language: Finnish
HISTORIALLISIA KASKUJA
Koonnut
Yrjö Karilas
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.
HAKEMISTO.
Adlercreutz, Kaarle Juhana (1757—1815).
Aho, Juhani (1861—1921).
Aisopos (6 vuosisad. e.Kr.).
Aleksanteri suuri (356—323 e.Kr.).
Aleksanteri I (1777—1825).
Aleksanteri II (1818—1881).
Alkibiades (450—404 e.Kr.).
Andersen, Hans Christian (1805—1875).
Androklides.
Antalkidas.
Antokolskij, Markov M. (1843—1902).
Aristippos (n. 400 e.Kr.).
Augustus (63 e.Kr. — 14 j.Kr.).
Bacon, Francis (1561—1626).
Beethoven, Ludvig (1770—1827).
Beliini, Giovanni (n. 1428—1516).
Bismarck, Otto von (1815—1898).
Bull, Ole (1810—1880).
Burns, Robert (1759—1796).
Caesar, Gaius Julius (100—44 e.Kr.).
Carlyle, Thomas (1795—1881).
Castrén, Matias Aleksanteri (1813—1852).
Castricius.
Cicero, Marcus Tullius (106—43 e.Kr.).
Cleveland, Grover (1837—1908).
Cronstedt, Johan Adam (1749—1836).
Curius Dentatus, Manius (k. 270 e.Kr.).
Dante Alighieri (1265—1321).
Dareios I (kuoli 485 e.Kr.).
Darwin, Charles (1809—1882).
Diogenes (n. 412—323 e.Kr.).
Don Pedro.
Doré, Paul Gustave (1833—1883).
Dumas, Alexandre, vanh. (1802—1870).
Dyck, Anton van (1599—1641).
Döbeln, Georg Carl von (1758—1820).
Edison, Thomas Alva (1847—1931).
Ehrenskiöld, Niilo (1674—1728).
Epaminondas (n. 418—362 e. Kr.).
Ericson, John (1802—1870).
Féval, Paul (1817—1887).
Filip II August (1165—1223).
Filippos II (382—336 e. Kr.).
Fontenelle, Bernard le Bovyer de (1657—1757).
Franciscus Assiisilainen (1182—1226).
Franklin, Benjamin (1706—1790).
Fredrik II suuri (1712—1786).
Fredrik Wilhelm IV (1795—1861).
Fulton, Robert (1765—1815).
Galba, Servius Sulpicius (5 e.Kr.—69 j.Kr.).
Galilei, Galileo (1564—1642).
Galvani, Luigi (1737—1798).
Garibaldi, Giuseppe (1807—1882).
Goethe, Johann Wolfgang von (1749—1832).
Gordon, Charles George (1833—1885).
Hadrianus (76—138 j.Kr.).
Henrik IV (1367—1413).
Herder, Johann Gottfried von (1744—1803).
Hindenburg, Paul L.H.A. (1847—1934).
Hugo, Victor Marie (1802—1885).
Kaarle X (1757—1836).
Kaarle XI (1655—1697).
Kaarle XII (1682—1718).
Kaarle XV (1826—1872).
Kauppis-Heikki (1862—1920).
Kolumbus, Kristoffer (1446—1506).
Kustaa IV Aadolf (1778—1837).
La Fayette, M.J.P. (1757—1834).
Leonidas (kuoli 480 e. Kr.).
Lessing, Gotthold Ephraim (1729—1881).
Lincoln, Abraham (1809—1865).
Livingstone, David (1813—1873).
Ludvig XIV (1638—1715).
Ludvig XVI (1754—1793).
Luther, Martti (1483—1546).
Lönnrot, Elias (1802—1884).
Mac Kinley, William (1843—1901).
Maksimihan I (1459—1519).
Mazarin, Jules (1602—1661).
Mill, John Stuart (1806—1873).
Molière, Jean Baptiste (1622—1673).
Montesquieu, Charles de Secondat (1689—1755).
Mozart, Wolfgang Amadeus (1756—1791).
Myhrberg, Maksimihan August (1797—1867).
Napoleon I (1769—1821).
Nasica.
Nerva, Marcus C. (keisarina 96—98 j.Kr.).
Newton, Isaac (1643—1727).
Nikolai I (1825—1855).
Oskar I (1799—1859).
Pietari suuri (1672—1725).
Platon (427—347 e. Kr.).
Rebilis, Gaius Caninius.
Rikhard Leijonamieli (1157—1199).
Rossini, Gioachino (1792—1868).
Rousseau, Jean Jacques (1712—1778).
Runeberg, Johan Ludvig (1804—1877).
Saladdin (1137—1193).
Saphir, Moritz Gottlieb (1795-1858)
Scipio, Publius C. (k. n. 212 e.Kr.).
Scott, Walter (1771—1823).
Shackleton, Sir Ernest Henry (1874—1922).
Shakespeare, William (1564—1616).
Skobelev, Mikael D. (1843—1882).
Snellman, Juhana Vilhelm (1806—1881).
Sokrates (469—399 e. Kr.).
Stanley, Henry Morton (1840—1904).
Suvorov, Aleksanteri V. (1729—1800).
Takanen, Johannes (1849—1885).
Themistokles (n. 527—459 e.Kr.).
Thorvaldsen, Bertel (1770—1844).
Tolstoi, Leo N. (1824—1910).
Topelius, Zachris (1818—1898).
Tshulalongkorn (1853—1910).
Twain, Mark (1835—1910).
Uhland, Johann Ludvig (1787—1862).
Wallin, Yrjö Aukusti (1811—1852).
Washington, George (1732—1799).
Wellington, Arthur Wellesley (1769—1852).
Wilhelm I (1797—1888).
Volta, Alessandro (1745—1827).
Voltaire, François Marie (1694—1778).
Xerxes (485—465 e.Kr.).
Kun Vähässä Aasiassa asuvat kreikkalaiset ateenalaisten tukemina nousivat kapinaan mahtavaa Persian kuningasta Dareiosta vastaan, ei Dareios paljon välittänyt tuosta kapinasta, vaan kysyi ainoastaan, ketä nuo ateenalaiset olivat. Kuultuaan, että he olivat pieni kansa meren toisella puolen, hän virkkoi:
— Oi Ormuzd, anna minun kostaa noille ateenalaisille!
Ja jotta hän paremmin muistaisi päätöksensä, piti hänelle erään hovimiehen joka päivä, kun hän istui pöytään, kolme kertaa toistaa nämä sanat:
— Herra, muista ateenalaisia!
Hän käytti samanlaista menettelytapaa kuin Rooman senaatin istunnoissa Cato, joka jokaisen lausuntonsa, koskipa se mitä asiaa tahansa, päätti sanoilla: »Muuten olen sitä mieltä, että Kartago on hävitettävät.
Taistelussa ateenalaisia vastaan Dareios ja hänen seuraajansa kuitenkin lopulta joutuivat häviölle.
* * *
Kun persialaisten kuningas Xerxes saapui miljoona-armeijoineen
Kreikkaa valloittamaan, herätti se kreikkalaisissa suurta kauhistusta.
Vain Spartan kuningas Leonidas säilytti mielenmalttinsa ja lähti
puolustamaan Thermopylain vuorisolaa ottaen mukaansa 300 spartalaista.
Kun eforit huomauttivat, että hänellä oli mukanaan liian vähän sotureita, huomautti hän:
— Meitä on aivan riittävästi siihen, mitä aiomme tehdä.
Näin sanoessaan Leonidas ajatteli sitä, että he menevät varmaan kuolemaan. Kun Xerxes lähetti sanansaattajan hänen luokseen käskien häntä luovuttamaan aseensa, vastasi Leonidas lyhyesti:
— Tulkoon ottamaan ne!
Kun sitten muuan trakialainen kertoi, että persialaisia on niin paljon, että heidän nuolensa pimittävät auringon, vastasi eräs spartalainen:
— Sitä parempi, silloinhan saamme taistella siimeksessä.
Leonidasta ja hänen spartalaisiaan olisi tuskin voitu voittaa, ellei muuan petturi olisi näyttänyt persialaisille kiertotietä, jota myöten he saattoivat hyökätä spartalaisten selkään.
* * *
— Kumpi tahtoisit mieluummin olla, — kysyi muuan henkilö Themistokleelta, — Akillesko vai Homeros?
— Entä sinä, — kysyi vuorostaan Themistokles, — tahtoisitko mieluummin olla olympialaisten kisojen voittaja vaiko niiden kuuluttaja?
* * *
— Kuinka pitkälti on kaupunkiin? — kysyi kerran muuan ohikulkija satujenkirjoittajalta Aisopokselta.
— Kävele! — vastasi siihen Aisopos.
— Tiedän kyllä, että tässä on käveltävä, jos mieli kaupunkiin päästä, — virkkoi ohikulkija harmistuneena. — Mutta minä kysyn sinulta, kuinka pian minä olen kaupungissa?
— Kävele! — toisti Aisopos hämmentymättä. Ja näin sanottuaan hän jatkoi matkaansa.
Kun ohikulkija, joka luuli, että puhuteltu henkilö oli parantumaton koiranleuka, oli ottanut kymmenkunta askelta, huusi Aisopos hänen jälkeensä:
— Kahden tunnin kuluttua olet kaupungissa.
— Miksi et sitä heti sanonut? — kysyi jalankulkija.
— Enhän voinut sanoa sitä, kun en tiennyt, kuinka nopeasti sinä kuljet, — vastasi Aisopos.
* * *
Kun spartalaiset lähtivät sotaan, ilmoittautui tarjokkaaksi eräs ontuva mies nimeltä Androklides. Ruumiinvian takia ei häntä kuitenkaan tahdottu ottaa mukaan.
— Minä luulin, että te tarvitsette soturia taistelua eikä pakoon juoksemista varten, — virkkoi silloin Androklides.
* * *
Eräs ateenalainen moitti spartalaisia oppimattomaksi kansaksi.
Spartalaisten puolesta vastasi silloin Antalkidas:
— Niinpä kyllä, me olemme ainoa kansa, joka ei ole koskaan teiltä mitään pahaa oppinut.
* * *
Kreikkalainen ajattelija Sokrates oli tunnettu itsehillinnästään ja luonteenlujuudestaan. Kerran hänen ystävänsä ihmettelivät sitä, että hän tyynesti, mitään sanomatta kesti ilkeämielisen potkaisun.
— Mitä! — sanoi hän heille, — jos aasi olisi sen tehnyt, haastaisinko sen oikeuteen?
Eräästä miehestä, joka oli häntä pahasti sättinyt, hän sanoi:
— Hän ei ole ehkä oppinut paremmin puhumaan.
Eräälle orjalle, joka oli saattanut hänen mielensä kiihdyksiin, hän huudahti:
— Antaisin sinulle selkään, ellen olisi vihastunut.
* * *
Kun nuori Alkibiades pelkäsi esiintyä puhujana kansan edessä, poisti Sokrates hänen pelkonsa seuraavalla tavalla:
— Pelkäisitkö sinä puhua suutarille? — kysy Sokrates.
— En, totta tosiaan!
— Saattaisiko seppä sinut hämilleen?
— Eihän toki!
— Mutta kauppiasta sinä ehkä pelkäät?
— Yhtä vähän!
— Katsohan, — jatkoi Sokrates, — juuri sellaisista on Ateenan kansa kokoonpantu. Sinä et pelkää ketään yksityistä; miksi sitten pelkäisit, kun he kaikki ovat koolla?
* * *
Kun Sokrates otti pyövelin kädestä myrkkymaljan, valitteli hänen kyyneleitä vuodattava vaimonsa sitä, että hän kuolee syyttömänä.
— Et kai toivo, että kuolisin syyllisenä, — huomautti Sokrates.
* * *
Tebeläisten päällikkö Epaminondas oli muinaisajan suurimpia sotapäälliköitä. Mantineian ratkaisevassa taistelussa v. 362 e.Kr. tebeläiset hänen johdollaan voittivat, mutta itse hän sai keihään iskun rintaansa. Keihään varsi taittui ja kärki jäi haavaan.
Lääkärit sanoivat, että hän kuolee heti kun keihäänkärki vedetään haavasta. Epaminondas pyysi silloin lääkärejä odottamaan ja kysyi:
— Missä on kilpeni?
Siihen aikaan oli näet tapana, että se, joka kunniakkaasti oli kaatunut taistelussa, kannettiin kotiin kilven päällä. Kilpi tuotiin Epaminondaalle Sitten hän kysyi:
— Kutka voittivat?
— Tebeläiset, — vastattiin hänelle.
— Olen elänyt kylliksi, — virkkoi silloin Epaminondas, —sillä minä kuolen voittajana.
Näin sanottuaan hän veti keihäänkärjen haavasta. Eräs hänen urhoollisista sotatovereistaan sanoi murheellisena:
— Sinä kuolet, Epaminondas, etkä jätä jälkeesi yhtään poikaa, joka päättäisi työsi.
Kuoleva Epaminondas vastasi siihen:
— En jätä teille jälkeeni yhtään poikaa, vaan kaksi kuolematonta tytärtä, Leuktran ja Mantineian taistelut.
* * *
Makedonian kuninkaan Filippoksen ystävät kertoivat, että kreikkalaiset moittivat häntä kaikin tavoin, vaikka hän oli koettanut kohdella heitä lempeästi.
Filippos vastasi siihen:
— Entäpä, jos olisin kohdellut heitä huonommin?
* * *
Kreikkalainen ajattelija Platon oli suuttunut erääseen orjaan. Hän kutsui luokseen muutaman omaisensa ja virkkoi tälle:
— Lyö tuota miestä! Minä olen liiaksi suuttunut voidakseni tehdä sen itse.
* * *
Filosofi Platon oli määritellyt ihmisen sanoilla: »kaksijalkainen höyhenetön eläjä». Määritelmästään hän oli saanut innokkaita onnitteluja. Mutta filosofi Diogenesta loukkasi se suuresti. Hän kyni kukolta höyhenet ja heitti sen Platonin luentosalin ovesta sisään ja huudahti:
— Tässä on Platonin ihminen!
Platon lisäsi silloin omituiseen määritelmäänsä seuraavat sanat:
— Jolla on litteät kynnet.
* * *
Platon oli kutsunut Diogeneen luokseen vierailulle. Diogenes, joka oli tunnettu omituisuuksistaan, alkoi äkkiä kesken illallista polkea mattoa jaloillaan.
— Näin, — huudahti hän, — poljen jaloillani Platonin turhamaisuutta!
— Vielä suuremmalla turhamaisuudella! — lisäsi siihen Platon.
* * *
Diogeneella oli yksi ainoa orja. Kun tämä pakeni isäntänsä luota, kehoittivat ystävät Diogenesta ajamaan takaa orjaansa.
Diogenes sanoi silloin:
— Eikö olisi naurettavaa, että Diogenes ei voisi elää ilman orjaa, kun orja voi elää ilman Diogenesta!
* * *
Diogenes näki kerran rikkaaseen pukuun puetun nuorukaisen. Hänen kasvonsa olivat ylpeät, mutta sanansa tyhjät ja ajatuksensa alhaiset.
Diogenes astui hänen luokseen ja virkkoi:
— Kun näin sinut ja sitten kuulin sanasi, tuli mieleeni kuva siitä, kuinka joku edessäni sivalsi kullalla ja norsunluulla silatusta tupesta tylsän ja ruostuneen miekan.
* * *
Kun merirosvot aikoivat myydä Diogeneen orjaksi, huudahti hän ympärilleen kokoontuneille ostajille:
— Kuka tahtoo ostaa itselleen opettajan?
* * *
Kun Diogeneelta kysyttiin, kuka hautaa hänet hänen kuoltuaan, kun hänellä ei ollut palvelijaa, vastasi hän:
— Se, joka talonikin ostaa.
* * *
Tavatessaan, filosofi Diogeneen hautausmaalla kysyi Makedonian kuningas Filippos:
— Mitä teet täällä?
— Etsin isäsi luita, — vastasi Diogenes, — mutta en voi löytää niitä, koska kaikkien luut ovat samanlaisia.
* * *
Diogenes sanoi kerran ystävilleen:
— Kuoltuani heittäkää ruumiini johonkin kuoppaan. Olen täysin tyytyväinen, jos saan vain vähänkin hiekkaa päälleni.
— Mutta silloinhan joudut petoeläinten raadeltavaksi, — huomauttivat ystävät.
— No hyvä, asettakaa keppi käteeni, jolla voin karkoittaa pois villipedot.
— Ethän voi sitä tehdä, kun olet menettänyt tajuntasi!
— Mitä se sitten tekee, vaikka ne raatelevatkin, — vastasi Diogenes.
* * *
Kun Aleksanteri suuri saapui öiseen aikaan Dareioksen leirin luo, neuvoi Parmenios häntä käyttämään pimeyttä hyväkseen hyökätäkseen vihollisen kimppuun.
— Ei, toverini, — vastasi Aleksanteri, — minä en tahdo voittoa varastaa.
* * *
Eräästä kaupungista, jota Aleksanteri suuri piiritti, lähetettiin valittuja miehiä keskustelemaan antautumisesta. Vanhin heistä kysyi hallitsijalta, millä ehdolla hän suostuisi säästämään kaupungin.
— Sillä ehdolla, — sanoi tämä, — että sinä ottaisit johdon käsiisi ja lähettäisit minulle tänne leiriin sata parasta kansalaista.
— Hallitsija, — huomautti siihen vanhus, — mieluummin ohjaisin kaupunkia, jos sallisit lähettää minun sata huonointa kansalaista parhaitten asemesta.
* * *
Aleksanteri suuri lahjoitti ystävälleen Perikleelle viisikymmentä talenttia myötäjäisiksi hänen tytärtään varten. Perikles huomautti silloin, että hänelle olisi riittänyt kymmenenkin.
— Niin, — vastasi Aleksanteri, — sinulle se kyllä riittää, mutta minä en voi lahjoittaa niin pientä summaa.
* * *
Filosofi Aristippos söi kerran päivällistä Syrakuusan tyrannin
Dionysioksen luona istuen kunniapaikalla tyrannin vieressä.
Seuraavana päivänä tyranni asetti hänet pöydän alimpaan päähän haluten tehdä hänestä pilaa.
— Mitä arvelet? — kysyi hän vieraaltaan päivällisen aikana — millainen on tämänpäiväinen paikkasi verrattuna eiliseen?
— Mielestäni, — vastasi filosofi, — ei niillä ole mitään eroa: minä olen tehnyt ne kummallakin kerralla yhtä arvokkaiksi.
* * *
Vaatimattomuudestaan kiitetty kuuluisa roomalainen sotapäällikkö Curius Dentatus kieltäytyi vastaanottamasta rahalahjaa, jolla samnilaiset koettivat saada hänet puolelleen.
— En tarvitse rahojanne, — sanoi hän.
— Entä lapsesi? — huomauttivat lähettiläät.
— Jos he ovat kaltaisiani, niin elättää heitä se sama pieni tila, jonka ääreltä olen tähän virkaan kohonnut, — vastasi sotapäällikkö. — Ja hän jatkoi:
— Vaan elleivät he ole kaltaisiani, niin en tahdo olla heidän ylellisyytensä ylläpitäjänä.
* * *
Kun Scipio nuorempi Roomassa haki censorinvirkaa, huomautti hänen kilpahakijansa Appius Claudius, että hän tuntee nimeltä melkein kaikki kansalaiset, kun sitä vastoin Scipio ei tunne juuri ketään.
— Se on totta, — vastasi Scipio, — en ole koettanut niin paljon oppia tuntemaan henkilöitä kuin tehdä itseni mahdollisimman usealle tunnetuksi.
* * *
Roomalainen Nasica lähti kerran tuttavansa Enniuksen luo. Saavuttuaan tämän taloon hän sai palvelijattarelta kuulla, ettei isäntä ollut kotona.
Nasica huomasi kuitenkin, että palvelijattaren oli käsketty niin sanoa, vaikka isäntä itse asiassa olikin kotona.
Muutamien päivien kuluttua Ennius saapui vierailulle Nasican luo ja kysyi, oliko hän kotona. Silloin huusi Nasica itse sisähuoneista lähteneensä ulos.
— Kuinka voit luulla, etten tunne ääntäsi? — kysyi Ennius ihmetellen.
— Käydessäni luonasi, — vastasi Nasica, — uskoin palvelijattaresi sanoja, ettet sinä ollut kotona, mutta sinä sitä vastoin et näy uskovan minun omia sanojani.
* * *
Nasican kuullen puhuttiin kerran, että roomalaisilla ei ole enää mitään pelkäämistä, kun Kartago on hävitetty ja kreikkalaiset tehty orjiksi.
— Päinvastoin, — väitti Nasica, — nythän vasta täytyykin peljätä, kun ei missään enää ole mitään, jota pelkäisimme tai kunnioittaisimme.
* * *
Caninius Rebilis oli Roomassa konsulina vain yhden päivän. Noustessaan puhujalavalle hän astui tähän virkaan ja sai eron kohta sen jälkeen.
Kuuluisa roomalainen puhuja Cicero huomautti tästä leikillisesti:
— Rebilis hypähti puhujalavalle kysymään meiltä, kenen konsulikauden aikana hän oli konsulina.
Toisen kerran hän virkkoi samasta asiasta:
—Caninius Rebilis oli valpas konsuli, sillä koko konsulikautenaan hän ei kertaakaan nukkunut.
* * *
Pompeius lahjoitti eräälle gallialaiselle karkurille Rooman kansalaisoikeudet.
— Ihmeellinen mies, — virkkoi Cicero, — antaa gallialaiselle isänmaan, joka ei kuulu hänelle, mutta meille ei voi toimittaa omaa isänmaatamme.
* * *
Kun Cicero saapui Pompeiuksen leiriin, huomautettiin hänelle, että hän tuli liian myöhään.
— En ole hituistakaan myöhästynyt, — väitti Cicero, — koska täällä ei näytä vielä mitään olevan valmiina.
* * *
Kun Metellus Nepotes moitti Ciceroa siitä, että hän puhujana oli enemmän syössyt ihmisiä turmioon syytöksillään kuin pelastanut puolustuksillaan, vastasi tämä:
— Niin, minä myönnän, että minulla on enemmän omaatuntoa kuin kaunopuheisuutta.
* * *
Kun Rooman kansalainen Castricius vastusti erään Karbo-nimisen viranomaisen omavaltaisia määräyksiä, sanoi tämä hänelle:
— Minun takanani on paljon miekkoja.
— Mutta minun takanani on paljon vuosia, — virkkoi Castricius.
* * *
Tavallisesti sanotaan, että on helpompi sanoa kuin tehdä. Mutta kun roomalainen sotapäällikkö ja valtiomies Caesar uhkasi Metellusta, virkkoi hän:
— Muista, että minun on vaikeampi sanoa kuin tehdä!
* * *
Roomalainen ylimys, joka oli menettänyt kansalaisoikeutensa, sai näyttämöllä esiintymisestään Caesarilta kultaisen sormuksen. Näytännön aikana Caesar etsi itselleen paikkaa tuoleilta, jotka olivat määrätyt etuoikeuden saaneille henkilöille. Cicero tahtoi moittia Caesaria liiallisesta auliudesta kunnianosoituksien jaossa ja virkkoi:
— Antaisin sinulle paikan, ellei minulla olisi niin ahdasta.
Tällä kertaa kuuluisa puhuja sai kuitenkin sattuvan vastauksen:
— Minua ihmetyttää, — huomautti hänelle Caesar, että sinulla on ahdasta, vaikka sinä tavallisesti istut kahdella tuolilla.
* * *
Muuan nuori huimapää sai keisari Augustukselta käskyn lähteä pois leiristä.
—Mutta kuinka voin näyttäytyä kotiseudullani, — pahoitteli tämä — ja miten selitän isälleni tämän asian?
— Sano hänelle, — vastasi keisari, — että olit tyytymätön minuun.
* * *
Rooman keisari Galballe tarjottiin kerran kalaa, joka oli jäänyt edellisestä päivästä. Kalan koskematon puoli oli käännetty ylöspäin.
— Kiiruhtakaamme, — huudahti keisari, — pelkäänpä, että pöydän alla on sivullisia syömässä.
* * *
Roomalainen keisari Nerva oli liian hyväsydäminen ja suosiollinen edeltäjänsä Domitianuksen huonoille neuvonantajille. Kerran hän antoi päivälliset muutamille ystävillensä, jolloin eräs näistä neuvonantajista istui pöydän ääressä aivan keisarin vieressä.
Tuli puhe Catullus Messalinuksesta, ilkeästä ilmiantajasta, jota Domitianus oli käyttänyt usein mustaamaan oikeuden edessä kunniallisia kansalaisia.
— Mitähän hän nyt tekisi, jos olisi elossa? — kysyi Nerva.
— Luulen, että hän istuisi kerallamme pöydässä, — vastasi yksi vieraista.
* * *
Rooman keisari Hadrianus ei myöntynyt erään anojan pyyntöön, jonka tukka oli alkanut harmaantua. Vähän myöhemmin tuli sama henkilö uudelleen tukka värjättynä keisarin puheille ja uudisti pyyntönsä. Keisari, joka huomasi petoksen, vastasi:
— Annoin kieltävän vastauksen jo isällesi.
* * *
Eräältä kreikkalaisten lähettiläältä kysyttiin Roomassa, tuliko hän omasta aloitteestaan vai oliko hän hallituksen lähettämä.
— Jos onnistun tehtävässäni, olen synnyinmaani lähettämä, mutta ellen onnistu, olen omasta aloitteestani lähtenyt, — vastasi hän.
* * *
Englannin kuningas Rikhard Leijonamieli sai yhdessä Ranskan kuninkaan Filip II Augustin kanssa kolmannella ristiretkellä voiton saraseeneista. Ketään muuta eivät voitetut niin pelänneet kuin Rikhard Leijonamieltä, jota he kaikin tavoin koettivat saada käsiinsä.
Eräänä päivänä, kun kuningas oli seuralaisineen metsästämässä, olivat saraseenit väijyksissä ja yllättivät hänet. Kahakassa kaatuivat Rikhardin ympäriltä kaikki miehet paitsi eräs Wilhelm niminen ritari.
Kun Wilhelm nyt huomasi kuninkaan vaaranalaisen aseman, huusi hän vihollisille:
— Minä olen kuningas, minä antaudun!
Heti hyökkäsivät viholliset hänen kimppuunsa, vetivät hänet hevosen selästä ja raastoivat mukanaan. Kuningas pääsi pakenemaan.
Muhammedilaisten sulttaani Saladdin oli jalo hallitsija, joka piti uskollisuutta yhtä suuressa arvossa kuin urhoollisuutta. Saatuaan kuulla asian oikean laidan osoitti hän vangille yhtä suurta huomiota kuin kuninkaalle ja antoi hänelle vapauden sillä ehdolla, että Rikhard puolestaan päästäisi pois kymmenen hänen luonaan olevaa emiiriä.
* * *
Muuan sulttaani oli kirjoittanut runon. Hän luki sen ministerilleen ja kysyi häneltä, mitä hän piti siitä.
— Herra, — vastasi ministeri, — jos tahdot tietää totuuden, — niin runo, on huono.
Harmistuneena antoi sulttaani heittää miehen vankilaan.
Muutaman viikon perästä sulttaani sepitti taas runon.
Hovimiehet kiittelivät sitä ylenmäärin, mutta sulttaani ei oikein uskonut heitä, vaan kaipasi tunnollisempaa arvostelua.
Hän antoi tuoda ministerin vankilasta ja luki runonsa hänelle.
— Herra, — huusi tämä heti, — runosi on ihmeellisen kaunis!
— Näetkö, — sanoi sulttaani iloisesti, — muutama viikko sitten tuomitsit runoani niin ankarasti.
— Sinä unohdat, herrani, että minä olen ollut nämä viikot sellaisessa paikassa, jossa oppii arvostelemaan lempeästi ruhtinaitten runoja.
* * *
Fransiscus Assiisilainen oli perustanut fransiskaanien kerjäläismunkkikunnan. Veljeskuntaan kuuluvat munkit olivat luopuneet kaikesta ja antaneet omaisuutensa köyhille. Avunpyytäjille oli aina jotakin annettava. Kuka antoi leipäkannikkansa, kuka viittansa, housunsa tai paitansa hihan. Kerran kun ei ollut muuta annettavaa, ruvettiin tyhjentämään veljeskunnan kappelia.
— Jumalalle on otollista nähdä alttarinsa paljaana ja lapsensa vaatetettuina, — virkkoi Fransiscus. — Mene, veljeni, ja ota liina alttarilta.
Kerran sanoi eräs veljistä:
— Meillä ei ole mitään pyytäjälle, joka seisoo tuolla ovella. Ei ole muuta jäljellä kuin yksi ainoa Uusi Testamentti, josta luemme aamuisin, kun ei ole rukouskirjaa.
— Anna hänelle Uusi Testamentti. Se on otollisempaa kuin meidän lukemisemme.
* * *
Asuessaan Ravennassa »Jumalaisen näytelmän kirjoittaja» Dante kulki pitkin kaupungin katuja. Katsellessaan tuota ei tosin kovin kookasta, mutta kuitenkin kunnioitusta herättävää olentoa ankarine kasvonpiirteineen ihmiset kuiskasivat toisilleen:
— Tuossa kulkee mies, joka on käynyt sekä helvetissä että paratiisissa.
Kerran Dante kuuli, että kahden vastaantulijan keskustelu koski häntä.
Toinen heistä sanoi:
— Katso, tuossa tulee mies, joka on käynyt helvetissä. Hän käy siellä niin usein kuin tahtoo ja kertoo sitten kirjoissaan kokemuksiaan meille.
— Uskon sen kyllä, — virkkoi toinen, — näkee jo hänen ruskeasta ihostaan ja kiharista hiuksistaan, että hän on kulkenut tulen ja savun kautta.
Tätä kuullessaan Dante ei voinut olla sydämellisesti nauramatta.
* * *
Kuuluisan italialaisen taidemaalarin Giovanni Bellinin oli Konstantinopoliin kutsunut sulttaani Muhamed II, joka tahtoi taiteilijalta tilata itselleen Johannes Kastajan kuolemaa esittävän taulun.
Kun taulu oli valmis, oli sulttaani siihen tyytyväinen, mutta huomautti vain, ettei poikkihakattu pää ollut kyllin ilmehikäs.
Bellini lupasi miettiä asiaa ja korjata maalauksensa, mikäli se oli mahdollista.
Kun hän oli saapunut työhuoneeseensa, tuli hänen luokseen kaksi miestä. Toinen heistä hakkasi toiselta pään poikki ja virkkoi kauhistuneelle taiteilijalle, että sulttaani oli käskenyt antaa hänelle mallin tauluaan varten.
Bellinin mieltä järkytti tällainen itämainen avuliaisuus niin suuresti, että hän matkusti kiireimmän kaupalla pois koko Konstantinopolista.
* * *
Kolumbus oli kerran pidoissa espanjalaisten ylimysten luona. Eräs läsnäolijoista virkkoi silloin:
— Signor Cristoforo, vaikkapa ette olisikaan löytänyt Intiaa, niin olisi meillä ollut muitakin, jotka olisivat voineet yrittää samaa, sillä tämä meidän Espanjamme on täynnä suuria miehiä.
Kolumbus piti parhaana olla vastaamatta mitään näihin sanoihin. Hän pyysi, että hänelle tuotaisiin kananmuna. Munan hän pani pöydälle ja sanoi:
— Hyvät herrat, lyön vetoa vaikka kenen kanssa, ettette voi saada tätä munaa päällään seisomaan, mutta minä voin.
Kaikki koettivat, mutta yksikään ei voinut sitä tehdä. Kolumbus otti silloin munan, kopautti sen pään rikki ja pani sen sitten pystyyn.
— Ei mikään ole tuon yksinkertaisempaa, — huudahtivat toiset.
— En epäile sitä ensinkään, — myönsi Kolumbus, — mutta kukaan ei tullut sitä ajatelleeksi. Samalla tapaa olen löytänyt Intiankin.
Löytäessään Amerikan luuli näet Kolumbus löytäneensä Intian.
* * *
Paavi Paavali III:n juhlamenojenohjaaja huomautti kerran, että Michelangelon maalaus »Viimeinen tuomio» sopii paremmin ravintolaan kuin paavin kappeliin. Kuultuaan tämän huomautuksen, taiteilija päätti, työn vielä ollessa puolivalmiina, omalla tavallaan kostaa ymmärtämättömälle viisastelijalle. Hän kuvasi hänet manalassa riehuvaksi Minos-hirviöksi.
Kun hovimies näki joutuneensa sellaiseen paikkaan, pyysi hän ja rukoili paavia vapauttamaan hänet kauheasta vankeudestaan.
— Minulla on valta sitoa ja päästää maan päällä ja taivaassa, — vastasi paavi hymyillen, mutta manalassa en mahda mitään. Jää siis sinne!
* * *
Neljä vuotta ennen kuolemaansa teetti keisari Maksimilian I itselleen ruumisarkun, jota hän kuljetti mukanaan kaikkialle. Usein katseli hän tätä ruumisarkkua ja sanoi itselleen:
— Mihin valmistaudut, Maksimilian? Mitä tavoittelet, olethan jo kyllin onnellinen? Niin monet maat ovat sinulle nyt ahtaat, mutta kerran sinut suljetaan tähän ahtaaseen kammioon!
* * *
Kaarle V:n kokoonkutsumilla Wormsin valtiopäivillä v. 1521 otettiin käsiteltäväksi suurta mieltenkuohua herättänyt Lutherin asia. Nuori keisari oli antanut Lutherille suojeluskirjeen, mutta ystävät kielsivät häntä lähtemästä kokoukseen muistuttaen uskonpuhdistajan Johan Hussin kohtaloa. Vähän ennen Wormsiin saapumistaan hän sai vielä vastaanottaa varoituksia suosijoiltaan.
Näihin varoituksiin Luther vastasi:
— Vaikka siellä olisi yhtä monta pirua kuin tiiliä katoilla, niin menen sinne kuitenkin.
Kun Luther astui ensi kertaa kokoukseen, keisarin ja loistavien henkilöiden eteen, kalpeni hän ja näytti olevan vähän hämmästynyt. Kysymykseen, pysyikö hän kirjoituksissaan esittämissä mielipiteissä, vai peruuttiko hän ne, vastasi hän pyytävänsä mietintöaikaa.
Seuraavana päivänä hän vastasi rohkeasti kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin ja lausui pysyvänsä horjumatta mielipiteissään niin kauan kuin ei oltu näytetty niiden paikkansa pitämättömyyttä toteen Pyhästä Raamatusta. Kun häneltä pyydettiin uudelleen suoraa ja varmaa vastausta siihen, tahtoiko hän peruuttaa sen, mitä oli lausunut vai ei, vastasi hän:
— Koska minulta nyt vaaditaan suora vastaus, niin tahdon minä antaa sellaisen, jolla ei ole sarvia eikä hampaita, nimittäin tällaisen: »Ellei ajatuksiani todistuksilla Pyhästä Raamatusta tai muilla selvillä todistuksilla kumota, en voi enkä tahdo mitään peruuttaa. Tässä minä seison enkä muuta voi. Jumala minua auttakoon. Amen.»
Kaikki, etenkin keisari, ihmettelivät miehen rohkeutta. Katolisten pyynnöistä huolimatta ei keisari rikkonut Lutherille antamaansa suojeluskirjettä, vaan salli hänen poistua kokouksesta. Lutherin turvallisuus ei olisi sittenkään ollut taattu, elleivät ystävät olisi vieneet häntä Wartburgin linnan muurien turviin.
* * *
Lutherin luo tuli kerran mies, joka keräsi varoja johonkin hyväntekeväisyystarkoitukseen. Suurella uskonpuhdistajalla ei sattunut olemaan penniäkään rahaa. Mutta hän muisti, että hänellä oli vanha Joakim-taaleri (Joachimsthalissa lyötetty taalerin raha) eräässä kaapin laatikossa.
Hän meni kaapin luo ja sanoi:
— Mitä täällä teet, Joakim? Näethän, miten laiska olet. Ulos täältä muita hyödyttämään!
* * *
Kuuluisa englantilainen näytelmäkirjailija Shakespeare oli myös etevä näyttelijä.
Kerran hän näytteli kuninkaan osaa eräässä murhenäytelmässä ja seisoi näyttämöllä lähellä kuninkaallista aitiota. Hän oli juuri jakelemassa erilaisia määräyksiä hovilaisilleen, kun kuningatar Elisabet, haluten laskea leikkiä, pudotti nenäliinansa näyttämölle.
Shakespeare ei kuitenkaan hämmästynyt tästä odottamattomasta, asiaaankuulumattomasta tapauksesta. Hän kääntyi hovinarria esittävän näyttelijän puoleen ja lausui:
— Ennenkuin poistut, otapa ylös kuningatar-sisareni nenäliina!
* * *
Kerran kun kuningatar Elisabet meni viemisille kuuluisan tiedemiehen Francis Baconin pieneen maakartanoon, jonka tämä oli rakennuttanut kuningattaren määräyksestä kysyi valtijatar häneltä, miksi hän oli valmistuttanut itselleen niin kovin pienen talon.
Minä en ole, arvoisa kuningatar, rakennuttanut sitä itselleni pieneksi, — vastasi Bacon, vaan syy on yksinomaan kuningattaressani, joka on tehnyt minut liian isoksi taloon!
* * *
Eräs espanjalainen ylimys kertoi kuninkaalleen Ranskan kuninkaan Henrik IV:n sairastavan irstaisen elämän aiheuttamaa luuvaloa siinä määrin, että hän vain vaivoin kykeni liikkumaan.
Henrik IV, joka oli aikansa siveellisimpiä hallitsijoita, sai tämän tietoonsa ja pani korvansa taakse.
Muutaman vuoden kuluttua saapui samainen ylimys lähettiläänä Ranskaan.
Lähettiläs sai kutsun saapua aamulla kello kuudelta kuninkaan luo. Hän noudatti kutsua ja tapasi kuninkaan neuvottelusalissa odottamassa.
Keskustelu alkoi, kestäen yhtämittaa useita tunteja. Kuningas käveli koko ajan, joten ei lähettiläskään voinut istuutua. Yhä jatkoi kuningas keskustelua.
Lähettiläs kalpeni väsymyksestä, ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen.
Huomattuaan tämän päästi kuningas onnettoman menemään.
Noin tunnin kuluttua kutsutti kuningas lähettilään uudelleen luoksensa.
— Pyydän nöyrimmästi, että vastaanotto ja keskustelut siirretään huomiseksi, — pyysi lähettiläs kalpeana.
Hymyillen sanoi tällöin kuningas:
— Kun palaatte Espanjaan, tiedän teidän voivan todistaa, että Henrik IV:ttä ei vaivaa luuvalo, kuten aikaisemmin olette herrallenne uskotellut.
* * *
Tähtitieteilijä Galileo Galilei oli tullut siihen johtopäätökseen, että maa kiertää auringon ympäri, ja joutunut tästä maailmaa mullistavasta keksinnöstään inkvisitsionituomioistuimen eteen. Ankarilla uhkauksilla pakotettiin hänet luopumaan uudesta opistaan.
— Minä Galilei, — saneli hän oikeuden edessä, 70 vuoden vanhana asetettuna mieskohtaisesti oikeuden eteen, polvillani ollen ja silmieni edessä pyhät evankeliumit, joita kosketan käsilläni, luovun sydämestäni ja vilpittömällä uskolla opistani ja kiroan ja inhoan erehdyksiä ja järjenvastaisia harhaoppeja.
Mutta noustuaan polviltaan sanoi hän uhmaten, silmät maahan luotuina ja maata jalallaan polkien:
— Se pyörii sittenkin!
* * *
Taidemaalari van Dyk oli taitavin kuuluisan flaamilaisen taiteilijamestarin Rubensin oppilaista.
Eräänä iltana, kun mestari oli lähtenyt ulos, menivät hänen oppilaansa salaa mestarin huoneeseen katsomaan hänen töitänsä. Kun he tungeksivat erään taulun ääressä, lankesi eräs heistä taulua vasten ja töhri muodottomaksi Magdaleenan käsivarren ja neitsyt Marian posken ja leuan.
Kaikki peljästyivät sanomattomasti, mutta sitten suostui van Dyk korjaamaan taulun. Hän ryhtyi heti työhön ja sai sen ajoissa valmiiksi ennen Rubensin tuloa. Hänen korjauksensa onnistui niin hyvin, että kun Rubens seuraavana aamuna näytti taulua pelosta vapisevalle oppilailleen, hän virkkoi:
— Tuossa on käsivarsi ja pää, jotka eivät ole huonointa, mitä minä olen tehnyt!
Mainittu taulu on Rubensin kauneimpia, nimeltä »Ristiltä alas ottaminen». Sitä säilytetään Neitsyt Marian kirkossa Antwerpenissä.