JUMALAUSKON ALKUPERÄ
Kirj.
UNO HOLMBERG [UNO HARVA]
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916.
SISÄLLYS:
Alkusana. Väkiusko. Ihmisen sielu. Eläinkunta. Kasvikunta. Eloton luonto. Ihmiskäden valmistamat esineet. Tilojen ja toimintojen haltiat.
ALKUSANA.
Tri Erkki Kailan Otavan kustannuksella viime vuonna ilmestynyt teos "Yleisen uskonnonhistorian pääpiirteet" tutustuttaa suomalaista lukijaa uskonnon eri muotoihin. Senvuoksi en ole tässä esityksessäni pitänyt tarpeellisena lähemmin selostaa kaikkia uskonnonhistoriallisia peruskäsitteitä, vaan on tarkoitukseni ollut lyhyesti esittää ainoastaan niitä uskonnollisia käsityksiä, joista kuvastuu eri jumalien ja haltioiden alkuperä. Näiden kehitystä silmällä pitäessä on usein yhdentekevää, minkä heimon tai rodun uskomuksista poimii asiaa valaisevat esimerkit. Kuten lukija huomaa, en tässä suhteessa useimpien uskonnontutkijain tavalla ole syrjäyttänyt suomensukua. En ole tahtonut tarpeettomasti "mennä virran yli vettä noutamaan" ja samalla toivon teokseni täten voivan enemmän kiinnittää suomalaisen lukijan mieltä.
Sääksmäellä, Saarniemessä heinäk. 24 p:nä 1916.
Tekijä.
VÄKIUSKO.
Jumalauskon uskonnonhistoriallinen alkuperä kätkeytyy alkukantaiseen sielu-uskoon, jota edustaa kaksi eri muotoa: usko sielullisiin voimiin ja sieluihin. Onko edellinen varhempi, jälkimäinen myöhempi aste, kuten jotkut uskonnontutkijat ovat olettaneet, emme enää voi varmasti päättää, sillä yksinomaan edellistä edustavaa luonnonkansaa ei nykyään ole olemassa. Jälkimäinen ei myöskään ole voinut edellistä syrjäyttää, kehittyneimmilläkin kansoilla elää näet tuo aikaisemmaksi oletettu uskonnonmuoto yhä edelleen henkisemmän sielu-uskon rinnalla.
Edellistä sielu-uskoa nimitämme väkiuskoksi, syystä että suomalainen taikuri sanoo kaikkialla luonnossa piilevää sielullista voimaa väeksi (= voima). [Muutamat tutkijat kuten jo M.A. Castrén (Nordische Reisen, III, 77) ovat mainitulla "väellä" ymmärtäneet kansaa, esim. "veden väellä" veden kansaa. Itse taikurien kielessä on tällä sanalla kuitenkin ilmeisesti ollut sen vanhempi, voiman merkitys. Väen toisintosanana esiintyykin "voima", esim. vedenväen asemesta puhutaan veden voimasta (ks. Suom. Kirj. Seuran arkist.: Krohn 11623, 13488; Meriläinen II, 1503).] Kuolleen jäännöksissä, luissa ja ruumiinmullassa, piilee kalmanväki, maassa maanväki, metsässä ja metsäeläimissä metsänväki, vedessä ja sen asujamissa vedenväki, tulessa tulenväki, rauta-aseessa raudanväki. Lisäksi puhutaan auringon, ukkosen, tuulen, pakkasen, vuoren, kallion, hetteen, tervahaudan, pajan, lastukon, katajan y.m., vieläpä pesinpytynkin väestä. Eri ilmiöihin ja esineisiin liittyvät väet ovat erilaisia ja erivoimaisia. Ne vaikuttavat mekaanisesti kuin luonnonvoimat. Niitä "nostetaan", "otetaan" ja "asetetaan". Yhtä mekaanisesti ne "kohoavat", "kohtaavat" ja "tarttuvat". Ne ovat varsin arkaluontoisia. Toinen väki voi helposti tehdä toisen tehottomaksi. Tulenväellä taikuri karkoittaa kalmanväen, vuorenväellä maanväen. Muita voimakkaampi on suomalaisten käsityksen mukaan veden-, varsinkin koskenväki. Jottei toinen väki voisi toista "pilata", noudatetaan monenlaisia varokeinoja. Metsämiehen tulee kotoa lähtiessään "puhdistautua" peseytymällä, pujottautumalla renkaan läpi, savustamalla itseään, tulen yli hyppimällä tai muulla tavalla. Usein hän sitäpaitsi vielä lakaisee jälkensä. Samoin on kalamiehen puhdistauduttava. Lappalaiset käyttivät metsästämään ja kalastamaan lähtiessään erikoista kodan perällä olevaa salaovea, jota tavallisissa oloissa kartettiin. Muistomerkkinä siitä on suomalaisilla säilynyt tapa irroittaa ovi alasaranasta ja siten saranain puolelle syntyneestä raosta hiipiä metsään. Samoin on erä- ja kalaretkiltä palattaessa "puhdistauduttava", jottei metsän- tai vedennenä tarttuisi kotiväkeen. Myös saalis ja pyyntiaseet vapautettiin taioilla metsän- ja vedenväen tartunnasta. "Ettei metsännenä puuttuisi, ei tohdittu ottaa jänistä langasta, ennenkuin oli lepänvarvuilla, eikä lintua rihmasesta, ennenkuin oli kuusenhavuilla pyyhitty." Sekä metsänriista että kalat tuotiin lappalaiskotaan mainitun salaoven kautta, ostjakit vievät karhuntaljan peräikkunan kautta tupaan ja sieltä samaa tietä aittaan.
Omituinen tapa estää metsän- tai vedennenän tarttumista on se, että luonnonihminen jo edeltäpäin ikäänkuin "rokottaa" itsensä, s.o. itse tartuttaa itseensä metsän- tai vedenväkeä. Mennessään metsään suomalainen erämies sivelee ruumistaan ja vaatteitaan kuusenhavulla. Jottei veden "vihat" tarttuisi, pesee syrjäni vieraaseen seutuun muutettuaan kasvonsa ja kätensä uuden asuinpaikan joessa. Samoin peseytyvät samojedit ja syrjänit joka kerta kun he venematkoillaan saapuvat uudelle joelle. Arvattavasti sama aate ilmenee viljanleikkaajien tavassa asettaa heti työhön ryhtyessään muutamia viljankorsia vyöhönsä, "jottei selkä tulisi kipeäksi".
Aivan erikoinen on naisen suhde metsästykseen, kalastukseen ja sotaan. Pyyntiaikoina ei mies saa lähestyä vaimoaan, jos toivoo menestystä yrityksilleen. Vielä nykyään pidetään Suomen saloilla pahana enteenä, jos nainen sattuu tulemaan vastaan erä- tai kalaretkille mentäessä. Pyydysaseen nainen voi tehdä tehottomaksi vain koskettamalla sitä, sen yli astumalla tai ympäri kulkemalla. Lappalaiset säilyttivät aseitaan kodan pyhässä peräosassa, jonne naiset eivät saaneet mennä. Muutkin miesten työaseet voi nainen saastuttaa. Virolaisten sanotaan varoneen, etteivät naiset joutuneet astumaan kirveen yli, sillä he uskoivat, että kirvestä käyttävän henkilön kädet tällöin rohtuisivat haavoille. Suomalaiset sanovat naisesta rienan tarttuvan. Jotta rienan pilaamaa asetta vielä voitaisiin käyttää, on se taioilla puhdistettava. Yhtä helposti kuin riena tarttuu naisesta metsä- ja kalamieheen, tarttuu näistä ja näiden pyydyksistä metsän- ja vedennenä naiseen. Kun karhunnahka tuodaan kylään, menevät ostjakkivaimot kujalle vastaan vesiastioin ja savustuskauhoin. Karhunnahka savustetaan ja sen päälle pirskotetaan kolmesti vettä. Samoin heitetään vettä metsämiesten päälle. Tässä tulen- ja vedenväki karkoittavat siis metsänväen. Syödessään peuran- tai karhunlihaa pitivät lappalaisnaiset vaskirengasta suunsa edessä tai pujottivat lihapalat vaskirenkaan läpi. He uskoivat näet vaskenväen suojelevan itseään. Naisen suhde sotaan ilmenee syrjäniläisestä tarinasta, jossa kerrotaan, miten muuan syrjänisankari menetti rakastettuaan syleillessään väkensä, niin ettei hän voinut kukistaa novgorodilaisia vihollisiaan. Siitä, ettei nainen maagillisista syistä saata ottaa osaa verenvuodatuksiin, teurastuksiin, lihan keittämiseen, kalojen perkaamiseen y.m. sotaa, metsästystä tai kalastusta koskeviin toimiin, johtuu luonnonkansojen omituinen työnjako. Vaikka veden noutaminen, hedelmien, marjojen ja sienien poimiminen sekä yleensä maanviljelys on naiselle sallittu, ei hänen kaikkina aikoina sovi näitäkään töitä toimitella. Kylvön, heinänleikkuun ja viljankorjuun edellä tulee hänenkin "puhdistautua".
Paitsi naisesta, hänen vaatteistaan ja työkaluistaan saattaa "riena" tarttua muustakin, kuten kuolleesta. Samojedien käsityksen mukaan ei sinä aikana, kun kuollut on kylässä, sovi mitenkään mennä metsästämään tai kalastamaan, ei edes kulkea virran yli. Suomalaisetkin ovat uskoneet, että kalaveden voi pilata heittämällä siihen ruumiinluun. Myös sairaalloiset tilat, sukupuolitaudit, synnytys y.m. tartuttavat rienaa. Synnytyksen jälkeen tulee sekä vaimojen että kotieläinten tavalla tai toisella "puhdistua". "Puhtaisiin" toimiin ryhdyttäessä on kaikenlaista likaisuutta tyystin kartettava. Ostjakeilla on sääntönä, että "kotiinjäävien on varottava ryhtymästä likaisiin askareihin, varsinkin lattian lakaisuun ja vaatteiden pesuun, sinä päivänä, jona pyytäjien tiedetään olevan karhun pesällä". Vielä voi riena tarttua eräänlaisista eläimistä, kuten hiiristä, matelijoista, kissoista y.m. sekä seisovasta vedestä. Jotkut vuodenajatkin saattavat tässä suhteessa olla vaarallisia. Keskikesän kuuminta aikaa votjakit nimittävät "vihaiseksi ajaksi". Suojellakseen itseään ja karjaansa sen tuottamalta tuholta Volgan kansat sytyttävät kitkatulella suuria olkikokkoja, joiden yli ihmiset hyppivät, vieläpä ajavat karjansakin tulen yli. Inkerissä juhannuskokko "tarkoitetaan aina polttaa laitumen ääressä, missä lehmät käy". Epäilemättä oli siis kokkotulella täälläkin puhdistava merkitys. Sama alkuperä on ilmeisesti suomalaistenkin helka- ja juhannustulilla. Tällaisia puhdistustulia sytytetään myös tarttuvien tautien raivotessa.
Suomalaisten "riena" käsitteessä piilee seremoniallisen epäpyhyyden alku. Vastakohtana tälle on "terve" ja "puhdas" luonto. Kumpikin "tarttuu" yhtä mekaanisesti, ja omituista on, että puhdistuskeinot ovat samat, jos tahdotaan vapautua naisen, kalman y.m. tuottamasta rienasta tahi metsän- ja vedennenästä. Mutta vielä omituisempaa on, että toinen "puhdas" voi toisen erilaatuisen "puhtaan" saastuttaa. Niin esim. vaikka metsä ja vesi ovat "puhtaat", saattaa kalamiehestä tarttua riena metsämieheen ja päinvastoin. Tämä maagillinen "puhtaus" on pyhyyden alku. Pyhyydenkäsite kätkee siis juurensa uskonnon pohjakerroksiin.
Mainitut väet, niiden suhde toisiinsa sekä ihmisiin, rajoittavat suuresti luonnonihmisen toimintavapautta. Villeistä villeimmällekään ei ole kaikki sallittua. Hänkin on monenlaisten sääntöjen ja määräysten vanki. Uskontotieteessä nimitetään tätä vapauden rajoitusta polynesialaisella sanalla tabu.
Eri "väkiä" voi taikuri käyttää joko hyvään tai pahaan. Vedenväellä hän sammuttaa metsänpalon, mutta sillä hän voi pilata myös lintumetsän. Tulenväellä hän voi karkoittaa monenlaista rienaa, mutta sillä hän voi myös kiihdyttää tulipaloa, pilata hevoset hurjiksi tai saattaa ihmiset kitumaan. Tuulenväellä hän voi hävittää pelloilta viljaa sekä särkeä rakennusten katot, auringonväellä hän voi surkastuttaa kasvillisuuden y.m. Luonnonväkeä saa taikuri valtaansa jonkin esineen mukana, joka on suhteessa määrättyyn väkeen. Vedenväki esim. seuraa vedestä otetun kalan, kiven, mudan y.m. mukana. Tulenväki kulkee tuhan tai tulusten kera. Ukkosenväki kätkeytyy ukonvaajaan tai ukkosen iskemään puuhun. Tuulenväen edustajia ovat tuulispään aikana ilmassa pyörivät rikat. Raudanväki "nousee" m.m. alasimesta. Esinettä, jossa piilee voimakasta, suojelevaa väkeä ja jota senvuoksi kannetaan suojakeinona, kuten vaskenpalaa, tulirautaa, ukonvaajaa, auringonrengasta, pyhimyksenluuta, karhunhammasta tai muuta, nimitetään uskontotieteessä amuletiksi.
Luonnon väkeä voi ihminen kehittää ja käyttää hyväkseen myös kuvaannollisilla menoilla eli jäljittelytaioilla. Edistääkseen lampaanonnea tsheremissilapset konttaavat nelinryömin lammaskarsinassa ja matkivat lampaan määkimistä. Saadakseen karhuja yhä edelleen lappalaiset ja ostjakki-erämiehet matkivat mesikämmenen ääntä ja eleitä. Piispa Rothovius sanoo suomalaistenkin viettäessään karhunpeijaisia "ääntäneen ja mörisseen karhun tapaan saadakseen menestystä vastaisuudessakin". Kuvaava on myös seuraava Pihtiputaalla muistiinpantu jänislangan asettamista koskeva taika: "Ensimäisen langan kun panee metsään, niin pitää riisua itsensä alasti ja sitte hypätä yhdeksän askelta niinkuin jänis siihen lankaan ja sitte kuristaa, niin että on hyvin kuristuksellaan kaulassa ja sitte antaa olla kaulassaan koko talvi, niin kauan kuin pyytää. Senjälkeen jos virittää lankoja vaikka mihin, niin tulee jänis siihen." Hyvin yleinen on tapa kiihoittaa luonnon tuotantovoimaa aistillisilla tansseilla ja menoilla, joissa siitinelimellä on tärkeä sija. Meksikolaiset koettavat yhä vieläkin täten edistää kasvullisuutta. Saadakseen sotaonnea aseilleen luonnonkansat panevat toimeen verisiä asetansseja. Hedelmöittävän sateen synnyttämiseksi kastellaan pelto ja peltomiehet tai erikoinen heiniin ja olkiin puettu kasvillisuuden edustaja. Votjakit herättävät tuulta viheltämällä viljanviskuun aikana. Suomalaiset tukinkuljettajat nostivat järvellä myötäisen tuulen heiluttamalla oksia määrättyyn suuntaan. Saadakseen ukkosen liikkeelle lappalaiset joikuivat ja pärryttivät rumpujaan. Pienellä puusta veistetyllä "auringonrenkaalla" he saivat päivän paistamaan, "kuunrenkaalla" kuun kumottamaan. Tällaisia edistämistaikoja voi luetella miten paljon tahansa.
Henkilöä, joka taioillaan hallitsee luonnon persoonattomia väkiä, nimitämme taikuriksi erotukseksi siitä tietäjästä, joka on suhteessa sieluihin. Taikurin toimi ei aina tehoa yksinomaan sillä, että hän osaa jäljitellä määrättyjä menoja tai noudattaa magian usein monimutkaisia lakeja, hänessä itsessäänkin tulee olla "väkeä", "luontoa" eli "mahtia". Hänen tulee saada helposti "luontonsa nousemaan". Luonnon väillä hän vielä saattaa omaa väkeänsä vahvistaa hankkien siten itselleen "ottoluonnon". Näin hän tulee oikein "luonnokkaaksi". Suurella taikurilla voi olla useita "luontoja". Vielä ihmisen kuoltua säilyy hänen väkensä. "Mahti ei jouda maan rakohon, vaikka mahtajat menevät." Samoinkuin maagillinen arvoero vallitsee kuolevaisten välillä täällä, samoin on kuoleman jälkeen toisen väki mahtavampi kuin toisen. Kalmanväkeä ottaessa oli "vielä parempi, jos tiesi missä oli velhon ruumis jo kauan lahonneena ja sitä multaa kaivoi". Muissakin merkkihenkilöissä saattoi olla tavallista voimakkaampaa "väkeä". Niin oli esim. "sotatanterenväki" muuta "kalmanväkeä" tehokkaampi, jossakin suurmiehessä, kuten tietäjässä, kuninkaassa tai sotapäällikössä, saattaa olla niin mahtavaa väkeä, ettei tavallinen kuolevainen ilman muuta voi häntä lähestyä. Jottei polynesialainen ruhtinaan luota palatessaan levittäisi vaarallista tartuntaa seurapiiriinsä, tulee hänen tarkoin "puhdistautua". Muutamin seuduin on ruhtinaan tai kuninkaan pakko tykkänään eristäytyä tavallisista ihmisistä. Voipa mahtimiehen väki, tarttuipa se sitten hänestä itsestään tai hänen aseistaan, vaatteistaan, ruuastaan y.m., olla kuolemaakin tuottava. Samanlainen salaperäinen mahti — uskontotieteessä on sitä ruvettu nimittämään melanesialaisella sanalla mana — piilee monissa pyhissä esineissä. Kuitenkin saattaa pyhästä miehestä tai esineestä lähtevä voima toisinaan olla, varsinkin sairaalle, terveyttäkin tuottava.
Suomalainen mahtimies puhuu jumalienkin "väestä" eli "luonnosta". Tuntiessaan voimansa pettävän hän rukoilee: "Tuo, Ukko, luontoa!", tai toisin:
"Anna, Ukko, uuluasi väkeäsi, mies väkevä!"
Uskoessaan persoonattomiin voimiin ihminen käyttää niitä hyödykseen yksinomaan taikojen avulla; senvuoksi tätä uskonnonmuotoa nimitetään taikuudeksi eli magiaksi. Tajuaviin ja tahtoviin sieluihin hän sitävastoin koettaa vaikuttaa rukouksin ja uhrein. Viimeksimainittua palvonnallista sielu-uskoa sanotaan uskonnoksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Kuitenkin voivat sielutkin usein joutua magian pakon alaisiksi. Vaikkakin periaatteessa, emme silti todellisuudessa aina voi vetää selvää rajaa uskonnon ja magian välille.
IHMISEN SIELU.
Edelläesitetty uskonnonmuoto ei edellytä uskoa persoonallisiin, tajuaviin ja tahtoviin sieluihin. Ryhdymme seuraavassa tarkastamaan varsinaisen sielu-uskon (animismin) syntyä. Aloitamme ihmisen sielusta.
Sielu-uskon alkuperää etsiessämme huomaamme eri aiheita, joista erilaiset sielukäsitteet syntyvät ja kehittyvät. Tärkeimpiä ovat itse ruumis siihen sisältyvine elonvoimineen, henkäys eli henki, haamu eli varjo ja nimi. Luonnollisesti on sielun eri kuvittelumuotojen takana aina sama asianomainen henkilö.
Ruumiiseen ja sen elimiin liittyvää sielua nimitämme ruumissieluksi, syystä että sielu tällöin on siinä määrin ruumiiseen sidottu, että se häviää ruumiin tuhoutuessa. Parhaiten tämä aineellinen sielu säilyy ruumiin kestävimmissä osissa. Hyvin tärkeä sielun kannattaja on luuranko. Yleinen käsitys on, että elämä jollakin tavalla säilyy vielä kuoleman jälkeen, niin kauan kuin luuranko on tallella. Muutamat luonnonkansat kuljettavat esivanhempiensa luita mukanaan perhekunnan suojelushaltioina. Keskiajalla saivat pyhimysten luut melkein samanlaisen kunnian. Itämailla kuolleiden ristiretkipäällikköjen luut puhdistettiin lihasta ja tuotiin vaivalloisia teitä kotiseudun kirkkoon. Kun kaikki ruumiin jäännökset häviävät, uskotaan sielunkin kuolevan. Sitä todistaa Piitimen lappalaisten tapa paloitella ohrakakkuja omaistensa haudoille, "kunnes hautakummun laskeutumisesta saattoivat nähdä, että ruumis jo oli maatunut". Inkerikot kävivät haudoilla itkemässä ja ruokaa viemässä, niin kauan kuin ruumiin uskottiin säilyvän, "sen mädättyä ei näet sieluakaan enää ole missään". Epäilemättä ovat monenlaiset hautavarustukset johtuneet juuri ruumissielun käsityksestä. Monet luonnonkansat, myös Vienan karjalaiset, ovat rakentaneet kuolleelle kalmistoon samanlaisen "tuvan" kuin missä tämä on elämänsä aikana asunut. Vieläpä tehdään tupaan "ikkunakin", "jotta kuolleen kodissa olisi valoisaa" sekä "jotta hän siitä voisi katsella, mitä ympärillä tapahtuu". Hänelle annetaan mukaan ruokaa, juomaa, vaatteita, aseita, kulkuvälineitä y.m. Miten selvänä kuvastuukaan ruumissielu-usko esim. syrjänien tavasta kaivaa haudalle juuri kuolleen suun kohdalle aukko, johon muistojuhlina kaadetetaan juomaa. Ruumiin säilyttämisessä ovat muinaisegyptiläiset vieneet muista voiton, he kun balsamoimalla faraoittensa ruumiit ovat saaneet ne säilymään vuosituhansien läpi.
Siinä tapauksessa, että kuolleita on pidetty vahingollisina ja vaarallisina olentoina, on heidän ruumiinsa paloiteltu, poltettu tai muulla tavalla tehty vaarattomiksi. Eräänä tautikesänä votjakit kaivoivat tietäjän kehoituksesta taudin aiheuttajan ruumiin maasta ja hakkasivat palasiksi, "jotta tauti taukoisi". Ostjakki-samojedit pelkäävät kovin eräitä "ruumiita", joiden uskotaan kulkevan yöllä pahaa tekemässä. Tarinoissaan he kertovat elävien taisteluista näitä vaarallisia "ruumiita" vastaan. Estääkseen niitä haudoistaan nousemasta he seivästävät ne maahan.
Paitsi luurankoa ovat muutkin kestävimmät ruumiinosat, kuten hiukset, kynnet ja hampaat sekä tärkeimmät elimet, varsinkin sydän, maksa ja munuaiset tai nesteet, kuten veri, sylki y.m. sielun kannattajia. Varmaankin veren kiertokulku on aiheuttanut tsheremissien uskon, että "sielu" saattaa liikkua ruumiissa. Syystä että sielu juutalaisten käsityksen mukaan on veressä, nämä eivät syö tästä valmistettua ruokaa. Luultavasti kokemus, että elämä lähtee veren mukana, on antanut aiheen tällaiseen uskoon. Aineellisesta sielunkäsityksestä johtuu lisäksi luulo, että elinvoimaa voi johtaa ruumiista toiseen. Syömällä vihollisen sydämen ja maksan vogulit uskoivat voivansa siirtää tämän sielunvoiman omaan ruumiiseensa sekä estää häntä uudelleen eloon palaamasta. Henrik Lättiläinen kertoo Sakkalan virolaisten 1200-luvulla riistäneen sydämen erään elävän ristiretkeilijän rinnasta sekä syöneen sen "tullakseen urhoollisiksi kristityitä vastaan". Vielä nykyään rukoilee tsheremissipappi jumalaa varjelemaan ihmisiä "sydämen ja maksan leikkaajilta". Tällaiseen sielu-uskoon perustuu luonnonkansojen kannibalismi.
Ihmisen sielunvoimaa voi riistää muullakin tavalla. Intiaanit nylkevät vihollisensa päänahan ja säilyttävät taikavoimaisena voitonmerkkinä. Tiedämme myös, mikä salaperäinen voima kätkeytyi m.m. Simsonin hiuksiin. Mutta niinkin vähäpätöiset esineet kuin kynnet ja hampaat voivat pahansuovan käsiin jouduttuaan tuottaa tuhoja.
Ihmisen sielu saattaa sitäpaitsi olla suhteessa kaikenlaisiin esineihin, jotka ovat olleet kosketuksessa ihmiseen. Lappalaiset pitivät sairauden syynä sitä, että manalaiset ryöstivät sairaan sielun. Tämä tapahtui m.m. siten, että vainajat anastivat asianomaiselta ainoastaan lakin, rukkasen, kengän tai muun vaatekappaleen. Jotta sairas jälleen tulisi entiselleen, oli tietäjän se hankittava takaisin. Paitsi pukua ovat ruoka, aseet y.m. omaisuus saman sielulain alaisia. Tähän perustuu eräs tärkeä magian laki, pars pro toto ("osa kokonaisuuden asemesta"). Kun jo jonkin esineen anastamisessa näin ollen piilee sen omistajan "sielun vaara", ovat varkaus ja murha tällä asteella läheistä sukua toisilleen.
Ruumissielussa, kätkeytyipä se miten vähäpätöisiin ruumiinosiin tahansa, saattaa siis toiselta puolen piillä persoonallinen olento, mutta toiselta puolen voidaan esim. syömällä toisen elimiä aivan mekaanisesti anastaa hänen sielullista voimaansa. Saatamme senvuoksi sanoa, että ruumissielunkäsityksessä yhtyvät sekä usko persoonalliseen sieluun että edellämainittu väkiusko.
Aineellisen sielu-uskon piiriin kuuluu alkuaan myös henki. Muutamilla luonnonkansoilla on tapana vahvistaa ystävyyttä vaihtamalla "henkeä" keskenään, s.o. suutelemalla. Jotkut vangitsevat suuhunsa kuolevan viimeisen henkäyksen. Kuolemassa "henki lähtee". Luultavasti onkin kuolevan viimeinen henkäys herättänyt ajatuksen, että siinä "sielu" erkanee ruumiista. Nimitämme täten syntynyttä sielua henkisieluksi. Henkisielua merkitsevät sanat merkitsevät samalla henkäystä ja höyryä. Meidän "löyly" sana merkitsee virossa (leil) myös ihmisen henkeä. Tämän sielunnimityksen merkityskin siis viittaa sen alkuperään. Syrjänit sanovat, että "henki" kuolemassa haihtuu ilmaan kuin höyry. Siihen nähden että henkisielu saattaa irtautua ruumiista, nimitämme sitä irtonaissieluksi.
Paljoa suurempi merkitys uskonnon kehitykselle on toisella irtonaissielulla, joka suhtautuu ruumiiseen niinkuin muoto aineeseen. Tämä sielu, kuten sen nimi, joka merkitsee haamua ja varjoa, osoittaa, palautuu muistikuvaan, joka tajutaan eläväksi varsinkin unissa ja näyissä. Varjolla ja etenkin kuvastuksella vedessä on myös tässä suhteessa ollut merkityksensä. Nimitämme täten syntynyttä sielua haamusieluksi.
Kuinka läheinen suhde vallitsee ihmisen haamun ja hänen ruumiinsa välillä, osoittaa muuan vanha tieto lappalaisista. Siinä kerrotaan, miten lappalaisnoidan "haamu" manalaisella vaellusmatkallaan puhkaisi vatsansa lentäessään terävään paaluun ja miten onnettomuus samalla tavalla näyttäytyi itse kodassa makaavan noidan ruumiissa.
Vielä kuolemankin jälkeen säilyy hyvin läheinen suhde vainajan ruumiin ja hänen haamunsa välillä. Yleensä uskotaan kuolleen kummittelevan siinä, missä ruumis on haudattuna. Metsään kuolleista ja veteen hukkuneista kehittyy senvuoksi helposti metsän- ja vedenhenkiä. Tällainen vedenhenki on esim. norjalaisten draug (= lappalaisten raukka), joka näyttäytyy hukkuneen vaatteiden, haaksirikkoutuneen laivan y.m. läheisyydessä ennustaen kuolemaa tai hukkumista.
Kuitenkin jo elämän aikana haamu saattaa usein irtautua ruumiista. Tsheremissi sanoo, kun ihminen on joutunut tajuttomaan tilaan: "hänen haamunsa (ört) on lähtenyt". Kun joku hänet pahasti säikäyttää, hän sanoo: "sinä karkoitat minun haamuni". Kun hän uneksii, "vaeltaa hänen haamunsa". Uneksimista nimitetään "haamun kulkemiseksi". Ihmisen herätessä "haamu" palaa takaisin. Jollei "haamu" tällöin ennätä ajoissa asuntoonsa, käy ihminen kalpeaksi ja alkaa kuihtua. Senvuoksi ei saa nukkuvaa äkisti eikä väkivallalla herättää. Useimmiten on sairauden syynä se, että "haamu" pitkillä yöllisillä retkillään on joutunut harhaan eikä enää osaa palata kotiinsa tai että manalaiset ovat sen vanginneet ja vieneet tuonelaan. Tällöin on käännyttävä tietäjän puoleen.
Tietäjää, joka voi seurustella näkymättömien haamusielujen kanssa, sanomme noidaksi eli shamaniksi. Päästäkseen sairaan kadonneen sielun perille on noidankin "haamun" tietäjän langettua loveen eli horrostilaan irtauduttava ruumiista. Aineen kahleista vapautuneena se kulkee suljettujen ovien läpi sekä matkailee kaukaiset maat. Se voi mennä manalaistenkin puheille ja taivuttaa heitä uhkauksilla tai uhrilupauksilla jättämään sairaan haamun rauhaan. Vapautettuaan kadonneen sielun saattaa noita sen sairaaseen uudelleen, jolloin tämä pian alkaa virkistyä. Paitsi sielun palauttamista noita toimittaa muitakin tärkeitä tehtäviä. Hän hankkii tietoja etäällä sijaitsevista seuduista, maahan kätketyistä aarteista, metsään eksyneestä karjasta, hyvistä riistapaikoista ja väijyksissä olevista vihollisista. Lisäksi hän voi tuoda jonkun manallemenneen elossaolevien suojelushengeksi, karjanpaimeneksi y.m. Tainnostilaan päästäkseen noita käyttää monenlaisia välineitä, kiihoittavia ruokia ja juomia, pyörryttävää tanssia, meluavaa rummutusta y.m. Noidan toimi edellyttää sitäpaitsi luontaisia sielullisia taipumuksia, jotka usein menevät perintönä isästä poikaan. Etevää noitaa lappalaiset pitivät niin suuressa arvossa, että nimittivät häntä "tunturiherraksi" tai "tunturikuninkaaksi".
Sana, jota luonnonkansat käyttävät haamusielun käsitettä ilmaisemaan, on monimerkityksellinen. Paitsi haamua ja varjoa se tavallisesti merkitsee myös muotoa, kasvoja ja kuvaa. Suomalainenkin "haamu" sana merkitsee lapissa muotoa, mordvassa kasvoja. Puhuessaan puun tai rakennuksen "varjosta" (is) vogulit käyttävät sanaa, joka heidän kielessään merkitsee myös ihmisen "sielua". Eräs tsheremissin kielessä oleva sana (tys) merkitsee samalla muotoa, kasvoja ja sielua. Samojedit nimittävät sekä haamusielua että haltiastaan tekemäänsä puukuvaa "varjoksi". Jos siis sielu ja kuva ovat näin läheisessä suhteessa toisiinsa, ei ole ihme, että yleisen käsityksen mukaan se, mitä kuvalle tehdään, koskee läheisesti itse kuvattua. Luonnonihminen ei mielellään antaudu toisen kuvattavaksi. Pelko kuvastuu myös tsheremissineidon sanoista, jotka hän lausuu katsellessaan kuvaansa peilissä: "älä ota muotoani (= sieluani)". Vahingoittamalla toisen kuvaa uskotaan asianomaisen vastaavalla tavalla kärsivän. "Kun lappalainen tahtoo vahingoittaa jotakin lähellä tai kaukana asuvaa ihmistä, jolle hän on vihoissaan, käyttää hän tähän tarkoitukseen poronsarvesta tehtyä pientä kaarta vasamoineen ja nuolineen. Jos hän haluaa lamauttaa vihamiehensä käden, jalan tai muun jäsenen, niin hän ampuu tylsäpäisellä vasamalla sanotusta henkilöstä tehdyn kuvan vastaavaa ruumiinosaa, mutta jos hän tahtoo tuottaa tälle avoimen haavan tai alituisen ihonalaisen vaivan, niin hän ampuu terävällä nuolella tarkoitettua kohtaa kuvassa." Meidänkään kansallemme ei noidannuolien pelko ole ollut tuntematon.
Kuvan ja sielun läheinen suhde selittää myös, miksi joku henkilö vielä kuoltuaan voi elää kuvassaan. Vainajan kuvalle osoitettu hellyys ja kunnioitus tulee itse kuolleen osaksi. Ostjakkivaimo tekee miehestään, tämän kuoltua, kuvan, jonka hän pukee aamulla, ruokkii päivällä, riisuu illalla ja asettaa yöksi viereensä vuoteelle. Tätä kestää vuoden, pari tai kolme vuotta. Pitempiaikaisen kunnioituksen ja palvonnan alaisiksi pääsevät yhteiskunnan merkkihenkilöt, perhekunnan, suvun ja heimon päämiehet, suuret tietäjät ja sankarit, jotka kuvissaan elävät ja hallitsevat vielä kauan sen jälkeen kuin ruumis on maatunut.
Tällaisia kuvissaan eläviä vainajia nimitämme, silloin kun ne ovat vain määrätyn perheen suojelushenkiä, kotijumaliksi. Kalastajalappalaisten kotijumalat näyttävät olleen ulkoilmassa järvien rannoilla. Paimentolaiset, kuten samojedit, kuljettavat niitä mukanaan paikasta toiseen erikoisessa "jumalien reessä". Paikoillaan pysyvillä kansoilla ne tavallisesti pääsevät itse asuntoon, jossa niitä säilytetään asunnon perällä. Näiden määrätyn perhekunnan suojelushenkien uhreihin voi ainoastaan perheen väki ottaa osaa.
Suurempien henkien kuvia, joita koko suku tai heimo palvoo, säilytetään erikoisissa pyhissä paikoissa. Sellaista pyhäkköä luonnonihmiset kovin kavahtavat, eivät he tohdi edes juoda vettä pyhän paikan läheisyydestä. Naiset eivät uskalla kääntää katsettaan sinnepäin eikä kulkea sellaisen paikan ympäri. Useimmiten säilytetään näissä olevia henkienkuvia ulkoilmassa, joskus rakennetaan niille asunnontapainen. Siihen nähden, että nämä haltiat ovat suurvainajia, jotka usein sankariudellaan ovat saavuttaneet kuolemattomuuden, nimitämme niitä sankarijumaliksi (vrt. kreikkalaisten heros). Esimerkkinä siitä, miten etevästä vainajasta uskotaan kehittyvän mahtava uhrihaltia, tarjoaa muuan ostjakkilainen kansanruno, jossa vasjuganilainen urho osoittaa harvinaista jalomielisyyttä siten, että hän hautaa kaatuneen vihollissankarin ruumiin, pystyttää haudalle hänen miekkansa sekä lohduttaa häntä sanoen: "Vastaisuudessa syntyvien tyttärien, vastaisuudessa syntyvien poikien aikana sinut kutsutaan eloon ja sinusta on tuleva uhria vastaanottava uhrihaltia." Sankarijumalat ovat usein luonnonkansojen tärkeimpiä, monipuolisimpia ja eniten palvottuja haltioita.
Ihmisen kuvana "haamu" luonnollisesti näyttäytyy itse asianomaisen henkilön näköisenä. Joskus saattaa ihmisen sielu kuitenkin pukeutua muuhunkin, esim. eläinten muotoon. Hyvin usein se käsitetään kevyeksi, siivelliseksi olennoksi, perhoseksi tai linnuksi. Votjakkiäiti lausui lapselleen, kun perhonen isävainajan muistojuhlaa vietettäessä lenteli ikkunassa: "Hänen sielunsa on saapunut perhosen muodossa." Lappalaiset kertovat, miten muuan saareen haudattu vainaja lensi suurena lintuna järven yli. Joskus sielu ihmisen nukkuessa lähtee lentämään yölepakon tai juoksentelemaan pienen hiiren haahmossa. Tsheremissit uhraavat suvuttomille vainajille joka kerta, kun paljon hiiriä ilmaantuu aittaan tai toukkia ja kuoriaisia peltoon. Myös matoja ja käärmeitä monet kansat pitävät sielueläiminä. Mutta suurempienkin eläinten, kuten susien, muodossa uskotaan sielujen voivan vaeltaa. Sellainen olento on meilläkin tunnettu "vironsusi". Vieläpä luonnonesineihin ja -ilmiöihin sielu saattaa pukeutua. Se kätkee mahtinsa lappalaisen mykkään seitakiveen, se kummittelee maassa palavana liekkinä, meteorina se lentää taivaalla, tepastelee tuulenpyörteessä tai raivoaa revontulessa. Varsinkin tietäjän sielu saattaa ruumiista irtauduttuaan pukeutua monenlaiseen muotoon. Lappalaisnoidan sielu saattoi vaellusmatkoillaan kiitää peurana maata myöten, lentää lintuna ilman halki, sukeltaa kalana syvyyksien läpi ja luikertaa käärmeenä maan sisässä. Käsityksestä, että noidan sielu lentää lintuna, johtuu siperialaisen tietäjän suurta lintua muistuttava shamaninpuku. Tällainen sielueläin on niin läheisessä suhteessa ihmiseen, että jos se tavalla tai toisella loukkaantuu, sairastuu itse asianomainen henkilö.
Ihmisille ilmaantuessaan sielueläimet yleensä ennustavat jotakin. Kuka ei ole kuullut, että huuhkajan ääni, linnun lentäminen vasten ikkunaa, hiirten nakertaminen y.m. "tietää" jotakin, usein onnettomuutta, sairautta tai kuolemaa. Tietämättä, että leppäterttu eli -pirkko, tuo korea kuoriainen, on sielueläin, Suomen neitoset nostavat sen sormensa päähän ja siitä, mihin päin se tällöin lentää, päättelevät tulevan kotinsa suuntaa:
"Lennä, lennä Ieppäpirkko! Mihinkäs minua naidaan? Suomeen vai saareen vai maan mustan poveen?"
Ihmisen helposti irtautuvasta haamusielusta saattaa kehittyä tykkänään irrallinen, hänen ulkopuolellaan elävä haltia. Niin muistuttaa syrjänien ort, joka heidän veljeskansansa votjakkien kielessä (urt) merkitsee ihmisen haamusielua, jo täydellisesti ihmisen suojelushaltiaa. Jokaisella henkilöllä on ort syntymästä asti. Se seuraa ihmistä kaikkialle, minne hän menee, ottaa osaa ihmisen toimiin ja näyttäytyy jonkun merkkitapahtuman edellä asianomaisen näköisenä. Se saattaa myös pukeutua muuhunkin, esim. linnun haahmoon. Vogulien käsityksen mukaan tämä haltia asuu metsässä, missä se kuolemaa ennustaessaan ääntää. Kun täysikasvanut kuolee, on sen ääni täysikasvaneen; ennustaessaan lapsen kuolemaa ääntää se kuin lapsi. Ulkomuodoltaan se on kirjava, ja sen siivet ovat yölepakon siipien kaltaiset. Ken sen äänen kuulee, kääntyy sen puoleen pyytäen: "Jos omaiseni kuolee, lähesty minua!" Jos niin on asianlaita, lähestyy haltialintu, muussa tapauksessa se etääntyy. Suomalaisten käsityksen mukaan saattoi jollakulla henkilöllä olla niin huomattava "haltia", että se saapui kotiin aikaisemmin kuin matkalla oleva ihminen antaen tietoja tämän tulosta esim. kolistelemalla. Toisin paikoin kuullaan "veräjän avautuvan, porstuaan astuttavan ja ovenripaan tartuttavan, vaikka tulija vielä on näkymättömissä". Silloin sanotaan: "Ei se ollut hän, se oli hänen haltiansa." Joskus haltia antaa aavistaa jotakin panemalla korvan soimaan, silmän tai nenän syhymään y.m. tavalla.
Kun kerran tällainen suojelushaltia on syntynyt, ruvetaan sitä helposti palvomaan. Suomen Karjalassa pyhitettiin nuorikolle tämän taloon tullessa nimikkopuu, jota huolellisesti vaalittiin ja lyyliteltiin. Kenen nimikkopuu "loisti", sen elämä menestyi, keltä se kuivi, sitä odotti jokin onnettomuus. Roomassa palvelijat uhrasivat isäntänsä haltialle, josta he käyttivät nimeä genius. Usein meikäläinenkin kodinhaltia näyttäytyy isännän haahmossa. Luonnollisesti suurmiehillä on muita mahtavampi genius. Tästä käsityksestä saa alkunsa keisarinkultti, joka muinoin rehoitti itämailla ja sieltä saapui Roomaan. Keisarin kuvalle ahkerasti uhrattiin. Vielä nykyään elää hallitsijanpalvonta useiden luonnonkansojen keskuudessa, jopa sivistysmaissakin kuten Japanissa. Mahdollisesti ovat myös syntymäpäiväkestit ja -lahjat alkuaan ihmisen haltian palvontaa.
Ihmisen haltiasta voi toisinaan kehittyä myös jokin ihmistä palveleva erikoishenki. Sellainen on esim. meidän para (= ruotsalaisten bära l. bara, "kantaja"), joka kantaa omistajalleen kaikenlaista rikkautta, rahaa, viljaa, voita, maitoa y.m. Tämä olento, jolle, kuten Inkerissä, uhrataan, saattaa pukeutua näkyväiseenkin, esim. kissan, sammakon, Ruotsissa jäniksen y.m. muotoon. Todistuksen siitä, että tämä olento on eläimen haahmossa esiintyvä ihmisen sielu eli haltia, tarjoaa m.m. Polvijärvellä muistiinpantu tarina, jossa talon vanha emäntä kirkkoon mennessään varoittaa miniäänsä surmaamasta, jos mikä eläin hyvänsä tulee kirnun ääreen. Kun miniä siitä huolimatta lyö "voiparaa" päähän, kaatuu emäntä kirkossa samalla hetkellä kuoliaana lattialle. Myös votjakit uskovat, että jos "kantaja"-kissan tappaa, kuolee se henkilö, joka mainitun haltian omistaa.
Inkeriläisten "para" saattoi toisinaan lentää ilmassa tulikäärmeenä eli meteorina. Samanlainen haltia oli virolaisten kratt eli tulihänd. Kun "kratin" näki yöllä lentävän, voi sen pysäyttää ja anastaa sen aarteet aukaisemalla virsunpaulat, paidankauluksen siteet tai halkaisemalla puutadikko. Tämän lentävän haltian suhdetta ihmiseen valaisee inkeriläisten käsitys, että "paran purkautuminen vaikuttaa hyvin vaikeasti sen omistajaan" tai että omistajalle silloin "tuloo suur raskahus päälle". Votjakit sanovat, että kun tällaisen "tulikäärmeen" pysäyttää, se "tulee voimattomaksi, putoaa maahan, vieläpä muuttuu siksi ihmiseksi, joka tulikäärmeenä liikkui".
Sielu-uskon piiriin on lisäksi luettava nimi. Ihmisen osana on sekin "pars pro toto"-lain alainen. Samoinkuin kuva saattaa ihmisen nimikin pahansuovan vallassa tuottaa hänelle turmiota. Eivät ainoastaan luonnonihmiset itse, vaan heidän jumalansakin pitävät nimensä mieluimmin omana salaisuutenaan. Kaikissa uskonnoissa tulee jumalan nimen turhaanlausumista karttaa. Kun muinaiskreikkalainen tahtoi tuhota vihollisensa, kirjoitti hän pienelle lyijytaululle tämän nimen ja lävisti sen teräaseella sanoen: "Minä lävistän nimen ja hänet itsensä." Ymmärrämme siis, miten vainajan tai jumalan nimi voi näytellä uskonnonhistoriassa samanlaista osaa kuin kuva. Kiinalaiset eivät nykyään tavallisesti tee kuvia vainajistaan, vaan sensijaan piirtävät heidän nimensä kodin pyhäkössä olevaan sukutauluun, jonka ääressä palvotaan. Uhratessaan vainajille suomensukuiset kansat mainitsevat itsekunkin kuolleen nimen. Rukouksissaan he sanovat: "Sinun nimeäsi olemme muistaneet."
Nimen taikauskoinen merkitys ilmenee myös nimenantamisseremonioista. Votjakit nimittävät nimen etsimistä lapselleen "sielun etsimiseksi". Hyvin yleinen käsitys luonnonkansoilla on se, että lapsille on annettava jonkun manalle menneen esivanhemman nimi. Afrikan länsirannikon Jorubaneekerit tutkivat tietäjän avulla perheen suojelushaltioilta, kuka vainajista aikoo lapsessa elää, voidakseen sen mukaan antaa pienokaiselle nimen. Uuden Seelannin maori-pappi luettelee lapselle esi-isien nimiä, jolloin lapsi saa sen nimen, jota lausuttaessa se aivastaa tai huutaa. Lappalaisäiti toivoi unessa saavansa tietää, kuka vainajista kulloinkin tuli uudelleen eloon. Lapsi sai tällöin hänen nimensä ja nimen mukana uskottiin hänen saavan haltian, joka oli palvellut nimen edellistä omistajaa. Nimihaltia saattoi näyttäytyäkin suojatilleen esim. kalan haahmossa. Jos lapsi nimen saatuaan ei viihtynyt, vaan itki paljon tai kuihtui, oli se todistuksena siitä, että lapsi oli sattunut saamaan väärän nimen. Tällöin oli tietäjän avulla hänelle etsittävä uusi nimi.
Paitsi esi-isien voi lapsi saada muunkinlaisia nimiä. Volgan suomalaiskansoilla on toisinaan tapana antaa lapselle sen olennon, esineen tai ilmiön nimi, mikä ensiksi pistää isän tai lapsivaimon silmään, kun tämä pienokaisen synnyttyä astuu ovesta pihalle. Senvuoksi tapaa sellaisia nimiä kuin "harmaamies", "harakka", "pilvi" y.m. Myös vuodenaikojen ja toimien mukaan voidaan lasta nimittää esim. "viljankorjuuksi". Niin kaukana kuin Keski-Austraalian kansoilla tapaamme jotakin vastaavaa. Kun äidiksi tuleva siellä metsiä samoillessaan ensi kerran tuntee lapsen liikahtavan kohdussaan ja samalla kiinnittää huomionsa esim. hänen näköpiiriinsä hypähtävään kenguruun, ajattelee hän kengurun ja lapsen olevan suhteessa toisiinsa. Tällöin lapsi synnyttyään saa kengurun nimen. Muutamat luonnonkansat tatuoivat tällaisen nimieläimen kuvan lapsen ihoon. Koko elämänsä ajan on ihminen läheisessä suhteessa nimieläimeensä, sellaista ei hän mielellään esim. ryhdy pyydystämään. Tällaista uskonnonilmiötä ovat uskonnontutkijat alkaneet nimittää totemismiksi erään intiaanikielen totem (= suku) sanan mukaan. Paitsi yksilöllä voi koko suvullakin olla eläintä, kasvia, luonnonilmiötä tai -esinettä merkitsevä totem-nimi. Totemismi ei kuitenkaan voi suurinkaan luoda valoa jumalien alkuperään, sillä näet ei ole yhtä suuri uskonnollinen kuin yhteiskunnallinen merkitys.
Kun henkisempi sielunkäsitys vähitellen syrjäyttää aineellisen ruumissielunkäsityksen, alkaa vainajain haudantakainen elämäkin saada enemmän elokkuutta. Samojedit uskovat, että kuolleiden maanalainen maailma on aivan maanpäällisen kaltainen. Ainoastaan se erotus on olemassa, että siellä kaikki on päinvastoin kuin täällä. Siellä on tosin samat virrat kuin täällä, mutta ne juoksevat päinvastaiseen suuntaan. Ihmiset kulkevat jalat meidän jalkojamme vastaan. Puidenlatvat ja asumusten katot ovat alaspäin. Aurinko nousee lännestä ja laskee itään. Ihmisen elämäkin kulkee päinvastaiseen suuntaan, hän nuortuu ja pienenee yhä, kunnes haihtuu olemattomiin tai syntyy sukulaislapsessa uudelleen elämään. Kuolleiden maailma on siis tämän elämän täydellinen varjokuva eli kangastus.
Kun yö on kaikkien haamujen mieluinen liikkumisaika, syntyy helposti ajatus, että kuolleiden maa on auringonlaskun eli lännen puolella tai pimeässä pohjosessa. Muutamat luonnonkansat kuvittelevat niiden asuvan vuorissa, kuten skandinavit ja lappalaiset, toiset korkeiden vuorien saavuttamattomilla huipuilla tahi yläilmoissa. Tällaiset uskomukset osoittavat sielun jo tykkänään vapautuneen kalmistoon kätketyn ruumiin kahleista.
Ihmisen sielu herättää kysymyksen eläimenkin sielusta.
ELÄINKUNTA.
Alhaisella kehitysasteella ei luonnonihminen huomaa mitään oleellista eroavaisuutta itsensä ja eläinten välillä. Lukemattomista esimerkeistä näkee, että hän ajattelee eläimen, myös sielunelämään nähden, itsensä kaltaiseksi olennoksi. Kuitenkin se ero on olemassa, että hän itse esiintyy yksilönä, eläin taas etupäässä lajiolentona. Eläinkunnassa yksilö edustaa koko eläinlajia. Miten läheisessä suhteessa esim. karhu on koko karhusukuun, osoittaa m.m. ostjakkien usko, että kohtelemalla hyvin kaadettua karhua voi suositella koko karhusukua, kun taas "sen kärsimän loukkauksen kostaa mikä metsässä asustava mesikämmen tahansa".
Ihmisen ja eläimen sielunelämän yhtäläisyys luonnonkansan käsitysmaailmassa johtaa siihen, että eläin ihmisen mukana pääsee sielu-uskon alaiseksi. Samoinkuin ihmisen voimme puhua eläimenkin sekä ruumissielusta että haamusta. Niin kauan kuin ihmisen uskottiin kuoltuaan elävän ruumiillista elämää, jota kuviteltiin tämän elämän kaltaiseksi, sai hän mukaansa myös eläimiä. Samojedit seivästävät vainajan haudan ääreen poron sitä teurastamatta. Lappalaismetsästäjä sai koiransa mukanaan. Kuitenkin syrjäyttää yllämainitun uhritavan vähitellen toinen, nim. se, että omaiset valmistavat vainajalle annettavasta teuraasta peijaisaterian; kuollut saa mukaansa tällöin vain eläimen luurangon. Eläimilläkin uskotaan siis ruumissielun säilyvän ruumiin kestävimmässä osassa. Tämä käsitys käy selvästi ilmi luonnonkansojen lukemattomista menoista.
Uhratessaan jumalilleen eivät lappalaiset särkeneet teuraan vähäpätöisimpiäkään luita, vaan kokosivat ne kaikki uhripitojen päätyttyä sekä asettivat suojaan pedoilta aivan siinä järjestyksessä kuin ne ovat elävän eläimen ruumiissa uskoen, että "jumalat voivat kasvattaa lihaa luihin uudelleen". Samoin he tekivät viettäessään karhunpeijaisia, vieläpä pujottivat eläimen selkänikamatkin luonnollisessa järjestyksessä koivunvitsaan, jonka toiseen päähän sitoivat hännän, toiseen asettivat pään vakuutettuina, että "karhu tulee jälleen henkiin ja antautuu uudelleen ammuttavaksi". Intiaanimetsästäjät asettivat kaatamiensa biisonihärkien luut arolle, jotta voisivat eläimiä pyytää tulevanakin pyydystämiskautena. Eskimot heittävät hylkeiden luut veteen, jotta ne alkaisivat elää uudelleen. Siperian meri-tshuktshit menettelevät samoin valaan saatuaan, jotta valasvainaja vielä palaisi sekä toisi mukanaan muitakin valaita.
Piitimen lappalaisilla oli "syödyn kalan kaikkien luiden kokoominen ja pyyntöveteen viskaaminen vanha tapa; yksikään luu ei saanut hävitä". Terävien aseiden käyttäminen syödessä on ankarasti kielletty. Yleensä on maalla elävän riistan luut haudattu maahan, kätketty vuorenonkaloon tai ripustettu puuhun; vedessä elävien taas on kätketty veteen. Tämä ei alkuaan ole mikään uhritoimitus metsän- tai vedenhaltialle, vaan johtuu yksinomaan käytännöllisistä syistä. Kotieläintenkin teurastuksessa noudatetaan aivan samanlaisia menoja. Lappalainen vaali yhtä tarkasti kesyn poron kuin villipeuran luita. Nekin hän hautasi huolellisesti maahan. Tämä selittää, miksi luonnonkansain kielessä vähäpätöisilläkin luilla saattaa olla oma nimensä. Niin on lapissa vieläkin esim. kaulanikamilla kullakin oma nimensä.
Käsityskannan muuttuessa saattaa ruumissielun säilyttämistavasta kehittyä uhrimeno. Mainittuja tapoja aletaan noudattaa ainoastaan ensimäiseen saaliiseen nähden. Näin syntyy n.s. esikoisuhri. Jälkiä siitä on säilynyt meillä suomalaisillakin: "Kun ensimäinen lintu saadaan, niin haetaan Tapion pöytä (tasalatvanäre) ja sitte keitetään metsässä se ensimäinen lintu höyhenineen ja kaikkine päivineen. Sitte viedään Tapion pöydälle se ateria ja maistellaan ja syödään ensiksi itse, jäännös jätetään siihen ja annetaan olla siinä kolme vuorokautta. Sen jälkeen kaadetaan se Tapion pöydän juureen. Se on ensimäinen metsän kansan syönti ja sitte saapi lintuja." Seuraava kalastustaika on muistiinpantu Kautokeinossa: "Ensimäiset kalat kun saadaan, niin ne keitetään ilman yhtään ruotaa murtamatta. Sitte erotetaan kala ruodasta niin taitavasti, ettei katkeile ruodat, ja sitte ne ruodat kokonaisina viedään siihen järveen, niille tienoille, josta kalat saatiin." Samanlaisia taikoja käytettiin pilaantuneen pyyntionnen korjaamiseksi: "Kun keitettiin linnusta rokkaa, niin ei pitänyt maistaa suolaa siitä eikä puhua padan alle. Syödessä ei pitänyt veitsellä ottaa lihaa ja ne luut pitää viedä piiloon, jotta niitä ei kukaan näe eikä löydä, mihin ne on pantu." Samoin "kalat keitetään perkaamatta, aivan suolineen kaikkineen ja syödään ilman veistä".
Esimerkin käsityksestä, että "sielu" kuolee ruumiin tuhoutuessa, tarjoavat vogulit, jotka siinä tapauksessa, että karhu on tuottanut heille paljon onnettomuutta raatelemalla heidän karjaansa, eivät osoita eläimelle mitään kunnioitusta, vaan hävittävät tyystin sen kaikki ruumiinosat, vakuutettuina, että "eläimen sielu häviää ruumiin mukana".
Samoinkuin ihmisen saattaa eläimenkin sielu kätkeytyä myös ruumiinelimiin ja -osiin. Leijonan sydän, tiikerin hammas ja kotkan kynsi sisältävät näiden eläinten mahdin. Karhunpeijaiset eivät giljakkien käsityksen mukaan ole "ainoastaan ruoka-ateria, vaan myös karhun mahtavien sielunvoimien omaksuminen". Lappalaisnainen ei milloinkaan saanut syödä karhun sydäntä eikä muita eläimen jalompia elimiä, vaan se oli miesten etuoikeus. Pahansuovan vallassa voi eläimen pieninkin ruumiinosa tuottaa koko eläinsuvulle tuhoa. Lappalainen sanoo: "Ei saa heittää poronkarvoja eikä poronnahkaa tuleen; poro-onni poltetaan karvoja poltettaessa." Ei myöskään saa varsinkaan poron ensimäistä kaulanikamaa halkaista, se näet "turmelee karjaonnen ja vaikuttaa pahasti eläviin poroihin". Inkerissä on tapana jättää lampaita kerittäessä "kunkin lampaan kylkeen selkäpuolelle pienonen villatöyhtö kasvamaan". Suomessa käyvät taikauskoiset akat vieläkin pääsiäisaikaan toisten navetoissa karva- ja villatukkoja keräämässä eli "karjaonnea ottamassa". Kun metsämiehellä on karhunkynsiä ja -hampaita taskussaan, osaa hän saaliin luo.
Niin läheisessä suhteessa omistajaansa on eläimen nimikin, että luonnonkansat tykkänään karttavat petojen varsinaisten nimien mainitsemista. Pohjois-Karjalassa uskotaan, että jos karhua sanoo karhuksi, on eläin kesällä "villissä". Pohjois-Hämeessä "ei sanota ilvestä nimeltä vaan metsän kissaksi, ettei se syö lampaita. Se kuohoontuu, kun sitä mainitsee nimeltä." Varsinkin metsä- ja kalamiesten tulee tässä suhteessa olla varovaisia. Lappalaiset antoivat karhunpyynnin ja -peijaisten aikana ei ainoastaan itse eläimelle ja sen ruumiinosille, vaan myös aseilleen ja toimilleen salanimiä. Salakieltä käyttävät liiviläiset vieläkin kalastusretkillään. Ostjakit nimittävät karhua "turkkiukoksi" ja "korven eläimeksi", lappalaiset "metsänisännäksi" ja "viisaaksi mieheksi", suomalaiset "mesikämmeneksi", "metsäksi" y.m. "Hukka" suden nimenä on kirjakielestäkin tunnettu. "Jänistä ei sanota jänikseksi, se oli otus vaan, muuten pyynti pilautuu." Jänislankaa sanottiin "kytkyeksi".
Samalla kun uskotaan ihmisen "haamuun", aletaan myös uskoa, että eläimelläkin on ruumiista irtautuva sielu. Metsämies voi nähdä kuolleen koiransa unessa. Eläimessäkin on siis jotakin, joka voi vapautua aineellisesta asunnostaan. Samoinkuin ihmisen "haamu" lähtee jo elämän aikana m.m. säikäyttämällä, samoin uskotaan eläimenkin sielun ruumiista irtautuvan. Tsheremissit sanovat, kun uhrieläin vavahtaa sitä tarkastettaessa: "Se antoi sielunsa." Teurastaessaan uhrihevosen tsheremissipappi rukoilee jumalaa sanoen: "Me olemme puolestamme tuoneet, asettaneet sinulle uhrin, ota sinä puolestasi se vastaan ja anna ylösmenevän 'sielun' tulla välkkyväkarvaiseksi, välkkyväharjaiseksi, hopeahäntäiseksi ja hopeakavioiseksi varsaksi."
Yleisempi kuin yksilösielu on eläinkunnassa lajisielu. Viimeksimainitusta kehittyy helposti eläinlajin haltia. Jokaisella eläinlajilla on sitä suojeleva haltia. Tämä usko on ollut maapallon kansoilla yleinen. Karhuja vaalii karhunhaltia, hirviä hirvenhaltia, lintuja lintujenhaltia, mehiläisiä mehiläistenhaltia j.n.e. Tällaista eläinhaltiaa, jota tavallisesti kuvitellaan itse eläimen näköiseksi, luonnonihminen palvoo. Lappalaisten "leppämies" niminen karhunhaltia "on säädetty sekä suojelemaan karhua, pyhää eläintä, että myös antamaan sen lappalaisille, kun he ovat sitä häneltä anoneet ja rukoilleet". Jolleivät lappalaiset anoneet tämän haltian apua, ei karhu ainoastaan jäänyt heiltä saamatta, vaan haltia saattoi lisäksi avustaa karhua, kun se hyökkäsi pyytäjien kimppuun. Sudellakin on suojelushaltiansa; pahoinpitelemällä sutta se voidaan peloittaa pitämään suojattejaan kurissa. Tungusit lyylittelevät mammutin haltiaa voidakseen löytää eläimen hampaita. Tsherokessi-intiaanien käsityksen mukaan eläimet rankaisevat surmaajiaan taudeilla, jolleivät metsästäjät heti ymmärrä pyytää anteeksi tekoaan. Kun hirvi on kaadettu, sanotaan hirvenhaltian, joka on tuulta nopeampi ja kaavoittamaton pieni hirvi, rientävän heti surmapaikalle ja maassa olevan veritahran yli kumartuen tiedustelevan hirven sielulta, ovatko metsämiehet pyytäneet tekoaan anteeksi. Huomattava piirre ihmisille joskus näyttäytyvässä eläinhaltiassa on se, ettei sitä voi surmata. Siitä voikin tuntea tämän olennon, joka muuten täydellisesti muistuttaa edustamaansa eläinlajia. Pohjois-Hämeessä on kirjaanpantu seuraava kansanuskon kuvaus: "Kun pyhänä kulkee metsästämässä, niin sitte kun sattuu tulemaan semmoinen lintu, joka ei kuole, vaikka kuinka ampuu, niin se on metsänhaltia silloin, eikä muuta kuin lähde menemään kotia."
Käsitys, että surmatulta metsäneläimeltä on pyydettävä anteeksi tai itseään suojellakseen lykättävä syy muiden kannettavaksi, tavataan suomensukuisillakin kansoilla. Lappalaiset pyytävät karhulta anteeksi, että ovat tulleet sitä häiritsemään. Ostjakit koettavat tehdä itsensä syyttömiksi pannen karhunsurman samojedien tai venäläisten niskoille. Voguli-metsämiehet naamioivat itsensä karhunpeijaisia viettäessään, jottei karhu heitä tuntisi, vaan luulisi heidän olevan muukalaisia. Itäsuomalainenkin karhunkaataja pelkää kostoa ja senvuoksi hyvittelee eläintä sekä puolustelee itseään seuraavin sanoin:
"Lyökämme kättä kämmenillä läpätkämme lapikkailla! En minä sinua pannut, eikä toinen kumppalini, itse hairahit haolta, itse vierit vempeleltä puhki kultaisen kupusi, halki marjaisen mahasi."
Alkuaan itse eläimen näköinen eläinhaltia saattaa vähitellen omaksua ihmistä muistuttavia piirteitä. Kuollan lappalaisten peuranhaltia ilmaantuu toisinaan peurahärkänä, toisinaan heittää sarvensa ja muuttautuu ihmiseksi. Sillä on ihmisen kasvot ja se kulkee ihmisjaloin, mutta on kauttaaltaan karvainen kuin peura. Seuraava kuvaus koskee inkeriläistä sudenhaltiaa: "Kerran tuli erääseen salokapakkaan Sombranmaalla (Somerojärven tienoilla) olento, joka oli muulta asultaan kuin mies, mutta sillä oli suden pää, sekä pyysi viinaa juodaksensa. Hänelle tarjottiin helppoista pulloa, joka isännän mielestä oli tarpeeksi suuri yhdelle hengelle. Olento ei kuitenkaan tyytynyt niin vähään, vaan joi ensiksi neljänneksellisen ja sen päälle vielä muutamia pienempiä puteleja. Kun hän aikoi poistua, kysyi kapakan isäntä ihmeissään, kuka hän sitten tosiaankin oli. Vieras vastasi olevansa se joka vie heidän maastaan sudet pois (ja antaa hirvet sijaan)."
On hyvin ymmärrettävissä, että metsässä liikkuvien eläinten haltioista tulee n.s. metsänhaltioita. Vaikka nämä usein ovat melkein kokonaan jo muuttuneet ihmisenkaltaisiksi, tapaa niistä kuitenkin piirteitä, joista niiden alkuperä vilahtaa esiin. Metsänneito on tosin edestä katsoen ihanan neidon näköinen, mutta takana sillä riippuu pitkä häntä. Toisinaan saattaa metsänhaltialla, kuten kreikkalaisten ihmisenmuotoisella panilla, olla sorkalliset jalat ja sarvinystyrät päässä. Hyvin usein metsänhaltian äänikin muistuttaa metsäeläinten tai -lintujen ääntä.
Vesieläimillä on niitä suojeleva haltia, josta helposti kehittyy n.s. vedenhaltia. Jurakki-samojedit tekevät "vedenisännästä" kalan muotoisen "varjon" eli kuvan tai valitsevat sellaiseksi oudonnäköisen kuivatetun kalan. Kalahaltia näyttäytyy usein harvinaisen tai vesistölle oudon kalan haahmossa. Giljakki pitää miekkavalasta kalahaltian ilmenemismuotona. Piitimen lappalaiset puhuvat sarvipäisistä haltiakaloista. Toisinaan eroaa haltiakala muista vain asentonsa puolesta. Permalaiskansain vedenhaltia näyttäytyy suurena haukena, jonka tuulastajat tuntevat siitä, että se on muita isompi sekä että se nukkuessaan pitää päätään vasten virtaa tahi vasten rantaa elikkä päinvastoin kuin muut kalat. Kuollan lappalaisten "vesieläjä" näyttäytyy usein mateena tai kampelana, joka vastoin tavallisuutta tulee rantaan. Haltiakalan haavoittaminen on vaarallista. Muutenkin tällaisen kalan näkeminen useiden luonnonkansojen käsityksen mukaan ennustaa jotakin: onnettomuutta, sairautta tai kuolemaa. Suomalaistenkin kesken on yleinen luulo, että suuri, harvinainen tai oudolla tavalla pyydystetty kala "tietää" jotakin. Lapissa asuvat suomalaiset nimittävät tällaista kalaa "martaaksi". Kerran olivat eräät nuorukaiset pyydystäneet suuren taimenen, joka oli eksynyt matalapohjaiseen joenrantaan, mutta kotiin tultuaan kehoitettiin heitä heti viemään se veteen takaisin, muussa tapauksessa joku heistä hukkuisi siihen, mistä taimenen olivat pyydystäneet. Virolainen kalamies ryhtyi kerran avannosta pyytämään omituisen näköistä kalaa, mutta heti syntyi kova myrsky ja lumipyry ja samalla kala katosi.
Intiaanien kalahaltiat tavoittelevat toisinaan ihmisenkaltaisia piirteitä. Samoin on suomensukuistenkin kansain kalahaltiain laita. Syrjänit sanovat, että vedenhaltia vain lapsena on kalan näköinen, mutta varttuessaan tulee yhä enemmän ihmisen kaltaiseksi. Eräs haltiahauki osasi puhua, ja sillä oli päässään pitkät vaaleat hiukset. Piitimen Lapissa pyydystettiin siika, jolla oli suomukset kaikkialla paitsi rinnassa, joka oli sileä ja muistutti naisen rintaa. Eräässä Suomen saaristoväestön keskuudessa muistiinpannussa tarussa kerrotaan, että vedenhaltia edestäpäin katsottuna oli mitä ihanin neito, mutta selässä sillä oli kalan suomukset ja evät. Itämeressä uskotaan lisäksi asustavan ihmisen yläruumiilla ja kalan pyrstöllä varustettua merenkansaa.
Mutta aivan ihmisenäkin näyttäytyessään saattaa vedenhaltialla olla joitakin kalaa muistuttavia piirteitä kuten kalan suuri kita, kalanhampaat tai kalan pyöreät silmät. Kuvaava piirre on lisäksi, että se kulkee kalojen seuraamana tuoden niitä mukanaan merestä jokiin sekä että se saattaa eksyä kalamiehen pyydyksiin.
Paitsi kaloilla on muillakin vesieläimillä kuten hylkeillä, valailla, krokodiileillä y.m. niitä suojeleva ja niiden muodossa ilmenevä haltia.
Uhrejakin luonnonkansat näyttävät toimittavan eläinhaltioille. Lappalaisten kerrotaan uhranneen karhunhaltialle jousia ja nuolia. Intiaanit uhraavat kalahaltioille tupakkaa, ihraa y.m. pyytäessään hyvää saalista. Kun Kuollan lappalaiset näkevät haltiakalan, asettavat he rannalle pikarillisen viinaa, leipäpalan ynnä muutamia vaskirahoja. Teurasuhrit eläinhaltioille ovat kuitenkin aivan harvinaisia ja luultavasti myöhäisperäisiä.
Elamhaltioita ihminen palvoo etupäässä ravintonsa vuoksi, Ja samoin on kasvillisuudenhaltiain laita.
KASVIKUNTA.
Eri tahoilta maapalloa poimitut esimerkit tarjoavat todistuksia siitä, että luonnonihminen sielullistuttaa myös kasvillisuuden. Jälkiä siitä tapaamme suomensuvullakin. Palatessaan tuntureilta metsäseutuun lappalaisneidot kiertävät käsivartensa puiden ympäri ja tervehtivät puita, aivan kuin ne olisivat tajuavia ja tuntevia olentoja. Kun tsheremissi menee metsään, puhuttelee hän puita, tiedustelee tietä ja pyytää yön tullen rauhallista leposijaa. Aamulla herättyään hän kiittää puuta, jonka suojassa nukkui, sanoen: "Hyvin lepäsin, rauhassa nukuin. Jää hyvästi, puu, kiitos siitä, että soit minun olla yötä allasi." Sen lausuessaan hän antaa kättä puulle. "Puu ymmärtää ihmisen puhetta ja metsä kuuntelee, kun metsämies laulaa. Tukkimiestä puu pelkää ja vapisee nähdessään hänen kulkevan metsässä kirves olalla. Kaatuessaan puu koettaa tappaa sortajansa." Ryhtyessään puuta kaatamaan Kuollan lappalainen lyö sitä ensiksi kirveenhamaralla kylkeen, s.o. "tappaa puun", jottei se liedellä sähisisi eikä heittäisi poukkia.
Tsheremissi puhuu myös puun "haamusta" eli sielusta (ört), joka syystä tai toisesta voi irtautua asuinpaikastaan. Kun "sielu" on puussa, niin hän selittää, puu viheriöitsee, työntää uusia lehviä ja on "iloinen"; mutta kun "sielu" lähtee, puu kuihtuu ja surkastuu. Toisinaan hän palvookin puun sielua; esim. ripustaessaan puuhun mehiläispöntön hän sanoo: "puunsielu, anna mehiläisille menestystä" tai: "kokoa mehiläiset ympärillesi". Joskus uhrataan sille sorsa mehiläisonnen edistämistä koskevassa juhlassa. Puun "sielua" voimme paremmin nimittää puunhaltiaksi. Kreikkalaisten puunhaltiat, dryadit, kuolivat samalla, kun puut kaadettiin.
Useimmiten on kasvillisuudenkin sielu lajisielu. Virossa uskottiin eri puulajeilla olevan eri haltiansa. Koivumetsän haltia ei milloinkaan mennyt leppä- tai tammimetsään. Suomalaiset puhuvat katajankin haltiasta.
Kaikenlaisten puiden yhteinen edustaja on itse metsä, joka myös sellaisenaan elollistetaan. Metsää palvoessaan mordvalaiset nimittävät sitä "metsäemoksi". Meidän metsänhaltiamme Tapio merkitsee alkuaan vain metsää, kuten monista runosäkeistä vieläkin ilmenee, esim. "risuntäytinen tapio" taikka "tamminen tapio". Joskus käännytään rukouksin itse metsän puoleen:
"Hyvä metsä, puhdas metsä, katso minun karjojani!"
Samoin kuin metsässä elävät eläinhaltiat pyrkii metsän sielukin eli metsänhaltia lainaamaan ihmistä muistuttavia piirteitä. Ihmisen näköisyyttä tavoitellessaan se ei kuitenkaan voi salata alkuperäistä olemustaan. Suomalaisella metsänhaltialla on "havuhattu", "siniviitta" ja "naavaparta". Hyvin yleinen on käsitys, että metsänhaltia on puiden pituinen. Venäläisten metsänhaltia voi siten pidentää ja lyhentää kokoansa, että se seisoessaan suurten honkien keskellä on hongan pituinen ja matalassa pensaikossa kulkiessaan taas pensaan korkuinen. Mordvalaisen "metsäemon" jalat, silloin kun tämä on pukeutunut ihmishaahmoon, ovat kömpelöt ja paksut kuin tukit. Skandinavilainen metsänemäntä on etupuolelta kaunis ja viehkeä nainen, mutta sen selkäpuoli on kuusenhavujen peittämä tai on se takaapäin katsottuna kuin laho kanto, kaarestunut puu, risu tai puunhaarukka.
Viljan sielu saattaa kätkeytyä yksityiseen korteen, kuhilaaseen tai viimeiseen sitomaan. Vieläpä yksityinen jyväkin voi olla sen näkyväinen edustaja. Malajilaisten riisinsielu pukeutuu toisinaan omituisten riisinjyvien muotoon, jotka muiden mukana kylvetään peltoon. Nyppimällä tähkäpäitä toisen peltosaralta voi siitä yleisen käsityksen mukaan riistää viljan "onnen". Tsheremissit sanovat, ettei viljaa, joka ei ole tarpeeksi tuleentunut, ole leivän puutteessa hyvä leikata ja viedä kuivausriiheen, sillä silloin "koko viljavainio menee sekaisin ja oljet murtuvat". Pitämällä riihessä tai puimatanterella ainakin yhden puimattoman sitoman säilyy siinä viljaonni.
Paitsi aineeseen sidottua ruumissielua on viljalla myös siitä irtautuva sielu. Tämä on aina lajisielu. Jollei riisi menesty, sanovat malaijilaiset, että riisin "sielu" on lähtenyt pellosta. Samoinkuin ihmisen sairastuminen ja riutuminen luonnonihmisten käsityksen mukaan johtuu siitä, että sielu on jättänyt asuntonsa, samoin uskotaan viljan riutumisen syynä olevan sen, että viljan "sielu" on lähtenyt pellosta. Kummassakin tapauksessa on sielu asiantilan parantamiseksi, mikäli mahdollista, etsittävä takaisin.
Kadonnutta "viljansielua" votjakit etsivät erikoisin juhlallisin menoin. Paitsi varsinaista etsijää, n.s. "näkijää", valitaan toimitusta varten kuusi muuta henkilöä, kolme nuorukaista ja yhtä monta neitosta, jotka valkopukuisina valkoisten hevosten selässä lähtevät ajamaan ympäri kylän vainioita pitäen silmällä pientä valkoista perhoa, n.s. "sieluperhoa", jommoisena viljansielun samoinkuin ihmissielun uskotaan olopaikastaan irtaannuttuaan ilmenevän. Etsimänsä löydettyään saattue palaa laulaen erikoista "viljansielun etsintälaulua" pellon laidassa olevaan uhripaikkaan, jossa kylän vanhukset sillä välin ovat teurastaneet uhriksi valkoisen lampaan. Kun uhriateria, minkä aikana sieluperho on valkoiseen liinaan vangittuna, on päättynyt, saa se henkilö, jota perho etsittäessä huomattavasti lähenteli, "viljansielun" haltuunsa sekä vie sen kotinsa vilja-aittaan muutamaksi aikaa, kunnes perhonen jälleen juhlallisesti saatetaan viljamaalle ja siellä lasketaan vapauteen. "Viljansielun" löydyttyä uskotaan riutuneen viljan virkoavan uudelleen.
Paitsi perhosen haahmoon voi viljanhaltia pukeutua muunkinlaisten eläinten muotoon. Eräs Celebes-saaren luonnonkansa uskoo riisin "sielun" näyttäytyvän pienenä sinisenä lintuna. Keski-Europan viljanhaltiat ilmaantuvat useiden eläinten, kuten härän, pukin, suden, koiran, kissan, jäniksen y.m. muodossa. Viljasuden ovat virolaisetkin tunteneet; lapsia varoitetaan viljapeltoon menemästä sanomalla: "viljasusi tulee". Häräksi kuvitellusta kasvillisuuden haltiasta näyttää votjakeilla säilyneen jälkiä eräässä pälvijuhlan yhteyteen liittyvässä leikissä. Kun valkoinen uhrihärkä on teurastettu, puhdistetaan eläimen häntä karvoista ja liotetaan vedessä sitkeäksi. Senjälkeen joku nuorukaisista ottaa sen käteensä, heiluttaa sitä takanaan sekä painaen päänsä rintaansa vasten mylvii kuin härkä. Nuorukaista, jota nimitetään "härkävasikaksi", toiset kestitsevät kotitekoisella viinalla, mutta toiset estelevät häntä sitä juomasta. Tästä "härkävasikka" vihastuu ja alkaa hännällään huiskien karkoittaa ympärille tunkeilevaa kansaa.
Ihmisenkin haahmoa viljanhaltia toisinaan tavoittelee. Siihen voivat helposti antaa aihetta sellaiset haltian nimitykset kuin "viljaemo". Malajilaiset puhuvat "riisiemosta", maataviljelevät intiaanit "maissiemosta". Europassa tavataan sellaisia nimityksiä kuin "ruisemo", "ruisakka", "ohra-akka", "herneakka", "naurisakka" y.m. Kuollan lappalaiset puhuvat "ruohoemostakin". Nimestä ja alkavasta henkilöimisestä huolimatta kuultaa niistä kuitenkin niiden alkuperä esiin. Mordvalaisten "viljaemo" tosin laulaa mordvattaren pukimissa, mutta itse laulussaan kertoo olevansa "aamuhämärässä kylvetty, iltahämärässä korjattu, aittaan heitetty pääsiäiseksi kaljaksi, jouluksi piirakoiksi". Tsheremissien viljankasvua vartioiva "pientarenukko" esiintyy vihreissä pukimissa. Venäläisten "peltohinen" (polevik) on viljankorsien korkuinen.
Myös kasvillisuutta edustavan haltian kuva, jota käytetään joko uhri- tai muiden maagillisten menojen aikana, saattaa olla ihmisen muotoinen, voipa viljanhaltiaa edustaa eläväkin, usein viljakorsilla koristettu ihminen. Setukais-virolaisten ohranhaltia peko oli vähäinen ihmisenmuotoinen vahanukke. Alkuaan on kuitenkin itse kasvillisuus esim. viimeisen sitoman edustamana sekä magian että palvonnan alainen. Keski-Europan kansat, jotka uskovat viljansielun leikkuun aikana piilottautuvan pellon viimeisiin korsiin, koristavat viimeisen sitoman ja nimittävät sitä "viljaemoksi". Perun alkuasukkaat pukivat kimpun maissintähkiä naisen pukuun ja sellaisena palvoivat "maissiemoa" uskoen, että sillä on "voima synnyttää ja kasvattaa paljon maissia". Uhratessaan keväällä ensi päivien ilmaannuttua kasvillisuuden edistämiseksi votjakit keittävät puuron, jota pannaan kolmeen kuppiin. Yksi viedään uhripaikasta etelään päin n. 80 askelta, toinen yhtä kauaksi itään, kolmas jätetään uhripaikalle. Huomattava on, että puurokuppeihin pannaan heiniä ja lusikka. Rukoiltaessa pyydetään hyvää heinänkasvua. Palvoessaan viljanhaltiaa touolle ryhtyessään votjakki asettaa kukkurallisen viljavasun maahan eteensä ja rukoilee itse viljaan kohdistetuin katsein. Mordvalaiset uhraavat "viljaemolle" keltaisen eli viljanvärisen linnun.
Yleisen "viljaemon" rinnalla, joka on kaikkien viljakasvien haltia, on myös olemassa erikoisten viljalajien yksityishaltioita. Olemme jo edellä nimittäneet muutamia sellaisia. Agricola kertoo niitä olleen meidänkin esi-isillämme. Hän mainitsee m.m. rukiin, ohran, kauran ja nauriin haltiat. Virolaisilla oli lisäksi "humalatarhan isäntä" sekä "liinaemo", jota säilytettiin vaatekirstussa, "jotta pellavat menestyisivät".
Paitsi niiden kasvien, joista ihminen tai hänen kotieläimensä saavat ravintonsa, puhuvat luonnonkansat myös päihdyttävien tai muita maagillisia voimia sisältävien kasvien haltioista. Yleensä ei kasvillisuuden haltioille uhrata, jolleivät ne tavalla tai toisella voi ihmistä palvella. Alkeellisella asteella tarkoittavat näet uskonnolliset yhtä hyvin kuin maagillisetkin menot yksinomaan aineellista hyötyä.
Omia etujaan luonnonihminen valvoo myös palvoessaan elottoman luonnon jumalia.
ELOTON LUONTO.
Ihmeellisempi kuin elollisen eläin- ja kasvikunnan sielullistuttaminen on luonnonihmisen taipumus elollistamaan myös häntä ympäröivä eloton luonto. Luonnonilmiöt ja -esineet käsitetään inhimillisesti tajuaviksi, tunteviksi ja tahtoviksi olennoiksi. Täten syntyvät n.s. luonnonjumalat ja -haltiat, joista ensi sijalla on taivaanjumala.
Suomenkielessä on kaksi sanaa, jumala ja Ilmari, jotka kumpikin alkuaan ovat olleet taivaanjumalan nimityksiä. Edellinen merkitsee nykyään jumalaa yleensä, kuten jubmel Lappiin lainattuna, mutta tsheremissin kielessä jumolla on säilynyt vielä sen vanhempi, taivaanjumalan merkitys. Sitäpaitsi tarkoitetaan jumolla nykyiskansan kielessä lisäksi taivasta ja ilmaa, mikä nähtävästi on sanan alkuperäisin merkitys. Esimerkin siitä, miten "taivaanjumala" voi joutua myös jumalaa yleensä merkitsemään, tarjoavat m.m. tshuvassien ja tatarien taivaanjumalat tura ja tängere.
Toinen suomalainen nimi, Ilmari, johtuu "ilma" sanasta, joka alkuaan merkitsee sekä ilmaa että taivasta. Meidän Ilmari esiintyy votjakkien kielessä inmar muodossa. Mutta näillä on myös suomalaista "ilma" sanaa vastaava in(m) taivaanjumalaa merkitsevänä. Sama sana on lisäksi syrjänien jen ja ostjakkien ilem eli item. Samojedit nimittävät sekä taivasta että taivaanjumalaa numiksi.
Taivaanjumalaa ei ole tuntenut ainoastaan suomensuku. Sellainen oli m.m. roomalaisten Juppiter, kreikkalaisten Zeus, germanien Ziu eli Tyr ja kiinalaisten Tien. Myös hyvin alhaisella kehitysasteella olevilla kansoilla, kuten Austraalian alkuasukkailla, on jumalistossaan muuan yksikseen oleva, etäinen ja ylhäinen jumaluusolento, jonka puoleen ei rukouksin eikä uhrein käännytä. Vaikkakaan sitä nykyiskielissä ei nimitetä taivaaksi, ei uskonnontutkija kuitenkaan jää epätietoiseksi siitä, ettei tämä jumala ole ajattelun tulos, vaan ilmeisesti palautuu luonnon mahtavimpaan elollistettuun ilmiöön. Samaa jumalasukua ovat intiaanien hämäräpiirteiset ylhäällä asuvat "suuret henget eli voimat". Afrikan neekerikin tietää, että "missä taivas on, siellä on jumala".
Kun tämä korkein jumaluus alkuaan on aistimin havaittavan taivaan herättämä mielikuva, ei ole kumma, että se yleensä esiintyy hyvin hämäräpiirteisenä. Tavallisin määre, minkä taivaanjumala saa rukouksissa, on "korkea" tai "suuri", mitkä hyvin sopivat itse taivaalle. Herodotos sanoo muinaispersialaisten palvoneen "koko taivaan piiriä". Valaiseva on myös seuraava Pawnee-intiaanin antama kuvaus: "Valkoinen mies puhuu taivaallisesta Isästä; me sanomme Tirawa-atius, ylhäinen isä, mutta me emme ajattele Tirawaa henkilöksi. Me ajattelemme Tirawan olevan kaikessa, ikäänkuin voiman, joka on tehnyt ja pudottaa ylhäältä alas kaikki, mitä ihminen tarvitsee. Minkä kaltainen tuo ylhäinen voima, Tirawa-atius on, ei kukaan tiedä, ei kukaan ole ollut siellä." Muuan vanha tieto kertoo samojedeista, etteivät nämä koskaan tee kuvaa num-haltiastaan "syystä, etteivät tiedä, miten hänet kuvaisivat".
Pääasiallisesti kansanrunoudessa taivaanjumala esiintyy ihmisenkaltaisena olentona. Tsheremissit tietävät kertoa, että hänellä on taivaassa asunto. Niinkuin ihminen täällä alhaalla harjoittaa hänkin maanviljelystä, hänellä on vihreät vainiot ja paljon kaunista karjaa. Onpa hänellä mehiläisiäkin kuten ainakin hyvällä tsheremissitalokkaalla. Samoinkuin mahtavalla maallisella hallitsijalla on ostjakkien taivaanjumalalla, joka asuu ylimmässä taivaan kerroksessa, talossa, jossa loistaa kultaa, hohtaa hopeaa, paljon apulaishenkiä, lähettiläitä ja kirjureita. Varsinkin itämaisten kansojen taivaanjumalaa ympäröi suuri taivaallinen hovijoukko.
Yhteisiä piirteitä eri kansojen taivaanjumalan palvonnassa on se, että uhriteuraan mikäli mahdollista tulee olla valkeakarvainen, sekä että uhripapin kasvojen tulee olla suunnattuina "ylös- eli päivään päin", erotukseksi manalanhaltiain uhreista, jotka toimitetaan "alas- eli yöhön päin". Usein valitaan uhripaikaksi vuorenlaki tai muu ylävä paikka. Jotta uhri olisi niin lähellä jumalaa kuin mahdollista, asettavat jurakki-samojedit valkoisen uhriporon luut korkeimman vuoren huipulle. Pää asetetaan vielä seipään päähän, kuono itäänpäin. Useimmiten on polttouhri saanut korvata edellisen, toisin paikoin vaikeasti toteutettavan tavan. Tällöin uskotaan tulen savun saattavan uhriantimet taivaan korkeuteen. Senvuoksi, jollei uhrisavu nouse ylöspäin, vaan painautuu maata vasten, on se merkkinä siitä; ettei jumala katso leppyisesti uhrin puoleen. Mainittakoon lisäksi eräs taivaanjumalan ja maanalaisten haltiain uhreissa eroava tapa, joka on ollut tunnettu sekä Aasiassa että Europassa, nim. se, että edellisissä uhreissa on käytettävä "valkoisia" eli lehtipuita, jälkimäisessä "tummia" eli havupuita.
Lappalaisten taivaanpalvonnassa esiintyy omituinen tapa, jota ei ole muilla suomensukuisilla kansoilla. Kerrotaan näet, että he uhrasivat taivaanjumalalle, "jottei tämä sallisi taivaan eli maailman pudota". Uhrialttarin ääreen asetettiin tällöin haarukkapäinen puu tai hyvin korkea rautapiikillä varustettu paalu, n.s. "maailmanpatsas", että jumala sillä "voisi tukea maailmaa ja pitää sitä kunnossa, jottei se vanhenisi eikä sortuisi entisestä asennostaan". Puu voideltiin uhriteuraan verellä. Lappalaiset ovat nähtävästi saaneet tämän omituisen tavan skandinavinaapureiltaan, germanit kun myös ovat käyttäneet tällaisia "maailmanpatsaita" ( irminsul ).
Ei ole kumma, että suuri, salaperäinen taivas valoineen, sateineen, salamoineen y.m. ihmeellisine voimineen ja ilmiöineen, jotka hyvin läheisesti koskevat kaikkea maanpäällistä elämää, on jo varhain joutunut luonnonihmisen erityisen huomion esineeksi. Kuitenkin on muistettava, ettei jonkin luonnonilmiön elollistamiseen vielä välttämättä liity uhripalvonta. Niin esim. eskimot eivät uhraa taivaanjumalalle. Eivät myöskään giljakit palvo häntä sen enempää kuin aurinkoa, kuuta tai muita taivaanvoimia. Harvinaista, jopa tykkänään vierastakin on taivaalle uhraaminen myös itäisten samojedien ynnä pohjoisinten ostjakkien keskuudessa. Palvomaan ja uhraamaan luonnonihminen ryhtyy etupäässä käytännöllisistä syistä. Suurempi merkitys kuin arktisten seutujen metsästäjä- ja kalastajakansoille on taivaanvoimilla, lämmöllä ja sateella, maataviljeleville kansoille. Maanviljelys ja taivaanjumalan palvonta näyttävät olevan hyvin läheisessä suhteessa toisiinsa. Taivaanjumalalta rukoillaan näet pääasiallisesti hyvää viljankasvua. Valaiseva on votjakkien käsitys, että inmarille samoinkuin "maaemolle" on ainoastaan kesän aikaan uhrattava, talvella se on sopimatonta.
Myöhemmin tulee taivaanjumalasta hyvin tärkeä ja monipuolinen haltia, joka huolehtii ihmisen kaikista tarpeista. Hänen kädessään on koko ihmisen elämä. Hän kasvattaa ihmistä elämän koulussa, rankaisee pahat työt ja palkitsee hyvät. Alkuaan hän sitävastoin on niin etäinen ja ylhäinen, ettei hän puutu ihmisten keskeisiin asioihin. Sellainen on esim. itäisten samojedien num. Mitä votjakit tässä suhteessa ajattelevat, kuvastuu selvästi seuraavista sanoista: "Inmar on heidän käsityksensä mukaan vain hyvä haltia, joka suojelee heidän elämäänsä sekä antaa heille ruuan ja vaatteet, mutta jolla ei ole mitään tekemistä ihmisten kesken vallitsevien suhteiden kanssa." Näin ollen ei taivaanjumala siis alkuaan ole ollut vainajien kaltainen tapaintuomari.
Luonnonkansojen elollistamaan taivaaseen eli taivasjumalaan sisältyvät alkuaan kaikki taivaan voimat ja ilmiöt. Sen erikoisilmiöiden, kuten tähtien ja ukkosen palvonta on ilmeisesti myöhempää perua. Eräät Pohjois-Amerikan luoteisrannan asukkaat sanovat aurinkoa ja kuuta vain taivaan "silmiksi". Samoin jurakki-samojedit nimittävät aurinkoa taivaan "hyväksi silmäksi" ja kuuta sen "pahaksi silmäksi". Ukkosen jyrinää pidetään yleensä taivaanjumalan äänenä. Vielä silloinkin kun erikoinen ukkosjumala tai aurinkojumala on syntynyt, liittyy näihin käsityksiä, jotka kuuluvat taivaalle kokonaisuudessaan.
Tähtijumalien etunenässä on auringonhaltia mainittava. Kuitenkin ovat eräät alkeellisen uskonnon tutkijat tulleet siihen tulokseen, että kuunpalvonta olisi yleisempi ja auringonpalvontaa varhempi. Niinhyvin auringosta kuin kuusta valmistetaan niiden muodon mukaisia "varjoja" eli kuvia, joita käytetään sekä magian että uskonnon palvelukseen. Auringon ja taivaanjumalan palvonta näyttävät olevan hyvin läheisessä suhteessa toisiinsa. Kummallekin uhrataan valkoisia teuraita ja itää kohti. Kummaltakin anotaan ennen kaikkea hyvää viljasatoa. Lappalaisten kerrotaan myös rukoilleen aurinkoa "heittämään armollista valoaan porojen ja kaiken muun yli, mistä he saivat elatuksensa". He pyysivät siltä varsinkin "iloista maitokesää". Taivaan- ja auringonjumala saattavat helposti sulautua samaksi olennoksi, tai jälkimäinen syrjäyttää tykkänään edellisen. Niin esim. tungusien käsitykset auringon- ja taivaanjumalasta usein yhtyvät. Muinaisten itämaalaisten ja meksikolaisten jumalistossa tuli auringonjumalasta ylijumala.
Aivan auringolle ominaisia ovat ne uhrit, joita toimitetaan silloin, kun päivä polttaa maan ja surkastuttaa kasvillisuuden tai kun auringonsäteistä uskotaan jonkin taudin, esim. päänsäryn ja heikkomielisyyden, aiheutuvan. Tsheremissit toimittavat sille uhrin myös kun lapsen kasvot ovat käyneet kovin kalpeiksi. Kannon päähän asetetaan kananmuna ja kolme ohukaista sanomalla: "Valkoinen aurinko, anna lapselle verevät kasvot."
Rukouksissa aurinkoa usein puhutellaan "aurinkoemoksi"; tällä ei kuitenkaan tarkoiteta, että aurinkojumala olisi ihmisen muotoinen olento sen enempää kuin silloinkaan, kun sanotaan: "aurinkoemo nousee" tai "aurinkoemo paahtaa maata". Huomattava tässä suhteessa on myös rengas aurinkojumalan kuvana.
Kuun uskotaan salaperäisellä tavalla vaikuttavan koko luontoon, sekä ihmisiin että eläin- ja kasvikuntaan. Varsinkin synnytyksen menestyminen näyttää siitä riippuvan. Lappalaisilla oli tapana joulun tienoissa ilmaantuvan uuden kuun tultua näkyviin ripustaa sille uhriksi vaskirengas. Muuan vanha tiedonanto selittää tätä tapaa seuraavasti: "Koska porot tänä aikana ovat kantavia, ripustavat lappalaiset vaskirenkaan vaskiketjussa kodan kattoon oven kohdalle, niin että kuu voi paistaa vaskirenkaaseen, he uskovat näet, että kuu voi auttaa porolehmiä hyvin synnyttämään vasikoita sekä myös suojella niitä kaikilta vahingoilta kantamisen aikana."
Tsheremissit, jotka uhraavat kuulle teuraitakin, nimittävät sitä sen puoleen kääntyessään "kuuemoksi". Kansojen runoudessa personoidun auringon ja kuun sukupuoli suuresti vaihtelee. Ostjakit ja eräät muut Pohjois-Siperian kansat puhuvat aurinko-eukosta ja kuu-ukosta. Pohjois-Amerikan intiaanien mytologiassa on aurinko tavallisesti mies- ("aurinko-isä"), kuu naispuolinen jumala; kuitenkin on näiden keskuudessa heimoja, jotka pitävät aurinkoa naisena ja kuuta miehenä tai kumpaistakin miespuolisena olentona.
Pienemmistäkin tähdistä näyttävät muutamat päässeen palvonnan alaisiksi. Niin on esim. seulasten eli plejadien palvonnasta säilynyt jälkiä m.m. Europassa. Eräässä kyselykaaviossa, jossa tiedustellaan lappalaisten muinaisia uskomuksia, on seuraava kysymys: "Oletko palvonut seulasia, jotta ne lämmittäisivät ilmaa?" Pohjois-Amerikan intiaanien uskonnossa on kointähdellä (Venus) varsin huomattava osa. Tunnetut ovat muinaisten babylonilaisten suuret kiertotähtijumalat, joista viikonpäivien alkuperäiset nimet johtuvat.
Mahtavimpia taivaallisten voimien haltioita on ukkosenjumala, josta eri kansoilla on erilaisia mielikuvia. Votjakit nimittävät ukkosjumalaa "ukkos-emoksi", ymmärtäen sillä itse luonnonilmiötä. Eräät Itä-Aasian kansat kuvittelevat sitä lohikäärmeeksi, intiaanit puhuvat ukkoslinnusta, jommoiseksi ukkosjumala usein kuvataankin. Myös jurakkisamojedit tekevät siitä linnun (hanhen) muotoisen "varjon". Ostjakit nimittävät sitä "siivelliseksi ukoksi". Täydellisesti ihmisenmuotoinen ukkosjumala on luonnonkansoilla harvinainen. Skandinavit ja lappalaiset kuvittelivat sitä "vanhaksi mieheksi", joka vasara kädessä karkoittaa paholaisia. Sille uhrattiinkin suuria vasaroita. Arkeologit ovat osoittaneet, miten tämä mielikuva, joka ei ole ollut meidänkään maassamme tuntematon, on Itämailta saapunut.
Ukkoselle ovat etupäässä maataviljelevät kansat uhranneet. Samoinkuin taivaanjumalan uhri on ukkosenkin, mikäli mahdollista, toimitettu ylävillä paikoilla. Varsin alkuperäisiä piirteitä osoittaa seuraava uhrikuvaus Rautalammilta: "Määrättynä päivänä kevätkesällä tapettiin Ukolle uhriksi karjasta paras lammas. Sen keitettyä lihaa ynnä kaikkia talon muitakin varoja pantiin vähän kutakin lajia tuohisiin vakkasiin, jotka kannettiin Ukonvuorelle. Sinne jätettiin ruuat, niinkuin myös oluet ja viinat, koskettamatta yöksi. Mitä aamulla oli ruuista jäljellä, sen söivät uhraajat itse. Samoin he tyhjensivät juoma-astiat valettuansa ensin vähäsen vuorelle, ettei tulisi ylen poutaista kesää."
Kaukaasian kansoilla on tapana asettaa ukkosjumalalle uhratessaan täysinäinen olutmalja vuorenhuipulle yön ajaksi, jolloin ukkosjumalan uskotaan nauttivan juomaa sekä kaatavan maljan maahan. Siellä, minne päin malja on kaatunut, tulee sateinen ja viljava kesä.
Ukkosjumalan palvontaan liittyy tavallisesti maagilliset vesikastelut, joiden tarkoituksena, kuten rukoussanoistakin käy ilmi, on hankkia viljamaalle virkistävää sadetta.
Samoinkuin auringonjumala sulautuu ukkosjumalakin helposti taivaanjumalaan omistaen kaikki tämän ominaisuudet. Skandinavien Thoria ja samaten meidän Ukkoa rukoiltiin pakanuudenajan lopulla kaikenlaisissa huolissa kuten taivaan ylijumalaa ainakin.
Tuulenhaltiaa, jota eivät esim. samojedit, ostjakit, eskimot ynnä monet muut kansat tunne, votjakit nimittävät vain "tuuleksi", tsheremissit ja mordvalaiset sanovat sitä "tuuliemoksi". Tuulelle maataviljelevät kansat uhraavat, "jottei se liioin riehuisi ja siten turmelisi viljaa, vaan liikkuisi lauhkeana viljavainioiden yli". Intiaanien uskonnossa on eri ilmansuuntien tuulilla oma omituinen merkityksensä, heillä on neljän ilmansuunnan haltiat. Paljon suuremman huomion alaiseksi pääsee tuulenjumala merenkulkija-kansain, kuten muinaisten Skandinavien, keskuudessa.
Ilman haltioihin on lisäksi luettava pakkasenhaltia. Tätä haltiaa palvotaan niillä seuduin, missä halla voi tuottaa tuhoja kasvillisuudelle. Votjakit uhraavat "härmälle" harmaan eli siis luonnonilmiön itsensä värisen lampaan, kun kuuraa kylminä kevätöinä ilmaantuu viljavainioon. Samoin uhraavat tsheremissit "hallaukolle" harmaan oinaan ja "halla-akalle" samanvärisen lampaan. Venäläiset ja mordvalaiset uhraavat "pakkasukolle" puuroa reppänään. Jälkimäiset lausuvat tällöin: "Olemme sinulle valmistaneet puuroa, varjele meidän toukojamme." Skandinavian lappalaiset nimittivät pakkasjumalaa "härmämieheksi". Sen sanotaan olleen "sään, lumen ja jään haltian", jolle uhrattiin, "jottei jää vahingoittaisi poroja sekä jotta lumituisku taukoaisi". Siihen nähden, että tämän haltian nimessä esiintyvä "härmä" sana tavataan vain Lapin eteläisessä murteessa, on epävarmaa, onko tämä haltia Lapissa sen laajemmalla alalla ollut tunnettu. Sanan merkitys "härmä ruohikossa" tekee mahdolliseksi olettaa, että tämä "härmämies" kuuluu maataviljelevien naapurien jumalistoon. Yleensä ei arktisilla kansoilla, vaikka ehkä odottaisi, ole pakkasenjumalaa.
Muutkin taivaanilmiöt luonnonihminen elollistaa, vaikkakaan hän ei niille uhraa. Vielä nykyään ovat esim. revontulet pohjoisten kansojen mielikuvituksessa sekä eläviä että tajuavia olentoja. Kun ne kovasti "juoksevat", pelkäävät lappalaiset niitä; jos he tällöin sattuvat ajamaan poroilla, hiljentävät he vauhtia ja poistavat kulkuset. Kodassakaan ei saa meluta, eikä revontulia ole hyvä sormellaan osoitella, siitä ne näet suuttuvat ja alkavat entistä enemmän hyppiä ja liekehtiä. Naiset eivät mitenkään saa tällöin avopäin astua pihalle, revontulet saattavat näet tarttua heitä hiuksiin. Jos niitä pilkkaa, niin "ne laskeutuvat alas ja syövät syyllisen".
Tsheremissien käsityksen mukaan ovat pilvetkin eläviä olentoja. Jolleivät ne eläisi, niin hän sanoo, kuinka ne voisivat liikkua ja kulkea kunne tahtovat. Ne ymmärtävät puhettakin; ihminen voi kutsua niitä luokseen tai kehoittaa niitä poistumaan toisiin seutuihin.
Elollistamistaan luonnonesineistä luonnonkansat palvovat yleisimmin ja hartaimmin maata, jota eri tahoilla maapalloa nimitetään "maaemoksi". Näyttää olevan vaikeata käsittää sitä muuksi kuin naispuoliseksi olennoksi. Ei ainoastaan kasvillisuudesta elävät kansat, vaan myös paimentolaiset osoittavat maalle jumalallista kunnioitusta. Ainoastaan siellä, missä "maaemo" ei voi mitenkään lapsiaan hyödyttää, kuten etäällä pohjosessa, ei se ole minkäänlaisen palvonnan eikä juuri maagillisten menojenkaan alainen. Maaemon asemesta palvovat esim. eskimot "mereneukkoa", jota he nimittävät "ruoka-astiakseen".
Kuten monet uudet keksinnöt ovat saaneet vastustusta taikauskoisen kansan puolelta, niin on ollut laita maanviljelyksenkin. Paimentolaiset pitävät usein vieläkin maan muokkaamista syntinä. Eräiden mongoliheimojen käsityksen mukaan on maa niin pyhä, ettei sitä saa terävillä aseilla haavoittaa eikä kaivaa. Kun erästä alhaista intiaaniheimoa kehoitettiin ryhtymään viljelemään maata, vastasi eräs: "Te kehoitatte minua kyntämään maata! Tuleeko minun ottaa veitsi ja raadella emoni rintaa? Te käskette minua kaivamaan kivet pois! Tuleeko minun kaivaa luut hänen ihonsa alta? Te kehoitatte minua niittämään ruohoa ja tekemään heinää tullakseni varakkaaksi kuin valkoinen mies! Mutta kuinka voisin leikata emoni suortuvat?" Giljakki sanoo: "Ken maata ryhtyy kaivamaan, se kuolee pian." Jonkinlainen paha omatunto kuvastuu votjakinkin sanoista, kun hän kynnön edellä uhratessaan rukoilee, ettei maaemo "suuttuisi, kun ihmisen on pakko kaivaa ja kyntää maata".
Tsheremissien käsityksen mukaan on maa elävä olento. "Jollei maa eläisi, ei se voisi mitään kasvattaa." Lisäksi hän on vakuutettu, että "maa ymmärtää ihmisen puheen ja tietää ihmisen tarpeet. Maa antaa ihmiselle ravinnon ja haudan." Maalle uhrataan yleensä mustia eli maankarvaisia teuraita, joiden luut kuopataan maan poveen. Tsheremissit sanovat sen tekevänsä, "jotta maa jaksaisi kasvattaa ruohoa ja viljaa". Toisin paikoin uskotaan, että maa on vain kesällä valveilla. Votjakkien mielestä ei maaemolle "sovi uhrata aivan myöhään syksyllä siitä syystä, että maa silloin jo nukkuu".
Kuten personoitujen luonnonesineiden sielut yleensä alkuaan ovat itse aineeseen eli ruumiiseensa sidottuja, samoin on maaemon laita. Käsitys, että maan sielunvoima, "väki" tai "onni", kätkeytyy maasta otettuun turpeeseen tai multaan, ilmenee m.m. "maan eli maa-onnen varastamis"-menoista. Syrjänit toimittavat tämän katalan menon siten, että varas hiipii toisen pelto-osalle, ottaa sieltä kourallisen multaa ja lausuu: "Hyvä onni, seuraa minua, anna minulle hyvä sato."
Kun tsheremissitalokas huomaa, että "pellon menestys" on poistunut hänen vainiostaan, kääntyy hän tietäjän puoleen. Tämän toimena on tutkia, kenen pellossa entisvuosina on ollut huono viljankasvu, mutta viime aikoina huomattavasti parantunut, josta päätetään, että se henkilö on toiselta varastanut pelto-onnen. Asianomainen menee tällöin salaa naapurin pellolle, ottaa sieltä multaa virsuun, jota virsunnyöristä vetäen kuljettaa perässään kuten pientä rekeä. Tuotuaan takaisin "pellon menestyksen" hän palvoo sitä sanoen: "Kasvata viljaa, älä lähde pois, jos joku yrittää sinut varastaa, vaan pysy yhä pellossani!"
Mordvalaisten "peltoemon" voi "hevosenjalka hajoittaa tai kuljettaa vieraaseen peltoon".
Tshuvassien "maan varastamiseen" liittyvät menot muistuttavat häitä, maaemolle valitaan näet tällöin elävä "sulhanen". Tämän tulee olla nuori ja vankka henkilö, sillä naimisiin joutuminen maaemon kanssa on niin rasittavaa, että "sulhanen" kestävyydestään huolimatta harvoin saavuttaa korkean iän. Vaikka häämatkalle lähdetään kulkusten helistessä ja laulun ja soiton raikuessa, hiljenee kaikki niin pian kuin lähestytään paikkaa, mistä morsian on noudettava. Yön hiljaisuudessa ajetaan vainiolle, missä muut nostavat maaemon "sulhasen" hääjonon ensimäisistä vankkureista maahan. Seurueen vanhin esiintyy puhemiehenä ja lausuu peltoon kohdistetuin katsein: "Olemme saapuneet sinun luoksesi, rikas ja kallis morsian, kauniin ja nuoren sulhasen kera. Me tiedämme, ettei sinun rikkaudellasi ole määrää, mutta arvaamaton on myös 'sulhasemme' palava rakkaus sinua kohtaan." Tällä välin "sulhanen" kumartuu maahan asti. Puhemies jatkaa: "Niin rakasta sinäkin, kallis morsian, sulhastamme, äläkä kieltäydy noudattamasta pyyntöämme." Sulhanen kumartaa jälleen. "Ota mukaasi, kallis morsian, kaikki omaisuutesi pelloilta ja niityiltä, metsistä ja joista." Kun jälleen on syvään kumarrettu, otetaan lapioilla multaa kaikkiin vankkureihin. "Sulhanen" nostetaan ensimäisiin ajopeleihin. Kun vihdoin laulun ja soiton kaikuessa sekä käsientaputusten ja riemuhuutojen raikuessa saavutaan kotikylään, menee "sulhanen" lapio kädessä ensiksi oman, sitten muidenkin vankkurien luo lausumaan tervetuliaiset "morsiamelleen" sanoen: "Ole tervetullut, kallis morsiameni, minä rakastan sinua enemmän kuin kultaa, jopa enemmän kuin henkeäni. Rakkauteni vuoksi levitä omaisuutesi pelloillemme ja niityillemme, metsiimme ja jokiimme." Sen sanottuaan hän ottaa lapiolla kaikista ajopeleistä multaa, jota muutkin menoihin osaaottavat kantavat peltosaralleen.
Kun maaemo tämäntapaisissa menoissa on samalla kertaa "emo" ja "vaimo", syntyy täten eräiden kansojen mytologiasta tunnettu hedelmällisyydenjumalatar, joka samalla kertaa on äiti ja vaimo. Myös Inkerissä muistiinpantu ritualinen runo kertoo, miten:
"Sämpsä poika Pellervoinen makasi emintimensä keskellä jyväkekoa."
Tsheremissit puhuvat sellaisestakin maan sielusta (ört), joka voi irtautua vainiosta ja viedä kasvuvoiman mukanaan. Sitä he nimittävät myös, kuten votjakitkin, "pellon sieluksi". Kun "sielu" on maassa, niin "maa hedelmöitsee, mutta mistä se on lähtenyt, siellä ei maa jaksa kasvattaa ruohoa eikä viljaa". Inkeriläisten käsityksen mukaan saattaa asuntomaankin haltia poistua paikoiltaan. Kun meluavaa väkeä tulee taloon, sanotaan Soikkolassa: "Nuo liikuttavat maahaltiaksen tilaltaan pois." Myös sanotaan: "Ei pidä kirota, maahaltias on liikkunut tiloiltaan pois, häylyy."
Maasta irtautuvan "sielun" eli "haltian" ilmeneminen jossakin näkyväisessä haahmossa on harvinaista. Yleensä sekaantuu maan irtonaissielu helposti kasvillisuuden haltiaan, samoinkuin asuntomaan sielu kodinhaltiaan.
Maanalaisten henkien tyyssijana ovat eräät luonnonkansat palvoneet "maaemoa" tai "maaeukkoa" myös lasten antajana ja synnytyksen haltiattarena, jolle lasten syntyessä uhrataan maan poveen. Lappalaisilla oli tällöin tapana haudata maahan elävä uhriteuras, samojedit kuoppaavat koiran kokonaisena maahan, ja liettualaiset vuodattivat sille juomauhrin. Ruotsissa nimitetään synnytyksessä avustavaa henkilöä "maaeukoksi" (jordegumma).
Hyvin yleinen on käsitys, että maahan lankeaminen voi aiheuttaa taudin. Jos lapsi Inkerissä loukkaa itseään maahan kaatumalla, mennään kaatumapaikalle kumartelemaan ja viemään verhaksi eli uhriksi raha taikka vaatekappale. Soikkolassa on tapana lukea tällöin seuraava loitsu:
"Hyvät maat, hyvät maahaltiakset, mairehet maat, mairehet maahaltiakset, teille hyvä verha, miulle entinen terveys!"
Paitsi kaikkea maata käsittävää "maaemoa" saattaa olla ahdasalaisempiakin maanhaltioita. Niin puhuvat esim. mordvalaiset "peltoemosta" ja tsheremissit "pihamaa-emosta". Ruotsalaiset ovat personoineet asuntomaan (tomte).
Jos kerran rauhallinen ja tyyni maa sielullistuu luonnonihmisen mielikuvituksessa, ei ole kumma, että alituisesti liikehtivää vettä pidetään elävänä. "Vesi on elävää", sanoo tsheremissi, "virtaa paikasta toiseen, palvelee ihmistä ja kuljettaa hänen venettään". Hyvin yleinen käsitys ainakin suomensukuisilla kansoilla on se, että järvi tai lähde saattaa syystä tai toisesta muuttaa paikkaa. Varsinkin jos veden likaa, se suuttuu ja pakenee. Tällaisia tarinoita on runsaasti m.m. virolaisilla. Kun jokin järvi lähtee liikkeelle, kuuluu vedestä varoitushuuto, jotta ihmiset tietäisivät väistyä syrjään.
Muita merkillisempi on Tsherlak-järvi samannimisessä tsheremissikylässä Birskin piirissä. Kansa kertoo, että sillä on kaksi sisarta, Azelekel ja Kandralekel, jotka ovat järviä Belebejn piirikunnassa. Tsherlak-järvi, jota palvottaessa nimitetään "Tsherlak-tytöksi", on nuorin sisaruksista. Toisinaan tämä lähtee kesteihin vanhempain siskojensa luo vieden mukanaan veden, kalat ja vesilinnut. Joku aika sitten se oli täten menetellyt. Järvi kuivui, niin että karja saattoi sen pohjalla käydä laitumella. Kyläläiset olivat onnettomia vedenpuutteen takia, mutta uhraamalla saivat he järven tulemaan takaisin. Toisinaan sattuu, että myös vanhemmat sisaret tulevat Belebejn piiristä tänne "Tsherlak-tyttöä" tervehtimään. Silloin syntyy paikkakunnalla suuria tulvia. Eräs tsheremissivanhus kertoi, että hänen aikanaan vieras järvi on jo kahdesti käynyt täällä vierailemassa.
Tsheremissien käsityksen mukaan on vedellä myös irtonaissielu. "Kun veden sielu lähtee, vesi sairastaa, tulee sameaksi ja pahanmakuiseksi. Jos ihminen juo sairasta vettä, sairastuu hänkin." Miten läheisessä suhteessa tällainen vedenhaltia on veteen, osoittaa saman kansan käsitys, että jos vedenhaltia lähtee, vesi kuivuu, tai että yksi vedenhaltia hallitsee kahta järveä; minne vetehinen kulloinkin muuttaa, sinne kerääntyy vesikin, jona aikana toinen järvi on kuivana. Jos lähteen tai järven vesi on pilaantunut, on suomalaisilla ollut tapana tuoda siihen toisesta lähteestä tai järvestä parempaa vettä. Tällöin sanotaan saatavan "uusi vesi" ja "uusi haltia". Tämä tapa, joka muistuttaa "maanvarkaus"-menoja, osoittaa siis, että veden sielu eli haltia saattaa kätkeytyä vähäiseenkin vesimäärään. Kuvaava on myös eräs Savossa muistiinpantu perinnäiskäsitys, nim. että vettä ammennettaessa on muutamia pisaroita heitettävä kaivoon takaisin, "jottei se kuoleutuisi".
Vedestä irtautuva "sielu" eli "haltia" saattaa toisinaan pukeutua näkyväiseenkin muotoon. Tämä tapahtuu varsinkin silloin, kun järvi aikoo lähteä liikkeelle. Virolaiset kertovat tällöin vedestä ilmaantuvan mustan tai vedenharmaan härän, harmaan pukin, linnun tai muun eläimen, joka kulkee vesitulvan edellä. Kun järvi on ehtinyt paikoilleen, häviää tämä olento veteen. Tsheremissit sanovat, että aina kun järvi haluaa ihmisuhria, vedestä kuuluu ikäänkuin härän mylvintää. Veden sielun ilmenemismuodot sekaantuvat helposti vedessä elävien eläinhaltioiden ilmenemismuotoihin.
Vettä palvoessaan ovat Volgan kansat samoinkuin germanit, slaavit, turkkilais-tatarilaiset ynnä monet muut kansat nimittäneet sitä "vesiemoksi". Mordvalaisissa loitsuissa on "vesiemolla" tosin eräitä ihmisenkaltaisia piirteitä, sitä sanotaan m.m. "silkkihiuksiseksi" tai "silkkipalmikkoiseksi", joskus puhutaan sen perheestäkin, lapsista y.m.; kuitenkin saattaa samassa loitsussa olla sellaisia "vesiemon" alkuperää valaisevia sanoja kuin: "vesiemo, pajariemo, sinä tulet merestä, leviät ympäri maata, sinä kuljet omia paikkojasi, virtaat omia teitäsi, sinä teet paljon hyvää, saat osaksesi paljon kumarruksia, kultana kierit, hopeana vyöryt". Itse rukouksistakin kuultaa toisinaan vesiemon alkuperä esiin. Esimerkkinä mainittakoon seuraava "kristittyjen" mordvalaisten keskuudessa muistiinpantu rukous: "Vesiemo, anna kaikille kristityille hyvä terveys; niille, jotka sinua syövät, niille jotka sinua juovat, anna terveyttä; niille jotka kylpeytyvät sinussa, anna keveyttä ja iloa. Anna hyvä terveys myös karjalle, joka sinua juo!" Suomalaisella vedenisännällä on "ruoho- tai limaparta", "ruokopaita" ja "vaahtivaippa". "Vaahtivaippainen" ja "ruohorintainen" on myös vedenemäntä.
Personoidessaan meren merenrantalaiset nimittävät sitä meri- tai merenemoksi, myös -eukoksi ja -emännäksi.
Itä-Venäjällä asuvat heimolaisemme puhuvat, kuten venäläiset, myös jokiemosta. Niin sanovat mordvalaiset Volgaa "Volga-emoksi". Vorikvajoen syrjänit uhraavat kalastamaan mennessään leipää jokeen sanoen: "Vorikva-emo, kanna meitä terveinä, suojele meitä ja anna meille kaloja koko vene täyteen."
Vedelle ovat suomensukuiset maataviljelevät kansat uhranneet etupäässä hedelmällisen sateen saamiseksi. Palvontapaikkana on tällöin joen tai järven ranta. Samoinkuin maaemolle uhrataan vesiemollekin musta uhrieläin, härkä tai lammas. Sateenpalvontaan liittyy tavallisesti myös vesikastelu. Tsheremissit sanovat, että uhrikansan välttämättä tulee palvoa märkänä. Jos joku vastustelee, viedään hänet väkivallalla veteen. Lopuksi liotellaan kaikki uhriesineetkin vedessä, jonne myös vuodatetaan teuraan veri ynnä luut kätketään. Jos tällöin sattuu tulemaan liian rankka tai pitkäaikainen sade, etsitään uhriluut vedestä ja kuopataan maahan. Liiviläisten ja lättiläisten käsityksen mukaan saattoi pelkkä eläimen veteen hukkuminen tuottaa sadetta. Vanhassa tiedossa kerrotaan, miten härkäpari kerran sattui putoamaan puroon sillä seurauksella, että heti syntyi lumipyry, mikä lakkasi, niin pian kuin eläimet saatiin kuivalle maalle. Mordvalaiset pitävät pitkällisen poudan syynä sitä, että sadetta antava lähde on tukkeutunut. Tällöin se on välttämättä puhdistettava.
Kun veden kasvillisuutta hedelmöittävä vaikutus on tunnettu, syntyy käsitys, että vesi voi hedelmöittää eläimetkin ja ihmiset. Tästä nähtävästi johtuu morsiamen ja nuorikon kasteleminen. Siihen viittaa inkeriläisten ja liettualaisten käsitys, ettei siunatussa tilassa olevia tarvitse kastella. Kun mordvattaret haluavat lapsia, kääntyvät he rukouksin ja uhrein vesiemon puoleen. Tavallisesti menevät mies ja vaimo yhdessä yöllä salaa paikkakunnan joelle vieden mukanaan uhrikanan y.m. vartavasten valmistettuja ruokia. Hedelmätön vaimo rukoilee tällöin: "Vesiemo, anna minulle anteeksi, varmaankin olen loukannut sinua ja senvuoksi en synnytä lapsia." Epäilemättä saa germanien usko, että lapset tulevat vesistä tai ovat vesiemon lahja, tästä selityksensä.
Mainitusta mordvalaisesta rukouksesta ilmenee pelko, että ihminen tavalla tai toisella voi loukata vesiemoa. Veden uskotaan vihastuvan, jos vedennoutaja likaa vettä tai läiskyttää sitä vaatteilleen. Ennen kaikkea tulee vesillä olla hiljaa, ei saa huutaa eikä riidellä. Kielsihän vanha Väinämöinenkin "vesillä viheltämästä, lainehilla laulamasta". Rangaistukseksi vesi hukuttaa ihmisen tai lähettää taudin. Niin pian kuin tsheremissi huomaa olevansa veden vihoissa, menee hän tietäjän luo, joka tutkii, mistä vedestä tauti on tullut, ja neuvoo, mitenkä "vihastunut vesi" on lepytettävä. Tavallisesti toimitetaan aluksi vain lupausuhri siten, että sairas viskaa asianomaiseen veteen vähän ryynejä, kananmunan tai muuta syötävää, pyytää anteeksi, että on joutunut vettä tavalla tai toisella pahasti kohtelemaan, sekä lupaa myöhemmin toimittaa veriuhrin. Uhriteuraana on tällöin sorsa tai muu vesilintu, joskus teeri tai vuohi. Uhri teurastetaan ja keitetään itse veden partaalla. Luut sekä pieni pala jokaisesta jäsenestä heitetään veteen.
Myöskin liedellä palavan tulen luonnonihminen elävöi. Tsheremissi sanoo: "Tuli on ihmisen ystävä; se lämmittää tuvan ja kypsyttää ruuan. Tyynellä mielellä ollessaan se palaa rauhallisena, mutta kun se saa syyn suuttua, se kiihtyy vimmoihinsa, karkaa liedeltä, polttaa tuvan ja kylän." Syyn suuttua tuli saa siitä, että ihminen saastuttaa sitä sylkemällä lieteen tai kohentamalla tulta likaisella kepillä. Myös haavoittamalla sitä terävin asein, paiskelemalla puita liedellä tai torumalla tulta tuhmin sanoin voi sen saada raivoihinsa. Luultavasti on tulta jo ihmiskunnan lapsuuden ajoista asti pyhitetty. Tavallisin rangaistus, minkä ihminen luonnonkansojen käsityksen mukaan saa tulta loukattuaan, on tauti. Pohjois-Siperian ynnä monet muut kansat sanovat tulenvihojen olevan ihotaudin. Tällöin tulelle uhratessaan tsheremissi sanoo: "Anna anteeksi, tuliemo, ehkä olen sylkenyt sinuun tai loukannut, liannut sinua. Tee minut jälleen terveeksi!" Ostjakit uhraavat tulelle punaisia, mongolit keltaisia, siis tulenvärisiä nauhoja ja tilkkuja. Pahin tulen tuottama onnettomuus on tietenkin tulipalo. Tsheremisseillä on tällöin tapana kiertää palava paikka sekä uhrata "tuliemolle" musta kana tai mustan lehmän maitoa. Samalla anotaan, ettei "tuliemo" vihastuisi eikä tuhoisi kylää, vaan varjelisi ihmisiä vastedeskin tulipaloilta. Virolaiset ovat heittäneet tulipaloon mustan, elävän kanan. Useat kansat, m.m. indo-iranilaiset, ovat pitäneet tulenjumalaa uhrien välittäjänä, joka vie perille varsinkin taivaanjumalille osoitetut uhriantimet.
Tulenjumala, "emo"- tai muista nimityksistä huolimatta, ei alkuaan ole muu kuin itse elollistettu tuli. Muinaispersialaisten tulenjumala Agni (= lat. ignis, venäl. ogon) merkitsee alkuaan vain tulta. Mordvalaiset sanovat: "tuliemo leimuaa". Ostjakit puhuvat "monikielisestä tuliäidistä". Tsheremissi rukoilee: "Tuliemo, sinun savusi on pitkä ja kielesi terävä." Tulen väri kuultaa myös suomalaisesta loitsusta:
"Tulen isä, tulen emä, tulen isä kultahattu, tulen emä kultasäpsä, tulen lapset kultarinnat."
Suomalaisten käsityksen mukaan "tulenväki näyttäytyi säestävinä salamoina ympärillä aina tapausten edellä". Virolaiset ovat uskoneet tulenhaltian ilmaantuvan eläintenkin muodossa varsinkin tulipalon enteenä. Niinpä on piakkoin palavan rakennuksen yläpuolella nähty illan hämärässä häilyvän tulinen kukko tai kissa.
Kotilieden pyhyys ilmenee tavasta kantaa tulta, kekäleitä tai tuhkaa vanhasta kodista uuteen kotiin. Tämä tapa, joka indogermaneilla on ollut yleinen, ei ole suomalaisillekaan kansoille ollut tuntematon. Kotilieden tulta vaalittiin, sillä sytytettiin uhritulet, eikä se saanut sammua. Jos se itsestään sammui, oli se onnettomuuden enne. Roomalaisilla paloi valtion liedellä ikuinen Vestantuli. Kuitenkin kauan aikaa palaessaan tulen voima hyvin yleisen käsityksen mukaan heikkenee. Monissa maanosissa on tapana ainakin kerran vuodessa virittää "uusi tuli" kahta kuivaa puuta toisiaan vastaan hankaamalla. "Uudella tulella" uskotaan olevan erikoinen puhdistava taikavoima. Kesän kuumimmillaan ollessa itäiset tsheremissit sammuttavat sovittuna päivänä tulet kylän jokaisella liedellä, tekevät kitkatulen ja virittävät jonnekin kylän ulkopuolelle nuotion, jonka yli ihmiset juoksevat, vieläpä ajetaan karjakin tulen läpi. Karjan ajamisen helpottamiseksi käytetään kokkopaikkana niitylle johtavaa porttia, johon suojelevassa tarkoituksessa sidotaan pihlajanoksia. Nuotiosta, joka tavallisesti palaa pari kolme vuorokautta, kantaa kukin talokas kekäleillä "uutta tulta" kotinsa liedelle savustaen samalla myös karjapihan. Meksikonlahden intiaanit sytyttävät "uuden tulen" kesällä viljan valmistuttua viettäessään uudenvuoden juhlaa. "Uusi tuli on uuden elämän ja uuden vuoden vertauskuva."
Herodotos kertoo muinaisten persialaisten alkuaan palvoneen jumalinaan ainoastaan taivasta, aurinkoa ja kuuta, maata ja vettä, tulta ja tuulta. Kehittyneemmillä intiaaniheimoilla tavataan aivan samat luonnonilmiöt palvonnan esineinä, ja samat ovat olleet meidänkin maataviljelevien heimolaistemme pääasiallisimmat elottoman luonnon jumalat.
Elottomaan luontoon liittyvät läheisesti myös ihmiskäden valmistamat esineet.
IHMISKÄDEN VALMISTAMAT ESINEET.
Ei ainoastaan luonnon ihmeelliset ja salaperäiset voimat ja ilmiöt, vaan ihmiskädenkin valmistamat esineet luonnonihminen elollistaa. Tsheremissistä on hänen vanha asuinrakennuksensa, kota, samoinkuin myöhemmin käytäntöön tullut tupa, aivan kuin elävä olento, jota hän puhuttelee ja jonka hän uskoo ymmärtävän ihmisen tarpeet. Uuteen rakennukseen asettuessaan hän pyytää tuvaltaan menestystä: "terveyttä, hyvinvointia suo, perheonnea anna". Rakentaessaan itselleen asunnon hän asettaa kolmeen rakennuksen nurkkaan rahaa uhriksi, "jotta tupa pysyisi rahallisena". Hyvin voidessaan rakennus "elää", hävittämällä sen voi "tappaa".
Mordvalainen nimittää rakennustaan, sitä palvoessaan, "kotaemoksi" tai "kotaherrattareksi". Tällaiset nimitykset eivät tarkoita muuta kuin itse eläväksi olennoksi kuviteltua asuntoa. Se ilmenee selvästi esim. seuraavasta mokshalaisesta loitsusta: "Kotaherratar, anna hänelle anteeksi, joka on sinut rakentanut ja joka sinua lämmittää." Samoin todistaa sitä ersäläisessä loitsussa sellaiset sanat kuin: "Kotaemo, ylhäällä on niinenkuoresi (katto on näet niinillä katettu), alhaalla ovat hirtesi."
Tsheremissi puhuu kodan ja tuvan sielustakin (ört). Samoinkuin ihmisen sielu saattaa tuvankin sielu lähteä olopaikastaan. Kun tuvassa riitelee, huutaa, polttaa paljon tupakkaa tai pitää tupaa likaisena, lähtee "sielu". "Sinä karkoitat tupani sielun", sanoo tsheremissi, kun joku rikkoo rauhaa hänen kodissaan. Kun sielu on lähtenyt, ei tupa enää ole "iloinen", "elämä siinä alkaa käydä raskaaksi" ja "rakennus turmeltuu". Rakennuksen yöllä ryskyessä tsheremissi sanoo "tupasielun" sitä "liikuttavan". Autioissa, asumatta jääneissä rakennuksissa ei ole "sielua". Rakennuksen sielu ei alkuasteella saata pukeutua määrättyyn ilmenemismuotoon, vaan on, kuten tsheremissit sanovat, ainoastaan tuvan "menestys", "ilo" tai "hyvinvointi". Epäilemättä sama alkuperä on sillä inkeriläisten kodinhaltialla, jota "ei tehty, eikä tuotu, vaan oli itsestään". Kun kerran rakennuksen "sielun" eli haltian uskotaan voivan ruumiistaan irtautua, ei ole kumma, jos vähitellen syntyy ajatus, että se, kuten sielut yleensä, toisinaan voi näyttäytyä näkyvässäkin, esim. jonkin kotieläimen, kuten koiran tai kissan muodossa. "Soikkolan Venakontsassa sanottiin haltian nähdyn iltahämärässä koirana naatalaan (hirsisalvos pirtin uunin alla) menevän." "Moloskovitsan Rollokassa puikkelehti kerran haltia riihessä tanssivan väen jaloissa kirjavana kissana, sekä pakeni hetken kuluttua kisapaikalta kaivolle. Riihi paloi heti sen perästä." Yleensä ei rakennuksenhaltian näyttäytyminen ole hyvä enne.
Rakennuksenhaltian puoleen käännytään usein rukouksin, harvemmin uhrein. Inkeriläisillä on tapana tervehtiä sitä aamuin ja illoin. "Kun aamulla tullaan ensi kerran huoneeseen, on haltiaa tervehdittävä sanoilla: hyvää huomenta, huoneenhaltia! Näin voitetaan haltian mielisuosio päivän ajaksi. Tuollaiseen tervehdykseen tulee heti haltian vastaus siten, että huoneessa kuuluu pieni rusahdus — se on haltian puhetta anelijalle. Illalla maata mennessä on samaten hänen puoleensa käännyttävä, että hän antaisi onnea levon ajaksi ja varjelisi talon omaisuutta kaikelta vahingolta, silloin kun ei omistajan silmäkään ole siitä vaaria pitämässä." Ei myöskään ole hyvä asettua rakennukseen asumaan haltian mieltä tiedustamatta. "Jos meni uuteen taloon asumaan, vaikka vain yhdeksi yöksi, oli huoneenhaltialta lupa pyydettävä. Jos silloin huoneessa raksahti, oli se lupaus; mutta ellei mitään kuulunut, oli paras pyörtää."
Paitsi rakennusta perustettaessa suoritettua uhria ovat rakennuksenhaltialle osoitetut teurasuhrit harvinaisia. Huomattava ominaisuus suomalaisten ja Suomen ruotsalaistenkin talonhaltiassa on se, että "se ei tarvinnut koskaan ruokaa". Yleinen on sitävastoin asuntomaan haltian musta uhri, jolloin teuraan luut kätketään asuntomaan multaan. Käsitys, että kodinhaltian uhreihin voivat ainoastaan oman perheen jäsenet ottaa osaa, johtunee perhekunnan suojelushaltiain, n.s. kotijumalien uhreista.
Varsinaisen asuinrakennuksen ohella saattaa muillakin rakennuksilla, kuten läävällä, riihellä, saunalla ja metsätuvalla, olla haltiansa. Merikansat puhuvat laivankin haltiasta. Kaikki kehittyneemmät rakennustenhaltiat näyttäytyvät etupäässä ihmisenmuotoisina. Kuitenkin voi niissä olla jotakin itse rakennusta muistuttavaa. Niin on esim. kirkonhaltia itse kirkon korkuinen. Rakennuksen väriä muistuttaa kodinhaltian näyttäytyminen harmaissa pukimissa. Usein asunnonhaltia sulautuu yhteen perhekunnan kotijumalien tai isännän suojelushaltian kanssa.
Mutta kokonaisella rakennusryhmälläkin voi olla sitä suojeleva haltia. Mordvalaiset palvoivat koko kylän haltiaa, "kylänjumalaa". Itämailla oli kaupungillakin jumalansa. Sellainen oli esim. Assyrian pääkaupungin Assurin jumala, jolla oli sama nimi kuin itse kaupungilla.
Luonnonkansat elollistavat lisäksi kaikenlaiset aseensa, työkalunsa, astiansa y.m. Guinean Pangwe-kansa "ei pidä työkalujaan ainoastaan pelkkänä aineena, vaan olentoina, joilla on elinvoimaa, mikä ilmenee niiden aikaansaannoksesta". Ewe-neekerit palvovat kuokkaa, meksikolaiset kauppiaat matkasauvaansa ja muinaiset Kreikan sankarit jumaloivat keihästään. Lappalaisista on vanha tieto, jos siihen voimme luottaa, jossa kerrotaan, että kun he "nuijalla kukistivat otuksen, he jumaloivat nuijaa, ja kun he kivellä tappoivat pedon, niin he palvoivat kiveä".
Tsheremissin käsityksen mukaan eivät sellaiset esineet kuin vene, veräjä, ovi, kirves, aura, sirppi, värttinä, kuppi, lusikka, peili ja virsut ole ainoastaan eläviä, vaan myös tuntevia ja tajuavia olentoja. Hän puhuttelee kutakin kuin työtoveria, ja kun ne ovat häntä aikansa palvelleet, ei hän niitä särje eikä polta, sillä sellaista menettelyä hän pitää halpamaisena, vaan jättää ne rauhaan. Niin esim. kun vanha veräjä ei enää kykene toimittamaan virkaansa, hän nostaa sen paikoiltaan jonnekin lahoamaan. Samoin hän tekee vanhalle, vuotavalle veneelle. Sitäkään ei särjetä, päivätyönsä tehtyään se saa rauhassa levätä. Loppuunkulutetut virsut sidotaan yhteen ja ripustetaan jonnekin takapihalle, missä niitä monesti näkee useita yhdessä mätänevän. Tuleen ei niitä saa heittää eikä niitä sovi hakata palasiksi. "Virsu on palvellut ihmistä, suojellut hänen jalkaansa ja kuljettanut häntä." Siirtäessään jalkineensa "lepoon" tsheremissi lausuu: "No, virsut, olette minua palvelleet, jaloissani olette ajelehtineet, nyt kulutettuani teidät ripustan hyvään paikkaan, levätkää nyt ja olkaa rauhassa." Kun kuppi tai puulusikka on aikansa ihmistä palvellut, käytetään sitä vielä joku aika muistojuhlissa vainajia varten; senjälkeen se asetetaan jonnekin ullakolle, jotteivät lapset sitä saa. Pannessaan vanhan astian tai lusikan syrjään tsheremissi puhuttelee sitä sanoen: "Meitä olet palvellut, ruokkinut ja juottanut, myös vainajia olet ruokkinut, olkoon tämä paikka sinulle rauhallinen levätä." Katsellessaan kuvaansa peilissä tyttö suutelee peiliä ja sanoo, kuten jo olemme maininneet: "Älä ota muotoani." Näin ovat talous- ja tarve-esineet tsheremissikodissa aivan kuin eläviä olentoja, senvuoksi ei niitä myöskään mielellään vieraalle luovuteta.
Osaksi johtunee yllämainittu huolenpito ja varovaisuus, varsinkin mikäli se koskee jalkinetta, työasetta ja ruoka-astiaa, siitä, että itse ihmisen sielu on siihen hyvin läheisessä suhteessa.
Joskus uskotaan elollistetun esineen tarvitsevan ravintoakin "voimakseen". Muinaiset viikingit voitelivat surmatun ihmisen verellä uuden laivansa emäpuun. Karhun verellä, jota lappalaiset pitivät hyvin taikavoimaisena, he voitelivat toisinaan "kotaa kannattavat puut ja oven". Vielä keskiajalla oli Europassa tapana uhrata eläviä ihmisiä tai eläimiä linnojen, siltojen y.m. perustukseen, "jotta ne tulisivat vahvoiksi ja kestäviksi". Volgan suomalaisillakin näyttää olleen tapana uhrata ihminen vesimyllyä perustettaessa. Siperialaiset shamanit voitelevat teuraanverellä noidanpukunsa sekä rumpunsa, jota he pitävät jumalallisena olentona.
Tällaiset esimerkit ovat omiansa valaisemaan kysymystä, miksi ihminen yleensä on alkanut uhrata luonnonhaltioille. Jotkut uskonnontutkijat olettavat, että tämä omituinen tapa on vainajainpalvonnasta peräisin; vielä kuoltuaan näet ihmisen uskotaan tarvitsevan ravintoa. Tällainen lieneekin osaksi asianlaita. Kuitenkin kun tiedämme, että ravinnon nauttiminen on luonnonihmisen käsityksen mukaan etupäässä voiman eli paremmin sanoen sielunvoiman hankkimista, ymmärrämme, että luonnonilmiönkin ja -esineen voimaa voidaan uhreilla kartuttaa. Lappalaiset voitelivat verellä ukkosjumalan vasaran, ilmeisesti jotta se tulisi tehokkaammaksi, ja samaten "maailmanpatsaan", epäilemättä jotta se paremmin kestäisi taivaan kannattajana. Muistakaamme lisäksi, miten esim. tsheremissit menettelevät uhrin suhteen saadessaan liian pitkäaikaisen tai rankan sateen.
Käsitys että esinekin tarvitsee ravintoa eli "voimaa", ilmenee selvästi seuraavasta tsheremissien viljanleikkuunpäättäjäisiin liittyvästä menosta.
Kun kaurat eli viimeinen vilja leikataan sirpillä, jätetään saran päähän muutamia korsia koskematta seuraavaan, joskus kolmanteenkin päivään, jolloin perheenväki juhlapukuisena menee sirpit kainalossa uudelleen pellolle. Mukana viedään vainiolle myös leipää, juustoa, ohukaisia y.m. ruokaa. Perheenväki polvistuu saran päähän jätettyjen leikkaamattomien korsien ääreen, ja isäntä lukee rukouksen, jossa hän anoo jumalilta hyvää viljasatoa. Senjälkeen maistellaan juhlaruokia, kunnes uudelleen polvistutaan. Isäntä kerää nyt kaikki työssä olleet sirpit yhteen, latoo ne leikkaamattomille korsille, jotka kumoaa maahan ja joita hän alkaa kiertää latvasta alkaen sirppien ympäri juureen asti. Sirppejä nostamalla hän vihdoin vetäisee kaurantyvet poikki. Sitä tehdessään tsheremissi sanoo: "sirpit, koko kesän olette tehneet työtä, voimaksenne tulkoon tämä syömänne ruoka", tahi toisin paikoin: "sirppi, ota voimaa, koko kesän teit työtä, ota voimaa! Sinun osasi asetimme, meidän osaamme älä koske". Senjälkeen isäntä vie perheenjäsenten saattaessa sirpit kauranolkiin käärittyinä jonnekin aitanparvelle tai ullakolle, mistä ne haetaan esiin vasta seuraavana kesänä. Toimitusta nimitetään "sirpin ruokkimiseksi". Viimeksi pystyyn jätettyjä korsia sanotaan "sirpin osaksi".
Että luonnonkansat ovat uskoneet pienimmilläkin ihmiskäden valmistamilla esineillä olevan myös niistä irtauvan sielun, osoittaa monilla kansoilla esiintyvä tapa särkeä ne esineet, jotka annetaan vainajalle. Savossa on ollut tapana särkeä ruumista rekeen pantaessa "jokin talon parain kappale" sanomalla: "tuon saat mutta et muuta". Niinikään Inkerissä kierretään kuollut tuvasta ulos vietäessä kolmesti hänen nimikkolusikallaan, jonka jälkeen "lusikka rikotaan ja kappaleet nakataan arkun jälestä, sanoen: siinä on osasi, muuta et saa". Tsheremisseillä on tapana särkeä kuollutta saatettaessa puukuppi ja lusikka, "jotta vainaja ne saisi mukaansa näkymättömään maailmaan". Epäilemättä tässä kuvastuu käsitys, että esineelläkin on näkymätön osa, joka näkyväisestä irtautuu sen särkyessä. Toisin sanoen esine on surmattava, jotta sen sielu lähtisi siitä. Mordvalaiset irroittavat sielun esineestä ainoastaan kaaputtamalla sitä veitsellä. Tsheremisseillä on tapana jumalille uhratessaan omituisesti tärisyttää kaikkia uhriesineitä. Kun muistamme, että ihminen säikähtäessään ja eläin vavahtaessaan menettää tai "antaa" sielunsa, ymmärrämme tämän kummallisen tavan tarkoituksen.
Työvälineen sielusta saattaa toisinaan kehittyä myös sen haltia. Epäilemättä oli sellainen esim. Suomen lappalaisten virkaa eli sadinta vartioiva viranakka.
Läheinen suhde, joka vallitsee esineen sielun eli "haamun" ja sen kuvan välillä, selittää, miksi eräät kansat, m.m. kiinalaiset, uhraavat esineiden asemesta ainoastaan niiden kuvia, aivan samoin kuin jotkut, kuten muinaiskreikkalaiset ja meidän päivinämme tshuvassit, ovat uhranneet teuraiden asemesta ainoastaan niiden näköisiä leivoksia.
Suurimman mahdin ja pyhyyden kaikista ihmiskäden valmistamista esineistä saavat ne aseet, joita käytetään määrätyissä maagillisissa tiloissa ja toiminnoissa.
TILOJEN JA TOIMINTOJEN HALTIAT.
Väkiuskoa kuvaillessamme olemme huomauttaneet, miten luonnonihminen määrätyissä maagillisissa tiloissa ja toiminnoissa näkee salaperäisiä, sielullisia voimia. Kun kerran luonnon ilmiöt ja esineet ovat saaneet haltiansa, ruvetaan näitä maagillisia voimiakin personoimaan. Siten syntyvät sellaiset haltiat kuin sairauden-, sodan- ja synnytyksenhaltiat.
Yleisimpiä sairaudenhaitioita ovat tarttuvien tautien haltiat. Sellaisia ovat meidänkin maassamme tunnetut ruton, rokon, koleran ja kuumeen haltiat. Ostjakeilla on lisäksi vilutaudin, syyhyn, syfiliksen, hulluuden, yskän, nälän y.m. haltioita. Samanlaisia sairaudenhaltioita tavataan muillakin luonnonkansoilla. Toisinaan nämä saattavat pukeutua näkyvään, ihmistä tai eläintä muistuttavaan muotoon. Kun jokin paha taudinhaltia saapuu kylään, piilottautuvat ihmiset tai naamioivat itsensä, jottei taudinhenki heitä keksisi. Usein pidetään välttämättömänä lepytellä sitä uhraamalla jotakin.
Esimerkkinä siitä, miten persoonattomasta väestä eli voimasta voi kehittyä persoonallinen haltia, mainittakoon Europassa entisaikaan yleisesti tunnettu puolipäivänjumalatar.
Olemme jo kertoneet, että useat Volgan kansat pitävät keskikesän kuuminta aikaa vaarallisena eli "vihaisena aikana". Se liittyy tavallisesti rukiinkukkimisaikaan. Tällöin on monenlaisia töitä kartettava, varsinkin kaikkia likaisia ja hajua aikaansaavia töitä. Votjakit sanovat, ettei tällöin mitenkään sovi pestä tahraantuneita vaatteita, ei kylpeä eikä ammentaa vettä likaisin ämpärein tai nokisin padoin. Tsheremissien ja tshuvassien mielestä on sopimatonta ja kiellettyä paitsi poukkujen ja astiain pesemistä myös lankojen värjääminen, tervan polttaminen ja lannan vetäminen pellolle. Mutta monia muunkinlaisia toimia tulee karttaa: ei saa rakentaa, ei kaivaa maata, ei kitkeä kukkia, ei niittää heinää, ei kalastaa, ei hämmentää vettä eikä meluta sen läheisyydessä. Onpa räikeävärisiin vaatteisiinkin pukeutuminen kielletty.
Erikoisesti koskevat nämä varovaisuustoimenpiteet keskipäivän aikaa. Eräs votjakkien uskomusten muistiinpanija sanookin, että "vihainen aika" on "puolipäivän jumala", joka vallitsee vain puolipäivän aikana kesäkuusta heinäkuuhun. Rangaistuksena mainittujen tapojen laiminlyömisestä tulee tauti, viljaa vahingoittava ukkosilma tahi rae- ja rankkasade.
Volgan vierasheimoisilla kansoilla on itse ajanjakso sinänsä taikauskoisen huomion esineenä, ilman että sen yhteydessä muistellaan tai palvotaan mitään erikoista haltiaa. Syrjänit sitävastoin noudattavat samanlaista varovaisuutta, jotteivät suututtaisi Pölösnitsa -nimistä haltiaa, joka oleskelee rukiissa. Ruiskukkaakin he nimittävät "Pölösnitsan silmäksi". Syrjänit eivät kuitenkaan näytä itse personoineen tätä "aikaa", vaan ovat lainanneet jumalansa venäläisiltä. Pölösnitsa on näet sama sana kuin venäläinen Poludnitsa ("puolipäivänhaltiatar").
Puolipäivänhaltiatar on kaikkien slaavilaisten kansojen tuntema. Jaroslavin läänissä Poludnitsa on kaunis, korkeakasvuinen, valkoiseen puettu neito. Kesällä viljankorjuun aikana se kulkee ruispellon pientarella; sitä, joka puolipäivän aikana tekee työtä, se tarttuu päähän ja alkaa kiertää. Pieniä lapsia se houkuttelee ruispeltoon ja saattaa ne harhailemaan siellä kauan aikaa. Siperian venäläiset kuvittelevat sitä pahaksi ryysyiseksi akaksi, jolla lapsia peloitellaan. Tshekkiläisillä se on metsäneukko, joka lähtee liikkeelle puolipäivän aikana. Kuljeksien ympäri metsissä ja pelloilla se anastaa pienokaisia tai "vaihtaa" ne. Puolalaisten puolipäivänhaltia häiritsee ihmisiä keskipäivän aikana kaikkialla ulkotöissä.
Mainittu taikausko ei rajoitu vain itä-europpalaisiin kansoihin, myös germanit ja kelttiläiset ovat tunteneet "puolipäivä-emon". Samoin ovat tämän haltian tunteneet antiikin sekä Itämaiden kulttuurikansat. Vieläpä niinkin kaukaa kuin Japanista tapaamme tämän haltian.
Myös maagilliset toiminnat synnyttävät helposti siihen liittyvän haltian. Tsheremissit viettävät joulun tienoissa juhlaa, jolloin he koettavat arvailla tulevia tapahtumia m.m. tarttumalla pimeässä lampaan jalkaan. Millainen lammas sattuu tulemaan, siitä tehdään johtopäätöksiä. Tällaista arvontapäivää he nimittävät "lampaanjalka-päiväksi", mutta sen nimiselle jumalalle he tällöin myös uhraavat.
Sotaa harrastavat kansat näkevät taistelun telmeessä sodanjumalan, jolle osa sotavankeja ynnä -saalista on uhrattava. Kaikenlaisia toimien haltioita oli varsinkin muinaisilla roomalaisilla.
Hyvin huomattava merkitys uskonnonhistoriassa on synnynhaltioilla. Maagillisiin syntyä ja synnyttämistä edistäviin menoihin yhtyy näet usein palvontaa, jopa uhrejakin synnynhaltialle. Tahtoessaan kartuttaa lammaskarjaansa tsheremissi panee toimeen omituiset menot, joita hän nimittää "lampaan synnyksi". Sopivana hetkenä hän kutsuu luokseen poikia ja tyttöjä, joita kestitään ja pyydetään ottamaan osaa menoihin. Uhriteuraaksi ammutaan huuhkaja tai jokin muu metsälintu, paremman puutteessa kelpaa kanakin. Isäntä ottaa linnun käteensä ja emäntä uhrissa tarvittavat esineet, ja niin lähdetään lammaskarsinaan, jonne pojat ja tytöt maassa kontaten heitä seuraavat. Emäntä houkuttelee näitä jäljessään ikäänkuin lampaita, joiden ääntä lapset koettavat matkia. Pojat puskevat tyttöjä siten muistuttaen pässejä. Karjapihaan tultuaan isäntä tekee tulen, jonka ympäri lampaat vielä määkien konttaavat kolmesti emännän jäljessä. Senjälkeen lapset nousevat. Lintu keitetään ja syödään lammaskarsinassa, missä "lampaansynnyltä" rukoillaan lammasonnea. Uhrilinnun luut viskataan karjavajan katolle.
Tsheremissit nimittävät siis samalla nimellä sekä menojaan että niiden aikana palvomaansa haltiaa. Toisinaan voi huomata, että synnynhaltia saa maagillisista menoista nimensä. Lappalaisilla oli tapana halkoa puita synnyttämisen helpottamiseksi. Teonsana "halkoa" on lapiksi saret; siitä sai heidän synnytyksenjumalattarensa nimen sar-akka. Että näin on asianlaita, todistaa saman jumalattaren toinen nimi sadsta-akka, jossa ensimäinen sana merkitsee "päästä halkaistua puuta".
Silloin kun sukupuolielimellä on tärkeä osa sikiämistä ja syntymistä koskevissa taioissa, tulee tämä itse synnynhaltiankin tunnusmerkiksi. Sellainen synnynhaltia oli esim. muinaisskandinavien Freyr, jonka tapaamme lappalaistenkin jumalistosta. Tehdessään kuvan hedelmällisyydenjumalasta lappalaiset kiinnittivät siihen uhriporon sukupuolielimen, jotta jumala antaisi porokarjalle "voimakkaan paritteluhalun".
Volgan suomalaiskansoilla on useita synnyn erikoishaltioita. Paitsi "lastensynnyttäjää" palvovat votjakit ja tsheremissit "viljansynnyttäjää", viimeksimainitut vielä karjan- ja mehiläistensynnyttäjää. Karjansynnyttäjää vuoritsheremissit palvovat m.m. kun lehmä on kantanut. Tällöin naapurit ja ystävät kokoontuvat lehmänmaitojuhlaan. Isäntä valaa vettä uunille ja rukoilee, että vasikka kasvaisi uunin kokoiseksi. Vettä hän pirskottaa myös läsnäolevien päälle toivoen, että jumala antaisi lehmälle paljon maitoa. Uhripuuron ääressä, johon sekoitetaan voita, hän sitten rukoilee, että "karjansynnyttäjä" antaisi karjaa niin paljon kuin lehmässä on karvoja, niin että toinen pää laumaa olisi vielä kujalla, kun toinen jo on ennättänyt karjapihaan.
Näiden erikoishaltiain ohella votjakit ja tsheremissit palvovat yleistäkin kaiken synnyn vaalijaa, "synty-emoa". Luonnon personoitua tuotantovoimaa viimeksimainitut ja mordvalaiset nimittävät vielä "suureksi synnyttäjäksi eli luojaksi". Mordvalaisilla tämä on sulautunut yhteen taivaanjumalan kanssa. Samoin on laita monilla muilla luonnonkansoilla. Niin on esim. Algonkin-intiaanien ylhäinen Kitshi-Manito ("suuri M.") samalla "elämän herra", joksi häntä myös nimitetään.
Kun suuren, salaperäisen taivaan jumala, joka jo sinänsä helposti kohoutuu ylijumalaksi, yhtyy kaiken synnyttäjään eli luojaan, syntyy täten varsin valtava ja mahtava jumaluuden käsite.