Produced by Tapio Riikonen

KUVIA JA KUVITELMIA SUOMEN HISTORIASTA I

Toim.

Juhani Aho

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1913.

SISÄLLYS:

Alkusana.

Esihistoriallisia haaveita:

Isien puu. (Juhani Aho: Lastuja III.)
Suomen synty. (Elias Lönnrot: Mehiläinen 1836.)
Kansatieteellinen unelma. (A. Oksanen: Säkeniä.)
Suomettaren kosijat. (Kanteletar.)
Uhrivaara. (Juhani Aho: Panu.)
Uhritoimitus. (Juhani Aho: Panu.)
Yhteiskasken kaadanta. (Juhani Aho: Panu.)
Metsänkävijä. (Juhani Aho: Panu.)
Tuhat vuotta siitä vierryt. (Kasimir Leino: Runoja.)
Uskon varmaan. (Juhani Aho: Tyven meri.)

Viikinkejä Suomenretkillä — Suomalaisia viikinkiretkillä:

Jumalan kaulakoriste. (Snorre Sturlason: Olavi pyhän taru.)
Tyttären kosto. (Ynglingataru.)
Gunhild ja lappalaiset. (Harald Haarfagerin taru.)
Ruotsill' oli vastus suur'. (Ruotsin vanha riimikronikka.)
Viikingit suomensukuisten kimpussa. (Egil Skalle-Grimssonin taru.)
Muuan meritaistelu. (Saxo: A.H. Snellmannin suom.)
Karsikossa. (Santeri Ivalo: Kansanv. seur. kal. 1911.)
Eräs kostoretki. (Santeri Ivalo: Karjalan kirja.)
Yngvar Virossa. (Ynglingasatu, suom. A.V. Koskimies.)

Suomalaisten vanhat jumalat:

Epäjumalat monet tässä. (Agricola.)
Suomalaisten pakanalliset jumalat. (Kaarle Krohn: Oma Maa.)
Vainajia palvelemassa. (Juhani Aho: Panu.)
Asunnossa autuaitten, kirj. Juhani Aho.
Ukon vakat. (Kansan suusta Kurkijoelta.)

Kristinuskon sarastus:

Piispa Henrikin surma. (Kantelettaren y.m. mukaan.)
Eerikki Pyhän ristiretki. (Ote Eerikin legendasta.)
Piispa Henrik ja Lalli. (E.F. Jahnsson: Lalli.)
Ristilaiva ja lappalaiset. (J.W. Calamnius: Joukahainen.)
Ensimäinen lehti suomeksi kirjoitettua Suomen historiaa.
Palanen ajantietoa. (Lauritsa Pietarinpoika: Ajantieto v:lta 1658.)
Legenda. (Eino Leino: Yökehrääjä.)
Pyhän Henrikin ylistysvirsi. (Suom. kokoelmasta Piae Cantiones.)
Pyhän Henrikin ihmeitä.
Pyhän Henrikin sarkofaagi. (J. Krohn: Suomen Kuvalehti.)
Muinaisuuden mustan yössä. (Eino Leino: Tarina suuresta tammesta.)
Hävisivätkö haltijat? (Arvid Järnefelt: Maaemon lapsia.)
Jumalan kaulakoriste ja Pyhä Olavi. (Juhani Aho.)
Tarina Turun synnystä. (Jalmari Finne: Ylioppilaita.)
Paavin ensimäinen Suomea koskeva kirje.

Viron valloitus:

Entiset päivät. (Neussin kansanrunokokoelma.)
Assamalan tappelu. (Kalevipoegin mukaan.)
Kohtauksia liiviläisten ja virolaisten käännyttämisestä.
(Otteita Henrik Lättiläisen kronikasta.)

Tuomas piispa:

Ristiretkelle värväys. (E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki
ja hänen morsiamensa.)
Pyhän Henrikin luut siirretään Nousiaisista Rantamäelle.
(E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa.)
Saarnaveljiä roviolla. (E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja
hänen morsiamensa.)
Tuomas piispa. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)
Tuomas piispa ja hämäläiset. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)
Tuomas piispa väärentää paavin kirjeen. (Santeri Ivalo:
Tuomas piispa.)
Ristisotaväki Turussa. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)
Tuomas piispan ristiretki. (Kustavi Grotenfelt: Koitar V.)
Takaisin pakanuuteen. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)
Tuomas piispa Visbyssä. (Larin Kyösti.)

Alkulause.

Historia on tietystikin etupäässä tieteen kirjoittama ja sen kirjoitettava. Vasta sitten, kun kansalla on sen tekemiin tutkimuksiin perustuva esitys menneiden aikain tapahtumista, on sillä olemassa ajantietonsa sanan varsinaisessa merkityksessä.

Ennen tieteellisen tutkimuksen aikaa on kansoilla kuitenkin ollut itsestään se tieto, minkä ne ovat saaneet tarustostaan, runoudestaan. Se on sitä tietoa, minkä mielikuvitus kutoo muistotiedon pohjalle. Vielä sittenkin, kun varsinainen historia on vallannut tarun ja runon paikan, on rinnan sen kanssa kehittynyt mielikuvituksen ja runon sepittämä historia, käyttäen niitä aiheita, joita tiede sille tarjoo. On niinkuin menneisyyttään rakastava kansa ei tyytyisi vain täsmällisiin tosiasioihin, vaan kaipaisi sitä elämää ja henkeä, minkä runous antaa kaikelle, jota se koskettaa.

Siitä tarpeesta on syntynyt m.m. historiallinen romaani, joka pyrkien pysymään todellisuuden pohjalla kuitenkin siitä yhtämittaa vapautuu liikkumaan aloilla, jotka eivät ole varsinaisen historian yletettävissä. Historiallinen romaani loihtii eteemme ihmisiä, intohimoja, taisteluita, selittää aatteellisia ja sielullisia virtauksia kuvin ja kohtauksin tavalla, jolla tiede ei kykene eikä pyrikään sitä tekemään. Ellei olisi olemassa Walter Scottia, Victor Hugota, Shilleriä, Tolstoita, Sienkiewicziä, Mereshkovskia, Rydbergiä, Heidenstamia y.m., puuttuisi meiltä syvin ymmärryksemme, voimakkaimmat vaikutelmamme, kauneimmat näkemyksemme maailman menneisyydestä, ihmiskunnan entisestä elämästä, sen tavoista ja sielunelämästä.

Meidän oma nuori kirjallisuutemme on jo ehtinyt niin pitkälle, että se jo on luonut historiallisen romaanin tyydyttämään mielikuvituksellisen historiallisen esityksen tarvetta. Muistakaamme vain Vänrikki Stoolin tarinoita, Välskärin kertomuksia, Daniel Hjortia ja mitä näköaloja ne ovat avanneet historiaansa harrastavalle suomalaiselle. Suomenkielisessä kirjallisuudessa on meillä Yrjö Koskinen, Ivalo, Wilkuna ynnä muutamia muita, jotka ovat tätä vainiota viljelleet. Eräistä, varsinkin esi-historiallisista ja muista vanhemmista historiallisista ajanjaksoista on meillä jo jotenkin laajoja ja tyhjentäviä esityksiä.

Ja mitäs muuta kuin Suomenkansan historiaa sen laajemmassa merkityksessä on suurin osa nykyistä suorasanaista kaunokirjallisuuttamme, mikäli se kuvaa kansamme elämää ja sen taisteluja varsinkin karua luontoa vastaan viljelyksen puolesta. Jos kaikki se, mikä Suomenkansaa jo on kuvattu, sen luonnetta selitetty, sen tapoja esitetty, sen henki- ja tunne-elämää valaistu, olisi asianmukaisesti ryhmitettynä muutamin silmäyksin nähtävissä, olisi nykyisestä Suomesta olemassa hyvinkin monipuolinen kulttuurihistoriallinen kuvasarja.

Jo useita vuosia sitten heräsi allekirjoittaneessa ajatus teoksen sommittelemisesta, jossa Suomi, sen kansa, luonto, elämä eri aloilla menneistä ajoista nykyisimpiin saakka olisi esitettynä semmoisena kuin sen ovat nähneet ja miksi sen ovat kuvanneet sen kaunokirjailijat. Tämä esittäminen tulisi — niin suunnittelin — tapahtumaan siten, että kaunokirjallisuudesta ja tyylinsä puolesta sitä lähellä olevasta muusta kirjallisuudesta: legendoista, runoista, romaaneista, novelleista, näytelmistä ja keveästi kirjoitetuista tutkielmista valikoitaisiin mitä meillä kunkin alan kuvaamiseen on edustavinta. Siitä tulisi siis jonkunlainen kaunokirjallinen maamme kirja, kansamme kirja, lukemisto kotia ja koulua varten — miksi sitä nyt sitten tahtoisikin nimittää.

Tuuma on nyt sikäli toteutumassa, että olen jotakuinkin valmiiksi suunnitellut ensimäisen osan tätä teosta, sen historiallisen osan.

"Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta" tulee siis sisältämään otteita historiallisesta kaunokirjallisuudestamme. Siinä koetetaan, melkein yksinomaan kirjailijain omin sanoin, esittää Suomenkansan historia siinä valossa, missä he ovat sen nähneet ja mitä he tähän saakka ovat siinä nähneet mielikuvituksensa silmillä.

Teoksen sisällön kuvattuihin aikoihin ja tapauksiin nähden määrää tietenkin olemassa olevan ainevaraston laajuus ja laatu. Koetetaan noudattaa sitä johtolankaa, että aikaa valaiseva ja historiallisesti mahdollisimman asiallinen kuvaus asetetaan etusijaan puhtaasti mielikuvituksellisen rinnalla.

Teos on aijottu etupäässä historiallista lukemista harrastavalle suurelle yleisölle, mutta uskallan samalla myöskin toivoa, että se kelpaisi käytettäväksi kouluissa historian opetuksen ohella, koettaessaan tarjota opettajalle tilaisuutta keveämmän historiallista mielikuvitusta herättävän ja vireillä pitävän lukemisen osoittamiseen siitä huvitetuille oppilaille.

Helsingissä syyskuulla 1912.

Juhani Aho.

ESIHISTORIALLISIA HAAVEITA

ISIEN PUU.

Hyisen, hallaisen, pohjattoman rimpisuon reunassa, joka peninkulmittain kääkkyrä-petäjiä ja vaivaskoivua kasvaa, kohoo kohoamistaan ruokamultainen kukkula, jonka rinteillä tuhatvuotiset koivut, haapapuut, pihlajat ja tuomet tuoksuvat, vihertävät ja lehtiään lepattelevat. Kuta korkeammalle se kohoaa, sitä solkeammaksi käy koivu, sitä lempeämmäksi lehto, sitä mehevämmäksi maa. Mutta kukkulan korkeimmalla laella, keskellä rannattoman, ruskean erämaan, humisee yöt ja päivät hiljaista hummataan koivujen kuningatar, tuuhea-oksainen puu, jonka juuret syvälle maan sydämeen tunkevat ja latva taivasta tavottaa.

Se on Haltijan pyhitetty puu, hänen oma kasvattinsa, jonka siemenen hän kylvi siihen silloin, kun etäisimmän entisyyden ensimäiset pälvet paljastuivat, kun ikuiset lumet sulivat ja jäävuoret alkoivat jokina mereen vuotaa. Siihen hän asettui ajan rannatonta ulappaa eksyksissään harhailtuaan ja siinä oli hänen hyvä olla. Hiljalleen kasvoi hänen kylvönsä ja versoilivat vaaran rinteet hänen ympärillään hiiskumattoman hiljaisuuden vallitessa; — kasvoi puu vaaksan vuosisadassa, tuuhistui tuhannen kuluttua, kutistui talvisten tuiskujen alla, mutta oikaisi aina vartensa tuuman entistään ylemmä kesäisten päivien paisteessa. Kerran kymmenessä vuodessa juoksi peuraparvi alatse, ulvahti susi suota pitkin jolkutellen, tai lepuutti latvassa siipeään Lapista palaava kotka.

Ikäviä aikojaan haikaili Haltija lehtojaan kasvatellen, tietämättä, kenelle niitä kasvatti. Johan alkoivat pyyt metsissä pesiä, jo kuhertelivat kyyhkyset oksilla, jo lauloivat linnut ja oravat iloaan pitivät. Mutta vaikka vilja maassa vilisi, ei kukaan Haltijasta huolinut, ei yksikään hänen koivussa asuvan tiennyt eikä hänelle kiitostaan kantanut. Alakuloisena asui hän kaarnaisen kattonsa alla, tuolloin tällöin lehvien lomasta tähystellen, eikö saapuisi se, jota hän odotti.

Oli hän jo itse mielestään yhdeksän ijäisyyttä odottanut, kun tuli vihdoinkin talvista hankea hiihtäen tuo, jonka hän toivomakseen tunsi: hengeksi omaa henkeään. Oksien alle hän pysähtyi, ei menojaan mennyt, vaan haki suojaa, asettui asumaan hänen jalkojensa juureen. Oudostellen katseli Haltija häntä puunsa suojasta, mutta tunsi sydämensä mielihyvästä vavahtavan, kun outo tulija koivun oksalle parhaat helynsä ripusti, antoi siihen saaliistaan osan ja nuotiotulellaan sen juuria lämmitti. Jo lankesi kasvoilleenkin hänen eteensä ja hymisten lauloi:

Koivutar ihana impi,
Metsän hieno haltijatar,
Käy avuksi esittäissä,
Toveriksi tarvittaissa,
Laita kulta kuontaloihin,
Pane vaski vartaloihin,
Kehreä punanen lanka,
Sinilanka siuahuta,
Vetele jokien poikki,
Lävitse salon sinisen,
Siihen juosta joukkojesi,
Viiletellä viljojesi —
Antanet urholle apusi,
Uhrin kannan koivullesi,
Esilahjat lehdollesi.

Mielellään hän antoi, kaikki lupasi, jälessä juoksi, kupeella kulki, kuletti kaikki hänen eteensä ja sai kiitokseksi pyydetyistä parhaat.

Poishan tämäkin loittoni, heitti Haltijan siihen yksikseen olemaan, mutta kun aikainsa päästä palasi, niin toi toisiakin tullessaan, eivätkä ne milloinkaan lahjatta lähteneet eivätkä uhriaan unohtaneet.

Hyvillä mielin eleli siinä erämaan Haltija, koivunsa oksia soitteli ja elämästään iloitsi. Hoiteli lehtoaan, tuomiaan tuuhistutti, pihlajoita ja haapapuitaan vaali, odotellen uusia ystäviä, joille nekin kerran lahjaksi kelpaisivat.

Ja keväänä muutamana, kun lehto lempeimmillään tuoksui, kun mahla koivun suonissa kihisi ja Haltijan päätä elämän halu huimasi, näki hän kaksi miestä suolta nousevan ja hänen puunsa juurelle istuutuvan. Heidän haastelustaan kuuli hän, että he asuinpaikkaa etsivät, itselleen kaskimaita katselivat, vaikk'eivät vielä tienneetkään, tähänkö jäisivät vaiko tästä kauvemmaksi kulkisivat.

Silloin loihti koivun Haltija kaikki lintunsa puitten latvoihin, kutsui kukkumaan kaikki käkensä ja hymyyn menivät totisten miesten huulet sitä kuunnellessa. He tekivät tulensa, vuoteensa valmistivat ja koivun alle yöpyivät. Mutta yöllä lähetti Haltija mehiläisensä Luojan luo usvia anomaan ja toisen päiväpaistetta pyytämään. Ja kun miehet aamulla heräsivät, antoi aurinko valoaan täydeltä terältä suven puolella Koivuttaren kukkulan, mutta pohjoisessa seisoi sumuinen seinä korkeana ja sankkana. Eivätkä miehet siitä sen edemmä lähteneet. Ripustivat konttinsa koivun oksaan, ottivat kirveensä ja lehtoon laskeutuivat. Haltija seuraili heitä puulta puulle hiipien ja näki heidän iskevän pilkan joka koivuun, jonka ohitse kulkivat, ja viimein tulivat he samalle puulle, mistä olivat lähteneet. Mutta kun olivat puihin pilkkansa panneet, astuivat he kierroksensa sisään ja alkoivat kaataa kaskea. Lehdossa ruski ja rytisi, puut tutisivat ja parahtaen maahan sortuivat. Haltijata pelotti, mutta samassa oli hänen mielensä hyvä. Kaikki pilkkomansa puut he maahan kaatoivat, mutta yhden heittivät, Haltijan koivun. — Se on pyhä puu, johon konttisi ensiksi ripustat, — kuuli hän heidän hartaasti sanovan. Ja siitä pitäen päätti hän olla heidän ikuinen ystävänsä, noiden miesten, jotka olivat suolta nousten hänen luokseen tulleet, ja heille aina parahintaan suoda, koska hekin hänelle sen soivat.

Ja yhteinen ystävyys siitä alkoi pyhän puun Haltijan ja kaskenkaatajain välillä, eivätkä he siitään enää eronneet. Miehet rakensivat saunansa metsään ja siinä talvensa viettivät. Keväällä polttivat he kaatamansa kasken komeana uhritulena Haltijan puun ympärillä. Mutta ennenkun kylvämään kävivät, astuivat koivun alle, ripottivat siihen jyväsiä muutamia ja kumpikin hiljaa hymisten lauloivat:

Koivutar korea impi,
Maitten neito mairueni,
Anna meille oiva ohra,
Kaura kaunis kasvattele,
Varjele vilulta vilja,
Pane korret korttumahan,
Sekä varret varttumahan,
Tuhansin neniä nosta,
Saoin haaroja hajota,
Kunpa antanet apusi,
Kannan lahjat lehdollesi,
Uhrin puullesi parahan.

Haltija antoi mitä pyydettiin, jyvän idätti, oraan kasvatti, tähkän tuleennutti ja sen hallalta varjeli, levittäen terheniset siipensä halmeen päälle ja maan alta lämmintä liehtoen, silloin kun pohjonen pakkasella uhkasi. Ja kun kellertävä vilja leikattiin, ripustettiin siitä täyteläisin lyhde hänen koivunsa oksaan — ja oli se hänestä riittävä palkkio.

Vuodet vierivät, lehto kaadettiin kaskeksi yhä laajemmalti ja ajan ollen aaltoili koivun koko tienoo vihantana viljamaana. Maine kuului kauvaksi soiden ja metsien taa, että siellä asuu kukkulalla etäisessä erämaassa suuren koivun siimeksessä ystävällinen, hellämielinen haltija, joka omiaan hoitaa ja heille kaikkea hyvää suo. Tuli miehiä ja naisia ja tekivät tupasiaan kaikille rinteille lähteiden luo. Ja kun ei enää siihen sopinut, niin siirtyivät toisille rinteille. Mutta kun pyhä puu lehteä laittoi ja käet kukkuivat ja linnut lauloivat, niin tulivat kaikilta kukkuloilta Koivuttaren puun alle uhraamaan ja kylvöonnea anomaan. Ja samana päivänä pantiin kasket kaikilla rinteillä palamaan ja tuoksuva auer hunnutteli suot ja metsät ja kääri pehmeään vaippaansa Koivuttaren puun, joka siitä suureni ja tuuhistui. Iloista elämää pitivät lapset, naiset huhuilivat, karjan kellot kalkattelivat ja paimentorvet vastailivat toisiaan vaaralta vaaralle.

Ihmiset vanhenevat ja kuolevat pois ja koivun ympärille haudataan. Mutta koivun Haltija ei vanhene eikä kuole, vaan pysyy ijäti yhtä nuorena, sillä uuden kansan kiitollisuus kantaa hänelle aina uusia uhreja. Hän näkee korpien kaatuvan ja viljamaiksi muuttuvan, näkee soidenkin laihoina vihertävän ja tähkää kellertävän. Mutta vaikkakin puut kaikkialta kaadetaan, ei Haltijan puuta kukaan kaada. Sillä semmoinen on taru, että jos "isien puu" maahan hakataan tai siitä oksakaan taitetaan, katoo vilja maasta ja puute maailman täyttää. Mutta jos sen seista annetaan ja hellivän sydämen lahjoilla häntä muistetaan, ei ikuinen jää eikä lumi enää koskaan Suomea peitä eikä hyvä haltija sille koskaan lakkaa lämpöään leyhyttämästä.

Sentähden sille vielä tänäkin päivänä nuori kansa tyynin kesäilloin kantaa laulunsa lahjan ja ilonsa uhrin. Ja kun he yönsä vaivoista väsyneinä käsi kädessä Koivuttaren kukkulalle kulkevat ja keinun heiluessa ja kantelon soiden hänelle virtensä virittävät, täyttää vieno riemu hänen rintansa, ja hymy sydämmessä piiloutuu hän puunsa tuuheimpaan lehvistöön, joka heikolla kohinallaan hänen kiitolliset tunteensa tulkitsee.

(Juhani Aho: Lastuja III.)

SUOMEN SYNTY.

Kulki kuuluisa Kaleva,
Poikinensa polkutteli,
Etsien elinsijoa,
Asuinmaata arvaellen.
Kaukoa Kaleva kulki
Päivän puolelta iteä,
Päässyt päätänsä pakohon
Ihmisiltä ilkeiltä,
Jotk' olivat joutunehet,
Tullehet tulille niille,
Kussa lasna laaksoloissa
Kuunteli kevätkäkeä.

Paljo maita matkusteli,
Paljo maita, paljo soita,
Paljo synkkiä saloja,
Korpimaita kauhe'ita.
Ei löynnyt elinsijoa,
Asuinmaata armahinta
Viikon vierevän ohessa,
Eikä viikon, eikä toisen,
Yhen kuun kuluajalla;
Missä maat ylen matalat,
Kussa kankahat katalat,
Muut paikat pahannäköiset:

"Ei siinä sijoa mulle,
Ei oloa onnellista."
Niin tuli Nevan joelle,
Laatokan lahen perälle.
Siirtyi siitäkin edemmä,
Pääsi vielä päiväyksen;
Näki maat, metsät ihanat,
Saavutti sataiset järvet.
Salot, saarimaat tuhannet.

Loi silmänsä loitommalle,
Etäämmälle ennähytti,
Keksi vuoret, keksi vaarat,
Keksi kukkulat komeat,
Lehot, laaksot, lempeimmät.
Katselevi, kuuntelevi;
Niin kuuli kevätkäkösen
Laulelevan laaksomailla
Kuni muinenkin kotona,
Elonmailla entisillä.

Sanan virkkoi, noin nimesi,
Itse lausui ja pakisi:
"Tuotapa minäkin toivoin,
Ikävöin ikäni kaiken,
Käen kullan kukkumata,
Hopean helähtämätä."

Meni mielehen ajatus,
Tuli tuo ikuinen tuuma:
"Lietkö suotu, maa suloinen,
Maa ihana arvattuna
Asunnoksi armahaksi,
Onnelliseksi oloksi.
Ollet suotu onnekseni,
Arvattu asuakseni,
Niin sun Suomeksi nimitän,
Suomen maaksi mainittelen."

Siitä sai nimensä Suomi,
Sai nimensä suomisesta,
Kalevasta kansa juuren,
Suuresta sukuperänsä,
Mainiosta maan eläjät.

Vieläkin kevätkäköset
Laulelevat laaksomailla,
Yhet laaksot, yhet laulut,
Yhet armahat asunnot,
Ei ole yhet asujat,
Yhet korvat kuulemassa —
Jo on kauankin Kaleva
Ollut poissa poikinensa.

(Elias Lönnrot: Mehiläinen 1836.)

KANSATIETEELLINEN UNELMA.

Tulin muuanna iltana elokuun lopulla, hiukan hämärissä Koitereen tyyntä vettä soudettuani, Lummesaareen. Aivan rantaäyräällä on talo pienen lahden pohjassa.

Venheeltä menimme taloon. Rahvas oli jo nukkunut, mutta eivät sentään suuttuneet, kysyivät vaan hyväntahtoisesti, niinkuin muulloinkin, kuulumiset. Talontytär levitti keveällä kädellä heiniä lattialle, ja kohta olikin kumppanini unen sylissä. Minä vaan en nukkunut. Mieleeni johtui, mitä tullessani olin nähnyt, länteen nukkuva aurinko, järven rasvatyyni pinta, vakaat ja iäti viheriöitsevät petäjät, armaat torkkuvat koivut, jotka saarissa vastaamme kulkivat; mieleeni johtui taivaansininen kansi ja kirkkaat tähdet, jotka tänä iltana tuntuivat minusta kauniimmille kuin milloinkaan muulloin.

Muuan mies oli saanut tilansa minun viereeni. Se oli vanha, noin seitsemänkymmenen paikoissa oleva mies, talon ruotiukko. Mutta se ei ollut tavallisia ruotiukkoja, sen olet seuraavastakin näkevä. Hän katseli minua ikäänkuin kysyäkseen: semmoinenko se nyt runon ja tarinan kerääjä on?

Hän. Niinkö sie oikein täydellä todella virsiä etsit?

Minä katsahdin häneen, ja hän näkyikin ymmärtävän, mitä aioin sanoa.

Hän. Kävellessäsi lienet kuullut tarinan viidestä tytöstä, jotka kulkivat maata maailmaa?

Minä. En; haasta, hyvä ukko, se iltamme huviksi, kyll' on vielä yötä maataksemmekin!

Hän katseli vielä kerran silmiini, ja silloin tuntui kuin silmäteränsä olisivat sydämeheni menneet. Vaan nähtyänsä, ett'ei silmäni rävähtäneet, alkoi hän, minun tulen otettua ja pöydän ääreen kynä kädessä istuttuani, viimein hiljaa ja pitkällä äänellä:

"Sinä tiedät, missä Altain vuoret ovat, ne, joiden kukkuloilla on raitis ja kirkas olla, ja joiden laaksoissa lounastuulet kukkasia tuudittelevat, ja joiden seuduilla on siimestä? Koska tiedät, niin niiden kunnasten lomassa oli järvi, jossa lummekukat hyötyivät, jonka pintaan kumpujen oli ilo kuvastella. Sen järven rannalla oli eräs äiti lapsinensa, joita oli monta poikaa ja viisi tytärtä. Pojat eivät kuulu tähän tarinaan, vaan tytärten nimet olivat: Tja, Erma, Unus, Kri, Uometar. Nämä lapset riemuitsivat rakkaudessa ja lemmessä, ja elivät niin, kuin ei mikään heimo enää elä. Lammen vedet olivat useammin tyynet, mutta jos joku tuulen puuskaus milloin tuli häntä tervehtimään, niin myhähteli sen muoto vähän, ja hienoja viriä vieri pinnalla. Silloin istuutuivat sisarukset aina venheeseen, pieneen solakkaan ruuheen, ja soutelivat lammille, josta tuuli sitten hiljaa liekutti heidät rantaan. Näissä huvituksissa oli heillä kumppanina eräs nuorukainen, heidän veljensä metsätoveri. Mistä hän oli kotoisin, ei kukaan tietänyt. Kun ei vaan liene tullut yläisistä taivoista, niinkuin muutamat sanoivatkin; se vaan on varma ja tosi, että se oli hoikka nuorukainen, jonka suonissa juoksi raitista verta, jonka käsivarret, ehk'ei paksut, kuitenkin olivat sangen jäykät, ja että sen silmä säihkyi tulta, ikäänkuin revontulten kauneimmat välähdykset. Noiden tyttöjen äiti piti tätä nuorta kuin omana poikanaan, ja hellemminkin, ja tytöt puolestaan rakastivat häntä kuin veljeänsä. Nämä lapset viettivät päiväkaudet metsässä, ei raateilla, niinkuin nykyiset ihmiset tekevät, sillä silloin ei tarvinnut kaskea polttaa, mutta muuten vaan, marjassa ja kukkasilla olemassa, ja sentähden, että rakastivat puiden huminata. Kerran tapasi koillinen ruskokin heidät jo eräällä kunnahalla istumassa, ja useasti sanoivat he nousevalle päivälle: 'terve kulta tultuasi!' Kerran eräänä iltana viivähtivät he niin kauan kukkakummuillansa, että äidin täytyi heitä huhuellen kotihin etsiä, ja sitten kysyttyään, missä niin myöhään olivat olleet, sai hän vastaukseksi: 'tuo käki lauloi kukahteli kauneinta virttänsä, ja siitä emme ennemmin palata voineet.' Näissä kaikissa oli, niinkuin jo sanoin, mainittu nuorukainen heidän kerallansa.

"Mutta kantelen kielet eivät voi helähdellä niin hellästi kuin niiden olisi vavistava laulaessansa siitä, mitä nyt tulee. Muuanna aamuna sisarukset olivat taas iloittelemaansa lähtemässä, kun havaitsivat, että nuorukainen, heidän toverinsa, oli poissa. He etsivät, he huhuelivat; turhaan, hän oli poissa, eikä tullut koko päivänä eikä koko kuulla, ei milloinkaan! Silloin nousi tyttöjen kirkkaalle taivaalle uusi pilvi, jonka nimi on murhe, ja siitä ajasta lähtien se pilvi ei ole sulanut. Kumminkin sataa se aina, ja sitä sadetta sanotaan toisella nimellä kyyneleiksi. Moninaisia uusia mielialoja nousi tyttöjen mieleen. Päivän säteet olivat heistä kuumat, ja siimeksen varjo kylmä. Lampi oli heistä kolkko, ja ruuheansa he eivät kärsineet nähdä. Poissa, poissa oli se, jonka sydäntä vasten kaikkein sydän sykähteli. Niin silloin sanoi Uometar: 'Voi siskot, kullat, älkäämme itkekö näin! — Mitä me sillä voitamme? — lähtekäämme ystävätämme etsimään, kenties tuolla lännen saloilla…'"

— Lähtekäämme, lähtekäämme! sanoivat kaikki, ja he läksivät, ja lauloivat virren äidillensä, joka, kotiin jääden ja silmät vettä kiehuen, kauan katsoi heidän jälkeensä, kunnes viimein kokonaan katosivat. Siitä samosivat he yhdessä monta saloa, monta kangasta, ja näin kului paljo aikaa, mutta ystävä jäi kumminkin löytymättä. Kerran he olivat hyvin väsyksissä ja istuutuivat kaikki kiven ympärille, ja jalkojansa katsellessaan näkivät niissä punaisia naarmuja, ikäänkuin verta olisivat tihuneet. Siinä sanoi Tja: "Eikö olisi parempi, sisaret, että eroaisimme kukin haarallensa, ja niin hakien etsisimme ystävätämme, kenties hänet täältä lännestä viimeinkin löytäisimme, tätä tienotta rakasti hän enemmän kuin muita?" Ja kun toiset sisaret sanoivat siihen suostuvansa, niin virkkoi hän taas: "Mutta ennen erottuamme ottakaamme merkki, josta ystävämme iäti johtuisi mielemme, ja…"

"Minkä otamme siksi merkiksi, eihän meillä ole mitään, joka siksi sopisi?"

"Muistatteko hänen nimensä?"

"Aina, aina!"

"No niin, hänen muistokseen, ja että kerran taas yhdyttyämme toisemmekin paremmin tuntisimme, ottakaamme, jakakaamme se nimi… Mutta minun vanhimman pitää teihin nähden saada puolta enemmän, eikö niin?"

Tarinoija taukosi tähän. Sitten alkoi taas.

"Niin päätettyänsä erosivat sisarukset, ehkä kyllä oli vaikea kunkin itsekseen lähteä. Mutta nyt heillä ei enää ollut samoja nimiä kuin ennen, nyt nimitettiin heitä, milloin nämä sisaret tulivat puheeksi, nimillä: Vatja, Perma, Aunus, Ukri, Suometar. Mikä tuotti tämän muutoksen? Olisiko se ollut nuorukaisen, heidän kadonneen ystävänsä nimi, joka näin teki? Sitä en tiedä. Mutta kukin astui eri teitään, omalle haarallensa, toisistaan mitään tietämättä. Niin Suometarkin. Hän kulki monta saloa, monen suon poikki; nousi kallioille, ja laskeutui niiltäkin, niin ahkerasti etsien ystävätänsä, että hieno valkea hamehensa paljon raiskautui, kun ei malttanut oksiakaan edestänsä väistää. Matka edistyi paljon, vaan paljo meni aikaakin.

"Niin tuli hän viimein eräälle niemelle, ja senkaltaista nientä hän ei vielä ollut nähnyt. Se kasvoi kuusia, jotka tohisivat niin somasti, ja petäjöitä, joiden humina oli vähän jouhikanteleen laatuun; ja koivut myhähtelivät ja nyykäyttivät päitään, ikäänkuin olisivat heille sanoneet: voi kuin on laulunne suloinen! Tämän niemen kainaloon, tyynen poukaman rannalle, seisahtui Suometar ja sanoi itselleen: 'Kuinka kirkkaat näiden kuusien lehvät ovat, ja näiden niinien oksat tuuheat! Tämän hongan ystäväksi tahdon ruveta, ja kotani sen kupeeseen tehdä.' Ja vaikka suru vielä painoi hänen mieltänsä, niin oli hän toisinaan iloinenkin, ja toivoi vielä kerran etsittävänsä löytävänsä. Siitä kului aikaa. Mutta taas tuli uusia tapauksia.

"Muuanna aamuna, mentyään ulos kodastansa, Suometar keksi venheen lahdella rantaa kohti soutavan. Venheen maihin päästyä nousi siitä keskikokoinen vaimo, joka ei vielä vanhalta näyttänyt. Suometar katsoi vaan ja hämmästyi tulijata. — Likemmäksi tultuansa tämä ei tervehtinyt, niinkuin Suometar oli kotonansa nähnyt tehtävän, otti vaan ison hopeaisen ristin kaulastaan, suuteli sitä, milloin tätä ristiä, milloin taivasta sormellansa osoitellen. Kummako oli, että toinen näitä viittauksia ei ymmärtänyt, niistä enemmän vaan hämmentyen? Mutta tulijavaimo ei miettinyt niin. Hän haastoi kieltään, jota Suometar ei tajunnut, vaan sitten näytti vihastuvan, ja silmänsä säihkyi, ikäänkuin olisi sanonut: älä huoli, vielä sinä opit!

"Ja opettamaan hän rupesikin nyt täydellä toimella. Suomettaren pienessä majassa oli ennen kaikki somassa järjestyksessä, ehkä huonekaluja oli vähä, eikä nekään niin siistiä laatua kuin nykyiseen aikaan. Mutta tullut vaimo, joka näytti tässä emäntänä rupeavan elämään, muutteli kaikki toisin. Rahit eivät olleet hänestä hyvät; niiden sijaan asetteli 'penkit'; pirtiksi ei suvainnut Suomettaren majaa sanottavan: 'tupa' oli muka paljoa siistimpi. Aittaa sanoi 'puodiksi', sukaa 'kammaksi'. Ristinsä, jolla tullessaan Suomettarelle viittoili, asetti hän perinurkkaan, ja käski hänet sitä monta kertaa päivässä kumartelemaan. Suometar kyllä vastusteli, eikä olisi näihin hänen mielestään joutaviin puuhiin ruvennut, vaan mikäs, oli täytyminen! Toinen pakotti, hänen täytyi totella.

"Kun nyt oli kaikki oman päänsä mukaan asetellut, alkoi vaimo Suomettarelle opetella kaikenlaisia uusia asioita, joihin tämä välehen oppikin, ehkä kyllä monesti kankealta tuntui, kun piti päiväkaudet istua ja hänen nuhteitaan kuunnella. Silloin ilahdutti aina Suometarta, kun pääsi ulkona askaroitsemaan, ja se tapahtui monesti, sillä eukko itse oli kodassa vaan, kaikki raskaammat työt tytölle jättäen. Tosin kivisti hänen hartioitansa illan tultua, mutta silloin katsahti hän aina taivaalle, ja lävistys lakkasi; tosin lankeilikin hän puutaakan alle toisinaan, sillä puut olivat Suomettaren kannettavat; vaan siitä hän ei mitään välittänyt, hänellä oli metsässä ainoa huvituksensa. Hän meni siellä käydessänsä aina lähteelle, jonka ympärillä oli sankka metsä, istuihe kivelle ja ajatteli siskojansa ja sanoi itselleen: 'Missähän lienet tänäkin iltana, jota etsimään läksimme, löytänenkö sinut koskaan?' Ja silloin puhkesivat hänen silmänsä vettä vieremään, ja kyyneleet juoksivat hänen kasvoillensa, mutta muuttuivat maahan päästyänsä simpsukoiksi. Mutta hänen mielensä keveni, ja keveämmältä tuntui taakkakin hänen kotiin mennessänsä. Sillä kerralla sattui se vaimo, emäntä, porstuan portahilla seisomaan, ja näki tytön itkettyneet silmät. 'Missä olet näin kauan viipynyt, mikä sinull' on siellä metsässä itkettävä, kun aina tulet vesissä silmin kotiin? Se ei käy laatuun, ja varokin, ett'en täst'edes kovemmin senkaltaista uppiniskaisuutta rankaise! Mene pian kotaan!' Tyttö meni, mutta kyynel vierähti nytkin hänen kasvoilleen, ja katosi simpsukkana ruuhkiin. —

"Näin Suometar tämän lännestä tulleen vaimon kanssa eli, ehkä monestikin kesä tuntui varimmalle, vaikeammalle, ja talvi kylmemmälle, kolkommalle, ehkä kadonnut ystävänsä johtui hänelle mieleen useammin kuin ennen itsekseen eläessään. Eräsnä talvisena aamuna istuivat kumminkin molemmat kodassa vierekkäin, sillä vanhempi vaimo opetti Suometarta helmiä rihmalle pujottelemaan. Tähdet olivat sammumaisillaan, taivas ruskotti kauniisti, niinkuin talvisella aamutaivaalla toisinaan on tapana, ja ruskosta näytti jo eräitä säteitäkin sinistä kantta kohden säihkyvän. Kuka ei tiedä, että kirkas tulija on silloin läsnä? Tuvan uunissa roihusi elelevä tuli, ja savu nousi lakeisesta niinkuin lakehen pyrkivä patsas korkeassa kirkossa.

"Silloin aukeni tuvan uksi, huurun perästä tuli vaimoinen ihminen sisään. Sillä oli harmaa hame päällä, päässä pitkä, punainen vaipan kaltainen huivi, joka peitti yläpuolen kokonansa, jättämättä avonaiseksi muuta kuin kasvot ja vähän kaulaa, josta keltainen helmirihma kiilahti. Vaimon muoto oli mustanpuhuva, kaita ja laiha, nenä näytti terävältä. Suomettaren emäntä katsahti tulijata ja hänen kasvonsa nähtävästi vaalenivat, niin että Suometar luuli hänen hämmästyneen. Näin emäntänsä mielialaa kummeksiessaan, sävähti tytön itsensäkin sydän. Tulleen tunnusteli jo ennenkin nähneensä, mutta missä? Viimein johtui hänelle mieleen, että tämä oli sama ihminen, jonka niin useasti oli lähdematkoillansa, joista edellä kerroin, nähnyt ympärillä olevassa metsässä puiden takaa kurkistelevan. Silloin ei se kumminkaan ollut yrittänytkään lähemmäksi. Mutta mikä kumma hänet nyt tänne toi?

"Hän ei vastannut tervehdykseen, eikä istunutkaan, vaikka käskettiin. Tämä tuntui kummalta. 'Ei suinkaan se oikealla asialla nyt ole', sanoi vanhempi kodan asujoista, ja nyt muistui hänen mieleensä, että tämä akka oli jo ennenkin tullut häntä vastaan, että siitä yhdynnästä oli paljo onnettomuutta seurannut, että… ja nyt alkoi päivä mustua hänen silmissänsä. Kuitenkin oli hänellä vielä siksi älyä, että kysyi häneltä, mitä asioitsi."

"Tytärtäni läksin käymään, vastasi kysytty ilkeästi nauraen.

"Tytärtäsikö? kuka sinun tyttäresi on?" huusivat sekä vaimo että
Suometar yksin ajoin.

"Sinä!" vastasi hän, Suomettareen katsoen ja silmänsä niin lempeiksi pakottaen, kuin ikään voi.

"Minä? Et sinä minun äitini ole, minulla on äitini kotona."

"Missäs se kotisi on?"

"Se on täältä kaukana, sinä et voi ymmärtääkään, kuinka kaukana se on."

"Oliko se lammin lahdessa, kahden kummun keskessä?"

"Oli, oli."

"Oliko siinä pieni puro, joka juosta lirisi koditsenne, jonka kirkkaassa vedessä te monesti jalkojanne huuhdoitte, jonka…?"

"Oli, oli, ja sen puron reunoilla kasvoi pieniä kukkia, ja sen ympärillä oli suuri, sankka metsä, josta vuohet aina tulivat purosta juomaan; ja me hyväilimme niitä, ja juoksimme… voi, voi sitä riemua! Oletko käynyt meillä, sieltäkö nyt tulet, koska kaikki niin tarkoin tiedät, elääkö äitini vielä? — sano, sano!"

"Käynyt olen ja en ole käynyt, sen saat ymmärtää, kummin tahdot.
Montako sisarta teitä oli?"

"Viisi."

"Ne sisaresi elävät nyt minun kodissani, taikka ovat ikäänkuin töitä auttamassa, vaan ei niillä elämä vaikeaa ole: riihen puintia, kasken polttamista ja muita semmoisia kevyempiä töitä, mitä talossa on —"

Mitkä työt ne sitten ovat raskaimpia, koska näitä meidänkin emännän vaikeimpia askareita kevyiksi sanoo, ajatteli Suometar itsekseen, vaikka ei mitään virkkanut.

"Äitisi lähetti minut sinua hakemaan, ja sentähden sanoin itseänikin äidiksesi, josta et pahastune. Se alkoi vanheta, talon toimet juoksivat hitaasti; jonka tähden hän viimein köyhtyikin ja hävisi kokonansa, ja antoi talonsa minulle, itse ruotihin meille ruveten. Ja kun nyt lapsensa kaikki tapasi meillä, niin eli tyytyväisenä, mutta mielensä alkoi sinuakin tehdä. Sentähden sanoikin eräsnä päivänä minulle: 'Minusta tuntuu, etten enää kauan elä; jos siis, hyvä emäntä, kuulustaisitte, missä nuorin lapseni Suometar on, se, joka minulle niin rakas oli, niin minä haluaisin häntä vielä kerran halata; paljo, sangen paljo on jo aikaa kulunut siitä kuin oli eronnut sisaristansa, jotka tässä teidän armoillanne elävät, ja sitten eivät hekään ole hänestä mitään kuulleet.' Niin sanoi äitisi minulle. Lähdetkö? Älä usko, että armoilla tulet elämään, niinkuin äitisi, horiseva eukko, sisaristasi virkkoi minulle, minä tahdoin vaan hänen sanansa kertoa! Ei, meillä on toisenlainen elämä."

Suometar ajatteli itseksensä: sisareni ja äiti tämän tykönä! Jonka joukkoon minä en lähtisi, vaikka henkenikin otettakoon! Tämän luona! Mikä onnettomuus niille raukoille lienee tullut? Joko siskoni lienevät yhteisen etsittävämme unhottaneet?

"Entä Vap…?" kysyi hän, mutta sanat sammuivat hänen huulillensa, kun katsahti vaimoon. Tämän muoto oli vielä enemmän mustennut, silmät kiilahtelivat niin kummasti, ja valkeat hampaat välkkyisät sen suussa niin oudosti, että Suometar säikähti ja katsoi anovilla silmillä emäntäänsä, joka kaiken aikaa oli äänettä ollut. Tämä yritti jotain sanoa, mutta toinen, joka näki Suometarta ei hyvällä saavansa, töytäsi emännän päälle, ja…

Siitä nousi sitten suuri tora ja taistelu, jossa ne kaksi mökissä elävää yhtä puolta pitivät, ja se musta, idästä tullut näitä kahta yksinänsä hakkasi. Viimein kävi niin, että se vanhempi, tytön emäntä, pääsi oven puolelle ja pakeni siitä, pakeni rantaan, pääsi venheellensä, työnti sen lahden laineille ja — meni iäksi matkaansa. Kiireessään ei muistanut tavaroitaankaan, ne jäivät kaikki mökkiin.

Mutta itseksensä jäänyt tyttörukka näki nyt sangen hyvästi omin voiminsa ei mitään voivansa. Hän pakeni pihalle, istuihe kannolle ja ajatteli eloansa. Tulleen naisen ensimäiset sanat olivat, vanhemman vaimon paettua, hänelle vakuuttaneet, että tulija ei ollut häntä säästävä, sillä se oli sanonut Suomettaren jättävänsä tähän entiseen mökkiinsä asumaan (äidin ja siskojen luokse menentäkin oli siis hänen omia valheitansa), mutta itse joka päivä sanonut käyvänsä häntä katsomassa, ja sitä paitsi alituisen vartijan kotoansa uhannut lähettää, jonka heti piti Suometarta kovilla aseilla kurittaman, ell'ei totteleisi, ja katsomaan, ett'ei päivätyöstä mitään tekemättä jäänyt. Selvästi näki poloinen, että jos ennen, toisen vallassa, oli vaikea ollut kadonnutta ystävätänsä etsiskelemässä käydä, niin muuttui se nyt aivan mahdottomaksi, ja mahdotonta oli häntä edes ajatellakaan. Kuta enemmin tulevata aikaansa ajatteli, sitä raskaammalta tuntui se vaan, pimeyttä ja huolta edessä, takana, molemmilla puolillansa, niin että viimein ei enää jaksanutkaan pitäytyä, kyynelten salvat olivat heikot, ja vedet alkoivat hiljaa, mutta kuumasti lähteistään kiehua, norahtelivat immen poskille, joilta kirkkaina helminä maahan tipahtelivat. Silloin alkoi kuulua hiljainen, ihana kantelon soitto, niinkuin kaukana metsässä olisi hellästi helissyt, ja ääniä, joiden suloisuutta Suomettaren korvat eivät vielä olleet kuulleet. Ne lauloivat:

Elä itke, armas impi,
Elä, vaivainen, valita!
Mi apu itkusta sinulle,
Mikä kyynelten kylystä!
Rintasip' on raukenevi,
Povesi pakahtunevi,
Niistä pilvistä polojen,
Niistä huolen hattaroista!
Paljon kestit, kestä vielä,
Kestä kuormasi kovuutta,
Kanna kaihoa katala,
Sieä suuren survimista,
Suuren niskan nakkeloa,
Sieä syytönkin sysintä.
Näetkö, kuten tulevi,
Kutenka kohottelekse
Kultaisen ruson kipinät,
Nep' e'ellä ääntelevät,
Eelläpä helähtelevät
Tietä kirkkahan tulijan,
Matkoa ison jumalan;
Se sun auttavi akasta,
Päästävi pahan parista;
Sill' on ankarat aseensa,
Väkevät varustimensa,
Se on Luojan lähettämä,
Valon valvova isäntä,
Koston kultainen kuningas!
Siitäp' on apu sinulle,
Turva kaiketi tuleva.
Elä itke, armas impi,
Elä, vaivainen, valita,
Mi lepo itkusta sinulle,
Mikä kyynelten kylystä!

Tämä laulu vaikutti Suomettareen kummallisesti, ja lohdutuksen virvoittavan nesteen tunsi hän siitä sydämehensä valuvan. Kyyneleet pyyhkäsi pois kasvoiltansa, hänen silmänsä paloivat kirkkaammin, posket helottivat hellemmällä ruskolla, koko hänen luontonsa oli kuulakampi. Yksi ainoa asia vielä huolestutti Suometarta. Laulu ja soittelo oli hänestä niin tuttua, ne äänet, joiden hyminä nyt oli metsästä kuulunut, oli hän jo ennenkin kuullut, varmaan kuullut, niin päätti hän, mutta missä, milloin, unessako, ilmisissäänkö, sitä ei muistanut, jos ei kotonsa laaksoissa ennen lasna ollessansa olisi…? Kuitenkin meni hän sangen toivovalla mielellä takaisin kotaan, päättäen kaikkia nykyisen emäntänsä mieliä palvella, kunnes toivottunsa, kunnes ikävöitynsä tulisi.

Päivä oli eräsnä kevätkesän iltana lännen syliin vaipumaisillaan. Rannan aallot olivat tyynet, ja metsän hongat olivat hohisennan hetkeksi unhottaneet. Muuta ääntä ei kuulunut kuin käkösen kukahteleminen tuolta lahden toiselta rannalta. Silloin oli Suometar lähteellensä menemässä, sillä siellä vietti hän aina illan suloisuuden, siellä iloitsi ja siellä itkikin. Tänä iltana oli hän erinomattain kevyt mielessään, hänen viimeinen päätöksensä ja sammumaton toivonsa antoivat hänelle riemua. Lähemmäksi tultuansa hän keksi puiden keskitse vieraan lähteellä istuvan. Se oli hoikka nuorukainen. Suometarta hämmästytti vähän, ja hän sanoi itsellensä: 'kukahan se kuitenkin lienee, tuo nuori mies, sen olen nähnyt niin usein näillä seuduin astuelevan? Voisikohan tämäkin emäntäni lähettiläitä olla, niitä, joita niin uhkasi tänne metsiin laittaa? Väijyisikö hän minua kukkiani anastaaksensa? Vaan — sen silmä loistaa niin lämpimästi, niin uskollisesti, ja häntä ennenkin nähdessäni on mielestäni tuntunut ikäänkuin hän minulle hyvää toivoisi, vaikk'ei koskaan ole puheille antautunut — minä menen kuin menenkin, eihän tuo mikään peto olle.' Kiireesti astui hän nyt lopun matkaa, ja tuli lähteelle. Vieras ei paennut, nousi vaan seisoalleen ja tervehti, ja kohta he olivatkin hyvin hyvät ystävät, sillä seuraava puhelu syntyi heidän välillänsä.

Nuorukainen. Kuinka kirkas tämä lähde on, ja nämä kukat, kuinka kauniit! Onko nämä sinun?

Suometar. Minä olen tottunut tässä käymään, lähteen kuvastin on minusta niin suloinen, ja kukkia olen aina lempinyt, ne ovat parhaat ystäväni.

Nuor. Niinpä olen sinun näissä metsissä kävellessäni monesti havainnut tässä istuvan, ja toisinaan näin itkeväsikin.

Suom. Mutta mitäs sinä niin alinomaa täällä asioitset, kun aina olen suvis- ja länsipuolitse tämän paikkani nähnyt sinun kävelevän; useasti on mieleni askeleistasi vavahtanut, kun pelkäsin, että olisit… Mutta nyt, nyt en enää pelkää sinua, vaan asiasi kumminkin tärkeä lienee, kun niin aina täällä oleksit, täällä meidän korvessa, joita ei muut rakasta kuin…?

Nuor. Niin, vaan minusta on korven humina hyvä kuulla.

Suom. Korvenko humina? eikös teidän puolella ole…?

Nuor. Ja korven kukka kaunis katsoani.

Suom. Meidän kukista ei ole paljon katsottavaa, nämä ovat vaan sammalkukkia kaikki, lieneehän noita muualla paljon ihanampia. Muu syy sinulla on, mikähän lieneekin, täällä käydä?

Nuor. Tämä lähde on minusta niin lemmittävä, että sen kirkasta vettä juomaan olen tullut, ja sen reunalla rastaan yövirsiä kuunnellut.

Suom. Silmistäsi näen, ett'et tarkkoja tosia sano; totta puhuessasi et aina noin myhähteleisi, kun nyt näen tekeväsi. Mutta salkkusi, mitä siinä on?

Nuor. Tässäkö? Siin' on monta kallista helmeä.

Suom. Mistäs ne olet saanut?

Nuor. Täältä metsästä olen niitä keräellyt, varsinkin tämän lähteen kukkareunoiita, ja…

Suom. Kuka niitä on tänne saattanut, enpähän minä ole yhtään nähnyt?

Nuor. Omilta poskiltasi on jok'ainoa helmi heinikon kätköön kadonnut, ja siitä kätköstä olen ne etsinyt. Tahdotko nähdä, miltä ne näyttävät? (Aukaisee salkkunsa.)

Suom. Voi kuinka kaunis vyö, paljaista helmistä ja simpsukoista kudottu! Mutta mitä sanoit — nämä minun poskiltani…? Mahdotontahan se on; minun poskiltani kyllä on toisinaan… kyynel maahan herahtanut, mutta helmiä, niistä en tiedä mitään!

Nuor. Ja ennenkun tiesitkään, ne kyyneleet muuttuivat näiksi kirkkaina loistaviksi pisaroiksi.

Suom. Sitä en ymmärrä, mutta kaunis, sangen kaunis on tämä vyö; kuka sen on tehnyt?

Nuor. Sen teentä ei isoa aikaa ottanut; helmien yhteen kutominen on minun tekemäni.

Suom. Kirkas on kulta, joilla sen olet kirjaellut, ja helmet välähtelevät niin kummalla säihkyllä. Katsos näitä sinisiä, jotka olet asetellut ikäänkuin pohjaksi, kuinka niiden loisto on armas! Ja noita valkeoita, jotka niiden keskestä niin kuulakasti tuikkaen paistavat, ja noita kellertäviä, jotka reunoilta säihkyävät! Tiedätkös, minä sanoisin noita sinisiä taivaaksi, näitä valkeita tähdiksi, ja noita reunoilla olevia, keltaan vivahtavia, revontuliksi; eikö se kävisi laatuun?

Nuor. Hyvin kyllä; mutta vielä paremmin sopii se, kun se vyö on itselläsi. Sinä hämmästyt. Mutta vähemmin kummastunet, jos muistat, että niiden helmien, joista se on tehty, sanoin sinun omiasi olevan. Sitä epäilet, mutta katsahda minuun, voisinko leikkiä niin vakavassa asiassa puhua. Ota siis, kirkassilmäinen impi, tämä omaksesi, muuta palkintoa en sinulta ansaitse kuin sen, että omin käsin saan sen vyötäisellesi kiinnittää. (Äänetöntä aikaa, jolloin hän solmitsee vyön hämmästyneen ja silmänsä maahan luoneen neidon ympärille, ja sitä tehdessään, melkein tietämättänsä, tyttöä hellästi halaa.)

Suom. (Katsahtaa häneen ujostellen, mutta kiiltävin silmin.) Mutta mitäs se mustaposkinen vaimo virkkaa, kuin näkee tämän vyölläni? Varmaan kiskaisee heti sen minulta pois?

Nuor. Sitä et tarvitse pelätä, siitä, vyöstä on sinulle vaan suuri turva. Mutta estääkseen pahain ihmisten liian suurta ilkeyttä antoi Luoja ihmiselle eräitä välikappaleita, joita lähelle ne eivät uskalla tulla, ja senkaltaisista on tämä uusi vyösikin tehty.

Suom. No eikö emäntä sitten saata enää koskaan niin lähelle minua tulla, että voisi..?

Nuor. Ei milloinkaan, niin kauan kun se vyö on ympärilläsi. Kun sinä tulet tupaan, niin pakenee hän perisoppeen, mutta kun perään menet, niin lymyää hän oven suuhun.

Suom. Suuri ja sanomaton on velkani sinulle, enkä arvaa, millä konsanaan voisin sinua kostaa, sinä suihkusilmäinen nuorukainen, mutta…

Nuor. Niistä elä huoli huolimaan. Vielä tääll' on laukussani enemmänkin helmiä, jotka tänäpänä poimin. Niistä teen sinulle toisia kapineita, ja ne valmiiksi saatuani, tapaamme taas toinen toisemme tässä lähteellä, näiden kukkien hiemuhajuissa. Jää hyvästi siksi!

Panin, viimeiset sanat kirjoitettuani, kynän pöydälle ja odotin. Mikä kumma ukolle on tullut, kun ei virka mitään! arvelin itsekseni, ja viimein jo rohkenin kysyäkin: näinkö poikkinainen tämä onkin satusi, vastahan minä luulin sen alulla olevan? Ukko ei vastannut ennen kuin vähän ajan perästä: "Jo se loppui; voisi kyllä häneen lisätäkin, mutta taatto vainaja ei sanonut enemmältä, enkä min' ole häntä muiltakaan kuullut tätä edemmä."

"Mutta eihän tässä ole muista kuin Suomettaresta puhuttu, eikä sitäkään kunnolla loppuun, ja toisista sisarista emme tiedä mitään. Kumminkin sanoit alusta tätä viiden tytön tarinaksi? Sopivampi olisi ollut: poikkinainen satu Suomettaresta."

"Ka, pane nimi, miksi katsot, mutta enempätä min' en osaa sitä; ehkä muilta sattuisit lisää saamaan", vastasi ukko ja panihe tilalleen. Minun täytyi häntä seurata.

Päre oli jo, pala toisensa perästä, pitkinä hiilen luikareina lattialle pudota risahdellut, ja viimein lyheni niin, että tuli tuli rautaan asti, leimahti siinä vielä eräitä kertoja ja — sammui.

Mutta minun ajatukseni eivät sammuneet. Se poikkinainen satu, jonka nyt olin kuullut, oli johdattanut minut ennen tuntemattomiin tienoihin. Mieleeni astui sadun alussa mainittu tyttöjen koto, ne viisi sisarta ja niiden äiti. Siitä ajattelin sitä kummallista nuorukaista, jota tytöt läksivät etsimään. Kunne olisi tämä heidän rakkaansa saanut, kunne joutunut, kun eivät sanaakaan enää olleet hänestä kuulleet? Olisiko hän mihin vaivaloisiin eli onnettomiin kohtauksiin joutunut, niihin iäti hukkunut? En tiedä, mikä siihen lienee syynä ollut, mutta tätä en voinut uskoa. Tarinoija sanoi häntä jaloksi nuorukaiseksi, uljaaksi sankariksi, sentähden luulin hänen vaaroistakin voineen selvittäytä. Vaan jos nyt elossa olisi, oliko tytöille mahdollista häntä koskaan tavata, ja milloin olisi se tapahtuva? Jos mieleni silmät sitten Suomettareen yksinänsä loin, niin ei siitäkään tullut suurta lohdutusta. Hän oli nähnyt suurta kurjuutta ensimäisen holhoajattarensa aikana, ja nyt oli jäänyt toisen käsiin, paljoa kovemman. Kuinka olisi hän tästä pääsevä, kuka hänet siitä orjuudesta pelastava?

Täänkaltaisia kysymyksiä kokoutui mieleeni toinen toisensa päälle, ja ne valvottivat minua, niin että levotonna heittelime tilallani. Viimeinkin levähytti tervetullut Unonen kuitenkin siipensä minunkin päälleni, silmäni vaipuivat kiinni ja minä nukuin.

Nukunta ei estänyt ajatuksiani samaa juonta juoksemasta, jota valvoessani olivat rakastuneet kulkemaan. Minä olin olevinani suurella summattomalla aavalla lakealla, jonka kahden puolen oli isot synkät tammimetsät. Koko lakea, niin kauas kuin silmä kantoi, oli rahvasta täynnä, niin että minusta tuntui kaiken maailman kansa tähän kokoutuneen. Kaikki olivat juhlapukuihinsa vaatetut, miehet sinisillä kauhtanoilla, vaimot valkeilla esiliinoilla. Ja vaikka puolipäivän säteet kuumasti paahtoivat, niin ei heitä kumminkaan näyttänyt väsyttävän, näkyivät ikäänkuin jotakin eriskummallista ja juhlallista odottavan.

Mutta rahvasjoukon keskessä oli yksi kohta tyhjä. Sille paikalle oli istuin valkeasta kivestä rakennettu, ja joka puolelta kullalla ja hopealla huoliteltu. Vaan itse istuin oli kallisarvoisella samettipeitteellä katettu, ja sen sametin reunat välkkävillä helmillä päärmetyt. Istuin oli tyhjä, vaan siihen sanottiin kohta istujia tulevan, ja rahvaan niitä odottavan. Sen juurella istui neljä valkeaveristä, taivaankaunista impeä, kaksi kummallakin puolen. Ne olivat lumivalkeissa vaatteissa, kalleilla sinisillä vöillä vyötetyt. Heitä näkyi sama odottava, sama toivova mieli ilahduttavan kuin rahvastakin.

Yht'äkkiä nousi rahvaassa suuri humina, ja kaikki huusivat, itäpuolista metsää osottaen: tuolla! tuolla! Hiljainen soitto alkoi kuulua; kaikki paljastivat päänsä, ja soittelon ääni vaikutti niin jalosti, että tässä summattomassa joukossa olisi kyyneleenkin tipahduksen kuullut, niin hiljaa olivat kaikki. Kuitenkin uskalsin eräältä vieressäni seisovalta mieheltä kysyä: ketä tähän odotetaan? Hän katsahti minuun kummeksien, kun kysyin sitä, jonka kaikki maailma tiesi. Kuitenkin suhahti korvaani: "Tähän odotetaan Suometarta; nuo neljä ovat sen sisaret, mutta se tulee sen nuorukaisen, heidän lapsuutensa ystävän kanssa, jonka hän on löytänyt, jota kaikki toivoivat." Nyt selvisi minulle kaikki.

Kohta lehahtikin kirkas, säteiden ympäröimä vaunu, neljän valkeasiipisen hevosen vetämä, istuimen eteen, ja siitä astui nuorukainen, jonka kasvot paistoi kuin aurinko. Se auttoi neitisen vaunuistaan, jonka ilolla tunsin Suomettareksi. Hän oli vaatettu aivan samalla tavalla kuin odottavat sisarensa, sillä eroituksella vaan, että hänellä oli helmistä loistava vyö vyöllään ja kirkas seppele otsalla.

Molemmat riensivät niitä neljää kohti, vaan soittelo muutti vähän luontoansa, se helisi niin, että kielten ääntä ei kukaan tainnut kuulla.

Sisarukset ja nuorukainen halasivat kaikki toisiansa ikäänkuin yhdellä syleilyllä, ja syvä, rajaton ilo leimahteli heidän silmistänsä.

Mutta rahvas itki ilosta, minäkin tunsin kyynelten lämpimän kasteen kasvoillani ja — heräsin.

(A. Oksanen: Säkeniä.)

SUOMETTAREN KOSIJAT.

Oli ennen neiti nuori,
Läksi lehmien ajohon,
Ajoi lehmät suota myöten,
Löysi suolta sorsalinnun,
Tavin rannalta tapasi.

Kantoi sorsansa kotihin,
Syötti, juotti sorsaistansa,
Sorsa suorivi pesäsen,
Muni kultaisen munasen.

Hierelevi, hautelevi,
Muna muuttui neitoseksi.
Mikä neielle nimeksi —
Sorsatarko, Suometarko?
Ei ole sorsatar soria,
Suometar nimi soria.

Oli aikoa vähäsen,
Kului kuuta viisi, kuusi,
Neito kasvoi kaunihiksi,
Yleni ylen hyväksi,
Kolmet sulhaset käkesi,
Yheksiset ylkämiehet:
Kulki Kuu, ajeli Päivä,
Kulki kolmas Pohjantähti.

Tuli ensin Kuu kosija,
Tuli kullassa kulisten,
Hopiassa helkkäellen:
"Tuleppas minulle, neiti,
Lähe pois talosta tästä,
Hopeaisihin tupihin,
Kultaisihin kammioihin!"

Eipä neiti mennytkänä,
Tuon neiti sanoiksi virkki:
"Tok' en Kuulle mennekkänä,
Kuull' on kumma katsantonsa,
Muotonsa monennäköinen:
Milloin kaita kasvoiltansa,
Milloin liiaksi leviä;
öill' on kurja kulkemassa,
Päivällä lepeämässä,
Ei taia taloa tulla".

Tuli toinen, Päivä poika,
Tuli kullassa kulisten,
Hopiassa helkkäellen:
"Tuleppas minulle neiti,
Lähe pois talosta tästä,
Hopeaisihin tupihin,
Kultaisihin kammioihin!"

Eipä neiti mennytkänä,
Tuon neiti sanoiksi virkki:
"En mä Päivälle menisi,
Päivä se pahantapainen
Kesän vaivasi varilla,
Talven paahtoi pakkasella;
Heliällä hein'ajalla
Antoi ainaiset satehet,
Kallihilla kaur'-ajalla
Teki pouat ponnettomat."

Tuli poika Pohjantähti
Kullassa kulisematta,
Hopiassa helkkimättä:
"Tuleppas minulle, neiti,
Lähe pois talosta tästä,
Kultaisihin kammioihin,
Hopeaisihin tupihin!"

Neiti vasten vastaeli:
"Taianpa tähelle mennä,
Tähti se hyväntapainen,
Talossansa aina tarkka,
Koissahan ylen koria,
Otavaisten olkapäillä,
Seitsentähtisen selällä."

Vieähän Tähen hevonen,
Tallihin talutetahan,
Hienot heinät heitetähän,
Kauravakka kannetahan;
Tähti tuoahan tupahan,
Päähän pöyän laitetahan;
Tuoppi tuoahan olutta,
Mettä kannu kannetahan:
"Syöppä, juoppa, Tähti kulta!"

"En taho syöä, enkä juoa,
Kun en nähne neitoani;
Missäp' on minun omani,
Kussa Suometar soria?"

Suometar soria neiti.
Itse aitasta sanovi:
"Sulhoseni suotuseni,
Ylkäni ylimäiseni!
Anna aikoa vähäsen,
Aikoa isottomalle,
Emottomalle enempi;
Ei mua emoni auta,
Oma vanhin valmistele,
Auttavat kyläiset eukot,
Kylän vaimot vaatehtivat,
Kylmä on kyläinen toimi,
Valju vieraan vaatehtima."

(Kanteletar.)

UHRIVAARA.

Ison selän pohjukassa Savon ja Karjalan rajoilla oli Korpivaaran suuri karjalaiskylä. Kahtaalta tulevat ylimaiden vedet muodostivat korkean vuorisen niemen, jonka juuressa mantereen puolella kaitaa kannasta oli Panulan kaikkia muita isompi talo. Kesällä meni kaikkien koskia myöten kulkevain tie siitä sivu ja talvella toivat siihen kaikki suksenladut ja porotiet. Kaikki liike, mikä Venäjältä ja Vienasta kulki Suomeen, kävi tästä ohitse.

Korpivaaran kylä oli ammoisista ajoista ollut kaiken pohjoisen Karjalan keskusta ja yhtymäpaikka. Siinä he keskinäiset kauppansa kävivät ja siihen kokoontuivat jokavuotisia uhrejaan viettämään.

Tietäjäsuku, joka niemen talossa asui, oli niin vanha, ett'ei sen alkujuurista vanhimmatkaan miehet tainneet selvää tehdä. Arveltiin sen siinä asuneen satoja vuosia aina siitä alkaen kuin lappalaiset järven rannoilta karkoitettiin ja karkoittajat vakinaisen asumuksen laativat. Se oli rikastunut metsänkäynnillä ja turkisten kaupalla, mutta maanviljelykseen ei vielä oltu suuremmassa määrin perehdytty, kun maat olivat vuorisia ja soisia. Siellä täällä rusotti joku pieni kaski vaaran rinteellä, mutta peltoa ei ollut ollenkaan, ei Panun talon ympärillä eikä muuallakaan. Suurimman rikkautensa ja mahtavuutensa olivat Panut kuitenkin hankkineet tietäjä-ammatillaan. Panulan isäntä oli aina, niin kauvan kuin muistettiin, ollut taikuri. Kaikki olivat he olleet kuuluja noitia, muutamat kuuluja kautta koko Karjalan. Kotipuolessa kerrottiin lukemattomia taruja vanhain Panujen taidosta. He osasivat sairaita parantaa paljaan sanan voimalla, ja jos tarvittiin, myöskin terveet ihmiset tai eläimet sairaiksi saattaa. Metsästys-, kalastus-, karja- ja kauppaonnea he jakoivat kaikille tarvitseville, eikä kukaan viisas ja mielevä mies lähtenyt pitemmälle matkalle käymättä vaaroja vastaan varautumassa Panunniemessä. Tulevia asioita tiesivät he arpaseulan ja taikarummun avulla ilmoitella, varkaita ilmiantaa ja varastettuja tavaroita takaisin tuottaa. Silmä oli Panuilla terävä ja sen luonti niin voimakas, että kerrottiin rohkeimpainkin sitä vavahdelleen. Mutta kuta kauvempana heistä kerrottiin, sitä suurempia sanottiin heidän tehneen. Sanottiin heidän osaavan oman haamunsa muuttaa, tekeytyä karhuiksi, susiksi, kotkiksi, käärmeiksi, jopa ankeriainakin järvien poikki uiskennella. Lapin kuuluisimpiin noitiin heitä verrattiin, vaikk'eivät voineetkaan loveen langeten ja tainnoksiin heittäytyen antaa hengen ruumiista irrallaan vaeltaa ja sen sinne aikansa oltua taas palata näkemiään kertomaan. Mutta loihduissa ja sanainsa voimassa olivat he Lapin noitia etevämmät.

Monet olivat ne tarinat, joita kerrattiin Panujen ja lappalaisnoitain välisistä taisteluista. Kerrankin olivat muuan vanha muinainen Panu ja lappalainen olleet kalassa toinen toisella puolella järven. Lompsalo oli lappalaisen nimi ja oli hänellä seita niemen nenässä, jossa kalasti ja jota palveli. Mutta Panulla ei ollut seitaa eikä hän semmoisia lähitienoillakaan suvainnut, kun tiesi sen pilaavan kalaonnea. Silloin meni Panu salaa yöllä ja särki seidan. Lompsalon kalaonni katosi, mutta nyt sai Panu kaloja niin runsaasti kuin tahtoi ottaa. Uuden rakensi Lompsalo seidan ja paransi oman onnensa, pilasi toisen. Vielä senkin repi vihollinen. Mutta silloin suuttui Lompsalo ja vaati Panun taisteluun korkealle vuorelle, jossa oli sanan voimalla tapeltava, loihtuja ja taikoja tehden. Panu suostui vaateeseen ja varasi parhaat sanansa ja tietonsa terävimmät. Mutta Lompsalo pukeutui porohäräksi ja aikoi sillä tavalla yllättäen säikäyttää luonnon Panulta. Mutta Panu seisoi jo vaaran laella valmiina ja kun näki poron juoksevan vuoren rinnettä ylös, huusi hän: "Sinä olet Lompsalo!" Silloin muuttui Lompsalo siitä manauksesta takaisin omaksi itsekseen ja tunnusti itsensä voitetuksi, eivätkä lappalaiset sen kerran perästä rakentaneet seitojaan sinne, missä panulaiset liikkuivat.

Isästä poikaan kulki tieto ja oli yhä karttumaan päin, sillä he hankkivat sitä muiltakin tietäjiltä läheltä ja kaukaa, anastamalla heidän haltijansa joko väkivallalla tai ostamalla ottaen. Ei ollut tietäjän toimi perinnöllinen, mutta valittiin kuitenkin aina heimon yhteisissä käräjissä isänsä seuraajaksi Panulan vanhin poika, jolle isä parhaat ja salaisimmat tietonsa antoi perinnöksi. Mutta vaikka vanhin poika sai parhaat tiedot, pirahteli siitä muruja nuoremmillekin, jotka suvun kasvaessa eroilivat emätalosta ja rakensivat itselleen talonsa sen läheisyyteen, niin että vähitellen kasvoi kylä toisensa perästä järven rannoille kalaisimpien lahtien pohjaan. Yhtä heimoa olivat kaikki, mutta eivät etäisimmät talot enää pitkiin aikoihin olleet sukulaisuuden polvekkeista osanneet lukua pitää. Mutta pikkutietäjiä olivat kaikki panulaiset. Kannustaan osasi jokaisen talon isäntä kotitarpeikseen päristää, osasi kysyä arvalta neuvoa yksinkertaisimmissa asioissa ja loihtia ja vihoja parannella. Suvun vanhemmilla miehillä oli vielä useammilla oma määrätty tehtävänsä jokavuotisissa suurissa uhrijuhlissa; mutta ylimmäisenä uhripappina toimi aina Panulan isäntä.

Muissakin asioissa oli hän kansansa ensimäinen mies ja sen johtaja. Jokatalviset karhun tapot, suden ja hirven hiihdännät ja suuremmat kaupparetket hän järjesti ja ohjasi. Käräjissä hän oli ylimmäinen tuomari ja tuomion toimeenpanija.

Eikä missään talossa ollut soitto- ja laulutaito niin viljelty kuin Panulassa. Siellä ne enimmät laulut taidettiin ja siellä oli parhaat soittajat ja soittokoneet. Tuvan seinämällä riippui vanha kannel, jota sanottiin samaksi, minkä Wäinämöinen heitti rannalle Suomesta lähtiessään; toiset arvelivat sitä vain sen mukaan tehdyksi. Pitkät talvipuhteet suurissa tuvissa laulettiin ja soitettiin ja kisailtiin, sillä yhtä varakas kuin oli talo, yhtä vieraanvarainen se myöskin oli.

Mutta suurimman maineensa ja merkityksensä olivat panulaiset saaneet siitä, että he uhripaikkaa hoitivat ja pyhää vuorta vartioivat. Korpivaaran korkeimmalla kukkulalla oli tuuhean näreikön ympäröimänä tasanen kenttä ja sen keskellä suunnattoman suuri koivu, mikä näkyi peninkulmien päähän etäisimpien vaarojen harjanteille ja yli aavojen ulappain. Koivun oksille ripustettiin jumalalle uhratut turkikset, kalliit ostokankaat ja helyt kiitokseksi metsästyksen onnistumisesta ja onnistuneista kaupparetkistä, mutta sen juuresta pulppuavan kiiltävän lähteen pohjaan upotettu hopeakattila sai kullat, hopeat, vasket ja tinat. Koivun alla oli kivinen alttari, jonka edessä teuraat tapettiin ja jonka päällä ne pistettiin; alttarin ympärillä oli suuri kehä tasaisia kiviä, joiden päällä istuen tietäjät uhriateriansa nauttivat, mutta muu väki asettui niiden ulkopuolelle. Samain kivien päällä istuttiin käräjätkin.

Paikka oli pyhä ja pyhitetty oli koko laaja niemi kärestään alkaen aina siihen, missä metsä loppui nuolen ampuman päässä Panulan talosta. Ei saanut niemen rannoilla kalaa pyytää, ei vaaran rinteillä metsällistä ampua. Hiljaa, airoja kolistelematta soudettiin sen rantoja ja metsässä ei saanut huhuta eikä tulta virittää muuta kuin uhritulen uhrien aikana. Sillä vuori oli haltijain asuma ja Tapiolaisten käymäpaikka ja he tahtoivat siellä häiritsemättä lepäillä. Sinne ajoi Tapio karjansa, minkä tahtoi metsämiehiltä säilyttää. Kun hirvi ui lahden poikki tai ilves jään yli niemeen juoksi, turvautuen sen rotkoihin ja louhuihin, jotka yhdeltä puolelta veitsiviilo-kallioina veteen putosivat, tuli ajomiehen jättää riista rauhaan ja avopäin astua pyhän puun juurelle uhraamaan ja lepyttämään metsän haltijata siitä, että oli hänen elukkaansa ahdistellut. Siellä kukutteli Mielikki kaunisäänisimpiä käkösiään ja sinne vihelteli Tellervo pikku-karjansa: oravat, teiret ja pyyt. Mutta kun talon väki sattui simasuulle, ajoi se vuoren rinteiltä linnut lentoon ja pani kiirettä neljän jalan juokseville, joita silloin kaikki läheiset metsät vilisi. Itse olivat jumalat vuoren asunnokseen pyhittäneet. Vanha tarina näet kertoi, että kun ensimäinen Panu tähän asettui ja kysyi arvalta, mihin haltija tahtoisi uhrilehdon asettaa, niin vastasi arpa ja neuvoi valjastamaan nuoren poron, joka ei ennen ollut pulkan edessä ollut, ja ajamaan sillä, kunnes pysähtyi. Kuhun poro pysähtyy, siihen tehköön Panu karsikon. Valjasti Panu poron varsan ja hyppäsi pulkkaan. Hihnaton varsa kiiti kuin myrskytuuli ulos järven jäälle, laukkasi niemen vartta ja sen nenän ympäritse ja kun oli kierroksen tehnyt, heitti tiukan mutkan ja kiisi jyrkimmästä kohdasta vaaran rinnettä ylös. Jo luuli ajaja tuhonsa tulleen ja viimeisen päivänsä valenneen; kivet kipenöitsivät ja kaarna puista sinkoili. Mutta päästyään vaaran korkeimmalle kukkulalle pysähtyi poro korkean koivun alle, särpäsi vettä sen lähteestä ja kaatui kuoliaana sen partaalle. Siitä tiesi Panu vaaran ja niemen pyhitettäviksi ja pyhitti tässä lähteen ja koivun, ja uhrasi joka vuosi poron varsan sillä sijalla, missä haltijat olivat omansa ottaneet.

(Juhani Aho: Panu.)

UHRITOIMITUS.

Kevään tullen, kun kirret kankailta sulavat, kun mahla puun suoniin kihahtaa ja lehti luomensa aukasee, herää haltija eloon talvisesta unestaan, virkoo kuin perhonen ja pyrkii siivilleen. Ja silloin on sillä nälkä ja jano pitkän paaston jälkeen ja silloin se vaatii uhrinsa ja otollisin mielin sen vastaanottaa. Silloin on suurien kevätuhrien aika.

Laumoittain on Karjalan saloilta rientänyt kansaa pyhää uhrivuorta kohti, jonka korkea koivu ja kuusiset rinteet näkyvät kauvas yli soitten, järvien ja toisten matalampain kukkulain. Toiset ovat tulleet järviä soutaen ja ylävesistä koskia alas viiletellen, toiset jalkaisin vanhoja uhripolkuja, jotka hiekkaisia harjanteita noudattelevat ja pitkospuita myöten suosalmekkeiden poikki oikasevat.

Yhtä mittaa, öin ja päivin, toitottelevat tulijain tuohiluikut saloilta ja vesiltä, pajupillit soivat ja leppätorvet lurikoivat. Täynnä ovat talot vieraita, tuvat, aitat, saunat ja ullakot.

Runsain uhrein ovat he tulleet, isoja uhrieläimiä suuremmat suvut tuoden, pienempiä pienet, eikä kukaan ole tyhjin käsin tullut, sillä hyvä on ollut vuosi ja suuret saaliit, ja on haltijalle annettava osansa.

Taitavasti oli Panu, suuri tietäjä ja heimonsa johtaja, metsästyksen järjestänyt. Eivät miehet yksitellen hiihtäneet, eivätkä taloittainkaan erän ajoon lähteneet, vaan kaikki heimon miehet yksissä tuumin ja yhteisen neuvonpidon mukaan. Miehissä otukset saarrettiin, nopeasti kävi ajo, kun ajajat vaihtuivat, toiset jälkeen rientäen, toiset vastuuseen ja huonoimmat hiihtäjät kaadetun riistan kotiin kantaen. Eivät karhut päässeet käsistä karkaamaan, uupuivat hirvet ja turkki nujerrettiin susien, ahmain ja ilvesten selästä. Ei ollut hätää eläessä, kun semmoinen mies heimon asioita johti.

Kaikki saapuivat nyt Panulaan härkineen, lehmineen, hiehoineen, lampaineen ja lintuineen, ja ne, jotka eivät voineet elävätä uhrattavaa kaukaisista kotipaikoistaan kulettaa, toivat muuta tavaraa, jolla vaihtoivat uhrieläimiä lähempänä asuvilta, niin että oli kuin markkinat Panulan tanhualla. Kaikki uhrattavat elukat vietiin heti tultuaan pyhälle vuorelle laitumelle, sillä niin vaati vanha taika, että uhrinaudan piti saada haltijain omaa heinää maistaa ja heidän omista lähteistään juoda, ennenkun se teurastettavaksi vietiin. Nuoret pojat, kirjavilla nauhoilla koristetut, pantiin pyhää karjaa paimentamaan.

Paljon oli työtä Panulla uhripäivän aattopäivinä. Panulan suuressa tuvassa otti hän vastaan sairaita, jakoi lääkkeitä, paranti, teki taikoja, kyseli arpaa ja sen vastauksia tulkitsi, möi taikakaluja ja kannuksia ja opetti uusia taikoja: uusia kalataikoja ja uusia karjataikoja tämän kesän varalle. Aamusta varhaisesta myöhäiseen iltaan hän tuvan peräpenkillä istui, ollen tuvan luukut sulettuina ja tuli takassa palaen. Ja yksi oli väijyvä vihollinen ja paha haltija, josta sanoi kaiken pahan tulevan: "Ristin-Kiesus, papin peikko, sitä vastaan kun varainnet, et muita vaaroja varanne".

Vaan jo rusottaa kevätaamu ihana. Yön lyhyen ovat laulurastaat uhrivaaran viidakoissa vihellelleet, aamun koittaessa yltyvät kaikki Mielikin käköset koivujen latvoissa kukkumaan. Hiirenkorvalla heloittavat koivut Uhrivaaran rinteillä, tyyni on taivas ja tyynet ovat vedet, keväistä voimaansa yli rantainsa tulvehtien. Ei ole uhrikansa hennonut silmää ummistaa. Kantelot rannoilla helähtelee, kirjavissa vaatteissaan parveilevat nuoret pihoilla ja penkereillä, siellä täällä syttyy risukokko palamaan ja toitahtaa tuohitorvi tulien äärestä.

Talonsa pihalla järjestää Panu uhrikulkuetta liikkeelle lähtemään. Eläimet ovat illalla kytketyt ja pihaan tuodut ja asetetaan kulettajineen ja ajajineen eturiviin. Uhrikarjan jälkeen asettuu Panu heimojen vanhimpain kanssa ja heidän jälkeensä muut miehet, kaikki puhtahimpiinsa valkeihin sarkakauhtanoihin puetut, jalassa uudet ennen käyttämättömät virsut. Yhdet heistä uhrikaluja kantavat: patoja, kattiloita ja hahloja, kuppeja, roppeita ja vakkasia, lusikoita ja kapustoita, jotka kaikki eri uhriaitassa Panulan pirtin perässä säilytetään ja sieltä vain uhrien aikana otetaan esille, toiset soittokaluja ja kannuksia. Mutta aseita ei ole muilla kuin Panulla ja hänen apulaisillaan uhrintoimittajilla, sillä ei saa kynttä terävämpää eikä hammasta purevampaa asetta kukaan pyhälle uhrivuorelle mukanaan viedä. Mutta jälkijoukossa, erillään muusta, ovat naiset ja tyttölapset, jotka saavat vain loitolta seurata.

Vaan on heilläkin uhrinsa, joita aikovat miehillä haltijain hyvitykseksi annattaa: on millä kesy kana tai muu lintu, millä elättijänis, millä käsin tehtyjä antimia minkinlaisia.

Yhä enemmän kirkastuu taivaan ranta päivän nousun pohjolassa. Jo heittää päivätär ensimäiset säteensä ylös aamupilviin ja ruiskauttaa sieltä niitä kimppusen pyhän koivun latvaan korkean uhrivaaran harjalla… hehkuu taivas, helottaa koivun latva ja vaaran rinteet, kirkastuvat vedet ja maat…

Helähtää vanhan Jorman kannel saattueen etupäässä, yhtyy siihen kanteleita jälkijoukosta ja toisia joukon keskestä; alottaa Jorma ikivanhan uhrivirren vapisevalla äänellään, joka pian peittyy miesten karkeiden ja naisten kimeiden äänien alle, ja kohta laulaa koko uhrikansa:

"Kuule meitä, metsän joukko,
Tapio talon isäntä,
Metsän kultainen kuningas,
Mielikki metsän emäntä,
Kaunotar valio vaimo
Sekä kaikki korven kansa!
Ukko pilvien pitäjä,
Hattaroiden hallitsija,
Ahti aaltojen alainen,
Vellamo veden emäntä,
Edellämme astukatte,
Kupehella kulkekatte,
Tulkatte ottamaan omanne.
Uhrit kaikki kallihimmat,
Lahjat suuret suotuisimmat."

Ulos Panulan pihasta kulkee jono, läpi uhriportin, joka on koristettu lehvillä, yli alavan niittykannaksen, jonka kahden puolen tyynet vedet välkkyvät, ja alkaa siitä nousta uhrivuorelle leveää polkua, joka milloin lehtoon katoo, milloin kulkee aukean ahon laitaa, milloin vie harvan, viileän hongikon läpi. Kuta korkeammalle kohotaan, sitä jyrkemmäksi käy tie ja viepi viimein pystynä törmänä ylös kukkulan laelle.

Tuohesta punotulla köydellä on uhrikenttä sitä ympäröivine puineen erotettu eri pyhätöksi, jonka sisälle miehet astuvat, mutta naiset ja tyttölapset jäävät ulkopuolelle. Maahan kumartuu Panu haltijan kuvan ja pyhän puun eteen ja kaikki muut miehet seuraavat hänen esimerkkiään. Panu nousee, lähestyy haltijan kuvaa, heittää hopearahoja kourallisen jumalan maljaan ja rukoilee, sill'aikaa kun muut miehet vielä polvillaan maassa odottavat:

"Annan kullat kuppihisi,
Hopeat pikarihisi,
Nämä on kullat kuun ikuiset,
Päivän polviset hopeat,
Aartehet on uhrikansan,
Kullat kansan karjalaisen —
Sulle tuovat tuomisensa.
Antimensa ensimäiset."

Uhrikentän keskellä, haltijan kuvan edessä on kivinen arina vuoresta itsestään yhdeksi paadeksi lohennut, jonka päälle on pinottu puita viisikannan muotoiseen kuvioon, tuohia keskessä ja tuohia halkojen välissä; puut ovat ukon kaatamista hongista pilkotut ja tuohet kiskotut pyhältä vuorelta. Uhriarinan edessä lepää ristiin pantujen puiden varassa pitkä riuku, johon nyt hahlat kiinnitetään ja hahlain koukkuihin kattilat uhrilihain keittämistä varten. Keskelle riukua uhrikiven kohdalle ripustetaan koko heimon yhteinen suuri uhrikattila ja kahden puolen sitä kylien, talojen ja yksityisten kattilat ja padat.

Uhritoimitus alkaa. Kattilat ja padat kannetaan vettä täyteen suuren koivun alla olevasta uhrilähteestä, tulet viritetään niiden alle ja uhrielukat talutetaan nuora-aitauksen takaa esiin.

Ensin tuodaan koko heimon yhteinen uhri, Panulassa kasvatettu nuori härkä, vanhaa rotua, jota polvi polvesta on tietäjän talossa kasvatettu ja jonka sukuperä on yhtä vanha kuin Panujen. Se asetetaan keskelle kenttää, vastapäätä uhrikiveä ja haltijan kuvaa. Panu asettuu sen eteen. Ilpo, hänen ystävänsä ja apumiehensä, on toisella puolella kaulaa, kädessä teurastuskirves ja toisella puolella on Patva, heimon miehistä vanhin, puukko kädessä, ja vähän syrjemmällä seisoo Panun poika Jouko, hopeinen vedellä täytetty malja kädessä.

Kääntyy Panu taas puolittain haltijan puoleen ja sanoo:

"Otollinen uhri ollos,
Kelvollinen kaiken kansan,
Jos vähän värähtelevi,
Päältä vettä puistanevi."

Ottaa Panu maljan Joukon kädestä ja heittää sen sisällön jääkylmää vettä uhrielukan selkään. Elukka pudistaa nahkaansa ja otollinen on uhri, kelpaa sille, jolle se tarjotaan, ja heimonsa puolesta puhuu Panu, uhrieläintä osoittaen:

— Hyväksi katsoit, haltija, uhrimme halvan, kuitenkin parhaan, minkä antaa taidamme kiitokseksi kaikesta, minkä meille soit… paljon soit, suuret annoit… vierasten vihoista varjelit, kirot kiersit, kiukut käänsit, katehet vitahan väänsit. Kalaonnen ison annoit, metsäonnen sitäkin isomman, kauppaonnen kaikista isoimman. Siitä sinua kiitämme ja siitä sinulle uhrit kannamme. Anna onnea vastaistakin… riista eteemme aja, kalat ainaisille apajille kutemaan kuleta, karjamme kasvata ja varjele… yhä isommat uhrit, yhä uhkeammat elukat sinulle teurastamme… katso, kuinka komea on elukka edessäsi, kuule, kuinka tuolla toiset vuoroansa vartovat… kuule malttamatonta mylvintää… sinun eteesi polvilleen pyrkivät, sinun jalkaisi juureen verensä vuodattavat!

Panun rukoillessa soivat yhä kanteleet ja kun hän viimeiset sanansa on sanonut, tempaa hän kirveen Ilpon kädestä ja iskee sillä uhrihärkää otsaan, joka siitä maahan lyykähtää ja niitten jalkainsa sijoilla henkensä heittää. Patva sysää puukon sydämeen ja Jouko jouduttaa astian vuotavan veren alle. Kiireesti nyhtäistään nahka uhrieläimen päältä ja pyhään puuhun ripustetaan. Lihat paloitellaan luuta rikkomatta ja parhaat niistä suurimpaan uhrikattilaan pannaan. Mutta sydämen ja keuhkot sijoittaa Panu uhripaaden päälle, valelee halkoja verellä ja sytyttää tuohet kitkavalkealla, jonka puut ovat orrella vuoden kuivaneet. Ja hyvänmielen hymähdys karehtii huulilta huulille, kun savu otollisen uhrin merkkinä kohoo kohtisuorana ilmaan ja kohotessaan pyhän koivun latvuksia pyyhkäisee.

Heimon yhteinen uhri kun on haltijalle uhrattu, tuodaan toiset uhrielukat esiin vuorotellen siinä järjestyksessä kuin olivat saattueeseen asetetut, tapetaan ja paloitellaan, sydän ja keuhkot annetaan haltijalle ja lihat pannaan patoihin ja kattiloihin. Siinä paloitellaan hiehoja, vasikoita ja lampaita, ja lopulta, kun sukujen ja talojen uhrit ovat tehdyt, ojentelevat naiset sulkunuoransa takaa kukkoja, kesyjä metsälintuja: metsoja, teiriä ja metsäkanoja uhrattavaksi.

— Tässä paras kaluni, tätä haltijalle hoidin ja kasvatin, antakoon haltija paraansa minulle, — kuiskaavat naiset uhrieräänsä antaessaan.

— Mitä toivot haltijalta? kysyy Panu.

Mikä pyytää karjaonnea, mikä onnea lapsilleen, mikä itselleen.

Mutta ne, jotka eivät mitään nimitä, vaan sanovat: "haltija itse tietää", ne itselleen sulho-onnea toivottavat.

Juhlallinen hiljaisuus on vallinnut isompien uhrien aikana ja alallaan on totisena seisonut uhrikansa. Mutta kun naisten uhria aletaan toimittaa, kun kukot kotkottavat, linnut siipiään räpyttävät ja padat iloisesti porisevat, hilpenee juhlamieli ja kielet laukeilevat kantimistaan.

Ilpotar, iso emäntä, joka seisoo etumaisena naisten joukossa sulkunuoran takana, kutsuu Panua nimeltään ja ojentaa hänelle pienoisen valkeavillaisen karitsan.

— Anna, Panu, uhriksi erinomaiseksi tämä… anna, iso tietäjä, isolle haltijalle tämä vähäinen villavuonani.

Aina oli Ilpottarella joku erikoinen uhrinsa loppu-uhriksi varustettu, milloin valkea vuona, milloin musta, milloin jänösen poika.

Panu ottaa vuonan, mutta kysyy piloillaan:

— Antaisin, jos tietäisin, onko uhrisi otollinen.

— Kaada vettä koetteheksi, tokko pudistelekse.

Vuona lasketaan maahan ja pirautetaan vettä sen selkään. Se kyyristäkse, ponnistakse ja potkasekse irti pitäjänsä kädestä. Syntyy naurua ja hälinää, koetetaan ottaa kiinni karkuria, mutta se hyppii sinne ja hyppii tänne, pelastuu käsistä ja karkaa piirin pensaikkoon, ja katoo sinne.

— Elävänä otti uhrin! huutaa riemuiten Ilpotar, — elävänä otti, ei henkeään hennonut ottaa!

Ja sitä kaikki muutkin sanomaan, että elävänä haltija hempeimmän uhrielukan otti, ei tahtonut siitä muille osaa antaa. Eikä huoli enää lisää uhrattavaa, vaan on kylläinen siihen, mitä jo on saanut.

— Panuhan sen päästi! sanoo joku, mutta toinen kääntyy päin sanojaan ja virkkaa: — Entäpä jos päästikin, kun haltijain tahdon tiesi!

Padat ovat alkaneet kiehua yhä kiivaammin. Olutta ja makeaa mahlasimaa lasketaan hopeamaljoihin tietäjämiehille ja heimojen vanhimmille ja visakupposiin ja tuohisiin muille miehille suurista tynnöreistä, joita on pyhän puun juurelle pinottu. Kohta ovat lihat kypsyneet ja uhriateria alkaa. Suurimmasta uhrikattilasta nostelee Panu lihakimpaleita astioihin ja nuoremmat miehet ja poikaset kantavat niitä vanhempain eteen, jotka ovat istuutuneet uhrikentän vihreälle nurmelle. Ei riitä astioita kaikille, mutta sill'aikaa kun toiset syövät, laulavat toiset odotellessa ja kanteloitaan helkyttelevät:

"Hyvä on meidän ollaksemme,
Armas aikaellaksemme,
Kun on ruuat, kun on juomat,
Kun on hyvät haltijamme!
Haihdu huoli, poistu puute,
Kadotkosi köyhän kiusa,
Nääntyösi näihin nälkä,
Näihin juhlajuominkeihin,
Suuriin uhrisyöminkeihin!"

— Nyt uhri viimeinen tehkäämme, savu viimeinen suitsuamaan pankaamme! käskee Panu.

Huolellisesti oli kaikki luut syödyistä lihoista talteen pantu ja koottiin nyt uhriarinan päälle. Sen tehtyä pinottiin pitkiä halkoja kodan muotoiseksi suippopinoksi paaden ympärille ja sytytettiin. Miehet seisoivat puolikehänä tulen ympärillä ja naiset sulkunuoran takana. Panu kohotti kätensä taivasta kohti ja kiitti vielä kerran haltijoita siitä että olivat uhrit otollisin mielin vastaanottaneet, pyysi heitä muistossaan pitämään, mitä heille oli annettu ja uhrattu ja kuinka miehet kaukaisenkin matkan takaa olivat tänne tulleet. Jos palkitseisivat hyvällä onnella, metsän viljan onnella, veden viljan onnella ja onnella kaikella muullakin, yhä upeammat uhrit ensi vuonna tuotaisiin, yhä tarkemmin tahtoaan noudatettaisiin, minkä unessa ja arvan avulla ihmisille ilmaisevat. Ei vieraihin jumaliin taivuttaisi, pois heidän viettelyksensä torjuttaisiin ja haltijain pyhiä paikkoja, lehtoja, vuoria ja karsikoita tarvittaessa puolustettaisiin. Vielä kiitti Panu haltijoita hyvistä neuvoista ja viisaista tiedoista, joita miesten mielissä herättävät ja siellä älykkäiksi päätöksiksi kypsyä antavat, ja lausui lopuksi:

— Niinkuin aurinko nousee, kuu kohoaa ja joet ja järvet äyräittensä tasalle täyttyvät, niin te, hyvät haltijat, ilahuttakaa meitä viljan paljoudella, perheen siunauksella, karjan runsaudella ja kaikellaisella yltäkylläisyydellä! Niinkuin pääsky visertelee ja käki kukkuu, niin olkoon elämämme huoleton ja iloinen. Niinkuin lehto leikitsee ja tuuli lehvissä lehahtaa, niin asukoon mielemme iloisena ja rinta riemuisena sykkiköön! Ja niinkuin tuo savupatsas päivää kohti kohoaa ja ilmaan haihtuu, niin kohotkoon toivomuksemme taivaan kaaren takaisten luo.

Sykkivin sydämin, riemuisin mielin ja suut ja silmät hyväksyvässä hymyssä otti uhrikansa osaa tietäjän rukoukseen ja kiitokseen.

(Juhani Aho: Panu.)

YHTEISKASKEN KAADANTA.

Kiven päällä uhrivaaralla seisoo Panu uhrien päätyttyä, miehet ovat kokoontuneet hänen ympärilleen ja hän puhuu heille näin asiasta, jota on kauvan mielessään hautonut, mutta jonka ilmaisemiseksi hän vasta nyt katsoo sopivan tilaisuuden tulleen: — Karjalan miehet, miehet Panujen heimon ja heimojen kaikkien muidenkin! Uhrattu on jumalille ja puolellemme on haltijoita lepytelty. Ei ole miesmuistiin tällä vuorella näin suuria lahjoja tehty eikä näin runsaita antimia annettu. Hyvitetty on haltijain mieli, mielellä hyvällä on uhrit otettu vastaan, ihanan ilman on Ukko antanut ja savun kohtisuorana taivaalle kohottanut. Siitä olkoon mielemme iloinen!

— Iloinen on siitä mielemme, Panu, että hyvin osasit uhrit otollisiksi laatia! säestää Ilpo.

— Aika on nyt käydä nuorison kisakentälle karkeloimaan ja vanhain ilovirsillä virkisteleimään, sillä siitä käy haltijain mieli hyväksi ja herttaisin silmin he ihmisten ilonpitoa pyhällä vuorella katselevat, kuuntelevat. Mutta ennenkun huvihuilut puhaltamaan panemme, pitäkäämme totinen tuuma, pankaamme miesten neuvo käymään miesten asiasta.

— Mikä on mielesi, Panu? Puhu, sinua kuuntelemme.

— Tämä on tuumani, joka on kauan mielessäni kytenyt, tuon nyt tuleen puhallan, kohentanette, kun tahtonette, — kun ette, siihen sammuttanette! — Hyvä oli riistavuosi tämä, hyvä kaupan vuosi, kaiken vuosi. Hyvä oli Tapio lapsilleen, joita suosii ja joille mielensä leppeänä asustaa. Mutta oikullinen on hän isäntä, emme tiedä taata tuuliansa, milloin myötä puhaltavat, milloin vastaan. Yhtenä vuonna ylenmäärin antaa, toisena kaiken viljan kadottaa. Hyvä on Tapio, mutta vielä parempi sitäkin Pellervo. Kun kourallisen siementä maahan kylvät, antaa välistä vuoden viljan. Katsokaa, miten Savon miehet Kontojärvellä elävät ja hyötyvät. Kaskia kaatavat, polttavat ja kylvävät, viljan Viipuriin soutavat, hyvät hinnat kotiin tuovat, äveriäinä elävät! Miks'emme mekin, Karjalan miehet, viljaa Viipuriin vietäväksi kylväisi! Hyötyvät ovat hongikot ja hikevät lehtomme vesien varsilla, niitä jo Kontojärven kansakin himoiten katselee. Mutta ei ole apua joka miehen pienestä puurojauhokaskesta, tuskin omaksi leiväksi riittää. Suuri hakatkaamme kaski, koko heimon yhteinen kaski miehissä kaatakaamme; yhdessä sen poltamme, vierrämme ja kylvämme, ja yhteen aittaan viljan korjaamme ja sen miehiä myöten ja'amme. Se on tuumani!

Kun ei kukaan mitään virkkanut, jatkoi Panu:

— Käykäämme kirveinemme jo huomenna metsään! Ennen juhlapäivät haarikoita kallistellen vietimme, nyt ne kirveitä keikutellen viettäkäämme, suuri aukeama korpeen hakatkaamme! Sanokaa mielenne, miehet!

Kuului ääniä miesjoukosta:

— Mitä Tapio sanonee, jos tanhuansa poltamme?

— On Tapiolla tanhuvia! vastasi Panu, kädellään metsiä ja maita osoittaen.

— Vaan jos sattunee asumuksensa siihen, mistä metsän kaadamme? virkkaa toinen.

— Paikan olen katsonut ja siitä arvan mieltä kysynyt, eikä ole siinä Tapiolla taloaan. Tuolla vastapäätä Lehtoniemen rinteellä, esi-isäin vanhalla kaskipaikalla, siellä on kasken paikka parasta lajia.

— Kyllä Panu paikat tietää ja osaa arvan ajatukset!

— Osanneehan Panu, osannee, mutta syttyy tuleen salo, ryöstäkse kulo käsistäsi, etkä tiedä minne karkaa.

— Saataneehan tuli sammumaan ja onhan saloja palamaankin, paremmin heinää kasvaa ja helpompi on metsän kävijän kulkea.

— Heitämme sen asian Panun haltuun, lie hänellä taikoja tulellekin.

— Mitä miehet arvelevat? kysyy vielä kerran Panu.

— Ei ole tyhmä tuumasi, voipi kasvaa vilja runsas, mutta miten kaukaisten paikkain miehet tänne tullemme kaatamaan ja polttamaan?

— Niinkuin metsällekin tulette ja niinkuin me taas vuorostamme hiihdämme riistan ajoon teidän saloillenne. Nyt kasken kaadamme, ensi kevännä sen miehissä poltamme, kun taas uhreillenne tulette. Jos Pellervo nyt meille onnea antaa, käymme toiste teidän korpianne kaatamaan. Vuoron Karjalan kankaat viljelemme emmekä päästä vierasta maillemme, emme halmeillemme. Hyödymme, rikastumme, ei köyhyys paina, ei puutetta tule, vaikka Lappi metsän karjan veisi.

— Hyvä on tuumasi, Panu! Minä tulen, vaikk'eivät muut tulisi!

— Tulen minäkin!

— Koetamme, sitten näemme! — Emmehän tässä mitään menetä. Huomenna olisi karkelopäivä nuorten ja meidän vanhain maljojen edessä istuminen. Siirtäkäämme ilot ja karkelot ja juomingit tuonne vastaisen vaaran rinteelle. Kirves kädessä siellä karkelemme, nuorukaiset ja neidot kassaroita heiluttavat.

— Ja Jorma kannelta soittaa!

Jorma ei ollut tähän saakka mitään virkkanut.

— En minä haltijain uhripyhiä häpäise arkitöihin menemällä.

— Vanha on Jorma ja viisas, mutta viisaampi on vielä haltija ja paremmin etunsa ymmärtää. Yhtä uhria on kasken kaadanta, kun se haltijan hyväksi koituu. Karjalan kansalle kun siitä kerran valta kasvaa, kasvaa haltijainkin valta. Miksi ristinkansa niin hyvin elää, miksi Kiesuksensa voimat varttuu? Anna meidän saada sama valta, niin ei ole tarvis haltijamme väistyä. Kontokoskella on kirkko Kiesuksella, missä meillä ennen oli uhripyhättö. Kaskensa siihen kaasivat ja siihen jäivät. Olisi meillä ollut siinä heitä ennen kaski, ei olisi väistytty eikä haltijamme ollut pakko perästä tulla.

— Sanoin mieleni, kun kysyitte… pidän oman pääni, pitäkööt muut omansa, virkkoi Jorma.

— Koetammehan, koetamme!

— Hyvä siitä sukeuu!

— Lähdemme heti kaskea kaatamaan! huusivat herkkämieliset miehet yhdestä suusta.

— Teemme talkoot, ett'ei moisista ole ennen kuultu!

— Tullette, jotka tahtonette osalle päästä. Niinkuin metsän viljan ja'amme jousia myöten, niin ja'amme maan viljan kirveitä myöten.

— Kaikki tulemme!

— Heti lähdemme!

— Hetikö lähtenemme, vaiko huomisaamuna?

— Yöllä on viileä lehdossa liehua.

— Olkoon päätetty!

Päätetty on Panun tuuma, hyvä tuuma, ja tyytyväisin mielin astui hän alas kiveltä.

Kun Panu yön tultua palasi kylään, soivat siellä kanteleet ja pillit, nuoriso karkeli Panulan tanhualla ja vanhat miehet kellettelivät penkereillä maljain ja haarikkain keskessä olutta ja simaa ryypiskellen.

Mutta kun Panun näkivät tulevan, ottivat he hänet ilohuudoilla vastaan, ylistivät hänet ikihyväksi, kirveensä tempasivat ja olivat heti valmiit kaskimaalle lähtemään.

— Yön kun miehissä riehumme — olivat keskenään tuumineet ja sen nyt Panulle ilmaisivat — niin on aamulla metsä jo maan tasalla ja huominen päivä on karkelon ja ilon päivä koskematon!

Ja siitä kaikki kaskimaalle hankkiutumaan. Kirveet olalla he rantaan riensivät ja siitä itsensä salmen yli soudattivat. Laulaen, soittaen ja iloa pitäen siirtyi uhrikansa täysissä venheissä tyyntä järven pintaa pitkin Lehtoniemen nenään, josta Panu heidät hakkauspaikalle opasti, itse edellä kulkien.

Hyötyvää lehtoa, raitaa, pihlajaa, tuomia ja pajuja kasvoi niemen nenä ja ranta kahdenpuolinen. Maan yletessä muuttui metsä koivikoksi, sitä komeammaksi, kuta ylemmäksi tultiin kukkulalle, joksi maa niemen keskikohdalla kohosi, mutta kukkulan takana maan puolella kohoili kuusia ja honkia lehdon sisästä, ja etäämpänä alkoi havumetsä suureen saloon yhtyen.

Kukkulan korkeimmalle kohdalle johdattaa Panu miehet; siinä suuren koivun ympärillä, joka itse käen kukkumapuuksi pyhitetään, osoittaa hän jokaiselle puun, mihin ensin kirveensä iskeä. Vuolasee Panu sitten koivun alle palan hopeaa, toisen kultaa ja metsänväeltä ja Tapiolta anteeksi anoo. Ei sano puita omin lupinsa ottavansa, ei arvan kysymättä kaatavansa. Eikä ilmaiseksi ota eikä ainaiseksi, lainaksi lehdon ottaa, uudet puut ja paremmat siihen sijalle kasvattaa. Siihen kun kaski kaatuu, hyvä on teirien, riekkojen ja metsojen rytöjen alla pesiä ja poikiansa piilotella. Kun laiho kasvaa, ei lopu jänöltä helpeinen ruoho, ja kun ohra olkea työntää, tulkoon hirvi vasikoinensa osansa ottamaan. — Emme itse isoa osaa himoitse, emme suuren saaliin toivossa koivujasi kaada, sinulle kaadamme, Tapio, sinun mieliksesi, Mielikki, siinä on kukkaisella aholla kevyt impiesi ilakoida, kun itse tämän koivun alla istut ja käkesi latvassa kukkuu.

Ei Panu ylen totisin suin puhunut, hymy parran alla piili ja ilo silmissä säteili. Ja noin puhuttuaan puoli runoon iski hän kirveensä koivuun ja samoin tekivät muut.

Iloiset tuli siitä illatsut ja iloiset öitsyt miesten paitahihasillaan heiluessa ja naisten tullessa jälestä vastoja ja kerppuja taittaen ja tyynenä, valoisana kesäisenä yönä työmiesten iloksi laulellen. Kaatui vanhoja rosoisia koivuja, joiden ympäri ei miehen syli ylettynyt, kaatui ikihonkia sikin sokin yhä kasvavaksi röykkiöksi, suunnattomaksi kaskeksi kukkulalta alas niemen kärkeen päin ja korven puolelle päin. Tuon tuostakin pyrähti lintuja lentoon tai lähti jänö tiehensä hippasemaan, mutta ei ahdistettu lintuja eikä jänöä hätyytetty — rauha täytyi nyt Tapion karjalle antaa. Ja tuon tuostakin jätettiin joku suurempi puu pystyyn käkien kukkumapuuksi ja kokkojen leposijaksi.

Ylinnä muita liehui Panu ja välkkyi hänen kiiltävä kirveensä muita vinhemmin singotellen lastuja ympärilleen kuin myllyn ratas veden pärskyä. Niin oli mielensä kiihkeä kuin sotilaan, joka voitollisena temmeltää pakenevassa vihollislaumassa sen viimeistä vastustusta murtaen. Hyvin olivat kaikki hankkeensa käyneet, kaikki häntä kuulivat ja kaikki tottelivat.

Kun aamu valkenee ja aurinko nousee, on kaski kaadettu, metsä avattu, iso aukeama lohkaistu suunnattoman salon niemeen. Siihen, minne ei metsän sisään näkynyt muuta kuin taivasta palanen puiden latvojen läpi, näkyy nyt vihertävä uhrivaara ja sen niemitse siintävät selät.

Istuivat miehet aamun tultua keskelle kaskea käkikoivun alle einettä nauttimaan, jonka naiset olivat heille valmistaneet. Uuvuksissa olivat jäsenet oudosta työstä, mutta mieli oli hilpeä työaloja tarkastaessa.

Kukahti silloin aamukäki pyhältä vuorelta. Paljastuivat kaikki päät ja
Panu virkkoi:

— Onnen käki, Karjalan onnea kukkuu!

Kauan kukkui pyhän vaaran käkönen yhteen menoon. Mutta kun viimein lakkasi, tarttui sen säveltä jatkamaan toinen käki koivun latvasta keskeltä kaskea.

— Onnen käki, kaskemme onnea kukkuu!

(Juhani Aho: Panu.)

METSÄNKÄVIJÄ.

Vinha ukko Jorma eleli omia aikojaan omassa salvamassaan metsäsaunassa vähän matkaa Panulasta. Ilta- ja aamupuhteet hän verkkoja kutoi, ansoja punoi, suksia valmisteli ja nahkoja muokkasi, eikä kellään ollut verkot niin hienot, ansat niin näpsät, sukset niin sujakat ja nahkat niin puhtaat. Päivät hän metsissä hiihti pyydystellen jäniksiä ja metsäkanoja langoilla ja loukuilla ja kettuja raudoilla, ja läpi talven oli hänen latunsa auki, kulkien ensin järven yli, sitten erään lahden pohjasta metsään upoten ja noudatellen puron vartta, kunnes vei pienen jyrkkärantaisen metsälammen luo, jossa oli hänen pyydysmaansa ja jonne eivät muut kunnioituksesta vanhaa miestä kohtaan käyneet ansojaan virittämään. Vaikka olikin Jorma-ukko useimmassa asiassa toista mieltä kuin heimon johtajat, suosi häntä hänen sukunsa, sillä oikeat olivat usein ukolla tuumat, aina hän nuorten iloissa soitteli ja lauloi, opetti muillekin laulujaan ja jakoi tarvitseville saaliistaan sen, mikä itseltä tähteeksi jäi.

Oli vielä varhainen aamuyö, kun Jorma majansa ovella asetti sukset jalkaansa ja valmistautui pyydyksilleen lähtemään. Kontti selässään, kupeellaan jousi ja kädessä sauva solahutti hän alas tuttua latuaan järven jäälle. Ketterästi nouseskeli vielä vanhuksen jalka ja säännöllisesti loksahteli suksi ennen tehdyn ladun kovaan pohjaan. Aamu oli kirkas ja kylmä ja tähdet leimusivat taivaalla revontulten kanssa kilvan. Kun mäen antama vauhti loppui ja sileä jää oli alla, hiljeni hiihtokin ja verkkasata kulkua eteni iäkäs suksimies tarttuen tuumiinsa kiinni, jotka näin aamusta päivin aina olivat virkeimmillään.

— Paha on, kun ei nykykansa enää kallista korvaansa Wäinön viisaudelle, joka sananparsiin puki ajatustensa aarteet ja soiton ja laulun opetti. Pilkaten hänestä puhuvat, Panu itse kaikista pahimmin. Hyvähän saattaa olla kaupan mies ja hyvässä kurissa pitää kansaa, mutta ne sen taiat ja temput, jotka Wäinön tietojen rinnalle asettaa — julkeata se on ja häpeä se on, ja kerran jumalat kostavat. Ei nykykansa osaa jumalien kera seurustella eikä haltijain tahtoa tajua. Luulevat Tapiota ja Mielikkiä ahneiksi pohatoiksi, jotka ihmisten tavaroita himoitsevat, kultaa, hopeaa, ja herkkuisia uhreja kysyvät. Eivät ne sitä kysy, kysyvät tuota, miten mieli on herkkä, miten heitä sydämessäsi hyvittelet ja miten rinnassasi hellänä pitelet — niille näyttäytyvät ja mielihyvänsä hymähtävät. Eivät kaikille näyttäy, vaikka mitä temppuja tekisivät ja mitä antimia tahansa eteensä levittäisivät. Sille, joka osaa oikein katsoa, ilmaantuu haltija siinä, missä et luulekaan. Vaan ei osaa nykykansa enää haltijata huomata.

Jorma oli hiihtänyt joen poikki ja läheni rantaa, joka korkeana metsäisenä rinteenä kohosi hänen edessään muodostuen vähitellen kaitaiseksi lahdeksi, minkä pohjassa oleva puro vei syvemmälle metsään.

— Haltija on kuin otus metsässä, jatkoi hän mietteitään, saattaa olla lähellä, saatat kulkea ihan ohitsensa etkä huomaa, ennenkun jo on pakosalla, — voi katsella sinua kuin metso puun mallosta ja säikäyttää sinua pääsi päältä lentoon lähtiessään; jälkeensä lähdet, vaan et enää saavuta.

Mutta mikä siinä on, ett'ei nykyisen kansan silmä näe haltijata niin hyvin kuin niitä ennen nähtiin, jolloin heitä joka oksalla istui, jolloin joka aholla iloaan pitivät? kysyi Jorma itseltään, kun latu vei hongikkoon, jonka katon läpi tähdet tuikkivat. Paljon oli Jorma sitä miettinyt… lie siinä syy, että silmä on huijennut metsänväen aarteita liiaksi tähysteltäessä. Ei huolita Tapiosta, vaan hänen tavaroistaan. Tapetaan kaikki, mitä eteen ilmaantuu. Siitä jumala työlästyy ja riistansa arkiuttaa. Ei metsän ukko itsekään teurasta karjastaan enempää kuin tarvitsee. Niin tehtiin ennen ja niin teki Jorma vieläkin. Kun oli tarpeekseen saanut, nosti loukkunsa puun oksaan ja viritti taas, kun tuli puute. Aina sai hän siten, mitä tarvitsi. Siinä se oli. Mutta oli se siinäkin, että vaikka heimo tietäjänsä Panun käskemänä suuria uhria suitsutteli, eivät metsämiehet Mielikin mieltä lepytelleet, niinkuin esi-isäin oli tapana. Eivät puhtoisimpiinsa pukeuneet, eivät lauluilla lumoilleet, vaan rumilla Lapin taioilla pettääkseen pyysivät.

Mielikki rakastaa sitä, joka metsälle lähtiessään hienoimman paitansa ja kauneimman kauhtanansa yllensä pukee ja uusimmat kenkänsä jalkaansa vetää eikä haisevissa vaatteissa hänen siistityissä huoneissaan värjöttele. Mutta enin kaikesta ihastuu salon emäntä metsämieheen, joka hänen tyttäriensä iloksi virtensä virittää.

Eikä sitä kertaa hiihtänyt Jorma metsässä, ett'ei jotakuta vähää hyräillyt:

"Mielikki metsän emäntä,
Metsän muori muoto kaunis,
Lyöte lykkyvaattehisin,
Antipaitoihin panete,
Sormet kullan sormuksihin,
Käet kullan käärehisin,
Pää kullan vipalehisin,
Tukka kullan suortuvihin,
Korvat kullan koltuskoihin,
Kaula helmihin hyvihin."

— Eihän se minun ääneni enää metsässä kajahda, mutta tarkka on korva metsän väellä, kyllä kuulevat, kun tahtovat…

"Tuo'os metsä tuonnempata,
Etsiös etempätäkin,
Saata tälle saarekselle,
Tälle kummulle kuleta,
Saata poikki salmistakin,
Vetele vesien poikki."

Aamu alkoi vähitellen kuultaa puiden läpi. Pakkanen oli kiihtynyt ja tähdet liekehtivät niinkuin olisivat vilun käsissä hyppineet. Jorma oli puron vartta noudatellen tullut lammille, josta puro lähti. Lampi oli korkeiden harjujen välissä ja kasvoivat sen rinteet tuuheata lehtimetsää ja toisin paikoin sakeata näreikköä. Puron niskassa oli lumen alla patoja, sillä keväisin tulvaveden aikana oli purossa Jorman paras kalastuspaikka ja lähellä sitä havumaja suuren kuusen alla, johon hän oli talviteloilleen ripustanut pyydyksiään: vitsamertoja, ongenvapoja, linturihmoja ja loukkujen lukkoja. Aina pistihe Jorma sitä kautta kulkiessaan, ennenkun edemmä meni, katsomaan, olivatko kaikki paikoillaan. Ja aina uhrasi hän puunsa alle palasen hopeaa, toisen vaskea. Ei ollut nyt viimeisestään muuta muutosta tapahtunut kuin että jänö oli käynyt puun juurella tepastelemassa ja kettu sen jälkiä nuuskimassa. Päivä oli valkenemistaan valennut ja metsässä alkoivat sen eläjät liikkeelle lähteä. Palokärki huuteli, oravat kurahtelivat ja ylhäällä harjulla kukerteli teiri toverejaan houkutellen. Jorma nousi suksilleen ja lähti pyydyksiään kokemaan. Lammin rannalle pajukkoon oli hän laittanut riekkopihan risuista. Kaksi valkoista kanaa oli käynyt lankaan. Ylempänä rinteellä olivat jänislangat maahan kaadettujen haapojen ympärillä. Puolikymmentä lankaa oli Jormalla vireessä ja kahteen oli käynyt. Mutta kokonainen karja niitä näytti vielä olevan jälellä, tantereeksi oli lumi haapojen ympärillä polkeutunut. Jorma myhäili siinä jänöjen yöllistä temmellystä, myhähteli hangen pinnalla kelluvia papanoita ja siististi nakerrettuja haavan oksia, joissa näkyi hampaitten sijat ja milteipä hennon turpasenkin jälki. Kohta olivat kaikki hipleimmät ja hienoimmat oksat jyrsityt, uutta elämistä pitää antaa… ja Jorma kaatoi maahan muutamia vereksiä haavan vesoja lehdosta. Keskelle aukkoa oli jäänyt saareke haapoja ja pikku näreitä. Tuuheimman näreen juuressa vilkkuivat nytkin nuo ruskeat silmät ja mustat korvan päät, jotka siinä olivat koko talven näkyneet. Se oli suuri, kesy jänis, joka ei koskaan käynyt pyydykseen, loikkasi aina loukkujen yli ja liisi langat. Milloin tahansa olisi Jorma saanut sen nuolella makuukseensa kolkatuksi, mutta ei kolkannut asentojänistä, jolla oli siinä kotonsa; ja hän alkoi uskoa, että se on haltijan jänis, kun ei pyydykseen mene, saattaa olla haltija itsekin, jota jos hätyyttää, kaikoo muille maailmoille ja vie kaiken riistan mukanaan. Ja varovasti, ett'ei pyhä elävä turhaa pelästyisi, vetäytyi Jorma viidakkoon ruskeain silmäin häntä seuratessa ja mustakärkisten korvain hörhällään seistessä.

Koettuaan pyydyksensä vei Jorma saaliinsa suuren majakuusen alle lammin rannalle ja ripusti ne puun oksaan niin korkealle kuin yletti. Sen tehtyään läksi hän Karin mökille hiihtämään.

Korkean hiekkaharjun selkää hän hiihteli, joka kahden suon välitse kulki. Pitkät hoikat hongat pyrkivät rinteiden alta aina sen tasalle kohoamaan. Alempana oli metsä sakeaa, mutta harjun selällä harvempaa ja puitten välitse näkyi etäisiä vaaroja. Karin mökki oli siellä vuoristossa korkeimman vaaran vierteellä, mistä savupatsas ilmaan suitsusi.

Ei ollut nuoressa kansassa Jorman mieleisiä miehiä muita kuin Kari. Kari oli puhdas poika, äitinsä kanssa kahden eleli. Ei kukaan osannut Jorman mielestä niin laulaa ja soittaa kuin Kari. Kaikki Jorman laulut oli hän oppinut ja uusiakin hän sepitteli, niin soinnukaita, ett'ei aina isän vanhoista virsistä eroittaa tiennyt; vanhoillaankin oli niitä vielä Jormankin pitänyt ruveta oppimaan, niin ne häntä viehättivät. Puhdas oli poika sekä mieleltään että tavoiltaan ja taisi ja tahtoi metsolaa miellytellä, niinkuin Kalevan miesten ennen oli tapana. Ei hänkään taikoihin ja temppuihin luottanut, sanaan uskoi ja sanaa viljeli ja Wäinön tietoa piti tiedoista korkeimpana.

Kun Jorma oli harjun selkää kappaleen hiihtänyt, kohahti yhtäkkiä hiihtäjän edestä iso metso lentoon. Kuulostettuaan, minne se asettui, lähti Jorma jälestä hiihtämään. Ollakseen oikein varma siitä, ett'ei metso keksisi häntä ennen kuin hän metson, laskeutui ukko suksiltaan, heitti pois tuuhean ketunhäntähattunsa ja hiipi metsästysintoa palaen sinnepäin, minne metso oli lentänyt. Korpi oli sakeaa, puut korkeita ja tuuheita ja tiheimpään kuuseen lentää Tapion kukko, katselee sieltä maurottaa, pää kallellaan ja nokkaansa väliin hiaisten huomatessaan puitten juurilla paarustelevan vaanijan, joka ei näe, vaikka hänet nähdään. Liika laiska on lentoon lähtemään raskas lintu, puun maltoa vain kiertää sitä mukaa kuin toinen puuta kiertää. Mutta jo on Jorma saanut vihiä linnusta, ei pysäytä kulkuaan, vaan virittää salaa jousensa, maahan painuu mättään taa ja tähtää, mutta ei ennätä laukaista, kun suhahtaa ilmassa ja Jorman varma saalis vieraan nuolen lävistämänä tulla rumistaa puusta alas.

Eihän ole Jorma kiivas mies eikä kiroisa, mutta kun ei ole vielä ennen sattunut, että toinen hänen saartamansa riistan viepi, niin jo kirasee hän metsään ja kysyy, kuka lempo se siellä hänen lintujaan ampuu.

Ei kuulu metsästä vastausta ja Jorma rientää anastamaan otusta, jonka hän pitää omanaan, oli ampuja kuka tahansa.

— Eläpä vie toisen lintua! kuulee hän tutunomaisen äänen sanovan ja kun kääntyy jälelleen, näkee hän Karin astuvan esiin paksun puun suojasta.

Jorma on olevinaan vihainen ja tiuskasee:

— Minun on lintu.