ELÄMÄNPUU
Uskontotieteellisiä tutkielmia
Kirj.
UNO HOLMBERG [Uno Harva]
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920.
SISÄLLYS:
Alkulause. Johdanto. Maailmanpatsas. Babelin torni. Elämänpuu. Paratiisin virrat. Äitijumalatar. Elämänlanka. Kohtalo.
ALKULAUSE.
Olen tähän asti julkaisemissani uskontotieteellisissä tutkimuksissa liikkunut etupäässä aloilla, jotka koskevat suomalais-ugrilaisia kansoja. V. 1917 tekemäni matka pohjois-Siperiaan ulotutti työmaani turkinsukuistenkin kansojen keskuuteen, joiden henkistä kulttuuria eräs piakkoin ilmestyvä esitykseni kuvailee. Mutta täällä "itäisillä mailla" aukeni eteeni paljoa suurempikin maailma, joka ei ole voinut olla luokseen houkuttelematta. Osoituksena siitä ovat seuraavat tutkielmat.
Samalla kun olen tämän teoksen kirjoittanut suurta yleisöä varten, olen pitänyt tarpeellisena liittää esityksen loppuun myös tutkijain kaipaamia lähdeviittauksia. [Ei mukana tässä laitoksessa.]
Helsingissä jouluk. 1 p:nä 1920.
Tekijä.
Johdanto.
Kaiken keskus, mik' on se?
J.H. Erkko.
Kun Kopernikus 1543 julkaisi teoksensa, jossa hän rohkeni esittää ajatuksen, ettei maa ole maailman keskus, vaan että se muiden pallonkaltaisten kiertotähtien tavalla kulkee renkaanmuotoista rataa auringon ympäri, kohtasi häntä ankara paheksumisen myrsky. Ei ainoastaan katolinen kirkko tuominnut tätä "mahdotonta, väärää ja harhaanviepää" oppia, vaan Lutherkin piti sen keksijää "narrina, joka tahtoi kääntää ylösalaisin koko astronomisen tieteen". Ajan ankarat arvostelut johtuivat pääasiallisesti siitä, että tämä kumouksellinen keksintö soti raamatun kirjoissa vallitsevaa käsitystä vastaan, mutta se oli samalla ristiriidassa kaiken sen kanssa, mikä ammoisista ajoista asti on ollut ihmisen maailmankatsomukselle ominaista.
Kaikista ennakkoluuloista ja niihin liittyvistä tunteista huolimatta pääsi Kopernikuksen keksintö pian oikeuksiinsa. Tiedon maailmassa tapahtui suuri, säälimätön vallankumous, joka oli aukova uudet urat tuleville tutkijoille. Tuo vanhan ajan katsantokanta osoittautui perustuvan vain pettävään harhanäkyyn ja oli sellaisena täydellisesti hyljättävä. Näin sai sortua ikiajoiksi se maailmankaikkeuden komea rakennelma, jota oli luotu vuosituhansien kuluessa ja jonka kehittämiseen muinaisajan sivistyskansat olivat uhranneet kaikki älylliset lahjansa. Voimme verrata tätä taivaan korkeuksiin ylettyvää, taitehikkaasti kehitettyä haaverakennusta itämaisen tarun Babelin torniin, joka nyt yhdellä iskulla oli syösty raunioiksi. Mutta harhapäätelmiinkin perustuen on tähän menneen ajan maailmankuvaan sisältynyt ihmiskunnan ihmeellisimpiä uskomuksia ja unelmia, joiden ei soisi koskaan tykkänään joutuvan unhoon.
Vaikkakin suotuisissa olosuhteissa pisimmälle päässeet kulttuurikansat ovat tuon Europassa vielä keskiajalla vallinneen maailmankuvan varsinaiset kehittäjät, kätkeytyvät sen alkuaiheet kuitenkin epäilemättä jo verrattain varhaiskantaiseen ajatteluun. Itse muinaisajan sivistyskansojenkin uskomuksissa huomaa erinäisiä kerrostumia ja rinnakkaiskäsityksiä, jotka ilmeisesti ovat eri aikakausilta polveutuvia muistomerkkejä. Ryhtyessämme seuraavassa esittämään eräitä tämän maailmankuvan merkillisimpiä piirteitä on meidän senvuoksi kohdistettava katseemme myöskin alemmalla sivistystasolla elävien kansojen vastaaviin kuvitelmiin.
Yksinkertaisin ja samalla varhaisin on se kuva kaikkeudesta, jota rajoittaa ainoastaan alhaalla maa ja ylhäällä korkea, salaperäinen taivas. Luonnonihminen ei syvenny pohtimaan niiden syntyä. Samoinkuin taivas on maakin aina ollut olemassa, tosin ne tuon varhaiskantaisen käsityksen mukaan näyttävät aikaisemmin olleen lähempänä toisiaan ja vähitellen pienestä alusta, kuten kaikki luonnossa, kasvaneen yhä suuremmiksi, jommoisia ajatuksia on muistiinpantu kaukanakin toisistaan elävien kansojen keskuudessa, mutta kaikki varsinaiset luomistarut ovat vasta myöhemmän kehityksen tuotteita. Aivan itsestään eri tahoilla on syntynyt myös maan ulkopiirin kuvittelu joko ympyränmuotoiseksi, mikä on yleisintä ja jommoisena maahan laskeutuva taivaanranta häämöittää katsojan silmään, tai neli-, myöhemmin kahdeksankinnurkkaiseksi ilmansuuntien mukaan. Varhain on merenrantalaisilla vielä saattanut herätä käsitys suuresta maata ympäröivästä merestä, joka kiinteästi on liittynyt m.m. eräiden intiaaniheimojen, mutta ennenkaikkea itämaiseen maailmankuvaan. Tällöin aletaan ihmisten asuma, litteäksi kuviteltu maa sijoittaa tuon suuren alkumeren helmaan. Sitä seuranneisiin kysymyksiin, mitenkä maa siihen on ilmaantunut ja mikä estää sitä syvyyteen vajoamasta, ovat eri kansojen tarut kukin omalla tavallaan pyrkineet vastaamaan. Pohdinnan alaisena on aikojen kuluessa lisäksi ollut maanalainen maailma, vainajien tyyssija, mutta eniten tuossa menneen ajan maailmankuvassa kiinnittää mieltämme itse kaikkeuden keskus, johon on liittynyt niin monien kauniiden mielikuvien värittämiä käsityksiä.
Mikä on kohdistanut ihmisten huomion kuvittelemaan tällaista kaiken olevaisen keskusta?
Laajan vertailuainehiston perustalla rohkenemme väittää, että sen on aiheuttanut lähinnä tähtitaivaan säännöllinen, vuorokautinen liike pohjantähden kohdalla olevan taivaannavan ympäri. Tämän herkeämättä kiertävän liikkeen syytä, jonka me tiedämme aiheutuvan siitä, että maapallo päinvastaiseen suuntaan kiertyy akselinsa ympäri, ei ihminen alkuaan ole tuntenut, mutta jo varhain hän on keksinyt taivaalla tuon ihmeellisen keskuspisteen. Kuten amerikkalainen tutkijatar Zelia Nuttall huomauttaa, on tämän havainnon merkitys ollut aavistamattoman suuri ihmiskunnan sivistyshistoriassa. Vähitellen vuosituhansien kuluessa se on kannustanut ihmistä, joka alkuaan on nähnyt ympärillään vain satunnaisesti vaikuttavia voimia ja tuntenut olevansa kaikenlaisten oikullisten henkien hallittavana, etsimään luonnosta suurta, yhtenäistä, lainalaista maailmanjärjestystä. Erikoisesti on otava, joka säännöllisesti kiertää pohjantähteä ja joka ei milloinkaan häviä näköpiiristä taivaanrannan taakse, puhunut ihmisille ihmeellistä kieltään. Ei ainoastaan esi-isämme, vaan kaikkikin pohjoisen pallonpuoliskon kansat ovat olleet "otavaista oppimassa". Paitsi yön kiitävien hetkien mittaajana on tätä tähtikuviota pidetty vuodenaikojenkin määrääjänä. "Kun otavan pyrstö viittaa itään päin", sanoivat muinaiset kiinalaiset, "on kevät koko maailmassa, kun se viittaa etelään päin, on kesä, ja länteen, syksy, mutta kun se kääntää pyrstönsä pohjosta kohti, on talvi koko maailmassa." Siitä asennosta, jossa otava eri vuodenaikoina on pohjantähteen, johtaa yllämainittu tutkijatar meilläkin tunnetun hakaristin alkuperän, mikä elämän vertauskuva ja "vuoden merkki" on ollut hyvin yleinen sekä intiaanien että useiden muidenkin pohjoisen pallonpuoliskon, kansojen taiteessa.
Mutta juuri se seikka, että otava ja muut kiintotähdet lakkaamatta kiertävät pohjantähteä, on ollut omiansa kohottamaan tämän taivaalla muita ylempänä olevan tähden arvoa. Siitä kehittyy helposti taivaan korkein olento tai sijoitetaan taivaan ylijumala pohjantähden äärille. Useiden intiaaniheimojen käsityksen mukaan on tuo taivaan "liikkumaton tähti" muiden tähtien päällikkö. Meksikon aztekit pitivät sitä korkeampana ja mahtavampana olentona kuin itse aurinkoa. Muidenkin maanosien jumalamaailmassa näyttää tällä tähdellä olleen aivan erikoinen asema. Niinkin alhaisella sivistystasolla elävän kansan, kuin tshuktshien pääjumala on pohjantähden jumala puhumattakaan kulttuurikansoista, kuten kiinalaisista, jotka ammoisista ajoista asti ovat palvoneet pohjantähteä "taivaan suurena hallitsijana", tai muinaisbabylonilaisista, jotka sijoittivat ylijumalansa Anun istuimen kaikkeuden korkeimmalle huipulle eli taivaannavalle. Ja mistä muualta olisivatkaan ihmiset voineet löytää sille jumaluudelle, joka itse on ikuinen ja muuttumaton, sen vankempaa ja ikuisempaa asuntoa tai istuinta, josta hänen silmäyksensä saattaa tunkeutua yli kaiken olevaisen ja josta hän kaikkinäkevänä parhaiten voi ohjata ja johtaa monenlaisten muutosten ja vaihtelujen alaista maailmaa? Mutta ne mielikuvat, jotka liittyvät tällaiseen luonnon korkeimman ja kaikkeuden keskeisimmän olennon käsitteeseen, yhtenäisen maailmanjärjestyksen luojaan ja ylläpitäjään, ovat ilmeisesti kehittyneet käsikädessä niiden huomioiden syventyessä, joita ihmiset ovat tehneet juuri pohjantähdestä. Niinkuin tämä tähti jo varhain on ollut vaeltajan varmimpana oppaana, on myös siihen liittyvä jumaluus enemmän kuin mikään voinut herättää ihmisrinnassa turvallisuuden ja luottamuksen tunteita.
Mutta monella muullakin tavalla on tämä taivaan keskuspiste askaroittanut ihmisen ajatusta, mikä ilmenee niistä mielenkiintoisista kuvitelmista, joita eri aikoina on luotu vastaamaan kysymykseen, millainen tuo keskus, jonka ympäri taivaankaikkeus kiertää ja josta tähdet näyttävät olevan riippuvaisia, itse asiassa on. Yhtä uteliaita ovat ihmiset ajatuskykynsä kasvaessa olleet tietämään, mikä vaikutus taivaan säännöllisellä liikkeellä on luontoon ja elämään, ja eritoten, mikä tehtävä on noilla omituisilla aurinkokuntaamme kuuluvilla kiertotähdillä, jotka näyttävät kulkevan maan yli ikäänkuin eri kehissä omia ratojaan. Mutta ennenkaikkea, missä suhteessa itse taivaankeskus on ihmisten asumaan maahan.
Viimeksimainittu kysymys on herättänyt ajatuksen jonkinlaisesta taivaannavan vastineesta maankin päällä siinä maakehän keskuspaikassa, joka on kohtisuorassa taivaannapaan ja jota huomattavan asemansa vuoksi on kuviteltu aivan erikoisluontoiseksi. Siten on maankin "napa" samoinkuin taivaan keskus joutunut näyttelemään varsin merkille pantavaa osaa kaikkien muinaisten sivistyskansaan, myös Meksikonlahden rantalaisten uskomuksissa siirtyen vähitellen alemmallakin tasolla elävien kansojen tarustoon. Jotkut ovat tästä maan "navasta" muodostaneet kuviakin, kuten muinaiset kreikkalaiset, joiden taiteessa siitä on säilynyt useita muistomerkkejä. Mutta erikoisesti ovat tähän liittyvät kuvittelut kiinnittäneet muinaisten aasialaisten sivistyskansain mieltä, joiden käsityksiä kerraten turkinsukuisten heimojen vanhat tarut yhä vieläkin tietävät puhua "hiljaisesta paikasta, maan navasta", "kahdeksanreunaisen maan keltaisesta navasta" tai "loistavasta, hopeisen keskinäisen paikan (maan) navasta", jota toisinaan nimitetään myös "korkeapoviseksi" sekä "parhaimmaksi, rikkaimmaksi ja ylellisimmäksi paikaksi". Lisäksi on taivaan ja maan "napojen" kuviteltu olevan niin läheisessä suhteessa keskenään, että jonkinlaisen yhdyssiteen on ajateltu liittävän ne toisiinsa. Selvästi kuvastuu näiden napojen välinen suhde m.m. seuraavasta altailaisen tietäjän laulussa esitetystä toivomuksesta: "Olkoon taivaannapa maassa ja maannapa taivaassa!"
Kuten eräät jo mainitut esimerkit osoittavat on tuota maakehän keskeisintä paikkaa kuviteltu varsin loistavaksi ja yltäkylläiseksi. Jakuttien kansanrunoudessa mainitaan nimenomaan, että tämä tarunomainen seutu sijaitsee mettä ja mahlaa tihkuvassa paikassa. Samalle sadun ihannoimalle maannavalle sijoittivat itämaiset tarut elämän alkulähteen, paratiisin, jonka keskellä kohosi korkea, ikivihreä elämänpuu.
Tähän ihmeelliseen puuhun, ihmissuvun suuremmoisimpaan satuluomaan, sen esihistoriaan sekä eräisiin siihen läheisesti liittyviin uskomuksiin, joilla useimmilla on vastineensa raamatussakin, pyrimme seuraavissa tutkielmissa tutustumaan.
MAAILMAN PATSAS.
Kun taivas ja maa alkoivat kasvaa, kasvoin minä niiden kera.
Jakuttilainen taru.
Puhtaasti aineellisen katsantokannan vallitessa ovat luonnonkansat jo varhain joutuneet kuvittelemaan, että tuon pohjantähden kohdalla sijaitsevan maailmankeskuksen muodostaa jonkinlainen havainnollisesti esitettävissä oleva esine, jota tähtitaivas kiertää ja jonka samalla uskotaan tukevan tai kannattavan taivaankantta. Muistomerkkejä siitä on säilynyt melkein kaikilla pohjoisen pallonpuoliskon kansoilla.
Virolaisten tähän liittyviä kuvitelmia Holzmayer selostaa seuraavin sanoin: "Taivaan keskuksessa tai pohjassa on taivaankupu kiinnitetty naulaan, kuitenkin siten, että se voi kiertyä naulan ympäri, mikä kiertyminen aiheuttaa tähtien liikkeen. Kun pohjantähti sijaitsee juuri tuossa keskuspisteessä, nimitetään sitä 'pohjannaulaksi' (põhjanael)." Sama nimitys on pohjantähdellä ollut suomessakin, koska se siitä on lainautunut lappiin: bohinavlle (pohjannaula). Lappalaisten kerrotaan uskoneen, että jos tämä naula pettää, putoaa taivas alas. Skandinavien vastaavan käsityksen muistomerkkinä on islantilaisessa kansanrunoudessa säilynyt nimi veraldarnagli ('maailmannaula'). Mutta etäämpänäkin olevat kansat, kuten Turuhanskin piirin samojedit, nimittävät pohjantähteä "taivaannaulaksi".
Luultavasti juuri tällaiseen maailmankeskuksen kuvitteluun liittyy usko, että taivaan muodostaa jonkinlainen maan yli kaareutuva, kiinteä kansi. Muinaissuomalaisetkin ovat puhuneet "taivaankannesta". Tuon pallonpuoliskoa muistuttavan taivaankannen äärien uskotaan yhtyvän maakehän ulkoreunaan. Burjatit, jotka toisin paikoin kuvittelevat taivasta suuren, alassuin käännetyn padan muotoiseksi, selittävät, että taivas sellaisena on alituisessa liikkeessä vuoroin kohoutuen, vuoroin, laskeutuen. Taivaankannen kohoutuessa syntyy aukko sen äären ja maan reunan väliin. Heidän tarunsa kertovat, mitenkä muuan sankari käyttäen tätä tilaisuutta hyväkseen asetti jousensa tueksi taivaankannen ja maankehän äärien välille syntyneeseen aukkoon ja siten pääsi pujahtamaan maailman ulkopuolelle. Myöskin venäläisissä kansantaruissa mainitaan, että paikassa, missä taivas ja maa yhtyvät, voidaan suorastaan maasta kavuta taivaan kuperalle kannelle. Tällainen käsitys saattaa eri kansoilla syntyä ihan itsestään, taivaanranta kun näköpiirissämme todella näyttää ulottuvan alas maanpiirin reunaan. Mutta ei tuokaan kuvittelu, että taivas vuoroin kohoutuu, vuoroin laskeutuu, ole luonnonkansojen keskuudessa harvinainen. Ehrenreich huomauttaa, että se kerta on ollut aivan vallitseva usko pohjoisella pallonpuoliskolla. Tshuktshit selittävät tuulien aiheutuvan tästä taivaan alituisesta liikkeestä. Algonkin-intiaanit kertovat tarun neljästä veljestä, jotka noustakseen taivaankannelle käyttivät hyväkseen tuota hetkeä, jolloin taivas ja maa lähestyivät toisiaan; yhden heistä kuitenkin sanotaan saaneen surmansa joutuessaan taivaan ja maan väliin.
Useimmat Aasian ja Europan kansat ovat kuvitelleet taivaan kannattajana vielä naulaa vankemman ja kestävämmän tuen, jonkinlaisen jättiläispatsaan, jonka huippu on taivaalla pohjantähden äärillä. Tästä käsityksestä johtuvat ne omituiset nimitykset, joita Altain suvun kansat ovat antaneet pohjantähdelle. Mongolit, burjatit ja kalmukit sekä Altain tatarit ja uigurit sanovat mainittua tähteä "kultaiseksi pylvääksi", kirgisit, bashkirit ynnä eräät muut Siperian tatariheimot "rautaiseksi patsaaksi", teleutit "yksinäiseksi paaluksi" sekä tungusi-orotshonit "kultaiseksi paaluksi". Näistä kaukana toisistaan asuvien kansojen yhteisistä nimityksistä näemme, että käsitys taivasta kannattavasta patsaasta palautuu Altain suvun keskuudessa verraten varhaiseen aikaan. Jakuttien taruissa, joissa maailman oletetaan pienestä alusta vähitellen kehittyneen, tämä "rautainen puu" kerskaa: "Kun taivas ja maa alkoivat kasvaa, kasvoin minä niiden kera."
Vaikkakaan käytettävissä olevat lähteet eivät nimenomaan mainitse, ovatko keski-Aasian kansat tehneet kuvia tästä mahtavasta maailmanpatsaasta, voimme kuitenkin olla asiasta verraten varmoja päättäen siitä, että tämä tapa on nykyaikoihin asti säilynyt eräillä pohjoisemmilla kansoilla, vieläpä Siperian suomensukuisillakin heimoilla, jotka todistettavasti ovat olleet turkkilaistatarilaisen vaikutusvallan alaisina. Ostjakit nimittävät näitä puusta tehtyjä pylväitä, joille he toimittavat teurasuhreja "kaupunginpatsaiksi" eli "kaupungin keskuksen vahvoiksi patsaiksi". Tekotavaltaan yksinkertaisimmat, selittää Karjalainen, ovat hiukan maahan upottamalla pystyyn asetetut ja tuskin koskaan niissä lienee huomattavissa minkäänlaista hahmoittelua. Tsingalan kylän patsas oli noin parin sylen korkuinen, nelitahkoiseksi veistetty, ei kovin vanha, ohut hirsi. Nykyään, huomauttaa mainittu tutkija, tavataan näitä patsaita uskomuksellisen kohtelun esineinä ainoastaan muutamissa Irtyshin rantakylissä, toisten sikäläisten kylien omistamien sanotaan rantavyöryjen mukana joutuneen jokeen virran vietäviksi. Tsingalan kylän "kaupunginpatsasta", vaikkakin se on aivan "asuntojen keskessä, ei suinkaan missään kunnioitusta herättävässä paikassa", palvotaan uhrilahjoin aivan kuin jotakin jumaluusolentoa. Karjalainen kertoo, että "veronmaksuun kokoontuneet oman kylän ja muiden samaan kuntaan kuuluvien kylien asukkaat ostavat yhteisesti lehmän tai härän ja uhraavat patsaan juurella saadakseen menestystä elinkeinoissa ja perheen lisääntymistä". Tätä jumalaksi kuvittelemaansa puupylvästä Tsingalan ostjakit nimittävät "Rautapatsasmieheksi", mikä myös on erään toisen Irtyshin kylän Semeikinin patsaan nimi ja mikä nimi suuresti muistuttaa tatarien ennen mainittua "rautaista patsasta". On siis ilmeistä, ettei ostjakkien "kaupungin keskuksen vahva patsas", jota muuan satu sanoo "jumalan laskemaksi puuksi", voi, kuten Karjalainen olettaa, olla ainoastaan "uhrieläimen sitomista, uhriantien ripustamista sekä haltioiden sille asettumista varten pystytetty paalu", vaan itse taivasta kannattavan patsaan jumaloimus. Se ilmenee myös patsaan äärellä luetuista rukoussanoista.
Niissä "kaupungin keskuksen vahvoissa patsaissa", joita Patkanov kertoo nähneensä Kondalla oli "usein päässä pieni katon tapainen, jolla oli nähtävissä tökerösti veistetty linnunkuva". Muillakin ympärillä asuvilla kansoilla, kuten eräillä samojediheimoilla, Jenisei-ostjakeilla sekä Hatanga-joen dolganeilla, joiden sanotaan olevan jakuttilaistuneita tunguseja, on samanlaisia pyhiä, linnunkuvalla varustettuja riukuja. Linnunkuvan, jonka Lehtisalo näki hyvin pitkän seipään päässä erään sukupuuttoon kuolleen samojediheimon asuinsijoilla, selitti hänen oppaansa tarkoittavan taivaallista tarulintua. Dolganit tekevät tästä "lintukerrasta" (tojon kotör) usein kaksipäisen kotkan muotoisen kuvan, jonka he asettavat maailmanpatsaan päätän. Saman linnun, jota ostjakit nimittävät Num-sives ('taivaankotka'), mutta jonka alkuperää Siperian kansat eivät osaa selittää, ovat jo Aasian muinaiset sivistyskansat tunteneet käyttäen sen kuvaa m.m. vallan tunnusmerkkinä. Nimenomaan kaksipäisenä esiintyy taivaankotka heettiläisten vaakunassa, Vähässä Aasiassa, mistä se todennäköisesti on siirtynyt myöhemmin eräille Europankin kansoille.
Nelitahkoiseksi veistettyä patsasta, jonka päähän tämä taivaallisten voimain edustajaa esittävä kotkankuva on asetettu, dolganit nimittävät "kukistumattomaksi tueksi" sekä kuvittelevat, että sen vastine, joka "ei koskaan vanhene eikä sorru" on Ylijumalan asunnon edustalla. Usein näissä patsaissa näkee linnunkuvan alapuolella vielä taivasta kuvaavan katoksen. Toisin paikoin on saman katoksen kannattajina paitsi tuota keskellä olevaa "kukistumatonta tukea" lisäksi kullakin ilmansuunnalla erikoinen, jonkun verran tätä lyhyempi patsas. Joskus nuo sivupatsaat ovat erillään ensiksimainitun, kaksoiskotkan kuvalla varustetun keskuspatsaan ympärillä.
Vanhat juuret on maailmanpatsaan kuvittelulla ollut Europankin puolella. Muinaiset germanit nimittivät sitä nimellä irminsul ('maailmanpatsas') ja tekivät siitä kuvan, joka Rudolf v. Fuldan tiedonannon mukaan oli maahan paljaan taivaan alle pystytetty tavattoman suuri puupaalu. Puun selitettiin olevan "maailmanpylvään, joka kannattaa kaikkea". Kaarle Suuri hävitti v. 772 erään tällaisen irminsulpatsaan. Skandinavien jo täydellisesti unhoon joutuneita vastaavia uskomuksia ja tapoja ovat heidän maassaan asuvat lappalaiset jäljitelleet viime aikoihin asti. Vierasnimistä ylijumalaansa, Veraldenrad'ia ('maailmanhaltiaa') palvoessaan nämä pystyttivät puisen pylvään, jota he uhritilaisuudessa voitelivat teuraan verellä ja jota he nimittivät "maailmanpatsaaksi". Pylvään he sanoivat pystyttävänsä, "jottei jumala antaisi taivaan pudota" tai "jotta hän voisi tukea maailmaa ja pitää sitä kunnossa, niin ettei se vanhenisi eikä sortuisi entisestä asennostaan". Se maailmanpatsas, jonka Leeni näki Porsangerin vuonon läheisyydessä, oli kuten Tsingalan ostjakkien nelitahkoinen maahan pystytetty hirsi, mutta sen päässä oli rautapiikki (vrt. veraldarnagli). Sekä germanien että lappalaisten sanotut pylväät olivat joko tilapäisesti pystytettyjä tahi pitempiaikaisia ja samoin näyttää olleen asianlaita myös pohjois-Siperiassa. Todistuksen siitä, että lappalaistenkin patsailla oli taivaallinen esikuva, tarjoo m.m. näiden pohjantähdelle antama nimitys 'maailmanpatsas' (Skand. lapp. veraldentshuold ) tai 'taivaanpatsas' (Ven. lapp. almetshuolda ), mikä siis palauttaa mieleen Altain suvun vastaavan nimityksen.
Muinaisten suomalaisten tätä koskevan kuvittelun muistomerkkinä elää kansan huulilla ainoastaan eräitä vanhoja sanontatapoja, joiden ajatusta on vaikea väärinkäsittää. Niinpä toisin paikoin maassamme kuulee sanottavan hyvin pitkäikäisestä henkilöstä: "Hän elää maailmantolpaksi tai -patsaaksi ". Vielä vanhanaikaisempi on Lönnrotin muistiinpanema samaa tarkoittava sananparsi: "Eihän tuo toki eläne maasammaksi ", jota virossa vastaa: "Ega ta või ilmasambaks jäädä."
Todennäköisesti on muillakin Europan kansoilla, ainakin muinaiskreikkalaisilla sekä slaaveilla, joiden puheenparsissa "maailman pylväs" esiintyy, ollut sama käsitys tuosta taivaankaikkeutta kannattavasta patsaasta. Siihen liittyvän maailmanlopun pelon, mikä ilmenee lappalaistenkin selityksistä, ovat tunteneet myös muinaiset kelttiläiset, joiden Strabo kertoo lausuneen: "Me pelkäämme ainoastaan yhtä asiaa, nim. sitä, että taivas saattaa pudota päällemme."
Mutta eivät ainoastaan yllämainitut kansat ole tunteneet näitä uskomuksia ja kuvitteluja, vaan kaukana Japanissakin kertovat tarut "pohjosessa, maan keskipisteestä kohoavasta metallipaalusta" ja vieläpä Pohjois-Amerikan intiaanienkin keskuudessa on omituisia paalujumalia, joiden asiantuntijat sanovat edustavan "kosmillista järjestystä". Aikaisimmin tiedetään vastaavien uskomusten esiintyneen myös Aasian muinaisilla sivistyskansoilla. Intialainen Atharvaveda opettaa, mitenkä tuo "patsas" (skambhá) on taivaan ja maan tuki sekä kaiken olevaisen keskus.
Varsin mielenkiintoista on tietää, millaiseksi alkuaan ajateltiin itse taivas, jota tuon ihmeellisen paalun tai patsaan uskottiin kannattavan. Tuskin erehdymme olettaessamme, että taivasta tällöin on kuviteltu jonkinlaiseksi katoksen kaltaiseksi laitteeksi, jonka tarkoituksena on suojata maata ja maanpäällistä elämää. Siihen viittaa vieläkin toisin paikoin vallitseva käsitys, että taivas on suuri maan yli kaartuva teltanpeite. Jakutit selittävät, että taivas on laadittu useista toisiaan peittävistä, tiukoiksi pingoitetuista nahkoista. Burjatit näkevät linnunradassa "neulotun sauman" ja muuan olento kerskaa: "Kauan, kauan sitten, kun vielä olin nuori, ompelin taivaan yhteen." Joskus jumalat raoittavat taivaan peitteitä nähdäkseen, mitä maan päällä tapahtuu. Tällä tavalla m.m. tshuvassit selittävät meteoori-ilmiötä. Onnellinen se, joka sattuu näkemään tämän "taivaan raon", sillä hän saa sen, mitä hän sillä hetkellä toivoo tai anoo Jumalalta. Samoin uskovat ostjakit, että Jumala suo ihmisille kaiken, mitä he "taivaan oven" avoimena ollessa sattuvat häneltä anomaan. Samaa ilmiötä tarkoittavat myös burjatit puhuessaan "taivaan ovesta", jota jumalat toisinaan pikaisesti raottavat. Kun tuo "ovi" on auki, jota kestää vain silmänräpäyksen, "hohtaa taivaasta ihmeellinen valo, joka saa koko maan loistamaan omituisella tavalla". Tämä lapsellinen käsitys valoilmiöstä, joka syntyy, kun meteori putoaa ilmapiiriin, on entisaikaan ollut hyvin yleinen sekä Aasiassa että Europassa. Yhtä yleisesti on ollut tapana tällöin lausua jokin toivomus, jonka uskotaan toteutuvan.
Kun siis taivas tämän käsityskannan mukaan on teltanpeitteen kaltainen suojus, joka suuren paalun tai pylvään varaan pingoitettuna leviää yli maan, on ymmärrettävää, että tähdet tuolloin ovat olleet ainoastaan jonkinlaisia reikiä tuossa peitteessä. Pahin reikä on ollut seulasten muodostama aukko, josta maan päälle on uskottu virtaavan tuulta ja kylmää. Paitsi Aasiassa ja Europassa on tämän uskon muistomerkkejä kirjaanpantu Pohjois-Amerikassa ja Australian saaristossa. Lämpimissä seuduissa seulaset useimmiten ovat tuulen tuottajia, mutta pohjoiset kansat sanovat niiden synnyttävän talven. Viimeksimainittu käsitys näyttää aiheutuneen siitä, että seulasten ilmaantumista taivaalle seuraa kylmä ajanjakso, kun taas niiden katoaminen taivaanrannan taakse sattuu lämpimän vuodenajan alkuun. Jakutit, jotka sattuvasti nimittävätkin seulasia "ilmareiäksi" (vrt. suom. "seula, seulanen") tarinoivat, mitenkä muuan sankari kerta kokosi kolmekymmentä paria sudenkoipinahkoja ja valmisti niistä itselleen rukkaset tukkiakseen tuon tuulisen reijän, joka "lakkaamatta puhalsi pakkasta ja viimaa".
Tällainen taivaan kuvittelu katoksen kaltaiseksi laitteeksi on epäilemättä ikivanha ja peräti varhaiskantaisen kulttuurin luoma. Nähtävästi on ihmisen silloinen oma vaatimaton asunto ohjannut hänen mielikuvitustaan, kun hän on pyrkinyt luomaan kuvan itseään ympäröivästä maailmasta. Telttaa muistuttavana esiintyy taivas myös eräissä Vanhan Testamentin kuvauksissa, kuten esim. Jesajan kirjan 40:nnessä luvussa, jossa sanotaan: "Hän on se, joka levittää taivaan niinkuin ohukaisen vaatteen ja venyttää sen asuttavaksi majaksi."
Yllämainitun kuvittelun ohella, jolloin maailmanpatsas siis esiintyy taivaan kannattajana, tavataan toinenkin, jonka mukaan se on jonkinlainen taivaalla vaeltavien tähtien liekapylväs. Se seikka, että ympärillä olevat tähdet maasta katsoen näyttävät herkeämättä kiertävän taivaankeskusta, on herättänyt ajatuksen näiden välillä olevista siteistä. Kirgisit sanovat kolmea lähinnä tuota "rautaista paalua" olevaa pikku otavan tähteä, jotka muodostavat kaaren, "köydeksi", johon saman tähtikuvion kaksi suurempaa tähteä, "kaksi ratsua" ovat sidotut. Samaten kuvitellaan, että suuren otavan seitsemän eläintä ovat kiinnitetyt taivaan paaluun yhdellä köydellä. Kun nämä siteet kerran katkeavat, syntyy taivaalla suuria häiriöitä. Mongoliheimot näkevät koko tähdistössä suuren hevoslauman, jota ratsun selässä istuva Solbon (= Venus) ja hänen Dogedoi tai Toklok niminen renkinsä kaitsevat (vrt. intial. Asvin). Mainitsemme nämä esimerkit ainoastaan, jotta voisimme ymmärtää, minkä vuoksi maailmanpatsasta turkkilais-tatarilaisten kansain tarustossa usein kuvitellaan mahtavaksi hevospaaluksi. Sellaisena jakutit nimittävät sitä "hevospaalu-herraksi". Burjatit tarinoivat Boshintoi nimisen taivaassa asuvan haltian yhdeksästä pojasta, jotka taitavina seppinä ovat opettaneet ihmisiäkin valmistamaan rautaa ja joita senvuoksi palvotaan ja ylistetään m.m. seuraavin sanoin: "Boshintoin yhdeksän valkoista seppää … tekivät pohjantähdestä hevospaalun ja kultaisesta järvestä kilparadan". Samoin kuin keski-Aasian nomadeilla on asuntonsa edustalla paalu ratsujen sitomista varten, samoin selitetään jumalienkin sitovan ratsunsa taivaanpaaluun. Eräät Siperian tatariheimot uskovat jumalien asuvan taivaalla teltassa, jonka edessä on "kultainen hevospaalu". Kuten Karjalainen huomauttaa, ovat Vasjuganin ostjakitkin saaneet tatareilta satuihinsa "auringon puolella olevan rautapylvään, kivipylvään, Toremin (Taivaanjumalan) luoman, missä on hihaisen käden mentävä rautarengas", johon ajoporo sidotaan. Samaten vogulit kertovat Taivaanjumalan asunnon edessä olevasta "kirjavareisisen, pyhän eläimen sitomista varten pystytetystä jumalan pyhästä, rautaisesta patsaasta".
Ostjakkien kansanrunoudessa, kuten ylläolevasta esimerkistä ilmenee, puhutaan siis myös "kivisestä" pylväästä. Omituinen nelitahkoinen kolmen sylen korkuinen läpikuultava kivipatsas esiintyy jakuttienkin tarussa erään rautaisen alueen keskellä; siinä muuan sankari rukoilee Taivaan jumalaa. Mahdollisesti myös keski-Aasian aroille pystytettyjen kivipatsaiden joukossa piilee tällaisia maailmanpylväitä, mitkä samalla saattavat olla maannavan havainnollisesti esitettyjä merkkejä.
Mutta eniten kiinnittää huomiotamme se seikka, että noita jugralaisten pyhiä patsaita usein kuviteltiin seitsenkerroksisiksi. Niin oli Tsingalankin kaupunginpatsaan esikuvan laita, sillä vaikka itse esineessä ei ole tähän viittaavia merkkejä, sanotaan rukoussanoissa, jossa Taivaanjumala on mitä läheisimmässä suhteessa patsasjumalaan, seuraavasti: "Seitsenlomainen ylhäinen mies isäni sinä olet, kuuslomainen ylhäinen mies sinä olet! Rautapatsasmies-isäni pyhän puun juurelle, Metallipatsasmies-isäni pyhän puun juurelle päälihasta runsaalle vadille, rintalihasta runsaalle vadille me sinut kutsuimme". Sana "kuuslomainen" eli pykäläinen on tässä ainoastaan runollisena kertona. Toinen kirjaanpantu rukous, jossa Sänke ('valo') nimistä taivaanjumalaa puhutellaan patsaan ohella, on seuraava: "Seitsenlomainen ylhäinen mies, Sänke isäni, kolmelle taholle valvova mies isäni, kolmelle taholle suojeleva mies isäni! Rautapatsasmies-isäni pyhään maahan, viattomaan maahan, hänen istuttamansa pyhän puun juurelle minä seisotan verieläimisen veriuhrin, leppäeläimisen veriurin".
Näissä jugralaisten patsaisiin liittyvissä uskomuksissa on 7-luvun merkitys varsin silmäänpistävä. Ostjakkien tarut kertovat, mitenkä kosiomatkalle lähtevän henkilön on toimitettava uhri tämän "jumalakasvoisen Pyhän puun" juurella eli "seisotettava sinne yhteen hihnaan sidottujen seitsemän porohärän uhri" sekä tehtävä "jumalakasvoisen pyhän puun juurella seitsemän hyvää pään taivutusta". Nuo seitsemän eläintä mainitaan myös eräissä vaaralliselle matkalle lähtevälle sankarille annetuissa neuvoissa: "Kutsu kylä-täyden monet miehesi, kaupunki-täyden monet miehesi yhteen, tuo yhteen hihnaan sidotut seitsemän eläintä ja sido ne vahvaan kaupunginpatsaaseen." Jakuttilaisissakin taruissa puhutaan "rautaisen puun" äärellä olevasta seitsemästä porosta. Todennäköisesti on noilla yhteen hihnaan sidotuilla "seitsemällä eläimellä", samaten kuin itse patsaalla, esikuvansa taivaalla ja tulemme silloin ajatelleeksi otavaa, jonka "seitsemän eläintä" kuvitellaan olevan sidottuja pohjantähteen "yhdellä köydellä".
Mutta 7-luku ilmenee myös itse jumalan puhuttelusanoissa "seitsenlomainen eli -pykäläinen mies", mikä saattaa viitata siihen, että itse patsasta on kuviteltu seitsenkerroksiseksi. Ja esimerkkejä siitä onkin olemassa. Niinpä uhratessaan Salymin latvoilla Ahvenjärvenukko nimiselle haltialle sikäläiset ostjakit pystyttävät järven jäälle n. sylen pituisen kuusisen pylvään, johon veitsellä tekevät "seitsemään kohtaan seitsemän pilkkaa". Pylvään päähän he sitovat kirjavaa kangasta ja asettavat uhriruuat pylvään eteen, johon uhriteuras sidotaan rukousten ja kumartelujen ajaksi; teurastettaessa on verisuihkun lennettävä pylvään päälle. Samanlaisia pylväitä ovat Jenisei-ostjakitkin entisaikaan pystyttäneet virtansa rannoille hyvän kalansaannin vuoksi. Nykyään ei niitä tietääksemme enää missään tapaa käytännössä, vaikkakin vanhukset tietävät niistä kertoa. Krasnojarskin museossa näkee niitä tallella, ja ne ovat n. pari syltä pitkiä jotakuinkin ohuita riukuja, joihin on seitsemään kohtaan toinen toistaan ylemmäksi veistetty syvä pykälä; niiden vastineita tapaamme samojedeillakin. Pykälien asemesta on toisin paikoin ollut tapana jättää tähän paaluun seitsemän oksankantaa. Niinpä kerrotaan Irtyshin ostjakkien avannon ääressä uhratessaan pystyttävän jäälle pylvään, johon jätetään seitsemän oksantynkää. Karjalainen olettaa kysymyksessä olevan ainoastaan keinotekoisen uhripuun, mutta tuskin näitäkään tilapäisesti pystytettyjä pylväitä voidaan eristää yllämainituista maailmanpatsaista. Joka tapauksessa on seitsenpykäläisellä rautapatsasmiehellä taivaallinen esikuva, sillä vogulien tarut tietävät kertoa "seitsenjatkoisesta puhdashopeisesta pyhästä patsaasta", johon jumalanpoika sitoo ratsunsa tullessaan isänsä luo.
Perehtyessämme aasialaiseen maailmankuvaan ei meidän ole vaikeata selittää, mitä nuo seitsemän jatkosta, pykälää tai oksantynkää kuvastavat. Epäilemättä ne edustavat taivaan seitsemää kerrosta, mikä kuvitelma on yleinen ostjakkien y.m. keskuudessa. Nuo "pykälät" esiintyvät myös Altain tatarien shamanimenoissa, vaikkakin täällä taivaankerroksia kuvitellaan olevan yhdeksän. Loitsimaan ryhdyttäessä rakennetaan Altailla erikoinen teltta, jonka keskelle pystytetään koivu siten, että puun latva kohoaa ilmaan katoksen keskessä olevan reppanan puhki. Koivun runkoon veistetään yhdeksän pykälää, joiden selitetään olevan yhdeksänkerroksisen taivaan vertauskuvia. Pyrkiessään puuta myöten ylimpään taivaaseen on shamanin noustava kaikkien kerrosten läpi. Se tapahtuu siten, että noita loitsiessaan vähitellen kapuaa ylöspäin pykälä pykälältä. Kun hän on asettanut jalkansa alimmalle portaalle, on hän saapunut ensimäiseen taivaaseen ja niin hän kohoutuu vihdoin yhdeksänteen asti.
Samaten dolganit kuvittelevat, että kun shamanin on vietävä kuolleen sielu taivaaseen, on hänen henkimatkansa päämääränä juuri tuo taivaallinen puu, johon hän saattaa sielun ylijumalan poikien huostaan ja missä se elää edelleen pienen linnun hahmossa. Kuvatessaan tämän "kukistumattoman tuen" dolganit usein piirtävät veitsellä sen kylkeen taivaan eri kerroksissa asuvien jumalanpoikien kasvot. Samanlainen tapa näyttää olleen muillakin luoteis-Siperian kansoilla, kuten ostjakkienkin Kuva jenisei-ostjakkien maailmanpatsaalle antama nimi jumalakasvoinen puu osoittaa.
Todennäköisesti maailmanpaalua tarkoittaa myös Jenisei-ostjakkien rautainen shamaninsauva tai -valtikka, jonka oksamaisille poikkipuille niiden henkien uskotaan laskeutuvan, joita noita kutsuu avukseen. Samoinkuin taivaan tarukotkaa on tätäkin pidetty yliluonnollisen mahdin ja vallan tunnuskuvana.
Kuten mainittu, on puu, jota myöten altailainen shamani pyrkii taivaaseen, pykälillä varustettu, mutta ei varsinainen paalu, vaan vihreälatvainen koivu. Näin ollen voimme siinä nähdä jonkinlaisen välimuodon edellämainittujen patsaiden ja maakehän keskuksesta kohoavaksi kuvitellun oksallisen maailmanpuun välillä. Toisin paikoin näkee dolganienkin patsaissa poikkipuita, joiden selitetään esittävän Ylijumalan asunnon edessä olevan "kahdeksanoksaisen" puun oksia, joiden suojassa jumalanpojat taivaassa asuvat. Samoinkuin ostjakkien pyhissä pylväissä oli seitsemän pykälää tai seitsemän oksantynkää kertoo Abakan-tatarien sankariruno "maapiirin keskellä rautaisella vuorella olevasta valkoisesta, seitsenoksaisesta koivusta". Ennenkuin ryhdymme lähemmin selostamaan tuota maanavalla ruhtinoivaa, mahtavaa maailmanpuuta, on meidän suunnattava huomiomme vielä samassa paikassa sijaitsevaan vuoreen, jonka huipulta tämä puu erinäisten tarujen mukaan kohoaa.
BABELIN TORNI.
Ja he sanoivat: käykäämme, rakentakaamme itsellemme kaupunki ja torni, joka taivaaseen ulottuu.
I Moos. 11:4.
Raamatun taru kertoo, mitenkä muinaisajan ihmiset kerta ryhtyivät rakentamaan suurta taivaaseen ylettyvää tornia ja mitenkä Jumala keskeytti heidän työnsä. Myöhemmältä ajalta polveutuvien kertomusten mukaan tuo jättiläisrakennus sortui raunioiksi joko taivaasta isketyn tulen tai ankarien tuulien tuhoamana. Mikä lieneekin ollut syynä tarumme syntymiseen, ovat tutkijat yksimielisiä siitä, että raamatun kertoma Babelin torni on jossakin suhteessa niihin ihmeellisiin temppelitorneihin, joita muinaiset babylonialaiset rakensivat ja joiden mahtavat rauniot yhä vieläkin ovat omiansa herättämään kummastusta.
Kun europpalaiset tutkijat ensi kerran tutustuivat näihin suuremmoisiin muinaisjäännöksiin, luulivat he niissä näkevänsä juuri tuon tarunomaisen tornin rauniot ja samalla heissä heräsi halu ryhtyä vilkkaan mielikuvituksensa avulla hahmoittelemaan tätä muinaisuuden ihmerakennusta, jonka ulkomuodosta ei raamattu kerro muuta kuin että se oli tornimainen, hyvin korkeaksi suunniteltu rakennus. Arvokkaimpana osviittana tässä suhteessa on ollut Herodotoksen historiassa säilynyt kuvaus babylonilaisen jumalan, Zeus Beloksen pyhäköstä, johon liittyvää tornia historioitsija selostaa seuraavin sanoin: "Pyhäkön keskelle on pystytetty mahtava torni, stadionin pituinen ja levyinen, ja tämän tornin yläpuolelle on rakennettu toinen torni ja senkin päälle toinen aina kahdeksaan torniin saakka. Niihin johtava käytävä on ulkosivulla muodostaen piirin kaikkien tornien ympäri… Ylimmässä tornissa on suuri temppeli, temppelissä suuri hienolaitteinen sohva ja sen ääressä kultainen pöytä. Ei ainoatakaan jumalankuvaa ole sinne asetettu." Myöhemmän ajan tutkijat ovat muinaisjäännöksien perusteella voineet osoittaa, että nämä Kaksoisvirran maan mahtavat tornit, joita jo sumerilaiset rakensivat ja joita he nimittivät zikkuratu, todella ovat olleet päällekkäisillä terasseilla varustettuja rakennuksia, useimmiten nelisivuisia ja että niiden neljä nurkkaa on ollut läheisessä suhteessa neljään ilmansuuntaan. Tällainen nelisivuinen terassitorni oli m.m. Babylonin ylpeys, Etemenanki, minkä seitsenkerroksisen rakennuksen eri kerrosten sivujen pituus- ja korkeussuhteet voidaan nykyaikaan asti säilyneen mittakaavion nojalla jotenkin tarkoin määrätä. Yleensä nämä terassitornit, vaikka niissä olleiden kerrosten lukumäärä on vaihdellut kolmesta seitsemään asti, ovat olleet Babylonian eri asutuskeskuksissa jotenkin samanlaisia.
Nelisivuisten tornien ohella on oletettu olleen myös kartion tai näkinkengän muotoisia, mutta niiden olemassa olo on ollut vaikeammin todettavissa. Osoituksena siitä, että muinaisbabylonilaiset olisivat sellaisiakin rakentaneet, ovat tutkijat pitäneet m.m. Tigriksen rannalla sijaitsevan Samarran minareettia. Vaikka tämä lähellä olevaan moskeaan liittyvä kivitorni polveutuukin vasta 800-luvulta j.Kr., pidetään todennäköisenä, että sen esikuva palautuu jo babylonilais-assyyrilaiseen aikaan. Näinollen tämä minareetti muodostaa jonkinlaisen yhdyssiteen muinaisbabylonilaisen ja islamilaisen rakennustaiteen välillä. Mahdollisesti itse paikalla suoritettu jatkuva tutkimus on luova vielä runsaasti valoa näiden itämaisten ihmerakennusten ulkoasuun.
Mutta sekin ainehisto, mikä jo on käytettävissä, asettaa vastattavaksemme kysymyksen, mikä on ollut näiden Babelin tornien alkuperäinen tarkoitus. Minkävuoksi muinaiset sumerilaiset, joiden tiedetään niitä ensiksi rakentaneen, ovat ryhtyneet tähän suurisuuntaiseen työhön? Yleisimmin ovat tutkijat omaksuneet ajatuksen, etteivät nämä jättiläistornit saata alunpitäen olla, kuten jotkut aikaisemmin ovat olettaneet, kuninkaiden hautakammioita, eikä myöskään vain tähtitieteellisiä havaintoasemia, vaan, kuten jo Herodotoksen kuvauksesta ilmenee, jonkinlaisia jumalien kunniaksi rakennettuja pyhäkköjä. Huomauttaahan mainittu historioitsija nimenomaan, että seitsenkerroksisen tornin yläpuolella olevassa kahdeksannessa osastossa oli temppeli, vaikkakaan siellä ei ollut jumalankuvaa. Myöskin Nebukadnezar kertoo, mitenkä hän rakennutti Babylonissa Etemenanki- ja Borsippassa Euriminanki-tornien huipulle "loistavan jumalanasunnon, taitehikkaan pyhäkön". Se seikka, että itse tornin muodostaa kiinteä tiilimassa ja että sitä usein nimitetään "vuoreksi", osoittaa, että tämä merkillinen rakennus on ollut sen huipulla olevan temppelin vuorta jäljittelevä jalusta. Tästä asiasta tuskin voidaan olla eri mieltä; mutta vaikeampaa on ollut vastata kysymykseen, mikä tuo korkeaksi kuviteltu "vuori" itse asiassa on.
Ruotsinmaalainen professori Axel Moberg, joka äskettäin ilmestyneessä tutkimuksessaan arvostelee kaikkia noiden tornien suhteen ennen tehtyjä olettamuksia, vetoaa niiden "vuorta" merkitseviin nimiin ja huomauttaa, että nämä nimet "tuskin ilmaisevat ainoastaan, että torni oli vuoren näköinen, vaan myöskin että se todella oli aijottu kuvaamaan tahi pikemmin olemaan vuori, jolle jumala oli asettuva asumaan". Käsityksensä näiden vuori-rakennusten alkuperästä hän esittää seuraavin sanoin: "Vuori näyttelee vallitsevaa osaa sumerilaisten uskomuksissa ja niiden ilmaisumuodoissa, niin merkitsevää, että on vaikeata ajatella, etteivät nämä käsitykset olisi muodostuneet vuoriseuduissa, joista kansa sittemmin on siirtynyt virtamaahan. Mikä onkaan silloin luonnollisempaa kuin että kansan jumala, joka on tottunut asumaan vuorten huipuilla, myös täällä vaatii vuorta tyyssijakseen? Ja niin ovat hänen palvojansa rakentaneet hänelle Babylonin ensimäisen tornin."
Tältä näkökannalta asiaa katsoessaan Moberg vastustaa niitä, varsinkin saksalaisten tutkijain esittämiä olettamuksia, joiden mukaan nämä porrastornit edustavat kosmologisia kuvitteluja.
Epäilemättä on Moberg oikeassa painostaessaan vuoren mytologista merkitystä muinaisten sumerilaisten uskomuksissa. Olihan heidän suuri jumalansa Enlil juuri vuorijumala, jota toisinaan nimitetään suorastaan "suureksi vuoreksi". Mutta hyvin vähässä määrin uskottavalta tuntuu tutkijamme selitys, että kansa tasangolle siirryttyään siellä suurin kustannuksin olisi ryhtynyt jäljittelemään vain entisen kotiseutunsa vuoria. Minkään muun kansan keskuudesta ei voida löytää tähän verrattavia esimerkkejä.
Tuon toisen, kosmologisen katsantokannan tueksi on esitetty m.m. eräitä nimityksiä, joita jo sumerilaiset ovat antaneet noille "taivaaseen ylettyville" torneilleen. Tässä suhteessa todistusvoimaisimmat ovat nimet sellaiset kuin Duranki ('taivaan ja maan yhdysside') ja Etemenanki ('taivaan ja maan perustuksen talo'). Huomattava on lisäksi nimi Euriminanki ('taivaan ja maan seitsemän käskynkuljettajan temppeli'), minkä on oletettu olevan jossakin suhteessa tornin seitsemään kerrokseen, samoin kuin lagashilaisen temppelin määreen "Seitsemän taivaankehän temppeli", joskaan ei nimenomaan tiedetä, että viimeksimainittu nimi tarkoittaisi itse tornia. Mobergin mielestä eivät nämä nimitykset ole riittäviä todistamaan, että kysymyksessä olevien tornien esikuvana todella olisi ollut jokin kosmologinen, taivaankerroksia esittävä kuvitelma. Vaikkakin, niin hän huomauttaa, sellaiseen nimeen, kuin "Taivaan ja maan yhdysside", mahdollisesti sisältyy käsitys, että tämä torni, jonka perustus on ollut syvällä maassa ja huippu taivaalla, muodostaa jonkinlaisen yhdyssiteen taivaan ja maan välillä, täytyy tämän tapaisen kuvittelun kuitenkin olla toisella sijalla, se ei koskaan ole saattanut olla itse tornin pystyttämisen syynä.
Mahdollisesti ei tätä ongelmaa voidakaan tyydyttävästi ratkaista yksinomaan muinaisbabylonialaisen tutkimusainehiston perustalla. Mutta silti ei meidän tarvitse jäädä epätietoisiksi siitä, mikä tämä "taivaan ja maan yhdysside", jota myös nimitetään "vuoreksi", asiallisesti on. Sen selittämiseksi on meidän luotava silmäys Aasian muillakin kansoilla vallinneisiin vastaaviin uskomuksiin ja kuvitteluihin.
Aivan yleinen yhä vieläkin keski-Aasian kansoilla on käsitys, että maakehän keskessä sijaitsee mahtava vuori, jonka huippu hipoo ihmisten saavuttamattomia korkeuksia ja tarjoaa jumalille heidän arvoaan vastaavan asuinsijan. Samoinkuin tuo ennenmainittu "rautainen patsas" kerskaa kasvaneensa taivaan ja maan kera, samaten puhuvat turkinsukuisten kansain vanhat tarut kaukaisesta ajasta, jolloin maakehän keskusvuori vielä oli pieni kukkulapahainen. Kumpikin uskomus edellyttää siis, että maailma vähitellen pienestä alusta on kasvanut yhä suuremmaksi, ja liittyy yhtä kiinteästi itse maailmankuvaan.
Vaikkakin Altain kansat ovat jumaloineet vuoriaan, varsinkin tarujen ylistämää Altaita, jota ne nimittävät "ruhtinaaksi", ei käsitys maanpiirin keskusvuoresta kuitenkaan ole ollut sidottu mihinkään paikalliseen, keski-aasialaiseen vuoreen, vaan on tämä kuvitelma tullut tänne muualta jo valmiiseen maailmankuvaan kuuluvana. Huomattava on lisäksi, että tämä tarunomainen vuori usein sijoitetaan itse taivaaseen. Niin esim. Altain tatarien ylijumala, Bai-Ulgön ('suuri-rikas') asuu taivaassa "kultaisella vuorella". Samoin jakuttien tarut puhuvat taivaan "maidonvalkoisesta kivisestä vuoresta". Usein tämän läpikuultavan vuoren kuvitellaan kohoutuvan kerroksittain, joiden lukumäärä vaihtelee, mutta joita tavallisesti mainitaan olevan yhtä monta kuin on itse taivaankerroksia kunkin kansan käsityksen mukaan. Muuan keski-aasialainen taru kuvailee maakehän keskusvuorta kolmiporraksiseksi. Ostjakit puhuvat taivaan "seitsenkerroksisesta vuoresta". Kuvitellaanpa joskus itse taivastakin sellaisenaan vuoreksi; sen alapuoli, jonka me ihmiset näemme, on pyöreän holvin muotoinen. Eräs altailainen luomistaru kertoo, mitenkä Ulgen luodessaan maailman istui "kultaisella vuorella", missä aurinko ja kuu aina loistavat ja mitenkä tämä vuori sittemmin laskeutui alas peittäen maan; taivaan reunat eivät kuitenkaan kosketa itse maata, ne kun eivät ulotu aivan maakehän ääriviivaan asti.
Käsitys taivaan vuoresta kuvastuu myös seuraavasta koillis-Siperiassa asuvien goldien tarusta: "Kun jumalat rakensivat taivaan, tekivät he sen kivistä, mutta sen valmistuttua alkoivat ihmiset pelätä, että se saattaa pudota heidän päälleen, sen vuoksi jumalat puhalsivat henkeään holvin alle, niin että siten muodostunut ilma verhosi kivet ihmisten katseilta." Epäilemättä tämäkin taivaankuva on läheisessä suhteessa tuohon "vuoreen" ja siitä kehittynyt. Goldien keskuudessa ei tällaisen kiviholvin kuvittelu ole voinut syntyä, sillä heille, samoinkuin muillekin pohjois-Siperian kansoille, on tällainen rakennustapa täydellisesti vieras.
Mongolien, burjattien ja kalmukkien tarustossa on maailmanvuoren nimenä Sumbur, Sumur eli Sumer, jossa nimityksessä helposti tuntee intialaisten keskusvuoren, Sumerun nimen ja johon liittyvät uskomukset ovat valmiina Intiasta lähteneen sivistysvirtauksen mukana kulkeutuneet keski-Aasian kansoille. Onko tämä Sumeru- eli Meru-vuoren kuvitelma alkuaan Intiassa syntynyt ja siellä mahdollisesti jonkin mahtavan paikallisen vuoren välityksellä, on vaikea ratkaista. Jo niin varhain, kuin sen tunnemme, on se ollut kosmologinen kuvitelma.
Mutta missä on tämän korkean maanpiirin keskuksesta nousevan maailmanvuoren huippu? Saattaisimme olettaa, että se olisi taivaan laella kohtisuorassa päämme päällä eli siis kuperalta näyttävän taivaankannen pohjassa. Sellaisessa asennossa olevaksi ei vuortamme kuitenkaan ole kuviteltu, vaan kohoutuu sen huippu pohjantähden luona olevaa taivaannapaa kohti, missä myös on vuoren huipulla sijaitseva Ylijumalan asunto ja "kultainen istuin". Juuri tällaiseen käsitykseen viittaa kaikkialla Aasiassa vallitseva käsitys, että maailmanvuori on pohjosessa. Selvästi tämä käsitys ilmenee seuraavasta burjattien keskuudessa muistiinpannusta intialaisen maailmankatsomuksen värittämästä tarusta: "Alkuaan oli ainoastaan vettä ja sammakko (= kilpikonna), joka tuijotti veteen. Jumala käänsi tämän eläimen nurin ja loi sen vatsalle maailman. Eläimen kullekin jalalle hän muodosti maanosan, mutta sammakon navalle hän perusti Sumbur-vuoren. Tämän vuoren huipussa on pohjantähti ". Toisessa tarussa, jossa Sumbur-vuoren huipulle on sijoitettu temppeli, sanotaan, että pohjantähti on tämän temppelin tornin kultainen kärki.
Samalla ilmansuunnalla kohoavan kosmillisen vuoren tunsivat jo ammoin etu-Aasian suuret kulttuurikansat. Myös raamatussa esiintyy tämä kuvitelma; Jesajan kirjan 14:nnessä luvussa kuvataan ylpeätä olentoa, joka halusi "asettaa itsensä korkeimman vertaiseksi" seuraavin sanoin: "Sinä sanoit sydämessäsi: taivaaseen tahdon minä astua, Jumalan tähtien yli minä istuimeni korotan ja istun todistuksen vuorelle pohjan perillä." Kun Jumalan istuimen uskotaan olevan maailmanvuoren huipulla pohjosessa, on tämä ilmansuunta ollut mandealaisilla rukoussuuntana. Myöskin Kiinan keisarilla on ollut tapana palvoa Taivaanjumalaa kasvot käännettyinä pohjosta kohti.
Vaikkakin tuon ihmeellisen, kosmillisen vuoren kuvitelma, kuten itse vuoren nimikin todistaa, on Intiasta lähteneen sivistysvirtauksen mukana vaeltanut mongoliheimojen keskuuteen, on sama uskomus tullut turkkilais-tatarilaisille kansoille toistakin tietä. Epäilemättä Persiasta peräisin on Altain tatarien tarustossa esiintyvä Sürö ('majesteetti')-vuori, kuten ne seitsemän jumalaakin, joiden uskotaan asuvan tällä taivaallisella vuorella ja joiden nimitys kudai on persialainen lainasana. Että käsitys taivaanvuoresta on ollut tunnettu kaukana Europassakin, osoittaa Skandinavien tarustossa esiintyvä Himinbjorg ('taivaanvuori') sekä seuraava suomalainen tulensyntyruno:
"Miss' on tulta tuuiteltu, raaputettu valkeata? Tuolla taivahan navalla, kuulun vuoren kukkulalla".
Vertaillessamme yllämainittuja kansan suussa eläviä perinnäistietoja keskenään huomaamme niissä kaksi pääkuvittelua, joko tämä maailmanvuori on ainoastaan maakehän keskellä sijaitseva, taivaan huippua hipova jättiläisvuori, joskus semmoisena myös itse taivaaseen siirtynyt, tahi on taivaankupu kokonaisuudessaan kuviteltu vuoreksi. Mikäli näillä mielikuvilla ei ole eri alkuperää, on todennäköisintä, että jälkimmäinen on edellisestä kehittynyt. Ainakin muinaisajan kansain maailmanvuoret, kuten intialaisten Sumeru ja iranilaisten Hara-berezaiti, ovat olleet maakehän keskusvuoria. Bundehesli selittää, mitenkä kaikki tähdet, sekä kiinto- että kiertotähdet, liikkuvat viimeksimainitun vuoren ympäri, johon ne aivan kuin maailmanpaaluun ovat siteillä kiinnitetyt. Mielenkiintoisella tavalla yhdistää kummankin kuvittelun kiinalaisissa kuvissa esitetty Sumeru, jossa tämä vuori muistuttaa tuntilasia ollen keskikohdalta verraten hoikka, mutta laajeten sekä alas että ylöspäin; vuoren yläosa leviää maata kattavaksi taivaaksi. Vielä omituisempia muodostuksia näemme japanilaisten taiteessa, missä tämä ohuenlainen keskusvuori määrättyjen välimatkojen päässä leviää kuvastamaan eri taivaankerroksia. Tällaisena Sumeru muistuttaa enemmän puuta kuin varsinaista vuorta ja on omiansa luomaan valoa siihen, mitenkä oksallinen maailmanpuu on saattanut maailmanpatsaasta kehittyä.
Muuan keski-aasialainen taru sijoittaa tälle korkealle, koillisessa (pohjosessa) olevalle, kolmiporraksiselle keskusvuorelle vielä mahtavan maailmanpuun. Että tätä porrasvuorta on kuviteltu nelisivuiseksi, osoittaa m.m. se, että sen huipulla, missä tuo jättiläispuu sijaitsee, on "neliönmuotoinen alue". Lisäksi sanotaan keskusvuoren sivuilla olevan neljä kumpua, joita nimitetään neljäksi maanosaksi, jommoisia intialaiset kuvittelivat olevan Sumerun ympärillä, yksi kullakin ilmansuunnalla. Mitenkä suuremmoinen näköala aukenee tuon korkealla vuorella olevan maailmanpuun latvasta, ilmenee jo siitä, että sieltä katsoen, kuten tarumme huomauttaa, valtameressä uiva maa näyttää pieneltä kuin hevosen kavio. Puun korkeutta kuvaa lisäksi käsitys, että jos sen latvasta heittää alas härän kokoisen kiven, ennättää se maahan vasta 50 vuoden kuluttua ja on sillävälin pienentynyt lampaan kokoiseksi.
Kohoten maakehän navalta ja ylettyen pohjantähden äärillä olevaan taivaannapaan muodostaa siis tämä aasialainen maailmanvuori jonkinlaisen taivaan ja maan yhdyssiteen. Jos me palautamme muistiimme ne tähän useampikerroksiseen tai -porraksiseen keskusvuoreen liittyvät uskomukset, jotka sille ja maailmanpatsaalle ovat yhteisiä ja alamme mielessämme kuvitella, että muinaisajan ihmiset olisivat ryhtyneet havainnollisesti esittämään tätä keskusvuortakin, kuten he ovat tehneet kuvia sekä maannavasta että maailmanpatsaasta, millaiseksi ajattelisimme heidän sen hahmoitelleen? Emmekö juuri sellaiseksi kuin mitä nuo jättiläistornit Kaksoisvirranmaassa osoittavat? Ainoastaan tällaisen aatteen elähyttäminä nuo ihmeelliset tornit sekä ulkomuotoineen että myös niihin liittyvine nimineen, kuten "taivaan ja maan perustuksen talo" ja "taivaan ja maan yhdysside", saavat tyydyttävän ja tieteellisesti pätevän selityksen. Yhtä luonnollinen on tällöin myös niiden nimityksenä "vuori", joksi keskiaasialaiset Babelin tornin rakentamista selostavat tarut tätäkin tornia nimittävät, samalla kun ne nimittävät sitä "taivaaksi".
Yleinen usko, että Jumala tai jumalat asuvat tämän keskusvuoren huipulla selittää myös, minkävuoksi muinaisbabylonilaiset torninsa huippuun rakensivat temppelin, mutta ei sekään ajatus, että torni sellaisenaan on saattanut kuvata jotakin jumaluusolentoa, kuten "suureksi vuoreksi" nimitettyä Enlil'iä, ole keski-Aasiassa vastinetta vailla, sillä täälläkin asuvien kansojen kuulemme puhuvan "Sumer-vuori-isästä", jota uhrijuhlissa rukoillaan aivan kuin Taivaan jumalaa. Tämä ei ole sen odottamattomampaa kuin se että ostjakit, muinaisegyptiläiset y.m. ovat personoineet maailmanpatsaan.
Pisimmälle kehitettynä esiintyy maailmankuva, jonka keskuksen muodostaa Sumeru-vuori, buddhalaisuuden mukana keski- ja itä-Aasiaan tulleissa opeissa. Kalmukkien keskuudessa tehtyjen muistiinpanojen mukaan on maailmankaikkeuden kaikki mittasuhteetkin tarkoin määrätyt. Keskusvuoren korkeus on 80.000 pkm valtameren pinnasta ylöspäin ja yhtä syvässä on sen perustus maailmanmeressä, missä se lepää kultakerroksen päällä, jota taas vuorostaan kannattaa kilpikonna. Sumerun ympärillä sijaitsee seitsemän kehänmuotoista "kultaista" vuorijonoa, jotka tästä ja toisistaan eroittaa seitsemän merta. Luonnollisesti ovat nämä meretkin renkaanmuotoisia. Mitä lähempänä vuorijonot ovat itse keskusvuorta, sitä korkeampia ne ovat. Ensimäinen 40.000 pkm, toinen 20.000, kolmas 10.000, neljäs 5.000, viides 2.500, kuudes 1.250 ja seitsemäs, eli äärimäinen 625 pkm. Samoinkuin korkeus on vuorten välinen etäisyys tarkoin määrätty. Mitä korkeampia vuoret ovat, sitä etäämpänä ne ovat toisistaan. Ensimäisen vuorikehän etäisyys keskusvuoresta on yhtä monta pkm kuin itse keskusvuori on korkea eli siis 80.000 pkm. Toisen etäisyys taas ensimäisestä ympärysvuoresta yhtä suuri kuin tämän korkeus eli siis 40.000 pkm. Ja niin yhä edelleen. Kaikkien yllämainittujen sisämerien vesi on makea, mutta äärimäistä vuorikehää ympäröi suuri suolainen valtameri, jota vuorostaan kiertää "rautainen" 312 1/2 pkm korkea vuorirengas. Tämä rautainen rengas, jonka ympärysmitta on 3.602.625 pkm ja joka sijaitsee 322.000 pkman etäisyydessä lähimpänä olevasta vuorijonosta, muodostaa maailman ulkoreunan. Tuon suolaisen valtameren ympärysmitta on 3.600.750 pkm.
Itse Sumeru-vuori on huipusta jonkun verran katkaistun pyramiidin muotoinen. Sen meren tasalla olevan aseman ympäryspiiri on 2.000 pkm ja huipun pinta-alan 3 1/2 pkm. Pyramiidin eri ilmansuuntia kohti olevilla sivupinnoilla on kullakin oma erikoinen värihohteensa. Eteläinen kylki on sininen, läntinen punainen, pohjoinen keltainen ja itäinen valkoinen. Näiden eri värien selitetään johtuvan Sumerun sivupintoja verhoavasta jalokivi- tai metallipeitteestä. Sen eteläisellä kyljellä välkkyy muuan siniseltä siintävä ja läntisellä punaiselta hohtava jalokiviverho, pohjoiseen päin viettävä pinta taas on kultaa ja itään päin viettävä hopeaa. Nämä neljä väriä antavat värityksensä vastaavalla ilmansuunnalla sijaitsevalle maailmanosalle. Senvuoksi nimitetäänkin etelää siniseksi, länttä punaiseksi, pohjosta keltaiseksi ja itää valkoiseksi ilmansuunnaksi.
Kullakin ilmansuunnalla sijaitsee suolaisessa valtameressä erikoinen maanosa, joita näinollen on neljä eli yhtä monta kuin eräissä jo ennenmainituissa taruissa. Nämä maanosat kuvitellaan suuriksi saariksi, joiden kunkin kummallakin sivulla vielä on pienempi saari, joten noiden maailmankeskustaa ympäröivien saarien kokonaislukumäärä on 12. Epäilemättä tässä käsityksessä, joka ei voi perustua minkäänmoisiin maantieteellisiin tosiasioihin, kuvastuu kosmologinen, eläinradan 12:nteen kuvioon perustuva usko. Eläinrataa ovat etu-Aasian kansat jo ammoin kuvitelleet "taivaan maaksi". Kuten ylhäällä on alhaallakin 12 maata.
Noissa neljällä taholla olevissa maanosissa asuvat olennot eroavat toisistaan ennenkaikkea kasvojensa muodon puolesta. Eteläisen eli sen maanosan asukkailla, johon alkuaan Intia, myöhemmin monet muut maat sisältyvät, on soikeat kasvot, läntisen pyöreät, pohjoisen neliönmuotoiset ja itäisen kuun sirppiä muistuttavat kasvot. Itse maanosatkin ovat saman muotoiset.
Tämä maailmankuva, joka vallitsee Tibetissä y.m. buddhalaisuuden piirissä, kätkee juurensa kauas muinaisuuden hämärään. Omituista on, että tuo ilmansuuntiin liittyvä värikuvitelma tavataan paitsi Aasiassa myös eräillä Pohjois-Amerikan intianiheimoilla. Luonnollisesti saattavat eri ilmansuuntien värit kuitenkin vaihdella eri kansoilla. Kiinalaiset kuvittelevat itää siniseksi, etelää punaiseksi, länttä valkoiseksi ja pohjoista mustaksi. Amerikkalaisten pääilmansuuntien värit ovat olleet musta, valkoinen, keltainen ja sininen tahi musta, valkoinen, punainen ja sininen (vihreä). Tällaisella värikuvittelulla näkyy olleen vastineensa myös etu-Aasian sivistyslähteillä.
Samaten nuo yllämainitut "seitsemän kultaista" vuorikehää, jotka tarkoin määrättyjen välimatkojen päässä kiertävät pohjantähteen kohtisuorassa olevaa keskusvuorta, vastaavat etu-Aasian muinaisten sivistyskansain käsitystä seitsemästä kiertotähtikehästä, joiden keskeisiä mittasuhteita Etemenanki-tornin rakennuskaavassa mainitut mittasuhteet ilmeisesti kuvastavat. Aivan kuin olettamamme muinaisbabylonilaisten temppelitornit pyrkivät myös buddhalaisten pagodit noita jonkun verran horjuvia mittasuhteita noudattamalla olemaan jumalten asuman keskusvuoren maallisia esikuvia. Mutta suorastaan keinotekoisen vuorenkin muodossa, jommoisia Intian kuninkaat rakennuttivat, on pyhää Merua palvottu. Muuan sellainen vuodelta 1027 on Benares kaupungin läheisyydessä. Nämäkin tosiasiat ovat siis omiansa luomaan valoa babylonilaisten temppelitornien hämärään alkuperään.
ELÄMÄNPUU.
Ja Herra Jumala kasvatti maasta kaikkinaiset puut, ihanaiset nähdä ja hyvät syödä, ja elämänpuun keskelle paratiisia.
1. Moos 2:9.
Itämaiden ja samalla koko ihmissuvun suuremmoisin satuluoma on epäilemättä muuan ihmeellinen puu, joka on jättänyt lukemattomia muistomerkkejä muinaisten sivistyskansain taiteeseen ja jonka kuva persialaisten korukudoksien välityksellä on siirtynyt vieläpä pohjoismaisiin ryijyihinkin. Raamatun kirjoissa, missä tämä puu jo mainitaan, sitä sanotaan elämänpuuksi.
Kaikki aasialaiset tarut sijoittavat tämän suureksi ja korkeaksi kuvitellun puun maakehän keskuspisteeseen. Niin kertoo m.m. altailainen taru, mitenkä " maan navalla, kaiken keskipisteessä" kohoaa maan puista korkein, jättiläissuuri hopeakuusi, jonka latva ylettyy ylijumalan, Bai-Ylgönin asunnoille. Tässä tapaamme siis maan tarunomaiselle navalle sijoitettuna tuon saman mahtavan maailmanpuun, jonka jo ennen olemme nähneet Sumeru-vuoren ylävällä huipulla. Tavallisesti kuvitellaankin tämän puun kasvavan jollakin korkealla kummulla tai vuorella ja nimenomaan maakehän keskusvuorella, kuten ilmenee myös aikaisemmin mainitun runon sanoista: "Maakehän keskellä on rautainen vuori ja tällä rautaisella vuorella valkoinen, seitsenoksainen koivu." Mutta kun maakehän keskusvuoren yleensä uskotaan kätkevän huippunsa taivaankerrosten yläpuolelle, on helposti ymmärrettävästä syystä itse puukin kohoutunut taivaalle, missä se erinäisten uskomusten ja tarujen mukaan sijaitsee.
Turkinsukuisten kansain käsityksen mukaan tämä puu, jonka maailmankaikkeuden kasvaessa sanotaan pienestä vesasta nousseen nykyiseen mittaansa, liittyy samoinkuin maailmanvuorikin itse maailmanrakenteeseen. Ja huolimatta siitä, kohoutuuko se maasta, korkealta vuorelta tai jostakin taivaankerroksesta muistuttaa se aina asentonsa puolesta maailmanpatsasta; aivan kuin tätä käyttävät jumalat sitäkin ratsujensa hevospaaluna. Maailmanpatsasta se muistuttaa myös siinä, että sitä toisinaan kuvitellaan useampikerroksiseksi. Niin esim. Vasjuganin ostjakkien shamaninlaulussa, jossa ilmeisesti on tatareilta saatuja kuvitelmia, sanotaan tässä puussa, kuten itse taivaassakin, olevan seitsemän kerrosta. Useimmiten kuitenkin kuvitellaan, että kysymyksessä oleva puu kohoutuu taivaan eri kerrosten tai kehien puhki, samalla kun se maakehän keskusvuoren lailla työntää juurensa maanalaisiin syvyyksiin.
Maailmanpatsaasta tämä kosmillinen puu taas eroaa ennenkaikkea siinä, että sitä aina kuvitellaan oksalliseksi, eläväksi puuksi, jonka oleellisin ja samalla merkillisin piirre on sen tuoreus ja mehevyys. Eri kansojen tarut sijoittavatkin puumme tavallisesti jonkin lähteen, järven tai meren partaalle, jopa itse veteenkin. Ostjakit puhuvat "taivaankeskuksen vetisestä merestä", jonka äärellä tämä suuri puu kasvaa. Millaiseksi vesi, josta puu imee ravintonsa, kuvitellaan, ilmenee m.m. seuraavasta Minusinskin tatarien runosta:
"Kahdentoista taivaan puhki kasvaa vuoren kukkulalla koivu ilman auterissa. Kultaiset on koivun lehdet, kultainen on koivun kuori, maassa juurella sen allas täynnä elämän on vettä, altahassa kultakuppi…"
Runossa mainitaan lisäksi, että tätä "koivua" vartioi tatarien esi-isä, vanha Tata, jolle itse Luoja on tämän toimen uskonut.
Sama ihmeellinen koivu tavataan itä-Europankin kansojen tarustosta. Niin esim. mordvalaiset tarinoivat metsän keskellä kummulla kasvavasta jättiläiskoivusta, jonka juuret kiertävät maan yli ja oksat piirittävät taivaan. Sen lehdet ovat suuret kuin kämmen ja sen norkot pitkät kuin piiskansiima. Koivun juurella on veistetyin laudoin ja valkoisin liinoin katettu lähde, lähteen suojuksella punainen puukannu, kannussa makeata hunajajuomaa ja juomassa hopeainen kauha, jonka pohjaan ovat kuvatut aurinko ja kuu sekä kahvaan pienemmät tähdet. Sikäli kuin aurinko taivaalla siirtyy, kääntyy myös kauhan varsi.
Paljoa mielenkiintoisempana esiintyy tämä elämää uhkuva puu jakuttien kansanrunoudessa.
Kahdeksanreunaisen maan keltaisella navalla, niin kertoo muuan sikäläinen taru, on tuuhea kahdeksanoksainen puu. Sen kaarna ja pahkat ovat hopeaisia, sen mahla kullanhohtava, sen kävyt ovat kuin yhdeksänkuhmuiset maljakot ja lehdet laajat kuin hevosennahka. Puun latvasta vuotaa vaahdoten jumalallinen, kellertävä neste. Kun ohikulkijat sitä nauttivat, virkistyvät väsyneet ja nälkäiset tulevat kylläisiksi.
Tämän elämää antavan puun alue on jakuttien tarujen mukaan "ensimäisen ihmisen" asuinpaikka eli siis jonkinlainen paratiisi. Kun "ensimäinen ihminen" maailmaan ilmaannuttuaan haluaa tietää, minkävuoksi hän on olemassa, astuu hän tuon jättiläispuun luokse, jonka latva kohoaa "kolmikerroksisen taivaan puhki" ja jonka "oksia myöten valuu vaalea neste tuottaen sitä nauttivalle autuuden", huomaa hän, mitenkä ihmepuun runkoon yhtäkkiä ilmaantuu aukko, josta muuan naisolento näyttäytyy vyötäröitään myöten ja ilmoittaa hänelle, että hän on ilmestynyt maailmaan tullakseen ihmissuvun kantaisäksi.
Saman tarun toisinto nimittää tätä ensimäistä ihmistä "Valkoiseksi nuorukaiseksi". "Laajan, liikkumattoman syvyyden yläpuolella, taivaan seitsemän kerroksen, yhdeksän kehän alapuolella, keskimäisimmässä paikassa, maan navalla, hiljaisimmassa maankohdassa, missä kuu ei vähene, eikä aurinko alene, missä vallitsee kesä ilman talvea ja käki herkeämättä kukahtelee, oli Valkoinen nuorukainen." Hän läksi käyskentelemään nähdäkseen, minne hän oli ilmaantunut ja millainen hänen asuinpaikkansa oli. Idässä oli avara, vaaleahko kenttä, sen keskellä mahtava kumpu ja kummulla suuri jättiläispuu. Puun pihka oli läpikuultava ja hyvätuoksuinen, sen kaarna ei koskaan kuivunut eikä halkeillut, sen mahla oli hopeanhohtava, sen rehevät lehdet eivät milloinkaan surkastuneet ja sen kävyt olivat kuin rivi alassuin käännettyjä maljoja. Puun latva kohoutui taivaan seitsemän kerroksen yli ollen ylijumalan Yryn-ai-tojon'in hevospaaluna ja sen juuret laskeutuivat maanalaisiin syvyyksiin, missä ne olivat sikäläisten omituisten taruolentojen asuntopylväinä. Lehtiensä välityksellä puu keskusteli taivaallisten kera.
Astuessaan etelään päin "Valkoinen nuorukainen" näki vihreän ruohokentän keskellä tyynen "maitojärven", jota ei mikään tuulenhenki koskaan saattanut väreilemään ja jonka rannalla oli piimäisiä soita. Pohjosessa oli tumma metsä, jonka puut humisivat päivät ja yöt ja jossa liikkui kaikenlaisia eläimiä. Metsän takana kohosivat korkeat vuoret, joilla oli päässään ikäänkuin valkoiset, jäniksennahkaiset lakit; vuoret nojautuivat taivaita vastaan ja suojelivat tätä paikkaa kylmiltä tuulilta. Lännessä kasvoi matalapensainen viidakko, sen takana korkea kuusimetsä ja metsän takana häämöitti yksikseen seisovia tylppäpäisiä vuoria.
Tällainen oli maailma, jossa "Valkoinen nuorukainen" näki päivänvalon. Yksinäiseen oloonsa ikävystyneenä hän astui elämänpuun luokse ja lausui: "Kunnioitettu korkea herratar, puuni ja asuinpaikkani haltiatar, kaikki, mikä elää, on parittain ja synnyttää jälkeläisiä, mutta minä olen yksin. Haluan lähteä matkalle ja etsiä itselleni vertaiseni puolison, tahdon koetella voimiani kaltaisteni kanssa, tahdon tutustua ihmisiin ja elää, kuin ihmisen tulee. Älä kieltäydy antamasta minulle siunaustasi, rukoilen sinua nöyrin, kumarretuin päin ja notkistetuin polvin."
Tällöin alkoivat puun lehdet tohista ja niistä tihkui hieno, maidonvalkoinen sade Valkoisen nuorukaisen päälle. Tuntui lämmin tuulenhenki, puu alkoi narista ja sen juurien alta kohoutui esiin muuan naisolento vyötäröitään myöten. Tätä puun ja paikan haltiatarta kuvaa tarumme keski-ikäiseksi, vakavakatseiseksi naiseksi, jolla oli vapaina hulmuvat hiukset ja paljaat rinnat. Jumalatar tarjosi uhkuvista rinnoistaan maitoa nuorukaiselle ja juotuaan tämä heti tunsi, mitenkä hänen voimansa kasvoivat satakertaisiksi. Samalla jumalatar lupasi nuorukaiselle kaikkea onnea ja siunasi häntä, niin etteivät vesi, tuli, rauta eikä muukaan voineet häntä vahingoittaa.
On itsestään selvää, ettei tämä taru ole voinut syntyä jakuttien keskuudessa pohjois-Siperian koleassa ilmanalassa, vaan kuten tuon loistavan paratiisin kuvittelu viittaa, paljoa rikkaamman ja rehevämmän luonnon helmassa. Käyttämällä hyväksemme ylläolevaa luonnonkuvausta, missä nuo pohjoseen sijoitetut valkoisen jäniksen nahkalla päällystetyt vuoret ilmeisesti tarkoittavat lumivuoria, voimme lähteä etsimään tämän paratiisikertomuksen kotimaata, tarumme kun edellyttää samalla kertaa rehevän luonnon ja lumivuorien tuntemista. Katseemme kääntyy silloin joko pohjois-Intiaan tai etu-Aasiaan. Emme kuitenkaan voi tätä paratiisimaisemaa sellaisenaan käyttää oppaanamme, sillä "maitojärvi" y.m. seikat siinä kuuluvat itse maannavan kuvitteluihin. Sitäpaitsi nämä maisemat jonkun verran vaihtelevat tarumme eri toisinnoissa.
Ennenkuin ryhdymme taruamme lähemmin tarkastamaan, esitämme vielä eräitä elämänpuuta valaisevia lisäpiirteitä, joita tapaamme Middendorffin julkaisemista jakuttilaisista kielennäytteistä. Niissä tätä ensimäistä ihmistä, "jakuttien kantaisää" nimitetään Äräidäh-buruidah-ar-soghotoh ('vaivojen ja syiden alainen yksinäinen mies'). Kerrotaanpa hänen asunnostaankin, joka sijaitsee kentän keskessä ja jossa on neljä hopeanhohtavaa nurkkaa, 40 ikkunaa, 50 pylvästä ja 30 kattohirttä; seinät ja kultainen lattia ovat nelinkertaiset sekä hopeainen katto kolmikerroksinen. Kaikkiaan näyttää siis tässä rakennuksessa olleen seitsemän kerrosta. Itse elämänpuuta kuvaillaan seuraavin sanoin: "Kun hän astuu asuntonsa itää kohden suunnatulta kuistilta seutua katselemaan, niin hänen edessään on puiden kuningas, joka kasvaa ruohikon keskellä. Tämä puu, jonka yläpuolella häilyy sininen ilma, on niin vanha, ettei sen vuosisatoja voida laskea. Sen juuret ulottuvat manalan läpi ja sen latva kohoaa yhdeksän taivaan puhki. Sen jokaisen lehden pituus on seitsemän syltä ja sen jokaisen kävyn yhdeksän syltä. Puun juurien alta kuohuu 'ikuinen vesi'. Kun sen vanhaksi käynyt, nälkiintynyt ja uupunut, valkoinen tai tumma karja, lentävä tai juokseva riista juo tai nuolee mahlaa ja pihkaa, joka valuu tämän puun oksista ja kävyistä kerääntyen ja muodostuen kohisevaksi puroksi, saavuttaa se uudelleen entisen nuoruutensa ja yltäkylläisyytensä." Lisäksi kerrotaan, että, kun puun haltiatar, "valkohapsinen, ijäkäs jumalatar", joka on ruumiiltaan "kirjava kuin peltokana" ja jolla on rinnat suuret kuin "nahkasäkit", astuu esiin, muuttuu puu naristen ja kitisten yhä pienemmäksi, kunnes se jälleen, kun haltiatar on vetäytynyt takaisin, kohoutuu entiseen mittaansa. Tältä puun haltiattarelta saa tuo yksinäinen mies tietää, että hänen isänsä on taivaanjumala Ar-tojon ('Ylhäinen herra') ja äitinsä Kybäi-khotun ('Kybäi-herratar'), jotka niin pian kuin he olivat hänet synnyttäneet, laskivat kolmannesta taivaasta maan päälle, jotta hänestä tulisi ihmissuvun kantaisä. Samalla haltiatar ammentaa elämän vettä puun juurien alta ja kaataa sitä rakkoon, jonka tarjoaa suojatilleen sanoen: "Sido tämä vasemman käsivartesi alle, äärimmäisessä hädässä se pelastaa sinut." Myöhemmin kerrotaan tarussamme, mitenkä tämä sankari kosintaretkellään joutuu kaksintaisteluun pahan hirviön kanssa saaden tältä iskun sydämeensä ja mitenkä, kun rakko samalla särkyy ja sen sisältö valuu haavaan, sydän tervehtyy silmänräpäyksessä, antaapa tämä elämänvesi sankarillemme vielä yhdeksänkertaiset voimatkin.
Missä ja milloin tämä jakuttilaisten tarujen elämänpuunkuvitelma onkin muinaisuuden hämärässä syntynyt, tapaamme sen sukulaisia jo ammoin silloisilla sivistyskansoilla Intiassa, etu-Aasian eri kansoilla ja vieläpä Egyptissäkin. Kuten tunnettu, kuvastuu muinaisten seemiläisten vastaava uskomus raamatunkin kirjoista. "Ja Herra Jumala kasvatti maasta kaikkinaiset puut, ihanaiset nähdä ja hyvät syödä ja elämänpuun keskelle paratiisia." Aivan kuin jakuttilaisessa tarussa oleskelee ensimäinen ihminen täälläkin elämänpuun ääressä. Samoin on elämänpuun antama ravinto täälläkin kuolemattomuutta tuottava. Paitsi itse puun nimestä ja paratiisikertomuksesta ilmenee tämä käsitys myös seuraavista Ilmestyskirjan sanoista: "Sen, joka voittaa, minä annan syödä elämänpuusta, joka on Jumalan paratiisissa." Ja vielä tuollekin käsitykselle, että elämänpuun juurien alta virtaa elämänvesi, löydämme vastineen saman kirjan toisista sanoista: "Ja hän näytti minulle elämänveden virran … molemmin puolin virtaa seisoi elämänpuu, joka kasvoi kaksitoistakertaisen hedelmän, antaen kunakin kuukautena hedelmänsä, ja puun lehdet ovat kansojen tervehtymiseksi." Tässä siis samalla huomautetaan elämänpuun terveyttä tuottavasta voimasta. On siis ilmeistä, että jakuttien tarut ja raamatun kuvitelmat juontavat juurensa samasta kanta-aiheesta. Edellisissä on kuitenkin eräitä lisäpiirteitä, kuten tuo puun maitorintainen haltiatar, joita ei raamattu tunne ja joita ei myöskään voida johtaa vasta raamatun kertomuksen perustalla syntyrneistä legendoista, vaan joilla on täytynyt olla jokin toinen tälle sukua oleva taru esikuvana.
Samoinkuin useat keski- ja pohjois-aasialaiset tarut sijoittavat elämänpuun korkealle kummulle tai vuorelle, vieläpä taivaaseenkin, samaten seemiläisten paratiisia on kuviteltu milloin maan keskusvuorella, milloin taivaassa olevaksi. Myöhemmän ajan etu-aasialaisissa taruissa sanotaan paratiisin olleen niin korkealla vuorella, että se säilyi vedenpaisumuksen tuhoilta. Taivaassa olevasta paratiisista puhutaan sekä raamatussa että koranissa. Siihen katsoen, että myös muinaiset babylonilaiset jo ammoisina aikoina tunsivat sekä jumalien asuman paratiisivuoren, että elämänpuun ja -veden, voimme päättää, että tämä kuvitelma, jonka muistomerkkejä meille varhaisimmilta ajoilta on säilynyt vain hajanaisina rippeinä, on etu-Aasian sivistyskansoilla ikivanha.
Intialaisten vastaaviin kuvitteluihin viittaa jo ennenmainittu keski-aasialainen taru, joka sijoittaa mahtavan maailmanpuun korkealle Sumeru-vuorelle. Että tämä puu täälläkin on ollut elämänpuu, osoittaa seuraava myös keski-Aasiassa muistiinpantu taru: Alkuaan ei ollut maata, vaan ainoastaan vettä, josta kohosi kaksi suurta vuorta. Toisen huipulla oli kolme temppeliä, joissa asui 33 tengeria eli jumalaa. Vuoren juurella oli kolmikulmainen kenttä, josta kohosi ylen korkea Zambu-puu kohottaen latvansa vuoren yli. Tengerit söivät sen hedelmiä, mutta puun alla asuvat olennot, asurat huusivat tengereille: "Miksikä te syötte puusta, joka kasvaa meidän maallamme?" Vihdoin nämä kiihtyivät niin, että ryhtyivät taisteluun tengereitä vastaan; siinä he kuitenkin joutuivat häviölle ja kukistuivat. Sen jälkeen jumalat heittivät vuorelta alas hiekkaa, vieläpä kultaakin ja niin syntyi maa, jonne kaksi jumalaa, mies- ja naispuolinen, astuivat jälkeläisineen kansoittamaan maata.
Tarumme alussa puhutaan siis kahdesta kaikkeuden perusvuoresta, jotka vuosituhansia aikaisemmin esiintyivät etu-Aasian muinaisten sivistyskansain luonnonhistoriassa ja jotka vastaavat intialaisten runojen käsitystä kahdesta, vastakkaisilla ilmansuunnilla olevasta maailmanpatsaasta, mutta lähemmin kerrotaan vain toisesta, jonka huipulla asuvat tengerit ovat intialaisten 33 Sumeru-vuorella hallitsevaa jumalaa. Nuo vuoren juurella asuvat olennot ovat intialaisten asura-jättiläisiä, joiden uskottiin asuvan Sumerun pohjattomissa kuiluissa ja sieltä yrittäneen taistella Indraa ja muita jumalia vastaan. Vieläpä itse Zambu-puukin, josta jumalat saavat ravintonsa, on kuten nimikin osoittaa intialaisten elämänpuu Janibu. Buddhalaisen mytologian mukaan tässä Jambupuussa on 16 suurta oksaa, mutta pieniä lukemattomat määrät. Sen punertavanharmaat lehdet ovat hienot kuin paras silkki ja sen kukat kullanhohtavat. Sen hedelmien sisässä on satoja makeita, hanhenmunan suuruisia pähkylöitä, jotka karkoittavat kaikki taudit. Puun kullankeltainen mahla valuu sulavan voin lailla. Olennot, jotka asuvat sen läheisyydessä, saavat ravintonsa tästä elämänpuusta. Brahmalaisten kirjallisuudessa kerrotaan soomaa tihkuvan viikunapuun sijaitsevan kolmannessa taivaassa Airam-madija järven partaalla.
On todennäknöistä, että tällainen elämänpuun kielikuva intialaisillakin kätkee juurensa kaukaiseen muinaisuuteen, sillä jo Veda-runoudessa puhutaan vuorella kasvavasta kuolemattomuudenravintoa tuottavasta Soomasta. Sitä vastaa intialaisten tarujen Haoma, jota nämä ovat kuvitelleet meheväksi, kultakukkaiseksi elämänpuuksi ja sellaisena sijoittaneet sen Hara-berezaiti nimiselle maailman keskusvuorelle. Intialaisen Suparnadhyaya-runon kertoma korkea Rauhina-puu, josta muuan tarukotka, sooman ryöstäjänä tunnettu Garuda, taittaa oksan, lienee myös muistomerkki elämänpuusta, jossa sanottu lintu varhaisemman käsityksen mukaan oleksii. Samaten iranilaisessa kansanrunoudessa ja vieläpä muinaisbabylonilaistenkin taiteessa tapaamme tämän tarulinnun, jonka pohjois-Siperiassa olemme nähneet maailmanpatsaan päässä, itse elämänpuun latvassa. Tällaiset silmäänpistävät yhtäläisyydet eivät saata olla ainoastaan sattuman aiheuttamia.
Intialaisia taruja emme kuitenkaan voi pitää tuon jakuttien paratiisikertomuksen esikuvana. Eniten muistuttaa heidän elämänpuunsa muinaisegyptiläisiä kuvia, joissa osaksi puuna, osaksi naisena esitetty taatelipalmu tai jokin muu, tarunomainen puu tarjoaa suojatilleen kuolemattomuuden ravintoa. Joskus näkee tämän puun kuvattuna itse elämänvedenlähteen partaalle. Kuten tunnettua, on egyptiläistenkin maailmankuvaan sisältynyt taivaaseen ylettyvä kosmillinen puu, jonka juurella istuu istuu kohtalonjumalatar ja jonka lehtiin on kirjoitettu kaikkien ihmisten kohtalot.
Jakuttien elämänpuuta sen juurelta ilmaantuvine jumalattarineen muistuttaa lisäksi Skandinavien Edda-runoudessa esiintyvä Yggdrasil-saarni, "joka on suurin ja paras kaikista puista", jonka "oksat verhoavat koko maailman ja kohoavat taivaan yli", jonka "korkea runko on valkoisen nesteen peittämä" ja joka "horjuu vasta maailman lopulla". Tämän "ikuisesti viheriöitsevän puun" alla on ihmeellinen lähde, Urdarbrunn, jonka ääressä puun juuriston alla asuu kolme synnyn- ja kohtalonsäätäjätärtä, Nornaa. Lisäksi uskotaan, että jumalat "langettavat tuomionsa" Yggdrasil-saarnen luona. Mitenkä läheisessä suhteessa nämä jumalattaret, joiden kolmiluku todistaa myöhempää kehitystä, olivat itse puuhun, osoittaa m.m. seuraava Snorrin huomautus: "Ja kerrotaan, että Nornat, jotka asuvat Urdarbrunnin luona, ottavat joka päivä vettä lähteestä ja sen mukana lähteen ympärillä olevaa mutaa ja pirskoittavat sitä saarnen päälle, jotteivät sen oksat kuivuisi eivätkä mätänisi." Samalla hän huomauttaa, että Urdarbrunnissa oleva "vesi on niin pyhää, että kaikki mikä joutuu lähteeseen, tulee yhtä valkoiseksi kuin munankuoren sisäpuolella oleva kalvo" ja että kastetta, joka tuosta mehevästä puusta tihkuu maahan sanotaan "hunajakasteeksi". Samaa maailman- ja elämänpuuta tarkoittaa myös merkillinen Mimepuu, jonka "syntyä ei kukaan tunne", jonka "oksat leviävät kaikkien maiden yli", jota "ei tuli eikä rauta voi kukistaa" ja jonka hedelmien uskotaan parantavan "hysteeriset naiset". Samanlaisia, vaikka eri nimisiä, maailman- ja elämänpuita näyttävät lisäksi olleen Lärad ja Glasir, joiden sanotaan sijaitsevan jumalien asunnon edustalla.
Useat tutkijat ovat olettaneet, että tämä Skandinavien elämänpuunkuvittelu olisi johtunut eräistä keskiajalla Europassa vaeltaneista legendoista, joissa paratiisinpuu ja Kristuksen risti ovat sulautuneet yhteen ihmeelliseksi taruluomaksi. Vaikeata on kuitenkin ollut selittää, mitenkä Yggdrasil-saarneen liittyvät yksityispiirteet olisivat voineet syntyä noiden kristillisten tarujen perustuksella. Mutta jos vertaa Yggdrasilia jakuttien elämänpuuhun, on ilmeistä, että ne vastaavat toisiaan, jopa aivan yksityiskohtiaan myöten, paitsi että Skandinavien runoudessa elämänpuun alla on kolme, jakuttien ainoastaan yksi jumalatar. Samoinkuin Nornien uskotaan myös viimeksimainittujen jumalattaren säätävän ihmisten kohtalot. Kysymys, miksi juuri tämän puun juurella, jossa olemme nähneet egyptiläistenkin kohtalon haltiattaren oleksivan, on, kuten Eddassa sanotaan, jumalien tuomiopaikka, saa selityksensä kohtalouskon alkuperää valaisevista kuvitelmista.
Snorrin Eddassa mainitaan, että yksi Yggdrasilin kolmesta juuresta haarautui jääjättiläisten luokse; näitä olentoja voimme verrata intialaisen tarun asurajättiläisiin sekä noihin omituisiin maanalaisiin olentoihin, jotka jakuttien tarun mukaan käyttävät elämänpuun juuria asuntojensa pylväinä. Kuten Eddan kuvailema kotka elämänpuun latvassa edustaa myös Nidhugg-käärme sen juurien alla aasialaisen elämänpuun yhteyteen kiinteästi liittyviä piirteitä. Kalmukit tarinoivat, mitenkä muuan lohikäärme Zambu-puun juurella sijaitsevassa meressä vaanii elämänpuusta putoavia lehtiä. Ne lehdistä, joita se ei ennätä kerätä ja joiden siis onnistuu pudota pohjaan, muuttuvat siellä kullaksi. Burjattien runossa sanotaan Abyrga-nimisen tarukäärmeen asuvan puun juurella olevassa "maitojärvessä". Eräissä keski-aasialaisissa taruissa Abyrga-käärme kiemurtelee itse puun ympärillä samalla kun puun latvassa oleksiva Garide-kotka ahdistaa ja nokkii sitä. Tämä Garide, joka vinhasti lentäessään synnyttää rajuilman, on kuten nimikin osoittaa, intialaisten Garuda, ennenmainittu sooman ryöstäjä. Myöskin muissa maakehän keskuspaikkaa, vuorta tai napaa kuvailevissa itämaisissa taruissa ja taideteoksissa näemme usein nämä kaksi olentoa, joista käärme varmaankin on maan syvyyksissä piilevien voimien edustaja ja kotka taivaan korkeimman vallan vertauskuva.
Kaikki yllämainitut elämänpuun yksityispiirteet osoittavat, ettei meillä siis ole syytä johtaa skandinavienkaan kuvitteluja vasta raamatun kertomusten pohjalla syntyneistä legendoista. Silti emme saata olettaa, että näin täydellisesti toisiaan muistuttavat uskomukset olisivat voineet erikseen syntyä kaukana toisistaan elävillä kansoilla, vaan täytyy niiden, mitenkä se lieneekin selitettävissä, välttämättä olla läheistä sukua keskenään.
Todennäköisesti ovat muinaisiranilaisten paratiisikuvittelut olleet ainakin jakuttien vastaavien tarujen esikuvana samoinkuin noiden länsi-siperialaistenkin uskomusten, jotka sijoittavat tuon mahtavan puun maakehän keskustasta kohoavalle "rautaiselle vuorelle". Muinaispersialaisten kirjallisuudesta näemme, että hekin nimittivät maailman keskusvuorta, Hara-berezaitia, jonka huipulla he uskoivat elämänpuun sijaitsevan, "rautaiseksi vuoreksi". Tällä vuorella, missä elämänpuun alla on elämänvedenlähde, Ardvisura ja iranilaisten ihana paratiisi, oleskelee myös ensimäinen ihminen, Gajomartan, aivan kuin jakuttien paratiisissa. Kuten viimeksimainitut ovat iranilaisetkin kuvitelleet häntä "valkoiseksi" olennoksi. Näihin tosiasioihin viitaten voimme siis olettaa, että tarumme iranilaisen sivistysvirtauksen mukana on kulkeutunut turkkilais-tatarilaisille kansoille ja jakuttien mukana vaeltanut aina etäiselle Lena-joelle asti. Täällä on heidän kansanrunoutensa säilyttänyt sen meille näin alkutuoreena ja siten pelastanut nykypolvelle perin arvokkaan muistomerkin muinaisten iranilaisten ja samalla koko Itämaiden paratiisikuvittelusta, josta ainoastaan vähän ja hajanaisia tietoja on säilynyt kirjallisuudessa.
Sitä enemmän meillä on syytä kohdistaa huomiomme juuri jakuttien käsitykseen elämänpuusta. Olemme jo ylläesitetyistä kertomuksista nähneet, että tämän tarunomaisen puun lähettyvillä oleskelee paitsi "ensimäistä ihmistä" myös luomakunnan koko eläimistö sekä että tätä puuta kuvitellaan kaikkien elättäjättäreksi. Mutta vielä ihmeellisempi merkitys näyttää tällä puulla alkuaan olleen. Tosin kerrotaan eräässä tarumme toisinnossa, että Ylijumala sekä synnynhaltiatar, Kybäi-khotun, joksi juuri tuota puussa asuvaa jumalatarta nimitetään, synnyttivät kantaihmisen kolmannessa taivaassa, mistä he laskivat hänet maan päälle, mutta siitä huolimatta esittää tämäkin tarutoisinto myöhemmin eräitä piirteitä, jotka ovat omiansa osoittamaan, mitenkä tuo ihmisten kantaisä itse asiassa on ilmaantunut elämää kuohuvan olinpaikkansa helmaan. Uteliaana tietämään, mistä hän oikeastaan on tullut, tulee hänen alkuperänsä ongelmaa lähemmin pohtiessaan siihen käsitykseen, että hän on syntynyt itse tässä tarunomaisessa paikassa. Se ilmenee m.m. hänen seuraavista sanoistaan: "Jos olisin pudonnut taivaasta, olisi minun ylläni lunta ja huurretta, jos olisin tullut keskimäisen paikan (maan) eteläiseltä tai pohjoiselta, itäiseltä tai läntiseltä ilmansuunnalta, olisi minussa puiden ja ruohojen merkkejä ja minussa tuntuisi tuulien tuoksu; jos taas olisin noussut maan uumenista, olisi minussa maan tomua." Näyttää siis todennäköiseltä, että juuri tuo ihmeellinen puu maitorintaisine haltiattarineen on "ensimäisen ihmisen" synnyttäjätär sekä että ihminen osuu oikeaan lausuessaan tälle: "Ole minun äitini, ikäänkuin olisit minut synnyttänyt, ole minun luojattareni, ikäänkuin olisit minut luonut!" Äidillistä huolenpitoa kuvastavat myös sanat: "Sinä olet minut, orvon, mieheksi kasvattanut, sinä olet minut, pienen, suonut varttua suureksi."
Ja tuskin erehdymme olettaessamme, että kaikkikin elävät olennot, joita vilisee tuon ihmepuun ympärillä, saavat kiittää sitä olemassaolostaan. Ainakin saattaa ihminen tunnustaa: "Sinä olet minun valkoisen karjani kasvattanut, minun mustista elukoistani huolta pitänyt, minun lintuni ja riistani suojellut ja minun mustien vesieni kalat koolla pitänyt."
Vieläpä kaiken kasvillisuudenkin äitinä esiintyy tämä ihmeellinen puu. Sitä osoittaa m.m. eräässä venäläisessä, 1600-luvun käsikirjoituksessa säilynyt apokryfinen taru, jossa kerrotaan, että paratiisin keskellä olevassa sulotuoksuisessa elämänpuussa, jonka latva hiposi taivasta, jonka oksat verhosivat paratiisin ja jonka juurelta pulppusi 12 maito- ja hunajalähdettä, oli jokaisen puulajin lehvät ja hedelmät. Että muinais-irlantilaisillakin on aikoinaan ollut samanlainen käsitys, viittaa muuan nimitys, jonka he ovat antaneet elämänpuulle: Vispatokma ('kaikkien siemenien puu'). Tällaisena monipuolisena luontoemona ovat seemiläisetkin elämänpuuta, aseraa palvoneet. Ja läheisessä suhteessa siihen on ollut useiden muidenkin itämaisten kansain suuri äitijumalatar, johonka tutustuminen vaatii erikoisen lukunsa. Sitä ennen on meidän luotava lyhyt silmäys n.s. paratiisin virtoihin.
PARATIISlVIRRAT.
Ja Edenistä kävi virta, joka kasteli paratiisia; ja sitten se jakaantui neljään päähaaraan.
1 Moos. 2:10.
Yhtä oleellinen ja merkityksellinen kuin itse elämänpuu on sen alla oleva lähde, virta, järvi tai meri itämaisen maailmankuvan keskuksessa. Mutta vesi tässä maakehän keskuspaikassa on yleisen kuvittelun mukaan aivan erikoislaatuista. Olemme jo usein kuulleet sitä nimitettävän elämänvedeksi, mikä nimitys on meille tuttu raamatustakin: "Ja hän näytti minulle elämänveden virran … molemmin puolin virtaa seisoi elämänpuu". Jakuttien taruissa kerrotaan, mitenkä itse puusta valuu niin runsaasti mahlamaista nestettä, että puun juurelle muodostuu kohiseva puro. Useimmiten kuvitellaankin tästä puusta vuotavaa nestettä keltaiseksi, medenkaltaiseksi juomaksi. Skandinavien runoudessa mainitaan, että Yggdrasil-saarnesta tihkuu maahan "hunajakastetta". Ja intialaisten Jamhu-puusta vuotaa "kullankeltainen mahla sulavan voin lailla". Toisinaan sanotaan tätä mehevän elämänpuun nestettä myös valkoiseksi ja maitomaiseksi, niin esim. jakuttien taru kertoo, mitenkä puun lehvistä tihkui Valkoisen nuorukaisen päälle maidon valkoinen sade, mutta edellämainittu mielikuva näyttää yleisimmin liittyvän itse puun yhteyteen, jälkimäinen taas pääasiallisesti puun juurella olevaan veteen. Joskus ovat nämä molemmat mielikuvat aivan erottamattomasti yhtyneet toisiinsa.
Samaa jumalien juomaa nimittivät muinaisintialaiset soomaksi, jota he kuvittelivat milloin mahlan ja meden, milloin maidonkaltaiseksi nesteeksi. Toisin paikoin Rigveda sanoo sitä "taivaan ternimaidoksi". Hyvin yleisesti sijoittavat Veda-runot tämän ihmeellisen nesteen kotipaikan taivaalle, mistä sooman ryöstäjänä tunnettu kotka noutaa sitä jumalille, varsinkin ukkosenjumalalle, Indralle, jonka lempijuomaa sen uskotaan olevan. Toisen käsityksen mukaan, joka ilmeisesti polveutuu jo indo-iranilaiselta ajalta, kasvoi tämä soomaa "tihkuva" kasvi tai puu vuorella ja epäilemättä juuri maakehän keskusvuorella. Syistä, joista jo ennen olemme huomauttaneet, on tämä sooman korkealla sijaitseva kotiseutu tällöinkin saattanut tarkoittaa taivasta. Erehdyttävää on kuitenkin olettaa, että sen olinpaikkaa saattaa taivaalta etsiä mistä hyvänsä. Monet tutkijat ovat luulleet näkevänsä tämän kuolemattomuuden juoman alkulähteen kuussa. Vaikkakin myöhempinä aikoina itse Intiassakin näyttää olleen sellaisia kuvitteluja, ovat ne epäilemättä sooman alkuperää tutkiessamme harhaanjohtavia. Taivaalle tämän nesteen sijoittaessaan mainitsee Rigveda sooman tyyssijana nimenomaan itse taivaannavan. Ainoastaan maailman satumaisessa keskuspaikassa olevana ymmärrämme kaikki sooman yhteyteen liittyvät piirteet m.m. mitenkä kotka toisissa taruissa ryöstää sitä taivaasta, toisissa taas vuorelta. Samoin käsitys, jonka mukaan tämä vuori kohoaa itse maasta, selittää miksi sooman vartiana saattaa esiintyä juuri maa-emon elinvoimia edustava käärme. Meillä ei siis ole vähintäkään syytä eristää intialaisten sooma-kuvitteluja muiden itämaisten kansojen vastaavista uskomuksista.
Mielenkiintoista on mainita, että sillä nesteellä, jota Indian tarukotka ryöstää yläilmoista, on yhä vieläkin vastineensa eräiden keski-aasialaisten kansojen uskomuksissa. Niin kertovat, m.m. burjatit, että ukkosilman aikana muuan jumaluusolento pudottaa taivaasta "ternimaitoa" maan päälle. Sen vuoksi tätä olentoa nimitetäänkin "ternimaidon pudottajaksi". Sanottua nestettä uskotaan ilmaantuvan ihmisten ruoka-astioihin, etupäässä maitopurtiloihin. Tavallisesti eivät ihmiset kuitenkaan itse sitä huomaa, vaikka sen sanotaan olevan "keltaista, kerman kaltaista" nestettä, mutta shamani sen tietää ja hänen tehtävänään on asettaa se heti jollekin ylävälle paikalle, josta sen uskotaan jälleen kohoutuvan taivaaseen. Ihmisten ei sovi sitä nauttia eikä myöskään mitenkään saastuttaa. Se henkilö, jonka astiaan jumala tätä pyhää nestettä pudottaa, tulee siitä päivin huomattavasti vaurastumaan. Yhdistämällä nämä vielä nykyään keski-Aasiassa elävät uskomukset niihin tietoihin, joita tapaamme muinaisintialaisten kirjallisuudesta, voimme olettaa, että tuo Indran lintu, soomaa ryöstävä kotka, on alkuaan ollut ukkoslintu, jommoiseksi useimmat pohjois-Aasian kansat yhä vieläkin tätä luonnonilmiötä kuvittelevat.
Mutta, kuten sanottu, yleisimmin kuin itse puusta uskotaan tätä maitomaista nestettä virtaavan tuosta elämänpuun alla sijaitsevasta lähteestä tai järvestä. Keski-Aasiassa ja jakuttienkin keskuudessa kohtaamme kaikkialla käsityksen, että paratiisissa, minne se sijoitetaankin maan päälle tai taivaaseen, on omituinen "maitomeri". "Maitoa sisältäviä järviä" on jakuttien kuvittelun mukaan myös itse taivaanjumalan istuimen ympärillä, jonka muodostaa "maidonvalkoinen kivinen vuori". Altain tatarit, jotka toisinaan sijoittavat paratiisin, kuten iranilaisetkin, kolmanteen taivaaseen, kertovat siellä olevan, ihanan maitojärven. Taivaalle näyttää tämän satumaisen järven sijoittavan myös keski-aasialainen taru, joka kuvailee, mitenkä muuan mahtava kaani oli luvannut antaa tyttärensä avioksi sille, joka voi hankkia hänelle Garuda-kotkan siiven. Pyyntimatkalla liittyy muiden urhojen seuraan nuorukainen, joka haluaa tietää, missä tämä tarulintu oleksii. Kun sankarit ovat saapuneet korkealle vuorelle, huomaavat he, että taivas heidän yläpuolellaan alkaa käydä valkoiseksi. Silloin kysyy nuorukainen: "Mitä on tuolla taivaan takana?" Hänelle selitettiin, että se on "maitojärvi". "Mutta mitä on tuo tumma sen keskellä?" kysyy nuorukainen jälleen, ja hänelle huomautetaan, että se on "metsä, jossa lintu asustaa". Ilmeisesti on siis tarumme "maitojärven" kuviteltu sijaitsevan jollakin taivaaseen asti ylettyvällä vuorella, jota myöten, sankarit kapuavat. Maitojärven keskellä oleva metsä vastaa itse elämänpuuta, jonka latvassa tämä satulintu toisten tarujen mukaan oleksii.
Että etu-Aasian muinaisilla sivistyskansoilla on aikoinaan ollut aivan samanlaiset käsitykset paratiisilähteen pyhistä nesteistä, osoittavat m.m. keskiajalla Europassa vaeltaneet kristilliset legendat, jotka kuvailevat, mitenkä elämänpuun juurilla hersyy maito- ja hunajalähteitä. Hunajan ja maidon maaksi kuvittelevat myös juutalaisten myöhemmän ajan tarut paratiisia, samoin kuin heidän esi-isänsä jo ammoin pitivät ihannemaanaan seutua, jossa "maito ja hunaja vuotaa". Kuten elämänpuu on siis hunajan ja maidon maakin läheisesti liittynyt itse maannavan kuvitteluihin.
Hindulaisten kuvittelun mukaan, jota heidän kuvansakin esittävät, pyörii paalumaiseksi ajateltu maailman keskusvuori "maitomeressä" ikäänkuin jonkinlainen kirnunmäntä. Vuoren ympäri on kierretty kosmillinen käärme, jonka pääpuolessa ovat eläinpäiset demonit ja pyrstössä jumalat. Kun kumpikin puoli vuorotellen kiskoo käärmettä, on vuori pakoitettu olemaan alituisessa liikkeessä. Näin näiden olentojen selitetään kirnuvan sanottua maitomaista elämännestettä. Toisten tarujen mukaan jumalat samalla tavalla pyörittävät vuoren huipulla olevaa puuta jonkinlaisena tulenhiertimenä.
Vielä erikoisemmin selostettua nestettä tapaamme tuossa maakehän keskusjärvessä. Lamalaisten kalmukkien käsityksen mukaan kohoaa ennenmainittu Zambu-puu Marvo-nimisestä merestä, joka on "yhtä leveä kuin syvä" ja jossa on kahdeksaa alkuainetta sisältävää vettä. Tästä merestä lähtee neljää suurta virtaa, joiden sanotaan juoksevan kutakin ilmansuuntaa kohti ja tehtyään seitsemän kierrosta palaavan takaisin mereen, josta saivat alkunsa. Matkalla saa kukin virta 500 sivujokea. Itse merta kuvitellaan korkealla sijaitsevaksi vuoristojärveksi, josta virrat vuotavat alas kallioiden puhki.
Nämä buddhanuskoisten kalmukkien käsitykset muistuttavat niin suuresti muinaisseemiläisten maailmankuvaan liittyviä uskomuksia, että meidän on pakko olettaa niiden olevan sukua keskenään. Ylläolevaan voimme verrata seuraavaa raamatun kohtaa: "Ja Edenistä kävi virta, joka kasteli paratiisia; sitten se jakaantui neljään päähaaraan. Ensimäinen kutsutaan Piison, se juoksee koko Hevilan maan ympäri, jossa on kultaa… Toinen virta kutsutaan Giihon, se juoksee koko Etiopian maan ympäri. Kolmas virta kutsutaan Hiddekel, se juoksee Assyyrian editse; ja neljäs virta on Erat." Myöhemmän ajan juutalaisista taruista ilmenee selvästi, kuten Ilmestyskirjankin sanoista, että näiden vesien alkulähde oli itse elämänpuun alla. Muuan juutalainen perinnäistieto kuvaileekin paratiisin keskuspaikkaa seuraavin sanoin: "Elämänpuu oli 500 vuosimatkan korkuinen ja alkuvesi virtasi sen juurien alta."
Se seikka, että noiden maailmanvirtojen uskotaan juoksevan eri ilmansuuntia kohti, on jonkinlainen lisätodistus siitä, että paratiisin on ajateltu sijaitsevan maakehän korkeimmalla kohdalla, jommoisena maan keskus useimmiten esiintyy itämaisessa maailmankuvassa. Sen johdosta, että raamatun kertomuksessa mainitut virrat, jotka ovat maantieteellisesti tunnettuja, kuten Erat eli Eufrat, saattaisivat johtaa meitä etsimään paratiisia niiden lähteiltä, huomauttaa Efraim Syyrialainen: "Vaikkakin me tunnemme seudut, joista ne virtaavat, niin ei tämä kuitenkaan ole lähteen alku, sillä paratiisi sijaitsee huomattavan korkealla. Sen läheisyydessä nuo virrat nousevat ylös pudoten sieltä merta kohti ikäänkuin korkeasta kanavasta."
Kalmukeille ei yllämainittu kuvittelu ole kuitenkaan saapunut etu-Aasian kansoilta, vaan kuten Zambu-puu y.m. seikat osoittavat, Intiasta, missä myös esiintyy käsitys paratiisin neljästä virrasta. Purana-kirjallisuudessa kerrotaan näet, mitenkä mainittujen virtojen lähteet ovat taivaassa ja mitenkä vedet sieltä putoavat Meru-vuoren huipulla olevaan paratiisi-järveen jakautuen siellä neljäksi maailmanvirraksi.
Myöskin muinais-iranilaisten käsityksen mukaan sijaitsi maailman virtojen alkulähde, Ardvisura-järvi elämänpuun alla Hara-berezaiti nimisellä keskusvuorella. Varmaankin samaa käsitystä kuvastaa lisäksi mordvalaisten vaimojen lapsensaannin vuoksi jokiensa partailla lukema loitsu, jossa vedenjumalattaren puoleen käännytään seuraavin sanoin: "Vesi-emo, pajari-emo, sinä tulet merestä (oik. 'suuresta vedestä') leviät yli koko maan, kuljet omia paikkojasi, virtaat omia teitäsi…" Itse elämänpuun juurelta maailmanvirrat lähtevät myös islantilaisessa Grimismal-runossa, jossa kerrotaan, mitenkä Eiktyrne niminen hirvi seisoo jumalien asunnon katolla syöden elämänpuun (Lärad'in) oksia ja mitenkä sen sarvista tihkuu pisaroita Hvergelmir-lähteeseen, "josta kaikki joet tulevat". Runomme, jossa hedelmällisyyttä edustava hirvi on joutunut näyttelemään samaa osaa kuin itse elämänpuu muissa taruissa, mainitsee useita tällaisia maailmanvirtoja, kuitenkin näyttää siltä kuin täälläkin olisi ollut käsitys myös neljästä päävirrasta, tarkoitamme noita, joiden poikki Thorr'in sanotaan kahlaavan joka päivä, kun hän menee Yggdrasilin juurelle langettamaan tuomioitaan. Niinä mainitaan Kormt ja Ormt sekä kaksi Kerlaug'ia. Todennäköisesti piilevät nämä neljä paratiisin virtaa vielä "neljässä maitojoessa", jotka juoksevat elämän syntyä edustavan Audumla-lehmän utarista ja joista alkuolento Ymir sai ravintonsa. Olemmehan jo huomauttaneet, mitenkä aasialaisiinkin taruihin, joissa lehmä synnyn ja hedelmällisyyden vertauskuvana on hyvin yleinen, sisältyy käsitys, että kysymyksessä olevissa virroissa vuotaa maitomaista nestettä. Ja nimitetäänhän itse järveäkin, josta noiden virtojen uskotaan lähtevän, usein juuri "maitojärveksi". Ohimennen viittaamme vielä Aunuksessa muistiinpantuun itkuvirteen, jossa venäläisiltä saatujen esikuvien mukaan puhutaan autuaitten mailla virtaavista "maitojoista" ja siellä kasvavista "mesimarjapuista".
Mielenkiintoinen piirre tuossa kalmukkien vuoristojärvessä, josta neljälle eri ilmansuunnalle lähtevät virrat saavat alkunsa, on lisäksi se, että kalliot, joiden puhki ne juoksevat, muistuttavat ulkomuodoltaan jotakin eläintä. Itään päin juokseva virta lähtee norsunkitaa muistuttavasta kalliosta, eteläänpäin juokseva häränkitaa, länteenpäin juokseva hevosenkitaa ja pohjoiseen päin juokseva leijonankitaa muistuttavasta kalliosta. Että nämä neljä virtaa todella lähtevät itse maailmankeskuksesta, osoittaa m.m. se, että niiden ajatellaan kulettavan mukanaan aineita, joiden olemme nähneet kaunistavan maakehän keskusvuoren kylkiä. Itäisen virran vedessä on hopeahiekkaa, eteläisen sinistä jalokivihiekkaa, läntisen punaista jalokivihiekkaa ja pohjoisen kultahiekkaa. Jonkinlainen kalpea kuva tällaisesta kuvittelusta esiintyy raamatussakin: "Ensimäinen kutsutaan Piison, se juoksee koko Hevilan maan ympäri, jossa on kultaa." Käsitys paratiisissa olevista jaloista metalleista ja kalliista kivistä ilmenee useista eri raamatun kirjoista.
Eläimet tarussamme edustavat ilmansuuntia, mikä kuvitelma ainakin etu-Aasian kansoilla on ikivanha, mutta jonka muistomerkkejä tavataan kaikiltakin Aasian sivistyskansoilta, joskin itse eläimet saattavat vaihdella. Kiinalaisten käsityksen mukaan itää edustaa sininen lohikäärme, etelää punainen lintu, länttä valkoinen tiikeri ja pohjoista musta kilpikonna. Mongolien kerrotaan tautien välttämiseksi rakentaneen vanhan kiinalaiskaupungin kohdalle pyhäkön, jonka neljälle sivulle he pystyttivät kutakin ilmansuuntaa edustavan puukuvan, nim. tiikerin, leijonan, kotkan ja lohikäärmeen muotoisen. Etu-aasialaisten kansain eri ilmansuuntiin liittyvät eläinkuvitelmat ovat meille raamatustakin tuttuja. Ilmestyskirjan 4:ssä luvussa, jossa kuvataan Jumalan taivaallista istuinta itämaisen maailmankatsomuksen valossa, sanotaan: "Ja valtaistuimen edessä oli kuin lasinen meri, kristallin näköinen; ja etupuolella valtaistuinta ja valtaistuimen ympärillä oli neljä olentoa… Ensimäinen olento oli jalopeuran näköinen, toinen olento härkävasikan näköinen, kolmannella olennolla oli ikäänkuin ihmisen kasvot ja neljäs olento oli lentävän kotkan näköinen."
Tuo "kristallin näköinen lasinen meri" Jumalan valtaistuimen edessä vastaa, kuten jakuttienkin uskomuksista näemme, monesti mainittua "maitojärveä", samoinkuin se "virta, joka kirkkaana kuin kristalli juoksee Jumalan ja Karitsan valtaistuimesta" ja jonka partaalla "seisoo elämänpuu" (Joh. Ilm. 22: 1-2) vastaa paratiisista lähtevää elämänveden virtaa. Näitä vertauskuvia ovat raamatun kirjoittajat joutuneet käyttämään senvuoksi, että he kuvittelivat Jumalan istuimen sijaitsevan juuri maakehän keskuspisteestä kohoavalla paratiisin vuorella. Samalla vuorella elämän puun ääressä me tapaamme myös Itämaiden suuren äitijumalattaren.
ÄITIJUMALATAR.
Taivas ylhäällä on isämme, maa alhaalla on äitimme, ihminen on niiden kummankin lapsi.
Muinaisturkkilainen kivikirjoitus.
Kun Neitsyt Maaria Efeson kirkolliskokouksessa v. 431 virallisesti julistettiin Jumalanäidiksi, toteutui niiden kirkkoisien harras toivomus, jotka jo edellisellä vuosisadalla olivat käyttäneet hänestä tätä ylevää nimitystä, mutta se seikka, että tällainen käsityskanta julkisesti hyväksyttiin juuri Efesossa, on omiansa palauttamaan mieleen tämän kaupungin suuren äitijumalattaren, jonka piirteet katolisen kansan uskomuksissa ovat lainautuneet Neitsyt Maarialle. On kuin tämä vanha jumalatar tällöin olisi uuden nimen varjossa lähtenyt entistä mahtavampana jatkamaan voittokulkuaan maailmassa.
Mitenkä kuuluisa tämä jumalatar, jonka palvonnan yhtenä keskuspaikkana oli yllämainittu kaupunki, on ollut kristinuskon levitessä Vähään Aasiaan, osoittaa m.m. Apostolienteoissa oleva kuvaus. Siinä kerrotaan, mitenkä Demetrius niminen hopeaseppä, jonka ammattina oli valmistaa hopeisia, kaupungissa sijaitsevan Dianan temppelin kuvia, ryhtyi kiihoittamaan ammattiveljiään sekä muita kaupunkilaisia Paavalia vastaan huomauttaen niistä seurauksista, joita tuo uusi oppi oli tuova tullessaan: "Nyt uhkaa vaara, ettei ainoastaan tämä meidän elinkeinomme joudu halveksituksi, vaan myöskin, ettei suuren Dianajumalattaren temppeliä pidetä minäkään ja että hänen mahtavuutensa siitä kärsii, hänen, jota koko Aasia ja koko maanpiiri kunnioittaa." Demetriuksen kiihoituspuhe sai aikaan, että kaupungin asukkaat kokoontuivat yhteen ja alkoivat vihan vimmassa huutaa: "Suuri on efesolaisten Diana!"
Tämä Diana eli, kuten kreikkalaiset häntä nimittivät, Artemis oli äitijumalatar, jota palvottiin kaiken hedelmällisyyden vaalijattarena, luomakunnan synnyttäjättärenä ja samalla myös sen suurena elättäjättärenä. Viimeksimainittua puolta hänessä todistaa m.m. hänen kuvansa, jossa hän esitetään monirintaisena. Esimerkin siitä, että tämän äitijumalattaren sijalle Efesossa virallisesti kohonnut katolisen kirkon Madonna, emojen ja pienokaisten sekä synnytyksen suojeluspyhä, on suurelta edeltäjältään lainannut myös tämän elättäjäpiirteen, tarjoo m.m. suomalainen kansanruno, joka Marian ominaisuuksia kuvatessaan mainitsee hänellä olevan "tuhat rinnassa niseä". Tällaista ihmeellistä äitijumalatarta palvoivat aikoinaan kaikki Vähän Aasian kansat, vaikkakin hänellä on eri paikoissa eri nimiä, joista tunnetuimpia on fryygialainen Kybele. Tämän nimisen jumalattaren pesäpaikkana oli Pessinus kaupunki, josta hänen kuvansa siirrettiin v. 204 e.Kr. Roomaan, missä tälle "suurelle äidille" magna materille rakennettiin temppeli Palatinus kukkulalle. Niistä muistomerkeistä, joita useat Vähän Aasian kaupungit ovat jättäneet jälkimaailmalle, huomaa, että kysymyksessä olevan jumalattaren pyhäköt ovat aikoinaan täällä olleet jokseenkin yleisiä. Varmaankin muinaisten heettiläisten verraten korkea kulttuuri on osaltaan ollut omiansa kohottamaan jumalattaremme arvovaltaa Vähän Aasian erirotuisten ja -kielisten kansojen keskuudessa.
Täydellisesti näiden seutujen "suurta äitiä" muistuttava jumaluusolento tavataan myös kanaanilais-seemiläisten kansain uskomuksista. Eri seemiläismurteissa on jumalattarellamme samasta sanajuuresta johtuva nimi, kuten babylonilainen Ishtar, syyrialainen Astarte y.m. osoittavat. Lukuisista Palestiinassa löydetyistä kuvista huomaa, että hän on ollut täällä yleisesti tunnettu jo esi-israelilaisena aikana. Foinikian rannalla Byblos kaupungissa oli yksi tämän jumalattaren tunnetuimpia pyhäkköjä, joka paikkakunnan kuuluisuutena on jättänyt muistomerkkinsä sikäläisiin rahoihinkin. Tässä temppelissä harjoitettua palvontaa selostaa Lukianos teoksessaan "De dea Syria". Foinikialaisten siirtolaisten mukana levisi Astarten palvelus jo varhain Kyproon, missä Paafos kaupunki oli sen keskuksena ja useihin muihin Välimeren seutuihin, vieläpä kaukaiseen Kartagoonkin. Viimeksimainitun kaupungin Taanit nimistä "suurta äitiä" roomalaiset sanoivat "taivaalliseksi", hänellä on helmassaan aurinko ja kuu. Puoliympyrää hänen päänsä yläpuolella on selitetty eläinradaksi. Muinaislöytöjen ja vanhojen tietojen perustalla ovat tutkijat yleisesti omaksuneet käsityksen, että Vähän Aasiankin äitijumalatar, jonka muistomerkkejä on tavattu enimmäkseen tämän suuren niemimaan rannikkokaupungeista, on, kuten häntä esittävät kuvat sekä häneen liittyvät uskomuksetkin osoittavat, idästä päin tulleiden sivistysvirtauksien tuoma. Tätä olettamusta ei mitenkään voi kumota se seikka, että tuo "suuri äiti" vieraaseen seutuun saavuttuaan siellä mahdollisesti on sulautunut johonkin paikalla ennen palvottuun, tätä jossain määrin muistuttavaan jumaluusolentoon.
Seuraamme näinollen äitijumalatartamme etu-Aasian muinaisten sivistyskansain keskuuteen, missä hänen mahtiaan ja merkitystään todistaa ennenkaikkea se, että hän yleisen babylonialais-assyyrialaisen käsityksen mukaan oli aivan erikoisasemassa muihin lukuisiin jumalattariin verraten, jotka useimmiten olivat ainoastaan miespuolisen vastineensa varjomaisia seuralaisia. Mutta samalla tämä kunniakas asema on ollut syynä siihen, että hänen personaansa on aikojen kuluessa liittynyt mitä erilaisimpia, joskus keskenään ristiriitaisiakin uskomuksia ja kuvitteluja. Sen vuoksi on sen kysymyksen ratkaisemista, mikä tämä ihmeellinen "äiti" alkuaan on ollut, pidetty yhtenä uskonnontutkimuksen vaikeimmista tehtävistä.
Myöhemmin on jumalatartamme kuviteltu m.m. kuunhaltiattareksi, hänen kuvissaan kun usein esiintyy kuukin, mutta mitään suoranaisia todistuksia siitä, että häntä ja kuuta todella alkuaan olisi pidetty samana olentona, ei ole olemassa. Ei hän myöskään ole ollut auringonjumalatar. Babylonilaisten Ishtarilla on kyllä ollut taivaalla erikoinen edustaja, m.m. Venus tähti, ja on tätä tähteä nimitetty hänen nimelläänkin, mutta itämaiset tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, ettei tämäkään kuvittelu ole alkuperäinen. Ei häntä myöskään, vaikkakin häntä usein palvotaan "jumalainäitinä" ja "taivaanhaltiattarena", voi pitää itse taivaan elollistamisesta sekä sen naispuoliseksi kuvittelemisesta syntyneenä olentona, jommoisena egyptiläisten Nut esiintyy. Vaikeata on myös nähdä hänessä vain tavallista maan, metsän tai veden haltiaa sellaisena, kuin useimmat luonnonkansat ovat niitä palvoneet, sillä mitenkä hän tässä tapauksessa olisi voinut kohoutua siihen huomattavaan asemaan ja arvovaltaan, mikä hänellä todellisuudessa on ollut.
Kaukaisimpana historiallisena aikana esiintyy jumalattaremme muinaisilla sumerilaisilla, joiden sivistyksen perijöitä seemiläiskansat ovat olleet. Täälläkin jumalattaremme, samalla kun hän oli suuri synnyttäjätär, oli myös suuri elättäjätär. Sumerilaiset nimittivät häntä Ninharsag. Heidän vanhin valtakautensa, jolta kirjallisia muistomerkkejä on olemassa, oli loistavimmillaan Eannatum kuninkaan hallitessa Lagash nimisessä kaupungissa, ja jo silloin kerrotaan täällä Ninharsagia palvotun. Eräässä muistokirjoituksessa, missä mainitaan useita jumaluusolentoja, joiden etunenässä esiintyy ylijumala Enlil, on Ninharsag jo toisella sijalla. Tämän kirjoituksen aloittavat seuraavat sanat:
"Eannatum Lagashin kuningas, jolle voiman on antanut Enlil, jota pyhällä maidollaan on ruokkinut Ninharsag".
Kun sumerilaiset suurten valtiollisten vastoinkäymisten jälkeen saattoivat seemiläisen akkadialaisvallan kukistuttua uudelleen itsenäisemmin kehittää yhteiskunnallisia olojaan, muodostuu heidän keskuudessaan ruhtinaskuntia, joista huomattavimpia oli juuri Lagash, missä Gudea-nimisen ruhtinaan hallitessa vanha sumerilainen kulttuuri kohoaa huippuunsa. Suurelta osaltaan tämä oli uskonnollista laatua, joten ymmärtää, miksi vanhoille jumalille aletaan jälleen rakentaa uusia pyhäkköjä. Eräässä muistokirjoituksessa, jossa luetellaan ne jumalat, joille Lagashin ensimäinen ruhtinas rakennutti temppeleitä, 011 Ninharsag aivan ensi sijalla: "Ninharsagille, jumalien äidille, rakensi hän temppelin Girsuun." Myöskin Gudea pitää kunnianasianaan rakentaa Ninharsagille temppelin. Sitä esittävässä kirjoituksessa mainitaan, mitenkä hän tuotti Maganin vuorelta dioriittikiveä, josta jumalattaren kuvapatsas hakattiin. Patsasta pyhäkköön asetettaessa antoi ruhtinas Ninharsagille seuraavan juhlallisen nimen: "Jumalatar, joka taivaassa ja maassa säätää kohtalon, Nintud, jumalien äiti, pidentäköön Gudean elämää, joka on rakentanut temppelin."
Mainitun pitkän nimen sanoista käy siis ilmi, että sumerilaiset kuvittelivat tätä jumalatarta m.m. kohtalon määrääjäksi. Nintud, joka toisinaan esiintyy yksinäänkin Ninharsagin toisintonimenä, merkitsee synnyttäjätärtä. Sumerilaisten paratiisitarun muistomerkeissä tapaamme tämän jumalattaren myös jonkinlaisena luojana. Lukuunottamatta kertomuksia, joissa Ninharsagin luomistoimintaa kuvataan havainnollisesti esitettynä siten, että hän muodostaa ihmiset savesta ja senjälkeen elävöittää ne, on olemassa toisiakin, joissa hän esiintyy, niinkuin hän itse asiassa onkin, suurena synnyttäjättärenä. Vedenpaisumustarussa hän ilmaisee surunsa ihmiskunnan perikadon johdosta ja kääntyy ylijumalan Enlil'in puoleen valittaen: "Minä, Ninharsag, synnytin sinulle lapsia ja mikä on minun palkkani?" Epäilemättä on siis Ninharsag jo alusta alkaen sumerilaisten käsityksen mukaan ollut ihmissuvun ja varmaankin myös koko luomakunnan "suuri äiti".
Mahdollisesti häntä, mutta ainakin hänen vastinettaan babylonilais-seemiläisten Ishtaria, esittävät nuo Kaksoisvirranmaasta löydetyt äitijumalattaren kuvat, joissa hänellä toisinaan on äitiyden merkkinä pieni lapsikin sylissään. Muuan kuva esittää hänet istumassa elämänpuun juurella. Kasvillisuuden yhteyteen asettaa hänet myös hyvin vanha korkokuva, jossa alaston pappi uhrikannu kädessään kastelee jumalattaren edessä olevaa maljakkoa, missä on taatelipuun oksa riippuvine hedelmineen. Itse jumalatar istuu vuorella, jommoiseksi koko seutukin kuvataan. Asiantuntijat näkevät viimeksimainitun kuvan esittämässä hedelmällisyydenjumalattaressa juuri Ninharsagin, jonka nimikin "vuoren herratar" osoittaa, että häntä on kuviteltu vuorella asuvaksi samoinkuin sitä miespuolista jumalaakin, Enliliä, johon tämä jo sumerilaisten uskomuksissa verraten itsenäinen jumalatar näyttää olleen jossakin suhteessa. Olemme ennen huomauttaneet, että tuon miespuolisen jumalan toisintonimi "suuri vuori" ilmeisesti tarkoittaa tarunomaista maakehän keskusvuorta, josta tehtiin tornimaisia kuvia. Osoituksena siitä, että kysymyksessä olevien jumaluusolentojen ajateltiin olevan suhteessa toisiinsa, josta on useitakin todistuksia olemassa, esitettäköön tässä ainoastaan seuraavat Nintudille omistetun hymnin sanat: "Suuri vuori Enlil tarttui hänen (jumalattaren) käteensä, Nintud puhui ilomielin lehmien ja niiden vasikkain puolesta, tuo laupias Nintud Keshin suuri hallitsijatar".
Tuntuu yllättävältä, että näitä kumpaakin suuresti muistuttavat jumaluusolennot ovat vielä meidän päivinämme keski-Aasiassa palvonnan kohteina. Kun Altain tatarit kukkien puhjetessa viettävät keväistä uhrijuhlaansa muistelevat he maanhaltian ohella kahta omituisilla nimillä varustettua jumaluusolentoa, nim. "Sumer-vuorta" ja "Maitojärveä". Edellinen on mies-, jälkimäinen naispuolinen olento. Hyvin yleisiä altailaisten rukouksissa ovat sanat: "Sumer-vuori isämme, Maitojärvi äitimme." Sumer-vuoren, josta jo on ollut puhe, voimme tässä syrjäyttää, sitävastoin on meidän kohdistettava huomiomme tuohon ihmeelliseen "äitiin". Osoituksena siitä, että tämä suuri jumalatar, jota kuvitellaan kaiken elämän synnyttäjäksi, on aikoinaan ollut tunnettu verraten laajalla alueella turkkilais-tatarilaisten kansain keskuudessa, on m.m. se tosiasia, että "Maitojärvi-emo" esiintyy Volgalla asuvien tshuvassienkin jumalain luettelossa. Mutta mainittujen kansojen käsityksen mukaan tämä jumaloitu, tarunomainen järvi sijaitsee, kuten aikaisemmin olemme huomauttaneet, maan navalta tai maakehän keskusvuorelta nousevaksi kuvitellun elämänpuun juurella. Eräät Altain heimot, jotka sijoittavat paratiisin kolmanteen taivaaseen, puhuvat siellä olevasta "maitojärvestä", mistä synnynhaltia Jajutsi ('Säätäjä') ottaa "elämänvoimaa joka kerta kun lapsi syntyy maailmaan". Tshuvassit uskovat, että lapsien sielut tuodaan maan päälle taivaan paratiisista.
Tällainen kuvitelma ei ole kotoperäinen turkkilais-tatarilaisilla kansoilla, vaan heille valmiina muualta kulkeutunut. Esikuvan kysymyksessä oleville uskomuksille löydämme lähinnä muinaisiranilaisten paratiisitaruista, missä Maitojärvi-emoamme vastaa maakehän keskusvuorella elämänpuun alla päilyvä Ardvisura-järvi. Että iranilaisetkin ovat kuvitelleet tätä paratiisijärveä naispuoliseksi synnynjumalattareksi, ilmenee monella tavalla heidän uskomuksistaan. Jumalattarena tämän järven nimi on Ardvisura-anahita (puhdas, tahraton Ardvisura) tai ainoastaan Anahita, johon nimeen siis jo sisältyy käsitys äitijumalattaren neitsyydestä. Persialaisten pyhä kirja, Avesta mainitsee, mitenkä häntä on palvottu kaikenlaisen elämän synnyttäjättärenä. Yhtä paljon hän huolehtii ihmisten ja eläinten lisääntymisestä kuin kasvillisuuden karttumisesta. Hän puhdistaa miesten siemenen sekä siistii ja hoitaa naisten kohdut, tuottaapa vielä maidonkin heidän rintoihinsa. Runoissa häntä ylistetään komeavartaloiseksi, kukkeapoviseksi naiseksi.
Mitenkä huomattava tämä muinaisiranilaisten "suuri äiti" on ollut, osoittaa parhaiten se seikka, että mitä erilaisimmat heimot ja rodut kotimaan ulkopuolellakin ovat häntä palvoneet, ja että hän on voinut sulkea vaikutusvaltansa piiriin paitsi suuret alat keski- ja pohjois-Aasiaa, vielä joukon itä-Europankin kansoja. Eräät suomensukuisetkin heimot ovat päässeet tämän armollisen äitijumalattaren turviin. Tsheremissit nimittävät häntä "suureksi syntyemoksi", myöskin votjakit ja mordvalaiset ovat hänet tunteneet, vieläpä pohjois-Siperiassa asuvat vogulit ja ostjakitkin ovat hänelle uhria kantaneet. Samalla kun hän on suuri synnyttäjätär, jonka ostjakit toisin paikoin kuvittelevat asuvan taivaan seitsenkerroksisella vuorella, missä hän seitsemää kehtoa heilahuttamaila valmistaa syntyvien sieluja, on hän myös ihmisten elinijän ja kohtaloiden määrääjä. Pohjois-ostjakit sanovat, että hän lapsen syntyessä merkitsee "kultakirjaiseen seitsenoksaan, kultapiirteiseen seitsenoksaan" syntyneen elämänsuunnan, onko ihminen maan päällä elävä rikkaasti vai köyhästi, onko hän yrityksissään onnistuva vai onko hän oleva onnettomuuksien uhri. Vanhojen lähteiden mukaan ovat ostjakit palvoneet häntä, kuten äitijumalatarta ainakin, lapsen kera kuvattuna. Heidän kansanrunoudessaan puhutaan paljon tämän sankarillisesta pojasta, "Maailmaa katsovasta miehestä". Joskus hänet mainitaan vielä taivaanjumalan puolisona sekä "jumalanpoikien" äitinä.
Tuo "kultakirjainen seitsenoksa", johon jumalattaremme merkitsee ihmisen elämänvaiheet jo hänen syntyessään, tarkoittaa epäilemättä itse seitsenoksaista elämänpuuta, jonka juurella sekä iranilaisten äitijumalatar että jakuttienkin y.m. vastaava haltiatar oleksii. Samanlainen mielikuva kohtaa meitä muinaisessa Egyptissä, missä kohtalonjumalatar useissa kuvissa esitetään suuren, taivasta kuvaavan puun juurella piirtämässä puun lehviin faraoiden nimiä ja heidän elämänsä vaiheita. Päättäen siitä, etteivät ostjakit, kirjoitustaitoa vailla ollen, itse ole kyenneet luomaan tätä kuvitelmaa, eivätkä myöskään ole voineet saada sitä suoraan Egyptistä, on ilmeistä, että etu-Aasiankin kirjoittajakansoilla on täytynyt olla vastaava mielikuva.
Paitsi sekä ihmisten että eläinten synnyttäjättärenä sekä kohtalojen säätäjänä ovat Siperiankin kansat palvoneet häntä myös elättäjättärenä. Juuri tällaisena suurena äitinä jakutit nimittivät häntä nimellä "Synnyttäjä-elättäjä-emo tai -herratar". Heidän taruissaan kerrotaan, mitenkä tämä jumalatar vuodattaa taivaasta synnytystuskissa kärsiville vaimoille valkoista elämännestettä. Hänen rintojensa maidon runsautta kuvailee myös burjattien satu linnunradan synnystä, missä luonnonilmiössä he näkevät jumalanäidin rinnoista taivaalle pirskahtaneen maitojuovan. Samaa aihetta käsittelevässä kreikkalaisessa tarussa selitetään linnunradan syntyneen, kun Taivaanjumalan puoliso Hera yhtäkkiä kiskaisi rintansa Herakles lapsen suusta. Epäilemättä tämänlaisesta tarusta on myös johtunut useissa europpalaisissa kielissä esiintyvä linnunradan nimitys "maitorata". Hyvin luultavaa on, että iranilaisten kosmillisella vuorella sijaitsevaksi kuviteltu maitojärvikin on läheisessä suhteessa juuri tähän luonnonilmiöön, jota muinaiset intialaiset nimittivät "sooma-virraksi" (soma-dhara).
Tällainen kuvitelma näyttää antavan aiheen olettaa, että jumalattaremme sittenkin on jonkin taivaalla olevan ilmiön, ehkäpä juuri linnunradan herättämän mielijohteen luoma. Todennäköisesti onkin viimeksimainittu ilmiö ollut omiansa ainakin rikastuttamaan tähän suureen äitiin liittyviä mielikuvia, mutta muista seikoista päättäen ei jumalattaremme kuitenkaan alkuaan ole taivaasta lähtöisin.
Iranilaisten Anahita on ollut kyllin mahtava levittämään valtaansa myös sivistyneempien kansojen keskuuteen. Vähässä Aasiassa, missä hän ainakin jo niinä aikoina kun persialainen suurkuningas Kyyros valloitti tämän niemimaan, tulee tunnetuksi, hän sulautuu pian sikäläisiin häntä muistuttaviin äitijumalattariin. Useissa täällä säilyneissä muistokirjoituksissa on hänen oma nimensäkin: Anaïtis. Kuitenkin vasta persialaisen, ylevähenkisen Mithra-uskon levitessä Välimeren maihin sai tämä "suuri äiti" entistä huomattavamman aseman, sillä samalla kun miespuolisen Mithra-jumalan mysterioista ainoastaan miehet saattoivat päästä osallisiksi, oli äitijumalatar tarpeen naisväen uskonnollisten tarpeitten tyydyttäjänä.
Mutta se seikka, että iranilaisten Anahita ja Välimeren itärannikolta saapunut Astarte kumpikin Vähän Aasian kansojen käsityksen mukaan edustivat samaa suurta sekä synnyttävää että elättävää "äitiä", asettaa meille kysymyksen: Eivätköhän nämä itämaiset jumalattaret olekin jo alkuaan samasta käsityspiiristä lähteneet?
Olemme ylläolevassa todenneet, että iranilaisten "suurta äitiä" on alkuaan kuviteltu jonkinlaiseksi maitomaista nestettä sisältäväksi maakehän keskusvuorella olevaksi järveksi. Jakuteilla hän esiintyy maannavalla kasvavan elämänpuun maitorintaisena haltiattarena. Skandinavien käsityksen mukaan itämaista synnynhaltiatarta edustavat Nornat asuvat vastaavan puun juurien alla. Ja ilmeisesti paratiisin vuorella olevaksi on kuviteltu myös jo muinaisten sumerilaisten äitijumalatarta. Kaikkialla tapaamme hänet siis alkuaan samassa, maakehän keskuskohtaa edustavassa paikassa. Jakuttien vanhat tarut ihannoivat tätä satumaista maankohtaa kaiken elämän alkulähteenä silloinkin, kun he eivät nimenomaan mainitse siellä kasvavasta elämänpuusta. Se on ainoastaan "napa", "hopeanhohtava", "medenkaltainen", "korkea", ja "yltäkylläinen", "kahdeksanreunaisen maanpiiri-emon keltainen napa". Toisien tarujen mukaan siinä paikassa, missä on "maan napa, taivaan huippu" kohoaa maa-emon "korkea rinta".
Jakuttilaisten tarujen perustuksella saatamme siis olettaa, että itämaisten kansojen "suuri äiti" alkuaan on ollut juuri kosmologisesti kuviteltu maakehä, jonka napa on kaiken elämän lähde ja kaikkien synnyttävien voimien vertauskuva. Tätä kansanomaista kuvittelua oppaanamme käyttäen on meidän siirryttävä lähemmin tarkastamaan etu-aasialaiseen äitijumalattareen liittyviä varhaisimpia uskomuksia. Sitkeämmin kuin runollisissa esityksissä ja ylistyspuheissa saattavat kansain alkuperäiset käsitykset säilyä itse palvontamenojen yhteyteen liittyvissä tavoissa.
Kohdistaessamme huomiomme sen jumalattaren kuviin, joka Välimeren itärannikolta lähtee levittämään valtaansa lännempänä asuvien kansojen keskuuteen, näemme niissä joukon yhteisiä piirteitä, joista mainittakoon hänen omituinen, kreikkalaisten muurikruunuksi nimittämä päähineensä, mikä esine itämaisen jumalanäidin päässä on yhtä silmään pistävä Syyrian kuin Vähän Aasian ja Länsimaidenkin taiteessa. Hyvin yleisiä näissä kuvissa ovat myös leijonat, kyyhkyset y.m., joiden seurassa jumalattaremme kuvataan. Mutta vaikka nämä naishahmoiset kuvat kyllä ovat omiansa todistamaan eri kansojen kesken vallinneita kulttuurisuhteita, eivät ne saata luoda valoa kaikkein varhaisimpiin kuvitteluihin, vaan ovat jo verraten korkealle kehittyneen taiteen ilmaisumuotoja. Paitsi maitorintaisena äitinä on tätä kaiken hedelmällisyyden edustajaa toisinaan kuviteltu myöskin lehmää muistuttavaksi olennoksi sekä vaimoksi, jonka avoimilla rinnoilla lepää lapsi, mutta jonka alaruumis vyötäröistä alkaen on käärmeen muotoinen. Viimeksimainittu piirre ja se seikka, että käärme on. Ishtarin pyhä eläin, osoittaa, että jumalattaremme on uskottu olevan mitä läheisimmässä suhteessa maahan.
Kuitenkin on olemassa sellaisiakin muistomerkkejä, jotka kuvastavat sitä aikaa, jolloin kysymyksessä olevan jumalattaren uhrikuvilla ei vielä ollut ihmisen eikä eläimen kaltaisia piirteitä. Se Kybelen kuva, mikä v. 204 e.Kr. juhlallisesti siirrettiin Roomaan, oli ainoastaan muodoton kivimöhkäle. Syyrialaisessa rahassa, jossa on kuvattuna Bybloksessa palvotun Astarten temppeli, näemme pyhäkön sisässä omituisen keilanmuotoisen esineen. Myöskin Vähän Aasian eri kaupunkien rahoissa on samanlainen kivipatsas paikkakunnan pyhäkköä esittävissä kuvissa. Niiden selitetään olevan Artemis jumalattaren patsaita. Saman pyhän esineen näemme Paafonkin rahoissa, missä foinikialaisten perustamassa kaupungissa oli hyvin kuuluisa Astarten temppeli. Että tämä patsas todella on ollut jossakin suhteessa juuri "suureen äitiin", osoittaa m.m. Kartagolaisen Taanit jumalattaren kuva, jossa saman keilanmuotoisen patsaan näemme jumalattaremme alapuolella. Sitäpaitsi on meillä muinaisajan kirjallisuudessa siitä suoranaisia todistuksia. Niin esim. Tacitus selostaa Paafon pyhäkön Artemista seuraavin sanoin: "Jumalattaren kuva ei ole ihmisen muotoinen, vaan kartiomainen esine, joka laajemmasta pohjasta nousten suippenee keilan tavoin huippuun päin" (Simulacrum Deae non effigie humana: continuus orbis latiore initio tenuem in ambitum metae modo exsurgens). Verratessamme tätä esinettä, joka oli hakattu valkoisesta kivestä, niihin kuviin, joiden tarkoituksena on esittää maannapaa, voimme olla varmoja siitä, että paafolaisen Astarten patsas edusti juuri täällä sijaitsevaa, hyvin laajalti tunnettua maannapaa. Eräs toinen roomalainen kirjailija esittääkin asian siten huomauttaessaan, että "kyprolaiset palvovat Venusta, jonka kuva on navan tai muutamien mukaan keilan muotoinen" (Apud Cyprios Venus in modum umbilici vel, ut quidam volunt, metae colitur).
Mielenkiintoista on todeta, että muinaiset kreikkalaisetkin, jotka itämaisten kansojen tavalla palvoivat havainnollisesti esitettyä omphalosta eli maannapaa, kuvittelivat sen läheisyydessä olevan lähteen, joka pulppusi maan uumenista ja jossa oli aivan erikoislaatuista vettä. Jakuttien uskoa, että maannapa on mettä tihkuvan alueen keskellä, muistuttavat m. m. Simonideksen sanat, joka puhuessaan Delfin omphalos-pyhäköstä, huomauttaa että pyhäkön kätköistä juoksi hyvältä tuoksuvaa ambrosian kaltaista nestettä. Niinikään eräisiin tyyrolaisiin maankeskusta esittäviin roomalaisvallan aikuisiin rahoihin on latinaksi kirjoitettu: Ambrosie ftetre (= kr. ambrosiai petrai, 'a:set vuoret').
Samoinkuin Delfissä ynnä muualla, missä muinaiset kreikkalaiset palvoivat tätä kivipatsaan edustamaa maannapaa, oli Paafossakin hyvin kuuluisa oraakkeli. Yleensä on oraakkeli ja maannapa, samoinkuin edellinen ja äitijumalatar olleet hyvin läheisissä suhteissa toisiinsa. Suuren äidin palvonnan yhteyteen on tulevaisuuden tiedustaminen liittynyt yhtä hyvin Kaksoisvirranmaassa kuin kaukaisessa Kartagossakin. Epätietoista on, onko noita eri seutujen "napoja" alkuaan kuviteltu todella sellaisiksi, vaiko vain tuon tarunomaisessa seudussa olevan maannavan kuviksi, samoinkuin mainittuja ihmiskäsin pystytettyjä maailmanpatsaita ja -vuoria näyttää pidetyn vain tuon yhden suuren patsaan ja vuoren vertauskuvina, mutta epäilemättä usko, että "suuri äiti" on kohtalojen säätäjä, jommoisena lukemattomat Aasian ja Europan kansat ovat häntä palvoneet ja samalla myös oraakkelijumalatar, johtuu juuri siitä, että hänen asuinpaikkansa on itse maakehän arvoituksellinen napa.
Jos lopuksi vielä luomme katseen aikaisemmin esitettyyn, jo korkeata kehitystä todistavaan efesolaisen Artemiin kuvapatsaaseen, huomaamme siinäkin piirteitä, joiden olemme nähneet liittyvän juuri maannavan kuvitteluihin. Ennenkaikkea kertovat hänen maitorikkaat rintansa sekä patsaan alaosaan kuvatut mehiläiset siitä tarunomaisesta paikasta, missä maito ja hunaja vuotaa. Maailman keskuksen haltiattarena on hänellä kaulan alaosaa ympäröivässä vaatteessa eläinradan kuviot. Siivillä varustetut eläimet, jotka eri kerroksissa kaunistavat patsaan sivupintoja, ovat ilmeisesti, kuten Wendland huomauttaa, noiden Ilmestyskirjastakin tunnettujen, eri ilmansuuntia edustavien eläinten kuvia. Jumalattaren tummat kasvot, kädet ja jalat taas saattavat olla osoituksena hänen läheisestä suhteestaan "mustaan maaemoon".
ELÄMÄNLANKA.
— — — sitte hän kärsiköhön, mitä hälle kehräsi Kohtalotar elonlankaan, konsa hän syntyi.
Homeros: Ilias.
Itäisten tsheremissien maahanpaniaismenoihin liittyy muuan omituinen ennustamistapa, jonka tarkoituksena on tiedustaa, mitenkä kauan vainajan jälkeenjääneet omaiset tulevat elämään. Kun saattajat ovat palanneet haudalta ja ryhtyneet viettämään peijaisjuhlaa kuolleen kunniaksi, tuo joku neidoista lankavyyhdin, leikkelee siitä eripituisia lankoja, kerää niiden päät käteensä sekä kehoittaa kutakin läsnäolevaa nyhtämään itselleen langan sanoen: "Olkoon sinun elämäsi pitkä!" Se, joka sattuu saamaan pitkänlaisen langan, ilmaisee ilonsa osoittamalla sitä ystävilleen sekä huomauttamalla, että tämä lanka ennustaa hänelle pitkäaikaista elämää. Lyhyen langan saamista pidetään pian päättyvän elämän enteenä.
Langan elämänpituuden vertauskuvana tuntevat useat muutkin Europan ja Aasian kansat. Henkilön kuollessa on tapana sanoa: "Hänen elämänlankansa katkesi." Kun elämänlangan käsitteeseen sisältyy usko, että sanottu lanka laaditaan jo ihmisen syntyessä, ovat synnynjumalattaret saaneet sen valmistamisen toimekseen. Europpalaisissa taruissa nämä jumalattaret joko punovat tai värttinällä kehräävät sen. Islantilaisten runoudessa kuvaillaan, mitenkä Nornat, jotka jo ennen olemme tavanneet elämänpuun juurella, käsittelevät näitä elämän- ja kohtalonlankoja. Saksalaisten "Luojattarien" (Schepfen) vastaavia toimia kuvailee muuan keskiajan runoilija seuraavin sanoin: "Kaksi Luojatarta punoi minulle langan, niiden vieressä istui kolmas, tämä onnettomuudekseni katkaisi sen." Näiden kolmen synnyn- ja kohtalonhaltiattaren esikuvina ovat olleet muinaiskreikkalaisten moirat: Klotho, Lakesis ja Atropos, jotka roomalaisten tarustossa esiintyvät nimellä Parcae (Synnyttäret). Antiikin myöhemmän ajan kuvista näemme, mitenkä ensiksimainittu värttinänsä ääressä istuen kehrää elämänlankaa, toinen heittää ihmisten kohtaloista arpaa ja kolmas kirjoittaa muistiin hänen elämänsä vaiheet. Näihin uskomuksiin perustuu myös Balkanin kansojen keskuudessa vielä nykyään vallitseva kuvittelu kolmesta kohtalonhaltiattaresta, joista yksi kehrää kysymyksessä olevaa lankaa, toinen mittaa sitä ja kolmas katkaisee sen poikki.
Riippuen siitä, että näiden jumalattarien toiminnan on kuviteltu koskevan koko ihmisen elinikää, menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta, tapaamme islantilaisten Nornien niminä juuri näitä merkitsevät määreet: Urd, Verdandi ja Skuld. Samaa merkitsevät nimet esiintyvät antiikin vastaavilla jumalattarilla keskiajan kirjallisuudessa: Praeteritum, Praesens ja Futurum. Kuvaillessaan näitä jumalattaria Plato kertoo niiden valkopukuisina, seppele päässä laulavan värttinänsä ääressä kohtalon laulua, Lakesis käsittelee mennyttä, Klotho olevaa ja Atropos tulevaa aikaa. Apuleius kertoo vähän toisin sanoessaan Klothon huolehtivan nykyisyydestä, Atropoksen menneisyydestä ja Lakesiksen tulevaisuudesta. Näiden kolmen, eri ajanjaksoja edustavien synnyn ja kohtalon haltiattarien sijalla esiintyy itämaisten kansain tarustossa ainoastaan yksi niitä vastaava jumalatar. Erään roomalaisen kirjailijan mukaan liittyvät nuo menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta merkitsevät määreet vielä eroittamattomina m.m. egyptiläisen Isis jumalattaren nimeen, milloin tätä palvottiin kohtaloiden säätäjänä.
Varhemmin ovat muinaiskreikkalaisetkin kuvitelleet, että kohtalo itse, Moira eli Aisa, toimii kehrääjättärenä laatien kullekin kuolevaiselle tämän syntyessä langan, jonka säikeisiin hän punoo kaikki ihmisen sekä onnen että vastoinkäymisen vaiheet. Tämä käsitys ilmenee selvästi Homeroksen runoista (II. 20:128, 24:209), jotka edustavat kreikkalaisen mytologian varhaisempaa kehityskautta. Odysseiassa (7:197) esiintyy Kohtalo kuitenkin joskus myös erikoisten "kehrääjättärien" avustamana, jotka tällöin vielä ovat varsin hämäriä olentoja ja joiden lukumäärä ei ole lähemmin määrätty. Tuo kolmijako on siis itse kreikkalaisillakin myöhempää perua.
Itämaisten kansojen tarustossa kehrääjättärenä esiintyy itse "suuri äiti", kaiken synnyn vaalija ja samalla kohtalojen säätäjä. Kehrääjätär oli babylonilaisten Ishtar ja Syyrian suuri jumalatar. Viimeksimainittu tavataan m.m. kreikkalaiseen rahaan värttinä vasemmassa kädessään kuvattuna. Selostaessaan erästä tämän jumalattaren kuvaa Lukianos kertoo hänen seisovan leijonan selässä puettuna taivaankuningattaren vyöhön ja pitäen toisessa kädessään valtikkaa, toisessa värttinää. Kun on syytä päättää, ettei tämä värttinä ollut ainoastaan koristeena hänen kädessään, vaan että siihen on liittynyt jokin salaperäinen, itämaismytologinen kuvittelu, johdumme olettamaan, että jumalattaremme, joka monessa suhteessa on olut hänen europalaisten vastineittensa esikuvana ja jonka uskottiin säätävän ihmisten elämän pituuden, oli jo kaukaisessa kotimaassaan elämänlangan kehrääjä.
Todistuksen siitä, että Aasian kansat todella ovat kuvitelleet kohtalonjumalatarta elämänlangan laatijaksi, tarjoo Siperiassa asuvien ostjakkien usko. Täällä, missä sanottua jumalatarta edustaa juuri Itämaiden "suuri äiti", ei hän tosin toimi varsinaisena kehrääjättärenä, mutta hänellä on kädessään sauva, johon, jonkinlaiseksi elämänlangaksi kutakin syntyvää varten on kiinnitetty jännerihmoja. Ostjakit kuvittelevat, että synnynjumalatar, joka kerta kun ihminen syntyy, tekee yhteen rihmaan solmun, jonka "etäisyys sauvasta osoittaa syntyneen elämän pituutta". Lisäksi he kertovat, ettei tämä jumalatar muuta määräystään, "vaikka hänelle kuinka uhrattaisiin".
Ostjakeille tällainen käsitys lienee tullut lähinnä tatareilta, joiden äitijumalatar taas vuorostaan polveutuu Aasian muinaisten sivistyskansain jumalamaailmasta. Missään tapauksessa ei ostjakkien yllämainittu usko yhtä vähän kuin heidän suuri äitijumalattarensakaan, joka toisen tiedon mukaan kirjoittaa "kultaiseen kirjaan, pitkäksikö ja millaiseksi lapsen maallinen elämä on muodostuva" saata olla kotoperäinen. Yleensä kuvittelu, että ihmisen elämänlangan pituus jo syntymässä on näin järkähtämättömästi määrätty, poikkeaa silmäänpistävästi niistä uskomuksista, jotka ovat luonnonkansojen maailmankatsomukselle ominaisia. Ei ainoastaan siperialaisten, vaan kaikkienkin alhaisella sivistystasolla elävien kansojen keskuudessa, kuten lukemattomat tutkimusmatkailijat ovat todenneet, uskotaan aivan yleisesti, että kuolema, mikäli se ei ole tapaturmaisesti tai toisen käden kautta aiheutunut, on pahansuopien henkiolentojen työtä. Hyvin laajalti vallitsevan käsityskannan mukaan johtuu hengenlähtö, jonka luonnollisia syitä ei villi-ihminen tunne, siitä, että jostakin syystä tilapäisesti vihastuneet henget ovat anastaneet asianomaisen sielun. Mutta samalla tähän uskoon sisältyy se lohdullinen käsitys, että noita pahastuneita henkiä voidaan helposti uhrilahjoin lepyttää ja että jo ruumiistaan irtautunut sielu voidaan vielä palauttaa takaisin asuntoonsa, josta seurauksena on sairaan tervehtyminen ja elämän edelleen jatkuminen.
Ajatus, että ihmisen elämän pituus on ennakolta määrätty, todistaa siis noihin luonnonkansojen varhaiskantaisiin uskomuksiin verraten melkoisen korkeata kulttuuria. Senvuoksi on aivan mahdotonta olettaa, että sellainen jumalatar, jonka kädessä on jokaisen ihmisen tarkoin mitattu elämänlanka, olisi voinut syntyä synkän Siperian takamailla. Ikäänkuin itsestään kääntyy siis katseemme muualle, mutta eniten kiinnittää mieltämme kysymys: mitenkä käsitys jo syntymässä määrätystä elämän pituudesta, jonka vertauskuvana on lanka, alkuaan on syntynyt.
Jotkut tutkijat ovat esittäneet olettamuksenaan, että elämän vertaaminen lankaan, joka kuolemassa katkeaa, on tapahtunut ennenkuin ajatus tuon langan kehräämisestä on syntynyt. Kuitenkin tavataan eräillä kansoilla, itämaisillakin, tämän mielikuvan rinnalla myös toinen, missä elämää verrataan kankaaseen, jonka kohtalonjumalattaret kutovat. Muinaisten liettualaisten tarustossa kerrotaan seitsemästä jumalattaresta, joista ensimäinen kehrää, toinen kerii, kolmas kutoo, neljäs lumoo edelliset laulullaan ja samalla turmelee kudokset, joista aiheutuvat monet asianomaisen ihmisen vastoinkäymiset; viides koettaa suojella tältä elämänkangasta, kuudes leikkaa sen poikki, jolloin ihminen kuolee; seitsemännen tehtävänä on pestä kangas sekä antaa se Jumalalle. Näin valmistetusta kankaasta tehdään vainajalle paita, johon hänen tulee pukeutua ja jossa hänellä toisessa maailmassa aina on tilaisuus nähdä kaikki menneen elämänsä vaiheet. Yhtä kiinteästi kuin viimeksimainitussa kuvittelussa kangas ja kutominen, näyttävät myös edellisessä lanka ja kehrääminen liittyvän toisiinsa. Samaten sisältyy kumpaankin kuvitteluun käsitys peruuttamattomasta, ennakolta määrätyistä kohtalosta.
Olemme jo aikaisemmin huomauttaneet, että ainoastaan tähtitaivas on saattanut opastaa ihmistä etsimään luonnosta järkähtämättömien lakien alaista maailmanjärjestystä. Lisäksi tiedämme, mikä merkitys tähdillä ammoisista ajoista asti on ollut ajan säännöllisenä ja horjumattomana mittaajana. Herää siis kysymys: onko elämänlangan kehrääminenkin jossakin suhteessa tähtitaivaan liikkeeseen?
Tähän mielenkiintoiseen ongelmaan saamme selvityksen muinaiskreikkalaisten kirjallisuudesta. Orphilaisten Itämailta lainaamissa opeissa kerrotaan, mitenkä "väsymätön" Khronos (Aika), jota myös sanotaan "kaikkea kaitsevaksi jumalaksi", valvoo taivaan navalla maailmanpatsaan pyörimistä ja siitä riippuvaa ajan säännöllistä kulkua. Tällaisena ankaran järjestyksen jumalana hän on samalla Moira ja Ananké (välttämättömyys). Mutta samanlainen kohtalojen haltia on myös tuo Itämailta tullut, suuri äiti, Rhea-Kybele, jolla niinikään on istuin maailmankaikkeuden keskuksessa (kosmoio mesos thronos). Senvuoksi nämä jumaluusolennot helposti sulautuvat toisiinsa. Tuota herkeämättä pyörivää paalua, jota sellaisena toisinaan kuvitellaan siivekkääksi (hypopteros axón) Plato nimittää värttinäksi, mikä nimitys edellyttää, että sen ääressä olevan jumaluusolennon on uskottu sillä kehräävän kosmillista lankaa. Että tällaisena kehrääjättärenä esiintyy lukuunottamatta Homeroksen mainitsemaa Moiraa, myös itse äitijumalatar, osoittaa m.m. se seikka, että pientä ja suurta otavaa, joiden sanotaan kaitsevan taivaannavan pyörimistä nimitetään "Rhean käsiksi". Kerrotaanpa jo eräässä Assurbanipalin kirjastoon kuuluvassa tekstissäkin, mitenkä muuan Ishtarin neidoista jumalattaren käskystä kehrää nuoran, jolla on yön ja päivän värit, musta ja valkea. Ei siis ole kumma, että, niinkuin taivaanpaalun kuvaa on käytetty jumalien ja kuninkaiden vallan merkkinä eli valtikkana, samoin myös tuo tarunomainen värttinä tavataan, joskus vielä valtikan ohella, äitijumalattaren kädessä.
Mutta mitenkä on ymmärrettävissä, että tämä suuri, taivaallinen kehrääjätär valmistaa kullekin kuolevaiselle erikoisen, juuri hänen elämänsä pituisen langan, kuten esim. ostjakkien uskomuksista ilmenee?
Ennenkuin voimme vastata tähän kysymykseen, on meidän esitettävä toinen: Onko taivaan lukemattomien tähtien ehkä kuviteltu olevan jossakin suhteessa ihmisiin?
Tähän viittaavia uskomuksia on kirjaanpantu m.m. intiaanien keskuudessa. Niinpä kerrotaan esim. Mandan-intiaanien uskovan, että tähdet ovat vainajien henkiä. "Kun lapsi syntyy, laskeutuu tähti maan päälle ihmisenmuodossa, kun ihminen kuolee, ilmaantuu tähti uudelleen taivaalle." Mutta päinvastaisestakin käsityksestä on runsaasti esimerkkejä olemassa. Hyvin yleinen usko intiaanien keskuudessa on se, että taivaalta putoava tähti ennustaa kuolemaa. Tuskin lienee syytä olettaa, että tällaiset kuvittelut olisivat saapuneet heille vasta senjälkeen, kun valkoihoset ovat siirtyneet heidän maahansa. Kuoleman enteen ovat tähden putoamisessa nähneet myös useat Aasian ja Europan kansat. Pohjois-Siperian paimentolaistungusitkin uskovat, että kullakin ihmisellä on tähtensä taivaalla. Turkinsukuisten kansain käsityksen mukaan ilmaantuu uusi tähti joka kerta, kun ihminen syntyy, mutta putoaa ja katoaa, kun ihminen kuolee. Kun tähdenlentoa siis pidetään kuoleman julistajana on Volgan varrella asuvilla tshuvasseilla ollut tähden pudotessa tapana huudahtaa: "Minun tähteni on vielä ylhäällä!"
Tätä ihmisen syntymähetkellä syttyvää tähteä, jonka kirkkaus riippuu syntyvän henkilön elämän merkityksestä, kuten itämainen taru Betlehemin tähdestä osoittaa, kuvitellaan tavallisesti myös jonkinlaiseksi ihmisen suojelushaltiaksi. Kunkin yksilön "onni" oli se hyvä tai huono, on hänen tähdestään riippuva. Slaavit ovat uskoneet, että kullekin ihmiselle ilmaantuu syntymähetkenä taivaalle tähti ja maan päälle synnynhaltiatar (rozhanitsa). Viimeksimainitun selitetään olevan jonkinlaisen kohtalonhaltiattaren, joka jo tullessaan säätää ihmisen koko elämän suunnan. Valkovenäläisten käsityksen mukaan valvoo jokaisen ihmisen kohtaloa hänen erikoinen onnenhaltiansa, Zirka, mikä nimitys alkuaan merkitsee tähteä. Että samanlainen usko on vallinnut länsi-Europassakin, todistaa m.m. puhe, jolla Radulphus niminen pappi 1000-luvulla taisteli aikalaistensa aikauskoa vastaan ja jossa hän lausuu: "Varokaa, veljet, niitä, jotka luulevat, että kun ihminen syntyy, syntyy hänen kerallaan hänen tähtensä, joka määrää hänen kohtalonsa." Tämän erehdyksensä todistuskappaleena he käyttävät pyhän kirjan sanoja: "hänen tähtensä." Kertomus Betlehemin tähdestä on siis ollut omiansa ylläpitämään tätä taikauskoa Europassa.
Toisenlainen, jo melkoista kehitystä todistava kuvittelu piilee käsityksessä, että tähti, jonka "alla" lapsi syntyy, määrää tämän kohtalon, mikä usko keskiajalla kaikkialla meidänkin maanosassamme askaroitti oppineiden aivoja ja jonka muistomerkkejä yhä vieläkin on säilynyt eri kansojen runoudessa. Niin esim. eräs kovan onnen poika laulaa venäläisessä kansanlaulussa äidilleen: "Oi sano, sano, sa kallis kantajani, minkä tähden alla minut synnytit, minkälaisella onnella minut varustit!" Onnestaan ylpeä sankari taas lausuu: "Ei turhaan antanut minulle onnea tuottava tähti sankarin voimaa!" Tämänlaiset uskomukset perustuvat jo pitkälle kehittyneeseen tähtifatalismiin ja tähtien asennosta ennustamiseen.
Palataksemme tuohon alkuperäisempään katsantokantaan, joka samoinkuin tähdistä ennustaminenkin on Itämaiden kansoilla ikivanha ja jonka mukaan siis tähdet ovat ihmisten edustajia taivaalla, ei huomiomme voi olla kohdistumatta siihen tosiasiaan, että ihmisen yläilmoissa oleva vastine näinollen on edustamassa häntä ja hänen elämäänsä tähtitaivaan säännöllisessä, lainalaisessa liikkeessä. Mutta yleisen käsityksen mukaan tähdet ovat sidotut näkymättömillä siteillä pohjantähteen tai tuohon tarunomaiseen esineeseen, jonka kuvitellaan muodostavan kaikkeuden keskuksen. Jälkiä tästä käsityksestä emme tapaa ainoastaan muinaisten sivistyskansojen opeista, vaan hyvin useiden luonnonkansojenkin uskomuksista. Varsinkin pohjantähteä lähinnä olevat tähdet ja tähtikuviot on jo ammoin selitetty olevan tähän köydellä sidottuja, mutta muidenkin tähtien liikettä tarkoin määrätyillä radoillaan on luonnonihmisen vaikea selittää yhtä havainnollisesti muulla tavalla. Muistomerkkinä tästä käsityskannasta esiintyy raamatussakin kysymys: "Taidatko solmia Plejadien siteet tai päästää Orionin köydet?" (Job. 38:31). Täydellisimmin kehitettynä tämä kuvittelu ilmenee m.m. persialaisen Bundehesh kirjan sanoista, että kaikki tähdet, niinhyvin kiinto- kuin kiertotähdetkin, ovat sidotut maailman keskusvuoreen, Hara-berezaiti'in, jonka ympäri ne liikkuvat. Braamalaisten vastaavia uskomuksia kuvailee Vishnupurana huomauttaen, että sidelankoja, jotka yhdistävät eri tähdet pohjantähteen, on yhtä monta kuin on tähteä taivaalla. Milloin jokin näistä sidelangoista katkeaa, aiheutuu tähden putoaminen. Sekin käsitys esiintyy myös intialaisten uskomuksissa, että kaiken keskuksena oleva paalumaiseksi kuviteltu esine pyörii lakkaamatta samalla kun taivaan lukemattomat tähdet kiertävät sitä.
Jos siis palautamme mieleemme kaikki yllämainitut tähtitaivaaseen liittyvät uskomukset, mitenkä noiden eri langoissa kiertävien tähtien on kuviteltu edustavan maan päällä eläviä ihmisiä ja mitenkä tähden putoamista on pidetty sitä vastaavan henkilön kuoleman merkkinä, ymmärrämme, että helposti on saattanut syntyä käsitys olennosta, jonka haltuun nuo satumaiset langat ovat uskotut. Kun Itämaiden suuri synnynjumalatar oleksii, kuten olemme osoittaneet, juuri tuossa kaikkeuden keskuskohdassa, on luonnollista, että hän paremmin kuin kukaan on soveltunut kohtalon haltiattareksi ja elämänlangan laatijaksi. Tuo sauva, johon ostjakkien uskomusten mukaan jokaisen elämänlanka on kiinnitetty ja jolla oletamme olevan taivaallisen esikuvan, onkin siis syystä joutunut hänen äidilliseen käteensä. Ainoastaan näin olettamalla voimme ymmärtää, mitenkä synnynjumalattaren on uskottu jo syntymähetkenä peruuttamattomasti määräävän kunkin ihmisen elämän pituuden.
Mitä selvimmin kuvastuu kysymyksessä olevan uskon alkuperä muinaisten liettualaisten perin naiskäsityksistä, joiden mukaan "kohtalon jumalatar. Verpeja (Kehrääjätär) istuu taivaan kannella (navalla) ja niin pian kun lapsi syntyy, alkaa kehrätä hänen elämänsä lankaa, langan pään hän sitoo uuteen tähteen, mikä välttämättömyyden pakosta ilmaantuu taivaalle heti lapsen syntyessä. Kun ihmisen viimeinen hetki lähestyy, katkaisee Verpeja langan, tähti putoaa, sammuu ilmaan ja ihminen kuolee."
Nuo liettualaisten vanhoissa taruissa esiintyvät kutojattaret taas, joiden sanotaan olevan seitsemän sisarusta, ovat ilmeisesti kiertotähtiin liittyvien kuvittelujen luomat. Samanlaista mielikuvaa tulkitsee kauniisti V.A. Koskenniemi runossaan "Planeettain laulu", jossa kiertotähdet laulavat:
"Yli tyhjyyden ja hämärän me kudomme kangasta elämän."
KOHTALO.
Fata regunt orbem, certa stant omnia lege.
Manilius.
"Sijan tiedän, kussa synnyin, en tiedä sitä sijoa, kussa kuolo kohtanevi." Tämä suomalainen sananlasku tulkitsee kauniisti ihmisen hillittyä surua sen johdosta, että hänen tulevat päivänsä ovat tykkänään hämärän peitossa. Tietämätöntä on sekin, mitä huominen päivä on tuova tullessaan. Siitä huolimatta on ihmisessä jo varhain herännyt halu jollakin tavalla tyydyttää uteliaisuuttaan myös tuleviin tapahtumiin nähden. Luonnonkansojen tietämishalu ja siitä johtuva ennakolta tiedustaminen keskittyy kuitenkin vain läheisimpään tulevaisuuteen, siihen miten heidän aikomansa hankkeet, kuten metsänkäyntinsä, kalastuksensa tai sotaretkensä menestyvät. Kun jokaisen yrityksen onnistumisen samaten kuin jokaisen vastoinkäymisenkin uskotaan olevan erinäisten henkiolentojen aikaansaamaa, on ymmärrettävää, että juuri näiden mielialan tunteminen on alkeellisen tiedustamisen pääasiallisena kohteena.
Käsitys, että salaperäiset henkiolennot ympäröivät ihmistä ja tavalla tai toisella saattavat häiritä hänen onneaan, on pallollamme yleinen ja ihmissuvun lapsuudenuskonnon oleellisimpia piirteitä. Ei ainoastaan tapaturmat, sairaudet, tuhotulvat ja maanjäristykset ole niiden aiheuttamia, vaan niinkin vähäpätöisissä seikoissa kuin tiellä lankeamisessa tai viritetyn pyydyksen itsestään laukeamisessa näkee luonnonlapsi jonkin pahansuovan henkiolennon kujeita. Vieläpä itse kuolemakin, kuten olemme huomauttaneet, johtuu hänen ajatuskantansa mukaan siitä, että kateelliset henget ovat anastaneet asianomaisen sielun tai muulla tavalla lopettaneet hänen elämänsä. Mutta niin oikullisten olentojen käsiin kuin tämä usko asettaakin ihmisen elämänjuoksun, sisältyy siihen kuitenkin se lohdullinen piirre, että näitä henkiä uskotaan voitavan hyvittää ihmisille suosiollisiksi.
Tästä katsantokannasta jyrkästi poikkeava on tuo lohduton oppi kaikkea hallitsevasta, ennakolta määrätystä kohtalosta, jonka alaiseksi jokainen kuolevainen jo syntymässään on tuomittu. Miten ristiriitainen tämä ankara oppi onkaan tuon alkukantaisen animistisen käsityksen kanssa, ilmenee siitäkin, että se, mikäli siitä tehdään oikeat johtopäätökset, tykkänään syrjäyttää uskon jumalien apuun ja sen mukana rukoukset ja uhrit. Eivät mitkään ihmisen mielenlaadun ilmaukset, eivät katumukset, eivätkä parannukset ylety koneellisesti toimivan kohtalon korviin. Se ei tunne mitään armoa, se vaatii täydellistä alistumista, mikä puolestaan on omiansa herättämään tämän uskon omaksujissa joko huoletonta leväperäisyyttä, koska kaikki, mikä tapahtuu, tapahtuu ihmisen tahdosta ja ponnistuksista huolimatta, tai uhkamielisyyttä ja kuoleman halveksimista, koska kunkin on kuoltava jo ennakolta määrättynä hetkenä. Mutta samalla on tämä omituinen oppi herättänyt ihmisissä entistä kiihkeämmän kaipuun päästä jollakin tavalla kohottamaan tulevaisuuden esirippua, se on sitä viekottelevampaa, kun kaikki ihmisen vaiheet aina elämäniltaan asti ovat tarkoin säädetyt. Monenlaiset tiedustamistavat ja arpomisvälineet, jotka ovat kulkeneet kohtalouskon kintereillä, saavatkin nyt sananvuoron ja elävät sitkeästi vielä senkin jälkeen, kun muut vanhat pakanalliset uskomukset ja tavat ovat alkaneet häipyä unhoon.
Mutta jos siis kuvittelu ihmisen ennakolta määrätystä kohtalosta ei sovellu luonnonkansojen maailmankatsomukseen, on meidän sen alkuperää etsiessämme suunnattava katseemme jo jonkun verran korkeammalla sivistystasolla eläneiden kansojen uskomuksiin.
Fatalismi, joksi tätä katsantokantaa nimitämme, johtuu latinalaisesta fatum sanasta, jota vastaa muinaiskreikkalaisten moira ja merkitsee peruuttamattomasti määrättyä kohtaloa. Homeroksen runoissa moira, josta myöhemmin kehittyy sallimuksen jumalatar, esiintyy vielä etupäässä vain personattomana, kaikkien kohtalot syntymästä kuolemaan saakka säätävänä valtana. Vaikkakin taivaanjumala Zeus on läheisessä suhteessa moiraan, ompa häntä palvottu kohtalon säätäjänäkin ( Zeus moiragetes ) ei hänen kuitenkaan, puhumattakaan muista jumalista, ole uskottu voivan vähimmässäkään määrin muuttaa sitä, mikä on ennakolta säädetty. Varsin opettava tässä suhteessa on Ilias runoelman 16 luku, jossa kerrotaan, että Zeus oli halukas pelastamaan Sarpedon nimisen sankarin hengen aikoen temmata hänet elävänä toivottoman taistelun tuoksinasta, mutta kun Hera huomautti hänelle, että hän yhdessä kohdin sallimusta vastaan rikkomalla saattaisi koko maailmanjärjestyksen horjumaan, oli ylijumalan pakko alistua. Tällainen jo Homeroksella esiintyvä käsitys yhtenäisestä, lainalaisesta, kaikki piiriinsä sulkevasta maailmanjärjestyksestä ei voi olla huomiota herättämättä.
Vähitellen on tämä katsantokanta levinnyt laajalle Europan eri kansojen keskuuteen. Maanosassamme, missä fatalismi jonkun verran uudessa muodossa vielä keskiajalla pääsee oppineidenkin kannattamana kaikkialla valtaan, on sanotun uskon varhaisinta kehitystä sekä sen leviämistä kansalta toiselle varsin vaikea seurata. Toisin on laita Aasian kansojen keskuudessa, missä uskotaan, että ennakolta määrätty kohtalo aina on taivaasta tai taivaallisista haltioista riippuva.
Niinkin kaukana pohjois-Siperiassa kuin suomensukuisten ostjakkien keskuudessa tunnetaan tämä usko. Kuvatessaan Irtyshin ostjakkien Taivaanjumalaa, huomauttaa Karjalainen, että hänellä "nykyään katsotaan olevan suurin valta ihmisten kohtaloiden määräämisessä". "Hän voi säätää elämän onnistumisen määrän, antaa terveyttä, antaa lapsia ja hänen kädessään on ihmisen elämän pituus. Kun lapsi syntyy, sanelee hän apulaisilleen kohtalonkirjaan kirjoitettavaksi, montako vuotta uuden tulokkaan on sallittu viettää maallista elämää, vieläpä senkin, onko syntyneen elämä muodostuva suurin piirtein onnekkaaksi vai onnettomaksi."
Näin kehittynyt käsitys taivaanjumaluudesta ei kuitenkaan ole Aasian pohjoisimmilla kansoilla yleinen. "Ainoastaan vaistomaisesti", sanoo Donner, "tuntevat samojedit, että korkein olento hallitsee maailmaa". Useimmiten hän ei ole muuta kuin abstraktinen käsite, joka melkein sulautuu taivaan käsitteeseen ja on samaa merkitsevä kuin se, niin ettei oikein saa selville kumpi näistä käsitteistä on alkuperäinen. Hän on niin tuntematon ja hän elää niin kaukana, että on turha hänen puoleensa rukouksilla kääntyä tai häntä uhreilla lepyttää, ja ainoastaan poikkeustapauksissa shamani häneltä neuvoa kysyy. Hänestä niinkuin taivaastakin samojedeilla on sangen hämärä käsitys, jotavastoin heillä luonnonkansoille hyvin ominaisella tavalla on mitä tarkimmat tiedot manalasta ja siellä asuvista hengistä.
Samaten ei pohjois-Siperian muillakaan kansoilla ole mitään vakiintunutta uskoa Taivaanjumalan eli, kuten ne häntä nimittävät, Taivaan kohtaloita säätävään toimintaan. Jenisei-ostjakkien ja tungusien taivaanjumaluus käsitetään niin itsekseen olevaksi ja maan päällisestä elämästä välinpitämättömäksi, ettei häntä koskaan ole syytä pelätä. Jakuttien taivaanjumaluudesta sanotaan nimenomaan, ettei hän sekaannu maailmanmenoon eikä ihmisten kohtaloihin. Muuan taru kertoo Jumalan lausuneen ihmisistä: "käskiessäni heidät alas maan päälle en sanonut heille: tulkaa takaisin! Jos he lisääntyvät, lisääntykööt, jos kuolevat, kuolkoot!" Näyttää kuitenkin siltä kuin jakuteilla toisin paikoin olisi tästä eriäviäkin käsityksiä.
Mutta kysymyksessä oleva käsityskanta vakiintuu siirtyessämme keski-Aasiaan. Varsinkin mongolien maailmankatsomuksessa on sallimususkolla jo varsin silmäänpistävä osa. He puhuvat usein taivaan, 'sallimuksesta' (dzajaga) tarkoittaen sillä jonkinlaista korkeinta maailmanjärjestystä, jota ei kukaan kuolevainen voi muuttaa tai vastustaa. Sanang-Setsen'in kronikassa sanotaan, että Tshingiskan, tuo "leijona ihmisten keskuudessa" ilmaantui maan päälle, "sinisen, ikuisen taivaan sallimuksesta". Mutta eivät ainoastaan hallitsijat ja ruhtinaat, jotka erikoisemmassa mielessä ovat "taivaan poikia", vaan myös tavalliset kuolevaiset syntyvät maailmaan saman sallimuksen määrääminä. Sanalla sanoen, kaikki, mikä tapahtuu, on ennakolta määrätty ja kutoutuu vastustamattomasti koko maailmaa hallitsevan, taivaallisen lainalaisuuden piiriin. Tähän oli mongoliruhtinailla tapana vedota, sillä säädöksiään julkaistessaan he liittivät niihin valtuuksinaan sanat: "ikuisen taivaan sallimuksesta", aivan kuin kristityt hallitsijat ovat esiintyneet itsevaltiaina "Jumalan armosta".
Mongolien 'sallimusta' vastaa kiinalaisten tien-shing ('taivaan määräys'). Samoinkuin edelliset näkevät jälkimäisetkin taivaan horjumattomassa lainalaisuudessa kaiken maallisenkin järjestyksen esikuvan, vieläpä uskovat, että maanpäällinen elämä on jollakin salaperäisellä tavalla taivaasta riippuvainen.
Siirtyessämme indo-iranilaisten kansojen keskuuteen kohtaa meitä sielläkin sama usko. Veda-runoudessa tätä ihmeellistä horjumatonta luonnonjärjestystä nimitetään rita. Se kaitsee vuodenaikojen vaihteluja, kutsuu aamulla auringon esiin, määrää virtojen kulun ja säätää ihmisten elämänjuoksun. Rigvedassa tämä rita samoinkuin Homeroksen moira edustaa vain personatonta lainalaisuutta, mutta sen vastine iranilaisten pyhässä kirjassa, Avestassa, jossa sen nimenä on asha, on se jo kehittynyt personalliseksi olennoksi saaden osakseen rukouksia ja palvomista. Näiden kansojen erikoistutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että tämä verrattain korkeata sivistyksellistä kehitystä osoittava käsitys lakiperäisestä maailmanjärjestyksestä palautuu jo indo-iranilaiseen aikaan.
Hyvin mielenkiintoinen piirre Veda-runouden uskomuksissa on se, että ritan johtajina tai vartioina esiintyy muuan jumalasarja, johon alunpitäen on kuulunut seitsemän olentoa, Adityat. Näilläkin on vastineensa iranilaisten taholla, Amesha-spentat, jotka samoinkuin edelliset muodostavat seitsikon. Mitä nämä jumalat, joista ei ole olemassa myyttejä, alkuaan ovat olleet, ei käy ilmi niitä koskevista lähteistä. Edellämainitun sarjan ensi sijalla mainitaan usein taivaan jumala Varuna, myös tämän rinnalla Mitra, joita yksinäänkin usein nimitetään 'ritan vartioiksi', mutta paitsi noita kahta pääjumalaa ovat sarjan muut olennot, joille annetaan sellaisia epämääräisiä nimityksiä kuin Bhaga ('onni, rikkaus'), Amsa ('osa') ja Daksha ('kunto'), perin hämäriä. Yhtä epätietoisiksi mainittujen jumalien alkuperästä jättävät meidät iranilaisten vastaavien olentojen luettelossa nimet 'Terveys', 'Kuolemattomuus', 'Hyvä ajatus' y.m., kuitenkin sarjan johtajana täälläkin on taivaan ylijumala, Ahura.
Se seikka, että nämä olennot suurimmalta osaltaan eivät näytä olevan muuta kuin paljaita nimiä, on omiansa yhä enemmän kiinnittämään huomiotamme itse jumalien lukuun, mikä useampien tutkijoiden mukaan edustaa yhtä vanhaa käsityskantaa kuin itse rita eli asha, johon ne ovat mitä läheisimmässä suhteessa. Oldenberg näkee tässä jumalasarjassa vierailta saadun kuvitelman ja olettaa, että siinä piilee babylonilaisten seitsemän planettijumalaa. Schroeder asettuu kuitenkin hiljattain ilmestyneessä teoksessaan vastustamaan tätä oletusta, mikä hänen mielestään on ylen heikosti perusteltu, "Oldenbergin todistusainehisto kun on kauttaaltaan riittämätön". Schroederin mukaan voi korkeintaan seitsenluku olla Babyloniasta peräisin, mutta itse haltiat ovat omaperäisiä ja vaikkakin ne ovat "taivaallisia valojumalia, eivät ne silti ole minkään valoilmiön tai tähden edustajia". Ne ovat ainoastaan "ikuisen, horjumattoman sekä fyysillisen että siveellisen maailmanjärjestyksen luojia, ohjaajia ja vartioita". Ne ovat "hyviä, ystävällisiä, synnittömiä jumalia", jotka eivät tunne "oikkuja, päähänpistoja eikä paheita, kuten muut jumalat". Vielä hän olettaa, että vähemmät näistä ovat ikäänkuin itsestään syntyneet sarjan etunenässä esiintyvän Ylijumalan ympärille "edustaen melkein vain hänen erikoisnimiään".
Tätä ongelmaa emme näin ollen näytä voivan ratkaista yksinomaan indo-iranilaiselta pohjalta lähtien. Onneksi tarjoavat indo-iranilaisten naapuruudessa eläneet kansat meille runsaasti asiaa valaisevaa vertailuainehistoa, jonka perustalla ensiksi ryhdymme tarkastamaan noiden seitsemän jumalan alkuperää ja sen jälkeen niiden suhdetta maailmanjärjestykseen.
Seitsenlukuinen jumalaparvi on hyvin yleinen keski- ja pohjois-Aasiassa. Sellaisen tuntevat kirgisit ja läntiset tatariheimot uskoen näiden jumalien asuvan taivaassa. Altain, tatarien tarustossa puhutaan seitsemästä Kudai ('jumala') nimisestä olennosta, jotka sijoitetaan taivaan kolmannessa kerroksessa olevalle Sürö ('majesteetti')-vuorelle. Jakutit nimittävät tätä seitsemän jumalan parvea, jonka he sanovat muodostavan ylijumalan Ai-tojonin ('Luojaherran') seurueen Sättä-kürö-dzüsägäi-ai (sättä = 7); näiden uskotaan olevan hevosten suojelushaltioita ja niille uhrataan kevätjuhlissa kaatamalla kumissia tuleen. Toisin paikoin näitä ryhmähaltioita sanotaan "Ylijumalan pojiksi". Eräät Altain heimot osaavat luetella Ulgenin "seitsemän pojan" nimetkin: Jashigan, Ivarshit, Bakhtagan, Kara, Kushkan, Kanym ja Jaik. Näihin nimiin ei kuitenkaan voi paljoakaan perustaa, ne kun eri seuduilla suuresti vaihtelevat. Yhtä hämäriä kuin nämä nimitykset ovat tähän jumalasarjaan kuuluvien olentojen toimialat. Lebed-tatarien vastaavassa luettelossa Kanym esiintyy Ulgenin puolisona. Kara ('musta'), myös Kara-kan on viimeksimainittujen tiedonannon mukaan luopunut isästään ja valinnut taivaan valoisien asuntojen asemasta manalan pimeiköt omakseen. Jaik eli Jaik-kan on jonkinlainen vedenpaisumuksen ruhtinas, Nooan tapainen; sille uhrataan keväisin valkoinen lammas korkealla vuorella, myös shamanimenojen aikana rukoillaan häntä, jotta hän johdattaisi tietäjän Ulgenin luo. Sitäpaitsi hänet kutsutaan asunnonpuhdistajaisiin, mitkä toimitetaan 40:tenä päivänä kuoleman jälkeen. Hän on näet tällöin kodistaan eroavien, Tuonelaan poistuvien sielujen saattomies.
Nimiä ovat taivaan jumalan seitsemälle "pojalle" keksineet myös vogulit ja ostjakit, vaikka ne enimmäkseen ovat omien maanpäällisten aluehaltiain nimityksiä. Vogulien "jumalanpoikien" luetteloon sisältyy Gondattin mukaan seuraavat haltiat: Pelymin jumala, Obinlatvan jumala, Pyhä Uralin ukko, Autjoen ruhtinas, Pikku-Obin jumala, Sosvan-keskuksen jumala ja 'Maailmaa-katsova-mies'. Munkácsin Sygvalta saamissa tiedoissa luetellaan: Pelymin jumala, Tek-kylän ukko, Lozvaveden pyhä ruhtinas, Sosvan keskuksen jumala, Pikku-Obin jumala, Lopmuskylän ukko ja 'Maailmaa-katsova-mies'. Vertailun vuoksi mainittakoon vielä seuraava Tremjuganin ostjakkien luettelo: Kin-lungk ('taudin haltia') 'Metsäneläimiä-jakava-mies', Nälkähaltia, Obin ukko, Mosemin ukko, Kuullos-ojelmuksen ukko ja taivaanjumalan "nuorin poika" Kan-iki ('ruhtinas-ukko'). Taivaassa asuva haltia on tässä ostjakkien luettelossa ainakin 'Metsäneläimiä-jakava-mies', jolta rukoillaan metsänriistaa, ja jolle, kuten taivaallisille haltioille ainakin, on uhrattava valkea uhriteuras. Enimmän huomiota herättää kuitenkin jumalan "nuorin poika" ja äiti jumalattaren lempilapsi, vogulien 'Maailmaa-katsova mies', joka on sama olento kuin ostjakkien Kan-iki. Viimeksimainittu, johon liittyy mitä erilaisimpia taruja, ei varmaankaan ole alkuaan jugralaisten jumala.
Oikeastaan emme siis ole vielä päässeet sen pitemmälle kuin että seitsenlukuinen jumalasarja, jonka yksityiset jäsenet ovat hämärän peitossa, on monella taholla tullut todetuksi.
Enemmän valoa näiden alkuperään luo Vasjuganin ostjakkien taivaankuva, jonka shamanit "sielunsa silmillä" ovat itse nähneet ja jota he matkalauluissaan selostavat. Niiden mukaan on taivas seitsenkerroksinen, joista ylimmässä asuu itse ylijumala, Num-torem ja alemmissa hänen poikansa. Näitä taivaankerrosten asukkaita nimitetään myös tatareilta lainatuilla nimillä torem-talmas ('taivaan tulkki', talmas tat. tolmats) tai torem karevel ('taivaan vartia', karevel tat. karavel). Kunkin yksityisen tulkin nimeä ei kansa tunne eikä niiden toimistakaan kyetä selkoa tekemään, mutta niiden uskotaan asuvan yksi kussakin taivaankerroksessa. Karjalainen sanoo ostjakkien nimittävän niitä vain kunkin saaman uhrin mukaisesti, 1. 'Nuoli-uhrinen-torem' saa minne tahansa ilmaan ammutun nuolen, 2. 'Vaatteus-uhrinen-torem' valkeasta mitkalista tehdyn kauhtanan, joka metsälle mentäessä ripustetaan johonkin erämetsän koivuun, 3. 'Sopuli-uhrinen-torem', sopulinnahkan, jota säilytetään metsäretkelle mukaanotettavassa laatikossa, 4. 'Kuppi-uhrinen-torem', sen kunniaksi säilytetään tinakuppi talousaitassa, 5. 'Sarvipeura-uhrinen-torem', sille ripustetaan erämetsän koivuun kaadetun peuran nahka sarvineen ja kavioilleen. Tämän haltian uskotaan laskevan metsänriistaa ja veden viljaa maahan ihmisten saatavaksi ja on sama olento kuin ennenmainittu 'Metsäneläimiä-jakava-mies'. 6:tena mainitaan venäläinen pyhimys Nikolai-Ihmeidentekijä, Mikola-torem, vesillä kulkijain suojeluspyhä, jolle ostjakit ripustavat uhriksi näädännahkan talousaittaansa.
Kuten Karjalainen huomauttaa, ei tämä karevel-laitos ole ostjakeilla kotoperäinen, vaan heille saapunut lähinnä tatareilta. Ikävä kyllä, ei meillä ole riittävästi tietoja sen tatariheimon pakanuuden aikaisista uskomuksista, joka maantieteellisesti on ollut ugrilaisia lähinnä ja jolta nämä ovat omaksuneet paljon mielenkiintoista kulttuuriperintöä, mutta etäämpänä elävillä vielä esi-isiensä uskon säilyttäneillä heimoilla me tapaamme ostjakkien karevel-laitosta vastaavan kuvittelun, mikä ilmenee siinä, että ylijumalan "pojat" sijoitetaan kukin erikseen toinen toistaan ylempänä olevaan taivaankerrokseen. Radloff kertoo matkoillaan saaneensa lebed-tatareilta seuraavan näiden taivasta valaisevan selostuksen: "Alkuisä, joka on kaikki luonut, on Kudai Bai-Ylgön; tällä on neljä poikaa: Pyrshak-kan, Tös-kan, Kara-kan ja Suilap. Suilapin poika on Sary-kan, Pyrshak-kanin poika on Kyrgys-kan, sikäläisten tatarien suojelushaltia. Kaikki nämä jumalat Kara-kania lukuunottamatta tuottavat ihmisille onnea. Ne antavat hänelle ruokaa ravinnoksi ja suojelevat häntä vaaroista. Ylimmälle jumalalle, Ylgönille, uhrataan valkoisia hevosia, Pyrshakille ja hänen jälkeläiselleen ruskeita; kaikille jumalille uhrataan sitäpaitsi pellon hedelmiä. Jumalat asuvat taivaassa, joka sikäläisten tatarien käsityksen mukaan sisältää seitsemän kerrosta. Ylimmässä asuu Ylgön ja hänen puolisonsa Kanym, toisessa Pyrshak-kan, kolmannessa Tös-kan, neljännessä Kyrgys-kan, viidennessä Suilap, kuudennessa Sary-kan ja seitsemännessä lähetit, joita jumalat lähettävät ihmisten luo. Kara-kanin ('mustan ruhtinaan') sanotaan luopuneen isästään ja siirtyneen taivaan valoisista asunnoista maan alla oleviin pimeikköihin."
Ymmärrettävää on, ettei tällainen taivaallinen järjestys ole turkkilais-tatarilaisten kansain keksintöä, vaan heillekin muualta vaeltanut. Senvuoksi onkin noiden yksityisten jumalien merkitys itse kansalle perin epäselvä samoinkuin itse seitsensarjan synty. Tutkijalta nuo seitsenkerroksisen taivaan eri kerroksissa ruhtinoivat jumalat eivät kuitenkaan voi alkuperäistä olemustaan salata, ne kun niin ilmeisesti viittaavat babylonilaisten planettijumaliiu, jotka jo kaukaisessa kotimaassaan hallitsivat seitsemää toinen toistaan ylempänä olevaa tähtikehää.
Eräässä toisessa Radloffin muistiinpanemassa kuvauksessa, jossa tosin puhutaan 17:sta taivaankerroksesta, mikä kuitenkin on aivan tilapäinen, erään Altain heimon keskuudessa tavattava muodostus, mainitaan, että aurinko asuu seitsemännessä ja kuu kuudennessa kerroksessa. Tämän mukaan siis aurinko ja kuu hallitsevat kahta päällekkäistä tähtikehää. Seitsemännessä eli samassa kerroksessa kuin aurinko asuu lisäksi muuan kaikkitietävä Mergen-tengere ('tarkka-ampuja-jumala'), joka palauttaa mieleemme ostjakkien Nuoli-uhrisen-toremin. Uskaltaisimmeko ajatella tämän jumalan kuvastavan muinaisbabylonilaisten jousella ampuvaa auringonjumalaa?
Yhdeksännen taivaankerroksen haltiana Radloff mainitsee Kysagan-tengeren. Mongolien vastaava Kisagan-tengri oli sodanjumala, jonka uskottiin suojelevan sotajoukkoa, ohjaavan sitä vaarallisissa ja vaikeakulkuisissa paikoissa sekä tuottavan sille voiton kukistamalla viholliset. Viidennessä kerroksessa asuu Kudai Jajutsi (J = säätäjä, luoja). Jos nämäkin, kuten näyttää alkuaan ovat tähtijumalia, on edellisen vastine babylonilaisten Nergal (Mars). Taivaan ylempien kerrosten haltioista mainitaan ainoastaan Kaira-kan ('armollinen kaani') ja Bai-Ulgön ('suuri-rikas'), joista edellinen sijoitetaan 17:nteen ja jälkimäinen 16:nteen kerrokseen; tavallisen käsityksen mukaan nämä kuitenkin ovat vain saman Ylijumalan eri nimiä. Erikoisemman huomion saa osakseen edellisissä luetteloissa esiintynyt "musta" taivaasta manalaan laskeutunut Kara eli Kara-kan, joka epäilemättä on tähtijumala; mustan värinsä ja muunkin puolesta se vastaa Saturnusta, jota muinaisbabylonilaiset sanoivat "mustaksi tähdeksi".
Tuon alkuperäisemmän jumalaseitsikon sijalla esiintyy toisin paikoin myös yhdeksän Jumalan "poikaa" tai "palvelijaa". Niinpä mongolien taruissa kohtaamme usein "yhdeksän tengeriä, suojelijaa ja veljestä", jota mainintaa niistä käytetään. Burjatit tietävät luetella Ylijumalan "yhdeksän pojan" nimet. Nämä ovat kuitenkin peräti teennäisiä, sitäpaitsi mainitaan eri alueilla aivan eri nimiä. Epäilemättä näihinkin "yhdeksään poikaan" tai "veljeen" ovat alkuaan sisältyneet nuo planettijumalat, jotka ovat antaneet viikonpäiville nimensä, vaikka niiden lisäksi vielä on tullut uusia samalla kun taivaan seitsemästä kerroksesta on kasvanut yhdeksän. Banzarov sanookin mongolien jumaloineen "yhdeksää suurta tähteä, jotka vastasivat yhdeksää tengeriä". Yhdeksänjumalainen sarja ei kuitenkaan ole ollut yhtä yleinen Aasiassa kuin tuo seitsenlukuinen, joka on itä-Aasiassakin tunnettu. Jo vanhoina aikoina ovat näet kiinalaisetkin palvoneet taivaan "seitsemää valtiasta" eli "johtajaa", joilla heidän sanotaan tarkoittaneen aurinkoa, kuuta ja viittä planettia. Siellä, missä 7 ja 9-luku ovat alkaneet kilpailla keskenään, huomaa edellisen syrjäytyvän ja osaksi syrjäytyneenkin jälkimäisen tieltä.
Nämä jumalten pyhät luvut ovat jättäneet muistomerkkejä myös uhripalvontaan. Volgalla asuvien tshuvassien uhrikuvauksissa mainitaan usein 9 uhripappia, 9 uhrieläintä, 9 kattilaa y.m. Luonnollisesti on näiden uhrien vastaanottajiakin alkuaan ollut yhtä monta; sen vuoksi rahvas vieläkin pyrkii järjestämään jumalainluettelonsa 9-olentoa käsittäviin sarjoihin. Samaan kuvitteluun perustuu itä-Venäjällä asuvien suomensukuisten kansain, etenkin pakanallisten tsheremissien tapa, jotka Taivaanjumalalle uhratessaan toisin paikoin asettavat uhrialttarilleen yhdeksän uhrileipää ja yhtä monta mesijuomakuppia. Jakuttienkin uhritelineellä näemme joskus yhdeksän pientä maljakkoa.
Mutta palatkaamme jälleen tuohon vanhempaan, seitsenjumalaiseen sarjaan; jonka edustajia ostjakit nimittävät "taivaan tulkeiksi" tai "vartioiksi". Käsitys, että planettijumalat ovat jonkinlaisia tulkkeja näyttää olevan ikivanha. Siitä puhuu jo Diodorus selostaessaan kaldealaisten tähdistä ennustamista seuraavin sanoin: "Tärkeintä on heille noiden viiden tähden liikkeen tutkiminen, joita sanotaan planeteiksi. He nimittävät niitä 'tulkeiksi' (hermeneis); sille, jota me sanomme Saturnukseksi antavat he muita erinomaisempana nimen 'auringon tähti', koska he sitä saavat kiittää useimmista ja merkityksellisimmistä ennustuksista. 'Tulkeiksi' he nimittävät planetteja senvuoksi, että ainoastaan nämä, sillä aikaa kun muut tähdet eivät poikkea säännöllisiltä radoiltaan, kulkevat omia teitään ja sillä tavoin tulkitsevat tulevaisuutta sekä ilmaisevat ihmisille jumalien armon". Varmaankin aurinko, kuu ja viisi planettia taivaanjumalan käskyläisinä piilee jo Borsippan temppelitornin muinaisbabylonilaisessa nimessä Euriminanki ('Taivaan ja maan seitsemän käskynkuljettajan temppeli').
Mitä noiden taivaallisten "tulkkien" uskottiin ihmisille ilmaisevan, selviää Diodoruksen sanoista, että ne "tulkitsevat tulevaisuutta". Kaldealaisten käsityksen mukaan tähtitaivas on jonkinlainen kohtalonkirja, joka kuvastaa kaiken maallisen elämän menon ja josta viisas voi lukea tulevatkin tapahtumat. Jo muinaisbabylonilaiset tunsivat "kohtalontaulut" ja "elämän-kirja" on meille itse raamatustakin tunnettu. Näihin ikivanhoihin esikuviin perustuu ostjakkien yllämainittu usko, että Taivaanjumalan apulaiset kirjoittavat tämän sanelun mukaan "kohtalonkirjaan", joka kerta kun lapsi syntyy maailmaan, sekä hänen elinikänsä että kaikki hänen elämänsä vaiheet. Että nämä apulaiset ovat juuri nuo seitsemän jumalaa, ilmenee Siperian läntisten tatariheimojen vanhoista taruista, joissa kerrotaan, mitenkä seitsemän Kudai nimistä jumalaa asuvat taivaalla teltassa, jonka edustalla on kultainen hevospaalu. Täällä jumalat istuvat asunnossaan esiripun takana ja heillä on edessään suuri elämän kirja, johon he merkitsevät kaikki sekä syntyvät että kuolevat ja samalla säätävät ihmisten kohtalot.
Juuri tähän fatalistiseen uskoon perustuu tähdistä ennustaminen, mikä aikojen kuluessa levisi Europankin puolelle ja varsinkin keskiajalla näytteli hyvin huomattavaa, joskin toisinaan kovin kohtalostakin osaa. Erittäinkin ihmisen syntymähetkenä pidettiin silmällä tähtien asentoa, siitä kun uskottiin voitavan päättää, millaiseksi asianomaisen elämä oli muodostuva. Mitä "tähtiin oli kirjoitettu" toteutui vastustamattomien lakien mukaan. Tämä tähtikirjoitus on ollut muinaisina aikoina niin suuren huomion alaisena, että eräät tutkijat luulevat voivansa taivaan merkeistä johtaa kirjaimiston alkuperän.
Muinaisille kreikkalaisille oli tähdistä ennustaminen varhaisimpina aikoina vielä täydellisesti vieras. Kun platonikot Eudoxos ja Theofrastos ensiksi tutustuivat tähän kaldealaiseen viisauteen, ilmaisevat he tämän johdosta ihmettelynsä. Vasta senjälkeen kun babylonilainen pappi Berossos kirjoitti Antiokos I:lle (281-261 e.Kr.) omistetun itämaista kulttuuria selostavan teoksensa, näyttävät astrologiset opit päässeen kreikkalaisessa maailmassa laajemmalta tunnetuiksi.
Vaikkakin tuo fatalistinen usko myös islamin mukana, joka sen omaksui, on saattanut levitä kaikkialle, missä tämä uskonto on saavuttanut tunnustajia ja siis turkkilais-tatarilaistenkin kansojen keskuuteen, on kuitenkin ilmeistä, että se jo paljoa aikaisemmin on juurtunut keski-Aasian kansain katsantokantaan. Huomattava on näet, että nuo 'jumalan pojat' esiintyvät jo pakanoiden uskomuksissa, vieläpä maailmanpatsaaseen kuvattuina. Siperian läntisten tatariheimojen Kudai nimiset jumalat ovat nähtävästi saapuneet Persiasta käsin, kuten niiden nimikin, joka on persialainen lainasana (pers. hudai = jumala), osoittaa. Omakielisellä nimellä sanotut tatarit nimittävät niitä 'säätäjiksi' (tsajan < tsaja = säätää, määrätä).
Tätä laajaa vertailuainehistoa silmällä pitäen ja varsinkin huomioon ottamalla indo-iranilaiselta taholta yleensä turkkilais-tatarilaisille tulleet voimakkaat kulttuurivirtaukset emme siis voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin että sekä intialaisten taivaallisen järjestyksen kaitsijat, Adityat, että iranilaisten Amesha-spentat, jotka lukumääränsä ja toimintansa puolesta vastaavat turkkilais-tatarilaisten taivaan eri kerroksissa ruhtinoivia 'jumalan poikia' tai 'taivaan tulkkeja' ja 'vartioita', ovat alkuaan samoja olentoja ja siis pohjaltaan babylonilaisia planettijumalia. Samoin kuin indo-iranilaisten jumalasarjan etunenässä tavallisesti mainitaan yksi muita mahtavampana, samoin turkinsukuisilla kansoilla ja jugralaisilla itse Taivaan jumala tavallisesti on ylin kohtalon määrääjä. Vaikkakin mongolit uskovat, että sallimus (dzajaga) on ainoastaan persoonaton maailmanjärjestys, puhuvat he toisinaan myös sitä ohjaavasta 'säätäjästä' (Dzajagatsi < dzaja 'säätää, määrätä, käskeä'), joka heidän käsityksensä mukaan on itse "ikuinen, sininen taivas" jumaloituna. Orkhonin kivikirjoituksessa, jossa sodan onnistumisen kuvitellaan taivaasta riippuvan, näyttää tuo säätämistä merkitsevä sana saavan myös merkityksen 'komentaa': "taivas komensi joukkojamme sodassa ja me voitimme".
Mongolien Dzajagatsia vastaa altailaisten Jajutsi; toinenkin samaa merkitsevä jumalannimi on tatarien Bujuruktsi, mikä on lainautunut jugralaisillekin (ostj. Pairekse), vogulit liittävät sen Jumalansa omakieliseen nimeen: Num-torem-paireks. Viimeksimainittua sanajuurta on vielä tsheremissien Puirso.
Kaikki nämä 'säätäjät', missä ne tapaammekin, ovat sallimuksen ja samalla syntymisen jumalia. Toisin paikoin uskotaan, että jokaisella ihmisellä on oma tällainen haltiansa, joka syntymästä asti seuraa ihmisen elämää määräten hänen onnensa. Tämä usko muistuttaa ennenmainittua käsitystä kunkin ihmisen taivaalla olevasta tähdestä ja on todennäköisesti juuri siitä johtunut.
Vielä mainitsematta on muuan jumaluusolento, joka turkkilais-tatarilaisten kansain välityksellä on saapunut kaukaisille ostjakkimaille. Tällä on aivan erikoinen tehtävä, kuten hänen nimensäkin 'Kirjoittajamies' osoittaa. Demjankalla häntä pidetään Taivaanjumalan "ensimäisenä apulaisena" ja uskotaan, että hän asuu taivaassa vähää alempana kuin itse Ylijumala. Hänen tehtävänsä sanotaan olevan Ylijumalan "sanelun mukaan kirjoittaa kohtalojenkirjaan, kauanko ja millaisissa oloissa ihminen saa elää maan päällä". Kun ihminen kuolee, on ostjakeilla tapana lausua: "Hänen Kirjoittajamiehen kirjoittamat päivänsä ovat loppuneet." Muilla ostjakkialueilla ei tämän nimistä jumalaa tunneta ja senvuoksi Karjalainen olettaa, että hän on myöhäsyntyinen ja itse Taivaanjumalasta lähtöisin, vain eräästä tämän määreestä kehittynyt olento, sillä hänen Tsingalasta saamansa selityksen mukaan on nimitys 'Elin-iän kirjoittava, elinkauden kirjoittava mies' itse Ylijumalan määrenimi. Tuskin tämä olettamus kuitenkaan on oikea, sillä paitsi kohtalojen kirjoittajana esiintyy tämä haltia myös Taivaanjumalan käskyjen kuljettajana. Irtyshin ostjakit nimittävät häntä tatareilta lainatulla nimellä Pairekse ja uskovat, että hänen tehtävänään on käydä taivaan lähettinä tiedusteluretkillä maan päällä, samalla on hänen kirjoitettava kohtalojen kirjaan jokaisen syntyvän ihmisen elinaika ja elämänlaatu. Ylijumalan lähettiläänä ja tiedustajana on hän saanut määrenimen 'monien maiden mies, kulkeva mies'. Ostjakkien käsityksen mukaan hän tekee matkansa usein jonkin eläimen hahmoisena, joskus kulkien hanhena. Tällaisena hän muistuttaa ennenmainittua Jumalan nuorinta poikaa, 'Maailmaa-katsovaa-miestä' eli Ort-ikia, joka vaeltaa hanhena tai "istuutuen hanhen siiville lähtee haluamaansa paikkaan" ja jota saduissa sanotaankin 'hanhi-haltiaksi'. Lisäksi puhutaan tämän siivellisestä ratsusta, jolla hän Taivaanjumalan ja ihmisten välittäjänä kiitää ilmojen teitä ja jonka "toisesta sieraimesta käy tuli, toisesta savu". Miten paljon näihin nimiin onkin sekaantunut kaikenlaisia taruja, on todennäköistä, ettei tämä Jumalan lähetti 'monien maiden mies, kulkeva mies' ole ostjakeilla omaperäinen. Vielä vähemmin on kirjoittava jumala voinut syntyä kansan keskuudessa, joka itse ei koskaan ole omannut kirjoitustaitoa.
Saman olennon ovat tunteneet myös Volgalla asuvat tshuvassit uskoessaan, että kohtalon jumala Käbä ('kohtalo') lähettää maan päälle lapsen syntyessä Püleh nimisen olennon, joka säätää lapsen elämänvaiheet sekä kirjoittaa muistiin tämän nimen. Tehtävänsä toimitettuaan haltia palaa jälleen taivaaseen ja esittää asian kohtalonjumalalle. Mahdollisesti sama haltia on tsheremissien "Jumalan esittelijä", jolle Taivaanjumalalle uhrattaessa toimitetaan erikoinen uhri, jotta hän esittäisi tälle tsheremissikansan huolet. Votjakeillakin on hevosuhrin ohella tapana teurastaa hanhi enää tietämättä, mille haltialle se toimitetaan, he huomauttavat vain, että hanhi saattaa uhrihevosen taivaaseen.
Etsiessämme tämän kirjoitustaitoisen jumalan syntyperää kääntyy katseemme jälleen Kaksoisvirranmaahan, jossa kirjoitustaito ennenkuin missään muualla Aasiassa on ollut tunnettu. Tänne on meidät jo ennen johtanut tuon ennakolta määrätyn kohtalon usko ja täällä me kuulemme jo ammoin puhuttavan myös kohtalontauluista ja elämänkirjasta. Ostjakkien Kirjoittajamiestä täysin vastaava jumala onkin ollut jo muinaisilla babylonilaisilla, jotka tätä jumalien kirjuria nimittivät Nabuksi. Kohtalojenkirjan kirjoittajana hän kuvataan kynäntapainen kädessään ja itse kirjoitustaitoa sanotaan "Nabun viisaudeksi". Kiertotähden parvessa hän esiintyy Merkuriuksena. Saman olennon me tapaamme vielä toisestakin muinaisesta kirjoitustaidon maasta Egyptistä, jossa babylonilaisten jumalienkirjuria vastaa Thout. Tämä ibispäinen jumala kuvataan usein, kuten Nabukin, taulu ja kirjoitusvälineet kädessään. Kun muinais-egyptiläiset kuvittelivat maailman- ja elämänpuuta myös kohtalon puuksi, näemme tämän jumaluusolennon joskus puun juurella asuvan kohtalon jumalattaren ja erään toisen haltian kanssa kirjoittamassa ihmisten, varsinkin kuninkaiden kohtaloja tuon taivaallisen puun lehtiin. Nuo taivaalliseen puuhun piirretyt merkit eivät kuitenkaan ole muuta kuin mitä on "tähtiin kirjoitettu", sillä egyptiläistenkin usko ihmisten ennakolta määrättyyn kohtaloon on, jollei se ole suorastaan babylonilaista lainaa tai yhteistyön tulos, ainakin samasta käsityspiiristä lähtenyt.
Milloin elämänpuuhun, milloin kultaiseen kirjaan ihmisten vaiheita kirjoittamassa olemme jo aikaisemmin nähneet "jumalanpoikien äidin", joka kaikkeuden keskuksessa, elämänpuun ääressä ruhtinoivana jumalattarena, kaiken synnyttäjänä ja elättäjänä samalla on kohonnut elämänlangan laatijaksi ja kohtalojen säätäjäksi.