Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

JACOPO ORTISIN VIIMEISET KIRJEET

Kirj.

Ugo Foscolo

Italiankielestä suomentanut ja johdannolla varustanut

Mikko V. Erich

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1919.

Niccolo Ugo Foscolo syntyi Joonianmeren saaristossa Zanten saarella v. 1778 kreikkalaisesta äidistä, mutta isä oli italialainen. Äiti, johon runoilija läpi koko elämänsä oli harvinaisen hienolla ja hellällä rakkaudella kiintynyt, muutti Venetsiaan, luultavasti v. 1792. Täällä Foscolo kehittyi täysveriseksi italialaiseksi, joskin hänen sydämessään samalla aina asui erityinen myötätunto myös Kreikkaa kohtaan.

Italian onneton valtiollinen hajaannus suretti tulevaa runoilijaa syvästi jo nuorena; hänen elämänsä hartaammaksi unelmaksi koitui saada kerran nähdä isänmaansa — Danten, Machiavellin ja Michelangelon ihana maa — yhtyneenä ja voimakkaana. Monien muitten italialaisten tavoin hän riemumielin tervehti Napoleonia muka Italian vapauttajana. Sitä katkerampi oli hänen pettymyksensä, kun Napoleon Campoformion rauhassa v. 1797 luovutti Venetsian Itävallalle.

Foscolo antautui nyt sotapalvelukseen Cisalpinan tasavallassa, jonka sen herra, Napoleon, myöhemmin muutti "Italian kuningaskunnaksi", ja niitti sen armeijassa monta laakeria. Hän sai tällöin laajasti tutustua pohjois- ja keski-Italiaan, — varsinkin oleskelu ihanassa Firenzessä vv. 1798-9 on syvästi vaikuttanut hänen runouteensa —, mutta hänen varsinaisena asuinpaikkanaan voi pitää Milanoa, vaikka se kaupunki ei Foscoloa koskaan miellyttänyt. V. 1808 hänet nimitettiin kaunopuheisuuden professoriksi Pavian yliopistoon; mutta Napoleon lakkautti piankin tämän viran "valtiollisesti vaarallisena". V. 1811 täytyi Foscolon paeta "Italian kuningaskunnasta", koska Napoleonin sensuuri oli ollut löytävinään keisaria vastaan tähdättyjä hyökkäyksiä hänen Aiace (Aiax) tragediassaan.

Pari seuraavaa vuotta Foscolo oleskeli enimmiten Firenzessä; ne olivat joka suhteessa hänen levottoman elämänsä onnellisimmat. Kun Lombardia, Napoleonin kukistuttua, joutui Itävallalle, tarjottiin Foscololle maan uusien herrojen mielen mukaan suuntailtavan valtiollisen sanomalehden toimittajan paikkaa. Hän epäröi hetkisen, mutta päätti kuitenkin lopulta säilyttää tähän asti tahrautumattoman isänmaallisen ja kansallisen kunniakilpensä puhtaana. Hän lähti maaliskuussa 1815 vapaaehtoisena maanpakoon ja joutui monien vaiheiden jälkeen Englantiin. Täällä häntä kenties olisi odottanut loistavakin tulevaisuus, sillä hän pääsi monien ylhäisten ja hienojen piirien tuttavuuteen ja suosioon, mutta hän joutui vähitellen, suureksi osaksi oman hillittömän tuhlailevaisuutensa vuoksi, taloudelliseen perikatoon ja kuoli puutteessa ja kurjuudessa syyskuun 10 p:nä 1827.

Foscolo on tyypillinen, tulinen ja kuumaverinen italialainen ja samalla — täydellisenä tunnelmien ja mielialojen ihmisenä — aito runoilijaluonne. Hän vakuuttaa itsekin ehtimiseen kirjeissään, joita on säilynyt kolme paksua nidettä, että intohimot (le passioni) kokonaan ohjaavat hänen elämäänsä. Tämä ei kuitenkaan estä häntä samalla olemasta ajattelija. Eihän hän suotta ollut 1700-luvun, valistusvuosisadan lapsi. Hänen kirjeissään ja teoksissaan pohditaan tuon tuostakin mitä erilaisimpia elämän ongelmia ja arvostellaan kuuluisain filosofien mielipiteitä. Joskaan hänen mietelmänsä eivät yleensä ole erikoisemmin itsenäisiä, on niillä kuitenkin omituinen persoonallisten tunteiden värittämä viehätysvoima.

Foscolon intohimot ovat mitä erilaisimpia laadultaan. Tavattoman suurta osaa näyttelee hänen elämässään erotiikka varhaisesta nuoruudesta aina haudan partaalle saakka. Hänen lemmentarinansa on täydellinen Odysseia, hänen rakastamiensa naisten lukumäärä on tuskin pienempi kuin Goethen, hän saattoi olla samalla hetkellä silmittömästi ihastunut kolmeen naiseen, ja hänen lemmenkirjeensä täyttävät kokonaisia niteitä ulkopuolella varsinaisen Epistolaarion. Näissä kirjeissä on paljon voimakasta tunnetta ja elettyä elämää, mutta ei voi kieltää, että niitä usein tärvelee imelä tunteilu ja liialliset huokaukset ja kyyneleet, ja että runoilija niissä, kuten varsin yleisesti muissakin kirjeissään, kernaasti suurentelee omia tuskiaan ja kärsimyksiänsä.

Mutta Foscololla oli muitakin intohimoja. Hän rakasti kiihkeästi Italiaa. Häntä jalompaa, horjumattomampaa ja ylevämpää isänmaanystävää voi tuskin ajatella; hän on todellakin suuren oppi-isänsä Danten kunniakas jälkeläinen, ja täydellä syyllä italialaiset vielä tänä päivänä tässäkin suhteessa lukevat hänet parhaimpien poikiensa joukkoon. Ja tämän lisäksi on Foscolo hellä, äitiään alati muisteleva poika, uskollinen ystävä sekä lahjomattomaan oikeudentuntoinen, totuuteen ja selvyyteen pyrkivä ihminen. Hänen luonteessaan on paljon ja syviä ristiriitoja, mutta ne juuri tekevät hänet inhimillisesti erinomaisen mielenkiintoiseksi.

Foscolo on kirjoittanut kolme tragediaa: Tieste, Aiace ja Ricciarda. Mutta varsinainen draamallinen runoilija hän ei ole. Hänen näytelmissään on kyllä paljon yksityisiä lyyrillisiä kauneuksia, mutta itse toiminta ei ole kyllin johdonmukaista, ja vieraitten esikuvien, varsinkin Alfierin, vaikutus on silmäänpistävä. Sitävastoin on Foscolo vielä tänä päivänä Italian kaikkein suurimpia lyyrikkoja. Hänen kautta aikojen säilyvän maineensa kulmakiviä ovat kaksi oodia Luigia Pallavicinille ja "Toipuneelle ystävättärelle" (All'amica risanata), hänen sonettinsa sekä Il Carme dei Sepolcri (Hautojen laulu) ja Il Carme della Grazia (Laulu Sulottarista). Molemmat ensinmainitut ovat klassillisen selkeytensä, plastillisen kauneutensa ja runollisten kuviensa loisteliaisuuden vuoksi italialaisen lyriikan ylpeimpiä saavutuksia. Sonettirunoilijanakin Foscolo on maansa suurimpia. Tunnelman erinomainen hartaus ja vilpittömyys yhtyy hänen soneteissaan sanonnan jaloon suppeuteen ja ylevään runollisuuteen.

Mutta Foscolon runottaren ihanin luomus on Il Carme dei Sepolcri. 1700-luvun loppupuolen ja seuraavan vuosisadan alkuvuosien herkkämielistä lukijakuntaa miellytti erityisen suuressa määrin alakuloinen, puoli-filosofinen hautarunous. Runoelmassaan Foscolokin koskettelee elämän syvällisimpiä ongelmia ja vaikeimmin ratkaistavia arvoituksia, mutta ensi sijassa Il Carme dei Sepolcri on valtava isänmaallinen tuskanhuuto ja kuolematon isänmaanrakkauden ylistyslaulu, jonka vertaista harvoin on millään kielellä kirjoitettu. Tekijä johdattaa lukijan suurten italialaisten hautojen ääreen ja antaa hänen kuunnella sitä kehoittavaa ja sytyttävää, syyttävää, mutta samalla rohkaisevaa ääntä, joka niistä puhuu myöhäsyntyisille sukupolville. Jalojen kansalaisten esimerkin tulee johdattaa nykypolveakin yleviin ja uhrautuviin tekoihin. Ja vaikka taistelu kärsivän synnyinmaan puolesta olisikin turha, on ennemmin kunnialla kaaduttava kuin häpeällisesti kannettava orjan iestä. Runous on kantava sankarien maineen läpi vuosisatain myrskyjen silloinkin, kun heidän taistelunsa on ollut toivoton. "Hautojen laulu", jonka ylevää aatteellisuutta ja juhlallista paatosta lisää esityksen hämmästyttävä lento sekä kielen ja tyylin rohkea kauneus, tuli Italian vapaussankarien rakkaimmaksi lempilauluksi, ja se herättää aina kaikkialla voimakasta vastakaikua jokaisen maataan rakastavan ihmisen sydämessä. —

Foscolon ainoa romaani, Ultime lettere d' Jacopo Ortis, joka täten julkaistaan suomalaisessa asussa, ilmestyi — vähitellen kypsyttyään runoilijan mielessä — v. 1802. Se on sekä aiheensa että tyylinsä puolesta läheisesti luettava n.s. Werther-kirjallisuuden piiriin; käsittelytapa — kirjeromaanin muoto — luonnollisesti johtuu Goethen välityksellä Rousseausta ja tämän esikuvasta Richardsonista, kuten tähän suomennossarjaan liitetyn "Pamela"-romaanin esittelyssä osoitellaan uuden kirjallisuudenhaaran ensi tuotannon yleiskatsauksena. On tunnettua, että Goethen nerokas ja persoonallinen, vaikkakin paikoittain liian herkkämielinen psykologinen romaani "Nuoren Wertherin kärsimykset" vuorostaan herätti Saksan ulkopuolellakin todellisen ihastuksen myrskyn ja sai varsinkin Ranskassa melkein lukemattomia jäljittelijöitä, jotka mikä enemmän, mikä vähemmän omintakeisin vivahduksin käsittelevät samantapaista aihetta. Foscolon Ortis on, samoinkuin Werther, omituinen, itseensä sulkeutunut ja maailmalle vieras luonne, jonka ehdottomasti täytyy joutua ristiriitaan ympäristönsä kanssa. Ortiskin on epäkäytännöllinen maailmanparantaja ja uneksija, joka enemmän elää omissa kuvitelmissaan kuin todellisuudessa. Voisimme sanoa, että traagillisuuden kohtalokas Kaininmerkki jo syntymähetkellä on hänen otsaansa piirretty. Hänenkin traagillista kohtaloaan jouduttaa rakkaus nuoreen naiseen, joka tosin suo hänelle puhtaan sydämensä lämpimän vastarakkauden ja hellän osanottonsa, mutta toisen miehen morsiamena ei voi tulla hänen omakseen.

Mikään tavallinen jäljittely ei Ortis kuitenkaan ole. Hänen kirjeissään on tavattoman paljon Foscolon persoonallista tuskaa ja intohimoa, kuten vertailu niiden ja runoilijan omien kirjeiden välillä selvästi osoittaa. Persoonalliseen elämykseen perustuu myöskin romaanissa kuvattu rakkaussuhde; Teresan lähimpänä esikuvana on ollut ihana pisalainen neito, Isabella Roncioni, jota Foscolo Firenzessä kiihkeästi rakasti. Lisäksi eroaa "Ortis" Goethen romaanista mahtavalla isänmaallisella paatoksellansa. Ortisin kirjeissä kuvastuu selvästi ajan valtiollinen tausta; hänen katkerissa valituksissaan Italian syvästä ja häpeällisestä alennustilasta tunnemme Foscolon oman ja parhaimpien aikalaisten epätoivoisen tuskan.

Nykyaikaiseen lukijaan tekevät kirjan tunteileva kyynelherkkyys, sen ainaiset voivotukset ja myöskin sen ylen superlatiiviset laatusanat toisin paikoin äitelän ja liioitellun vaikutuksen. Filosofiset mietelmätkin voivat toisinaan tuntua raskailta ja tarpeettoman usein toistuvilta. Mutta tämä kaikki oli ajan hengen mukaista. Eikä "Ortisilla" ole ainoastaan kirjallishistoriallista arvoa. Siinä on kieltämättä paljon voimakasta ja elettyä tunnetta, lukuisia eloisia luonnonkuvauksia ja monta viisasta elämäntotuutta. Otettakoon myös huomioon, että se on aivan nuoren tekijän kirjoittama. Porvoossa huhtikuulla 1918.

Suomentaja.

JACOPO ORTISIN VIIMEISET KIRJEET

Naturae clamat ab ipso vox tumulo.

LUKIJALLE.

Julkaisemalla nämä kirjeet koetan pystyttää muistopatsaan unhoon jääneelle hyveelle ja pyhittää ainoan ystäväni muistolle ne kyyneleet, joita minun ei ole sallittu vuodattaa hänen haudallaan.

Ja toivottavasti sinä, lukijani, suot osanottosi onnettomalle nuorukaiselle, ellet nimittäin kuulu niihin, jotka muilta vaativat heidän luonteelleen vierasta sankarillisuutta; kenties on hänen tarinansa sinullekin sekä esimerkiksi että lohdutukseksi.

Lorenzo Alderani.

Euganian kukkuloilla 11.X.1797.

[Eugania sijaitsee Pohjois-Italiassa, Padovan eteläpuolella, lähellä
Adige-joen alajuoksua.]

Isänmaamme kärsimysten mitta on täysi: kaikki on menetetty; ja jos meille vielä suodaan tämä elämä, niin se jää meille vain itkeäksemme onnettomuuttamme ja häpeäämme. Tiedän että minunkin nimeni on kuolemaantuomittujen luettelossa, mutta pitäisikö minun pelastuakseni sortajaltani heittäytyä sen armoille, joka on minut pettänyt? [Tarkoittaa itävaltalaisia ja Napoleonia. Edelliset tuhosivat v. 1797 Compoformion rauhassa Napoleonin suostumuksella Venetsian itsenäisyyden.] Lohduta sinä äitiäni; hänen kyyneleittensä taivuttamana olen jättänyt Venetsian, välttääkseni ensimäiset ja julmimmat vainot. Pitäisikö minun nyt lisäksi jättää tämä vanha, rakas lepopaikkani, jossa voin vielä viettää muutamia rauhan päiviä kadottamatta silti näköpiiristäni onnetonta maatani?

Sinä saat minut kauhistumaan, Lorenzo: kuinka suuri onkaan onnettomien luku? Oi, että me italialaiset itse pesemme käsiämme omien kansalaistemme veressä! Minun osakseni tulkoon nyt mitä tahansa. Kokonaan epätoivoisena sekä synnyinmaani että omasta kohtalostani odotan tyynesti kahleita ja kuolemaa. Ruumiini ei ainakaan joudu muukalaisten käsiin; muutamat harvat kunnon ihmiset, jotka ovat meidän onnettomia kohtalotovereitamme, tulevat minua hiljaa itkemään, ja luuni saavat levätä isieni mullassa.

13. X.

Rukoilen sinua, Lorenzo, älä kiusaa minua enää. En aio poistua näiltä kukkuloilta. Olen kyllä äidilleni luvannut paeta jonnekin ulkomaille, mutta minulla ei ole sydäntä tehdä sitä, ja toivottavasti hän antaa sen minulle anteeksi. Sillä onko tällä elämällä sitten niin paljon arvoa, että se pitäisi säilyttää häpeän ja maanpaonkin uhalla? Katuen huokaavat nyt monet kansalaisemme kaukana kodeistaan, sillä emmehän me vieraalla maalla voi muuta odottaa kuin puutetta ja halveksimista tai parhaassa tapauksessa hetkellistä ja kylmää sääliä, joka on ainoa lohdutus, minkä sivistyskansat suovat muukalaiselle maanpakolaiselle.

Ja mistä etsisin turvapaikkaa? Italiastako, joka on raiskattu maa ja vihollisen ainainen voittosaalis? Voinko minä raivosta itkemättä nähdä edessäni ne julmurit, jotka tuskallemme nauraen ovat myyneet hävitetyn maamme viholliselle? Nuo kansojen turmelijat esiintyvät muka vapauden esitaistelijoina, samoinkuin paavit muinoin ristiretki-innostuksen varjolla edistivät omia itsekkäitä pyrkimyksiään. Oi, kuinka usein haluaisinkaan kostosta epätoivoisena raivossani lävistää rintani vuodattaakseni viimeiset veripisarani maani viimeisten tuskanhuutojen kaikuessa!

Entä nuo muut sitten? He ovat ostaneet meidän nykyisen orjuutemme ja siten kullalla voittaneet takaisin sen, mitä he typeryydessään ja halpamaisuudessaan eivät aseilla voineet puolustaa. Minä olen tosiaan noita onnettomia, jotka kuolleiksi luultuina haudattiin elävinä, mutta tointuessaan havaitsevat olevansa haudassa pimeyden ja luurankojen ympäröiminä, tietäen elävänsä, mutta vailla auringon armasta valoa ja pakoitettuina kuolemaan omiin kirouksiin ja nälkään. Miksi piti meidät ensin päästää vapauden makuun ja tuntuun ja sitten riistää se meiltä katalasti ikiajoiksi!

16. X.

Jättäkäämme jo se asia. Myrsky näyttää asettuneen, ja jos vaara uudelleen uhkaa, lupaan tehdä kaiken voitavani välttääkseni sen. Muuten elän täällä niin rauhallisesti kuin näissä olosuhteissa on mahdollista. Harhailen ympäri maaseutua ketään tuttavaa tapaamatta, mutta, totta puhuakseni, menehdytän itseäni liialla ajattelulla. Lähetä minulle joku kirja.

Mitä tekee Lauretta? Tyttö parka, jättäessäni hänet oli hän aivan suunniltaan. Hän on nuori ja kaunis vielä, mutta pelkään, että hän on menettämäisillään järkensä syvässä onnettomuudessaan. En ole ollut rakastunut häneen, mutta sääli tai ehkä kiitollisuus siitä, että hän valitsi minut yksin lohduttavaksi uskotukseen, täyttäen rintani omalla sielullaan, omilla erehdyksillään ja omilla kärsimyksillään, liikutti minua niin, että kernaasti olisin tehnyt hänet koko elämäni kumppaniksi. Kohtalo ei sitä tahtonut, ja kenties se onnellisinta olikin. Hän rakasti Eugeniota, joka kuoli hänen sylissään. Hänen isänsä ja veljensä täytyi paeta isänmaastaan, ja onneton perhe on jäänyt puille paljaille, kyyneleet ainoana ruokanaan. Oi Vapaus! siinä on jälleen yksi sinun uhrisi. Tiedätkö, Lorenzo, että tätä kirjoittaessani itken kuin lapsi. Minä olen valitettavasti aina ollut tekemisissä kunnottomien henkilöiden kanssa, ja jos joskus olen tavannut jalon ihmisen, on minun täytynyt häntä sääliä. Hyvästi, hyvästi.

18. X.

Michele toi minulle Plutarkhoksen; kiitos siitä. Hän sanoi, että sopivassa tilaisuudessa lähettäisit minulle jonkun toisenkin kirjan; toistaiseksi tämä riittää. Jumalallinen Plutarkhos on minua lohduttava keskellä inhimillisiä rikoksia ja onnettomuuksia, sillä hän kohottaa minun katseeni niiden harvojen suurten miesten puoleen, jotka, ikäänkuin ihmissuvun ruhtinaina, elävät läpi vuosisatojen ja sukupolvien. Pelkään kuitenkin, että jos riisuisin heidän päältään historiallisen kuuluisuuden ja ikivanhan kunnioituksen verhon, ei minulla olisi syytä kiittää muinaisuuden suuruuksia sen enempää kuin oman aikani ihmisiä ja omaa itseäni. Kaikkihan me kuulumme samaan sukuun!

23. X.

Jos rauhan toive vielä on minulle suotu, on se nyt toteutunut, Lorenzo. Pappi, lääkäri, kaikki tämän syrjäisen seudun vaatimattomat asukkaat tuntevat minut pienestä pitäen ja rakastavat minua. Vaikka elänkin täällä maanpakolaisena, tulevat he kaikki luokseni ikäänkuin kesyttääkseen jaloa, mutta villiä petoeläintä. Tehkööt sen kernaasti! Ihmiset eivät tosin ole minua kohtaan esiintyneet niin jalomielisesti, että luottaisin heihin ensi näkemältä, mutta myöskään en voi hirmuvaltiaan tavoin vapista ja joka hetki pelätä petosta, sillä silloinhan koko elämä muuttuisi ainaiseksi, häpeälliseksi kuolonkamppailuksi. Minä istun heidän kanssaan iltapäivisin kirkon plataanin alla lukien heille Lykurgoksen ja Timoleonin elämänkertaa. Sunnuntaina kerääntyivät ympärilleni kaikki seudun talonpojat kuunnellen suu auki, vaikka eivät paljoa ymmärtäneet. Luulisin, että halu tutustua menneitten aikain tapahtumiin ja kuvailla niitä johtuu meidän itserakkaudestamme, sillä me kuvittelemme voivamme pitentää oman elämämme yhdistämällä sen aikoja sitten eläneisiin ihmisiin ja asioihin ja tekemällä ne, niin sanoakseni, omaisuudeksemme. Meidän mielikuvituksemme haluaa harhailla läpi vuosisatojen etsien asuinpaikakseen kokonaan uuden maanpiirin. Olisitpa kuullut, millä innolla muuan vanha työmies tänä aamuna minulle kertoili lapsuutensa päivinä eläneistä kylän papeista ja kuvaili 37 vuotta sitten riehuneen myrskyn tuhotöitä ja menneitä sekä runsaan toimeentulon että kadon vuosia. Silloin tällöin hän keskeytti kertomuksensa langan pyytäen anteeksi, että muisti toisinaan petti. Tällä tavoin minun onnistuu unohtaa, että elän.

Minua on käynyt tervehtimässä herra T., johon sinä tutustuit Padovassa. Hän sanoi sinun usein puhuneen minusta ja toissapäivänä minusta kirjoittaneenkin itselleen. Hänkin on nyt, vaikka yleensä on pysytellyt loitolla valtiollisesta elämästä, vetäytynyt maaseudulle välttääkseen villiintyneen kansanjoukon ensimäisiä raivopurkauksia. Minulle on kerrottu hänen kehittyneestä älystään ja suuresta oikeudentunnostaan, — ominaisuuksia, joita ennen pidettiin arvossa, mutta jotka nyt ovat vaarallisia. Hän käyttäytyy kohteliaasti ja tekee ylevämielisen ja vilpittömän vaikutuksen. Hänen mukanaan oli toinenkin henkilö, joka luullakseni on hänen tyttärensä sulhanen. Hän lienee kelpo nuorukainen, mutta hänen kasvonilmeensä ovat kovin vähän puhuvat. Hyvää yötä.

24. X.

Olen vihdoinkin saanut itse teosta kiinni tuon talonpoikaisveijarin, joka turmeli meidän puutarhamme katkoen ja hävittäen kaiken mitä ei voinut ryöstää. Hän seisoi persikkapuun alla katkaisten kaikessa rauhassa vielä viheriöitseviä oksia, joilla ei enää ollut hedelmiä. Minä olin piiloutunut viiniköynnösten suojaan, ja tuskin olin saanut hänet kynsiini, ennenkuin hän alkoi rukoilla armoa. Hän tunnusti jo useita viikkoja harjoittaneensa moisia ilkitöitä syystä että puutarhurin veli muutamia kuukausia aikaisemmin oli varastanut hänen isältään säkin papuja. "Opettaako sitten isäsi sinua varastamaan?" — "Vakuutan Teille, hyvä herra, että kaikki tekevät samoin."

Laskin hänet menemään ja hyppäsin pensasaidan yli huudahtaen: "Kas siinä yhteiskunta pienoiskoossa; kaikki tekevät samoin!"

26. X.

Olen nähnyt hänet, Lorenzo, tuon jumalallisen immen, ja sinulle olen siitä kiitollinen. Hän istui juuri maalailemassa omaa kuvaansa pienoiskoossa. Hän nousi tervehtimään minua kuin vanhaa tuttua ja lähetti palvelijan hakemaan isäänsä. "Isä ei osannut toivoa, että tänään tulisitte", sanoi hän minulle. "Hän on lähtenyt viljelyksiään katsomaan, mutta on kohdakkoin palajava." Pikku tyttönen juoksi hänen syliinsä kuiskaten jotakin hänen korvaansa. "Tämä herra on Lorenzon ystävä", vastasi Teresa, "sama, jota isä toissa päivänä kävi tapaamassa". Sillävälin palasi herra T. Hän otti minut ystävällisesti vastaan ja kiitti minua tulemastani. Mutta Teresa otti pikku siskoaan kädestä ja lähti. "Katsokaa", sanoi minulle herra T. osoittaen huoneesta poistuvia tyttäriään, "tässä on koko perheemme". Hän sanoi näin ikäänkuin ilmaistakseen minulle, että hän oli menettänyt vaimonsa, mutta ei puhunut hänestä sanallakaan. Juttelimme kauan aikaa. Jäähyväisiä lausuessani palasi Teresa. "Me asumme lähellä toisiamme", sanoi hän minulle, "käykää toisinaan iltaisin meitä katsomassa".

Riemu sydämessä palasin kotia. Mitä? Voiko kauneuden näkeminen vaimentaa meidän kurjain kuolevaisten kaikkia tuskia? Kas siinä minulle uusi elämän lähde, varmaankin ainoa ja ehkä kohtalokas sekin! Mutta jos kerran on ennakolta määrätty, että sieluni on elävä ainaisessa myrskyssä, niin eikö tämäkin ole yhdentekevää?

28. X.

Vaikene, vaikene. On päiviä, jolloin menetän kaiken itseluottamukseni: on kuin joku demooni polttaisi, raatelisi, näännyttäisi sieluani. Ehkä kuvittelen itsestäni liikoja, mutta minusta tuntuu mahdottomalta, että viholliset vapaasti saavat polkea synnyinmaamme tannerta niin kauan kuin me vielä elämme. Mitä me oikeastaan saamme aikaan, jos näin valitellen elämme päivästä toiseen? Rukoilen sinua kuitenkin, älä enää puhu minulle tästä asiasta. Vai tahdotko sinä luettelemalla meidän kärsimyksiämme moittia minua siitä, että olen täällä toimettomana? Etkö huomaa, että sillä vain enennät muutenkin hirmuista tuskaani? Oi, jos meitä sortaisi vain yksi tyranni ja jos hänen orjansa olisivat vähemmän tympeitä, silloin minun käsivarteni riittäisi. Mutta näin ollen myös se, joka nyt moittii minua arkuudesta, syyttäisi minua rikoksesta, ja viisaat ihmiset valittaisivat pikemmin tekoni mielettömyyttä kuin ylistäisivät sen uljuutta. Mitä luulet voivasi tehdä kahdelle mahtavalle kansakunnalle [ranskalaiset ja itävaltalaiset. Suom.], jotka, vaikka ovatkin toistensa vannottuja, ikuisia, katkeroita vihollisia, ovat yhtyneet kuristaakseen meidät? Elleivät heidän voimansa riitä, pettävät he meitä, toinen lietsomalla muka vapauden innostusta, toinen ylläpitämällä uskonnollisia intohimoja, ja me itse, joita sekä entinen orjuus että nykyinen vallattomuus on turmellut, huokailemme kuin halvat, petetyt ja nälkiintyneet orjat. Ei petos eikä nälkä enää saa meitä nousemaan. Oi, jos voisin, hautaisin taloni, rakkaimpani ja itseni enkä jättäisi jälelle mitään, en mitään, jotteivät sortajat saisi riemuita omasta kaikkivallastaan ja minun orjuudestani! Olihan olemassa kansoja, jotka välttääkseen maailmaa rosvoilevien roomalaisten herruutta polttivat kotinsa, vaimonsa, lapsensa ja itsensä haudaten kunniakkaitten raunioiden ja isänmaansa tuhan alle pyhän riippumattomuutensa.

1. XI.

Minä voin nyt hyvin, hyvin niinkuin sairas, joka nukkuessaan ei tunne tuskia. Vietän kokonaisia päiviä herra T:n kodissa, joka rakastaa minua kuin omaa poikaansa, ja kuvittelen tuon perheen ulkonaista onnea todelliseksi, vieläpä omaksi onnekseni. Kunpa siellä vain ei olisi tuota sulhasta, sillä vaikka en vihaakaan ketään ihmistä maan päällä, on kuitenkin olemassa muutamia, joita totisesti mieluimmin näkisin niin kaukaa kuin mahdollista. Hänen tuleva appensa piti minulle eilen illalla hänen kunniakseen pitkän, ylen mairittelevan ylistyspuheen, hän on "hyväntahtoinen, täsmällinen kärsivällinen" — siinä hänen hyveensä. Mutta vaikka hän naine avuineen olisi täydellinen kuin enkeli, on hän minusta kuitenkin verrattava ruusupensaaseen ilman kukkia, jonka piikit minua peloittavat, niin kauan kuin hänen sydämensä pysyy noin kuolleena eikä hänen virallisilta kasvoiltaan voi lukea sen paremmin ilon hymyä kuin myötätunnon suloista hiljaisuutta. Roisto, halpamainen roisto on sellainen ihminen, jonka toimia ohjaa ainoastaan kylmä, harkitseva järki. — Muutenhan Odoardo kylläkin ymmärtää musiikkia ja pelaa taitavasti shakkia; hän syö, nukkuu, lukee ja kävelee kuin kellon mukaan, ja puhuu ihastuksella ainoastaan kehuessaan rikasta ja hyvin valikoitua kirjastoaan. Mutta kun hän kateederiäänellään uudelleen ja uudelleen toistaa minulle sanoja "rikas ja hyvin valikoitu", tahtoisin juhlallisesti syyttää häntä valehtelijaksi. Jos kaikki ne inhimilliset narrimaisuudet, joita tieteen ja viisauden nimellä on pantu paperille ja painoon eri maissa läpi vuosisatojen, rajoittuisivat korkeintaan muutamaan tuhanteen niteeseen, luulisin, että ne riittäisivät tyydyttämään ihmisten luuloteltua tiedonjanoa. Mutta hiiteen jo moiset viisastelut!

Muuten olen alkanut opettaa Teresan pikku sisarta lukemaan ja kirjoittamaan. Kun olen hänen kanssaan, kirkastuvat kasvoni, tunnen itseni iloisemmaksi kuin milloinkaan ja teen tuhansia poikamaisuuksia. En tiedä miksi kaikki lapset minusta pitävät. Suloinen on tämäkin tyttönen: vaaleakutrinen, sinisilmäinen ja ruusuposkinen; hänen raikas, somasti muodostunut vartalonsa on kuin nelivuotiaan sulottaren. Näkisitpä vain miten hän juoksee luokseni, tarttuu kiinni polviini, pakenee minua, jotta seuraisin häntä, leikillä kieltää minulta suukon ja sitten yhtäkkiä painaa somat huulensa suutani vasten. Tänään olin kiivennyt erääseen puuhun hakeakseni hedelmiä. Silloin tuo pieni olento ojensi kätösensä minua kohti ja rukoili sopertaen, etten mitenkään vaan putoisi.

Mikä ihana syksy! Hyvästi, Plutarkhos! Suljettuna kannan sinua nyttemmin kainalossani. Jo kolme aamua on minulta mennyt siihen, että täytän korini viinirypäleillä, persikoilla ja tuoreilla lehvillä ja kuljen kantamuksineni puron vartta pitkin herra T:n huvilaan, jossa elonkorjuu-laulullani herätän koko perheen.

12. XI.

Eilisenä juhlapäivänä olemme kaikella komeudella istuttaneet läheisiltä kummuilta tuomiamme pinjoja vastapäätä kirkkoa kohoavalle vuorelle. Jo isäni aikoi puilla kaunistaa tuota karua vuorta, mutta hänen sinne istuttamansa kypressit eivät menestyneet, ja pinjat ovat vielä pieniä. Muutamien työmiesten avustamana olen vuoren korkeimmalle kohdalle, josta puro pulpahtaa esiin, istuttanut viisi poppelia. Heti niiden itäpuolella on tuuhea lehto, jota aurinko ensimäisenä tervehtii kohotessaan loistavana yli vuorten huippujen. Juuri eilen tavallista kirkkaampi aurinko lämmitti kuolevan syksyn usvien kylmentämää ilmaa. Iltapäivällä saapui paikalle juhlapukuisia talonpoikaistyttöjä ja silloin vasta alkoi iloinen leikki ja tanssi, laulu ja maljojen tyhjentäminen. Siellä oli talonpoikien ja työmiesten morsiamia, tyttäriä ja lemmittyjä. Tiedäthän, että meidän talonpoikamme istutustyön päätyttyä viettävät hilpeätä juhlaa, sillä he ovat isiltään ja esi-isiltään perineet sen luulon, että puut eivät voi menestyksellä juurtua vieraaseen maaperään, elleivät istuttajat tyhjennä maljoja niiden onneksi. — Sillävälin ajatukseni harhailivat kaukaisessa tulevaisuudessa; olin näkevinäni itseni harmaapäisenä ukkona keppini nojassa kulkevan samanlaisena syystalven päivänä nauttien auringon säteistä, jotka vanhuksille ovat niin rakkaita. Minä tervehdin kirkon ovesta ulos tulevia, köyryselkäisiä talonpoikia, jotka nuoruuden kultaisina päivinä olivat olleet kumppanejani, ja nautin hedelmistä, joita isäni istuttamat puut vihdoinkin oksillaan kantavat. Heikolla äänelläni kerron meidän vaatimattoman elämäntarinamme Teresan tai sinun tai omille jälkeläisilleni, jotka karkeloivat ympärilläni. Ja kun kylmenneet luuni vihdoin lepäävät tuuhentuneen ja varjoisan metsikön suojassa, silloin ehkä lehvien alakuloiseen hyminään kesäisinä iltoina yhtyy kylän vanhojen isien huokaus rukoillen kuolinkellojen kaikuessa rauhaa kunnon ihmisen sielulle ja sulkien hänen muistonsa jälkeläisten mieleen. Ja kun joskus väsynyt elonkorjaaja etsii suojaa kesäkuun polttavassa helteessä, on hän, luoden kiitollisen silmäyksen lepokammiooni, huudahtava: "Häntäpä me saamme kiittää tämän varjoston vieraanvaraisesta viileydestä!" — Oi turhia kuvitelmia! Voiko se, jolla ei ole isänmaata, sanoa: "Täällä tai tuolla on hautani oleva."

"Oi onnen naiset! Kukin varma oli hautansa paikasta eik' autiossa vuoteessa maannut Ranskan vuoksi kukaan."

Dante, Paratiisi XV.

20. XI.

Olen jo monta kertaa aloittanut tätä kirjettä, mutta aina on jokin seikka sen valmistumista pitkittänyt: kaunis päivä, lupaus olla hyvissä ajoin herra T:n huvilassa, yksinäisyys. Sinä naurat? Eilen ja toissa päivänä nousin vakavasti päättäneenä sinulle kirjoittaa ja — melkein huomaamattani löydänkin itseni ulkona.

Nyt sataa sekä vettä että rakeita ja salamoi. Aion alistua välttämättömyyteen ja viettää hyvin tämän helvetillisen päivän kirjoittamalla sinulle. Kuusi, seitsemän päivää on mennyt kävelyretkiin. Olen nähnyt luonnon loistavimmassa kauneudessaan. Teresa, hänen isänsä, pikku Isabellina, Odoardo ja minä kävimme Petrarcan kodissa Arquàssa. Sinne on, kuten tiedät, neljä peninkulmaa täältä, mutta lyhentääksemme matkaa menimme oikotietä vuoriston yli. Nousi mitä ihanin syyspäivä. Oli kuin yö varjoineen ja tähtineen olisi paennut auringon tieltä, joka äärettömässä loistossa, ikäänkuin koko maanpiirin valtiaana, murtautui esiin itäisten pilvien peitosta. Koko maailma hymyili. Tuhatväriset, kultaiset pilvet täyttivät taivaanrannan, joka loisti niin ihanasti kuin tahtoisi se avautua lahjoittaakseen kuolevaisille itse jumaluuden antimia. Joka askeleelta tervehdin eri kukkia ja yrttejä, jotka vähitellen nostivat aurinkoa kohti kasteen painamia päitään. Vienosti humisevien puiden oksilla värisivät auringon valossa läpinäkyvät kastehelmet, ja raikkaat aamutuulet karistelivat liiallisen kosteuden kukkien lehdiltä. Oli kuin ihmeellisimmän sopusoinnun henki olisi levinnyt yli metsien ja laululintujen, purojen, karjan ja ihmisten puuhien. Puhalsi lenseä tuulenhenki, ja ilman täyttivät tuhannet tuoksut, joita riemuitseva maa laaksoista ja vuorilta lähetti kohti aurinkoa, koko luonnon korkeinta herraa. — Säälin sitä onnetonta, joka mykkänä ja kylmänä voi katsella näitä luonnon ihmeitä silmiensä siinä samalla täyttymättä kiitollisuuden kyyneleillä. Vieressäni seisoi Teresa lumoavimmassa suloudessaan. Hänen kasvoillaan, joilla tavallisesti asuu vienon surunvoittoinen ilme, kuvastui nyt vilpitön, sydämellinen ilo; hän puhui hiljaisella äänellä, kyyneleitä ilmestyi hiljalleen hänen suuriin, tummiin, ihastuneisiin silmiinsä; seudun pyhä kauneus näytti haltioivan koko hänen sielunsa. Tällaisina autuuden hetkinä sydän avautuu sydämelle, ja niinpä hänkin kääntyi Odoardon puoleen. Oi suuri Jumala! tämä näytti sokeana harhailevan yön pimeydessä tai luonnon siunauksesta osattomaksi jääneessä erämaassa. Teresa työnsi hänet äkkiä syrjään ja nojautui minun käsivarteeni sanoen, — — mutta ei, Lorenzo, vaikka haluaisinkin jatkaa, on kuitenkin parempi, että vaikenen. Jos voisin sinulle kuvata hänen ääntämistapaansa, hänen liikkeitään, hänen äänensä sointua, hänen kasvojensa taivaallista ilmettä, jos voisin edes toistaa hänen sanansa muuttamatta tai lisäämättä ainoatakaan tavua, olisi sinulla syytä olla minulle kiitollinen, mutta kun en voi, on parempi vaieta, jotta en epäonnistumiseni vuoksi suuttuisi itselleni. Sillä mitä kannattaa epätyydyttäväsi jäljitellä lajissaan täydellistä taulua, jonka pelkkä maine tekee syvemmän vaikutuksen kuin huono kopio. Enkö mielestäsi ole Homeroksen kääntäjien kaltainen? Näethän, etten kaikesta vaivastani huolimatta voi muuta kuin heikontaa minua innoittavaa tunnetta ja pukea haltioitumiseni tyhjien sanojen muotoon.

Lorenzo, minä alan väsyä. Kertomukseni jatko jääköön huomiseksi. Yltyvästä rajuilmasta huolimatta yritän mennä Teresan luo; vien hänelle terveisiä sinultakin. —

Jumalani, minun täytyykin jatkaa, sillä oveni edessä on todellinen järvi, joka tekee kaiken liikkumisen mahdottomaksi. Voisinhan sen ylikin hypätä, mutta se ei asiaa parantaisi, sillä sade ei lakkaa, puolipäivä on jo ohi ja yö lähestyy muutaman tunnin perästä uhkaavana kuin maailman loppu. Oi Teresa, hukkaan on tämä päivä mennyt. —

"En ole onnellinen", sanoi minulle Teresa, ja näillä sanoilla hän murti sydämeni. Äänetönnä kävelin hänen rinnallaan; Odoardo ja Teresan isä kulkivat innokkaasti jutellen edellämme. Jälessämme tuli Isabellina puutarhurin kainalossa. "Minä en ole onnellinen." — Olin ymmärtänyt noiden sanojen hirvittävän merkityksen, ja sydämeni oli pakahtua nähdessäni rinnallani uhrin, joka oli tuomittu sortumaan ennakkoluulojen ja kylmän itsekkäisyyden tyydyttämiseksi. Huomatessaan äänettömyyteni Teresa koetti puhua iloisemmin ja hymyillä: "onko joku rakas muisto", yritti hän sanoa minulle, mutta painoi taas äkkiä päänsä alas. — Minä en voinut vastata mitään.

Olimme jo Arquàn läheisyydessä, ja astuessamme rehevää rinnettä myöten alaspäin tuntuivat maisemat, jotka ylempää katsottuina näyttivät olevan siroteltuja sinne tänne pitkin laaksoja, häipyvän etäisyyteen. Vihdoin olimme tiellä. Sen toisella puolella kasvoi poppeleita, joiden kellahtavat lehdet väristen putoilivat päällemme; toiselta puolelta sitä varjostivat suunnattoman korkeat tammet, joiden tumma rauhallisuus esiintyi kauniina vastakohtana poppelien viehkeälle vihreydelle. Paikotellen pujottautui molempien puurivien väliin villejä viiniköynnöksiä, joiden vihreitä vöitä lauha aamutuuli huojutteli. Teresa pysähtyi ja katsoi ympärilleen. "Oi kuinka usein", hän huudahti, "olenkaan istunut tällä vihreällä nurmikolla ja levännyt näiden varjoisain tammien siimeksessä. Monesti kävin täällä menneenä kesänä äitini kanssa." Hän vaikeni ja kääntyi taaksepäin sanoen odottavansa jonkun verran jälelle jäänyttä Isabellinaa, mutta luulen, että hän jättäytyi seurastani peittääkseen kyyneleensä, joita silmät olivat tulvillaan ja joita hän luultavasti ei voinut pidättää. "Mutta miksi äitinne ei koskaan ole täällä?" kysyin häneltä. — "Jo useampia viikkoja on hän asunut Padovassa sisarensa kanssa; ehkä ainaiseksi on hän meistä eroitettuna. Isäni kyllä rakasti häntä, mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin isä tahtoi pakoittaa minut naimisiin miehen kanssa, jota en voi rakastaa, on sopu perheestämme paennut. Kun onneton äitini huomasi, että hänen vastarintansa tässä asiassa oli turha, poistui hän, jotta hänen ei tarvitsisi olla osallisena ehdottomassa onnettomuudessani. Kaikki ovat minut hyljänneet! Olen antanut lupaukseni isälle enkä tahdo olla tottelematon, mutta eniten minua surettaa se, että perheemme juuri minun tähteni on näin hajaantunut. Mitä omaan kohtalooni tulee — koetan olla kärsivällinen." Näin sanoessaan hän itki hereästi. "Suokaa anteeksi", hän lisäsi, "että minun täytyi Teille purkaa sydämeni tuskat. En saa kirjoittaa äidilleni enkä vastaanottaa kirjeitä häneltä. Isäni, joka on jyrkkä ja ankara päätöksissään, ei tahdo kuulla hänen nimeäänkään mainittavan; hän väittää alinomaa, että äiti on sekä hänen että minun pahin viholliseni. Ja kuitenkin tunnen, etten rakasta enkä koskaan tule rakastamaan tuota sulhasta, joka on minulle määrätty." — Kuvittele, Lorenzo, minun asemaani tällä hetkellä. En tiennyt mitä hänelle vastaisin, millä häntä lohduttaisin ja neuvoisin. "Kaiken pyhän nimessä", jatkoi Teresa, "rukoilen Teitä, älkää olko surullinen minun tähteni. Te olette uskottuni, sillä minä kaipaan osanottoa ja myötätuntoa, ja Te olette ainoa, jonka puoleen voin kääntyä." — Oi, ihanin enkeli, kunpa minä voisin aina itkeä puolestasi ja siten kuivata sinun kyyneleesi! Minun kurja elämäni on kokonaan sinun, pyhitän sen sinulle, pyhitän sen sinun onnellesi!

Kuinka paljon onnettomuutta, oi Lorenzo, yhdessä ainoassa perheessä! Kuinka voikaan herra T., joka muuten on niin kelpo mies, tässä asiassa olla näin itsepintainen. Hän rakastaa vilpittömästi tytärtään, hän ylistää häntä usein ja katselee häntä ihastuneesti, ja kuitenkin hän antaa turmion miekan riippua hänen päänsä päällä. Teresa kertoi minulle muutamia päiviä myöhemmin, että turmiolliset intohimot aina olivat raadelleet hänen isänsä levotonta sielua. Pilattuaan taloudellisen asemansa liiallisella komeudenhalulla hän oli joutunut noiden roistojen uhriksi, jotka vallankumouksellisina aikoina rikastuvat kanssaihmistensä perikadon kustannuksella. Nyt hän, pelolla ajatellen lastensa tulevaisuutta, toivoi voivansa parantaa kaikki järkevän, varakkaan ja suuren perinnön toivossa elävän vävyn avulla. Ehkäpä tähän vielä liittyy annos turhamaisuutta, sillä se, joka syntyy aatelismiehenä, tahtoo kuollakin aatelismiehenä. Uskaltaisinpa, Lorenzo, lyödä vetoa sata yhtä vastaan, että hän ei antaisi tytärtään miehelle, jonka suonissa virtaa vaikka vain kahdeksannes aatelitonta verta. Sitä suuremmassa määrässä puolison vastarinta hänestä tuntuu loukkaukselta isällistä arvovaltaa vastaan, ja tämä tyrannillinen tunne tekee hänet yhä taipumattomammaksi. Ja siitä huolimatta hän on pohjaltaan hyväsydäminen. Hänen vilpitön ilmeensä, hänen ainaiset hyväilynsä ja sääli, jota hän toisinaan aivan avoimesti osoittaa tytärtään kohtaan, todistavat, että hän surukseen huomaa onnettoman olennon hiljaisen alistumisen, mutta hän pysyy sittenkin päätöksessään. Tosiaankin, kun minä näen, miten ihmiset ikäänkuin kohtalon pakosta etsimällä etsivät onnettomuutta, miten he valvovat, hikoilevat ja itkevät lisätäkseen ikuisten tuskiensa kalkkia, tunnen halua lävistää rintani säästyäkseni samanlaiselta kamalalta intohimolta.

Jätän sinut nyt, Lorenzo, sillä Michele kutsuu minua syömään. Hetkisen perästä jatkan kirjettäni, jos voin. —

Rajuilma on asettunut. On mitä ihanin iltapäivä. Aurinko hajoittaa vihdoinkin pilvet ja lohduttaa surevaa luontoa hyväilevillä säteillään. Kirjoitan sinulle pöydän ääressä vastapäätä parveketta ja katselen, kuinka ikuinen valo häikäisevän loistavassa kirkkaudessaan vähitellen vaipuu taivaanrannan taakse. Ilma on jälleen tyyni, ja luonto näyttää iloisemmalta kuin ennen myrskyä, vaikka maa onkin vesitulvan peittämä ja puut värjöttävät lehdettöminä ja monet kasvit juurettomina. Samoinhan, oi Lorenzo, onneton ihminenkin pudistaa päältään painostavien huolten taakan toivon ensi kipinän sädehtiessä ja löytää kurjuudessaan lohtua pienistä iloista, joita hän sokean onnen päivinä tuskin huomasikaan. — Mutta jo sammuu päivä, kuulen iltakellon soivan; on siis aika vihdoinkin lopettaa kertomukseni.

Jatkoimme siis lyhyttä kävelymatkaamme, kunnes näimme etäisyydessä häämöittävän majan, jossa kerran asui "tuo suuri, jonka maineelle maailma oli liian ahdas ja joka lauluillaan loi Lauralle jo maan päällä taivaallisen kunniaseppeleen".

Olin samanlaisen tunteen valtaamana kuin lähestyessäni isieni hautoja; sieluni täytti hartaus, jota papit tuntevat vaeltaessaan äänettömän kunnioituksen haltioimina jumalten pyhissä lehdoissa. Tuon suuren italialaisen koti on päässyt rappeutumaan, sillä ne, jotka tämän aarteen omistavat, ovat välinpitämättömiä sen hoidosta. Turhaan etsii kaukaisilta mailta saapunut, harrasmielinen vaeltaja huonetta, jossa Petrarcan laulujen taivaallinen sointu vielä kaikuisi. Itkien hän on löytävä soraläjän, jolla kasvaa nokkosia ja villejä yrttejä ja jonne yksinäinen kettu on pesänsä rakentanut. Oi Italia, lepytä suurten miestesi haamuja! — Vapisevin sydämin muistelen Torquato Tasson viimeisiä sanoja. Kärsittyään 47 vuotta hovin halveksumista, oppineitten oikkuja ja ruhtinaitten ylpeyttä milloin istuen vankeudessa, milloin harhaillen ympäri maata tuo aina alakuloinen, sairas ja köyhä runoilija vihdoin vaipui kuolinvuoteelleen ja kirjoitti viimeisellä hetkellään: "En tahdo valittaa kohtaloni kovuutta, jotta minun ei tarvitsisi syyttää ihmisten kiittämättömyyttä, jonka uhrina nyt kuitenkin kerjäläisenä vaivun hautaan." Oi Lorenzo, nuo sanat kaikuvat alinomaa sielussani, ja luulen tuntevani henkilön, joka kuolinhetkellään on ne toistava. Sillävälin lausuilin hiljaa itsekseni, sielu täynnä rakkautta ja sopusointua, sellaisia Petrarcan canzoneja ja sonetteja kuin "Chiare, fresche, dolci aque", "Di pensier in pensier, di monte in monte", "Stiamo, Amore, a veder la gloria nostra", ["Kirkkaat, raikkaat, suloiset vedet", "Aatoksesta aatokseen, vuorelta vuorelle", "Nyt, Lempi, kunniaamme katselkaamme".] ja muita yliluonnollisen ihania säkeitä, joita herkistynyt muistini johti mieleeni.

Teresa ja hänen isänsä seurasivat Odoardoa, joka meni tarkastamaan läheisyydessä omistamaansa maatilaa hoitavan pehtorin tilejä. Sittemmin sain tietää, että Odoardo on aikeissa lähteä Roomaan erään serkkunsa kuoleman johdosta. Hänen matkansa ei kuitenkaan liene kiireellinen, sillä muut sukulaiset ovat ottaneet haltuunsa kuolleen omaisuuden ja asia joutunee tuomioistuimen ratkaistavaksi.

Kun he olivat palanneet, söimme aamiaista muutamassa talonpoikaistalossa ja lähdimme kotimatkalle. Hyvästi, hyvästi. Minulla olisi vielä yhtä ja toista muutakin kerrottavaa sinulle, mutta kirjoittaminen ei todellakaan enää tahdo sujua. Mutta tosiaankin, en muistanut mainita, että Odoardo kotimatkalla koko ajan käveli Teresan rinnalla ja puheli hänen kanssaan pitkään ja ylen mahtipontisen näköisenä, ikäänkuin moittien häntä. Muutamista korviini sattuneista sanoista päättäen hän kaikin mokomin tahtoi pakoittaa morsiamensa ilmoittamaan, mitä meidän keskustelumme oli koskenut. Huomaat tästä, että minun täytyy harventaa käyntejäni, ainakin hänen lähtöönsä asti.

Hyvää yötä, Lorenzo. Säästä tämä kirje. Kun Odoardo vie mukanaan hyvän hengettärensä, kun minä en enää saa nähdä Teresaa, kun hänen suloinen pikku sisarensa ei enää leiki polvellani, silloin on surun päivä minulle valjennut ja itse tuskakin tuntuu suloiselta. Jonakin iltahetkenä voimme silloin uudelleen lukea nämä muistiinpanoni leväten hiljaista Arquàa reunustavilla rinteillä. Muisto siitä, että Teresa oli ystävättäremme, on kuivaava kyyneleemme. Luokaamme silloin rakkaista ja suloisista tunteista itsellemme aarre, joka kaikkina vielä ehkä edessämme olevina surun ja ahdistuksen vuosina on lohduttava meitä tietoisuudella siitä että emme aina ole olleet onnettomia.

22. XI.

Kolmen päivän perästä Odoardo, Jumalan kiitos, on poissa näiltä mailta. Teresan isä saattaa häntä rajalle. Hän on antanut minun ymmärtää, että hänelle olisi ollut mieluista, jos minä olisin seurannut häntä tuon lyhyen matkan, mutta olen kiittänyt siitä kunniasta, sillä minun täytyy ehdottomasti käydä Padovassa. En tahdo myöskään käyttää väärin herra T:n ystävyyttä ja luottamusta. — "Pitäkää nyt hauskaa seuraa tyttärilleni", sanoi hän minulle tänä aamuna. Nähtävästi hän pitää minua oikeana Sokrateena tuon enkelimäisen olennon rinnalla, joka on luotu rakastamaan ja rakkautta osakseen saamaan ja joka kuitenkin samalla on niin onneton. Olen aina tuntenut mitä syvintä myötätuntoa onnettomia kohtaan, sillä olen tosiaankin aina ollut löytävinäni jotakin ilkeää onnellisissa ihmisissä.

En ymmärrä, kuinka Teresan isä ei huomaa, miten minä hämmennyn ja vapisen aina kun puhun hänen tyttärestään, kuinka kasvojeni ilme muuttuu ja minä seison kuin tuomarin edessä. Silloin vaivun myöskin omituisiin mietelmiin ja olisin melkein valmis kiroamaan taivasta siitä, että se tuolle miehelle on antanut niin monta oivallista ominaisuutta. Sillä hänen ennakkoluulonsa ja sokea uskonsa kohtalon määräyksiin turmelevat kokonaan hänen avunsa, ja hetki on tuleva, jolloin hän itkee katkerasti. — Näin minä kulutan kurjat päiväni voihkimalla toisten ja omaa onnettomuuttani.

Kuitenkaan ei tämä minua miellytä. Nauran usein omalle itselleni, sillä totisesti tämä minun sydämeni ei suvaitse pienintäkään rauhan hetkeä. Sen täytyy aina olla liikkeessä, olivat tuulet sitten vastaisia tai myötäisiä. Jos iloa puuttuu, etsii se ravintoa surusta. Eilen tuli Odoardo luokseni tuomaan takaisin lainaamansa metsästyspyssyn ja sanomaan jäähyväisiä. En voinut antaa hänen mennä heittäytymättä hänen kaulaansa, vaikka minun oikeastaan olisi pitänyt matkia hänen omaa välinpitämättömyyttään. En tiedä, minkä nimen te muut viisaat annatte sellaiselle henkilölle, joka liiaksi seuraa sydämensä ääntä: sankari hän varmaankaan ei ole, mutta onko hän silti halveksittava? Ne, jotka pitävät tunteellisia ja intohimoisia ihmisiä heikkoina raukkoina, muistuttavat lääkäriä, joka julisti potilaansa mielipuoleksi sen vuoksi, että hän kuumeissaan houraili. Samoinhan jotkut rikkaat syyttävät köyhiä ikäänkuin köyhyys olisi rikos. Minusta on kaikki tässä elämässä näennäistä, ei mikään todellista. Ihmiset, jotka eivät omilla ansioillaan voi ansaita omaa eikä kanssaihmistensä kunnioitusta, koettavat kohottaa arvoaan ylpeilemällä siitä, että heillä sattumalta ei ole joitakin heikkouksia, joita naapurilla on. Mutta voiko sitä sanoa raittiiksi, joka ei koskaan esiinny juopuneena syystä että hänellä on luontoinen vastenmielisyys viiniä kohtaan?

Sanokaa te, jotka rauhallisesti puhutte inhimillisistä intohimoista, näinköhän te ylpeilisitte niin suuresti ankarasta filosofiastanne, ellei kaikki, mihin kylmillä käsillänne kosketatte, tuntuisi kylmältä, ellei kaikki, mikä tunkeutuu hyiseen sydämeenne, paikalla jäätyisi? Kuinka siis voitte keskustella asioista, joita ette tunne? Minä puolestani annan kernaasti viisaitten kerskua hedelmättömällä välinpitämättömyydellään. Olen jonkun runoilijan teoksista lukenut, että koko heidän hyveensä on verrattava jäävuoreen, joka vetää kaiken puoleensa ja muuttaa jääksi jokaisen, joka sitä lähestyy. Mutta "Jumalakaan ei aina pysy hiljaa ylevässä rauhassaan; Jumalan henki tuntuu myös tuulten pyörteessä ja aaltojen kuohussa."

27. XI.

Odoardo on lähtenyt, ja minäkin lähden heti, kun Teresan isä on palannut. Hyvästi.

3. XII.

Tänä aamuna olin aikaiseen liikkeellä ja lähestyin juuri herra T:n huvilaa, kun kuulin kaukaista harpunsoittoa. Oi, koko sieluni hymyilee ja kuvaamaton autuus täyttää sydämeni vielä muistellessani noita säveleitä. Soittaja oli Teresa. Oi, taivaallinen impi, sydämeni murtumatta en koskaan voi eteeni loihtia kuvaasi ja häikäisevää kauneuttasi. Oi, sinä alat jo tuntea elämän karvaan kalkin esimakua, ja minä näen omilla silmilläni sinun onnettomuutesi enkä voi sinua auttaa kuin kyynelilläni; minun, niin, minun itseni täytyy säälistä sinua kohtaan kehoittaa sinua alistumaan kohtaloosi.

En ole itsekään vielä oikein selvillä siitä, olenko sinuun rakastunut vai en, mutta Jumala tietää, että sinä olisit ainoa aatokseni, jos joskus — —

Jäin paikalleni seisomaan katse kiinnitettynä soittajaan. Silmilläni, korvillani, kaikilla aisteillani tahdoin antautua tähän jumalalliseen nautintoon, eikä minun tarvinnut pelätä, että joku asiaankuulumaton saisi minut punastumaan omaa intoani. Ajattele itseäsi minun tilassani; kuulin Teresan laulavan muutamia minun parhaan kykyni mukaan kääntämiäni Sapphon säkeitä, kuten käänsin toisetkin kaksi oodia, jotka ovat tuon runotarten lailla kuolemattoman immen laulun ainoat säilyneet jäännökset. Yhdellä hyppäyksellä olin Teresan huoneessa ja tapasin hänet istumassa samalla tuolilla, jolla hän istui nähdessäni hänet ensi kerran kuvaansa maalaamassa. Hän oli kevyessä, vaaleassa puvussa, hänen rikkaat, kultaiset kutrinsa peittivät hartioita ja rintaa, hänen jumalalliset silmänsä ilmaisivat iloa, hänen kasvoillaan kuvastui unelmoiva tunnelma, hänen ruusunpunainen käsivartensa, hänen jalkansa, hänen sormensa, jotka kevyesti koskettelivat harpunkieliä, kaikki, kaikki yhtyi ihanaksi sopusoinnuksi, ja minä tunsin ennen aavistamatonta onnea häntä katsellessani. Vaikka Teresa näytti hämmästyneeltä huomatessaan, että mieshenkilö ihaili häntä kevyessä kotipuvussaan ja vaikka puolestani aloin syyttää itseäni sopimattomasta ja halpamaisesta menettelystä, jatkoi hän kuitenkin soittoaan, ja minun ainoa toivomukseni oli saada häntä palvoa ja häntä kuunnella. Rakas ystäväni, en kykene sinulle kuvaamaan mielentilaani; tiedän vain, että olin kuin vapautunut tämän maallisen elämän kahleista.

Viimein hän nousi hymyillen ja jätti minut yksin. Vähitellen aloin taas olla oma itseni, nojasin päätäni hänen harppuaan vasten, ja kasvoni täyttyivät kyynelillä, — oi, kerrankin tunsin itseni kuin vapautuneeksi.

Padova, 7. XII.

En uskalla sanoa varmaan, mutta pelkään suuresti, että sinä, pitäen sanastani kiinni, kaikin voimin olet koettanut karkoittaa minut suloisesta lepopaikastani. Eilen tuli Michele luokseni, ilmoittaen että äitini oli vuokrannut minulle Padovassa asunnon, jossa joskus, muistan tuskin enää koska, olin sanonut haluavani asua yliopiston lukuvuoden alkaessa. Olen tehnyt uhrauksen tulemalla tänne, ja kirjoitin siitä sinulle, mutta odotin herra T:n kotiintuloa, eikä hän ole vieläkään palannut. Muuten olen tehnyt oikein noudattaessani kutsumustasi, olen jättänyt kukkulani sanomatta kenellekään jäähyväisiä. Sillä muussa tapauksessa lähdöstäni ei olisi tullut mitään kaikista sinun kiihkeistä kehoituksistasi ja omista päätöksistäni huolimatta. Tunnustan sinulle, että tunnen jonkunlaista katkeruutta sydämessäni ja että usein kiihkeästi tahtoisin matkata takaisin. Mutta mitäpä siitä, olenhan nyt Padovassa, ja piakkoin kai minusta tulee viisas mies, eikä sinun enää tarvitse ehtimiseen minulle julistaa, että kulutan aikani joutavissa hullutteluissa. Mutta älä yritäkään minua estää, jos mieleeni pälkähtäisi mennä matkoihini täältä, sillä sinä tiedät, että muutamat asiat ovat minulle aivan mahdottomia, varsinkin jos on kysymyksessä elää säännöllistä elämää, jota järkiperäinen opiskelu edellyttää, ja luopua omasta mielenrauhastaan ja vapaudestaan tai, kuten sinä sanoisit — ja suon sen sinulle anteeksi — omista oikuistaan. Kiitä joka tapauksessa äitiäni ja sano hänelle jo etukäteen, ikäänkuin omasta alotteestasi, että en tule viipyneeksi täällä kuin kuukauden tai hiukan enemmän.

Padova, 11. XII.

Olen tutustunut patriisi M:n puolisoon, joka hyläten meluisan Venetsian ja saamattoman miehensä kodin viettää suuren osan vuotta Padovassa saadakseen vapaasti nauttia elämästään. Vahinko, että hänen nuorekas kauneutensa jo on kadottanut alkuperäisen puhtautensa, joka on sulottarille ja todelliselle lemmelle ominainen. Minusta näyttää siltä kuin hänen ainoa ilonsa nykyään olisi taitavalla naisellisella kiemailulla kietoa miehiä pauloihinsa. Mutta kukapa sen niin varmaan tietää! Minun kanssani hän on mielellään, hän kuiskailee korvaani kaikenlaisia asioita ja hymyilee, kun kiitän hänen kauneuttaan, mutta oikeastaan hän ei, kuten muut kaltaisensa, rakasta turhanpäiväisiä sananparsia ja kaksimielisiä sukkeluuksia, jotka aina todistavat luonteen synnynnäistä halpamaisuutta. Eilen illalla sattui, että hän asettui istumaan aivan lähelle minua ja alkoi puhua minun runoistani. Jutellessamme siinä moisista tyhmyyksistä tulin jostakin syystä maininneeksi erään kirjan ja hän pyysi sitä minulta lainaksi. Lupasin viedä sen hänelle tänä aamuna. Hyvästi, on aika mennä hänen luokseen.

Kello 2.

Palvelija osoitti minut etuhuoneeseen, jossa heti tuli vastaani noin 35 vuoden ikäinen, kevyesti puettu nainen. En olisi voinut kuvitellakaan häntä kamarineitsyeksi, ellei hän olisi ilmaissut itseänsä sanomalla: "Rouvani on vielä vuoteessa, mutta hän nousee heti." Samassa seinäkello kutsui häntä jumalattaren lepokammioon, joka oli aivan etuhuoneen vieressä. Jäin odottamaan lämmitellen itseäni uunin ääressä ja tarkastellen milloin Danaeta esittävää kattomaalausta, milloin seinäkoristuksia, milloin ranskalaisia romaaneja, joita oli sinne tänne siroiteltu. Samassa avautui ovi ja koko huone täyttyi äkkiä tuhansien hajuvesien lemulla. Sisään astui upeavartaloinen, juuri vuoteelta noussut rouva, kamarineiti ojensi hänelle nojatuolin, ja hän heittäytyi kylmästä värjöttäen istumaan mukavaan asentoon lähelle uunia. Hän tervehti minua enemmän silmäyksillään kuin kumartaen ja kysyi minulta hymyillen, olinko muistanut lupaukseni. Ojensin hänelle kirjan ja huomasin ihmeekseni, ettei hänellä ollut päällään muuta kuin pitkä ja ohut paita, joka vielä lisäksi oli niin avoin, että povi ja hartiat olisivat kokonaan paljastuneet, ellei hän hekumallisesti hymyillen olisi heittänyt ylleen kevyttä aamukaapua. Hänen vain muodon vuoksi hiukan kammatut, hajalle valahtaneet hiuksensakin ilmaisivat, että hän oli juuri noussut makuulta; osa niistä lepäsi epäjärjestyksessä ympäri kaulan, osa peitti otsaa ja silmäluomia, osa taasen tunkeutui aina poveen asti, ikäänkuin noiden pienten, mustain suortuvain tehtävänä olisi ollut toimia oppaana tottumattomalle silmälle.

Toisinaan hän kohotti kätensä muka järjestääkseen paremmin tukkaansa, mutta hänen todellinen tarkoituksensa oli varmaankin täten näyttää minulle hohtavan valkoinen, pyöreä käsivartensa, joka paidanhihan alaspudotessa paljastui aina kyynärpäätä myöten. Leväten pienellä, pehmeistä patjoista muodostetulla valtaistuimellaan hän sievästi leikitteli sylikoiransa kanssa, joka juoksenteli hänen ympärillään kyyristäen selkäänsä ja pudistellen korviaan ja harjaansa. Asetuin istumaan pienelle tuolille, jonka kamarineitsyt ennen poistumistaan oli minulle tuonut. Liehakoiva pikku peto hypiskeli emäntänsä kintereillä hampailla ja tassuilla tempoen ikäänkuin tarkoituksella hänen paitansa liepeitä. Näin tuli ensin näkyviin hieno, ruusunpunainen silkkitohveli ja vähitellen pienoinen jalka, ihan samanlainen, Lorenzo, kuin kylvystä nousevilla sulottarilla on Albanon maalauksissa. Oi, minä olin nähnyt Teresan samantapaisessa tilanteessa, juuri vuoteeltaan nousseena aamupuvussa istuvan uunin ääressä. Johtaessani mieleeni tuon autuaan aamun muistan, että tuskin uskalsin hengittää häntä ympäröivää ilmaa, että kaikki, kaikki ajatukseni arkoina ja kunnioittavina yhtyivät häntä palvomaan. Varmaankin joku hyvä henki tällä hetkellä loihti eteeni Teresan kuvan, ja se antoi minulle voimaa katsella koiraa ja kaunotarta ja taas koiraa ja mattoa, jolla tuo sievä jalka lepäsi, pidättyvästi hymyillen. Mutta sillä välin kaunis jalka hävisikin. Nousin pyytäen anteeksi, että olin tullut sopimattomaan aikaan. Lähtiessäni jätin hänet jonkunlaisen katumuksen valtaan; ainakin minusta tuntui siltä kuin hän iloisesta ja kohteliaasta olisi muuttunut hiukan jäykäksi — en muuten voi sanoa asiassa olleen sen enempää. Jäätyäni yksin sanoi minulle järkeni, joka on ainaisessa ristiriidassa sydämeni kanssa: "Onneton! Pelkää ainoastaan sellaista kauneutta, joka on melkein taivaallinen; ole rohkea äläkä epäile kostuttaa huuliasi vastamyrkyllä, jota onnetar sinulle ojentaa!" Ylistin järjen neuvoa, mutta sydän oli siis jo menetellyt omalla tavallaan. Huomaat, että tämä kirje on puhtaaksikirjoitettu, sillä olen tahtonut loistella "komealla tyylillä".

Oi, noita Sapphon säkeitä hyräilen itsekseni kirjoittaessani, kävellessäni, lukiessani. Oi Teresa, en ollut näin mieletön, niin kauvan kuin sain katsella ja kuunnella sinua. Kärsivällisyyttä! Yksitoista peninkulmaa, niin olen kotona, ja sitten vielä kaksi peninkulmaa lisäksi, ja —. Kuinka usein olisinkaan jo paennut koko Italiasta, ellei minusta olisi parempi elää täällä ainaisessa vaarassa kuin nääntyä kaipauksesta kaukana sinun luotasi. Olemmehan täällä sentään saman taivaan alla.

J. K. Tällä hetkellä saapuvat sinun kirjeesi. Jo viidennen kerran sinä syytät minua rakastuneeksi, entä sitten? Olen nähnyt monien rakastuvan mediciläiseen Venukseen ja Psykeen, vieläpä kuuhun tai lempitähteensä. Ja etkö sinä itse ollut niin ihastunut Sapphoon, että olit löytävinäsi hänen kuvansa kauneimmassa tuntemassasi naisessa ja sanoit tyhmiksi ja ilkeiksi niitä, jotka väittivät hänen olleen pieni, ruskeaihoinen ja rumanpuoleinen?

Mutta leikki sikseen! Myönnän olevani omituinen, ehkä hiukan yltiöpänen olento, mutta pitäisikö minun hävetä sitä? Miksi? Jo jonkun aikaa olet koettanut ajaa päähäni, että minun olisi punasteltava, mutta suo anteeksi, missään Teresaa koskevassa en voi, en tahdo eikä minun tarvitse punastua tai katua tai surra. Elä onnellisena!

Padova, —

(Tästä kirjeestä puuttuu kaksi arkkia, joissa Jacopo kertoo ikävyyksistä, mihin hän joutui kiivautensa ja suorasukaisuutensa vuoksi. Julkaisija, tahtoen tarkalleen painattaa kaiken, mitä Jacopon kirjeistä on säilynyt, katsoo velvollisuudekseen liittää niihin tämänkin katkelman, varsinkin kun sen pohjalla voi saada jonkunlaisen käsityksen siitä, mikä puuttuu.)

(Tästä puuttuu ensimäinen arkki.)

… … … … …

… .. … minä en unohda hyviä tekoja, vielä vähemmän osakseni tulleita loukkauksia, ja kuitenkin tiedät, että monta kertaa olen antanut anteeksi, olen siunannut sitä, joka on menetellyt väärin minua kohtaan ja osoittanut sääliä pettäjälleni. Mutta jos minun kunniaani loukataan, Lorenzo, silloin täytyy minun kostaa. En tiedä, mitä sinulle on kirjoitettu, enkä siitä välitä. Mutta vaikka en kolmeen vuoteen ole nähnyt tuota kurjaa olentoa, tunsin kuitenkin sanomatonta raivoa tavatessani hänet uudelleen. Hillitsin sentään itseni. Mutta miksi piti hänen uusilla pistopuheilla herättää henkiin vanha vihani? Sinä päivänä minä riehuin kuin jalopeura ja olisin voinut murskata hänet vieläpä pyhätössäkin.

Kahta päivää myöhemmin tuo roisto hylkäsi rehellisen sovinnontarjoukseni, ja koko maailma huusi ristiretkeä minua vastaan, ikäänkuin minun rauhallisesti olisi pitänyt niellä uusi loukkaus henkilön puolelta, joka muinoin oli syönyt toisen puolen sydäntäni. Nuo hienon maailman heittiöt teeskentelevät jalomielisyyttä, sillä he eivät uskalla ryhtyä avoimeen taisteluun, vaan rakastavat salakavalia pistoksia, parjauksia ja juonia. — Toiselta puolen en minäkään ollut häntä etevämpi. Sanoin hänelle: "Teillä on rinta ja käsivarret, kuten minullakin, ja Te olette kuolevainen, niinkuin minä." Hän itki ja ulvoi, ja silloin alkoi hillitön vihani ja raivoni lauhtua, sillä hänen halpamaisesta pelostaan huomasin, että rohkeus ei oikeuta sortamaan heikkoa raukkaa. Mutta saako heikko sen vuoksi kiihoittaa väkevämmän kostonhimoa? Usko minua, ainoastaan typerä ja halpamainen, tai yliluonnollisen viisas ihminen nöyrtyy vihollisen edessä, jolla on hävyttömät kasvot, musta sielu ja vapiseva käsi.

Muuten sattuma paljasti minulle kaikki ne arvon herrat, jotka olivat minulle vannoneet vilpitöntä ystävyyttä, kuunnelleet puheitani kuin jotakin ihmettä ja tarjonneet sekä kukkaronsa että sydämensä käytettäväkseni. He ovat kuin hautakammioita, joita komeat, pöyhkeillä ylistyslauselmilla kirjaillut marmoripatsaat koristavat, mutta jos avaat kammion oven, näet vain matoja ja vastaasi lemahtaa tukehduttava löyhkä. Luuletko, Lorenzo, että kukaan heistä muistaisi lupauksiaan, jos kurjuus pakoittaisi meidät kerjäämään leipää? Korkeintaan tekisi sen joku viekkaudesta saadakseen iloita meidän alennuksestamme omilla hyvillätöillään. Ne, jotka ovat ystäviäsi myötätuulessa, heittävät sinut myrskyn puhjetessa mereen. Laskelmaa ja keinottelua on koko heidän elämänsä, Jos jonkun harvan sydämessä asuu yleviä intohimoja, täytyy hänen joko tukehduttaa ne tai kotkien ja jalojen metsäneläinten lailla paeta luoksepääsemättömille vuorille ja korpien yksinäisyyteen välttääkseen ihmisten kateutta ja kostoa. Ylevät sielut harhailevat suuren joukon yläpuolella, joka, suuttuneena niiden suuruudesta, koettaa kahlehtia niitä tai pilkkaa niitä ja pitää hulluutena jaloja tekoja, joita se itse, omaan lokaansa vajonneena, ei voi ymmärtää, vielä vähemmän ihailla. — En puhu itsestäni, mutta kun muistelen esteitä, joita yhteiskunta asettaa nerokkaan ja lämminsydämisen ihmisen tielle, kun ajattelen, miten vapaissa kuten tyrannillisissakin valtioissa kaikki perustuu juonitteluun, keinotteluun ja halpamaisuuteen, kiitän hartaasti kohtaloa, joka on minulle antanut voimaa kohottautua onnen oikkujen ja oman kasvatukseni yläpuolelle ja tehnyt minut kaiken orjamaisuuden leppymättömäksi viholliseksi. Tiedän, että ensimäinen ja ainoa todellinen viisaus perustuu ihmistuntemukseen, mutta sitä ei voi oppia yksinäisyydessä eikä kirjoista; jokaisen tulee omien ja muitten kokemuksista oppia sellaista elämisen taitoa, että kykenee karttamaan olemassaolon ammottavia kuiluja. Olkoon niin, mutta omasta puolestani pelkään, että ne, jotka olisivat voineet minua neuvoa, ovat minut pettäneet, että kohtalo, vaikka se olisi voinut minua kohottaa, on syössyt minut kuiluun ja että voimakkaat kädet, joiden olisi pitänyt minua tukea, ovat minut murskanneet.

… … … … …

(Taas puuttuu arkki.)

… … … jos olisinkin kokematon, mutta niin ei ole asian laita. Päinvastoin olen itsessäni tuntenut kaikkien intohimojen rajusti riehuvan, enkä voi kerskata olevani kaikista paheista vapaa. Tosin ei mikään pahe ole päässyt minua hallitsemaan, vaan olen tämän maallisen vaellukseni aikana äkkiä joutunut kukoistavista puutarhoista lohduttomiin erämaihin, mutta tunnustan samalla, että katumukseni aina on johtunut omituisesta ylpeästä suuttumuksesta ja epäluottamuksesta kunniaan ja onneen, joista nuoruudessani uneksin. Etkö usko, että eläisin kunnioitetumpana ja turvallisempana, jos olisin myynyt lahjani ja rehellisyyteni ja heittänyt mereen totuudenrakkauteni? Mutta kannattaako kuntonsa kustannuksella ostaa tämän turmeltuneen vuosisadan suosionosoituksia ja nautintoja? Ehkäpä pikemmin pelko esiintyä alentuneesti kuin ylevä kunniantunto toisinaan on estänyt minua synneistä, jotka mahtimiehille ovat ainakin sallittuja, ellei suorastaan kunniaa tuottavia, mutta joista halpasäätyisiä rangaistaan, jotta oikeuden epäjumalankuva saisi edes jonkun uhrin. Ei, ei inhimillinen voima eikä jumalallinen kaikkivalta voi saada minua näyttelemään pikkulurjuksen osaa elämän teatterissa. Tiedän hyvin, että vain aika lailla kevytmielinen ihminen voi valvoa yönsä suosituinten kaunotarten huoneessa, sillä hävyntuntonsa säilyttänyt tahtoo vielä varjella mainettaan. Muuan tuollainen nainen kyllä opetti kerran minulle viettelemisen ja pettämisen taitoa, ja ehkä olisinkin esiintynyt sekä viettelijänä että pettäjänä, ellei nautinto, jota siitä odotin, olisi tuntunut vastenmieliseltä sydämestäni, joka aina on ristiriidassa tilanteen ja järjen kanssa. Senvuoksi olet usein kuullut minun sanovan, että kaikki riippuu sydämestä, sydämestä, jonka tunteiden laatua ei taivas, ei ihmiset eikä edes meidän oma etumme voi muuttaa.

Italian sivistyneimmissä piireissä ja muutamissa ranskalaisissa kaupungeissa olen innolla etsinyt n.s. hienoa maailmaa, jota olin kuullut niin suuresti ylistettävän, mutta kaikkialla olen havainnut, että kuuluisimmatkin ylimykset, oppineet ja kaunottaret ovat yhtä jokapäiväisiä, tyhmiä, alhaisia ja ilkeitä! Niitä harvoja en tullut tavanneeksi, jotka eläen melua herättämättä muiden joukossa tai viettäen aikansa yksinäisessä mietiskelyssä säilyttävät alkuperäisen kuntonsa turmeltumattomana. Minä juoksentelin sinne tänne, edestakaisin, kuten toimettomien sielut Danten helvetin portilla, joita runoilija ei pidä kelvollisina pääsemään edes tuomittujen joukkoon. Näin olin yhden vuoden aikana nähnyt riittävästi narrimaisuutta ja kaikenkaltaista kehnoutta ja tuntenut kuolettavaa kyllästymistä elämään.

Ja nyt, kun kauhulla ajattelen menneisyyttä ja jo toivon päässeeni rauhan satamaan, syöksee paha henkeni minut uusiin onnettomuuksiin. Huomaat, että minun täytyy kääntää katseeni kohti sitä pelastuksen valoa, jonka taivas minulle tarjoaa. Mutta rukoilen, ettet aina hokisi minulle tuota vanhaa virttäsi: "Jacopo, Jacopo, sinun itsepäisyytesi tekee sinusta ihmisvihaajan". Luuletko, että minä surisin ihmisten paheita, jos heitä vihaisin? Mutta kun en voi niille nauraakaan enkä myöskään tahdo heitä häiritä, katson viisaimmaksi pysyä syrjässä. Sillä kukapa minua suojelee ihmisten vihalta, jotka ovat niin erilaisia kuin minä? Tiedän, että ei kannata väitellä siitä, kellä tässä asiassa on oikein, enkä myöskään itse väitä olevani kokonaan oikeassa. Pääasia on — ja sen sinäkin myönnät — että tämä minun ylevä, eheä ja oikeudentuntoinen, tai ehkä pikemmin kasvattamaton, jäykkä ja varomaton luonteeni ei sovellu yhteen sen tekopyhyyden kanssa, joka verhoo noitten mainitsemieni ihmisten olemusta, ja minä puolestani en ole halukas luopumaan omasta itsestäni. Minuun nähden siis on välirauhakin tarpeeton, rakastan enemmän ilmisotaa, ja tappio on lähellä, sillä minä en voi turvautua edes teeskentelyn naamioon, joka on mitä arvokkain ja hyödyllisin ase. Sepä juuri on hullua, että pidän itseäni muita vähemmän inhoittavana enkä sen vuoksi halua teeskennellä; olenpa niin suorasukainen tai niin röyhkeä, että, katsomatta kuntooni tai kehnouteeni, rohkenen esiintyä alastomana ja ikäänkuin suoraan luontoäidin kädestä lähteneenä. Sanon joskus itselleni: "Luuletko, että totuus sinun suussasi on vähemmän huimaava kuin muiden?" Tästä kaikesta minä teen sen johtopäätöksen, että olisin hullu, jos minä, löydettyäni yksinäisyydessäni korkeimman hyvän tarkasteluun kokonaan uponneitten autuaitten levon, välttääkseni sinun ehtimiseen toitottamaasi rakastumisen vaaraa, heittäytyisin tuon muodollisuuksiin kietoutuneen ja pahanilkisen orjalauman syliin.

Padova, jouluk.

Tämä inhoittava paikkakunta lamaa kokonaan mieleni, joka muutenkin on väsynyt elämään. Missä muualla tahansa voisin parantua, mutta täällä Padovassa en tiedä mitä tehdä. Näkisitpä kuinka kurjan näköisenä ja millä tuskalla ja vaivalla yritän alottaa tätä viheliäistä kirjettä! Teresan isä on palannut vuoristoon ja kirjoittanut minulle. Olen vastannut hänelle luvaten pian itsekin tulla sinne, mutta siihen tuntuu minusta vielä olevan tuhat vuotta.

Tässä yliopistossa — kuten valitettavasti lienee kaikissa korkeakouluissa — on pääosana ylpeitä ja toisilleen vihamielisiä professoreja sekä erittäin kevytmielisiä ylioppilaita. Tiedätkö, miksi oppineitten ihmisten suuressa paljoudessa niin harvoin tapaa jaloja luonteita? Nerous, tuo korkeuden ylevä lahja, ei voi kehittyä vapaasti muualla kuin yksinäisessä riippumattomuudessa, jossa sen, vailla ulkonaisen toiminnan mahdollisuuksia, on syvennyttävä kokonaan kirjalliseen työhön. Keskellä yhteiskunnallisen elämän pyörteitä luetaan ja kopioidaan paljon, mutta ei ajatella itsenäisesti: siellä, missä aina puhutaan, häviää tuo jalo into, joka saa ihmisen tuntemaan, ajattelemaan ja kirjoittamaan uljaasti. Monien vieraitten kielten lörpöttelijä on pärpättäjä myöskin omallaan, tullen siten naurettavaksi sekä omissa että vieraiden silmissä. Ihmiset, jotka ovat riippuvaisia lähimmäistensä itsekkäistä harrastuksista, ennakkoluuloistaan ja vioista, ja joita monenmoisten velvollisuuksien ja tarpeiden ketju kahlehtii, uskovat kunniansa ja onnensa lauman huostaan. He imartelevat rikkautta ja valtaa ja pelkäävät koitumista suuriksi, koska maine synnyttää kateutta ja hengen ylevyys herättää vallassaolijain epäluuloa: ruhtinaat eivät tahdo alamaistensa joukossa nähdä sen paremmin sankareita kuin kuuluisia rikoksentekijöitä. Sen vuoksi se, joka orjallisissa oloissa toimii palkattuna opettajana, harvoin, jos koskaan, voi täyttää kutsumuksensa ja esiintyä totuuden ylevänä julistajana, ja siksi meidän viralliset yliopistoluentomme vain pimittävät järkeä ja saavat meidät epäilemään totuuden olemassaoloa. En tosin usko, että kaikki ihmiset vaeltavat pimeydessä, mutta luulen, että useimmat vain kuvittelevat päässeensä valkeuteen, vaikka öiset usvat vielä sokaisevat heidän katseensa. Mutta tämä asia jääköön jo sikseen. On olemassa kysymyksiä, joista voi keskustella vain niitten ihmisten kanssa, jotka hymyilevät tieteelle, niinkuin Homeros hymyili sammakoille ja hiirille. [Viittaus Homeroksen nimellä kulkevaan leikilliseen runoelmaan, joka esittää sammakkojen ja hiirten kesken syttynyttä sotaa.]

Tästä johtuukin mieleeni toinen asia. Täytä kerrankin toivomukseni ja myy koko kirjastoni ruumiineen ja sieluineen, koska Jumala on lähettänyt ostajan. Sillä mitäpä minä tekisin 4000:llä niteellä, joita en voi enkä viitsi lukea. Säilytä vain ne muutamat, joihin olen tehnyt reunamuistutuksia. Kuinka uuttera olinkaan siihen aikaan, kun tuhlasin melkein koko omaisuuteni kirjojen ostoon! Vaikka — kenties olen vapautunut tästä hulluudestani vain joutuakseni jonkun uuden järjettömyyden riivaamaksi. Anna rahat äidilleni. Tahtoisin jotenkin korvata hänen suuret menonsa, tahtoisin antaa hänelle kokonaisen aarreaitan, mutta milläpä voisin tulla sellaisen omistajaksi? Tämä on nyt ainoa keino, johon voin turvautua. Ajat huononevat yhä, ja on verinen vääryys, että äiti raukkani minun tähteni täytyy elää puutteessa ne harvat vuodet, jotka hänellä vielä on jälellä. Hyvästi.

Euganian kukkuloilla, 3. I. 1798.

Suo anteeksi, mutta luulin sinua viisaammaksi. Ihmissuku on kuin lauma sokeita, jotka riehuen ja tuuppien toisiaan ja taistellen keskenään milloin seisovat välttämättömän kohtalonsa edessä, milloin laahaavat sitä perässään. Minkävuoksi siis juosta sen jälessä tai pelätä sitä, minkä kuitenkin täytyy olla saapumassa?

Vai erehdynkö ehkä? Voiko inhimillinen äly murtaa tuota näkymätöntä tapahtumien ja lukemattomien, pienten satunnaisuuksien ketjua, jota sanomme kohtaloksi, ja vaikka se voisikin, uskallammeko sittenkään turvallisella mielellä katsella tulevaisuuden himmeitä varjoja? Oi, uudelleen sinä vaadit minua karttamaan Teresaa, ikäänkuin tahtoisit sanoa: "Luovu siitä, mikä tekee elämän sinulle rakkaaksi, väistä ajoissa onnettomuutta ja heittäydy siis mielenkarvauteen." Mutta jos minä vaaraa peläten viisaana miehenä sulkisin sydämeni viimeiseltäkin onnen säteeltä, silloin koko elämäni muistuttaisi tämän sumuisen vuodenajan surkeita päiviä, joina haluaisimme lakata elämästä niin kauvan kuin ne luontoa painostavat. Myönnä totuus: eikö ole parempi, että auringon säteet kirkastavat edes muutamia aamuhetkiä, vaikkapa sitten yö riistäisikin meiltä koko loppupuolen päivästä? Jos minun alinomaa täytyisi vartioida tätä kaikkivaltiasta sydäntäni, joutuisin ainaiseen ja hyödyttömään sotaan itseni kanssa. Aion purjehtia samalla mielellä kuin haaksirikkoon tuomittu, käyköön kuinka käy. — Mutta nyt minä

"jo tunnen tuulenhengen entisen, edessäin armaat rinteet aukeaa!" [Petrarca.]

10. I.

Odoardo kirjoittaa, että hänen asiansa toivottavasti järjestyy kuukauden kuluessa; hän palajaa siis viimeistään alkukevääksi. Huhtikuun alkupäivinä katson niin muodoin viisaimmaksi lähteä täältä.

19. I.

Ihmisen elämä on unta, petollista unta, ja kuitenkin annamme sille yhtä suuren arvon kuin taikauskoiset naiset povauksille ja ennustuksille, joista luulevat tulevaisuutensa riippuvan. Pidä varasi, se mitä sinä niin kiihkeästi tavoitat, onkin ehkä pelkkä varjo, joka on rakas sinulle, mutta tympäisee muita. Siis koko minun onneni perustuu paljaisiin kuvitelmiin; jos etsin jotakin todellista, niin minä joko petyn tai peräydyn epätoivoisena ja kauhistuneena tyhjyyteen. En tiedä, mutta minusta tuntuu siltä kuin luonto olisi luonut meidät ihmiset käsittämättömän järjestelmänsä viimeiseksi, mitättömäksi renkaaksi. Onhan se antanut meille sellaisen määrän itserakkautta, että pelko ja toivo ainaisesti vaihtelevat sydämessämme saaden meidät mielikuvituksessamme näkemään rajattoman sarjan onnea ja onnettomuutta ja että tämän vuoksi intohimoisesti pidämme kiinni lyhyestä, epävarmasta ja onnettomasta elämästämme. Ja kun me sokeasti palvelemme luonnontarkoituksia, nauraa se itse meidän ylpeydellemme, joka saa meidät kuvittelemaan, että maailmankaikkeus on luotu meitä varten ja että me yksin kykenemme säätämään luomakunnan lakeja.

Kuljin silmiä myöten peitteeseen kääriytyneenä pitkin kenttiä, katsellen lumen verhoamaa kuolonkalpeaa maata, jota ei ainoakaan yrtti tai kukkanen kaunistanut. Mutta kauvaa en jaksanut kiinnittää katsettani kohti vuoren huippua, jota musta, hyinen sumupilvi verhosi, lisäten kylmän ja alakuloisen ilman koleutta. Minusta tuntui kuin nuo suunnattomat lumimäärät äkkiä hajaantuisivat ja rajulla voimalla vyöryisivät vuoripurojen uomia myöten alas tasangolle temmaten mukanaan kasvit, karjan ja ihmisasunnot ja haudaten yhtenä ainoana päivänä alleen monien vuosien uutteruuden ja monien perheiden toiveet. Silloin tällöin pilkisti pilvien lomasta joku auringonsäde. Tosin se kohta taasen upposi usvamereen, mutta sen ilmestyminen todisti kuitenkin, että vielä ei maailma hukkuisi ikuiseen syvään yöhön. Minä käänsin katseeni taivaanrannalle, jota auringon kuoleva säde vielä hetkisen purppuroi, ja ajattelin: — Oi Aurinko, kaikki muuttuu ja vaihtelee täällä maan päällä. On tuleva päivä, jolloin Jumala kääntää katseensa sinustakin ja sinäkin muutut. Silloin eivät enää hohtavat iltapilvet iloitse viimeisten säteittesi loistosta eikä taivaallisten ruusujen ympäröimä ja hellän valosi hyväilemä aamurusko itäisillä ilmoilla ennusta sinun tuloasi. Nauti sillä välin elämästäsi, joka ehkä on yhtä pettävä kuin ihmisenkin. Sinä sen tiedät: Ihmisen elämä on ilotonta, ja jos hänen joskus onkin suotu kulkea huhtikuun kukkaiskentillä, täytyy hänen kuitenkin tuskallisesti vapisten odottaa kesän paahtavaa hellettä ja talven hyisiä viimoja.

22. I.

Sellaista se on, rakas ystäväni. Lämmittelin itseäni pehtorini asunnossa, jonne tavallisesti kokoontuu ympäristön talonpoikia kertomaan uutisia tai juttelemaan vanhoja asioita iloisen takkavalkean ääressä. Sisälle astui paljasjalkainen, hytisevä tyttö ja pyysi puutarhurilta almua eräälle vanhalle vaimolle. Toinen antoikin lämmöstä nauttivalle tyttöselle sylillisen puita ja pari ruskeata leipää. Hän otti ne vastaan ja poistui tervehtien. Minäkin läksin ja seurasin vaistomaisesti hänen jälkiään lumessa. Saavutin hänet juuri kun hän seisoi todellisen lumivuoren edessä etsien katseillaan toista, vähemmän umpeen mennyttä polkua. "Menetkö kauvaksikin, tyttöseni?" — "En, herra, asun puolen peninkulman päässä täältä." — "Mutta tuo puukantamus tulee sinulle liian raskaaksi, annahan minun auttaa sinua." — "Tulisin kyllä sen kanssa toimeen, jos molemmat käteni olisivat vapaat, mutta nämä leivät käyvät hankalammiksi kantaa." — "Anna ne sitten minulle." — Hän tuskin hengitti, mutta lensi tulipunaiseksi hämmästyksestä ja ojensi minulle leivät, jotka kätkin viittani alle. Hetken käveltyämme tulimme kurjalle mökille. Nurkassa istui vanha vaimo etsien viimeistä lämpöä hiiliastian sammuneista kekäleistä. Hän piti käsiään sen yläpuolella ja nojasi käsivarsiaan polviinsa. — "Hyvää huomenta, muori." "Huomenta." "Kuinka voitte, muori?" — En saanut näihin enkä kymmeniin muihinkaan kysymyksiin ymmärrettävää vastausta, sillä hän lämmitteli edelleen käsiään kohottaen vain silloin tällöin silmänsä ylöspäin ikäänkuin katsoakseen olimmeko vielä huoneessa. Otimme sillä välin esille pienet tuomisemme, joita vanhus nyt tarkasteli silmiä rävähyttämättä. Jäähyväisiimme ja lupaukseemme palata huomenna hän väkinäisesti vastasi vain: "Hyvästi".

Poistuessamme mökiltä talonpoikaistyttö kertoi minulle, että tuo vanhus toisinaan on nälkäkuoleman partaalla, kun rajuilmat estävät ympäristön asukkaita viemästä hänelle kokoomiaan almuja. Mutta suuresta puutteestaan ja lähes 80 ikävuodestaan huolimatta hän kovasti pelkää kuolemaa ja rukoilee kiihkeästi, että taivas vielä soisi hänen elää. Kylän vanhemmat asukkaat kertoivat minulle vielä, että hänen miehensä jo monta vuotta sitten ammuttiin. Hänellä oli monta poikaa ja tytärtä, jotka, samoinkuin hänen vävynsä, miniänsä ja lapsenlapsensa, kaikki kuolivat suurena nälkävuonna. Kuitenkaan eivät, veli Lorenzo, menneet eikä nykyiset onnettomuudet häntä tapa; hän rakastaa yhäkin tuskan aaltoihin upotettuna elämäänsä.

Vaikka siis elämämme on täynnä pettymyksiä, olemme kuitenkin halukkaita häpeän, itkun ja rikoksenkin hinnalla sen itsellemme ostamaan, sillä sokea, kaikkivaltias vaisto kiinnittää meitä siihen. Ja kuitenkin luonto itse tarjoo meille niin monta keinoa vapautua siitä!

17. III.

Kahteen kuukauteen en ole antanut sinulle elonmerkkiä itsestäni. Sinä olet kauhistunut ja pelkäät, että minä lemmen hurmaamana olen unohtanut sekä sinut että isänmaani. Suo anteeksi, veljeni, mutta huonosti tunnet minut ja ihmissydämen ja itsesi, jos luulet, että isänmaanrakkaus voi kylmetä ja sammua tai väistyä toisten intohimojen tieltä. Päinvastoin, se lisää muiden intohimojen voimaa, niinkuin nekin puolestaan antavat sille uutta yllykettä. Mutta siinä olet oikeassa, että lempi tulee kaikkivaltiaaksi mahdiksi sairaassa sielussa, jos sitä muutkin toivottomat intohimot raatelevat. Minä tunnen sen, mutta sinä erehdyt luullessasi, että se on minulle turmioksi, sillä ilman Teresaa kenties makaisin jo turpeen alla.

Luonto luo omalla valtuudellaan olentoja, joiden pakostakin täytyy olla yleviä. Kaksikymmentä vuotta sitten tällaiset olennot Italiassa olivat tuomittuja vaipumaan yleiseen uneliaisuuteen, mutta nykyinen aika on uudelleen elvyttänyt niiden synnynnäisen miehuuden ja terästänyt niitä siihen määrään, että niitä voidaan sortaa, mutta ei murtaa. Tämä ei ole mikään tyhjä korulause, vaan eittämätön totuus, joka heijastuu monen vanhan ajan kunniakkaan ja onnettoman suurmiehen elämästä, totuus, jonka ehdottomuudesta olen tullut vakuutetuksi eläessäni monien aikalaisteni keskuudessa, joita sekä säälin että ihailen. Ellei Jumala armahda Italiaa, täytyy heidän piilottaa isänmaalliset tunteensa sydämensä sisimpään sopukkaan, ja tuska on raateleva ja synkistävä heidän elämäänsä. Mutta maataan he eivät kuitenkaan voi hyljätä, sen puolesta he ovat valmiit suremaan, kärsimään, kuolemaan. Minäkin kuulun niihin, ja sinä samaten, Lorenzoni.

Mutta olisi turhaa, jopa julmaakin kirjoittaa kaikesta siitä, mitä olen nähnyt, ja yleensä meidän nykyisestä tilanteestamme. Se vain sytyttäisi teissä raivon liekin, jota omassa sydämessäni koetan hillitä. Usko minua: minä itken synnyinmaan puolesta, itken salaisesti, ja soisin Petrarcan tavoin

"ett' ainoot oisi siitä kyyneleeni!"

On toisia Italian ystäviä, jotka valittavat suuriäänisesti. He sanovat tulleensa myydyiksi ja petetyiksi. Mutta jos heillä olisi ollut aseita, olisivat he kenties hävinneet taistelussa, mutta heitä ei ainakaan olisi voitu pettää. Jos he olisivat puolustautuneet viimeiseen veripisaraan, eivät voittajat olisi voineet myydä eivätkä voitetut ostaa heidän maataan. [Taasen viittaus edellämainittuun Napoleonin ja itävaltalaisten väliseen kaupantekoon Venetsiasta.] Silti onhan joukossamme paljon niitäkin, jotka kuvittelevat, että joskaan vapaus ei ole rahalla ostettavissa, vieraat kansakunnat oikeudentunnon innoittamina teurastavat toisiaan meidän kentillämme vapauttaakseen Italian. Mutta voivatko ranskalaiset, jotka yleisen vapauden ylevästä opista ovat tehneet irvikuvan, esiintyä Timoleonina [Ylevämielinen korintholainen, joka v. 344 e.Kr. vapautti syrakusalaiset tyranni Dionysios nuoremman hirmuvallasta ja uudelleen järjesti Syrakusan hallitusmuodon maltillisen kansanvaltaisessa hengessä. Suom.] meitä kohtaan? — Monet luottavat myöskin tuohon nuoreen sankariin [tarkoittaa Napoleonia], joka on syntynyt italialaisella kielialueella [Ajacciossa Korsikassa]. Minä puolestani en kuvittele, että alhainen ja julma mies voisi meitä millään tavalla hyödyttää. Sillä arvoton on sellainen ihminen, jolla on ketun vilpillinen mieli ja joka ylpeilee siitä, vaikka hänellä olisi jalopeuran voimat ja ääni. Niin, hän on ilman liioittelua alhainen ja julma. Miksi ei hän edes avoimesti ja jalon suuttumuksen valtaamana myynyt Venetsiaa? Selim I, joka hukutti Niiliin 30,000 julmurin armoille antautunutta tsherkessiläissoturia, ja Nadir Shah, joka äskettäin surmautti 300,000 intialaista, ovat julmempia, mutta vähemmän halveksittavia. Näin omin silmin nuoren sankarin hyväksymän kansanvaltaisen hallitusmuodon, joka lähetettiin Passerianosta venetsialaisten vahvistettavaksi, mutta tämän tapahtuessa oli Campoformion sopimus jo monta päivää sitten allekirjoitettu, Venetsia oli myyty ja nuori sankari palkitsi luottamuksemme kuolemantuomiolla ja maanpaolla. En syytä valtioviisautta, joka myy kansakuntia kuin karjalaumoja, sillä niin on ollut ja niin tulee aina olemaan, vaan itken isänmaani kohtaloa.

"— — — tapa, kuin hänet kadotin, mua vielä loukkaa".

"Hän on synnyltään italialainen ja tulee kerran vielä pelastamaan maansa", sanovat jotkut. Vastaan heille ja tulen aina vastaamaan: "Hän on synnynnäinen tyranni, eikä tyranni välitä isänmaastaan, sillä hänellä ei sellaista ole."

Toiset, nähdessään Italian haavat, sanovat: "On käytettävä äärimmäisiä parannuskeinoja vapauden saavuttamiseksi." Tosin on Italiassa pappeja ja munkkeja, mutta ei oikeita Herran palvelijoita, sillä missä uskonto ei ole syöpynyt kansan sieluun ja lakeihin, siellä kirkko muuttuu myymäläksi. Italiassa on koreilla arvonimillä varustettuja henkilöitä lukematon määrä, mutta ei oikeita ylimyksiä, sillä todellinen ylimys puolustaa toisella kädellään maataan vihollista vastaan, toisella hän ohjaa sen hallintoa rauhan aikana, mutta meikäläisen aatelin suurin ylpeys on tietämättömyys ja tyhjäntoimittaminen. Lisäksi on meillä monipäinen alempi kansa, mutta vähän todellisia kansalaisia. Lääkärit, asianajajat, yliopistojen professorit, kirjailijat, varakkaat liikemiehet, virkamiestemme lukematon lauma harrastavat muka jaloja ja maalle hyödyllisiä asioita, mutta heillä ei ole vapaan kansalaisen pontta eikä edes oikeuksia. Jokainen ansaitsee leipänsä ja rikkautensa omakohtaisella uutteruudellaan, mutta ei ole oman maansa herra, vaan kuuluu rahvaaseen, ollen tosin vähemmän kurja, mutta yhtä orjuutettu kuin varsinainen rahvas. Maa voi tulla toimeen ilman asukkaita, mutta kansakunta ei voi elää ilman maata; sen vuoksi ovatkin Italian harvat vapaat maatilanomistajat kansansa näkymättömiä ja mielivaltaisia herroja. Tehkäämme nyt papit ja munkit oikeiksi Herran palvelijoiksi, patriisit todellisiksi ylimyksiksi ja plebeijit, tai ainakin melkoinen osa heistä, kansalaisiksi ja maanomistajiksi, mutta tapahtukoon tämä ilman veritöitä, ilman loukkauksia uskontoa vastaan, ilman puolue-intohimoja, ilman kuolemantuomioita ja karkoituksia, ilman vierasta apua, verta ja hävitystä, ilman maanjakoja ja väkivaltaisia maalakeja, ilman omistusoikeuden loukkausta. Sillä jos näin jyrkkiä parannuskeinoja täytyisi käyttää ainaisen häpeällisen orjuutemme poistamiseksi, en totta tosiaankaan tiedä mitä tehdä. Häpeään ja orjuuteen en tahtoisi jäädä, mutta en myöskään haluaisi olla lääkäri, joka julmilla ja usein tehottomilla lääkkeillä koettaa tautia parantaa. Onhan sentään yksilöllä monia pelastuksen keinoja, äärimmäisenä kuolema, mutta kokonainen kansa ei voi kuolla. Jos siis asia minusta riippuisi, kehoittaisin Italiaa alistumaan nykyiseen kohtaloonsa ja jättämään Ranskalle yksin sen häpeällisen maineen, että se on muka vapauden hyväksi uhrannut niin monta ihmishenkeä. On yhdentekevää kenen — 5 direktorin tai 500:n neuvoston tai yhden ainoan miehen [tekijä ajattelee Ranskan valtiollisia oloja suuren vallankumouksen loppuaikoina] valtaistuimen kulmakiviksi nämä uhrit tulevat, sillä jokainen valtaistuin, joka perustuu verilöylyihin, voi silmänräpäyksessä kukistua.

Se pitkä aika, jona en ole sinulle kirjoittanut, ei ole minulta laiskotteluun mennyt, joskin pelkään, että uutterat opintoni viime aikoina ovat olleet omiaan vain synkistämään mieltäni. Herra T:n kirjastossa on paljon arvokkaita historiallisia ja valtiofilosoofisia teoksia. Osittain karttaakseni liian usein uudistuvaa seurustelua Teresan kanssa, osittain karkoittaakseni ikäväni ja tyydyttääkseni uteliaisuuttani — ikävän kammo ja uteliaisuus ovat suuria toiminnan kiihoittimia ihmiselämässä — olen niitä lainannut häneltä. Toisia olen lukenut, toisia silmäillyt, ja ne ovat olleet surullisia tovereitani kuluneen talven aikana. Miellyttävämpiä seuralaisia ovat minulle olleet pikkulinnut, joita ankara pakkanen pakotti etsimään ravintoa vihamielisten ihmisten asuntojen läheisyydessä. Niitä kokoontui perheittäin ja heimoittaan minunkin kuistilleni, jonne asetin niille jotakin syötävää, mutta tuskin ne nyt enää, puutteen loputtua, tulevat minua tervehtimään. Uutterat lukuni ovat minulle opettaneet seuraavaa: On vaarallista olla vailla ihmistuntemusta, mutta on suorastaan turmiollista tuntea ihmisiä, ellei ole sydäntä heitä pettää. Vielä olen huomannut, että eri kirjoissa esiintyvät vastakkaiset mielipiteet, samoinkuin monet historialliset ristiriitaisuudet, johtavat meidät epäilyyn, käsitteiden sekaannukseen, kaaokseen ja kaiken kieltämiseen. Jos minun siis pitäisi valita kahden mahdollisuuden välillä, joko lukea aina tai olla kokonaan lukematta, valitsisin jälkimmäisen, ja ehkä pian sanonkin ikuiset jäähyväiset kaikille kirjoille. Vihdoin olen tehnyt seuraavan havainnon: Meillä on kaikilla turhia intohimoja, turhia kuin elämä itse, mutta siitä huolimatta juuri tämä turhuus on meidän erehdystemme, valitustemme ja rikostemme lähde.

Siitä huolimatta itken yhä verisiä kyyneleitä onnettoman isänmaani puolesta, ja kun ajattelen Teresaa ja kun toiveita syttyy rinnassani, tuntuu sydänalassa sitäkin tuskallisemmalta. Sanon itselleni: "Jos rakas ystävättäreni olisikin lasteni äiti, huomaisi hän piankin kauhulla, että pienokaisillani ei ole isänmaata." Jo lyhyen elämän aamunkoitossa raatelevat monet intohimot nuorten neitojen sydäntä, mutta eniten kärsivät Italian immet, joiden nuoruudensuruja vielä lisää isänmaallinen tuska. — Herra T:n todellisena intohimona on puhua politiikkaa. Olen usein koettanut johtaa keskustelua toisille aloille, sillä hänen tyttärensä kuunteli meitä sanaakaan sanomatta, mutta huomasin selvästi, kuinka isän ja minun tuskani kalvoi hänenkin mieltään. Sinä tiedät, että hän ei ole mikään jokapäiväinen nainen. Toisenlaisina aikoina hän olisi vapaasti voinut valita itselleen toisenlaisen aviomiehen, sillä hän on ylevä ja arvonsa tunteva neito. Hän huomaa, kuinka minäkin kärsin siitä kalseasta ja itsekkäästä toimettomuudesta, jossa olen tuomittu päiväni tappamaan, sillä, Lorenzo, vaietenkin ilmaisen oman häpeäni ja itsehalveksumiseni. Ristiriita voimakkaan tahdon ja puuttuvien toiminnanmahdollisuuksien välillä tekee valtiollisista asioista innostuneen henkilön mitä suurimmassa määrässä onnettomaksi; ellei hän vaikene, tekee hän itsensä maailman silmissä naurunalaiseksi, sillä voimaton isänmaanystävä muistuttaa romaanien ritareja. Kun Cato teki itsemurhan, noudatti muuan köyhtynyt patriisi, Cozio, hänen esimerkkiään; edellistä ihailtiin, koska hän ensin kaikin voimin oli koettanut vapautua orjuudesta, jälkimäistä pilkattiin, koska hänen vapaudenrakkautensa ei ollut löytänyt mitään muuta ilmaisumuotoa.

Mutta Teresan läheisyydessä tahtoisin aina olla, ja kuitenkin on minulla niin paljon itsehillitsemiskykyä, että voin olla kolmeen, jopa neljään päivään häntä näkemättä. Sillä jo häntä muistellessani tunnen sydämessäni suloista lämpöä ja lohdutuksen säde kirkastaa mieltäni. Tämä taivaallinen autuudentunne on ehkä nopeasti haihtuva, mutta se yksin pelastaa minut tällä hetkellä täydelliseltä epätoivolta.

Ja kun olen hänen seurassaan, en puhu hänelle rakkaudesta. Se tuntuu käsittämättömältä, mutta tiedän, että uskot minua. Jo puoli vuotta sitten hänen sydämensä avautui minulle, mutta varmaa lemmentunnustusta hän ei ole huuliltani kuullut. Mutta eikö hän arvaa tunteitani? Pelaan shakkia hänen isänsä kanssa kaiket illat; hän työskentelee äänetönnä pöytänsä ääressä, vain harvoin puhuvat hänen silmänsä, ja kun hän luo ne maahan, on minusta, kuin rukoilisi hän osanottoani. Mutta mitä muuta osanottoa voisin hänelle osoittaa kuin sen, että niin kauvan kuin mahdollista salaan häneltä lempeni, jos jaksan? Minä elän vain häntä varten, ja kun tämä uusi, suloinen unelmani on lopussa, annan kernaasti esiripun pudota. Maine, viisaus, nuoruus, rikkaus, isänmaa, kaikki kuvitelmat, jotka tähän asti ovat näytelleet jonkinlaista osaa elämäni komediassa, eivät enää ole minulle minkään arvoisia. Annan esiripun pudota, ja toiset kuolevaiset saavat samanlaisilla kuvitelmilla lisätä nautintojaan ja lievittää tuskiaan hetki hetkeltä lyhenevän elämänsä aikana, jota nuo raukat luulevat ijäiseksi.

Tässä tavallisuuden mukaan hajanainen, mutta harvinaisen rauhallinen vastaus pitkään, ylen hellään kirjeeseesi. Sinä osaat esittää ajatuksesi paljon paremmin kuin minä; minun tunteeni taasen ovat niin voimakkaat, että teen itsepintaisen vaikutuksen. Mutta jos kuuntelisin enemmän muita kuin itseäni, en olisi sopusoinnussa itseni kanssa, ja tähän sopusointuunhan juuri perustuu meidän vähäinen maallinen onnemme.

3. IV.

Kun sydämemme on kokonaan autuaaseen nautintoon vaipunut, murtuvat ja raukenevat meidän heikot sielunvoimamme onnen paljoudesta kokonaan; ne ovat silloin ikäänkuin huumaantuneet ja mykistyneet, kaikkinaiseen ponnistukseen kykenemättöminä. Ellen viettäisi näin taivaallista elämää, kirjoittaisin useammin. Kun onnettomuus lisää elämämme taakkaa, riennämme kertomaan siitä toiselle onnettomalle, ja häntä lohduttaa tietoisuus siitä, että muitakin itkeviä on olemassa. Mutta jos joskus onnen säde välähtää, syvennymme kokonaan itseemme peläten onnemme vähenevän, jos siitä muille ilmoitamme; vain turhamaisuus saa kerskaamaan onnesta. Se, joka kovin yksityiskohtaisesti toiselle erittelee iloaan tai suruaan, ei sitä kyllin voimakkaasti tunne. — Joka tapauksessa, maailma on jälleen ihana. Yhtä ihana se lienee ollut astuessaan luomisen päivänä esiin kaaoksen muodottomasta kuilusta. Huhtikuun vieno, hymyilevä aamurusko hyväili itäistä taivaanrantaa ja vähitellen koko taivas peittyi ruusunpunaiseen hohteeseen. Raikas kaste kattoi maata, ja aamutuulten neitseellinen henkäys herätti kukat, pilvet, aallot, elävät olennot, jotka kaikki tervehtivät Aurinkoa, Jumalan ylevää kuvaa, koko olevaisuuden valon- ja elämänlähdettä.

6. IV.

Se on liiankin totta. Mielikuvitukseni loihtii silmieni eteen toivomani onnen niin elävänä, että luulen sitä todelliseksi, olen koskettamaisillani sitä käsilläni, muutama askel vain puuttuu — ja sitten? Sydän raukkani näkee utukuvan katoavan, ja minä itken haikeasti, ikäänkuin kauvan aikaa omistamani onni olisi minulta äkkiä riistetty. — Odoardo kirjoittaa, että tuomioistuimen juonittelu ensin on häntä viivyttänyt ja että vallankumous nyt on muutamaksi päiväksi keskeyttänyt oikeuden toiminnan. Minä puolestani lisäisin: Se, joka ajattelee vain aineellisia etujaan, on kylmä muille tunteille. Ehkä joku uusi lemmensuhde häntä pidättää. Mitä hyötyä sinulle sitten siitä olisi? kysyt sinä. Ei mitään, rakas Lorenzo. Jumala varjelkoon minua käyttämästä Odoardon kylmyyttä omaksi edukseni, mutta en ymmärrä, kuinka hän enää päivääkään voi olla poissa Teresan luota. Annan siis edelleenkin kuvitellun onnen huumata itseäni, tyhjentääkseni myöhemmin myrkkymaljan, jonka olen itselleni valmistanut.

11. IV.

Hän istui sohvalla ikkunan ääressä katsellen kukkuloita ja taivaalla leijailevia pilvenhattaroita. "Katsokaa", sanoi hän minulle, "tuota ihmeellisen sinistä taivasta". Seisoin äänetönnä hänen vieressään katse luotuna pieneen avoimeen kirjaan hänen kädessään. Ajatuksissani en huomannut, että pohjoisesta nousi rajuilma, joka repi hennoimmat puut juurineen maasta. "Puu raukat", huudahti Teresa. — Öiset pilvet täyttivät uhkaavina taivaanrannan, näyttäen tavallistakin mustemmilta salamain kaameassa valossa. Ukkonen jylisi lakkaamatta ja sadetta tuli kuin kaatamalla. Hetkisen perästä huomasin, että ikkunat oli sulettu ja lamppu paloi huoneessa. Tavallisuuden mukaan ja myöskin rajuilmaa peläten oli palvelija suorittanut iltatehtävänsä riistäen siten meiltä tilaisuuden ihailla raivoavan luonnon suurenmoisuutta. Teresa, ajatuksiinsa vaipuneena, ei sitä huomannut, vaan antoi hänen hommata.

Otin kirjan hänen kädestään, ja sattumalta tuli eteeni seuraava paikka, jonka luin ääneen:

"Kuolinhetkellään suloinen Gliceria suuteli minua viimeisen kerran. Glicerian mukana olen menettänyt kaiken, mitä minulla on menetettävää. Hänen hautakumpunsa on ainoa maapala, jota tahdon omakseni sanoa. Minä yksin tiedän sen paikan. Olen istuttanut sen ympärille tiheän ruusutarhan, joka kukoistaa yhtä ihanana kuin hän itse muinoin ja tuoksuaa nyt niinkuin hänen povensa. Joka vuosi käyn ruusujen kuussa tuossa pyhässä metsikössä. Istahdan kummulle, jonka alla hän uinuu, otan käteeni ruusun ja ajattelen: 'Noin ihanasti sinäkin kerran kukoistit'. Ja minä revin pois ruusun terälehdet ja heitän sen maahan ja muistelen meidän suloista lemmen-unelmaamme. Oi Gliceriani, missä olet nyt? Kyynel vierii silmistäni vihreälle nurmikolle, ja olen tuntevinani lemmityn hengen läsnäolon."

Vaikenin. "Miksi ette jatka", kysyi Teresa huoaten ja katsoen minuun. Luin uudelleen, mutta kun tulin lauseeseen: "Noin ihanasti sinäkin kerran kukoistit", raukeni ääneni liikutuksesta. Puristan Teresan kättä ja tunnen hänen kyyneleensä omallani.

17. IV.

Muistatko tuota nuorta neitoa, joka neljä vuotta sitten vietti kesää näitten vuorten juurella? Hän oli kihloissa ystävämme Olivio P:n kanssa, mutta sinä tiedät, että sulhanen äkkiä köyhtyi eikä voinut mennä naimisiin. Olen tänään nähnyt hänet uudelleen. Hän on nyt naimisissa erään ylimyksen kanssa, joka on sukua herra T:lle. Matkustaessaan tiluksillaan hän kävi tervehtimässä Teresaa. Minä istuin lattiamatolla Isabellinan kanssa, joka suurella innolla tavaili aakkosia. Huomatessani hänet hypähdin ylös ja juoksin häntä vastaan, ikäänkuin olisin tahtonut häntä syleillä. Oi, kuinka hän oli muuttunut! Kylmänä ja virallisena hän ei ensin ollut minua tuntea, sitten hän lausui jonkinlaisen epäilyttävän kohteliaisuuden puoleksi minulle, puoleksi Teresalle. Vannon, että odottamaton jälleennäkeminen saattoi hänet hämilleen. Mutta kun alettiin keskustella koristeista, jalokivistä, helminauhoista ja muista jonninjoutavasta, tuli hän ennalleen. Toivoin tekeväni hänelle hyväntyön kääntäessäni keskustelun pois moisista turhamaisuuksista. Johdin siis hänen mieleensä menneet onnen päivät täällä maalla, sillä kaikki nuoret naiset kaunistuvat puhuessaan sydämen vilpitöntä kieltä eivätkä muuta koristusta tarvitse. — "Oi, oi", vastasi hän huolettomasti ja leikitteli kallisarvoisten korvarenkaittensa kanssa. Sillävälin hänen miehensä, jolla kääpiöitten maailmassa on "viisaan" maine, kuten Algarottilla [puolittain tanskalaistunut italialainen oppinut, jota Foscolo arvostelee aiheettoman ankarasti ja puolueellisesti. A. kuoli v. 1764] ja eräällä toisella, kehui noitten helyjen korkeata hintaa ja vaimonsa hyvää makua. Puhuessaan hän koristeli selvää toskanalaista murrettaan tuhansilla ranskalaisuuksilla. Aioin mennä matkoihini, mutta Teresan rukoileva katse sai minut jäämään. Keskustelu siirtyi siihen kirjallisuuteen, jota täällä maalla luemme. Olisitpa kuullut, minkä ylistysvirren tuo herra viritti esi-isiensä "jättiläiskirjaston" kunniaksi, jossa kaikki vanhan ajan kuuluisimmat kirjailijat ovat edustettuina ja jota hän matkoillaan on täydennellyt. Nauroin itsekseni hänelle, mutta hän jatkoi luentoaan. Vihdoin Herra lähetti paikalle palvelijan, joka oli ollut etsimässä herra T:tä, ilmoittamaan Teresalle, että häntä oli mahdoton löytää, sillä hän oli lähtenyt metsästysretkelle vuoristoon. Tähän loppui luento. Kyselin rouvalta uutisia Oliviosta, jota en ole tavannut tuon onnettomuuden jälkeen. Voit kuvitella miltä minusta tuntui, kun kuulin hänen kylmästi sanovan entisestä rakastetustaan: "Hän on jo kuollut." — "Onko hän kuollut?" — huudahdin hypäten ylös ja katsoen häneen kauhistuneena. Kuvailin Teresalle tämän verrattoman nuorukaisen jaloa luonnetta ja kohtalon kovuutta, joka pakoitti hänet taistelemaan köyhyyttä ja häpeää vastaan ja vei hänet ennenaikaiseen, mutta kunnialliseen hautaan.

Hänen miehensä kertoi Olivion isän kuolemasta, Olivion yhä kiihtyvästä riidasta vanhemman veljensä kanssa ja tuomioistuimen päätöksestä, joka ratkaisi veljesten välisen oikeusjutun niin, että toinen tuli upporikkaaksi, toinen menetti kaiken omaisuutensa, sillä Olivio raukan täytyi tuomarien puolueellisuuden vuoksi luovuttaa sekin vähä, mikä hänellä oli jälellä. Hän lausui "siveellisen tuomionsa" tuosta "eriskummaisesta" nuorukaisesta, joka ylpeästi kieltäytyi vastaanottamasta avustusta veljeltään ja vain kiihoitti hänen vihaansa, vaikka sovinto olisi ollut mahdollinen. "Mutta", keskeytin minä, "olisiko Olivion pitänyt nöyrtyä tunnottoman veljensä edessä? Onneton on se, joka hylkää ystävien neuvot ja myötätunnon, halveksii heidän osanottoaan ja kieltäytyy vastaanottamasta vilpittömästi tarjottua apua. Mutta tuhat kertaa onnettomampi on se, joka luottaa rikkaan ystävyyteen ja kuvitellen jaloksi sitä, joka ei koskaan ole vastoinkäymisiä kärsinyt, ottaa häneltä vastaan almuja maksaakseen ne myöhemmin omalla kunniallaan. Onni solmii liiton onnettomuuden kanssa vain ostaakseen kiitollisuutta ja sortaakseen hyvettä. Ihminen, tuo tyrannillinen olento, käyttää hyväkseen onnen oikkuja, saadakseen valtaa toisten ihmisten yli. Ainoastaan onnettomilla on oikeus loukkaamatta auttaa ja lohduttaa toisia onnettomia, mutta se, joka nauttii rikkaan armopaloja, huomaa, vaikka liian myöhään,

"'kuin leipää vierahan on karvas syödä'. [Dante.]

"Sen vuoksi on monin verroin vähemmän tuskallista kulkea kerjäten talosta taloon, kuin nöyrtyä epähienon pohatan edessä ja sitten kirota häntä, kun hän maailmalle toitottaa armeliaisuuttaan ja vaatii kunniasi ja vapautesi apunsa korvaukseksi."

"Mutta ettehän te anna minun puhua loppuun", vastasi aviomies. "Kun Olivio kerran tyhjin käsin lähti isänsä kodista luovutettuaan kaikki oikeutensa vanhemmalle veljelleen, miksi hän vielä lisäksi tahtoi maksaa isänsä velat? Haastoihan hän itse puutteen taistelemaan kanssaan uhratessaan moisen typerän hienotunteisuuden vuoksi äitinsäkin perinnön."

"Miksi? Kun perijä lainopillisilla koukuilla petti velkojat, ei Olivio puolestaan voinut kestää sitä, että ne, jotka onnettomuudessa olivat hänen isäänsä auttaneet, kiroaisivat kuolleen muistoa ja että häntä julkisesti pilkattaisiin vararikon tehneen miehen poikana. Tämä ylevä menettely lisäsi vanhemman veljen häpeää, jolla ei ollut siveellistä kuntoa tehdä samoin. Hän koetti nyt ensin hyvillä töillä voittaa nuoremman veljen suosion, mutta kun se ei onnistunut, vannoi hän ikuista ja sammumatonta vihaa Oliviota vastaan. Konnien parjaamana Olivio menetti niidenkin avun, jotka ehkä sydämessään häntä ylistivät, sillä on helpompi kaunein sanoin kehua kuntoa, kuin ojentaa sille pelastava miekka ja seurata sen esimerkkiä. Jalo ihminen kärsii aina haaksirikon konnien keskellä, ja me ihmiset olemme taipuvaisia pitämään väkevämmän puolta, polkemaan sortuneita ja arvostelemaan asioita niiden lopputuloksen mukaan." — He eivät vastanneet minulle mitään, mutta sanani olivat vaikuttaneet heihin, joskaan he eivät vielä olleet vakuutettuja niiden totuudesta. Lisäsin vielä: "En itke Oliviota, vaan kiitän Jumalaa, joka on hänet vapauttanut maailman kurjuudesta ja ilkeydestä. Sillä yhtä kurjia olemme me hyveen sankaritkin. On olemassa ihmisiä, joiden täytyy kuolla, koska he eivät voi nähdä konnien rikoksia eikä kunnon ihmisten raukkamaisuutta."

Nuori rouva tuntui heltyvän. "Niinhän se on", huokasi hän. "Mutta se, jolla ei ole leipää, ei voi olla niin arka kunniastaan."

"Tuollainen juuri onkin teidän kirottu ajatustapanne", huudahdin. "Senkö vuoksi, että te olette onnen suosikkeja, tahtoisitte olla ainoat kunnialliset ihmiset maailmassa? Tahdotteko riistää onnettomilta heidän ainoan lohdutuksensa, heidän kunniansa, siksi, että kunto ei loista teidän omista pimeistä sieluistanne, ja siten rauhoittaa omaatuntoanne?" — Teresan katse ilmaisi, että hän hyväksyi sanani, mutta kuitenkin hän koetti siirtää keskustelun toiselle alalle. Mutta alku oli tehty, enkä voinut enää vaieta, vaikka nyt sitä kadunkin. Huomasin, että aviopuolisojen katse, samoinkuin heidän sielunsa, oli maahan painunut, kun huusin syyttävällä äänellä: "Ne, jotka eivät ole koskaan olleet onnettomia, eivät onneaan ansaitse. Nuo ylpeät katselevat kurjuutta soimatakseen sitä, he vaativat, että kaiken tulisi palvoa heidän rikkauttaan ja nautinnonhimoaan. Mutta onneton ihminen, joka säilyttää mielensä ylevyyden, on kannustava esikuva hyville ja omantunnon pistos hylkiöille." — He poistuivat vihaisen näköisinä. Olen kiitollinen siitä, että elämäni on ensi hetkestä asti ollut onneton. Sillä päinvastaisessa tapauksessa olisin tuskin nyt, Lorenzo, sinun ystäväsi ja Teresan ystävä. Edessäni ovat vielä selvästi tämän aamun tapahtumat. Istuessani tässä pelkään, että joku vanhoista tuttavistani tulisi luokseni. Kuka olisi sitä uskonut! Tuon naisen sydän pysyi kylmänä, kun puhuin hänen ensi rakkaudestaan, hän rohkeni häväistä sen miehen tomua, joka ensimäisenä sytytti hänen povessaan voimakkaan elämäntunnun. Ei huokaustakaan! Mutta älä ole hullu, älä sure sitä, ettet ihmisten keskuudessa löydä hyvettä, joka ehkä onkin vain tyhjä sana, tai välttämättömyys, joka muuttuu olosuhteiden ja intohimojen muuttuessa, tai valtava luonnonvoima muutamissa harvoissa, synnynnäisesti jaloissa ja lämminsydämisissä yksilöissä, joiden täytyy käydä lakkaamatonta sotaa ihmiskunnan enemmistöä vastaan ja joiden kaiken lisäksi — onnekseen tai onnettomuudekseen — täytyy nähdä pettymyksen kalmankarvainen kajastus.

Minä en ole mikään pimeäsieluinen ihminen, sinä tiedät sen, Lorenzoni. Nuoruudessani olisin sirotellut kukkia kaikkien elävien olentojen yli, mutta ihmisten tekopyhyyteen verhottu julmuus on tehnyt minut kovaksi ja vihamieliseksi useimpia kuolevaisia kohtaan. Olisin valmis antamaan anteeksi kaikki kärsimäni loukkaukset. Mutta kun näen köyhdytetyn ja nääntyneen kunnon näyttävän minulle toisten ylellisyyden ehdyttämät valtimonsa, kun näen sairaitten, vangittujen ja nälkäisten olentojen huokaavan määrättyjen, julmien lakien kirouksen alla, silloin en voi antaa anteeksi. Silloin huudan kostoa niiden onnettomien mukana, joiden kanssa ja'an leivän ja kyyneleet, ja vaadin kiihkeästi heidän puolestaan sitä olemassaolon oikeutta, jonka laupias ja tasapuolinen luontoäiti on heillekin antanut. Luontoko? Jos se todellakin on syynä siihen, että olemme sitä, mitä olemme, ei se olekaan äiti, vaan äitipuoli.

Oi, Teresa, minä elän niin kauan kuin olen luonasi, sitten lakkaan elämästä. Sinä olet niitä harvoja enkeleitä, joita on lähetetty maan päälle ylläpitämään hyveen arvoa ja herättämään surullisissa ja sortuneissa sydämissä ihmisyyden tuntoa. Mutta jos sinutkin kadotan, mikä pelastus jää silloin koko muuta maailmaa inhoavalle nuorukaiselle?

Olisit nähnyt hänet, kun hän ojensi kätensä minulle sanoen:
"Todellakin, luulen, että nuo ihmiset saivat piston sydämeensä. Ja jos
Olivio ei olisi ollut onneton, niin olisikohan hänellä ollut ystävää
kuolemansa jälkeenkään? Mutta hillitkää toiste itseänne paremmin."

"Oi", huokasi hän pitkän vaitiolon jälkeen. "Täytyykö ihmisen olla onneton voidakseen oikein rakastaa hyvettä?" Lorenzo, Lorenzo, hänen taivaallinen sielunsa kirkasti hänen kasvonpiirteitään.

29. IV.

Hänen läheisyydessään olen niin täynnä elämää, että tuskin tunnen eläväni. Tämä tuntuu omituiselta, mutta samoinhan ihmisen näkö kokonaan himmenee ja uppoaa valovirtaan, jos kirkas auringonsäde sattuu hänen silmäänsä juuri kun hän herää rauhallisesti nukutun yön jälkeen.

Jo kauvan aikaa olen hävennyt omaa toimettomuuttani. Päätin alkukeväästä ruveta lukemaan kasvitiedettä ja parissa viikossa keräsinkin läheisiltä rinteiltä suurehkon määrän kasveja, mutta en tiedä enää, mihin ne ovat joutuneet. Useanakin kertana olen unohtanut Linnéni puutarhan penkille tai jonkun puun juurelle; viimein kadotin koko kirjan. Eilen Michele toi minulle siitä pari kasteen peittämää lehteä, tänään hän kertoi, että puutarhurin koira oli repinyt kirjan kappaleiksi.

Teresa moittii minua. Hänen mielikseen olen yrittänyt kirjoittaa, mutta kauniista innostuksestani huolimatta en saa montakaan sivua valmiiksi. Minulla on tuhansia aiheita ja aatteita, valikoin niitä, hylkään toisia, valikoin uudelleen, kirjoitan vihdoin jotakin, revin sen kappaleiksi tai pyyhin osan siitä pois. Niin menevät minulta illat ja aamut, innostus lamautuu, kynä kirpoaa kädestä, huomaan aikani ja vaivani hukkaan kuluneen. Olen jo ennen sinulle sanonut, että kirjan kirjoittaminen on minun voimilleni joko liian suuri tai liian vähäpätöinen tehtävä. Ota huomioon nykyinen mielentilani, ja sinun täytyy myöntää, että kirjeenkin kokoonkyhääminen sinulle silloin tällöin vaatii minulta suuria ponnistuksia. Olen tosiaankin nolon näköinen lukiessani hänelle jotakin ääneen hänen työpöytänsä ääressä. Keskeytän lukemiseni tuon tuostakin. "Jatkakaa", sanoo hän minulle. Yritän uudelleen, mutta parin sivun jälkeen muuttuu lukuni nopeaksi ja epäselväksi muminaksi. "Mutta lukekaa toki niin, että voin jotakin ymmärtää." Minä jatkan, mutta katseeni harhailee ehtimiseen kaukana kirjasta ja pysähtyy ihailemaan hänen enkelikasvojaan. Vaikenen, kirja sulkeutuu ja putoaa kädestäni, enkä voi enää löytää paikkaa, mihin lopetin. Teresa ei voi suuttua, hän hymyilee vain.

Kunpa voisin panna paperille kaikki ne ajatukset, jotka risteilevät aivoissani. Kirjoitan paljon muistiinpanoja Plutarkhokseni lehdille, sillä muuten mielteeni paikalla haihtuisivat, mutta kun myöhemmin luen niitä, tekevät ne minuun kalsean, hajanaisen ja verettömän vaikutuksen. On tosiaankin tyhmää heti merkitä muistiin ajatuksensa, ennenkuin ne ovat kypsyneet, mutta niin menetellen teemme toisten kirjoittamista teoksista mosaiikkikirjoja. Minäkin olen tahtomattani tällainen mosaiikkikirjailija. Pienestä englantilaisesta kirjasta luin surullisen elämäntarinan, ja minusta tuntui joka hetki kuin olisin lukenut Laurettan onnettomuudesta. Aurinko valaisee joka vuosi samanlaisia sieluntuskia. Tehdäkseni jotakin olen yrittänyt kuvata Laurettan tarinaa ja kääntänyt vastaavat kohdat englantilaisesta teoksesta. Lisäämällä ja paikoittain muuttelemalla alkuperäistä tekstiä olen siten kirjoittanut tositapahtumaan perustuvan romaanin. Tuon tyttöraukan elämäntarinassa olen tahtonut Teresalle näyttää kohtalokkaan onnettoman lemmen kuvastimen. Mutta pelkään, että toisten ihmisten tuskallisten kokemusten meille antamat neuvot ja opetukset vain kiihoittavat omia intohimojamme. En kerro ainoastaan Laurettasta, vaan itsestänikin, sillä sellainen on mielentilani: aina täytyy minun kosketella omia haavojani. Siksi katson parhaimmaksi olla antamatta näitä lehtiä Teresalle, sillä niistä olisi hänelle enemmän surua kuin iloa. Lue sinä ne! Nyt en kirjoita enempää. Hyvästi.

* * * * *

KATKELMA LAURETTAN TARINASTA.

"En tiedä välittääkö taivas maasta. Mutta jos se joskus on meistä huolehtinut, — ellei muulloin niin luomisen päivänä, jolloin ihmissuku aloitti harharetkensä maan päällä, — niin luulen, että Kohtalo on kirjoittanut ikuisuuden kirjoihin sanat:

"Ihminen olkoon onneton.

"En uskalla valittaa Kohtalon päätöksestä enkä tiedä mille tuomioistuimelle valitukseni esittäisin. Luulenpa melkein, että ihmissuvun onnettomuuteen perustuu niiden olentojen onni, jotka elävät lukemattomissa muissa taivaankappaleissa. Mutta kiitän ylevää Henkeä, joka, asuen kaikissa olioissa, herättää ne kuoleman jälkeen uuteen elämään toisissa muodoissa, kiitän häntä siitä, että hän kurjuuden mukana on antanut meille myös kyynelten lahjan ja että hän rangaistukseksi on riistänyt osanoton suloisen nautinnon niiltä, jotka ylvästelevässä viisaudessaan kiihoittavat meitä kapinoimaan Kohtalon tahtoa vastaan. Stoalaisessa tyyneydessään he sanovat: 'Älä itke, jos näet onnettoman ja itkevän ihmisen'. He eivät tiedä, että helläsydämisen ihmisen kyyneleet ovat onnettomille suloisempia kuin kaste kuihtuvalle nurmikolle.

"Oi, Lauretta, itkin kanssasi onnettoman rakastettusi haudalla ja muistan, kuinka kyyneleeni lievensivät surusi karvautta. Sinä nojasit rintaani vasten, sinun vaaleat kiharasi peittivät kasvoni, sinun kyyneleesi valuivat pitkin poskiani, ja sinä kuivasit nenäliinallasi minun kyyneleeni ja omasi, jotka virtana juoksivat silmistä huulille. Sinä kaikkien hylkäämä, minä en ole sinua koskaan hylännyt!

"Kun sinä harhailit autiolla merenrannalla, seurasin salaisesti askeleitasi voidakseni pelastaa sinut epätoivoisesta teosta. Huusin nimeäsi, ja sinä ojensit minulle kätesi ja istuuduit rinnalleni. Kuu kohosi taivaalle, ja sinä lauloit surullista laulua. Joku sydämetön olisi ehkä voinut sinua pilkata, mutta onnettomien Lohduttaja, joka tyynenä katselee sekä ihmisten mielettömyyttä että heidän viisauttaan ja säälii niin hyvin heidän hairahduksiaan kuin hyveitään, kuuli ehkä sinun valittavan äänesi ja lohdutti sinua. Sydämeni rukoukset seurasivat sinua, ja Jumalalle ovat kärsivien sielujen tuskanhuudot otollisia. — Aallot kuohuivat rajussa myllerryksessä ja hirmumyrsky ajeli niitä aina rantakiville, joilla istuimme. Käsivarteeni nojautuneena nousit ylös ja ohjasit askeleesi kiveä kohti, jonka luona vielä olit näkevinäsi Eugeniosi, kuulevinasi hänen äänensä ja tuntevinasi hänen hyväilynsä ja suudelmansa. 'Mitä on minulla jäljellä maan päällä', huudahdit. 'Veljeni ovat taistotantereella kaukaisilla mailla, kuolema on minulta riistänyt isän ja lemmityn, kaikki ovat minut hyljänneet!'

"Oi Kauneus, sinä elämän hyvä hengetär! Siellä, missä näytät suloisesti hymyilevät kasvosi, vallitsee ilo, ja ikuisen autuuden tunnelma leviää yli olevaisuuden. Ken ei sinua tunne, sitä varmasti tympäisee maailma ja oma itsensä. Mutta kuka voi kulkea ohitsesi suomatta sinulle muuta kuin ylimalkaisen säälin katseen, silloin kun vielä hyve sinua jalostaa ja onnettomuus on sinulta riistänyt onnelle ominaisen, kateutta herättävän ylvästelyn, näyttäen sinut maailmalle hajoitetuin kutrein ja seppelöimättömin otsin?

"Mutta minä tarjosin sinulle, Lauretta, kyyneleeni ja yksinäisen elämäni kumppanuuden. Olisit saanut syödä minun leipääni, juoda minun maljastani ja levätä rinnallani. Tarjosin sinulle kaiken, mitä omistin, ja vaikka elämäsi minun luonani ehkä ei olisi ollut iloinen, olisi se ainakin ollut vapaa ja rauhallinen. Yksinäisyydessä sydän vähitellen unohtaa pettymyksensä, sillä rauha ja vapaus viihtyvät parhaiten alkuperäisen ja yksinkertaisen luonnon helmassa.

"Oli syysilta. Taivaalla leijailevien, läpinäkyvien pilvien lomasta loivat kuu ja tähtien paljous silloin tällöin raukeata valoaan yli maailman. Katselimme kalastajavenheiden kaukana loimottavia valoja ja kuuntelimme gondolierin laulua, joka airollaan rikkoi himmeän laguunin hiljaisen rauhan. Mutta Lauretta etsi katseillaan lemmittyään. Hän hypähti äkkiä ylös, kulki kappaleen matkaa ja huusi rakastetun nimeä. Väsyneenä hän pyörsi takaisin ja istuutui viereeni kuin omaa yksinäisyyttään peläten. Hänen katseensa sanoi minulle: 'Sinäkin tulet minut hylkäämään.' Sitten hän huusi koiraansa luokseen.

"Minäkin? En saattanut aavistaa, että tuona iltana näin hänet viimeisen kerran. Hän oli vaaleassa puvussa, hiukset hän oli sitonut kiinni taivaansinisellä nauhalla, kolme kuihtunutta orvokkia oli kiinnitetty puseroon, joka verhosi hentoa povea. Saatoin häntä kotiin, ja hänen äitinsä, joka tuli avaamaan ovea, kiitti minua siitä, että pidin huolta hänen onnettomasta lapsestaan. Jäätyäni yksin huomasin, että hänen nenäliinansa oli jäänyt käteeni. 'Annan sen hänelle huomenna takaisin', sanoin itsekseni.

"Hänen tuskansa alkoi jo lauhtua, — ja ehkäpä minä? Eugeniota en voisi hänelle palauttaa, mutta voisinhan olla hänen isänsä, veljensä, miehensä. Silloin sain äkkiä tietää, että vihamieheni, ne omat kansalaiseni, jotka olivat antautuneet sortajan kätyreiksi, olivat toimittaneet nimeni kuolemaantuomittujen listaan. En saanut edes lausua sinulle jäähyväisiä, Lauretta.

"Kun ajattelen tulevaisuutta ja suljen silmäni säästyäkseni sitä näkemästä ja vapisen ja syvennyn menneisyyden muistoihin, kun kuljen tämän laakson tuuheissa lehdikoissa, tulevat mieleeni meri ja kaukana tuikkivat valot ja gondolierin laulu. Nojaudun puun runkoa vasten ja ajattelen: — Taivas olisi hänet minulle suonut, mutta kova kohtalo riisti hänet minulta. — Otan esille hänen nenäliinansa. Onneton on se, joka rakastaa tyydyttääkseen kunnianhimoaan. Mutta sinun sydämesi, Lauretta, oli puhdas ja vilpitön. Kuivaan kyyneleeni ja palaan kotiin vasta kun hämärä jo laskeutuu yli maan.

"Mitähän sinä nyt teet? Harhailetko yhä pitkin rantoja rukoillen Jumalaa sekä sanoilla että kyynelillä? Tule luokseni! Sinä saat poimia hedelmät puutarhastani, saat syödä leipääni, juoda maljastani ja levätä rinnallani. Olet kuuleva kuinka sydämeni sykkii, kuinka se sykkii eri tavalla kuin ennen. Kun vanha tuska uudelleen alkaa poveasi raadella, kun olet hukkumaisillasi intohimon myrskyihin, silloin tulen sinua vastaan, olen sinua tukeva ja ohjaava sinut luokseni, jos kuljet harhaan, mutta olen hiljaa, että saat rauhassa itkeä. Olen sinun isäsi ja veljesi, mutta sydämeni, — oi jos näkisit sydämeni! Kyynel kastaa paperia ja huuhtoo pois sanan, jonka juuri olin kirjoittaa.

"Olen nähnyt hänet nuoruuden ja kauneuden ihanimmassa kukoistuksessa, — ja sitten mielipuolena, turvattomana, orpona. Olen nähnyt hänen suutelevan ainoaa lohduttajaansa tämän kuolinhetkellä ja sitten olen nähnyt hänen taikauskoisena polvistuvan äitinsä edessä itkien ja rukoillen, että onneton emo peruuttaisi kirouksen, jonka oli singahduttanut lastaan vastaan. Ikuinen sääli Lauretta raukan onnettomuutta kohtaan asuu sydämessäni. Se on kallisarvoinen perintö, josta tahtoisin tehdä osallisiksi teidät kaikki, joiden ainoana lohtuna on rakastaa hyvettä ja sääliä sitä. Te ette minua tunne, mutta olkoon meitä kuinka monta tahansa, olemme ystäviä keskenämme. Älkää vihatko onnellisia ihmisiä, mutta karttakaa niitä."

4. V.

Oletko nähnyt, kuinka myrskyisten päivien jälkeen auringon säde ensi kerran tunkeutuu esille idän kultapilvien lomasta lohduttaakseen luontoa? Samoin minua lohduttaa Teresan näkeminen. — Karkoitan toiveeni, tuomitsen unelmani, itken pettymyksiäni. Ei, en tahdo enää häntä nähdä, en tahdo häntä rakastaa. Kuulen äänen sanovan minua petturiksi; se on hänen isänsä ääni. Suutun itselleni, tunnen sydämessäni parantavaa katumusta. Nyt olen tehnyt vakavan päätöksen, vakavamman kuin koskaan; mutta kuinka käykään? Nähdessäni hänet uudistuvat kuvitelmat, sieluni muuttuu toiseksi ja unohtaa itsensä; se vaipuu paratiisillisen kauneuden palvontaan.

8. V.

"Hän ei sinua rakasta, ja jos hän tahtoisikin sinua rakastaa, ei hän saa sitä tehdä." Se on totta, Lorenzo, mutta jos antaisin sinun riistää unelmien verhon silmiltäni, täytyisi minun samalla sulkea ne ikiajoiksi, sillä: ilman tätä taivaallista valoa olisi elämä minulle kauhistus, maailma kaaos ja koko luonto öinen erämaa. Eikö ole parempi äkkiä vetää esirippu alas ja jättää katsojat harhakuviensa valtaan, kuin vähitellen sammuttaa näyttämöllä olevat soihdut ja ilkeästi herättää heidät? Mitä siitä, jos harhakuva minua vahingoittaakin! Heräännys tappaa minut.

Eräänä sunnuntaina kuulin papin moittivan talonpoikia juopottelusta. Hän ei ymmärtänyt, kuinka väärin on estää noita raukkoja unohtamasta iltahumalassa päivän vaivoja. Juopuneina he eivät katkerin mielin muista, että heidän leipänsä on hien ja kyynelten kostuttama, eivätkä ajattele kylmyyttä ja nälkää, joka heitä ensi talvena uhkaa.

11. V.

Luulisi melkein, että luonnolla on jotakin hyötyä tästä maapallosta ja sen keskenään taistelevista asukkaista. Huolehtien kaikkien säilymisestä se ei ole yhdistänyt ihmisiä toisiinsa veljeyden siteillä, vaan on istuttanut jokaiseen yksilöön niin suuren itserakkauden, että hän mielellään hävittäisi kaikki muut elääkseen itse turvallisemmin ja päästäkseen koko olevaisuuden itsevaltiaaksi. Ei ainoakaan sukukunta ole elämänsä aikana nähnyt yksistään rauhan päiviä; sota on aina ollut oikeuksien määrääjä, ja voima on hallinnut läpi vuosisatojen. Näin on yksilö joko julkisesti tai salaisesti ihmisyyden vihollinen, ja itsesäilytysvaisto pakottaa häntä edistämään luonnon päämäärää, joka on koko suvun säilyttäminen. Sen vuoksi Kainin ja Aabelin jälkeläiset, vaikka he kantaisiään jäljitellen ehtimiseen tappavatkin toinen toisiaan, kuitenkin elävät ja lisääntyvät. — Kuulehan. Saatoin tänä aamuna Teresaa ja hänen pikku sisartaan heidän tuttavansa luokse, joka viettää kesää täällä. Aioin syödä puolista heidän kanssaan, mutta kaikeksi onnettomuudeksi olin edellisellä viikolla lupautunut päivällisille lääkärin luo. Ellei Teresa olisi minua siitä muistuttanut, olisin totisesti unohtanut koko asian. Lähdin siis taipaleelle kello 11 aikaan, mutta puolitiessä asetuin kuumuuden raukaisemana lepäämään öljypuun alle. Eilistä, tähän vuoden aikaan harvinaista myrskyä, on nimittäin seurannut mitä kiusallisin helle. Istuin siinä ajatuksiini vaipuneena ja olin unohtaa koko ateriani. Äkkiä huomasin erään talonpojan, joka kiukkuisesti katsellen minua huusi: "Mitä teette siellä?" — "Lepään, kuten näette." — "Onko teillä maatilaa?" huusi hän lyöden pyssynperänsä maahan. — "Miten niin?" — "Miksi? Venykää omille niityillänne, jos teillä niitä on, älkääkä turmelko toisten ihmisten nurmea. Korjatkaa luunne täältä siksi kun palaan."

En ollut liikkunut paikaltani. Hänen mentyään en ensi aluksi kiinnittänyt huomiota hänen hävyttömyyksiinsä, mutta sitten johtuivat mieleeni sanat: "jos teillä niitä on". Ellei nyt suvullamme sattumalta olisi paria maapalstaa, olisit sinä kai kieltänyt minulta viimeisenkin inhimillisen armonosoituksen: haudan perimmäisessä pellossasi. — Mutta huomatessani öljypuun varjon pitenevän muistin minua odottavan päivällisen.

Palatessani vähäistä myöhemmin kotia oli tuo aamuinen mies minua portilla odottamassa. "Hyvä herra, olen teitä odottanut pyytääkseni anteeksi sopimatonta käytöstäni." — "Pankaa hattu päähänne, minä en ole loukkaantunut."

En ymmärrä, miksi tällaisissa tilanteissa toisinaan olen perin rauhallinen, toisinaan paljasta myrskyä ja rajuilmaa. Vaeltajan sanoja käyttääkseni: mielialojeni luode ja vuoksi vallitsee kaikkea elämääni. Minuuttia aikaisemmin olisi suuttumukseni ehkä ollut ankarampi kuin hänen loukkauksensa.

Miksi jättäytyäkään loukkaajamme mielivaltaan — tunnustamalla että hän on kyennyt ansaitsemattomalla hävyttömyydellä järkyttämään tasapainoamme? Näet, kuinka taas kurja itserakkaus koettaa tällaisella mahtiponnen lauseella tehdä minulle ansioksi esiintymistä, jonka vaikuttimesta ei kuitenkaan ole takeita. Usein olin samanlaisissa tapauksissa ollut hyvinkin hillitön, vaikka ymmärrykseni aina hetkistä myöhemmin oli minua siitä moittinut. Mutta viisas katumus on aina myöhäinen, enkä minä ole siitä paljoa välittänytkään, sillä minä olen tavallinen ihminen; kannan povessani kaikki ihmissuvun heikkoudet ja intohimot.

Talonpoika jatkoi: "Olin hävytön, mutta en tuntenut teitä. Työmiehet, jotka olivat heinänkorjuussa läheisillä niityillä, ilmoittivat minulle, kuka olette."

"Ei se tee mitään, ystäväiseni. Onko hyviä vuodentulon toiveita?"

"Puutteesta päästään, mutta rukoilen teitä, herra, antakaa anteeksi.
Kunpa olisin silloin teidät tuntenut."

"Hyvä mies, jos tunnette tai ette tunne toista ihmistä, älkää häntä loukatko. Muutoin te joko suututatte rikkaan tai olette ilkeä köyhälle. Mitä minuun tulee, on asia jo selvitetty."

"Oikein puhutte, herra. Jumala teitä palkitkoon." Hän lähti. Ensi kerralla hän kai on vielä ilkeämpi, sillä hänen kasvoissaan on jotakin erityisen epämiellyttävää. Häijyt eläimet, joilla ei ole hävyn tunnetta, ovat vaarallisia kaikille, jotka joutuvat niiden kanssa tekemisiin. —

Uusien sortajiemme vainoomien marttyyrien lukumäärä kasvaa päivä päivältä. Lukemattomat harhailevat kodittomina pakolaisina ympäri maailmaa. Ei ole sitä ruohokenttää, jolla he uskaltaisivat levätä, ei sitä öljypuuta, joka heille varjoa soisi. Pakolainen ei, Herra paratkoon, ole turvassa edes laitumella, jolla rauhallinen karja käyskentelee rehua etsien.

12. V.

En uskaltanut, en uskaltanut. Olisin voinut syleillä häntä ja painaa hänet rintaani vasten. Näin hänet nukkumassa; uni oli sulkenut hänen suuret, tummat silmänsä, mutta ruusut hänen kosteilla poskillaan kukoistivat kauniimpina kuin koskaan. Hänen ihana ruumiinsa lepäsi sohvalla mukavassa asennossa. Toiseen käsivarteensa hän nojasi päätään, toinen riippui soreana alaspäin. Olen usein nähnyt hänen kävelevän ja tanssivan, hänen soittonsa ja hänen äänensä sointu on tunkeutunut sieluni syvyyteen, olen ihaillut häntä sydän täynnä pelkoa, ikäänkuin hän juuri olisi laskeutunut taivaasta maan päälle, mutta niin kauniina kuin tänään en ole vielä koskaan häntä nähnyt! Kevyt puku peitti töin tuskin hänen ruumiinsa ihania muotoja, minä katselin niitä ja — miten sanoisinkaan — haltioitunut, melkein raivokas lempi saattoi sydämeni ilmiliekkiin. Olin suunniltani. Kuin pyhiinvaeltaja koskettelin hänen puseroaan, hänen tuoksuavia hiuksiaan ja hänen povellaan lepäävää orvokkikimppua; oi, minun käteni pyhittyi, kun tunsin hänen sydämensä sykinnän. Hänen henkäyksensä hyväili kasvojani. Olin juuri maistamaisillani noitten taivaallisten huulten mehua, — vain yksi suudelma, ja olisin siunannut kyyneleitä, joita niin kauvan olen hänen tähtensä vuodattanut — mutta silloin kuulin hänen huokaavan unissaan, ja oli kuin jumalallinen käsi olisi minua pidättänyt. "Olenko minä ehkä opettanut sinua rakastamaan ja itkemään? Käytätkö hyväksesi lyhyttä uinailun hetkeä siksi, että olen häirinnyt viattomien öittesi rauhaa?" Näin ajatellen ja henkeäni pidättäen polvistuin ääneti hänen eteensä; vihdoin pakenin, jotta hän vielä hetkisen saisi unelmien maailmassa unohtaa elämänsä tuskat. Hän ei valita, ja se vihloo vielä enemmän sydäntäni, sillä hänen osanottoani etsivä katseensa tulee päivä päivältä yhä surullisemmaksi, hän vapisee aina, kun Odoardon nimeä mainitaan, ja hän puhuu usein kaihoten äidistään. Oi, taivas ei olisi häntä meille antanut, ellei hänkin saisi osaansa surusta. Ikuinen Jumala, välitätkö meistä, vai oletko luonnoton isä lapsiasi kohtaan? Tiedän, että lähettäessäsi maan päälle vanhimman tyttäresi, Hyveen, annoit hänelle oppaaksi Onnettomuuden. Mutta miksi teit nuoruuden ja kauneuden niin voimattomiksi, että ne eivät jaksa kestää ankaran opettajansa ohjausta? Kaikissa aikaisemmissa tuskissani olen kohottanut käteni Sinun puoleesi, mutta en ole uskaltanut napista enkä valittaa. Toisin nyt! Miksi annoit minun päästä onnen esimakuun, miksi herätit minussa niin kiihkeitä toiveita sen pysyväisyydestä, riistääksesi ne taas minulta armottomasti pois? Ainaiseksiko? Ei, Teresa on minun, kokonaan. Sinä olet määrännyt hänet minulle, sillä Sinä olet antanut minulle kyvyn rakastaa häntä rajattomasti, ikuisesti.

13. V.

Minkä rikkaan ainevaraston löytäisinkään täällä, jos olisin maalari! Taiteilija, joka on kokonaan vaipunut kauneuden ihanan aatteen palvontaan, ainakin vaimentaa ja hienostaa kaikkia muita intohimoja. — Entä jos olisin maalari? Olen nähnyt tauluja, jotka mestarillisesti, vieläpä välittömästi, esittävät kaunista luontoa, mutta suuren, rajattoman luonnon ylevyyttä ei mikään taiteilija voi jäljitellä. Homeros, Dante ja Shakespeare, nuo kolme verratonta mestaria, ovat elävöittäneet mielikuvitustani ja innoittaneet sydäntäni, olen vuodattanut palavia kyyneleitä lukiessani heidän säkeitään, olen palvonut heidän jumalallisia hahmojaan ja ollut näkevinäni ne taivaan korkealla kaarella, joka ylväänä kohoaa yli ajan ja ikuisuuden. Mutta olevaisuus itsessään hurmaa niin valtavasti mieleni, etten uskaltaisi yrittää piirtää edes sen ääriviivoja, Lorenzo, en, vaikka olisin itse Michelangelo. Suuri Jumala, etkö itsekin kevätiltana ihaile omaa luomistyötäsi? Lohduttaaksesi minua olet luonnossa lahjoittanut minulle tyhjentymättömän nautinnonlähteen, vaikka usein olenkin sitä välinpitämättömänä katsellut. — Seison vuoren huipulla, jota laskevan auringon säteet kultaavat. Näen ympärilläni kokonaisen ketjun hymyileviä kukkuloita, joiden rinteillä viljavainiot aaltoilevat ja viiniköynnökset nuokkuvat jalavien ja öljypuiden varjossa. Etäämpänä tulee vuoristo yhä jylhemmäksi; korkeimmat kalliot näyttävät tavoittelevan itse taivaan sinilakea. Mutta alapuolellani on ammottavia, kaameita kuiluja, joiden uumenissa öiset varjot syntyvät levitäkseen vähitellen yli maiseman. Vuoren etelärinnettä peittää tuuhea metsä, joka luo mahtavan varjon yli koko laakson virvoitukseksi rinteillä käyskenteleville karjalaumoille. Linnut laulavat alakuloisia laulujaan kuolevan päivän ylistykseksi, vasikat mylvivät, ja heikko tuulenhenki hukkuu lehtimetsän iltahuokaukseen. Mutta pohjoisessa päin kukkulat aukenevat, ja silmän eteen avautuu rannaton tasanko. Voin nähdä, kuinka karja, keppinsä nojassa kulkevan, väsyneen maanviljelijän saattamana, palajaa kotia yöksi ja kuinka savu nousee vaaleitten huvilain ja ympäri tasangon siroteltujen mökkien katoilta. Siellä valmistavat äidit ja puolisot ilta-aterian väsyneelle perheelleen. Paimenet huutelevat laumalleen, ja vanha eukko, joka vielä äsken istui kangasta kutoen navetan edustalla, jättää työnsä ja rientää taputtamaan ja hyväilemään nuorta mullikkaa sekä emonsa ympärillä määkyviä karitsoja. Kauempana näköala vieläkin laajenee; etäisyydessä häämöittää uusia kenttiä ja puurivejä, kunnes ääriviivat alkavat sulaa yhteen ja koko maisema näyttää yhtyvän taivaanrantaan. Laskeva aurinko hyväilee vielä muutamilla jäähyväiskatseilla luontoa, pilvet ruskottavat hetkisen, vaaletakseen uudelleen ja peittyäkseen lopulta hämärään. Tasanko häviää näköpiiristäni, varjot tihenevät. Tunnen seisovani kuin keskellä valtamerta enkä voi eroittaa muuta kuin taivaan.

Eilen illalla, siten ihailtuani yli kaksi tuntia toukokuun iltaa, laskeuduin askel askeleelta alas vuorelta. Maailma oli yöhön peittynyt; en kuullut kuin talonpoikaistytön laulun ja näin vain paimenten leiritulet. Tähdet tuikkivat, ja kun ihastuksella tervehdin tätä kaikkea, tunsin taivaallisen onnen esimakua, ja sydämeni kohosi maata puhtaampiin ja korkeampiin ilmapiireihin. Pysähdyin kukkulan juurelle lähelle kirkkoa. Kuolinkellot soivat, ja muistellen omaa, nopeasti lähestyvää loppuani annoin katseeni harhailla ympäri hautuumaan, jonka vihreitten kumpujen alla kylän esi-isät uinuivat. "Rauha teille, te ihmisen viimeiset jäännökset. Mateeria on jälleen tullut mateeriaksi; ei mikään muutu, ei mikään kasva, ei mikään häviä maan päällä. Kaikki pukeutuu vain uusiin muotoihin. Se on ihmisen kohtalo! Vähemmän onneton se, joka ei sitä pelkää!" — Uupuneena lepäsin hetkisen pinjametsikössä, ja tuossa himmeässä hiljaisuudessa astuivat eteeni kaikki onnettomuuteni ja kaikki toiveeni. Samantekevää, mistä onneani etsin! Tuskallisen ja hapuilevan matkan jälkeen on kuitenkin edessäni avoin hauta, johon kaikkine hyveineni ja virheineni tulen häviämään. Tunsin itseni masentuneeksi ja itkin. Tarvitsin lohdutusta ja nyyhkyttäen kutsuin Teresaa luokseni.

14. V.

Taas eilen illalla tullessani vuorelta lepäsin jälleen pinjametsikössä ja ikävöin Teresaa. Äkkiä kuulin ääniä ja askeleita puitten lomasta. Luulin näkeväni Teresan ja hänen pikku siskonsa. Pelästyneinä he pakenivat. Huusin heitä nimeltä, ja Isabellina, joka heti tunsi ääneni riensi minua suutelemaan ja hyväilemään. Nousin. Teresa nojautui käsivarteeni, ja me kävelimme äänettöminä vuoripuron vartta pitkin Viiden Lähteen järvelle. Täällä pysähdyimme kuin yhteisestä sopimuksesta ihailemaan taivaalla loistavaa Venus tähteä. "Oi", lausui hän niin säveän innokkaasti kuin hänelle on ominaista, "etkö usko, että Petrarcakin on usein harhaillut näillä yksinäisillä mailla yön rauhallisten varjojen alla kaivaten kadotettua ystäväänsä? Kun luen hänen säkeitään, olen näkevinäni hänen alakuloisena kuljeksivan juuri täällä. Puun runkoa vasten nojautuneena hän vaipuu surullisiin mietteisiin ja nostaen kyyneleiset silmänsä kohti taivasta etsii hän sieltä Lauran kuolematonta kauneutta. En ymmärrä, kuinka tuo ylevä sielu, jossa oli niin paljon taivaallista, Lauran kuoleman jälkeen lainkaan jaksoi elää kurjien ihmisten keskuudessa. Oi, jos rakkaus on oikein voimakas" — — — Minusta tuntui kuin olisi hän puristanut kättäni. Silloin ei sydämeni enää tahtonut pysyä rinnassa. En käsitä, kuinka jaksoin hillitä itseäni. Sillä huulillani olivat jo sanat: "Oi, sinä olet syntynyt minua varten!"

Hän kiipesi kukkulalle, ja minä seurasin häntä. Olin kokonaan Teresan vallassa, joskin sielussani riehuva myrsky oli jonkun verran asettunut. "Kaikki on rakkautta", sanoin. "Maailmankaikkeus on rakkautta täynnä, mutta tätä rakkautta ei kukaan ole niin syvästi tuntenut eikä niin ihanasti kuvannut kuin Petrarca. Nuo harvat nerot, jotka kohoavat tavallisten kuolevaisten yläpuolelle, täyttävät yleensä minut pelonsekaisella ihailulla, mutta Petrarcaa kohtaan tunnen harrasta luottamusta ja rakkautta. Järkeni palvoo häntä kuin puolijumalaa, sydämelleni hän on isä ja lohduttava ystävä." Teresa huokasi hymyillen.

"Levätkäämme", hän sanoi raukeana. Koska ruoho oli kosteata, ohjasin hänet kivelle läheisen silkkiäispuun alla. Harvoin olen nähnyt niin yksinäistä, kaunista, korkeata ja tuuheaa silkkiäispuuta. Oi, sen varjoisain oksien alle, joissa linnut pesivät, tahtoisin pystyttää alttarin. Pikkutyttö oli meidät jättänyt. Hän juoksenteli sinne tänne poimien kukkasia ja pommitellen niillä kiiltomatoja. Teresa istui silkkiäispuun alla. Istuin aivan lähellä häntä nojaten päätäni runkoa vasten ja lausuen Sapphon oodeja. Kuu nousi taivaalle. — Oi! Miksi sykkii sydämeni niin kiivaasti tätä kirjoittaessani? Autuas ilta!

14. V. kello 11.

Oi, Lorenzo, en aikonut sitä sinulle kertoa, mutta kuule sentään: huuleni ovat vielä lämpimät hänen suudelmastaan, poskeni kosteat hänen kyynelistään. Hän rakastaa minua. Lorenzo, anna minun kokonaan antautua tämän autuaan päivän hurmioon.

14. V. illalla.

Monta kertaa olen tarttunut kynään jatkaakseni, mutta se on ollut mahdotonta. Nyt olen hiukan levollisempi ja yritän uudelleen.

Teresa lepäsi silkkiäispuun alla. Vain kaksi sanaa hän lausui minulle, mutta niihin sisältyi kaikki: "Rakastan teitä." Minusta tuntui kuin maailmankaikkeus olisi meille hymyillyt. Loin kiitollisen silmäyksen taivasta kohti, joka näytti avautuvan vastaanottaakseen meidät. Kuinka hartaasti olisinkaan tahtonut kuolla tuolla autuaalla hetkellä. Suutelin Teresaa, ja samalla virtasi kukista ja yrteistä vastaamme ihana tuoksu, koko ilma oli täynnä sulosäveleitä, kaukaa kuului purojen sorina, ja kuu, täynnä jumaluuden ääretöntä valoa, kaunisti säteillään olevaisuutta. Kaikki luonto ja itse alkuaineetkin riemuitsivat kahden sydämen onnen täydellisyydestä. Suutelin yhä uudelleen hänen kättään, ja Teresa syleili minua vapisten. Tunsin hänen henkäyksensä, tunsin kuinka hänen sydämensä sykki omaani vasten. Hän katsoi minuun suurilla, uneksivilla silmillään ja suuteli minua, ja hänen kosteat, puoliavoimet huulensa yhtyivät omiini. — Mutta äkkiä hän kuin kauhistuneena tempautui irti syleilystäni, nousi, kutsui sisartaan ja juoksi häntä vastaan. Heittäydyin hänen jalkainsa juureen ja ojensin käteni häntä kohti, mutta en koettanut pidättää häntä enkä kutsua häntä takaisin. Hänen hyveensä — tai enemmän vielä hänen intohimonsa — hämmästytti minua. Tunsin tunnonvaivoja siitä, että minä ensimäisenä olin himmentänyt hänen viattoman sielunsa rauhan. Tunsin kehnossa sydämessäni katumusta, sillä olinhan ollut petturi. Lähestyin häntä vapisten. "En voi tulla omaksenne." Hän lausui tämän syvällä vakaumuksella, ja hänen katseestaan kuvastui moite itseään ja sääli minua kohtaan. Saattaessani häntä tietä pitkin hän ei enää minuun katsonut, enkä minä rohjennut puhutella häntä. Tullessamme puiston portille hän tarttui Isabellinan käteen ja sanoi: "Hyvästi." Käytyään muutaman askeleen hän vielä kerran kääntyi puoleeni toistaen: "Hyvästi."

Jäin hurmauksen valtaan; olisin suudellut hänen askeleittensa jälkiä. Näin vielä hänen käsivartensa ja hänen kuun valossa vienosti liehuvat hiuksensa. Pitkä lehtikäytävä ja puitten tummat varjot sallivat minun kauvan ihailla hänen aaltoilevaa, vielä kaukaakin vaalealle hohtavaa pukuaan. Kun sekin oli hävinnyt, jännitin kuuloani voidakseni eroittaa edes hänen äänensä soinnun. — Lähtiessäni kohotin käteni kohti Venusta, kuin lohdutusta etsien, mutta sekin oli poissa!

15. V.

Tuon suudelman jälkeen olen kuin paratiisin autuas asukas. Ajatukseni ovat iloisempia ja ylevämpiä, katseeni seesteinen, sydämeni lämmin. On kuin kaikki kaunistuisi katseilleni. Lintujen laulu, länsituulen humina puitten latvoissa ovat suloisempia kuin ennen, ruoho kasvaa, keto kirjavoituu askelteni alla. En karta enää ihmisiä, sillä koko luonto näyttää kuuluvan minulle. Koko sieluni on täynnä kauneutta ja sopusointua. Jos minun pitäisi kuvanveistoksen tai maalauksen muodossa loihtia esiin jotakin kaunista, en tarvitsisi maallista mallia; löytäisin aiheen omasta mielikuvituksestani. Oi lempi, taide on sinun tyttäresi. Sinä olet ensimäisenä maan päälle ohjannut pyhän runouden, jalojen sielujen parhaimman ravinnon. Sinun innoittaminasi suuret runoilijat yksinäisyydessään luovat yli-inhimilliset laulunsa, joiden sanat ja taivaasta polveutuvat ajatukset kiihoittavat vielä myöhäsyntyisiä sukupolvia yleviin tekoihin. Sinä synnytät sieluissamme ainoan hyödyllisen hyveen, — säälin, jonka lohduttamana huokauksiin ja murheeseen tuomittu onnetonkin joskus hymyilee. Sinä yksin huolehdit ihmissuvun jatkumisesta; ilman sinua olisi kaikki kaaosta ja kuolemaa. Jos sinä meidät hylkäisit, tulisi maa hedelmättömäksi, elävät olennot toistensa verivihollisiksi, aurinko turmelevaksi liekiksi, maailma itkun, kauhun ja hävityksen laaksoksi. Nyt, kun säteesi kirkastaa sieluani, unohdan kärsimykseni, nauran Onnetarten uhkauksille enkä välitä tulevaisuuden houkutuksista. — Oi, Lorenzo! Loikoilen usein "Viiden Lähteen järven" rannalla. Vieno tuuli, joka hilpeästi huojuttaa kasveja ja kukkia ja saa järven kirkkaan pinnan väreilemään, hyväilee kasvojani ja päätäni. Suloisissa houreissani olen näkevinäni alastomien, ruususeppelten ympäröimien nymfien edessäni tanssivan ja kutsun heidän seuraansa Amorin ja runottaret. Kohisevista, vaahtopäisistä puroista astuvat rintaa myöten esille lähteiden viehkeät vartiat, hymyhuuliset najaadit, joiden kosteita hartioita pitkät, vettä tihkuvat kiharat peittävät. — "Turhia kuvitelmia", huudahtaa filosofi. — Mutta eikö sitten kaikki ole pelkkää kuvitelmaa? Onnellisia olivat muinaisuuden ihmiset, jotka pitivät itseään taivaan kuolemattomien jumalatarten suudelmien arvoisina ja kantoivat uhreja Kauneudelle ja Sulottarille. He kirkastivat inhimilliset puutteellisuutensa jumaluuden loistolla ja löysivät Kauneuden ja Totuuden mielikuvituksensa rakkaista harhaluomista. — Kuvitelmia! Niin kyllä, mutta ilman niitä olisi elämä paljasta tuskaa, tai — mikä vielä kamalampaa — tylsää ja kiusallista toimettomuutta. Jos sydämeni tunteet vaikenevat, riistän sen omilla käsilläni rinnastani ja viskaan sen pois kuin uskottoman orjan.

21. V.

Oi näitä pitkiä, tuskallisia öitä! Pelko, etten enää häntä tule näkemään, herättää minut keskellä unta. Kaamean, polttavan, mielettömän aavistuksen valtaamana hyppään ylös vuoteeltani ja juoksen parvekkeelle, enkä suo paljaille, kylmettyneille jäsenilleni lepoa, ennenkuin ensimäinen päivänsäde kirkastaa itäistä taivaanrantaa. Sykkivin sydämin riennän hänen luokseen, mutta olen niin suunniltani, etten voi puhua, en edes huoata. En ajattele mitään, en kuule mitään, mutta aika rientää ja yö karkoittaa jälleen minut paratiisista. — Oi salama, sinä tosin loistollasi hälvennät pimeyden, mutta sinä katoat nopeasti ja siten vain lisäät yön kauhua.

25. V.

Minä kiitän Sinua, iankaikkinen jumala, kiitän Sinua! Olet siis kutsunut takaisin lahjoittamasi elämän, Lauretta on vapautunut maallisista kärsimyksistään. Sinä kuulet sydämen pohjasta lähteneet rukoukset ja lähetät kuoleman katkaisemaan kahleet nääntyneiltä ja murtuneilta lapsiltasi. Rakas ystävättäreni, kuumilla kyynelillä olen kostuttava hautaasi, sillä muuta rakkauden osoitusta en enää voi sinulle tarjota. Turvetta, jonka alla uinut, on nuori nurmikko peittävä. Eläessäsi odotit minulta lohdutusta, mutta minulla ei ole ollut tilaisuutta täyttää edes viimeistä velvollisuutta sinua kohtaan, — haudata sinua. Mutta me näemme toisemme jälleen!

Kun viimeksi ajattelin tuota tyttö raukkaa, aavistin että hän oli kuollut. Mutta tuskin olisin saanut asiasta varmuutta, ellet sinä olisi minulle kirjoittanut, sillä jaloimmankaan ihmisen kuolemasta ei paljoa puhuta, jos hän on köyhä. Usein aioin kirjoittaa hänelle. Mutta kynä putosi kädestäni ja kyyneleet valuivat paperille. Pelkäsin, että hän kertoisi minulle uusista kärsimyksistä ja murtaisi sydämeni. Emme halua tietää ystäviemme tuskia, sillä vaikka osanottomme onkin vilpitön, estää ylpeytemme meitä pukemasta sitä sanojen muotoon, ellemme voi heille tehokkaampaa ja todellisempaa lohdutusta tarjota. Ja kuitenkin ovat hellät sanatkin onnettomille rakkaita. Ehkä nyt hän ja hänen äitinsä lukevat minut niiden joukkoon, jotka oman onnensa huumaamina unohtavat onnettomat. Taivas tietää, että he erehtyvät. Jumala näki, että hän ei voinut kestää enempää; Hän lieventää tuulia vastakerityn karitsan hyväksi — elävänä kerityn!

Muistat kai, kuinka hän kerran tuli kotiaan kantaen laukussaan pääkalloa, joka oli kokonaan ruusujen peittämä. Hän näytti sitä meille ja sanoi: "Näitä ruusuja on niin paljon, niin paljon, ja olen ottanut kaikki okaat niistä pois. Huomenna ne kuihtuvat, mutta minä ostan uusia, sillä joka päivä, joka kuukausi puhkeaa kuolleitten tilalle uusia ruusuja." "Mutta mitä teet niillä, Lauretta?" kysyin häneltä. "Joka päivä kaunistan tätä pääkalloa uusilla, tuoreilla ruusuilla", vastasi hän viehkeästi nauraen. Hänen sanansa, hänen naurunsa, mieletön ilme hänen kasvoillaan, hänen katseensa, joka oli kokonaan kiinnitetty pääkalloon, vapisevat sormet, joilla hän kosketteli ruusuja — kaikki tämä saattoi johtaa mieleen, kuinka suloinen ja välttämätön tuon järkkyneen tytön olemuksesta kuvastuva kuolemankaipuu toisinaan voi olla. —

Nyt minun täytyy mennä ulos, Lorenzo, mutta jatkan myöhemmin. Sydämeni on niin raskas ja painostunut, ettei se tahdo pysyä paikallaan. Ulkona vuoren harjanteella tunnen itseni hiukan vapaammaksi, mutta sisällä huoneessani olen kuin hautaan kätketty.

Kiipesin vuoren huipulle; myrsky ulvoi, rautatammet huojuivat jalkaini alla, metsä riehui kuin raivoisa valtameri, ja kaiku vastasi laaksosta. Korkeimmat jyrkänteet olivat mustien pilvien peitossa. Luonnon valtava suurenmoisuus sai kauhistuneen ja särkyneen sieluni unohtamaan tuskansa, rauha palasi hetkellisesti sydämeeni.

Suuret ajatukset ja asiat liikkuivat mielessäni, täyttivät sydämeni ja hämmensivät sieluani. Tahtoisin puhua niistä sinulle, mutta en tiedä mistä alottaa, sillä äkkiä ne taas häviävät, ja alan katkerasti itkeä.

Kuin mieletön juoksen ympäri tietämättä miksi ja minne. Äkkiä seison kuilun partaalla. Jalkaini alla lepäävät laaksot ja kentät; näköala on suurenmoinen ja rajaton. Katseeni ja ajatukseni häipyvät taivaanrannan etäisyyteen. Taas luon katseeni alaspäin, kuilu kammoittaa minua, kiipeän nopeasti alas ja kätkeydyn laakson pimentoihin. Rautatammi-metsikkö suojaa minua auringolta ja tuulilta, sieltä täältä kuuluu vuoripurojen hiljainen sorina, oksat huojuvat, satakieli laulaa. Toruin paimenta, joka aikoi ryöstää sen poikaset pesästä ja noitten viattomien raukkojen itkulla, epätoivolla ja kuolemalla ansaita muutamia kuparirahoja. Annoin hänelle korvaukseksi vastaavan summan, ja hän lupasi tästälähin muka jättää linnut rauhaan. — Vaivuin mietteisiin. Oi, entinen onnen aika, mihin olet hävinnyt? — Sieluni sairastaa, vain unesta se löytää lohtua. Onneksi se ei vielä itse tunne koko heikkouttaan. Oi, Lauretta poloinen, ehkä sinä kutsut minua luoksesi!

Kaikki, kaikki, mikä on olemassa, on olemassa vain meidän mielikuvituksessamme. Rakas ystäväni, tuolla kallioilla kuolema minua kauhistutti, mutta metsikön varjoisissa pimennoissa olisin kernaasti sulkenut silmäni ikuiseen lepoon. Jokainen näkee maailman omilla silmillään, monenlaiset toivomukset värittävät meidän mielipiteitämme, me ahkeroimme päämäärän hyväksi, joka hiukan toisessa muodossa esitettynä meitä innoittaisi, meidän intohimommekin ovat loppujen lopuksi vain harhakuvien synnyttämiä. Kaikki johtaa täällä mieleeni lapsuuden suloiset unelmat. Oi, kuinka me yhdessä juoksentelimme pitkin näitä kenttiä ja kiipesimme milloin yhden, milloin toisen hedelmäpuun oksille. Emme muistelleet menneisyyttä, emme huolehtineet tulevaisuudesta, mielikuvitus suurenteli jättiläismäisesti mitättömimmätkin asiat, toivomukset eivät ulottuneet lähestyvän juhlan leikkejä kauemmaksi. Tuo uni on haihtunut, mutta kuka takaa, etten tälläkin hetkellä uneksisi? Oi Jumalani, joka loit sydän parkani, Sinä tiedät, kuinka kamala tämä uni on. Sinä tiedät, että vain itku ja kuolema on minulla jälellä.

Näin hourailen, ja toiveeni ja ajatukseni vaihtelevat alinomaa, ja kun luonto on kauneimmillaan, tahtoisinkin nähdä sen surupuvussa. Tänään se tosiaankin näyttää täyttävän toivomukseni. Viime talvena olin onnellinen; kun luonto nukkui kuolinuntaan, oli minunkin mieleni rauhallinen. Mutta nyt?

Mutta minua lohduttaa usko siihen, että minua tullaan kaipaamaan. Elämäni aamunkoitossa ajattelen ehkä turhaan sen keskipäivää, sillä sen tulevat intohimot ja onnettomuudet minulta riistämään, mutta sinun kyyneleesi ja tuon taivaallisen immen kyyneleet tulevat hautaani kostuttamaan. Onko ketään, jonka rakas ja vaivaloinen elämä kokonaan peittyy unhoituksen mereen? Onko ketään, joka viimeisen kerran katseli auringon valoa ja lausui jäähyväiset luonnolle, joka vapautui iloistaan, toiveistaan, pettymyksistään ja tuskistaan jättämättä jälkeensä kaipausta, huokausta, katsetta. Rakkaat henkilöt, jotka jäävät elämään meidän jälkeemme, ovat osa meistä. Sammuva katseemme etsii kyynelhelmeä heidän silmistään, sydämemme toivoo, että ruumiimme jää hellien käsien hoitoon ja että saamme heittää henkemme rakastetun ystävän povella. Luontokin huokaa hautamme partaalla, ja sen huokaus voittaa kuoleman hiljaisuuden ja kauhut.

Menen parvekkeelle juuri kun auringon ääretön valo alkaa sammua ja pimeys sulkee syliinsä sen viimeiset kalpeat säteet taivaanrannalla. Alakuloisesti vaikenevan luonnon himmeydessä näen kaikkien olioitten ikuisen hävityksen enteen. Sitten luon katseeni tuohon isäni kummun rinteelle pappilan portin lähelle istuttamaan pinjametsikköön ja olen huomaavinani oman valkoisen hautakiveni tuulen huojuttamien puitten välissä. Näen äitini ja sinun tulevan, ja te rukoilette rauhaa onnettoman tomulle. Silloin sanon itsekseni: "Ehkäpä Teresakin aamunkoitossa tulee haudalleni vaipuen vienon kaihoisiin muisteloihin ja sanoen vielä kerran minulle jäähyväiset." Oi, kuolema ei olekaan tuskallinen. Ja jos joku panisi kätensä hautaani ja tahtoisi vapauttaa viimeiset jäännökseni yön syleilystä ja herättää henkiin hehkuvat intohimoni, ja aatteeni ja rikokseni, älä silloin minua puolusta, Lorenzo. Sano ainoastaan: "Hän oli ihminen ja oli onneton".

26. V.

Hän tulee, Lorenzo, hän palajaa! Hän kirjoittaa Toskanasta, jossa hän viipyy 20 päivää. Kirje on päivätty toukokuun 18 päivänä. Siis viimeistään kahden viikon kuluttua!

27. V.

Ajattelen usein: miten on mahdollista, että tämä taivaallinen enkeli voi elää tässä alhaisessa maailmassa. Ja pelkään silloin olevani rakastunut pikemmin mielikuvitukseni luomaan ihanneolentoon kuin todelliseen naiseen.

Mutta kuka ei tahtoisi häntä rakastaa, vaikkapa onnettomastakin? En vaihtaisi nykyistä säälittävää tilaani edes maailman onnellisimman ihmisen kanssa. Mutta en sittenkään ymmärrä, miksi minun pitää kiduttaa itseäni, sillä tiedänhän ja olen aina tiennyt rakkauteni toivottomaksi. Ehkä hän ylpeilee omasta kauneudestaan ja minun tuskastani, sillä hän ei rakasta minua ja kenties hänen säälinsäkin on petollista. Mutta hänen taivaallinen suudelmansa polttaa vieläkin huuliani ja hurmaa mieleni, ja hänen itkunsa — — Mutta, oi minua onnetonta, sen hetken jälkeen hän karttaa minua eikä uskalla katsoa minua silmiin. Olenko minä viettelijä? Kun sielussani kaikuvat nuo kamalat sanat: "En voi koskaan tulla omaksenne", joudun raivon valtaan ja ajattelen verisiä hirmutöitä. Et sinä, viaton neitonen, vaan minä olin tulemaisillani petturiksi.

Oi, suutele minua vielä kerran ja anna minun sitten vaipua unelmiini ja suloisiin houreisiini. Kuolen jalkaisi juureen, mutta olen kokonaan sinun omasi, tiedän, että jätän sinut viattomana, joskin onnettomana. Ellet voi tulla puolisokseni, voit ainakin seurata minua hautaan. — Ei, ei. Tämän kohtalokkaan rakkauden kirous murskatkoon minut yksin. Minä voin ikuisesti itkeä, mutta taivas varjelkoon sinua olemasta kauan onneton minun tähteni. Mutta joka tapauksessa olen sinut menettänyt, ja sinä itse kätkeydyt minulta. Oi, jospa rakastaisit minua yhtä kiihkeästi kuin minä sinua rakastan!

Mutta, Lorenzo, keskellä näitä vaikeita epäilyksiä ja tuskia lohduttaa järkeni minua sanoen: "Sinä et ole kuolematon". Kärsikäämme siis loppuun asti. Minä, minä yksin poistun maallisen elämän helvetistä. Näin ajatellen nauran kohtalolle, ihmisille ja melkein Jumalankin kaikkivallalle.

28. V.

Usein ajattelen maailman loppua. Taivas, aurinko valtameret ja taivaankappaleet ovat liekeissä ja häviävät. Mutta jos minä keskellä näitä kauhuja vielä yhden kerran saisin sulkea Teresan syliini, silloin olisi luomakunnan hävitys minulle tervetullut.

29. V. aamulla.

Mielettömiä houreita! Unissani olen olevinani paratiisissa, Teresa on rinnallani, tunnen hänen hengityksensä huulillani, mutta sitten löydänkin äkkiä itseni tyhjästä haudasta. Oi, kunpa moiset mielikuvat eivät enää uudistuisi, koska ne samassa haihtuvat. Viime yönä etsin hänen kättään, jolla hän juuri oli tuntenut sydämeni sykintää. Olin kaukaa kuulevinani hänen huokauksensa, mutta kyyneleiset poskeni, hikinen tukkani, raskas rintani, äänetön ja painostava pimeys, kaikki, kaikki huusi minulle: "Onneton, sinä hourailet". Kauhun ja kaipauksen raatelemana vääntelin itseäni sängyssä, syleilin päänalusta ja sitten vaivuin uudelleen tuskiin ja houreisiin.

Näkisitpä minun väsyneenä, kalpeana, äänetönnä harhailevan ympäri vuoria! Minä etsin Teresaa, mutta pelkään tapaavani häntä, puhelen itsekseni, huudan, rukoilen ja vastaan omiin sanoihini. Helteen rasittamana vaivun metsikön helmaan, uinahdan ja haaveilen. Usein tervehdin häntä kuin seisoisi hän rinnallani, aion syleillä ja suudella häntä, mutta samalla näky katoaa, ja jäykistynyt katseeni kiintyy vuoren onkaloihin. Ei, tästä kaikesta täytyy tulla loppu.

29. V. illalla.

Minun täytyy siis paeta, mutta minne? Usko minua, olen sairas, tuskin jaksan kävellä täältä huvilaan, jossa hänen jumalallinen ilmestyksensä minua lohduttaa ja henkeni vielä viimeisiä kertoja täyttyy elämänuskolla. Ilman häntä en enää kestäisi tätä helvettiä.

Tänään hyvästelin häntä mennäkseni aamiaiselle. Lähdin, mutta en päässyt puutarhaa pitemmälle, sillä hänen katseensa oli minut lumonnut. Näin hänen tulevan pikku siskonsa kanssa, koetin piilottautua viiniköynnösten alle ja paeta. Isabellina huusi: "Rakkaani, rakkaani, etkö huomaa meitä?" Kuin salaman iskemänä vaivuin penkille, tyttö juoksi luokseni, heittäytyi kaulaani ja kuiskasi: "Miksi itket?" En tiedä, katseliko Teresa minua. Hän lähti kulkemaan toista tietä myöten. Puolen tunnin kuluttua hän tuli noutamaan siskoaan, joka yhä istui sylissäni. Huomasin, että hänen silmänsä olivat itkusta punaiset, hän ei puhunut mitään, mutta loi minuun moittivan katseen kuin sanoakseen: "Sinä olet tehnyt minut näin onnettomaksi".

2. VI.

Kaikki menee tavallista latuaan. Oi, en aavistanut, että polttava, raateleva, kuolettava tuskani näin syöpyisi koko sieluuni. Miksi en saa kuolla? Missä on luonto? Missä on sen ääretön ihannuus? Missä on hymyilevien kukkulain maalauksellinen paljous, joita haltioituneena katselin alhaalta tasangolta? Nyt ne ovat minusta alastomia kallioita ja pelottavia kuiluja. Niiden varjoisat, ystävälliset rinteet kiusaavat minua, samat rinteet, joilla kerran kävelin etsien lohtua aikamme voimattoman filosofian harhaluomia vastaan. Mitä hyödyttää paljastaa meille oma vaivaisuutemme, ellei ole lääkettä sen parantamiseksi? Tänään metsä kajahti kirveitten iskuista. Talonpojat kaatavat pari sataa vuotta vanhoja rautatammia. Niin sortuu täällä kaikki!

Ivallisesti katselen nyt kukkasia, joiden päälle muinoin varoin astumasta. Poljen niitä jaloillani, tempaan niiden terälehdet irti ja hajoitan ne tuuleen. Huokailkoon koko olevaisuus minun mukanani.

Lähdin ulos aikoja ennen auringonnousua ja harhailin pitkin kallioita etsien ruumiillisesta uupumuksesta lievennystä sieluni tuskille. Hikihelmet peittivät otsaani ja rintani korisi raskaasti, öinen tuuli riehui hajoittaen hiukseni ja jäätäen poskillani virtaavat hikikarpalot. Oi, siitä hetkestä alkaen tunnen väristystä ruumiissani, käteni ovat kylmät, huuleni siniset, silmäni harhailevat kuoleman varjojen keskellä.

Kunpa tuon naisen kuva ei minua seuraisi kaikkialla, missä liikun, oi Lorenzo! Se synnyttää sielussani sellaisen raivon, epätoivon, hurjuuden ja sodan, että toisinaan ajattelen ryöstää hänet ja kuljettaa hänet kanssani erämaihin, kauaksi inhimillisten ennakkoluulojen hirmuvallasta. Minä kurja! Lyön otsaani ja kiroilen. Minun täytyy lähteä.

* * * * *

LORENZO LUKIJALLE.

Kenties sinusta, lukijani, on tullut Jacopon ystävä, kenties haluat tutustua hänen intohimonsa historiaan. Voidakseni esittää sen sinulle kokonaisuudessaan täytyy minun kirjeitten lomassa tehdä muutamia huomautuksia.

Laurettan kuolema ja Odoardon odotus lisäsivät hänen syvää alakuloisuuttaan. Harvoin hän kävi T:n talossa, eikä puhellut kenenkään kanssa. Laihtuneena ja kalpeana hän enimmäkseen harhaili ympäri seutua ilman hattua ja tukka hajallaan. Hänen syviin kuoppiin painuneista silmistään kuvastui hänen sairas, kärsivä sielunsa. Hän puhui masentuneella äänellä. Yökaudet hän kuljeskeli milloin missäkin, ja keskellä päivää löydettiin hänet usein nukkumassa jonkun puun juurella.

Näihin aikoihin palasi Odoardo mukanaan nuori maalari, joka Roomasta muutti kotiseudulleen. Samana päivänä he tapasivat Jacopon. Odoardo aikoi syleillä häntä, mutta Jacopo peräytyi kauhistuneena. Maalari sanoi kuulleensa puhuttavan hänestä ja hänen älystään ja jo kauan halunneensa tutustua häneen. Jacopo keskeytti hänet. "Minä, herrani, en ole koskaan voinut löytää itseäni muissa ihmisissä, siksi en luule, että muutkaan löytävät itseänsä minussa." He pyysivät häneltä selitystä noihin kaksimielisiin sanoihin, mutta hän peittäytyi vaippaansa ja hävisi puitten lomaan. Odoardo ilmaisi mielipahansa hänen käytöksestään Teresan isälle, jolla jo alkoi olla aavistus Jacopon intohimosta.

Teresalla oli jonkun verran vähemmän herkkä, mutta intohimoinen ja välitön luonne. Hänelläkin oli taipumusta vienoon alakuloisuuteen, ja nuoruudessaan, jolloin ihminen alkaa tuntea suloista tarvetta rakastaa ja saada osakseen vastarakkautta, ei hänellä vielä ollut yhtään sydämen ystävää. Siksi hänen sielunsa kokonaan avautuikin Jacopolle, ja hän rakastui häneen, vaikka ei uskaltanut sitä itselleen myöntää. Tuon suudelman jälkeen hän pelokkaasti karttoi lemmittyään ja vapisi isänsä läsnäollessa. Eroitettuna äidistään, vailla neuvojaa ja lohduttajaa, hän peläten ajatteli tulevaisuuttaan ja muuttui ihmisiä karttavaksi erakoksi. Hän puhui harvoin, mutta luki ehtimiseen. Hän laiminlöi taiteelliset ja musikaaliset harrastuksensa, vieläpä pukunsakin. Palvelijatkin näkivät usein kyyneleitä hänen silmissään. Hän karttoi nuorten ystävättäriensä seuraa, jotka viettivät kesää Euganian kukkuloilla, hän vältti kaikkia ihmisiä, pikku siskoaankin, ja istui monta tuntia yksinään puutarhansa pimennoissa. Talossa hallitsi siis hiljaisuus ja omituinen epäluottamus, joka vaikutti painostavasti kaikkeen teeskentelyyn tottumattoman Jacopon omituisen käytöksen jo ihmetyttämään sulhaseen. Vaikka Jacopo seuraelämässä olikin hiljainen, esiintyi hän ystäviensä kanssa puheliaana, usein suorastaan hillittömän iloisena. Mutta noina päivinä hänen puheensa ja käytöksensä olivat kiihkeitä ja katkeria kuten hänen sielunsakin. Eräänä iltana hän suuttui Odoardolle, joka puolusti Campoformion sopimusta. Hän alkoi väitellä, huutaa kuin hullu, uhata, väännellä päätään ja itkeä vihasta. Tavallisesti hän jaksoi hillitä itseään, mutta herra T. kertoi minulle, että hän tähän aikaan joko oli kokonaan ajatuksiinsa vaipunut, tai puhui tavattoman kiihkeästi; hänen katseensa ilmaisi kauhua ja joskus hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Odoardo alkoi pitää häntä silmällä ja arvasi piankin syyn hänen muuttuneeseen käytökseensä.

Näin kului koko kesäkuu. Päivä päivältä onneton nuorukainen tuli yhä synkemmäksi ja sairaammaksi. Hän ei enää kirjoittanut kotiaan eikä vastannut minun kirjeisiini. Usein näkivät talonpojat hänen ratsastavan jyrkänteen reunaa myöten raisulla hevosella, ja oli todellinen ihme, ettei hän syöksynyt perikatoon. Eräänä aamuna maalari, joka par'aikaa piirteli vuorten ääriviivoja, kuuli hänen äänensä metsästä. Ortis lausui väräjävällä äänellä muutamia tuskallisia säkeitä Alfierin [Vittorio Alfieri (k. 1803) on Italian huomattavin murhenäytelmäin kirjoittaja. Foscolon ihailua ja kunnioitusta häntä kohtaan osoittavat m.m. muutamat mahtavat säkeet runoelmassa Il Carme dei Sepolcri. Suom.] "Saul"-tragedian toisesta näytöksestä, ja hänen huomaamattaan onnistui maalarin piirtää hänen kuvansa, joka sittemmin esitettiin julkisuudelle. Kuva on siltä hetkeltä, jolloin hän miettivänä pysähtyy lausuttuansa toisen näytöksen ensimäisen kohtauksen säkeet:

"— — jo ammoin ma vihollisen miekkaan syössyt oisin rutosti ratkaisten sen ongelman, jot' elämäni tuska on —"

Lopetettuaan lausuntansa Jacopo kiipesi vuoren korkeimmalle huipulle, loi päättävän katseen alaspäin, levitti käsivartensa, mutta vetäytyi äkkiä takaisin huudahtaen: "Oi, äitini!"

Eräänä sunnuntaina hän aikoi aterioida herrasväki T:n luona. Hän pyysi Teresaa soittamaan ja ojensi hänelle harpun. Hänen soittaessaan astui herra T. huoneeseen ja istuutui tyttärensä viereen. Jacopon kasvoilla kuvastui ensin hillitty surumielisyys, mutta vähitellen hänen päänsä painui alas ja hän vaipui tavalliseen synkkään alakuloisuuteensa. Teresa katsoi häneen salaa ja koetti pidättää kyyneleitään. Jacopo huomasi sen ja poistui salatakseen mielenliikutustaan. Heltyneenä kääntyi isä tyttärensä puoleen sanoen: "Oi lapseni, tahdotko tehdä itsesi ja meidät kaikki onnettomiksi!" Teresa alkoi tämän kuullessaan äkkiä katkerasti itkeä. Hän heittäytyi isänsä syliin ja tunnusti salaisuutensa. Samassa astui huoneeseen Odoardo ilmoittaen, että pöytä oli katettu, ja Teresan käytös samoinkuin herra T:n mielenliikutus vahvistivat hänen epäluulojaan. Tämän kaiken olen kuullut Teresan omasta suusta.

Seuraavana päivänä, heinäkuun 7:nä, Jacopo meni Teresan luo ja tapasi siellä sulhasen ja maalarin, joka valmisti morsiamen kuvaa häitä varten. Hämmentyneenä ja vapisten Teresa poistui muka etsiäkseen jotakin, jonka hän oli unohtanut, mutta kulkiessaan Jacopon ohi kuiskasi hän surullisesti ja hiljaa: "Isäni tietää kaiken". Puhumatta sanaakaan Jacopo käveli muutaman kerran edestakaisin huoneessa ja poistui. Kukaan ei nähnyt häntä sinä päivänä. Michele etsi häntä turhaan aterioimaan. Vasta puoliyön aikaan hän palasi kotia. Hän heittäytyi riisuutumatta vuoteeseen ja lähetti palvelijan nukkumaan. Hetken perästä hän nousi ja kirjoitti:

Keskiyön aikaan.

Monta kertaa olen kiittänyt ja rukoillut jumaluutta, mutta en ole sitä koskaan pelännyt. Mutta nyt, kun tunnen onnettomuuteni koko kirouksen, pelkään sitä.

Järkeni on sokaistu, sieluni masennettu, kuolettava raukeus runtelee ruumistani.

Niin, onnettomat kaipaavat toista maailmaa, jossa ei syödä katkeraa leipää eikä juoda kyynelten sotkemaa vettä. Mielikuvitus luo sen sydämen lohdutukseksi. Hyvä ihminen, joka maan päällä aina on onneton, toivoo siellä saavansa palkinnon. Mutta kurjia ovat ne, jotka tarvitsevat uskontoa ainoastaan karttaakseen rikoksia tekemästä.

Heittäydyin polvilleni pienessä kirkossa lähellä Arquàa, sillä tunsin, että Jumalan käsi raskaana lepäsi sydämeni päällä.

Olenko minä heikko, Lorenzo? Varjelkoon taivas sinua tuntemasta yksinäisyyden ja kyynelten välttämättömyyttä ja tarvitsemasta kirkkoa.

Kello 2.

Taivaalta nousee myrsky, harvat, kalpeat tähdet tuikkivat. Kuu, puoleksi pilvien peittämänä, valaisee raukeilla säteillään ikkunoitani.

Aamunkoitossa.

Lorenzo, etkö kuule? Ystäväsi huutaa sinua. Mikä yö! Päivä koittaa, kärsimykseni vain kasvanevat. — Jumala ei minua kuule. Päinvastoin. Hän kiusaa minua kuolemantuskalla, hän pakoittaa minut kiroamaan elämääni, jota ei kuitenkaan mikään rikos ole tahrannut.

Jos Sinä olet voimakas, kaikkivaltias, kostonhimoinen Jumala, joka kolmannessa ja neljännessä polvessa rankaiset isien rikokset, voinko silloin Sinua lepyttää? Anna minuun, minuun yksin iskeä vihasi salaman, joka sytyttää helvetin liekit, joka polttaa miljoonat ihmiset siksi, ettet ole itseäsi heille ilmoittanut. — Mutta Teresa on viaton; hän ei sano Sinua julmaksi, vaan palvoo Sinua hartain sydämin. Minä taas en palvo Sinua, minä pelkään Sinua, mutta tarvitsen Sinua. Pudista päältäsi ne ominaisuudet, joita ihmiset ovat Sinulle antaneet tehdäkseen Sinut itsensä kaltaiseksi. Etkö Sinä ole onnettomien lohduttaja? Eikö Sinun jumalallista Poikaasi nimitetä ihmisen pojaksi? Kuule siis minua! Sydämeni tuntee läsnäoloasi, mutta älä suutu huokauksista, joihin luonto pakoittaa onnettoman ihmisen. Napisen Sinua vastaan, itken, rukoilen Sinulta vapautusta. Vapautustako? Mutta kuinka voisit sinä minut vapauttaa, ellei sydämeni ole täynnä Sinun henkeäsi, ellen onnen päivinä ole Sinua rukoillut, jos pakenen luoksesi ja pyydän voimakkaan käsivartesi tukea vasta tuskan murtamana, jos pelkään Sinua enkä voi Sinuun oikein luottaa. En toivo, en kaipaa muita kuin Teresaa; hänessä yksin näen Sinut.

Kas niin, Lorenzo. Nyt olen tunnustanut rikokseni, jonka tähden Jumala on kääntänyt katseensa minusta pois. En ole koskaan Häntä palvonut niin kuin Teresaa. Kirous! Vertaanko Jumalaan ihmistä, jonka Jumalan henkäys voi muuttaa luurangoksi ja tomuksi? Niin mitätön on ihminen. Onko minun siis asetettava Teresa Jumalan edelle? Oi, hänestä uhkuu taivaallista, ääretöntä, kaikkivaltiasta kauneutta. Silmäilen maailmankaikkeutta, luon kauhistuneen katseen ikuisuuteen; kaikki on kaaosta, kaikki savuaa ja tyhjyyttä, en käsitä Jumalaa, mutta Teresan kuva on aina edessäni.

* * * * *

Kahta päivää myöhemmin hän sairastui. Teresan isä kävi häntä tervehtimässä ja neuvoi samalla häntä poistumaan Euganian kukkuloilta. Hienona ja ymmärtäväisenä miehenä hän antoi suurta arvoa Jacopon älylle ja luonteenjaloudelle ja rakasti häntä kuin parasta ystäväänsä. Hän vakuutti minulle, että hän toisenlaisissa olosuhteissa olisi pitänyt kunniana saada vävykseen nuorukaisen, jolla — olkoon, että hänellä oli muutamia aikamme yleisiä heikkouksia ja harvinaisen kesyttymätön luonne — herra T:n sanojen mukaan kuitenkin oli monta klassillisten ihmisten hyvettä. Mutta Odoardo oli rikas ja kuului perheeseen, jolla oli voimaa suojella herra T:tä valtiollisia juonia ja vainoja vastaan. Hänen vihollisensa näet syyttivät häntä siitä, että hän oli kannattanut synnyinmaansa vapauttamista, ja tämähän on hirmuinen rikos Italiassa. Sitävastoin hän ottamalla Ortisin vävykseen olisi jouduttanut sekä hänen että oman perheensä perikatoa. Sitäpaitsi hän oli antanut lupauksensa, ja pitääkseen sanansa hänen oli täytynyt luopua rakkaasta vaimostaankin. Hänen taloudellinen asemansa olisi myöskin tehnyt hänelle mahdottomaksi antaa Teresalle suurempia myötäjäisiä, jotka olisivat olleet välttämättömät Ortisin vähävaraisuuden takia. Herra T. kirjoitti minulle näistä asioista ja puhui niistä Jacopolle, joka tunsi ne vanhastaan ja kuunteli levollisen näköisenä. Mutta heti kun herra T. mainitsi myötäjäisistä, keskeytti Jacopo hänet: "Ei. Olen maanpakolainen, köyhä, tuntematon. Ennemmin hautaisin itseni elävänä kuin pyytäisin tytärtänne puolisokseni. Olen onneton, mutta en halpamainen. Lapseni eivät koskaan joudu olemaan äidilleen kiitollisuuden velassa omaisuudestaan. Teidän tyttärenne on varakas ja kihloissa." "Mitä siis?" kysyi herra T. Jacopo loi katseensa taivaalle ja vastasi pitkän vaitiolon jälkeen: "Oi Teresa, sinä tulet kaikissa tapauksissa onnettomaksi". "Ystäväni", vastasi herra T. lempeästi, "kuka on hänet onnettomaksi tehnyt? Te juuri. Rakkaudesta minuun hän jo oli alistunut kohtaloonsa. Hän yksin olisi voinut rakentaa sovinnon onnettomien vanhempiensa välille. Hän on rakastanut Teitä, mutta Te, jonka rakkaus kuitenkin on luonteeltaan niin ylevä, riistätte häneltä puolison ja ylläpidätte eripuraisuutta kodissa, jossa Teitä aina on kohdeltu ja tullaan kohtelemaan kuin omaa poikaa. Alistukaa Tekin kohtaloonne, poistukaa täältä muutamaksi kuukaudeksi. Toisen ehkä näkisitte ankaraksi isäksi, mutta minä — niin, minäkin olen ollut onneton, olen liiaksikin ollut intohimojeni lumoissa ja olen vieläkin. Siksi olen oppinut säälimään muita, sillä tarvitsen itsekin sääliä. Korkeasta iästäni huolimatta olen vasta Teidän kauttanne tullut huomaamaan, että ihminen joskus voi kunnioittaa sellaistakin ihmistä, joka on hänelle turmiollinen, varsinkin jos hänen luonteensa on niin ylevä, että toiselle luvattomat, jopa naurettavatkin tunteet hänellä näyttävät jaloilta ja peloittavilta. Myönnän Teidän jo tuttavuutemme ensi hetkistä tehneen minuun niin syvän vaikutuksen, että pelkään Teitä ja rakastan Teitä samalla. Usein olen kärsimättömänä laskenut minuutit Teidän tuloonne, mutta kun palvelija on ilmoittanut Teidän jo olevan portailla, on äkillinen ja salainen kauhu vallannut mieleni. Oi, säälikää minua ja omaa nuoruuttanne ja Teresan mainetta! Teidän tähtenne hänen kauneutensa ja terveytensä murtuvat ja hänen sydämensä nääntyy hiljalleen. Teresan nimessä rukoilen Teitä, lähtekää! Uhratkaa intohimonne hänen rauhansa vuoksi! Älkää tehkö minua maailman onnettomimmaksi ystäväksi, isäksi ja aviopuolisoksi yhdellä kertaa!"

Jacopo näytti kyllä heltyneeltä, mutta ei vastannut mitään, ei itkenyt eikä muuttanut kasvonilmettä, vaikka herra T:n täytyi kyyneliltä keskeyttää puheensa. Hän istui myöhäiseen yöhön Jacopon vuoteen luona, mutta kumpikaan ei puhunut mitään, ennenkuin sanoivat toisilleen jäähyväiset. — Nuorukaisen heikkous yltyi seuraavana aamuna; hän sairastui vaaralliseen kuumetautiin.

Sillävälin minä, Jacopon ja Teresan isän viimeisten kirjeiden peloittamana, koetin kaikin voimin jouduttaa ystäväni lähtöä pelastaakseni hänet hillittömän intohimonsa lumouksesta. Minulla ei ollut sydäntä puhua siitä hänen äidilleen, jolla jo oli monta surullista kokemusta hänen yltiömielisestä luonteestaan. Sanoin vain, että Jacopo oli hiukan sairastunut ja että hänen terveytensä kaipasi ilmanvaihdosta.

Samoihin aikoihin kiihtyivät valtiolliset vainot Venetsiassa. Laista ei välitetty, tuomioistuimet olivat mielivaltaisia, tavanmukaisia syyttäjiä ja puolustajia ei käytetty. Ihmisiä tuomittiin rikoksista, joiden olemassaolosta heillä ei ollut aavistusta, urkkijajärjestelmä kukoisti, rangaistukset pantiin silmänräpäyksessä toimeen, valitusoikeutta ei suotu. Pahimmin epäillyt viruivat vankikomeroissa, toiset, ylhäisimpien ja arvossapidetyimpienkin sukujen jäsenet, riistettiin yöllä kodeistaan. Poliisimiehet raahasivat heidät rajalle ja jättivät heidät siellä oman onnensa nojaan. He eivät saaneet ottaa mitään mukaansa, ei edes sanoa jäähyväisiä omaisilleen. Muutamille harvoille oli tämäkin raaka ja väkivaltainen karkoitus pikemminkin lempeyden osoitus. Minä, äänetön maanpakolainen, en ole hirmuvallan ensimäisiä enkä viimeisiäkään uhreja. Monta kuukautta olen jo harhaillut ympäri Italiaa luoden toivottoman, kyyneltyneen katseeni kohti synnyinmaani rantoja. Levottomana myöskin Jacopon vapaudesta sain hänen epätoivoisen äitinsä kehoittamaan häntä etsimään turvapaikkaa ulkomailla, kunnes onnellisemmat olot palaisivat. Samasta syystähän Jacopo aikanaan oli kiireesti lähtenyt Padovasta. Äidin kirjeen perille vieminen annettiin erään palvelijan tehtäväksi, joka saapui Euganiaan heinäkuun 15 päivän iltana ja tapasi Jacopon yhä vuoteen omana, joskin melkoisesti parantuneena. Teresan isä oli hänen luonaan. Jacopo luki kirjeen ääneti ja pani sen pieluksensa alle. Hetken kuluttua hän luki sen uudelleen ja näytti liikutetulta, mutta ei puhunut mitään.

Heinäkuun 19:nä hän nousi vuoteeltaan. Samana päivänä tuli toinen kirje hänen äidiltään, jossa tämä lähetti hänelle rahaa, pari vekseliä ja useita suosituksia sekä rukoili häntä Jumalan nimessä lähtemään. Aikaiseen iltapäivällä Jacopo meni Teresan luo, mutta tapasi kotona vain Isabellinan, joka kyyneleet silmissä kertoi minulle, että Jacopo ensin oli istunut hetken äänetönnä, sitten noussut ylös, suudellut häntä ja poistunut. Tunnin kuluttua Jacopo oli palannut, tavannut Isabellinan portaissa, syleillyt ja suudellut häntä useaan kertaan ja itkenyt. Senjälkeen hän kirjoitti täyteen useita paperiliuskoja, mutta repi ne seuraavassa hetkessä palasiksi. Sitten hän ajatuksiinsa vaipuneena käyskenteli puutarhassa. Iltahämärissä muuan palvelija huomasi hänet makaamassa erään puun alla. Kulkiessaan uudelleen puutarhan läpi hän näki Jacopon portilla aikeessa poistua. Hänen katseensa oli kuin kiinninaulattu kuutamon valaiseman talon ikkunoihin.

Kotia palanneena hän lähetti palvelijan äitinsä luo ilmoittamaan lähtevänsä aamunkoitossa. Hän tilasi kyydin lähimmältä postiasemalta. Ennen maatapanoaan hän kirjoitti Teresalle seuraavan kirjeen, jonka puutarhuri vei perille. Aamuhämärissä hän lähti.

Kello 9.

Anna minulle anteeksi, Teresa. Olen turmellut nuoruutesi ja kotisi rauhan, mutta pakenen. En luullut itseäni niin lujaluontoiseksi. En odottanut voivani lähteä menehtymättä tuskasta. Käyttäkäämme siis hyväksemme tätä hetkeä, niin kauan kuin sydämeni vielä sykkii ja järkeni on selvä. Ja kuitenkin valtaa sieluni vain yksi ainoa tunne: ikuinen rakkaus ja sääli sinua kohtaan. Mutta velvollisuuteni on olla sinulle kirjoittamatta ja sinua näkemättä siksi kuin voin olla häiritsemättä sielusi rauhaa. Tänään etsin sinua turhaan lausuakseni jäähyväiset. Nämä viimeiset rivit ovat, kuten näet, katkerain kyynelten kostuttamia. Lähetä minulle joskus sopivalla hetkellä kuvasi. Älä kiellä minulta tätä suloista lohduttajaa tuskissani, jos vielä tunnet rakkautta ja ystävyyttä, tai edes sääliä ja kiitollisuutta onnetonta kohtaan. Luulen, että siihen on suostuva isäsikin, hän, joka edelleenkin saa sinun läsnäolostasi ammentaa lohtua omaan tuskaansa. Minä olen lohduttava itseäni suutelemalla kuvaasi öin ja päivän, kun tuska ja intohimot raatelevat rintaani, kun olen kyllästynyt koko maailmaan ja sen petollisiin ihmisiin, kun muukalaisen unissakävijän lailla harhailen maan päällä etsien niin kipeästi kaipaamaani hautaan vievää polkua. Näin olet sinä kaukanakin ollen antava minulle voimia kestämään elon tuskat, ja sinun tähtesi, sen vannon, kestän ne kunnes viimeisetkin voimani uupuvat.

Ja sinä, Teresa, rukoile puhtaan sydämesi lämmöllä taivasta puolestani. Älä pyydä, että se riistäisi minulta tuskani, jotka ehkä olen ansainnut ja jotka kenties kuuluvat luontooni, pyydä ainoastaan, että se säilyttäisi edes nykyisen heikontuneen kykyni kestää ne. Kun kuvasi on povellani, ovat yöni vähemmän tuskallisia ja yksinäiset päiväni, kaukana luotasi, lohdullisempia. Kuollessanikin näen vielä sinut edessäni, uskon henkeni siunauksesi huomaan ja vuodatan sieluni kuvasi yli, joka rinnallani on seuraava minua hautaan. Ja jos kohtalo on määrännyt, että olen sulkeva silmäni vieraalla maalla [tuntuu siltä kuin Foscolo näin kirjoittaessaan olisi aavistellut omaa kohtaloansa. Suom.], jossa kukaan ei minua itke, olen loihtiva hengessäni sinut vuoteeni ääreen samanlaisena, yhtä hellänä ja osanottavaisena kuin olit kerran sairauteni aikana, ennenkuin vielä olit huomannut, että rakastimme toisiamme ja ennenkuin minä olin millään tavalla rikkonut sinua vastaan. Sinulta minulla on vain yksi kirje, jonka sain Padovassa ollessani. Onnellinen aika! Kuka olisi luullut sen näin pian haihtuvan! Minusta tuntui kuin olisit kehoittanut minua pian palaamaan luoksesi, ja nyt, nyt olen muutaman tunnin kuluttua ikiajoiksi eroava sinusta. Tuo kirje oli lempemme alku, se kirje ei milloinkaan ole sydäntäni jättävä. Oi Teresani, tämä kaikki on haavetta, mutta onnettomalla ei ole muuta lohdutusta. Hyvästi. Anna minulle anteeksi, Teresani. Luulin itseäni lujaluontoisemmaksi. Kirjoitan huonosti ja kehnolla käsialalla, mutta sieluni on särkynyt ja kyyneleet virtaavat silmistäni. Lähetä Jumalan tähden minulle kuvasi Lorenzon mukana. Ellei hän voi sitä minulle perille toimittaa, on hän säilyttävä sitä pyhänä perintönä, joka aina johtaa hänen mieleensä sinun kauneutesi ja hyveesi sekä hänen kurjan ystävänsä ainoan, ikuisen, onnettoman lemmen. Hyvästi, vaan ei ikiajoiksi. Kerran näemme toisemme jälleen, ja silloin olen minä muuttunut sellaiseksi, että ihmisten täytyy sääliä ja kunnioittaa meidän intohimoamme. Silloin ei rakkautesi minua kohtaan enää ole rikos. Mutta jos tuskani sitä ennen veisi minut hautaan, sallinet tietoisuuden rakkaudestasi sulostuttaa kuolinhetkeäni. — Tunnen, että tämä kirje tekee sinut surulliseksi. Oi, kunpa voisin kuolla jalkaisi juuressa tai edes saisin tulla haudatuksi samaan maahan, jota sinun tomusi kerran on pyhittävä. — Mutta hyvästi.

* * * * *

Michele kertoi minulle, että hänen herransa matkusti pari postiasemaväliä äänetönnä, mutta tyynen, melkeinpä onnellisen näköisenä. Sitten hän pyysi Micheleä ottamaan esille kirjoitusvehkeensä ja kirjoitti, sillä välin kun hevosia vaihdettiin, herra T:lle seuraavan kirjeen:

Kunnioitettava herrani ja ystäväni!

Eilen illalla annoin puutarhurilleni kirjeen, joka hänen piti toimittaa neiti Teresalle. Vaikka kirjoitinkin sen vasta sen jälkeen kun jo olin vakaasti päättänyt poistua hänen läheisyydestään, pelkään kuitenkin, että siinä ilmenevä epätoivo on tuottava surua tuolle viattomalle olennolle. Ette siis loukkaantune, herra T., jos pyydän Teitä ottamaan haltuunne tuon kirjeen puutarhurilta. Ilmoitan hänelle, että hänen on luovutettava se ainoastaan Teille. Säilyttäkää se avaamatta tai polttakaa. Luulen kuitenkin, että tyttärenne tuntisi itsensä kovin onnettomaksi, jos minä poistuisin ilman minkäänlaisia jäähyväisiä. Koko eilisen päivän aikana minulla ei ollut tilaisuutta tavata häntä. Siksi pyytäisin Teitä säilyttämään mukanaseuraavan sinetöidyn kirjeen ja antamaan sen Teresa T:lle ennenkuin hänestä tulee markiisi Odoardon puoliso. Olen päättänyt, jos suinkin mahdollista, kuolla lähellä synnyinkotiani En tiedä, toteutuuko toivomukseni ja näemmekö enää koskaan toisiamme, mutta olen vakuutettu siitä, että Te herrani ja ystäväni, ette koskaan tahdo minua unohtaa.

* * * * *

Herra T. toimitti minulle ylläolevan Teresalle osoitetun kirjeen avaamatta sitä. Jacopon myöhemmän kirjeen hän viipymättä antoi tyttärelleen. Huomasin sittemmin, että se sisälsi vain muutamia, tyyntyneessä mielialassa kirjoitettuja rivejä.

Melkein kaikki seuraavat Jacopon kirjeet ja muistiinpanot sain eri aikoina postin mukana.

Rovigo. 20. VII.

Ihaillessani häntä sanoin itselleni: "Mitä minusta tulisikaan, ellen enää saisi häntä nähdä?" Itkin hiljaisuudessa, mutta minua lohdutti tietoisuus siitä, että olin lähellä häntä. Mutta nyt?

Mitä merkitsee minulle nyt koko maailma? Ei ole sitä maailman soppea, jossa voisin elää ilman Teresaa. Oi, minusta tuntuu pahalta, epätodelliselta unelta, että olen hänestä erotettu! Kuinka olen voinut olla niin päättäväinen? Kuinka on sydämeni kestänyt sitä, että minun täytyi lähteä hänen luotaan ilman suudelmaa, ilman ainoatakaan jäähyväissanaa? Usein kuvittelen seisovani hänen kotiportillaan ja olen hänen surullisista kasvoistaan lukevinani, että hän rakastaa minua. Ja kuitenkin minä pakenen ja jokainen minuutti kulettaa nopeasti minut yhä kauemmaksi hänestä. Kaikki ihanat kuvitelmat haihtuvat. Tahtoni on lamaantunut, järkeni sairas, sydämeni murtunut. Kohtaloni kaikkivaltias käsi heittäköön minut mihin hyvänsä. Hyvästi, Lorenzo.

Ferrara, 20. VII. illalla.

Olen kulkenut Pon yli. Ihailin sen ääretöntä vesipaljoutta; monta kertaa tahdoin syöksyä aaltoihin, hukuttautua, hävitä ikiajoiksi. Kaikki olisi käynyt silmänräpäyksessä. Mutta voi, minulla on hellä ja onneton äiti, joka niin lohduttoman katkerasti itkisi kuolemaani.

En tahdo kurjalla tavalla päättää päiviäni. Kannan tuskani kuin mies, juon viimeistä kyyneltä myöten maljani, jonka taivas on minulle sekoittanut. Mutta kerran vastustuskykyni loppuu, voimat uupuvat, intohimo käy ylivoimaiseksi. Jos minulla silloin on rohkeutta katsella Kuolemaa kasvoista kasvoihin, keskustella hänen kanssaan levollisesti, maistaa hänen karvasta juomaansa, jos olen sovittanut rikokseni, vaikkakaan en ole voinut toisten ihmisten kyyneleitä kuivata, silloin, oi silloin — —!

Mutta eikö näin puhuessani kaikki jo ole menetettyä? Jälellähän on vain muisto ja onnettomuuden kalvava varmuus. Oletko koskaan kokenut sitä äärimmäistä tuskaa, jonka aiheuttaa kaikkien toivomusten raukeaminen?

Ei suudelmaa, ei jäähyväissanaa! Vain kyyneleesi seuraavat minua hautaan. Terveyteni, elämäni, sydämeni — — sinä, sinä! Kaikki on minua vastaan; minä alistun.

Myöhemmin.

Olen siis voinut jättää sinut, Teresa, vaikka olit paljoa onnettomampi kuin minä. Kuka on sinua lohduttava? Sinä vapiset kuullessasi nimeäni mainittavan, sillä minä, minä yksin olen aiheuttanut sen, että sinä jo eläjäsi kevätaikana olet tutustunut maailman myrskyihin ja kurjuuteen. Sinä olet liian nuori voidaksesi paeta elämää ja sen houkutuksia. Sinä et tiedä, että aamu ja ehtoo ovat yhtä. Oi, minä en tahdo sitä sinulle vakuuttaa! Ja kuitenkaan emme voi toivoa apua toisilta vielä vähemmän itseämme lohduttaa. Ainoastaan kaikkivaltiaan Jumalan puoleen voin katseeni kääntää, ainoastaan Hän voi viedä meidät onnelan autuaisiin asuntoihin ulkopuolelle tämän kamalan maailman, jossa kaikki meitä vainoovat ja meidät hylkäävät, jos taivas ottaisi vastaan tuskanhuutoni, rukoukseni ja kalvavan katumukseni, oi, silloin sinun onnettomuutesi lieventyisi ja minä siunaisin omia kärsimyksiäni. Minun tilani toivottomuutta lisää vielä sekin, etten tunne sinua uhkaavia vaaroja, en voi sinua puolustaa, en kuivata kyyneleitäsi, en kätkeä sydämeeni salaisia kärsimyksiäsi, en olla onnettomuutesi osatoverina. En tiedä minne paeta, en ymmärrä kuinka olen voinut luotasi lähteä, en aavista milloin saan sinut jälleen nähdä.

Julma isä! Teresa on sinun oma lapsesi, mutta sinä olet häväissyt kodin alttarin. Maa ja taivas kiroavat sinun valaasi: Häpeä, mustasukkaisuus, eripuraisuus ja katumus ympäröivät moista aviovuodetta ja tahraavat kenties verellä takomasi kahleet. Etkö ymmärrä, että Teresa on oma tyttäresi? Olet kerran katkerasti katuva tekoasi, mutta liian myöhään. Kenties on tuleva hetki, jolloin Teresa, ylenmäärin onnettomuutensa murtamana, kiroaa koko elämäänsä ja niitä, jotka ovat hänelle elämän antaneet. Kun sinä jo makaat turpeen alla, on tyttäresi valitus häiritsevä rauhaasi. Muuta mielesi, ennenkuin se on myöhäistä. Mutta voi, sinä et minua kuule, sinä riistät hänet minulta, uhri on teurastettu, kuulen hänen viimeisen huokauksensa, kuulen hänen kuolinhetkelläkin mainitsevan nimeäni. Te julmurit, eikö Teresan veri, eikö minun vereni pane teitä vapisemaan? Teresan kuolema tulee kostetuksi. — Olenko järjiltäni, olenko tulemassa murhamieheksi?

Mutta miksi et sinäkään, rakas Lorenzo, auta minua? En ole voinut sinulle kirjoittaa, sillä vihan, mustasukkaisuuden, kostonhimon ja rakkauden ikuiset voimat ovat minua raadelleet. Intohimon myrskyt ovat kuohuneet sielussani; ne ovat olleet tukahuttamaisillaan ja tappamaisillaan minut. En voinut kirjoittaa, sillä tuska oli minut kivettänyt. Sama tuska hallitsee edelleenkin sieluani. Se tukahuttaa ääneni ja huokaukseni, se jäätää kyyneleeni. Eloni on hukkaan mennyt. Väsymys ja kuoleman varjot synkistävät jälellä olevia elämäni päiviä.