TOINEN LUKUKIRJA KANSAKOULUJEN TARPEIKSI

Toimitti

K. Raitio

Kuudes, korjattu painos.

Kuvallinen.

WSOY, Porvoo, 1903.

SISÄLLYSLUETTELO.

HUOMAUTUKSIA. Kun useissa kansakouluissa arvatenkaan ei ole varaa hankkia erityistä lukukirjaa n.s. pientenlasten koulua eli kansakoulun kuusiviikkoista valmistuskoulua varten, vaan käytetään niissä samaa lukukirjaa kuin varsinaisessa kansakoulussakin, on tähän luetteloon vinokirjaimilla painettuna kappaleet, jotka tekijän mielestä soveltuvat valmistuskoulussa luettaviksi.

Kun tätä lukukirjaa ei ole aivottu järjestään luettavaksi, ei lukukappaleita ole sovitettu sisällyksen puolesta tarkoin rajoitettuihin ryhmiin. Kuitenkin on pidetty silmällä että ne kappaleet, joilla on sisällysyhteyttä, seuraavat toisiaan. Alla oleva ryhmäjako osoittaa, millä pääaloilla kirjan sisällys liikkuu. — Luetteloon on myös kappaleen nimen jälkeen sulkujen väliin asetetulla numerolla osoitettu, mitkä kappaleet sopisivat toiseen vuorokurssiin. Mutta kun vuorokurssijakokin suuresti riippuu koulun muusta opetusohjelmasta, ei tämä osoitus pyri olemaan muuna, kuin viittauksena ja ehdotuksena, jota kukin opettaja tarpeen mukaan itsenäisesti muuttakoon.

Satuja, kertomuksia y.m. helppotajuisia kappaleita uskonnollis-siveelliseltä alalta. [ALKULAUSE.]
[1. Pienelle matkalaiselle.]
[2. Hiiri ja leijona.]
[3. Kyyhkynen ja muurahainen.]
[4. Korppi ja kettu.]
[5. Koira ja sen varjo.]
[6. Kaksi vuohta.]
[7. Viisas hiiri.]
[8. Ylpeä härkä.]
[9. Sokea ja rampa.]
[10. Joki ja lähde.]
[11. Joki.]
[12. Susi, vuohi jo kaalit.]
[13. Tattari.]
[14. Halonhakkaaja.]
[15. Lähde.]
[16. Tunnon rauha.]
[17. Oi, jos oisit sydämeni.]
[18. Adalminan helmi.]
[19. Se on kovaa.]
[20. Älä heitä kiveä, se ponnahtaa takaisin.]
[21. Pääskyselle.]
[22. Joudu, kevät.]
[23. Tulipalo.]
[24. Kelpo palvelija.]
[25. Varo vaatteitasi.]
[26. Löytö.]
[27. Lörpöttelijä.]
[28. Karhunnahka.]
[29. Ystävällinen vastaanotto.]
[30. Pieni mierolainen.]
[31. Korpi kurjalla kotina.]
[32. Armottoman osa.]
[33. Muinaiset ajat paremmat.]
[34. Oikea kiitos-uhri.]
[35. Herrasmies ja köyhä.]
[36. Kiitollinen poika.]
[37. Suvilaulu.]
[38. Auringon säde.]
[39. Rukous ruumiin ravinnosta.]
[40. Laivapoika.]
[41. Kunnioita isääsi ja äitiäsi.]
[42. Huolellinen tytär.]
[43. Ken unohtaa meidät viimeiseksi?]
[44. Puuvati.]
[45. Pimiä isoton pirtti.]
[46. Vähä ilo emottomalle käestä.]
[47. Ohoh kullaista kotia!]
[48. Kuva.]
[49. Eli Rem.]
[50. Erotus.]
[51. Puhu totta.]
[52. Rehellinen poika.]
[53. Lapsuuden-aikainen muisto.]
[54. Töllin aarre.]
[55. Säästäväisyys ja anteliaisuus.]
[56. Kymmenen hyvää ystävää.]
[57. Huolellisesti.]
[58. Rehellinen työ.]
[59. Toisin ennen, toisin eilen.]
[60. Puhtaus.]
[61. Vaarallinen varas.]
[62. Mitä et koskaan kadu.]
Luonnon alalta.
[63. Karhu.]
[64. Suksimiesten laulu.]
[65. Ilves.]
[66. Susi.]
[67. Hukka, karhu ja repo.]
[68. Kissa ketun palvelijana.]
[69. Harakka, varis ja kettu.]
[70. Kyöstin metsästys.]
[71. Käki.]
[72. Lintuselle.]
[73. Suomen salossa.]
[74. Varpunen.]
[75. Syksytoiveita.]
[76. Talven aika.]
[77. Lumisateella.]
[78. Unen tullessa.]
[79. Toukokuulla.]
[80. Kauneinta metsässä.]
[81. Kevätlaulu.]
[82. Kevät]
[83. Sinikaunokki.]
[84. Niittypuro.]
[85. Keväällä.]
[86. Kuluu ikä laulamattaki.]
[87. Mipä paimenten olla?]
[88. Paimenen pyhä.]
[89. Luoja tietää, sinä et.]
Kansan elämästä.
[90. Kärsivällisyys.]
[91. Mökin poika.]
[92. Makkonen.]
[93. Korpiemme raivaajille.]
Talven ja joulun aikaan liittyvää.
[94. Iloinen tarina jäniksestä ja pojasta.]
[95. Haltijan joululahjat.]
[96. Jouluaamu.]
Suomen luontoa, maata ja kansaa koskevaa.
[97. Suomen luonto.]
[98. Kirkkovenheessä.]
[99. Punkaharjusta.]
[100. Savolaisen laulu.]
[101. Salomaa.]
[102. Sylvia-linnun laulu kesäpäivänä Kangasalla.]
[103. Puijon mäki.]
[104. Suomi kaunis.]
[105. Uudenmaan saaristossa.]
[106. Vaasan marssi.]
[107. Karjalan marssi.]
[108. Laulu Suomessa.]
[109. Ruhtinaalle.]
[110. Virsi kotimaan puolesta.]
[111. Suomelle.]
[112. Kansalaislaulu.]
[113. Tuo kerta rajalle rauha.]
[114. Suomen kansan sukulaiset.]
[115. Vieraalla maalla.]
[116. Antti sedän pakinoita.]
[117. Poika Sammatista.]
[118. Uuno Cygnaeus.]
[119. Torpan pojasta kuvanveistäjä.]
[120. Laula, laula, veitoseni.]
[121. Maamme.]
[122. Jos ma lauluille rupean.]
[123. Omat on virret oppimani.]
[124. Sananlaskuja.]
[125. Kalevalan kertomuksia.]
[126. Väinämöisen sanoja.]
[127. Runolaulaja.]
[128. Helsinki.]
Maantietoon liittyvää.
[129. Matka-kuvauksia.]
[130. Moskova ja Kreml.]
[131. Tanskanmaa.]
[132. Lontoo.]
[133. Käynti Neapelissa ja Vesuvius-vuorella.]
Raamatun historiaan liittyvää.
[134. Pyhä maa.]
[135. Kristinuskon leviäminen.]

ALKULAUSE.

Kun "toisesta lukukirjasta" tuli uuden painoksen julkaiseminen tarpeelliseksi, oli luonnollista, että sitä oli mahdollisuuden mukaan korjattava ja uusittava sekä siten koetettava saada se nykyisiä vaatimuksia vastaavaksi. Oppikirjakomitean viittausten mukaan on tämän uuden painoksen toimittamisessa pidetty silmällä, että se tulisi entistä enemmän soveltumaan ylempien kansakoulujen I ja II vuosiosastolle ja liittymään oppilaiden ajatus- ja harrastuspiiriin näillä asteilla. Moniaita kappaleita, joille ei samanaikuinen opetus vielä tarjoa mitään yhtymäkohtia, on poistettu; niin esimerkiksi muutamat maan- ja luonnontiedolliset kuvaukset, joiden aiheet kansakoulujen nykyisen opetussuunnitelman mukaan tulevat vasta ylemmillä osastoilla esille. Sitäpaitsi on jätetty pois muutamia muitakin raskaampia lukukappaleita. Sijalle on koetettu saada sellaista, mikä olisi oppilaiden kehityskantaa vastaavampaa ja muutenkin paremmin liittyisi muuhun samanaikuiseen opetukseen, — varsinkin uskonnollis-siveelliseen ja oman maan luontoa ja kansaa koskevaan. — Mitä kappaleiden järjestykseen ja ryhmitykseen tulee, viittaamme siinä suhteessa sisällysluetteloon. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole, että lukukappaleita yleensä luettaisiin kirjan järjestyksessä, vaan että niiden lukemisjärjestys suunniteltaisiin sen mukaan, kuin muu samanaikuinen opetus, kouluelämä, vuodenajat y.m. tarjoavat edellytyksiä niiden käsittelemiseen. Täten lukukappaleet pääsevät valaisemaan ja vahvistamaan sitä, mikä oppilaiden tajunnassa kulloinkin on etualalla. Ja poikkeamista kirjan järjestyksestä vaatii myös luettavan tekstin jakaminen vuorokursseiksi, jommoisia kansakouluissamme nykyään lukemisenkin opetuksessa pidetään tarpeellisina ja tarkoituksenmukaisina. — Mitä lukukappaleiden käsittelemistapaan tulee, pyydän siinä suhteessa viitata allekirjoittaneen ja H. Niemen toimittamassa "Äidinkielen opetusopissa" annettuihin ohjeisiin. — Kirjan ulkoasua on myös koetettu uudessa painoksessa saada selvemmäksi, välttämällä liian pientä ja tiheätä painosta; kuvia on siihen hankittu, mikäli on ollut mahdollista kirjan hintaa suuresti korottamatta.

Tekijä rohkenee toivoa, että tapahtuneet korjaukset ovat olleet "toiselle lukukirjalle" eduksi ja että sen siten sallittanee osaltaan kansakouluamme edelleen palvella.

Jyväskylässä Heinäkuulla 1903.

Tekijä.

1. Pienelle matkalaiselle.

1. Pien' on tuossa matkalainen,
kirjat, taulut laukussaan;
silm' on kirkas, hohtavainen
viel' on puna poskillaan.
Minne, minne käy sun tiesi,
pieni, reipas matkamiesi?

2. "Kouluhun" sä vastaat mulle,
toivon hymy kasvoillas. —
Käyös siis, ja Herra sulle
Olkoon siellä oppaanas.
Ahkeruuteen aikas käytä,
isän, äidin toiveet täytä!

3. Rinnassasi asukohon
onnen riemu lapsuuden
Olkoon sielus templi, johon
henget astuu hyvyyden!
Jotta toiminnoitas yhä
johtais Herran tahto pyhä.

4. Säännön tiedän taatun, vakaan,
"Rukoile ja työtä tee!"
Tiedot, taidot, sen mä takaan,
siten sulle aukenee,
tunnossasi rauha säilyy,
puhtautta silmäs päilyy.

5. Ja kun kerran koulustasi
astut elon taistohon,
kunto sull' on povessasi,
voimakas käs'vartes on,
taitosi myös käytät varmaan
kunniaksi maasi armaan.

2. Hiiri ja leijona.

Kuumana puolipäivän hetkenä oli leijona laskeutunut puun varjoon lepäämään. Silloin tuli siihen joukko hiiriä. Ne kiipesivät leijonan päälle, juoksivat ja telmivät sen pinnalla. Leijona heräsi tästä, julmistui ja otti yhden hiiristä kiinni. Kun tämä ei huomannut mitään pakenemisen mahdollisuutta, pyysi se leijonalta monin kerroin anteeksi epäkohteliaisuuttaan, sekä huomautti sille samalla, ettei eläinten kuninkaan arvolle soveltuisi suuttua niin pieneen eläimeen. Leijona leppyi ja päästi hiiren vapaaksi.

Joku aika sen jälkeen tapahtui, että sama leijona, metsässä kuljeskellessaan, joutui metsästäjän verkkoon, josta se ei voinut irti päästä. Se rupesi nyt kaikin voimin kiljumaan. Kun hiiri sen kuuli, riensi se sinne ja nakerteli verkon rikki, joten leijona pääsi vapauteensa.

3. Kyyhkynen ja muurahainen.

1. Kerran juoda pikkaraisen
teki mieli muurahaisen.
Hänpä järvehen kumartui,
mutta sinnepä kupertui.
Oli onneksi lähellä kyyhky
lehdon liepehellä.
Tämä kuivan oksan otti
sekä järvehen pudotti.
Näinpä onneton pelastui,
kalan vatsasta vapahtui.

2. Toisen kerran pensahissa
oli kyyhkyjä vahissa
linnustaja pyssyinensä.
Tuli kyyhky poikinensa.
Pyssy kääntyi kyyhkysihin,
muurahaisten ystävihin.
Mutta silloin muurahainen
ei ollut hitahanlainen:
juoksi ampujan kädelle,
oli purra sen verelle.
Ampujan käsi värähti,
laukaus metsähän tärähti.

4. Korppi ja kettu.

Korppi lensi kerran, juuri saalis suussa, hongan oksalle syömään. Kettu huomasi tämän ja juoksi hongan juurelle. Vesissä suin katseli se korpin saalista, miettien, millä viekkaudella sen omaksensa saisi. "Oi sinä kaunis lintu", lausui se korpille, "kuinka kauniit ovat sinun höyhenesi, kuinka suloinen on sinun äänesi! Kun sinä laulat, niin oikein sydämelle käypi. Annahan nyt kuulla suloista lauluasi, että rintani riemastuisi."

Korppi, tämän kuultuaan, arveli: "Ei se minua syyttä noin kiittäne. Kuulkoon siis lauluani!" Nyt aukasi se suunsa ja alkoi rääkyä parhaansa mukaan. Mutta silloinpa putosi saalis sen suusta. Kettu sen heti tempasi käpäliinsä sanoen: "Tuki suusi, hurja, sinun äänesi on kehnompi karhun mölinää."

5. Koira ja sen varjo.

Pitkin joen porraspuuta
kulki koira vieden luuta.
Aivan kuononsa edessä
näki hän varjonsa vedessä.
Luuli siinä naapurinsa,
suuren riitakumppaninsa,
astelevan kinkku suussa.
Nyt ei koiran mieli muussa.
Kun tuleepi koston hetki,
eipä muistu työläs retki —
näin on koirienkin laita.
Vaikk' olikin porras kaita,
oli kinkku riistettävä,
kumppani myös niistettävä.
Katsomattansa etehen
koira syöksyikin vetehen.
Mutta virta huuhtoi vimman
sekä saalihin somimman.

6. Kaksi vuohta.

Kaksi vuohta kohtasivat toissensa kapealla portaalla, jota myöten kuljettiin virran yli. Toinen pyrki toiselle rannalle, toinen taas päinvastaiselle. "Väistyhän vähän syrjään!" sanoi toinen vuohista. "Mitä rohkenetkaan sinä vaatia", huusi toinen, "minähän olin ensiksi sillalla; väisty sinä ja päästä minut ylitse!" "Minäpä en väisty", sanoi ensin mainittu vuohi, "on minulla tässä yhtä paljo oikeutta kuin sinullakin!" Näin riitelivät he vielä jonkun aikaa keskenänsä. Kun ei kumpikaan tahtonut peräytyä, syntyi lopulta tappelu. He tähtäsivät sarvensa eteenpäin ja puskivat tulisesti toisiansa. Mutta silloinpa putosivat molemmat veteen. Sinne olisivat he hukkuneetkin, ellei paimen olisi tullut heitä pelastamaan.

7. Viisas hiiri.

Hiiri tuli loukostaan ja näki pyydyksen. "Kas vaan", sanoi se, "tuossahan on pyydys! Ne ihmisethän ovat olevinaan viisaita. Ne ovat asettaneet raskaan painon laudalle, jonka toinen pää on puutikkujen nojalle ylös kohotettuna. Yksi tikuista on varustettuna makealla voileivän palasella. Jos minä vaan vähäsenkin koskisin voileipään, silloin tikut liikahtaisivat paikoiltaan ja lauta putoisi minun päälleni. Se olisi minun surmani. Mutta minäpä en koske voileipään. Olen viisaampi, kuin ihmiset; minä tunnen heidän kavaluutensa."

"Mutta", jatkoi hiiri itsekseen, "haistella toki saa tuota voileipää. Eihän pyydys pelkästä haistelemisesta laukea. Ja veres voileipä haisee kuitenkin niin hyvältä. Annahan vähän haistelen sitä." Hiiri juoksi laudan alle voileipää haistelemaan. Sattuipa töytäsemään sitä vähän nokallaan. Silloin lauta heti pudota romahti alas, ja sen alle musertui tuo viisas hiiri.

"Ahneus se pettää viisaankin."

8. Ylpeä härkä.

Härkä pukeutui hevosen nahkaan ja luuli sillä hevosen arvoiseksi pääsevänsä. Toiset järkevämmät härät nauroivat sille, ja niin tekivät hevosetkin, vaikka he toisinaan piloillaan laskivat sen seuraansa. Entistä härän työtä katsoi se nyt kovin halvaksi eikä siihen enää ryhtynytkään, mutta eipä sillä myös ollut kykyä hevosen töihin. Tästä oli seurauksena että se makasi päivät päästään laiskana. Mutta kun se ei mitään tehnyt, niin ei se mitään ansainnutkaan. Hevosnahka kului ensin karvattomaksi, sitten repaleiksi ja viimein täytyi härän heittää se selästänsä. Mutta nyt oli härkä jo tullut vanhaksi ja kelvottomaksi häränkin työhön, ja uuden hevosnahan ostamiseen ei sillä varoja ollut. Viimein kuoli se nälkään, ja sen haudalle kirjoitettiin:

Tähän vaipui vanha herrashärkä:
syynä kuoloon työttömyys ja nälkä.

9. Sokea ja rampa.

Rampa mies istui suruissaan tien laidalla. Sokea sattui siitä ohi kulkemaan. Rampa, jolle aika kävi pitkäksi, kun täytyi toimettomana virua, huusi tälle: "Mitäs kuuluu, veikkonen?"

Sokea valitti, ett'ei voinut tiellä pysyä, ja kysyi häneltä, eikö hän tahtoisi olla niin ystävällinen, että johtaisi häntä kappaleen matkaa.

"Ah", vastasi rampa, "senhän mielelläni tekisin, kun minulla vaan olisi niin terveet jalat kuin sinulla; mutta minähän miesparka en saata kävellä!" "Ja minä mies poloinen en saata nähdä", lausui sokea. Näin valittelivat he toisilleen kurjuuttaan.

Äkisti juolahti sokean mieleen hyvä tuuma. "Kuulehan", sanoi hän rammalle, "istu sinä minun selkääni; minä kannan sinua. Minä lainaan sinulle terveet jalkani, lainaa sinä minulle terveet silmäsi." Tuumasta toimeen. Sokea kantoi rampaa, rampa johti sokeata. Näin auttoi toinen toistaan. Yhdessä pystyivät he nyt suorittamaan, mitä kumpikin erikseen olisi ollut kykenemätön aikaan saamaan.

10. Joki ja lähde.

Joki ja lähde väittelivät kerran keskenänsä, kumpi toistansa etevämpi olisi. "Ettäpä kehtaatkin rinnalleni pyrkiä", ärjäsi viimein joki, "etkö huomaa, kuinka olen sinua paljo etevämpi! Minä kuljen ihanien kukkanurmien halki; rannoillani on kauniita ja rikkaita kaupunkeja; alituisesti kulkevat tavaroilla lastatut kauppalaivat minua pitkin; kaikki ylistävät minua; ja minähän merenkin voimassa pidän, sillä ilman minua se kyllä pian kuivuisi. Sinä sitävastoin juokset maan alla piilossa ja tuskin kehtaat minulle silmiäsi näyttää!"

Tästä herjauksesta kävi lähde niin hävyn-alaiseksi, ett'ei enää ollenkaan silmiänsä näyttänyt, vaan asui aina maan alla. Mutta seurauksena tästä oli, että pian koko joki kuivui, se kun sai alkunsa lähteen silmästä. Niinpä joki nyt liian myöhään havaitsi, että oli aivan omaksi turmioksensa lähdettä soimannut.

"Ylpeys käy lankeemuksen edellä."

11. Joki.

Kas, lähde virtaa vuoresta,
luo silmäns taivahalle,
ja lemmenkukat partaalla
suloa lausuu sille.
Se on niin kirkas, loistava,
se kuvaelee taivasta.

Se puroks' sitte muuttuvi,
mi kirkas ompi vielä,
vaan kun sen vesi juoksevi,
se himmentyypi tiellä;
se kukkasia suutelee
ja riemuisena rientelee.

Vaan kun se rientää kauemmas,
se paisuu suuremmaksi,
se tanssii, ollen riemukas,
ja muuttuu raivoisaksi.
Sen aallot kiehuu, pauhaavi,
niin että metsä kaikuvi.

Vaan kun on aikans ryskännyt,
niin hiljaiseksi jääpi;
sen pinta on nyt tyyntynyt,
se mereen häviääpi.
Näin joki syntyy, kuolevi,
niin elämämme virtaavi.

12. Susi, vuohi jo kaalit.

Erään miehen piti ruuhella kuljettaa susi, vuohi ja joukko kaaleja virran yli. Mutta ruuhi oli niin pieni, ett'ei hän voinut ottaa siihen samalla kertaa useampia kuin yhden noista kolmesta, hänen oli nyt keksittävä, minkä hän niistä ensiksi veisi yli.

Ottaisiko hän ensi kerralla suden ruuheen? Sillaikaa söisi vuohi kaalit.

Entä jos hän veisi ensin vuohen; sillä eihän susi sillaikaa kaalia söisi. Sehän kyllä kävisikin päinsä ensi kerralla; mutta minkä ottaisi hän toisella kerralla mukaansa? Sudenko? Jos hän sen veisi ja palaisi sitten kaaleja ottamaan, niin se sill'aikaa söisi vuohen. Veisikö hän siis toisella kerralla kaalit? Mutta silloinhan vuohi söisi ne, kun hän palaisi sutta ottamaan.

Mies parka oli todella pulmallisessa asemassa. Hän olisi nyt vienyt suden ensiksi ja sitonut vuohen siksi ajaksi kiinni, jottei se pääsisi kaaleja syömään. Mutta ei ollut köyttä eikä puutakaan, mihin sitoa. Hän mietti ja mietti, mutta sopivaa keinoa ei vaan löytynyt.

Viimein keksi hän sen kuitenkin. Hän otti ensi kerralla ruuheen vuohen. Susi jäi kaalien luo eikä tietysti niihin koskenut. Toisella kerralla vei hän kaalit, mutta otti paluumatkalla vuohen ruuheen ja toi sen takaisin. Nyt otti hän kolmannella kerralla suden, jättäen vuohen odottamaan. Siten tuli susi kaalien toveriksi. Viimein toi hän vuohenkin, ja nyt olivat kaikki ehjinä toisella rannalla.

13. Tattari.

Kun ukkos-ilman jälkeen kulkee tattari-pellon ohitse, saapi usein havaita, että se on aivan mustunut ja kärventynyt; näyttää siltä, kuin olisi tulen liekki kulkenut sen ylitse, ja maamies sanoo silloin: "sen on ukkonen tuhonnut!" — Mutta miksi on ukkosen tuli sen näin polttanut?

Kerron teille, mitä varpunen siitä on minulle jutellut. Varpunen on puolestaan sen kertomuksen kuullut vanhalta halavalta, joka kaiken ikänsä on kasvanut tattaripellon ääressä. Se on suuri ja arvokkaan näköinen, tuo halava, mutta vanha ja ryppyinen; sen rungossa on halkeama, jossa ruohoa ja sammalta kasvaa; se on kallistunut vinoon, ja sen oksat riippuvat maahan päin, ikäänkuin pitkät, vehreät hiukset.

Kaikilla pelloilla sen ympärillä kasvoi viljaa: ruista, ohraa ja kauraa. Ne olivat jo hyvässä tähkässä, ja jota raskaampia tähkät olivat, sitä syvemmälle ne nöyrinä kumartuivat.

Mutta olipa siellä tattaripeltokin ihan vanhan halavan läheisyydessä. Tattari ei kumartunut niinkuin muut viljat, vaan nosti ylpeänä ja pönäkkänä päätänsä.

— Minä olen aivan yhtä täyteläinen, kuin muutkin tähkät, sanoi se, ja olenpa sen lisäksi niitä paljo kauniimpi; kukkani ovat ihanat kuin omenapuun kukat; tuskinpa löytyy somempaa kasvia, kuin minä olen; vai tunnetko, halava vanhus, todella ketään kauniimpaa?

Halava nyökytti päätään ikäänkuin sanoakseen: tunnenpa kylläkin! Mutta tattari kohentelihe pelkästä ylpeydestä ja sanoi: Halava tuhmuri! Sehän on niin vanha, että ruohoa kasvaa sen kupeissa.

Nousipa tuosta kauhea myrsky; kaikki kedon kukkaset supistivat yhteen lehtensä tai kallistivat kupunsa alaspäin, jott'ei myrsky niitä vahingoittaisi; mutta tattari se vaan ylpeästi piti päänsä ylhäällä.

— Kumarru niinkuin mekin! sanoivat kukat.

— Sitäpä en tee! sanoi tattari.

— Kumarru niinkuin mekin! huusivat muut viljat. Nyt tulee myrskyn enkeli. Hänellä on siivet, jotka ulottuvat pilvistä alas maahan, ja hän katkaisee hennon runkosi, ennenkuin edes ennätät häneltä armoa pyytää.

— Tulkoon, mutta minä en tahdo kumartua! sanoi tattari.

— Sulje kukkasi ja piilota lehtesi! sanoi vanha halava. Älä katso salamaan, pilvien revetessä; sillä salaman läpi loistaa taivaan kirkkaus, mitä ei ihmistenkään silmät siedä; mitenkä sitten kävisikään meille mitättömille kasviraukoille, jos uskaltaisimme sitä katsoa.

— Mitättömätkö! sanoi tattari. Minäpä uhallakin tahdon katsoa taivaaseen.

Ja niin se tekikin ylpeydessään, vaikka salamoi niin, että koko avaruus näytti olevan tulen vallassa.

Kun raju-ilma oli ohitse, näyttivät kukat ja viljat entistä kauniimmilta. Ilma oli ukkosesta puhdistunut, ja kasvit olivat virkistyneet; mutta tattarin oli salama mustaksi polttanut; se makasi kuolleena ja hyödyttömänä pehkuna maan pinnalla.

Ja vanha halava heilutteli tuulessa oksiaan, ja suuria vesipisaroita putoeli sen viheriäisiltä lehdiltä, ikäänkuin se olisi itkenyt. Ja varpuset kysyivät: Miksi itket, halava? Onhan kaikki nyt niin ihanaa! Päivä paistaa, loistavat pilvet kulkevat taivaalla, ja kukkasista ja pensaista leviää suloinen tuoksu. Miksi siis itket, vanha halava?

Halava kertoi nyt tattarin ylpeydestä ja rangaistuksesta; sillä ylpeyttä seuraa aina rangaistus. Minä, joka tämän tarinan nyt teille kerron, kuulin sen varpusilta; — ne sen pyynnöstäni juttelivat minulle eräänä iltahetkenä.

Älä suulla suurentele, ellet kunnossa kykene.
Ei neuvo väärään vie, oppi ei kaada kankahalle.

14. Halonhakkaaja.

Oli kerran halonhakkaaja, joka oli sangen tyytymätön toimeensa. Kerrankin taas halkoja hakatessaan valitteli hän: "Kylläpä vaan saa tässä vaivaa nähdä. Olemme me köyhät toki onnettomia. Annahan kun olisin rikas ja mahtava, hätäkös silloin olisi elää!" Silloin tuli siihen kaunis, kiharatukkainen poikanen. Sen puku loisti hopeasta, sen sauva kullasta välkkyi. "Terve sinulle, sinä köyhä mies parka", sanoi poika, "pyydä minulta, mitä ikinä sydämesi halajaa, ja heti tulee sinun pyyntösi täytetyksi." Halonhakkaajaa jo vähän pelotti. Mutta pian malttoi hän mielensä ja ottaen lakin päästään sanoi hän: "Hyvä enkelipoikanen! Minä pyydän, että kaikki, mihin minä kosketan, muuttuisi kullaksi". Poikanen hymyili surullisesti, mutta kosketti kuitenkin halonhakkaajaa sauvallansa, sanoen: "Olisin suonut sinun jotakin parempaa pyytävän. Mutta olkoon pyyntösi täytetty!" Sitten katosi poika ylös kirkkaaseen ilmaan.

Nyt oli halonhakkaaja mielestään onnellinen. Hän ryhtyy heti koettelemaan uutta taitoansa. Hän koskettaa petäjään. Sen oksat, kävyt ja neulaset muuttuvat heti kultaisiksi. "Voi ihmettä, voi riemua!" huudahti halonhakkaaja. "Nyt menen minä kotia — ken viitsisi nyt enää halkoja hakata! Täst'edes saan syödä pelkkiä herkkuja vaan ja juoda, mitä mieleni tekee. Nyt vaan tahdon vielä viimeisen kerran syödä entistä ruokaani." Hän ottaa leivän käteensä ja purasee sen reunasta, mutta — hänen hampaansa katkeavat, leipä oli muuttunut kullaksi! Hän koettaa juoda vettä saviruukustaan, mutta sieltä ei heru mitään, vesikin muuttuu kimaltelevaksi kullaksi! "Voi hirmua, voi onnettomuutta! Mitä on minun nyt tekeminen?" voivotteli halonhakkaaja kauhistuksissaan. "Enhän voi syödä ja juoda kultaa! Mitä olenkaan minä tyhmyydessäni ja ahneudessani tehnyt! Olenhan halajamani onnellisuuden sijasta hankkinut itselleni kuoleman! Voi jospa minulla kullan sijasta olisi vaan leipää ja vettä!"

Kauhun vaikutuksesta heräsi halonhakkaaja unestaan. Kaikki oli näet ollut vaan unennäköä hänen yöllä maatessaan. "Jumalan kiitos, että minulla vielä on jokapäiväinen leipäni ja terve järkeni", sanoi mies nyt. "Onhan uneni minulle opettanut, että Jumala on sangen armollinen, kun hän ei kaikkia meidän pyyntöjämme täytä". Hulluudessaan moni anoo kaikenmoista, muistamatta raamatun sanaa: "mitä auttaa se ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi, mutta sielullensa saisi vahingon!"

Anna, armias Jumala, sitä mieltä miehen päähän,
ett'ei huomenna katuisi töitä tämänpäiväisiä.

15. Lähde.

Eräänä aamuna yhtyi kolme matkustajaa erämaan lähteen vieressä. Ensimmäinen heistä oli taideniekka, toinen vanha kunnianarvoinen ukko, kolmas nuori poika, joka kadonnutta lammasta etsi.

Lähteen reunassa olevassa paadessa huomasivat he vanhan, puoleksi hävinneen kirjoituksen: "Ottakaa minut esikuvaksenne".

Mitä merkitsee tämä kirjoitus? Matkustajat miettivät sitä.

"Oja, joka tästä lähteestä saa alkunsa, kulkee hiljaa liristen laajan laakson läpi", selitti taideniekka, "järven halki juoksee se, puroja ja jokia yhtyy siihen, kunnes se vihdoin on suureksi virraksi kasvanut. Kirjoitus merkitsee, että meidän tulee ahkerasti ja väsymättä tehdä työtä, jos tahdomme rikkaiksi tulla."

"Minä käsitän toisin kirjoituksen merkityksen", — sanoi vanhus. "Tämä lähde tarjoo vieraanvaraisesta virvoittavaa sisällystänsä kaikille, jotka sitä lähestyvät. Se kehoittaa meitä olemaan hyödyllisiä lähimäisillemme."

ääneti kuunteli poika heidän selityksiänsä. Kun he häneltä kysyivät, kuinka hän sanat ymmärsi, vastasi hän kainosti: "Lähteen vedellä ei arvoa ole, jos se puhtauttansa ja kirkkauttansa kaipaa sekoitettuna inhoo sitä luontokappalekin. Jos tahdot olla arvossa pidetty, niin ole puhdas."

16. Tunnon rauha.

1. Ah, kellä puhdas tunto on
Ja katoamaton mieli,
Jonk' ain' on retki polveton
Ja laittamaton kieli,
Jok' oikeast' ei luovuttaa,
Ei väärän puoleen horjuttaa
Voi vilpin viehätykset;

2. Sen silmä aina kirkas on,
Ja otsa puhdas hohtaa,
povess' on sydän pelvoton,
Jos kunka kumman kohtaa.
Hän on kuin nuori neitonen,
Jokaisen mielitehtoinen,
Vaikk' olkoon vanhus harmaa.

3. Kuin yöksi maata painaksen
Ja luojahansa luottaa,
Hän kummitusten, peikkojen
Näköj' ei säiky suotta,
Vaan yön unittoman lepää
Ja riemullisesti herää
Hyvien töiden toimeen.

4. Jos korvensyöntä yksinään
Hän kolkkoakin kulkee,
Tai meren aallot myrskyillään
Hätään jos häntä sulkee,
Hän hämmästy ei silloinkaan,
Hänell' on rauha rinnassaan
Ja turva tunnossansa.

5. Hän kaunis on kuin kukkainen,
Raitis kuin kevät-aamu.
Vaan omantunnon-vaivainen
Se hoippuu niinkuin haamu,
Ja päivät sekä pitkät yöt
Sen entiset pahuuden työt
Hänt' aina ahdistavat.

17. Oi, jos oisit sydämeni.

Oi, jos oisit, sydämeni:
raitis kuni uusi oras,
puhdas kuni kehdon lapsi,
kirkas kuni lähteen silmä —
niin jos oisit sydämeni!

18. Adalminan helmi.

1. Oli kerran kuningas ja kuningatar, joilla oli pieni tyttö; ja koska hän oli kuninkaan tytär, niin häntä sanottiin prinsessaksi. Hän oli Adalmina nimeltänsä ja vanhempiensa ainoa lapsi. Sentähden he rakastivat häntä niin suuresti, että heidän rakkautensa oli melkein liian suuri, sillä Jumala ei suvaitse että ketään rakastetaan epäjumalan tavoin. Silloin unohdetaan, että Jumalala tulee rakastaa kaikesta sydämestään ja kaikesta sielustaan.

Adalmina prinsessan ristiäisiin kutsuttiin kaksi hyvää haltiatarta, punainen ja sininen haltiatar; semmoinen on tapa satujen kuninkailla. Ja nuo molemmat haltiattaret eivät unohtaneet antaa kumminlahjaansa pikkuprinsessalle. Punainen haltiatar antoi hänelle suuren kalliin helmen, niin verrattoman kauniin, ettei sen vertaista koskaan ole nähty, ja sitä seurasi vielä kolme oivaa lahjaa. "Tiedä", sanoi haltiatar, "niinkauan kuin Adalminalla on tämä helmi, tulee hän päivä päivältä yhä kauniimmaksi, rikkaammaksi ja älykkäämmäksi. Mutta jos hän kadottaa helmensä, silloin hän auttamattomasti myös kadottaa nuo kolme lahjaansa: kauneutensa, rikkautensa ja älynsä. Niitä hän ei saa takaisin, ennenkuin hän saa jälleen helmensä."

Sininen haltiatar sanoi: "Adalmina on saanut kolme niin suurta lahjaa, ettei moni enempää maailmassa haluakaan. Mutta onpa vielä lahja, joka on kaikkein paras, ja sen minä annan Adalminalle, mutta vaan yhdellä ehdolla. Niinkauan kuin prinsessalla on helmensä ja nuo kolme lahjaansa, niin kauan on minun lahjani voimaton. Mutta jos hän kadottaa helmensä, kauneutensa, rikkautensa ja älynsä, niin hän saa korvaukseksi minulta neljännen lahjan. Se lahja on nöyrä sydän."

Molemmat haltiattaret nyökkäsivät päätään jäähyväisiksi ja katosivat kuin kaksi valkeata pilveä siniseltä kesätaivaalta.

Kuningas ja kuningatar olivat hyvin tyytyväisiä. He ajattelivat: "kunhan pikku prinsessa vaan tulee kauniiksi, rikkaaksi ja älykkääksi, niin vähät siitä, millainen hänen sydämensä on. Me varjelemme kyllä hänen helmeänsä, ja niin voi hän tulla toimeen ilman sinisen haltiattaren halpaa lahjaa. Punainen haltiatar se tosiaan tiesi, mitä prinsessa tarvitsee! Hänen lahjansa olivat kuninkaallisia lahjoja, mutta tuo sininen haltiatar oli oikein saita, kerrassaan saita; hän antoi lapsukaiselle armolahjan, aivan niinkuin kerjäläistytölle maantien varrella heitetään kupariraha."

2. Nyt kuningas laitatutti kultakruunun, joka tarkallensa sopi pikku Adalminan päähän ja oli niin tehty, että se prinsessan kasvaessa myöskin samassa kasvoi ja sopi yhtä hyvin kuin ennenkin. Mutta kaikille muille oli tuo ihmeellinen kruunu joko liian suuri tai liian pieni. Kruunun yläpäässä oli huippu, ja huippuun oli helmi liitetty niin lujasti, että sen oli mahdoton siitä pudota.

Kruunu pantiin nyt Adalminan päähän, ja hän piti sitä sitten alituisesti sekä maatessaan kullatussa kehdossaan että valveilla ollessaan. Mutta koska hänen vanhempansa, kuningas ja kuningatar, niin suuresti pelkäsivät helmen katoavan, niin oli jyrkästi kielletty päästämästä prinsessaa kauemmaksi kuin sille portille, joka oli kuninkaan kartanon ja puiston välillä. Ja kuitenkin hänellä oli seurassansa aina ulos mennessään neljä kamaripalvelijaa ja neljä kamarineitsyttä, ja palvelijoita oli ankarasti käsketty pitämään tarkasti silmällä prinsessaa ja hänen helmeänsä. Ei käynyt heidän päinsä olla huolimattomia, sillä hirveä, punaviittainen teloittaja, jolla oli julma parta ja hirmuinen teloitus-kirves, ei ymmärtänyt leikkiä.

Näin kasvoi prinsessa suureksi, ja kaikki kävi punaisen haltiattaren ennustuksen mukaan. Adalmina kasvoi kaikkein kauneimmaksi prinsessaksi, mitä koskaan on nähty, niin kauniiksi ja ihanaksi, että hänen silmänsä heloittivat kuin kaksi kirkasta hopeatähteä kevät-iltana. Minne hän tuli, loi hän päiväpaistetta ympärillensä, kaikki kukkaset puutarhassa kumartelivat hänelle ja lausuivat: "sinä olet meitä kauniimpi!"

Ja hän tuli niin rikkaaksi, niin rikkaaksi, että hänen ympärillensä ikäänkuin kasvoi pelkkiä aarteita. Hänen huoneensa lattia oli kullasta ja simpsukan kuorista; seinät olivat peililasia ja katto kultaa, hohtokivillä koristettua; oi, kuinka se säihkyi lamppujen valossa! Adalmina söi kulta-astioista, hänen vuoteensa ja vaatteensa olivat kultaa; jos olisi ollut mahdollista syödä kultaa, niin olisi hän tehnyt sitäkin, mutta se oli kuitenkin liian kovaa purra.

Ja niin älykäs hän oli, niin älykäs, että hän osasi arvata kaikkein vaikeimmatkin arvoitukset ja muistaa kaikkein pisimmät läksyt, jos hän vaan kerran niitä silmäili. Ja kaikki viisaat miehet kuninkaan valtakunnassa kokoontuivat tekemään prinsessalle kysymyksiä. Ja kaikki olivat yksimieliset siitä, ettei niin älykästä prinsessaa, kuin Adalmina, koskaan ennen ole ollut maailmassa, eikä vastakaan tule olemaan, niin kauan kuin maailma seisoo.

3. No niin, kaikki oli hyvin; kauneus, rikkaus ja äly eivät ole syntiä, jos vain ymmärtää käyttää näitä lahjoja Jumalan tahdon mukaisesti, mutta siinäpä juuri vaikeus onkin. Kuningas ja kuningatar olivat niin ihastuneet Adalmina prinsessaan, että luulivat häntä parhaimmaksi ja täydellisimmäksi olennoksi koko maan päällä. Ja onnettomuudeksi rupesi Adalmina itsekin sitä luulemaan. Kun hän alinomaa sai kaikilta kuulla, että hän oli tuhat vertaa kauniimpi ja rikkaampi ja älykkäämpi muita ihmisiä, niin uskoi hän sen itsekin mielellänsä. Ja niin hän kävi ylpeäksi mieleltänsä ja piti kaikkia muita, vieläpä omia vanhempiansakin, itseänsä huonompina. Adalmina parka, tuo oli suuri ruma tahra hänen kauneutensa loistossa; se oli suuri köyhyys hänen rikkaudessansa, se oli suuri älyttömyys kaikessa hänen viisaudessaan, ja hän oli vähällä sen kautta joutua kokonaan hukkaan.

Mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä ylpeämmäksi hän kävi. Ja ylpeyttä seuraavat kaikkein ilkeimmät viat, niin että Adalmina samalla tuli häijyksi ja kovasydämiseksi, ahneeksi ja kateelliseksi. Jos hän näki kauniin kukkasen puutarhassa, niin hän kiirehti sitä jaloillansa tallaamaan, sillä kaunis ei saanut olla kukaan muu kuin hän yksin. Jos Adalmina kohtasi toisen prinsessan, joka ajeli kullatuissa vaunuissa, niin se suututti häntä sanomattomasti, sillä ei kukaan muu kuin hän saanut olla rikas ja ylhäinen. Ja jos ketä toista tyttöä sanottiin hyväksi ja ymmärtäväiseksi, niin Adalmina itki harmista katkeria kyyneliä, sillä miksikä oli joku toinenkin älykäs?

Kun prinsessa oli viisitoista-vuotias, meni hän eräänä päivänä kävelemään kuninkaan kartanon pihalle. Hän tuli portille ja yritti puistoon, mutta portti oli lukossa, eikä kukaan uskaltanut sitä avata vastoin kuninkaan ankaraa kieltoa. Neljä kamarineitsyttä ja neljä kamaripalvelijaa oli Adalminan seurassa; ensi kerran he kieltäytyivät noudattamasta prinsessan käskyä. Silloin Adalmina vihastui, hän vihastui niin silmittömästi, että hänen kauneutensa päivänpaiste kokonaan himmeni. Hän löi uskollisia palvelijoitansa vasten silmiä, juoksi pois heidän luotansa ja kiipesi veräjän yli. Kun palvelijat seurasivat jälessä, juoksi hän yhä kauemmaksi puistoon, kunnes ei ainoatakaan palvelijaa enää näkynyt viheriöiden puiden välissä.

Silloin Adalmina ensi kerran eläissänsä tunsi janoa ja väsymystä, ja hän istahti lähteen reunalle lepäämään. Alentuipa hän ammentamaan lähteestä vettäkin hienolla, valkealla prinsessa-kädellään ja juomaan sitä ihan niinkuin muutkin ihmiset, kun ei kukaan kumarrellen tarjoa lautasella vesilasia. Yht'äkkiä huomasi hän kuvansa lähteessä. "Voi, kuinka kaunis minä olen!" sanoi hän itseksensä ja kallisti päätään yhä lähemmäksi vedenpintaa, paremmin nähdäksensä omaa kuvaansa, kunnes — loiskis, siinä nyt koko kultakruunu helminensä putosi Adalminan päästä ja katosi kuin nuoli lähteen värähtelevään kuvastimeen.

4. Adalmina sitä tuskin huomasikaan, niin hurmaantunut hän oli omaan kauneuteensa. Mutta mitenkäs kävi? Tuskin oli lähteen vesi jälleen tyyntynyt ja kirkastunut, niin Adalmina näki siinä aivan toisellaisen kuvan itsestänsä. Hän ei nähnyt enää tuota ihmeen ihanaa prinsessaa, jolla oli kultakudoksinen puku, kalliita kiviä hiuksissa ja välkkyvät timanttirenkaat korvissa: hän näki vaan ruman ja köyhän kerjäläistytön, paljaspäisen, avojalkaisen, vaatteet ryysyisinä ja hiukset sukimattomina. Silmänräpäyksessä katosi myös hänen suuri älynsä; hän tuli niin tietämättömäksi ja yksinkertaiseksi kuin kaikkein oppimattomin ihminen, ja ihmeellistä oli, että hän samassa tuokiossa kadotti muistinsakin, niin ettei hän enää tiennyt ken hän oli, mistä hän tuli ja minne hän aikoi mennä. Hän tunsi vain hämärästi, että suuri muutos oli tapahtunut, ja se pelotti häntä niin, että hän juoksi pois lähteeltä ja juoksi yhä kauemmaksi metsään, tietämättä, minne hänen tiensä kulki.

Niin tuli ilta ja pimeä, ja sudet alkoivat ulvoa metsässä. Adalminaa pelotti yhä enemmän ja hän juoksi yhä kauemmaksi, kunnes hän etäältä näki kynttilän valoa. Lähemmäksi tultuansa näki hän pienen mökin, jossa asui vanha, köyhä eukko. "Lapsi parka", sanoi eukko, "mistä sinä tulet näin myöhään illalla?" Mutta siihen ei Adalmina osannut vastata. Hän ei edes tiennyt, kuka hän oli ja missä hänen vanhempansa asuivat. Sitä eukko suuresti ihmetteli ja armahti häntä ja sanoi hänelle: "koska olet niin köyhä ja yksinäsi suuressa maailmassa, niin saat asua minun luonani. Tarvitsen juuri jonkun vuohiani kaitsemaan metsässä. Sen saat työksesi, lapseni, jos olet hyvä ja tottelevainen, ja tyydyt veteen ja leipään sekä vuohen maitoon, jota saat joskus, kun meillä on pidot."

Niin, siihen oli Adalmina varsin tyytyväinen ja suuteli kiitollisena eukon kättä. Sillä hänen tietämättään oli sininen haltiatar pitänyt sanansa: Adalmina oli nyt saanut sen lahjan, joka oli kauneutta, älyä ja rikkautta parempi, nimittäin hyvän ja nöyrän sydämen. Paljoa onnellisempi oli hän nyt kaitessansa vuohia, syödessään niukkaa leipäänsä ja maatessaan kovalla olki- ja sammal-vuoteellansa. Paljoa parempi hän oli nyt kuin ennen, sillä nöyrää sydäntä seuraa monta oivallista lahjaa, niinkuin hyvä omatunto ja hiljainen tyytyväisyys, lepo ja rauha, hyvyys ja rakkaus, minne tahansa maailmassa joutuneekin. Ja missä vaan Adalmina kulki, siellä levisi päivänpaistetta hänen ympärilleen. Mutta se paiste ei lähtenyt enää hänen ulkonaisesta, katoavasta kauneudestansa, vaan siitä kirkastuksesta, joka paistaa maan päällä kaikkien hyvien ja hurskasten ympärillä.

5. Mutta kuninkaan kartanossa nousi hirveä melu kun prinsessa oli kadonnut. Ei siitä apua lähtenyt, että poloiset kamarineitsyet ja hämmästyksestä puolihöperöt kamaripalvelijat, jotka olivat seuranneet häntä veräjälle, viskattiin pimeään linnantorniin, johon ei päivä eikä kuu paistanut ja jonka ovella punaviittainen, rumapartainen teloittaja seisoi, kirves olalla. Kuninkaan ja kuningattaren suru oli sanomaton. He käskivät koko valtakunnan pukeutumaan surupukuun ja kuuluttivat kaikissa kirkoissa, että se, joka voi saada selvän Adalmina prinsessasta, saisi prinsessan vaimoksensa, jos hän ei vähempään tyytyisi, ja sitä paitsi puolen valtakuntaa kaupanpäällisiksi. Se oli tapana siihen aikaan, kuten jokainen tietää.

Ne olivat aika hyvät löytäjäiset, ja monella kuninkaan pojalla ja ritarilla oli halu ansaita niitä. Kolme pitkää vuotta peräkkäin, suvet ja talvet, ratsastivat he halki avaran maailman ja etsivät etsimistään, mutta eivät vain löytäneet. Vihdoin sattui niin, että nuori ja reipas Frankinmaan prinssi Sigismund etsimäretkillään joutui tuon vanhan eukon mökkiin. Siellä eukko istui surupuvussa; se tosin ei ollut kovin hieno, mutta musta se oli, olivatpa vuohetkin kivikkomäellä mustat ja valkoiset. "Ketä surette, eukkoseni?" kysyi prinssi. "Kuningas on käskenyt kaikkien suremaan kadonnutta prinsessaamme", vastasi eukko; "mutta eipä hänestä suurta vahinkoa ollut. Kyllä hän oli kaunis ja rikas ja älykäs, mutta ihmiset väittävät, että hänellä oli ylpeä sydän, ja se oli paha asia, sillä sen tähden ei kukaan ihminen häntä oikein rakastanut."

Samassa tuli Adalmina vuohinensa metsästä kotiin. Prinssi katseli häntä eikä voinut käsittää, mitenkä tyttö, joka oli niin köyhä ja ruma, kuitenkin vaikutti hänen sydämeensä niin ihmeellisesti, että hän melkein heti piti hänestä. Prinssi kysyi tytöltä, oliko hän nähnyt prinsessaa. "En", vastasi Adalmina. "Se on ihmeellistä", sanoi prinssi, "kolmeen pitkään vuoteen en ole ketään muuta ajatellut kuin pientä prinsessaani. Mutta nyt en häntä enää etsi. Rakennan itselleni linnan tänne metsään ja asun täällä kaiken elinaikani."

Tuumasta toimeen. Prinssi rakensi linnan lähelle sitä lähdettä, jonka partaalla Adalmina kerran oli muuttunut. Tapahtuipa sitten kerran hyvin lämpimänä päivänä, että prinssiä rupesi janottamaan, ja hän kumartui alas juomaan lähteestä. "Mikäpä tuo lie, joka niin ihmeen kauniisti kimaltelee veden pohjassa?" sanoi hän itsekseen. "Annahan katson, mikä se on."

Prinssi kumartui alas ja pisti käsivartensa lähteeseen ja nosti sieltä kultaisen kruunun, jonka huipussa oli ihmeen ihana helmi. Silloin hänen mieleensä välähti ajatus: entä jos se olisi Adalminan helmi! Hän läksi kruunuineen kuninkaan linnaan, ja tuskin kuningas ja kuningatar ehtivät nähdä kalliin koristuksen, niin he jo huudahtivat molemmat: "Adalminan helmi! Adalminan helmi! Oi, missä hän itse on, missä on kaunis, pieni prinsessamme?"

6. Nyt kuningas laski, että prinsessa, jos hän eläisi, olisi kahdeksantoista vuoden vanha. Hän muisti punaisen haltiattaren ennustuksen ja aavisti käyneen niinkuin todella oli käynytkin. Sen vuoksi hän uudestaan kuulututti kirkoissa, että kaikki tytöt, jotka olivat kahdeksantoista ikäiset, kokoontuisivat hänen kartanonsa pihalle kruunua koettelemaan. Ja se, jonka päähän se täysin sopi, oli tunnustettava oikeaksi ja kadonneeksi prinsessaksi, ja Frankinmaan prinssi Sigismund saisi hänet vaimokseen.

Tietysti kaikki tytöt heti riensivät kuninkaan kartanoon; ja ne, jotka olivat vaille tai yli kahdeksantoista vuotta, eivät olleet sitä muistavinansa. Oli kaunis kesäpäivä ja vähintäin tuhat tyttöä seisoi pitkissä jonoissa onneaan koettelemassa. Aamusta varhain myöhään iltaan kulki kruunu päästä päähän, kaikki sitä koettelivat, mutta kelienkään se ei sopinut. Viimein tytöt rupesivat nurisemaan ja sanoivat: "kuningas tekee meistä pilkkaa; heittäkäämme arpaa ja kuka voittaa, hän saakoon kruunun ja prinssin." Sitä keinoa piti prinssi Sigismund hyvin pahana ja käski heidän odottamaan päivän laskuun asti. "Olkoon menneeksi", sanoivat tytöt.

Vähää ennen auringon laskua asetettiin vartija tähystelemään, oliko vielä ketään tulossa maantiellä. Prinssi huusi: "Ilta kuluu; vartija, näetkö ketään tiellä?"

Vartija vastasi: "Näen kukkasten kallistavan päänsä uneen, sillä yö on tulossa. Mutta ketään en näe tiellä tulevan."

Taasen kysyi prinssi: "Ilta kuluu; vartija, näetkö ketään tiellä?"

Vartija sanoi: "Pilvi peittää laskevan auringon, ja lintu metsässä kätkee päänsä väsyneen siipensä alle. Yö on kohta käsissä, mutta en ketään näe tiellä tulevan."

Vielä kerran kysyi prinssi: "Ilta on kulunut; vartija, etkö näe ketään tiellä tulevan?"

Vartija sanoi: "Näen pienen tomupilven tuolla kaukana metsän rannalla. Nyt se lähenee; näen köyhän paimentytön, joka ajaa vuohiansa maantiellä."

"Koettakaamme kruunua paimentytön päähän", sanoi prinssi. Toiset tytöt, jotka pitivät itseänsä paljoa parempina, huusivat: "ei, ei!" Mutta kuningas tuotti paimentytön luokseen, ja katso, kun kruunua koetettiin hänen päähänsä, niin sopi se täydellisesti.

Samassa meni päivä maillensa ja tuli pimeä, niin ettei voinut selvästi erottaa paimentytön muotoa. Mutta Sigismund prinssi ajatteli mielessänsä: "Kas, hyvä Jumala tahtoo että ottaisin köyhän tytön vaimokseni, ja sen teenkin, sillä hänet olen ennen nähnyt eukon luona metsässä ja tiedän, että hänen ympärillänsä päivä paistaa, minne hyvänsä hän käy."

Kaikki kansa huusi: "Kauan eläkööt Sigismund prinssi ja Adalmina prinsessa!" Mutta moni ajatteli itseksensä: "tuohan on vaan köyhä paimentyttö!"

7. Sitten paimentyttö vietiin kruunu päässä kuninkaan saliin, jossa loisti tuhansittain vahakynttilöitä. Mutta kaikkien tuhansien kynttilöiden loiston voitti Adalminan ihmeteltävä kauneus, kun hän kultaiseen pukuunsa puettuna seisoi äkkiä kaikkien keskellä. Sillä saadessaan takaisin helmensä, sai hän myös samalla jälleen punaisen haltiattaren lahjat. Mutta paras puoli asiassa oli se, että hän samalla sai pitää sinisen haltiattaren lahjan: hyvän nöyrän sydämen. Ja koska hän sai takaisin myös hyvän muistinsa, niin hän muisti vallan hyvin, kuinka ilkeä hänen sydämensä ennen oli ollut ja kuinka hän toiseksi muutettiin, ja kuinka köyhä ja ruma ihminen, jolla on rauhallinen omatunto, on paljoa onnellisempi kuin rikas ja kaunis kaikessa ylpeydessänsä. Senvuoksi lankesi hän nyt polvilleen isänsä ja äitinsä eteen ja pyysi heiltä ja kaikilta anteeksi entistä ylpeyttänsä, — ja osoitteeksi muuttuneesta sydämestään talutti hän esille metsätorpan köyhän eukon, syleili häntä ja sanoi: "Armelias on rikas köyhyydessään, mutta rikas, jonka sydän on kova, kärsii puutetta kaikkien aarteittensa keskellä".

Ja kaikki, jotka tämän näkivät, eivät olleet uskoa silmiänsä. Mutta Sigismund prinssi sanoi: "Minä tiesin näin käyvän. Adalminan helmi on kaunis, mutta paljoa kauniimpi on nöyrä sydän."

Sitten vietettiin suuret, iloiset häät kuninkaan kartanossa, ja ne neljä kamarineitsyttä ja neljä kamaripalvelijaa pääsivät vapaiksi tornista ja punaviittainen, rumapartainen teloittaja asetti kirveensä nurkkaan. Ja kaikki huusivat mailla ja mantereilla: "Kaunis, kaunis on Adalminan helmi, mutta paljoa kauniimpi on nöyrä sydän!"

19. Se on kovaa.

"On todellakin kovaa ettei saa muuta kuin velliä, kun toiset saavat kahvia ja paljon muuta hyvää", sanoi Maunu istuessaan murkinapöydässä, suuri leipäpala kädessään ja vati höyryävää velliä edessänsä; "ja kovaa on myös että täytyy nousta niin aikaisin aamulla ja tehdä työtä koko päivä, kun toiset saavat olla laiskoina tahi tehdä, mitä tahtovat. Nyt täytyy minun taas lähteä lunta kahlaamaan, kun toiset saavat ajaa hienoissa reissä — se on kovaa, se on väärin."

"Se on suuri siunaus", sanoi iso-äiti melkein niinkuin itselleen, siinä missä istui ja kutoi lapasia Maunulle; "se on suuri siunaus, että meillä on ruokaa, kun monet tuhannet kärsivät nälkää; se on suuri siunaus, että meillä on asunto, kun monet tuhannet kodittomina mieron tietä kulkevat; se on suuri siunaus, että meillä on näkö, kuulo ja voimia työntekoon, kun niin moni on sokea, kuuro, kivulias ja heikko."

"Iso-äidin mielestä ei ole tietysti mitään kovaa", mumisi Maunu nurpeillansa — "jollei kova leipä", lisäsi hän sitten hiljemmällä äänellä, sillä häntä hävetti kumminkin hänen epäkohteliaisuutensa vanhaa iso-äitiä kohtaan.

"Kyllä, Maunu, kyllä minä tiedän jotakin, joka mahtaa olla hyvin kovaa."

"Mikä se?" kysyi Maunu uteliaasti, sillä hän luuli iso-äidin viimeinkin saaneen aihetta valitukseen ja tyytymättömyyteen.

"Se on sydämesi, poikani, ja se mahtanee olla hyvin kova, koska se ei ole kiitollinen Jumalalle hänen monista suurista hyvistä töistään."

20. Älä heitä kiveä, se ponnahtaa takaisin.

Kaksi poikaista tähtäili kivillä varpusta, joka hyppeli jonkun matkan päässä. Samassa tuli paikalle heidän iso-isänsä. "Älkää heitelkö kiviä, pojat; ne ponnahtavat takaisin." "Miten voi kivi ponnahtaa takaisin?" sanoi toinen pojista. "Kerron teille jotakin", sanoi iso-isä. "Onko se oikein tosi kertomus?" kysyivät pojat. "Se on tosi. Viisikymmentä vuotta takaperin olin minäkin poikanen, samallainen kuin tekin. Minua aina huvitti kivien heitteleminen. Olin siihen hyvin tottunut, ja kulutin aikaani sillä, kun minulla ei ollut ketään leikkitovereita. Eräänä päivänä oli minun määrä mennä työhön erään vanhan pariskunnan luokse. Ne olivat hyvin hyviä sekä ihmisille että eläimille, nuo molemmat vanhukset. Heidän asunnossaan oli pääskystenpesiä joka räystään alla, ja seitsemän vuotta perätysten oli sinne heti, kun talvi oli ohitse, tullut sama lintu, pesinyt samaan paikkaan ja hautonut munansa pojiksi. Vanhukset olivat aina kovin iloissaan, kun se saapui. Tällä kertaa oli se tullut ihan samana päivänä, jolloin minäkin tulin sinne työhön. Se lenteli ja liverteli ja näytti sekin olevan iloissaan, kun taas sai palata vanhaan kotiinsa. Mutta minussa syntyi silloin tuo kiven heittämisen halu. Oli mielestäni lystiä koettaa, osaisinko siihen. Enhän edes toivonutkaan osaavani, se kun istui jotenkin etäällä, mutta olisihan kuitenkin lystiä koettaa. Se istui erään patsaan päässä ja katseli minuun päin. Se oli siinä aivan pelotonna. Minä tähtäsin varmasti, heitin ja kivi osui sen päähän. Se putosi kuolleena maahan. On totta mitä sanoin: se kivi ponnahti takaisin. Sillä nähdessäni linnun putoavan, tuli minun niin paha olla, kuin jos minua itseä olisi kivellä heitetty. Pysyin koko päivän tuolta paikalta niin kaukana kuin mahdollista; mutta minä kuulin, kuinka sen puoliso lenteli kuolleen toverinsa ympärillä ja valitti. Se koski ihan sydänjuuriini asti.

"Vanhukset eivät sanoneet mitään; mutta minä tiesin, että he surivat. En voinut sen jälkeen koskaan katsoa heitä suoraan silmiin. Kunpa olisin rohjennut heille edes kertoa, miten minä kaduin pahaa tekoani.

"He ovat jo vuosia takaperin kuolleet; mutta tuota tapausta en voi koskaan unhottaa. Tuntuu, nähkääs, siltä, kuin tuo kivi istuisi minun sisässäni — minun omassa-tunnossani."

21. Pääskyselle.

1. Oi pääsky, lintu pienoinen,
sä riemurinta kaunoinen!
Jo taasen riensit Pohjolaan,
jo taasen löysit meidän maan.

2. Oi, tuttu mulle vanhastaan!
Sun ääntäs taas mä kuulla saan;
noh, terve, terve tultuas,
ystäväni armias!

3. Sä kaunokieli, kultasuu!
oi, kuinka laulus luonnistuu,
kun lennät ilmass' liehuten
ja riemuvirttä veisaten.

4. Min vuoksi, pääsky, Pohjolaan
sä riennät? Oi sä riennät vaan
sen kauneutta katsomaan,
sen ihanuutt' imehtimään.

5. Sen saaret, salmet, laaksolot,
sen kuusikot, sen koivikot,
sen kukkaset koreudessaan, —
et löynne, pääsky, vertojaan!

6. Sen taivas ehtookullassaan,
sen aamurusko loistossaan,
ne toi sun, pääsky, Pohjolaan,
ne sai sun tänne saapumaan.

7. Sun Pohjolassa, herttainen,
on rakastella rauhainen;
sun tääll' on lysti ollakses
ja armas aikaellakses.

22. Joudu, kevät.

Kevät armas, joudu jo,
talven kahleet poista!
Nouse taasen, aurinko,
kirkkahana loista;
joudu jo.

Sua, kevät, kaipaan ma
päivänpaisteinesi,
kaipaan taasen tuoksua
kukkanurmiesi.
Joudu jo!

Kaipaan riemulauluja
pikkulintujemme,
kaipaan aallon loisketta
taasen rannoillemme, —
Joudu jo!

Joudu, kevät, sulata
talven routa maasta,
riennä, kerro mahdista
lämmön voimakkaasta!
Joudu jo!

Ehkä lämpö tunkisi
munkin sydämeeni,
talven roudat poistaisi —
Joudu keväimeni,
joudu jo!

23. Tulipalo.

Eräässä kylässä syttyi tulipalo. Enin osa kylän väestä oli silloin ulkotyössä jonkun matkan päässä. Kun sanoma saapui tästä onnettomuudesta, riensivät kaikki kotia pelastaaksensa omaisuuttansa. Heidän joukossaan oli myös muudan köyhä mies, jolla oli ainoastaan pieni mökki. Kun hänelle sanottiin, että tämä oli syttynyt tuleen, mutta että hän vielä ehkä voisi sen sammuttaa taikka ainakin tavaransa pelastaa, kysyi hän, miten oli hänen lähimmän naapurinsa talon laita. Kun vastattiin, että sekin oli tulessa, sanoi hän: "Sittenpä täytyy minun rientää pelastamaan naapuriani, sillä hän on kipeä eikä voi itseänsä auttaa. Hän varmaankin odottelee minua." Heti kiirehti hän oman asuntonsa ohitse naapuri-raukan luokse. Tuli oli päässyt jo siihen huoneeseen, missä sairas makasi, ja palava katto oli alas putoamaisillaan. Siitä peljästymättä syöksyi mies savun ja liekkien lävitse sisään, otti sairaan syliinsä ja kantoi hänet onnellisesti turvaan.

24. Kelpo palvelija.

Parikymmentä vuotta takaperin paloi eräässä kylässä Sveitsissä muutamia taloja. Yhdessä näistä taloista palveli Jooseppi niminen mies eräällä käsityöläisellä. Hän heräsi tulen rätinään ja sen synnyttämään kamalaan valaistukseen. Nopeasti puki hän ylleen vähän vaatteita ja herätti muut palvelijat sekä mestarin perheen. Sitten kiirehti hän lasten huoneeseen, tempasi ne vuoteilta ja kantoi ulos. Vasta sitten toi hän oman arkkunsa, jossa hänellä oli se puku, jota hän asevelvollisena käytti; säästämänsä rahat ja muut vaatteensa jätti hän liekkien saaliiksi.

Kun hän syöksyi tuosta palavasta talosta ulos, kuuli hän mestarin emännän surkeasti valittavan, että yksi lapsi oli vielä poissa. Jooseppi syöksyi silloin hengen vaaralla uudelleen palavaan rakennukseen. Hän saikin lapsen käsiinsä ja toi sen vahingoittumattomana kartanolle, jossa hän laski sen vanhempien syliin.

Ennen paloa oli hän ajatellut vaihtaa paikkaa. Mutta nyt sanoi hän: "Kun mestarille on tällainen onnettomuus tapahtunut, en häntä nyt voi jättää; tahdon auttaa häntä talon uudestaan rakentamisessa".

Ei se ole hädässä ollut, joka ei toista auta.
Hädässä ystävä tutaan.
Mieli markkoja parempi, toimi töitä kallihimpi.

25. Varo vaatteitasi.

Arvo oli pieni, vilkas poika. Hänen isänsä oli kuollut, ja nyt täytyi hänen köyhän äitinsä yksinään tehdä työtä hankkiaksensa elatusta ja vaatteita itselleen sekä pojalleen. Tätä ei Arvo kuitenkaan tullut ajatelleeksi, vaan palasi usein leikeistään kotia vaatteet rikkinäisinä.

Kerran oli leikki ollut hyvin hilpeätä. Pojat olivat siinä kilpailleet, kuka paraiten voisi puuhun kiivetä. Arvo oli ollut siihen hyvin taitava, mutta seurauksena oli, että hänen vaatteensa menivät tavallista enemmän rikki. Äiti nuhteli häntä tästä lempeästi; kovuutta ei hän tahtonut käyttää, kun Arvo muuten oli siivo poika.

Arvo meni vuoteelleen ja nukkui pian, kun oli väsynyt leikistään, mutta heräsi myöhään yöllä ja huomasi äitinsä vielä istuvan työnsä ääressä. Äiti paikkasi hänen vaatteitaan, ja kyyneleitä valui hänen silmistään. "Miksi itket, äiti?" sanoi Arvo nousten istumaan vuoteellaan. — "Älä ole milläsikään, poikani", sanoi äiti, "en minä surusta itke." — "Miksi sitten itket?" — "Silmiäni kirveltää, kun valvon näin myöhään ja teen työtä tulen ääressä", vastasi äiti. — "Miksi et käy nukkumaan?" kysyi Arvo. — "Sittenpä et sinä pääsisi huomenna ehjin vaattein kouluun; tiedäthän sinä minun haluavan, että olet ainakin ehjiin ja puhtaisiin vaatteisiin puettuna."

Nytpä tulivat kyyneleet Arvonkin silmiin, ja hän pyysi äidiltään sydämestään anteeksi, että oli hänelle surua tuottanut. Äiti antoikin hänelle mielellään anteeksi ja unohti, nähdessään hänen kyyneleensä, ne monet yöt, jotka oli saanut valvoa ja tehdä työtä hänen tähtensä.

Arvo ei koskaan unohtanut tätä hetkeä, ja ne kyyneleet, joita äiti sittemmin hänen tähtensä sai vuodattaa, olivat aina pelkkiä ilokyyneleitä.

26. Löytö.

Eero löysi maantieltä veitsen. Hän oli hyvin iloinen siitä, sillä siinä oli kaksi terää ja kaunis valkoinen pää. Hän poikkesi metsikköön ja leikkasi sieltä itselleen sauvan. Mutta siellä huomasi hän myös, kuinka eräs mies saapui tuolle paikalle, josta veitsi oli löytynyt, ja katseli alaspäin etsivän näköisenä. Hän ei nähnyt Eeroa, joka oli metsikön varjossa. Eero ajatteli: "tuo mies on varmaan veitsen pudottanut".

Hän meni miehen luo ja kysyi, mitä tämä etsi. "Etsin veistä, jossa oli kaksi terää ja valkoinen pää", vastasi mies. Eero pisti käden taskuunsa, otti sieltä veitsen ja antoi sen miehelle, ilmoittaen löytäneensä sen maantieltä. Mies hyvin ihastui ja kiitteli Eeroa. Mutta Eero ymmärsi täyttäneensä velvollisuutensa. Emmehän saa koskaan pitää omanamme sellaista, mikä ei meille kuulu.

27. Lörpöttelijä.

Kalle oli aika lörppösuu. Aina hän puhui ja toimitti ja oli ymmärtävinään kaikki asiat paremmin kuin muut ihmiset. Vanha viisas mies, joka kerran kuunteli häntä ja väsyi tuohon alituiseen lörpöttelyyn, sanoi hänelle: "kun sinä nyt näytät kaikki tietävän, sanopas minulle, miksi meillä ihmisillä on kaksi korvaa, mutta vaan yksi suu!" Kalle vaikeni ja mietti kauan, mutta ei vaan päässyt sen perille. "Sanon sen sinulle", virkkoi vanhus; "sinulla on kaksi korvaa, mutta vaan yksi suu, jotta sinä enemmän kuuntelisit, mutta vähemmän puhuisit."

Ei puheen paljoudesta eikä kirjan suuruudesta.

28. Karhunnahka.

Kaksi nuorta metsämiestä lähti karhua ampumaan. Mennessään he jo iloitsivat nahasta, jonka ampumaltaan karhulta nylkisivät.

"Jos minä sen ampuan", sanoi toinen, "teetän sen nahasta itselleni turkin." "Mutta minä", sanoi toinen, "sen ampuankin ja sitten myön minä nahan."

Kun he olivat päässeet metsään, kuulivat he karhun askeleiden rätinän. Sydän alkoi kumpaisellakin pamppailla. Ja kun karhu hirveästi möristen tuli yhä lähemmäksi, silloin heitti miehistä se, joka oli luvannut karhun nahan myödä, pyssynsä pois ja kiipesi kiireimmän kaupalla puuhun. Toinen, näin yksin jääneenä, ei uskonut enää voivansa karhua vastustaa, mutta ei myöskään päässyt pakenemaan. Onneksi muisti hän, että karhu ei kuollutta ihmistä koske. Hän heittäytyi pitkälleen maahan, pidätti henkensä ja oli olevinaan kuollut.

Karhu tuli julmistuneena häntä kohden. Mutta kun se huomasi, että tuo mies ei jäsentäkään liikuttanut, luuli se hänet kuolleeksi. Se nuuski häntä sieltä täällä, mutta kun se ei huomannut hänen hengittävän, lähti se tiehensä tekemättä mitään pahaa. Kun se oli jo kylliksi etäällä, tointuivat nuo nuoret metsämiehet säikähdyksestään. Toinen kapusi alas puusta, toinen nousi ylös maasta.

Silloin kysyi se, joka oli puussa ollut: "kuulehan, sanopas minulle, mitä karhu kuiskasi sinun korvaasi". Toinen vastasi: "Kaikkea sitä minä en ymmärtänyt; mutta yhden seikan se oikein selvästi mörähti minun oikeaan korvaani, nimittäin: 'älä myö karhun taljaa ennenkuin olet saanut itse karhun'. Ja vasempaan korvaani se kuiskasi: 'Se, joka hädässä jättää ystävänsä, on huono mies'".

Älä nuolaise, ennenkuin tipahtaa.
Ei suuret sanat suuta halkaise.

29. Ystävällinen vastaanotto.

Eräässä kaupungissa istui muutamana sunnuntaina jälkeen puolenpäivän perheen isä ja luki perheellensä Uutta Testamenttia. Hän oli juuri tullut näihin Jesuksen sanoihin: "Joka holhoo senkaltaisen lapsen minun nimeeni, hän holhoo minun" (Matth. 18, 5). — Katso, silloin seisoi eräs 8-vuotias poika hänen ovensa edessä ja pyysi almua. Mies keskeytti lukunsa ja heitti vaimoonsa silmäyksen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Älkäämme ainoastaan kuulko Jumalan sanaa, vaan eläkäämme myös sen jälkeen!" Vaimo, jonka sydän myöskin oli avoinna Herran varoituksille sanassa, vastasi: "Rakas ystävä! Minulla on aivan sama ajatus kuin sinulla; tehkäämme niinkuin on kirjassa." Sen perästä kutsuivat he pojan sisään, ottivat hänen hyvin ystävällisesti vastaan sekä kasvattivat häntä niinkuin omaa lastansa.

30. Pieni mierolainen.

1. Armas päivä paistaa,
kohta lämpimäks jo muuttuu sää,
hanki loisteessansa hohtaa,
sulain kiteet kimmeltää.

2. Poika repaleissa vallan
saloss' yksin kuljeksii.
Hongat, kuuset huminallaan
häntä täällä tervehtii.

3. Pieni mierolainen aina
yhä rientää eteenpäin,
eipä murhe mieltä paina,
rallatellen laulaa näin:

4. "Hopsis jalat! Väsymystä
tunnetteko? Talohon
kohta päästään, siellä kystä
minullekin kyllin on.

5. Hongat, kuuset, vaiheitani
tahdotteko tietää te?
Kuulkaa, tässä kulkeissani,
nyt mä teille kerron ne!

6. Aina muistan riemuin vielä
isän armaan mökkiä,
viisi meit' ol' lasta siellä,
vanhin niistä olin mä.

7. Muistan kuinka kotikaski
tähkäpäin jo kellerti;
noro hallan irti laski,
julma viljan runteli.

8. Talvi tuli, loppui leipä,
petäjäistä syötihin —
Äitiin tarttui tauti, veipä
hänet kohta hautaankin.

9. Häntä multaan saatoin, itkin
haudallaan ma hetkisen,
kyynel poskipäätä pitkin
vieri, jääksi hyytyen.

10. Siitä asti tepastellut
olen mieron tietä ain'...
Jopa sulle kertoellut
olen, metsä, muistelmain.

11. Hopsis, jalat, joutukaa jo!
muuten yövyn korpehen.
Varjot synkät lankeaa jo,
tuolla päivä laskeiksen." —

12. Yhä kiitää, vaan ei vielä
ihmis-asuntoa näy.
Metsän haamut poikaa tiellä
uhkaa, mustaks yö jo käy.

13. Kylmä yltyy. Tähtein valo
syttyy taivahalle jo,
leimuelee pohjanpalo,
huokaa synkkä hongisto.

14. Kohta aamun koittehessa
öinen jylhyys häviää —
Vaan, ken tuolla kinoksessa
kalvenneena lepäjää?

15. Pieni mierolainen siellä
lepoon vaipui viimeiseen,
jäätyneenä kiiltää vielä
kyynel silmän murtuneen.

31. Korpi kurjalla kotina.

Kotihinsa muut menevät,
Majoillensa matkoavat,
Kurjall' ei ole kotia,
Katalalla kartanoa;
Korpi kurjalla kotina,
Salo sauna vaivaisella.
Moni on päivä päätön päivä,
Useampi einehetön:
Ilta ainaki tulevi,
Yö etehen ennättävi.
Moni tuikkari tulonen,
Vilkuttavi valkiainen.
Ei ole turvoa tulesta,
Valkiaisesta varoa,
Turvoa tuhoistakana,
Vaivaistakana varoa.
Tuikkaen tuli palavi,
Vilkutellen valkiainen
Eessä lapsen armottoman,
Kohalla kovaosaisen.
Noin tunsi tulen isäntä,
Virkkoi valkian pitäjä,
Tuvallinen tuumoavi,
Ja sanovi saunallinen:
"Pois turvaton tuvasta,
Armoton katoksen alta!
Tuulen vieä turvatonta,
Ahavaisen armotonta,
Varatonta vastarannan."

Älä sorra sorrettua, särje särjetyn sydäntä.

32. Armottoman osa.

Alahan' on allin mieli
Uiessa vilua vettä.
Alempana armottoman
Käyessä kylän katua.
Vilu on vatsa varpusella
Jääoksalla istuessa,
Vatsani minun vilumpi
Astuessani ahoja.
Syän kylmä kyyhkysellä
Syöessä kylän kekoa,
Kylmempi minun sitäi
Jäävesiä juoessani.

33. Muinaiset ajat paremmat.

Ajattelen aikojani,
Muistan muita päiviäni,
Parempia päiviäni,
Entistä elantoani.
Muin' oli ajat paremmat,
Päivät kaikki kaunihimmat,
Päivän laskut laupiaammat,
Koriammat huomenkoitot.
Toisin silloin touko kasvoi,
Toisin maa orahan otti.
Silloin nousi nuoret heinät,
Kun ma nousin nuorukainen;
Silloin kasvoi kaikki kaislat,
Kun ma kasvoin kaunis lapsi.
Kasvoin koissa korkiassa,
Ylenin ylituvissa,
Kaunihilla kannikoilla,
Liioilla lihamuruilla.
Vaan tuli surma suutimaton,
Kesken yötä kenkimätön,
Pois otti minun poloisen,
Kauas kantoi Karjalasta
Näille ouoille oville,
Veräjille vierahille,
Jossa harvoin päivä paistoi,
Harvoin kuutamet kumotti;
Harvoin on kuultu kuikan ääni,
Harvoin kaakkurin kajatus;
Harvoin on hauki vierahana,
Siika ei sinä ikänä,
Lohen poik' ei polvenahan.
Niinpä nyt tätä nykyä,
Tällä tuhmalla iällä
Sijan tieän, kussa synnyin,
Kanssa kaiken, kussa kasvoin,
En tieä sitä sijoa,
Kussa kuolo kohtajavi,
Hengen loppu loukahtavi
Näillä ouoilla ovilla,
Veräjillä vierahilla.

34. Oikea kiitos-uhri.

Rikas nuorukainen, joka kauan aikaa oli sairastanut vuoteen omana, tuli viimein terveeksi. Ensi kerran hengittäessään raitista ilmaa ja katsellessaan luonnon kauneutta, sai hän ikäänkuin uuden elämän sekä kiitti ja ylisti Luojaansa kaikesta sydämestänsä.

"O Isä!" huudahti hän, "Sinä, joka vuodatat kaikkein päälle iloa ja siunausta, millä voipi ihminen, tämä heikko olento, palkita sinun äärettömän rakkautesi! Kuinka mielelläni tahtoisin uhrata sinulle kaikki, mitä minulla on!"

Eräs Jumalata pelkääväinen vanhus kuuli hänen sanansa ja sanoi: "Kaikki hyvyys tulee ylhäältä; tuonne ylös et sinä voi lähettää mitään takaisin; mutta tule minun kanssani, niin näytän sinulle, miten paraiten voit Jumalata kiittää ja ylistää."

Nuorukainen seurasi heti, ja he tulivat erääseen mökkiin, jossa vallitsi kurjuus ja viheliäisyys, sillä isäntä sairasti heikkona, emäntä oli suruun vaipunut ja puolialastomat lapset itkivät leipää. Nuori mies kauhistui tätä näkyä, mutta vanhus sanoi: "Katso tässä on alttari, jolle voit panna kiitos-uhrisi. Nämä ihmiset lähettää Herra sinun luoksesi. Kun sinä rakastat ja autat heitä, niin sinä myöskin paraiten rakastat ja ylistät omaa ja heidän Jumalaansa."

Nuorukainen antoi liiastansa tarvitsevaisille, hoiti ja virvoitti heitä, ja nämä kutsuivat häntä siunaten Jumalan enkeliksi.

35. Herrasmies ja köyhä.

Eräs ylhäinen herra, rikas ajallisesta hyvyydestä, mutta köyhä jumalanpelosta ja kristillisestä uskosta, käveli muutamana iltana tiluksillansa. Hänen tiensä kävi vanhan, lahonneen mökin ohitse, jossa asui eräs mies monen lapsen kanssa sangen köyhissä varoissa. Kun rikas kuuli jonkun sisällä puhuvan korkealla ja selvällä äänellä, seisahtui hän kuuntelemaan. Ihmeekseen kuuli hän, että köyhä sydämellisimmillä sanoilla kiitti taivaallista Isäänsä, joka oli antanut hänelle ja hänen lapsillensa vaatteet ja jokapäiväisen leivän.

"Mitä!" sanoi herra itseksensä, "tämä kiittää vaatteista ja ruoasta, ja minä en kiitä kaikesta ylellisyydestänikään!"

Hyvin häpeissään kiirehti hän kotiinsa ja oppi tästä hetkestä katsomaan elämää sen oikeassa valossa. Hän päätti palata sen Jumalan tykö, jonka hän rakkaudesta maalliseen tavaraan oli hyljännyt. Hänen elämänsä tuli täst'edes jokapäiväiseksi jumalanpalvelukseksi ja lakkaamattomaksi kiitokseksi. Eikä hän myöskään laiminlyönyt tehdä hyvää tälle köyhälle miehelle, joka tietämättänsä oli ollut syynä hänen mielenlaatunsa muuttumiseen.

36. Kiitollinen poika.

Eräs korkea herra tapasi kerran kävelemässä ollessaan ahkeran ja iloisen talonpojan, jonka kanssa hän rupesi puhelemaan. Muutamain kysymysten perästä sai hän tietää, ett'ei maa, jota talonpoika kynti, ollut hänen omansa, vaan että hän oli päivämies ja sai palkkaa pari markkaa päivältä. Herra, joka ei voinut ymmärtää, kuinka niin vähällä voisi tulla toimeen, ihmetteli, että talonpoika oli niin hyvällä mielellä.

Talonpoika vastasi: "Olisi hyvin huonosti, jos menettäisin ylläpitoon kaiken päiväpalkkani; minun pitää tulla toimeen kolmannella osalla. Toinen kolmas osa menee velkani suorittamiseen ja kolmannen osan panen korkoa kasvamaan."

Tätä ei herra voinut ymmärtää, mutta päivämies, huomattuansa hänen ihmettelevän, lisäsi; "Minä ja'an tuloni vanhempieni kesken, jotka eivät enää jaksa työtä tehdä, ja lapsien kesken, joista ei vielä ole työntekijöiksi. Edellisille palkitsen minä sitä rakkautta, jota he minun lapsena ollessani ovat minulle osoittaneet, se on minun velkani maksamista; jälkimmäisten toivon vanhoilla päivilläni pitävän itsestäni murheen; se on se pääoma, josta kerran olen kantava koron."

Korkea herra mieltyi hänen vastaukseensa niin, että otti pitääksensä murheen hänen pojistansa. Näistä tuli aikaa myöten yhtä kelvolliset miehet kuin heidän isänsäkin oli, jota he vanhana hellästi hoitivat ja runsaasti ravitsivat.

Anna kättä köyhän miehen,
köyhällä on lämmin koura.

37. Suvilaulu.

Oisin pääskynä mä piennä,
Suvilintuna iloisna,
Lenteleisin, liiteleisin,
Suomehen suhauttaisin.
Sitte sinne saatuani,
Perillenpä päästyäni,
Ilmassa iloittelisin,
Räystähällä riemuitsisin
Kesän kaunihin tuloa,
Tuloo armahan auringon.
Vaan jos itkevän näkisin,
Huolellisen huomaitsisin,
Hälle mä visertelisin:
Mitäs itket ihmisparka,
Murehdit sä Mannun lapsi —
Kohtalosiko kovuutta?
Sydämeskö sulotuutta?
Katso luonnon kauneutta,
Ihanuutta ilman kaiken:
Suot jo läikkyvi sulana,
Järvet jäiden kahlehitta,
Nietos nurmelta katoopi,
Häviääpi maasta hanki,
Päivyen taas paistaessa,
Ahavan puhaltaessa;
Korpi kukkia on täynnä,
Puiden latvat lintusia;
Kukat ne hajuelevat,
Lintusetpa laulelevat:
Iloitkaamme, riemuitkaamme,
Laulakaamme, kiittäkäämme!
Suven meille Luoja saattoi,
Jumalamme joudutteli!

Ellös itke ihmisparka,
Murehdi sä Mannun lapsi!
Hänpä, joka suven saattoi
Näille Pohjanki perille,
Joka kaikki suot sulatti,
Pani järvet aaltoomahan,
Kukat pienet kukkimahan,
Lintusetkin laulamahan, —
Suven saattavi sullekin,
Kesän kerran kerittävi,
Sielus nietokset sulattaa
Lempensä lämmittämällä,
Huoles hattarat hajottaa
Henkensä puhaltamalla.

38. Auringon säde.

Aamuauringon kultainen säde pilkisti sisälle pienen puutalon ikkunasta ja lankesi ompelukoneelle, jonka neula nuolen nopeudella hyppelehti ylös ja alas. Nuori leski istui siinä joukko keskentekoisia paitoja vieressään. Väliin hän katsoi kelloon. Itsekseen hän puheli: "Tänään pitäisi työn olla valmis, enkä ymmärrä, miten se käy mahdolliseksi klo 4:ksi". Silloin juuri auringon säde hymyili hänelle vasten silmiä. Hänen mielensä ihastui ja keventyi tästä. Reippaasti hän alkoi ommella uutta saumaa.

"Naapuri, onko teillä yhtään kiehuvaa vettä? Minulla ei vielä ole valkeata uunissa ja Kerttu raukka joisi niin mielellään kahvia." Vanhanpuoleinen vaimo seisoi ovessa ja lausui tämän pyynnön vähän arastelevasti. "Vesi kiehuu juuri minun pannussani, ottakaa vaan, ikävä, ett'en ennätä teitä auttaa", vastasi nuori nainen sydämellisesti. Hänen silmässään loisti auringon säde.

Kun vanha nainen palasi omaan huoneeseensa pannuineen, niin oli hänkin sydämessään tuntenut päivänpaistetta ja heijastus siitä näkyi hänen silmissäänkin.

Hän astui vuoteen ääreen, jossa nuori, sairas tyttö kalpeana lepäsi. "Suuttuiko hän, mummo?" kysyi tyttö, huolestuneena. "Ei ensinkään, hän oli niin ystävällinen ja herttainen, että se oikein teki sydämelleni hyvää", vastasi mummo.

Ja auringon säde lensi kalpean sairaankin sydämeen. Köyhäin lääkäri, joka ei ollut liioin ystävällinen mies, astui juuri huoneeseen. Hän puhui harvoin sairaittensa kanssa ja tänään oli hän tavallista huonommalla tuulella. Kerttu-raukan käsivarressa täytyi tehdä vaikea leikkaus, mutta tohtori näytti olevan aivan ilman sydäntä ja sääliä, vaikka kaksi sinistä silmää mitä herttaisimmasti häneen katseli. "Kiitos, herra tohtori", lausui tyttö ystävällisellä äänellä, kun työ oli tehty. "Hm, hän kiittää, vaikka minä vaan tuotin hänelle tuskia", ajatteli tohtori itsekseen; ääneen hän jatkoi: "Te olette ystävällinen".

Kerttu muisti ystävällistä naapuria ja mummon ystävällisiä silmiä sekä sanoi iloisesti:

"Niin, minulle ovat myös kaikki ystävällisiä".

Kun tohtori läheni kotiansa, niin oli auringonsäde hiipinyt hänenkin sydämeensä. — Itkusilmissä tuli Miina, tohtorin talouden hoitaja, aukaisemaan ovea. Hän oli pyytänyt kolmen päivän vapautta käydäkseen tervehtimässä sairasta sisartaan; mutta tohtori oli sen kieltänyt, hän ei tahtonut mennä ravintolaan ruokailemaan. Kynnyksen yli astuessaan muisteli tohtori juuri nuorta kiitollista sairastaan ja sanoi:

"Miina voi kuitenkin mennä sisarensa luo, olen asiaa lähemmin miettinyt."

Oi kuinka Miina tuli iloiseksi, hänen kasvonsa oikein loistivat, kun hän jälleen riensi keittiöön — auringonsäde oli pujahtanut hänenkin sydämeensä. Kerjäläistyttö seisoi keittiön oven pielessä. Miina oli juuri aikonut käskeä hänet pois, kun tohtori soitti ovikelloa. Nyt hän ystävällisesti sanoi:

"Tuossa, lapsi, on sinullekin vähän päivälliseksi". Ja sitte hän oikein täytti tytön korin ruokavaroilla.

"Äiti, äiti, minulla on leipää, lihaa, kalaa ja kaikenmoista hyvää tavaraa sinulle syödä", huusi pieni tyttönen tultuansa äitinsä luo. Kalpea ja riutunut vaimo pani kätensä ristiin ja sanoi: "Minä kiitän sinua, Jumala!" Auringon säde tunki hänenkin sydämeensä, ja se lämpeni, kun hän muisteli jumalallisen rakkauden aurinkoa. — Ystäväni, oletko huomannut, että jo pelkät ystävälliset sanat ja lempeät katseet ovat auringonsäteitä. Ja'a niitä ympäristöösi, ja ne synnyttävät yhä uusia auringonsäteitä.

39. Rukous ruumiin ravinnosta.

Suo, Herra, meille aina
ravinto ruumihin
ja leipä kallis lainaa,
oi Isä armoisin!
Sä kätes avaa, anna
myös meille tarpeemme
ja armolahjas kanna
nyt Suomen kansalle.

Suo maasta kasvaa jyvät
ja viljan pelloilla,
suo vuodentulot hyvät
kansalles armosta.
Vaan hallan vahingosta
sä meitä varjele
ja nälkävuodet poista,
jotk' uhkaa maatamme.

Kovasta köyhyydestä
meit' auta aina sä,
mut sydämemme estä
myös ylpeydestä,
ett' antimistas emme
kerskaisi milloinkaan,
vaan nöyrä sydämemme
sua yksin kiittäis vaan.

40. Laivapoika.

Eräs laiva oli matkalla valtamerellä. Se oli jo hyvin etäällä mannermaasta, kun nousi kova myrsky, jota kesti viisi päivää. Laiva oli semmoisessa vaarassa, että väki jo luuli hukkuvansa. Juuri kun myrsky oli kauneimmillaan ja heitteli laivaa sinne tänne mahtavilla aalloilla, joutuivat ison maston köydet epäjärjestykseen. Tämä vika oli korjattava. Mutta näytti melkein mahdottomalta tuollaisessa myrskyssä kiivetä ylös mastoon; ainakin oli sellaisessa yrityksessä kuolemanvaara tarjona. Kapteeni käski erään laivapojan sinne kiipeämään. Tämä poika oli hento ruumiiltaan, iältään vaan kolmetoistavuotias. Hän oli köyhän lesken ainoa poika. Äidin oli köyhyydessään täytynyt lähettää rakas poikansa merille elatustaan ansaitsemaan.

Kun poika oli kuullut kapteenin käskyn, katsahti hän ensin ylös maston huippuun ja sitten alas aaltoihin, jotka vyöryivät laivan kannen ylitse ja ikäänkuin kurottautuivat häntä syliinsä vetämään. Sitten katsahti hän kapteeniin, seisoi hetken ääneti, mutta sanoi sitten: "minä tulen heti".

Nyt juoksi hän kajuuttaan. Parin minuutin päästä palasi hän sieltä ja alkoi sitten ripeästi ja uskaliaasti kiivetä ylös köysiportaita myöten. Mies, joka on tämän tapauksen kertonut, oli silloin kannella maston vieressä ja katseli hämmästyneenä kiipeävää poikaa. Hän kysyi kapteenilta: "Miksi lähetätte tuon pienen pojan mastoon? Hän ei sieltä elävänä alas pääse." Kapteeni vastasi: "Miehet usein putoavat, pojat ne pitävät paikkansa; tämäkin poika kiipeää kuin orava". Mies katsahti ylös: nyt oli poika mastokorissa, nyt nousi hän ylemmäksi; myrsky kallisti laivan niin, että masto melkein koski laineisiin, mutta poika pysyi lujasti kiinni, ja neljännestunnin kuluttua oli hän jälleen terveenä ja reippaana laivan kannella.

Mies kiitti Jumalaa, sillä hän oli ollut pojan vuoksi suuressa tuskassa. Samana päivänä puhutteli hän vielä poikaa ja kysyi häneltä, eikö häntä ollut pelottanut. "Pelottipa kyllä", vastasi poika. — "Senpä kyllä huomasin", sanoi mies, "ja varmaankin sinä kajutassa ensin vähän tuumit asiata." "En minä tuuminut", vastasi poika; "minä vaan tahdoin ensin rukoilla. Minä en luullut sieltä hengissä alas tulevani, ja sen vuoksi tahdoin minä rukoilla ja uskoa itseni Jumalan huomaan. Sitten en enää peljännytkään." Mies kysyi häneltä edelleen: "Missä olet oppinut rukoilemaan?" "Sen opin kotona", vastasi poika; "äitini opetti minut siihen, ja kun läksin kotoa, pyysi hän minua aina rukoilemaan Jumalaa, että Hän auttaisi ja suojelisi minua hädässä."