. Sinä olet itkevä päiviäni, jotka haihtuivat kuin öinen näky. Tulet itkemään lempeämme, joka oli hyödytön ja surullinen kuin ruumispaareja valaisevat soihdut. Oi, Teresani, täytyyhän minun tuskani kerran loppua. Käteni ei vapise tarttuessani vapauttavaan rautaan, sillä lähden elämästä tietoisena siitä, että rakastat minua, että vielä ansaitsen rakkautesi ja kyyneleesi ja että kykenen uhraamaan itseni hyveesi puolesta. Nyt ei rakkautesi minua kohtaan enää ole rikos; nyt vaadin sitä onnettomuuteni, oman rakkauteni ja kaamean tekoni nimessä. Älköön koskaan valjetko päivä, jolloin kulkisit hautakumpuni ohi luomatta siihen katsetta! Oi, silloin olisin ikuisesti unohdettu sinunkin sydämessäsi!

Sinä luulet, että lähden matkalle. Silloinhan jättäisin sinut uusien ristiriitojen ja ainaisen epätoivon valtaan. Jättäisinkö sinut, vaikka omistan rakkautesi ja tunnen rakastavani sinua ikuisesti, muka siinä toivossa, että lempemme päättyisi ennenkuin elämämme? Ei, kuolema yksin pelastaa minut. Jo kauan aikaa sitten olen kaivanut hautaani, olen tottunut katselemaan sitä yöt ja päivät ja kylmäverisesti mitannut sen syvyyttä — ja tuskin näinä viimeisinäkään hetkinä luonto kammoksuen hätkähtää taaksepäin ja voihkaisee — mutta menetänhän sinut ja kuolen siis. Sinä itse pakenet minua; kyyneleemme yhtyivät. Etkö sinä huomannut juhlallisesta tyyneydestäni, että lausuin sinulle viimeiset jäähyväiset ja odotin sinulta viimeistä hyvästelyä?

Jos taivaallinen Isä vaatii minulta tiliä teoistani, näytän hänelle käteni, joita ei veri tahraa, ja rikoksista puhtaan sydämeni. Sanon hänelle: en ole riistänyt leipää orvoilta ja leskiltä, en ole vainonnut onnettomia, en ole ketään pettänyt, en ole hyljännyt ystävääni, en ole häirinnyt lempivien onnea, en ole turmellut viattomuutta, en ole tehnyt veljiä toistensa vihollisiksi, en ole myönyt kuntoani rikkauksista. Olen jakanut leipäni tarvitsevaan kanssa, olen itkenyt itkevien mukana, olen aina säälinyt inhimillistä kurjuutta. Jos olisit antanut minulle isänmaan, olisin sen alttarille uhrannut vereni ja kaiken kykyni. Heikko ääneni on rohkeasti julistanut totuutta. Olen tutustunut maailmaan ja sen rikoksiin, mutta ne ovat korkeintaan hetkiseksi minua tahranneet, olen etsinyt hyvettä yksinäisyydestä. Olen rakastanut, sillä Sinä itse olet näyttänyt minulle, mitä onni on, olet kirkastanut onnen utukuvaa ikuisen valosi säteillä, olet antanut minulle sydämen, joka kykenee tuntemaan ja rakastamaan onnea. Mutta tuhansien toiveiden jälkeen olen kadottanut kaiken. Hyödyttömänä muille ja vahingollisena itselleni olen vapautunut jatkuvan kurjuuden varmuudesta. Nautitko Sinä, Isä, ihmisten huokauksista, vaaditko, että heidän pitäisi kestää ylivoimaisia kärsimyksiä, oletko antanut ihmiselle kyvyn itse lopettaa kurjuutensa vain sen vuoksi, että hän kuitenkin itkun ja erehdysten lamaamana nääntyisi täällä tuskan laaksossa? Tunnen itsessäni, että äärimmäisissä kärsimyksissä on olemassa vain kaksi mahdollisuutta: kuolema tai rikos.

Älä sure, Teresa, — jos taivaan Jumala, jota niin suurella hartaudella rukoilet, vähänkään välittää ihmisen kaltaisen mitättömän olennon elämästä ja kuolemasta, ei Hän ole kääntävä katsettaan minustakaan. Hän tietää, että vastustuskykyni on murtunut, Hän on nähnyt sisäiset taisteluni ennen kohtalokasta päätöstäni, Hän on kuullut, kuinka hartaasti olen pyytänyt Häntä ottamaan minulta tämän kalkin pois. Hyvästi siis, hyvästi koko maailma! Oi lemmittyni, onko kyynellähteeni siis aivan ehtymätön? Minä itken ja vapisen vielä, mutta vain hetkisen, sillä kohta on kaikki lopussa. Oi, intohimoni elävät vielä, ne hallitsevat ja polttavat sieluani. Vasta kun ikuinen yö peittää katseeni, vien mukanani hautaan toiveeni ja itkuni. Mutta kyyneleiset silmäni etsivät sinua vielä ennenkuin sulkeutuvat ikuisesti. Näen sinut, näen sinut viimeisen kerran, lausun sinulle viimeiset jäähyväiset ja otan sinulta pois kyyneleesi, suuren rakkautemme ainoat hedelmät.

* * * * *

Tulin Venetsiasta Euganiaan kello 5 ja tapasin hänet muutaman askeleen porttinsa ulkopuolella. Hän oli matkalla Teresan luokse vielä hyvästelemään. Odottamaton tuloni hämmästytti häntä, vielä enemmän päätökseni seurata häntä Anconaan. Hän kiitti minua sydämellisesti, mutta koetti kaikin tavoin saada minut siitä luopumaan. Huomatessaan järkähtämättömyyteni hän vaikeni ja pyysi minua tulemaan kanssaan herra T:n luo. Matkalla hän ei puhunut mitään. Hän kulki hiljalleen ja hänen kasvoissaan kuvastui mitä surullisin varmuus. Oi, en saattanut aavistaa, että elämän syvimmät ongelmat tuolla hetkellä liikkuivat hänen mielessään! Astuimme puutarhaan, hän pysähtyi, kohotti katseensa taivasta kohti ja sanoi hetken kuluttua: "Onko sinunkin mielestäsi auringon valo tänään kauniimpi kuin koskaan?"

Lähestyessämme Teresan huonetta kuulimme hänen sanovan: "Mutta hänen sydämensä ei voi koskaan muuttua". En tiedä, kuuliko Jacopo, joka kulki pari askelta takanani, nämä sanat, ainakaan hän ei puhunut mitään. Tapasimme aviomiehen, joka käveli ympäri huonetta, ja Teresan isän, joka istui pöydän ääressä ajatuksiin vaipuneena. Pitkään aikaan ei kukaan virkkanut mitään. Vihdoin Jacopo sanoi: "Huomenna en ole täällä enää." Hän meni Teresan luokse ja suuteli hänen kättänsä. Näin kyyneleitä Teresan silmissä. Jacopo piti edelleenkin hänen kättään omassaan ja pyysi, että hän kutsuisi Isabellinaa. Tuon pikku tytön suru ja itku oli niin äkillinen ja lohduton, ettei kukaan meistä voinut hillitä kyyneleitään. Kuultuaan, että Jacopo lähtisi, hän heittäytyi hänen kaulaansa ja sanoi nyyhkyttäen: "Oi Jacoponi, miksi jätät minut, oi Jacoponi, palaja pian". Jacopo ei voinut hillitä itseään nähdessään tämän. Hän kantoi Isabellinan äänettömänä Teresan syliin. "Hyvästi", lausui hän hänelle, "hyvästi". Hän meni. Herra T. saattoi häntä kynnykselle, syleili häntä usean kerran ja suuteli häntä huoaten. Odoardo, joka seisoi hänen vieressään, puristi hänen kättään ja toivotti hänelle hyvää matkaa.

Oli jo yö. Heti kotia tultuamme käski hän Michelen valjastaa hevoset ja pyysi minua lähtemään Padovaan hakemaan professori C:ltä suosituskirjeet. Lähdinkin paikalla.

Sillä välin hän lisäsi aamulla minulle kirjoittamaansa kirjeeseen seuraavat sanat:

Minun täytyy pyytää sinulta vielä viimeistä tuskallista palvelusta. Aioin kirjoittaa siitä papille, mutta tulosi johdosta pyydän sinua toimittamaan minulle vielä viimeisen ystävänpalveluksen. Toimita minut hautaan siinä asussa, missä minut tavataan. Minut haudattakoon yöllä, ilman juhlallisuuksia, ilman hautakiveä pinjain alle lähellä kirkkoa. Teresan kuva seuratkoon minua hautaan. 25 päivänä maaliskuuta 1799.

Ystäväsi Jacopo Ortis.

Hän meni uudelleen ulos. Kello 11 aikaan hän kolkutti erään talonpojan portille, joka asui vuoren juurella parin penikulman päässä, herätti hänet, pyysi vettä ja joi paljon.

Puoliyön aikaan hän tuli kotia, meni palvelijan huoneeseen, antoi tälle kirjeen, joka oli osoitettu minulle, ja pyysi Micheleä toimittamaan sen minulle. Hän pudisti palvelijan kättä sanoen: "Hyvästi Michele, rakasta minua". Sitten hän loi Micheleen hellän katseen, jätti hänet äkkiä, meni jälleen huoneeseensa ja sulki oven. Hän jatkoi kirjettä Teresalle:

Kello 1.

Olen käynyt tervehtimässä rakkaita vuoriani ja Viiden Lähteen järveä, olen lausunut ikuiset jäähyväiset metsille, kentille ja taivaalle. Oi puro, jonka vartta myöten ensimäistä kertaa kuljin taivaallisen neidon kotia kohti, kuinka monta kertaa olenkaan heittänyt kukkia laineisiisi, jotka virtaavat Teresan ikkunoiden alla, kuinka monta kertaa olenkaan Teresan kanssa kulkenut rannoillasi palvoen häntä ihastuneena ja kuitenkin ahmien kuoleman kalkkia.

Sinä pyhä silkkiäispuu, usein olen sinuakin palvonut, Sinunkin oksiesi suojassa olen vielä kerran huoannut, sinuakin olen viimeisen kerran kiittänyt. Teresani, lepäsin hetkisen sen juurella. Ympärillä kasvava ruohikko on kerran imenyt suloisimmat kyyneleet, joita koskaan olen vuodattanut. Se tuntuu minusta vielä lämpimältä ihanan ruumiisi kosketuksesta ja tuoksusta. Ihana ilta, syvästi on muistosi sieluuni painunut. Istuin sinun rinnallasi, Teresa, ja kuun säteet valaisivat oksien välistä sinun enkelikasvojasi. Näin kyyneleen virtaavan pitkin poskiasi, imin sen, meidän huulemme ja henkäyksemme yhtyivät, meidän sielumme löysivät silloin toisensa. Oli torstai, toukokuun 13 päivä. Siitä hetkestä alkaen olen aina lohduttanut itseäni tuon illan muistolla, olen pitänyt itseäni pyhänä ihmisenä, en ole luonut toisiin naisiin ainoatakaan katsetta, sillä olen pitänyt heitä arvottomina minulle, minulle, joka olen tuntenut suudelmasi autuutta.

Rakastin siis sinua, rakastin sinua ja rakastan sinua yhä rakkaudella niin syvällä, että vain minä yksin voin sen käsittää. Mitä merkitsee, oi enkelini, kuolema sille, joka on saanut kuulla, että sinä häntä rakastat, joka on saanut tuntea sielussaan suudelmasi autuutta ja itkeä kanssasi? — Jalkani ovat jo haudassa, mutta ilmesty tälläkin hetkellä, niinkuin ennen, silmieni eteen, jotka kuollessanikin kiinnitän sinuun, sinuun, joka pyhässä kauneudessasi väikyt edessäni. Aika on lyhyt. Kaikki on valmista, yö on jo pitkälle kulunut. Hyvästi. Kohta eroittaa meidät toisistamme joko tyhjyys tai käsittämätön ikuisuus. Tyhjyyskö? Niin kai. Sillä jos jään ilman sinua, ellei ole olemassa mitään paikkaa, jossa voisimme iäksi yhtyä, rukoilen kuoleman juhlallisella hetkellä kaikkivaltiasta Jumalaa, että hän antaisi minun hävitä tyhjyyteen. Mutta minä kuolen viattomana, oman itseni herrana, täynnä sinua ja varmana kaipuustasi. Anna minulle anteeksi, Teresa. Koeta lohduttautua, elää onnettomien vanhempiemme iloksi, sillä sinun kuolemasi tuottaisi minun tomulleni heidän kirouksensa.

Jos joku uskaltaisi syyttää sinua onnettomasta kohtalostani, vastaa hänelle sillä juhlallisella valalla, jonka vannon heittäytyessäni kuolon yöhön: Teresa on viaton. — Ja nyt ota sieluni huomaasi.

* * * * *

Omituinen ääni, joka muistutti pitkää huokausta, herätti viereisessä huoneessa nukkuvan palvelijan. Hän luuli ensin, että hänen herransa oli häntä kutsunut. Sitten hän avasi ikkunan arvellen, että minä mahdollisesti olin huutanut häntä ovelta: hän tiesi nimittäin, että minun piti palata ennen päivänkoittoa. Mutta huomatessaan, että kaikki oli rauhallista ja yö vielä pilkkosen pimeä, riisuutui hän uudelleen ja meni nukkumaan. Hän sanoi minulle myöhemmin, että tuo huokaus oli häntä peloittanut, mutta hän ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota, sillä hänen herransa puhui usein unissaan.

Seuraavana aamuna Michele kauan aikaa koputti ovelle. Kun hän ei saanut vastausta, tempasi hän oven auki. Ensimäisessä huoneessa hän ei tavannut ketään. Hän astui silloin pelästyneenä Jacopon makuuhuoneeseen ja näki yhä palavan yölampun valossa Jacopon verissään taistelevan kuoleman kanssa. Hän avasi ikkunat ja huusi ihmisiä, mutta ketään ei tullut. Silloin hän riensi lääkärin luo, mutta ei tavannut tätä kotona, sillä hän oli lähtenyt hoitamaan jotakuta kuolevaa. Hän juoksi papin luo, mutta tämäkin oli saman kuolevan luona. Hengästyneenä hän tuli herra T:n puutarhaan. Samalla hetkellä Teresa oli lähtemäisillään kävelylle miehensä kanssa, joka juuri kertoi vaimolleen, että Jacopo ei tänäkään yönä ollut lähtenyt. Teresa toivoi saavansa vielä kerran sanoa hänelle jäähyväiset. Kun hän näki kaukaa palvelijan, kääntyi hän katsomaan, eikö Jacopokin tapansa mukaan tulisi ristikkoportin kautta; hän työnsi kasvojaan peittävän harson syrjään ja odotti kärsimättömästi, että Jacopo todellakin astuisi esille. Silloin juoksi Michele äkkiä hänen luokseen ja pyysi apua herralleen, joka oli haavoittanut itseään, mutta luultavasti vielä oli hengissä. Teresa kuunteli häntä liikkumatonna, katse yhä käännettynä kohti ristikkoporttia; sitten hän sanaakaan sanomatta ja kyyneltäkään vuodattamatta vaipui Odoardon syliin.

Herra T. riensi paikalle. Hän toivoi vielä voivansa pelastaa onnettoman ystävänsä hengen. Hän tapasi Jacopon sohvalla kasvot päänaluseen painuneina. Hän ei liikkunut, mutta hengitti vielä raskaasti. Hän oli pistänyt tikarin rintaansa, mutta se oli irtautunut haavasta ja pudonnut maahan. Mustan takkinsa ja kaulaliinansa hän oli heittänyt viereiselle tuolille. Hänellä oli yllään liivit, pitkät housut ja saappaat. Hän oli sitonut ympärilleen silkkisen vyön, jonka lieve oli veren tahraama. Luultavasti oli hän koettanut irroittaa sitä kuolinkamppailun kestäessä. Herra T. otti hellävaroen hänen yltään paidan, joka haavan kohdalla oli verestä kankea. Jacopo hätkähti, nosti päätään ja loi häneen katseen, josta kuolema jo selvästi kuvastui. Sitten hän ojensi toisen kätensä ikäänkuin estääkseen häntä, toisella hän koetti puristaa hänen kättään, mutta hänen päänsä vaipui alas, hän katsahti vielä kerran taivaaseen ja heitti henkensä.

Haava oli suuri ja syvä. Vaikka se ei ulottunutkaan sydämeen, oli se kuitenkin aiheuttanut tavattoman verenvuodon ja siten jouduttanut kuolemaa. Hänen kaulassaan riippui Teresan kuva: sekin oli suureksi osaksi veren tahraama, ja huulten jäljet osoittivat, että Jacopo vielä kuolintuskissa oli sitä suudellut. Kirjoituspöydällä oli suljettu raamattu ja sen päällä kello sekä muutamia paperiarkkeja. Yhteen oli kirjoitettu sanat: "rakas äitini" ja vielä jotakin muuta, josta emme voineet ymmärtää muuta kuin sanat: "sovitus" ja "ikuinen itku". Toisessa paperissa oli ainoastaan hänen äitinsä osoite. Näyttää siltä, että hän katuen ensimäistä kirjettään oli alottanut uutta, mutta ei jaksanut sitä lopettaa.

Palatessani Padovasta, jossa minun oli täytynyt viipyä kauemmin kuin olisin suonut, huomasin kauhukseni, että pihalla seisoi äänetön joukko talonpoikia. He katselivat minua hämmästyneinä, ja joku heistä pyysi, etten menisi sisälle. Vavisten juoksin huoneeseen ja näin Teresan isän epätoivoisena makaavan ruumiin vieressä ja Michelen, kasvot maahan painuneina, polvillaan sen luona. En tiedä, mistä sain rohkeuden astua ruumiin luo ja panna käteni ystävä raukkani sydämelle. Se oli kylmä ja kuollut. En voinut itkeä enkä puhua; mykkänä seisoin ruumiin vieressä tarkastellen verivirtoja. Vihdoin saapui pappi ja vähäistä myöhemmin lääkäri, jotka muutamien palvelijain avustamina väkivallalla kuljettivat meidät pois.

Teresa vietti nämä päivät kuoleman kaltaisessa hiljaisuudessa, surevien omaistensa ympäröimänä.

Yöllä kävelin melkein tajuttomana ruumiin jälessä, jonka kolme työmiestä hautasi pinjain peittämän vuoren alle.