WÄHÄNEN LAULU-KIRJA
Toimittanut
J. F. Granlund
Kolmas lisätty painos
Turussa,
Frenckellin kirjapainossa, 1864,
J. F. Granlundin kustannuksella.
Registeri / Sisällys:
Eläköön armias
Arvon mekin ansaitsemme
Entinen aika on Suomelle
Suomenkin maas'
Kyllä on Suomessa luminen luonto
Nouse, riennä, Suomen kieli (1)
Mun muistuu mieleheni nyt
Täällä, pohjantähden alla (2)
Lämpöselle Louna-maalle (1)
Ei huolien pilviä taivahallamme (1)
Luonnon suuren lapsukaiset
Kulkeissani vainiolla
Woi kuinka mailma kolkka on
Lännen ruskokukkasiin
Syksy nyt on, taas meri
Wienan reunall’ koivun alta
Neitto itki itseksensä
Sen ihanaisen Emman saan
Kukka kasvoi kaunokainen (2)
Sammaltunut kota
Tuoll' on mun kultani
Minä seisoin korkialla vuorella
Kultani kukkuu, kaukana
Minun kultan' kaunis on, sen (2)
Itkettää ja surettaa
Onneton olin minä ollessani
Suosio on soma
Ilon ääni ihanainen
Kiilto-mato kukkasissa
Sua, lähe kaunis, katselen
Kesäisen illan kullasta
Mies on maassa oivallinen
Talon-poika, taitava
Jos vaikka kaikki järjestänsä
Touvon aika lähenee
Jo päivä ilman lämmittää (2)
Nyt kesän viime kukka (2)
Mistä Suomi leivän saa
Minä mielin muistutella
Jussi lähti kaupunkiin
Piika-parvi paras
Harjun-mäen kalliolla
Tuo on mun kukkoni (1)
Juoma janon sammuttaa
Pojat! pois nyt kalja tieltä
Löytyypi kultaa kupiksi
Tyhjät maljat pidossa
Ei maljasta maisteta maaten (1)
Mull' oli pullo (1)
Syksy nyt on, Wiina jo poltolla
Pamppu soittaa torvellansa (1)
Ämmä, hoi (2)
Nyt surussani (1)
Juovuksissa kaiken yön (1)
Ystävä-kullat, Siukut ja Weikot! (1)
(1) merkityt laulut ovat lisätyt toiseen painokseen [1861] ja (2) merkityt tähän kolmanteen. [1. painos 1856].
Tähän painokseen olen pannut niitten laulujen alle nimet, joitten tekiät eli kääntäjät olen tietänyt, toivoen heidän ei pahaksuvan sitä, koska heidän nimensä on jo kumminkin tullut tutuksi nimimerkeistänsä edellsissä painoksissa.
Turussa 20 syyskuuta 1864.
Kustantaja.
SUURELLE RUHTINAALLE
Nuotti "God save the king" etc.
Eläköön armias,
Rakkahin Ruhtinas
Rauhallinen!
Jossa on onnemme,
Jossa on ilomme,
Turva ja toivomme
Täydellinen.
Avaten armonsa
Wahvisti valtansa
Wartiamme;
Lepo on levinnyt,
Walistus virinnyt,
Elatus enennyt
Majoissamme
Suojeltu sodassa
Riemuitkoon rauhassa
Suomalainen!
Olen taas uudella
Uskollisuudella,
Urhollisuudella
Alammainen.
O, Luoja laupias!
Wahvista voimallas
Ruhtinaamme!
Elonsa enennä,
Päivänsä pidennä,
Waivoja vähennä
Waltiamme!
Töidensä tunnossa,
Menonsa muistossa
Eläköön hän!
Waeltain vieläkin
Taivahan tielläkin,
Muistossa meilläkin
Eläköön hän!
LAULU SUOMESSA
Arvon mekin ansaitsemme
Suomen maassa suuressa,
Waikk’ ei riennä riemuksemme
Leipä miesten maatessa;
Laiho kasvaa kyntäjälle,
Arvo työnsä täyttäjälle.
Suomen poika puolestansa
Tunnetaan jo jaloksi,
Korvet kylmät voimallansa
Perkailee hän pelloksi;
Hän on rakas, rauhallinen,
Mies sodassa miehuullinen.
Opin teillä oppineita
Suomessa on suuria,
Wäinämöisen kanteleita
Täällä tehdään uusia;
Walistus on viritetty,
Järki hyvä herätetty.
Suomen tytön poski-päihin
Luopi veri kukkaiset,
Hall' ei pysty harmaa näihin,
Näit' ei pane pakkaiset;
Luonnossa on lempeyttä,
Sydämessä siveyttä.
J. Juteini
LAULU SUOMELLE
Entinen aika on Suomelle aivan
Liiaksi lisännyt vaaran ja vaivan;
Waan nyt on huokea huoletkin voittaa,
Kuin onnen aurinko armas jo koittaa.
Suomessa säilyvät rauha ja riemu,
Syttynyt rakkaus, sydämen liemu,
Warahin valistus loputa loistaa,
Elämän polulta varjoja poistaa.
Taipumus työlle on nääntänyt nälän,
Täyttänyt aineilla aittamme väljän;
Pohjolan pojat, ne tottuvat toimeen,
Tyttäret työntävät kudetta loimeen.
Korkean koulun ja opiston suuren
Tutkinnot tuottavat järjelle juuren,
Joka jo toivolle alkua antaa,
Hengelle hedelmät kaunihit kantaa.
Wiisahat ottavat opista vaarin,
Kyntäjät työllänsä täyttävät laarin,
Kuulusa kunnia keskemme kestää,
Tuntomme turmiot elosta estää.
J. Juteini
SUOMENMAALLE
Nuotti: "Herrliga Land" etc.
Suomenkin maas'
Aurinko lämmin on noussut;
Jää on jo virtana juossut
Suomenkin maast'.
Kaunojen maan
Wuoret ja metsiköt suuret
Waattehet kantavat uudet.
Kaunonen maa!
Onnemme maa!
Ei vapauttakan puutu,
Rakkaus, riemu ei muutu
Onnemme maas'.
Woimakas maa!
Kansa on urhosa aina,
Waivat ne miestä ei paina.
Woimakas maa!
Äitimme maa
Walvovan saanut on mielen;
Kaunon ja kuulemme kielen
Äitimme maan.
A. Warelius
[Ensikerta laulettu Länsisuomalais oppilaisten vuosi-juhlalla
Helsingissä, toukokuun 15 p. 1847.]
MENESTYS SUOMESSA
Kyllä on Suomessa luminen luonto,
Mutt' hyvän-suonto
Riemulla rintoja lämmittää.
Kulkekoon talvella kylmänä kuukin,
Lämmin on luukin,
Kun veri ystävät yhdistää.
Kesällä leikkivät linnut ja karjat,
Makeat marjat
Warsista valmiina taitellaan;
Kedolla kestävät lapset ja laumat,
Pellolle aumat
Korkeat, laveat laitellaan.
Pienestä piiasta paisuupi nainen,
Niin, samallainen,
Kuin marja kukasta viljellään.
Miehiksi nousevat poikamme norjat,
Suorat ja sorjat,
Miehinä mieltänsä kiitellään,
Ei ole elämä onnea vailla
Suomenkan mailla;
Avoina ovi on nautintoon.
Naitavan neitosen lempeä laatu,
Simasta saatu,
Aina on sulava suosioon.
J. Juteini
SUOMALAINEN LAULU
Nuotti: "Gott erhalte Franz den Kaiser".
Nouse, riennä, Suomen kieli,
Korkeallen kaikumaan!
Suomen kieli, Suomen mieli,
Niiss’ on suoja Suomen-maan;
Yksi mieli, yksi kieli
Wäinön kansan soinnuttaa.
Nouse, riennä, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!
Suomalaisen kuokka, aura,
Kyntäneet on Suomen-maan;
Kasvoi vehnä taikka kaura,
Maa on meidän perkamaa.
Kelläs täss' ois äänen vuoro
Meidän maata johdattaa?
Nouse siis sä, Suomen kieli,
Korkeallen kaikumaan!
Suomalainen yksin kesti
Ruton, näljän aikana,
Yksin miekallansa esti
Wihollisen maastansa;
Suomalain siis yksin käyköön
Käsin ohjiin onnensa.
Nouse, nouse, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!
Äänis-järvi, Pohjan-lahti,
Auran-rannat, Ruijan-suu,
Siin' on, Suomalainen, mahti,
Jok' ei oo kenenkään muun,
Sillä maalla sie oot vahti,
Älä ääntäs' halveksu!
Nouse, riennä, Suomen kieli,
Korkeallen kaikumaan!
A. Oksanen
SAWOLAISENLAULU
Mun muistuu mieleheni nyt
Suloinen Savon maa!
Sen kansa kaikki kärsinyt
Ja onnehensa tytynyt
Tää armas, kallis maa!
Kuin korkiat sen kukkulat
Kuin vaarat loistoiset!
Ja laaksot kuinka rauhaiset,
Ja lehdot kuinka vilppahat,
Kuin tummat siimehet!
Sen salot kuin siniset on
Puut kuinka tuuheat,
Ja kuin humina hongikon
Syv' on ja jylhä, ponneton,
Ja tuulet lauhkeat!
Ja kussa tähdet tuikkavat
Kovalla talvella,
Ja kussa Pohjan valkeat
Suloisemmasti suihkavat,
Kuin Savon taivaalla?
Tok' yhtä vielä muistelen,
Sen suihke armaampi,
Se silmä on Savottaren,
Johonka taivas loistehen
Ja sinens' yhdisti.
Me emme liioin kerskuko,
Sanomme kumminkin:
Muu Suomi ellys ilkkuko,
Jos meill' on hoikka kukkaro,
Jos köyhiks' keksittiin.
Useinpa pelto kultainen
Se sulla kellerti,
Kun meidän vaivan, viljehen
Kumohon löi vihollinen
Ja poltti tuhaksi.
Ja monta kertaa sattui niin,
Kun meitä vainot löit,
Kun vaimot, lapset kaadettiin,
Ja miehet sortui sotihin,
Sä rauhan leipää söit.
Jos kielin voisi kertoa
Näkönsä vanhat puut,
Ja meidän vaarat virkkoa,
Ja meidän laaksot lausua,
Sanella salmensuut;
Niin niistäpä usiampi
Hyv' ois todistamaan:
"Täss' Savon joukko tappeli,
Ja joka kynsi kylmeni
Edestä Suomen maan!"
Siis maat' en muuta tietää voi
Savoa kalliimpaa,
Ja mulle ei mikään niin soi
Kaikesta, minkä Luoja loi,
Kuin: "armas Savon maa!"
A. Oksanen
KOTO-MAAMME
(Lasten laulu)
Nuotti: ”Minun kultan’ kaunis on”.
Täällä, pohjantähden alla,
on nyt kotomaamme;
Mutta tähtein tuolla puolen
toisen kodon saamme.
Täällä on, kun kukkasella,
aika lyhy meillä;
Siellä elo loppumaton,
niinkun enkeleillä.
Täällä sydän huokailee, ja
itku silmän täyttää;
Siellä sydän iloitsee, ja
silmä riemun näyttää.
Sinne toivon siivillä jo
sydän pieni lennä;
Siellä kun on kotomaani,
sinne tahdon mennä.
J. F. Granlund
[Ensikerran painettu 1863 Tähti sanomaan n:o 2.]
POHJALAISEN KANTELE
Lämpöselle Louna-maalle
Pohjan mies on muuttanut,
Antavaisen ilman alle
Kodon uuden katsonut.
Lemmakas on laakso siellä,
Laiho runsas loistava;
Wisertäävät linnut vielä
Tuhannella taidolla.
Mutta mieli pohjalaisen
Isän-maan on muistava,
Kankahan sen kaikuvaisen,
Sulo suot ne kaukana.
"Soippas, kuulus kaunokaisin
Wanha Wäinön kantelet!" –
Walittaa se: "Oi, jos saisin
Salot, sauhut entiset!
Hedelmillä herkku-suita
Eipä Suomi suosita;
Wiikunoita viinapuita
Etpä nähdä siellä saa.
Mutta metsät, honka-loimat
Suosittaavat sydäntän;
Laulavat ne luonnon voimat
Wirttä veikon virkeän.
Revon liekit liehuvilla
Walkehilla välkkyvät;
Paukkuvilla pakkasilla
Järiseevät järvi-jäät.
Kumiseevat kuuset sorjat,
Korpi jylhä kuntoa;
Nuorukaisen sukset norjat
Hihteleevät hangella.
Mäet pohjan mäntynensä,
Härmä-helmet hiuksilla,
Kutsuvat mun kestillensä;
Heit' en henno unhohtaa.
Neito siellä nauru-huuli,
Puna-poski, pulskea;
Riemu-rinnat talvi-tuuli,
Wilkku-silmät, virvottaa.
Lumi-puhdas Pohjan nainen,
Raikas on sen rakkaus;
Lempi miehen leimuvainen,
Raitis on sen rohkeus.
Elävälle – empä tiedä
Parempaa, kuin Pohjola.
Eikä tuoni taida viedä
Suodumpaan, kuin Suomen maa".
A. Warelius
OPISTOLAIS-LAULU
Ei huolien pilviä taivahallamme,
Ei kateus pimitä aurinkoamme;
Waan kirkas ja jalo
On päivämme valo,
Ja kuu-kullan muoto,
Kuin hohtava luoto
Se yömmekin päiväksi kirkastaa,
Se mielemme tummatkin valistaa.
On Suomemme lähellä pohjoista napaa,
Mutt' veri on lämmin ja mielemme vapaa;
Ja kirkas ja jalo
On tiedetten valo;
Ja tulvaiset, vetteet
On toivomme hetteet,
Ja rakkaus rintamme riemuittaa,
Se rakkaus pakkasen karkoittaa.
On matala kansamme onni ja olo,
Mutt' kaukana poissa on surkea polo.
Ja sankari-suku
On isäimme luku;
Ja poiatkin sorjat,
Uroolliset, norjat,
Ne isäinsä tekoja täyttävät,
Ne uusia maineita näyttävät.
Y. Koskinen
ELÄMÄN NAUTINNOSTA
Luonnon suuren lapsukaiset avaruuden alla,
Nauttikaamme elämätä iloll' ihanalla;
Pois, pois karvaus,
Wältä, veikko, huolet!
Pois, pois valitus,
Taita tuskan nuolet!
Rakkaus on tuskan alla rinnassamme täällä
Aina niinkuin päivän-paiste syksysellä säällä;
Pois, pois vihainen
Wäliltämme vaino;
Pois, pois salainen
Kateuskin kaino!
Ilon aamu autuas on nytkin alkavainen,
Riemun päivä ruskottaapi kaunis, koittavainen;
Pois, pois turmellus,
Hyvin hyvää käytä;
Pois, pois huokaus,
Toivoll’ onni täytä!
Hyvä, niinkuin kuutamolla kuljeskellessamme,
Ompi toivo, sielun valo, vaelluksessamme;
Pois, pois epäillys
Erhetyksen yöstä;
Pois, pois pimeys
Tunnosta ja työstä!
Kyllä kalma ennustaapi, ettäs olet multa,
Että kaikki katoaapi, kauneus ja kulta;
Pois, pois kuitenkin
Kuollon pelko peitä;
Pois, pois pikemmin
Murhe musta heitä!
Missä lienee muuttumata olo maamme päällä?
Tyytyväisyys ompi vasta onnen täyte täällä;
Pois, pois viipyköön
Murhe-päivä meiltä;
Pois, pois pysyköön
Itku ilon teiltä!
J. Juteini
ANNI
Kulkeissani vainiolla
Kuulin Annin laulavan,
Kuulin kuuset takalolla,
Kalliotkin kaikuvan:
Tulan, tulan, tee. :,:
Suksutellen mehu miellä
Annin kumppaniksi jäin,
Sanoen: kah, "laula vielä"!
Ja se armas laulo näin:
Tulan, tulan, tee. :,:
Niin hän lauloi hymy-huulin,
Sima-silmin, sulo-suin,
Hiljaa hengiten ma kuulin;
Enkä muista muuta kuin:
Tulan, tulan, tee. :,:
Taivas leimahti ja loisti.
Kuin hän istui vieressäin;
Suuta pyysin: "toisti, toisti!"
Wastas hän ja lauloi näin:
Tulan, tulan, tee. :,:
Wapaus on rinnastani,
Rauha, riemu rientänyt,
Yöt ja päivät korvissani
Soittaa sama ääni nyt:
Tulan, tulan, tee. :,:
Kallio
IKÄWÖITSIÄ
Nuotti "Jag kommer ifrån Nobis, jag" etc.
Woi kuinka mailma kolkka on,
Ja toivo valoton ja musta,
Se pieni sydän, levoton,
Ei löydä mistään huvitusta.
Sen yksin hauska huvitus
Ei täällä muu, kun sinä, ollut;
Nyt olet pois, ja kaipaus
On hauskuuteni siaan tullut.
Ja vaikkas kauvas minusta
Pois taisit ijäisesti mennä,
Ei luovu sydän sinusta,
Et poiskan sinä siittä lennä.
Jos miinkä ties sun johdattaa,
Jos poiskin haudan tuolle puolen,
Ja sua en täällä nähdä saa,
Saan sitte kumminkin kun kuolen.
Ja vaikka tähti viimmenen
Sun uusi kotos olis siellä,
On matka hauska, lyhkönen,
Ja toivo kumppanina tiellä.
J. F. Granlund
[Ensikerran painettu 1856.]
KANTELEEN SOITTAJA.
Lännen ruskokukkasiin nyt
päivä kirkas nukkuu,
Lintu-parven vihertäissä
käki puussa kukkuu.
Lahti laski levollensa,
eikä värähdäkkään,
Eikä edes haavan-lehti
puussa välähdäkkään.
Metsä vastaa iloisesti
kanteleeni ääneen,
Sinne sanoi kanteleeni
huokaukset jääneen.
Nouse länsi-tuulinen ja
perhosena lennä,
Ett'ei kanteleeni suru
metsään saisi mennä.
Lennätä se kullalleni,
kauvas metsän taahan,
Yli suon ja yli järven,
toiseen taka-maahan!
Kuiskuta se hiljaa hälle
terveisiksi multa,
Että tulis iloiseksi
surevainen kulta!
Soi nyt kulta kanteleeni,
kohta tuuli herää,
Soi! ja sitte polvilleni
nuku täksi erää!
J. F. Granlund
[Ensikerran painettu 1848.]
INGEBORIN WALITUS
(Ruotsinkielisestä)
Syksy nyt on,
Taas meri kuohuva myrskystä on.
Ah, joka pääsis nyt sentään
Lainneille lentään.
Kaukana nä'in
Purjehen, lennossa läntehen päin.
Hauska on seurata vielä
Friitjoa siellä!
Lainneinen, so'!
Hiljastu! rientää se muutonkin jo.
Loistakaa tähtiset noille
Purjehtijoille.
Sitte kun tuo
Taas kevä kotio hänen, niin mua
Ei näe silmänsä tässä,
Rantoja lässä.
Siks mun saa,
Rakkaudestani, tuonelan maa;
Taikka jos vieläkin hivun
Waivoissa kivun.
Haukka, hän sun
Juuri niin orvoksi jätti, kun mun;
Mutta en päästäkkän sentään
Pois sua lentään.
Muotoses saan
Neulojen liinasen kulmalle vaan:
Siiviss' on hopia multa,
Warpaiksi kulta.
Haukalta sai
Frejakin siivet, ja niillä hän kai
Lenteli lystinsä vuoksi
Kultansa luoksi.
Siipes, jos saan,
Niin mua eivät ne kannata, vaan
Kuolema minulle antaa
Siivet, kun kantaa.
Haukkanen so'!
Katsos nyt kanssani lainneille, jo!
Ah, mutta eipä nyt vielä
Näy häntä siellä.
Kuolluna mun
Löytää hän vissiin, ja hengissä sun.
Terveiset saa sitte sulta
Itkevä kulta.
J. F. Granlund
[Ensikerran painettu v. 1845 sanomiin "Åbo Tidningar" n:o 83.]
RAKKAUS
Wienan reunall’ koivun alta
Kuulu soitto kaunihin
Aurinkoisen taivahalta
Waipuessa aaltoihin.
Siellä istu ihanainen
Neitsy kanteleinensa,
Sulhoansa surevainen
Muilla mailla kaukana.
Ilakoiten ilta-henki
Ulpukoita uittelee,
Nukkuvaisen kukkasenki
Hieno-huulet suutelee.
Näitä neitsy niiskutellen
Kyynel-silmin katselee,
Wirran vienon pyörtehellen
Suru-suulla soittelee:
"Suotta (laine läikkyväinen,
Turha vetten vierimä)
Aik' on raukan rientäväinen,
Yksinäisen yljätä.
Koska saanen sylissäni
Suositella sulhoaan'?
Ikävissä itkeväni
Tietäneekö ollenkaan?
Uskollinen olevansa
Wanno varsin kuolemaan;
Eipä liene armastansa
Häntä saatu unhottaan.
Kukostus on tärkki liljan,
Surkastuu jo muotoni.
Kultan' kurja! Ah, jos hiljan
Tulet, löydät hautani".
Niin hän laulo, levollensa
Luonnotarten mennessä,
Katosi jo laulunensa
Leivonen, lintu kielevä.
Hiljasesti kyhkyläinen
Kumppaninsa kyljessä.
Laulurastas yksinäinen
Kuultelee hän tyttöä.
Yö jo maita peitteleepi
Warjohonsa; uupuva
Ääni viimein vaikeneepi
Walittava rannalta.
Sinne aina iltasella
Palas nuori neitonen,
Siellä tahto odotella
Tulemista sulhasen.
Kuulu kerran ääni tuttu,
Tuli viimen viipynyt:
Ihanaksi mailma muuttu,
Katos kaikki tuska nyt.
Soi nyt harppu heljimmästi
Sanat, sulhon tultua,
Laula lintu lempiästi
Raiku metsä rannalla!
Tanssi kukka kauno-päinen,
hieno-helma heiluva,
Liehu lehti löyhyväinen
Leikki lumme lahdella!
Sulhasensa sai jo nainen,
Kyllä kauvan kaivatun;
Aika armas alkavainen
On nyt kanssa kihlatun.
Wiipymättä vihkiääpi
Rakkaus he rauhassa,
Suosiolla säilyttääpi.
Onnen oivan runsasna.
A. Warelius
NEITON KUOLLO
Neitto itki itseksensä
Pienen virran rannalla:
Kuuli soiton sulhasensa
Tuolla vuoren reunalla.
Kanteleinen kajahteli
Sulhasensa ilossa;
Neiton silmät tipahteli
Wettä kuumaa huolissa.
Mikä se niin neiton jätti
Ikävässä huolemaan?
Ystävänsä hänen petti,
Saattoi suruss' kuolemaan.
Itku-silmin neito näki,
Kuinka leivo kielevä,
Kumppaninsa iloo teki,
Onnestansa laulava.
Sillon suru surmallansa
Neiton rintaa runtelee,
Kuin hän kuulee korvillansa
Ystävänsä kanteleen.
"Sulje, virta, kyyneleeni,
Sulje, virta, silmäni,
Sinä olet ystäväni,
Koska hyljäs kultani".
Sinne vaipui virran ala
Neitonen se kaunihin;
Leivo laulull’ surkialla
Neiton saatti aaltoihin.
WILHELMI JA EMMA
Nuotti: "Liset en envis flicka var" etc.
Sen ihanaisen Emman saan
Nyt nähdä, suloisimman,
Jo nääntyvänä murheissaan,
Sen kaikkein kaunihimman.
Hän uskotulleen uhrasi
Suloisen sydämensä;
Sen pettäjälle tuhlaisi,
Nyt itkee, itseksensä:
"Ja vaikkas olet tunnoton,
O Wilhelmini mulle,
Niin sydämeni sentään on
Kuin liekki lämmin sulle.
"Nyt kyllä kärsii murheissaan
Sun Emmas elämäänsä;
Ja turvatonna tuskissaan
Hän itkee ikäväänsä.
"Kyll' lupasitkin lujasti
Mull' uskollinen olla,
Ja vannoit, varsin vahvasti;
Se kuullaan tuomiolla.
"Nyt raskas kulkea on tie,
Kun tylyytes on vaivan',
Se, murheella, mun hautaan vie
Juur' ankarasti aivan.
"Jo kaikki mustaks' muuttuvat
Silmissän sumeheksi,
Kuin kuultelen, niin huutavat
Mua mullan morsiameksi.
"Jo Engeleitä, joukottain
Nyt yltä ympärillän',
Jo tuhansin ja sadottain,
Nyt saavat nähdä silmän."
Jo kellot kauniis kuuluupi,
Nyt soivat, surusesti,
Et Emman maja muuttuupi
Juur' hautaan, hiljaisesti.
Kun kukkanen hän lankesi,
Myrskyltä murrettunna,
Ja rakkahana raukesi,
Kaikilta kaivattuna.
Taas Wilhelmi se kirkolle
Kulkeepi toisen kanssa,
Hän viepi sinne vihille
Sen väärän morsiamensa.
Waan paari-puitten päällä nyt
On arkku auastuna,
Siin' kaunis Emma, kylmennyt,
On muodost' muuttununna.
Täss' Wilhelmi nyt seisahtui,
Ei mennyt edemmäksi;
Kun koko mailma jo mustettui,
Silmissään pimiäksi.
Hän tunsi tuskan tunkevan,
Ja putos polvillensa;
Niin Wille nähtiin lankeevan,
Kumarten, kasvoillensa.
Ei suulla saata sanoa
Sen Willen vaikeutta;
Ei taida kieli puhua
Sen suurta surkeutta.
Nyt huuto kuului haikia –
Hän vaivoissansa vaipui;
Näin loppui vaiva vaikia,
Hän paarten päälle taipui.
Niin Wille hengen hinnalla
Sai petingosta laata,
Ja Emma Willen rinnalla
Ijäistä unta maata.
PETETTY NEITO
Kukka kasvoi kaunokainen
Kesä-nurmen pinnalla,
Toivon taimi ihanainen
Siskojensa rinnalla.
Keviästi kevä-tuuli
Sai sen latvan häilymään,
Waikka aina kukka luuli
Ruusujensa säilyvän.
Soimas aina siskojansa,
Ylpeili hän itsestään,
Kääntänyt ei niskojansa
Koskaan heitä näkemään.
Niin hän kasvoi kaunihisti,
Kasvoi kesän kaunihin;
Mutta mato myrkyn pisti
Kukka-ruusun juurihin.
Walkeni sen kaunis varsi,
Lakastui se kukkanen.
Ylpeys näin kaikki karsi,
Kuule, neito rukkanen!
J. G. D–n
IDA JA FRANS ALFRED
Nuotti: "Mossbelupen hydda" etc.
Sammaltunut kota,
Heklan juuressa,
Waston tuulten sotaa
Puiten suojassa;
Murhe vielä
Kaipaa siellä
Kukkaa, myrskyn kaatamaa,
Idaa, jonk' on vielä
Risti haudalla.
Muille maille meni
Fransi sotimaan.
Ah mun sydämeni,
Huokas Ida vaan:
Koska kuulen
Tuiman tuulen
Meren kuohuun nostavan,
Silloin Fransin luulen
Jällen tulevan.
Ida kolme vuotta
Itkein odottaa
Fransiansa suotta,
Tunsi aivan
Suuren vaivan,
Isältään sen salasi;
Ikävöityn laivan
Nähdä halasi.
Kuiva niin kuin kukka
Syksyn tullessa,
Kaunis Ida rukka
Syväss' murheessa.
Tuska, vaiva
Sydänt' kaivaa,
Kuin ei tullut takasi
Fransi ja se laiva,
Jota kaipasi.
Tytärtänsä suree
Wanha vaikiast’,
Tauti häntä puree
Yltä haikiast’.
Ida kuule!
Älä luule
Fransis menneen tuonelaan;
Häntä kohta sulle
Lähden noutamaan.
Ida meni rantaan
Aina tuskissaan
Fransin nimet santaan
Kirjottelemaan
Päivä-kaudet,
Ehtoo-kaudet,
Kuutamoilla yksistään,
Sinne vuosi-kaudet
Meni itkemään.
Kova raju ilma
Nousee merellä,
Mustenee mailma
Maalla, vedellä;
Laivat hajoo,
Moni vajoo
Tuulen tuiman käsissä,
Harvat, jotka kajoo
Maata hengissä.
Idan vanha Isä
Kuolin-vuoteellaan,
Idan tuskaa lisää
Hälle sanoissaan:
"Kaikki muuttuu,
Ilo puuttuu,
Aikani on loppunut,
Fransi sulle suuttuu
Sinust’ luopunut".
Sitte Idan kättä
Siunain pusertaa,
Hyvästi sen jättää.
Kuollo musertaa
Isän itte,
Idan sitte,
Yhtähaavaa kummankin;
Rauhan, levon sitte
Saivat kumpikin.
KULTAANSA IKÄWÖITSEWÄ
(Kansan-laulu)
Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla,
Kuninkaan kultasen kartanon puolla;
Woi minun lintuni, voi minun kultani,
Kuin et tule jo!
On siellä tyttöjä, on komioita,
Kultani silmät ei katsele noita;
Woi minun lintuni, voi minun kultani,
Kuin et tule jo!
Kauniit on kukkaset, kaunis kevä-aamu,
Kauniimmat kultani silmät ja haamu;
Woi minun lintuni, voi minun kultani,
Kuin et tule jo!
Linnut ne laulavat sorjalla suulla,
Sorjampi kultani ääni on kuulla;
Woi minun lintuni, voi minun kultani,
Kuin et tule jo!
On mesi-leipäkin kyllä makoista,
Kultani huulet ja suu ovat toista;
Woi minun lintuni, voi minun kultani,
Kuin et tule jo!
Woi koska koittaa se riemuinen päivä,
Jollon on kultani viereeni käyvä!
Woi minun lintuni, voi minun kultani,
Kuin et tule jo!
Riennä jo, kultani pois koto-puoleen,
Nyt ikävään menehynkin ja huoleen;
Woi minun lintuni, voi minun kultani,
Kuin et tule jo!
KREIWIN SYLISSÄ ISTUNUT
(Kansan-laulu)
Minä seisoin korkialla vuorella,
Wihriäisessä laksossa;
Sieltä näin minä laivan lainneilla purjeissa,
Kolme kreiviä laivalla.
Ja he laskivat laivansa rannalle,
Maalle riensivät astumaan;
Ja se nuorempi kreiveistä kaikista
Tuli minua kihlaamaan.
Sitte otti hän sormuksen sormestaan,
Nätin hohtavan kultasen.
"Katsos nyt, minun piikani ihana,
Sinä saat tämän sormuksen."
"Minä ouoilta en ota sormusta;
Sitä kielsi mun äitini". –
"Ota pois, pane sormus sormeesi,
Sitä ei näe äitisi!"
"Mihin kätkenen nyt tämän sormuksen,
Ettei minun äitini näe!"
"Sano: laksossa, tuolla kuin kävelin,
Olen löytänyt sormuksen".
"Älä valhetta mua pyydä puhumaan,
Kyllä äitin' sen ymmärtää;
Mun on paljo parempi sanoa:
Kreivin sylissä istuin mä."
Lämmin ilta se oli ja ihana,
Linnut kilvassa lauloivat,
Keto allansa kaunis ja vihanta,
Kukat kedolla kasvoivat.
Tyttö istui nyt kreivinsä sylissä,
Moni muistuipi mielehen;
Päivä laski, ja yö oli joutunut,
Kreivin nukkui hän vierehen.
Mutta aamulla, koska hän heräsi,
Huomas' itsensä yksinään;
Laiva pois oli lähtenyt rannalta,
Pojes kreivikin vierestään.
"Woi nyt, voi mua vaivasta piikaa, voi!
Kuinka onneton ollenen;
Ota pois meri, vie tämä sormuskin,
Mitä sillä nyt enää teen."
"Minä nyt näen sen, ehkä myöhäänkin,
Että muita hän rakasti,
Minun jätti hän surussa itkemään;
Ja mun viekkaasti vietteli."
KULTANI KUKKUU KAUKANA
(Kansan-laulu)
Kultani kukkuu, kaukana kukkuu,
Saiman rannalla ruikuttaa;
Ei ole Ruuhta rannalla,
Joka minun kultani kannattaa.
Ikävä on aika, päivät on pitkät,
Surutont' en hetkee muistakkaan;
Woi mikä lienee tullutkaan,
Kuin ei jo mun kultaani kuulukkaan!
Toivon riemu ja autuuden aika
Suruani harvon lievittää;
Rintani on kuin järven jää –
Kukapa sen viimenkin lämmittää?
Kotka se lenteli taivaan alla,
Suorsa se souteli aalloilla;
Kulta on Saiman rannalla.
Lähteä se ei tohdi tuulelta.
Tuuli on tuima, ankarat aallot,
Ruuhet on rannalla pienoiset;
Ruuhet on aivan pienoiset,
Kultaseni sormet on hienoiset.
Oi, älä lähde aaltojen valtaan!
Aallot ne sun pian pettäisi.
Ei mua murhe heittäisi,
Ennen kuin mun multakin peittäisi.
KULTASENI
(Kansan-laulu)
Minun kultan' kaunis on, sen
suu kun auran kukka;
Silmat on sen siniset
keltanen sen tukka.
Älä sure sorja neitto,
vaikka toisen orja;
Kohta kuluu kuusi vuotta (1),
kyllä sinun korjaan.
(1) Tästä näkyy, että Suomalaisen orjalla oli sama oikeus kun hebrealaisenkin. Hän sai kuuden palvelus-vuoden perästä lähteä pois seitsemäntenä, vapaana lunastamata 2 Mos. 21:2.
KULTAANSA SUREWA
(Kansan-laulu)
Itkettää ja surettaa ja
huoleks' tahtoo tulla,
Kuin on muilla kultasensa
eikä ole mulla.
Kultani on kaukana ja
kaukana se kukkuu;
Yksin täytyy maata mennä,
yksin täytyy nukkuu.
Kultani on kaukana, niin
kauas taisi mennä,
Ettei sinne pienet linnut
ijässänsä lennä.
Oi, jos pieni lintunenkin
sanoman nyt toisi,
Suru menis mielestäni,
sydän hyvin voisi.
Lennä, lennä lintu raukka,
puhu kuullakseni! –
Kävitköstä kullan maalla,
näitkö kultaseni?
Sano, kuinka kullan maalla
aamu armas koitti;
Ilossako elettiin, vai
suruko he voitti.
Mitä näit sä muutakin, ja
näitköstä senkin,
Jos ne oli terveena ja
kulta liiatenkin.
Tule kulta tälle maalle,
tule poika kulta,
Ett'ei rientäis turhaan tämä
ikä nuori multa.
TURWATON
(Kansan-laulu) (1)
Onneton olin minä ollessani,
Onneton tähän kylään tullessani;
Onnettomaksi olen minä luotu,
Ei ole minulle ilo-päivää suotu.
Ei ole turvaa siellä eikä täällä,
Enenpää kuin linnulla lentonsa päällä.
Maalima minua nyt paljokin vaivaa,
Kuoppia teilleni eteeni kaivaa.
Ystäväni myöskin on ynsiäksi tullut,
Kuin hän on maailmalta juttuja kuullut.
Kuuleppas kultani, vielä sana yksi:
Kuinkahan näin tulin minä hyljätyksi?
Kuka sinun öksytti rakkauden tiellä?
Tule, tule kertakin luokseni vielä!
Muistakkos muinen kun marjassa käytiin,
Ahosilla istuttiin ja leikkiä lyötiin?
Päivä se paisti, ja pienet kukat loisti;
Kukatkin ne ketosilla iloamme toisti.
Linnut ne laulelivat metsien päällä;
Meistä he lauloivat siellä ja täällä.
Ei ole ajat enää, niinkun olit ennen,
Entiset ajat ovat olleet ja menneet.
Entinen oma kulta ei enää hoida;
Niin se mun heitti kun pienen linnun-pojan.
Toivoni raukesi, meni juuri tyhjään,
Ei ole mulla nyt ilo-päivää yhtään.
Enkä mä itselleni näin luullu käyvän;
Ikäväni kestää nyt kuolema-päivään.
Olen niinkun kyyhkynen vierahalla maalla,
Lentävä lintunen taivahan alla.
Olen niinkuin oksalla varpunen pieni,
En tiedä kuhun otan matkan ja tieni.
Nuoruus-ikä rientää ja aikani kulkee;
Jopa noista vaivoista väsymyskin tulee.
Päiväni päätyy ja elämäni katkee,
Multa se murheeni peittää ja kätkee.
[On enemmiten yhtäläinen kuin Kantelettaressakin.]
SUOSIO
Suosio on soma
Onnen siemen oma,
Josta kasvu kaunis ilmestyy;
Sillä suloisella
Levon laitumella
Kaikki meille hyvin menestyy.
Sydän siivollinen,
Rinta riemullinen
Sulattaavat mielen suosioon;
Mutta viha, vaino,
Kateuskin kaino
Jouduttavat järjen turmioon.
Karhu kontiolla
Woipi vielä olla
Luonto kauhiampi lausuttaa,
Kuin on kulkevalla
Wainon vallan alla,
Joka pahan sisun paisuttaa.
Tunnoton ja tuima,
Päästä hullu, huima
Siis on suotta nurja sovintoon;
Sillä kukin kurja,
Hirmun henki, hurja
Waipunut on itse vahinkoon.
J. Juteini
LEIWOSELLE
Ilon ääni ihanainen
Intohoni ilmestyi,
Kuin tuo lintu laulavainen
Laksohimme lähestyi.
Katsos! kuinka korkialla
Lentelee ja laulelee;
Lempeällä laulamalla
Korkehinta kiittelee.
Koska ensin äänes kuulin,
Wielä varsin nuorena,
Wäinämöisen soitoks' luulin,
Kevähänä kauniina.
Älä väsy veisaamasta!
Korvani sua kaipaavat;
Älä lakkaa laulamasta!
Silmäni sua seuraavat.
Laula, laula lintuseni,
Lennä ylös pilvihin
Kantamahan kiitokseni
Luojan tykö taivaisiin.
Terve sieltä tultuasi
Lohduttamaan luontooni!
Sieltä alas astuissasi
Ilahuttaan intooni!
KIILTO-MATO
Kiilto-mato kukkasissa
Loisti hiljasuudesaan
Yli kedon, tienohissa,
Tietämätön loistostaan.
Sulosesti tätä tähti
Katsoi korkeudestaan.
Kätköstänsä kärme lähti
Myrkkyänsä valamaan.
Sääli madon surkeutta!
Miks’ hän syyttä surmattiin?
Syyttä! sanoi kärme, mutta
Miksikäs hän loisti niin?
LÄHTEELLÄ
Ruotsinkielisestä: "Jag sitter källa vid din rand" (1).
Sua, lähe kaunis, katselen
Likellä vettesi,
Kuin pilven varjot vaeltavat
Kuvastimessasi (2).
Kah tuoll’ on pilvi loistava,
Ihana, kaunoinen;
Jo lähti pois pakenemaan —
Hyvästi varjonen!
Taas tuossa toinen kullallaan
Kuvoaa taivahan;
Se ei pitemp’ – iällinen
Jo lähti matkahan.
Kah vielä muuan (3) hirviä
Hias kulullehen;
Woi siirtyisitkö sievemmin
Jälestä toisien!
Wain näitä katsellessani
Mä muistan mieltäni,
Kuin monta kullan loistoa
Jo siirtyi siltäki.
Kuin pilvet paksut, synkiät,
Sitäi’ pimittivät,
Yhtäkkiähän nousivat,
Hitaasti lähtivät.
Waan jospa kuinkin kulkivat,
Ne eivät outoja:
Ne tyhjiä kuvaamia
Ja pilven varjoja.
Ne mieli raukan kuitenki
Moneksi muuttavat;
Woi koskastapa varjojen
Walehet loppuvat!
E. Lönnrot