MEHILÄINEN 1836

Toim.

Elias Lönnrot

Oulussa, Präntätty Christian Evert Barckin tykönä, 1836.

Imprimatur. Henr. Wegelius.

MEHILÄINEN W. 1836.

Tammikuulta.

Wiipurin Linna.

Iivana iso isäntä,
Meian kuulu kullan solki,
Sukivi sota oritta,
Sorajouhta suorittavi.
Sanovi sanalla tuolla, 5
Lausu tuolla lausehella:
"Et sä itkisi emoni,
Walittaisi vaimo raukka,
Jos ma jonne'ki menisin,
Ruotsin rohkian tiloille, 10
Suurille sotakeoille,
Miehen tappotanterille?"

Emo esteä käkesi,
Warotteli vaimo raukka:
"Ellös menkö niille maille, 15
Ruotsin rohkian tiloille;
Paljo onki mennehiä,
Ei paljo palannehia."

Iivana iso isäntä,
Meiän kuulu kullan solki, 20
Toki mietti mennäksensä,
Lähteäksensä lupasi.

Jala kenki kiukahalla,
Toisen lautsan partahalla,
Pihalla kävysteleksen, 25
Weräjillä myötteleksen.

Lato laivoja lähelle,
Suoritti sotavenoja;
Niin on laivoja lahella,
Kuni suuret suorsaparvet. 30

Miekotsi tuhannen miestä,
Satuloitsi saan urosta;
Lato miehet laivohinsa,
Suoritti sota'urohot,
Kuni sotka poikiansa, 35
Tavi lapsensa latovi.

Koheteli purje'puita,
Waate'varpoja varasi,
Nosti puihin purjehia,
Waattehia varpapuihin; 40
Niin on puissa purjehia,
Waattehia varpapuissa,
Kuni kummun kuusiloita,
Tahi mäntyjä mäellä.
Läksi siitä laskemahan; 45
Laski päivän maavesiä,
Toisen päivän suovesiä,
Kolmannen merivesiä.

Niin päivällä kolmannella
Loi silmänsä luotehelle; 50
Näki suuren Suomen linnan,
Keksi Wiipurin vihannan.

Weäksen vesiä myöten,
Halki aaltojen ajaksen;
Lanki alle Suomen linnan, 55
Alle Wiipurin vihannan.
Sai hän linnahan sanoja,
Pani työntäen paperin:
"Onko linnassa olutta,
Taaria talossa linnan, 60
Ilman olven panematta,
Mallasten imeltämättä,
Tulialle vierahalle,
Saavalle käkeävälle?"

Lausu Matti Laurin poika, 65
Wirkki Wiipurin isäntä:
"Ompa linnassa olutta,
Taaria talossa linnan,
Ilman olven panematta,
Mallasten imeltämättä; 70
Tuon tukun tulikiveä,
Pannun jauhoja pahoja,
Tiiksin luomia tinoja,
Karpalon kanan munia,
Tulialle vierahalle, 75
Saavalle käkeävälle."

Iivana iso isäntä,
Meiän kuulu kullan solki,
Murti suuta, väänti päätä,
Murti mustoa haventa; 80
Työnti kirjan kiirehesti,
Paperin pakon perästä:
"Onko linnassa lihoa,
Onko voita volmarissa;
Ilman härän iskemättä, 85
Suuren sonnin sortamatta,
Iivanalle iltaseksi,
Wenäläiselle veroksi?"

Lausu Matti Laurin poika,
Wirkki Wiipurin isäntä: 90
"Ompa linnassa lihoa,
Ompa voita volmarissa,
Ilman härän iskemättä,
Suuren sonnin sortamatta.
Uupu muinen musta tamma, 95
Waipu valkia hevonen;
Tuoll' on raato rauniolla,
Luukontti koan perässä,
Miehen suuren suupalaksi,
Miehen murhan murkkinaksi." 100

Iivana iso isäntä,
Meiän kuulu kullan solki,
Siitä suuttu, siitä syänty,
Kovin suuttu ja vihastu;
Pani pyssyt pyykämähän, 105
Umpiputket ulvomahan,
Avokerot ammomahan,
Jalojouset joukomahan,
Alla Wiipurin vihannan,
Alla suuren Suomen linnan. 110

Ampu kerran, ampu toisen,
Ampu kerran, noin alatse,
Ampu toisen, noin ylitse,
Ampu kolmannen kohulle.
Niin kerralla kolmannella 115
Jopa liikku linnan tornit,
Räystähät rämähtelivät,
Patsahat pamahtelivat,
Kivet linnan kiikahteli,
Tornit maahan torkahteli. 120

Ampu vielä kerran, toisen,
Meni räystähät rämynä,
Tuohet lenteli levynä,
Linnan seinät listeinä.

Siitä Matti Laurin poika, 125
Wiisas Wiipurin isäntä,
Pani Wiipurin avamet,
Kultaselle luutaselle:
"Wenäläinen veikkoseni,
Kauniskenkä Karjalainen! 130
Jätä vielä heikko henki,
Elä murhalla murenna.
Ammuit taaton, ammuit maammon,
Ammuit viisi veljeäni,
Ota kultia kupilla, 135
Hopehia puolikolla,
Oman pääni päästimeksi,
Henkeni lunastimeksi."

Sano Iivana isäntä,
Meiän kuulu kullan solki: 140
"Jo on ruostu Ruotsin kullat,
Saastu Saksan maan hopiat;
En huoli hopehistasi,
Kysy konna kultiasi,
Kun kauan minua kaihit, 145
Päästä aivoni alensit."

Siitä Matti Laurin poika,
Wiisas Wiipurin isäntä,
Jo itse pakohon pääsi.
Rienti luoksi laivosensa, 150
Astuvi aluksehensa;
Läksi merta lakemahan,
Sinistä sirottamahan,
Kokan koukkupään nojassa,
Melan vaivasen varassa. 155

Itse Iivana isäntä,
Meiän kuulu kullan solki
Kettukenkäset jalassa,
Kut ei pauka pakkasella,
Ei kolka kovalla säällä; 160
Likennäksen linnan luoksi.
Kivet on kirkkoa jälellä,
Torit linnan torniloita,
Patsahat papin tupoa;
Itse pappi paiatonna, 165
Ruotsisi kaunis kaatieita.

Toisintoja: v. 1, 2. Iivana meiän isäntä, M. kuulusa kuningas. Petri kuulusa kuningas, Suomen niemen suuri herra. v. 3. S. oritta suurta, v. 7—11. Itketkö sinä emoni, Walittelet v.r. Jos ma jouvun jonne kunne, Tahi viivyn viikommanki, Wuosikausia kahenki, Ruotsin maassa rohkiassa, Suurilla sotatiloilla, v. 27. Laitti l. vesille. Laski l. merelle, v. 31—36. Lato miestä laivohinsa, Suoritti sota'uroita, Kuni telkkä tehtyjänsä, Pieni lintu poikiansa, v. 35,36. Kun kana latoo munansa, Sotka poiat suorittavi, v. 39, 40. Nosti purjet puun nenähän, Waatot varpahan varasi. v. 51,52. Näki Wiipurin veräjät, Ulompana linnan ukset, v. 54. Läpi a.a. v. 55,56, Lankes a. S. niemen, Wiip. veräjäin alle. Lankei a. suuren l. Ruotsin maahan rohkiahan, Imantrahan ilkiähän, Kuolan linnahan kovahan, v. 56. A. W. vihasen, v. 71—74. Tynnyri tulik. Pannu j.p. Hevot on kustu talloihin; Lehmät läävän lattialle. Akat on kustu ammehesen. v. 73,74. Lyiyn luomia tinoja, Kahmalon kanan munia, v. 84. O. v. volvarissa. v. 86½ Muun karjan murottamatta. v. 95 U.m.m. ruuna, v. 95—98. Akka vanha kiukahalla. Äiä on akkoja kerätty. Koukkuleukoja ko'ottu. Lihotettu on akka vanha, Kuivareisi kuorrallettu. v. 100. Weroksi verikäpälän. v. 105. P. p. pyrkimähän, v. 107,108. Avokurkut ammomahan, Jalot jouset jahmamahan. v. 111. Jahmi päivän, jahmi toisen, v. 112—114. A. hän alatse kerran, A. hän ylitse toisen, A.k. keselle. v. 116—120. Pani räystähät rämyhyn, Tuohikattoset tomusi, Linnan patsahat pamusi, v. 122—124. Pani räystähät rämyhyn, Tuohikattoset tomuhun, Tornipatsahat pamuhun, Linnan seinät listehille. Ampu r. rämyksi, Tuohik. tomuksi jne. Raystöt mennähän rämynä, Levyn tuohet tennellähän jne. v. 129. W. veikko kulta, v. 132—136. Elä raualla rapa'a, Annan kultia kypärän, H. huokin täyen. 135,136. O. k. kumia, H. huohtavia. v. 143—144. Situn konna kultihisi, Ilkiä hopeihisi. v. 146. Aivot päästäni alensit, v. 149. Läksi maalta marsimahan. v. 154, 155. K. kultasen kuvussa, M. vaskisen v. v. 165, 166. Pappi paiatta makasi, R. kaarnis k.

Jälkimaine. Tämä runo on Wuokkiniemen, Paanajärven ja Repolan pitäjistä, Wenäjän puolelta saatu. Asia, josta kerrotaan, arvaten tapahtu noin mähä päälle puolenkolmatta sataa muotta sitte, 25 vuotta ennen mainiota nuijasotaa, taikka vuonna 1752 ja senaikuinen teko lienee itse runoksi. Hallitsi siilon Tsari Iivana Wasilein poika Wenäjätä, Ruotsia Juhana Kuningas. Nämät olivat nuorempana kumpanenki Puolan Kuninkaan sisarta, Katrina prinsessata, kosineet ja aina siitä ruveten vähin toinen toistansa karsastelleet. Parempi sodan aine sai heille kuitenki Wiron maasta, joka noin kymmenkunta vuotta ennen oli Ruotsille antautunut. Sopimaton ja luonnoton ilmanki tämä yhdistys, sillä Wiron maa Ruotsista erotetaan mereltä, jota maston se on aivin rajatusten Wenäjän maata, penko Ilvana siitä omalle vallallensa häviöä, sitä enemmin, kun jo ennenki Ruotsi Suomen maan omistamisella oli kovin likelle tunkeutunut.

Talvella mainittuna vuona nousi sota heidän välillänsä, jota sitte kesäksi ja moneksi seuraavaksi vuodeksi pitkitettiin. Muitaki tietoja myöten, paitsi tätä runoa, oli ollut siilon Iivannalla iso sekä hevos- että jalkaväki Suomessaki, jota vaston Juhanan parahat voimat olivat Wiroon kootut, sillä sielläki oli sota valloillansa. Minä muista kirjoistani en ole löytänyt Wiipurin senaikuisen linnan isännän nimeä, jos lienee ollutki Matti Laurin poika. Wastauksellansa runon 95-nessä värsyssä pyysi hän valkian tamman muistelemalla vielä koskevammin Iivanata pilkata, sillä tämän ennen mainittua Katrina prinsessata kosiessa, eikä konsa asiasta sen valmiimpata tullen, hoettiin prinsessan siasta Puolalaisten viimmen komiasti puetun valkian tammahevosen Iivanalle nauruksi lähettäneen.

Suomen Synty.

Kulki kuuluisa Kaleva,
Poikinensa polkutteli,
Etsien elinsioa,
Asunmaata arvaellen.

Kaukoa Kaleva kulki
Päivän puolelta iteä,
Päässyt päätänsä pakohon
Ihmisiltä ilkeiltä,
Jotk' olivat joutunehet,
Tullehet tulille niille,
Kussa lassa laksaloissa
Kuunteli kevä'käkeä.

Paljo maita matkusteli,
Paljo maita, paljo soita,
Paljo synkkiä saloja,
Korpimaita kauheita.
Ei löynnyt elinsioa,
Asunmaata armahinta,
Wiikon vierevän ohessa,
Eikä viikon, eikä toisen,
Yhen kuun kuluajalla;
Missä maat ylen matalat,
Kussa kankahat katalat,
Muut paikat pahan näköset.
"Ei siinä sioa mulle,
Ei oloa onnellista."

Niin tuli Nevan joelle,
Laatokan lahen perälle,
Siirty siitäki etemmä,
Pääsi vielä päiväyksen;
Näki maat, metsät, ihanat,
Saavutti sataset järvet,
Salot, saarimaat, tuhannet.

Loi silmänsä loitommalle,
Etäämmälle ennähytti;
Keksi vuoret, keksi vaarat,
Keksi kukkulat komiat,
Lehot, laksot, lempehimmät.

Katselevi, kuuntelevi;
Niin kuuli kevä'käkkösen
Laulelevan laksomailla,
Kuni muinenki kotona,
Elomailla entisillä.

Sanan virkko, noin nimesi,
Itse lausu ja pakasi:
"Tuotapa minäi toivoin,
Ikävöin ikäni kaiken,
Käen kullan kukkumata,
Hopian helähtämätä."

Meni mielehen ajatus,
Tuli tuo ikuinen tuuma:
"Lietkö suotu, maa sulonen,
Maa ihana arvattuna
Asunnoksi armahaksi,
Onnelliseksi oloksi.

Ollet suotu onnekseni,
Arvattu asuakseni;
Niin sun Suomeksi nimitän,
Suomen maaksi mainittelen."

Siitä sai nimensä Suomi;
Sai nimensä suomisesta,
Kalevasta kansan juuren,
Suuresta sukuperänsä,
Mainiosta maan eläjät.

Wieläki kemä'käköset
Laulelevat laksomailla,
Yhet laksot, yhet laulut,
Yhet armahat asunnot,
Ei ole yhet asujat,
Yhet korvat kuulemassa —
Jo on kauanki Kaleva
Ollut poissa poikinensa.

* * *

Waan sua, kevä'ikäköneni
Kiittelen, ylistelen mä,
Senki kerran kukkumasta,
Hymän hetken hekkumasta,
Puun lehvältä lekkumasta,
Korvihin ukon Kalevan,
Kuulumoille kuulun miehen.
Sanon sun Kalevan käeksi,
Suomen lakson laulajaksi,
Suomen impien iloksi,
Suomen sulhojen suloksi,
Kaiken kansan kaunihiksi.

Kuku aina aikonasi,
Hellittele hetkinäsi!
Kuku kummut kultasiksi,
Hongikot hopeisiksi,
Huolemme kiiku huviksi,
Ikävät iloksi laula.
Kuku meiän kuusikoissa,
Laula meiän laksoloissa;
Laula lemmet tyttärille,
Naimaonnet neitosille,
Sulhoille suloset retket,
Pojille polut parahat.

Laula miehet lapsistamme;
Aika uhkiat urohot,
Tarkimmat talon isännät,
Poikasista pienosista;
Hyvät muorit morsioista,
Tyttäristä tyynet vaimot,
Taitavat talon emännät.

Jälkimaine. Tämä runo, vaikka muinosia tarinoiva, ei kuitenkan itse ole muinosempi, kun vasta ensimmäisiä viikkoja yrittelevä;' jonka sen vuoksi nimitämmä, etteivät runoluvussa äkkinäiset sitä toisinaan vanhempanaki pitäisi. Ilmanki runoilematta luulisi sanasta suoda tulevan suomi samate kun sanoista luoda, myödä, syödä tulevat luomi, myömi, syömi; muinosista (nykyjään kadonneista) sanoista luoia, tuoia, taida sanat loimi, toimi, taimi ja sanoista elää, särpiä, hapata sanat eläin, särvin, hapain (happain), jotka viimmeksi nimitetyt epäilemättä alkuansa olivat elämi, särpimi, happami (happaami) ja jotka ylehensä ennen vanhaan, kielen vielä paremmin makaumatta, taisivat kuulua toisellaki päätteellä suoma, luoma, myömä jne.

Sanat kunki kansan kielessä olivat, samate kun itse saneltavat aineetki, alkuansa harvalukuset. Näiden aikaa myöten lisäytessä, piti sanainki lisäytä. Tämä kaikitse ei niin tapahtunut, että, kun mitä uutta sanottavaksi ilmautu, sille heti olisi uusi, erityinen, nimytki saatu. Ja vaikka kyllä usein niinki sattu, piti kuitenki toisinaan kahta ja usiampaaki ainetta yhdellä sanalla nimittää. Niin luultaksemme oli alusta esimerk. elämä yhteinen nimyt sekä elolle että eläjälle ja niin osottaa vieläki elo seka elämätä että elatusaineita.

Yhdellä sanalla ei kuitenkan taittu ylen monta ainetta sanella, koska toisen usiasti olisi tullut vaikia, heti tajuta, mitä millonki sillä tavoteltaisi. Jopa toisinaan näyttää kyllin kahdestaki aineesta yhdelle nimyelle tulleen. Jos esimerk. sanoit: en toki minä eloani heitä taikka en helpolla minä tästä elämästä luovu, niin toinen ei aina arvannut, mietitkö edellisessä sanelmassa elämätäsi tahi tavaroitäsi, jälkimmäisessä oloasi eli jotai luontokappaletta. Tarvetta myöten koettiin sentähdcn sanalukua silläki enennetyksi saada, että epävertasille sanoille erikäytöksissä hankittiin erityiset pääteensä. Sillä tavalla erotettiin elämi (eläin) ja elämä, luomi ja luoma, suomi ja suoma, josta vieläki sanotaan suomalaiset eikä suomilaiset eli suomelaiset. Missä tätä erotusta tarpeesta tehtiin, siinä ovat päätteet aikoa myöten kylläki vakautuneet, vaan toisissa sanoissa, joiden päätteitä ilman aikojaan sommiteltiin näiden mukaan, ovat päätteet vielä nykyjäanki epävakaisna, esimerk' sanoissa kuutama, muutama, valkama, vaarama, muurama, joiden siaan toiset sanomat kuutain (kuudan, kuuan), muutain (muudan, muuan), valkain, vaarain, muurain ja toisissa mutkissa kuutaman, muutaman, valkaman eli kuutamen, muutamen, valkamen jne.

Ennen vanhaan taisi tämä epävakaisuus päätetten ma (mä) ja mi vaihella olla paljoa tavallisempi. Wieläki tapaamma kaikitse päätellen ma ja mä keralla päätteen minen, joka millään ei ole kun johdettu muinosesta mi päätteestä, esimerk. polttama, -minen, survoma, -minen, käymä, -minen, josta viimmesestä vielä onki käymi sillään säilyksissä.

Muutamat luulevat sanoista suomiehen maa, kuten heidän arveltuansa tätä maata olisi alkuansa nimitetty, pikasemmasti puhumalta tulleen viimmen suomen maa. Somanen kyllä onki tämä arvellus, vaikkemme sitä sentähden päätä asianmukaseksi. 1:ksi sana suomies ei ole kielessämme tavallinen ja 2:ksi, jos olisiki, tuskin kuitenkan esi-isämme olisivat itsiänsa suomiehiksi ja asunpaikkaansa suomiesten maaksi verrailleet, sillä "oma kuitenti kaunis." Jonkun ulkokansan olisi kyllä sopinut naurulla siksi maatamme nimittää; vaan mistä olisi siinä tilassa hän tämän perisuomalaisen nimen keksinyt? Asian mukaan ja muutenki somasesti voivat esi'isämme paikkoa, kussa näkivät suodun elääksensä olevan, siitä suomeksi nimittääki, niinpä muinen Kanaanki maalle sai pian tämän vertanen nimi lupoama eli luvattu maa, siitä että se Abrahamille ja hänen jälkisillensä oli asunnoksi luvattu.

Muinelmia.

Mehiläinen, meiän lintu,
Lennä tuonne, kunne käsken,
Yli kuun, alatse päivän,
Otavaisten olkapäitse;
Lennä luojan kellarihin,
Kamarihin kaikkivallan.

Waikka raamattua myöten uskommaki olleen alkuluoduilla täydellisemmän tiedon Jumalasta, niin olisi kuitenki väärin tehty, siitä päättää, tämän tiedon ihmisten enennyttyä ja kansoiksi erittyä, muuttumatonna sillänsä säilyneen. Toisilla, niinkun Abrahamin jälkisillä, pysy se kauan kyllä alkuluonnossaan, vaan toisissa väänty, mutkistu ja turmeltu se pikemmin, tullen viimmen peräti nimipuutteesen. Niin löytyy vieläki, matkustavaisten maineita möyten, kansoja maailmassa, joilla ei ole pieninkään tietoa Jumalasta. Miten Jumalan tunto sillä tavalla taisi kadota, sitä tällä kerralla emme yritä'känä selvittää, ilman lausuttuamme, niin muuten asian kohdan olevan. Niin näyttää myös meidänki kansavanhempamme aikoinansa olleen mitään Jumalasta tietämättä. Arvoset kyllä taisivat muutki heidän tietonsa sihen aikaan olla, mutta jos kuinka vähätietonen, ihminen siinä kuitenki luontokappalesta erotaksen, että hän kaikissa tiloissa on mahdollinen parempia tietoja käsittämään ja tavallisesti aina uteleeki syitä tutaksensa, jos mitä näkee, kuulee ei muuten keksii oudonlaista. Juuri tämä ihmisyyden luonnon etu oli voimallinen esivanhempiamme uudelleen jommoiseenki Jumalan tuntoon auttamaan. Näyttää kun olisvat he esinnä, ukkosen jumauksilta säikähtyneinä ja mielitorruksistaan heränneinä, ruvenneet tavottelemaan syytä näihin jumauksiin tietä saadaksensa. Waan mahdoton oli sillon keksiä, mikä vasta nykysempinä aikoina, monet vuosituhannet myöhemmin, on tullut paremmin tutuksi. Tiedon kaipuussa levottivat he sillä uteliaisuutensa, että päättivät jonkun mahtavan, ehkä muuten oudon ja näkymättömän, olennon pilvissä elelevän, joka sekä iski sieltä leimahtelevat tulet, että äannähteli nämät kummat jumaukset. Muuta nimeä ei tieten, kutsuivat he hänen jumaksi eli jumalaksi, sillä jumauksillapa hän olentonsa ilmotti. Samate kutsumat pienet lapset lammasta määksi, lehmää myyksi jne äänistä, joita he näiltä elämillä kuulevat. Samalla tavalla, kun meille sana jumala, taisi Wenäläisille tulla sanansa boh, jolla he Jumalata nimittävät, sillä tämäki sana alkuansa osottanee jotai pauhua eli juminata. Samaa alkua ovat myös luultaksemme Tatarilaisilla Jumalan nimenä tärä, Ostiakkilaisilla turum eli torom, Woqulilaisilla torom, Tsuvassilaissilla tora eli tor, muinasten Gothilaisten thor, Skythiläisten tara jne, joilla kaikilla näyttää jotai täräystä alkuansa tavoteltuna.

Näin toki yrittäneet selvittää, miten esivanhempamme uudelleen saivat alun Jumalan tuntoa ja itse nimenki, lähtisimmä mielellämme toista asiata tutkimaan, kuinka Jumalan lääni tästä ensin pienemmästä alusta vähitellen suureni, siksi että häntä viimmen pidettiin kaiken maailman tekiäna ja haltiana. Jo alkuansaki, ehk' ei hänen valtansa vielä mahtanut suuresti pilviä ulommaksi antauta, pidettiin Jumalala jotensaki mahtavana, pilviä liikuttelevana, tulta, säitä ja sateita lähettävänä urohona. Taisipa nimet ilmonen Jumala, pilvien pitäjä, hattaroin hallitsia jo siilon tulla hänelle annetuiksi. Aikasin taitiin häntä myös luojaksi nimittää, jolla sanalla sillon oli paljo pienempi piiri, kun nykyjään. Luomisella alkuperäänsä ei näytä ymmärretyksi, kun mitä hyvänsä lähettämistä eli erille panemista itsensä eli toisten luota.[1] Jumalan ilmasta tulta, vesiä, lumia, rakeita ja toisinaan kiviäki luodessa eli lähetteissä, ruvettiin häntä siitä luojaksi nimittämään. Muinosille Greikalaisille luulisimma samalla tavalla tulleen heidän kielisen Jumalan nimensä theos, joka meidän kielellä olisi luoja eli pania. Taivaalliseksi Jumalaksi kutsuttiin häntä paikasta, jossa hän eleli ja joka erittäin hänen voimastansa eli mahdistansa lienee taivoksi eli taivaaksi nimitetty.[2] Taivaasta ja minkä laatusna esi'isämme sitä pitivät, saamma toiste enemmin lausua, nyt vaan nimitämmä, uulleen heidän sitä moni-, tosinaan kuusi- ja yhdeksänkikantiseksi rakennukseksi. Näillä kansilla arveltiin Jumalan öillä lepäelevän. Taisivatpa pitääki monet aurinkoa Jumalan päänä ja sentähden sitä päiväksi nimittää, vasta myöhemmin auringoksi sanoen, tällä nimellä johon kuhun auriahan eli hataraan astiaan verrattuna, niinkun sitä vieläki on tapana auringon eli päivän kehäksi sanoa. Sentähden päivän sitte piti illaksi aleta, Jumalan sillä yöksi kirjavalle taivon kannelle päästä, jonka hän päällensä oli kiinni nakannut, jotta piti laidatse itse päälle kiivetä. Toisena aamuna jällen laitaa myöten alle saava aukasi hän tämän kannen ja taivalsi päiväsiä matkojansa kuni ennenki.

Waikka aikaa voittain Jumalata ruaettiin suuremmaksi ajateltamaan ja monta luonnon vaikutusta, pilvistä erilläki, hanen työksensä arveltamaan, niin olivat aina hänen enimmät toimensa kuitenki pilvissä, kussa myöhemmin hänelle luultiin mainio paja olevan, josta häntä myös takojaksi nimitettiin. Hänen takomiksi arveltiin nyt taivastaki ja kaikkia sen kansia. Näin Jumalan aina suuremmaksi tultua ja ihmisten viimmenkän ajatellen, ken kaiken tämän maailman olisi tehnyt, eikä ketään suurempata olentoa sen tekiäksi tieten, päättivät he siksi Jumalan. Mitä ennen tiettiin, hänen pajassansa monenlaatusia kapineita valmistelevan ja ulomma luotansa lähettelevän, se hyvin kyllö myönti tätä ajatusta maailman rakennuksesta. Ennen ihmismuistoa olisi hän kaikki mitä tavattiin, valmistellut ja kunne kunki paikallensa luonut. Siitä alettiinki maailmata toisella sanalla luonnoksi nimittää ja Jumalata näinki ymmärtäen luojaksi.[3] Niinpä ovat muutamat, ilman ennen Jumalasta mitään tietänättäkän, aivan maailman rakennuksesta yksinänsä, tulleet ensimmäiseen Jumalan tuntoon johdatetuiksi. Näin kerto muutama Grönlandin maan asukas tästä aineesta: Se on tosi, sano hän, että meillä ennen ei ollut tietoa Jumalasta ja vapahtajasta. Mutta elköön sentähdcn kenkän luulko, ettemme toisinaan tätäki asiata ajatuksillamme noudatelleet. Itseki arvelin usein tähän laatuun: pienintään kajakkata (s.o. venettä) ei saada ilman suurta työtä ja taitoa valmiiksi. Ja kuitenki on harrakkaki paljo mahtavammasti tehty, eikä ole meistä kenkän häntä mies tekemään. Wielä mahtamammin, kun harakka ja muut elävät, on ihminen rakettu. Kenpä siis olisi hänen tehnyt? — Hoetaan maasta kasvaneen, vaan miksi ei kasva vieläki? Ja jos kasvaisiki, niin mistä olisivat itse maa ja meri, kuu, päivä ja tähdet kasvaneet? Tosiaanki on kaikilla näillä ollut tekiä, jonka mahtia, taitoa ja ymmärrystä meillä on työläs arvata'kan, sillä niin kauniit, hyvät ja hyödylliset ovat kaikki hänen tekonsa. Jos nyt aivan umpinaisesta tämä muukalainen tuli kaikkiluojan Jumalan olemista tavottelemaan, kuinka paljoa helpompi eikö toki ollutki esi-isillemme, ennen tietystä mahtavasta pilvien Jumalasta tulla taivaan ja maanki luoja Jumalan tuntemaan. Ja niin tulivatki, kun vaan sitte olisivat sihen tyytyneet. Mutta onnettomasti rupesivat Jumalan toimituksia omaan talouteensa vertaamaan. Eipä pienimmässään perehessä, ajattelivat he, voi yksi kaikkia toimittaa, niinkö siis Jumala kaikkiin yksinänsä ennättäisi? Tämän ajatuksen saatua, autovat Jumalalle paljo käskyläisiä, joilla kaikilla olivat määrätyt työnsä toimitettavat ja joita aikaa voittain epälukuhun asti eneni. Näitäki nimitettiin toisinaan jumaliksi, toisinaan haltioiksi, kuninkaiksi, isänniksi, emänniksi, pojiksi, neitsyiksi, piioiksi ja miksi millonki. Waan itse pääjumalatadalettiin nyt, perehenvanhimman tapaan, ukoksi, taatoksi, isoksi, vaariksi, vanhaksi mieheksi jne kutsua. Wanhan virkansa pilvissä toimitti hän vieläki itse, mutta kun hänen lääninsä kuitenki näin oli suurentunut ja häntä Jumalan nimellä usein muissaki tapauksissa mainittiin, niin tuli tarpeelliseksi sillon toisella nimellä häntä kohdella, koska hänen toimistansa pilvissä jotai erittäin oli lausumista. Tästä sai nyt se mainittava nimivaihto jumalan ja ukon välillä. Jumala tuli yhteiseksi nimeksi sekä entiselle jumalalle, jota nyt ukoksi sanottiin, että muille hänen kaskyläisillensä, jota vaston korkeinta jumalata erittäin nimitettiin ukoksi eli luojaksi.

Waan nämät aineet, jotka kuitenki ovat siitä arvosta, että sietävät laviammalta tutkittaa ja lausuttaa, kun tässä osassa sihen tilaa olisi, heitämmä toistaseksi, nyt vaan mainiten, että ukkoa ei rukoiltu ainoasti kylväjiltä sateen tähden, vaan myös moninaisissa muissa tiloissa, metsä-, meri- ja sotamiehillä, taudeissa, karjan menestykseksi jne, josta kyllä hamatsemma, että häntä pidettiin yli muiden voimallisna Jumalana, sillä monissa näissä tiloissa olisi löytynyt lähempiäki erityisiä haltioita ja auttajoita, jos muuten olisivat kyllä voimallisiksi arvatut.

Näin siis päättäisimmä, esi'isillämme aikoinansa olleen pääjumalana ukon eli luojan ja tämän käskyläisinä muita alhasempia niink. Tapio, Ahti, Lempo, Hiisi, Tuoni, Kalma, Louhi, Mielikki, Luonnottaret, Kuuttaret, Päivättäret, Otavattaret, Tuulettaret, Suvettaret, Etelättäret, Syöjättäret, Tuonettaret jne, jota vaston senlaiset kun Kaleva, Wäinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen, Joukahainen, ehkä toisinaan jumalain verosina pidettynä, mieltä ei lueta kun muiksi muinasten Suomalaisten urhollisiksi sankareiksi. Näistä itsekustaki toiste enemmän.

[1] Luoda kiviä s.o. panna erille jostai eli johon paikkaan; l. verkkoa, kangasta, p.e. nimeksi eli aluksi; lehmä loi vasikan, käärme l. nahkansa, pani erille luotansa; luo ojaa, löylyä, pane erille maasta, kiukaasta; luo vene vesille, salmen poikki, pane erille rannasta, rannasta rantaan; se on luotu minulle, erille pantu millua vasten. Samate sanoissa luoma, luoko, luoto, luoti, tuode, luonto, luonne, luola, loitto (luoitto), luopuoa jne.

[2] Woimaa eli mahtia osottavasta pääsanasta tai (tain, taida), joka itse nyt on kielestämme hävinnyt, vaan josta vielä löytään johtosanoja niink. taitaa, taito, taika, taimi, taima, tainta, taipua (samate k. voipua sanasta voida), taintua, taistella jne, joissa kaikissa on joku voiman eli mahdin osotus. Niin lienee latinan kielinen taivon nimitys firmamentum ja ruotsin kielinen fäste myös alkunsa saaneet.

[3] Suomalaiset paikka paikoin Wenäjän puolella tuskin ymmärtäisivät, mitä tavottelisit sanoessa Jumala loi kaiken maailman, sillä luomista he siinä kohdassa sanovat tekemiseksi eli laatimiseksi. Muutamista Uutta Testamenttiä Repolan papin luona Greikasta Suomeksi käätessäni, siten paremmin oppiakseni, millä sanoilla heidän puheensa mukaan hän sitä kaännettäväksi tahto, käytin sanaa luoda äsken mainitussa osotuksessa, joka hänelle, ehkä muuten sel- välle, lapsesta olleelle suomalaiselle näytti oudoksi ja jonka hän ainaki oikasi, sanoen tehdä eli laatia. Muuten on sana maailmaki heillä oudonlainen, jota he vaan ilmaksi nimittävät.

Satuja.

Ukko ja Kuolema.

Wanha köyhä ukko hakkasi puita metsässä. Alko kantamuksen saatua kotiin astua. Wäsymällään laski puut maahan, valitti vanhuuttansa, köyhyyttänsä ja kaikkea viheliäisyyttänsä, sanoen viimmen: "voi jos toki kerran kuolemaki tulisi!" Kuolema sattu paikalle ja lausu: "tässä olenki, miksi kutsuit?" Ukko vähän hämmästyneenä vastasi "enkä miksikän, jos et tahtoisit vähäksi matkaksi katamustani ottaa. Kun polonen juuri olin uupua."

Elohon elävän mieli, miehen mennehen manalle.

Kontio ja Hiiri.

Kontio nukku korvessa ja lauma hiiriä piti ympärillä menoa. Wiimmen heräsi kontio ja sai muutaman, kovin rohkiasti aivan seljälle hypänneen, kynsiinsä. Hiiri rukoili armoa, pyysi anteeksi rikostansa, vahingosta tällä kerralla näin onnettomasti sattuneen, jota hän ei konssa toiste tekisi. Wielä lupasi hän kaikella kunnialla muistaa, jos nyt hengissä pääsisi. Kontio, ehkä suuttunutki, laski hänen viimmen irti, sanoen: "yksipä ollet syöden, kun säästäenki; mene matkohisi mokoma." Ei aikoja, niin muutamana päivänä kontio eräteillänsä puuttuu verkkoon, eikä päässyt vapaaksi, jos millä yritti. Kovin tuskautuneena tapasi hänen hiiri ja olko arvelematta verkon pauloja poikki järsiä. Sillä pääsi kontio pian vapaaksi. Waan hiiri lausu: "pidit minua pilkkana, etkä toivonut mitänä hyvää, mutta näetpä voivan hiirenki hyvä hyvällä palkita."

Ei niin köyhää, ettei toista auta, ei niin rikasta, ettei apua tarvitse.

Linnut, Nelijalkaset ja Yöleikko.

Oli muinen sota linnuilla nelijalkasten kanssa. Jos millä puolella voitolla oltiin, sillä puolella pyöri yöleikko, lintunen seassa lintuna, hiirenä nelijalkasten joukossa. Wiimmen rauhanteossa ei kumpanenkan puoli tuntenut häntä omaksensa, sanoen aina suurimman hädän aikana hänen toisella puolella nähneensä. Niin päätettiin yksituumasesti ajaa pois hän mailta ilmoilta. Siitä ajasta asti ei ole yöleikko päiväsaikana tohtinut silmänsä näyttää.

Pah' on syöä siemenensä, maansa petteä pahempi.

Suomen kansan Arvutuksuia.

1. Suuton söi, käsitön ampu, vesilinnun vempeleltä, haapanan havun selältä.

2. Mies ollut alusta ilman, ilman loppuhun elävä, ei ehi sinä ikänä, pääse päivikuntinensa, viien viikon täyttäväksi.

3. Pikku lintu liinahäntä läpi seinän lentelevi.

4. Tupa tuuti, lakka laulo, mies tuuti tuvan sisässä, jonk' on suussa Suomen lukku, Tapion rahat takana.

5. Suurempi sukua suurta, kuninkaita korkiampi, lattialla tallatahan, kuni koiroa pahinta.

Osviittoja. 1. Suuton, käsiton s.o. aurinko eli päivä; söi, ampu s.o. sulatti; vesilinnun, haapanan s.o. lumitykyn; vempeleltä, havun selältä s.o. oksalta eli lyngykseltä. 2. Kuu. 3. Pikkulintu s.o. neula; liinahäntä s.o. silmäystä eli lanka neulan perässä; seinän s.o. vaatteen; lentelevi s.o. kulkevi. 4. Tupa s.o. oravan pesä; lakka s.o. puun latva; laulo s.o. heilu eli hahisi; mies s.o. orava; lukko s.o. maan pidentä eli verot; Tapion s.o. metsän; rahat s.o. ravara. 5. Päiväpaiste.

* * * * *

Paljo ilmanki tässä osassa puhetta Suomen kieleen koskevista aineista ollunna, pelkäämmä, sitä vielä lisätessämme, jo heti työmme alussa lukian kyllästyneenä lennettävän, jos minne'ki, mehiläisemme. Sentähden lykkäämmä tulemaksi kuuksi koko kielen seikan nöyrimmällä anomuksella ja toivolla, itsekunki siksi armahtavaisesti kohtelevan tätä talven pakkasissa pyrivätä mehiläistä ja erittäin senlaisia saamia, kun Aigypto, Polyneisia, Indo, Greikalaiset, metsakko, karjakko, opisto, kasta, toisinto, kirjamellinen jne. Sillä toivolla lähdemmä nyt kuumme täytteeksi selvittämään muutamia.

Suomen kansan Sanalaskuja.

1. Anna kättä käyvän miehen, suuta ulkovan urohon.

Käyvällä ja ulkovalla ymmärretään toisinaan köyhää ja koditonta, toisinaan muuten kulkevaista, tuntematonta. Edellisessä tapauksessa kehottaa sanalasku, köyhiäksi ja varattomia hyvin kohtelemaan; jälkimmäisessä, varalla pitämään, ettei tuntemattomiakan tylysti vastaan oteta, josta vaan katumus saattaisi seurata.

2. Parempi pajussa maata, kuni paimenen sivussa, orpolapsen kainalossa.

Tällä sanalaskulla olen kuullut naimatta jäänetten tyttöin itsiänsa toisinaan lohdutteleman ja epäilemättä olisiki hyvä, jos he sen, vaikka aina, mielessänsä pitäisivät. Waan valitettavasti runoa myöten

Kyll' on niitäki kylissä
Tyttäriä tyhmempiä,
Jotk' ei o'ota ollenkana
Puhe'mieheltä puhetta.

Kesällä kenossa kaulan,
Talvella takana silmin,
Katselevat, kääntelevät,
Kenen keksiä pitäisi;
Mies olla mikä' hyvänsä,
Talon laiska juoppolalli,
Eli köyhä kestin poika,
Elikkä rahaton renki,
Joka vaan vihille veisi
Waikka vaskisormuksella;
Jos vuoen, kahen perästä
Korjan perä on kotona,
Talon turkki tuiskun suoja,
Läpilauta lapsen likka,
Käsivirkka kätkyn soutu,
Penkki, pankko pöytä lauta.

(Korhonen).

3. Niin on niittyin asiat, kun on niityt aialliset.

Koskee erittäin talon, jos toisinaan muihinki, toimihin. Sen nyt tietääki jokanen, menestyvän työt sitä myöten, miten niitä huolella ja uutteruudella toimitetaan.

4. Syöpi leivän survosenki, kun on meistä mielin määrin, omin ottamin urosta.

Sanalasku päättää köyhemmenki suodun ja mielen- myötäsen miehen olevan paremman, kun muka rikkaan pakolla otetun. Miten lienee, heitän peräti naisten huoleksi, itse tuumailla ja arvaella.

MEHILÄINEN W. 1836.

Helmikuulta.

Tauti.

Surma hiihti suota myöten,
Tauti talvitietä myöten.
Noin puhuvi suuri Surma,
Aika Tauti arvelevi,
Illalla talon takana, 5
Talon aittojen takana:
"Kenenkä tapan talosta —
Tapanko ukon talosta?"

"Jos tapan ukon talosta,
Taitavi kalat kaota, 10
Lohimurkkinat mureta,
Nuotat tulla tukkuloihin,
Wenehet vesille jäähä;
En tapa ukkoa talosta."

Surma hiihti suota myöten, 15
Tauti talvitietä myöten.
Noin puhuvi suuri Surma jne.
"Kenenkä tapan talosta —
Tapanko akan talosta?"

"Jos tapan akan talosta, 20
Lyhenevi lehmän lypsi,
Maion kantajat katovi,
Maitokupit kuivettuvi,
Ravistuvi voirasiat;
En tapa akkoa talosta." 25

Surma hiihti suota myöten
Tauti talvitietä myöten.
Noin puhuvi suuri Surma
jne
"Kenenkä tapan talosta —
Tapanko pojan talosta?" 30
"Jos tapan pojan talosta,
Haviävi halme'maani,
Kaskikirvehet katovi,
Elopurnoset putovi,
Jyvälaarit laukiavi; 35
En tapa poikoa talosta."

Surma hiihti suota myöten,
Tauti talvitietä myöten.
Noin puhuvi suuri Surma
jne
"Kenenkä tapan talosta — 40
Tapanko tytön talosta?"
"Jos tapan tytön talosta,
Häviävi hääveroni,
Wähenevi kihlavärkit,
Jääpi sulhoset surulle. 45
Poikaset pahoilla mielin;
En tapa tyttöä talosta."

Surma hiihti suota myöten,
Tauti talvitietä myöten.
Noin puhuvi suuri Surma 50
jne.
"Kenenkä tapan talosta
Tapanko talosta minnän?
Jos tapan talosta minnän,
Saapi mies on toisen naisen;
Saapi naisen naimisella, 55
Ehk' ei lapselle emoa."

Toisintoja. v. 4—6. Ajatteli aika Tauti, Talon keskitanterella. v. 7—9. kenen tappanen t. T. talosta vaarin? J. t. talosta vaarin. v. 8—9. T. talon isännän? Tappaisin t. i. v. 10—11. Taitaisi talo hävitä, Pian mennä pieni maani v. 19—20. T. talosta muorin? J. t. t. m. T. talon emännän? J. t. t. e. Tappanen talosta vaimon? J. t. t. v. 21—22, L. lehmilykky, Maitomaljaset k. Katoneeko suuri karja, Levinneekö lehmiläavä. v. 23. Pienenevi piimäamme. v. 33—34. Hävinneekö h. Katonevi kaskikirves. v. 34. Jyväpurno puonneeki. v. 41-42, T. talosta neien? J. t. talosta neein. v. 43—44. Hävinneekö h. vähenneekö k. v. 45. Saapi s. s. Tullaan s. s. v. 46. Jää pojat pahoilla m. v. 54. Jäähään lapset itkemähän, Pienoset pisartamahan Ostolla orihin saapi, Uuen naisen naimisella.

Hekkalan Maria.

Jo nyt joutu naimavuosi,
Wihkivuosi mnmmeseltä,
Joill' ei ole ennen ollut,
Eikä saanchet osansa.

5—14
Pojat nuorena nopiat
Elelimät öillä ensin,
Maan kun joutu manhemmaksi,
Ettei jaksa yöjalassa
Kyllä kutkia kylällä,
Otettama on uusi ncuo,
Uuet kihlat ostettamat,
Monet kihlat kirkkaimmat,
Kaunihimmat kaulamärkit,
Kultasormukset soria???

15—20
Tyttärill' on työlähampi,
Aina outo outettama,
Eikä tule toi sinänsä,
Maikka malmoa pitäpi,
Käypi toimo työlähäksi,
Ajatukset ahtahaksi.

21—26
Tuumailimat tuosta kerran
Kaksi kaunista tytärtä,
Sisarukset Siikajoessa,
Kuulut Pulkkilan kylällä,
Alapuolella asumat,
Heiteltynä Hekkalahan.

27—41.
Riitta ensin rintavasti
Sanopi sanalla tuolla
Marialle mahtamasti:
"Mikä neuoksi hyväksi,
Mikä neuon antajaksi;
Nuoret kaikki korjatahan,
Minä vanhanen vakainen.
Tulen vielä tuommoseksi,
Kun tuo taivahan mäkärä
Alla pilvien asuva.
Joko Yrkön yksinäisen,
Rahattoman rannistani,
Wiimmen ottanen omaksi,
Kun ei tulle kumminkana
Tarjoksi talollisia."

42—59.
Mari sanopi samalla:
"Otan minä, vaikka mistä;
Mull' on miellä muille asti,
Paljo ihtessä piteä,
Paljo on pantuna rahoja,
Lukon taaksi tallittuna.
Rahat annan arkustani,
Talo ensin ostetahan,
Sitte maata muokatahan,
Jotta syömmä selvän leivän,
Ruisleivän runsahimman.
Wiel' on lehmä Lehtikorva,
Joka lypsäpi lujasti,
Wasikan tekepi toisin.
Kaks on lammasta kotona,
Jotka joutuen kerihten,
Syksyt kuon syylinkiä,
Talvet vanttuja vatustan."

60—65.
Riitta aivan riski suusta,
Kieli kerkiä sanoissa,
Sano vielä toisen kerran
Marialle mahtavasti:
"Laita sulhanen sinulle,
Elikkä ennätän esinnä."

66—75.
Mari varsin vastoapi:
"Ei ole minulla vielä
Miestä tiettyä tulossa;
Sulhanen sinulla ompi
Laita ihtesi vihille.
Sin' olet elänyt enemmin,
Kohta täytät talven tullen
Wiisikymmentä visusti,
Minä vuotta viisitoista
Olen nuorempi sinua"

76—87.
Tuli poika Pulkkilahan,
Joutu tuolta Siikajoelta,
Keski Kestilän kylästä,
Pölyhousu Haapalainen,
Mainittava mestariksi,
Opit kaikki ottanunna
Hän oli oiva ompelia,
Warsin vaatetten tekiä,
Wielä seppä sen mokoma,
Häylyvä hätävarassa,
Kylän tarvetten takoja;
Tuli tuonne Pulkkilahan.

88—91.
Riitta Hekkalan havahti:
"Jo on poika Pulkkilahan
Tullut oiva ompelija,
Raatali rahan keriä"

92—95.
Mari heti nauratellen
Sano: "terve tultuasi!
Joko olet ompelijaksi
Toki kerran kerkinynnä!

96—101,
Käski lähtiä kotiinsa
Tekemähän taitavasti
Ensin turkki tuulen suoja,
Sitte röiy sievänlainen,
Wielä pelsi pehmiämpi,
Jolla vietäisi vihille."

102—107.
Illan tultua ilosen
Lähti poika kulkemahan,
Walmisti vaeltamahan.
Wielä Wiiolle menepi,
Näki Yrkön yksinänsä
Kartanolla kahtelevan.

108—111.
"Mitä Yrkkö yksinäsi
Siinä seisot siirtymättä,
Ajattelet ahkerasti,
Kallistellen kartanolla?"

112-115.
"Miel' on mennä Hekkalahan;
Joko lienevät levolla."
"Sinne se minunkin tieni,
On tahottu ompelohon."

116—119.
Lähti kohta kulkemahan
Yhtä tietä Yrkön kanssa;
Astu poika ahkerasti
Tuonne Hekkalan talohon.

120—123,
Sitte tuonne tultuansa,
Päästyänsä matkan päähän,
Kohta koitteli ovia,
Oisko lukkohon lukittu.

124—137.
Naiset arvahin asian —
Jo on pojat joutunehet;
Naisten syän sylkähtäpi,
Mieli hyppäsi hyväksi.
Wielä neuoit vierahia,
Opetit oven takoa:
"Ovipieless' on avainki
Piilosalla pistettynä;
Ota, aukase avia
Avamella oikialla,
Siirrä salpa koukerolla,
Jousi potkase takasin,
Loirat oikein osoa
Solikoia sormellasi."

138—143.
Otti oikian avamen,
Jolla aukasi ovia,
Siirti salvan koukerolla,
Jousen potkasi takasin,
Loirat oikein osasi
Solikoia sormellansa.

144—153.
Mari sänkynsä levitti,
Paljo peittoja panepi,
Sanopi sanalla tuolla:
"Riisu vieras vikkelästi
Poies kintahat käsistä,
Lakki laske arkulleni,
Kengät keskilattialle;
Wilu siell' on seisoessa,
Painu tänne pakkasesta,
Siirry peittojen sisälle."

154—159.
Poika nöyrä neuottua
Teki, oikein osasi,
Pani sänkyhyn samalla,
Syltä kaulahan kamahti,
Anto suuta suikiasti,
Näppärästi neitoselle.

160—165.
Mari esteli esinnä,
Sanopi sanalla tällä:
"Oisit kyllä oiva poika,
Kaunis kaikessa siassa,
Waan on kontittu kovasti,
Juoniteltu juomariksi."

166—175.
Poika varsin vastoapi:
"En ole juonut julkisesti,
Enkä varkahin varonut;
Kun tahot kuulla kontimiestä,
Paljo on minulla niitä,
Jotka vissinki vihavat.
Ota aasi oivallinen,
Pitkäkorva kumppaliksi,
Sitä ei kontita kovasti,
Juonitella juomariksi."

176—179.
Mari lausu lempehestsi
"Elä suutu suottakana,
Waikkapa valehtelevat,
Panettelevat pakanat."

180—183.
Siinäpä Samu samalla
Tutummaksi tulla tahto,
Rohkiammaksi ruveta,
Likemmäksi liittäytä.

184—193.
Mari aina estelepi,
Sanopi sanalla tällä:
"Enkä huoli ensinkänä
Tulla kanssasi tutuksi,
Kun et laita laaullensa,
Anna kihlat kukkorosta,
Kultasormukset kuleta,
Kääri ketjut kaulahani,
Siitä tulisin tutuksi,
Likemmäksi liittähyisin."

194—206.
Riitta varsin valvovainen
Yrkön kanssa kaunihisti,
Kuultuansa kuihkutuksen,
Alko äystätä isosti.
Haukku Riitta Haapalaista,
Sanoen sanalla tällä:
"Sinä olet sika Siikajoelta,
Kehno Kestilän kylästä,
Mont' on mennyt mennävuonna,
Wiety viimmessä kesänä,
Parempata paiskattuna,
Saatettu sotaväkehen,
Etelähän ennätetty."

207—211.
Alko ajoa pihalle,
Takaperin tanhualle,
Wielä kiitti vierestänsä
Totiseksi toista miestä,
Hyvin Yrkköä ylisti.

212—228.
Samu nousi näppärästi,
Saapi lakkinsa samassa,
Kintahat ja kenkänsäki.
Lähti ulos juoksemahan,
Waan ei osannut ovehen,
Lankiapi lattialle.
Pelko paino pitkäksensä,
Pää se paukahti kivehen,
Sormet poikki portahasen,
Lakki lenti lietehesen,
Toinen kinnas kiukahalle,
Toinen sattu salvamehen,
Kengät keskelle lakia.

Ei malta häässä maata,
Kauan olla oikiana,
Yli kynnyksen kytäsi
Takaperin tanhualle.

229—238.
Mari nousi nopiasti,
Ite pistäysi pihalle,
Otti kiini olkapäästä,
Pani kaulahan kätensä,
Lausu aivan lempehesti:
"Elä kulta kumminkana
Pane mieltäsi pahaksi
Noista töistä tuhmimmista,
Mielettömistä menoista;
Tule vielä toinen kerta!"

239—243.
Waan ei tohtinut takasin
Poika siirtyä sisälle,
Meni siitä matkohinsa,
Itku silmiä sitopi,
Weet poskille putosi.

244—256.
Mari se sisälle saapi,
Pani maata paikallensa,
Siallensa siirtäyty.
Sitte nurku nukkumatta
Riitta rukan rintavuutta,
Suupalton pauhinata:
"Kun et vaivanen varonut,
Ajot pois pojan parahan,
Minun heitit Hekkalahan,
Yrjänän ite piätit;
Minun aikani asunto,
Päivät pitkäksi tulevat,
Itkun tuottapi ikävä."

257—271.
Kesän oli kekkiänä;
Tuli sitte talven tullen,
Lähti Launolan kylältä,
Astu Antti Anttoselta,
Taitava talon isäntä.
Waunut vyöryvät kujalla,
Kiesit kiersi kartanolla,
Helisi hevosen kello,
Kovin kuulu kulkusetki,
Sulhanen oli ohjilla,
Mies on kaunis kahtannolta,
Pulskia punamerinen,
Waattchet komin koriat',
Napit kullan kiiltämäisct,
Hopiasta hohtavaisct.

272—276.
Mari luulepi lujasti,
Ett' on vieras Wiipurisla,
Saanut Saksan kaupungista,
Eli tullut Lukhulmista,
Nuohtin poika rohkiampi.

277—280.
Anna astupi tupahan,
Eellä ennätti sanoa:
"Ota oikia osasi,
Taitava talon isäntä!"

281—286.
Mari vielä muistelepi:
"Mun on haiku Haapalaista,
Jonk' on sormus sormessani,
Jonka kanssa kaiken talven
Aina valvoin valpahasti
Öillä yksillä olilla."

287—302.
Anna haukku Haapalaista,
Kieli kerkiä panepi:
"Totteletko toljaketta,
Höyhenkengän höynäystä!
Elä huoli huitarista,
Kovin konnankoukkusesta,
Jok' on ruma ruumihilta,
Partaki pahannäkönen,
Eik' ole mieltä muille asti,
Eikä ihtessä piteä.
Laaustaan on aivan laiska,
Syöpi ruoan runsahimman,
Juopi viinan kun vetenä
Ihmisiltä ilkiästi,
Aina pirtissä asupi,
Pötköttäpi pöyän päässä."

303—314.
Toista kiitti kielevästi:
"Ollut nuorena nopia,
Wiel' on virkku vanhanaki,
Kaunis kaikissa tiloissa,
Talon töihin taitavampi:
Kaikki kyllä kaunihisti
Laittelepi laaullensa,
Aina akkainki asiat.
Nametass' on naisten luona,
Leivät leipopi leviät,
Pa'at kaikki kahtelepi,
Kaikki kulkepi koatki.

315—348.
Täll' on sini silmäripset,
Tällä kulta kulmakarvat,
Tällä vaattehet verasta,
Jotka näyttävät näkyvän.

319—322.
Täll'on kihlat kirkkahimmat,
Kultasormukset soriat,
Jotka ennen aikonansa
Osti Oulun kaupungista."

323—328.
Anna kukkaron avasi,
Otti lantit lakkarista,
Jotka työnti tyttärelle.
Hyvin helisi hopiat,
Kultasormukset kulisi,
Kahlisivat kahmaloissa.

329—331.
Kohta annettiin asia,
Saatettiin sana kylälle,
Julki kaiken kirkkokunnan.

332—355.
Sinä päivänä samana
Tuli sanoma Samulle,
Ett' on Mari morsianna.
Säikähti Sameli riepu,
Weri ohtahan osasi,
Niinkun pilvi päivän päälle.
Sylkäytti syänaloa,
Wärähytti varpahia,
Tahto puheta punanen,
Waikk' oli valkiaverinen.
Eikä sitte ensiyönä
Saanut unta silmillensä,
Ajatteli aikojansa:
"Mikä mielessä Marilla,
Kun ei huolinut minusta,
Waikka kaiken vaivan kanssa
Kannan kalua kokohon!
Minä otan ompelolla,
Takomalla talvikauet,
Weän värkkiä kokohan,
Wielä viljoa metästä,
Ansoistani aikalailla,
Parahite pauloistani,
Satimistani samate."

356—368.
Aina arveli Sameli,
Wielä muisti muinosetki:
"Sinne sortu sormukseni,
Sinne värkkini väheni,
Kaikki kulu kintahani,
Kaikki kenkäni keveni,
Yöjalassa juostessani,
Warsin kauan valvomassa,
Talvikauen tarpoessa.
Sauoin varsin vaikiasti,
Sukset tarttu takkalahan,
Tahon puota pyörtehesen,
Aina mennä ämmän alle."

369—378.
Sitte ensilauantaina
Lähti poika polkemahan,
Walmisti vaeltamahan,
Kylyn jälkehen kylästä.
Juoksi yöllä yksinänsä
Heti kohta Hekkalahan,
Waan ei löytänyt Maria,
Eikä saanut sormustansa —
Mari oli poissa Pulkkilasta
Mennyt morsianverolle.

379—381.
Hakaroipi Haapalaista,
Kulkkuperä kuivettupi,
Pakottaa pahon syäntä.

382-389.
Sitte kuuli korkialta
Saarnastuolista sanoman,
Marin vietävän vihille,
Iän kaiken istumahan,
Asumahan Antin kanssa.
Ain' on haiku Haapalaisen,
Aina yölläki unissa,
Aina päässä päivänäki.

390—393.
Kauan häitä hankittihin,
Monet viikot morsianta,
Suuri aika sulhasmiestä.
Mari sano sulhaselle:
"Joko viimmen joutunemma,
Joko lyönemmä lähöksi;
Toisinaan tulepi konna,
Pylyhousu pöyän päähän,
Isotellen ilkiästi,
Humalaisna hullupäanä,
Tuopi pian tullessansa
Wielä villin viimmesenki,
Kun on ollut ensimmäisnä,
Waan ei virkata mitänä."

404—411.
Wiimmen vietihin vihille,
Päästettihin perjantaina.
Kaikki kulki kahtomahan
Kauan häitä hankituita,
Monen miehen morsianta,
Kuulusinta kukkapäätä,
Suurta riemua suloista,
Suurta viulun vingutusta.

412—116.
Waan ei pojat puoletkana
Mahu salihin sisälle,
Eikä pääse pyörimähän;
Kansa seiso kartanolla,
Alla akkunan pihalla.

417—423.
Annettihin akkunasta
Wiinaryppy vierahille,
Punssikuppi kuhtutuille;
Kaikki tuli tuppurihin,
Nurkkavilpat viimmeseksi,
Että tahtomat tapella
Rannin pojat rantehella.

424—431.
Martti neuo neitosia,
Tykö puhu tyttärille,
Olla loukossa lujassa,
Ett' on kuja kuhtutuilla,
Sola sievästi rakettu.
Kahto sitte kartanolle,
Täällä pojat pyörimässä,
Tanteretta taistelevat.

432—439.
Martti puhu poikasille,
Kovin könnistö köpisi:
"Ettekö luule ensinkänä
Tulevan tilintekoa,
Kun ette siirry sinnemmäksi
Kokonansa kartanosta,
Että pääsisi pihalla
Kuhtuväki kulkemahan."

440—448.
Pojat nakkasit napahan,
Lumipallon palliohon,
Muutamat ne muistelivat
Naurusanoilla Samua:
"Ei ole sattunut Sameli,
Kahtomahan Karjalainen,
Kenpä saattaisi sanoman,
Kulettaisi Köyryojahan;
Siell' on ollut ompelossa."

449—460.
Kulkupoika kuuliainen,
Aivan joutusa jalalta,
Saattapi sanan kylälle,
Kulettapi Köyryojahan:
"Astu heti Anttosehen,
Lähe Launolan kylähän!
Siell' on monta muualtaki,
Sinne on Siikajoelta,
Tullut paljo Paltamosta,
Oulujoelta osannut,
Kyttäriä Tyrnävältä,
Haapajoelta halulla."

461-464.
Taasen säikähti Sameli,
Muoto muualle menepi,
Rupiapi ruskiaksi,
Ohtavierus ouostupi.

465-469.
Pojat penkiltä puhuvat,
Naiset kaikki karsinasta:
"Mik' on tullunna tulonen,
Kosk' ei puhu puolinkana,
Waikk' oli illalla ilonen!"

470—479.
Ajo kyytillä kylähän,
Aina asti Anttoselle.
Sitte kahto kartanolta,
Pian pirtin ikkunasta:
Mari istupi isona,
Pöykkiänä pöyän päässä,
Pää on pantu palmikolla,
Kulta kaulassa kaluna,
Kuultaruunuki rakettu,
Korvat kullankarvaseksi.

480—492.
Puhu vielä Wiion Yrkkö
Muistutteli muien kuulten:
"Onko hyvä Haapalaista,
Kahtoasi kartanolta,
Kun on saanut semmoseksi,

Mieli mennynnä pahaksi,
Saanut suuki surkiaksi,
Huuli venynyt veneeksi,
Toinen puoli puohtimeksi,
Wesi silmistä sirupi,
Nenä räsä riesuapi,
Niinkun hete Heinäkuussa,
Lähe lämminnä kesänä."

493—502.
Mari kiljasi kivasti:
"Se parahaksi pahalle,
Keskitieksi kehnommalle;
Enkä huoli höyhöstäsi,
Weinaristasi valita,
"Joll' on monta morsianta,
Saattapi satoja olla,
Ellijä enimmät puolet,
Annijaki aikalailla,
Wielä Liisoja lisäksi.

503—506.
Kerran kävi Hekkalassa,
Kulki konna koukkuinensa,
Taisi sillonki takasi
Kyllä kyytillä palata."

507-511.
Niinpä Mari mahtavasti
Kyllä haukku Haapalaista,
Kun ei oikein osannut
Puhutella Pulkkilassa,
Riitan kanssa rinnustella.

512—517.
Wielä naiset naurelivat,
Paljo piiat pilkkasivat:
"Mene syömähän Sameli,
Poika riepu pöyän päähän,
Kun olet selvennyt surusta."

518—526.
Sanopi Sameli riepu:
"Jos oisi köyttä joutavaista,
Jonka sitoisin simuhin,
Solmiaisin suolilleni,
Ettei nälkä näissä häissä
Panisi nyt näin pahasti;
Kun en muistanut kylässä
Syöä iltaista esinnä,
Enkä ottanut evästä.

527—538.
Pääsisin mä piilosalla,
Käyä uunilla osaisin,
Saisin ma pa'asta paistin,
Kupin uunin kukkulalta,
Warkahin vetäisin poies,
Kulettaisin kartanolle
Siinä söisin sormillani,
Kourillani koitteleisin,
Mitä pannussa parasta,
Kosk' ei kanssa kahvelia,
Eikä luona lusikkata,
Pöytäveistä vieressäni."

539—550.
Sitte Wielä viikon päässä
Saneli Sameli riepu,
Ite laulo Launolassa:
"Oisin ottanut emännän,
Kumppalikseni komian,
Warsin sievän vaimokseni
Jok' ois neuonut nevalle,
Talon töihin taivutellut,
Toimitellut tervateille,
Poies vienyt viinateiltä;
Waan jo veivät viekkahammat,
Etevämmät ennättivät.

551—559.
Jo on souttu suoveteni,
Kalalampini kaluttu,
Walkamani vilkutettu.
Jo on souttu — soutakohot —
Selv' on souta souttu ranta,
Ennen tehty tie parempi.
Jo on souttu — soutakohot —
Soleamp' on soutakseni,
Kepeämpi käätäkseni."

Jälkimaine. Näistä runoista, jotka ehkä lukianki mielestä lienevät somaluontosija, lauletaan edellistä laajalta Wenäjän Karjalassa. Laatuansa on se vanhanaikuisia. Jälkimmäinen on Pulkkilan kappelista Siikajoen pitäjätä. En tiedä, vieläkö sitä nykyjäänki siellä muisteltanee, sillä se on minulle kirjotettuna tullut. Sen vaan tiedän, että se somuutensa puolesta ei ansaitse heti unhotuksiin tulla. Ilman kenenkän ymmärtämäisen mieltä pahottamatta kuvailee se asioita, miten ne luonnollisesti tapahtuivatki. Sanoin muka ymmärtäväisen, sillä niitäki löytyy, jotka millon mistä, kullon kusta, ilman aikojaan saavat mielensä pahaksi. Mitä oikiassa kelpo naururunossa oppineiltaki vaaditaan, runoilijan ei itsiänsäkän säästävän, sen asian on nykysen runon laatia, "pölyhousu Haapalainen" taikka "Sameli riepu", kuni hän toisessa paikassa nimitäksen, aika hyvästi omin järkinensä älynnyt. Ei kestään toisesta puhu hän senlaisilla moitinta- ja pilkkasanoilla, kun itsestänsä v. 200—206, 219—228, 289—302, 396—403, 484—511. Hekkalan Mariasta, johon runo erittäin koskee, ei lausuta pahempata, ettei kyllä valitettavasti monestaki tytöstä käy pahempia lauseita. Melkein lukisin koko runon hälle kunniaksi, koska siinä ei ole voitu hänen arvoansa suuresti millään alentaa, sillä epäilemättä, jos vaan muuten olisi mitä pahaa hänestä tietty, ei olisi sitä mainimatta heitetty. Ja panisin vaikka veikan, hänen, jos vieläki eläisi, ei suuttuvan, jos konsa runo eissä laulettaisi. Paljo ei puutu, ettei tämä runo sopisi varsin osotteeksi eli näytteeksi, miten laadullinen naururuno muiltaki kansan runoilloilta olisi toimitettava. Sihen vaatisimma ennen muita, ei ketään senlaisilla sanoilla naureltavaksi, että siitä hänen nimensä, armonsa ja kunniansa tulisivat turmelluksi, jota vaston emme luule haittaavan, jos pienempiä naurunaineita lystillisesti kuvaillaan ja kerroillaan, ei sopimattomilla, riettasilla, sanoilla, vaan somilla, siisteillä, lausumilla. Sen suatsemma itsestämme, sen teemmä toiselle vanhan sanalaskun mukaan, joka kuuluu: minä muita, muut minua, palkatta panettelevat. Wielä paremmin luonnistuu senlaisissa runoelmissa, ei ketä erittäin nimittää, vaan ilman kehnoille tavoille ja huonoille käytöksille naurella. Senlaista naurelmata osottaa sanalasku: puhu miestä päiväkausi, ellös nimeä nimitä.

Warsinko tarvinneekan tämä runo erityisiä selvityksiä; koen kuitenki panna muutamia:

v. 5—9. Yli koko Suomen maan on pojilla tapana, kesäsinä öinä juoksennella tyttöjä tervehtimässa (juosta yöjalassa, kulkea yökengässä). Näillä juoksuilla useinki ei tarkoteta mitään erittäin siistitöntä elämätä, vaan enemmin tilasuutta saada poikain tyttösensä, sulhojen morsiantensa kanssa keskinäisistä asioistansa tuumailla. Monastiki sattu näillä matkoilla kaikenlaisia syrjätapauksia, joita sitte jälkeen laulellaan eli ilman naurellaan. Miten Sameli rievun yöjalassansa kävi, kertoo runo m. 116—243.

v. 12—14 ja 319—328. Luettelee muutamia tavallisimmia kihlavärkkilöitä. Niin antaaki näillä seuduin tahi toista myöten lähettää poika tytöllensä kulta- eli hopiasormuksia kaksin kolmin, samate huiviloita ja viisin kuusin eli usiampiaki hopiarahoja (kovia riksilöitä). Kun toisinaan kihloja vielä jollai vaate'kcrrallaki lisätään, niin nousevat nämät lahjat välistä sadan ja kahdenki sadan rupilan verosiksi. Tyttö sulhoon mieltyvä ottaa ne vastaan, muuten työntää jällen. Wastaan otettua kihlat lähtee sulho morsiamen kotiin ruokaverolle. Siksi vedättää hän sinne toisinaan kahdella, kolmellaki, hevosella ruokavärkkiä ja syöttää heimon, jolle sitä varten erityiset kutsut laitetaan. Kihlattuna lähtee tavallisesti muutamaksi viikoksi morsian sulhonsa kotiin, jota sanotaan mennä olemaan eli, epäsomasemmalla sanalla, mennä housuviikoille. Tätä aikaa käyttää hän valmistellaksensa kaikenlaisia antimia, kintaita, sukkia, vöitä, lakkiloita, paitoja ja muita vaatteita, häiden aikana heimolle ja paikoin itsekullenki kutsuvieraalle lahjoteltavaksi, jotta kyllä sopiiki häneen toinen puoli sanalaskusta: työstä työhön morsianta, unesta unehen lasta. Paitsi näitä häävalmistelmia tulee hän tällä ajalla mastasen elinpaikkansa ja aivotun miehensä mielenlaadun paremmin tuntemaan. He makaavatki nyt yksillä oljilla, vaan kumpanenki puettuna, josta lieneeki tälle ajalle jälkimmäinen nimensä tullut. Wälistä, ehkä hyvin harvon, luopuu tämän olemisen jälkeen toisien taikka toinen puoli kihlaliitostansa. Jos morsian purkaa, tulee hänen saadut kihlansa takasiantaa ja monasti ruokaverokulutki sulholle palkita. Sulhasen purkaessa pitää tavallisesti morsian hyvänänsä, minkä kerran on saanut.

v. 23—26. Siikajoki on toinen pitäjäs Oulusta etelään päin kulkevilla. Ilman Pulkkilata on sillä 4 muuta kappelia, Revonlahti, Paavola, Frantsila ja Piippola. Hekkalan taloon luetaan kirkolta noin 4 virstaa [Wirstoilla tästäkilähin aina ymmärrämmä Wenäjän virstoja eli 10:nettä osaa penikulmasta. Ruotsin virstoja sitä vaston nimitämmä neljännykseksi.] ja yhtä suuntaa Wiionaholle eli Wiiolle (v. 105) ei täyttä kahta mirstaa. Molemmat ovat ne niin erittäin kutsuttua Pulkkilan kylää, vaan Anttosen talo (v. 260) on Launolan kylää, 5:den virstan päässä toiselle suunnalle kirkolta. Kestilä (v. 78) on viimmenen kestikimaripaikka Pulkkilata Säräsniemen kirkolle Paltamon pitäjätä mennessä.

v. 173. Mistähän meikäläisetki tiennevät aasilla pitkät korvat olevan?

v. 277. Anna oli eräs vanhempi vaimopuoli puhe'miehen verosta päältä tyttöä puhutteleva.

v. 305, 310—314, 321. Tämmöset kiitospuheet ei toki kaikitse naistenkan silmissä kovin miestä ylennä. Koiruudellako lie runoiliaki ne tässä tilassa Annan suuhun sovittanut?

v. 368. Ämmäksi ja paikon äiäksi ja enoksiki sanotaan koskiputouksia.

v. 378. Morsiamet tavallisesti kayvät omasta ja toisinaan vieraistaki likimmäisistä pitäjistä apua, saaden mitä mistäki, villoja, pellavia, vaatetta, ruokavärkkiä, rahaa jne häitensä ja uuden taloutensa hankkeeksi. Tälle kululle oli nyt Mari saanut (mennyt morsian merolle).

v. 445. Millä verolla Haapalaista tässä Karjalaiseksi nimitetään, sit' en tiedä. Pitäisikö olla'ki Haapalainen?

v. 447. Köyryojan kylään luetaan Anttosen talosta 15:ta virstan ja kirkolta 2:den penikuorman paikoilla.

v. 456—460. Pitäjiin ja kappeliloita Pulkkilan kirkon ympärillä, Paltamo ja sen kappeli Säräsniemi koilliseen päin, Haapajärvi Pyhäjokea etelään, Siikajoen emäkirkko länteen, Tyrnävä Liminkata luoteesen ja Oulujoki, jolla tavoteltanee Utajärven kappelia Muhosta, pohjaseen. Onki maassa tavallinen ulkopitäjistäki käydä isoja häitä katsomaan.

Satuja.

1. Paimen ja Ahti.

Paimen jokirannalla veistelevä pudotti veitsensä joteen. Kauan vahinkoansa törmällä itkevän kuuli Ahti, ui luoksi, sukelti pohjaan ja toi sieltä kultaveitsen paimenelle. "Ei se se ollut", sano paimen ja Ahti toiste pohjaan upoten toi hopiaisen. Ei sitänä omistaen, toi Ahti kolmannella kerralla oikian veitsen, jonka paimen ilolla omaksensa tunnustit Ahti kiittäen paimenen rehellisyyttä anto hänelle kaikki kolme veistä. Asia tuli pian toisille tutuksi. Niin ajatteli muutama toinen paimen; "miksi ei minullenki voisi yhtä onnellisesti sattua?" Meni jokiayräälle, nakkasi veitsensä jokeen ja rupesi vahinkoansa itkemään. Ahti toi taasenki kultaveitsen joesta ja kysäsi: "tätäkö itket?". "Aivan sitä," vastasi paimen ja vikasi kätensä veistä tavottamaan. Waan Ahti ei suuresti tämän paimenen rehellisyyttä kiittävä ui matkohinsa ja jätti hänen ilman omaaki jokeen mielentaiten nakattua veistänsä.

Rehellisyys maan perii.

2. Hepo ja Härkä.

Härkä kiitti onnelliseksi hevoista, joka aina appeilla eläen sai enimmät aikansa joutilasna olla. Hänen itse siitä vaston, viheliäisimmän elävän kaikista, piti pureksella kuivia olkia ja joka päivä raskaimmissa töissä olla. Niin tuli sota ja sinne sai hevonenki. Waan sodasta takasi tuli hän vähissä hengissä, kolmella jalalla, silmäpuolena ja muuten pahasti raadeltuna. Näin surkiassa tilassa tapasi hänen härkäki ja sano: "siinäkö se hevosen onnellisuus oliki, jota aina kiitin! Oikein ajatellen en hevoscn kanssa vaihtaisikan eloani."

Jonka on kello kaulassa, sen on pää painossa.

Suomen kansan Arvutuksia.

1. Onni puussa, jänne maassa, jäsenetön puuhun nousi, lihakönttä kuusen alla.

2. Metsässä syntynyt, korvessa kasvanut, seinällä seisova, naulalla nukkuva, polvella laulava, pöyällä pörisevä.

3. Kaksi meillä, kaksi teillä, kaksi kaikella kylällä.

4. Susi surma saksalainen, Saksan maita matkustapi, syöpi poiat Pohjolasta, miehet Karjalan tiloilta.

5. Hukka uia ulluttapi, sula eellä, jää jäleltä.

Osviittoja. Onni s.o. eläva, (lintu, orava); jänne s.o. ampuja eli jousi; jäsenetön s.o. nuoli eli vasama; lihakönttä s.o. ammuttu, kuollut (lintu, orava). 5. Kantele. 3. Kuu ja aurinko. 4. Sota (ulkomailla). 5. Sukkula eli syöstäin (kangasta kutoessa).

Suomen kansan Sanalaskuja.

1. Paha on paljo tyttäriä, poikia pahempi paljo; pellon pieneksi jakavat, isän maansa ilkiäksi.

Tämä jo näyttääki usiammassa paikassa toteen käy- vän. Poika tuskin ripille päässyt anastaa maan lisältänsä, joka vielä hyvästi kaikenlaisiin töihin ja toimintoihin kykenevä tulee lapsensa elätettäväksi, joutavaksi ja vaan kuolemaan toivotettavaksi hyljyksi. Jos poikia on usiampia, riitelevät he keskenänsä paremmasta isännysedusta, perinnön jaosta ja sanalaskua myöten jakauvat isänsä pellon pieneksi taikka keräjissä köyhtyneinä heittävät sen peräti ja lähtevät kululle. Sitte kyllä on

Hyvä toiste tullaksensa,
Kaunis kaaputellaksensa,
Isän entisen tuville,
Wanhan taaton valkamille,
Jossa kaikki puut puhuvat,
Mäet, männyt muistelevat,
Elelmistä entisistä,
Ihanimmista iloista.

Meidän seuduilla ei vielä kuitenkan ole oikein totuttu sillä tavoin elämään — hyvä jos ei millonkan totuttaisi.

Wielä olen tavannut vanhoja, harmajapäitä ukkoja viiden ja kuudenki kymmenen vuotisia poikiansa lapsiksi kutsuvan ja näiden vanhaa isäänsä lapsellisesti lähestyvän. Hämehessäki muistan muinen senlaisen ukon sade'päivänä kaluja pihalta suojaan korjatessa lausuneen: "ei tule ihmistä noista lapsirievuista, kun noin ovat kaikki kalut huiskin haiskin sateen alle jättäneet." Näistä lapsirievuista oli sillon vanhin 60, nuorin 40 vuotinen.

Mitä tästä sanalaskusta tyttärihin koskee, sen ymmärtäköön lukia
Hekkalan Marian runosta ja sen 15 märsystä alkain.

2. Johi' juojalle tulepi: eli kintahat katopi, eli koira kengät syöpi.

Wieläpi monta tuhmempataki; katso Oulun Wiikko- Sanomista, 1829, N:o, 2. Toinen taasen souti illan tullen kivelle veneensä. Älyämättä kivellä olevan souti jännitti yhdessä kohti kaiken yön, ei heittäen, jos ryypyn otto-ajaksi, soudantoa. Aamulla päivän valetessa sattu tulla toinen vene siltä suunnalta, kunne'ka hänen matkansa piti. "Sano veikkonen, missä jo olenkan, kun polonen olen pitkän yön eksyksissä soudellut. Piti kirkolle mennä, pitkältäkö tästä sinne vielä onkan?". "Niin pitkältä, vastasi toinen tähän humalaisen kysymykseen, ettet ikinäsi sillä soudulla sinne ennätä" ja autti hänen kiveltä.

Sano sanalasku koiran kengät syövän, vaan söipä ennen mutamalta nukkuessaan hiiriki kengän. Liekö ollut humalassa hänki, sitä en tiedä, vaan unesta herättyänsä hiiren työtä oudostuva kerto hän siitä toiselle sanoen: "mitä aamistaneekan, kun yöllä söi hiiri kenkäni. Oletko vielä konsa kummempata kuullut?" "Ei se niinkän kumma ole, arveli toinen, kummemmaksi katsoisin, jos olisi syönyt kenkä hiiren." Ja sihen pääty se tarina.

3. Kuuro päiveä kulupi, hyvä hetki heiattapi, köyhän miehen kenkiessä, vaivasen vatustaessa.

Meneeki varattomalla eli köyhällä usein alkeessa sama aika, mikä varalliselta työn täyttäessä. Huoneensa lämmitteeksi pitää hänen puut metsästä hankkia, eine'ruokansa vedestä eli petäjästä, juhta peltonsa kyntämiseksi kylästa ja samate siemen kylvöksi. Hänen näitä vielä hankkiessansa on jo rikas lämmittänyt huoneensa, syönyt eineensä, kyntänyt ja kylvänyt maansa. Saksan, Wenäjän, Ruotsin ja muilla vakautuneillä kirjakielillä olisi usein jo koko sivu kirjotettu, suomalaisen vielä ensimmäisiä sanoja ajatellessani — Yhtä tavottelee seuraavaki:

4. Waivasen vara ve'essä, toisen vaivasen kylässä, autuahan aitassansa.

5. Toki tunnen tullin panna, hankkia venehen hangan, vaikkei kaartana venettä.

Moni moittii toisen töitä ja laitoksia, vaikkei itsessä olisi sinne'päinkän tekiätä. Eikä ole'kan mikän mahdoton asia, huonommanki paremman töissä moitinnon aineita löytää, jota nykynen sanalaskuki kuvailee. Itsiämmeki taidamma vielä monasti saada tullinpanioiksi ja hanganhankkioiksi verrailla, koska vasta saamma tilasuutta, monen meitä paremman tekosista suomalaisista kirjoista ajatuksiamme ja lauseitamme ilmituottaa.

6. Synti puuron purennasta, kaksi ilman nielennästä.

Taitaisi toivoa lukia tässä selvitettäväksi, miten puuroa pitäisi syödä, syntiä tullen, jos puret, syntiä, jos ilman purematta nielet. Waan työläs on meidän selvittää, mitä itse emme älyä. Yritimmä kyllä kerran koitteeksi ilman synnittä puuroa syödä, vaan siitä syömisestä ei paljo ollut vatsalle hyvää, jotta toiste yrittäisimmä. On monta muutaki toimitusta elossa siitä laadusta, ettet tiedä, teetkö, heitätkö tekemättä. Kaikkia niitä verraillaan tällä sanalaskulla.

7. Katumoiksi vaimo kaunis, sitä kaikki kauloavi; huoliksi hyvä hevonen, sitä rikas riitelevi.

Tällä sanalaskulla osotetaan, olla parahan, kohtuuteen tyytyä. Muuten en juuri muista ketään vaimonsa kauneutta moittineen, jos ei kerran Wenäjän puolella, Miinoan kylässä, muutamata ukkoa, joka noin 60:nen vuotisena oli sattunut 15:ta vuoden vanhan piikatytön naimaan. Hän naimisestaan ja erittäin vaimonsa nuoruudesta ja kauneudesta lausuu, sanoen:

"Hairahin Polonen poika,
Kun nain naisen nuorenlaisen
Nuorenlaisen, kaunokaisen;
Äiä on miestä Miinoassa,
Paljo poikia kylässä.

Kerran pistimme pihalle,
Läksin aamulla varahin,
Akan luota astumahan;
Katso tuoll' on toinen miesi
Seinän alla seisomassa.

Minä kiljasin kivasti:
"Mit' olet aamulla varahin
Seinän alla seisomassa?"
"Ilman aitoja kohennan,
Kut on kaatut kallellehen."

Waanpa syy tähänki valitukseen ei ollut niin vaimon kauneus, kun ukon oma hulluus. Ken käski hänen siinä iässä nuoria tyttöjä silmäelemään, semminki ollen, kuten puolestansa vaimoki hänestä kertoen lausuu:

"Sain miehen minäki viimmen,
Tuli toivottu toveri;
Oisi ukko, mi parahin,
Waan on vähän vanhanlainen,

Iho ilkiän näkönen,
Kasvot menty kaitaseksi,
Nokka nossut korkialle,
Hampahat sitäi pahemmat
Puolet aikojain puretan."

Arvattavasti saisi toki äskennaidulla vaimolla olla muuki työnä, kun puolet aikojaan ukkoansa puretella.

Jos hyvä hevonenki on huoliksi, sitä, itse näihin aikohin asti hevosetonna ollut, niin en tiedä sanoa, jos kohta tunnenki muutamia, joilla on, sekä hyvistä että pahoista hevosista huolta, siksikun taas myödyksi eli vaihotuksi saavat.

8. Ken mitä teki kesällä, vielä tahto talvellaki.

On yksi kun jos sanoisit: mihen tapaan kerran harjautuu, siitä on vaikia luopua. Katseltakoon siis, ettei kesätyöksi oteta, mikä talveksiki ei auta. Muuten vaan miksi ei taitaisi käydä kuni muinen heinäsirkan. Hän lauleli kaiken kesänsä työtönnä ja oli talvella nälkään kuolta. Hädässään kävi hän muurahaiselta apua hakemaan. "Anna veikkonen jotai einehen apua; en ole suuruksen suremata viikkokautena nähnyt" "Mitä sä kesällä teit, kysy toinen, kun nyt niin tyhjä olet?" "Mitä mä kesällä tein — laulelin," vastasi sirkka. "Niin miks et nyt siis tansi, sano muurahainen, ei laulusta tanssimatta." — Montako heinäsirkkaa Suomessa?

MEHILÄINEN W. 1836.

Maaliskuulta.

Wedenkantaja Anni.

Änni tytti, aino neiti,
Läksi vettä lähteheltä.
Ei oo vettä lähtehessä;
Kulta on kansi kuivahtanna,
Walahtanna vaskilaita, 5
Tinapohja tilkahtanna,
Lehti päälle langennunna.

Anni tytti, aino neiti,
Tuosta eistyvi etemmä;
Meni mäen, meni toisen, 10
Astu kohta kolmannenki.
Iski silmänsä itähän,
Käänsi päätä päivän alle;
Katso pursi purjehtivi,
Satalaita laiehtivi, 15
Mies puhas perässä Purren,
Toinen mies nenässä purren,
Sulho purren partahalla:
"Tules tytti purteheni,
Wyövaski venoseheni!" 20
"Enkä tule, enkä huoli;
Eipä työntänyt emoni,
Warustellut vanhempani,
Tätä neittä purtehesi,
Tyttöä venosehesi." 25

Nousi mies perästä purren,
Mies toinen nenästä purren,
Sulho purren partahalta,
Koppa neien purtehensa,
Wyvasken venosehensa. 30

Niin neiti kujertelevi,
Wyövaski valittelevi,
Sulkkuparran suun eessä,
Kultaparran parmahilla,
Wenosessa vierahassa, 35
Karjalaisen karpalossa.

Näki taattonsa vesillä,
Wanhempansa valkamoilla:
"Tule taatto lunnahille,
Oman tyttösi otolle!" 40
Emmä joua, tyttö raukka;
Lohi kultanen kutevi.
Kultasissa kupluskoissa.
Itse eillehen menevi.

Neitonen kujertelevi, 45
Wyömaski valittelevi,
Sulkkuparran suun eessä,
Kultaparran parmahilla,
Wenosessa vierahassa,
Karjalaisin karpalossa. 50

Näki maammonsa vesillä,
Oman äitin lainehilla:
"Tules maammo lunnahille,
Oman lapsesi otolle!"
"Emma joua, lapsiraukka; 55
Siika kultanen kutevi
Kultasissa kupluskoissa."
Itse eillehen menevi.

Neitonen kujertelevi,
Wyövaski valittelevi, 60
Sulkkuparran suun eessä,
Kultaparran parmahilla,
Wenosessa vierahassa,
Karjalaisen karpalossa.
Näki veikkonsa vesillä, 65
Emon lapsen lainehilla:
"Tules veikko lunnahille,
Oman sikkosi otolle!"
"Emmä joua, sikko raukka;
Lahna kultanen kutevi 70
Kultasissa kupluskoissa."
Itse eillehen menevi.

Neitonen kujertelevi,
Wyövaski valittelevi,
Sulkkuparran suun eessa, 75
Kultaparran parmahilla,
Wenosessa vierahassa,
Karjalaisen karpalossa.

Näki minnänsa vesillä,
Weljen mainion valkamoilla: 80
"Tules minnä lunnahille,
Natoraukkasi otolle!"
"Millä mä sinun lunastan!
Ei mitä minusta liene."
"On sulla sinervä uuhi; 85
Sillä sä minun lunastat."

Ei mitänä minnän uuhi;
Ei neittä laseta'kana
Wenehesta vierahasta,
Karjalaisen karpalosta. 90

Neitonen kujertelevi,
Wyövaski valittelevi,
Sulkkuparran suun eessa,
Kultaparran parmahilla:
"Kun et laske lunnahitta, 95
Etkä laske lunnahilla,
Polen puhki uuen purren,
Halki Haapasen venehen,
Tallan poikki puiset teljot,
Katajaiset kaaret katkon." 100

"Hot polet puhki uuen purren,
Halki Haapasen venehen,
Tallat poikki puiset teljot,
Katajaiset kaaret katkot;
Puilla pursi paikatahan, 105
Orasilla ommellahan,
Neuloilla teräsnenillä,
Katajilla kaunehilla."

Polki puhki uuen purren,
Halki haapasen venehen, 110
Poikki puiset teljolauat,
Katajaiset kaaret katko;
Itse päasevi pakohon,
Tuli tielle tervehenä,
Weip' on vettä taatollensa 115
"Ota vettä taattoseni!"

Noin taatto sanoiksi virkki:
"Enk' on ota, enkä huoli;
Mene portto tästä poies,
Tulen lautta tuonnemmaksi, 120
Et ollut veen kannannassa,
Olit sulhosen etsossa,
Punapaulan puujelossa,
Kautokengän katselossa,"
Wei hän mettä maammollensa: 125
"Ota vettä maammoseni!"

Noin maammo sanoiksi virkki:
"Enk' on ota, enkä huoli;
Mene portto tästä poies,
Tulen lautta tuonnemmaksi, 130
Et ollut veen kannannassa,
Olit sulhojen etsossa,
Punapaulan puujelossa,
Kautokengän katselossa."
Weip' on vettä veikkollensa: 135
"Ota vettä veikkoseni!"

Noin meikko sanoiksi virkki:
"Enk' on ota, enkä huoli;
Mene tästä portto poies,
Tulen lautta tuonnemmaksi, 140
Et ollut veen kannannassa,
Olit sulhasen etsossa,
Puna paulan puujelossa,
Kautokengän katselossa."
Wei hän vettä minnällensä: 145
"Ota vettä minnoseni!"

Noin minnä sanoiksi virkki:
"Tuota vuotin tuon ikäni,
Puhki polveni halasin,
Naon vettä juoakseni." 150

Anni tytti, aino neiti,
Meni aittahan mäelle,
Heittihenp' on kuolemahan,
Kaatihen katoamahan.
Tuli taatto nostamahan: 155
"Nouses poies, Anni tytti,
Anni tytti, aino neiti;
Nouse nuorra kuolemasta,
Werevänä vieremästä,
Kauniina katoamasta!" 160
Anni tytti, aino neiti,
Hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Enk' on nouse, enkä huoli;
Wirhu olit virkannalta,
Karhu olit karjunnalta, 165
Susi suusi auonnalta."

Meni maammo nostamahan:
"Nouses poies, Anni tytti,
Anni tytti, aino neiti;
Nouse nuorra kuolemasta, 170
Werevänä vieremästä,
Kauniina katoamasta!"

Anni tytti, aino neiti,
Tuonpa hän sanoiksi virkki:
"Enk' on nouse, enkä huoli; 175
Wirhu olit virkannalta,
Karhu olit karjunnalta,
Susi suusi auonnalta."

Meni veikko nostamahan:
"Nouses poies, Anni sikko, 180
Anni sikko, aino neiti;
Nouse nuorra kuolemasta,
Werevänä vieremästä,
Kauniina katoamasta!"
Anni tytti, aino neiti, 185
Tuonpa hän sanoiksi virkki:
"Enk' on nouse, enkä huoli;
Wirhu olit virkannalta,
Karhu olit karjunnalta,
Susi suusi auonnalta." 190

Meni minnä nostamahan:
"Nouses poies, nato rukka;
Nouse nuorra kuolemasta,
Werevänä vieremästä,
Kauniina katoamasta!" 195
"Jopanousen, minnä rukka;
Et ollut virhu virkannalta,
Etkä karhu karjunnalta,
Susi suusi auonnalta."

Toisintoja. v. 4—7 Katso kaivo k. Maski laioille valunut (valettu), T. tilkahtanut, L. p. kirvohtunut. v. 10. M. m. menevi t. Meni vielä k. v. 15. Satalauta l. v. 22. E. käskenyt e, v. 70. Säynäs k. k. v. 82. Oman natosi o, v. 84. E. m. minulla olle, v. 86. Minun pääni päästimeksi, Pääkullan kerihtimeksi. v. 105-107 P. purren paikkanemma, O. ommellemma, Teräksillä temponemma, v. 119, 120 M. p. t. poiges (poikes), Tuulen l. t, v. 123,124. Punapaglan puielossa, kautokannan k.

Jälkimaine. Tämä runo on esinna Uhtuvalta Wuokkiniemen ja ja Paanajärven kirkkojen yhteisestä rajakylästä kirjotettu. Muilta paikoilta on sihen sitte täytteitä ja parannuksia saatu. Laatuansa on se niillä seuduin niin erittäin kutsututta vanhoja Karjalan lauluja eli naisten lauluja. Jälkimmäinen nimi muistuttaa senlaisia vaan naisilta laulettavan ja pilävätki miehet ne kehnompina, kun mitä muistoon panna. Miesten lauluina sitä vaston ovat omaa nimeänsä niin kutsutut runot eli laulelmat muinosista urohista ja heidän toimista, joita akkaväki niinkän ei muistele. Näin on laulelmissaki kummallaki puolella osansa, jääden nimensä puolesta synnyt ja muut loihtoluvut niin miesten kun naisten yhteiseksi tavaraksi. Waan erilaatujansa myöten ovat nämätki jomman kumman omituisia, karjaluvut, läämäluvut, maitoluvut ja muut senlaiset akkain, miesken metsä-, nuotta- ja sotamiesten luvut, koskiluvut ja mitä muuta senlaista löytyy. Tautiluvut ovat enimmiten yhteisiä.

Erittäin nimittäisimmä näitä vanhoja Karjalan lauluja jo ennen kansan nykysille paikoille asettaumista meidän arveloa myöten lauleltun, sillä niitä muislellaan vielä Suomenki Karjalassa, ei ainoastaan Wenäjän. Jos ne vasta myöhemmin olisivat alkunsa saaneet, niin tuskin niitä paljo syntypaikkoansa ulompana tavattaisi, liiatenki miesten niihin harvon koskiessa, jotka muuten liikkuvammalla elämällänsä mikseivät olisi voineet niitä vähän ulommaksiki levitellä. Lienevät kyllä ne senmukaa olleet Karjalaisilla jo ennen nykymaahansa tultua; vai arveltaisiko vieläki vanhemmiksi, olleen Suomalaisilla jo ennen Karjalaisiksi, Hämäläisiksi ja Wirolaisiksi erottua? Tapaamma kyllä välistä eräitä runolauselmia ja aikalomasta ehkä kokonaisia runopätkiäki Hämehessä pian yhteen laatuun kun Karjalassaki, esimerk. Tahvanin runon Hämehessä ja Karjalassa, alun Matalenan runoa Nilvalassa ja Marjatan runoa Karjalassa ei paljo toinen toisistaan poikkeavina, Inkerin runossa neitsen pakinan Lalmannin venosen nähtyä melkein yksillä sannilla, kun muutamassa Karjalan runossa Anni neitsen, Wäinämöisen purren keksittyänsä — muita nimittämättä. Waan jos kohta muutamia yhteisiä runolauselmia löytyyki Hämäläisillä ja Karjalaisilla, niin emme kuitenkan voi nykysiä Karjalan runoja niin vanhoiksi uskoa, että niitä jo ennen Karjalaisten erityiseksi Suomen lahkokansaksi saatua olisi laulettu. Wasta myöhemmin lienee, jos ei juuri kaikki, kuitenki enin osa niistä alkunsa ja aineensaki saanut, sillä mitä Hämehessä karjalaksi lauletaan, on voinut sinne aikoinansa Karjalasta ulota'ki. Sentähdenpä niissä löytyyki Karjalan tapasia sanoja, joita paikalla ilman ei käytetä, eikä aina ymmärretä'kän. Niin Ritvalan runossa emo, rahi, neito (neido, neiro), sulho, kätky, pursi jne, joita hämeheksi sanottaisi äiti, tuoli, neitsy, poika (mies, ylkä, sulhainen), kehto (vaku), venhe (paatti). Waan paremmin kun mistänä muusta näemmä karjalaisen ja hämäläisen runon, kumpasenki omaa juurtansa sienneen, kasvaneen ja muodostuneen, jos toinen toisensa rinnalla tutkimma niiden omaa luontoa, laatua ja rakennusta. Senmukaa mitä itseni olen tajuavan luullut, pitäisin Hämäläisten ja Wirolaisten runoja paljo yhdenmuotosempina, kun Hämäläisten ja Karjalaisten. Jos sekä Karjalan että Hämeen ja Wiron runoja luksin jollai vieraalla kielellä käättynä, ilman vähintäi päältä tietämättä, mikä minki, niin luulisinpä vielä sitte'ki helposti voivani Karjalan runoneidon toisista sisaristaan erottaa, vaan niinkän en Hämeen ja Wiron siulkusia. Mistä Karjalankan? — kysyy kentiesi joku lukioistani — mistä tuntee isonki kylän paimen joka lehmän erityisellä nimellänsa mainita, ollen niitä välistä monia satojaki ja kaikki pian yhdennäkösia? Ehkä jollon toiste voinenki muutamia Karjalan runon omituisia erotusmerkkejä luetella, nyt se vaan ylen viivyttäisi minua ja lukiatani, jolla ehkä lienee vielä kiireempi aika, kun itselläni. Nimitän siis ainoastaan, jo lauseke'rtaelmissaki (parallelismi) oltavan hämäläisissä ja virolaisissa runoissa paljo huolettomampina, kun karjalaisissa ja ilman sitä Karjalan naisten lauluissa löytymän aina pitempiäki lauseita kahdetse, kolmetse ja useimmitenki melkein yksillä sanoillansa kerrottuna. Niin luennna nykysenki runon märsyissä 45—58, 59—72 ja 73 e, mitä jo v. 3l—44 tavallansa luimma. Samanlaisia ovat v. 97—100, 101— 104 ja 109—112; M. 115—124, 125—134, 135—144, 145 e. ja v. 155—166, 167—178, 179—190, 191 e.

Mutta ei ainoastaan muotonsa ja pukunsa, myös ai- nettensaki puolesta erotaksen Karjalan runo Hämeen ja Wiron runosta. Jo ainaki enemmän on näissä jälkeen mainituissa huvittavaisia, keviälaatusempia lauselmia, karjalaisissa jykiämielisempia, vaikuttavampia. Sitte on Karjalaisilla muinasuskonsa, sankarinsa ja muut muistelmansa enimmiten omituisia, vähempi osa Hämäläisten ja Wirolaisten kanssa yhteisiä. Wiron kirjain kaipuussa ja ilmanki kieltä tarkemmin tuntemalta en, kuni toivoisin, vielä taida'kan oikein säntillensä selvittää, mikä näistä aineista olisi itsekullaki erityinen, mikä yhteinen toisten kanssa. Mutta ilman arvelisin Hämäläisillä niin runoinsa aineessa, kun muussa rakennossa, olevan enemmän Wirolaisten kun Karjalaisten kanssa yhteyttä ja päättisin siitä Suomalaisten esinnä kahdeksi lahkokansaksi eroutuneen, joista toinen Karjalaisia, toinen vielä yhdessä eläviä Hämäläisiä ja Wirolaisia. Tämä eriäminen taisi tapahtua kansan Asiasta Uralin tunturin poikki Wolgajoen rannoille niille seuduin tultua, jossa, ei kaukana nykysestä Kasanin kaupungista, mainitun joen toisia haaroja tulee pohjaskoillisesta Kamajoen nimellä, toisia jo mainitulla varsinaisella nimellänsä länsiluoteesta.[4] Siitä olisi kansa kolmellenki suunnalle jokia myöten erinnyt, yksi osa seurannut Kamajokea Pohjoseen päin, toinen Wolgajokea länsiluoteesen ja kolmas vasta nimitettyä jokea Kaspiamereen päin. Ensimmäinen osa, Karjalaiset, Kamajoen vartta seuraten asuivat aikansa Permian maassa, tulivat sitte ylemmäksi Kaman latvoille, siitä maaselkosen poikki Wienajoen latvoille ja Wienajokea myöten viimmen Wienameren rannoille ja länteenpäinki nykysihin asuttavihinsa Suomessa ja Wenäjän maassa. Näiden kulkumatka mutkitteli esinnä koillisen ja Pohjosen vaihilla, myö- hemmin Pohjosen, luoteen ja lännenki. Toinen osa, Hämäläiset ja Wirolaiset, Kamajoen suulta länsiluoteesen lähtevä, olisi kulkenut suuntaansa Wolgan latvoille, siitä Ilmajärven seuduille ja viimmen kahtaalle erinnet, Hämäläiset pohjas-, Wirolaiset eteläpuolella Suomenlahta elämään. Näiden kulku oli länsiluoteesen, siitä minkä länteen, minkä luoteesenpäin paikoittansa poikkeava. Kolmas pienempi osa näyttää eteläänpäin alas Wolgaa myöten kulkeneen, jota tietä vieläki löydämmä ei ainoastansa muutamia suomalaisia paikkain nimiä, vaan itse kansanki jäännöksiä, vaikka kyllä enin osa näistä Suomalaisista, muukalaisten kanssa sekautuneena, taisi pohjaspuolin Kaukasten tunturin, Mustaa merta ja Donauvirtoa länteenpäin siirtyä Hungarian maalla elämään ja matkallansa Mustan meren rannoilta jokia myöten ylös pohjasluoteesenki osittain lähteä.

Waan jotta voisimma paremmalla tiedolla päättää Hämäläisten ja Wirolaisten vasta myöhemmin erityisiksi kansoiksi saaneen, Karjalaisten jo aikasemmin erottua, sihen kaikitse tarvitsisimma paremmin Wiron kieltä tuntea, siitä nähdäksemme, paljoko sillä entiseen elämään kuuluvien asiain nimityksissä olisi yhteyttä Hämeen puheen kanssa ja missä nimityksissä se liionki Karjalan puheesta erotaksin. Ottootenpa sentähden joku toinen Wiron ja Suomen kielen tuntia tämä asia tutkiaksenne, seki muistaen, että Hämäläiset Wirolaisista erottua ja Karjalaisten rajakoiksi saatua, helposti voivat puhettansaki karjalaksi taivuttaa, niinkun muutamat Wirolaiset, jotka ovat, ei niinkän aikoja, eräille meren luodoille Porvon ja Helsingin kaupunkien eduslilla muuttaneet, pian oppivat yhtä kieltäsi puhumaan, jota mannermaalla niillä seuduin kuullaan. Näistä asioista jonkun selvän saatua, taitaisimma nähdä senki, osan suomalaisesta muinasuskosta jo ikivanhuudesta olleen kansalla tuttuna, toisen osan Karjalaisissa, Hämäläisissä ja Wirolaisissa erityisesti sienneen ja muodostuneen.

[4] Seuraavissaki osissa tulee usein suunnista (ilmoista, tuulista) puhetta. Waan yhdellä suunnalla on toisessa Suomenmaan paikassa toinen, toisessa toinen nimensä. Turun tienoilla ja siitä Pietariin lähtien Suomenlahden rannoilla kutsutaan etelätä mereksi, joksi taasen länttä eli luodetta paikon Pohjanmaalla sanotaan. Idän ja pohjan välistä suuntaa sanotaan missä koilliseksi (koiksi), missä itäpohjaksi (-seksi), päivännousuksi, otuksiseksi ja missä miksiki, joilla usiammilla nimillä taasen paikon itääki osotetaan ja jota niitä paitsi murkkinapäiväseksiki sanotaan. Samate on idän ja etelän välisella suunnalla usiampia nimiä esimerk. kaakko (kako), halketelä, mesetelä (-läinen), päivänrintanen ja murkkinapäivänenki; etelällä korkein etelä, meri, suvi, päivä, puolinen; etelän ja lännen välisellä louna (lounas), puolonen, merietelä, lintu, otuksinen, ehtone, luode; lännellä luode, meri, poikkimainen, kevä'- eli syyspäivän lasku; lännen ja pohjan välisellä luode, halkipohjanen, kesäpäivän lasku, ruia, tunturi. Wielä muitaki suuntain ja tuulten nimiä taitaisi siellä täällä löytyä, vaan ompa jo näistäki nähtävä, mikä sekannus Suomalaisilla tässä asiassa oleksii. Syitä tähän sekannukseen tutkiessamme näemmä esimerk. meren osottavan meren puolista suuntaa, joka kuten kussaki on omansa, pohjaseen ja itäänkipäin Suomalaisilla Wienan läänissä. Samate luode, missä päivä luoksen (laskeupi), toisella suunnalla kesäsnä, toisella talvisaikana; koillinen, missä koittaa; itä, missä ensin aamulla aurinko kohoa, itää eli nousee; lintu, lintujen syksyllä lähtösuunta; etelä, edessä oleva suunta, sillä vanhat kehnommilla huonerakennuksillaan laittavat edustan eli ovipuolen päivää päin, niin paremmin asuntojansa kylmiltä pohjatuulilta turvaten; pohjanen, missä päivä ikäskun maan pohjaan majoupi. Niin ovat muutki suuntain nimet epävakaisia, vaan maista ja paikoista vastaki mainitessamme, on välttämättömästi tarpeellinen lukian heti arvelematta tajuta, mitä milläki ilmasuunnan nimellä ymmarrämmä. Sillä eipä meillä vielä ole'kan parempia maakarttoja, kun mitä suuntain, tunturien, maaselkosten, jokien, merien, järvien ja erityisten maarajojen osattamasta ja niiden virstoin, penikulmin, määräilmistä taidamma saada. Sentähden tulee meidän jo alussa selvä ilmasuuntaimme nimistä tehdä. Niin nimitämmä idäksi, missä päivä keväillä ja syksyllä nuosee, länneksi, missä laskee, kumpanenki puolellansa Pohjasen ja etelän keskivälissä ja muuten toinen toistansa vastakkaa. Pohjanen ja etelä ovat ilman selvittämättäki tiettyjä. Näitä neljä pääsuuntaa osotamma nimiensä alkukirjamilla I. E. L. P, (itä, etelä, länsi, pohja). Idän ja etelän välistä suuntaa sanomma kaakoksi, etelän ja lännen välistä lounaksi, lännen ja pohjasen välistä luoteeksi ja pohjasen ja idän välistä koilliseksi, osittain näitä alkukirjamellisesti koi. kaa. lou. luo. (koillinen, kaakko, louna, luode). Jos vielä tarkemmin, kun kahdeksia suuntia, toisinaan tarvitsisi määrätä, niin saamma niillenki helposti nimensä pohjaskoillinen, itäkoillinen; itäkaakko, eteläkaakko; etetälouna, länsilouna; länsiluode, pohjasluode ja samaa alkua ja seuruuta, kun itse nimetki, osituksensa Pkoi. Ikoi. Ikaa. Ekaa. Elou. Llou. Lluo. Pluo. Joka on tottunut muihin suuntanimityksiin, elköön näitä pitäköönkän, kun osotusmerkkilöinä, joita tarpeen ja lyhyydenki vuoksi on pitänyt hankkia. Jos ajattelemma auringon ympäri maan kulkevan ja kesäpäivällä seuraamma sen kiertoa noususta laskuun, merkiten tiimat, millä miltäki suunnalta päivä kulkeissaan paistaa, niin saamma näille suuntamerkkilöille ja nimille vielä seuraavanki osotelmän:

Ilmasuunnan Päivän tultaki suunnalta
Merkki Nimi paistamisen aika.

Pkoi. pohjaskoillinen kello 1—2
koi. koillinen 3
Ikoi. itäkoillinen 4—5
I. itä 6
Ikaa. itäkaakko 7—8
kaa. kaakko 9 aamupäivissä
Ekaa, eteläkaakko 10—11
E. etelä 12
Elou. etelälouna 1-2
lou. louna 3
Llou. länsilouna 4-5
L. länsi 6
Lluo. länsiluode 7-8
luo. luode 9 iltapuolella
Pluo. pohjasluode 10-11
P. Pohjanen 12 sydänyöllä

Hämäläisiä Runoja.

Miniä.

Niin minä kotona kasvoin,
Kuin putki palolla kasvoi,
Eikä suotu survomahan,
Ei tahdottu tappamahan.
Orjat surivoi, orjat jauhoi, 5
Trengit riskit riihen tappoi,
Palkolliset paukutteli;
Minä luhdisa makasin,
Luhdisa lukun takana,
Alla viiden villavaipan, 10
Päällä kuuden korvatyynyn.
Menin aittahan mäelle,
Särjin siellä nisukakun,
Sivelin sianlihoja,
Wiilekselin voita päälle. 15
Naitihin minä talolle,
Myytihin mä Myyrölähän,
Myyrön pojan puolisoksi.
Sain siellä kovan anopin;
Rupes kohta neuomahan: 20
"Pane turkan myöhän maata,
Nouse vaivaisen varahin,
Illoin portit sulkemahan,
Aamulla avajamahan,
Käännä saavit syrjillensä, 25
Kumo kiulut korvillensa,
Katkase karittain korsi,
Anna vaivaisen vasikan,
Heitä lehmän kantanehen."
Sitten se paha anoppi 30
Pani karpion kädelle,
Riihipannin riuskahutti;
Pani minun jauhamahan
Waadei vettä kantamahan
Tahdoi rihtä tappamahan 35
Itte tuli kattomahan,
Witta pihlaja pimosa.
Haapahalko kainalosa
Kiroi kahdesti minua
Kukutteli kolmanneksen 40
Mis' olet piru pidetty
Pitkä kanto kasvatettu
Piilos' on paha pidetty
Kannen alla kasvatettu
Löi sitte häristämättä 45
Pieksi pihlajakepillä
Hakkas kotahalvollansa.

Toisintoja. v. 2. K. p. p. kasvaa. v. 8. Lepäsin minä lutissa. v. 13, 14. S. s. nisuset leivät, Sivalsin s. l. v. 17—19. Myytiin minä M. M. pojalle p. S. minä k. a. v. 29. Heinät l. k. v. 30—32. Pani toi p. a. Karpion käden osalle, R. riiskahutki (riskahutti). v. 36—38. Tuli kohta k. Halko Haapanen kädessä, Pitkä keppi pihlajainen. v. 41,42. Misa on paha p. Kusa kalsu k. v. 44. Kannon a. k. v. 45. Löi sitten ennen kuin häristi.

Naija.

Olis mulla vallan miekka,
Wallan miekka, vallan kulta,
Wallan valkia hevoinen;
Ajaisin mä Naisimaalle,
Naisin sieltä neittä kolme,
Yhden nuoren, toisen vanhan,
Kolmannen kasatun neiden.
Kasatulla työt tekisin,
Wanhan neuona pidäisin,
Itte nuorta naurataisin.

Toisintoja: v. 1. Jos mull' olsi v. M. v. 3. W. valkoinen h. v. 4,5. A. m. Naisin (naisien, naisten?) maalle, Naisin kolme'kin netosta. v. 10. I. n. neuotaisin.

Jälkimaine. Nämät, jos ei juuri kovin vanhoja, kuitenki Hämeen vanhempia runoja sain minä esinnä oppialta Suomen akademiassa, herra Keilaanilta, kirjotettuna ja sitte kuulin niitä itse'ki tytöiltä Tamperin ja Hämeenlinnan kaupunkien välillä laulettavan, paikan vähä toiseen laatuun, niinkun usein onki tavallinen, ettei yhtä laulua kahdelta laulajalta yksillä sanoilla saada. Samate kun tässä Hämeen, valittavat Savon ja Karjalanki miniät lauluissansa kovasta anoppelan elämästä. Siitä ei kuitenkan heti voi päättää, heitä vanhaan aikaan anoppimuoreiltansa erittäin kovitelluiksi ja armottomasti menetellyiksi. Sillä arvattavasti synty heidän huolensa esinnä itävästä ja sitte ainaki muistellen, kuinka ilossa ja riemussa he ennen kotona elelivät ja anoppiansa omaan entiseen äitiinsä verraillen, joka ei kuitenkan siksi muuttua tainut, päättivät he häntä kaiken ikävänsä ja nykysten huoltensa syyksi.

Suomen Kielestä.

Risum teneatis amici!
Elkää toki naurako veikot!

[Aikoinani taisin nauraa minäi niille, jotka kokivat tavallisia greikan ja latinankielisiä oppisanoja suomennella. Ajattelin sillon, kun he niin moneen kuulusampaan kieleen ovat sillänsä kelvanneet, niin miksi ei meidän piilossa elelevään, alhaseen? Herrain vieraita apulaisia suatessa, miksi talonpoika heitä seurastansa erottaisi, liiatenki heidän yhteiselle maaverolle ruvettua? Niin muka ajattelin ja toivoin sitäi päivää nähdäkseni, jona opistoissa kuulisin senlaisia oppisanoja käytettävän. En tiedä, mikä mieli, mikä muutos, mikä ainonen ajatus, vaan tosiaanki soisin nykyset korvani olevan kaukana senlaista suomea kuulemasta, kun esimerkiksi seuraavassa puheessa opettajan ja oppian välillä: kysymys, mitä pars oraatsiuunia on sana hevosena? Wastaus: nuomenta — K. mitä lajia nuomenta? W. supstanttiivumia — K. propriumiako taikka appellaattiivumia? W. appellaattiivumia — K. mitä tekliinaatsiuunia, W. I:stä, II:sta eli muuta — K. kummassa numeruksessa? W. sinkulaariksessa — K. missä kasuksessa? W. nunkkupaattiivuksessa (essiivuksessa, lokaattiivus formaaliksessa jne). Naurakootki nyt, jos tahtovat, muut vuoronsa minulle, vaan ennenku sihen tapaan suomea kirjottaisin, olen peräti uusia oppisanoja mietiksellyt. Jos kohta ne eivät olle'kan py- syväisempiä, niin on siinäki kyllä, että vastasissaki kirjotuksissani kieleen koskevista aineista, ilman pahemmin suomea muukaloimatta, taidan niiden avulla tulla ymmärrettäväksi. Waan arveltaisiko niistä joka kolmas, neljäski, kelpaavaksi, niin parempata kehotusta en tarvitse'kan, toiste toisiaki senlaisia sanoja ajatella. Jo senki vuoksi, etteivät ole muukalaisetkan oppisanat kaikilla yhdet, vaan pian itsekullaki erilaatuset, on tarpeellinen omakielisiä sanoja täksi tarpeeksi hankkia. Niinpä ovat Wenäläisetki omituisia oppisanoja monasti lai- telleet, vaikka vähemmästä tarpeesta.]

Sanat kielessä jakaumat kolmeen pääosaan, jotka ovat nimukoita, lausukoita ja väliköitä latinaksi Nomina, Verba, Partiqulae.

Nimukka on senlainen sana, jolla jotai nimitetään, ihmistä, muuta elävätä eli hengetöntä olentoa. Kaikki, joista taidat sanoa, että niitä on yksi eli monta, ovat nimukoita, esimerk. Juhana, seppä, koira, talo, luonto, kaunis, pitkä, minä, sinä, hän itse jne.

Lausukkasanalla lausutaan jotai olevan eli tapahtuvan, olleen eli tapahtuneen. Kaikki sanat, joilla taidat toista käskeä, ovat lausukoita, esimerk. olla, tulla, ottaa, antaa, luvata, hakata, sadella, pudota jne.

Wälikkä on itsekuki, jota edellisten sanain väliin, täytteeksi, määräämiseksi eli muuksi osotukseksi -pannaan, esimerk. sanat nyt, vasta, jo, ja, muka, kanssa, kera, konsa, eilen, toki, moi, ohoh jne.

Miten näitä pääosia itsekutaki pienempiin osiin jaetaan, siitä saamma tarvetta myöten toiste lausua, nyt vaan nimukoista mainiten, eriävän niistä muutaman pienemmän osan sanoja, joita itsepäällänsä sianimuiksi sanomma ja sentähden niin kutsumma, että niitä käytetään toisia nimukoita osottamaan taikka toisten siasta, joita puheessa ei aina sovi kertoa. Senlaisia sianimuita ovat minä, sinä, hän, me, te, he, se, tä, tuo, mi, ku, joka, itse jne.

Niin näitä sianimuita, kun muitaki nimukoita on kahdenlaisia, toiset perukoita, toiset mainikoita, joita myös perusolioiksi ja maine'sanoiksi voisimma nimittää.

Perukoilla ymmärrämma niitä sanoja, jotka itsestänsä jotai olentoa, hengellistä eli hengetöntä, nimittävät, esimerk. hevonen, meri, elo, ikä, sota, valta jne. Niiden viereen sopii ainaki liittää sanoja hyvä, paha, iso, pieni, lyhyt, pitkä, ruma, kaunis ja muita senlaisia.

Mainikoita ovat kaikki senlaiset sanat, joita äskemnainitulla tavalla sopii perukkain viereen liitellä, taikka kaikki ne sanat, jotka perukasta mainivat minkälainen se on, esimerk. äskiset sanat hyvä, paha jne. kallis, nöyrä, vahva, lämmin, kylmä jne.

Kaikissa nimukoissa vaariotetaan luku, onko vaan yhdestä eli usiammasta puhetta. Edellisessä tapauk- sessa sanomma sanan olevan yksikössä, jälkimmäisessä monikossa.

Sekä yksikössä että monikossa on sanalla monta muutosta joita sioiksi nimitämmä ja sanan niissä käyttelemistä sanomma siottelemiseksi. Näitä sioja on joka sanalla neljätoista, seuraavilla nimillä ja muutoksilla:

Yksikössä.

Nimentä silta vesi huone
Hallinta sillan veden huonehen
Kohdinta siltaa vettä huonetta
Sivunta sillatse vedetse huonehetse
Jaksinta siltane vetene huonehene
Wajanta sillatta vedettä huonehetta
Olenta siltana vetenä huonehena
Muutunta sillaksi vedeksi huoneheksi
Tulenta sillalle vedelle huonehelle
Yhdyntä siltahan vetehen huonehesen
Pidäntä sillalla vedellä huonehella
Asunta sillassa vedessä huonehessa
Lähdentä sillalta vedeltä huonehelta
Erintä sillasta vedestä huonehesta

Monikossa.

N. sillat vedet huonehet
H. siltaen vetten huonetten
K. siltoja vesiä huonehia
S. silloitse vesitse huonehitse
I. siltoine vesine huonehine
W. silloitta vesittä huonehitta
D. siltoina vesinä huonehina
M. silloiksi vesiksi huonehiksi
T. silloille vesille huonehille
Y. silloihin veithin huonehrsin
P. silloilla vesillä huonehilla
A. silloissa vesissä huonehissa
L. silloilta vesiltä huonehilta
E. silloista vesistä huonehista

Näitä sioja sopii seitsemään jakoon seuraavalla tavalla kaksitella, osottaen

1. nimentäsia jotai sillään nimitettäväksi; hallinta toisen haltiana;

2. kohdinta kohdattavaksi; sivunta sivumentäväksi;

3. jaksinta toisen avuksi eli luoksi jaksavan; vajanta vajalla oltavan.

4. olenta jonkunlaisna, muotosena eli siasena olevan; muutunta siksi muuttuvan;

5. tulenta luolle eli seudulle ulkopuolimmiten tulevan; yhdyntä yhteen eli sisään saavan;

6. pidäntä pidettävän ulkopuolimmiten, luona, seuduilla eli puoltajana; asunta yksissä eli sisällä asuvan;

7. lähdentä luota, seudulta lähtevän; erintä sisältä, yksistä eriävän.

Muuten on kuten kullaki siain luku, nimitys ja jär- jestys ollut erilainen. Toiset ovat lukeneet 12, toiset 13, 14 ja 17:ki siaa ja vielä sitteki aina sivumenneet sivunta-sian, joka ei ole ennen miksi erityiseksi siaksi katsottu, vaan muuksi nimukasta saaduksi välisanaksi. Tämänki oikialle sia'arvolle pantua olisivat enimmän lukiat saaneet 18 siaa. Waan miten kokonaista 4 siaa enemmän kun meillä nykysessä osotteessa? Sillä mahdilla, että ovat kahdeksi, välistä kolmeksiki, erottaneet meiltä yhdeksi luetun ja muuten heiltäki yhdellä tavalla kirjotetun sian. Niin on nimennästä saatu erityinen accusativus eli accus totalis, jaksinnasta instructivus, instrumentalis, descriptivus eli adverbialis, pidännästä locativus superesse, mediativus jne. Waan senlainen yhden sian usiammaksi erotus meistä ei näytä soveliaaksi, jos kohta toisinaan onki sanalla yhdessä siassa usiampaa osatusta, esimerk. pidäntä sialla sanoessa: mies seiso laivalla, purjehtii laivalla, montako isäntää (omistajata) on laivalla. Samalla lailla, kun tätä näiden eriosotustensa mukaan 3:meksi tehdä, sopisi melkein itsekutaki siaa, esimerk. hallintaa sanelmissa: laivan kulku, laivan hinta, laivan teko, usiammaksi jaella ja samalla lailla olisivat Greikalaiset genitivus-siastansa saaneet vähintäi kaksi, Latinalaiset ablativus-siastansa viisin kuusinki erityisiä sioja. Sitä he eivät kuitenkan tehneet, sillä sioja lukivat he erityisistä päätteistä, ei joka erityisestä, osotuksesta, ja luulemma heidän siinä ei erehtyneen. Ettei accusativus-siaakan tarvitse nimennästä erottaa, siitä saamma jonkun toisen kerran vasta erittäin laasua.

Ne taasen, joilla on vähemmin sioja, ovat muutamissa meidän sioissa löytyviä nimukoita välisanoiksi arvelleet. Niin kaikkiki meidän sivuntasian ja toiset jaksintasianki sanoja. Että nämätki ovat varsinaisia nimukkasioja, ei toki vielä tarvinne'kan parempata osotusta, ennen kuultua, mitä ne, jotka heitä välisanoina pitävät, sioilla ymmärtänevätkän.

Nyt muutamista sioista kummassaki luvussa erittäin:

Yksikössä.