MEHILÄINEN 1837

Toim.

Elias Lönnrot

Oulussa, Präntätty Christian Evert Barckin tykönä, 1837.

Imprimatur. Henr. Wegelius.

MEHILÄINEN V. 1837

Tammikuulta.

Kalevalan Neito.

Läksi Palja paimenehen,
Leena lehmien ajohon,
Kurja karjan katsantohon.
Laski lehmänsä teholle,
Hajasarvet haavikolle, 5
Kultasarvet kuusikolle,
Itse kangasta kapitti.
Käveli kivi kiveltä,
Astu paasi paaterelta,
Sukan mustan mustumatta, 10
Kengän kauon kastumatta.

Yhty yrkä karjahansa,
Lesken poika lehmihinsä.
Yrkä istu tyvellä puuta,
Itse lapsi latvemmälta 15
Kysytteli, lausutteli.
Kysytteli tiekaviä,
Lausutteli matkamiestä:
"Kulitko miun kotona,
Kävitkö Kalevalassa?" 20
"Kulinpa siun kotona,
Kävinpä Kalevalassa."
"Kukkuko käet Kalevan
Kalevalan kuusikossa?"
"Kukkupa käet Kalevan 25
Kalevalan kuusikossa."
"Haukkuko Kalevan koirat
Kalevalan kaivotiellä?"
"Haukkupa Kalevan koirat
Kalevalan kaivotiellä." 30
"Katsoko Kalevan neiot
Kalevalan ikkunoista?"
"Katsopa Kalevan neiot
Kalevalan ikkunoista."
"Mistä tunsit miun kotini? — 35
Mi merkki miun koissa?"

"Siitä tunsin siun kotisi;
Se merkki siun koissa:
Pihlaikko pirtin eessä,
Tuomikko tuvan takana, 40
Koivikko koan perässä,
Kataikko kaivotiellä,
Pyhä tammi tanhualla,
Hete tammen juuren alla,
Kultakansi kattehena, 45
Kultakauha kannen päällä?"
"Mitäpä meillä laaittihin,
Raattihin miun koissa?"
"Survottihin, jauhettihin,
Wielä vettä kannettihin, 50
Neitosia naitettihin
Päitäkassa kaupittihin."

"Kelle myötihin minua,
Kelle kurja kihlattihin?"
"Miulle myötihin sinua, 55
Miulle kurja kihlattihin."
"Äiänkö miusta annot,
Paljoko panit hyvästä,
Kun otit oluen tuojan,
Kannun kantajan valitsit?" 60
"Annonpa minä siusta
Isolle ikiorosen,
Jok' on tarkka askelelta,
Sekä käymähän terävä."
"Wähänpä hyvästä annoit, 65
Pikkaraisen kaunihista;
Mitäpä annoit maammolleni?"
"Maammolle maherolehmän;
Se on syömättä lihava,
Koria kostuttamatta." 70
"Wähänpä hyvästä annoit,
Pikkaraisen kaunihista;
Mitäpä annoit veljelleni?"
"Weljelle venopunasen;
Itsekseen sotia käypi, 75
Itse kaupat kaupitsevi."
"Wähänpä hymästä annoit,
Pikkaraisen kaunihista;
Mitäpä annoit sikolleni?"
"Sikolle sinervän uuhen; 80
Joka viikko villan tuopi,
Joka kuu karitsan kanto."
"Wähänpä hyvästä annoit,
Pikkaraisen kaunihista;
Mitäpä annoit ukolle?" 85
"Ukolle uuen lusikan;
Jok' on tuotu tuolta maalta,
Ulompata uitettuna."
"Wähänpä hyvästä annoit,
Pikkaraisen kaunihista; 90
Mitäpä annoit äämmölleni?"
"Äämmöllesi vaskimaljan;
Tuletta tuvassa käypi,
Walkiatta vailehtivi."
"Wähänpä hyvästä annoit, 95
Pikkaraisen kaunihista;
En lähe minä siulle."

"Kun vähä hyvästä annoin,
Pikkaraisen kaunihista;
Isosi ikioronen 100
Soti tiellä sortuohon,
Kaatuohon kauppatiellä,
Kauppa'aikana parassa!

Kun vähä hyvästä annoin,
Pikkaraisen kaunihista; 105
Maammosi maherolehmä
Wasoillensa vaipuohon,
Kiulullensa kirmotkohon,
Lypsyaikana parassa!
Kun vähä hyvästä annoin, 110
Pikkaraisen kaunihista;
Weljesi venopunanen
Halki juoskohon hakohon,
Poikki pohja katketkohon,
Soutiaikana parassa! 115
Kun vähä hyvästä annoin,
Pikkaraisen kaunihista;
Siskosi sinervä uuhi
Willohinsa viipyöhön,
Karvohiinsa kaatuohon, 120
Willa'aikana parassa!

Kun vähä hyvästä annoin,
Pikkaraisen kaunihista;
Ukkosi uusi lusikka
Kahtialle katketkohon, 125
Poikki ponsi lentäöhön,
Syöntiaikana parassa!

Kun vähä hyvastä annoin,
Pikkaraisen kaunihista;
Äämmösesi vaskimalja 130
Kivehen kilahtaohon,
Poies pohja puhetkohon,
Juontiaikana parassa?"

Toisintoja. v. 1. Läksin Paljo p. v. 4. Laskin lehmäni l. v.7—9 I. k. kapitin, Kävelin k. k., Astun p. p. v. 11. K. kannan k. v. 12, 13. Y. y. karjahani, L. p. lehmihini. v. 14—16. Istutin t. p., Istuin latvaksella. Istu sie t. p., Minä lapsi latvemmalla, kysyttelen jne. v. 17,18. K. tienkäviän, L. matkamiehen. v. 24. K. kankahalla (kangasmailla), v. 39—46. Risti riihen ikku- nalla, Kuusikko kujasten suussa, Tammi keskitanhualla (T. keskellä pihoa), H. t. juuruella, Siellä siikaset kutevi, Särköset särettelevi. v. 51, N. myöksenneltiin. v. 53. Kellenpä minua myötiin Kelle lie minua myöty. Kellen milma kaupittihin. v. 54. K. k. kaupittihin. K. k. Utuna. v. 55. Myötihin sinä miulle. Silmä miulle kaupitt. v. 57. Mitäpä m. a. Minpä sie m. a. v. 60. K. k. parahan. v. 62—64. Isolles (Isolleis) isosen ruunan; Pirtin päältä heinät syöpi, Taivahalta veen vetäpi (Ween pilvistä vetäpi), v. 66. P. kaunosesta. v. 68. Maammolles (-leis) mahovalehmän (matikkalehmän). Maholehmän maammollesi, v. 69,70. Jonk' ei syöen syömät puutu, Juoen juomiset vähene. v. 74. Weljelleis sotivenosen (vesiheposen). v. 80—82. Sikolleis sinisen uu.; Joka vuosi (vuotta) vuonan t., I. k. k. kantaa. v. 85. M. a. vävylleni. v. 86. Wävylle varilusikan. v. 91. M. a. minnälleni. v. 92. Minnällesi v. M. kultastaltsan. M. kultabratinan. M. ruskian staltsan. v. 93-94. Itse ottapi olosen. Eikä syöen syömät puutu, juoen juomiset vähene. v. 98. Kun vähän siitäi tuli. v. 100—103, Taattosi isonen ruuna, Wainotiellä vuipuohon, Wainoaikana parassa, Waollensa vaipuohon, Kyntoaikana parassa. v. 106. Maammolla mahovalehmä. v. 107—109. Rengillänsä (Rengin päällä) riutuohon, Kapallahan kaatuohon, Lypsykesässä p. Metsän rikka rikko'ohon, Metsän karhu kaataohon, Maitoaikana p. Tulko nuorin nostettava, Tervaköysin temmottava; jne. Wasohinsa (Wasikkoihin). v. 112—115. Weljesi sotivenonen (vesiheponen) Kohti juoskohon kiveä, Halki maista, poikki soista, Koskiaikana (Kutuaik.) p. (Parassa sotikesänä). v. 119—121. Wuonihinsa vuotuohon (voipuohon), Kaatuoon (kaotkoon, katoohon) karitsohinsa, Keskellä kerintäajan. v. 124. k. v. 86. v. 126. P. ponnesta katetko. P. kanta katketkohon. v. 130. k. v. 92. v. 131,132. Kallioon kalahtaohon (Kalliohon kaatuohon), Halki kirvotko kivehen.

Jälkimaine. Tämä Karjalan naisten laulu taitaa olla jotensaki täydellisnä tässä luettava, koska onki kerätty kyllä kymmeneltä, jos ei usiammalta laulajalta. Palja (v. 1.) näyttää olevan vanhanaikanen naisnimi. v. 17. tiekäviä, tien käyntiä, kulkua, matkaa; Nimennästä: kävi, Hall. kävin. v. 35. osottaa usiampia erikotia eli taloja Kalevalassa (Kalevan kylässä) olleen. Muuten tytön ei toki olisi tarvinnutkan Yrkää erittäin kysyä, jos hänenki kodissa kävi, jo kaiketi kuultuansa, Kalevalassa käyneen. v. 45,46. todistanevat, ei vaan aivan kehnoina Kalevalassa eletynkän. v. 62, 68, 74, 80, 86, 92. luettelevat tavallissimmia lahjoja, joita sihen aikaan sulho morsiamensa vanhemmille ja heimolle anto, ja joilla sitte moniki taisi luulla ostaneensa naisen, jos vaan myöntyisi tämä itse sulholle menemään, jota nykynen Kalevalan tyttö ei kuitenkan uhannut tehdä. v. 75. näyttää sekä sodasta, että kaupoista huolta olleen Kalevalassa. v. 86. sanotaan myös: Waarille värilusikka, jonka toisinnoissa unohdimma mainita. Wärilusikka, maalattu, (kuvilla kaunisteltu?) lusikka. v. 91. Äämmölleni, eukolleni, isoäitilleni, muorilleni. v. 93,94. osottavat saman maljan niin hohtaneen, ettei tulta tarvittukana, pimiässä sen kanssa tuvassa käyden. Waalehtii, välkkää, hohtaa (?). v. 126. ponsi, varrenpää.

Ylistysruno Kirjavaiselle.

Mulla ompi muistossani,
Pantu tallelle paperi,
Isännistä entisistä,
Joita palvelin pahassa
Piennä poikareppanana. 5

Sillon tulin tuntemahan,
Kuka se on kunnon miesi,
Orjallensa oivallinen,
Huolellinen huonommasta;
Minkä minunki kohalle. 10

Ensin kiitän Kirjavaista,
Jok' on tuolla Jussilassa,
Lesken kanssa Leskelässä,
Sillä Hintikan sialla,
Taarast' vainajan talossa. 15

Sepä siunattu isäntä
Kanto murhetta monesta,
Palkollisesta pahasta,
Samate kun Sadan miesi
Wapahtajalle valitti, 20
Että tekis terveheksi,
Parantaisi palveljan.

Mutt' on vielä muistossani
Sekä mielessä minulla,
Kun tämä tuli talohon, 25
Sai isäksi itkeville,
Lasten orpojen osaksi,
Lesken leivän jatkajaksi

Jo oli lopen loppumassa,
Leivän kanta katkemassa, 30
Talo mänössä takasin;
Oli se oravan velassa,
Käpyniilon käskyläissä,
Kaikki kartano lamassa,
Katot maahan kaatumassa, 35
Seinät tuskin seisomassa.
Työkalutki kaikki tyyni,
Wanhanaikaset asehet,
Oli kerran kelvottomat.
Saatua saman isännän 40
Talon huonon hoitajaksi
Elon vaivasen varaksi,
Oli leipä oivallinen
Lasten eissä ja isännän,
Entä samate emännän. 45

Päästi talon petäjästä,
Laitto lahojen sialle
Uuen kartanon komian,
Jossa joukolla asuvat,
Leivän lietämät mahaansa, 50
Armon isän antamasta.
Kaikki kalut oivalliset
Puusta, rauasta rakensi,
Joilla kehtaapi kelata,
Tehä työtä tyylillensä. 55
Poikapuolensa opetti
Nikkariksi, maalariksi,
Kalun kaiken laittajaksi,
Siunais käytöksen siveeksi
Niin hän otti orvon itkun, 60
Poies pyyhki kyynelensä,
Muutti murehcn iloksi,
Ehti orpojen isäksi.
Ompa isä oivallinen
Ollut opilla hyvällä, 65
Kaunehilla käytöksillä,
Taitavammilla tavoilla;
Isä ollut orpolasten,
Turvattomien tukia.

Jälkimaine. Woi jos kylläki monta talonpoikaa olisi Suomessa, jotka ansaitsivat samanlaisen kiitoksen, kun nykysessä runossa Kirjavainen on Rautalammin kiitettävältä runojalta, Ihalaiselta soanut!

Muistelmia Braahen eli Salosten kaupungin asioista.

[Ruotsin kielellä 1759 nimen tietämättömältä mieheltä kirjotettuja, sitte muilta lisättynä, suomennettavaksi ja tähän pantaviksi hyväntahtosesti Braahen kaupungin arkiivasta minulle lainatuita.]

Neljänneksen matkaa valta maantiestä, joka kiertää Pohjalahden itäsiä rantoja, on Braahen kaupunqilla alansa ja asemensa meren rannalla, kylläki ihanalla paikalla. Turusta lasketaan tänne 70 penikulmaa, Oulusta 8,5 ja 15 penik. likimmäisestä merentakasesta Ruotsin kaupungista. Muita likimmäisiä kaupunkeja ovat Suomen maassa, lounaista suuntaa Pohjalahden rannalla, Kokkola, 14 penikulman päässä, ja maan keskellä kaakon alla, 30 penikulman takana Kuopio; Kajana itä-kaakon alla, 18 penikulman päässä. Isoja jokia juoksee noin kolmen penikulman päässä; pohjaspuolella Siikajoki, Pyhäjoki eteläpuolella. Kumpasetki nämät saavat alkunsa maaseljältä Paltamon, Iinsalmen ja Pielaveden rajoilta ja juoksevat nimistensä pitäjäin halki päästä päähän, mutkinensa kyllä kahdenkymmenenki penikulman pituisia.

Braahea kutsutaan myös Salosten kaupungiksi, koska on Salon pitäjässä. Se seisoo pian neliskulmasella kunnaalla, lahden päässä, kahden niemen eli saarennon välissa. Sama kunnas oli muinen kolmelta puolelta veden sisässä ja vaan siitä kulmasta, jolla nykyään kirkko seisoo, manterehen liitetty. Idästä länteen, taikka maatullista meritulliin, on kaupunki 700 kyynärää leviä ja 850 k. pitkä etelästä pohjaseen. Wiimmesen palon jälkeen jaettiin kaupunki yhteenkolmattä kortteliin, kymmenellä suoralla kadulla. Sitä ennen oli käynyt neljä ristikatua kaupungin halki, kaksi pitkin, kaksi poikki, ääritse toisia. Talojen ja taloasemien luku on 100, sekä suurempain, että pienempäin.

Kaupungin alku on ollut seuraava. Neljänneksen päässä kaupungista ja puolen sitä matkaa vanhalta Salon kirkolta on lahti, johon ennen vanhaan oli kauppalaivoja purjehtinut niin omasta maasta, kun monesta ulkomaanki kaupungista, Inkeristä, Wirosta, Lyybekistä, Norkyöpingistä, Kemistä ja Turusta. Myös Tukhulmista oli tavallisesti kaksi laivaa vuosittain tullut. Lahta ruvettiinki pian erityisellä nimellä, Satama-lahdeksi kutsuttamaan, ja niinkun muuallaki enimmästi on ollut samanlainen kaupunkien alku, sikesi tähänki esinnä markkinakylä, nykysin Braahen kaupungin alku.

Nykyään on mainittu Satamalahti niin matala, ettei ole pienimmilläkän aluksilla vettä tarpeeksi ja oli sama mataluus ruvennut jo niinäki aikoina haittaamaan, joina Kreivi Braahe hallitsi Suomen päällyksenä. Sentähden juuri käskiki Kreivi[1] uutta, soveliampaa markkinapaikkaa näillä seuduin etsiä. Etsiöilla oli esinnä mielessä valita se lahti uudeksi markkinapaikaksi, jonkin rannoilla Salon kirkko ja Kuljun talo seisovat ja jota siitä Salon eli Kuljun lahdeksi sanotaanki. Waan tarkemmin mittaamalla, naaraamalla päättivät nykysin Braahen lahden soveliaammaksi. Niin muutettiin markkinapaikka Satamalahdesta Braahen lahden rannalle, johon kohtaki monta työmiestä asettautu elämään ja johon muonna 1650 eli 1652 alotettiin kaupunkia rakentaa. Suurta työtä ja kulua ei mahtanut olla'kan ensimmäisistä huoneista, koska väkevä hirsimetsä kasvo aivan paikalla. Jo v. 1649 oli esivallan suostunta kaupunkitekoon saatu ja samassa maitaki kaupungin hyväksi. Waan Kaarlo XII:n hallitessa hävisivät sotaaikana kaikki kirjat kaupungin eduista ja vapauksista. Palon ja Savolahden kylät olivat esinnä kokonansa annetut kaupungin lääniksi, mutta Kajanan herranmaan ruunulle jällen otettaissa, meni näistäki Braahen alusmaista enin osa takasi, ettei jäänyt kaupungin hyväksi, kun yksi Ylitalon maa Palosta, Niittysaari (Engholma) ja puoli Lankilan maata Savolahden kylästä, jotka yhteensä tekevät yhden mantaalin. Mainituista taloista oliki Braahella enin osa ensimmäisiä asukkaitansa.

Ylitalo oli vanhastaan ollut Palon kylän sisässä, vaan tullut jo ennen kaupungin hanketta muutetuksi törmälle maapuolin kaupungista. Paikalla oli sitä ennen Lappalainen Sovio asunut, josta Ylitaloa toisella nimellä ruvettiin Sovioksi kutsuttamaan. Ylitalon eli Sovion senaikuisen isännän nimi oli Pertti. Talonsa muutettua viljeli hän vanhoja maitaan Palossa, jotka sitte kuitenki aikaa voittain Pakolaisilta omistettiin. Pertillä oli kaksi poikaa Mikko ja Matti. He isän kuoltua jakavat Sovion maan kahdeksi. Juuri heidän aikoinansa sai kaupunki alkeen, johon sitte heidänki majoinensa, perehinensä piti muuttauta, ettei jäänyt entiselle asuntopaikalle, kun navetta jälkeen, jota päälle sadan vuoden latona pidettiin. Osa kaupungista ja eteläpuoli kirkkomaata olivat ennen Sovion talon peltona.

Matti Soviolla oli vaimona Dordi (Dorothea)? Mattilanperän talosta,
Salon pitäjätä. Hänestä sai neljä poikaa, Matin, Mikon, Hansun ja
Juosepin, joiden kautta Sovion suku levesi Braahessa sekä ulommaksi.
Toinen veli Mikko oli naimisissa Kaarina Aukterin tytär Duelin kanssa.
Heillä synty kaksi tytärtä, Liisa ja Kaarina, joiden lapsia myös iso
osa Braahen ensimmäisiä asujamia oli.

Sovion sukua ovat vielä nykysetki Braahen alle kuuluvan Sovion talon omistajat, Soveliukset. Sotapapin Juosepin Nyenissä sanotaan olleen ensimmäisen, joka, ei kyllä someliaaksi isiltä perittyä Sovion nimeä katsoen, muutti Soveliukseksi. Niin siitä rupesi veljensä Hansunki poika, Juhana, itsensä Soveliukseksi nimittämään.

Niittysaaren maalle tulee puolineljännes luoteista suuntaa kaupungista. Minne siitä entiset asukkaansa muuttvat, ei tietä, vaan ei näytä heistä ketänä kaupunkiin ruvenneen.

Lankilan talopuolikas on eteläänpäin kaupungista. Kaupungin maaksi talon annettua muuttiki kaupunkiin poi- ka Henrikki Lankila. Samaa sukua ovat vieläi nykyset Lankeenit. Waan itse Lankisan maa joutu noin muonna 1750 Braahen Porimestarin palkan avuksi.

Näin olemma nimittäneet muutaman osan kaupungin ensimmäisistä asujamista. Waan muualtaki, niin maalta, kun ulkokaupungeista muutti kansaa Braaheen. Semmoisia tulokkaita olivat, paitsi muita nimittämättömiä:

Olli Kittilä, Pyhäjoelta Hourulasta. Jälkiset muuttivat nimen Strömiksi.

Juonas Skytte, nikkari, Saksanmaalta, Braahen ensimmäisen Porimestarin
Korten seurassa tullut. Hänestä levesi Skytten suku Suomeen.

Hansin Forbus, mainitun Korten kirjottaja.

Matti Koisala, Salon kylästä, nykysin Kosanterin suvun esi'isä.

Pietari Kello, Kellon kylästä Iistä. Nimen vaihtovat perilliset
Kelliiniksi.

Gustau Öörni, Saksasta tullut, Korten neuloja, sitte Raatimies
Braahessa. Öörniläisten sukuisä..

Antti Alffi, Korten tynnyriseppä, Saksasta.

Junelius eli Junninen, Junnilan talosta, Wihannin kappelista.

Myöhemmin tuli monta muuta sukua, niinkun Krankka 1670, Karleeni,
Kokkolasta, vaan Saksalaisista esi-isistä, 1695, Jurvelius, Oulun
Porimestarin poika, Niska, Hourula eli Houreeni, Kinnunen eli
Kindmanni, ynnä muita. Waan muita leviämpinä ovat aikoinansa olleet
ja osittain ovat vieläki Braahessa suvut: Alholma, Bergi, Bogmanni,
Branderi, Durkmanni, Ervasti, Forbus, Freitagi, Friimanni, Hedmanni,
Holma, Jurvelius, Kaisula, Karleeni, Kröögeri, Lakke, Lanki, Laureus,
Montiini, Nordbergi, Sepilius, Sovio eli Sovelius ja Öörni.

Kirkollisista asioista.

Sanotaan jo v. 1622 jonkunlaisen kirkkorakennuksen Braahen paikalla syntyneen, joka kuitenki mahto olla kovin kehno, koska ei täyttä kolmekymmentä vuotta myöhemmin, taikka v. 1651, uusi puukirkko laitettiin, joka vieläi seisoo. Siinä on pönttö tammesta monilla kuvaveisteillä, jotka Franskan maasta tullut, Oulussa asuva kuvaveistäja, Mikko Mikon poika Balti, Porimestari Korten kululla ja toimittamalla v. 1655 laitti. Toisia kuvaveistejä löytyy kuorissa, Altarin vaineilla, akkunain päällisillä ja muualla kirkossa, joita sama Porimestari ja muutki, niinkun Tulli-päällys Kaarlo Krankka, Raatimies Henrikki Forbus, Porvari Henrikki Groo, Mikko Pertunpoika, Kaarina Aukteritar ja Juhana Mikonpoika vuosina 1669, 1670 ja 1673 teettelivät.

Ennenkun Braahen ja Salon seurakunnat määrättiin yhdeksi kirkkoherran alaksi tuli Braahen papille saatavansa ainoastaan kaupungista ja kaupungin alasinta Palon ja Savolahden kylistä, jotka, vielä kaupungista erottuansaki, kävivät Braahen kirkkoa ja maksovat Braahen papille.

Kohta alussa oli Kreivi toimittanut urkunistanki Braahen kirkolle. Ensimmäinen pieni urkulaitos oli Korten toimittamasta. Suurempi ja täydellisempi saatiin kirkkoherra Gabrieli Westsynthiuksen aikana, joka kuitenki 1714 vuoden sodassa jälle hävisi. Ensimmäinen urkunista oli Sakarias Palmu, jälkeenpäin raatimieski Braahessa. Sillon makso kaupunki 40 talaria hopiossa vuosipalkaksi urkunistallensa, jolle myös Salon ja Siikajoen sillon vielä yhdistetyistä pitäjistä tuli kaksi kappaa jyviä joka talosta vuosittain.

Sittekun asukasten luku Braahen kaupungissa tuo tuostaki eneni ja kaupunki muutenki oli tullut parempaan voimaan, määräsi esivalta 18 päivänä Maaliskuuta 1689 emäkirkon oikeuden Salosta Braaheen muutettavaksi. Samassa määrättiin että 140 savua Salon seurakunnasta Pattijoen ja Olkijoen kyläin kanssa tulisivat iäksi päiväksi olemaan Braahen kirkkoherran alaa, vaan muut 260 savua eroamaan Siikajoen pitäjän hyväksi.[2] Sihen asti oli seurakunta itse valinnut pappinsa, mutta sitte tuli kirkkoherra esivallan mäarättäväksi.

Wanhoista kirkon tarpeista lienee nimitettävä kullattu hopiainen altarimalja, kahda'päin leviä, keskipaikalta hoikka. Sen on keskipalkalla koru, jonka pienoilla luetaan novinr. Sama malja on nyt uudistettu, kuitenki mainitun korun särkemättä.

Ennen pidettiin joka kolmantena sunnuntaina ruotsalainen kirkonmeno. Sitte, seurakunnan anottua ja Konsistoriumin sihen suostuttua, sääti esivalta 19 Heinäkuuta 1737 ruotsalaisen jumalapalvelon joka sunnuntai pidettäväksi, ei kuitenkan niin, ettei suomalaistaki pidettäisi. Waan ruotsalainen ehtosaarna muutettiin pian jälle suomalaiseksi.

Ensimmäinen lastenkoulu Braahessa tuli kohta kaupungin alussa toimeen. Kouluhuone seiso maalle'päin torista ja raastuvasta. Sitte rakettiin 1693 vuoden paikoilla uudet koulun ja opettajan huoneet kadun kulmaan länsi- puolella kirkkoa, jonka siaan taasen v. 1757 uusi kaksikertanen kuoluhuone kaupungin kululla rakettiin.

Hallintoasioista.

Kreimi Braahe piti siitäi hyvin huolta, saada kohta alussa ymmärtäväisiä miehiä uutta kaupunkiansa hallitsemaan, tukemaan ja kartuttamaan. Niin sääti raastuvan oikeuden v. 1650 Saksasta tulleella Porimestarilla ja muilla kunnollisilla oikeuden jäsenillä. Nykyään kuuluu sihen Porimestari, Notarius ja viisi Raatimiestä. Myös pykäytti Kreivi ensimmäisen raastuvan ja varusti sen tornilla, tiimakellolla, soittokellolla, monilla kuvalaitoksilla ja sakaralauteilla. Waan tämä raastupa palo 1714 vuoden vainossa, jonka jälkeen 1729 uusi kaksikertanen raastupa laitettiin, seit torniniekka ja kellolla, jolla on kaksi virkaa, sekä soitettava, että tiimoja lyövä. Waapunaksi Braahelle anto Kreivi osan omasta kreivillisestä vaapunastaan, kypäripäisen ratsastajan miekka kädessä, jonka ympärillä on luettava SIGILLIUM CIVITATIS BRAHE.

Kaupunkiin laitettiin kaksi tullia 1670 muoden paikoilla. Toinen niistä oli itäpäässä kaupunkia, maantien suulla, toinen länsipuolella, laiturin vaiheilla rannalla. Tullivirkaa toimittivat yksi tullipäällys, yksi kirjotusmies ja kaksi etsiätä. Ensimmäinen postikontuori Braahessa sai v. 1684 toimeen.

Kaupungilla ei ole ollut minkänlaisia parempia varustuslaitoksia vihollisia vasten. Niin kauan kun merivesi vielä enimmäksi osaksi piiritti paikan, oli sillä kulmalla, josta maantie kävi ulos, eräs kahdeksaseinänen torni kahdeksalla rautakanunalla, vaan jotka Kyrön tappelon jälkeen 1714 Kajanin linnaan vietiin. Näyttää kun olisi mainitulla tornilla kanuninensa ollut mielenä sotaaikoina esteskellä pienempiä vihollisjoukkoja maapuolin kaupunkiin pääsemästä. Sillä semmoisista oli, vieläi kansan keskessä käyviä tarinoita myöten, toisinaan kylläki hätää. Kerranki oli joukko vihollisia tullut ja, ei suoraan kaupunkiin päästen, majautunut Salon lahden viereen niemelle. Illasta polttivat nuotioita ja nukkuivat ohelle. Waan jonkun ajan nukuttuaan sammuivat valkiat. Kaupunkilaiset sen havaten riensivät paikalle ja surmasivat tykkynäan koko joukon. Niemellä on siitä seikasta vieläki nimensä. Toisen kerran oli taasen eräs semmoinen joukko, rosvottuaan kaupungin ympäristöllä maataloissa, ottanut kaksi poikaaki ja matkaansa vienyt Braahen edustalle, saarelle, johon yötyvät. Yöllä heräsivät pojat ja nähden nukkuvan rosvoajansa, riensivät rannalle, lykkäsivät ulos kaikki veneet ja astuivat itset viimmeseen, niin pois saarelta soutaen. Waan ennen kun ennättivät ulommaksi päästä, oli eräs rosvoista herännyt ja nähden ei poikia missänä, hänki rannalle juossut. Wenettä ei saaden lähti uimalla jälkeen. Mutta vanhempi pojista souti kykenemiseen ja kehotti nuorempaa airolla saavuttavaista uimaria päähän takomaan, jonka tekiki sillä onnella, että pääsivät hädästä ja orjuudestansa.

Wuonna 1760 ei ollut kaupungissa muuta sotaväkeä, kun mitä Braahen omista porvareista juhlallisiksi näytteiksi jalkeelle pantiin, 16 ratsasta ja 70 jalakasta sotapuvussa, ehkä ilman kivärejä, jotka sitä ennen olivat vainoaikoina menetetyt. Oli myös sillon kaupungilla neljä rautakanunaa jalkoinensa. Ne oli kuningas 1741 vuotisen sodan aikana lahjottanut. Sillä kun Brahelainen laiva, jonka ruunu oli vuokrannut, usiampiaki kanunia ja muita sotatarpeita sillä Suomeen lähettääksensä, särky Hevopään karilla neljä virstaa kaupungista, eikä saatu muuta korjatuksi, kun mainitut neljä kanunaa; niin saivat sitte neki kaupungin hyväksi jäädä, vaittei niin ensin ollutkan aiottu.

Elokeinoista.

Paras saaliinsa Braahella on kaupasta. Maatavaroita keräytyy Siikajoesta, Salosta, Pyhäjoesta, Kalajoesta, Iinsalmesta, Kuopiosta, Wiitasaaresta ja muistaki rajimmaisista Savon pitäjistä. Kotipuolimmaisista pitäjistä tuodaan voita, talia, juustoa, tervaa, rukiita, ohria ja humaloita, vaan Savosta erittäinki rukiita, pellavia, hamppuja, humaloita ja karjanantia. Pyhäjoen sahasta tulee lautoja, kuitenki enemmin kotitarpeiksi kun mainittavasti ulkokaupaksi. Toinen laillinen saha Piehengin joella on jo rappioon tullut ja metsäki ympäriltä hävinnyt.

Kauppa'aluksia raketaan Braahessa kotirannalla ja sopii niitä tehdä, jos usiampiaki, yhtenä aikana. Tavallisesti yhdytään niiden teosta urakkakauppaan Salon miesten kanssa. He keralla ottavat omasta metsästään kaikenlaisia aineita ja tarpeita hankkijaksensa. Laivoja on tavallisesti viisin kuusin eli usiamminki kaupungilla.

Satamassa ei ole erittäin moitittavaa; ennen vanhaan oli se varsinki hyvä. Pienemmillä lasteilla tultiin aivan laiturin viereen ja suuremmillaki oli vettä tarpeeksi, pari jousilyömää rannasta. Nykyjään on kuitenki satamaranta mataltunut, että pitää suurempain lastien olla 2,3 ja 4:ki virstaa rannalta ulkona. Mutta sielläki ovat laivat merituulilta rauhassa. Ruotsin pääkaupungissa käydään yksillä laivoilla toisinaan kolmastii kesässä. Waan useinki tahtoo kesken jäädä kolmas reisu, koska 5, 6, vaan välistä 8 eli 10:ki viikkoa hupenee yhdellä Tukhulmi-matkalla.

Laivaretki satamasta lähtien ja Ahvenamereen asti on seuraava. Ensin purjehditaan puoli penikulmaa rasteja myöten paakulle asti, lounaista. Siita sivukuljettua pidetään merkkinä sama paakku ja kirkon torni, jolla tavalla vältetään karipaikat ja tullaan 2 penikulmaa kaupungista. Siitä lasketaan länsipuolelle ja haminoitaan, jos halu ja tarve. Edelle'päin retkeytään länsipuolista Korkkaa, tullaan Jeulen lahteen ja Öregrundin sekä lähellisen saarikon läpi Ahvenamereen.

Kaupungilla on pian alusta alkain ollut pikiruukki, ensin
Pitkäluodolla, sitte satamarannalla.

Kaupan ohessa on kaupungilla vähin peltoja niitty- viljelöäki. Myös kalastetaan lahellisissä laksoissa ja ulompanaki nuotalla, verkoillä, rysillä, koukuilla ja talvella pyytään mateita sekä muita kaloja, vaan ylen vähä nuotalla talvisaikoina. Kesällä saadaan lohia, ankeriaita, haukia, harria, siikoja, ahvenia, kiiskiä ja silakoita. Syyspuoleen on kalastajilla tapana mennä öiksi merelle, louheille ja kareille, penikulman ja puolentoistaki päähän kaupungista. Siellä pyytävät silakoita verkoilla ja sanotaan näitä kalapaikkoja yhteisellä nimellä pauhoiksi, luultavasti sentähden, että meren aallot mainittuja kiviä vasten yhtäläiseen pauhaavat. Semmoisia pauhoja ovat Pohjanklupu, Etelänklupu, Kallapauha, Jyry, Pimiä, Helssari ynnä monta muuta. Tästä silakkapyynnistä on kaupungilla suolakalaa omiksi tarpeiksi ja vieläpä vähin myöksennellä'ki. Yhteisesti valitetaan kuitenki kalavetten muinostansa suhten huononneen, sillä muinen oli Braahesta paljo kaloja myöty. Hylkeitä ei enää pyytä, vaikka kuitenki kaupunki pitää kaksi hylkeenpyytäjää, erittäin sentähden, että hävittäisivät ja ajaisivat hylkeet pois näiltä vesiltä.

Ilman jo nimitettyjä elokeinoja eletään käsitöillä, työmiehinä, merimiehinä ja muilla, millä mikä.

(Lisää toiste).

[1] Yli kaikkein muiden maanpäällysten on Kreivi Pietari Braahe ansannut kiitoksen Suomalaisilta. Kahdestiki oli hän Suomen päällyksenä, ensin 1637—1640 ja toisen kerran 1648—1650. Kummallaki ajalla kartutti hän paljo hyvää Suomelle. Hänen aikoinansa synty usiampia kaupunkeja Suomeen, kun kyliä monen muun aikana. Niin Sordavala v. 1640, Kristiina, Braahe, Kajana ja Hämeenlinna vuoden 1650 paikoilla, Pietarsaari 1653 ja ehkä Haminaki yksinä aikoina. Hän myös ensin sai uuden Akademian Suomeen ynnä monta muuta hyödyllistä laitosta, joidenka tähden syystä häntä Maanisäksi mainittiinki.

[2] Pohjanmaan neljä vanhinta pitäjätä ovat Kemi, Salo, Pietarsaari ja Mustasaari. Kustaki näistä synty aikaa voittain eripitäjiä, vaan ei käynyt yhdenkän niin onnettomasti, kun Salon, joka oikein sikiöiltänsä syötiin. Wiisi sataa vuotta tästä takasin oli eteläpuoli Oulun lääniä ja koko Kajanin lääni Salon pitäjätä. Käytiin sillon kolmen ja neljänki kymmenen penikulman päästä pappia kuulemassa. Kajanilaiset esinnä muutaman kymmenen penikulmaa jokia ja järviä matkattua heittivät sitte veneensä Oulujärven länsipäähän, josta paikkaa vieläi Wene'heitoksi sanotaan. Nykyset Limingan, Oulun ja Muhoksen, Paltamon, Sotkamon ja Hyrynsalmen pitäjät erosivat Salosta v. 1490, Kalajoki 1525, Luoto ja Pyhäjoki 1573, Siikajoki 1689. Niin sanalaskua myöten jäiki veitsi jakajan kätehen Salolle, vielä emyytensäki Braahelle menetettyä.

Liikunnosta ja levosta.

Ihminen on luotu liikkumaan ja kasvoinsa hiellä elatustansa hankkimaan. Ja onki tämä hänelle onneksi. Terveyttä seuraa lepo, tytymäinen mieli, rauhallinen uni terveys ja pitkä elämä. Kohtuullinen työnteko vahmistaa ruumiin, virkuttaa veren ja muut ruumiinnesteet, estää monet taudit tulemasta ja parantaa tulleetki. "Uutteruus ja kohtuus, sano entinen mainio viisas, ovat kaksi parasta lääkäriä, joka vain niitä seuraa, harvoin kolmatta kaipaa." Waikka kyllä herrasväki muuten paremmin terveyttänsä puoltaa, niin näemmä kuitenki talonpoikasen rahvaan aina elämän terveempänä voimallisempana ja raittiimpana, johon ainoana syynä on näiden töisevyys ja kohtuus nautinnossa. Köyhyyttä ja vajavaisuutta on moni kehunu rikkautta paremmaksi ja pianpa onki syy kehua. Alituiseen istuntaan vi raltansa vaaditut tekevät hyvin, jos he edes tiimankaan päivässä ovat liikkeellä. Kovin raskasta, ylimäärästä työntekoa emme kuitenkan kiitä terveelliseksi. Semminki heikot, kivulaiset ylen nuoret ja kovin vanhat pitäisi siitä armah tettaman. Werisylkyset, keuhkotautisia, sydäntykyttäjältä ja suolirevenneiltä vaivatut, rujot, rammat ja muut senlaiset varokoot itsiänsä kovista nostamista; kehnorintaset erittäin sulattamien metallojen höyrystä, kalkin ja kivien tomusta. Töitä ja toimia seuraava levollinen uni tekee ihmisen tulevihin töihen soveliaaksi. Jota raskaampi työ, sitä suurempi unen tarve. Raittiille, terveille ihmiselle on kylläki 6:den eli 7:män tiiman unesta; nuoret kasvavat lapset, heikot ja kivulaiset nukkukoot kauemmin. Unen kaipuussa ovat liikunto, toimi, tytyväinen mieli ja hyvä omatunto paremmat kaikkia muita unettavaisia aineita. Ylellinen valvonta on kovin määrällinen työttömällenki, vielä vaarallisempi töissä rasitetuille. Liika syöminen ja juominen iltasilla tekee unen levottomaksi samoin lämpimät ja pehmiät eli kylmät ja kostiat vuoteet. Painaja join muutamia rasittaa, ikääskun rinnalle polkisi, ei ole muu kun äkkiä tuleva kohtaus, yhtä tautia kun suonen vetäjä. Siltä vaivatut tekevät hyvin jos he heittävät iltasyönnin, juomat sen sijaan korttelin kylmää vettä, nukkuvat korkialle päänalukselle, ei seljälle, vaan kyljiellensä ja kovemmissa tiloissa toimittavat erityisen valvojan, joka painajan tultua olisi valmis herättämään.

Satuja.

1. Paimenenten toivotukset.

Kaksi paimenta itäisellä maalla istuivat karjainsa ohella ryhevän puun suojassa ja puhuivat toivoistaan ja huolistaan. Puhuessaan läheni heitä keskiikänen, kaunis mies, lempiä ehkä yksvakainen kasvoiltaan. Nuorukaiset kumarsivat häntä ja antovat hänelle ruokaa eväästään. Wähän syötyä mies sano: "minä olen Tapio, se metsiin kuuluin kuningas, anoote, mitä toivotta, niin minä sen teille hyvä tahtosuutenne palkaksi annan." — "Niin suo'pa minulle, lausu kohta toinen paimenista, että kauniita ojia ja pieniä jokiloita rupeaa juoksemaan karjamaiteni läpi, jotka tekisivät niittuni ja laitumeni lihaviksi!" — "Tapahtukoon! vastasi Tapio.

"Woi tuhma, ajatteli toinen, kun et ymmärtänyt pa- rempata anoa." Nyt tuli hänen itsensä vuoro ja hän lausu: "salli, hyvä Tapio, toisen sakaran Euphraaten virrasta kaloinensa, kultinensa ja muine hyvinensä maiteni läpi kulkea!" — "Tapahtukoon!" vastasi taasenki Tapio. Samassa nousi virta vesinensä, voiminensa ja lakasi paimenen karjoinensa koko laitumelta.

Suuri pala suun repäsee, pieni kylläsnä pitävi.

taikka

Ei liika lihota, jos ei kohtuus kostuta.

2. Kuninkaan palvelia ja Kerjalaisukko.

Kuninkaan palvelia ylimielisyydessään nakkasi kivellä kerjäläisukkoa. Ukko ei tohtinut mitänä virkkaa, vaan otti kiven ja pisti taskuunsa ajatellen, ensisopivassa tilassa samalla kivellä ylävätä palveliata kostaa. Muutaman päivän perästä kuuli huudon kadulla. Syytä kysyttyänsä sai tietää kuninkaan vasta äsken suuttuneen palveliallensa ja käskeneen paitasilla aasiin seljässä pitkin kaupunkia kuljettaa kansan pilkattavaksi. Sen kuultua otti kiven taskustansa kerjäläisukko ja nakkasi maahan sanoen: "eipä sitä kosijan pitäisi kellenkän kostoa miettiä, sillä' jos vihamiehemme on voimallinen, niin on kostonpyyntö mieletön, koska sillä vaan itsiämme vahingoimma, jos taasen vihamiehemme on onneton, niin jopa on kokonansa kelvottomasti ja armottomasti tehty, häntä vielä kostolla rasittaa."

Elä sorra sorrettua, särje särjetyn sydäntä.

taikka

Ei pidä nostaa kuormaa kuorman päälle.

Suomen kansan Arvutuksia.

1. Hirsi alla, hirsi päällä, vähä karvoja välissä.

2. Yö tulevi, työ tulevi, kaksi karvaista yhteen menevi.

3. Jänis juoksi jäätä myöten, piipotti pihoa myöten, pistihen pinon rakohon.

4. Liikkuvainen, kiikkuvainen, johon ei konsa päivä pais- ta, kullonkana kuu kumota.

5. Sinä tieät, minä tieän, kuningas ylen väheä, Jumala ei väheäkänä.

Osviittoja. 1. Seinän sauma (Sammalvaro). 2. Silmäripset. 3. Lumi. 4. Warjo. 5. Wertaistansa.

Suomen kansan Sanalaskujin

1. Woipi se hyvä Jumala, tehä orjasta emännän, piiasta elon pitäjän.

Hyva onki, aina toivoa paremmaksi päästä, jota toivoa meidän maassa ja maan asetuksissa ei ole kellänä kielty. Muuten löytyy kyllä maailmassa semmoisiaki maita, joissa lapsi on määrätty isänsä onnessa elämään, ei minne'kän ylemmäksi yrittämään.

2. Woipi se hyvä Jumala, hyvänki talon emännän, säätä säkki kainalohon, kontti selkähän koheta.

Koska niin on, niin ei toki pitäisi kenenkän suuruudestaan eli muusta onnestaan ylpeillä, eikä alhasempia ylenkatsoa, vaan kiittää Jumalata omasta paremmasta olostansa ja muistaa, ettei milläkän korkeudella asuta niin lujassa ja vahvassa, ettei siitä kerran voisi langeta'ki. Sanotaanki tuulessa ja myrskyssä puiden vaaroilta ennemmin kaatuman, kun alangoilta.

3. Kumma kuusinen lusikka, katajainen kauhapahka.

Näillä sanoilla merkataan toisinaan muitaki kummia, oudonlaisia näöksiä.

4. Ei se sovi suopetäjä korpikuusen kumppaliksi.

Niin sano kerran alhassukunen tyttö, kun hoettiin herrasmiehen häntä kosivan.

5. Ei huolta hävinnehellä, työtä maansa myönehellä.

Sillä mielelläkö vaan moni silmin nähden hävittäneeki maansa?

6. Ei oo päivät päällitysten, vaan on päivät päästätysten.

Sentähden ei pidä ylen monta toimitusta yhdellä kerralla ottamaan taikka kaikkia yhdellä paivällä valmiiksi pyytää.

7. Ei ole maitokan makia suusta miehen suuttunehen, parrasta pahastunehen.

Elkää siis kerran suuttunutta uusilla sanoilla suuttuttako muistaen, ettei tahdo kauniitkan puheet hänelle siinä tilassa mieliksi olla.

8. Ei ole aittahan asia, eikä tietä kellarihin, kun on suossa suurusjauhot, petäjässä pellonsiemen.

Ei käytä, kehua eli teeskennellä itseään paremmaksi, kun onkan.

9. Liian saapi liikkuvainen, enemmän etsittelevä.

Aivan sopivat sanat sillä mielessä pitää, joka elää aikoo.

10. Kultanen kotielanto! jos on vaikia vatsalle, niin on helppo hartioille.

Hyväpä asia onki, lasten kotona pysyä, eikä toisinaan, ilman pakkoa, talosta erota.

11. Mull' on tuuli turvanani, varanani vastaranta.

Sanotaan köyhillä taikka muuten onnettomilta, joilla on työläs nähdä, mistä apua eli turvaa saada.

12. Ei ole pakkoa pahoa, viel' on riihessä eloa.

Kuvailee ei tarvitsevan niin kauan hätäillä, kun jotai löytyy.

MEHILÄINEN V. 1837.

Helmikuulta.

Huolilauluja.

1.

Osakkahan onni valvo,
Lykyllisen lyyrätteli,
Minun malkion makasi.
Tuuvitti minun emoni,
Waapotteli vanhempani,
Ovensuussa, orren alla,
Kätkyessä vaivasessa.
Erotti minun emoni
Poies muista lapsistansa,
Poies puolelta kotoa;
Jäin kun jäniksen poika
Soille soikarrehtamahan,
Palolle papahtamahan.
Tuuli taitto haavan oksan
Jänön pojan puoliseksi.

2.

En kulu minä kukissa,
Enkä vanhane vakoissa;
Kulun kuivissa sanoissa,
Wäsyn silmävääntelöissä.

3.

Kylä kyllinki puhuvi,
Naapuri naputtelevi,
Elävän minun ilossa,
Riemussa remuelevan;
Ikävät minun iloni,
Riemut ratki raskahia.

4.

Jos oisi käeltä kieli,
Kukkujalta kulkkutorvi,
Kukkuisin jokasen kuusen,
Mäjeltäisin kaikki männyt,
Kaikki lehmät lellättäisin.
Tuolla kukkuisin kovemmin,
Kuss' on kurjat kulkemassa,
Waivaset vaeltamassa.
Mistä tunnen huolellisen,
Arvoan sananalasen?
Tuosta tunnen huolellisen,
Arvoan sananalasen:
Alahalla vyön pitävi,
Alempata henkiävi.

5.

Oli mulla muoto muinen,
Kasvot kaunihinnäköset;
Nyt on kasvot kaiennehet,
Muoto muualle ruvennut,
Murhe tuonut mustan muovon,
Huoli kasvon kaientanna.

6.

Käyn mä kymmenen kyleä,
Samoan sa'an taloa;
En löya sitä sisarta,
En sitä emosen lasta,
Jolle ma sanon sanani,
Minun mielihauteheni.

Jos sanon minä sinulle,
Niin sanot sinä savulle,
Savu pihtipuoliselle,
Pihtipuolinen pihalle,
Piha muille vierahille;
Wieras sen viieksi tekevi,
Kyläläinen kymmeneksi.

7.

Kumman kukko, laajan lintu!
Miksis niin varahin laulot,
Allittelit aikaisin?
Etsa' sillon laajon laula,
Etkä vienon vierettele,
Kun sa viejähän viluhun,
Paiskatahan pakkasehen.

8.

Muill'on onni työn tekevi,
Haltia rahan hakevi,
Minun onneni makaavi
Kiven alla, kinnas käessä,
Havun alla hattu päässä.
Yks on lehmä maammollani,
Sen häjy häräksi muutti,
Piru pitkäpiimäseksi;
Härän söi susi keväillä,
Minä maiotta makasin,
Kesän voitta kellittelin.

9.

Ikävät on illat pitkät,
Päivät kahta katkerammat.

Jälkimaine. Tämmöisiä, mielestämme hyvin kauniita lauluja löytyy vielä paljo Suomessa, vaan koska ovat hajalla kansan suussa, yksi siellä, toinen täällä, niin vaikia lieneeki niitä kaikkia kerätyksi saada. Jos niitä jollai olisi tiedossa, niin hartaimmasti pyydämme, saada niitä tässä kirjassa präntättäväksi, taikka, että jollai muulla tavalla ilmiantasivat heidät. Waikka taitavat monelta vähäpatösiksi näyttää, niin tosi kuitenki on, ettei semmoisia enää heti maahan synny ja että entisetki vuosi vuodelta kansan muistosta katoavat. Tulevilla kuilla aiomma pränttayttää, mitä meillä niistä on koottuna, nyt vaan näistä nykysistä joitakuita lausumisia erittäin:

1:sessä. Osakkahan onni jne. Kullaki ihmisellä luultiin erityinen onnenhaltiansa olevan, toisella viriämpi ja muuten parempi, toisilla laiskempi, kehnompi. Osakkahan s.o. osallisen, onnellisen. Lyyrätteli eli liikku ilosena, leikitteli. Malkion, melkiän, polosen, vaivasen. Tuuvitti, kiikutti, souti, heiasi. Kätkyessä, kehdossa, tuutussa, va'ussa. Puoleltaan kotoa, kotopuoleltaan, kodista. Soikarrehtamahan, hyppäilemään (isoilla askeleilla).

2:sessa. En kulu minä kutissa jne. Kuutiksi (kutiksi?) paikon sanotaan pienempiin veneisiin eli ruuhiin laitettua erityistä souturakennusta sillä mahdilla, että hangat ovat laitoja ulompana; vakomiselta taasen ymmärretään kyntämistä. Niin muistuttaaki sana vakoissa muinasaikaista elämää, jona juhtain kaipuussa ihmisillä kynnettiin, eikä vaan mahtanutkan olla se helppo työ vetajällä. Waan mikä vielä sitäi vaikiampi rasitus, kun auran veto ja kuutissa soutu, näiden sanain saajalla lie ollut, arvatkoon itse lukiamme.

3:nessa. Kylä kyllinki sanovi jne. Köyhä huonemies (loisi, koturi) toivo yhä talon isännäksi päästä. Niin pääsi ja rikastu. Waan mitkä huolet hänellä ennen olivat omasta elosta, monikertautuvat isäntänä ollessa koko suuren perehen elosta ja muusta talouden toimesta. Niin sano hän:

"Kylä kyllinki puhuvi,
Naapuri naputtelevi.
Elämän minun ilossa.
Riemussa remuelevan;
Ikävät minun iloni,
Riemut ratki raskahia."

Kera huokasi hän ja sano: "voi kun minua ei koulutettu, jotta olisin papiksi päässyt. Kelläpäs kuitenkan on huokiampi elämä, kun papilla." Näin ajatellen rupesi voimainsa mukaan lukemaan ja pääsiki viimmen papiksi. Talonpoikana oli hänellä kyllin huolta maasta ja perehestäan, nyt pappina ollen sai vielä uuden murehen siitä, kuinka voisi koko seurakuntaa vannotun valansa jälkeen opetetuksi, neuotuksi ja hyödytetyksi saada. Ja taasen saneli hän huolissaan: "Kylä kyllinki puhuvi, Naapuri naputtelevi jne."

Ei sotaherran etua voita mikän, rupesi hän nyt ajattelemaan. Pian tuliki sota maahan, hän kokosi talonpojat, lähti niiden kanssa vihollista vastustamaan, voitti esinnä pienemmät joukot ja viimmen suuremmatki. Kuningas siitä tiedon saatua käsketti hänen puheillensa ja kysy, jos ei tahtoisi sotapäämieheksi ruveta. Ruvettuaan jo luuliki onnen voittaneensa, vaan pian havatsi taasen erehtyneensä. Sillä jo sodanki aikana toisinaan piti kesken yötä unisialta pitkillenki ja vaivaloisille matkoille lähteä, toisinaan nähdä kaatuvan parahimmia ystäviä vierestänsä. Ja rauhan tehtyä hän ei kuitenkan saanut rauhassa eleä. Sillä jos ei tahtonut peräti toisista vierautua ja kaikkein katseltalvaksi tulla, piti hänen yhtäläiseen ja usein halki yökaudetki herraspidoissa käydä eli kotonansa samalla tavalla elää, korttilyönnissä, tanseissa ja muussa turhuudessa, joka kansan silmissä näytti ilolta, vaan hänestä kovin vaikiaksi ajan tuhlaamiseksi. Niin vieläki lausu hän monasti yksinäisillä hetkillään, sanoen:

"Kylä kyllinki puhuvi jne."

"Niin mikä minua viimmen oikialle onnen tielle saattaisiki", arveli hän, "tosiaanki ei ole'kan koko maailmassabmuuta oikein onnellista ihmistä, kun kuningas yksinään." Niin ajatellen jopa saattiki viimmen onni hänen kuninkaaksi. Millä tavalla se tapahtui, tulisi pitkäksi kertoa,' vaan kuninkaana ollessaan nousi yhdeltä haaralta nalkävuodet ja kuolettavaiset taudit maahan, toiselta vihollinen. Hän levottomuudesta ja huolilta alammaistensa tähden ei saanut usiampaan yöseen untana silmiinsä ja havatsi vasta oikiaan onnettomuuteen joutuneensa. Wiimmen kuoli hän ja taisiki niin lepoon päästä, vaan sitä ennen sanottiin hänen usein toivoneen kuninkaasta ollen päästä jälle entiseen elämäänsä talonpojaksi eli huonemieheksiki. Ja monasti kuultiin hänen sanovan:

"Kyla kyllinki puhuvi.
Naapuri naputtelevi.
Elämän minun ilossa.
Riemussa remuelevan;
Ikävät minun iloni.
Riemut ratki raskahia."

Ei siis ole'kan kaikki kultaa, ku kiiltää, kaikki hopiata, ku hohtaa.

4:nessa. Wäha toisella tavalla ennen präntätty (k. Kantele, 2 Osa, s. 33). Wäjeltäisin, menostaisiy, äänneltäisin, kaikkuisin. Lehvät, oksilliset haarat puussa, ryhevät puunoksat. Lellättäisin, liikuttelisin, heiluttelisin, tuuvittelisin.

5:nessa. Oli mulla muoto muinen jne. Pieni runonen, jota toisinaan olen kuullut naisten huolissaan laulevan. Muuten sanotaan sanalaskun tavoin:

Murhe tuopi mustan muovon, huoli harmajan hapenan.

6:nessa. Käyn mä kymmenen kyleä jne. Wähä erilailla ennen präntätty.

7:nessä. Kumman kukko, laajan lintu jne. Näyttää, kun olisi palkollisen sanoja, joka kukolle toru varahin väkeä herättämästä ja siitä häntä uhkasi tappaaki. Wienon, kummalla äänelläsi.

8:nessa. Muill' on onni työn tekevi jne. Tämäki pieni runo muistuttaa maamiestemme joutavasta luulosta, erityisen haltian kullaki ihmisellä olevan, vaikkei ole'kan kellänä muuta haltiata, kun yhteinen Jumala ja itsensä. Se erotus, joka nähdään ihmisten vaihilla, nimittäin, että toiset pienemmilläki tiloilla ja saaleilla aina elävät hyvin ja asuvat rahallisna, toisilla eivät riitä suurimmatkan palkat ja muut saaliit, vaan tahtovat aina velanalasna olla; se tulee useimmitenki ihmisen omasta syyttämästä, ei haltiasta, hyvästä tahi pahasta.

9:nestä. Sananlaskun tavoin välistä huolellisten suussa kuultava.

Muistelmia Braahen eli Salosten kaupungin asioista.

(Lisää Tammikuun lehteen).

Suuremmista tulenvahingoista säily Braahen kaupunki kauan ja aina vuoteen 1810 asti, mutta vainoin, kato-vuosien, tautiaikain kovat seuruut ovat valitettavasti paljo pahaa tehneet Braahessaki. Ison vainon aikoina Kaarlo XII:n hallitessa muuttausi enin osa asukkaista tavaroineen Tukhulmiin. Rauhan tehtyä v. 1721 palasivat jälle syntymäpaikoilleen — vaan mimmoisille asemille! Suuri osa kaupunkia tuhkana, kirkko ja muut polttamattomat huoneet hevosnavettoina, lintuin pesinä, kaikella tavalla sovastuna, pihat ja kadut paksulta heinää kasvavina. Wasta vähitellen monimuotisella yrittämällä taisi kaupunki siitä tuhosta tointua. Muutamia aikoja ennen (1696—1697) oli iso kulkutauti vuoden sisässä Braahesta ja Salosta yhteen luettuna tappanut 477 henkeä.

Braahen jälkisaikasista tapauksista saamma mainita seuraavat.

Wuonna 1785 laitettiin kirkon ja seurakuntain kululla uusi urkuvärkki.

1791, 7 Huhti-kuuta, sai Braahe ulkokaupan oikeuden ja omituisen tullikontuorin. Oli kyllä jo vuonna 1765 annettu Braahelaisille lupa ulkomailla kauppaa käydä, mutta Oulun, Waasan eli Kokkolan tullin kautta.

1810, yöllä 6:tta vastaan Lokakuuta, palo suurin ja paras osa kaupungista yhteensä 70 taloa ja samassa raastupaki.

1815 oli kaupungissa 20 avonaista kauppapuotia, nykyään vieläi usiampaa, uudessa, paremmin raketussa kaupunkiosassa. Talojen luku on 100 suurempien, pienempien.

1819, 2 Syyskuuta, kävi korkiamuistosin Keisari Aleksanderi Braahen kaupungissa ja kirkossa.

1820 laitettiin kivimuuri kirkkotarhan ympäri.

1831 laitettiin tiimakello torniin uurisepältä Matti Eikiltä Pyhäjoesta. Siitä makso kaupunki 300 riksiä Ruotsin velkarahaa.

1832 oli asukasten luku 1600; kahdeksankymmentä vuotta ennen ei ollut kun korkeinta 700 asukasta Braahessa.

Porimestareja Braahessa alusta nykysiin aikohin.

1. Henrikki Korte, Saksan maalta, Porimestari 1650, kuoli 1680.

2. Henrikki Korte, edellisen poika, syntynyt 1647, Porimestari 1680, kuoli 1706.

Hänellä oli kaksi poikaa, joista Gabrieli isänsä jälkeen Porimestari, Henrikki sotapalvelossa. Wuonna 1701 tuli tämä Saksalaisen vaimonsa kanssa Breemin maalta Braaheen ja oli sillon Kornettina. Kaksikymmentä vuotta jälkeen taikka 1721 oli hän Everisti Puolan kuninkaan Stanislain armeiassa, lähti sitte mainitun Stanislain seurassa Franskan maalle, pääsi siellä Amiraaliksi ja korotettiin kreivisäätyyn nimellä Dekorte (de Corte). Toisen kerran oli hän joutunut rikkaisiin naimisiin Weissenpurista. Ensimmäisistä naimisistaan oli hänellä poika Stanislai.

3. Gabrieli Korte, esinnä Raatimies ja Notari, sitte Porimestari 1707, kuoli Tukhulmissa 1728.

4. I.W. Wikmanni, Porimestari 1730, pääsi 1741 Savon maahan tuomariksi.

5. Reinh. Joh. Stormanni, esinnä Raatimies ja Notari, sitte Porimestari 1742, k. 1743, 31 vuoden vanha.

6. Henrikki Klovensiiki, Porimestari 1744, kuoli 1757, 55 vanha.

7. Samuel, Lithovius, Porimestari 1758, k. 1765, 61 muoden vanhana.

8. Kaarlo Mentseri, Porimestari 1767, k. 1805, 69 vanha. Usiamman kerran Herrainsäätykokoukseen valittu.

9. Matti Wilanderi, Porimestari 1806, k. 1815, 62 v. vanha.

10. Adolphi Fredrikki Westmanni, synt. 1780, Porimestari 1816, pääsi tuomarivirkaan Iinsalmeen 1828.

11. Gregorius Gummerus, synt. 1793, Porimestari 1828, Asessoriksi yletty 1835.

Braahen Kirkkoherroista ja Kappalaisista on ennen tili tehty kirjassa Åbo Stifts Herdaminne af C.H. Strandberg, Sedn. Del. s. 166 e. Maan mitä mainitussa kirjassa s. 167 Kirkkoherran Mathesiuksen esiisistä sanotaan, ei ole juuri yhteen käyvä meidän Braahesta saatuin tietomme kanssa, joissa suvun esiisä sanotaan Joakimin kaksosta, Saksenista, Suomeen tulleen ja sama Kirkkoherra M.G. Mathesius ennen Braaheen tultuansa olleen ensimmäinen Kollega Turun koulussa. Kirkkoherra, Johannes Ehomae Londinus, mainitaan Salosta sukusin olleen, jonka tähden poika itsensä Saloniukseksi nimitti.

Muutamia muita muistettavia nimiä Braahessa.

Blakmanni, Oke, raatimies, syntynyt Kalmarin läänissä Ruotsissa, eli puolen ikänsä Braahessa ja kuoli 1705, vanha 54 vuotta. Lahjoitti Braahen kirkkoon 400 talaria (hopiossa?), kouluun 100 talaria ja vaivasille 100.

Forbus, Hansu, jonka isä oli Skotlandissa syntynyt ja pormari Oulussa. Poika Hansu oli Braahen ensimmäi- nen pormari, sitte raatimies kaupungissa, nimismies Salossa ja Siikajoessa 30 muotta, myöhemmin pitäjänkirjottaja mainituissa pitäjissä, joku aika vouti Iinsalmessa, ensimmäinen kirkkoväärti Braahessa, kuoli 88 vuoden vanhana 1710, elettyänsä 60 vuotta Braahessa, Hänestä ja veljestänsä Kasperista levesi Forbuksia maahan, joka suku ei kuitenkan tätä nykyä ole kovin leviä.

Niemi, Simona, eli sata yksitoista vuotta ja kuoli 1691. Haudattiin pojanpoikansa hautaan.

Sovio, Matti, kuoli ennen muotta 1690. Hänestä on jo ennen mainittu ja samate miten nykysten Somelius- suku hänestä alko.

Suomalaisnimisiä Braahen asukkaita.

Api (?) 1697.[3] Brokko(?) 1727—89. Ervasti. Hajanen (Hajahn) 1815. Haru 1697. Heikkinen 1807. Hemmikoski 1735. Houru 1708. Hämmilä 1697. Häm- mälä 1691. Ikonen 1712. Karhunen 1697. Kello 1697. Kemi 1702. Kinnunen 1692. Kyllynen 1697. Lakka 1767. Lanki 1697—1759. Lankila 1697. Leinonen 1767. Mankinen 1691. Memmi 1691. Monkanen 1739—1788. Mukala 1697—1748. Märsy 1714. Nevalainen 1701. Niemi 1691—1740. Niskanen 1741—1772. Nivala 1693. Paakula 1705. Palo 1711—1744. Pappila 1696—1711. Pirtula 1690. Purainen 1697. Purhalaks 1697. Rappoi 1697. Matikainen 1709. Rehu 1697. Ruotsa- lainen 1690. Räsänen 1736. Saari 1744. Simi 1710. Sipilä 1738. Sivonen 1792. Soudio 1709. Sovio 1710. Likka 1772. Wakkulainen 1698. Wirto 1680. Wähä 1699—1772.

[3] Otetut pitkästä reisteristä, jossa on paljo muitaki Braahen asukasten nimiä, vaan joilla ei taida sopia tätä kirjotusta pitkittää. Luettavina vuosina kuolivat ensimmäiset eli viimmeset suvusta.

Katrina Maunuttaresta.

(Muualta).

Ruotsin mainiolla Kuninkaalla Gustaavo I:mäisellä joka Danskan kovasta vallasta ja paaviuskon erehyksistä maansa pelasti, oli usiampi lapsi. Wanhin näistä, Eirikkä XIV, tuli isänsä perästä (m. 1560) hallitukseen, nuoremmat, Juhana ja Kaarlo, vasta jälempätä. Mainittu Eirikkä, ehkä ei muuton herjattava mies vaan kuitenki pahoilta ystäviltä yllytetty ja välistä mielipuolisesti itsensä käyttäväki, joutu viimmen veljensä Juhanan käsiin, joka, ryöstettyä kuninkaallisen istumen, vankina häntä säilytti Turun linnassa ja monessaki muussa paikassa, myrkyllä viimmen surmaten (m. 1577).

Kuningassa ollessaan kosi Eirikkä monessaki riikissä, vaan, ei onnistuen, rakastu viimmen halpasäätyseen oman maansa tyttäreen. Tämä oli Katrina Maunutar, jonka isä Eirikän päävartioissa oli ollut ensiksi sotamiessä, sittä korpraulina. Tyttönä istukseli Katrina kaapungin paltalla myöen pähkinöitä, sillä ruokansa tienaava. Moniasti kulki Eirikkä ohite; kolmitoistavuotiaan tyttären loistava kauneus pysty heti silmiinsä ja paikallapa ytattiki hovineieksi sisarelleen, ruhtinatar Elisabethalle. Nuori Katrinapa kaikkinaisien opetuksien pikasisti pystyvä käytti itsensä aina hyvätapasesti, siististi ja kaikille mieliksi. Päimä päivältä kukoisti kauneutensa yhä ihanammaksi. Hänestä Wielä jällellä löytyvät kuvailevat mahtuvat olla pahasti sattuneita, sillä niissä hänen muotonsa ei ole tavattoman kaunis; vaan kaikki senaikuset tarinoitsiat, yksin Eirikän vihamiehetki, mainitsivat hänestä kuin kauniintenki kauniimmasta. Niin Eirikästäki; syämensä sitousi tähän aina kiintiämmin. Joka sopivassa tilassa pyysi hän Kaarinalle suosiotansa näyttää; joka vaikuttiki sitä enemmin kuta ihanampi ja, kuni muuten tahto, rakastettavampi herra Eirikkä oli. Korkeuelta ja vielä enemmin rakkauelta mietelty jopa annaksinki kokonansa rakastetun Eirikkänsä suosioon. Tästä hetkestä erosi Eirikkä muista vaimoloista: Katrina oli hänelle kaikki kaikessa. Kosiotuumat vierasmaisille ruhtinattarille lakastuvat, ja, Katrinasta lapsen synnyttyä, päätti Eirikkä mielessään hänen kuninkaalliseksi aviovaimoksensa korottaa.

Eräs fänderikki, nimeltä Maksimiliani, liikutettu hanki Kaarinan kauneuelta, oli jo tätä heti hoviin tultua kosjonut; hokevat muutamat jo kihlonneenki. Jälestä täyty hän kuninkaalle rakastettunsa heittää, saaen ensiste käskyn sotajoukon kanssa Norjaan paeta. Ei raahtinu polonen paeta ennen hukatun morsiamensa vielä kerran nähtyä, ja pistäyten hovikartanolle pujottausi naisten huoneeseen, siellä tätä tavataksensa. Waan sisään käytyänsä siottiin hirmustuneen kuninkaan käskystä, joka ystävänsä Yrjänä Pietarin pojan kautta anto hengetä tuomitun ja säkkiin salvatun raukan jokeen viskoa.

Rahvas ei arvannut syytä, mistä Eirikkä Katriinaan niin oli suostunut. Penkovat loihtojuomilla kuninkaan lumotuksi. Kaarina ei konsa hallitustöihen ryhtyä pyrkinyt; vaan kuitenki luuli Yrjänä Pietarinpoika arvonsa Kaarinan hommalla kuninkaan silmissä sorrettavan. Senvuoksi koki puolluksinensa vääräin kantelemusten ja muun senlaisen juonen nojassa tätä kuninkaan vihoin saaha; maan eipä onnistanu. Heiän paha ilki havattua, kauhistu Eirikkä kokonaan ja oisiki panetteliain valta pysähtynyt, jos ei Katrina hyvästä syämestään itse heille oisi armoa anonu.

Kuninkaan rakkaus oli muuttumaton. Kaunosina kesäiltasina sousi hän ystävinensä Mälärin järvelle. Sillon, Katrina aina oli muassa, ja kuningas kohtasi häntä koko suosiollaan ja kunnioittamisellaan. Illat kulutettiin kukkakeoilla laulaen, kisaten ja leikkiä laskien. Ehtoon tultua kotiin palatessa istu Eirikkä Kaarinansa luona, tähyten ehtoruskoa ja kimaltelevaisia tähtiä, muin selkiällä taivosella, muin kirkkaassa veenpovessa, kuunnellen myös lauluja kaukana rannalla polskuttavista veneistä. Laulut laulettiin kuninkaan käskyllä; usein oli hän itse sekä laulun että nuotin laatinut. Näistä lauluistansa on muuan meidän aikoin asti säilyny, josta näytteeksi pistämmä tähän eräät suikaleet:

Ei Kaarinalla rikkautta,
Mitäpä siitä huolinkaan;
Hänellä ompi rakkautta
Ja se paras minusta vaan.
Seuratkoon miki mieltähän:
Mie en heitä tyttöän.

Jos ruunu päässähän ei loista,
Loistaapi muoto kaunoinen.
Parempoa en tunne toista,
Jos onki muista halpanen.
Seuratkoon miki mieltähän:
Mie en heitä tyttöän.

Muut lennelköötkin korkialle;
Mun ompi maassa matkani.
Ja senmä näytän maalimalle
Ett' ompi Kaisa kultani.
Seuratkoon miki mieltähän:
Mie en heitä tyttöän.

Hyvästi jää nyt armahani!
Levätkös yösi rauhassa!
Minäp'en luovu sanastani,
Ja kaikk' on Herran hallussa.
Seuratkoon miki mieltähän
Mie en heitä tyttöän.

Päivä päivältä kasvoki kuninkaan rakkaus Katrinalle. Wiimmen, anottua ja saatua vallansääystöltä luvan naia mieltänsä myöten hyvän eli halpasen, vihitti hän itsensä salaa Katriinaan, samate tehtiin lapset laillisiksi kuningasistumen perillisiksi. Keväillä v. 1568 synnytti Kaarina Gustaavo nimisen pojan, jonka hyvin juhlallisesti kastettaissa äitiki heimoneen vapasukuseen säätyyn korotettiin.

Jälempätä päätti Eirikkä pitää julkiset häät ja Katrinan kuninkaalliseksi puolisokseen ruunauttaa. Samalla olivat Saksan hertuan Maunun ja ruhtinatar Sohvian häät piettävät. Ylimmäiset vallan herrat kutsuttiin, ei kukaan uskaltanu vastahakoisuuttansa näyttää, kaikki lupasivat tulla, yksin hertuatki. Määrätyllä päivällä (4:tenä Heinäkuuta v. 1568.) vihki heiät Arkipispa Laurentius Petri. Pietari Braahe talutti morsianta vihkituolille, kolme ritaria kannattivat eellä ruunua, riikin omenata ja valtikkaa; neljä kannattivat Katrinan päällä heiluvaa kullittua taivailemaa; kaksi kuninkaan Neuoista pitivät kumpaa, ennen julkista vihkimistä saatua, lasta teltan alla, jonka kautta ne laillisiksi julistettiin. Päivällä jälkeen ruunattiin Katrina kaikkiin tavallisten juhlakäytösten ohessa. Ruunattaissa oli ruununkantaja lämpimältä menehtyny ja puottanu pitimensä lattialle. Rahvaassapa kuiskuteltiin toinen toiselle tämän muka pahaa vastaruunatulle ennustavan.

Waan eipä tarvittukan aavistavaisia merkkiä Eirikän tulevasta onnesta. Wiisaammat ja älykkäämmät tämän jo päättivät vissiksi, varsinki jalkavaimon ruunattua.

Hertuat Juhana ja Kaarlo eivät sinne tulleetkana luvattuansa. Waan he nostivat kapinan veljeänsä Eirikkätä vastaan, ottivat hänen vangiksi ja, kaikkien suostuessa, nousi Juhana kuninkaalliselle istumelle.

Kun jo mainittiinki oli Katrina aniharvoin sekaunut Eirikän hallitukseen; ei muuten kun hirmusista töistä häntä poistaaksensa. Hänen leppysä ja lauhkia mielenlaatu oli kaikille tuttu; ja Eirikän vangittua ei hänen vihamiehetkän Katrinaa sortaneet vaan antavat, jos alussa kohta pienenki ruokon. Kun sallittiin oli hän miehensä luona, keventäen sillä tämän kovaa onnea. Ei hän myös antaunu mihinkään kapinakokeehen. Tämä hiljanen ja siviä elämä teki hänen kaikilta rakastetuksi ja kuningas Juhana lahjottiki hälle kaikenlaisia etuja. Eirikän kuoltua annettiin hänelle v. 1577. neljä taloa Suomessa ynnä vähän hopeita; v. 1578. sai hän sata päivätyötä viljelläksensä; v. 1581 lahjottiin hän Liuksalan kuninkaan talolla Satakunnassa ynnä 26:tta muulla kartanolla ja v. 1582. taasen yhellätoista talolla. Niin näytti Juhana, katuin veljentappoansa, jääneelle leskelle kokevan mahollisesti hyvästi kostaa. Elämänsä lopulla muisti häntä unelleen Juhana, lisäten v. 1590 taasen Katrinan sisälletuloja. Myös Kaarlo hertua näytti hälle hyvän suosionsa.

Niin eli Katrina kunnian ja rakkauen alasena. Kaksi lapsistansa, Heikki ja Arnoldi, kuolivat nuorella iällä. Gustaavo asu iäti ulkomailla. Tytär Sigri naitiin Suomen Laamannilta Heikki Lavunpoika Totilta. Wävyneen, tyttäreneen ja tytön lapsine vietti Katrina vanhat päivänsä unhotuksissa vaan onnellisena, ihanassa ehkä syrjäsessä Liuksalassaan. Korkiat mehtävät vuoret, lehtevät kunnaat, ihastuttavat pellot, vihertävät laksot ja välissä kirkkaita järviä suikertelevaisilla puroilla ja kohisevilla putouksilla yhistetyt; kaikki ne muuttivat langenneen, vaan jällen paratun mainion majan paratisiksi. Muisto hänen hyvästä mielenlaadusta ja hyväntahtoisuuesta elää vielä kaksi vuosisataa jälistä rahvaan muistossa niillä tienoin.

Sen vaihillä häirysi vielä sisällinen kapina isänmaas- sansa. Sigismundi, kuolleen Juhanan poika, ja Kaarlo hertua sotivat keskenään kuninkaallisesta arvosta. Myös Suomeen ja syrjäiseen Satakuntaanki levesi Ruotsista tämä verinen vaino. Olli Stenbokki, joka ennen oli Eirikkätä sortanu ja mangiuessa hirmusesti rääkännyt oli näillä seuvuin Sigismundin puolluksen esimiessä. Waikka enempi kuin viiskymmmenvuotias, ei oltu kuitenkaan villi mielenlaatunsa parannu, ja sanoilla ja kirjotuksillaki oli Kaarlo hertuata hävyttömästi kyllä haukutellut. Hän saatiin nyt vangiksi, siottiin puuhun, ammuttiin läpi monilla kuulilla, kaivettiin maahan paikalle, kun metsän peto. Tämä tapahtu likellä Liuksalata. Katrina sai pian tieon vanhan vainojansa surkiasta lopusta. Salaa lähetti muutamia palvelioitansa kaivamaan ja liinaamaan ruumista, sittä kunniallisesti vihittyyn maahan hautauttain.

Katrina Maunutar maipu m. 1612. kuoleman uneen, hauattiin Totin hautauskammioon Turun tuomiokirkossa, jossa hänelle rakettu muistomerkki vielä on nähtävä.

Mielen liikunnoista (Wimmoista).

Mielen liikunnot koskevat ruumiiseenki, sillä niin ovat henki ja ruumis välillänsä yhdistetyt, ettei kumpikan mitään yksinänsä kärsi. Lepo, toivo, tytyväisyys ja kohtuullinen ilo pitävät ihmisen terveenä ja vielä toisinaan parantavat sairaanki. Waan vahingollinen on ylellinen ilo ja riemu, jos liiallinen suru, murhe ja alamielisyyski. Koska äkilliseltä mielenliikunnolta joku kovasti kohdataan, pitää vaatteet ja nauhat hänen päällänsä heti hellitettämän, raitista ilmaa oven ja akkunain aukomalla huoneesen laskettainan, kylmää vettä juoda annettaman ja kovemmissa tapauksissa suoniki aukastaman ja lavemankia pantaman. Wielä tarkemmin tulee sairaan äkillisiä mielenliikuntoja varoa ja, min moipi, kaikki surut ja murheet mielestänsä heittää. Hän elköön itseänsä murheilla vaivako, vaan luottakoon ja toivokoon kaikki Jumalan sallimisesta hänelle hyväksi olevan, jos kohta hän aina ei sitä kasittäisikän. Kaikillenki sairaille, vaan erittäin lapsensynnyttäjille, heikoille, kivulaisille ja herkkäluontosille on senlainen mielen levotus varsin tarpeellinen.

Ilosta ja huvituksista.

Kauniit ilot, leikit ja huvitukset ovat rasitusten jälestä virvottavaisia. Kohtuullisesti nautittuna ne kartuttavat sekä ruumiin että mielen hyvää, panevat veren ja muut nesteet paremmin liikkeelle. Töistä päästyä sopii siis itsekunki ilahutella itseänsä ja toimittaa muillenki, erittäin lapsille ja nuorelle kansalle syyttömiä huvituksia. Itsekullaki iällä ovat huvituksensa. Hypyt, tanssit, moninaiset kisat ja leikit, kiekon ja pallon nakkelot, lymysit, hiipat j.n.e. ovat kyllä syyttömiä ja somia huvituksia nuorukaisille, jos vaan katsotaan, ettei mitään tapaturmasta vahinkoa sattuisi ja ettei niitä ylimäärin pitkitetä tahi ettei mitään tarpeellista työtä niiltä viivytetä. Joka yhä huvituksia etsii, niillen tulee ikäväksi huvituksetki eikä heistä ole viimmen minkän ilon nautitsiata.

Jos vanhatki voisivat nuorukaisten ilohin yhtyä, niin olisi se kyllä kaunis. Tavallisesti he kuitenki viipyvät tarinoillansa oluen ja tupakan vaiheilla. Eikä ole tämäkän heille kielty, jos vaan olutta ei muuteta paloviinaksi ja kauniita tarinoita noitumisiksi. Kovin laihoille ja vereville viemistys vioissa ja niillen, jotka paljo sylkevät tupakoiessansa ei ole tupakka terveellinen. Wäkevä nuuska rikkoo helposti nenän ja purutupakka on maksalle vahingollinen.

Satuja.

1. Kissa ja Leivonen.

Leivonen joutu kerran Kissan kynsiin. Ei katti kuitenkan ollut häntä ilman syytä tappavinansa, vaan sanoi: "sinä mukoma suhiset tuolla ilmassa, ettei sinulta toinen saa unirauhaakan ja vieläpä pitää sitäi peljätä, ettet oikein päälle putoaisi. Waan nyt tuleeki siitä kerrallansa loppu." Leivonen sano: "en minä veisuillani kellenkän rauhattomuutta tee, vaan laulelen ihmisille sekä muille elämille iloksi ja suosioksi. Eikä tarvitse sitään pelätä, että kenenkään päälle putoaisin. Enpä nytkän ilmasta putoamalla kynsiisi joutunut." "Waiti, vastasi katti, ja tiedä se, etten minä elä tyhjällä pakinalla!" Samassa söi suuhunsa onnettoman.

Löytää syitä, joka lasta piestä tahtoo.

2. Susi ja Hevonen.

Wanha nälkänen susi juoksenteli metsässä ja, kun ei voinut ajettaviansa tavata, mietti seuraavan keinon. Laino puvun ketulta ja valhepuvussaan hevosen laitumella nähtyä astu lähemmä ja sano itsensä tohtariksi, kysyen, eikö olisi hevosella mitään vammaa parannettavaa. Hevonen, ehkä heti tunsi hänen sudeksi, ei ollut tuntevinaan ja lausu: "voi kuinka käviki onnellisesti, että, hyvä tohtari, satutta tulemaan! Wastikään astuin puikon jalkaani, auttakaapa minua siitä!" Susi lupasi ja kyykistihen hevosen taakse, juuri kun tutkimaan paikkaa. Waan samassa kun jo sukasi suunsa toista syödäksensä, sai semmoisen kumauksen hevosen kaviosta, että lenti kuinka kauas paikalta. Sen tehtyä hevonen juoksi pois ja nauro palkaksi tohtarillensa.

Pahalla on paha palkka, taikka Niitä kaloja saadaan, kuita ongitaanki.

3. Mies ja hevosensa.

"Lähde pois ruunani, lähde, juokse, pakene kerkiämiseen; vihollinen tulee ja viepi sun muuten." Niin sano mies hevosellensa. Sihen vastasi hevonen: "no jos tulee, mikäpä sitte? luuletko hänen kaksi satulaa selkääni asettavan?"

Äiä on huolta orjuuessa, isännyyessä enempi,

taikka

Ei tyhjästä ottamista.

4. Miehet ja Rahakukkaro.

Kaksi miestä kulkeissaan löysivät rahakukkaron. Ei kumpikan olisi toiselle osaa rahoista antanut. "Minä sen ensin näin", sano toinen ja toinen sano: "minä sen ensin ennätin tieltä ylös ottaa." Niin menivät oikeuteen ja oikeus tuomitsi kukkaron keskeä poikki miesten välillä leikattavaksi, vaan rahat keräjäkuluiksi jäämään.

Ei riidoissa rikastuta

taikka

Parempi laihai sovinto, kun lihavai voitto.

5. Sammakko ja Härkä.

Summako näki härjän laitumella ja kadehtien härjän suuruutta ajatteli: "enkö toki minäi paisuisi tuommoiseksi, jos oikein vedän henkeä mahani täyteen." Samassa veti henkeä sisäänsä, pöyhistihen ja kysy pojiltaan: "miksi näettä, joko olen johonki määriin härjän suuruinen?" "Et toki," vastasivat pojat. Niin veti toiste enemmin henkeä puoleensa ja kysy: "enkö vieläkän olisi härjän veronen?" "Et vieläkän," vastasivat taasen pojat. Oikein innoissaan yritti vieläki enemmin henkeä saada, vaan samassa pakahtu ja kuoli.

Luonnossansa mies lujempi, tavoissansa taitavampi,

taikka

Ylpeys saattaa lankeamaan.

Suomen kansan Arvutuksia.

1. Syösty kultanen korento, ikkunasta akkunahan.

2. Kaksi Turjan Lappalaista hiihtoa hivuttelevi yksiä eräsaloja; ei taia sinä ikänä toinen toistahan tavata.

3. Tervarinta tietä käypi, karvarinta katkuttavi.

4. Eespäin iltasella, takaperin aamusella.

5. Ukko kolmehampahinen, kesät syö, makoaa talvet.

Osviittoja. 1. Päiväpaiste. 2. Reenjalakset. 3. Hevonen ja reki. 4. Akkunan lauta. 5. Aura.

Suomen kansan Sanalaskuja.

1. Soisi orja yön tulevan, vanki päivän valkeavan.

Eritiloissa on ihmisillä eritoimotuksensaki.

2. Käypi viisaski vipuhun, hullu huhtovi sivute.

Welvollisuutemme kyllä on, aina eteemme ajatella. Jos vielä sitteki toisinaan onnettomasti sattuu, niin levottava kuitenki on tietä, itsensä tehneen, mitä ihmisen mukaan taisi.

3. Suu saatti suen ritahan, kieli kärpän lautasehen.

Moniki onnen etsossa löytää surmansa.

4. Ei sika sinistä tieä, lammas langan painiosta.

Tuhma, mieletön ei erota hyvää pahasta, vaan pitää kaikki yhdenkaltaisna.

5. Kuultuahan koirai haukkuu, eikä aina nähtyähän.

Saahan maailman asioista haastella, vaikk' ei kaikkia oikein tunnekan.

6. Kuuluu kurikan ääni, naulan päähän napsuttaa.

Pienempi on suuri vielä kehnompansa rinnalla.

7. Kyllä kova kenkä jalan sylkyttää.

Kova onni opettaa ylävänki tasasesti elämään.

8. Mielellään koira merrassä, kun kauniisti kannetaan.

Suosio ja hyvä oletus tekee vaikiammatki tilat kärsittäviksi, jos ei mieluisiksi.

9. On sitä mieltä metsolla, jos metsonki ampujalla.

Ei kenkään ole yksin viisas; löytyy toisiaki.

MEHILÄINEN W. 1837.

Maaliskuulta.

Kadonnut.

Läksi poika puolukkahan,
Toinen poika mustikkahan,
Kolmansi jänön jälille,
Koukkupolven polkumille.
Tuli poika puolukasta, 5
Toinen poika mustikasta;
Ei tullut jänön jäliltä,
Koukkupolven polkumilta.

Läksi isä etsimähän
Olutveellä otrasella, 10
Kakrasella kannikalla,
Leivällä rukehisella.

Etsi pientä poiuttansa,
Kultaista omenuttansa;
Eip' on löyä pojuttansa, 15
Kullaista omenuttansa.

Läksi emo etsimähän
Olutveellä otrasella,
Kakrasella kannikalla,
Leivällä rukehisella. 20

Etsi pientä pojuttansa,
Kullaista omenuttansa;
Eip' on löyä pojuttansa,
Kullaista omenuttansa.
Läksi veikko etsimähän 25
Olutveellä otrasella,
Kakrasella kannikalla,
Leivällä rukehisella.

Etsi pientä velleänsä,
Kultaista omenattansa; 30
Eip' on löyä vellyttänsä,
Kullaista omenuttansa.

Läksi sikko etsimähän
Olutveellä otrasella,
Kakrasella kannikalla, 35
Leivällä rukehisella.

Etsi pientä vellyttänsä,
Kullaista omenuttansa;
"Missäpä olet, veikko rukka?
Tule poies, veikko rukka!" 40

"Emmä pääse, sikko rukka!
Pilvet päätäni pitävät,
Hattarat hivuksiani.
Wipu toista jalkoani
Päästä päätä, Päivän poika, 45
Silmiä hyvä sikiä;
Silmät tähtiä lukevi,
Sääret honkia hosuvi.

Kuu kulta, jumalan luoma,
Lähes päätä päästämähän, 50
Syötä Karjalan kaloja,
Kuvetjärven kuorehia."

Jälkimaine. Tämä yksinkertanen runo on Wenäjän puolelta Karjalasta peritty ja lienee kylläki vanha, koska Päivän poikaa ja Kuuta poika siinä rukoilee vivusta itsiänsä päästämään.

Naimaruno.

Saatanhan minäi sanoa
Ja panna paperin päälle,
Nuoren kansan nähtäväksi,
Miten ennen on eletty;
Ainapa huvempi aika, 5
Jos on jotai e'essä.

Olipa kerran keisti tyttö,
Joka kulki koriana,
Silkin karttunin sisässä,
Kiirehesti kirkkotiellä. 10
Kun sitte tuli sisälle,
Herran hnoneseen hojotti,
Lakois huonot lattialle
Saman sankarin jaloissa.
Sitte koipesi koria, 15
Lähti kirkon lehterille,
Etupenkkihin pöjötti.
Peilin sievästi sivalsi,
Johon kahta kasvojansa,
Kahto kaulansa visusti. 20
Helottipa kultahelmet,
Niitä käänteli käellä,
Sovirteli sormillansa;
Sitte päätänsä siveli,
Kohenteli koriasti. 25

Joutupa mukoma neiti
Morsiaksi muutamalle,
Talonpojalle hyvälle,
Joka piti pieksukengän,
Hatun halvan ja matalan, 30
Sarkavaatteilla vaelsi.

Wiikon muutaman perästä
Ihan läksi iltasella
Poika kulkemaan kotoa
Naisen luoksi lauantaina. 35
Sitte sinne tultuansa,
Päästyä pimiän tullen,
Naisen luoksi lämpösehen;
Toinen alkapi torua:

"Kuinka kulet kutjuttelet 40
Kehnosti kun kerjäläinen!
Oisit ostanna paremmat
Saapas kengät kelvolliset,
Aika'anturat alaasi,
Hankkinut hatun paremman, 45
Hyvin korkian kopalta,
Werkavaattehet hyvätki
Laullensa laittanunna,
Ettet sarassa samoisi.
Ka'pas monta muuta miestä, 50
Nuorta miestä naimatonta,
Kun ne kulkevat isosti,
Uurivyöllä astuilevat,
Werkavaattehet komiat,
Hatun koppa korkiampi, 55
Saappahat hyvät samate,
Jotta palkit paukkoavat.
Sin' et huoli semmoisista,
Wielä viivyt viinan luona,
Rouvituvissa tuhiset." 60

Eipä enä ensinkänä
Maata poika malttanunna,
Wiipyä sialla sillä.

Kun oli kuullut kunniansa,
Pistihen ulos pihalle, 65
Otti lasin lakkarista,
Ryyppäis siitä oiva ryypyn.
Siirsi jällehen sisälle,
Wutkastihen vuotehelle,
Naisen luoksi lämpösehen. 70
Muikkais suuta morsialle,
Pian niinkun pilkan vuoksi,
Härnäten häjytapaista.
Haispa viinalta vähäsen
Häjyn neitosen nenähän. 75
Kohta koplasi kuvetta,
Tunsi lasin lakkarissa.
Tuosta sai tytölle tuska,
Alko pauhata pahemmin
Sulhaselle suutuksissa: 80
"Heitä lasi lattialle,
Heitä helvetin kovasti,
Heitä heti kappaliksi;
Osta uuri sen siahan,
Taskukello kelvollinen, 85
Kultavitjat ja komiat,
Että hohtais housun päällä,
Kiiltäis kirkon lattialla,
Se olis kaunista katella."
Wasta poika puolestansa 90
Alko vastata vakaasti,
Halki haastella asian;
Kovin kauan kuunteliki
Ihan ilman äänetönnä.
Sanopa ensisanoiksi: 95
"Sitte on sika nimeni,
Jos ma tänne toiste tullen,
Ehkä oli ensikerta,
Kun ma luonasi lepäsin,
Ompa varsin viimmenenki. 100
Kos et kuitenkan hävennyt
Haukkumasta hallin lailla!
Laita poies puolestasi,
Mitkä on minun omani
Avioksi aiottuna, 105
Liiton merkiksi minulta.
Kun ma luulin kunnollisen,
Saavan armahan avion,
Jonka kanssa kaunihisti
Woisin aikani asua 110
Aina asti vanhuutehen,
Suuren suomasta Jumalan,
Joka avion asetti."

Eipä enemmän puhunut
Poika sille puolisolle, 115
Kisko kihlansa takasin,
Jätti tytön tyhjillensä.

Tämä näin typerä tyttö
Outti miestä onnellista,
Lykyllistä lyylätteli; 120
Kun ei toista tullu'kana,
Joutu renkirehjanalle,
Juomarille heittiölle,
Saalihinsa tuhlajalle.
Warsin sarkavaattehetki 125
Häjyn kurkusta kurahti.

Eukko ylpiä ärisi
Julman juomarin tarvoille,
Ihan ensivuoellansa;
Jopa toissa toimitteli 130
Wiinatilkan viriästi
Ukon suuhun ja — omahan.
Tuli julma juoppoeukko,
Loppu äiältä ärinä.
Sitte kahen kallottelit, 135
Wuoron kuppinsa kumosit.
Ei se ukko elänytkän
Marsin kauan vaimon kanssa;
Pian kuoli kulkemasta,
Jätti eukkonsa elohon, 140
Jätti lapset lattialle,
Kaikki kylänkynnykselle,
Äiti ärmätin käsihin,
Jok'ei huolta huomenesta,
Pitänyt pientensä ylite, 145
Piti viinan vinkerästä.
Joka päiv' ol'juovuksissa,
Kanto kaikki vaattehensa,
Puumulinsa, silkkisensä,
Wiinan myöjälle visusti, 150
Weipä vielä kultahelmet,
Että pienen kirkkopeilin,
Tilkan eistä tiettämästi;
Kaikki suimi suuteksensa
Wiinassa ihan visuhun. 155
Wiina viekas se vetäpi
Waimorukan vaattehia,
Tuli loppu lappaminen,
Akkarukan appaminen.
Alko sitte akkurukka 160
Kuleksia kupparina,
Huusais huonoja hyviä,
Teki ämmät terveheksi.
Saihan sitte sarvillansa,
Hankki hameheittiöitä 165
Pahan paikan peitteheksi.
Joshan jollon suuruskouran
Anto akat palkastahan,
Jopa neki julma akka
Waihto viinaksi visusti, 170
Lapsiltansa lallutteli,
Suulta lasten surkioien,
Joita nälkä näännytteli.

Akkarukka allin lailla
Kohmelossa kuikutteli, 175
Kun ei einettä etehen
Ollut mitän ottamista,
Siinä harmista havahti
Kysyi ensin iteltänsä!
"Kuhun joutu koreuteni, 180
Mihen kauneus katosi?
Mik' oli nuorena minulla,
Kun se suuttu sulhopoika,
Kun ma vaatteita valitin,
Sanoin kulkeman sarassa, 185
Kehnosti kun kerjäläisen;
Itellenpä ennen sattu,
Sattu keskelle sanani."

Se sama sanottu vaimo
Neuo ensin neitosia, 190
Sano viisailla sanoilla:
"Ottakai minusta oppi,
Ettei sulhoista suloista
Piä sunkan suututella,
Ensikerran käyessähän, 195
Waikkapa vielä viinaltasi
Henki vähän haisahtaisi;
Ei se sieä sulhopoika
Joutavia jaaritella.
Jos on housut huonommatki, 200
Nuttu sarkanen selässä,
Hattu halpa ja matala,
Häränkoivet kurpposina;
Leip' on kuitenki leviä,
Pellot kanssa kasvamassa, 205
Toista tuomassa eloa.
Minä tieän miestä monta,
Koska on kotikylässä,
Jok' ol viinalle vihanen
Wielä nuorra naimatonna, 210
Ja nyt juopi julmemmasti;
Tieän myöski miestä monta,
Joka lassa lällutteli
Joka verassa viteli,
Uuri vyöllä kirkkotiellä; 215
Nyt on pellot piertamina,
Kaikki suossa suurusjauhot,
Petäjässä pellonsiemen,
Kaikki kauneus lamassa.
Wielä sanon viimmeseksi 220
Teille, naiset naitavaiset,
Ettei piikasten pitäisi
Kenokaulon kaahatella,
Käyä kirkon lattialla,
Etupenkkihin pöhätä; 225
Kaunis katotaan takoa,
Siviä selempätäki.

Ei myös peiliä pitäisi
Kahmaloissa kanniksella,
Siellä huivinne sisässä, 230
Mutta paljoa paremmin
Hengen peilistä pitäisi
Sielun virhiä sihata.
Riikinkukko se koria,
Kaula kaunis ja siliä, 235
Jalat rumat ja rupiset;
Hänen täytypi hävetä,
Eikö ihmisen enemmin
Pitäis häntänsä hävetä?"

Jälkimaine. Tässäki Rautalammin Ihalaisen tekemässä runossa on kyllä varten olettavia neuoja tyttärillä, joista neuoista toki ei tarvinnvekan minun pitemmältä kertoa. Näemmä värsyistä 59, 60 ja v. 81—84 tytön viinanki ryyppäämisestä sulhoa soimanneen. Ei kyllä haittaisikan mielestämme, tyttöin vähin varalla pitämän, etteivät menisi juoppolalluille, vaan väärin tehty on kuitenki, siitä sulhoansa haukkua, jos ryypyn ottaisiki. Haukkumalla tosiaanki ei saa häntä tavastansa luopumaan, jos ei kaaneilla ja siviöillä puheilla vähitellen. Paha kyllä on senlaiseen joutavaan tarpeeseen, kun paloviinan nauttimiseen, itsensä totuttaa, mutta monenki miehen, vanhempainsa ja omasta ymmärtämättömyydestä jo pojasta alkain viinaa maistelemaan ruvettua, tulee se sitte vaikiaksi yhtäkkiä heittää, vaikka kyllä näkeeki älyävämmällä iällänsä, siitä paljo enemmän turmellusta, kun hyödytystä olevan. Sillä tosiaanki paloviinasta ei ole mitänä hyödytystä ihmisellä, jos ei muutamissa erinomasissa tiloissa, niinkun ylellisissä rasituksissa, kovassa vilussa eli kuumuudessa, sateessa, usvassa ja sumussa, koska sitä lääketten verostä vähä kerrallansa ja jollen kullon nautitaan. Semmoisissaki tapauksissa on kuitenki hyvä olut paljo virvottavaisempi ja terveellisempi.

Mutta mikä on se vähä hyöty paloviinasta niiden tu hansien turmioin suhten, joita siitä lähtee niin erityiselle ihmiselle, kun koko maalle ja koko ihmissuvustolle! Se polttaa ja koventaa sisällykset, etteivät voi täydellisesti ruokia huvettaa, josta usein pitkälliset reväsimet, muut vatsaviat ja kohtaukset saavat alkunsa, juontuu sitte veren seassa keuhkohin, aivoon ja ympäri koko ruumiin, pilaa älyn, mielen, muistin, voiman ja muun kunnon, turvottaa, pöhistää ja vavistuttaa ihmisen, vähentää luonnollisen lämpimän ruumiissa, syyttää moninaisia raskahimmia, ikuisia tauteja, heikkopäisyyden, halvausvian, ampujan, kaaduttajan, ähkyvikoja, vesiahman, luuvalon, vesipöhön ja muita pöhötauteja, turvottumisen, kelta- ja keuhkutauteja, verisyljyn ynnä muita lukemattomia vikoja, joiden viimmenen loppu on levoton omatunto ja kauhistuttava kuolema.

Sillä tavalla useinki turmelee palovina terveyden ihmiseltä, vaan jos sitäkän ei aina silminnähtämästi tekisi, niin kuitenki aina menettää ilon, onnen ja siunauksen perikunnissa, turmelee hyvät tavat ja kauniit, siivolliset menot, tuhlaa arvaamattoman työajan ja tavaran, saattaa monta miestä hyvättäki elolta maantielle. Myös on verisillä tappeloilla, murhilla ja kaikenlaisilla pahatöillä tavallinen alkunsa paloviinasta. Ei kymmennettä osaakan havata niistä ilman paloviinatta tapahtuneen. — Joka sentähden tahtoo terveenä, raittiina ja onnellisna elämänsä iltaan päästä, tekee hyvin, jos hän ei koskaan ota palovinaa suuhunsa, vaan vieroo sitä kun muutaki myrkkyä. Wielä vähin totuttuaki voipi ryyppäämisen tämän helposti heittää, vaan viimmen muuttuu tapa tarpeeksi ja ihminen vapaasta, mielitahtosesta olennosta paloviinan orjaksi. Waan jos siksi ei muuttuisikan ryyppimisen tapa, niin jopa ilmanki viinaa maistellessaan ihminen toisinaan tulee siitä runsaammasti nautitsemaan, niin että juopuu. Waan juopuneenapa mies on mieltä vailla ja voipi helposti yhtyä senlaisiinki seikkohin, joista saapi ikuisen turmion nimellensä, arvollensa, elollensa ja kunniallensa, taikka joutuu raskainten rangastuksen alaseksi. Paras on sentähden ottaa korviin runoniekan opetus, joka sanoo:

"Jos nyt tahot tarkimmasti,
Osata oikein eleä,
Niin viero viina peräti,
Sekä karta karvojansa.
Ole viinalle vihanen,
Heitä pois lihan hekuma,
Tee jo kelpaava katumus
Armon aikana aiota!"

Parempi toki onki peräti välttää kiusausta, kun suotta sen kanssa taistelemaan antauta. Muuten vaan viimmen ehkä myöhän taidat toisen kuulusan runoniekan kanssa havata onnettomuutesi ja valittaa:

"Wasta minä vanhoillani
Oivalsin tämän asian,
Kuinka kunnia menepi,
Alempi miehen armo,
Kaikki rakkaus katoopi
Entisiltä ystäviltä,
Miesi velkahan veäksen,
Joka ryyppeää rysyltä,
Wiinan viljassa eläpi,
Monet päivät pääksytysten,
Wiikkokauet vieretysten.

Maailman makia seura,
Tapa vanha tarttuvainen,
Jot' ei arvata alusta,
Saapi semmoiset vahingot.

Aivan on asian kanta
Sillä lailla, lapsukaiset;
Minä sen toeksi tieän,
Jok' olen itekki ollut
Taipuva tähän tapahan,
Saanut semmoiset vahingot:
Terveys on turmeltuna,
Kaikki rikkaus kaonna,
Arvoni alentununna;
Matti taskussa makaapi,
Tuskat turkkini povessa,
Ristit, vaivat rinnassani.
Wielä suututin sukuni,
Esivaltani vihotin;
Näytin ihteni olevan
Irvihampaille iloksi,
Hyvänsuoville suruksi."