Produced by Tapio Riikonen

KUVIA JA KUVITELMIA SUOMEN HISTORIASTA III

Toim.

Juhani Aho

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1915.

SISÄLLYS:

Suuri venäläissota:

Steen Stuure ja suuri venäläissota. (Vanha ruotsalainen
riimikronikka. Suomentanut Ilta Koskimies.).
Savo ja Savonlinna. (Yrjö Koskinen: Savo ja Savonlinna.).
Olavin linna. (K. Leino: Runoja.).
"Kotimaan puolesta!". (Santeri Ivalo: Viipurin pamaus.).
Viipurin pamaus. (Santeri Ivalo: Viipurin pamaus.).
Pakosaunalla. (Santeri Ivalo: Viipurin pamaus).
Mikä katkera itku ja kaikerrus! (A.V. Koskimies).

Murrosajan miehiä:

Tanskalaiset hävittävät Turkua. (Kyösti Vilkuna: Aikakausien
Vaihteessa).
Otto Rud. (Larin Kyösti.).
Hautasaaressa. (Santeri Ivalo: Pietari Särkilahti.).
Kurki-piispan haamu. (Santeri Ivalo: Pietari Särkilahti.).
Murrosajan mies. (Kyösti Vilkuna: Aikakausien vaihteessa.).
Metsäläinen. (Kyösti Vilkuna: Viimeiset luostarin asukkaat.).
Junker Tuomaan mestaus. (Larin Kyösti.).

Aamun miehiä:

Aamun miehiä. (Kyösti Vilkuna: Aikakausien vaihteessa.).
Naantalin viimeisen nunnan vihintä. (Kyösti Vilkuna:
Viimeiset luostarin asukkaat.).
Päivätyön päättyessä. (Kyösti Viikuna: Suomalaisia kohtaloita).
Suomen ja sen maakuntain vaakunat. (Vanha riimikronikka:
Suom. Ilta Koskimies).

Loppusana.

SUURI VENÄLÄISSOTA

STEEN STUURE JA SUURI VENÄLÄISSOTA.

Nyt sinä kuullos Ruotsin asioita,
Sieltä kuuluu ihan kummia tarinoita,
Käy tuulet etelän, idän, lännen ja pohjan maista,
Ne tuovat maalle murhetta monenlaista;
Ja tuli, rutto, myrsky, ryssän työt
Ne voimansa näyttävät päivät ja yöt,
Ja tulipalo syttyy kauhea aivan,
Josta Tukholma saapi suuren vaivan.
Yli Södermalmin ja itäismuurin
Tuli pyrynä lentää ja polttaa perinjuurin,
Ja harmaittenveljien solasta Pohjoisporttiin asti
Se nielee kaikki ja hehkuu kamalasti.
Tukholmass' yli seitsemän tuhannen
Ruton uhriksi joutui hirmuisen,
Ei millään tienoolla Ruotsinmaan
Lie sellaista ennen kuultukaan.
Pyhän Siimonin ja Juudan yönä
Oli myrsky monia laivoja rikki lyönnä,
Tää turma myös kuorma-aluksiin käypi.

[V. 1495 oli Kalmarissa kokous, jossa kaikki kolme Pohjoismaata, valtaneuvostensa edustamana, tekivät sopimuksia Hannu-kuninkaan kanssa.]

Kalmarin päivän vielä kestäessä
Ryssä käy ylläkön miettehessä,
Neljäsataa miestä teräspuvussaan
Lähti Suomenmaata sortamaan.
Karjalan maahan he matkansa suuntaa,
Pian palavista kylistä taivas puuntaa,
Sillä kertaa heillä on hankkeena
Niin naiset kuin miehetkin vangita,
Ja sitten, hiljaisuudessa vaan
He Juhannusna tulevat uudestaan.
"Kuningas Hannu, mä puhun teille nyt,
Tää tuuma on teistä lähtenyt,
Tällä kaikella sangen vähän voitatte,
Niin Ruotsia vallata turhaan koitatte."
Ryssä silloin riehuu, polttaa ja ahdistaa,
Niiden retkille kukaan ei sulkua saa.
Nyt Karjalan maa ei naura, se itkee,
Ryssä hävitystyössään on julma ja sitkee.
Moni tästä asiasta tekee vain pilkkaa,
Mutta pilkka käy kohta omaan nilkkaan.

Maarianmessun aikana kävi näin:
Läks ryssä jo Olavinlinnahan päin.
Tämän linnan ja myöskin Viipurin
He tahtoivat vallata väkisin.
Siellä alkoivat he hallita mielensä mukaan
Ja tuumivat, ettei heitä pois sielt' aja kukaan.
Ja varmana heillä lie ollut päätös vaan
Tämä linna ja Suomi voittaa voimallaan.
Pian saapi tietoonsa joka mies,
Että Suomehen pääsyn jo ryssä ties. —
Valtakunnan hoitaja, ritari Steen,
Tekee kaikki hiukan myöhäiseen,
Ja kun kiirettä ei nyt kuulu mistään,
Silloin taas hän vaikkapa juoksuks' pistää.
Arkkipiispa Jaakko ja Steen, nuo molemmat,
Ja lisäks' muutkin herrat korkeat,
Ja kaikki hurskaat herrat siellä
Ei ryssän sois saavan Suomea niellä.
Ja pyhäinpäivän aikana
He alkoivat olla matkakunnossa.
Viissataa saksalaista herra Steen
Saa ratsumiestä seurakseen.
Ja Ruotsinkin huoveja lähti mukaan.
Toinen toistansa huonomp' ei tahtonut olla kukaan,
Ja kaikilla heill' oli mielessä tuuma vaan
Venäläisjoukko voittaa voimallaan.
He sotimia, otimia eivät säästä,
Ja ryssäst' eivät huoli sopimuksin päästä.
Heill' on kalpoja, nuolia, pyssyjä kyllä,
Näin eivätkö aseissa ryssälle yllä?
Jumala suurella voimallaan
Olkoon armossa heidän puolellaan!
Mut' ankara talvipakkanen
On haittana, matkaa pidentäen. —

Knut Posse, hän on miesten mies,
Hän Viipurin linnassa istua ties,
Hän on oikea hovimies ja ritari,
Ja käyttää itsensä jalosti;
Hän saakohon kauniin kiitoksen,
Hän ei ole koskaan myöhäinen.
Vaikka ryssä hänt' usein ahdistaa,
Hän ne surman suuhun karkottaa.
On kummallakin puolen myös munkkeja ollut
Ja heillekin monta on vammaa tullut.
Kerran kahdella sadalla miehellä
Lähti Posse vastahan ryssiä:
Kävi huonosti joukon pienoisen,
Heidät ryssä kaatoikin jokaisen.
Maunu piispa se Turussa asusti,
Miestä viisikymmentä hän menetti.
Mutta monta menetti ryssäkin,
Noin neljäsataa, luulisin.

Valtionhoitaja, herra Steen
Tekee kaikki hiukan myöhäiseen.
Nyt viikkoa jälkeen Martinpäivän
Näämme ruotsalaisten matkalle käyvän. —
Lähetitpä silloin Upsalan herrat nuo
— Sepä kaikelle Ruotsille lohdun tuo —
Herra arkkipiispa Jaakko ja Kapituli myös
Ne kaikki olivat samassa työss',
Pyhän Eerikin lipun he lähettivät niin
Ja asettivat Klaaran luostariin.
Ette kai väsyne kuulemasta,
Miten lippu tuotihin Upsalasta.
Saattohon liittyivät ihmiset sadottaisin,
Liikutuksen kaikkein kasvoilla lukea taisin.
Näky tää oli valtava, oudonlainen,
Nyt kyyneleitä vuodatti mies sekä nainen,
Kun lippuhun sitten tarttuvi ritari Steen.
Hän valtavan joukon saapi seurakseen:
Siinä munkkeja, pappeja, ritareita,
Siinä sotaurhoja harmenneita.
He kaupungin kirkkoon sisään käy,
Mut monta ei iloista joukossa näy.
Monen korkean herran läsn'ollessa siin'
Pyhän Yrjön se alttarille laskettiin.
Ritar Steen, hän pyytävi polvillaan:
Pyhä Jumala, ota suojaasi Ruotsinmaa!
Hän lipun vastaanottavi loistolla juuri,
On kaikkein sydämissä suru suuri.
Päivän ja kaks sen jälkeen vielä
Kuten osaa, jokainen viettää siellä.

Siis viikkoa jälkeen Martinpäivän
Näämme ruotsalaisten matkalle käyvän.
Hiukan päälle yhdeksänsataa
Lähtee kulkemaan vaaranalaista rataa.
Vielä kaksi sataa jälelle jääpi,
Heitä ruuan puute kai pidättääpi.
Ja Ahvenanmaalla kävi meri jo jäähän,
Vihdoin saapuivat Suomeen, määränsä päähän.
Nyt missä laivat tai väki lienee?
Herra auttakoon heitä, Hän auttaa tiennee.
Se on minun luja uskoni vaan,
Että Herra heitä varjelee voimallaan.
Nyt väki viipyy Kohamninvalkamassa,
Risumajoja itselleen rakentamassa,
Ja Pyhän Katariinan päivänä
He uudelleen ovat lähdössä,
Ja Suomi on kaikilla matkan pää.
Sinne jokainen tahtoisi ennättää.
Vaan taas tuli esteitä matkailen:
Meri, myrsky ja ankara pakkanen.
Oli talvi tuima ja ankara,
Kovaa olla oli sen kourissa.
Kuitenkin Jumalan nimessä näin
He pyrkivät kaikki eteenpäin.
Ja vastaan kävi ankara koillistuuli.
Moni sille tielle jäävänsä luuli.
He airoin ja purjein koitt' ohjata laivoja,
Nyt kuulkaa, mitä saivat kestää vaivoja:
Toinen laiva meni tänne, toinen sinne,
Kaikki joutui hajalleen mikä minne;
Toiset osasit satamaan oikeaan,
Toiset eksyit rannoille Uudenmaan,
Toiset Ahvenanmaalle ja Sottungaan,
Toiset Kallan uuteen satamaan.
Toiset miehet palasivat takaisin
Ja asettuivat taas risumajoihin.
Toiset tulivat hyvin perille,
Toiset ajoivat karille.
Kaksi heiltä laivaa särkyi tässä,
Miehistö rannalla värjymässä.
Onneksi kävi kuitenkin niin,
Että he kaikki pelastettiin.
Heiltä kädet ja jalat kohmettui,
Moni aivan pilalle paleltui,
Ja pakkasen vihoista monikin
Sairastui kuoleman tautihin.
Hädin ja tuskin siis ritari Steen
Saavutti Ahvenan mantereen.
Kieltää tuota en voi, luulemma,
Että retkeltä moni jäi poiskin, kuulemma.
Kun yli yhden kuukauden
Oli heillä tuuli vastainen,
Sillä ajall' ei voineet toimia mitään,
Ei kulkea länteen, ei kulkea itään,
Sanomatta tuota en olla saata,
Yli neljäsataa miestä jäi sinne maata.
Paha pakko kohteli ankarasti:
He viipyivät siellä paastoon asti.
Pyhän Antin päivä kun vihdoin alkaa,
Ritar Steen hän Ahvenaan siirtää jalkaa.
"Hyvä Herra, älkää pahoko tuota,
Se teidän on syynne, teihin en luota,
Tähän ast' olen teissä sankarin nähnyt,
Ja teistä kauniita lauluja tehnyt.
Paljon pahaa teistä puhuu kansa; —
Tuo retki on ollut arvonne ansa.
Niin monta käy täällä puhetta tummaa,
Oi, jospa ei tuosta koituisi kummaa!
Kovin pelkään puolesta Ruotsin ja teidän,
Ne pahaa tietää, nuo sanansa heidän."

Sinä päivänä kun herra Steen käy maihin
Ahvenanmaalla — kerrottuun laihin —,
Niin tapahtuipa silloin niin,
Että ryssä pyrki Viipuriin.
Eräänä aamuna jo varahin
Heidän tuumansa saattoi jo nähdäkin.
Viipurin ympärill' on tuhansia heitä:
He laittavat saarrostekeleitä;
He kolmen peninkulman alall' asustavat
Ja asukkaita kovin peloittavat
Ja ampuma-asein monin ja suurin
He tahdoit ruhjoa Viipurin muurin;
Siks pieniä, suuria heillä kanuunia,
Jo tuhannet miehet samos ympäri Viipuria.
Monen tykin sisäll' oli lyijykuulat ja rautaa,
Kyllä hankitaan niin monen miehen hautaa.
Yhä toimittivat he tulikirnuja lisää
Ja tynnyrinpohjan-suuruisia kiviä sisään.
He maahan ampuivat kaksi tornia
Ja uhkasivat myöskin kolmatta.
Eikä ihmetellä sovi juuri
Että hyvin rikkinäiseks' meni muuri.
Tuon tornin he kolmannen lävittivät niin,
Kahden humalasäkin mahduttaviin.
Silloin ryssät juur' miettivät mielessänsä:
Heillä Viipuri jo puoleks on käsissänsä.
Knut Possepa silloin mies uljas ja jalo,
Käsi nopsana, silmissä innon palo,
Reikäin eteen laittaa etuvarustuksen
Ja Wiinholdtist' oivasta saa toveruksen.
He viisaasti rakensit ja kiiruisesti,
Että Jumalan avulla kaikki hyvin kesti,
Ryssäin kylläkin vastukseksi
Ja sisäänpääsölle esteheksi.
Mut mielessä näill' yhä tuuma on vaan
Voittaa Viipuri sittenkin voimallaan.

Pyhän Antin päivänä jo aamuvarhaisella
Alkoi tositoimin ryssä jo ahdistella
Lipuin kolmin ryssät kohti käyvät,
Ja Viipuriin rynnätä riennättäyvät.
Heillä mukanaan on paljon tikapuita
Ja lisäksi monenlaisia portaita muita,
Jo kolmelta puolen he rynnön tekee:
Kyllä Viipurin miehet nyt loppunsa näkee.
Joka lipun alla tuhannen heit' olla mahtoi,
Näin Viipurin miehille hirmua näyttää he tahtoi,
Ja herttua muuan rynnistää,
Mut melkein turhaks se aie jää.
Tämä lippuineen tornia kohti juoksi,
Tuon suuren jo saapuikin reiän luoksi.
Hän astuvi itse suureen reikään.
En tiedä kuin monta hän kanssaan veikään,
He torniin kiipeevät meluin melkein,
Joka ensiksi ehti, se sankari selkein.
Jo muuria lähestyy kaks lippua muuta,
On niiden alla miestä kuin metsässä puuta.
Heill' on tikapuut suuret; kiipeemän
Niillä muurille pitäis; yhdeksän
Jo pääsikin; toivo heill' onkin vaan
Saada muuri haltuunsa kokonaan.
Ja sen voin kertoa aivan todella,
Että muurilla viipyivät seitsemän tuntia.
Monta ryssää jo olikin tornihin tullut,
Ei Viipurin miesten se mieleen ollut.
Kolme lippua liehui jo tornista päin —
Sinä päivänä kaikki tapahtui näin —
Ja kaksi jo kaikui pasuunaa,
Jotka yhtäpäätä toitottaa;
Että ryssät yltyisi uljaammiksi
Muurille käymään, ne toitotti siksi.
He tikapuita laskit alas kaupunkiin,
Kyll' asukkaat pakenevat, arveltiin.
Nyt Viipurin miehet, olkaa varuillanne,
Ett'ei ryssä teitä kovin ahtaalle panne!

Knut Posse ja Wiinholdt, jalot molemmat,
Nyt aivan vireästi toimivat,
He tervaa ynnä veneitä kokosivat,
Ja niitä tornin alle laahasivat;
Heille kahdelle ja muillekin
Tulkoon tästä kiitos kaunoisin.
Tuon kaiken sitten panivat palamaan,
Savu, liekki ja katku käy nousemaan.
He pelvon tuottivat ryssän väkeen
Ja toivoit sen lähtevän käpälämäkeen.
He toiveensa täyttyvän nähdä saikin.
Kun ryssät torniin paloivat kaikin.
Muurin sisällä juoksivat viipurilaiset,
— Niin miehet ovat kertoneet luotettavaiset —
He nopsaan toimivat, keinon keksivät,
Ja alas he monet tikapuut vetivät,
Vetivät vielä alas ryssää monta,
Monta ryssää aivan avutonta;
Niin oli tämä ottelu hirmuinen,
Että moni sai hengellään maksaa sen.
Muurilla olevat säikähti kovasti kyllä:
Kun pyhän Antin näit ristin kaupungin yllä.
Täss' ei miesten voima mitään voinut juuri,
Voima Jumalan se näkyi tässä suuri;
Myös vuorella näit he kaksi lippua
Olevan kaupungin muurille tulossa,
Kaikki teräksessä välkkyy niinkuin jää,
He tahtoivat voittohon riennättää.
Varmasti pyhä Eerikki ja pyhä Olavi
Ne tällä kertaa kaupungin pelasti.
Ei enempi kuin kaksi sataa, eikä vähempää,
Miestä sinne tornihin ruumiina jää.
Peloissaan ei tainneet ryssät enää muuta,
Alkoivat vain kaikki kamalasti huutaa,
Heidän kesken syntyi sekasorto suuri,
Ja pian heistä tyhjentyikin koko muuri:
He toistensa sekaan tunkeutuu,
Toinen toisensa jalkoihin tallautuu,
Niin tuhota olivat he toisiansa,
Jo veri alkaa vuotaa heidän joukossansa.
Tuhannet heittäytyivät muurilta alas,
Harvat heistä sieltä hengissä palas. —

Näin pääsi taas kaupunki vapahaksi
Ei miehistään se hukannut kuin kaksi.
Ylistys Jumalan olkoon, kiitos ja kunnia,
Joka ryssältä salli kaupungin pelastua!
Sen jälkeen heille aika kiiru jo saikin,
Pyhän Barbaran yönä karkuun lähtivät kaikin.
Nyt Savohon he lähtee, luoks Uuden linnan,
Takaisin he tahtoivat vaatia tappionsa hinnan.
Voitot heillä siell' oli pienenlaiset,
Pakoon heidät löit urheat Savolaiset.
Lähtivät sitten poijes maahansa omaan,
Uusia retkiä varten ryhtyivät hommaan.
Sitä seikkaa en oikein voi selvittää,
Tuhat ryssää taas miks turmioon jää.
Lisäks' joukon ylhäinen johtomies, —
Jota itkeä jokainen ryssä ties.
Kolmekymmentä neljä kanuunankiveä
Jäi jälkeen, kun ryssä läks tiehensä.
Ampumatelineitä ja vihollis-ruumiita vielä
Saivat meikäläiset vaivainsa palkaksi siellä.

Jälleen saatiin elää rauhaisasti
Aina kynttelinmessun aikaan asti.
Kun leikataan neljätoistsataa ja yhdeksänkymment' kuusi,
Silloin alkaa tällainen ilve uusi:
Turkuun saapuu silloin tämä huhu,
Eikä kukaan silloin muusta puhu.
Se tuli kuin tuulella rantaan ryönä,
Odottamatta ja joulu-yönä.
En kertoa jaksa tekoa tätä,
Steen hajoittaa miehensä, siksipä hätä;
Hän joulujuhlaa viettävi mieluisasti
Ja antaa ryssän toimia vapahasti
Onko viisasta teidän mielestänne
Hajoittaa miehenne sinne, tänne?
Ratsumiehet Herra Steenin varastot tyhjentävät,
He juovat ja mässäävät mink' ennättävät,
Satakunnassa viipyen he vetelehtii,
Ja kuninkaankartanossa nauttii mink' ehtii.
Monta kuolee hätään ja pakkaseen,
Toiset saavat surman osakseen.
Palkkasotureita ja Taalainmaalaisia
Lähtee vaeltamaan kohti Viipuria.
Olavinlinnaan lähetettiin jalo mies.
Nuutti Kaarlonpoika, senpä kaikki ties,
Ja seitsemänkymmentä miestä mukana,
Tämän tahdon minä teille kertoa;
Kaikki he olivat kelpo huovia
Ja määrä on heidän Uuteenlinnaan luovia.
Mutta huono onni seurasi heitä,
En mä tätä totuutta teiltä peitä.
Kun koitti aamu kynttelinpäivän jälkeinen,
Ryssä heidät tappoi miltei jokaisen;
Ainoastaan kuus tahi seitsemän
Pääs pakohon heiltä lähtemähän.
Surkeudelle ei sanat riitä,
Surkeaa on kertoakin siitä.

Olavinlinnan luona ryssä viipyy aina,
Ruotsin miesten mieliä raskas huoli painaa.
Lähemmäks he alkoivat tulla vaan,
Käykäämme Herralle huolemme huokaamaan!
Savonmaassa on onneton mies ja nainen,
Heill' on kaikilla kohtalo samanlainen:
He kauvas korpihin samoaapi,
Suru, hätä ja nälkä kalpeaks posket saapi,
Ja ryssä ratsahin seuraa kintereillä,
Ei onnen päivää kurjilla heillä.
Tämän kirjoitan, tarkoin se mieleeni muistuu,
Seitsemäntuhatta silloin surmaan suistuu.
Veri valui ryssän edetessä,
Säästäneet ei lasta kätkyessä;
Taas ruotsalaiset joutuivat uuteen huoleen,
Kun ryssä alkoi siirtyä Kruunulinnan puoleen,
On Hämeenlinna myös nimenä sillä, —
Miks näin, lie silläkin syynsä kyllä —;
Siellä riehuvat ryssät tuhoisasti
Ja tahtovat mennä aina Turkuun asti.
Laajalti ja säälimättä tuhoaapi ryssä,
Kirkot, kylät häviävät tulen syleilyssä.
Heit' ei ollut kahtasataakaan, vannon sen
Kautta Jumalan ja pyhän Neitsyen!
Ja Ruotsin sotaväki vaan
Ei tohtinut tulla auttamaan!
Yhä kauhunäytelmät uudistuupi,
Hattulan kirkkoon ryssä tunkeuupi,
Sieltä raastavat pyhäinkuvat ja ristit,
Turkuun saapuu ne kauhun viestit.
On luoksensa kahden päivän matka vaan,
Mutta Herra Steen vain ei tohdi auttamaan.
Ritarin nimeä kannatte. Herra Steen,
Älkää pistäkö päätänne pensaaseen.
Näin Turussa hällä surun sydämessä,
Vaan tointa ei kylliks kohtalon kääntyessä.
Hän Ahvenanmaalla ja Uudellamaalla antoi käskyn julki,
Ja tietokapula myös yli koko Suomen kulki.
Mies aseineen joka talosta,
Niin ryssän hän voisi torjua.
Joka mies oli varmasti silloin matkassa,
Kun Herra Steenin tykistö tuotiin Turusta,
Siin' aika meluin kulkea mahdettiin,
Kun kolmesataa tykkiä laahattiin!
Pyhän Mathiaksen päivänä — määrä on se —
Lähtee Ruotsin miehet liikkeelle,
Ruotsalaisia olivat kaikkein useimmat,
Ja Ruotsin olitkin miehistä parahat;
Toiset lähtivät reellä ja toiset hevosin,
Kuinka kukin vaan pääsi parhaimmin.
Yhdeksänsataa siin' oli huoviakin,
Jotka lähtivät sodan vaaroihin.
Ahvenanmaalta tuli kaksituhatta,
Talonpoikaa kelpoa ja kaunista,
Ja yhteenkoottuna nyt olit kaikin,
Hän heistä mahtavan joukon saikin,
Neljäkymmentä tuhatta miest' oli heitä,
Kaikk' aseilla hyvillä varustuneita.
Kun ryssät tiedon saivat tästä,
He eivät viivytelleet lähtemästä,
Ei heistä enää näkynyt jälkeäkään,
Ei mistään löytty ryssää yhtäkään.
Ei kiinni heitä saa, se tieto on vakaa,
Neljäkolmatta peninkulmaa vaikk' ajettiin takaa.
Lepoon väkemme asettui allapäin
Ja moni kai ajatteli mielessään näin:
Mitä nyt auttaa enää kaikki puuha ja huoli!
Autiona on Karjala, Savo ja Hämettä puoli,
Niissä ei kuulu yhtään ihmissanaa,
Eik' ole lehmää, koiraa, kukkoa tai kanaa!
Maa autio on: tääll' olla ei halaa,
Tyhjä on kahdeksankymmenen peninkulman ala.
Varustusten määrä kyll' oli suuri
Tätä mahtavaa retkeä varten juuri.
Yli viissataa luotipyssyä ja monta ampujaa,
Mutta Ruotsin hyödyksi mitään he ei voineet toimittaa.
Palkkasoturit Tukholman
Saivat silloin sen kunnian,
Että heidän tuli Suomehen jäädä
Ja Olavinlinnaa vartioimaan käydä. —
Eipä muuta nyt tullut tehtäväksi,
Muut kaikki jälleen kotiin läksi.
Ja huovimiehet, ollen niin,
Ne tulivat Turun kaupunkiin.
Herra Steen heidät sinne tänne majoittaapi,
Moni pappila heitä vieraiksensa saapi.
Herra Steen itse tahtoi Ruotsihin takaisin,
Siell' aikoi uuden joukon hän koota vieläkin.
Näin Suomessa hän asiat suunnittaa:
Svante Niilonpoika täällä nyt päällikkyyden saa.
Ja tälle päällikölle vastavalitulle
Jää avuks' Steen Tuurenpoika ynnä Erik Trulle;
Häntä totelkoot Suomen kaikk' asujat,
Niin läheiset kuin myös kaukaisat,
Päästä kuukauden Suomen parhaaksi
Herra Steen taas palata lupasi.

Pääsiäistä ennen tiistaina
Herra Steen on taas lähtövalmiina,
Hän ensin kiiruhtaa Upsalaan,
Asioista vielä tuumimaan.
Hän tahtoi Suomelta poistaa huolen häivät
Ja toimi Tukholmaan herrainpäivät,
Jollaiset sinne sitten tulikin.
Oisi tyhmää, niille jos nauraisin.
En kuitenkaan voi näitä päiviä kiittää,
Niin vähän niillä Ruotsille tointa riittää.
Tällä kannall' asiat eivät olla saisi,
Tuntuu niinkuin valtakunta nukahtaisi.
En ymmärrä, minkä käänteen tämä meno saapi,
Vaan ehkä Herra vielä meitä armahtaapi!
Toisella puolla meill' on ryssä, taasen voimakas,
Ja toisella taas, Tanskassa, Hannu-kuningas.
Nyt kuulkaa mitä teille tahdon sanoa:
Moni Ruotsin mies taas on alkanut anoa,
Että pitäis vastaan Venäjää
Sotavoima Ruotsin riennättää,
Koko Pohjois-Ruotsi sen ehdoittaapi,
Joka viides mies heiltä mennä saapi
Päin Viipurin linnaa viilettämähän,
Ja sen voin lisätä vielä tähän,
Että lähteä tahtoo myös Helsingein maa
Ja jotk' eteläss' siitä asustaa,
He eivät suo itselleen mitään rauhaa,
Kun vihollinen valtakunnan äärellä pauhaa.

Mut silloin tuli ryssä Perä-Pohjahan,
Iin, Tornion poltti, Kemin, Salon, Limingan.
Juvalla, Olavinlinnan luona samaten,
Syösten Suomen ja Ruotsin taas murheesen.
Tämä tapahtui iltana pyhän Olavin,
Luojan kiitos, ett'eivät polttaneet viel' enemmin.

Jostakin he sitten mahtoivat säikähtyä,
Koska alkoivat sen jälkeen peräytyä.
Se aika, milloin tapahtui tuo,
Ei Olavinlinnalle rauhaa suo:
Kulovalkea julma kun seudulla kävi,
Moni Ruotsin mies surmansa saa, häviävi.
Nyt vääntää moni ruotsalainen käsiänsä,
Herra Steenin vuoks; hänpä ei kiireissänsä.
Knut Possen, Svanten ja muiden hän hätää ei
Eikä heidän avuksensa riennä.

Nämät Ryssän puuhia yhä pitävät silmällä.
Ja lähtevät Venäjänmaahan suurella väellä.
He ensin lähtevät uuteen Narvaan,
Siellä tahtoivat ryssät tuhota, arvaan.
He lähtivät iloisina, reippaina,
Se oli Maarianpäivän aikoina.
Kakstuhatta miestä niit' oli kaikkiaan.
Jotka läks sodan vaaroja uhmaamaan.
Päin Iivaninlinnaa lähdit he purjehtimaan,
Tätä suurta ryssän linnaa ahdistamaan.
Suurilla ja pienillä laivoillansa
He lähtivät matkaan kaiken joukon kanssa,
Hyvät varustukset oli tällä linnalla,
Kävit ruotsalaiset maihin aika kiiruulla.
Se täytyy minun tunnustaa,
Että hyvin oli linna miehitetty vaan,
Aseilla ja suurella voimalla muulla,
Mutta saatte ruotsalaistenkin mahdista kuulla.
He ensin saartoivat linnan kokonaan,
Sitten kohta rupesit polttamaan.
He eivät tahtoneet rientää kauvemmaksi,
Oli tässäkin työtä yhdeksi rupeamaksi.
Perjantai, pyhän Ludvikin päivän jälkeen
Näki Ruotsin urhojen aseitten välkkeen.
Se varmastikin oli ihme Jumalan,
Että kuudess' tunniss' heill' on linna hallussaan.
Ja varmastikin voin minä sanoa niin,
Että tulta, jousta, pyssyä käytettiin:
Kolmetuhatta miestä siellä linnaa puolusti,
Kuitenkin ruotsalaiset sen heiltä valtasi.
Miehet ja naiset yhtä suuta
Alkoivat kovasti voivottaa ja huutaa,
Heit' olikin paljon linnassa vielä,
Kolmesataa saatihin vangiksi siellä:
Linnass' oli arkuttain aartehia,
Hopeaa, kultakääröjä, vahaa ja turkiksia.
Ja joka mies oli toimessa kiinn',
Kun laivoihin kaikki lastattiin.
Vieläpä rauta-ovia ja portinsaranoita,
Miks kieltäisin sen, ei unohdettu noita.
Ja hyvä sää heitä seurasi matkalla,
Heillä vankeja on ja muuta saalista kosolta.
Svante Niilonpoika heill' oli päällysmies,
Tällä kunnian nimen saavuttaa hän ties.
Tulivat sitten Ruotsihin takaisin
Ja heidän kanssaan useita huovejakin,
Varmasti heit' oli sata ynnä seitsemän,
Se määrä mun pitää merkitsemän.

Aikaa ja päiviä kuluikin niin,
Että päästihin vihdoin mikkeliin.
Nyt nimessä Herran Jumalan
Steen herra hän jättää Santahaminan,
Hän nostaa santaa ja iloinen mahtaa olla,
Ja lähtee liikkeelle aimo laivastolla.
Satakolmekymment' oli niitä kaikkiaan,
Niill' aikoo taas Ryssää ahdistamaan.
Jumala armahtakoon Ruotsinmaata!
Ei sotajoukko häntä suosia saata,
Heidän mielensä kääntyy toiseksi,
Herra Steenin he jättävät tylysti,
Kotihin, Ruotsinmaalle heidän halunsa on,
He eivät jäädä tahdo Herra Steenin joukkohon.
Eikä sitä yhtään ihmetellä voi,
Sillä nälkä heille suuren tuskan toi;
Muuta ei kuin vettä ja huonoa ruokaa,
Moni heistä aivan raskaasti huokaa.
Jo aloit heiltä vaatteetkin loppua,
Ja monta näkivät muutakin hädän hoppua.
Kaikki huovit ja Svantekin palasi takaisin,
Ei rahvaskaan tahtonut enää viipyä kauvemmin.
Huovit Steeniä syyttää ja syystä kyllä
Kaikesta, mikä juuri on sanottu yllä.
Miks ajoissa ei rientänyt auttamaan,
Miten mainittu jo on kertaan useampaan.
"Oi, herra Steen, miksi vitkastelitte aina,
Nyt teitä ja koko Ruotsia häpeä painaa.
Mitä silloin oikein te tuumasitte,
Kun Ryssää niin veltosti vastustitte? —"
Niin antaakin Steen herra luvan monelle,
Että saavat taas lähteä Ruotsin puolelle,
Tätä pääsölupaa useat seuraavat,
Herra Steenin luokse ei jää kuin muutamat.
Ryssä Iivananlinnaan palaapi uudelleen,
Ja ruotsalaiset ottaa aivan pilkakseen.
Yhä vahvemmaks Iivananlinnan he laittaa,
Eikä Ruotsi voi enää heille tehdä haittaa.

Herra Steenillä vielä on auttajansa,
Siks Suomessa viipyy hän paikallansa.
Olavinlinnan ja Viipurin hän miehittääpi,
Mut suru hänen sydämeensä yhä jääpi.
Hän hakkauttaa pitkin Suomen saloja
Etumurrokoita monia ja jaloja,
Pernajan väliin ja Hämeenlinnan,
Niin Ryssälle raketen vastarinnan.
Minkä käänteen asiat tästälähin saa,
Sitä en minä taida ennustaa.
Mun laata nyt täytynee kirjoittamasta,
Kun tapahtuu lisää, niin jatkan vasta.

(Vanha ruotsalainen riimikronikka.
Suomentanut Ilta Koskimies.)

SAVO JA SAVONLINNA.

Savon synty.

Ensimäinen aamuhetki oli koittanut Suomen saloille. Kalevalan kansa oli haltuunsa ottanut Laatokan ihanat rantamaat, joiden luonto vielä tuhannen vuoden perästä näyttää riemastuvan Väinämöisen kanteleen sävelistä. Siellä kuu ja päivyt taottiin, siellä taivaan kantta kalkuteltiin, siellä jumalat ja ihmiset loivat ensimäisen runomaailmansa.

Mutta Savon synkkien vesien päällitse kulki vielä öiset sumut. Ei mikään Vellamon neito sen aalloissa iloinnut, ei kukaan Tapionkaan tyttäristä sen salomaita sulostuttanut. Outo, jylhä suku, hiisien kamala kansa, vallitsi Saimaan vesistöjä Imatrasta länteen ja pohjaan, ja tuolla täällä lappalaiset käyttivät järvien ja metsien riistaa elatukseksensa. Vaan Lapin kansa ei missään vallinnut, ei missään isäntänä ollut. Kunkin voimakkaamman alamaisena se silloinkin maksoi veroa pelkästä elämisen oikeudesta.

Mihin nämä hämärän muinaisuuden asukkaat ovat hävinneet? Ovatko he mitään jälkiä jättäneet olemisestansa? — Sangen vähän, tuskinpa ollenkaan. Muinaiskalujenkin mykkä kieli on tällä alalla melkein vaiti. Ainoastaan oudot paikan-nimet vielä vuosituhannen takaa meille puhuvat selvästi kuuluvalla äänellä; mutta ne puhuvat kieltä, jota emme ymmärrä enää selvittää.

Vähitellen uusi päivä valkenee suomalaisille heimokunnille. Etelästä, sekä idän että lännen puolelta, tunkeuvat muukalaisen sivistyksen säteet näille pohjan perille. Vieraat kauppa-haahdet alkavat kulkea Suomenlahden pohjukoita; risti pystytetään Aurajoen rannalle, ja Athos-vuoren hiljaiset erakot laittavat itsellensä rauhallisen tyyssijan Valamon ihanaan saareen. Runojen ja luonnottarien aikakausi on loppumaisillaan; historiallisen elämän kaikki tuskat ja taistelut lähenevät.

Mutta Savon erämaille ei tunkeu vielä kuin kaukainen humu maailman levottomasta liikkeestä. Karjalan kansa on alkanut riehua. Kauppa-etu on kehoittanut sitä etsimään erämaiden kalliita turkiksia, ja niille autioille aloille, missä ihmisen astunta ei ole tähän asti luonnon hiljaisuutta häirinnyt, ilmestyy majavanpyytäjä jousinensa. Karjalan jumalista Tapio ja Ahti ovat ensimäiset, jotka levittävät valtaansa Savonkin saloille ja selänteille; metsästäjät ja kalastajat käyvät täälläkin saalistansa, ja missä joku lappalais-heimo on lahdelman pohjaan kotansa asettanut, sen jo täytyy metsänriistalla maksaa veronsa voimakkaammalle veljeskansalle. Nuo urheat Karjalan miehet retkeilevät tähän aikaan kauvas pohjan perille. Pitkin Savon ja Yli-Karjalan vesijaksoja tunkeuvat Kantalahteen, Lappiin ja Ruijaan, veroa ja voittosaalista etsimään, ja ahdistavat toisinaan itse norjalaisiakin kaukaisessa Haalogalannissa.

Vaan Karjalaisten vapaus jo lähestyy loppuansa. Mahtavan Novgorodin liittolaisina he ovat monta kertaa retkeilleet meren yli läntisille maille; nytpä Novgorod alkaa heitä valtansa alle vaatia, ja toiselta puolen lännenkin valta, Ruotsi, alkaa heitä läheltä ahdistaa. Suomen veden perukassa kohoaa kivinen linna, Viipuri; jopa itse Karjalan kansakunnan emä-paikkoihin, Vuoksen ja Nevajoen varsille, koetetaan pystyttää Pyhän Eerikin lippua. Silloin ei muuta neuvoa kuin turvautua Novgorodin apuun. Tuo verinen taistelu alkaa, taistelu idän ja lännen välillä, taistelu kahden mahtavan kansasuvun ja kahden erimuotoisen kristikunnan välillä — taistelu, jota oli jatkuva puolen vuosituhannen ajat. Tähän verikasteeseen Karjalan ja sen ohessa koko Suomenkin kansallinen itsenäisyys hukkuu. Novgorodin liittolaiset muuttuvat Novgorodin alamaisiksi; Nevajoen varret ja Vuoksen suut tulevat venäläiseksi Karjalaksi, jonka pylväinä ovat Pähkinäsaaren ja Käkisalmen linnat. Mutta Karjalan takapuoliset kihlakunnat Saimaan ja Suomenlahden välillä joutuvat Ruotsinvallan haltuun ja muun Suomen yhteyteen. Viipurin linna on se vahva lukko ja telki, jolla läntinen maailma sulkee Suomen portit idän rynnäköitä vastaan.

Näin solmitaan "ikuinen rauha" — pitäisi sanoa: ikuinen veriviha — Pähkinäsaaressa v. 1323. Tämä rauhanteko jakaa Suomen kansan ja Karjalan heimokunnan kahteen vihollis-leiriin. Mutta Savonkin historiassa on tämä rauhanteko merkillinen; sillä itse jakokirjassa Savon nimi nyt ensi kerran kajahtaa. Niistä kolmesta Karjalan kihlakunnasta, näet, jotka tulevat Ruotsin alle, on yksi nimeltä "Savo"; se on Saimaan takainen länsi-seutu, johon uudis-asukkaita jo on asettunut — tuo sittemmin niinkutsuttu Suur-Savo eli Mikkelin seudut. Pohjoisten vesistöjen tienoot ovat vielä erämaina; mutta niidenkin suhteen tehdään jako valtakuntien välille, ja niin saapi Savonmaa ensimäisen rajansa itää kohden. Vaan tämä raja näkyy oikeastaan halkaisseen sen Savonmaan, jonka me nykyään sillä nimellä tunnemme. Ell'ei uuden-aikainen tutkimus erehdy, niin raja v. 1323 pantiin käymään Pihlajaveden kaakkois-kulmasta melkein luoteista suuntaa Säämingin kautta ja sitten pitkin Haukivettä Varkauteen ja niin edespäin. Nykyisen Savonlinnan sija ja Savon vesien itä-osa jäi niinmuodoin itäpuolelle rajaa, s.o. Emä-Karjalan omaksi. Sehän olikin ihan luonnollista sen aikuisten asutusolojen kannalta.

Tämä raja ei kuitenkaan jäänyt pysyväiseksi, vaan siirrettiin pian itse teossa paljoa idemmäksi. Millä tavoin tämä tapahtui, sitä emme tiedä; sillä sen ajan taistelut Savonmaalla tuskin hämärinä haamuinakaan tulevat näkyviin. Vaan että taisteluja on ollut, saamme varmuudella arvata. Ruotsin Karjalaiset Suur-Savosta ovat tunkeuneet eteen päin ja Venäjän Karjalaisten on täytynyt väistyä. Niin oli alkanut tuo pitkä riita ja tora veljesten välillä kahden puolen valtarajaa.

Ensimmältä se ei ollut kuin maa-asukasten riita kalavesistä ja oravametsistä, — useinkin turhan-aikainen

"tora totkusista
Artti ahven-maimasista".

Mutta vähitellen siitä karttui ankaraa sodan-aihetta niiden valtakuntain välillä, jotka Pähkinäsaaressa olivat jakoa tehneet.

Olavin linnan synty.

Suur-Savosta oli uudis-asutus jo levinnyt Pihlajaveden ja Haukiveden rannoille. Nuo lukemattomat pikkujärvet, jotka muodostavat koko välin ikäänkuin tiheäksi taipalistoksi, olivat askelettain houkutelleet siirtolaisia eteenpäin koillista kohden. Pienen Jukajärven rannalla oli kohonnut Savonmaan toinen kirkko, joka suuren piispamme Maunu Tavastin toimesta sai ensimäisen pappinsa. Näin kirkollinen järjestys seurasi uutis-asutuksen jälessä. Mutta myöskin maallinen valta kulki rinnatusten hengellisen vallan kanssa, ja Ruotsin kruunu itse oli astunut uudis-asutuksen etupäähän. Niinpä jo joitakuita vuosikymmeniä rauhanteon jälkeen tuo Pihlajaveden ja Haukiveden välinen seutu, Sääminginsalo, jonka ohitse raja kulki, oli kruunun omaisuutena. Mahtava Suomen laamanni Niilo Tuurenpoika — hän, joka toimitti Suomenmaalle osallisuuden kuninkaan-vaaleihin ja itse tavantakaa tätä oikeutta viljeli — oli silloin isäntänä Viipurin linnassa ja nautti läänityksenä myöskin Sääminginsalon kruununtilaa läänin pohjoisilla erämailla. Vaan kun Niilo Tuurenpoika uusissa kuninkaanteko-puuhissaan kaatui Turun linnan edustalla v. 1365, annettiin Sääminginsalo särpimen-avuksi Vexiön piispalliselle istuimelle Ruotsiin kuitenkin sillä ehdolla, että jos joskus maailmassa eri piispan-istuin Karjalan puolella syntyisi, tämä omaisuus tulisi Karjalan piispain haltuun. Niinkuin näkyy, oli jo silloin ruvettu ajattelemaan Suomenmaan jakamista kahteen hiippakuntaan.

Kuluipa taas vuosisadan ajat. Valtiolliset rettelöt Ruotsin valtakunnassa olivat aivan vähän tuntuneet Savon kaukaisille salomaille, eikä Venäjänkään puolelta suurempia vaaroja ollut uhannut. Mutta silloin alkavat maailman olot muuttua. Moskovan valtaistuimelle on noussut Iivana Vasilinpoika, joka jälleen yhdistää kaikki Venäjän alat suureksi tsaarikunnaksi. Ruotsissa taas on Unioni katkaistu ja Skandinavian valtakuntain eripuraisuus tekee tuon paisuvan venäläisvallan kahta pelättävämmäksi. Näissä vaikeissa oloissa vanhempi Steen Stuure johtaa Ruotsin hallitusta, ja hänen ystävänsä, ritari ja valtaneuvos Eerik Akselinpoika Tott, istuu Viipurissa, itäistä rajaa valvomassa. Näistä kahdesta Tott on vanhempi ja arvossa melkein etevämpi. Hän on jo valtio-seikoissa paljon kokenut mies tämä mahtava Viipurin isäntä — syntyperältään Tanskasta kotoisin, missä hänen isänsä aikoinaan oli ollut valtakunnan marskina, mutta äitinsä kautta ruotsalaisena ja Ruotsin ylimyskuntaan liittyneenä. Hänen nykyinen avio-puolisonsa, rouva Elina Kustaantytär Stuure, on valtionhoitajan isän-orpana, ja senkin vuoksi Steen herra on voinut turvallisesti jättää Suomenmaan puolustuksen hänen haltuunsa. Vuoden 1473 paikoilla nyt sota alkaa Venäjän kanssa. Rajan laajuuden vuoksi on maan puolustus varsin vaikea, ja vaikka Ruotsista tulee valtionhoitajan lähettämä apujoukko, ei ole noilla syrjäisillä Savon seuduilla tarpeellista suojaa. Silloin Eerik Akselinpoika lähtee ylös Savonmaalle, katsomaan soveliasta linnan asemaa. Sääminginsalon vieressä on pieni luoto itse Kyrönsalmen virrassa, missä pohjoisten ja koillisten erämaiden vedet purkauvat Pihlajaveteen ja sen kautta Saimaaseen. Venäläiset väittivät, että paikka oli heidän; siitä muka karjalaisten vanha tie kulki pohjan perille. Mutta Eerik Akselinpoika heti näkee paikan tärkeyden ja päättää siihen panna lukon, joka voipi estää Venäjän vallan etenemistä länteen ja pohjoiseen. Näin syntyy Savon "Uusi linna" v:na 1475.

Alussa se ei ollut kuin puinen varustus, joka ensi hätään laitettiin Savonmaan suojelukseksi. Vaan kaksi vuotta myöhemmin vahvempi kivinen linna rakennettiin sijaan. Tott hankki 16 taitavaa muurimestaria ulkomailta; sillä kivisten linnain rakentaminen ei ollut kotiteollisuutta Suomenmaassa. Hän lähti itse sinne asemiehinensä, rakennustyötä varjelemaan; sillä Venäjän Karjalasta tehtiin alituisia rynnäköitä ja viholliset olivat joka paikassa väijyksissä. Joka kerta, milloin työväki pantiin lotjilla tuomaan hiekkaa, kiviä ja kalkkia, täytyi kuhunkin alukseen panna parvi sotaväkeä ja 12 tai 14 Totein omia ritarillisia palvelijoita täysissä aseissa ja haarniskoissa. Se oli melkein niinkuin Jerusalemin muurien rakentaminen Nehemian aikana.

Näin nousi linnan kivinen muuri; tornit kohosivat, kuvastuen Kyrönsalmen syviin aaltoihin; muut tarpeelliset huoneet, kellarit ja vara-aitat varustettiin. Mutta maallisen vahvuuden ohessa tarvittiin taivaallisten valtain suojelus. Tuo pohjoisilla mailla kuuluisa ja kunnioitettu pyhimys, Norjan muinainen kuningas Olavi, valittiin linnan suojeluspyhäksi, ja Savon varustukselle annettiin nimi "Pyhän Olavin linna". Vaan itsellensäkin oli Eerik Akselinpoika tässä nostanut muistopatsaan. Muutaman käytävän seinään vastapäätä "kuninkaan-salia" hän antoi muurata kivisen taulun, jossa luettiin näin kuuluva kirjoitus:

"Anno 1475 minä Eerik Akselinpoika Ritari rakennutin tämän linnan, Jumalalle ylistykseksi, pyhälle Kristin-uskolle vahvistukseksi. Silloin vaimoni nimi oli Elina Kustaantytär Lagmansöö'n rouva".

Tämän seinäkirjoituksen yläpuolella olivat aviopuolisojen vaakunat, nimittäin Stuure-vaakuna ja Tott-vaakuna.

Uuden linnan suojassa alkoi uudis-asutus näillä tienoilla vahvistua; Säämingissä syntyi Savon kolmas seurakunta, ja muinais-taru kertoo Eerik Akselinpojan tuoneen ruotsalaisiakin asukkaita uuden voittomaan vahvistukseksi. Pian sen jälkeen Eerik Akselinpoika kuoli Viipurissa v. 1480. Vähän aikaa nyt oli rauhallisemmat menot rajan puolella. Mutta sodan myrsky-pilvet kokoontuivat yhä synkemmiksi, kunnes v. 1495 puhkesivat hirveään tuuliaispäähän. Iivana väitti, eikä aivan syyttä, että Pähkinäsaaren rauha oli rikottu. Raja oli siirretty itään päin, uusi linna oli vastoin rauhansovintoa näille maille rakennettu, vieläpä rakennettu semmoiseen paikkaan, jonka tsaari luki omaksi alueeksensa. Näin ollen pitäisi ruotsalaisten muka antaa takaisin nuo kolme Karjalan kihlakuntaa, mitkä olivat ennen muinoin ystävyydenlahjaksi saaneet. Semmoinen oli Iivanan ajatus, ja hänen todistajanansa oli 60,000 miehen armeija, joka vyörytettiin Viipuria vastaan. "Viipurin pamaus" tosin pelasti tämän tärkeän rajalinnan, mutta sota levisi pitkin koko valtarajaa perimmäiseen pohjaan asti. Nytpä vasta saatiin kokea, minkä hyvän työn Tott oli Savonmaalle tehnyt. Venäläinen parvikunta karkasi tähänkin maakuntaan; mutta Savonlinnan vouti, Pietari Niilonpoika, lähti ritaripalvelijain ja rahvaan kanssa vihollista vastaan ja karkoitti päällekarkaajat rajan yli. Seuraavana talvena tuli isompi voima, joka alkoi linnaa piirittää. Steen Stuure, joka nyt oli Suomeen tullut, oli siihen aikaan lähettänyt Olavinlinnan vahvistukseksi 70 huovia, ja nämä, jotka eivät aavistaneet vihollisten sitä silloin saartavan, joutuivat melkein kaikki venäläisten käsiin. Mutta linna Kyrönsalmessa ei kumminkaan kukistunut; Tott'in takoma lukko ei särkynyt — ja Ruotsin valta Savossa säilyi.

Savonlinnan ihmeet.

Olipa kummallinen seutu tuo rajalinnan paikka erämaiden liepeessä.

Näin kertoo Olaus Magnus, Upsalan entinen arkkipiispa, joka on lähtenyt uskonpuhdistusta pakoon eteläisille maille ja siellä julkaisee kuvallisen maantietonsa Ruotsin valtakunnasta, sen kansoista ja luonnon-ilmiöistä.

Kaukana perimmäisessä Suomenmaassa, mutta Ruotsin vallan alueella, on linna, joka Uudeksi linnaksi nimitetään. Se on ihmeteltävällä nerolla rakennettu, kerrassaan luonnon ja taiteen vahvistama, seisoen ympyriäisen kallion päällä. Yksi ainoa portti siitä viepi länttä kohden; portin edustalla on lautta-silta, vahvoilla rautavitjoilla kiinnitettynä, ja tämä aina yöksi vedetään koneiden avulla rantaan, — tosin ankaralla vaivalla väkevän virran tähden. Tuo leveä joki, joka siitä ohitse kulkee, on syvyydeltään tutkimaton. Se tulee kaukaisista järvistä, Vienan "valkoisesta" merestä saakka; vaan linnan kohdalta se on mustapohjainen, ja kaikki kalat, jotka siinä syntyvät ja elävät, lohet ja taimenet, hauet ja ahvenet sekä muut pehmeälihaiset kalat, ovat ihan mustia, mutta kuitenkin hyviä maultaan. Lahnakin siinä virrassa on kesällä musta, vaikka talvella valkoinen. Ja kun joki sitten purkautuu, kulkien Viipurin ohitse, se muuttaa itse järvenkin mustaksi.

Muitakin kummia täällä toisinaan nähdään. Kova on isännyyden virka täällä vihollisvallan kynnyksellä, kova myöskin laki, jonka alaisena linnan väki elää. Jos vartija nukkuu asemaansa, hän syöstään säälimättä tornin harjalta virtaan. Surma ja perikato ovat siis aina tarjona sekä päällikölle että hänen miehillensä. Mutta jokaisen onnettomuuden edellä käypi kummallinen aave. Silloin, näet, ilmestyy virran aaltojen päälle neitonen, joka kanteleen viehättävällä soitolla yön hiljaisuutta häiritsee, ikäänkuin seireenien tavalla houkutellen ihmis-parat luoksensa.

Semmoinen on Uusi linna Suomen perimmäisillä rajoilla, semmoinen virta ihmeinensä, joka siitä ohitse kulkee.

Muutkin olot näillä syrjäisillä rajaseuduilla ovat kyllä omituisia. Kummankin puolen asukkaat tekevät alituisia ryöstöretkiä toistensa maille. Venäjän-puoliset silloin kulkevat pitkissä köykäisissä veneissä, 20 tai 25 henkeä kussakin, erämaiden vesiä myöten; missä vesimatka loppuu, kantavat veneensä hartioillaan taipaleen yli, kunnes tulevat toiseen vesijaksoon. Suomen-puoliset samoin tekevät yhtäläisiä retkiä Venäjän alueelle. Vaan kumpaistenkin retket vähemmin tarkoittavat sotaa kuin ryöstöä. Rosvoaminen on osa näiden seutujen elinkeinoista. Niin hurjia ovat senpuoliset maan-asukkaat, että kuninkaan on täytynyt kovan rangaistuksen uhalla kieltää heitä pitämästä kotonaan varsinaisia sota-aseita, niinkuin peitsiä, miekkoja ja tapparoita, ett'eivät keskenänsä surma-töitä tekisi. Ainoastaan kirveitä ja työ-aseita saavat pitää kotitarpeiksensa, ja heidän rakennuksensa ovatkin ihmeteltäviä. Vaan vihollisen läheisyyden vuoksi täytyy kumminkin olla jonkinlaisia puolustus-aseita. Suomalaiset ovat tarkkoja jousimiehiä, ja käsivarren voimilta he ovat sangen väkeviä, joka tulee siitä, että juovat paljon ja hyvää olutta. Kun nyt viholliset tekevät hyökkäyksiä, he heitä ensin kaukaa vastustavat nuolilla, joita jousista ja lingoista lennätetään. Kun lähemmäksi tullaan, viskataan tarkalla kädellä kivi, joka on kiinnitetty vahvaan hihnaan, taikka heitetään suopunki, semmoinen, jolla metsän eläviä kiedotaan. Sitten ryhdytään pitkiin keihäisin, joiden kärjet ovat tulessa karaistut tai nauloilla teroitetut. Miehet ja naiset ovat yhtä ankarat puolustustyössä, ja kenellä ei ole muuta asetta, hän viskaa verkkoja ja kalalippoja vihollisen pään yli, temmaten vastustajansa, jopa ratsumiehenkin, kumoon. Mutta suurimmaksi avuksi ovat suomalaisille heidän vihaiset koiransa, joita venäläisten hevoset pelkäävät yhtä paljon kuin Persian ratsut ennen muinoin kammoivat kameeleja. Sillä nämä koirat ovat opetetut karkaamaan hevosten turpaan, jolloin ratsu nousee takajaloillensa ja viskaa miehen maahan.

Näin mellastellaan pitkin Suomen itä-rajaa, Karjalan kyläkunnissa ja
Savon sydänmailla.

* * * * *

Vaan palatkaamme vielä hetkisen ajaksi takaisin Savonlinnan kummitus-taruihin. Pari vuosisataa sen jälkeen, kun Olaus Magnus uutena Pliniona kirjoitti merkilliset juttunsa Arx novam ihmeistä, on Säämingin pappi kaikessa hiljaisuudessa piirtänyt kirkonkirjaansa seuraavan muistelman:

Hamasta linnan rakentamisesta asti on siinä aina elätetty musta oinas, niin että toisen jälkeen aina toinen uusi on hankittu, ja kun venäläiset Ison Vihan aikana pitivät linnan hallussansa, hekin samoin hoitivat linnan mustaa oinasta. Vaan nyt viime kesänä eli v. 1728 on Olli päässyt linnasta ulos sillalle, josta luiskahti virtaan ja hukkui, ja sen jälkeen ei ole toista enää hankittu.

Muuta emme tiedä Savonlinnan mustasta oinaasta, joka vasta kuollessaan tuli kuuluisaksi ja pantiin kirkonkirjaan. Kenties se ei ollutkaan aivan epä-kirkollista alkuperää. Kenties se oli ollut tuon taivaallisen Pyhän Olavin halpa, maallinen edustaja.

(Yrjö Koskinen: Savo ja Savonlinna).

OLAVIN LINNA.

Ma kuulen jyskettä, sadatusta ja orhin korskean hirnuntaa, ja pauke kangeista, moukareista mun korvat lumpehen vallan saa; kuin muurahaista on miestä työssä ja kivet vonkuen halkeilee — mut naurut narttujen kuuluu yössä ja miehet juopuen kiroilee.

Taas huomentaivahan valjetessa jo torven toitotus kauvas soi, ja palkkaorjat ja hylky huovit taas vouti toimehen piiskaroi. — Ja vallit harmajat uuden linnan ja tornit pyöreät kohoaa, ei auta itku, ei naisten parku, ei auta vaivoja vaikertaa.

Näät viikot vierivät kilpasilla ja ryssäin ruhtinas uhmailee; on Savo suojaton Iivanalle, jonk' kalpa kauvaksi silpaisee — ja uljas Eerikki Tott hän myöskin jo virkamatkalle tulla voi: niin, viikko sittenpä Viipurista sen sanan voudille viesti toi.

Siks kuuluu jyskettä, sadatusta ja orhin korskean hirnuntaa, siks rauta ryskää ja kirves laulaa ja louhet haljeten lohkiaa; taas tuhat kopria kouristuupi, taas sata rintoa hengästyy — ja vouti kärppänä juosten haukkuu: on vika teidän, jos myöhästyy!

Mut kerran päivä kun heinäkuulla taas läpi pilvien puhkeaa ja haahden purjehet purppuraiset kun vouti salmella oivaltaa, niin linnan tornista Ruotsin lippu jo Eerik Tottia tervehtii ja uusi päällikkö Gyllenstjerna hän nostosillalle kiirehtii.

Ja tykit paukkuu ja liput liehuu ja rannat miestä on mustanaan ja linnan portilla huovijoukko nyt huutaa huikeeta hurraataan; jo nousee laivasta uljas urho, sen kannusraudat jo ilmoittaa, ja jalo jalkansa heitännältä nyt linnan valmihin tarkastaa.

Se hyväks nähdään — ja Gyllenstjerna ja vouti kiitosta saavatkin: "tää varus olkohon Savon muuri, sen ristin linnaksi Olavin, ja halki aikojen tietköön kansa ja aikakirjojen kopiot: maan vainolaisien haudaks teetti sen Stuurein aikana Eerik Tott!"

Ja tykit paukkuu ja torvet soivat ja liput riemuiten liehuvat ja olvimaljat ja sarvet kuohuu ja miesi mieheltä kulkevat; — mut pian purjehet purppuraiset taas taakse niemen jo katoaa ja uutten aikojen vaihevyötä nyt Savon linnakin vartoaa.

(K. Leino: Runoja.)

"KOTIMAAN PUOLESTA! OLENHAN SUOMALAINEN."

Turun tuomiokirkkoa ja sen hautuumaapihaa kiertävän korkean muurin portista, jonka kupeella kirkonpalvelijat myyskentelivät pyhäinsiruja ja vihittyjä vahakynttilöitä, astui eräänä marraskuun päivänä, puolipäivämessusta palaavan yleisön jälestä, kaksi pitkiin, mustiin papinviittoihin puettua kanunkia. Tullessaan ulos hämärästä kirkosta miehet tuokioksi pysähtyivät ja siristivät ulkoilman kirkasta, melkein häikäisevää valoa. Viikkokausia oli Turussa ollut sateensekainen, raaka, kostea syksyilma. Nyt oli syksyn ensimäinen pakkanen reväissyt rikki sumuvaipan.

— Tuleepa vihdoinkin talvi, huudahti papeista toinen, pitkä, komearyhtinen nuori mies, jonka tummapintaisten kasvojen piirteet olivat hienot, mutta miehekkään lujat. — Tätä ilmaa kelpaa hengittää!

Mutta toinen, vanhempi pappi, jolla oli pullea vatsa ja turpeat posket, kokosi viitan tiukemmas ympärilleen, koska hänestä tuo talvenviima tuntui viluttavalta, ja kiirehtien kirkonportailta alas hän virkkoi toverilleen:

— Menetkö pappilaasi, Paavali, vai kommuuniinko? — Hän viittasi päällään ensiksi vasemmalla olevaa kivitaloa, — siinä oli tuomiorovastin talon vieressä Pyhän Katariinan alttarin pappila, — ja sitten siitä vähän alempana olevaa, suurta rakennusta, jossa tuomiokirkon nuoremmilla papeilla oli yhteinen ruokala ja monella asuntokin.

Paavaliksi mainittu seurasi katseillaan toverinsa päänliikettä, mutta kumpainenkaan noista vaihtopuolista ei näyttänyt häntä tällä kertaa oikein miellyttävän.

— Pitäisi kyllä, vastasi hän verkalleen. — Minun täytyy taas pian joutua piispalaankin, sillä ukko aikoo illalla matkustaa Kuusistoon. — Entä sinä, Paksu-Antti? — kysäsi hän toveriltaan yhtäkkiä, käyttäen nimitystä, jonka kansa oli tälle paisuneelle kanungille antanut.

— Minäkö, — minä tietysti menen kotiin katsomaan, mitä emännöitsijäni on minulle päivälliseksi paistanut.

— Siis saatan sinua, tahdon jalotella, — kävellään!

Tämä Paavali oli äsken ulkomailta, opintomatkaltaan, palannut maisteri Paavali Scheel, joka kohta oli Turussa saanut tuottavan alttaripapin viran ja jonka piispa Maunu Särkilahti oli valinnut sihteerikseen. Hän oli turkulaisten suosituin messupappi; varsinkin oli kirkko aina täynnä naisia, kun tämä papinpukuinen uros pääalttarilla esiintyi, ja hänen ennustettiin nousevan korkealle hierarkisella portaikolla. Sillä suuret olivat hänelle suodut sekä sielun että ruumiin lahjat, sen tunnustivat kaikki.

Kävelijät pysähtyivät tuokioksi päivänpaisteiselle torille katselemaan sitä vilkasta liikettä, mikä siellä kiehui kivimyymäläin aukilaskettujen tiskipöytäin edessä, missä kaupat tehtiin ja päivän kuulumiset kerrottiin, sekä venherannassa, mihin maalaiset aluksineen saapuivat. Paavali-maisteri pysähdytti siellä hihasta kymmenvuotiaan, vilkassilmäisen pojan, joka juoksi heitä vastaan torin yli, ja kysyi:

— Minne kiire, Pietari?

— Luistelemaan! Mätäjärvi on jo jäässä. Kaikki teinit menevät sinne.

— Saitko luvan isältäsi? Onko hän vielä raatihuoneella?

— Ei, tuolta hän juuri tulee.

Poika, joka juosta viiletti edelleen, oli Turun pormestarin, piispan orpanan, Nikolaus Särkilahden poika. Isä astua lynkytti nyt juuri leveänä punaisessa viitassaan alaspäin kaksikerroksisesta, parvekkeella varustetusta raatihuoneesta, asteli hiukan ontuen raippapaalun ja teloituslavan ohi torille päin. Hän oli ankaran näköinen, teräväsilmäinen äijä, jota tuitun luontonsa vuoksi porvarien kesken sanottiinkin Kiukku-Nikuksi, vaikka häntä muuten kyllä tarmokkaana järjestyksenmiehenä suosittiin. Paavalin luo ehdittyään läimäytti hän tätä olalle ja virkkoi:

— Meillä on yhteinen matka, maisteri.

— Minun matkani vie piispalaan, vaikka sinne nyt mutkan kautta kävelen, vastasi maisteri.

— Niin minunkin, kuomaseni on kutsunut minut sinne neuvottelemaan.
Kuuluu aamulla saaneen tärkeitä kirjeitä.

— Siitä en minä tiedä vielä mitään. Onko siis laiva tullut
Tukholmasta?

— Ei, vaan airut on tullut Viipurista. Sieltä ovat taas kuulumiset huolettavia.

Pormestari poikkesi lähempänä rantaa olevaan taloonsa; häntä odotellen seisoi maisteri tuokion mäenrinteellä katsellen rantakatujen matalain puurakennusten yli joelle avautuvaa näköalaa.

— Viipurista tullut viesti on tietysti yhteydessä sen tiedon kanssa, joka äsken saapui Räävelistä, että näet Hannu-kuningas on tehnyt liiton suuriruhtinaan kanssa Steen Stuurea vastaan, kukistaakseen hänet ja itse päästäkseen valtaistuimelle. — Niin puhui pormestari nuorelle seuralaiselleen, heidän kävellessään jäätynyttä katua pitkin, jonka toisella puolella oli mataloita, turvekattoisia asuinrakennuksia, toisella taas niihin kuuluvia talleja ja navetoita. — Venäläinen hankkii sotaa, auttaakseen Hannu-kuninkaan Ruotsin valtaistuimelle, joka onkin hänelle jo moneen kertaan luvattu, vaikka hän Steen-herran itsepäisyyden vuoksi ei siihen vielä ole päässyt.

— Niin, Steen-herra hoitaa taitavasti pelinsä, vastasi maisteri hiukan epävarmasti, tietämättä vielä, mihin pormestari, jonka tuumat usein kulkivat kiertoteitä, tähtäsi.

— Niinkuin aina, myönsi Niku. Samalla hän pysähtyi ja kysyi: — Mutta onko todella syytä enää estää Hannu-kuningasta saamasta tuota kruunua, joka hänelle kuuluu? Jos nyt sota uhkaa maata Steen-herran itsepäisyyden ja vallanhimon takia, niin eikö olisi parempi, että lopultakin pakoitettaisiin tämä herra syrjäytymään ja tunnustettaisiin Hannu vihdoinkin valtakunnan kuninkaaksi, Kalmarin resessin tiukoilla ehdoilla. Kysyn, eikö olisi juuri meidän, tämän maakunnan asukkaiden, sitä toivottava?

— Niin, tämä maa se todella ensiksi joutuu sodan jalkoihin, jos suuriruhtinas käy hyökkäämään, myönsi Paavali-maisteri, ruveten oivaltamaan kävelykumppaninsa tarkoitusta.

— Hannu-kuningas, jos hän on Ruotsin valtaistuimelle päässyt, ei tietenkään ryhdy sotimaan omaa valtakuntaansa vastaan eikä salli liittolaisensakaan sinne hyökätä. Lyhyesti siis: minä väitän, että maan edun vuoksi olisi Steen Stuuren valta-asema nyt uhrattava.

He kävelivät taas edelleen. Paavali-maisteri asteli tuokion itsekseen punniten noita pormestarin suurvaltiollisia tuumia ja virkkoi sitten:

— Yhtyiväthän Suomen herrat viime kevännä jo siihen vaatimukseen, että Stuure syrjäytyisi ja Hannu-kuningas tunnustettaisiin. Ja Steen-herra taipuikin silloin. Mutta hän osaa aina nousta kuin rasva pinnalle. Nyt hän taas istuu ohjaksissa vakavammin kuin koskaan.

— Mutta se on onnettomuudeksi maalle, ja etenkin näille itämaille. Meidän pitäisi esiintyä päättäväisemmin. Sinulla, maisteri, on suuri vaikutus piispaan; muistuta häntä siitä, mitä hän nimenomaan tälle maalle, Suomelle, on velkapää.

— Minä muistan kyllä, että Steen Stuure on meidän, porvarien, ystävä, mutta näinä levottomina aikoina muistan sittenkin useammin, että olen suomalainen.

Nuoreen maisteriin vaikuttivat tuon puheliaan porvarillisen aatelismiehen puolittain itsekseen lausumat mietelmät voimakkaasti, ikäänkuin herätellen hänen mielessään nukkuvia mietteitä. Hän seisoi kotvan ääneti aitaan nojaten, ja hänen silmäänsä syntyi outo hohde.

Päivän kultainen kehä laskeutui jo sillävälin sangen lähelle järventakaisen Gertrudin vuoren huurteista lakea, josta sen ruskoa vastaan haamoittivat kahdet korkeat hirsipuut. Siimekseen peittyi jo vuoren rinteellä, valtatien varrella, oleva Pyhän Gertrudin väsyneiden matkailijain majatalo. Syysilta oli lähellä. Nuori pappi havahtui mietteistään, ja nopein askelin lähtivät nyt kävelijät ääneti astumaan köyhän väen asuman kaupunkikorttelin läpi ja Pyhän Lauritsan suuren anetalon ohi takaisin tuomiokirkolle, jonka muurin eteläiseen sivustaan olivat rakennetut talot koulua ja tuomiokapitulia varten. Kapitulin edustalla tapasivat he tuomiorovastin, hiljaisen hengenmiehen Lauri Suurpään, joka myös oli piispalaan menossa.

Piispan jyrkkäkattoinen kivitalo oli tuomiokirkon takana, aukean kedon, piispanpeltojen, laidassa. Sen oli Maunu Tavast rakentanut linnantapaiseksi; raudoitetun portin itäpuolelta kohosi torni, ja portin pielissä seisoi kaksi rautapaitaista, kypäräpäistä soturia vartijoina, häädellen syrjään niitä kerjäläislaumoja, jotka täällä tapansa mukaan parveilivat almuja pyytäen. Näiden ryysyjoukkojen lomitse harppasi Paavali-maisteri, jota nyt ensimäinen talvipäivä oli tavallisesta työtunnistaan hiukan myöhästyttänyt, toisten edellä nihdin avaamasta portista sisään ja nousi suoraan piispan työhuoneeseen.

Siellä korkeakaarisessa, holvatussa huoneessa, jonka valkaistua kattoa maalatut koristeköynnökset kiersivät ja jonka seinänvierustaisilla pöydillä oli suuria, raskaskantisia kirjoja, istui Maunu Särkilahti yksin, nahalla päällystettyyn nojatuoliinsa vaipuneena. Hänellä oli yllään väljä villainen kotiviitta ja päässään musta tasalakinen myssy. Siinä puvussaan hän nyt näytti paljoa vanhemmalta kuin pari vuotta sitten Viipurissa, jossa hän täydessä juhla-asussaan vihki kaupungin uuden kirkon. Kotoisessa kirjastohuoneessaan, loimuavan pystyvalkean valossa, hän muistutti enemmän ulkomaillakin huomiota saavuttanutta Pariisinmaisteria, tiedemiestä, kuin toimekasta kirkkoruhtinasta. Huolestuneen näköisenä lepuutti hän siinä leveää leukaansa kämmeneensä, mutta hänen silmänsä vilkastuivat heti, kun Paavali Scheel huoneeseen astuen riensi häntä tervehtimään.

— Oletko jo odottanut minua, isä? kysyi sihteeri hiukan levottomana, silmäillen piispan edessä pöydällä olevia pergamentteja ja tuntilasia, josta hiekka jo oli puoleksi valunut.

— En paljoa, vastasi piispa ystävällisesti. — Me saamme tänään antaa synodaaliehdotuksen levätä. Viipurin asiat vaativat taas huomiotamme; olen sitävarten kutsunut tänne pari kolme ystävääni neuvottelemaan.

— Onko tuo kirje Niilo Eerikinpojalta, Gyllenstjernalta?

— Ei, se on hänen rouvaltaan. Niilo herra itse on vuoteen omana. Mutta sitä suurempaan levottomuuteen tuo kirje antaa aihetta, — lue se!

Ahnaasti kävi piispan sihteeri saapuneeseen kirjeeseen käsiksi. Mutta piispa tervehti sillävälin puheliasta orpanaansa ja hiljaista tuomiorovastia, jotka jo hekin olivat ehtineet huoneeseen, virkkaen viimeksimainitulle:

— Terve, Suurpää. Me emme ehdi tänään puuttua kappalaistenkaan valituksiin, sillä nyt täällä on toisenlaisia valituksia.

— Sota uhkaa, sen jo kuulin, virkahti pormestari, kankealle selustapenkille istahtaen. — Mitäpä muuta voisi enää odottaakaan!

Alun kolmatta vuotta oli nyt kulunut siitä, kun Suomen herroille Viipurin linnaan saapui sanoma, että Moskovan suuriruhtinas ei ollut enää halukas jatkamaan Ruotsin kanssa jo usein määrävuosiksi uudistettua välirauhaa. Silloin oli pelätty sodan jo piankin ilmipuhkeavan, mutta nämä kaksi vuotta olivat nyt kuitenkin kuluneet julkisodan syttymättä. Rajakahakoita oli kyllä taaskin tapahtunut, ja erityisesti olivat venäläiset Narvajoen suulle perustamastaan suuriruhtinas Iivanan nimikkolinnasta hävitelleet Suomen rannikkoa ja ahdistelleet sen laivaliikettä. Usein oli myös huhuja kulkenut, että suuriruhtinas aikoo suurella sotavoimalla hyökätä Suomeen, ja pari kertaa oli Maunu-piispakin taas tällävälin käynyt Viipurissa, yhdessä maallikkoherrain kanssa järjestämässä puolustustoimia, joihin kivuloisen Niilo-herran voimat eivät riittäneet. Mutta kesä oli mennyt, talvi oli mennyt, eikä hyökkäystä tapahtunutkaan. Suuriruhtinaalla oli ollut muita rautoja tulessa, ja kenties häntä oli jonkun verran pidättänyt sekin puolustusliitto, joka oli solmittu Ruotsin hallituksen ja Itämerenmaakuntain Kalparitariston välillä ja jota varten Knut Posse oli eri kertoja käynyt Virossa. Olivatpa kerran taas valtuutetut miehet Käkisalmesta ja Viipurista olleet koolla neuvottelemassa välirauhan jatkamisestakin, ja he olivat silloin sopineet puolentoista vuoden välirauhasta, vaikkei kenelläkään Suomessa ollut varmuutta siitä, oliko suuriruhtinas sen sopimuksen vahvistanut. Mutta näin oli kuitenkin rauha säilynyt, ja Turussa olivat mielet vähitellen vakaantuneet siihen toivoon, että ehkä se säilyy edelleenkin. Kesästä asti ei ollut Viipurista kuulunut mitään erityistä, ja muutamat siellä sotaväkineen oleskelleet herrat, kuten Klaus Henrikinpoika Horn ja Jaakkima Fleming, olivat nyt syksyllä palanneet kotiinsa talvehtimaan.

Mutta nyt olivat taas tiedot toiset.

— Kuka toi sinulle nämä uudet hätäviestit? kysyi pormestari piispa-serkultaan.

— Sigrid-rouvan lähettämä airut. Mutta siinähän ovat Bitzit, Käykää taloksi!

Niitä tuli sieltä kaksi, isä ja poika, Henrikkejä molemmat, ja molemmat pieniä, rumia ukkoja, kuin samassa kaavassa valetut, toinen vain toista kumarampi. Ja kohta heidän perästään saapuivat Jaakkima Fleming, Louhisaaren vakava herra, Turun entinen linnanpäällikkö ja Nowgorodissa usein käynyt neuvottelija, sekä laamanni Klaus Horn. Tämä viimeksitullut nyt vuorostaan levottomana tiedusteli:

— Onko paholainen irti Viipurin puolessa? En tiennyt siitä mitään, kun syyskesällä sieltä läksin.

— Istukaa, herrat, puhui piispa, saattaen Klaus-herran viereensä peräpenkille. — Sain jo joku aika sitten ystävältäni, Räävelin piispalta, kirjeen, jossa hän kertoi kuulleensa, että suuriruhtinas kokoili sotaväkeä, jolla hän on uhannut anastaa ei ainoastaan Viipurin, vaan koko Suomenkin. Arvelin silloin liiviläisen piispan liiaksi hätäilevän, hänen oma hiippakuntansa kun on saman uhan ovella, mutta lähetin asiasta kuitenkin tiedon valtionhoitajalle Ruotsiin.

— Josta ei ole tietysti sen johdosta mitään kuulunut, pisti
Klaus-herra väliin.

— Ei mitään. Mutta nyt näyttää Sigrid-rouvan kirje todentavan virolaisen viestin. — Piispa kääntyi sihteerinsä puoleen, joka kirje kädessään seisoi pienen, lyijypuitteisen ikkunan luona. — Mutta lue, maisteri, meille pääosat Sigrid-rouvan kirjeestä. Hän on sen osoittanut Steen Stuurelle, mutta pyytää meitäkin yhtymään hänen anomustaan kannattamaan, jotta se paremmin tepsisi valtionhoitajaan. Se on vakavasisältöinen kirje, — niin, lue, maisteri!

Paavali oli jo noussut kohokkeelle, vielä lähemmäs ikkunaa, josta himmeä valo vielä lankesi pergamenttiin, ja hän luki:

— "Avomielisesti ja luottamuksella pyydän suuressa hädässäni laskea teidän eteenne, jalo herra Steen ja muut Ruotsin suurmiehet, syvän huoleni ja tämän linnan ja maakunnan, jonka hoito on uskottu miehelleni, jalosukuiselle Niilo Eerikinpoika Gyllenstjernalle, mutta josta edesvastuu nyt on joutunut minun, heikon naisen, kannettavaksi tänä raskaana aikana. Mieheni, minulle rakas Niilo herra, on vuoteen omana ja hänen tuskiaan lisää niin yöllä kuin päivälläkin huoli siitä, ettei hän voi, niinkuin tarve ja tahto olisi, hoitaa tämän maakunnan puolustamista, johon meillä ei enää, Jumala paratkoon, ole varojakaan. Nyt on täältä lähetetty tiedustaja palannut Moskovasta ja Nowgorodista takaisin ja hän kertoo, että suuriruhtinas on uhannut ottaa haltuunsa tämän kaupungin ja linnan, josta sopimus myöskin tanskalaisen kuninkaan kanssa on tehty. Hän on sitä varten antanut valaa suuria piiritystykkejä, joita jo on tuotu Laatokan kaupunkiin ja Nevajoelle, ja hän kokoo sekä Pähkinälinnaan että Korelaan paljo sotaväkeä, sekä jalka- että ratsuväkeä. Me tiedämme, että se tapahtuu meitä vastaan, mutta meillä ei ole täällä Viipurissa väkeä eikä aseita eikä muonaa, millä häntä vastustaa. Siksi se älköön olko enää salaisuus Teille eikä muille Ruotsin herroille, että tämä linna ei tällä väellä voi ylivoimaa vastaan kestää eikä estää tämän väestön häviötä, jos ei apua tule. Sen vuoksi lankean polvilleni, ja pyydän Teitä, jalo herra Steen ja muut Ruotsin herrat, että ette Neitsyt Maarian nimessä jätä tätä linnaa auttamatta. Pienemmän hädän ja vaaran vuoksi on paavikunnasta ristiretkiä uskottomia vastaan saarnattu. Kääntykää Pyhän Isän puoleen, jonka Rooman kirkkoa me täällä rajalla puolustamme, että hän kehoittaa uskollisiaan pukeutumaan haarniskaan pelastaakseen tämän uhatun paikkakunnan, ja naulatkaa hänen kehoituksensa kaikkien kirkkojen oville, että sen kaikki uskovaiset huomaisivat. Sitä rukoilen Pyhän Yrjön ja kaikkien pyhien nimessä, en itseni vuoksi, joka tahdon viimeiseen hengen vetooni tämän urhean väen kanssa tätä linnaa puolustaa, enkä edes alaikäisten lasteni vuoksikaan, vaikka tunnemmekin moskovalaisten julmuuden, vaan tämän tärkeän paikan vuoksi, joka on valtakunnan avain —".

Paavali-maisteri keskeytti lukemisensa; kirjeen lopussa olivat ainoastaan tavalliset uskollisuuden vakuutukset. Hetkisen oli äänetöntä suuressa huoneessa, mutta sitten läimäytti Kiukku-Niku kämmenellä polveensa, niin että katonholvi kajahti, ja virkkoi:

— Mutta se on topakka rouva, kautta Maarian! Se rouva pitäisi ritariksi lyötämän!

— Eikä hän joutavia jaarittele, sen tiedän, lisäsi Louhisaaren Fleming, joka vuosi sitten taas oli Venäjällä käynyt. — Ryssällä on paha mielessä. Ja jos se vie Viipurin, vie se Turunkin.

— Totta tosiaan, vähemmästäkin aiheesta on ristiretkiä saarnattu, huoahti hiljainen tuomiorovastikin. — Meillä on täysi syy kannattaa Sigrid-rouvan anomusta.

— Mutta voimmeko luottaa tämänkään kirjeen tehoavaisuuteen, vaikka se onkin niin sydämen hädästä lähtenyt? puhui Klaus laamanni harvakseen. — Steen-herra on taitava valtiomies, mutta hänen silmänsä ovat heikot, — hän näkee hyvin omat riitansa Ruotsissa, mutta tänne Suomeen asti ei hänen katseensa kanna. "Te aina ruikutatte", — muistammehan hänen nuhteensa Viipurista.

Niku-pormestari iski veitikkamaisesti silmää nuorelle kanungille. Mutta piispa nosti päänsä kämmenestään ja katsoi kysyvästi laamannia.

— Sinä tarkoitat, Klaus…?

— Että me voimme kyllä tähän avunhuutoon yhtyä, mutta että emme saa siihen liian paljon luottaa. Meidän täyttyy itsemme suoranaisemmin toimia.

— Ja itsenäisemmin! — Jo oli Kiukku-Niku karahtanut pystyyn, ja saatuaan näin tukea mielituumalleen, kävi hän nyt sitä kokoontuneille herroille innolla esittämään: — Onhan meillä olemassa helppo keino välttää tämä sota, joka toisi hävityksen maahamme. Me emme käy Steen Stuurelta enää rukoilemassa sitä emmekä tätä, vaan kutsumme Hannu-kuninkaan maahan!

Kaikki herrat kokoontuivat uteliaina pormestarin ympärille, joka näin yhtäkkiä oli iskenyt tuohon vanhaan, kiperään unionikysymykseen, joka kuitenkin aina oli uusi ja Ruotsissa aina piti mielet veitsenkärjellä. Oliko kuningas Kristian Oldenburgilaisen poika tunnustettava Ruotsin kuninkaaksi vai oliko edelleen elettävä valtionhoitajan varassa ja väliaikaisuuden tilassa? Suomessa tuo kysymys ei ollut niin kuuma kuin Ruotsissa, jossa se oli ylimyksille ja puolueille valtakysymys, mutta eri aikoina oli siitä kyllä ollut eri käsityksiä Suomenkin herrain joukossa. Puoli vuotta sitten olivat he, piispa etupäässä, yhtyneet sellaiseen Ruotsissa tehtyyn ehdotukseen, johon nyt pormestari taas ampasi, mutta juuri sen yrityksen epäonnistuminen oli taas tehnyt heidät varovammiksi. Ja epäillen virkkoi laamanni Bitz, nuorempi:

— Sinä arvelet, Niku, että jos Hannu huudetaan kuninkaaksi, saadaan sota estetyksi?

— Sitä juuri. Suomen kohtalo riippuu sekin tuosta unionikysymyksestä.
Sigrid-rouvakin viittaa kirjeessään Hannun venäläisten kanssa tekemään
liittoon, joka on kohdistettu, ei Ruotsia, vaan Steen-herraa vastaan.
Siinä on meille rauhan tie!

— Ja mekö täällä ratkaisisimme sen unionikysymyksen?

— Meidän sanamme, kun elämme täällä sodanuhan alla, täytyy painaa paljo. Ja meillä ei ole syytä pönkittää Steen herran valtaa.

Vilkas väittely sukeusi tuossa pienessä neuvottelijajoukossa. Mutta piispa istui kotvasen ääneti, ja herrat, jotka ikäänkuin neuvoakysyvinä katselivat häntä, saattoivat lukea surunsekaista pettymystä hänen silmistään. Vihdoin piispa rauhallisesti puhui:

— Tuo tuumasi ei ole meille vieras, Niku, mutta valitettavasti on sekin tehoton. En pelkää niinkuin monet muut tanskalaisen nousemista valtaistuimellemme, vaikka en liioin ihaile unioniaatetta, joka voi tietää monen pikkutyrannin vallattomuutta. Enkä pelkää Steen-herran kostoakaan. Mutta ratkaisevaa on minulle se, että Hannu-kuninkaan kutsuminen Ruotsiin ei sekään meitä enää auttaisi… ei pelastaisi Suomea suuriruhtinaan valloitushimolta.

— Miksi ei? kivahti Niku, ja häntäpä jo monet säestivät.

— Siksi, jatkoi piispa rauhallisesti, että Hannu-kuningas jo sopimuksessaan suuriruhtinaan kanssa on tälle, palkkioksi kruunustaan, luvannut sen kaistaleen Suomea, jota suuriruhtinas vaatii, niin, koko Savon, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat. Ja juuri sehän meidän on estettävä toteutumasta, se on meille pääasia. Me emme voi sallia kotimaatamme emmekä kirkkoamme viillettävän rikki. Ja se voidaan toki estää paremmin Steen-herran kuin Hannu-kuninkaan avulla.

Vilkasliikkeinen pormestari oli alakuloisena taas istahtanut arkulle ovensuuhun. Hänellähän ei ollut noista venäläis-tanskalaisista sopimuksista niin tarkkoja tietoja kuin piispalla, joka oli alituisessa kirjeenvaihdossa eri maiden valtiollisten henkilöiden kanssa, ja hän myönsi nyt, niinkuin toisetkin herrat, että piispa lie sittenkin oikeassa. Tämä hymähti nyt orpanalleen, lisäten:

— Niin, sinun suurvaltiollinen ehdotuksesi tuli liian myöhään!

— Se mies, joka tavottelee Ruotsin kruunua, on siis todella voinut tehdä tuollaisen häpeällisen liittosopimuksen! huudahti Klaus-herra hänkin pettyneenä.

— Todella, eikä hänen ole onnistunut sitä salatakaan, selitti piispa.
— Tanskalaiseen emme voi luottaa; hän on kavala ja itsekäs.

Pimeäksi oli käynyt tuo suuri, holvikattoinen huone, jossa takkatuli matalana hiilosti ja vain pieni lampunliekki paloi seinällä olevan suuren madonnankuvan alla. Herrat istuivat siellä ääneti kukin hämärässä nurkassaan. Vihdoin saapui palvelija pitkä, palava vahapuikko kädessään sytyttämään korkeissa vaskijalustoissa seisovat, paksut haarakynttilät ja katosta riippuvan pyöreävanteisen kruunun. Ja vasta kun hän, puhdistettuaan kynttiläin sydämet, oli poistunut, virkahti Paavali-maisteri, joka omituisen levottomana oli kävellyt ikkunan alla, miltei kumealla äänellä:

— Mutta se on kuitenkin merkillistä!

— Mikä? kysyi piispa, oudoksuen nuoren ystävänsä haahmon muuttumista.

Maisteri veti poveltaan pienen pergamenttikirjeen ja puhui, silmiään siitä nostamatta:

— Sain viime ruotsinpostissa tämän kirjeen eräältä Leipziginaikaiselta ystävältäni, — hän palvelee nyt kanunkina Upsalassa. Ja hän kertoo tässä aivan samanlaisesta ehdotuksesta Suomen lohkomiseksi, jommoiseen sinä, isä, juuri ilmoitit Hannu-kuninkaan suostuneen. Mutta ystäväni kertoo, että sen on tehnyt vallan toinen mies.

— Toinen? Kuka? — Niin kyseltiin joka taholta. Ja varsin vakavana maisteri vastasi:

— Steen Stuure!

Maunu-piispakin kavahti pystyyn tämän nimen kuullessaan ja katsoi sangen ankarasti ja moittivasti nuorta sihteeriänsä.

— Pelkään, että tietosi on liian läheltä Jaakko Ulfinpoikaa, — arkkipiispa ei tahdo Steen Stuurelle mitään hyvää. Tuo syytös on niin ankara, että sinun olisi pitänyt ennen puhua asiasta minulle, Paavali.

Maisteri astui askeleen lähemmäs piispaa ja vastasi hiukan kalpeana ja nöyrällä äänellä:

— Siksi juuri, isä, en ole siitä kertonut, kun tuo syytös on niin ankara. Siksi kirjoitin ja pyysin tarkempaa tietoa, ennenkun siitä puhuisin. Mutta nyt en voi sitä enää salata, sillä jos tämän maakunnan lohkasemista noin ehdotetaan kahdelta taholta, niin se tieto asettaa meille yhä suurempia velvollisuuksia. Ystäväni kirjoittaa: "Sinua, suomalaista, huvittaa ehkä kuulla, että valtioneuvoston viime kokouksessa oli Steen Stuure pantu lujille sen johdosta, mitä hän Suomen puolustamiseen nähden on laiminlyönyt. Silloin oli Steen-herra suuttunut ja sanonut, että jos suuriruhtinas noiden erämaiden vuoksi aikoo alottaa sodan, niin silloin on parempi, että ne hänelle hyvällä luovutetaan. Mutta toiset valtioneuvokset, myöskin Steen herran lähimmät ystävät, vastustivat tuota ehdotusta, ja se raukesi…"

Laamanni Klaus Henrikinpojan tyynessä katseessa oli välähtänyt intohimoa, jota tuon kylmän kuoren alla tuskin olisi luullut löytyvän. Mutta hillitysti hän sentään virkahti:

— Minä voin uskoa tarinan todeksi. Steen Stuure on epäsuosiollinen meille ja maallemme; hänkin voi asemansa hinnasta myödä muutamia Suomen erämaita.

— Mutta hän on punnitseva, varova herra, puheli piispa päätään punoen, — olisiko vallan maku niin voinut hänet sokaista! — Piispa silmäili alakuloisena tuota pientä pergamenttikirjettä ja jatkoi: — Mutta se raukesi toki tuo ehdotus, luetaan tässä.

Nyt taas kuumaverinen pormestari säkenöi:

— Raukesi, mutta ratkaisevaa tässä on juuri se, että se kerran on tehty, — se paljastaa valtionhoitajan sisun ja aikeet! Ehdotus raukesi, mutta se voi nousta esille millä hetkellä tahansa, kun Steen-herra taas tahtoo päästä pälkähästä ja ostaa sillä luovutuksella itselleen rauhan!

— Se ei ole hänestä kai kallis hinta!

— Entä meistä?

Yleinen hälinä oli syntynyt neuvottelevain herrain parvessa; useat puhuivat yhtaikaa, yksin rauhallisimmatkin miehet, kuten hiljainen tuomiorovasti, olivat kiihtyneet. — Sitäkö varten, kyseli hän, on vuosisatoja harjoitettu noiden rajaseudun pakanain käännyttämistä, että heidät ilman muuta luovutettaisiin Rooman kirkolta pois. Vuosikymmeniä ovat Savon ja Pohjanmaan talonpojat verellään ja kärsimyksillään puolustaneet kotiseutujaan, — näinkö Ruotsin hallitus heidän uskollisuutensa ja alttiutensa palkitsisi!

— Ei, se ei saa tapahtua, niin huudahdettiin joka taholta.

Mutta Pohjois-Suomen laamanni, joka asioista usein löysi huvittavankin puolen, hän istui siinä pöydän luona käännellen paksua verkalakkiaan ja puheli purevasti:

— Asema on nyt siis tällainen: Jos Tanskan Hannu pääsee kuninkaaksemme, niin hän luovuttaa siitä palkkioksi ryssälle osan Suomea. Jos Steen Stuure pysyy valtionhoitajana, niin hän, voidakseen pitää sotaväkensä luonaan, luovuttaa ryssälle rauhan pantiksi jokseenkin saman palan Suomea! Se on kummin puolin tahansa sama juttu, — voisit melkein heittää arpaa, kumpaisen puolelle asetut!

Maunu-piispa oli ollut ääneti, mutta nyt hänen luisevilta kasvoiltaan kuvastui aivan uusi tarmo, kun hän taas toisten vaiettua korotti äänensä:

— Olet oikeassa, Klaus, meidän on täällä lopultakin luotettava itseemme. Ei yksin Steen-herra ole kylmäkiskoinen Suomea kohtaan, vaan sama on laita toistenkin Ruotsin suurmiesten, joita on vaadittu sotaväkineen tulemaan tänne. He eivät välitä tästä etäisestä maankolkasta. Mutta me emme voi suostua siihen, että tätä maata ja sen kirkkoa pilkotaan, ja siksi on meidän käytävä toimeen. — Piispan ääni rupesi jo soimaan esimiehen ääneltä, kun hän jatkoi: — Sigrid-rouvan täytyy saada Viipuriin apua, väkeä ja varoja, vaikkei niitä Ruotsista tulisikaan. Meidän täytyy uhrata kaikkemme, — omat varani luovutan tinkimättä maan puolustukseen, ja tiedänpä, että te, herrat, teette samoin.

Herrat kumarsivat, piispan ehdotukseen yhtyen, luvaten ensi töikseen toimittaa kaiken aseväkensä itärajalle. Mutta kaikki oivalsivat, että se apu ei riitä mihinkään. Vanha Jaakkima Fleming, joka oli tarkka herra, kaipasi yksityiskohtaisempia tietoja Viipurista ja ehdotti, että niitä kysyttäisiin airuelta, joka oli tuonut Sigrid-rouvan kirjeen Turkuun.

— Niin, kutsukaamme hänet tänne, hän tuntuu ymmärtävältä mieheltä, lausui piispa, lähettäen ovinihtinsä hakemaan Viipurista tullutta sanantuojaa.

Monet Viipurissa näinä vuosina oleskelleet herrat tunsivat airuen, joka nyt piispan väentuvasta vielä ratsastuksen jälkeen kankein askelin saapui neuvotteluun. He olivat usein tavanneet hänet linnanvoudin, Pietari Degenin, asunnossa. Se oli näet Pentti Heinonpoika, linnanväkeen ruvennut partioretkeläinen, joka nämä välivuodet oli viettänyt Viipurissa, milloin retkeillen Hartvig Winholtin kanssa hätyyttämässä rajakyliä ryöstäviä karjalaisia, milloin pitäen vahtia Torkkelin linnassa. Hän sai nyt piispan työhuoneessa tehdä selkoa Viipurin oloista ja tarpeista.

Hyvin hän ne tunsikin. Varustusväkeä, palkkasotureita, linnannihtejä ja aatelishuoveja ei ollut siellä nyt kuin viisi tai kuusi sataa miestä. Suomen herroista olivat ainoastaan Tönne Eerikinpoika ja Frille-veljekset enää Viipurissa. Knut Possen aikana oli porvareille hankittu aseita, mutta nekin aseet olivat ruostuneet raatihuoneen kellarissa. Venäläisten puuhista tiesi airut kertoa, että he olivat syksyllä Nowgorodin kauppahovissa vanginneet kaikki ruotsalaiset ja suomalaiset kauppiaat sekä vieneet heidät kahleissa Moskovaan, ja että suuriruhtinaalla jo kerrottiin olevan viidenkymmenentuhannen miehen armeija koolla, valmiina hyökkäämään.

— Totta tosiaan, huudahti pormestari, ristiretki tässä tarvittaisiin, jos mieli Suomen avainta voida puolustaa:

Mutta Klaus Horn pudisti päätään:

— Siihen kurki kuolee, kun suo sulaa. Meidän täytyy täällä kotona saada aseväkeä koolle, nostattaa talonpojat aseihin koko maasta. Tämä sota uhkaa näet meitä kaikkia tässä maassa.

Siitä lähtivät neuvottelut jatkumaan. Maanpuolustukseen päätettiin viipymättä kutsua Suomen talonpoikain joukosta joka viides mies, jotka toisten neljän oli aseilla ja muonalla varustettava. Tästä lupasi piispa lähettää paimenkirjeellä heti papiston kautta tiedon kaikkiin pitäjiin. Ja varojen keräys oli pantava toimeen porvariston ja papiston keskuudessa, kirkoissa, luostareissa, juhlissa ja markkinoilla. Niiden kokoamista varten oli aneiden myyntikin järjestettävä. Eikä aikonut nyt piispa säästää tuomiokirkonkaan varoja, ei Pyhän Henrikin penninkejä eikä kymmenystuloja, sillä mitäpä niistä jäisi jälelle, jos vainolainen pääsisi maahan. Tämän sodan, jonka Suomen miehet nyt näkivät olevan tulossa, sen käsittivät he tällä hetkellä pyhäksi sodaksi, jota varten oli uhrattava kaikki.

Maunu-piispa varsinkin aivan säkenöi tarmoa ja intoa, esittäessään toimenpiteitä tämän hänelle kalliin asian hyväksi, Ja hän sai puhalletuksi ennen tuntemattoman innostuksen myöskin toisiin läsnäoleviin, joista jokainen tarjoutui tekemään voitavansa omalla kulmallaan.

Tuo nuori Viipurista tullut airutkin, joka tämän neuvottelun ajaksi oli jäänyt piispan työhuoneeseen, lämpeni niin siitä kauniista innostuksesta, jota hän tunsi ympärillään, että hänkin tarjoutui lähtemään nostoväen kokoojaksi kotipuoleensa, Hämeen itäisiin pitäjiin.

Iltaan asti neuvoteltiin piispantalossa näistä Viipurin ja koko Suomen puolustamiseen välttämättömistä hankkeista. Pyhän Gertrudin tornissa tuomiokirkon kupeella oli vartija ilmoittanut tunnin toisensa perästä kuluneen, piispan sitä huomaamatta. Nyt hän yhtäkkiä muisti, ettei hän ollut vierailleen varannut iltaruokaa, ja samalla hän muisti, että hän jo aamulla oli lähettänyt kyökkimestarinsa ja useimmat muutkin palvelijansa Kuusistoon, jonne hän oli aikonut siirtyä synodaaliehdotustaan valmistamaan. Mutta airuen tultua oli Kuusistoretki saanut jäädä, niinkuin nuo piispalliset tehtävätkin. Hämillään senvuoksi Maunu nyt virkkoi vierailleen:

— En voi tarjota teille illallista; tuskin sitä voin tänään itsekään saada tässä suuressa talossa.

Sellaista oli joskus ennenkin tapahtunut Maunu-piispalle, joka harvoin jouti muistamaan talousasioita. Mutta hänen sihteerinsä oli ajatellut sitäkin asiaa. Hän oli jo lähettänyt pappilaansa sanan emännöitsijälleen, että sinne kenties on vieraita tulossa. Paavali näet tiesi, että piispakin rakasti päivätyönsä päättäjäisiksi syödä hyvän aterian, vaikkei hän sitä useinkaan ennakolta ajatellut. Siksi maisteri nyt oli valmis virkkamaan piispalle ja hänen vierailleen:

— Jos suvaitsette käydä vaatimattomaan asuntooni Pyhän Katarinan pappilaan, niin voi emännöitsijäni ehkä tarjota palan kuivaa ruokaa.

— Kiitos, Paavali, vastasi piispa, — sinä minut usein pelastat pulasta. Ja heikkouteni myös tunnet, — me tulemme!

Toiset herrat olivat yhtä hanakat suostumaan tuohon tarjoukseen, sillä he tiesivät kaikki, että Paavali-maisterin "vaatimattomassa" pappilassa kelpasi kyllä se "kuiva" pala haukata. Paavali Scheel, joka oli syntyisin Haikon kartanon varakkaasta ylimyskodista ja jolla oli, heti ulkomailta palattuaan, ollut hyvätuloiset virat tuomiokirkossa, hän rakasti näet pitää pappilassaan riittävästi ruokia ja juomia, ja hänen pienet iltakutsunsa olivat hyvin suositut Turussa. Ketterästi siis viskasivat niin aateliset kuin hengenmiehet vaipat hartioilleen, kulkeakseen vähän matkan päässä olevaan P. Katarinan alttarin pappilaan. Viipurilainen airut, jonka posket vielä hehkuivat äskeistä innostusta, vetäytyi, piispan työhuoneesta lähdettäessä, syrjään, laskeutuakseen piispantalon arkitupaan. Mutta Paavali-maisteri, joka oli huomannut, miten airutkin oli yhteisestä asiasta lämmennyt, hän taputti ohi astuessaan Penttiä olalle ja virkkoi:

— Tule mukaan haukkaamaan pala sinäkin, pitkämatkalainen. Mikä olikaan nimesi?

— Pentti Heinonpoika.

— Rälssimies?

— Ei, talonpoika ja nyt nihti.

— Mutta talonpojasta tulee helposti rälssimies. Sinullahan on kotitalo Hämeessä, ja hevonen on sinulla täällä. Ilmoittaudu asekatselmukseen ja hanki itsellesi ratsumiehen valtakirja, niin saat tilasikin verottomaksi. Sillä soturiksihan kuitenkin jäät, vai?

— Niin kai.

— Se on siis sovittu. Sotureita nyt Suomessa tarvitaan!

Uuden tulevaisuuskuvan kylvi vilkasälyinen hengenmies noin sivumennen nuoren airuen mieleen.

Tornissa soitettiin juuri iltarauhaa, kun saattue astui tuomiokirkon edustalla olevan pienen aukean yli Pyhän Katarinan kappelin anetaloon. Siellä oli jo pöytä katettu, ja tulia juuri sytytettiin suuressa tuvassa, jonka upeaa sisustusta maalaispoika jäi ihmetellen ihailemaan. Paksut, raskaat verkaverhot peittivät seiniä, ja niihin verhoihin oli kudottu kuvia, jotka esittivät, miten kuolema kävi poimimassa saaliikseen sekä rikkaita että köyhiä ja miten onnen pyörä yksiä nosti korkeuteen ja toisia jo viskasi sieltä alas. Seinää kiertävän laudoituksen reunalla oli pieniä, vaskesta valettuja pyhimyskuvia ja niiden lomissa merenvahaisia tai lasisia lippaita, joista hyvänhajuiset yrtit tuoksuivat.

Eikä ollut mikään paastopala se, joka oli pitkälle ruokapöydälle katettu: Siinä oli suuria vateja, kukkurallaan suolalihaa, lammasta ja peuraa, oli paistilihaa, lintua ja härkää, oli hillottua metsänriistaa ja paksuja makkaroita; ja mahtava oli keskipöydällä sianliikkiö, joka oli koristekuvioihin leikelty. Vehnäsämpyläin, kaalipiirakkaiden, hyytelömaljain ja hunajaleivosten lomissa kimaltelivat siellä korkeat, sirokaulaiset hopeakannut ja tuopit. Ja talossa ennen käyneet vieraat tiesivät, että nuo viinit, jotka kannuissa helmeilivät, olivat maisterin suoraan kauppatuttaviltaan Danzigista tuottamia, — tämä monitoiminen hengenmies jouti näet lomahetkinään harjoittamaan sievoista vienti- ja tuontikauppaakin, porvareille harmiksi kylläkin.

Pöytään istuttua saivat ruuat huiman lähdön. Huomenna oli taas paastopäivä, jolloin ei syöty muuta kuin kalaa ja puuroa, ja siksi piti tänään jokainen varansa. Sillävälin liikkui keskustelu vielä aterian ajankin luonnollisesti niissä kysymyksissä, jotka olivat koko päivän olleet neuvottelujen esineenä. Siellä arvosteltiin nyt yhä rohkeammin Steen Stuuren välinpitämättömyyttä suomalaista rajamaata kohtaan. Hän on hänkin, niin kerrottiin, äsken valattanut tykkejä Ruotsin sulatoissa, muka venäläisiä vastaan käytettäviksi, mutta eipä yhtään niistä ole tullut meren yli Suomeen — oman valtansa säilyttämiseksi hän tekee ja rikkoo lupauksia, sitä varten liehakoi hän Ruotsissa porvariston ja talonpoikain suosiota, mutta Suomessa hän jättää niin porvarit kuin talonpojat ja kaikki muutkin oman onnensa nojaan…

Näin arvosteltiin valtionhoitajaa puolittain katkerasti, puolittain purevasti ruokapöydän ympärillä. Mutta jo nousi nuori isäntä pitämään pöytäpuhetta. Hän lausui vieraansa tervetulleiksi, kehuen itseään onnelliseksi, saadessaan olla näin loistavan seuran isäntänä. Mutta sitten välähti hänen silmissään tuo sama tuli, joka siinä aamulla, Niku-pormestarin tarinoidessa, oli syttynyt ja sitten päivän neuvottelujen varrella yhä kytenyt. Hänen äänestään soi harras innostus, kun hän jatkoi:

"Siellä meren takana kaiketi hyljeksitään tätä syrjäistä maankolkkaa, mutta meille sen hätä tuottaa hätää. Miksi? Siksi vain, että täällä me olemme syntyneet ja kasvaneet. Me tahdomme varjella sitä ehyenä, niinkuin omaa kotiamme. Mitä väkeä me sitten olemme, jotka näin lämpenemme ja kärsimme tämän köyhän kotimaan kohtalosta? Me olemme suomalaisia, me kaikki, hengenmiehet, ritarit, porvarit ja asemiehet, ja siksi meissä asuu tätä maata kohtaan yhteinen tunne, jota eivät nuo merentakaiset ymmärrä. Jos se maa, jota isämme viljelivät, sortuu vainolaisten jalkoihin, niin me tiedämme, että silloin sorrumme mekin, ja kotimme ja kirkkomme häviävät maan päältä. Siksi tunnemme tarvetta uhrata kaikki varamme, henkemmekin, uhatun yhteisen kotimme varjelemiseen, siksi on meidän pelastettava Viipuri!"

Nuori maisteri puhui hiljaa, miltei arkaillen, sillä hän tiesi, että tällainen ajatus oli uusi ja outo, ja epäili, ymmärsivätkö häntä kaikki. Mutta hänen sanoissaan oli tulta, joka lämmitti kuulijat ja sytytti mielet. Vieraat nousivat innostuneina juomaan isännän esittämän yhteisen maljan.

Tinamalja vapisi pöydän alapäästä pystyyn nousseen nuoren airuen kädessä, eikä hän saanut silmiään irroitetuksi puhujasta.. Hän ei tajunnut selvästi, mitä nuo maisterin sanat ja nuo hänelle uudet ajatukset sisälsivät, mutta ne kohisivat sittenkin hänen korvissaan ja polttivat hänen veressään. Eihän ollut kukaan hänelle ennen koskaan sanonut, että tämän maan asukkaat ovat jotakin erityistä kansaa, jonka yhteisen kodin puolesta heidän kannattaisi elää ja kuolla. Se oli hänestä niin suuri ajatus, että se häntä melkein pyörrytti.

Äänekäs juttelu kuului taas ruokailuhuoneessa, jossa palveleva veli täytteli maljoja. Maunu-piispakin oli lämmennyt nuoren ystävänsä sanoista. Paavali oli soitellut kieliä, joita he usein kahdenkeskisissä keskusteluissaan olivat näppäilleet, saamatta niistä näin selvää ja kirkasta ääntä. Vieras oli vielä Suomessa käsitys suomalaisesta isänmaasta, mutta piispa tunsi tällä hetkellä, että juuri yhteisissä koettelemuksissa se käsitys oli kasvava ja kirkastuva. Ja hän lausui nuorelle ystävälleen:

— Niin, meidänhän on tämä maa. Minä uskon, Paavali, siihen tulevaisuuteen, jolloin se käsitys on selvänä tämän maan lapsissa.

— Ja kun se heissä kerran on selvänä, silloin tämä maa heillä myös säilyy, vastasi maisteri yhä innostuksen vallassa.

Mutta vain hetkeksi antautui piispa näiden unelmien valtaan; hän oli velvollisuuksien ja toiminnan mies. Tuokion kuluttua hän jo nousi pöydästä. Maunu Särkilahti söi mielellään hyvän aterian, joi kannun ja kaksikin, mutta hänen sääntönsä oli, että innostuksen parhaimmilleen noustessa on muistettava, mihin se velvoittaa.

— Vielä tänä iltana kirjoitan kirjeen valtionhoitajalle ja toisen Hemming Gaddille Roomaan. Sigrid-rouvan pyyntöä tahdon hartaasti suositella. — Näin hän lausui herroja hyvästellessään, johtaen niin ajatukset taas käytännöllisiin toimiin. — Huomenna lähtee laiva Tukholmaan, mutta huomisesta alkavat toimemme täälläkin. Siinä tarvitsemme teidän kaikkien apua, sillä tämä nukkuva maa on herätettävä varjelemaan itseään.

Piispan lähtö oli lähdön merkki kaikille muillekin. Lyhdyt, joita herroille heidän palvelijansa olivat kotoa tuoneet, sytytettiin, ja niiden häilyvässä valossa astui miesjoukko Pyhän Katarinan pappilasta ulos kadulle, tuomiokirkon edustalle. Kaupunki jo lepäsi, liike oli loppunut pilkkopimeiltä kaduilta eikä kuumottanut tulta enää luukuilla suljettujen kalvo-ikkunain raoistakaan. Ainoastaan etäältä, torin luota, kuului vielä ääniä, kun kaupungin monista kapakoista ja kiltoista vieraat palasivat sällinkannua tai kaupanharjaisia juomasta ja kotiin mennessään vartijain kiusaksi vielä antoivat juhlamielensä remahtaa. Mutta pois kuolivat nekin äänet, ja Kirkkokadun kapeihin kujiin katosivat tuomiokirkon luota käveleväin herrain lyhtyjen lepattavat liekit.

Paavali Scheel oli lähtenyt esimiestään, piispavanhusta, saattamaan piispalaan. Kylmä viima puhalsi aavalta piispanpellolta, jonka keskessä oli vain yksi rakennus, Pyhällehengelle omistettu pappissairaala, "Piispanhenki", ja sieltä pilkoitti pieni tuli kuin kipinä erämaasta. Mutta kylmyyttä tuntematta, mietteihinsä vaipuneena, käveli piispa nuoren ystävänsä vieressä toriaukean poikki; omat ajatuksensa näyttivät häntä lämmittävän. Silloin löi vartija Pyhän Gertrudin kappelin tornissa kolmirautaansa yhdeksän kertaa. Piispa pysähtyi, tarttui saattajansa käteen ja virkkoi:

— Tänään on minulta jäänyt iltamessu toimittamatta, Paavali.

— Kotimaamme kohtalo on tänään anastanut kaiken huomiomme, isä, lausui kanunki, ikäänkuin esimiestään puolustellen.

— Mutta tällaista unhotusta ei ole minulle tapahtunut ennen koskaan, ei matkoilla eikä sairaana ollessani, ei neljäänkymmeneen vuoteen. Mitä se tietää, Paavali? Vieroittavatko nämä maalliset huolet meidät hengellisistä velvollisuuksistamme? Minä pelkään, että voimme niihin liiaksi innostua.

Mutta vakuuttavalta soi nuoren maisterin miehekäs ääni, kun hän vastasi:

— Älä pelkää, isä. Nämä huolet ovat nekin Suomen kirkon päämiehen pyhiä velvollisuuksia. Jumalanäiti ymmärtää kyllä, että toimiessamme kirkkomme säilyttämiseksi täällä sen äärimailla, teemme hänelle yhtä otollisen työn kuin kolmesti päivässä messupaitaan pukeutumalla.

— Niin, hän on armollinen, Pyhä Neitsyt, hän näkee kyllä hätämme ja antaa laiminlyöntimme anteeksi.

Rauhoittuneena astui piispa sihteerinsä seurassa linnansa raudoitetusta portista sisään. Samasta portinaukeamasta puikahti sinne myöskin se Viipurista tullut airut, jonka mielessä tänä iltana kuulemansa uudet ajatukset yhä kiekkoa löivät. Hän hiipi hiljaa piispalan arkitupaan, jonka penkille hän vetäytyi pitkälleen.

Mutta siihen penkille ei korven poika heti nukkunut. Hänen yhtäkkiä heräämään päässyt mielikuvituksensa oli hurjassa lennossa. Ne välähdykset, jotka päivän kuluessa olivat hänen ohitseen leimahtaneet, pyrkivät nyt, unen voittaessa, pukeutumaan muotoihin. Pentti näki itsensä haarniskaan vyötettynä, kilpi käsivarrellaan, ratsastamassa vihollista vastaan. Häneltä kysyttiin, kuka hän on ja minkä puolesta hän noin huimasti rientää taisteluun. Ja kohotetuin rinnoin, intoa ja elinvoimaa raikuvalla äänellä, hän vastasi:

— Kotimaani puolesta, olenhan suomalainen!

(Santeri Ivalo: Viipurin pamaus.)

VIIPURIN PAMAUS.

Teräksenharmaana sarasti ensimäinen arka hämärä Pantsarlahden kukkulain takaa Antinmessun aamuna, marraskuun 30:tenä, vuonna 1495.

Vihdoinkin! — niin huoahtivat yön valvoneet vartijat, katsellessaan Väkitornin viereiseltä muurilta noita koittavan päivän kylmiä oireita, jotka eivät vielä valaisseet maisemia, mutta kuitenkin rikkoivat sakeimman pimeän. Vihdoinkin, sillä pitkä ja kolkko oli ollut yö ja ikävällä he olivat odottaneet päivän nousua. Mutta sitkaan väistyi vieläkin syksyinen sumu. Äänetöntä ja kuollutta oli kaikki heidän ympärillään, niinhyvin raunioisessa kaupungissa kuin vihollisten leirissä, jonka tulet olivat heitä vastaan läpi yön kiiluneet.

Verkalleen kalpenivat nyt nuo punertavat tulet ja niiden kupeelta rupesi katsojain silmiin kajastamaan valkoinen maa, — hyi, se vilutti tuo vaalea pinta valvoneita miehiä vielä enemmän kuin ennen yönmusta pimeys. Illasta oli vähän satanut lunta ja se peitti nyt yhtenäisenä, ohkaisena kerroksena jäätyneen maan sekä läheiset lahdet ja lammet. Tuosta valkoisesta hämärästä kävi vasta vähinerin erottautumaan esineitä: tykkien suojuksia, sammuneita hirsinuotioita ja niiden takana häämöittäviä telttarivejä.

Ne kaksi vartijaa, jotka lämpimikseen astelivat edestakaisin Väkitornin viereisellä muurilla, pysähtyivät rintavarustuksen eteen, koettaen iskeä katseensa sinne etäisyyteen. Heistä tuntui niin omituiselta… melkein päätä pyörrytti… sillä näyttihän siltä kuin maisema tuolla kaukana hämäräin telttarivinen takana olisi liikkunut, koko leveydeltään hiljaa lähestynyt, — heitä melkein puistatti!

— Mikä siellä liikkuu? kysyi kylmästä vavahtavalla äänellä nuorempi, hoikkasempi valvojista, Evert, joka vasemmalla kädellään peistä piteli, oikeaansa lepuuttaen. Hän oli illalla, vallihaudan pohjaan kurkistellessaan, nähnyt lumisoran seassa hautaamatta jääneiden vihollisvainajain mustuneita kasvoja ja tuo kuva oli häntä koko yön vainonnut, — kummittelevatko ne tuollakin nuo vainajat!

Mutta hänen toverinsa, Pentti Heinonpoika, oli jo älynnyt, että se, mikä heidän silmiinsä liikkeeltä kuvastui, ei ollut henkien lentoa. Hän tähysti vielä kotvasen tuonne salaperäiseen aamusumuun ja vastasi sitten verkalleen:

— Niin, liikkeellä siellä jo ollaan. Ne kantavat joitakin korkeita riukuja, jotka noinikään ilmassa huojuvat.

— Ehkä noita eilisiä tikapuitaan?

— Juuri niitä. Ja nuo matalammat ovat risukimppuja, — katso, niitähän on koko kentän leveydeltä!

— Siis ovat viholliset jo kaikessa hiljaisuudessa lähteneet jalkeille!

Tämä vakava tosiasia oli jo muuatta tuokiota aikaisemmin oivallettu ylempää Väkitornin laelta. Sieltä nyt torvi törähti merkiksi koko puolustusväelle, että aseihin on kiirehdittävä. Vihlovasti se töräys kajahti läpi äänettömän luonnon, hytkäyttäen hereille koko puolustuslinjan. Ja torven vaiettua kuului Väkitornista Winholtin miehekäs, kaikuva ääni, kun hän omituisella saksan ja suomen sekaisella kielellään antoi lyhyviä, täsmällisiä määräyksiään. Toisista torneista, pohjoisesta ja etelästä, helähti vaskipiiparien vastausmerkki, ja pian kuului kumajavan jäätynyt maa, kun yöunestaan heränneet miehet pienin joukoin juoksivat vartiopaikoilleen.

Päivä valkeni. Jo näkyivät selvemmin nuo vihollisten liikkuvat joukot, jotka raskaine kantamuksineen vain verkalleen etenivät. Etumaisina kulkivat leveät, ruskeat rintamat, joissa joka mies kantoi suurta, mahtavaa risukimppua selässään, — se teki vieläkin liikkuvan vesakon vaikutuksen. Mutta näiden vesakkojen takana kannettiin korkeita ja leveitä tikapuita, joita siellä monta päivää oli veistelty. Parikymmentä miestä oli jokaisen kantamuksen kimpussa ja noita tikapuita näkyi olevan satoja. Mutta samaan aikaan nousi vielä sumunpeittoisesta Papulan notkosta toinen sakea rintama, ja tuokion kuluttua laskeutuivat Pantsarlahden kukkuloilta myöskin Nowgrodin uljasryhtiset joukot, joita pieninä parvina näytti mäestä sikiävän alas lakeikolle.

— Aikovat tänään hyökätä kolmelta kulmalta yhtaikaa, huomautti Pentti.
— Kuule, kelloja jo soitetaan!

Raatihuoneen katolta ensiksi ja sitten Katanpään kirkon tapulista rupesivat kellot kalkattamaan. Se oli merkki porvariselle varaväelle rientämään taistelurintamaan ja muille kaupunkilaisille pakenemaan turvapaikkoihinsa. Ja ikäänkuin vastauksena siihen varoitussoittoon pamahti venäläisten tulikirnuista kohta ensimäinen laukaus.

Joka kulmalta nousi nyt muurille uutta väkeä: aatelisten asepalvelijoita rautahatuissa ja panssaripaidoissa, kantaen suuria, raskaita muskööttejä, joilla ampuivat lyijyisiä luoteja; nousi talonpoikia karhukeihäineen ja porvareita, jotka raahasivat muurille raskaita tervapatoja, käyden sytyttämään tulia niiden alle. Se oli kalpeata, nälän ja ponnistusten laihduttamaa joukkoa. Mutta velvollisuutensa se väki tunsi ja asettui alkavaan taisteluun, kuin päiväiseen työhönsä ainakin. Luostareista ulos rientäneet munkit pysähtyivät tiepuoleen, siunasivat nuo ohitsensa juoksevat joukot ja rukoilivat ääneensä niiden puolesta.

Pommitus kiihtyi. Penttikin kävi laittamaan kuntoon pientä tykkiään, joka hänellä oli siinä muurinaukolla. Aamun valjettua oli tuuli virinnyt. Se ajeli punalaitaisia pilviä, yhä uusia ja uusia, pitkin taivasta, ja nosteli samalla niitä kohti tykinsuista tupruavia savupatsaita.

Muurilta ei vielä ammuttu. Siellä oli niin äänetöntä, että Pentti ja
Evert saattoivat kuulla, kuinka Knut Posse, joka nyt oli noussut
Väkitorniin, siellä Winholtia puhutteli.

— Moskovalainen alotti aikaisin tänään. Nyt meiltä kestävyyttä kysytään!

Niin, tänään voi ennen iltaa sinun höyhenpussisi olla tarpeeseen, — kuului Winholtin iloinen ääni vastaavan.

— Taikka muut temput, jatkoi Posse. — Lakamundin tornia pelkään pahimmin. Horn saa jo aamusta päivin sijoittua sinne aukon eteen.

Laamanni Klaus Henrikinpoika Horn komensi näet sitä varaväkeä, jota aina tarpeen tullen lähetettiin sinne, missä vaara oli suurin.

— Mutta tällä paikalla se kumminkin kuumin tulee, usko minun sanani, väitti Winholt. — Keskustassa ovat ryssillä enimmät risukimppunsa ja tikapuunsa. Sivustoilta he vain aluksi aikovat meitä väsyttää.

Tämä Winholtin arvelu ei kumminkaan toistaiseksi näyttänyt toteutuvan, sillä tuimimman tulensa kohdistivat viholliset yhtäältä Raatihuoneentornia ja toisaalta Lakamundintornia vastaan, jotka jo ennestään olivat pahanlaisesti ruhjoutuneet. Posse, joka taas Väkitornista laskeuduttuaan oli noussut ratsunsa selkään, kuuluikin komentavan niihin lisäväkeä. Hänen vaskiharjainen kypäränsä välähti milloin eteläiseltä, milloin pohjoiselta muurinsivustalta. Mutta tulipa hänelle yhtäkkiä hätäinen sanoma, että Vesiporttia vastaan juuri tapahtuu tuima hyökkäys. Vihollisten ratsuväki oli sinne nopeasti kahluuttanut hevosensa pitkin Salakkalahden matalaa rantaa, ja heidän miehensä kapusivat siellä jo pitkiä riukuja myöten ihan muurille. Tähän torniin, jota ei luultu minkään vaaran uhkaavan, oli jätetty vartijoiksi vain muutamia kymmeniä uusmaalaisia…

Tuiskuna karautti Knut Posse varaväkijoukon seuraamana sinne, ja tuokion vallitsi painostava jännitys keskustornin luona.

Mutta pian jo Posse rauhoitellen palasi. Jotakin sotajuonta näkyvät viholliset yritelleen puolustajia hämmentääkseen. Heidän ratsumiehensä peräytyivät pian Vesiportin luota, ja se Valkoinen ritari, joka tätä joukkoa johti, näkyi hetkisen kuluttua karauttavan miehineen taistelukentän poikki koko rintaman ohitse, kaiketi jotakin uutta kujetta virittämään.

Muureilta suuntausivat silloin monet pikkutykit ja musköötit tätä lentävää parvea sekä sen päällikköä kohti, jota piiritetyt enimmin pelkäsivät ja enimmin vihasivat. Siellä täällä näkyikin kiitävä ratsumies suistuvan hevosensa selästä toisten jalkoihin. Mutta itse johtaja, johon nuo laukaukset olivat tähdätyt, istui pystynä ja uljaana korkeajalkaisen ratsunsa selässä, ikäänkuin varmana siitä, että häntä ei surman luoti tapaa.

— Suotta sitä miestä kohti ruutia tuhlaavat, virkahti Evert; joka palavin silmin seurasi ritarin ratsastusta. — Vaan jos pääsisi silmä silmää vastaan…!

— Ruutia on kyllältä Possen kellarissa, vastasi Pentti. — Mutta tuo mies on todella kuin airokas, se luistaa sormienkin lävitse, — näet, miten multa hänen ympärillään pölisee!

Pommitus kiihtyi yhä, ja pian tunsivat nuoret miehet, että venäläisten tykkien tuli kohdistui helvetillisellä voimalla juuri Väkitornia ja sen viereistä muuria kohti. Taas olivat venäläiset vetäneet nuo monen sylen pituiset, mustakitaiset tuliputkensa lähemmäs kaupunkia; ne syytivät nyt yhtämittaa suistaan raskaita kiviä muuria vastaan, niin että se tutisi miesten jalkojen alla. Pienemmät tykit sylkivät samalla lyijy- ja rautakuulia rintavarustusta vastaan, soralla melkein sokaisten vartijain silmät.

Mutta nyt eivät olleet enää ääneti Viipurinkaan tykit, kun yhä likenevä vihollinen suojatonna läheni aukealle kentälle. Evertillä olivat korvat lukossa, hän hääri kuin huumautuneena vartiopaikallaan, kantaen luoteja ja täyttäen ruutimittaa Pentille, joka ampuma-aukon luona vuoroin latasi vuoroin laukasi vähitellen yhä enemmän kuumenevan tykkinsä. Ja samaa oli peli pitkin pitkää muuria.

Sitä kesti kauvan. Kuinka kauvan tätä heltiämätöntä pommitusta näin jatkui, sitä eivät muurinsyrjän nuorukaiset voineet sanoa, mutta eivät he siitä välittäneetkään; he vain tekivät tehtävänsä, tietäen, että kaikki muut tekivät samoin. Savulta he eivät voineet paljokaan huomata, mitä heidän ympärillään tapahtui. Joskus vain, kun tuuli, kiukkuisesti singahtaen mereltäpäin, hetkiseksi lakasi muurin reunan ja sen alustaisen kentän puhtaaksi, näkivät he vihollisten tuhantiset laumat pitkin vallihaudan edustaa kuumeentapaisessa touhussa. Heidän äänekkäät komentonsa kajahtivat muurille asti, ja kun ne joskus repesivät raikuvaan riemuhuutoon, silloin puolustajat arvasivat, että johonkin torniin tai muurin kolkkaan oli uusi lovi saatu ammutuksi. Mutta taas tyyntyi tuuli ja katkeran-imelä ruudinsavu sakeni niin, että se melkein salpasi kurkun ja peitti taistelurintaman näkymättömiin. Ja sitä myöten kuin tuuli tyyntyi terästyi pakkanen, joka kylmänä, harmajana huurana painautui alas maata vasten.

Väkitornissa, josta Posse taas taistelua seurasi, kävi airuita vähäväliä. Bitz lähetti pyytämään lisäapua Lakamundin aukolle, jossa viholliset jo rynnistivät. Karjaportin torniin tarvitsi Frille lisää tulirakeita; hän ampui sieltä niin tuhoisasti ryntääjiä, että nämä kerran toisensa perästä peräytyivät. Possen ääni soi kaikille varmana, vaikuttaen rohkaisevasti ja rauhoittavasti ympäristöönsä. Mutta yhtäkkiä se vaikeni kesken lauseen.

Raatihuoneenportin tornissa paukahti hätäkello soimaan. Sinne pyydettiin kiireistä apua. Sitä oli Tönne Eerikinpojan annettava Munkkiportilta, niin huusi Knut herra lähettämälleen airuelle, muualta ei enää riittänyt…

Hetkeksi leuhautti tuuli taas savupeittoa, ja nuorukaiset näkivät Raatihuoneenportin tornin pohjoisen sivustan suistuneen, nähtävästi haudaten paljo porvarillisia puolustajia alleen. Tykit olivat sieltä kaatuneet ja ampuminen lakkasi. Hurjasti huutaen näkyivät nyt nowgorodilaiset, korkeita tikapuitaan kohotellen, juoksevan tätä vaiennutta varustusta kohti. Mutta samassa välkähti Tönne Eerikinpojan kiiltävä kotkankypärä puoleksi suistuneen muurinsarven tyngällä, — hän nyt kokosi miehiään sitä puolustamaan.

Pentti ja Evert ehtivät vielä nähdä, kuinka venäläiset viskasivat risukimppujaan sorasta jo puoleksi täyttyneeseen vallihautaan ja kuinka sinne heidän miehiään joukoittain syöksyi perästä. Mutta taas painoi tuuli savun ja pölyn muuria vastaan ja peitti heiltä tuon läheisen vaaranpaikan, jota he tuokioksi olivat tyrmistyneinä jääneet katsomaan.

— Jo taisi aueta Raatihuoneenportti, virkkoi Evert kalmankalpeana, yhä tuijottaen tuohon sumukkoon, josta nousi äänekäs melu.

— Onhan siellä Tönne-herra miehineen vastassa, lohdutti Pentti, kumartuen taas tykkinsä luo. Yhä sakeampaan sateli näet taas kiviä keskustorniakin vastaan.

— Taitaa olla puolenpäivän aika, koska tuuli näin tyyntyy, puhui hän ampuessaan. — Pitkä on vielä taival iltaan asti.

— Puolenpäivän aika, niinkö kauan taistelua jo on voinut kestää! — Evertiltä oli ajan tajunta kokonaan sekaantunut. Pommitus oli hänestä kyllä tuntunut kestävän kokonaisen iankaikkisuuden, mutta toisekseen: vastikäänhän he olivat nähneet aamuhämärissä metsän liikkuvan tuolla sumuisten kukkulain takana.

Savupilvien lomitse näkivät nuorukaiset taas silloin tällöin vilahdukselta Raatihuoneenportin tornin, josta kaikui lakkaamaton huuto ja melu. Venäläiset olivat jo pystyttäneet korkeat, leveät tikapuunsa muuria vastaan, ja heitä kapusi kuin kärppiä, kymmenkunnan miestä rinnakkain, niitä myöten ylös. Parvi toisensa jälkeen kupsahti niitä kyllä alas toisten jalkoihin, mutta puoleksi täytettyyn vallihautaan sakoi myötään uusia joukkoja, jotka vuorostaan pyrkivät tikapuille.

Puolustajatkin olivat vimmatussa toimessa sekä muurilla että muurinsarven raunioilla. He vyöryttivät sieltä kiviä kiipeäväin niskaan ja koettivat henkensä kaupalla työntää alas noita raskaita tikapuita, joille suistettujen sijaan aina uusi vihollisparvi hyökkäsi. He kantoivat tulilta höyryäviä patojaan ja kaatoivat kiehuvaa vettä ja kuumaa tervaa vallihaudassa tungeksivain vihollisten niskaan. Joka kerta kun padan sisus valahti miesjoukkoon, syntyi sekasorto vallihaudassa; tuskasta kiljuvat miehet hyökkäsivät toisiaan vastaan, kompastuivat ja kaatoivat toisiaankin kiehuvaan tervaan. Muurin jäätyneelle reunalle asti pääsi vain joku vihollisista, mutta sekin livetti kapuavia miehiä ja heitä putoili suinpäin alas, vieden toisia pudotessaan. Hurjistuneina, hädänhien valuessa selkäänsä pitkin, taistelivat sekä porvarit että talonpojat. Mutta pudonneiden ja kaatuneiden sijalle kasvoi aina uusia vihollisia; tikapuut olivat aina täynnä ja aina niitä myöten uudet miehet säikkymättä nousivat surmaansa kohti.

Tönne-herra oli jo jättänyt puoleksi suistuneen tornin; hänen oli täytynyt miehineen kiirehtiä häätämään muurille nousevia vihollisia, mutta itse tornin vyöryviä seinämiä pitkin kiipesi sillävälin venäläisjoukko raunioille, ja tuokion kuluttua kuulivat puolustajat sieltä kauhukseen venäläisen vaskipasuunan kiihoittavan, kutsuvan äänen.

— Näet, sinne jo Nowgrodin ruhtinas lippunsa nostaa, virkkoi Pentti, ponnahtaen suoraksi ampuma-aukolta.

— Ja sekös hänen väkeään sytyttää, katso, miten he nyt ryntäävät!
Kuulehan tuota arosutten ulvontaa!

Kuin taikavoima ajoikin muurinsarvelta soiva torvi vauhtia vihollis-joukkoihin, ja samalla se tietysti puolustajain mieltä masensi. Nämä saivat hetki hetkeltä tappelun jatkuessa tehdä uuden huomion, joka huvensi heiltä menestyksen toivoa. Mutta kuitenkin he taistelivat hellittämättä, vimmatusti, iskivätpä epätoivossaan lopulta sulin käsinkin päälletunkeviin vihollisiinsa.

— Entä mikä on tuo räminä? — Evert oli yhtäkkiä pyörähtänyt ympäri.
— Venäläisten pasuuna soi jo Karjaportintornistakin… ei,
Lakamundintornista se soi!

— Eipä näy kestäneenkään siellä puuvarustus, — arvasihan sen!

— Noin, sinnekin laumoja lainehtii!

Pommitus oli vähän laimentunut, savu ei enää sakeimmillaan peittänyt maisemia, joista esineitä jo erottautui. Viestinviejiä näkyi muurinreunaa pitkin lennähtävän edestakaisin kuin sukkuloita. Muuan airut huusi ylös Väkitorniin, että Juhana Frille oli Karjaportilla kaatunut, ammuttu kivi oli musertanut hänen rintansa. Ja ikäänkuin sen surunviestin vahvistukseksi kajahtivat nyt vasemmaltakin venäläisten riemuhuudot, kun he pasuunain voitonvarmojen toitotusten kutsumina riensivät sielläkin valtaamiinsa Viipurin torneihin. Heitä elähdytti varmuus siitä, että vihdoinkin oli voiton hetki tullut. Ja puolustajain vastarinta talttui talttumistaan. Vielä näkyi tosin joku joukko asepalvelijoita juoksevan pitkin muurin kuvetta väistyville avuksi, mutta vaienneet olivat jo hälytyskellot ja vain silloin tällöin enää ammuttiin harvenneilla tykeillä.

Ainoastaan askel askeleelta puolustajat sittenkin peräytyivät sitä myöten kuin hyökkääjät saivat muurilla jalansijaa.

— Entä nyt, mitäs teemme me? virkahti Evert tuokion kuluttua, nähdessään porvarien ja talonpoikain vihdoin laskeutuvan pykäläportaita myöten alas Raatihuoneen tornin puoleiselta muurilta, joka jo oli vihollisten hallussa.

— Mekö? Me tietysti jatkamme taistelua, vastasi Pentti, kumartuen taas tykkinsä ääreen.

Samalla aikaa kuin venäläiset tekivät väkirynnäkkönsä noihin toisiin torneihin, olivat he keskeytymättä jatkaneet keskustornin pommitusta. Sieltä oli Winholt puolestaan hellittämättä vastannut, levittäen surmaa vihollisten sakeihin joukkoihin. Mutta siitä huolimatta nämä työntyivät yhä lähemmäs. Ja yhtäkkiä tunsi Pentti, joka juuri oli laukaisemassa tykkiään, tämän heilahtavan ja vierivän alas jalustaltaan. Koko muuri huojui, soraa sinkoili toverusten niskaan ja Pentti kaatui tykkinsä alle.

— Muuri suistuu, huudahti Evert, peräytyen vaistomaisesti kauemmas tornista.

— Lemmot ampuivat loven torniin, virkkoi Pentti, kavuten pystyyn kaatuneen tykkinsä alta.

Vihollisten linkoama suuri kivi oli osunut tornin ja muurin liitokseen ja reväissyt tornin syrjästä ison kaistaleen, — sieltä nyt vyöryi kiviä ja soraa torvenaan alas. Ja taas remahti kentältä vihollisten riemuhuuto. Pommitus uudistui, kohdistuen nyt kokonaan tuohon särkyneeseen kohtaan. Lovi leveni ja uusia kappaleita romahti tornin kyljestä, niin että Winholtin täytyi komentaa väkensä kokonaan pois suistuvalta syrjältä. Mutta yhä hän sieltä ylhäältä jatkoi ampumista, vaikka pohja alta petti, ja pölyn seasta, joka muurilla olijoilta peitti koko Väkitornin näkymättömiin, kuuluivat yhä hänen varmat, lyhyet komentosanansa.

— Jo juoksevat varpumiehet tännekin, virkkoi Pentti, viitaten kentälle, jota myöten hyllyävä lauma läheni. — Ja tikapuunkantajat perässä!

— Hei, heiltä kupias kaatuu, huudahti Evert iloisena, nähdessään kuinka viholliset hetkeksi pysähtyivät päällikkönsä ympäri, joka horjui ja vaipui alas ratsunsa selästä.

— Mutta onpa siinä toinen tilalla, — aina hän hätään ehtii!

— Valkoinen ritari…!

Kävipä hiljainen humaus pitkin puolustajain rivejä, kun he taas näkivät tuon pelätyn miehen vihollisten johtajana edessään. Voitonvarmana ja vilkkain liikkein hän nyt, välittämättä luotisateesta, johti ryntäävät parvet vallihaudan partaalle ja komensi siinä kerppumiehiä täyttämään kaivannon. Monesti peräytyivät hyökkääjät sitä surmantuiskua, joka tornista ryöppysi, mutta aina vain kutsui päällikkö heidät takaisin, ja verestä väkeä samosi ehtimiseen kentältä vallihaudalle, joka täyttyi melkein yhtä paljo kaatuneista kuin heidän kerpuistaan. Tikapuut työnnettiin esille, ja pian niitä oli, vaikka tornista yhtenäinen ukkonen salamoi, vieri vieressään Väkitornia ja sen molemminpuolisia muureja vastassa ja niitä myöten nousi ylöspäin miestä kuin pilveä.

— Nyt niitä ei pidätä mikään! huudahti Evert.

Raatihuoneenportilta peräytyvä puolustusjoukko oli nyt ehtinyt siihen muurinpäähän, jossa Pentti ja Evert taistelivat; väkeä oli siinä nyt liiaksikin, niin että ahdinko teki kiusaa, kun oli keihäillä sysittävä kapuavia vihollisia takaisin. Mutta alhaalta kuului nyt Possen voimakas ääni käskevän miehiä tornin juurelle ammuttua aukkoa puolustamaan, — siitä uhkasi pikaisin tuho. Sinne hyppäsikin nyt muurilta miesjoukko, Pentti ja Evert muitten mukana. Vaikea siinä oli liikkua vierivillä kivillä, vaan tuimasti siinä peitsin, miekoin taisteltiin ja kerta toisensa perästä työnnettiin hyökkääjät takaisin.

Mutta asema oli toivoton. Muurille pääsivät viholliset täällä keskustassakin, ahdistaen suomalaiset alas. Väkitorninkin halkeamia myöten näkyi jo vihollisia kiipeävän yhä ylemmäs, eivätkä heille Winholtin palkkasoturit suistuvalta huipultaan enää mitään voineet.

Taas kuului Possen ääni alhaalta:

— Alas, miehet, Väkitornista! Ne salpaavat teidät sinne.

Vastahakoisesti jätti Winholt urheine miehineen tuon keskustornin, jonka hän käsitti varustusten sydämeksi, mistä Viipurin säilyminen tai menettäminen riippui. Mutta muuta neuvoa ei ollut. Ainoastaan askel askeleelta taistellen he nytkin sieltä alas pääsivät.

— Ja mitä nyt? virkkoi Winholt, hypäten tornin luona seisovan Possen eteen, savusta ja pölystä niin mustana, että hänen silmänsä kiiluivat kuin sysimiehen päästä. — Linnaanko nyt kiirehditään sulkeutumaan?

— Eikö mitä, vastasi Posse tyynesti. — Vielähän tappelee Bitz Karjaportintornissa Frille-vainajan paikalla, ja Tönne Eerikinpoika pitää puoliaan Munkkiportilla.

— Entä me täällä?

— Estämme vihollisia muurilta alas pääsemästä. Katsoppas tuonne!

Muurille nousseet venäläiset vetivät parastaikaa vallihaudan puolelta ylös raskaita tikapuitaan, laskeakseen ne nyt alas kaupungin puolelle. Mutta pahempi oli saada niitä alas kuin ylös. Hurjistuneet puolustajat, varsinkin epätoivoon ajetut porvarit, jotka näkivät kotikaupunkinsa sittenkin joutuvan vihollisen valtaan, ne tarrasivat kiinni tikapuihin ja kiskoivat ne laskijain kourista, vetäen niiden mukana miehiäkin alas liukkaalta muurinsyrjältä. Ja heidän takanaan toiset ampuivat jousillaan muurilla olevia vihollisia kuin oravia. Se oli sydäntynyttä, vimmattua se viimeinen taistelu!

— Ja nyt me heidät savustamme, virkkoi Posse edelleen, kun miesjoukko juuri saapui raatihuoneenmäeltä, vetäen alas tervalla täytettyjä venheitä. Hän sijoitti nuo porvarien viimeiset tervavarastot muurin ja Väkitornin kupeelle, viskasi palavat kekäleet venheisiin, ja tuossa tuokiossa nämä leimahtivat korkeaan liekkiin.