Lappalaisia lauluja

LAPPALAISIA LAULUJA

Kokoili

O. Donner

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1876.

Omistettu Elias Lönnrot'ille suomalaisen kansalaulun ansiorikkaalle herättäjälle.

Sisällys-luettelo:

Alkulause.
I. Varemmin julkaistuja Lappalaisia runoja. —
Fjellner. -Sorsele.
II. Lappalaisten kertoma-runot: Päiven paarne,
Piššan Paššan pardne, Päiven neita ja Kassa muödda.
III. Lapin runouden eri lajit: kertoma-runo, tarinoita
ja elinsatuja. -Sananlaskuja ja arvoituksia.
IV. Lyrillistä runoutta.
V. Runo-mitta.
VI. Ikä. — Laulujen muoto Syrjäniläisillä ja
Mordvalaisilla. — Yhteinen ja alkuperäinen
satu-aine. — Jumaluus-käsitykset.
VII. Kertoma-runot.
VIII. Pienempiä lauluja.

Alkulause (Elias Lönnrot'ille).

Tuo paimentolaisten puutoksista niin yltäkylläinen elämä Lapinmaan härmäisillä takamailla ei suo heille paljon tilaisuutta antautua runollisuuden onnellisempiin unelmiin; ankara taistelu olemuksen puolesta antaa ajatuksille kokonaan niiden sisällön. Sen vuoksi kuvastavatkin tässä jäljempänä seuraavat laulut, ainoat jotka nykyiseen aikaan saakka ovat kootut, ainoastaan aivan vähän kehittynyttä henkistä elämää. Kuitenkin on Sinusta, joka olet niin perehtynyt suomalaisten kansalauluin kukkaistarhaan, halvalla kanervallakin tuore metsätuokseensa. Ota se siis hyväntahtoisesti vastaan.

Sinä tiedät kyllä ett'ei se vaadi itselleen suurta runollista arvoa. Kansatieteellisenä kuvaelmana, osoitteena siitä, kuinka ihmisen ajatustapa muodostuu niin puutteellisissa ja vaivanalaisissa suhteissa lienee tällä kokouksella kuitenkin suomalaisten kansain sivistyshistoriassa arvonsa. Sulimmat kiitokseni siitä harrastuksesta, jota olet osoittanut tätä kohtaan, mutta erittäinkin "Päivän poikain" suomen- noksest Sallittakoon minun tässä lausua kiitollisuuteni niillekin, jotka tiedonannoillansa ja aikaisemmilla käännöksillänsä ovat saattaneet tehtäväni mahdolliseksi. Rakkaassa muistossa on vanha Fjellner Sorselessa säilyttänyt muistelmia lapsuudesta — vuosisatamme alusta. Hänettä olisivat ne luultavasti jo aikoja sitten haihtuneet kansan muistosta. Olkoot nämä vanhuksen mielestä ikään kuin hänen oma pystyttämänsä muistopatsas esi-isille!

Useimpia lauluja antoi minun käytettäväkseni kuolinvuoteellansa, nykyjään tuonen majoihin muuttanut, Jaakko Fellman Lappajärvellä, toisia antoi minulle ystävällisesti J.U. Grönlund Tukholmassa. Kääntäissä olivat erittäinkin herra pastori Joh. Mörtsell Maidissa ja A. Laiti Vesijärvellä sekä J. Krohn ja A. Genetz täällä useimpain lauluin suomentamalla ystävällisimmästi avulliset. Heille jokaiselle pyydän lausuani sulimmat kiitokseni.

Laulunäytteet, joita on ko'ottu Venäjän Lapissa, saattavat arvelemaan, että niitä on vielä melkoiset määrät lappalaisten kesken. Onnistukoonpa vielä jonkun saada kootuksi sellaisiakin, 'joilla on suurempi runollinen arvo ja tulkoon siten todistetuksi, että lappalaisetkin kerran ovat olleet samanlaisten tunteiden elähyttämät kuin heidän heimokansansa.

Helsingissä, tammikuussa 1876.

O. D.

I.

Varemmin julkaistuja lappalaisia runoja. — Fjellner'in elämäkerta. —
Sorsele.

Vaikka Lappalaiset ja heidän omituinen elämänsä Pohjani lumitanterilla jo lähes kolme vuosisataa ovat olleet vilkkaiden kertomusten esineenä, joita sekä oman maan miehet että ulkomaalaiset ovat julkaisseet, niin on kuitenkin aivan luonnollisesti tämän elämän ulkonaisempi puoli ollut muukalaisille viehättävin. Tosin on tämän ohessa annettu myöskin jonkinlaisia tietoja kielestä ja sen heimoista, mutta ensimäinen täydellinen kieli-oppi, jonka toimitti P. Fiellström Etelä-Ruotsin murteesta, ilmestyi vasta 1738. Vähän laveammalta ovat lähetyssaarnaajat ja muutamat matkustajat kertoneet Lappalaisten pakanallisista jumaloista; täydellisen kuvauksen heidän mytologiastaan antoi kuitenkin vasta v. 1871 J.A. Friis, tuo Lapin kansan tuntemisessa ansiollinen Christianian yliopiston professori, joka myöskin samassa kirjassa norjan-kielisenä käännöksenä julkaisi suuren joukon lappalaisia satuja ja tarinoita Lapin eri tienoilta. Siihen saakka oli tämmöisiä ilmestynyt paraasta päästä satunnaisesti. Ensimäiset julkaistut lapinkieliset tuotteet, jotka olivat lähteneet kansan omasta kuvaus-aistista, ovat Friis'in v. 1856 ulosantamat lappalaiset sadut ia tarinat, 41 luvultansa, jotka hän julkaisi "kielen näytteinä".[1]

Tämä huolimattomuus ominaisesta, lapinkielisestä osoitteesta, joka kuvaelisi kansan ajatustapaa ja mielenlaatua, on kuin jo 17 vuosisadan alusta pappien ja lähetyssaarnaajien tarpeeksi oli ruvettu painattamaan lapinkielisiä kirjoja ja sentähden varmaankin, yksistään kielen taidonkin vuoksi, myöskin omakielistä tekstiä olisi tarvittu. Mutta kansalle omituisten tarinain arvo oli jotenkin alhaalle laskettu, erittäinkin koska niitä julkaistiin enimmiten suorasanaisessa muodossa. Vaan että myöskin runoja Lappalaisilla oli olemassa, olivat jo useat kirjailijat väittäneet. Scheffer julkaisi arvokkaassa kirjassansa Lapin maasta kaksi pientä laulua, sekä alkuperäisellä kielellä että latinaisella käännöksellä, jotka tähän asti ovat olleet ainoat lapin kielellä.[2] Sjögren kertoo,[3] että Sodankylän Lappalaisilla on runoja, joissa lauletaan heidän esi-isiensä menneinä aikoina loihtovoimalla toimittamia urostöitä, ja hän lausuu tässä tilaisuudessa, että täydellinen semmoisten runojen kokoelma olisi varsin tärkeä käsitykselle Pohjanmaiden pakanuuden omituisesta luonteesta. Samassa Sodankylän pitäjässä kirjoitti hän muistoon, monista muista puhumatta, myöskin yhden lappalaisen runon, joka kertoi miten köyhä Wenäjänpuolinen Lappalainen kosi ruotsalaista lappalaistyttöä naapuristossa (l.c. siv. 221). Mihin nämä runot ovat joutuneet, sitä ei tiedetä; hänen jälkeen jättämissänsä papereissa Pietarin akatemian kirjastossa niitä ei löydy, sen mukaan minkä minulle hra valtioneuvos Wiedemann on suosiollisesti ilmoittanut.

Tämä viittaus lappalaisten kansanrunojen keräilemiseen ei näy synnyttäneen uusia puuhia. Mutta v. 1849 ilmestyi ruotsalaisessa aikakauskirjassa "Läsning för folket", vuosikerta XV ja seurr., jokseenkin hauskoja kertomuksia Ruotsin Lapista ja sen asukkaista, jotka oli toimittanut ijäkäs, tätä nykyä jo yli 90 vuoden vanha, pastori J.A. Linder Uumajalla, ja jo kirjoituksensa ensimäisessa osassa (vuosik. XV, siv. 341 ja seurr.) ilmitoi hän ruotsalaisena käännöksenä otteen lapin kielisestä Peiven parneh (auringon pojat) nimisestä runosta; hän oli saanut tämän eräältä pastori Fjellner'iltä. Tämä tällä tavoin julkaistu kertomaruno levisi päivälehtiin, (Postoch Inrikes Tidningar Tukholmassa, Helsingfors Morgonblad N:o 84 vuosik. 1850, St. Petersburger Zeitung.) ja näistä toimitti sen W. Schott saksalaisena käännöksenä A. Erman'in aikakauskirjaan "Archiv für wissenschaftliche kunde von Russland" nid. XII ss. 54-61, Berlinissä v. 1853. Moniin vuosikausiin tästä runosta, saatikka sitten alkuperäisestä, ei kuulunut sanaakaan; se näytti joutuneen unohduksiin. Friis sen uudestaan painatti mythologiaansa (J.A. Friis, Lappisk Mythologi, eventyr og folkesagn. Christiania 1871, s. 169 seurr.) sen muodon mukaan, mikä runolla on lehdessä "Läsning för folket"; sittemmin saatti sen taasen t:ri Bertram saksalaisen yleisön luettavaksi (Peivash Parneh, Die Sonnensöhne. Nach bruchstücken einer epischen Volkssage aus Lappland, von Dr Bertram. Helsingfors 1872.), ehkä kuitenkin muodossa, joka varsin vaillinaisesti kuvastaa tuon lappalaisen runon alkuperäistä luonnetta ja suoraa esitystapaa. Myöskin englantilainen käännös ilmestyi, nähtävästi sommiteltu viimemainitusta saksalaisesta mukailemasta.(Peivash Parneh, the sons of the Sun-god. Translated to English by Mr Weatherby, Colburnin New Monthly'ssa. Katso aikakauskirjaa "Academy", 17 tammik. 1874, siv. 61.)

Perinpohjaisessa kuvauksessaan Lapin oloista: "Om Lappland och Lapparne, företrädesvis de svenske. Ethno-grafiska studier af Gustaf von Düben. Stockholm 1873", jota runsasvaraista kokoelma-teosta varten on käytetty kaikki kirjoitukset, mitkä siihen saakka tästä aineesta löytyi julkaistuna, omistaa kirjäntekijä kokonaisen luvun sivv. 318-347 Lappalaisten runollisuudelle ja soitannolle. Aivan oikein muistuttaa hän, että useimmat heidän tutkijansa ovat laiminlyöneet tätä puolta heidän sivistyselämässään. Mutta tähän oli syynä se, että asiasta ei paljon mitään tiedetty. V. Düben'in onnistui Sorselen pastorin A. Fjellner'in suusanallisen kertomuksen mukaan, jota miestä kirjoittajan "Läsning för folket" lehdessä tuli kiittää ensimäisestä tiedosta Päiven parneh runosta, antaa täydellinen käännös tuosta runosta, vieläpä myöskin ilmituoda ihan uusi epillinen runo: Pišša Pašša'n poika, ynnä useain lyrillisten runojen, mytillisten kertomusten ja eläintarujen kanssa. Yhden osan näistä sai hän hra kauppaneuvos J.U. Grönlundilta Tukholmassa, joka on syntyisin Lapista. Nämä runot ja laulut antoivat arvollisia ja tärkeitä lisäkeinoja Lappalaisten henkisen kehityksen tuntemiseen. Tarkoituksensa saavuttamiseksi -hän tahtoi saada aikaan kansatieteellisen kertomuksen Lappalaisista -oli kirjantekijä kyllä kylliksi tehnyt, sillä hän täytti tuon aukon heidän henkisen elämänsä kertomuksessa. Saattaaksemme päätellä lappalaisen ja suomalaisen kansanrunon synnystä oli kuitenkin välttämättömän tarpeellista, että saatiin verrata alkuperäiset runot toinen toiseensa. v. Düben'istä päättäin on pastori Fjellner ainoa koko Lapinmaassa, joka nyt enää nämä runot tuntee. Mutta hän on jo -sanoo v. Düben -lähes 80 vuoden vanha ja sokea eikä sentähden pysty niitä enää kirjoittamaan muistoon. Minä sentähden suvella 1874 päätin, tavatakseni hra Fjellneriä, tehdä matkustuksen hänen luokse, kuljin Uumajan kautta Lycksele'en ja täältä osittain jalkaisin osittain veneellä Sorsele'en, missä tuo jo vuosien painosta vaipunut sokea laulaja asiaan harrastuneena päivät pitkin minulle muistostaan luki useimmat näistä runoista, jotka alempana olen alkuperäisessä muodossaan julkaissut. Jo nuoruudessaan oli hän muiden muistista pannut joukon näistä paperille; mutta suurin osa oli niin katkonaista ja aukkoista, että sikäläisen murteen paras tuntijakaan ei olisi sitä ymmärtänyt. Oikokirjoitus oli ylen mielivaltaista ja Säännötöntä, jotta usein saimme hikoilla kauvan aikaa, ennenkun voin tavailla ilmiin oikean sanan. Kaikki, mitä hänen suusanansa mukaan kirjoitin, panin paperille tarkkaan niinkuin hän äänsi; en ole mitään yhtämukaisuutta kokenut saada toimeen, lapin kirjakieltä Ruotsissa taikka muiden puhumista vertaamalla. Viivyttyäni Sorselessa puolitoista viikkoa matkustin Malå'n kautta Norsjö'hin 13 à 14 Ruotsin penikulmaa, ja täältä kärryillä Skellefteå'hon.

Koska sen miehen elämäkerran tunteminen, joka jo monia vuosia on ollut ainoa, millä vanhemmista runoista on jotakin tietoa, ei saata olla vähäpätöistä, niin annan tässä hänestä muutamia tietoja, jotka olen saanut osittain häneltä itseltään osittain v. Düben'istä.

Anders Fjellner syntyi syysyön kylmässä v. 1795 18 p. syyskuuta taivasalla Rūta vuoriston lumitunturilla Votta ja Sāl vuorien välissä Herjedal'issa, lähellä Ruijan rajaa, ja tuli kylmässä kaltiossa pestyksi; paikkakunta on Heden pitäjää. Hänen vanhempansa olivat kiertäviä poro-lappalaisia. Mutta kun isä jo vuonna 1804 kuoli, lähetti eräs kaukaisempi sukulainen tuon vilkkaan nuorukaisen Östersund'in kouluun Jämtlannissa. Sieltä tuli hän Hernösand'in lukioon, jonka lukujaksot suoritettuaan hän harjoitti lukemista Upsalan yliopistossa v. 1818. Jo koulussa oli hän omaksunut nimen Fjellner siitä syystä, että hän oli syntynyt korkealla vuorella (fjäll), samate kuin muutkin nuorukaiset lappalaista syntyperää olivat omaksuneet fjäll-sanasta johtuneita nimiä: Fjellström, Fjellman. Luku-vuotensa kaikki lupa-ajat vietti hän kotiseuduillaan sukulaisten luona, pitäen täyttä paimentolaiselämää. Täällä kuuli hän usein vanhojen ihmisten pitkinä iltapuhteina muistostaan lukevan muinoisia runoja ja kertovan satuja sekä tarinoita, taikka tuotiin tunteet ilmiin ilavissa lauluissa, vuole'issa, jotka sanoin sävelin kuvastivat mitä erilaatuisimpia mielen toiveita ja taipumuksia. Näitä vuole'ita laulettiin tavallisesti ainoastaan taivasalla. Paraim-pien laulajain joukosta muisti fjellner vielä erään Serri Jū'n, Anders Nilssonin, Per Mihte'n ja Ruijan puolella Sakari Olavin-pojan vaimon, Kant ja Stolt nimisestä suvusta. Liike Ruijan ja Ruotsin välillä oli, näet, näillä rajatienoilla varsin vilkas, erittäinkin vaelsivat Lappalaiset usein edes takaisin; kertomaja laulutaito oli heissä kaikkialla yleinen.

Vuonna 1820 jätti fjellner yliopiston ja vietti nyt lähetyssaarnaajana monta vuotta Pohjois-Ruotsin Lappalaisten kesken, kuluttaen suurimman osan aikaa matkoihin. Niin tapaamme hänet v. 1821 apulaisena tuolla Lapin oloihin perehtyneellä pastori L. L. Læstadius'ella Karesuannossa, joka on Ruotsin Lapin pohjoisimpia pitäjiä. Vuodesta 1828 vietti hän apulaisena jonkun ajan Jukkasjärvellä, missä hän sitten yhtä mittaa oli asuntoa vv. 1831-1842. Viimemainittuna vuonna muutti hän, vaimo, kaksi lasta ja 11 peuraa parissansa, ihan samalla tapaa kuin Lappalaiset talvisaikana asuinpaikkojansa vaihtavat, Sorsele'en, missä hän siitä lähtien on pappina oleskellut.

Tämä Sorselen pitäjä on Westerbottnin Lappia, jonka ala on 364 neliöpenikulmaa ja asukasluku 18,495 henkeä. Suurin osa näitä tosin asuu rantamailla, mutta miten ruotsalainen asutus vireästi entää edespäin, samalla kun lappalainen väestö joko vähentyy taikka pysyy entisillään, on huomattava siitä, että väkiluku samojen rajojen sisällä v. 1789 nousi ainoastaan 1,027 henkeen, joista suurin osa Lappalaisia. Mutta yllämainituista 18,495 asukkaasta v. 1873 oli ainoastaan 1,147 Lappalaisia, ja näistä tuli Sorselen pitäjän osalle ainoastaan 267 Lappalaista 1,331 Ruotsalaista vastaan; P. Læstadius'en mukaan (journ. II, 435) oli v. 1790 Sorselen Lappalaisten luku 323 ja v. 1832 360. Miten tämän maan alan viljelys 80 vuotena on edistynyt, nähdään siitä, että veroitetun maan arvo v. 1790 laskettiin 49 ¼ manttaliksi, mutta v. 1873 jo 225 % manttaliksi. Vaan mitä enämmin viljelys voittaa alaa, mitä enämmin ruotsalaiset uutisasukkaat leviävät pohjoseen ja Norjan rajalle päin, sitä varmemmin katoavat myöskin vähitellen Lappalaiset. Lapset oppivat jo tähän aikaan suurimmaksi osaksi ruotsia ja sulavat siten ruotsalaiseen väestöön, ihan samoin kuin Wermlannin Suomalaiset, mitä kieleen tulee, nyt enää ainoastaan korpiensa kaukaisimmissa perukoissa käyttävät äidinkieltään. Eikä saattane enää kestää enämmin kuin vuosisadan taikka korkeintaan kaksi, ennenkun Lapin kansa Ruotsissa, parannettujen kulkuneuvojen ja oppilaitosten vaikutuksesta, on täydelleen sulanut Ruotsalaisiin.

II.

Lappalaisten kertoma-runot: Päiven paarne. — Piššan Paššan pardne. —
Päiven neita. — Kassa muödda.

Ennenkun v. Düben arvokkaassa teoksessaan Lappalaisista käännöksinä julkaisi nuo lukuisat runot, ei tiedetty mitään semmoista runomittaisessa muodossa, paitsi tuo yllämainittu runo Päiven parne. Hän julkaisi nyt kirjassaan, kuten jo ylempänä sanottiin, Fjellner'in käännöstä noudattaen, sekä tämän runon että myöskin tuon yllä mainitun Pišša Pašša'n pojasta, vieläpä kolmannenkin: Peijen neida, päivän tytär, jonka suurin osa kuitenkin on suorasanaisessa muodossa. N.s. Stalu-saduista löytyy hänen teoksessaan runomittainen Kassa muodda, vahva turkki, ja muutamia suorasanaisia, eläintäni lohesta ja taimenesta, joitakuita uudempia runoja sekä lyhykäisiä epigrammatillisia pätkiä. Näistä tahdomme, kustakin erikseen, laveammalta puhua.

Tuon epillisen runoelman Päiven pārne päivän pojat, jonka entiset julkaistukset ylempänä olemme ottaneet huomioon, on v. Düben kokonaisuudessaan ilmituonut seuraavalla uudella nimityksellä: Peivebarnen suongah jehtanasain maajisn, päivän pojan kosiomatkat jättiläisten maassa. Tätä verrattaessa ennen julkaistuihin teksteihin huomaa, että pääasiallinen sisällys on sama; v. Düben on vaan antanut runolle, niinkuin sillä alkukielessäkin on, metrillisen muodon; myöskään ei löytynyt ennen alkuvärsyjä. Fjellner'in aikaisemmin antaman tiedon mukaan on runo korjattu paperille Tornion Lapissa (Jukkasjärvellä) Leuhnje niinisen Lappalaisen suusanan mukaan. Minulle kertoi hän, että runoa on laulettu sekä Jukkasjärvellä että Herjedal'issa, missä viimeinmainitussa paikkakunnassa nuo jo mainitut Serri Jū ja Sakari Olavinpojan vaimo sen olivat osanneet.[4] Viittä viimeistä riviä arvelee hän myöhemmäksi lisäykseksi, minkä myöskin näkyy todistavan Linder'in väite, että niitä tunnettiin ainoastaan Tornion Lapissa.

Minun alempana julkaisemani teksti on Fjellner'in lausunnosta tarkasti kirjoitettu hänen äänteensä mukaan. Minulla oli tässä edessäni myöskin toinen kopio, minkä hän monia vuosia sitten itse oli kirjoittanut; muutamat toisinnot ovat lähteneet tästä lähteestä taikka syntyneet hänen muistutuksestaan: on myöskin näin laulettu. G. kirjaimella merkityt olen saanut eräästä käsikirjoituksesta, minkä kauppaneuvos J.U. Grönlund Tukholmassa hyväntahtoisesti käytettäväkseni antoi. Myös senkin tallensi Fjellner 40 vuosikymmenen alussa paperille, pehmeämmällä etelä-murteella kirjoitettuna; siinä seurataan, kuten edellisissäkin norjalais-ruotsalaista oikokirjoitusta, missä etenkin vokali-ääntiöt varsin vaillinaisesti kuvautuvat.

Tämän runon sankari on Kallajälkeinen; hän ja koko hänen sukunsa ovat syntyperää auringon tyttärestä. He keksivät sukset, he ajoivat ja kesyttivät peuroja, joita löytyy Cassiopæa'ssa, ja ylimalkaan on kaikki mitä heidän elämäänsä kuuluu likimmäisessä yhteydessä taivaallisten kohtain kanssa. Jupiter'inä on tuo loistava peura, Venus'ena karvan-vaihtava naaraspeura, kiertotähtinä ovat ylimalkain nuoret koiraspeurat, joita kiiman aikana on ajettu erilleen karjalaumasta. Otava on heidän kaarensa, seitsentähti on Kalla-poikain njalla'na, aittana.[5] Itse ovat he myöskin tähtiä: Orion on yksi, Sirius on Kalla pardne, ja monet muut, niinkuin āks kuč, käls kuč, kums kuč, jumpik ovat Päive pārne'ita, auringon-poikia. Mitä kalla nimeen tulee, muistuttaa Schott, että se oikeastaan merkitsee ijästynyttä taikka nainutta miestä, mutta että se ehkä on jossakin yhteydessä suomalaisen Kaleva nimen kanssa; tässä kohden olisi etenkin muistaminen, että Suomalaiset nimittävät Orion tähteä Kalevan miekka.[6]

Toinen epillinen runo on Piššan Paššan pardne, Pišša Paššan poika. Ensimäisistä rivistä käy selväksi, että isän nimi oli Pišša, äidin Pašša, mutta runon joutuessa saapi kuitenkin isä molemmat nämä nimet. Runo on sangen omituinen. v. Düben siitä sanoo: Koko Runosta käypi selvä lappalainen henki. Aatteet ovat, jos luetaan pois Noidan pitkä puhe, umpilappalaiset; samote myös tapausten kohdat. Ne paikat, missä kaksintaistelut, taistelu-apulaiset ja haudankaivajat sekä noidan tappeluksen vaatijana astuvat esiin, ovat ihan uusia ja vieraita; mitään siihen vastavaa en ole missäkään tavannut.[7] Epäilemättä on runo vallan vanha, jos ei sitä, niinkuin Fjellner tekee, juuri johdattaisikaan Lappalaisten alkukodista Aasiassa. Jo tästäkin syystä on mielestäni v. Düben aivan oikeassa, kun hän v. 54 kääntää sanat varrek ja krappuk kannuskenkä ja kinnas sanoilla, sillä näillä on yksinään tämä merkitys eivätkä ne ensinkään tiedä mitään raudasta; kypärä sanaa on hän paremman puutteessa käyttänyt. Säejaksoissa 83 ja 124 on hän kuitenkin säilyttänyt rautapantsari sanan, se kun näet on tärkeä, koska sankari sen painaa vihollisen rintaan, ja se siitä syystä myöskin arvattavasti oli rautainen. Muistuttaminen on kuitenkin, että yhdessä toisinnossa molemmissa paikaissa rauta sanan sijassa on sōte sarkab, mikä merkitsee ainoastaan sotapaitaa.

Runon sisällys, jonka v. Düben käännöksessä kehittää, pitää jotenkin tarkasti yhtä erään alkumuodon kanssa, joka vielä on Fjellner'in omassa hallussa ja jonka hän moniaita vuosia sitten kirjoitettavaksi luki silloiselle apulaiselleen, nykyiselle Malån kirkkoherralle Juhana Mörtsell'ille. Sanat, jotka hän minulle mennä kesänä kirjoitettavaksi luki ja jotka alempana olen julkaissut, poikkeevat ainoastaan erityisissä lauseissa ja varsin vähäpätöisestä ensinmainitusta, niinkuin muistutuksista on nähtävänä. Paluumatkallani Sorselesta viivyin kaksi päivää Malå'ssa, missä olin tilaisuudessa hra Mörtsell'in kanssa tarkastella P.P. runon alusta loppuun, jolloin hän ystävällisesti antoi minulle monta hyödyllistä ja valaisevaa selitystä. Tämä runon muoto on Fjellner'in mukaan kotoisin Pohjois-Lapista, mutta toisen paljon lyhyemmän on hän jo nuorena ollessaan kirjoittanut Herjedal'issa Tämä löytyikin hänen papereistaan nimellä Piššan Paššan alge, P.P:n poika. Pahaksi onneksi oli kuitenkin tämä toisinto kirjoitettu niin huonolla käsi-alalla' ja oikokirjoituksen puolesta niin mielivaltaisesti, että siitä ei enää voinut saada il-miin mitään järjellistä sisältöä; Mörtsellkin, vaikka hän on hyvin tutustunut Ruotsin Lapin kieleen, sai mukaan ottamastani kopiosta ainoastaan paikoittain selvää. Otan siitä seuraavat pääkohdat: Miehen kuoltua, pakenee hänen vaimonsa metsältä metsään (vulga batera tzemem tzememest). Viimein saapi hän pojan, joka, suureksi kasvaneena, kysyy äidiltään: etnem, gokte mu atijen njemme, äiti, mikä on isäni nimi? Vastaukseen, ett'ei hänellä ole nimeä ensinkään, lausuu hän: imen lem monno muoriste gedkiste tjettjelem (varmaankin čuočelam), enhän toki ole syntynyt puista ja kivistä. Kun äitinsä hänen pyynnöstään (etnem, daita mennen laipem) on leiponut hänelle leivän, pakoittaa hän hänet, puristaen leipää käteensä: etnem, sardna mu atjen nimmem[8] äiti, sano minulle isän nimi. Nyt saapi hän tietää syntyperänsä ja että mustan vuoren harjanteen (tjebpes asen) Stalu on hänen isänsä tappanut, mutta, jatkaa äiti: alle me pardnem dohka vuelke, älä mene sinne, poikani. Hän menee kuitenkin ja astuu sisään Hasman'in (?) kotaan: Hasmannen kåtan tjanga. Stalu käskee palvelijansa kutsua vieraan luoksensa; nuorukainen tulee ja tapaa vanhuksen leikkaamassa omistusmerkkiä peuran korviin. He tervehtivät toinen toistansa, ja vanhus, turhaan koettaen osata nuorukaista nuolillaan, antaa nuoren sankarin kysymyksiin nuo täydellisemmästä runosta tunnetut vastaukset (Piššan Paššan banine!). Tähän loppuu käsikirjoitus muutamilla sanoilla, joista ei saa selvää. Tärkein kohta tässä katkelmassa on se, ett'ei noita muka Aasiasta muistuttavia paikan nimiä (Altait, Baikkala peeliit, Lääna, Ammart ja Čukčan oive) mainita sanallakaan, sekä myöskin, että tuo uhkea tappelukseen vaatimus noidan kautta, taistelu-apulaiset ja haudankaivajat jäävät pois; ja vieläkin, tuo pitemmässä runossa tavattava noidan ylen pitkä, kristillisillä lauseilla koristettu, puhe puuttuu kokonaan. Jos kohta v. Düben'in kanssa myöntää, että tuo kohtaus miekkaisille vaatimuksessä on selvin lappalainen ja varsin hyvin soveltuu runon sisältään yleensä, näkyy kuitenkin tämä toinen toisinto todistavan, että muut osat s.o. nuo epäiltävät nimet ja mainittu, pitkä puhe, ovat pidettävät myöhempinä lisäyksinä. Johtopäätös joko tehdään tämä, taikka on otaksuminen, että runo aikaisemmin on sisältönsä puolesta ollut mytillisempi ja sitten vähitellen muodostunut semmoiseksi kuin se nyt on. Asianomaiset välirunot ovatkin hyvin höllässä yhteydessä muun sisällön kanssa. Nämä muistutukset koskevat myöskin 64 v. löytyviä säejaksoja Huureskuče'sta ja llma-račče'sta; ne hääritsevät varsin tuntuvasti kertomuksen juoksua ja puuttuvat: Herjedal'ista saadussa käsikirjoituksessa. Tämä katkelma kun on erinomattain tärkeä tätä miellyttävää runoa arvosteltaessa, liitän sen tähän kokonaisuudessaan, kirjaimesta kirjaimeen semmoisena kuin se Fjellner'in käsikirjoituksessa löytyy; sulkumerkissä liitän siihen muutamia arveluita.

P.P. alge.

Stalo P.P. alge luotem ja itz dem nielem kojneb vuositze vulga batera tzemem tzememest. Algem fihkije dej ne fontere. Gosse Stora sjadta. Olle mosme gosse ge don tsepesse osonn valze olla. Njorte dueikte manninne tetzelle. Aktelzem gåtan pucklelle fjerte (virttī) smavelle. Vuejna ferte adnae. Ahtjem, etnem åtnei. A. etnemse gihchie: Etnem gokte mu Atjen njemme? E. I ma namme do mige. Ahtjet. Imen lem monno muoriste gedkiste tjettjelem (čuočelam). E. Arme krovehkem gelijem possju raikem pekta kalkem sardnet. Maje tjaka ge ficke goltte. Arme Momse (ruömse) kalles pjelje rohtziste moriten verdet possja njalman votatella. Dille ahtzette njemmem påtah kolenne. Dem vojte nimte siekta meitten. I dilloge sardnh. A.E. Daita monnen lajpem. Etnebbe dojte. Rivest dem vuoss kerdam pueke gessa tjoppam monnen! monne itz pessam. Dem fihkje. Etnebben ketem beksa ketem dejne gekke lajpine djen taesti Etnem sardna mu atjen nimmem. E. Hauh. P.P. mana mo. A.E. ff. Gop. pah le siett. E. Tjehpes Asen. Stalo le ålge luotem. Alle me pardnem dohka vuelke. Elge Ednisse ketem tuoj ta tellah tåhka tjolije. Hasmannen kåtan tjanga. H. Tälla Pardne Ih den diste påte puosta geje rajkemb knömme jokte kuossje påte tjetem. Itsim Ajiesse sardneje. A. Vattsidde vatsidde pejkatetidde (piikutete, lasset wissen). Sij vatse. St. Vattsidde kattsidde (koččute, rufet) kuössem. Mo kajk. Dah kotsia sodne vadllde. A. Puorek Ajia. St. Buörest. Todne Ajietsje toh (todn) Nuppen siten åjve. A. Jabette Aja. Stalo stuöre sjeram tsiekkija (cehkije). St. Vatse Aijetse Pissema, tjöppeh kjietebbem koh Itse. Pahtse olgesse tjettjelle (čuočele). Stalon verje kudnedde. A. Aja manne dahkesn datte donjole noolemme. St Pissan Pn banine. A. Aja masne date do spakkak njölem. P P buoenihe. A. Aja kosne dat Do kurtek noolem. St. Mam lä pist dat äpa dam monnom telpemene. Voji P P ålge kokka kalken tsettselit U vuo — — —

* * * * *

Viimeinen epillinen runo, joka on luettavana v. Düben'in teoksessa, on oikeastaan sarja pienempiä satuja (Fjellner arvelee useampia satoja), sisältönsä puolesta vertauksellisia ja mytillisiä, jotka koskevat päivän tytärtä ja kertovat hänen elämäkertaansa, hänen töitänsä ja kaikenlaisia siihen kuuluvia kohtia. Tähän kuuluu myöskin satu Lappalaisten vaelluksesta etelämmistä maisemista Pohjaan. Suurin osa näitä satuja näkyy ilmitulleen runollisesti toimitellulla suorasanaisella muodolla, jolla ei vielä ole runomitan tarkasti määriteltyjä jäseniä. Toisinaan muuttuu kertomus vähitellen neljälle trokeelle perustettuun runomittaan. Pahaksi onnekseni en saanut tästä laveasta runosta muuta kuin katkelman Fjellner'in lausumuksen mukaan; hän näkyi kovasta työstä pian liian väsyneeksi voidaksensa kohdastaan luetella minulle enempää; useampia viikkoja minä taasen en voinut siellä viipyä. Tämä runo nimitetään Päive neita ja kuvaa tuota, yli suurimman osan Lapinmaata levinnyttä, luuloa, että muka se, joka voi saada auringon tyttären haltuunsa, siten myöskin saapi hänen peurakarjansa ja rikkautensa. Fjellner itse luuli kerran, samotessaan Herjedalin vuoriston poikki, hänet nähneensä. Ilma oli käynyt sumuun. Yhtäkkiä kuuli hän karjakellojen soivan ja näki tuon arvossa pidetyn neidon istuvan kiven päällä. Hän kiipi hänen taakseen likistääksensa häntä syliinsä -hän halaili kiveä, johonka hän löi päänsä, ja kaikki oli kadonnut! Minä mainitsen tämän näyt-tääkseni perittyjen taikojen valtaa Lappalaisten mielikuvituksessa; vaikka kerrottu ilmiö tapahtui hänen nuoruudessaan, olihan kertoja kuitenkin mies, joka vuosikaudet oli nauttinut koulusivistystä. Auringon tytöillä nimitetään myöskin toisinaan saivo neida, manalan tytär, taikka raana, ruona neida vihertävä, s.o. kevään tytär, joka antaa vuorille viheriän puvun.

Saduntapaisiin tarinoihin vivahtava, taikka oikeastaan niihin jo kuuluvakin, on runomitan muotoon pukeunut kassa muodda, vahva turkki. v. Düben'in antama toisinto on Tornion Lapista; itse olen Sorselessa kuullut kaksi eri toisintoa samasta sadusta, ainakin osaksi runomittaisia. Toisen kertoi 25 vuotias palvelustyttö Anna Sara, joka, syntynyt lappalaisista vanhemmista, oli Sorselen isäntäni palveluksessa. Toisessa sanoopi nuorempi poika, nähdessään lappalaisen katsovan ympärilleen: ahčam, ahčam, čalme jollaret (= jorralet), isä, isä, silmä liikkuu[9] Tämä tarina näkyy olevan levinneenä yli koko Lapinmaan. Fjellner'in tiedonannon mukaan sanottiin sitä Herjedal'issa kissa muodda'ksi, mitä muotoa myöskin Sorselessa käytettiin. Linder julkaisee kertomuksen "Läsning för folket" nimisessa aikakauskirjassa XV, 3 siv. 213, ja Friis antaa L. L. Laestadius'en mukaan kirjassaan "Lappiske eventyr og folkesagn" siv. 78-81 vasta mainitusta varsin vähän eroavan toisinnon nimellä Patto poadnje. Myöskin 75 vuotias Nils Jansson, joka enemmän kuin 50 vuotta takaperin ensimäisenä uutisasukkaana tuli Soks-jaur'iin ja oleskeli ahkeraa lappalaisten parissa, minulle saman jutun kertoi; tämä oli myöskin tunnettu Arjeplog'issa, kuten Mörtsell minulle ilmaisi.

III.

Lapin runouden lajit: epillistä runoutta, satuja ja eläintaruja. —
Sananlaskuja ja arvoituksia.

Friis, joka tuntee umpilappalaisia satuja ja taruja ainoastaan suorasanaisessa muodossa, jakaa ne sisällän puolesta kolmeen lajiin:

Ensimäinen liikkuu mytillisissä olennoissa taikka sisältää muistelmia lappalaisten vanhasta jumaluusopista, sadun muotoon puettuina.

Toinen laji perustuu historiallisiin tapauksiin ja kertoo otteluista vihollisten kansojen kanssa entisyydessä.

Kolmas puhuu eläinten omituisuuksista ja eri mielenlaaduista, antaa kansallisia selityksiä heidän ulkonäöstään, väristään j.n.e.[10]

Saduista ovat, kuten Friis muistuttaa, useat nyky aikaisia ja vieraita, lainattuja ympäri asuvilta Suomalaisilta, Ruotsalaisilta ja Norjalaisilta. Näihin kuuluvat epäilemättä ne lukuiset jutut, jotka puhuvat kuninkaista, ruhtinaista ja ruhtinattarista, linnoista j.n.e. Toisinaan tapaapi kuitenkin myös näitäkin nimiä vanhemmissa taruissa.

Muutamilla lisäyksillä saattaa tämä Lapin runouden jako yleensä vieläkin pitää paikkansa epos-lajin suhteen. Ensimäiseen osastoon, mytilliseen epos'een kuuluu etupäässä Päiven pärne ja kertomukset Päiven neida'sta, ehkäpä myöskin erinäisiä kohtia Piššan Paššan pardne'sta, mikä kuitenkin on enemmän historiallista luonnetta. Stalu-sadut kuuluvat kyllä niinikään ensimaiseen jaksoon, etenkin ne, joissa puhutaan Saivö'sta, Haššis-ädne'stä ja Njavvis-ädne'stä j.n.e. Useimmiten kuitenkin ovat perin saduntapaiset seikkailukset kertomuksen aineena, ja nämä eroavat korkeammasta mytillisestä käsitteestä samaten kuin senkaltaiset sadut muissa kansoissakin. Mutta tuo vähitellen ilmestyvä prosallinen käsite näyttäikse tässäkin, esim. jos vertaa tuon puhdasrunolsen Njavvisene sadun Düben'issä siv. 331-334 sitä vastaavaan Friis'issä, Sprogprøver siv. 81-83 ja 87-89, Eventyr siv. 14-23. Toisen vielä mitättömämmän toisinnon samasta sadusta kuulin kerrottavan Sorsele'ssa; molempien äitein nimetkin oli siinä, unohdettu, puhuttiin ainoastaan Stalu'sta. Tätä, joka pää-asiassa on samaa kuin jättiläiset (jättenes, jähtanas, jätanas) kerrotaan kömpelöksi, ihmissyövaksi mieheksi, lappalaisia suuremmaksi. Toisinaan silmäpuoli tai sokea; hän asuu etäällä erillään muista ja on usein rikkirikas. Mutta hän kun on typerä, heikommat Lappalaiset hänet usein pettävät. Hänen vaimonsa nimi on Ludač, Luhdač (lude), jolla on tuon elävän muoto ja joka tavasta käypi sokeaksi siten, että hän kätkee silmänsä kynnyksen alle. Vihollisensa tappaa Ludač rautaisella putkella, jonka läpi hän imee vihollisensa veren.[11] Friis johtaa nimen Stalu ruotsalaisesta sanasta stål, teräs, joka ennen äännettiin myöskin stal, ja pitää sitä seikkaa, että hän joskus on puettuna rautaiseen takkiin, todistuksena siitä, että hän alkuansa merkitsi viking. Kuinka oikea tämä etymologia on, lienee paha päättää.

Useat kirjoittajat ovat Stalu-satuja julkaisseet, niinkuin Högström,[12] Laestadius,[13] Friis kielinäytteissään ja satukokoelmassaan siv. 73-110, sekä myöskin hänen mukaansa v. Düben. Sorsele'ssa olen itse useampia kuullut, osittain Fjellner'ilta, osittain muilta; tavallisesti pitivät ne yhtä ennen julkaistujen kanssa. Semmoisia tavataan yltympäri koko Lapinmaan.

Historialliseen jaksoon kuuluvat kaikki ne sadut, joissa taistelut naapurikansoja vastaan kerrotaan. Nämä ovat tavallisesti Tschudejä, joita enimmiten ja erittäin pohjoisessa Lapissa pidetään karjalaisina. Etelän puoleen merkitsee tämä nimitys ensimäisiä Lappalaisiin tunkeuvia Ruotsalaisia, niin ainakin Sorsele'ssa, missä heidän nimensä äännetään čure =čuude; sana merkitsee nyt ainoastaan vihollista. Myöskin Venäläiset saavat tavasta tämän nimityksen, vaikka kyllä tavallisia Karjelah, Ruošša-čudeh nimiäkin käytetään. Tämänkaltaisissa tarinoissa ei ole vaihtelevaisuutta paljon. Etenkin pohjasessa näytetään kaikkialla paikkoja, missä viekkaammat Lappalaiset ovat syösseet vihollisen, joko kohisevaan koskeen taikka syvään vuoren rotkoon, taikkapa jätetään tämä yksinäiselle saarelle, missä hän koko joukkonensa kuolee nälkään tai muutoin kaikellaisten konnankoukkujen kautta heittää henkensä. Högström[14] ja Laestadius,[15] niinkuin myöskin Friis[16] ja muut julkaisevat koko joukon semmoisia satuja, Aslak Laiti on kertonut minulle moisia Utsjoen tienoilta.

Kolmas laji on tuo Lappalaiselle erittäin rakas eläin-taru, joka häntä usein aika lailla huvittaa. Friis'in kokoelmassa on kolme semmoista: kettu ja karhu, lohi ja ahven, metsäja koti-eläimet.[17] Niitä on kuitenkin paljon enemmän, ihan kuin suomalaisilla. Niistä lyhyemmistä lauluista, jotka alempana julkaisen, ovat muutamat tätä läjiä, usein, kuten v. Düben muistuttaa, epigrammatillisesti teräviä ja supistuneita. Mainittavat ovat vielä sananlaskut (sadne-vajasak) ja arvoitukset (arvadusak), nämä näytteet kansan terävästä havaintovoimasta, joita niin kosolta on Suomalaisilla ja Virolaisilla. Friis on ottanut muutamia kielinäytteiden joukkoon; painatan ne uudestaan tähän, koska kokoelma on, ensimäinen tähän saakka tunnettu; ja hänen kirjansa ei ole helposti saatavissa. Kielimurre on Finmarkin tai norja-laislappalainen.

Sadnevajasak, Sananlaskuja.

1. Adde bädnagi ja gula baha sanid. -Anna koiralle ja kuule pahoja sanoja.

2. Buöreb lä čagar giedast, go buojde mäcest. -Parempi nahka, (laiha puoli) kädessä, kuin rasva metsässä.

3. Buöreb lä bitta njalmest, go havve oajvest. -Parempi naarma suussa, kuin haava päässä.

4. Buöreb lä jode, go oro. -Parempi mennä, kuin jäädä.

5. Dam olbmast läk ämbo juonak go suonak. -Tällä ihmisellä on, enemmän juonia kuin suonia.

6. Dat, gäst gukkek läk dolgek, allagassi girda. -Jolla on pitkät siivet, hän korkealle lentää.

7. Galle gaddest visaj, go avest vahag šadda. -Kyllä maalla viisaita, kun merellä vahinko tapahtuu.

8. Garranasa bäsest matta gavdnujuvvut majda njufčamonne. -Kaarneen pesässä saattaa olla joutsenenkin munia.

9. Go čiegnalis lä čacce, de lä rukkas bodne. -Jos vesi on syvää, niin on pohja mutainen.

10. Havske guojbme oaned matke. -Hauska kumppani lyhentää matkan.

11. I goarpa goarpa čalmi čuokko, -Toinen varis ei kaiva toisen silmiä.

12. I läk jakke jage viellja. -Toinen vuosi ei ole toisen veli.

13. I šat häppad niära gaske. -Ei häpeä enää poskiansa pure.

14. I šat oarre-gaƷza galloi baste. -Oravan otsaa ei enää hänen kyntensä syö. (Hän on haltioissaan ilosta taikka surusta).

15. I bäjve nu gukke, atte igja iboade. -Ei päivää niin pitkää, ett'ei yötä tule.

16. Ik galga čalmetës gavpe dakkat. -Hän ei tee silmätöntä kauppaa.

17. Loge visasa äi nakaš sanigujm ovta jalla SabmelaƷain. -Kymmenen viisasta ei sanoissa pidä paikkaansa yhtä hullua lappalaista vastaan.

18. Oapes bahha lä buöreb, go âmâs buörre. -Paha ystävä on parempi kuin hyvä vieras.

19. Ovče visasa äi buvte buoddot ovta jalla. -Yhdeksän viisasta ei osaa hullulta suun tukkia.

20. Äi läk buok vielljakj ovta ädne čiƷid njammam. -Ei kaikki veljet ole yhden äitin rinnasta imeneet.

Arvadusak, Arvoituksia.

1. Aleb go buok varek ja vuöllegeb go dagnasak? Balgës. -Korkeampi kuin kaikki vaarat ja matalampi kuin kanerva? Polku.

2. Alo vagjol ja ucca noadaš sälgest, mutto i vajbagoassege? Dorte. -Aina se käypi, takka selässä, mutta ei väsy? Rukki.

3. Audal go ačče lä bälledagos, de lä bardne vuovdest? Suovva. -Ennenkun isä on puoli-valmiina, on poika metsässä? Savu.

4. Bäjve giddagasast, ikko luovos? Juölge-suormak. -Päivin vankeudessa, öisin vapaana? Varpaat.

5. Färra ija bäjve, mutto i oaƷo goassege smakko? Dimo, boccu bjällo. -Hakkaa yöt päivät, mutta ei kuitenkaan saa lastua? Kello, poronkello.

6. Gavvot guoros, gobmot dievva? Gapper. -Ylöspäin käännettynä tyhjä; alaspäin täynnä? Lakki.

7. Gi lä buok visasamus majlmest? Bismar. -Kuka on kaikkein viisahin maailmassa? Puntari.

8. Gierrag ald čuƷzo ja madda bajas od. gierra vuöllen, madda bagjen. Gussasäjbe. -Se seisoo latvallaan juuret ylöspäin, tai latva alaspäin, juuret ylöspäin. Lehmänhäntä.

9. Gädge-juölge, arpo-ärtegak ja muorra-oajve? Nuötte. -Jalat kivestä, kupeet langasta ja pää puusta. Verkko.

10. Jabme gässa ellid vuovdest? Čokko. -Kuollut vetää eläviä metsästä? Kampa.

11. Jomfruva čokka aja gaddest ja lukka oajvest (od. luodko oajve)? Botka. -Neito istuu lähteen reunalla hattu päässä? Angelica (puhkeematon).

12. Lokketäbme ja vuodotäbme, njuoska biergo dadde dievva? Suormas. -Kansiton ja pohjaton, kuitenkin täynnä tuoretta lihaa? Sormustin (syyrinki).

13. Manna bejvid, manna ijaid, mutto i goassege uvsa gavdna? Dimo. -Käy päivät, käy yöt, mutta ei löydä koskaan ovea. Kello.

14. Mi lä dat, go ovta rajge čagna, golma rajge oktanaga itta? Olmus, mi beski čagna. -Mikä se on, joka menee sisälle yhdestä rei'ästä, mutta yht'äkkiä näyttäikse kolmesta rei'ästä? Ihminen, joka pukeutuu lappalaiseen pukuun.

15. Mi čakka sappan bossi, ige sate jorgalet vuovsa basist? Soabbe. -Mikä mahtuu hiirenreikään eikä saata kääntyä härän hinkalossa? Sauva.

16. Mi dat lä, mi jokki manna bâsadet ja guodda siskelusaid vissui? Guödda. -Mikä se on, joka menee joelle pesemään jä kantaa sisukset kotia? Korvo. (Friis'in tekstissä onrguodda siskelusaid vissui = jättää sisukset kotona. Epäilemättä guodda = kantaa on parempi).

17. Mi lä ellid dat, mi lä olbmui buok lâgâmusta? Dikke. -Mikä se elävä on, joka on ihmistä lähinnä? Täi.

18. Mäce čada vagjol ja säjbes mäccai lappa? Nallo. -Kulkee metsän halki ja jättää häntänsä metsään? Neula.

19. Njalmin borra, niskin bâjka? Häval. -Suulla syöpi, niskasta oksentaa? Höylä.

20. Njällja oabaš guvlëk ovta roggai? Goattebälljek. -Neljä sisarusta tirkistävät yhdestä rei'ästä. Teltan seivästen päät.

21. Oajnak galle, mutto gidda ik fatte? Suovva. -Näet sen kyllä, mutta et voi siihen tarttua? Savu.

22. Okta gäčča vuölas ja čacce golga vuösta-luökkai? Hästa go jukka. -Joku katsoo alaspäin ja vesi kulkee, ylöspäin? Juova hevonen.

23. Olmaj färko ja smakkok gačadëk, ige gullu? Muotta. -Mies hakkaa, lastut putoavat, eikä mitään kuulu? Lumi.

24. Ouda-gäčče dego gagga ja gasko dego farpal ja manna-gäčče dego suopal? Hästa. -Etu-puoli kuin vati, keskikohta kuin tynnyri ja takapuoli kuin luuta? Hevonen.

25. Roakke bajas, roakke vuölas ja mokke gasko? Skirtek. -Vekara ylöspäin, vekara alaspäin ja käyrä keskellä? Patakoukku.

26. Skarfa girda rasta ave, vârâk sojin gojkuk? Vâuas, go sukkek. -Kaarne lentää merellä, verta siivistä juoksee? Vene jota soudetaan.

27. Čappis hästa njolgasta ija bäjve, äige ajsak goassege likkad? Dädno. -Musta hevonen juoksee yöt päivät, mutta aisat eivät koskaan liiku? Joki.

28. Čuödejakkasaš boadnje ja oajve ijabirrasaš boares? Jalgnës. -Satavuotinen mies ja pää yön vanha. Puun-kanto, jonka päällä on nuorta lunta.

29. Ucce dego monne, mutto vägjemättos dadde bodnai gäččat? Olbmu vajbmo. -Pieni kuin muna, mutta mahdoton sen pohjaa nähdä. Ihmissydän.

30. Äjdo luossa-fiermo-arpo gaseb, mutto bäjve i oajne goassege? Muorra-vajmos. -Tuskin lohen verkon lankaa vahvempi, mutta päivä ei sitä kuitenkaan koskaan näe? Puiden ydin.

IV.

Lyrillistä runoutta.

Lappalaisten lyrillinen runous ei ole niin peräti tyhjän arvoinen kuin ennen on otaksuttu ja niinkuin v. Dübenkin arvelee; hän sanoo kaikkia näkemiänsä laulaja suorastaan ilkeiksi ma'ultansa (Lappland s. 321). Tämä ankara tuomio tulee varmaankin siitä, että hän on tuntenut ainoastaan vähäsen näitä lauluja; kolme semmoista jotenkin kuivaa tarjoo hän luettavaksi. Ja kuitenkin vanhimmat kolme, jotka jo aikoja sitten ovat korjatut runollisen kirjallisuuden helmaan, ovat yleviä ja hellätunteisia. Kuten kansanlaulut yleensä, ovat lappalaistenkin hetken synnyttämiä, silmänräpäyksellisen tunteen lausujia, milloin surullisia, milloin riemuitsevia, milloin katkeruuden tai vihan valtaamia. Toisinaan sisältävät ne kuvauksia luonnosta, kertomuksia seikkailuksista, metsästysretkistä, riitaisuuksista, kosiomatkoista j.n.e. taikka kertovat ne yksinkertaisilla värssyillä eläinten elämää.

Että niissä ylimalkain ei löydy mitään ylevämpää henkeä, ei saata kummastuttaa, kun on puhe alhaisesta Pohjoisnavan kansasta; sielun ja ruumiin kaikki ponnistukset ajavat yhtä ainoaa tarkoitusperää: hengen säilyttämistä kaikenlaisten vaivaloisuuksien vallitessa. Mainitut kaksi laulua luki jo kaksi sataa vuotta sitten eräs Olof Sirma, Lappalainen syntyänsä, Schefferille kirjoitettavaksi, joka ne julkaisi sekä alkukielisinä että käännöksenä,[18] ensimäiset alkuperäiset runot mitkä tähän saakka ylipäänsä ovat olemassa. Herder julkaisi ne "Stimmen der Völker" nimisessä teoksessaan nimityksillä "Brautlied" (morsiuslaulu) ja "an das Rennthier" (peuralle), ja täten joutuivat ne usein runokokoelmiin. Toisen on mainio maamiehemme runoilija Franzén mukaillut tuossa rakkaana pidetyssä ja lavealta lauletussa ruotsalaisessa runoelmassaan "Spring min snälla ren". Olen asettanut sen lyrillisten runojen etupäähän ja, kun oikokirjoitus hyvin sekavaa, pannut viereen Aslak Laitin avulla Utsjoen murteella toimittaman toisinnon.

Lappalaiset nimittävät pienempiä laulujaan vuole'iksi ja säistävät niitä nuotilla; joka on hyvin yksitoikkoinen ja sentähden myöskin, kuten omasta kokemuksestani voin vakuuttaa, aivan vähän viehättävä. P. Læstadius sanoo näitä nuotteja eleleviksi luonnonääniksi, jotka muka vieraille korville tavallisesti soivat hyvin ikäviltä, vaikka ne, hyvillä äänillä laulettuina, eivät kaipaa suloa.[19] Venäläinen kirjailija Dantschenko, joka kesällä 1873 teki matkustuksen Venäläiseen Lappiin ja siitä Golos sanomalehdessä kertomuksen on julkaissut, yleensä puhuu hyvin kehuvalla tavalla lappalaisten runoustaiteesta; hän antaa venäjäksi näytteen semmoisista lauluista, tuodaksensa ilmiin mitenkä yleisinhimillinen tunne suloisessa puvussa saattaa ilmaantua Lappalaisissakin. Runon, jonka tähän liitän, lauloi matkustajan soutaja, nuori Lapin tyttö, Imandra meren poikki kuljettaissa. Julkaisen sen tässä suomeksi sekä runomittaisena, koska venäläisestä käännöksestä eri värssyt melkein taytymyksellä ovat karsittavat selville suomalaisten laulujen runomitan mukaan:[20]

Tuli vanha kalamiesi,
Rikas miesi Murdi-järven,
Toipa kanssa kultaverkot,
Verkot kultaset hopeiset.
Kuule neito, vanhus virkki,
Verkkohon mielin sun veteä,
Kultaisehen, hopeisehen.
Saatan sitten sinut kauvas,
Vuorten taate verkossani,
Kultaisessa hopeisessa.
Nauroin hurjaks kalamiehen,
Jotta kajahti vuorten taate:
Myöhän tulit, kalamiesi,
Rikas verkkojen vetäjä,
Kultaisien, hopeisien.
Hukkahan sai kalan saalis,
Kalan pakohon sä päästit.
Toisehen on tarttununna
Kala kiinni verkkosehen,
Ei kultaisehen, hopeiseen,
Tarttui hamppuverkkosehen,
Eipä sulle saalihiksi, rikas miesi,
Sai sen köyhä nuorukainen.

Tämä on henkensä ja aatteensa puolesta täydellinen vastine tuohon Kalevalan runoon, missä Väinämöinen kaikin voimin ponnistelee säadaksensa viedä ainoisen Ainon morsiamena kotiinsa ja viimein, vaikka turhaan, vetää verkkojansa meressä ristin rastin, saadaksensa tuota kaunista kalaa. Dantschenkon tiedon annon mukaan lauletaan tämmöisiä ja muita runoja häissä, muissa juhlallisuuksissa ja talkoissa, sekä myöskin matkustettaessa raido'ssa (pitkä jono lappalaisrekiä perätysten) Venäjän Lapissa. Niitä on siis olemassa varsin kosolta, yltympäri koko Lapin, vaikka Lappalaiset itse ovat vastahakoista laulamaan niitä muukalaiselle. Tämä heidän kammonsa on ollut niin suuri, ett'ei Friis eivätkä monet muutkaan tutkijat siitä ole tietäneet. Toinen runo on seuraava:

Kävin tuonoin tunturille
Ylös peuran hiihdäntähän.
Siellä nuolen, rautanuolen
Ammuin peuran syämmehen.
Heti hengen heitti peura
Kaatui jo lumelle kohta.
Mie olallein otukseni
Kannan nyt kylähän sieltä,
Sarvet suuret pois on viilsin
Viilsin viskoin virran viedä.
Katkoin kaikki kaviotkin
Katkoin ja vetehen viskoin.
Ruumihin vaan ainoasti
Otin vanhempien mökkiin,
Lihat kaikki annoin heille,
Sydämen vaan lämpykäisen,
Lämpykäisen, kuuman annoin
Iloisesti tytölleni.

Kun herra Dantschenko ei ole julkaissut vielä koko laulukokoelmaansa, eikä nähtävästi ole kirjoittanutkaan sitä muistiin alkukielellä, niin olen minä pannut ylläolevat laulut tähän näytteeksi. Mitä muihin lauluihin tulee, joita alempana julkaisen niiden alkuperäisessä muodossa, ilmoittavat kuhunkin eri kohtaan liitetyt muistutukset laulujen ilmaisijaa ja muistiinpanijaa. Muutamat niiden seassa ovat erittäinkin huomattavat naivin-raittiista ja runollisesta katsantotavasta. Niinkuin muistutuksista näkyy, on C.A. Gottlund painattanut kolme lyhyempää strofia jo v. 1832 Otavassaan. Viisi, Utsjoelta pohjoisimmassa Suomessa saatua laulua ovat v. 1847 julkaistut ruotsiksi aikakauskirjassa "Fosterländskt Album";[21] julkaisijana on ollut taidostaan lapin kielessä tunnettu provasti Lappajärvellä Jaakko Fellman, joka myös on kääntänyt yhden osan Mateuksen evankeliumia lapinkielelle. Vähää ennen kuolematansa, maaliskuussa tätä vuotta, lähetti hän hyväntahtoisesti minun käytettäväkseni useampia lappalaisia käsikirjoituksia. Näiden seassa oli kaksi hyvinkin pitkää, kumpikin sisältävä enemmän kuin 200 värssyä, ja toinen nimeltään suola varas, toinen kaskias raukki juoigam kurjan Kaskian laulu. Kumpikin näistä on niin prosallinen, kuin suinkin saattaa, ajatella; yhtähyvin olen minä, niiden keveästi sujuvan ja muodon puolesta säännöllisen mitan tähden, ottanut toisen kokonaan ja toisesta otteita, siten todistaakseni, että mitalle tehtyjä lauluja on muuallakin Lapinmaassa, eikä vaan Päiven paarne'n syntymäsijoilla. Fellman oli pappina Utsjoella ja Inarissa, v. 1819-1832 ja sillä ajalla hänellä oli tilaisuutta oppia tuntemaan sekä Lappalaisia että heidän olojansakin. Tietojansa julkaisi hän monessa kirjoituksessa, jotka ovat painettuina eri aikakirjoissa. Kokoelmani muista lauluista on v. Düben ruotsiksi julkaissut surgo vuolle, samin jelem ja Suonga vuolle nimiset kappaleet. Minun tulee niistä, niinkuin myöskin Vedde karin vuolle ja biren vuolle runoelmista, kiittää herra J.U. Grönlundia Tukholmassa, joka 40 vuosikymmenen loppupuolella kirjoitti ne muistoon erään 15 vuotisen lappalaistytön lausumuksesta Wilhelminan Lapissa. Kieli näissä runoissa on hyvin ruotsinsekaista, ja myöskin muotonsa puolesta eroavat ne toisista.

Aivan omituista lajia ja pakanallisen katsantotavan piirissä vielä pysyvänä on yksi laulu, jonka olen tavannut Castrénin käsikirjoituksista täkäläisen yliopiston kirjastossa. Se on jonkunmoinen loihtoruno vihollisia ihmisiä vastaan, jotka, tehtyänsä rynnäkön laulajan kotaan, uhkaavat anastaa hänen karjanlaitumensa ja metsästysalansa. Laulaja kertoo sitten, miten nämä viholliset ovat raastaneet häneltä kaikellaisia kalleuksia, kultaa ja hopeaa, mitkä hän yleistä tapaa noudattaen on pitänyt koettuina kivijumalansa ympärillä. Mikään ei ole auttanut, vaikka jumalankuvalle on uhrattu peuransarvia ja karhunluita ja häntä karhunja peuran-ihralla voideltu. Hän päättää sentähden etsiä itselleen toisen asuinsijan ja siellä valita toisen kiven jumalakseen (jumalanku-vaksi). Jos vihollinen sitten uudestaan lähestyy, niin tervehditään häntä luukärkisillä nuolilla ja suojellaan siten uutta metsästysalaa. -Castrén ei mainitse missä ja milloin hän tämän laulun on kirjoittanut taikka keneltä hän sen on saanut. Kielestä päättäen kallistuu se kuitenkin Pohjois-Suomen murteesen, vaan on varmaankin vanha. Henki on ihan lappalainen ja kerrotaanpa useista Lappalaisista pakanuuden aikana, että he, kun vaarassa taikka hädässä eivät saaneet kivijumaliltaan mitään apua, pieksivät heitä. Lopuksi ovat vielä mainittavat n.s. karhulaulut. Scheffer kertoo, Samuel Rheen'in ja muiden tiedon antojen muukaan, jotenkin tarkkaan karhunajosta ja niistä runoista, joita semmoisessa tilaisuudessa laulettiin. Runojen tekstistä tuopi hän kuitenkin ilmi ainoastaan yksityisiä lauseparsia; niin lauletaan esim., kun karhu on tapettu: kittulis puorra! kittulis i skaada sobbi jella sajiti, suuri kiitos, kultasemme, siitä, ett'et ole pilannut kankea etkä keihästä.[22]

Hänen kertomuksestaan käy ilmi, että Lappalaiset kunnioittivat metsän kuningasta yhtä suurilla juhlamenoilla ja lauluilla kuin Suomalaiset. Siinä lyhyessä kertomuksessa, minkä Gabriel Tuderus on antanut Sodankylän Lappalaisten käännyttämisestä, tuopi hän ilmi katkelman moisesta karhurunosta, joka siis on vuodelta 1669.[23] Friis, joka kumma kyllä pitää sitä lappalaisena, antaa siitä mytologiassaan käännöksen, vaikka hän katsoo kieltä hämmentyneeksi ja runossa näkee enemmän suomalaisia kuin lappalaisia sanoja.[24] Lähemmin tutkiessa havaitsee kuitenkin kohta, että tämä lappalaisena pidetty runokatkelma, vaikka typistynytkin, on ihan sama karhuruno, minkä piispa Bång kirkkohistoriassaan näytteenä Keskisuomen kansanrunoudesta on julkaissut.[25] Schefferin täydellinen esitys, luettuna puhtailla lappalaisilla lauseilla, sekä muut samanlaiset runot, joita myöhemmin Lappalaisilta on kerätty, todistavat kuitenkin täydelleen, että ne kauvan ovat olleet myöskin Lappalaisten omina, vaikka pappismiehet ovat ponnistaneet voimiansa saattaaksensa heitä tuntemaan semmoisia "törkeitä syntejä" ja sentähden niitä tukehduttamaan. Ettfei niitä siis enää voi saada niin täydellisinä kuin ne löytyvät Kalevalan 46 runossa on helposti ymmärrettävä. Niitten lauluin joukossa, jotka Grönlund on kiijoittanut Wiihel-minassa, löytyy kuitenkin yksi tätä laatua.

Epäilemättä oli noitureilla (noaidik) paljon runoja, joita he noitarumpua käyttäessään lauloivat. Mutta nämä ovat varmaankin kadonneet tuon kapineen kanssa, jonka papit kaikkialla,' missä sen vaan tapasivat, poroksi polttivat, sekä sen vihan vaikutuksesta, minkä he tätä konetta vastaan itse Lappalaisissa virittivät. Olen ottanut runoihin osoituksen semmoisista lauluista. Se on kappale satua, jossa kerrotaan kuinka eräs tunturilappalainen löytää noitarummun kiven alta. Hän panee sen pystyyn ja rupeaa sitä koetukseksi lyömään. Nuo alempana julkaisemani värssyt on kansantarun mukaan kansakoulunopettaja A. Helander, itse lappalaisena syntynyt, paperille pannut Utsjoella. Ne ovat tosin vallan jokapäiväisiä ja samalla nykyaikaisia, mutta olen ne kuitenkin julkaissut, koska muisto noitarummusta tähän aikaan jo on jotenkin yleisesti kadonnut.

Fjellner kertoo nähneensä Kassa muodda'a, yksityisiä osia Päiven neita'sta ja myös muitakin satuja sillä tapaa toimiteltavan, että eri henkilöt seurassa, kukin kullensa, ottivat osan (rollin) runosta ja toimittelivat tämän sanoilla ja liikennöillä. Tämä tapahtui osittain huvin vuoksi, niinkuin alkulauseessa Kassa muodda'an mainitaan, osittain käräjiä pidettäessä, josta Pissa-runossa on puhe. Tämä olisi siis näytelmäin todellinen ja kansallinen alku. Kuuluu kuitenkin, Fjellneriin mukaan, löytyvän runoja, joissa on täydellinen dialogi ja dramatillinen asento, vaikka niitä tähän aikaan kansassa tapaapi ainoastaan katkelmina;[26] mitään näytteitä semmoisista ei ole säilyyn korjattu.

V.

Runomitta.

Paremmin käsittääksensä lappalaisissa runoissa käytettyä runomittaa, on tarpeellista saattaa huomattavaksi pääkohdat suomalaisesta runomitanopista.

Tuo ansiokas Porthan oli ensimäinen, joka tätäkin seikkaa on tarkemmin tutkinut kirjassaan Le Poesi Fennica, Aboæ 1766-1778. Hän keksi, että runomitta on rakennettu neljään trocheoon tavujen laajuuden perustukselle, vaikka vähän toisella tapaa kuin Kreikkaja Roomalaisilla. Alkulauseessaan Kalevalan ensimäiseen painokseen (1835) kehitti Lönnrot tarkemmin suomalaisen runon laajuus-seikat, mutta vieläkin syvemmältä on Ahlqvist teoksessaan Suomen runo-opista asiaa kielelliseltä kannalta[27] käsitellyt. Kuten Lönnrot saattaa hän huomattavaksi cæsur'in tärkeyden Suomen runoudella, tämä rytmillinen side, jolla eri runonjalat solmitaan lähemmälle toisiaan ja joten omituinen, viehättävä kauneus kielen muodossa saadaan. Mutta kun klassilliset kielet käyttävät cæsur'ia siten, että arsis aina vastaapi laajuudeltaan pitkää tavuuta, joutuvat päinvastoin Suomen runomitassa juuri lyhyet, korottomat tavuut cæsur'in kautta pitkiksi. Sitä vastoin tulee korollinen tavuu usein thesis'een, mutta se ei saa silloin olla pitkä, paitsi ensimäisessä runonjalassa. Sanalla sanoen, cæsuri Suomen runo-mitassa jakaa sanat niin, että rytmillinen korko tukauttaa sanankoron.

Muutamat esimerkit näyttävät tämän selvästi:

Pehmeämpi cæsuri ilmestyy neljäja kuustavuisissa sanoissa:

Ensimäisessa runojalassa saavat tätä paitsi kaksi tavuuta olla mielin määrin pitkät taikka lyhyet, kuitenkin sattuu har-yoin, että sanoja semmoisia kuin avaa käytetään. Tämä ensi-mäinen trocheo saattaa myöskin vaihtua dactvloon taikka neljään lyhyeen tavuusen:

Viimeistä läheisimmässä esimerkissä näkyy omituisuus, josta Lönnrot huomauttaa, se nimittäin, että korottomat, position'in kautta pitkät tavuut ovat epämääräiset (ancipites), jos niiden sija on pitkän ääntiön perässä; sentähden tässä: suutän.

Jos tämän kaavan mukaan tarkkaamme runomitan puolesta edistyneimpiä lappalaisia runoja, niin huomaamme että ne ylimalkain niinkuin Suomenkin runot ovat rakennetut neljän trocheon perusteelle. Mutta toiselta puolen ei ole runomittaa niin tarkasti noudatettu kuin suomessa, ja myöskin laajuus-säännöt ovat enemmän laimin lyödyt. Tuon tässä esille esimerkin. Runomitan täydellisentämiseksi ovat välistä muutamat, värssyt luettavat niin, että yhdestä tavuusta tulee kaksi, niinkuin:

Oikeampi on kuitenkin tässä runomittaa kolmejalkaisena pitää, niinkuin laita on seuraavissa värssyissä, missä välistä puuttuu yksi taikka useampikin tavun, joita ei saata täyttää:

Päiven paitejen skerrun.
Cummä-čuölmait čuölmad
Paarne'pa pootein puutuist
Jahnam jauhkasahta,
Päruit paiskasahta.
Nalne somattiin morssem,
Unnoi olmučen uutan.

Sitä vastoin löytyy myöskin värssyjä, joihin on lisätty kaksi tavuuta, esim.

v. 68 Sālahaisn, juokuisn nalmebäälastallin
ja 189 Avageijan āltu' čuöppadallin,

jos ei tässä tahdo otaksua neljätavuista runonjalkaa, jonka ensimäinen tavuu olisi pitkä ensimäiseksi ja kolmanneksi.

Ei ainoastaan ensimäisessä runonjalassa, vaan myöskin kolmannessa on varsin usein trocheo vaihtunut daktyloon, jopa ottaa tähän osaa toinenkin, vieläpä neljäskin:

Poddusisn pārne' lien tūlen,

samate myös v. 40, 160, 174.

Määra-kaise kovvaides kähče,

ja II, 20, 21, 98, 102, 161.

Polpiit poihturit pātertahta,

sekä 38, 121, 159, 172.

Hōla, hūmaha'. pārun paukasa', 159.

Niinkuin viime mainittu värssy näyttää jopa kaksikin daktyloa, niin on myöskin 175 värsyssä kaksi semmoista vieritysten:

Lääkus vadnases päggdban vaaree, jos ei tässäkin värssyssä tahdo otaksua kaksi liikamääräistä tavuuta.

Mitä rytmilliseen koroitukseen tulee, niin peruuttaa se niinkuin suomessakin sanankoron: lyhyttä korotonta tavuuta käytetään pitkänä. Niin heti alussa Neita' |liin vaa-|nesa' |olmait; Eetne |lii nam-|matam | kuöttams. Toista ehtoa, että korollinen tavuu, thesis'iin pantuna, pitää olla lyhyt, jos se ei ole ensimäisessä runonjolassa, ei ole kuitenkaan noudatettu: Varrai-|tas vuo-|čotam | akti; alle-|len päi-|ven ja | maanun; Kuh kal-|les ked-|kamems | čekčai. Sanoja semmoisia kuin poddusisn, saalahaisn, vatnasin, valnasems neitavuots käytetään dyktyloina. Nämä kaikki vapaudet kielen säännöllisessä käyttämisessä ikäänkuin häiritsevät runon vapaata juoksua, siinä ei ole tuota suomalaisen runon vaihtelevaa sointua, se on enemmän ikäänkuin ryntääminen epätäsaisen korven halki. Daktylon runsaampi käyttäminen antaapi kuitenkin runolle sujuvamman juoksun.

Jos käännymme toiseen epilliseen runoon, niin tapaamme ylimalkain samat säännöt runon käyttämisessä; ainoastaan runonjalkain lukumäärä ei ole niin tarkoin määrätty kuin edellisessä. Tavallisten neljän jalan lisäksi tulee usein yksi tai kaksi, usein on niitä ainoastaan kolme taikka, etenkin kysymyslauseessa, kaksi. Daktylisiä runonjalkoja käytetään vieläkin kosommalta, jopa neljätavuista jalkaakin, jonka ensimäinen tavuu on pitkä (pæon primus), niinkuin Fidnalan le rieksak, | aaldun le | sorva. Kassa muodda on runomittaisessa muodossa säännöllisempi, vaikka siinäkin ilmestyy useampia kolmejalkaisia värssyjä. Fjellner'in mukaan olisi lappalaisilla saduilla ja tarinoilla melkein aina ollut tämän runomitan muoto, sekä sentähden, että kieli luonteensa tapaan niin helposti soveltuu trocheilliseen mittaan, kuin myöskin siksi, että ne paremmin pysyisivät muistissa, v. Düben kertoo kuulleensa pitemmällä jalkaretkellä pysähdyspaikoissa laulettavan lappalaista "Kettu Repolais"-satua samalla runomitalla.[28] Mutta tässä nousee nyt kysymys, josko myöskin lappalaiset entisajoissa käyttivät samaa tarkempaa runomittaa, joka suomalaisissa runoissa vallitsee ja vasta runollisen muodon vähittäisen löyhtymisen taikka, jos niin tahdotaan, huonontu misen kautta ovat tulleet nykyistä runomittaa käyttämään, vai josko he ylimalkain ensinkään ovat itseänsä koroittaneet tuohon vakaampaan runorakennukseen. Minulle näyttää viimemainittu arvelu luultavammalta. Sillä jos lukee pois Wilhelmina Lapin runot, jotka nähtävästi ovat enemmän nykyaikaisia ja muotonsa puolesta myöskin poikkeavat muista,[29] ilmestyy kaikissa muissa runoissa sama hoiperteleminen kahdesta kuuteen runonjalkaan, jonka ohessa daktyliä käytetään useammin myöskin muissa kuin ensimäisessä runonjalassa, mikä oli luonteen mukaista opillisille lauluille. Niin on myöskin laita Morse faurog ja kulnasatz nimisissä kappaleissa, jotka jo ovat yli kahden sadan vuoden vanhoja. Jos otamme saduista yksityisiä paikkoja, jotka ilmestyvät runomittaisina, kertomuksen muuten juostessa suorasanaisessa muodossa, niin pitää sama mielipide paikkansa. Accečan niejda sadussa lau suu veli mereen uponneelle sisarelleen:[30]

Oabbačamaj,
Boade gaddai!
Mannat čierra,
Gussat mäkko,
Boade gaddai!

Sisar kulta,
Tule rannalle!
Lapses itkee,
Lehmäs ammuu,
Tule rannalle!

Jos tässä nyt saattaisikin jakaa toisin ja yhdistäisi neljä runonjalkaa toinen toiseensa, niin jäisi kuitenkin kaksi jalkaa yksin. Voisipa vielä siinä seikassa, että kolmaskin runonjalka niin usein vaihdetaan d aktyloon, nähdä viittauksen, että runomitta alkuansa on ollut rakettu ainoastaan kahdesta runonjalasta. Vielä selvemmästi näyttäikse runon mielivaltainen käyttäminen toisissa katkelmissa:

Ale boalde
njämmäin nji£ačidad!
Ale boalde baččad!
Gälle mon jo dittim,
basse varas duökken
don läk ällam![32]

Älä polta
Nänniäs, nisiäsi
Älä polta poikaas!
Kyllä mä jo tiedän,
Pyhän vaaran takana
Sä oot elänyt!

Mainitut seikat todistanevat kylliksi, että lappalaiset kansanrunot ovat käyneet omaa tietänsä kehitykseen, ja ett'eivätkä ole syntyneet suomalaisia runoja mukailemalla. Sanokaamme ennemmin, ne ovat tuota suomalaisten kansojen yhteistä taru-aarretta ainoastaan vaillinaisesti huuhtoneet ja alkuperäisesti yhteisen ajatustavan perusteella pukeneet sen ylevämpään pukuun. Sillä että kansallista runoutta ainakin suomalaiseen lahkoon kuuluvissa kansoissa oli olemassa, ennenkun ne toisistaan erilleen erkanivat, sitä ei käy minun mielestäni kieltää. Seuraavassa osastossa tulemme vielä tästä seikasta laveammalta puhumaan, tässä tahdon ainoastaan huomauttaa siitä ihmettävästä yhdenkaltaisuudesta, joka muodon suhteen on olemassa lappalaisten runojen ja niiden harvain syrjäniläisten laulujen välillä, jotka tiedoksemme ovat tulleet. Sjögren antaa teoksessaan Syrjäneistä kaksi näytettä jonkinmoisesta runollisesta lastenleikistä, tuottaaksensa näkyviin ainakin muodon. Ne ovat nähtävästi jo hyvin vanhoja, sillä syrjänin kielen paraimmillekin tuntijoille on monta sanaa jäänyt käsittämättömäksi. Sjögrenin (J. A. Sjögren, Die Syrjänen, Gesam. Schriften. I, s. 440-1.) kirjoituksen mukaan ovat ne tänkaltaiset:

Ögödym ögödym
Tyvjän konjön
Södtsör pödtsör
Niss jam vartön
Puön pegyschöi,
Brotön lyijiss.

II.

Tschukläki mukläki
Okinakin kurkin
Säröbygyn kyrsyn
Jagan tschiran Guordyn Sjuojyn
Tylavylyn tschuktschjyn
Badjdoryn baidögyn
Karei barei
Sjöpyssyn kydsjylyn
Lei lei ju
Da i kandala ju
Matöny ju
Da i pudu ju
Kuima ju
Da i sybana ju
Potsch potschin ulutschyn
Konaschja kotyr
Tschuklä kotyr
Maklä kotyr.

Jaettakoon värssyt miten tahansa, runorakennuksen perustuksena pysyy kuitenkin kaksi tai kolme trokeoa, jotka tuon tuostakin vaihtuvat daktyleihin. Niin on myöskin niiden laulujen laita, mitkä muut paljoa myöhemmin ovat Syrjäneissä keränneet. Tästä on seuraavassa osastossa tarkemmin puhuttu. Alkusoinnusta pääsemme muutamilla sanoilla. Runomitan puolesta täydellisemmissä lauluissa tapaapi sen useammin, sekä kahdessa että kolmessa sanassa peräksyttäin: päiven paarne laivems luota; pieggapa poijosit possuht; hilat laivem lafferdatta. Usein sointuu yhdessä värssyssä kaksi sanaa parittain toinen toiseensa: kolle kiila, silpa šiila; kiika kiilte, muotoses moije. Myöskin parallelismo on kaikkialla lappalaisissa runoissa tavattavana, vaikk'ei sitä sentään ole käytetty samassa määrässä kuin suomessa.

VI.

Lappalaisten runojen Ikä. — Syrjänin ja Mordwalaisten runoja. —
Yhteinen satuaine. — Eläintaruja. — Jumaluuskuvituksia.

Meidän on nyt selvittäminen tuo tärkeä kysymys lappalaisen runouden ijästä ja synnystä. Onko se luonnollinen kehitys tuosta yhteisestä siemenestä, jonka ensimäiset yksinkertaiset oraat nousivat jo yhteisessä suomalais-lappalaisessa kansassa, vai onko se ainoastaan joku heikompi kajaus run saammasta suomalaisesta runosta? Fjellner'in tiedonannon mukaan on pääasiallisimpia osia sekä Päiven parne'sta että myöskin Piššan-Pašša'sta laulettu Karesuannossa ja Jukkasjärvellä pohjosessa ja Heijedalissa etelässä. Näillä tienoilla asuu, kuten tiedetään, myöskin paljon suomalaisia, ja lähellä Herjedalia on Wermlannin metsämaat, joihinka noin 250 vuotta sitten lukuisia suomalaisia siirtolaisjoukkoja Ruotsin kuninkaan käskystä muutti, ventovilla voimillaan vähitellen peratakseen erämaat pelloksi. Tässä saattaisi nyt päättää, että yhdeltä puolen nämä siirtolaiset ja pohjassa taasen sinne asettuneet suomalaiset ovat naapurilleen antaneet halun ja ensimäisen kehoittimen runoilemiseen. Fjellner mainitsee useampia runoja, joita hän on kuullut laulettavan Tornion ja Kemin Lapissa ja jotka muka muotonsa ja sisältönsä puolesta pitävät niin yhtä suomalaisten runojen kanssa, että jompikumpi toisinto varmaankin olisi suora käännös. Välistä kuuluu tavattavan lappalaisissa lauluissa suomalaisia värssyjä, välistä suomalaisissa lappalaisia.[33] Molemminpuolista vaikutusta ei siis yksityisissä kohdissa käy kieltää, ja se onkin hyvin luonnollinen paikoissa, missä lappalaista ja suomalaista kansaa on sekaisin ja missä molemmat osaavat kumpaakin kieltä. Tuderus'en ilmoitus karhurunosta, jota lappalaiset laulavat ja jonka hän kuitenkin suomeksi julkaisee, on varmaan myöskin ymmärrettävä niin, että Lappalaiset ja suomalaiset samankaltaisia runoja laulavat.

Kaikesta tästä huolimatta on kuitenkin varma vakuutukseni, että suomalaisten kansojen runoilijatoimi ikänsä puolesta on asetettava sitä aikaa ennemmäksi, jolloin he toisistaan erkanivat. Tässä todistukset.

Upsalan arkkipiispa Olaus Magnus, joka 16 vuosisadan keskipalkoilla kirjoitti tunnetun historiansa Europan pohjoiskansoista, jo kertoo, että Lappalaiset pidoissansa kutsuttivat harpunsoittajaa (citharoedus), jonka säestäessä he muinaisilla lauluilla, esi-isien tapaan, entisaikaisten sankarien ja jättiläisten mainetöitä ylistivät.[34] Tosin kyllä Scheffer epäilee tämän tiedon luotettavuutta,[35] mutta sen on toki nykyisin venäläinen tutkija Dantschenko vahvistanut. Eräs tyttö Imandra järvellä kertoi, näet, hänelle, että Lappalaiset häissä ja muissa juhlallisuuksissa laulavat runoja, ja että etenkin vanhat runot ovat suuriarvoiset.[36] Laulut ja runot olivat siis vanhimpien tietojen ja lappalaisten omien ilmoitusten mukaan heissä kotiperäiset.[34]

Mutta suoran todistuksen siitä, että niin on ollutkin laita, antaa lappalaisten runojen muoto. Edellisessä luvussa huomautin jo siitä, että jo heidän runotaiteensa vanhimmissa näytteissä, näissä Scheffer'in julkaisemissa kahdessa laulussa, ilmestyy sama runomitan käyttäminen kuin myöhemmin kirjoitetuissa. Jos nyt vasta tuttavuus suomalaisten runojen kanssa olisi saattanut heidät runoilemaan, niin on kai otaksuttava, että he myöskin olisivat tarkemmin jälitelleet suo malaista runomittaa, kuin mitä tapahtunut on. Mutta nyt on tuo Lappalaisten käyttämä muoto ennemmin jonkinlaista rytmillistä prosaa, se ei ole niin tarkoin säännöllistä, mutta pitää vielä tarkemmin yhtä syrjäniläisten ja mordvalaisten laulujen muodon kanssa. Jo ylempänä olen julkaissut kaksi vanhaa lapsenlaulua, jotka Sjögren v. 1827 Syrjänein keskuudessa kirjoitti. Ne eivät kuitenkaan ole ainoat jäljet tämän kansan kotimaisesta runoudesta. Ne runot, joita tavallisimmin lauletaan, ovat tosin, useimpien kertojain antaman tiedon mukaan, paraasta päästä venäläisiä. Mutta Sjögren kertoo, että yläpuolisen Wytschegda joen syrjäisemmillä tienoilla myöskin löytyy kotoperäisiä syrjäniläisiä lauluja,[37] tieto, joka herra Wolkov'ilta saapi lisää tukea sen ilmoituksen kautta, että Syrjäneillä on omia, etenkin häärunoja, ja että semmoisia ei löydy ainoastaan Wytschegdan ja Petschoran, vaan myöskin Udoran, Lusan ja Syssolan tienoilla.[38] Vaikka näitäkin ilmoituksia on epäilty, käyvät todistukset kuitenkin vähitellen selville. Popov, joka nykyisin Moskovan ihmisja kansatieteellisen seuran teoksissa on julkaissut runsasvaraisen kirjoituksen Syrjäneistä, tarjoo siinä luettavaksi kolme alkukielistä runoa, joista hän on varustanut kaksi käännöksellä.[39] Kolmas osoittaa kieltä, jota, vanha kun on, ei enää ymmärrä, mutta jossa vieläkin huomaapi useampia syrjäniläisiä sanoja. Esimerkkinä painatan tähän yhden näistä runoista kokonaisuudessaan ja muutamia värssyjä toisesta. Bade'n (suomeksi paju) on Wolkov säilyyn kirjoittanut, vaikka jo Popovkin sen tunsi; se on hieman venäjänsekaista.

Bade.

Bade, bade! Mij gaztom pukalan?
Ali tenid, bade, voitelis tele?
Voitelis tele, ali izeris zere?
Bad vuživ tiis köƷid va vizivte?
Munisni, loktisni maior götiräs,
Kerahš-ke naja kik peliš;
Kik peliš, koimödes piže.
Boštasni-ke naja miča niles;
Puksisni-ke naja samöi pižes šire:
Nil-lei, nil-lei gažtom pukalan?
Ali tenid, nil-lei, and, mamid žal?
And mamid žal? ali čoid, vokid žal?
Čoid vokid žal? ali rodid vužid žal?

Paju.

Paju, paju, miksi oot sä suruissas?
Painaakohan pohjatuuli sinua?
Painaako pohjanen vai ruoskiiko rakehilla?
Vai valaako kylmää vettä merestä juurillesi?
Menivät, läksivät majorin vaimot,
Melaa kaksi tekivät he;
Kaksi, paatti kolmanneksi.
Veivät neidon kaunokaisen,
Laskivat keskelle venettä.
Tyttö, tyttö, miksi oot sä suruissas?
Suretko sä isää, tyttö, vai äitiäs,
Isää, äitiä, veljeä, sisarta,
Sisarta, veljeä vaiko sukulaisia?

Runo on pitempikin, vaikk' ei Popov tunne jatkoa. Toisessa hänen julkaisemassansa innossa, jonka herra Ardaschev on säilyyn kirjoittanut,[40] vaihtelevat kysymykset ja vastaukset seuraavin tavoin:

Roi, roi, roi! Kičče vetlin?
" " " Kičče munan?
— Völes korsnï.
Kučem tenad vödid?
— Lïsa kïmesa.

Roi, roi, roi! Kičče vetlin? j.n.e.
Möskös korsnï.
Kučem tenad möskid?
— Sura mös.
j.n.e.

Roi! mihin olit mennyt?
Mihin menet?
— Hevosen hakuun.
Minlainen hevoses?
— Laukki otsassa.

Roi! mihin olit j.n.e.
— Lehmän hakuun.
Minlainen lehmäs?
— Sarvet päässä.
j.n.e.

Ensimäisessä runossa kohtaa meitä nyt sama runomitta, millä Pišša Pašša alkaa: kolmelle, neljälle ja useammallekin trokeolle rakennettu mitta, jossa daktylit usein asettuvat näiden sijaan. Toisessa runossa on värssyjä kahdella tai useammilla trokeoilla, joidenka rinnalla on daktylejakin; sama on laita myöskin tuossa merkityksensä puolesta epäselvässä katkelmassa, joka alkaa näin:

Modla polin
Pan činase
Kod pan?
L'ok pan.
Kod lok?
Bizim lok.
Kod bizim?

Jos vertaa tähän tuota runomitan horjuvaisuutta lappalaisissa runoissa, erittäinkin niiden runomittaisten osain lyhyissä värssyissä, niin tulee, kun tuleekin, tuo yhteinen alkuluonne tuntuviin. Ensinmainitussa runossa on niinikään selvä paralellismo lausetavassa nähtävänä.

Syrjääniläisessä kieliopissaan on Savvaitov, paitsi muutamia sananlaskuja, julkaissut myös 4 kertomusta ja 16 laulua Syrjäänin kielellä, ensinmainitut Syssolau, jälkimäiset Wytschegdan murteella. Luonteeltaan ovat ne aivan samanlaiset kuin muutkin tähän otetut. Niinpä vaihtelee esim, ensimmäisessä kertomuksessa proosallinen esitystapa runomittaisten kappalten kanssa, seuraavaan tapaan:

Kukku, sar pijanjas!
Menam kuim vok völi,
Da ötik vok es lö:
Ötik vok menam
Ezlä kïƷ' jilin,
Möd vok menam,
Zarni kiƷ jilin,
Kojmöd vok menam
Žemč'ug kiƷ jïlïn.[41]

Toinen laulu alkaa sanoilla:

Bobö, bobö! kïtse vetlin?
— Čožö guö vetli! (s. 146); toinen taas:
Öti čibi iƷas koka (s. 147)
ja Jensań, puksi med jugid mestaös;
Jözsan, puksi med gaža mestaös (s. 149).

Useita Syrjäniläisiä runoja on saatu taitetuiksi tuon ikimuistettavan Castrenin huolen ja vaivan kautta. Hänen jättämissänsä käsikirjoituksissa, jotka tätä nykyä ovat tallessa Helsingin yliopiston kirjastossa, löytyy vihkonen syrjäniläisiä häälauluja, 7 luvultansa; kaksi näistä on Castrén itse ruotsalaisessa käännöksessä sekä Kalevalan mukaan rakennetulla runomitalla julkaissut.[42] Jos sen vaikka yhdenkin kerran lukee läpi, niin puhaltaa meitä vastaan kuvista, alinomaisesta parallelismosta, syvästä surumielisyydestä ja hartaasta rakkaudesta äitiin ja kotipaikkaan, niin täydellisesti kuin suinkin sopii toivoa, sama henki mikä myöskin suomalaisia runoja on elähdyttänyt. Näytteeksi liitän tähän suomalaisena mukailemana ensimäisen näistä häärunoista:

Häälaulu.

Ottivatko oman mielen,
Veivätkö lemmen leppeästi,
Pääni pienen kiinnittivät,
Kultasuortuvat sitoivat
Kiinni sormien nenähän?
Oi isäni, kasvattaja,
Oi emoni, imettäjäni,
Veikko voimakas, verevä,
Sisar siskoni suloinen,
Sekä setäni, tätini,
Joko mulle määräsitte
Kotikullan jättämisen?

Juuri ruo'alle rupesin.
Tartuin tuoppiin täytettyhyn,
Viinoa vieraille taritsin,
Silmäillen vieraita välehen,
Nähnyt en niissä veljeäni.
Poissa on hän, lieto lintu,
Istuu mustalla aholla,
Rannalla utuisen ulapan
Ural-vuoren rintehellä.
Joudu, viljon veljyeni,
Kuulethan, mä ajetahan
Poies kullasta kodista.
Saavu, saavu veljyeni.
Lepää äitisi sylissä,
Käy ja katso kuin eroan!
Ota peurat pontevimmat,
Kuusi karjalaumastasi,
Valjasta re'en etehen.
Heidät hihnoilla yhistä,
Kiidä kiireesti kotihin!
Vieri virtoja satoja,
Kevätvirrat vyörähtivät
Etehen on ennättivät,
Ole kuin joutsen sä keveä
Tai kuin sorsa sukkelana.

Iso, ehtoinen emoni,
Tottelin mä, tyttö, teitä,
Kuni poikana pidetty;
Miksi piian pikkaraisen
Karkoitattekin kodista
Tykö toisen isän, äitin,
Outoin veljien, sisarten?
Viisahammaks monet verrat
Täytyi tyttönne tuleman,
Täytyi painaman päätä,
Huvin heissä saadaksensa.
Jos ei ilo siellä istu,
Tahdon muistella kotia,
Maistoa mennyttä iloa,
Isä kullan, äidin luona.

Tuo suomen kanssa yhtäpitävä sävel soipi tosin vähän voimakkaammalta, kun käytetään suomalaista runomittaa, mutta oikeastaan käypi se siten ainoastaan selvemmin nähtäväksi. Myöskin parallelismo peräksyttäisissä värssyissä on silmin nähtävä, niinikään alkusointu seuraavissa riveissä.

Kun nuo Castrénin säilyyn kiijoittamat runot piakkoin saataneen täydellisinä julkisuuteen, tahdon tässä antaa ainoastaan muutamia näytteitä. Ylempänä suomalaisessa käännöksessä julkaistu runo alkaa seuraavilla värssyillä:

Völnäjämïj uskedisnïs bur völjaäs,
Njäžnäjämïj bur njegaäs,
Jurseänjämïj kïjenïs jursi jiitiäh,
Kokseänjämij kijenis menä kokčunj jütiäh,
Kiseänj tai menä kijenis kičun jiitiäh?
Bur zivätäh dumaitema bur aj sjeraminjaäh
Roditeljä menä dumaitema českidjöla mameh
Jasnej menam dumaitema sökäl vokä
Rodimajaäh dumaitema käzja čoje
Zon djadj menam laskevei sjera minja'ah
Djadj pom menam djadjinaäh j.n.e.

Muodon säännöttömyys on melkein sama, ehkäpä suurempikin, kuin paju-runossa. Toisinaan on runomitta neljätrokeinen, joidenka asemesta käytetään daktylejäkin, niinkuin seitsemännen runon viimeisissä värssyissä:

ĪleƷ menam kolljem vilä
Takojd menam koljt bur jur nojä
Niï jost mejam das jortjasäk
Č'očah menam bïd me majasä
S'ok me vïlam in viƷä ïƷïd löglï.

Jos nyt käännymme Mordvalaisiin etsiäksemme suomen sukulaisuuden jälkiä, niin ilmestyy useampia ja osaksi tähän saakka huomaamattomia kohtia. Venäläisessä Ruskij Västnik nimisessä aikakauskirjassa vuodelta 1867 on herra P.J. Melnikov julkaissut runsasvaraisen historiallis-kansatieteellisen kertomuksen Mordvalaisista, minkä hän on kirjoittanut käyttämällä Pietarin venäläisen maatieteellisen seuran käsikirjoitus-lähteitä. Mitä hän heidän pakanuususkosta ja entisaikaisista tavoistaan ilmoittaa, on J.R. Aspelin sittemmin suomeksi julkaissut ja muistutuksilla varustanut.[43] Muun muassa julkaisee hän myöskin lyhyen ersa-mordwalaisen runon, jota vieläkin tyttöjuhlissa kesänaikana lauletaan Pensan läänin Saransk ja Krasnoslobod nimisissä piireissä. Suurin osa laulajia ja kuulijoita ei enää täydellieesti ymmärrä runoa, jossa tavataan useita venäläisiäkin sanoja. Siinä huomaapi vielä suomen runomitan ja alkusoinnun jälkiä. Runo kuuluu näin:

Káti káterka máterka,
Káterka jakói ščogolsta.
Kati ščogolsta, čuvansta,
Vai Saratovskoi č'ulkasi,
Séri kočkeri bázmaksa,
Kóta kválmasa palasa
Kein kaftova rutsasa
Vai, pály sara štofnoisa.

Katri, Katrinen, pikku emäntä,
Katrinen pukeui ylpeästi.
Käynti ylpeä ja mahtava,
Voi Saratovan sukkaisia,
Korkeakorkoisia kenkäsiä,
Kuutta kudelmaansa palttinassa,
Kymmenen kauhtanan laskua,
Voi palttinan aamurusko-koristetta.

Myöskin kaksi muuta kiitosrunoa, joita samassa juhlassa lauletaan, on hän julkaissut; koska ne osoittavat erillaista runomittaa, painatan tähän ensimäisen:

Tevtärs ionos Tatanas
Mesda paro son?
Pálininsa masynit,
Ožanänsa kuvakat,
Sélmi nánsa ráušat.

Tyttö ihana on Tatanas.
Miksi kaunis on?
Palttinansa kaunihit,
Hiasensa kookkahat,
Silmät hällä mustaset.[44]

Meidän ei kuitenkaan tarvitse pitää kiinni ainoastaan näistä näpeistä vanhan runouden jäljistä, sillä tuo vieläkin raittiina pulpuava kansankuvituksen lähde synnyttää vanhempien mukaan yhä uusia kukkasia; vanhoina runoina ovat ne kuitenkin suuriarvoiset, sillä ne auttavat meitä käsittämään miten mordvalaiset runoaarteet ovat muinaisuudesta alkunsa saaneet. Jos lähemmältä katselemme niitä kymmentä runoa, mitkä Ahlqvist Mokschalais-Mordwalaisessa kieliopissaan on julkaissut ja mitkä hän, kun lukee pois ensimäiset kolme, itse Mordvalaisten keskuudessa on säilyyn kirjoittanut,[45] niin käypi tästä tutkimuksesta selville, että ne kaikki ovat runo mittaisia ja vieläpä noiden jo ensimerkkinä mainittujen katkelmain tapaisia. Kuudes runo,[46] jonka painatan tähän, on tarkoin puettuna siihen pukuun, jonka Ahlqvist sille on antanut, ja suomennos on tehty tarkoin hänen saksalaisen kään nöksensä mukaan, jotta kukin lukija itse saa päättää, missä määrässä värssyt sopii ruomitallisesti jakaa. Se on koivulaulu:

Kelu, kelu, akša kelu,
Keluvin kosa šačima-vastits,
Keluvin kosa kasima-vastits? —
Ostu virsa, vir kučkasa.
Panda preasa.
Mastirin perf unksinza,
Menilin perf taradinza;
Käd-lapškat lopanänsa,
Lokša-nedškat kutunänza,
Kelu-kuigirin panarinza,
InƷan-kotft prea sotksinza,
Maka-lopat rutsanza.

Kelut ala rodnik-äši,
Äšis velhtaf pilnoi tossa,
Tosnä langa akša skater,
Skatert lanksa jakster bratnä,
Bratnat-esa pitni poila,
Tantsti purä,
Puret-esa sijan karhkä,
Šitna kofnä kopirsinziht,
Melkai täštnä pilisinziht;
Ko šiš šari', pilits šari.

Kiä tosa gulädindai,
Čuvanidindai? —
Murzai-afa gulädindai,
Murzai-afa čuvanidindai,
Murzairäskä son marhtinza;
Sin kadiz skaindi ozindimasnen.
Sin molst kudu, kutsa kulist
Vehksa tsorasna, vehksa ervänäsna
I vehksa uniksna;
Estan sin ušitst skaindi ozindimä.

Koivu, koivu, valkea koivu,
Missä koivun syntymä-paikka,
Missä koivun kasvama-paikka?
Onpa metsäss', kesken metsää,
Kukkalalla.
Maan ympär' (käyvät) juurensa,
Taivahalle oksansakin;
Lehvät suuret kuni kämmen,
Norkot kuni ruoskanvarsi;
Tuohista on paitansa,
Lukkiverkot pätineenä,
Valmulehvä niistimenä.

Koivun alla lähdekaivo,
Kaivon päällä sileet laudat,
Lautoja pitkin valkee liina,
Liinalla puna puinen kannu,
Kannussa kallis juoma,
Hyvä hunaja,
Hunajassa hopea kannu,
Päivä, kuu (ovat kuvatut) sen pohjan päällä.
Pienet tähdet sangassakin;
Minn' kääntyy päivä, sinne sanka.

Kuka tuossa käveleekin,
Pöyhistelee?
Murtsa vanha käveleepi,
Murtsa vanha pönkistääpi,
Murtsan kanssa hänen vaimons';
He hylkäsi jumalan pelkons'.
He menit kotiin, kodiss' kuolit
Yhdeksän poikaans', yhdeksän tyttöns',
Yhdeksän jälkeistä;
Silloin he rupesit Jumalan pelkoon.

* * * * *

Sitä ei käy ensinkään kieltää, että koko tämä runo soipi vielä enemmän suomelle kuin näytteet syrjäniläisistä runoista. Ja niin on toistenkin Moschalais-Mordwalaisten runojen laita. Mitä Ersa-Mordwalaiseen murteesen tulee, niin on Reguly sillä säilyyn kirjoittanut sekä satuja että lauluja. Yhdeksän semmoista runoa on Budenz painattanut ErsaMordwalaiseen satuja runokokoelmaansa (Ersa-Mordwin mesék és dalok).[47] Ylimalkain osoittavat ne samaa luonnetta kuin Mokscharunot: neljälle trokeolle rakennettu runomitta vaihtelee lyhyemmillä ja pitemmällä värssyillä, missä välistä tavuu puuttuu taikka daktylejä astuu esiin. Sekä alkusointoa että parallelismoa on runsaasti olemassa ja täydellisessä muodossa, kuten jo Budenzkin lausuu. Minä painatan myöskin tähän muutamia todisteita:

Mäzdén paro Puzan paksa?
Čirev čamav pandoprav,
Lejev lathov lismaprray;
Sijaks čudi vädneze,
Sirneks lisi lišmaprazo.
Pokš bojar Puzan paksant sajsazo,
Latišovskoi bojaravant marto[48] j.n.e.

Miks' on hyvä Puzan tanner?
Kork' on rinteet, huiput sillä,
Purot, laaksot, myöskin lähteet,
Hopeisena vesi virtaa,
Kultaisina lähteet läikkyy.
Bojari Puzan tanteret valloittaapi,
Aamulahjana Latischovskista.

Toinen runo alkaa:

Tefkaj, tetkaj, tefkaj,
Tefkaj ramak monen poline!
Polas paro ulize,
Polan kiščizi rungozo,
Šta-tolks palust selmenzi[49] j.n.e.

Isä, isä, isä, kultain,
Hanki morsian minulle,
Morsian olkoon hyvä,
Tanssikoon hänen runkons',
Silmät palakoot kuin kynttilät.

Siellä täällä tapaamme me suomalaisessakin runollisuudessa jälkiä samanlaisesta muodon muuttelevaisuudesta. Sen osoittavat esim, seuraavat rivit eräästä sadusta:

Tii tii tiainen,
Vati kuti varpuinen:
Pane oksa olkahasen,
Pää aseta pälkähäsen![50]

Taikka on myös kaksikin daktylia samassa värssyssä:

Tule ihosi imettämähän.[51]

(Suomen Kansan Satuja ja tarinoita. Helsinki 1852, s. 10.)

Tavataanpa sananlaskuissakin yhtä poikkeavia strofia:

Tikka kirjava metsässä,
Ihmisen ikä kirjavampi; —

taikka:

Itkisin, itkisin kullastani,
Vaan en saata nauroltani.

Niinkuin heimolaiskansojen lauluista näkyy, ei saateta suinkaan pitää tätä meterin vapaampaa lajia minäkään uutena; päinvastoin tavataan se naapurikansoilla juuri niiden vanhemmissa lauluissa. Neus huomauttaa sen erittäinkin Vi rolaisten vanhemmista lauluista. Hän arwelee nelijalkaisia trokaialaisia riviä heikkoine loppuineen mitan varsinaiseksi perustukseksi, joka mitta kokonaisuudessaan soveltuu parhaiten elegisiin lauluihin. 'Muissa lauluissa', lisää hän siihen, 'joissa sekä on että täytyy olla vilkkaampaa sanankulkua, käytetään erittäinkin useasti daktyleitä, erinomattain niin, että rivit, niinpian kuin niiden edellä on yksi tahi useampikin daktyli, loppuvat vahvasti. Useimmiten tavataan siis seuraava mitta;

͞ ͝ ǀ ͞ ͝ ǀ ͞ ͝ ǀ ͞ ͝ ǀ ͞ ͝ ͝ ǀ ͞ ͝ ͝ ǀ ͞ ͝ ǀ ͞

Harvemmat ovat sitä vastoin muut poikkeukset, niinkuin

͞ ͞ ͝ ͞ ͞ ͝, ͞ ͝ ͝ ͞ ͝ ͝ ͞ ͝ ͞, ͞ ͝ ͞ ͝ ͞ ͝ ͝ ͞ ͝.'[52]

Esimerkkejä sellaisista värssyistä on Neus'in kokoelmassa useampiakin:

s. 16: Risti tantsi tantsigem,
Söre liva sötkugem!
Tuli ku endiselle
Viekümmene hobose, se on:

Ristitanssi tanssikaamme,
Sora livaks' sotkekaamme!
Tuli kuu ensimmäisenä
Viidellä kymmenellä hevosella.

Oli mulla kolme velimiestä,
Yhden saatoin minä karjamaalle.
Lähtekäämme, lähtekäämme, joutukaamme, joutukaamme!

Itse mä itkin, itse mä nyreksin,
Itse mä kävin kosimateille,
Läksin neidon asiateille.

Sirise, sirise sirppinen,
Kilise, kilise kupera rauta.

Lappalaisen runouden ulkomuoto näyttäikse kaikista näistä otteista ikivanhaksi; perustautuen kielen ylipäänsä trokaiolaiseen rythmiin ja alliterationin sekä parallelismin kautta kohonneena, on se muodostunut vapaasti käytettäväksi meteriksi, joka ei ole vielä kuitenkaan vakaantunut suomalaisen runollisuuden ankarassa järjestelmässä. Me huomaamme, että suomensukuiset kansat jo Europaan tullessaan ilostuttivat elämäänsä lauluilla. Tämän käsityksen toteuttavat nekin runsaat laulut, jotka Reguly Ostjakilaisilla kirjaan pani. Jos emme laulujen aineissa tapaakaan suuremmassa mää rässä yhtäläisyyttä, niin on kai tämä vähemmin kummastuttavaa, kun näet asianomaiset kansat jo noin kaksituhatta vuotta ovat olleet varsin erilaisten ilmanalojen alaisna ja toisistaan kaukana elivät. Eikä kuitenkaan senkaltaista yhtä läisyyttä kokonaan puutu; ovathan Samojedilaistenkin ja Tatarien laulut luonteensa suhteen yhtäläiset kun suomalaiset (Castrén, Reisen V, 112).

Sankarina ensimäisessä opillisessa runossa on "päivän poika", ja tästä suvusta on satuja ylt'ympäri koko Lapin. Jo Tornaeus[53] kertoo eräästä, Peldojärvellä asuvasta, rikkaasta Lappalaisesta nimeltä Peder Päiviä, joka kuoli v. 1670 ja jätti jälkeensä paljon poikia; hän oli koko perheinensä kauvan ja uskollisesti kunnioittanut seita'ansa, suojelusjumalaa. Castrén mainitsee, että Lappalaiset ovat vakuuttaneet Päiviö'in olleen lappalaista syntyperää, vaikka hänen siellä oleskeleva suomalainen oppaansa, joka luki itsensä samaan sukuun, oli olevinaan syntyperää Karjalasta.[54] Friis lausuu, että satu eräästä Bäive, Pave, Päiviö eli Päiviä nimisestä mainiosta suvusta on levinneenä sekä Finnmarkissa (Ruijassa) että Ruotsin ja Suomen Lapissa;[55] Andelin[56] ja muut päinvastoin väittävät sitä suomalaiseksi suvuksi. Toiselta puolen on Karjalaisillakin satuja tämän suvun sotaisista töistä, ja Kalevalassa mainitaan Päivilää ja Päivän poikaa Kalevan kansan vihollisena. Ajateltakoon tuosta historiallisesta perheestä mitä tahansa, se näkyy kuitenkin olevan varmaa, että sekä lappalaisten että suomalaisten siitä kertovilla taruilla on mytillinen pohja.[57] Olen sentähden taipuvainen lykkäämään nämä mytilliset tarinat jotenkin syvälle muinaisuuteen, etenkin kun myös lappalaisissa runoissa näyttäikse monin kerroin samanlaiset juonteet kuin nuo, mitkä löytyvät päiven parne'ssa. Niin ottaa Vellamon neito nuorukaisen olkapäilleen ja saattaa hänet sokean isänsä luo, jolleka nuorukainen heittää harkki-ankkurin käteen. Hän saapi silloin kultaa ja hopeaa niinkuin päivän poikakin.[58] Toisella kertaa muuttuvat jättiläiset, auringon heitä valaistessa, kallioiksi;[59] päivän kuninkaan tytär on menevä naimiseen eräälle nuorukaiselle, hän tulee joutsenen muodossa, ilmassa lentävällä lai valla;[60] myöhemmin, kun nuorukainen tulee tytön luoksi, on tämä eräällä lähteellä pesemässä vaatteita.[61] Koko runon loppupuoli muistuttaa suuresti Kullervorunon (Kalevala 31) alkuvärssyistä, joissa noista kolmesta veljeksestä kerrotaan, miten kotka vei ensimäisen Karjalaan, mutta miten kolmas jäi kotia.

Mutta vielä enemmän huomauttaa Kullervosta Pissa Passaa poika. Myöskin hänen isänsä tuli ennen hänen syntymäänsä tapetuksi, poika kasvaa häntä kostaaksensa, niinkuin Kullervo. Sanat, mitkä hän äitillensä lausuu, tämän ilmoitettua, ett'ei hänellä ole isää:

"Naarasteerellä on koirasteeri, koppelolla metso,
Metsäkanalla ukko-rikko, vaatimell' on härkä,
Naarasotsoll' on uroskarhu, hirvas on hirvilehmällä,
Enkä minäkään ole kivistä, puista syntynyt!"

eivätkö ne ole käyneet samasta miel'alasta kuin mikä Kullervonkin panee lausumaan:

"En tieä tekijätäni,
Enkä tunne tuojoani,
Liekö telkkä tielle tehnyt,
Sorsa suolle suorittanut,
Tavi rannalle takonut,
Koskelo kiven kolohon".[62]

Ja minkä varemmin olen osoittanut löytyvän Kalevipoeg'issakin.[63] Tässäkin on leivällä tärkeä toimi, ja vasta sitten kun hän toisin tavoin on näyttänyt voimaansa, menee nuorukainen sotaan. Että juuri tämä runo on syntyään hyvin kankaisesta ajasta, todistavat myöskin siinä löytyvät vanhat muodot, mitkä runomitan suojassa ovat säilyneet paremmin kun tavallisessa puheessa tavattavat. Värssyssä 152 löytyy sana andegaksi, mikä on vepsäläinen andegeks, suom. anteheksi; mutta useimmin, niinkuin 162 värssyssä, kuuluu sana andagaks; niinpä vielä 162 värssyssä puorebaksi.

Satu päivän tyttärestä, bäivaš oabba (aamunkoi), jota eräs nuorukainen suutelee ja ottaa vaimokseen, vietyänsä ensin hänen toisen sisarensa, iltaruskon, kotiinsa, muistuttaa mieleen virolaista Koit ja Ämarik (koi ja iltarusko) satua, vaikka siinä on sekaisin muitakin satuja; tämä katsantatopa on kuitenkin, niinkuin tiedetään, laajalle levinnyt aijalais tenkin kansojen keskuudessa. Aivan omituinen mielikuvaelma ilmestyy eräässä Utsjoen sadussa. Jättiläinen, joka on lyönyt lappalaisen kuoliaksi, kätkee "henkensä" eli sielunsa mu naan, joka on kanan sisässä, kana tynnyrissä j.n.e. saarella palavassa meressä. Mutta tapetun lappalaisen pojalle onnistuu munan hävittäminen, ja nyt kuolee jättiläinenkin.[64] Moista kertovat Samojeditkin seitsemästä veljeksestä, jotka repivät sydämensä rinnastaan ja ripustivat ne teltan pylväisin. Nämä kun hävitettiin, kuolivat he myöskin itse; toinen kerta on Samojedilaisnaisen sielu kukkarossa, toisten sydä met riippuvat ilmassa.[65] Selvä suomalais-lappalainen kuvaus on nähtävästi tuo sadussa "Päiven neita" tavattava, kun Päivätär neuvoo miestänsä peittämään tarkoin majaansa, jotta taivaan tähdet eivät pääsisi pilkistämään sisään. Kun se kuitenkin tapahtuu, katoaa hän, aivan kuin Tapion tytär suomalaisessa sadussa "Lippo ja Tapio".[66] Viimemainitussa lisätään vielä nimenomaan, että lappalaiskansa on juuri tästä aviosta syntynyt. Muutoin tapaa lappalaisissa saduissa paljon mielikuvaelmia, jotka eivät ainoastaan kohtaa meitä uudestaan suomalaisissa, virolaisissa, mordwalaisissa, vieläpä samojedilaisissakin saduissa, vaan jotka jo, niin sanoakseni, ovat käyneet yhteiseksi inhimilliseksi omaisuudeksi. Nuori Lappalainen näkee kolme kaunista neittä nousevan merestä; he riisuvat vaatteet päällänsä ja käyvät uimaan. Pitäen yhden neiden vaatteet omaksensa, pahoittaa nuorukainen hänet rupeamaan vaimoksensa.[67] Samanlaisia kertovat sekä Suomalaiset[68] että Samojedit.[69] Lappalaiset, suomalaiset, virolaiset, samojedilaiset ja muutkin sadut kertovat, miten tytön jo nuorukaisen siten onnistuu paeta erästä jättiläistä tai nais jättiläistä, että heittivät jälkeensä sieran, piin, kamman ja muita moisia kaluja, niistä syntyi vuoria, metsiä ja meriä, jotka pidättivät vainoojia. Mordvalainen satu kertoo tammesta, joka kasvaa taivaasen saakka;[70] tuo jo mainittu runo antaa koivun levittää juurensa ympäri maan, oksansa ympäri taivaan. Mordvalaisessa sadussa oppii nuori mies, ihan kuin samankaltaisessa suomalaisessakin tarussa, eläinten ja lintujen kieltä y.m. Niistä, jotka ovat tunnetut koko Europasta, Unkarista aina Franskanmaahan ja Norjaan asti, mainitsen minä ainoasti lappalaisen sadun Haččis-ädne, jonka jotenkin yhtäläisenä tapaa suomalaisessakin sadussa (merestänoustja neito). Niinkuin Friis huomauttaa, vastaa Haččis ädne suomalaista Syöjätärtä.

Erittäinkin rakastavat lappalaiset eläintaruja, niinkuin yleensä kaikki suomensukuiset kansat, Popov sanoo, että kaikissa umpisyrjäniläisissa saduissa, aina pohjoisessa Petschoralaisissa, puhutaan ainoastaan eläimistä ja linnuista, ja Ahlqvist julkaisee muutamia mordvalaisia. Mutta erittäinkin tiheään koko suomalaisessa kansanheimossa tavataan loihtusanoja, joidenka kautta suuria töitä tehdään, jotta he sekä skandinavilaisissa että venäläisissä ovat saaneet suuren loitsijamaineen. Lapissa luultiin, että nämä lukemalla, s.o. loitsosanoja lukemalla, voivat parantaa kaikenlaisia tauteja ja myöskin karkoittaa aaveita.[71] Tässä toimessa käytettiin en nen aikaan usein noitarumpua, niinkuin Samojeditkin tämän rummun avulla koittavat saada selville taudin syntyä. Permalaisissa oli neljäsataa vuotta takaperin piispa Stefanilla paljon tekemistä loitsijani kanssa, ja vielä tänäpäivänäkin tavataan semmoisia, jotka ovat tulleet suureen maineesen, erittäinkin Pinegassa Solvytschegodin piiriä ja Udorassa Jarenkin piiriä.[72] Minun tietääkseni on heidän sananlaskujaan ja rukouksiaan kuitenkin kerätty ainoastaan Suomessa ja Wironmaalla; tarkempia vertauksia ei siis käy tekeminen.

Tässä ei sovi käydä lähemmältä käsin suomalaisten kansojen vertailevaan mytologiaan. Koska kuitenkin seuraavissa lappalaisissa runoissa muutamia jumalannimityksiä tavataan, en saata tätä asiaa jättää kokonaan sillensä. Jumalan nimitys, lap. Ibmel, jubmel suom. jumala, on taivaan ja ukkosen jumalana, jo Castrén'in mukaan sama kuin Ceremissien juma ja Samojedein num;[73] sittemmin on juma, jom sanaa Mordwalaisissa ja Votjakeissa,[74] jopa Syrjäneissäkin[75] tavattu jumalaa merkitsevänä. Mutta myöskin muita jumaluuskuvituksia oli tuossa vielä yhtenään olevassa suomensuvussa ainakin osittain muodostunut. Ilmarinen, ilmassa asuva jumala, jolla myöhemmin suomalaisessa kertomarunossa on niin tärkeät tehtävät, ilmestyy Pišša Pašša runossa nimellä Ilmaris eli Ilmaračče, ilman isä. Jos kohta asianomaiset värssyt lauletaankin ainoastaan Pohjois-Lapissa, niin on kuitenkin hänen asemansa lappalaisena jumalana monenkaltaisten muiden todistusten kautta tuettu. Votjakit käyttävät tähän aikaan samaa Inmar (= Ilmar) sanaa jumalan nimityksenä yleensä;[76] varemmin kunnioitettiin häntä taivaan jumalana.[77] Permalaisten jumalallisista olennoista mainitaan Voj-pel, josta muuten ei mitään tiedetä, vaan joka käännetään: pohjoinen korva (korva on syrjäninkielellä pelj, lapinkiel. pelje).[78] Minun mielestäni on se samaa kuin lappalainen pele, puoli, joten saamme sanan, joka täydelleen soveltuu lappalaiseen sanaan iija pele, maailman pohjoinen, öinen puoli, ja siten varmaankin saat taa merkitä tämän maanosan hallitsijaa, joksika Pišša'a tämän runon ensimäisissä riveissä mainitaan. Ersa-Mordwalaisissa on paz eli čampaz ylijumalana, joka on luonut maailman ja muiden jumalain äidin; Mokschalaiset väittävät, että hän niinikään on keksinyt laivat, melat ja purjeet.[79] Jos nyt tässä nimessä ei tahdokaan nähdä mitään yhtäläisyyttä suomalaisen sampo sanan kanssa, jota vanhempien lähteiden mukaan nimitetään myöskin sampas, niin pysyy se kuitenkin järkähtämättömänä totuutena, että Mordwalaiset jumalan nimityksenä käyttävät sanaa, nim. paz, jota sekä suomalaiset että lappalaiset käyttävät merkityksenä pyhälle, eräkkäälle. Högström'n mukaan nimitetään sekä puisia jumalankuvia että myöskin kivisiä seita-kuvia passe, basse, bisse.[80] Se on suomalainen sana pyhä, jota käytetään, näet, kunnianimenä kaikille palveltaville esineille, lähteille, järville, lehdoille, jopa itse jumalallekin. Mahdollista kyllä, että itse pišša ja pašša sanatkaan eivät ole muuta kuin toinen muoto tuota sanaa.

Jos lasketaan kaikki yllä mainitut seikat yhteen, niin ei saattane kukaan epäillä, että suomalaisilla kansoilla, ennenkun ne erilleen haaraantuivat, oli yhteisiä mytillisia kuvituksia, satuja ja runoja. Tuon muinaisuudesta perityn tavaran on kukin heimo omaan tapaansa ylevämmäksi muodostanut. Mutta kun nuorison tunteet ja aatokset vielä kypsyneemmälläkin ijällä ovat varsinaisena osana kunkin eri yksilön hengen sisällössä, niin on kai vielä kauvan suomalaisten kansojen keskuudesta kerättävä heidän henkensä tuotteita, ennenkun saatetaan kyhätä täydellisempää kuvaa heidän alkuperäisestä sivistyskannastansa. Seuraavaiset runot antavat arvokasta lisä-apua lappalaisten luovan mielikuvituksen tun temiseen.

Lauluissa käytetty transkriptionisystemi on seuraava. Vokaaleita varten, paitsi a, o, e, i, ö, ü: ä leveä, suomalaisille kielille omituinen e-ääni, a:n pehmeä, vastainen muoto; Friis merkitsee sen æ:llä; a a:n ja ö:n välinen ääni, jonka Friis merkitsee kieliopissaan ä:llä, mutta jota hän kirjoituksessaan ei käytä; õ tunnettu, o:n ja öin välinen virolainen ääni; u on tavallinen suomalainen u, joka jotenkin vastaa saksalaiseen u-ääneen ja ruotsalaiseen o:hon sanassa bonde; u sama kuin ruotsalainen u sanassa huru; ï sama kuin epäselvä venäläinen ы. Konsonanteista on huomattava: χ= venäl. x, arapialainen خ syvä kurkkuääni; g taikka γ = غ sitä vastaava pehmeä ääni, niinkuin saksalaisissa sanoissa nagen, sagen; ṅ -kurkkunasaali; č = puolalainen č, venäl. Ч, saksal. tsch, ǰ taikka ǯ = dsch, engl. j; c = ts; Ʒ = dz; š = engl. sh, venäl. ш; ž = franskal. _j_eune, venäl. ж; z = franskal. z, venäl. ϶; t = kova engl. th, nykyiskreikkalainen ϑ = nykyiskr. δ, pehmeä engl. th sanassa the. Monessa konsonantissa on käytetty muutoin ' pehmennysmerkkinä. Sitä vastoin merkitsee ' huokeaa hengähdystä ja vastaa toisissa Lapin murteissa monikon k, h-ääneen.

VII.

Kertoma-runot.

Päiven Pārne'.

Poddusisn pärne' lien tulen,
Neita' lin vänesa' olmait.
Tauta li nisonems tättam,
Varraitas vuočotam akti.
Etne li nammatam kuottams,
Kalleskuččam laugam, piäpmam.
Kuh kalles kedkamems čekčai
Sahkajah ejustejastas
Siggasisten šuopis súona',
Sahkejas leikeli mielait 10
Kallapardnin matteren maddui.

Jahta lei jähtam, saga li piéggam:
Tavvelen núoratum nasten,
Allelen päiven ja manun,
Silpa-kolle-juova arek,
Aren-kedge, aija-kedge;
Kolle kila, silpa šila,
Mära-kaise' kovvaides kähče',
Päivesa' manusa' naste'
Kika', kilte', nuiotoses moije'. 20

Päiven pärne laivems luota,
Oivamus olmaites valta.
Piéggapa porjosit possuht,
Jahnapa vatnasam vúojet,
Paru' podnit patertahte',
Skerruska mellasem maču,
Lulat laivem lafferdatta
Meddelen manun, meddelen
Päiven paitejen skerrun.

Šattai manu, šattai päive 30
Núorta-nasten unnekaččain;
Muhtatallä stúorap päivin
Čudukasin jäča lajin,
Ruópsahahta, čahnetahta.
Japit pira jaukasien,
Te te vimak mannjučasi
Jehtanan rabda rapasi,
Čalmai saimahi allehahti.
Neita nuora jehtanasen,
Čalmetes aijan aine korij, 40
Svaiterin piktasit pessa,
Čolkusahta, capmačahta,
Noruhta korkuhta korčims,
Nabbudallä čabbudallä,
Nammositis nalkutalla,
Vuoinumitis vilutalla,
Cuöugitis ceggesti parnai:

"Kustis potahk? Kännes ohtsahk?
Tuonen talun, Päive-parnač?
Ahčasamma jukamussain, 50
Allasamma nammamussain,
Velljaitämma vaiven tuólginö
Makaitam mallasen arin?"
Päiven parne:
"Sarakkam sari ahčastam
Šuopis súonait, faggai famuit
Nidče-ednest ahčest masti,
Uksa-Akkam melkin meidai
Leikisti cahkasam mielait.

Ohtsom okten öijudeijem, 60
Morrasam močujit mielait,
Vuotnin jelem jamem kuóimem,
Mietalahkin atnaleijem,
Vuöstalahkin vuörgaleijem,
Vaimupakčasin tuólgim,
Vaiven múodisn oijadeijem,
Salahaisn, júokuisn nalmebälastallim,
Supmaisinne aimun tietum,
Tuokasemehn puólvan jotkum."

Jehtan neita: 70
"Tie tal varrama' vamče',
Neitan púonna' paijanahče',
MiälaƷam mu moddusien.
Mastatemen varrastemen,
Mastatemen vaimuitemen,
Vaiveitemen vúoluitemen,
VierasaƷan etnadzen kuódda!
Ahčasasam púorrasasam
Šugačam savuitam sarnum,
Kaknelam karrasam kajum 80
Etnasam saddui pessi vúölin."

(Jehtan aigu su porrat; halpeden):
Potus päggan päive parnen
Šuopis siionan suorina kouka
Kasačattun ketaitemen,
Koppan suomia' soijeleppu',
Koppan čude' čaugeseppu'!

(Neitap aya-röutem atnelisti.)

Jehtan:
Kallepa karrasa' oitu
Päive-pelen suórma-súona',
Päive-parnen koura kouka'. 90
Vuóitas-tutno súongo-miedain,
Tärve-tutno súongo-suruin,
Obbo-kaƷa kaskes-tahkin.

Vúhui te tal vuolatuovaƷ,
Karra skure karehtuvač,
Múoran, kúolen vúoja vúojä,
Vaimui vieka, huörenahta.
Aija-röutim rapmainis rohti,
Pevastalla, pahkastalla.

Čalmetas Cuóugatas ača 100.
ČuöƷƷetahta, čahketahta
Falan, čacen haltien, tuóljen
Nalne, čehčerit čalača,
Malidaskan mastatalla,
Kietait keti, vatmit vatmai,
Cumma-čuölmait čuölmad.
Polpit poihturit patertahta,
Kietait čuöppa, čuölmait suóddä.
Häja-kepmit ceggin, kaƷin.

Aile snaldu podnejases, 110.
Aine súonen suóppejases,
Aine aime ketasas
Rajum ratka.
Verva-júovaist kolle-kalhiit
Čuöldetahta, kuöddetahta,
Silpa-sinttait suketahta
Neitsus vaimu pälalahkain,
Tuorris, parris pälalahkain
Ruóivasa sojeken sisa,
Lodfulaiven kúongar kaski. 120.
Jehtan kačča:
"Läkus vatnasin vielan vare,
Kuöttako (vuölgi) vúojejat viele?"
"Kallepa vare." — Jah vielepa vadda'.
(Morsse)
Son neitakamakit kahčata,
Nuppen etnen varjuit vuórkki.
Veres velji passims passuht,
Čegusist čautakam tostu.
Kolmit kisait kaska-kotist
Kuóttita, nuorai kuasist, 130.
(Akta allik, nuppi ruópsis,
Kolmad velgad;) kolme' čuólme'.
Rafe' toru' tolla' varra'
Túonek ja tauta ja rohtu;
Lauga-linen kolma' čuölma',
Surakan, Uksakan, Madderen,
Rapki ja pägga ja viru;
Kolma polpir' polpirtuvin
Madderakan vuörkka túokan.

Pärne'pa potein putuist 140.
Norjun, norcun, falas-kúolin.
Ohtsolin oppas. — Koppas? —
Koppaa kaska-kotin faurus?
I gaun ača kuh saije.
Kännes piävas nalkituovai
Kuht ohco hapsasit kesi,
Kesä ketä kaikaluovai,
Kutti olma orkkuit ani,
Olma-tuojit tukuratti,
Kutti neita núoram stókat 150.
Uksakan uksakit nauka?
Jehtan:
"Päiven parne, porjus porri."
Sačin velje' vatnasems vaulai
Tolvotit, toredit nuoram,
Mahtsatit massatum morbmim.
Jo kulu' airuin spohkasa',
Jo kulu' korven kičasa',
Hola', humaha', parun paukasa'.

Neitavúots vuóstas čuólbmam luóitta. 160.
Tasti pägga porjosit pusi,
Jahnam jauhkasahta,
Paruit paiskasahta:
Tepe te jehtana' pace'.
Čamkatin čudedas airuit,
Pevasa' pohčasin čalmist,
Holme, hastem, nihtem, aitem,
Sappi sudda, möre tuölta.

Morssi makuites muitta,
Čalme' česke', vaimu vuojestalla. 170.
Häja juovagit halida,
Nita nasta, rúota pouma,
Puolva-varra' väjaltuöve',
Irkasas kähča, pajahalla:
"Läkus vatnases päggaban vare?"
"Lä čuólta, lä kainu lä kertis."
Leipe-linen čuólmam luóitta:
Tepa te allatak alki
Mära manait paijatallai, 180.
Porjasita pohtannahta.
Velja' vuóinusas pacin.

Varra tuölta, kostu kaihka,
Valtin mangemus famuitas, (outi)
Varra pievvasit namalin,
Keta' kahču', selge' soke',
Kouru' karrin, kacmin, ceggin.
Pahtse pahkan, vantsa vuoja,
Avageijan altu' cuöppadallin,
Jo vast joksen joksekotin. 190.
Morsse:
"Enapkus vatnasin vare,
Kertuko karrasub moke?" —
Linis kuöktanem čuölmam čuölla:
IlmaraƷƷa jo jič ourui,
Almen radien oivamus orje.
Alme kasken nuörtta okten
Virum turgi, aulolkit soijoht,
Sattu slaivait slaivahahta,
Kahpahahta, kaltahahta. 200.
Velledi jiča pahatari
Vatnasen vuollemus potnai,
Čalmitis, čúonitis čäkai.

Paijanem päiven paitist
Veljača' korrin kaisai,
Kahčaman koppasan oppas.
Päiven paittu suddadisti,
Kedge-kalluin karradisti.
Vakin vel udne an voinu',
Veikke vatnas virtui lassain. 210.

Aijadahkan, vuoneldahkan
Nalne somattin morssem,
Unnoi olmučen utan.
Alde arkun akšuin uksait
Kaljedien, kobdadien,
Stopuit stúorudien.
Son tie kuötti päive-pärnit,
Son te kuötti kalla-pärnit.

Nokkoi Ruöhten mangemus
Valduk-vúočattallajin, 220.
Nuppe suor le karjelpelin,
Nuppe hajesi orjaš
Tačai ja Jutesi dabbeln.

Muistutuksia.

Seuraavissa muistutuksissa merkitsee G. Grönlundin käsikirjotusta, M. pastori Mörtsell'in selityksiä ja Piscba-runolla hänen kirjaan-panoa, L. Laitin selityksiä.

1. tulen, ruots. lap. tavallisesti tuole adv. non ita pridem.
Utsj. murteella tolīn ennen.

3. Ruots. lap. olisi tämä: teudo li nistmebs täddam, mies oli
vaimoansa painanut. Eräässä toisinnossa on:

olma li nisonems tättam,
olma li kuinams li kanam

ihminen oli vaimoansa (ruots. qvinna) syleillyt. Herjedal'issa
sanotaan ennemmin lei = h, samaten myös seuraavissa paikoissa.

4. vuotjohtam G.

6. Herjedalin murteella on akkusativossa aina b missä muuten etelä-ruotsin murteella on m ja pohjoisimmalla n.

7. Toisinto: Kuh kalleskučče (mies) li čekčai.

8. jastam.

9. Herjedalissa: suggasisten (lantion sisus), niin myös G:n käsikirjotuksessa.

10. G. sahkejam.

11. madderen; G: kallabarnei maddarn maddoi.

12. Ruots. lap. jättet sanoa. Runomitta ei ole tässä epätasainen, kuten v. Düben sanojen jaosta G:n käsikirjoituksessa arvelee:

jahta lei jähtam,
Saga lei bieggam.

Nämä molemmat rivit kuuluvat yhteen, sillä daktylo kolmannessa runojalassa on varsin tavallinen, niinkuin värs. 11, 18, 98, 102, 161 j.n.e.

13. nuorut naulata, M.

14. Manun sanan perästä on sulku-merkissä aslcen. G.

15. arah G.

17. sila; myös klla, sila.

18. Äännetään myöskin kovvaidas = kuvaitasa = suom. kuviansa,
niinkuin v. 20 muotosas j.n.e. G:n käsikirjoituksessa:
jehke kaiseh.

21. Stockflethilla on ainoastaan muodot nl. loƷƷit, luvvit,
luvvedet, luoittet, ruots. lap. todzdzelet, luitet, luotkelet
y.m. päästää, kehittää.

22. Herjedalissa: Peije. Toisinnolla olmaifes-sanan siasta: orjitis palveliansa.

23. Ruots. lp. tavallisesti pusset, pussetet.

24. Jahnahah, G.

26. mačut tavallisesti vaan confringere; skerroskah mellasam matjoh G.

27. lafferdit, sanotaan linnun juoksusta.

28. Tois. manum, v. 29 skerrum. G.

30. Runomitta tässä vaillinainen, niinkuin myös 33 värssyssä.

33. lajin sanasta labčin säteillä, M. Parempi on kuitenkin tässä lāja = suom. laji-sanana pitää.

35. Ruots. lp. jauket nive operiri. v. Düben'in julkaisemassa ruotsalaisessa käännöksessä on tässä kohden kaksi värssyä, jotka tässä puuttuvat. Grönlundin käsikirjoituksessa on jaokasien sanan rinnalla sulkumerkissä pårjåstien ja sitten värssy: baroh bahtiin paokasien, aallot löivät venettä, kuten Dübenkin.

36. mangečāsi loppupuolella, lopullisesti, M. — Utsjoella sanotaan mańńačässi L. — Grönlundin käsikirjoituksessa seisoo:

viimehk mangjo tjasi — — rahpasi; — saimai allekahti.

40. tav. kōruje neulojatar; G. kåårie; Utsj. norj. lp. koarru, L.

41. norj. lp. spaidar, tulisoitto; pessat tav. passat.

42. tsapmahtjatta G.

43. kårtjems G. korče virtaava vesi, korkutet, kiertää, kiertoa.