Permalaisten uskonto

PERMALAISTEN USKONTO

Suomensuvun uskonto 2

Kirj.

UNO HOLMBERG [Uno Harva]

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1914-15.

SISÄLLYS:

Johdanto. Vainajainpalvonta. Kuala-palvonta. Lud-palvonta. Kylien yhteinen uhripalvonta. Ihmisenkaltaiset haltiat ja niiden palvonta. Luonnonhaltiat ja niiden palvonta. Maanviljelysjuhlat. Taudinhaltiat ja tietäjät.

Johdanto,

Pohjois-Venäjällä asuvan sukumme maine levisi ensi kerran sivistyneen maailman kuuluviin retkien kautta, joita norjalaiset, Alfred Suuren aikalaisen Otherin esimerkkiä seuraten, Jäämeren rantoja purjehtien tekivät Vienanmeren pohjukoihin. Täällä sijaitsi tarinain ihannoima valtakunta, n.s. bjarmien maa, jossa asui varakas ja monilukuinen kansa. Sen kanssa olivat viikingit kauppasuhteissa, vaikka silloisina sotaisina aikoina kaupparetket usein muuttuivat ryöstöretkiksi. Retkillään Lännen naapurit perehtyivät bjarmien elintapoihin ja samalla jonkun verran heidän uskontoonsakin. Arvokkain sen ajan kuvauksista on Olavi Pyhän elämäntarina, missä kerrotaan norjalaisten v. 1026 tekemästä ryöstöretkestä bjarmien pyhäkköön. Keitä nämä bjarmit olivat, osoittaa siinä mainittu Jomalin kuva, mikä nimi nähtävästi ei ole muu kuin suomalainen jumala.

Samoihin aikoihin kuin pohjoismaiset lähteet kertovat bjarmeista, tietävät venäläiset aikakirjat kertoa pohjois-Venäjällä asustavasta Perman kansasta. Sen alueen mainitaan toiselta puolen rajoittuneen "taipaleentakaisiin tshudeihin", jolla nimityksellä venäläiset lähteet nimittävät luoteis-Venäjällä asuvia suomalaiskansoja, etupäässä Vienan karjalaisia, toiselta puolen Petshoraan ja Jugraan. Tämä Perman kansa, jolla epäilemättä tarkoitetaan nykyisiä syrjänejä, joutuu jo varhain kosketukseen suuren Novgorodin kanssa. Ollen kauppasuhteissa permalaisten kanssa novgorodilaiset retkeilevät syvälle Perman maahan, ostavat sieltä itselleen maa-alueita ja tekevät vähitellen permalaiset veroa maksaviksi alamaisikseen. Novgorodilaisten välityksellä tulevat syrjänit myös jo varhain, varhemmin kuin mikään muu itäsuomalainen kansa, kristillisen kirkon vaikutuksen alaisiksi. Aikakirjat kertovat, että syrjänit ainakin jo 12:lla vuosisadalla alkavat tutustua ja osittain kääntyvätkin uuteen uskoon. Jo v:lta 1147 on olemassa tieto, että eräs Kievin luostarin munkki, pyhä Gerasim saarnaa kristinuskoa nykyisen Vologdan seuduilla. Vähitellen leviävät uudet aatteet laajemmallekin. Siihen viittaa eräs vuoden 1193 aikakirjassa oleva tieto, etteivät novgorodilaiset pitkille matkoilleen koillista kohti unohtaneet ottaa mukaansa myös pappeja.

Novgorodilaisilla oli siis hyvä tilaisuus kauppa- ja veronkantomatkoillaan perehtyä Perman heimon pakanallisiin uskomuksiin ja palvontaan, mutta ikävä kyllä he eivät ole kirjoittaneet muistiin näkemiään ja kuulemiaan. Ne harvat viittaukset, joita sen ajan asiakirjoista tavataan, ovat siksi vähäpätöisiä, ylimalkaisia ja osaksi vääriä, etteivät ne luo mitään valoa Perman heimon muinaiseen uskontoon.

Sitävastoin ne jonkun verran myöhemmältä ajalta polveutuvat joskin niukat tiedot, joita on "permalaisten apostolin" Pyhän Tapanin (k. 1396) elämäkerrassa, ovat kaikin puolin luotettavia ja siitä syystä tieteelle korvaamattoman kalliit. Niiden arvoa lisää vielä suuresti se seikka, ettei meillä useilta vuosisadoilta sen jälkeen ole olemassa mitään syrjänien uskontoa koskevia tietoja, tuolta ajalta, jonka kuluessa mainittu kansa jo ennättää niin täydellisesti sulautua venäläiseen kirkkokuntaan, että esi-isien muinaiset käsitykset ja menot miltei tykkänään sen muistista katoavat.

Vanhimpina myöhemmän ajan tietolähteistä mainittakoon I. Lepehinin matkakertomukset v:lta 1771-2, joissa syrjänien mytologiaa koskevat tiedot rajoittuvat kuitenkin vain muutaman uhritavan kuvaukseen. Vähäpätöisiä ovat myös ne tiedot, joita kansalaisemme J.A. Sjögren ja M.A. Castrén viime vuosisadan alkupuolella matkoillaan kokosivat. Venäläisistä, jotka ovat muistiin merkinneet syrjänien uhri- ja hautaamismenoja sekä heidän käsityksiään ja kertomuksiaan ihmistä ympäröivistä haltioista ja hengistä, ansaitsevat mainitsemista V. Hlopin (1849), N. Rogov (1858), N.A. Popov (1874), N. Dobrotvorskij (1883), V. Kandinskij (1889), K. Zhakov (1901) ja M. Janovitsh (1903), useita muita nimittämättä, joiden venäläisessä aikakaus- ja sanomalehtikirjallisuudessa oleviin pienempiin kyhäyksiin lähdeluettelossa viitataan. Muista nuoremmista syrjäniläisen kansanrunouden kerääjistä mainittakoon kansalaisemme Yrjö Wichmann, unkarilainen D.R. Fuchs (1911) sekä erityisesti syrjäni V. Nalimov, jonka uutteran työn tuloksena lukuunottamatta hänen julkaisujaan on arvokas kansantietokokoelma Suomalais-ugrilaisen seuran arkistossa. Yleiskuvauksen syrjänien pakanuudenaikaisista uskomuksista on saatavissa olevan ainehiston avulla I.N. Smirnov (1891) yrittänyt luoda tunnetussa kansatieteellisessä teoksessaan "Permjaki", jonka viides luku koskettelee heidän henkistä kulttuuriaan.

Selvemmän kuvan kuin syrjänien niukka muistotieto antaa permalaisten muinaisuskonnosta ja sen harjoituksesta eräs toinen samaan sukuun kuuluva kansa, votjakit, joista osa on meidän päiviimme asti säilyttänyt pakanuutensa.

Votjakit, joiden kielimurre poikkeaa syrjäninkielestä lähimiten tai ehkä hiukan tuntuvammin kuin vironkieli suomenkielestä, asuvat suurimmaksi osaksi Vjatkan ja Kasanin lääneissä; jonkun verran tavataan heitä myös Permin läänin Osan piirissä, Ufan läänin Birskin sekä Samaran läänin Buguljman piireissä. Vjatkan votjakit ovat lukuisimmat Glazovin, Sarapulin, Malmyzhin ja Jelabugan piirikunnissa, Slobodskojn ja Urzhumin piireissä asuu heitä ainoastaan vähäinen määrä. Kasanin läänissä on votjakkeja vain Kasanin ja Mamadyshin piirikunnissa.

Sen mukaan, minkä kansan ja kulttuurin vaikutuspiiriin eri alueilla asuvat votjakit ovat joutuneet, eroavat he toisistaan monessa suhteessa, tavoiltaan, puvultaan ja kielimurteeltaan, mutta onpa eroavaisuutta olemassa myös heidän uskonnollisissa käsityksissäänkin. Niillä seuduin, missä votjakit ovat joutuneet venäläisen uutisasutuksen pariin, he ovat jo suurimmaksi osaksi kääntyneet kristinuskoon. Aikaisimmin on venäläiseltä taholta tullut vaikutus huomattavissa pohjoisimmilla alueilla. Ensimäinen tunnettu tieto kristinuskon saapumisesta votjakeille on Iivana Julman aikuisessa asiakirjassa v:lta 1557, jossa kerrotaan, että seitsemäntoista vjatkalaista votjakkiperhettä oli kääntynyt kristinuskoon. Käännytystyö on näihin aikoihin kuitenkin vielä perin heikkoa, kunnes se voimistuu vuoden 1657 jälkeen, jolloin keisari Aleksein käskystä perustetaan Vjatkan hiippakunta. Silloin alkaa innokas käännytystyö varsinkin Slobodskojn ja Glazovin piireissä asuvien votjakkien keskuudessa. Sata vuotta myöhemmin ovat jo kaikki Tsheptsa-joen votjakit kastettuja. Kristinuskon juurtumiseen ja vakiintumiseen vaikuttaa suuresti myös Pyhän Synodin määräys v:lta 1721, jossa Vjatkan papistoa kehoitetaan perustamaan kouluja äskenkastettujen kansain lapsia varten. Näihin aikoihin aletaan jo muillakin votjakkialueilla tehdä käännytystyötä. Tähän vaikuttaa ennen kaikkea Pietari Suuren mahtikäsky; hän sääti, että pyhää uskoa oli levitettävä muhamettilaisten ja pakanain keskuuteen Kasanin y.m. kuvernementeissa. Pietari Suuren kuoleman jälkeen käännytysinto kuitenkin pian laimenee, kunnes Anna keisarinna v. 1740 uudistaa Pietari Suuren ukaasin. Siitä päivin on käännytystyö yhä enemmän ja enemmän edistynyt, kastamattomia votjakkeja on enää tuskin muualla kuin pieni murto-osa Kasanin läänissä ynnä joku tuhatmäärä Osan, Birskin ja Buguljman piirikunnissa, joihin viimeksi mainittuihin seutuihin nämä ovat vetäytyneet juuri kristinuskoa pakoon. Uuden maailmankatsomuksen leviämiselle on viime aikoina ollut suureksi eduksi N.J. Iljminskijn toimesta Kasaniin v. 1872 vierasheimoisia varten perustettu seminari, josta kansakoulunopettajia leviää kaikille votjakkialueille. Kuitenkin edistyksen vastapainona vaikuttaa itäisten esi-isien ajatustapaa lempivien votjakkien keskuudessa huomattava jäykkä vanhoillisuus, jota jonkun verran on ollut omiansa tukemaan Venäjällä joku aika sitten säädetty uusi uskonvapauden laki. Kristinuskon leviämisestä huolimatta ovat votjakit niilläkin seuduin, missä he varhimmin ovat joutuneet venäläisen kirkon vaikutuksen alaisiksi, säilyttäneet paljon pakanuudenaikaisia uskomuksia. Pohjoisimmilla alueilla ovat kyllä pyhät puistot jo kauan sitten olleet hävitettyjä, mutta vanhoja käsityksiä ei ole ollut yhtä helppo kansan mielestä hävittää. Niillä seuduin sitä vastoin, missä kristinusko vasta myöhemmin on voittanut alaa, kohoaa vielä meidän päivinämme kaikkialla upeita uhrilehtoja, joita kansa katsoo taikauskoisella kunnioituksella, toimittaapa toisinaan uhrinkin, varsinkin jonkun vastoinkäymisen kohdatessa. Mutta samoin kuin kristityissä votjakeissa on jäljellä paljon pakanuutta, johon myöhäisimpänä kerrostumana lisäksi on liittynyt venäläistä kansanuskoa, samoin on toiselta puolen kristinuskon vaikutus tuntuva niidenkin keskuudessa, jotka vielä ovat kastamattomia ja yhä edelleen isiensä tavalla toimittavat pyhäköissään julkisia veriuhreja. Näin on varsinkin laita siellä, missä kirkot jo kohoavat uhrilehtojen rinnalla. Mutta ovatpa kristilliset aatteet, kuten tuonnempana tulemme näkemään, koskettaneet niitäkin votjakkeja, jotka muista syrjässä vähimmin ovat olleet venäläis-kristillisen käsityskannan vaikutuksen alaisina.

Samaten kuin votjakit tultuaan venäläisten yhteyteen ovat alkaneet omistaa itselleen tämän ylivoimaisen kansan ajatuskannan ja tavat, ovat he siellä, missä tatarilais-muhamettilainen kulttuuri on ollut vastassa, lainanneet runsaasti tatarilaisia menoja ja käsityksiä. Niin on varsinkin eteläisten ja itäisten votjakkien laita. Mutta onpa muhamettilaisen kulttuurin jälkiä huomattavissa paljoa laajemmallakin alalla. Tämä ei koske ainoastaan votjakkien juhla- ja uhritapoja, vaan myös heidän uskomuksiaan, sillä itse ylijumala Inmar muistuttaa enemmän Allahia kuin kristittyjen Jumalaa. Asia on helposti ymmärrettävissä, kun muistamme, että islami oli Kasanin kukistumiseen asti (1552) näillä mailla ainoana valtauskontona. Muhamettilaisuuden ohella ja siihen läheisesti liittyen on tatarien, itäisillä alueilla myös bashkiirien kansanusko lisäksi lyönyt leimansa votjakkien mytologiaan.

Ennen tatarilais-muhamettilaisen maailmankatsomuksen tuloa tapaamme votjakkien mytologiasta vielä erään vanhemman, myös etelästä päin saapuneen kulttuurivirtauksen, joka ei ole tuntuva ainoastaan kaikilla votjakkialueilla, vaan näyttää jättäneen jälkiä syrjänienkin pakanuudenaikaisiin uskomuksiin. Tämä on Volgan rannoilla muinoin kukoistaneen Suur-Bolgarian kulttuuri, jonka aikuisia tapoja voidaan tutkia sen vielä nykyään elävillä jälkeläisillä tshuvasseilla. Bolgarit, haara turkinsukuista kansaa, joka luultavasti 600 tienoilla j.Kr. oli asettunut keski-Volgalle, olivat laajoissa kauppasuhteissa kaikkien ympärillä asuvien suomensukuisten kansain kanssa, ja sen vuoksi on heidän ylivoimaisen kulttuurinsa jälkiä tavattavissa kaikilla itä-Venäjän suomalaiskansoilla. Heidän välityksellään on myös eräitä itämaisia uskomuksia saapunut Volgan varsille. V. 922 kääntyivät bolgarit muhametinoppiin, v. 1236 tekivät tatarit heidän vallastaan lopun.

Vasta viimeksimainitun kulttuurikerrostuman alta häämöittää esiin Perman suvun muinainen pakanuus, jossa jo siinäkin suomalais-ugrilaisten uskomusten ohella voinee huomata indogermanisia käsityksiä. Syystä siitä, että vieras virtaus kauan aikaa on tullut etupäässä etelästä päin, on votjakkien alkuperäinen käsityskanta, kuten jo Aminoff huomauttaa, säilynyt jonkun verran puhtaampana pohjoisten alueitten asukkailla, vaikkakin he jo kauan sitten ovat olleet kristittyjä, kuin eteläisten ja itäisten seutujen vielä kastamattomilla pakanoilla.

Vaikka tiedot votjakkien uskonnosta ja palvonnasta syrjäniläisiin verraten ovat monin verroin runsaammat, ei niistä kuitenkaan yksikään ole aivan vanhoilta ajoilta. Päinvastoin ensimäiset votjakkien mytologiaa koskevat tiedot tapaamme vasta 1700-luvun kirjallisuudesta.

Aikaisimmat niistä ovat ne vähäiset muistiinpanot, joita akatemikot J.G. Gmelin (1733) ja Gerh. Fr. Müller (1756) yhteisillä tutkimusretkillään korjasivat talteen. Edellisen tiedonannot koskevat etupäässä Sarapulin, jälkimäisen Kasanin läänin votjakkeja. Tieteellisten tutkimusretkien tuloksina ilmestyivät joku vuosi myöhemmin Nikolaj Rytshkovin (1770) ja P.S. Pallasin (1771-6) kuvaukset, joista kumpikin koskettelee Ufan läänin votjakkeja, sekä J.G. Georgin (1776) esitys, jossa ei lähemmin mainita, minkä seudun käsityksiä ja tapoja siinä selostellaan. Kuvauksessaan, joka yllämainittuihin verraten on täydellisin ja arvokkain, näyttää viimeksi mainittu kirjailija ainakin osaksi käyttäneen myös edellisiä lähteitä. Samoilta ajoilta (1762) ovat lisäksi P. Rytshkovin tiedonannot itäisten votjakkien vainajainpalveluksesta.

Mainitut tietolähteet ovat kuitenkin kaikki siksi niukkoja, ettemme yksin niiden perusteella voi votjakkien mytologiaan paljonkaan perehtyä. Mutta vaikka varhaisimmat tiedot ovat puutteellisia, on myöhemmin kerättyjä siksi paljon, että votjakkien uskontoa, tarustoa ja uhripalvontaa koskevista kokoelmista nykyään on kertynyt laaja kirjallisuus, jota vielä meidän päivinämme on kartutettu ja yhä edelleen, ainakin mitä itäisiin votjakkeihin tulee, voidaan kartuttaa.

Viime vuosisadan lähdekirjallisuussarjan aloittaa sen alkupuoliskolla Joh. Friedr. Erdmann (1826), jonka matkakertomuksessa on pieniä tietoja Vjatkan läänin votjakkien hautaamismenoista sekä uhrijuhlista. Kirjailija kertoo ne saaneensa osittain eräältä Glazovin virkamieheltä, osittain eräältä Jelabugan piirin tilanomistajalta. Näihin aikoihin siirtyy keräysinto jo varsinaisten tutkijain piiristä myös suuren yleisön keskuuteen. Varsinkin lähetyssaarnaajat ja papit alkavat muistiinpanna huomioitaan. V:sta 1838 alkaen julaistaan niitä tuon tuostakin Vjatkan lääninlehdessä, ja samoihin aikoihin, osittain jo ennenkin, alkaa niitä rahvaan vajavaisen hengellisen tilan kuvauksina kerääntyä myös Vjatkan hiippakunnan arkistoon, joista arvokkaammat esitykset P.N. Luppov äskettäin (1911) on julkaissut. Niiden joukossa on meille säilynyt muutamia varsin huomattavia tietoja pohjoisimmilta votjakkialueilta, joita siitä syystä, että näillä seuduin monet vanhat tavat varhemmin kuin muualla ovat joutuneet unhoon, emme enää tapaa myöhemmän ajan kirjallisuudesta. Paljoa vähempi merkitys on A.A. Andrievskijn (1881) Vjatkan läänin vuosisataisjulkaisuun painattamilla vuosisadan alkupuoliskolta polveutuvilla asiakirjoilla.

Nuoremmat, jo varsin runsaslukuiset lähteet, lienee parasta ryhmittää niiden alueiden mukaan, joita ne koskevat. Glazovin piirin votjakkien uskomuksia kuvailevat J. Popov (1851), K. Satrapinskij (1854), V. Shestakov (1859), N. Pervuhin (1888-90), jonka viisiosaisesta teoksesta etupäässä ensimäinen ja toinen käsittelevät mytologiaa, sekä Kreknin (1899) ja Gr. Vereshtshagin (1910). Sarapulin piirin uskonnollisia käsityksiä ja menoja esittävät V. Koshurnikov (1880), M. Haruzin (1883), Gr. Vereshtshagin, joka on kirjoittanut kaksikin teosta (1886 ja 1889) sekä P. Bogaevskij (1888). Malmyzhin ja Urzhumin piirejä koskevia tietoja ovat keräilleet S. Kurotshkin (1851), S. Osokin (1856) sekä eräs nimetön kirjoittaja (Vjatkan lääninlehdessä 1861). Jelabugan votjakkien menoja ja uskomuksia kuvailevat G.N. Potanin (1884) ja Mihail Jelabuzhskij (1894-1903). Kasanin lääniä koskevaa, nuorempaa lähdekirjallisuutta, jonka Aleksandra Fuchsin (1844) tunnetut matkakirjeet aloittavat, edustavat D. Ostrovskijn (1874), A. Miropoljskijn (1876), B.G. Gavrilovin (1891) ynnä I. Miheevin (1900) kuvaukset, Vähimmin tietoja on olemassa itäisten, puoleksi tatarilaistuneiden votjakkien uskomuksista ja uhritavoista. Mainitsemista ansaitsevat G.A. Aptievin (1891) Ufan sekä N.I. Tezjakovin (1896) ja I. Jakovlevin (1903) Permin läänin votjakkeja koskevat vähäiset kyhäykset.

Itsenäisistä kuvauksista, jotka eivät rajoitu ainoastaan johonkin määrättyyn votjakkialueeseen ja joissa ei aina edes lähemmin mainita, minkä piirin tai seudun tapoja niissä kulloinkin selostetaan, mainittakoon ennen muita suomalaisten Torsten Aminoffin (1879) ja Yrjö Wichmannin (1892) esitykset, joista viimeksimainittu käyttää hyväkseen myös edellisen käsinkirjoitettuja muistiinpanoja. Varsin ansiokkaat ovat myös Boris Gavrilovin (1880), Johan Vasiljevin (1902) ja Nikolaj Blinovin (1898) teokset, joista ensimäiset koskevat Vjatkan ja Kasanin läänin votjakkeja, jälkimäinen kohdistunee etupäässä Sarapulin ja Jelabugan piireihin. Lisätietoina edellisiin liittyvät vielä vanhan kansatieteilijän Kuznetsovin äsken (1908) ilmestyneet matkamuistelmat, joissa kirjailija omien persoonallisten havaintojensa perustuksella selostaa muun muassa eräitä harvinaisia uhritapoja.

Kansanrunouskokoelmia, joihin sisältyy suuri joukko votjakkien mytologiaa ja palvontaa valaisevia tarinoita sekä uhrirukouksia ovat, lukuunottamatta niitä, joita on painettuna B. Gavrilovin ja N. Pervuhinin teoksissa (2 ja 3 os.), julkaisseet tunnetut kielimiehet unkarilainen Bernát Munkácsi (1884 ja 1887) sekä jo ennen mainittu kansalaisemme Yrjö Wichmann (1893 ja 1901).

Täten eri alueilla kerättyä ainehistoa hyväkseen käyttäen ovat muutamat myöhemmän ajan kirjailijat sepittäneet myös votjakkien uskonnon ja mytologian yleiskuvauksia. Aikaisimmin kokeilee tällä alalla V. Behterev (1880), joka nojautuu etupäässä vain vanhimman ajan kirjailijoihin. Arvokkaampina esiintyvät Max Buchin (1882), I.N. Smirnovin (1890) ja P. Bogaevskijn (1890) mytologian kuvaukset, joihin kukin kirjailija on liittänyt runsaan määrän omiakin havaintoja.

Harvoista vertailevista esityksistä, joissa Perman heimon ja kaikkien suomensukuisten kansain uskontoa ja palvontaa rinnan käsitellään, on Julius Krohnin "Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus" ennen muita huomattava. Mainitsemista ansaitsee myös H. Paasosen mielenkiintoinen tutkimus suomalais-ugrilaisten kansain alkuperäisistä sielukäsityksistä. Yleisen antropologian valossa tarkastelee M. Homjakov (1910) votjakkien pakanallista uskontoa eräässä saman kansan pääkallomittauksia koskevassa tutkimuksessaan.

Vielä on joukko pienempiä enemmän tai vähemmän itsenäisiä kyhäyksiä olemassa, joiden kaikkien sepittäjiä ei tässä yhteydessä liene syytä mainita. Mitä heidän kirjoituksissaan on arvokasta, tulee lähemmin puheeksi itse aineen käsittelyssä, jossa yhteydessä myös viitataan lähteisiin. Kirjallisuudesta, joka koskee kristinuskon saapumista votjakeille ja sen levenemistä heidän keskuudessaan, on ennen muita mainittava P.N. Luppovin (1899-1911) laaja kaksiosainen teos.

Edellisten tietolähteiden lisäksi olen tässä votjakkien uskonnon kuvauksessa käyttänyt hyväkseni myös omia, kesällä 1911 tekemälläni keräysmatkalla hankittuja tietoja, jotka koskevat Permin, Ufan ja Kasanin läänin votjakkeja.

Kun esityksessä mikäli mahdollista on kosketeltava myös Perman heimon mytologian kehitystä ei ainoastaan sen omalla pohjalla, vaan ulkoapäinkin tulleiden kulttuurivirtausten elähyttämänä, on luonnollista, että naapurikansain uskonnolliset käsitykset ja menot ovat otettavat huomioon. Lisäksi huomautettakoon, että syrjäniläisen ainehiston niukkuuden takia on esityksessä etupäässä ja ensi sijassa seurattava votjakkien uskontoa, jonka ohella, mikäli tietoja on olemassa, aina viitataan veljeskansan vastaaviin käsityksiin.

Lopuksi on mieluinen velvollisuuteni kiittää prof. Yrjö Wichmannia kaikesta avustuksesta, jota hän ystävällisesti on minulle työni aikana antanut.

Vainajainpalvonta.

Paitsi näkyväistä ruumista on ihmisessä votjakkien käsityksen mukaan näkymättömät osat, henki lul ja haamu urt. Myöhempinä aikoina on ensiksimainittu sielunnimitys varmaankin vieraan kulttuurin vaikutuksesta astunut etusijalle. Urt sanan vanha merkitys sitävastoin on jo monissa seuduin muistista hälvennyt ja itse sanakin säilynyt vain ani harvoissa vanhanaikaisissa lausetavoissa. Ainoastaan itäiset, Permin ja Ufan lääneissä asuvat votjakit, jotka ainakin osaksi ovat täydellisemmin kuin muut säilyttäneet pakanuutensa, käyttävät vielä nykyään ihmisen sielusta puhuessaan uudenaikaisemman lul nimityksen rinnalla entiseen tapaan myöskin urt sanaa.

Vanhanaikaisista sanontatavoista, joissa urt nimitys esiintyy ja jotka ovat tunnettuja useimmilla votjakkialueilla, mainittakoon muutamia, koska niissä samalla kuvastuu votjakkien alkuperäisin käsitys sielusta ja sen ominaisuuksista. Sellainen lausetapa on muun muassa: urtez koshkem ("hänen sielunsa on lähtenyt"), jolla votjakit ilmaisevat, että joku henkilö syystä tai toisesta on perin säikähtänyt, sillä he ovat uskoneet useiden luonnonkansojen tavalla, että sielu ihmisen säikähtäessä jättää asuntonsa. Sielun lähdettyä, joka heidän käsityksensä mukaan tapahtuu myös vaikeiden tautien aikana, kutsutaan tietäjä etsimään sitä takaisin, jotta ihminen jälleen tulisi tajuihinsa ja terveeksi. Tällaista toimitusta votjakit nimittävät nimellä urt-kuton ("sielun etsintä").

Urt-kuton nimityksellä tarkoitetaan Ufan läänissä myös eräänlaista nimen-uusimistoimitusta, joka tapahtuu lapsen sairastuessa, milloin sairauden uskotaan aiheutuvan siitä, että lapsi on syntyessään sattunut saamaan väärän nimen. Tämä seikka osoittaa, miten läheisissä tekemisissä ihmisen nimi ja urt ovat toinen toistensa kanssa. Vasiljev mainitsee Sarapulin piirin votjakkien nimittävän yllämainittua toimitusta myös lul-uttshan ("sielun etsintä"), mutta viimeksimainittu sanontatapa on varmaankin edellistä myöhempi.

Paitsi säikähtämisen ja taudin aikana voi urt irtautua ruumiista ihmisen nukkuessa. Silloin se saattaa ilmaantua näkyväisessäkin, tavallisesti yölepakon muodossa. Eräs Ufan läänin votjakkivanhus selitti, ettei mainittuja lintuja milloinkaan näe päivin siitä syystä, että ihmiset silloin ovat valveilla, vaan ainoastaan öin, jolloin nukutaan. Jos lepakko, jonka ihminen näkee, lähestyy häntä, on se merkkinä siitä, että se on jonkun omaisen tai tuttavan sielu. Esittipä ukko kertomuksenkin todistukseksi siitä, että lepakko todella on sielulintu: "Eräs mies meni levolle, mutta hänen toverinsa valvoivat istuen pihalla. He näkivät miten lepakko lenteli määrätyissä paikoissa. Kun nukkunut heräsi, tiedustelivat he tältä, mitä hän uneksi maatessaan. Mies kertoi unessa kulkeneensa siellä ja siellä eli juuri samoissa paikoissa, missä lintu oli lentänyt. Siitä miehet päättivät, että lepakko, jonka olivat nähneet, oli nukkuneen miehen sielu". — Jollei urt ehdi palata asuntoonsa siksi kuin ihminen herää, sairastuu tämä, käy kalpeaksi ja alkaa kuihtua. Sen vuoksi ei saa nukkuvaa yht'äkkiä eikä väkivallalla herättää.

Paitsi yölepakon muodossa saattaa sielu näyttäytyä myös pienenä, valkoisena perhona, joka kesäilloin ilmaantuu ikkunaan. Tällä tavalla ilmestyvät varsinkin vainajain sielut omaisilleen. Eräs Kasanin läänin votjakkiäiti lausui lapselleen, kun perho isävainajan muistojuhlaa vietettäessä lenteli ikkunassa: "hänen sielunsa on saapunut perhosen muodossa". Joskus saattaa siten näyttäytyä elävänkin ihmisen sielu. Mozhga nimisessä kylässä Birskin piirikunnassa kuulin kerrottavan, että kun urt ihmisen säikähtäessä on irtautunut ruumiista, käännytään loitsija-akan puoleen, joka valkoinen liina kädessä alkaa sitä etsiä. Kaikkialta haettuaan hän vihdoin huomaa pienen valkoisen perhon, vangitsee sen liinaansa, vie tupaan ja sitoo liinan perhoineen yön ajaksi sairaan kaulaan. Seuraavana aamuna tinaa valamalla tutkitaan, onko vangittu sieluperho todella sairaan urt. Toimitus, jota nimitetään urtse kistalon "sielun valaminen", tapahtuu siten, että sulatettua tinaa vuodatetaan loitsua lukemalla vesivatiin, jota pidetään sairaan pään yläpuolella. Jos tina tällöin ei mene hajalle, vaan muodostuu ehyeksi ja sieväksi kuvioksi, on se merkkinä siitä, että sairaan urt on löytynyt. Tinakuvio urtkuton uzves ("sielunetsintä-tina") ripustetaan sen jälkeen amulettina asianomaisen kaulaan.

Myös nukkuvan ihmisen sielu ilmaantuu perhona sadussa, jonka olen muistiinpannut Kasanin läänin Mamadyshin piirissä: "Kaksi miestä menivät metsään puita kaatamaan, puolipäivän aikana he lepäsivät. Toinen nukahti. Toveri näki, miten hänen suustaan lennähti lul perhosen muodossa ja meni vesiämpäriin, joka miehillä oli metsässä mukanaan. Vedestä se lensi erään niinipuun onteloon, josta se uudestaan meni vesiastiaan ja siitä jälleen nukkuvan suuhun. Silloin nukkuva heräsi. Herättyään hän sanoi toverilleen: 'Nukahdin ja näin unen, olin uivinani virran poikki, jonka toisella rannalla oli puu, siinä oli ontelo ja ontelossa paljon kultarahoja.' Työnsä toimitettuaan palasivat miehet kotiin, mutta hetken perästä meni nukkuneen toveri, joka oli nähnyt, missä tämän sielu unen aikana oli liikkunut, uudelleen metsään, etsi sanotun puun ja löysi sieltä paljon rahaa". — Sieluperhoa nimitti sadunkertoja huolimatta siitä, että hän käytti lul sanaa sielun nimityksenä, nimellä urt-bugl'i ("sieluperho"). Mainitun perhosen hätyyttämistä tai surmaamista votjakit pitävät suurena rikoksena.

Niin paljon kuin edellä kerrotuissa uskomuksissa onkin alkuperäistä ja muinaista, ei kuitenkaan sieluperho-uskoa ynnä siihen liittyviä seremonioita tinakoetuksineen voine pitää Suomensuvun uskomuksiin kuuluvina. Suomalais-ugrilaisena aikana palautti sielun, joka syystä tai toisesta oli lähtenyt asunnostaan, noita "loveen" lankeamalla ilman varsinaisia taikatemppuja. Viimeksimainitut ovat vierasta perua ja kuuluvat myöhempään aikaan. Vertauskohtia onkin olemassa, jotka osoittavat, mistä päin näiden menojen alkuperä on etsittävissä, sillä slaavilaisillakin näyttää aikoinaan olleen tapana vangita sielu liinaseen, ja itse sieluperho-usko on indogermaneilla muinoin ollut yleinen. Samoin vierailta lainattu lienee myös edellämainittu käsitys sielulinnusta, joka ihmisen nukkuessa lentää yölepakon muodossa, sillä tämä usko ei ole votjakeille yksinomainen, vaan on yleinen muutamilla muillakin itä-Euroopan kansoilla, kuten tatareilla ja bashkiireilla.

Votjakkien sielunimityksiä sekä osaksi myös niihin liittyviä käsityksiä vastaavat syrjänien lol (myös lov ) ja ort. Heilläkin on lol nykyaikana astunut etusijalle. Dobrotvorskij kertoo Orlovin piirin permalaisista, että he viettäessään vainajan muistojuhlaa aukaisevat oven, istuutuvat pöytään ja kutsuvat vainajan sielun ( lol ) kanssaan aterioimaan. Että lol meidän aikoihimme asti on säilyttänyt alkuperäisenkin, henkisielun merkityksen, ilmenee uskomuksista, joita Nalimov mainitsee, että nim. lov syrjänien käsityksen mukaan asuu pääkallon sisässä ja että se, kun ihminen kuolee, pakenee ilmaan höyryn muodossa.

Lol saattaa joskus irtaantua ihmisen ruumiista myös unen aikana. Sitä osoittaa seuraava saman keräilijän muistiinpanema tarina, jossa kerrotaan, miten lol erään naisen nukkuessa lähti asunnostaan ja juoksenteli pienen hiiren muodossa edes takaisin nukkuvan rinnoilla. Sillä aikaa peittyi naisen suu verhon alle, mutta sielu muuttui jälleen höyryksi ja sellaisena palasi ruumiiseen niin, että nukkunut saattoi virkeänä nousta vuoteeltaan. Kertomuksessa esiintyvä "sieluhiiri"-usko, joka syrjäneille luultavasti on tullut venäläisten välityksellä, tavataan myös germaneilla.

Lol nimisen sielukäsityksen rinnalla on useissa seuduin vanhempikin ort säilynyt, joskin sen merkitys on jonkun verran entisestään muuttunut, sillä nykyisen kansan käsityksissä muistuttaa ort pikemmin ihmisen haltiaa eli suojelushenkeä kuin varsinaista sielua. Nalimov kertoo jokaisella ihmisellä olevan ortin, joka oleskelee aina sen ihmisen läheisyydessä, jota se suojelee. Se ottaa osaa ihmisen toimiin sekä ilmaantuu unissa tavallisesti suojattinsa näköisenä. Popov mainitsee, että lapsi saa ortin syntyessään, josta asti se seuraa ihmistä kaikkialle, minne ihminen menee. Useat kirjailijat tietävät lisäksi, että ort on ennen kaikkea kuoleman ilmoittaja. Silloin se ilmaantuu joko sinisenä liekkinä ort-bi ("ortin tuli") tai itse asianomaisen ihmisen muodossa, joskus se nipistää ihoon sinisiä täpliä. Samanlainen usko ihoon ilmestyvistä täplistä tavataan myös Sarapulin piirin votjakeilla.

Muutamalla taholla vallitsevan käsityksen mukaan on ort tykkänään eristynyt ihmisestä. Wiedemann, joka syrjäninkielen sanakirjassa kääntää ort nimen sanoilla "kuolleen haamu, haltia, ilmestys, harhanäky, kummitus", lisää, että syrjänit uskovat ortin asuvan tilmassa. Samoin kertoo Nalimov, että ihmisen ort asettuu asumaan lintuihin. Kuoleman enne ilmestyy tässä tapauksessa siten, että lintu rajusti lentää huoneeseen, lyö päänsä seinään ja menettää henkensä. Haltiansa jälkeen kuolee pian itse ihminen. Näin muodoin on ortista syrjäneilläkin kehittynyt sielulintu, mutta siihen liittyvä usko, joka muistuttaa meikäläistäkin kansanuskoa, eroaa kuitenkin votjakkien sielulintu-käsityksestä.

Vaikkakin syrjänien ort nykyaikana ilmaantuu vähän toisessa merkityksessä kuin votjakkien urt, on siihen liittyvissä käsityksissä, kuten Paasonen aivan oikein huomauttaa, kuitenkin piirteitä, jotka viittaavat ort sanan alkuperäiseen "haamusielu" merkitykseen. Sitä todistaa ennen kaikkea Nalimovin tiedonanto, että ihmisen sielu (arvatenkin lov ) kuolemassa siirtyy ortiin niin, että kuollut ja ort sen jälkeen ovat yksi ja sama olento. Siihen viittaa myös Kandinskij lausuessaan, että ort ilmaantuu kuolleen haahmossa vielä neljäkymmentä päivää kuoleman jälkeen, jonka ajan kuluttua se katoaa. Syystä saattaa siis Wiedemann sanakirjassaan mainita ortin ensimäisenä merkityksenä juuri "kuolleen haamu".

Palataksemme jälleen syrjänien sukukansaan votjakkeihin eroavat urt ja lul alkujaan suuresti toisistaan siinä, että vaikkakin urt ihmisen nukkuessa tai sairastaessa ajoittain saattaa jättää asuntonsa, pysyy lul sitä vastoin koko elämän ajan uskollisesti ruumiissa. Viimeksimainittua ei alkujaan liene käsitettykään persoonalliseksi sieluolennoksi, vaan pikemmin on sillä ymmärretty ainoastaan ihmisen elämänilmiötä, joka hengityksessä ilmaantuu henkenä eli höyrynä. Lul sanaa, joka on suomalais-ugrilaista perua, on jo Europaeus syystä verrannut suomenkielen löyly sanaan. Vasta kuoleman tullen, jota votjakit kutsuvat lul-polon ("hengenlähtö") jättää lul ikiajoiksi ihmisen ruumiin.

Lul lähtee asunnostaan suun tai sieraimien kautta, "sillä sen korina kuuluu viimeksi kurkun päässä". Mitä on tämä lul ja minne se menee, sitä eivät votjakit osaa selittää. Mihail Jelabuzhskij mainitsee muutaman votjakkiukon hänelle kertoneen, että kun ihminen kuolee, hänen sielunsa (tietenkin lul ) haihtuu ilmaan ikäänkuin höyry. Kasanin läänin votjakkien kesken on yleensä se usko vallalla, että suuren noidan kuollessa syntyy vihuri tai rajuilma. Käsitys "hengenlähdön" tuottamasta tuulesta ei näytä syrjäneillekään olevan tuntematon.

Yhtä jäljettömiin kuin lul ei haihdu urt ihmisen kuollessa. Se säilyttää yhä edelleen inhimilliset piirteensä ja on vielä kuolemankin jälkeen ruumiin uskollinen seuralainen. Tämä onkin helposti ymmärrettävissä, kun tiedämme, että urt on juuri kuolleen haamu- eli varjosielu. Ruumiin ollessa "niinen kuorilla" se liikkuu sen läheisyydessä. Hautaamisen jälkeen se jonkun aikaa oltuaan kotona siirtyy kalmistoon, josta se kuitenkin silloin tällöin kutsuttuna tai kutsumatta saattaa tulla kotitaloa ja kotolaisia tervehtimään. Sen voi erityisillä menoilla myös asettaa asumaan määrättyyn erikoiseen paikkaan. Näistä kahdesta vainajan sielusta jää siis ainoastaan urt jälkeläisten palvonnan esineeksi.

Samoin kuin votjakkien urtin on myös syrjänien ortin laita. Popov sanoo, että syrjänit palvelevat ort nimellisinä esi-isien henkiä, jotka kuoleman jälkeen liikkuvat kaikissa niissä paikoissa, missä vainajat elämänsä aikana ovat oleskelleet.

Haudantakaista elämää pakanalliset votjakit nimittävät so dünne ("tuo maailma") tai sopal dünne ("tuonpuolinen maailma"). Maailma on heidän nykyisen käsityksensä mukaan kolmiosainen: taivas, jossa Inmar, taivaan jumala asuu, maa, jossa ihmiset asuvat, ja maanalainen osa jalkaimme alla, jossa vainajat asuvat. Georgi mainitsee, että votjakit tekevät vielä erotuksen erilaisten tuonelaolotilojen välillä, hurskaita varten on olemassa "dunja-juggit" (valoisa elämä), jossa on tarjona kaikenlaista onnea ja hyvää, jota votjakit vain voivat mielessään kuvitella, syntisiä varten on "kuratsin-inti" (katkera paikka). Siellä on monta tervakattilaa, joissa pahoja ihmisiä keitetään. Tämä käsitys ei kuitenkaan ole votjakeilla omaperäinen yhtä vähän kuin se usko, jonka Vereshtshagin mainitsee Sarapulin piiristä, että nim. se, joka täällä elää rikkaana, elää tulevassa maailmassa köyhänä, mutta se, joka täällä elää puutteellisissa oloissa, tulee tuolla viettämään onnellisempaa elämää. Alkuperäisempi on se käsitys, jonka viimeksimainittu kirjailija kertoo olevan sikäläisten votjakkien suurimmalla osalla ja jonka mukaan saman suvun vainajat elävät yhdessä muodostaen ikäänkuin yhteisen perheen. Perheen päänä on patriarkka eli suvunalkaja. Mainitaanpa vainajien maanalaisessa sukuyhteiskunnassaan harjoittavan jonkinlaista kurinpitoakin, sillä sitä, joka ei ole eläessään ollut rauhallinen, vaan riitainen ja reuhaava, ei oteta yhteisen perhekunnan jäseneksi. Tässä käsityksessä kuvastuu siis selvästi ikivanha usko, että sukukalmisto ( shai ) on vainajien yhteinen olinpaikka, jossa kunkin hauta ( gu "kuoppa") on hänen itsenäinen asuntonsa. Ihmisen kuoltua sukulaisvainajat tulevat häntä sinne noutamaan. Siellä on elämä täydellisesti maallisen jatkoa, lapsi voi kasvaa, naimattomana kuollut voi mennä naimisiin ja kukin vainaja yleensä saattaa harjoittaa samoja toimia kuin ennen maan päällä eläessään. Siellä vainajat voivat myös elossa olevien tavalla nähdä nälkää, olla puutteessa, kärsiä vilua j.n.e.

Että syrjäneillä aikoinaan on ollut aivan samanlainen usko, kuvastuu selvästi vielä muutamalla taholla säilyneestä käsityksestä, että ihminen kuoleman jälkeen jatkaa elämänsä aikaista ammattia, metsästäjä harjoittaa metsästämistä, kalastaja kalastamista. Lisäksi osoittaa sitä, kuten Nalimov huomauttaa, heidän tapansa kutsua taloa ja ruumisarkkua samalla gort ("talo") nimityksellä. Heidänkin alkuperäisen ajatuskantansa mukaan on siis haudan helma vainajan varsinainen tyyssija. Tämä usko ilmaantuu selvästi myös siinä, että he pelkäävät, kuten sama kertoja lisäksi tietää, kuolla vieraassa seudussa, syystä, etteivät he sieltä usko pääsevänsä kotipaikkaan sukulaisvainajiensa luo, joiden keskuuteen heidän sielunsa kuitenkin alinomaa ikävöisivät, niiden kun kuoleman jälkeen on pakko oleskella sen paikan läheisyydessä, jonne ruumis on haudattuna. Tällainen usko ei kuitenkaan ole syrjäneillä yleinen, sillä kristinuskon saavuttua on luonnollisesti uusi maailmankatsomus muuttanut heidän käsityksiään elämästä kuoleman jälkeen. Onpa heillä kristillistenkin käsitysten ohella uskomuksia olemassa, jotka ovat luonnonlasten alkuperäistä ajatuskantaa koko lailla korkeampia. Niinpä muutamat syrjänit ovat uskoneet, että sielu kuoleman jälkeen siirtyy toiselle tähdelle, jossa elämä on maallisen kaltaista, mutta paljoa ihanampaa ja onnellisempaa kuin maan päällä. Toisin paikoin tunnetaan myös muinaisesta Persiasta alkuisin oleva käsitys, että sielun tulevaan elämään astuessaan on kuljettava heiluvaa hirttä myöten tervajärven yli. Jottei vainaja-raukka tällöin horjahtaisi ja hukkuisi, on hänen tuettava itseään tangolla.

Alkuperäisin ja aikaisin haudantakaisen elämän käsitys kuvastuu kuitenkin niin hyvin syrjäneillä kuin votjakeilla parhaiten heidän hautaamismenoissaan.

Vaikka votjakkien hautaamistavat jonkun verran vaihtelevat eri seuduilla, ovat päämenot kuitenkin kaikkialla samoja. Niin pian kuin lul on ihmisestä lähtenyt, suljetaan kuolleen silmät ja suu, suuhun asetetaan voita, joskus voidellaan sillä koko ruumiskin. Sen jälkeen levitetään kuolleen yli verho ja ryhdytään heti hautaushommiin, sillä kuollutta eivät votjakit pidä kauan asunnossaan. Jollei hautaamista syystä tai toisesta ennätetä toimittaa jo samana päivänä kuin elämä on sammunut, jätetään vainaja yöksi kotiin, mutta sinä yönä ei kukaan mene levolle. Kuolleen ollessa kotona ei myöskään kenenkään sovi ryhtyä työhön. Muutamin seuduin kuten Kasanin läänin Mamadyshin piirissä on omaisilla tapana kiskaista kanalta pää, niin pian kuin henki on vainajasta lähtenyt.

Ennenkuin ruumis ennättää jäykistyä, ojennetaan kuolleen kädet ja jalat suoriksi, vainaja nostetaan niinenkuorille ja pestään saippuoidulla vastalla ynnä haalealla vedellä. Kuka sen saa tehtäväkseen, on vainaja usein määrännyt ennen kuolemaansa. Miespuolisen vainajan pesevät miehet, naispuolisen naiset. Kuolleen uskotaan ennen pesemistä kuulevan kaiken, mitä hänen ympärillään puhutaan. Hän saattaa myös osoittaa mieltänsä pesijöitä kohtaan. Niinpä vainaja, jos joku pesijöistä on hänelle vastenmielinen, pitää jäsenensä jäykkinä ja kankeina, kouristaa nyrkkiänsä j.n.e. Jos sitä vastoin ruumis on pehmeä ja taipuisa, silloin ovat kaikki pesijät mieluisia.

Kun ruumis on pesty, puetaan vainaja valkoiseen juhlapukuun, jalkoihin sidotaan uudet hattarat ja niinivirsut. Miehille pannaan päähän kotitekoinen huopahattu, usein vielä rukkaset, vanhuksille sauvakin, käteen. Nainen puetaan iänmukaisiin koristuksiin. Täten varustettuna vainaja asetetaan arkkuun ( koros ), mikä entiseen aikaan veistettiin puusta kovertamalla. Kuolleen päänalaseksi pienennetään vasta ja sen päälle levitetään tyyny. Arkkuun vainaja asetetaan selälleen, pääpuoli suunnattuna oveen päin. Kuolleelle annetaan mukaan kaikenlaisia tarpeellisia esineitä, joista mainittakoon: kattila, kuppi, kirves, veitsi, lapio, lusikka, kylpyvasta, kampa, rahakukkaro, tupakkapussi ja tulukset, jos kuollut oli tupakoitsija; sitä paitsi asetetaan arkkuun niinenkuoria, lesti ynnä virsunaskali uusien jalkineitten valmistamista varten. Naisille annetaan mukaan neuloja ja lankaa. Lisäksi pannaan vainajan käteen rahaa, minkä toiset selittävät olevan sen maan hinta ( muzem kerlim ), jonka kuollut siitä päivin omistaa; toisten mukaan piti vainajalla olla rahaa voidakseen lunastaa itsensä vapaaksi shaitanin (paholaisen) vallasta, joka on "kuollutta vaivaava sentähden, että tämä on kauan elänyt".

Paitsi tarve-esineitä annetaan kuolleelle vielä vaatteita. Vaimo asettaa miehensä arkkuun alusvaatekerran, "jotta vainaja voisi tarpeen tullen vaihtaa pukuaan". Mies kerää vaimonsa arkkuun pyyhinliinoja ynnä koristeita. Neitosille pannaan paljon erilaisia vaatekappaleita, "koska naimattomina kuolleet miehet haudantakaisessa elämässä pikemmin kosivat niitä, joilla on runsaasti myötäjäisiä". Morsiamelle, jonka elämä on sammunut vähää ennen hänen häitään, annetaan mukaan hänen ompeleensa ja kehoitetaan menemään miehelle uudessa elämässä. Lapset saavat kupposen, lusikan ynnä lempileikkikalunsa, "jotteivät ikävystyisi ja kaipaisi äitiään". Sukulaiset, jotka saapuvat vainajaa hyvästelemään tuovat mukanaan lahjoja, muun muassa palttinaa, jota asetetaan arkkuun kuolleen verhoksi. Sen tekevät varsinkin ne, jotka ovat olleet vihoissa kuolleen kanssa. Antaessaan vainajalle lahjoja sanovat jälkeenjääneet: "tässä on sinulle, käytä kun tarvitset".

Maanalaiseen asuntoonsa saa kuollut myös evästä, leipää ja suolaa, lihaa ja pannukakkua sekä kotitekoista viinaa, kumyshkaa y.m., "jottei hän nälkäisenä palaisi kotiin häiritsemään kotolaisten rauhaa". Lapset saavat munan tai maitopullon, usein sivellään niiden suuhun vielä hunajaa ja voita. Gavrilovin mukaan on muutamilla äideillä lisäksi tapana pusertaa maitoa rinnastaan kuolleen pienokaisensa suuhun hyvästellessään sitä.

Ennen kuin arkku kannetaan pihalle hyppivät omaiset sen yli, "jotteivät pelkäisi kuollutta". Hautaan saatetaan vainaja reessä tai vankkureilla vuodenajasta riippuen: siinä tapauksessa että hautausmaa on lähellä, kannetaan kuollut niiniköysillä viimeiseen leposijaansa. Kun arkku on rekeen nostettu tapahtuu Urzhumin piirissä vielä tärkeä toimitus, n.s. "kauhun lieventäminen". Vainaja säikähtää tällä hetkellä häntä vastaanottamaan tulleita manalaisia. Kauhua lievennetään siten, että pieneen leipä- ja voipalaseen, näitä kuolleen suun kohdalla pidettäessä, piirretään risti, jota tehdessä lausutaan: "kauhuasi lievennämme". Vielä hautaan heittävät omaiset ja sukulaiset rahaa sanoen: "elä tuonpuoleisessa maailmassa rahallisena, älä ole puutteessa!" Jos vainaja oli eläessään naimaton, kehoitetaan häntä menemään avioliittoon eikä elämään yksinäisenä. Kun lapsi on kuollut, pyydetään sukulaisvainajia pitämään huolta pienokaisesta, Siroittaessaan multaa arkulle sanovat Jelabugan piirin votjakit: "maa, joka putoo suullesi ja nenällesi, tulkoon sinulle kullaksi ja hopeaksi. Jälkeenjäävää perhettä hyvin suojele, älä tee sen eloa raskaaksi. Anna runsas viljansato sinulle kumyshkaksi ja olueksi". Kun hauta on luotu umpeen sytyttävät omaiset muutamia vahakynttilöitä ja murentavat leipää kummulle. Samalla jätetään vainajan käytettäväksi puukuppi ja -lusikka, mitkä paikalla särjetään, "jottei kukaan sivullinen voisi niitä anastaa". Nuorten neitosten haudoille on sitä paitsi ollut tapana sitoa muutamia kangastilkkuja, jota tehdessä sanotaan: "tässä on sinulle paita, tässä hame, tässä pääliina". Haudan suunta pakanoilla on pohjoisesta etelään, niin että kasvot ovat käännettyinä etelää kohti.

Entiseen aikaan eivät votjakit ollenkaan valmistaneet kuolleelle arkkua, vaan käärivät vainajan ruumiin koivuntuohiin ja asettivat hänet siten hautaan. Joskus asetettiin kuolleen peitteeksi lampaantalja.

Itäisten votjakkien hautaamismenot eroavat jonkun verran edellämainituista. Niin on heillä esim. tapana viedä arkku tyhjänä kalmistoon, minne vainaja sen jälkeen kuljetetaan omaisten saattaessa. Naiset itkusilmin seuraavat ainoastaan talon portille tai kylän veräjälle. Vasta haudan ääressä nostetaan vainaja arkkuun. Se on veistetyistä lankuista tehty nelinurkkainen, suorasyrjäinen laatikko, minkä pohjalle on asetettu niinen lastuja ja villoja ynnä pieni patja päänalaseksi. Kanteen, joka puunauloilla kiinnitetään arkkuun, on oikealle puolelle pään kohdalle kaiverrettu vähäinen nelikulmainen reikä, jotta kuolleen urt voisi sen kautta tarpeen tullen vapaasti kulkea. Reikää nimitetäänkin sen vuoksi urt vellon pas ("sielun kulkureikä"). Ennenkuin arkku suljetaan, repäisee joku kuolleen omaisista valkoisen liinan, jonka hän on tuonut mukanaan kalmistoon, haudan ääressä kahtia: sen osan, joka jää vasempaan käteen, jättää hän kuolleen rinnan päälle, oikean käden puoleinen osa viedään kotiin ja sidotaan vuoden ajaksi tuvan orteen tai seinään. Reväistessä sanotaan: "samoin kuin osa tästä kankaasta jää tänne ja osan otamme kotiin, samoin älä sinä meistä vielä kokonaan erkane" tai lyhyesti: "sielun ( urt ) otamme tänne, onnen tänne otamme". Muutamin seuduin on lisäksi ollut tapana rakentaa haudan yli neljän tolpan varaan niinenkuorinen suojakatto lipet.

Sama maailmankatsomus, joka erittäin elävästi ilmenee votjakkien huolellisissa hautausvarustuksissa, kuvastuu myös syrjänien aikaisimmissa vastaavissa menoissa. Vanhoista tietolähteistä ammentaen kertoo Budrin, että syrjänit asettivat entisaikaan vainajan mukaan useita hänen tarvekapineitaan kuten jousen, nuolen, kattilan, kupin, lusikan, padanjalan sekä sitä paitsi yhden vainajan parhaista puvuista, mitkä esineet kuopattiin metsässä kaukana asunnosta olevaan hautaan. Samoin todistavat vanhat hautalöydöt, että vainajat muinoin ovat saaneet runsaan määrän omaisuutta mukanaan.

Nykyaikana ovat syrjänien uhrit vainajille jo käyneet vähäpätöisiksi. Hlopin (1849) kuvailee heidän peijaismenojaan seuraavin sanoin: "He pitävät syntinä asettaa kuollut pöydälle, ja siksi he panevat hänet penkille tai lattialle. Hautauspäivänä asetetaan arkkuun punaisia vöitä, pehmitettyä niintä sekä pieni leipä, ynnä kuolleen käteen vähäisen rahaa. Saattaessaan ruumista he istuvat arkulla ja laulavat virsiä (ven. gimni). Sitä paitsi he ylistävät kuollutta sellaisilla mairesanoilla, joita tämä ei koskaan ole saanut kuulla eläessään. Arkussa olevia punaisia vöitä he antavat jokaiselle vastaantulijalle". Eräs S.M.A. Permin hiippakunnanlehdessä (1889) selittää, että raha, jota on ollut tapana asettaa kuolleen käteen, annetaan vainajalle paikan ostamista varten. Sama kirjoittaja mainitsee vielä, että vainaja toisinaan saa mukaansa myös liinavaatteita voidakseen niitä tuolla tarpeen tullen vaihtaa. Smirnov mainitsee, että kuolleelle asetettiin arkkuun myös ruokaa ja juomaa.

Myöhempinä aikoina, varmaankin venäläisten tapojen vaikutuksesta ovat kerjäläiset päässeet kuolleille kuuluvien uhrien perillisiksi. Niin kertoo Popov, että muutamilla on peijaispäivänä tapana antaa arkun yli kerjäläisille armolahjoja. Tätä omituista tapaa selittää Nalimov mainiten, että minkä kerjäläiset saavat kuolleen muistajaisiksi, tulee vainajan osaksi haudantakaisessa elämässä. Vainajalle annetun uhrin jäännös on myös Smirnovin teoksessa mainittu tapa antaa osa vainajan omaisuutta arkuntekijälle ruumisarkun yli. Samoin on ruumiin puhdistuksessa käytettyjen esineiden, kuten saippuan, kamman ja pyyhinliinan laita, jotka ruumiin pesijällä on tapana saada palkkioksi toimestaan.

Syrjänit, jotka kauan aikaa ovat olleet kristittyjä, noudattavat luonnollisesti hautausmenoissaan jo tarkoin venäläisen kirkon tapoja, myös mitä hautaamispaikkaan tulee. Vanhoja pakanallisia kalmistoja tavataan käytännössä enää ainoastaan kastamattomilla votjakeilla. Tavallisesti ne sijaitsevat metsässä. Niin kertoo vanhin mainitun kansan hautausmenoja käsittelevä tietolähde, että votjakit hautaavat omaisensa kauas metsään. Tästä varmaankin johtuu heidän uskonsa, jonka Aminoff mainitsee, että vainajain henget mielellään oleskelevat syvissä metsissä, mikä käsitys ei ole syrjäneillekään tuntematon. Toisinaan sijaitsee kalmisto lähellä kylää jonkun joen tai puron rannalla. Jokaisella pakanallisella votjakkikylällä on tavallisesti oma, yhteinen, aidattu hautuumaansa, johon kaikki kylän asujamet ilman erotusta hautaavat omaisensa. Muutamin seuduin, missä kylät ovat lähellä toisiaan, voi joskus useammalla kylällä olla yhteinen kalmisto. Tämä johtuu siitä, että alkuperäisestä emäkylästä on aikojen kuluessa muodostunut uutiskyliä, joiden asukkaat yhä edelleen käyttävät emäkylän kalmistoa. Samoin kuin votjakkien vanhimmat kylät ovat olleet sukukyliä, ovat heidän vanhimmat hautuumaansa myös olleet sukukalmistoja. Ettei niihin ole ollut tapana haudata vieraita, osoittaa parhaiten se seikka, että muutamissa votjakkikylissä kyläkalmiston ohella vielä näkee erityisen, usein maantien varrella sijaitsevan, hautausmaan niitä vieraita kulkijoita varten, joita kylässä ollessaan on kohdannut kuolema.

Votjakkien pakanallisissa kalmistoissa, jotka nykyään, kun metsä niiden ympäriltä on hävinnyt, kohoavat aukealla maalla pieninä puistikkoina, kasvaa erotuksetta kaikenlaisia puita seudun metsälajista riippuen. Monet rungot ovat jo vanhuuttaan mädänneinä sortuneet hautojen yli. Haudoilla ei huomaa minkäänlaisia muistomerkkejä, ainoastaan muutamilla varakkaammilla votjakeilla on tapana rakentaa tatarien tavalla hirsi- tai lautakehys haudan ympärille. Siellä täällä maassa näkee uhrien jätteitä, rikkoutuneita puukuppeja ja -lusikoita ynnä kangastilkkujp. Kalmistossa ei naisilla ole tapana käydä eikä miehilläkään ilman syytä, sillä votjakit pitävät sitä pelottavana ja pyhänä paikkana. Kulkiessaan sen ohi on elossaolevien velvollisuus aina, välttääkseen vainajien vihoja, heittää kuolleille jotakin, jollei muuta niin pieni vaskiraha, leipäpala tai langanpätkä.

Luonnonlasten kuolleen kammo kuvastuu selvimmin votjakkien maahanpanijaisiin liittyvissä puhdistusmenoissa, joiden avulla elävät koettavat vapautua vainajien tuskallisesta ja monesti tuhoa tuottavasta seurasta.

Esineitä, mitkä tavalla tai toisella ovat olleet läheisessä kosketuksessa kuolleeseen, pidetään saastutettuina. Omaiset eivät käytä niitä hyväkseen, vaan joko polttamalla tai kedolle viskaamalla hävittävät ne. Niin kertoo esim. Shestakov Glazovin piirin votjakeista, että he polttavat kaikki verhot, joissa vainaja on maannut, myös hänen pukunsa, mutta reen, jolla ovat kuljettaneet kuollutta, he jättävät mätänemään. Vanhempi ja vielä joku aika takaperin hyvin yleinen on ollut tapa heittää yllämainitut esineet sellaisinaan kedolle erityiseen määrättyyn paikkaan. Useat kirjailijat tietävät siitä puhua. Koshurnikov kertoo Sarapulin piirin votjakeista, että he kantavat kedolle vuoteen, jossa kuollut makasi sekä puvun, virsut ynnä muut esineet. Samoin sanoo Gavrilov, että kaikki, mikä on ollut kosketuksessa kuolleeseen, paita ja sänkyvaatteet, joissa vainaja makasi sekä myöskin arkunlastut, jollei niitä paikalla polteta, asetetaan niinikoppaan ja heitetään saattomatkalla jonnekin rotkoon tai tien ohessa olevan lähimmän kuusen juurelle. Että jokaisella kylällä entiseen aikaan on ollut määrätty erikoinen paikka tätä toimitusta varten, osoittaa kaikilla votjakkialueilla tunnettu nimitys kir-kujan ("niinenkuoren heittopaikka"), joka on saanut nimensä siitä, että sinne muun muassa on ollut tapana heittää niinenkuoret, joilla kuollut on maannut sitä pestäessä. Muutamin seuduin, kuten esim. Kasanin läänissä, näkee vielä nykyään sellaisissa paikoissa kaikenlaista törkyä, rikkoja, lastuja, vastoja, vaatteita y.m. kasottain mätänemässä. Tällaiset paikat, joiden lähettyville votjakit taikauskoisesta pelosta eivät turhaan astu, näyttävät entiseen aikaan olleen metsässä. Niin kertoo Erdmann, että "muu kuolleen omaisuus, jota ei hänelle asetettu mukaan arkkuun, lukuunottamatta taloa ja karjaa, siirrettiin syrjään, enimmäkseen se kuljetettiin metsään". Vielä nykyään näkee toisinaan kir-kujan paikoissa puita, joihin uhriantimet ovat ripustetut. Bryzgalov mainitsee erään Malmyzhin piirin kylän "heittopaikassa" olleen pyhän kuusen, jonka ympärille oli ripustettu tuohiastioita, niinikoppia, kaikenlaisia ryysyjä, nahkoja, lakkeja ja muuta roskaa, jota sinne oli kannettu kuolleiden jälkeen, "jottei vainajilta toisessa elämässä mitään puuttuisi".

Syrjäneistä olemme jo maininneet, ettei kuolleen omaisilla ole tapana ottaa mitään niistä tarve-esineistä, joita on käytetty vainajaa puhdistettaessa, vaan ne saa nykyään ruumiinpesijä. Arkku on välttämättömästi valmistettava kylän kadulla ja lastut poltettava. Reki, jolla kuollut niin hyvin talvella kuin kesällä kuljetetaan kalmistoon, jätetään haudalle, toisin paikoin se puoleksi kuopataan hautaan, sillä, jos se vietäisiin kotiin, joku toinen omaisista seuraisi kuollutta. Smirnov kertookin, että muutamissa vanhoissa kalmistoissa, kuten Solikamskin piirissä, näkee niitä suuren joukon kaikissa asennoissa. Usein ne ovat särjettyjä. Muutamilla haudoilla on ristin asemasta hautamerkiksi pystytetty rikkoutuneen reen antura tai aisat. Sitä paitsi työkapineet, joilla hauta on kaivettu, jäävät kalmistoon.

Estääkseen vainajaa kuoleman jälkeen kutsumatta kotona käymästä votjakit noudattavat vielä monenlaisia taikauskoisia menoja. Jelabugan piiristä on olemassa tieto, että he kantaessaan vainajan ruumiin tuvasta pihalle asettavat kirveen kynnykselle, jotta kuolevaisuus siinä talossa keskeytyisi. Useissa seuduin on tapana ottaa ovi vainajaa ulosvietäessä saranoiltaan ja asettaa se siten, ettei se aukea samalta puolelta kuin ennen. Shestakov tietää kertoa Glazovin votjakeista, etteivät he ollenkaan kanna kuollutta ovesta, vaan ikkunan kautta, ja jolleivät sitä tietä voi kuljettaa, aukaisevat katon ja vievät kuolleen katon kautta ulos ja sitten kalmistoon. Gavrilov mainitsee votjakkien vainajan eksyttämiseksi, jottei tämä voisi löytää tietä kotiin, asettavan arkun pihalle pölkyn nenään ja siinä pyöräyttävän sitä kolme kertaa ympäri vastapäivään. Bogaevskijn mukaan on Sarapulin votjakeilla tapana vielä lakaista jäljet saattomiesten mentyä.

Varsinaiset puhdistusmenot tapahtuvat kuitenkin vasta kalmistosta palattua. Jo hautausmaan portilla alkavat itäiset votjakit vapautua vainajain tungettelevasta seurasta. Tämä toimitus tapahtuu siten, että joku saattajista, joka on tuonut kalmistoon mukanaan hopeakuusen oksia, lyö niillä seurakumppaneitaan selkään sanoen: "mene kotiisi, älä tänne jää!" Toisin paikoin huiskivat saattomiehet kalmistosta palatessaan katajanoksilla sivuilleen, ja huutavat: "älkää tulko mukaan, menkää kotiinne!" Urzhumin piirissä on tapana piirtää kirveellä piiruja tien poikki, jotteivät henget seuraisi mukana kylään.

Kotiin palattuaan saattajat vielä puhdistautuvat savustamalla itseään, tulen yli hyppimällä tai hieromalla käsiään tuhassa. Müller kertoo Kasanin läänin votjakeilla olleen tapana, että isäntä tai joku muu omaisista heitti saattomiesten päälle heidän kalmistosta palatessaan tuhkaa, "jotteivät nämä sen koommin tulisi kantamaan kuolleita". Yleisin puhdistautumiskeino on kuitenkin saunassa kylpeminen. Kaikki, jotka tavalla tai toisella ovat olleet hautaamistoimissa osallisina, menevät viimein saunaan, joka maahanpanijaisten aikana vainajan kotitalossa on lämmitetty. Vasiljev huomauttaa, ettei tässä tilaisuudessa kukaan perheen jäsenistä saa heittää löylyä, sillä vainaja voisi tekeytyä pahaksi omaisilleen ja löyly voisi polttaa heidän kasvonsa. Kylpemisen jälkeen pukeudutaan puhtaisiin vaatteisiin.

Samoin kuin ihmiset puhdistautuvat, pidetään myös tarpeellisena puhdistaa vainajan asunto. Heti kun ruumis on saatettu lepoonsa, siivotaan tupa, jossa vainaja on sairastanut. Lattia, seinät, ja kattokin pestään. Toisin paikoin on vielä tapana savustaa huone sekä asettaa sen nurkkiin ynnä oven ja ikkunain pieliin katajanoksia.

Votjakkien käsitysten mukaan eivät elävien velvollisuudet kuolleita kohtaan kuitenkaan ole lopussa, vaikka vainaja onkin kunnialla saatettu haudan suojaan. Yhä edelleen tarvitsee kuollut eloonjääneiden apua ja hoitoa. Jollei vainaja saa sitä, mitä hänellä on oikeus vaatia, saattaa hän pian ikävystyä oloonsa ja tulla häiritsemään kotolaisten rauhaa. Saattaapa hän toisinaan rangaistakin elossa olevia. Ennenkaikkea on huolenpito vainajista omaisten asia. Jälkeläisten pyhä velvollisuus on muistaa esi-isiään. Tämä käsitys esiintyy kauniimmin votjakkien vainajain kunniaksi viettämissä muistojuhlissa.

Muistojuhlat ovat joko yleisiä, joita vietetään kaikkien kuolleitten sukulaisten muistoksi, tai yksityisiä, jolloin jotakin määrättyä vainajaa erikoisesti muistellaan.

Yksityisiä vietetään määrättyinä päivinä kunkin asianomaisen kuoleman jälkeen. Päämenoja kaikissa muistojuhlissa on muistoaterian valmistus ja vainajain kestitseminen.

Ensimäinen yksityisen vainajan kunniaksi vietetty muistojuhla on heti kuolin- tai maahanpanijaispäivänä, ja ensimäinen muistoateria on niin muodoin samalla peijaisateria.

Usein ryhdytään muistoateriaa valmistamaan jo, ennenkuin kuollut on saatettu kalmistoon. Niin kertoo Smirnov, että niin pian kuin vainaja on pesty ja puettu, asetetaan hän penkille, talon vanhin naishenkilö panee kupposia ruumiin viereen ja valmistaa lihapiirakoita ( tukmat'si ). Perheen vanhin mieshenkilö ottaa nyt piirakan, murtaa siitä kolmesti palan ja asettaa ne kuppiin, toiseen hän vuodattaa kumyshkaa sanoen: "Tässä elämässä elit hyvin, elä hyvin myös tuolla. Älä kiusaa meitä, äläkä ahdista. Meidän hyvää karjaamme hyvin suojele. Meidän lapsiamme hyvin varjele. Kokoa kuolleet ympärillesi. Varjele meidän hyvää karjaamme joista ja rotkoista. Enempää en voi sinulle sanoa, älä vihastu. Elä tuolla elämässä hyvin, älä sieppaa kiinni takaa äläkä edestä, älä vainoa meitä." Vanhimman jälkeen tekevät ja lausuvat samoin muutkin perheen jäsenet. Toimituksen nimi on tiron ("maksu").

Samoin kertoo Gavrilov Kasanin läänin votjakeista. Vainajan arkun viereen asetetaan pieni kaukalo. Naiset valmistavat keitoksen ja sitä paitsi kolme pientä hapattamatonta ja suolatonta ohukaista. Tämä ruoka asetetaan pöydälle, josta kukin ottaa vuorostaan pienen ohukaispalan ja lusikallisen lientä, kaataa arkun vieressä olevaan kaukaloon ja lausuu: "vanhukset, älkää koskeko meihin!" Lopuksi viedään kaukalo pihan perälle, jossa sen sisällys jaellaan koirille.

Kumpikin kirjailija kertoo siis, että vainajalle asetettu ruoka-astia oli kuolleen ruumiin läheisyydessä. Edellisen mainitsemassa rukouksessa käännytään yksinomaan vain asianomaisen vainajan puoleen. Sitä vastoin Gavrilovin kuvauksesta käy ilmi, että samalla muitakin vainajia muistellaan.

Vasiljevin Sarapulin piiriä koskevasta esityksestä saamme lähemmin tietää, että vainajan ennenkuolleet sukulaiset ovat saapuneet uutta tulokasta vastaanottamaan ja yhdessä tämän kanssa ottavat osaa kesteihin. Kun ruumis on asetettu arkkuun, kertoo mainittu kirjailija, panevat miehet kotitekoisia kynttilöitä kuntoon ja naiset valmistavat äsken teurastetusta kanasta, jos kuollut on naispuolinen, mutta kukosta, jos vainaja on miespuolinen henkilö, ruuan, joko keittämällä lihan erikseen tai sekoittamalla sitä sakeaan kaurajauhopuuroon. Liemeen he tekevät eräänlaisia kokkeleita. Oven luo uunin anturalle asetetaan kaukalo, jonka ääreen, samoin kuin kuolleen pään kohdalle, kiinnitetään pieniä vahakynttilöitä. Kaukaloon viskataan lihapaloja tai voilla sekoitettua kaurapuuroa ja sen lisäksi vuodatetaan siihen lusikalla vähän lientä lausumalla vainajain nimiä ynnä pyytämällä heitä ottamaan uhri vastaan, yhdessä syömään ja juomaan, siitä ilahtumaan ja tyytyväisin mielin ottamaan äsken kuollut vainaja seuraansa. Jos asianomainen on naimaton nuorukainen, kehoitetaan vainajia hänet naittamaan sekä sanomaan kuolleelle, ettei hän tuolla ikävystyisi, että siellä on hänen läheisiä sukulaisiaan, jotka voivat häntä rakastaa ja että hän siellä voi mennä naimisiin. Jos kuollut on neitonen, neuvotaan häntä menemään miehelle ja harjoittamaan ystävyyttä sukulaistensa kanssa.

Samoin kertoo Wichmann: "Hautajaisiin ei ketään erityisesti kutsuta. Asiasta tietävä on aina velvollinen tulemaan, jos hän tahtoo välttää niitä hankaluuksia, joita vainaja, epäkohteliaisuudesta närkästyneenä, hänelle myöhemmin voi tuottaa. Vieraita varten on valmistettu kaikenlaista ruokaa: puuroa, lihaa, voita, ohukaisia, olutta ja — ennen kaikkea — kumyshkaa. Näillä ei kestitä ainoastaan maallisia vieraita, vaan myös niitä manalaisia sukulaisvainajia, jotka ovat tulleet vastakuollutta valtakuntaansa vastaanottamaan. Heitä varten on uunin kupeelle lähelle ovea, asetettu erityinen kuppi, johon hiukkasen kutakin ruokalajia heitetään. Kupin laitaan on kiinnitetty niin monta omatekoista vahakynttilää kuin on sukulaisvainajia. Perheen vanhin miespuolinen henkilö lausuu ruokaa kuppiin heittäessään näin: He, tuossa! Pudotkoon tämä teidän eteenne, isoisä, isoäiti (y.m. sukulaisvainajat luetellaan)! Teidän tähtenne olemme keittäneet ja paistaneet. Olkaa tyytyväisiä, älkää vihastuko! Antakaa keitoksemme, paistimme aina onnistua, pitäkää niistä huoli! Antakaa kylvämämme viljan onnistua, suojelkaa sitä! Varjelkaa myös viljaa hiiriltä! Antakaa lapsillemme menestystä, suojelkaa heitä!"

Sukulaisvainajille, jotka saapuvat uutta tulokasta vastaanottamaan, on siis ylläesitettyjen kertomusten mukaan asetettu ruoka-astia uunin luo oven ääreen. Tämä tapa onkin votjakeilla hyvin yleinen, ja se johtunee siitä, että ovensuu heidän käsityksensä mukaan on muistojuhliin saapuneiden vainajien varsinainen pysähdyspaikka. Bogaevskij sanoo Sarapulin piirissä heitetyn ruokaa itse kynnykselle.

Miltei yhtä yleinen kuin kotoiset peijaispidot on muistoateria, joka maahanpanijaisten aikana vietetään vainajan haudalla.

Jelabuzhskij, joka kuvailee samannimisen piirin votjakkien vainajainpalvelusta, kertoo, että kun omaiset saattavat vainajaa hänen viimeiseen lepoonsa, tuovat he haudalle mukanaan leipää ja kumyshkaa, itse juovat ja syövät, mutta kuolleen osan vuodattavat ja murentavat haudalle sanoen: "Me juomme kumyshkaa ja sinulle vuodatamme, pudotkoon sitä eteesi, juo sitä tuonpuolisessa maailmassa. Leivällä muistelemme sinua, syö sitä siellä. Syö ja juo uusien ystäviesi seurassa, elä heidän kanssaan sovinnossa." Ostrovskij mainitsee, että vainajan osa vuodatetaan pieneen haudalle tehtyyn kuoppaan.

Täydellisin kuvaus haudalla toimitetusta peijaisateriasta on Smirnovin teoksessa, jossa kerrotaan, että ruumiin saattajat ottavat mukaansa yltäkyllin kaikenlaista ruokaa ja juomaa: ohukaisia, munakokkelia, munia, piirakoita, kumyshkaa, olutta ja viinaa. Vainajaa saattamaan kokoontuu kansaa muutamista muistakin taloista ja kaikilla on eväät mukanaan. Kalmistossa pidetään pitoja vainajan haudalla, äsken kuollut kutsutaan ennen manalle menneiden seurassa tulemaan syömään ja juomaan elossa olevien sukulaistensa kera. Osa ruokia jätetään haudalle, osa kuopataan multaan.

Toisinaan pidetään kuolleen kodissa muistojuhla vasta sen jälkeen kuin kalmistosta on palattu ja saunassa on puhdistauduttu. Niin kertoo esim. Miropoljskij, että votjakit vasta hautausmaalta palattuaan viettävät vainajan kodissa muistojuhlaa. Kukin juhlavieras maistaa tässä tilaisuudessa palan ohukaista ynnä kanaa sekä panee ruokaa hiukkasen myös uunin ääreen asetettuun astiapahaseen, jonka reunalle on sytytetty vahakynttilöitä, sanoen: "Ensin syö, sitten lähde, mutta älä mene kauas, varjele meidän taloamme sekä suojele meidän karjaamme, jottei se eksyisi harhateille." Sen jälkeen istutaan aterioimaan ja syötyä jaellaan vainajaa varten asetetun astian sisällys koirille.

Muutamin seuduin kuten Mamadyshin piirissä asetetaan asianomaista vainajaa varten pitopöytään erityinen kuppi, josta vainajan ajatellaan ystävien ja sukulaisten seurassa aterioivan. Uunin ääressä oleva kaukalo näyttää sitä vastoin olevan yksinomaan ennen kuolleita, vielä omaisten muistossa säilyneitä sukulaisia varten, joiden kunkin muistoksi kynttilä on sytytetty ja joiden kunkin nimi mainitaan ruokauhrin aikana. Glazovin piiristä on lisäksi olemassa tieto, että votjakit vielä peijaispäivän jälkeiseksi yöksikin heittävät ruokaa kuistin eteen, milloin otaksuvat asettaneensa liian vähän evästä vainajan arkkuun; he uskovat näet, että vainaja yön aikana saattaa tulla sitä noutamaan.

Syrjänien aikaisemmista peijaismenoista on varsin vähäpätöisiä tietoja olemassa. Kuitenkin on heilläkin säilynyt jälkiä käsityksestä, että vainaja itse ottaa osaa muistoateriaan. Smirnov kertoo Solikamskin piirissä olleen tapana asettaa vainajan pään kohdalle pannukakku ja kupillinen mesijuomaa, jolloin samalla lausutaan toivomus, että kuollut söisi eikä vihastuisi. Nalimov mainitsee lisäksi, että syrjänit ovat votjakkien tavalla uskoneet muidenkin vainajien peijaispäivänä tulevan kesteihin, sillä muutamin seuduin on ollut tapana, etteivät kaikki mene saattamaan kuollutta, vaan yhden naisista on välttämättömästi jäätävä kotiin vastaanottamaan vainajia, jotka voivat saapua pitoihin aikaisemmin kuin saattajat ennättävät palata hautuumaalta. Jollei kukaan olisi heitä vastaanottamassa, he helposti voisivat siitä loukkaantua.

Paitsi kuolinpäivänä muistellaan yksityistä vainajaa vielä määrättyinä päivinä kuoleman jälkeen. Votjakkien muistopäivien aika vaihtelee jonkun verran eri seuduissa riippuen vieraan kulttuurin kosketuksesta. Eteläisillä ja itäisillä votjakkialueilla vietetään yksityistä muistojuhlaa säännöllisesti, paitsi kuolinpäivänä, 3:ntena, 7:ntenä, 40:ntenä ynnä vuosipäivänä eli siis samoina päivinä kuin tatarit ja tshuvassit sitä viettävät. Kristityt votjakit sekä syijänit viettävät muistajaisia 3:ntena, 7:ntenä, 9:ntenä, 20:ntenä ja 40:ntenä päivänä kuoleman jälkeen ynnä vuosipäivänä eli siis samoina aikoina kuin venäläinen rahvas.

Muistojuhlien viettoaikaa eivät votjakit laske päivän, vaan yön mukaan. Siksi he nimittävätkin 3:nnen päivän muistojuhlaa nimellä kuin üi ("kolmas yö"), 7:nnen sizim üi ("seitsemäs yö"), 40:nnen nil'don üi ("neljäskymmenes yö"). Vuosipäivän muistojuhlaa he kutsuvat ares kiston ("vuosi-vuodatus"). Jokaisen muistojuhlan aikana on joku eläin, ainakin kana teurastettava, sillä ilman verenvuodatusta ( vir-kiston ) ei sovi muistojuhlaa viettää. Yleensä määräaikaisten muistojuhlien menot suuresti muistuttavat itse peijaisjuhlaa.

Seuraava kuvaus, joka on julkaistu Vjatkan lääninlehdessä (1861), koskee Malmyzh-Urzhumin alueella asuvien votjakkien vainajainpalvelusta. Muistojuhlaa varten valmistetaan kumyshkaa ja kaikki sukulaiset saapuvat siihen taloon, missä vainaja eli. Ensiksi kaataa vanhin sukulaisista itselleen juomaa ja asettaa ohukaisia pöydälle. Sen jälkeen muutkin läsnäolevat kaatavat itselleen viinaa. Kaikki kääntyvät nyt pohjoista kohti ja vanhin lukee rukouksen pyytäen Inmarin suojelusta kuolleelle. Rukouksen päätyttyä hän ottaa ylimäisen ohukaisen lautaselta, kastelee sitä kumyshkaan ja antaa koiralle. Jos eläin syö sen, merkitsee se, että kuollut elää tuonpuolisessa elämässään onnellisena, ja votjakit alkavat iloisina pitää pitoja vakuutettuina siitä, että vainajat mielihyvällä ottavat niihin osaa. Mutta jos koira ei siitä huoli, vaan kääntyy pois, ennustaa se pahaa ja siinä tapauksessa sukulaiset hajaantuvat murhemielin koteihinsa.

Jelabugan piirin votjakkien muistojuhlaa kuvailee Jelabuzhskij mainiten, etteivät he tällöin kestitse vain viimeksikuollutta, vaan myös muita sukulaisia, jotka saapuvat tämän vieraiksi. Niille he heittävät ikkunalle pannukakkua ja pyytävät nauttimaan sitä eikä ottamaan sen vainajan herkkuja, jota varten muistajaiset erityisesti ovat valmistetut.

Sarapulin piirin muistajaistapoja kuvailee Bogaevskij. Muistojuhlaksi valmistetaan kaurajauhoista ohukaisia, joiden pinta voidellaan munavoiteella. Niitä omaiset murentavat muistopäivän aamuna kaukaloon, joka on asetettu kynnyksen viereen. Siihen vuodatetaan myös kumyshkaa ja olutta. Kun ruokamurut sittemmin annetaan koirille, tarkastetaan niiden syömistä; jos koirat ovat rauhallisia, merkitsee se, että vainajat tuonpuolisessa maailmassa elävät sovussa, mutta jos ne riitelevät keskenään, todistaa se, että vainajatkin ovat riitaisia. Muistopäivänä kutsutaan sukulaiset vieraiksi ja heidän kanssaan omaiset lukevat seuraavan rukouksen: "vastaanottakaa (uhri), vanhukset, me muistelemme teitä tämän juhlapäivän vuoksi, älköön teiltä puuttuko olutta ja viinaa. Älkää suoko elämäämme tautien käsiin, älkää laskeko sairautta karjaamme. Suojelkaa sitä tuonpuolisessa maailmassa, eläkää hyvin ja varjelkaa meitä. Ruokaa, viljaa kasvattakaa! Kylvämäämme toukoa älkää liatko, älkää laskeko karjaa rotkoon, raatelevien petojen käsiin älkää niitä antako! Vanhat ja nuoret vainajat, älkää loukatko toisianne, yhdessä syökää ja juokaa!"

Wichmann kertoo, että uuninvierustalle Urzhumin piirissä asetetaan, paitsi vanhempien vainajien ruokakuppia myös tuohitötterö vastakuollutta varten. Tuohitötterön laitaan on pieni kynttilä kiinnitetty. Ruokaa heitettäessä lausutaan rukoussanoja sekä vanhoille että "uudelle" vainajalle sekä lisäksi huomautetaan viimeksimainitulle siitä, monesko muistojuhla nyt on menossa.

Toisinaan saattaa muistajaisjuhla kestää useampiakin, ainakin pari päivää. Bogaevskij kertoo, että varsinaisen muistopäivän jälkeen vielä seuraavan päivän aamuna usein uhrataan, jos miespuolista muistellaan, kukko, jos naispuolista, kana. Pienentäessään lihaa kaukaloon sanoo poika: "syö, isä!" isävainajaansa, "syö, äiti!" äitiään muistellessaan.

Kun muistajaiset kestävät kauemman aikaa, on omaisten huolehdittava siitä, etteivät vainajat mitenkään juhlan aikana ikävystyisi eivätkä lähtisi pidoista nälkäisinä. Ilahuttaakseen kuolleita omaisiaan votjakit muun muassa lähtevät niiden kera kävelemään. He uskovat, että pitojen aikana kunkin juhlavieraan läheisyydessä on tämän ikäinen vainaja, joka elämän aikana oli tämän kanssa paremmissa suhteissa kuin muiden kanssa, ja siten onkin kunkin juhlavieraan velvollisuus ilahuttaa ja kestitä etupäässä sitä henkeä, joka oleskelee hänen läheisyydessään. Votjakkien käsityksen mukaan tekee ikätoveri-vainaja kaiken, mitä eläväkin henkilö, sen vuoksi, mitä iloisempi juhlavieras, sitä iloisempi myös vainaja, mitä kylläisempi juhlavieras, sitä kylläisempi myös vainaja. Tästä seuraa, että muistojuhlassa tulee syödä niin paljon kuin mahdollista, jotteivät vainajat poistuisi pidoista nälkäisinä. Samasta syystä ei tällöin sovi tehdä työtä, ettei vainaja vihastuisi, kun häntä ei ilahuteta, vaan vieläpä pakoitetaan tekemään työtä. Sen vuoksi ei myöskään sovi muistojuhlan aikana mennä levolle, sillä helposti voisi se vainaja, joka on ollut nukkuvien seurassa, maata liian kauan ja siten jäädä muita vainajia kalmistoon saatettaessa elävien keskuuteen. Ilahuttaakseen kuolleita votjakit kehoittavat niitä joskus kanssaan saunaankin kylpemään.

Yhtä tärkeä toimitus kuin vainajain kutsuminen pitoihin ja kestitseminen ovat juhlan päättyessä n.s. saattajaiset kelan, jolloin vainajat joukolla saatetaan takaisin maanalaisiin asuntoihinsa, sillä kuolleitten alituinen seura on elossa oleville epämieluinen, saattaapa toisinaan olla onnettomuuttakin tuottava.

Bogaevskij kertoo saattajaisten Sarapulin piirissä tapahtuvan siten, että koko suku viinamalja kädessä menee pihalle portin taakse. Toisessa teoksessa sama kirjailija mainitsee vainajia saatettavan siten, että eräs miehistä ottaa vanhan virsun, jonne hän asettaa sulkia, höyheniä ynnä tulisia hiiliä, sekä vie sen tarhaan. Viedessään hän puhaltaa hiiliin ja lausuu seuraavan rukouksen: "vanhukset syökää, juokaa ja lähtekää täältä, ken meitä kadehtii, se ottakaa mukaanne; ottakaa mukaanne kaikki meidän vihamiehemme." Heitettyään virsun tarhaan, hän ei puhu sanaakaan kenellekään siihen asti, kunnes on hieronut käsiään pesästä otetussa tuhassa.

Yhtä täydellisiä kuvauksia ei ole olemassa votjakkien veljeskansan, syrjänien vastaavista menoista. Kuitenkin ansaitsee mainitsemista Dobrotvorskijn Orlovin piiriä koskeva esitys, jossa kuvataan kolmannen päivän muistojuhlaa. Juhlavieraiden saavuttua sytytetään muutamia vahakynttilöitä ikkunalle ynnä kahden puolen kynnystä. Ovi aukaistaan hetkeksi, jolloin vieraat istuutuvat pöydän ääreen kutsuen vainajan sielua ( lol ) mukaansa pitoihin. Peränurkkaan asetetaan hattu tai liina riippuen siitä, onko vainaja mies- vai naispuolinen henkilö. Paikkaan, mihin hattu on pantu, ei kukaan asetu. Sille kohdalle pöytään asetetaan myös erityinen kuppi, joka täytetään ohukaisilla, kiisselillä, maidolla, pannukakuilla ja viinalla. Jokainen juhlavieras pitää velvollisuutenaan asettaa kuolleen kuppiin juhlaruokaa, jota on pöydässä, samalla kun hän lausuu: "syö, kaimaseni!" tai "juo, veliseni!" Aterioimisen jälkeen astia viedään takapihalle, jonne se asetetaan piiloon jonnekin yksinäiseen nurkkaan, jotteivät koirat siihen koskisi. Kolmen päivän perästä omaiset tarkastavat, onko jotakin jäänyt kuppiin vai ei. Jolleivät linnut silloin ole kaikkea ennättäneet korjata, vaan astiaan on vielä jäänyt jotakin, merkitsee se, ettei vainaja ole halunnut ruokaa, vaan on ollut vihoissaan.

Eri muistopäivien vietossa on kuitenkin jonkinlaisia eroavaisuuksia olemassa. Toisia vietetään paljoa juhlallisemmin kuin toisia. Niin kertoo votjakeista Georgi, että ensimäisessä muistojuhlassa, jota vietetään kolmantena päivänä, ystävät kokoontuvat kuolintaloon ainoastaan ohukaisia syömään ja olutta juomaan, jota kumpaakin viskataan myös pihalle kuolleita varten, mutta seitsemäntenä päivänä sitävastoin teurastetaan lammas ja neljäntenäkymmenentenä päivänä lehmä tai hevonen.

Wichmann mainitsee, että "3:nnen ja 7:nnen päivän muistajaiset tavallisesti yhdistetään hautajaisiin siten, että varsinaisten hautajaismenojen jälkeen uhrataan kana tai, jos varoja on, vasikka".

Kasanin läänissä kuulin 3:tta ja 7:ttä muistopäivää kutsuttavan "vähäisiksi muistajaisiksi", jolloin tavallisesti teurastetaan kana ja ainoastaan lähimmät sukulaiset tulevat kokoon, 40:tenä ja vuosipäivänä on sitä vastoin n.s. "suuret muistajaiset", jolloin teurastetaan lammas, joskus suurempikin eläin, ja jolloin muistokesteihin kutsutaan suuri joukko sukulaisia ja naapureita. Kumpanakin viimeksimainittuna päivänä etsitään kuolleen vaatteet, paita ja housut, jos hän on miespuolinen, hame, jos hän on naispuolinen, ja ripustetaan tuvan seinälle juhlimisen ajaksi. Vaatteet ovat täten ikäänkuin vainajan edustajana. Pohjoisilla ynnä muutamilla eteläisilläkin votjakkialueilla on vallalla usko, että kuollut oleskelee kotona 40 päivää kuoleman jälkeen. Sen vuoksi on omaisten velvollisuus osoittaa vainajalle ystävyyttä ja vieraanvaraisuutta erityisesti tänä aikana. Mamadyshin piirissä on joillakuilla tapana sanottujen 40 päivän kuluessa asettaa pöytään joka kerta, kun talon väki istuutuu aterioimaan, kuppi myös kuollutta varten.

Syrjäneilläkin on neljännenkymmenennen päivän muistojuhlalla aivan erikoinen merkitys siitä syystä, että hekin uskovat kuolleen vasta silloin siirtyvän pois elävien ilmoilta. Nalimov kertoo, että vainaja maahanpanijaisten jälkeen saattoväen mukana palaa takaisin vanhaan kotiinsa, jossa hän vielä oleskelee 40 päivää. Siksi ajaksi on ollut tapana ripustaa pyyhinliina määrättyyn paikkaan tuvassa, jotta, kuten selitetään, kuollut voisi sillä pyyhkiä kasvojaan joka kerta kuin hän peseytyy. Kukaan elävistä ei saa siihen koskea, sillä sitä pidetään suurena rikoksena, josta seurauksena saattaa olla kuolema.

Mielenkiintoinen kuvaus syrjänien 40:nnen päivän muistojuhlasta on Smirnovin teoksessa. Vainajaa varten asetetaan pöydälle kuppi, lusikka ja mesimalja. Kuolleen osaan eivät elävät saa koskea. Sitä paitsi kannetaan pöytään kaikenlaisia muistajaisruokia, kuten kalapiirakkaa, munakokkelia ja puuroa. Ruoka-astiain ääreen asetetaan lusikoita myös muita sukulaisvainajia varten. Kun kaikki on valmisna, ottaa perheenpää kynttilän, kulkee kolme kertaa pöydän ympäri ja savustaa ruokaa kynttilän savulla. Sitte hän taittaa palan kalapiirakkaa, mainitsee vainajan nimen ja lausuu: "tulkoon tämä sinun osaksesi!" Toivomuksen sanoo kertoja koskevan höyryä, joka nousee piirakasta ja muodostaa sen osan, myös ruuasta tulee vainajan hyväksi. Samalla toivomuksella maistelevat muut läsnäolevat ruokia. Sen jälkeen katetaan pöytä sivullisia ja kerjäläisiä varten. Päähenkilönä heidän joukossaan esiintyy joku miesvainajan muistajaisissa mies, naisvainajan nainen, joka pitojen päätyttyä lähtee ensimäisenä tuvasta muiden saattaessa häntä kynttilät kädessä, sillä tämän henkilön mukana heidän käsityksensä mukaan poistuu tuvasta itse vainaja.

Vainajan edustajana syrjänien muistojuhlissa mainitsee Nalimov ruumiinpesijän, jota kaikki juhlavieraat koettavat parhaansa mukaan kestitä, sillä he uskovat, että jos edusmies on kylläinen ja tyytyväinen, on sitä myös itse vainaja. Samanlaista huomiota lausuu kertoja arkuntekijän ja haudankaivajan joskus saavan osakseen. Itse kuolleen nimellä mainiten kehoitetaan näitä syömään ja juomaan.

Että neljännenkymmenennen päivän muistojuhla syrjäneillä todella on muodostunut vainajan sielun kalmistoon saattamisen juhlaksi osoittaa lisäksi Rogovin tiedonanto, että kuolleen sukulaiset Solikamskin piirissä tällöin seuraavat vainajan edusmiestä kylälle ensimäiseen tienristeykseen saakka.

Käsitys, että vainaja 40:nnen päivän muistojuhlan jälkeen siirtyy pois elävien seurasta, liene kuitenkin Perman heimossa myöhempää perua, sillä näyttää siltä kuin kuollut vanhemman tavan mukaan olisi saatettu vasta vuoden päästä kalmistoon. On nimittäin huomattava, että niilläkin seuduilla, missä yllämainittu käsitys vallitsee, kuolleen omaiset ja sukulaiset menevät vainajan haudalle ainoastaan vuosipäivän muistojuhlan aikana. Niin kertoo Smirnov syrjäneistä, että he kuolleen vuosipäivänä viettävät muistajaisia haudalla, johon levitetylle pöytäliinalle asetetaan ruokaa, viinaa ja olutta. Vanhin kääntyy tällöin kaikkien läsnäolevien nimessä kuolleen puoleen lausuen: "vuoden aikana emme ole tulleet sinun luoksesi, nyt me tulimme ja toimme sinulle ruokaa; syö, juo, meille älä tule!" Tässä tilaisuudessa muistellaan muitakin sukulaisvainajia. Vuosipäivänä menevät myös votjakit kalmistoon, jonne he vievät mukanaan kaikenlaista ruokaa, lihaa, puuroa ja kumyshkaa. Tällöin on joillakuilla lisäksi ollut tapana tehdä puinen kehys haudan ympärille. Että vuosipäivän muistojuhla todella entiseen aikaan on ollut vainajan ikäänkuin uudestaan kalmistoon saattamisjuhla, osoittaa vielä Wichmannin tiedonanto, että vainaja vuosipäivänä siirtyy yhteisesti muistettavien joukkoon, ja Miropoljskijn huomautus, että jollei silloin vietetä muistajaisia, niin kuolleet eivät anna tilaa keskuudessaan uudelle tulokkaalle, vaan jättävät hänet kuljeksimaan kylässä, kuten kuollut votjakkien käsityksen mukaan on tehnyt vuoden kuluessa.

Lisäksi on otettava huomioon, etteivät itäiset votjakit näytä ollenkaan tuntevan edellämainittua lyhyempää kuolleen maanpäällistä olokautta, vaan heidän käsityksensä mukaan vainaja erkanee aina vasta vuosipäivänä omaisten seurasta, jossa tämän urt siihen asti on oleskellut ja viihtynyt. Silloin saapuvat kaikki sukulaiset vainajaa saattamaan, pitoja varten teurastetaan lammas tai lehmä, ja osa ruokaa ja juomaa viedään mukana kalmistoon. Sinne viedään silloin myös tuo valkoinen kangaskaistale, joka maahanpanijaispäivänä sidottiin tuvan orteen, ja kuopataan juhlallisesti vainajan hautaan. Tämän päivän jälkeen voi vainajan puvun, jota siihen asti on talletettu ja ainoastaan suurissa muistojuhlissa otettu esille, lahjoittaa köyhille.

Paitsi määräaikaisina muistopäivinä toimitetaan yksityisen vainajan kunniaksi muistajaiset myös siinä tapauksessa, että kuollut on unessa ilmestynyt jollekulle omaiselle tai sukulaiselle. Tällaisesta syystä toimitettu muistojuhla onkin pidettävä vanhempana edelläkerrottuja määräaikaisia, joiden tuskin voi ajatella polveutuvan aivan muinaisilta ajoilta. Niinpä kirjoittaa eräs nimetön kirjailija Vjatkan lääninlehdessä (1861) Malmyzhin ja Urzhumin piirin votjakeista, etteivät he vietä muistajaisia, ennenkuin joku sukulaisista on nähnyt kuolleen unissaan. Samoin kertoo Smirnov, että jos vainaja hautajaisten jälkeen ilmaantuu uniin, on välttämättömästi toimitettava tiron. Kohta kun asianomainen aamulla herää, vie hän kellarin katolle tai muuhun ylhäiseen paikkaan kananmunan ja lupaa toimittaa vainajalle muistajaiset, s.o. valmistaa syötävää. Heti keitetäänkin luvattu ruoka, puuro tai lihaliemi, josta osan syö perheväki, osa kaadetaan kuppiin ja viedään kodan nurkkaan. Muistojuhlan aikana kääntyy perheenpää kuolleen puoleen samoilla rukouksilla kuin hautajaispäivänä.

Samanlainen käsitys on Buchin mukaan Sarapulin piirin votjakeilla, he uskovat näet, että kuolleiden haamut saattavat tulla kotiin ja ilmestyä sukulaisille unissa. Silloin koko perhe heti valmistautuu toimittamaan asianomaiselle kuolleelle uhria, muussa tapauksessa saattaa seurauksena olla rangaistus sairauden muodossa. Bogaevskij kertoo tarunkin siitä, miksi votjakit, jotka alkuaan muka eivät muistelleet vainajia, alkoivat viettää muistojuhlia kuolleiden kunniaksi. Eräs henkilö näki kerta vainajia unessaan. Nämät uhkasivat häntä, ja pian sen jälkeen muutamat hänen perheestään sairastuivat. Mies ihmetteli unen ja sitä seuraavan vastoinkäymisen yhteensattumista sekä teurasti vainajille lampaan. Silloin sairasten heti tuli helpompi olla ja siitä kävi ilmi, että kuolleet voivat lähettää jälkeläisilleen sekä hyvää että pahaa. Vielä nykyaikana, lausuu kirjailija lopuksi, pidetään välttämättömänä viettää muistajaisia kuolleen ilmestyessä uniin.

Joskus saattaa vainaja muullakin tavalla ilmoittaa itsestään omaisilleen ja huomauttaa olevansa avun tarpeessa. Muutamin seuduin Mamadyshin piirissä kuulin kerrottavan, että muistojuhlaa joskus ryhdytään viettämään myös siinä tapauksessa, että kuolleen sielu on sieluperhon ( urt-bugl'i ) muodossa ilmestynyt entisen kotinsa ikkunaan.

Yksityisten vainajain kunniaksi vietettäviin muistojuhliin on lisäksi luettava eräs huomattava uhritoimitus, jota tosin ei toimiteta minkään tarkasti määrätyn ajan kuluttua, vaan joskus vuoden, joskus 5:nnen, 10:nnen, jopa 20:nnen ja 30:nnenkin vuoden kuluttua kuoleman jälkeen. Joka tapauksessa on tämä uhri, joka näyttää olevan tunnettu kaikilla votjakkialueilla, toimitettavan kerta kunkin täysi-ikäisen vainajan kunniaksi. [Gavrilovin mukaan on kysymyksessä oleva ikämäärä Kasanin läänissä ainoastaan kolme, Jelabugan piirissä kertoo Jelabuzhskij sen olevan kymmenen vuotta.]

Toimitusta, joka tavallisesti tapahtuu myöhään syksyllä tai talvisaikaan votjakit nimittävät nimellä val-suan ("hevos-häät") tai kulem-murt suan ("kuolleen häät"), mikä johtuu siitä, että tällä juhlalla, erotukseksi muista muistopäivistä, on iloinen luonne, lauletaanpa vielä hääsäveliäkin. Uhrieläimen, joka teurastetaan tavallisesti talon pihalla, tulee olla hevonen, jos asianomainen vainaja on miespuolinen, mutta lehmä, jos vainaja on naispuolinen henkilö. Aminoff mainitsee Vjatkan läänissä uhriteuraiksi käytetyn mustia eläimiä; toisin paikoin, missä muistojuhla toimitetaan heti ensimäisinä kuoleman jälkeisinä vuosina, uhrataan vainajalle väriin katsomatta useimmiten se eläin, jota hän on käyttänyt eläessään ja josta hän on erityisesti pitänyt. Juhlaan kutsutaan kaikki vainajan sukulaiset, jotka yksin voivat ottaa osaa syöminkiin, uhriruokaa kun ei vieraille ole tapana tarjota. Koko teurasta ei kuitenkaan yhdellä kertaa käytetä juhlakansan ravinnoksi, vaan ainoastaan pään, jalkojen ynnä vasemman kyljen lihat valmistetaan sinä päivänä, muu liha käytetään perhekunnan ruuaksi vastedes tarpeen tullen.

Päätoimitus juhlassa, joka useimmiten alkaa määrätyn viikonpäivän, torstain aamuna, on luiden saattajaiset illalla lyhdyn valossa, soiton ja häälaulujen kajahdellessa. Pään ja jalkojen luut ovat erityisesti vainajan omaisuutta, siksi ne tuleekin kuljettaa n.s. kir-kujan paikkaan, jota siitä syystä myös nimitetään li-kujan (luiden heittopaikka). Entisinä aikoina ja vielä nykyäänkin ripustetaan itäisellä votjakkialueella vainajalle tulevat luut niiniköysillä kalmiston puihin. Tavasta antaa vainajalle uhriteuraan pään ja jalkojen luut saa tämä uhritoimitus edellisten lisäksi nimityksen d'ir-pid soton ("pään ja jalkojen anto").

Gavrilov antaa meille havainnollisen kuvan siitä, miten itse toimitus tapahtuu Kasanin läänissä. Kun juhla on päätetty pitää, kutsutaan jo muistopäivän aamuna sukulaisia olemaan läsnä kestien valmistamisessa. Sivulliset teurastavat lehmän tai hevosen suunnaten teurastaessaan eläimen pään pohjosta kohti ja samalla lausuen: tshök peresjosli (vanhuksille). [Votjakkien nykyisissä palvontamenoissa on pohjonen vainajille omistettu uhrisuunta.] Sinä päivänä keitetään teuraan pää, jalat ja koko vasen puolisko. Ruoka valmistetaan vasta illaksi, jolloin kuolleen omaiset kutsuvat luokseen kaikki sukulaiset. Kun liha on kypsynyt, paloittaa määrätty henkilö sen palasiksi ja asettaa suureen kaukaloon. Tätä henkilöä votjakit kutsuvat nimellä part't'shaskis, s.o. paloittaja. Työn tehtyään hän antaa luut lasten kaluttaviksi, joita joukottain saapuu juhlaan ja seisovat tuvan ovella. Luut kootaan sen jälkeen niinikoppaan. Lihan jälkeen keitetään puuro, ja kun se on kypsynyt, alkavat kaikki läsnäolevat muistella kuolleita vanhuksia, heittäen puuroa, lihanpaloja, olutta ja kumyshkaa vartavasten asetettuun kaukaloon. Kaukalon syrjiin kiinnitetään useita sytytettyjä vahakynttilöitä, joita vieraat ovat tuoneet mukanaan. Sen jälkeen alkavat kemut. Kokoontuneet poikaset laulavat ovella seisoen hääsäveliä. Kun on kyllin juotu ja herkuteltu, valjastetaan parihevoset reen eteen, luokkaan sidotaan kulkusia ja rekeen kannetaan niinikoppa, jossa on kukkuranaan uhriluita sekä lähdetään laulaen kuljettamaan sitä määrättyyn paikkaan, jonne vasu vanhan tavan mukaan heitetään. Jos saattajia on monta, käytetään useampia rekiä. Muutamat ottavat mukaan myös kumyshkaa. Luiden sekaan asetetaan koppaan vielä palttinatilkkuja ynnä rahaa. Perille tultuaan saattajat sytyttävät vielä nuotion sekä toimittavat täälläkin muistajaiset vainajien kunniaksi heittämällä maahan ohukaispaloja ynnä olutta ja kumyshkaa. Niinikopan syrjään kiinnitetään sytytetty vahakynttilä ja samalla lauletaan ja tanssitaan kuten kotona. Juotuaan kaiken oluen ja kumyshkan sekä heitettyään ohukaisten jätteet koppaan, ottavat saattajat siitä vihdoin palttinatilkut ja rahat, joista yhden kangaskaistaleen ja kopekan rahan heittävät maahan, mutta muut tilkut ja rahat jakavat keskenään. Niinikoppa luineen jätetään paikalle ja kansa palaa laulaen takaisin pitotaloon. Kun saattajat saapuvat kotiin, ei heitä lasketa tuvan perälle ennen kuin heidän päälleen on tuhkaa ripoiteltu. Sen jälkeen nämä näyttelevät palttinatilkkuja toinen toisilleen sanoen: "katsokaa, millaisia lahjoja me saimme häissä!" Se, jolle kangastilkkua osoitetaan, ottaa sen käteensä, pyyhkii sillä ikäänkuin pyyhinliinalla kasvojaan ja jättää sitten takaisin omistajalle sanoen: "hyvä, hyvä!" Vihdoin hajaantuvat kaikki koteihinsa. Toisen päivän aamuna vieraat jälleen tulevat juhlataloon antaakseen vainajille tilaisuutta "pään parantamiseen". Tällöin muistellaankin kuolleita vain viinalla, jota vainajille vuodatetaan kaukaloon; samalla juhlavieraat parantelevat omiakin päitään. Juhlaa jatketaan iltaan asti, mutta ainoastaan aamulla muistellaan vainajia.

Gavrilovin esityksestä voimme päättää, että samoin kuin muissa yksityisissä muistojuhlissa tässäkin aikaisemmin kuolleet sukulaiset asianomaisen vainajan kera ottavat osaa kesteihin. Paikka, johon luut kuljetetaan ja jota kirjailija ei sen tarkemmin mainitse, lienee kir-kujan inti. Muutamin seuduin kuljetetaan val-suan-luut itse kalmistoon.

Kuolleen ilahuttamista kuvailee Wichmann seuraavasti: Kun on syöty, kannetaan tupaan pärevasu, jonka pohjalle on ladottu olkia. Tähän vasuun kootaan huolellisesti kaikki hevosenluut, pääkallo päällimäiseksi. Pääkallo varustetaan päitsillä, kuten ainakin elävä hevonen. Luiden päälle panevat halukkaat vielä palttinakappaleita ja kopekan rahoja. Sitten alkaa iloinen uhritanssi. Votjakkivanhukset, ukot ja akat, astuvat toinen toisensa perästä esille ja tanssivat vasua kiertäen vanhan säveleen mukaan votjakkilaista tanssia. Tanssiessa päästetään tuontuostakin ilonhihkauksia, ja kun ympärillä seisova joukko kysyy tanssijalta: "kenelle tanssit?" vastaa tämä mainitsemalla vainajan nimen. Kun vanhukset ovat tanssitaitoansa näyttäneet, asettuvat kaikki sekä nuoret että vanhat korin ympärille häälauluja laulamaan. Iloista laulua säestää viulu ja jalkain poljenta. Muutamia lauluja on olemassa erittäin tätä tilaisuutta varten, esim. seuraava:

"Hevostarhasi, isäntä, on täynnä hevosia, nyt me niistä yhden viemme. Vaikka yhden hevosen olemmekin vieneet, menestykööt kuitenkin jäljelle jääneet hevoset!"

Laulujen loputtua kannetaan kori kartanolle, jossa valjastetut hevoset ovat valmiina luita ja vieraita hautausmaalle kuljettamaan. Kori asetetaan ensimäiseen rekeen. Tapetun hevosen nahka levitetään maahan ja nahan päällä jälleen tanssitaan ja sen ympärillä häälauluja lauletaan. Sitten lähtee koko joukko vanhalle pakanalliselle hautausmaalle ajelemaan tiukujen soidessa ja häälaulujen kaikuessa.

Vereshtshagin kertoo lisäksi, ettei uhrieläimellä saa olla minkäänlaisia synnynnäisiä vikoja, vaan esim. jos se on lehmä, tulee sarvien olla eheät j.n.e. Vielä lausuu kirjailija, että sukulaiset tullessaan muistojuhlaan tuovat tuomisia mukanaan, kuten kumyshkaa ja mitä muuta valmistettua ruokaa sekä olutta sattuu olemaan, miehet tuovat sitä paitsi kukin vahakynttilän. Jos miestä muistellaan, ovat miehet, jos naista, naiset etualalla.

Köyhät, joilla ei ole varaa uhrata kotieläintään, ostavat markkinoilta uhriin välttämättömät pään ja jalkojen luut kalmistoon kuljetettavaksi.

Viimeksimainittua tapaa muistuttaa seuraava omituinen tapa, jonka Osokin kertoo Malmyzhin piirin votjakeista:

Isäntä hakee huonoimman niinivasun, jota ei sovi mihinkään tarkoitukseen käyttää, latoo siihen kaikenlaisia luita, joita sekä ihmiset että eläimet ovat kalunneet, ja sitä paitsi panee hän siihen leivänkuoria ynnä olkilyhteen. Sellaisena hän nostaa vasun pöydälle, sytyttää kaksi vahakynttilää, joista toisen kiinnittää pöydänreunaan ja toisen tuvankynnykseen, sitten ottaa niinikopan käteensä ja seisoen lakki päässä kumartelee kohti huoneen peränurkkaa. Samalla kumartaa myös koko perhe rukoillen, ettei Jumala näännyttäisi vainajaa nälkään ja viluun. Rukouksen päätyttyä kantaa isäntä vasun luineen ja leivänkuorineen kynttilän yli, joka on asetettu kynnykselle, sekä sytyttää siitä olkikimpun, joka otetaan esiin niinivasusta. Sitten lähtee koko perhe vasussa palavan kynttilän valossa metsään, missä ripustavat kopan uhrilahjana puuhun ripustettuina, että ovat toimittaneet vainajalle sekä ravintoa ett lämpöä ja että ovat mitä tunnollisimmin täyttäneet velvollisuutensa häntä kohtaan.

Paitsi yksityisiä, jonkun erityisen vainajan kunniaksi toimitettuja pantuja votjakit viettävät myös määräaikaisia yleisiä muistajaisia. Samoin kuin edellisten vaihtelee jälkimäistenkin viettoaika jonkin verran eri alueilla riippuen vieraan kulttuurin kosketuksesta. Niillä seuduin, missä kristinusko on päässyt vakiintumaan, votjakit viettävät muistojuhlaa venäläisen kirkon tavalla pokrovan päivänä (lokak. 1 p:nä v.l.), Dmitrin päivänä (lokak. 15 p:nä v.l.), helluntailauvantaina ynnä radonitsana, 10:ntenä päivänä pääsiäisen jälkeen. Siellä, missä pakanuus puhtaimpana on säilynyt, kuten Kasanin läänissä, vietetään muistojuhlia keväällä kiirastorstaina ja torstaina ennen helluntaita sekä syksyllä torstaina ennen kasanilaisen jumalanäidin päivää (lokak. 22 p:nä v.l.). Samoihin aikoihin vietävät myös itäiset votjakit määräaikaisia vainajainmuistojuhliaan. Kuitenkin näidenkin muistojuhlien ajan on vieras kulttuuri määrännyt, sillä vanhimman tavan mukaan lienee votjakeilla ollut ainoastaan kaksi suurta vuotuista muistojuhlaa nim. keväällä ja syksyllä. Siihen viittaavat nimitykset tulis-kiston ("kevät-vuodatus") ja sizil-kiston ("syys-vuodatus"), joilla nimillä Aminoff mainitsee heidän nimittävän vuoden suurimpia muistojuhlia.

Yleisiä muistojuhlia votjakit viettävät joko siten, että kukin perhekunta erikseen muistelee omia sukulaisvainajiaan, tai siten, että samaa sukua olevat perheet kokoontuvat yhteen suvun yhteisiä vainajia muistelemaan. Joskus saattaa koko kyläkin, joka siinä tapauksessa tavallisesti on sukukylä, viettää yhteisesti kuolleitten muistoa. Nykyaikana lienee ensiksimainittu viettotapa enimmän käytännössä, mutta useilla seuduin on kuitenkin meidän aikaamme asti säilynyt jälkiä myös viimeksimainitusta suvun keskisestä muistajaisvietosta.

Siinäkin tapauksessa, että kukin perhe aluksi viettää erikseen muistojuhlan, on kuitenkin monesti tapana sittemmin käydä sukulaisten taloissa, niitäkin vainajia, jotka ovat näitä lähinnä, muistelemassa. Sellainen tieto on muun muassa Jelabugan piiristä. Ensiksi vietetään muistajaisia kotona, jolloin omaiset nimeltä mainiten kehoittavat esi-isiään tulemaan kesteihin ja sen jälkeen mennään vielä niiden naapurien pitoihin, joiden kanssa vainajat eläessään harjoittivat kanssakäymistä. Hyvin yleinen muistojuhlan viettämistapa on lisäksi se, että sukulaiset kokoontuvat suvunvanhimman taloon yhdessä muistelemaan yhteisiä vainajia. Niin kertoo Kuvshinskij, että samaa sukua olevat henkilöt kokoontuvat määrättyihin taloihin, joten kylään sinä päivänä muodostuu useita pieniä seuroja.

Seuroittain tapahtuvista muistajaisista kertoo myös Bogaevskij, mutta hän lausuu, etteivät noita kylässä juhlivia joukkoja muodosta henkilöt, jotka aina olisivat samaa sukuperää, sillä hyvän naapuruuden siteet saattavat yhdistää ihmisiä myös yleisissä muistojuhlissa. Naapuruuden perustuksella vietetyt muistajaiset kuuluvat epäilemättä kuitenkin myöhäisempään aikaan. Vanhimman tavan mukaan olivat muistajaiskokoukset aina vain sukukokouksia, sillä sukulaisten yhtyminen kuuluu jo itse vainajainpalvonnan luonteeseen ja sitä paitsi vainajalle valmistettua uhriruokaa vanhemman käsityksen mukaan eivät sivulliset saaneet nauttia.

Sukua, jonka perustuksella muistajaisseurat kokoontuvat, tietää Vasiljev votjakkien nimittävän sanalla bel'ak, ja kertoo, että määrättynä päivänä kaikki suvun jäsenet saapuvat taloon, joka tavallisesti sijaitsee sukualueen äärimäisessä perukassa. Eräs suvun vanhimmista ukoista pukeutuu tällöin vanhaan kauhtanaan ja alkaa valmistaa vahakynttilöitä. Kun niitä on valmistunut tarpeellinen määrä, kiinnittää hän ne uuninsivuun ja alkaa muistella suvun vainajia. Jokaiselle hän murtaa leipämurun, taittaa pienen pannukakun palan, vuodattaa myös vähäisen kumyshkaa ja olutta sekä lisäksi lusikallisen keittoa ja lientä näkymättömiä henkiä varten asetettuun kaukaloon. Hänen jälkeensä tekevät samoin kaikki ne juhlavieraat, joiden vanhemmat ovat siirtyneet manan majoille. Kaukalon sisällys, kuten yleensä muistojuhlissa, annetaan myöhemmin koirille.

Miropoljskij mainitsee, että talo, jonne suku kokoontuu juhlimaan, on suvun vanhimman talo. Sitä paitsi hän lausuu, että sukukokouksen jälkeen vielä vuorotellen käydään juhlimassa yksityisissä taloissa.

Paitsi edellä mainittuja on olemassa vielä koko kyläkunnan keskisiä muistojuhlia. Buch kertoo niitä nimitettävän gurto kalike-kiston. Jokaisessa majassa katetaan sinä päivänä pöytä runsailla ruokavaroilla. Iltapäivällä kokoontuvat kaikki kylän asukkaat paitsi äsken naituja naisia, ja kulkevat tuvasta toiseen jättämättä yhtään käymättä. Jokaisessa talossa kukin kävijä heittää ruokamuruja vainajia varten asetettuun kaukaloon samalla, kun hän sanoo: "te kauan sitten manalle menneet, pudotkoon teidän eteenne tämä ruoka, jonka me teille uhraamme."

On hyvin luultavaa, että mainitut koko kylän keskiset muistajaiset polveutuvat ajoilta, jolloin votjakkikylät yleensä vielä olivat sukukyliä, sillä Gavrilov tietää, että ainoastaan saman kylän asukkaat ottavat osaa juhlaan, vieraista kylistä ei ketään kutsuta. Bogaevskij huomauttaa samoin kuin Buch'kin, että vaimot, jotka hiljattain on taloon tuotu, eivät ota osaa muistojuhlaan.

Kun kokonainen suku tai kylä ryhtyy yhteisesti viettämään muistajaisia, kestävät ne tavallisesti useampia päiviä. Miropoljskij tietää niitä vietettävän joskus kolme, joskus neljäkin päivää. Useimmiten päättyvät ne kuitenkin jo seuraavan päivän aamuna. Gavrilov kertoo, että Kasanin läänin votjakit teurastavat muistopäivän jälkeisenä aamuna kanaparin. Sillä aikaa kun ruokaa keitetään, kutsutaan viidestä, joskus useammastakin talosta sukulaisia, jotka eivät heti tullessaan istu pöytään, vaan jäävät vähäksi aikaa lattialle seisomaan, kunnes vartavasten valmistettu juhlaruoka on kannettu pöytään. Ukot ja akat ottavat nyt lusikan käteensä ja vuorotellen vuodattaa kukin lientä kaukaloon. Sitä paitsi vuodatetaan siihen myös muutamia pisaroita olutta ja kumyshkaa sekä samalla muistellaan vainajia. Toisen päivän juhla, huomauttaa kertoja, on oikeastaan vain vainajien kohmelonparantamista varten ( makmir veskaton ).

Vasiljev sanoo, että toinen juhlapäivä samalla on vainajien hyvästijättö. Kun kukko aamulla on teurastettu ja vainajia jälleen edellisen päivän tavalla on kestitty lihalla ja juomalla, lausuvat omaiset heille: "syökää, juokaa ja menkää kotiin toverienne luo, eläkää sovinnossa, olkaa meille armollisia, suojelkaa meidän lapsiamme, varjelkaa meidän toukojamme, eläimiämme ja lintujamme."

Määräaikaista yleistä muistojuhlaa viettävät votjakit paitsi kotona myös kalmistossa. Shestakov tietää, että Glazovin piirin votjakit kaikkien yleisten muistojuhliensa aikana käyvät kalmistossa, jonne he, niin hyvin miehet kuin naiset, tavallisesti ratsastavat hevosten selässä vieden mukanaan ruokaa ja juomaa. Haudalla he itkevät ääneen, syövät ja juovat jättäen loput vainajien käytettäväksi. Pervuhin kertoo heidän käyvän kalmistossa radonitsana sekä pokrovan päivänä, jota viimeksi mainittua he kutsuvat "pikkumuistajaisiksi". Silloin he teurastavat sorsan määrätyssä paikassa joen rannalla sekä vuodattavat linnun veren virran veteen sanoen: "Tässä annamme teille verta, älkää vihastuko, vanhukset". Lihan he keittävät kotona, pudottaen vainajille osan pöydän alla olevaan ämpäripahaseen. Seuraavana aamuna he menevät hautuumaalle vieden mukanaan munia, ohukaisia, olutta, suolaa, leipää ja kumyshkaa. Täällä he sytyttävät kynttilän, levittävät liinan haudalle, asettavat sille ruuat sekä ristien itsensä rukoilevat: "Valossa vaeltakaa, vanhukset! Vieraaseen maahan läksitte, olkoon teillä siellä sekä leipää että suolaa yhtäkyllin, ystävienne kera sovussa eläkää. Teistä jäimme orvoiksi ja vähäväkisiksi, älkää irroittako meidän käsiämme työstä, meidän perhettämme älkää hajoittako, karjaamme älkää ahdistako. Tässä tuomme teille kynttilät. Aina valossa vaeltakaa! Teitä varten ovat munakokkeli ja ohukaiset, vihatta ottakaa vastaan meidän kestityksemme, syökää, juokaa ja laulakaa lauluja." Syötyään he jättävät haudalle jätteet musertaen sinne muutamia kokonaisia muniakin, samalla myös vuodattavat olutta ja kumyshkaa toivottaen, että ravinto tulisi vainajien hyväksi.

Kaikilla votjakkialueilla ei kuitenkaan ole tapana käydä jokaisen yleisen muistojuhlan aikana kalmistossa, useimmiten vietetään siellä vain keväiset muistajaiset. Niin kertoo Georgi, että votjakit kiirastorstaina vievät lihaa ja ohukaisia kalmistoon. Aleksandra Fuchs mainitsee Kasanin läänissä olevan tapana ainoastaan keväällä helluntain tienoissa käydä kalmistossa. Vielä nykyäänkin on useilla pakanallisilla votjakeilla samanlainen tapa. Hautuumaalle mennessä tuodaan mukana paitsi ruokaa ja juomaa myös lehtipuun vesa, joka tällöin istutetaan viimeksi kuolleen omaisen haudalle. Nykyäänkin on muutamin seuduin, kuten Kasanin läänin Mamadyshin piirissä, tapana myös pystyttää noin kyynärän pituinen "muistotolppanen" ( d'ibo ) tai "merkki" ( bilgi) kir-kujan paikkaan niiden vainajien muistoksi, jotka matkoilla tai sodassa kuolleina ovat haudatut vieraaseen seutuun. Tolpan viereen rakennetaan joskus vielä pieni yksijalkainen pöytä, jolle omaiset muistojuhlaa viettäessään sytyttävät kynttilän sekä asettavat vainajalle kananlihaa, ohukaisia y.m. muistajaisruokia. Tolppanen on pystytettävä, "jotta vainajan henki ( lul ) saapuisi kotikylään". Ruokauhri tällaisessa tapauksessa toimitetaan ainoastaan kerran kunkin asianomaisen vainajan kuoleman jälkeen.

Myöskin syrjänit, joiden yleiset muistojuhlat ovat samanaikaiset ja samantapaiset kuin venäläisen kirkon, viettävät helluntainaikaisia ( semik ) muistajaisia haudoilla, jonne silloin kannetaan runsaasti kaikenlaista syötävää ja juotavaa. Hlopin kertoo, että ruoka koetetaan tuoda paikalle niin kuumana kuin mahdollista, sillä kansa uskoo, että vainajat nauttivat ruuan höyryn. Kun juhlavieraat ovat nauttineet osansa, jaetaan loput kerjäläisille. Muutamat siroittavat ruokaa myös haudoille. Entiseen aikaan oli vielä tapana tehdä kuoppa vainajan suun kohdalle ja valaa siihen juomaa. Niin kertoo Popov, että naiset Tsherdinskin piirissä tulivat semik juhlana sukulais-vainajiensa haudoille tuoden mukanaan mesijuomaa ja pannukakkua. Viimeksimainittua he paloittelivat haudalle, mutta mesijuomaa he valoivat kuoppaan, jonka kaivoivat kuolleen suun kohdalle ja sanoivat itkusuin: "juo, juo!" Glazovin piirin syrjäneillä on ollut tapana asettaa ruokaa tuohisiin ja ripustaa ne vainajia varten kalmiston puihin.

Kestitessään ja muistellessaan kuolleita omaisiaan on viimeksimainitulla kansalla lisäksi ollut tapana niin hyvin peijais- kuin muissa muistojuhlissa virittää itkuvirsiä vainajien kunniaksi. Itkuvirsiä tavataan myö& pohjoisinten alueitten, esim. Glazovin piirin, votjakeilla. Siihen katsoen, ettei niitä eteläisillä votjakkialueilla ole olemassa, voinee olettaa, että niiden alkuperä on etsittävä venäläisten taholta.

Votjakkien muistajaisajoista huomattavin on pääsiäisen tienoo, jolloin kaikkien kuolleiden uskotaan olevan liikkeessä. Varsinkin kiirastorstain yönä, jota useissa seuduin kutsutaankin kulem-poton üi ("kuolleidenkulku-yö") uskotaan vainajien saapuvan elävien ilmoille. Tähän aikaan suoritetaan monenlaisia taikauskoisia menoja, joiden tarkoituksena on suojella elossa olevia kuolleitten aikaansaamilta tuhoilta.

Jo aattoiltana on useissa seuduissa ollut tapana piirtää veitsellä, kirveellä tai uuniluudalla piiri talon ympäri. Ikkunat, savupiiput ja muut huoneessa olevat aukot suljetaan tarkoin. Ikkuniin asetetaan teräsesineitä, oven ja ikkunain pieliin asetetaan katajan, kanervan tai pihlajan oksia. Kristityt piirtävät sitä paitsi oviin ja seiniin ristinmerkkejä. Ennen levolle menoa savustetaan vielä huone katajan oksilla. Seuraavana aamuna sytytetään pihalle olkituli, jonka yli perheväki perätysten hyppii lausuen: " Inmar antakoon terveyttä". Lisäksi kylvetään saunassa ja sen jälkeen ryhdytään pitämään muistojuhlia.

Usein liittyy näihin puhdistus- ja suojeluskeinoihin vielä n.s. pahojen henkien karkoittamismeno. Pervuhin kirjoittaa Glazovin piirin votjakeista, että he keräävät vanhoja harkkorautoja, porkkia, pyssyjä j.n.e. sekä menevät lähimpään ryteikköön meluten, ampuen ja huutaen karkoittamaan vuoden ajaksi susia ja muita petoja. Palattuaan sieltä he ottavat viikatteen, uuniluudan ja lapion sekä pesästä tuhkaa ja piirtävät niillä talojensa ympärille piirin suojellakseen kotejaan velhojen ja noitien pahanilkisiltä vehkeiltä, sillä pahat henget ovat heidän käsityksensä mukaan tänä aikana kaikkialla pahaa tekemässä. Senvuoksi he myös siunaavat itsensä ja karjansa sanoen: " osto Inmar!" Mennessään levolle he sulkevat ikkunat, savureiän ja alustan aukot, jotteivät noidat pääsisi sisään. Tuvan peränurkassa olevalle pöydälle, joka on valkoisella liinalla katettu, asettavat he vehnäkakun ja suolaa lepyttääkseen hyviä henkiä, jotka yöllä suojelevat nukkuvia. Muutamin seuduin nuorukaiset istuvat asestettuina koko yön tuvan tai aitan katolla noitia ja velhoja vaanimassa. Noidat ilmestyvät tavallisesti kissan, koiran, joskus myös suden muodossa.

Vainajain kestitsemisestä kiirastorstain vastaisena yönä on säilynyt jälkiä niidenkin votjakkien keskuudessa, jotka jo kristinuskoon kääntyneinä ovat alkaneet noudattaa venäläisen kirkon tapoja. Kuitenkin toimitetaan henkien karkoittamismeno, joka Pervuhinin mukaan Glazovin piirikunnassa sekä Koshurnikovin ja Vereshtshaginin mukaan Sarapulin piirissä liittyy kiirastorstain viettoon, useissa seuduin jo palmusunnuntain aattona. Niin kuulin Birskin piirikunnassa kerrottavan, että pojat ja tytöt yllämainittuna yönä lyövät kylän läpi kulkiessaan pajunvitsoilla talojen portteihin ja seiniin sekä joskus tupaan päästessään vuoteessa makaavia ihmisiäkin huutaen: "vervagistir". Siten he menettelevät siihen asti, kunnes kukko kiekuu, jolloin vitsat heitetään kylän ulkopuolella olevalle kedolle tai poltetaan tulessa. Palatessaan kylään kiiruhtaa kukin askeleitaan, sillä sitä, joka viimeisenä saapuu, ajatellaan jonkun onnettomuuden kohtaavan. Aamulla päivän valjetessa on muutamilla vielä tapana käydä karjapihassa lyömässä kutakin elukkaa pajunvitsalla selkään. Vasiljev, joka varmaankin tässä kuvailee Sarapulin piirin votjakkeja, mainitsee heidän lyödessään huutavan: "me karkoitamme tauteja ja sairautta". Sitä paitsi hän kertoo, että pahojen henkien karkoittajilla tavallisesti on kädessään myös pihkaisia tulisoihtuja käydessään kylän toisesta päästä toiseen. Gavrilov mainitsee votjakkien kutsuvan näitä menoja putshi shukkon (pajulla lyöminen).

Kasanin läänissä liittyy palmusunnuntaisiin tapoihin jonkinlaisia näytelmiäkin, jotka suoritetaan tavallisesti ennen varsinaista henkienkarkoittamismenoa. Jo edellisenä aattoiltana kerääntyvät nuorukaiset jonnekin kylän äärimäisellä syrjällä olevaan saunaan, jonne he tekevät tulen ja alkavat leikkiä monenlaisia leikkejä kuten veronkantoa ja sotilasten värväystä. Veronkantoa varten valitaan kaikenlaisia asiaankuuluvia virkamiehiä, veronkantajia, tarkastajia ja tuomareita, vieläpä poliisimiehiäkin järjestystä ylläpitämään. Verorahana, jota kerätään kultakin hengeltä, käytetään tässä tilaisuudessa papuja, joita itse kukin tullessaan tuo mukanaan. Muutamat niskoittelevat. Heiltä otetaan saatavat väkivallalla. Toiset saavat kärsiä rangaistustakin. Sen jälkeen alkaa sotaväen värväys. Nuorukaiset valitsevat keskuudestaan muutamia, joille annetaan kenraalin, kapteenin tai jonkun muun ylhäisen sotaherran arvo. Nämä ryhtyvät värväämään sotaväkeä valtakunnan palvelukseen. Kun se on tehty, alkavat harjoitukset. Sotamiehet voimistelevat keppi kiväärinä. Vihdoin puoliyön aikaan komentaa kenraali miehiään juoksemaan kylään paholaista karkoittamaan.

Paitsi kiirastorstain ja palmusunnuntain öinä tapahtuu määräaikainen henkien karkoitus eräissä seuduin, pääasiallisesti kuitenkin vain pohjoisilla alueilla, muutamina muinakin aikoina. Sellaisena aikana mainitsee Vasiljev edellisten lisäksi palmusunnuntain jälkeisen maanantain. Buch kertoo "shaitanin karkoittamisen" tapahtuvan seitsemäntenä päivänä joulun jälkeen. Joulunaikaisesta karkoittamisesta puhuu myös Vereshtshagin sanoessaan, että Sarapulin piirin votjakit valmistavat 3:ntena joulupäivänä itselleen vähäisen puuvasaran, jolla karkoittavat pahoja henkiä. Aseesta, jota toimituksessa käytetään, on meno saanut nimen t'shokmor ("vasara"). Erään sanomalehtitiedon (1851) mukaan tapahtuu pahan hengen karkoitus Malmyzhin piirissä uuden vuoden aattona. Glazovin votjakeilla ovat mainitut menot liittyneet useiden kristillisten juhlien yhteyteen. Yleisin ja alkuperäisin henkien karkoittamisaika on kuitenkin pääsiäisen tienoo, ennenkaikkea kiirastorstain vastainen yö. Venäläisten palmusunnuntaina käytettyihin pajuvitsoihin liittynyt taikausko on sen luultavasti siirtänyt viimeksimainittuun päivään. Siihen viittaa votjakkien huudahduskin "vervagistir", jonka sisältöä he eivät osaa selittää, mutta joka sanontatapa on yhtä hyvin tunnettu Kasanin kuin Ufan läänin alueilla, sillä huudahduksen alkuosa tuskin voi olla mikään muu kuin venäläinen "verba" (pajunoksa). Joka tapauksessa on huomattava, että henkien kestitsemistä ei toimiteta minään muuna yllämainituista päivistä kuin kiirastorstaina.

Samoin kuin votjakit uskovat myös muut ympärillä asuvat kansat, kuten kristityt tatarit, tshuvassit ja tsheremissit vainajain henkien olevan näihin aikoihin liikkeessä. Yleensä näyttää kaikilla itäeurooppalaisilla kansoilla, venäläisilläkin, keväänaika, joko pääsiäisen tai helluntain tienoo, olleen kuolleiden kulkuaika. Syrjänien nykyisen käsityksen mukaan tapahtuu vainajien vaeltaminen semik -juhlana, jolloin he, kuten Janovitsh lausuu, uskovat kuolleiden saavan Jumalalta vallan kulkea maan päällä. Kuitenkin on heilläkin säilynyt jälkiä pääsiäisen aikaisista henkienkarkoittamismenoista, sillä Hlopin kertoo, että heillä on ollut tapana kiirastorstain aamuna ennen päivän valkenemista tuoda kotiin katajan ja hopeakuusen oksia, joista osan asettavat vuoden ajaksi tuvan kurkihirteen tai uunille, osan polttavat hyppien tulen yli. Joka tapauksessa on kyseessä olevan ajan liittyminen jonkun kristillisen juhlan yhteyteen pidettävä myöhempänä. Alkuperäisempi lienee se ajanmääräys, jota muutamat tsheremissit, kuten Nurminskij mainitsee, noudattavat karkoittaessaan paholaista maaliskuuhun sattuvana uudenkuun yönä.

Se seikka, että yllämainittu uskomus on olemassa myös permalaiskansain eteläisillä naapureilla, osoittaa, mistä päin sen alkuperä on etsittävissä. Varmaankin bolgarit ovat välittäneet tämän käsityksen leviämistä itäisille suomalaiskansoille. Samalta taholta on heille tullut paljon muita uskomuksia ja tapoja, joitten jälkiä ei huomaa ainoastaan kehittyneimmillä uskonnonasteilla, vaan osaksi myös jo vainajainpalvonnassa. Piirteitä, jotka bolgarien taholta ovat tulleet votjakeille ja jotka ovat yhteisiä näille ja edellisten jälkeläisille, tshuvasseille, mainittakoon ennen muita yksityisten ja vuotuisten muistojuhlien määräajat. Lisäksi ovat sellaisia monet pikku seikat, kuten vainajan voiteleminen, ruumiin asettaminen niinenkuorille, omaisten hyppiminen yli vainajan arkun, rahojen mukaanpaneminen paikan ostamista varten, kanauhrit, kynttilät sekä kuolleen astia ovipielessä, johon vainajain nimiä mainiten murennetaan ruokaa ja sen jälkeen jaellaan koirille tarkastamalla niiden syömisestä vainajien mielialaa, mikä viimeksimainittu tapa ei ole syrjäneillekään tuntematon. Samoin ovat votjakeille ja tshuvasseille yhteisiä tapoja pyhittää kalmiston ohella kuolleitten palvomista varten erityinen "kuorenheittopaikka" sekä kuolleen muistoksi pystyttää tolppanen, jonka eteen rakennetaan uhria varten pieni yksijalkainen pöytä. Sitä paitsi vainajille toimitettava pään ja jalkojen uhraaminen ynnä hevosen lahjoitus häämenoilla ovat kaikki tapoja, jotka nähtävästi eivät votjakeilla ole omaperäisiä.

Muhamettilaista vaikutusta todistaa votjakeilla haudan suunta pohjoisesta etelään, jota syrjänitkin muutamin seuduin näyttävät ennenvanhaan noudattaneen.

Myöskin se merkitys, mikä torstaipäivällä on votjakkien vainajain palveluksessa, on tullut muhamettilaisten taholta. Samoin kuin tatarit muistelevat Birskin piirin votjakitkin joka torstai-ilta teetä juodessaan vainajia. Lisäksi on huomattava, että vainaja tatarienkin käsityksen mukaan poistuu vasta vuosipäivänä elävien ilmoilta astuakseen silloin Jumalan tuomiolle,. Näyttää siis siltä kuin käsitys vainajan vuodenkestävästä kotona olostakin olisi vierailta lainattu. Verrattakoon kuitenkin votjakkien mainittua uskoa ostjakkien tapaan haudata vainajan muistoksi tehty nukke vuodenkin määräajan kuluttua kalmistoon. Siihen, että votjakeillakin aikoinaan on ollut samanlainen tapa, viitannee se seikka, että Birskin piirin asukkaat kuolleen vuosipäivänä kuoppaavat vainajan hautaan liinan, jolla urt maahanpaniaispäivänä tuotiin kalmistosta kotiin ja joka vuoden ajan riippui tuvassa kuolleen muistomerkkinä. Vainajan muistoliina, joka näyttää olleen tunnettu myöskin slaavilaisille kansoille ja jonka peruja lienee syrjäneilläkin ennenmainittu pyyhinliina, on permalaisilla nähtävästi tullut aikaisemman vainajan muistokuvan sijalle.

Useimpien luonnonkansain tavalla votjakit uskovat, että elossaolevien elämä ja menestys on vainajista riippuva. Tästä johtuu se taikauskoinen kunnioitus, jota ihmiset tuntevat kuolleita kohtaan, varsinkin lapset vanhempiaan kohtaan. Toisinaan voivat vanhukset siinä tapauksessa, että omaiset ovat heitä pahoin pidelleet vanhuuden vuosina uhata jälkeläisiään jo elämänsä iltana. Niin kertoo Vereshtshagin, että jos omaiset ovat huonosti hoitaneet vanhusta, uhkaa tämä heitä kuolinvuoteella seuraavin sanoin: "te piditte minua kuin koiraa, vihasitte minua, ainoassaan minun kuolemaani te odotitte, no niin, se läheneekin yhä, enempää en tule teitä elämäni aikana häiritsemään. Mutta katsokaa, mentyäni on teille tuleva onnettomuus onnettomuuden jälkeen, vastoinkäyminen vastoinkäymisen jälkeen."

Tavallisin ihmistä kohtaava onnettomuus, jonka uskotaan johtuvan vainajista, on sairaus ( kulem-murt-mizh ). Se on jonkin velvollisuuden laimiinlyömisen rangaistus ja sen parantamiseksi on ainoastaan yksi keino olemassa nim. uhritoimitus. Vainajille votjakit uhraavat taudin sattuessa joko kotona siten, että uhrieläin teurastetaan pihan perällä olevassa määrätyssä paikassa, lihat keitetään tuvassa ja luut kuljetetaan kir-kujan eli li-kujan paikkaan, tai tapahtuu koko toimitus viimeksimainitussa paikassa. Kir-kujan uhreista on huomattavin n.k. ber-ves ("viimeinen uhri"), joka välttämättömästi on toimitettava yön aikaan ja jota varten musta uhrieläin ehdottomasti on varastettava. Uhratessaan rukoilee uhripappi vainajia huomauttaen, että uhri jo on viimeinen, sekä pyytäen, että henget käyttäisivät aterian hyväkseen eivätkä enää häiritsisi ihmisiä.

Paitsi tauteja lähettämällä voivat vainajat matkaansaattaa paljon muutakin onnettomuutta. Ne voivat esimerkiksi kätkeä omaistensa karjat. Jelabuzhskij kertoo, että, kun joku elukka karjalaumasta hukkaantuu, on votjakeilla tapana sanoa: "vanhukset ovat sen kätkeneet". Jos sivulliset silloin sattuvat sen löytämään, eivät he uskalla ilmoittaa asiasta eläimen omistajalle peläten vainajien vihoja. Bogaevskij tietää, että kun hevonen hukkaantuu, pidetään sitä miespuolisen vainajan syynä, jos lehmä katoaa, naispuolisen. Kummassakin tapauksessa on kysymyksessä oleva elukka vainajalle "luvattava", sillä sen katoaminen osoittaa, että vainaja on kotieläimen tarpeessa.

Lisäksi vainajat voivat monella tavalla turmiollisesti vaikuttaa jälkeenjääneiden talouteen, he voivat hävittää touot, lähettää turmiollisia hyönteisiä, hiiriä y.m.

Yleensä, lausuu Jelabuzhskij, votjakit näkevät isissään enemmän pahaa kuin hyvää, siksi voi vainajista helposti kehittyä kaikellaisia pahoja henkiolentoja.

Mutta suosiollisina ollessaan vainajat voivat monella tavalla myös edistää jälkeläistensä onnea ja menestystä. Rukouksista, joita votjakit lukevat muistajaisjuhlissa, ilmenee päivänselvään, että vainajat heidän käsityksensä mukaan voivat saada aikaan mitä ikinä jumalat, he voivat kartuttaa perhettä ja karjaa, he voivat suojella niitä vihollisilta ja pedoilta, he voivat pitää huolen viljan kasvamisesta, sateesta ja päivänpaisteesta. Senvuoksi votjakit lähestyvät esi-isiään uhreilla ja rukouksilla kaikissa elämän kohtaloissa.

Ennen kaikkea ovat vainajat elossaolevien omaistensa elinkeinojen suojelijoita. Niin kertoo Aminoff, että votjakit Vjatkan läänissä, missä metsästys vielä on tärkeänä elinkeinona, uhraavat pyydystämiskauden alussa kuolleille samalla kertaa kuin metsän haltioille. Vasiljev mainitsee, että keväällä kun karja ensi kerran lasketaan laitumelle, tehdään vainajille uhrilupaus, jolloin perheenpää teurastaa pihalla kanan sanoen: "minä uhraan vuodattamani kanan verta ja lupaan syksyllä teurastaa teidän kunniaksenne yhden laitumelle lasketuista eläimistä, jos ne silloin saapuvat kotiin suojeltuina ja loukkaamattomina." Tämän he tekevät, sanoo kirjailija, jotta vainajat suojelisivat karjaa laitumella kaikenlaisilta tuhoilta, jotteivät esim. elukat uppoaisi puroon tai suohon eivätkä joutuisi petojen käsiin. Syksyllä he täyttävät lupauksensa ja uhraavat pihalla oinaan. Karjan puolesta rukoilevat votjakit vainajia myös uudessa läävässä. Vereshtshagin mainitsee, että isäntä teurastaa tällöin lampaan, keittää sen karjapihassa ja rukoilee lakki päässä ja puunoksa kädessään. Rukoillessaan hän lausuu: "vanhukset, ottakaa uhri käsiinne ja jalkoihinne, hevosia älkää ahdistako, lehmiä älkää-kiusatko!" Rukouksen jälkeen uhriruuat jaellaan perheenväen kesken, liha nautitaan, luut kuopataan läävän nurkkaan. Myöhäisperäisimmänkin elinkeinonsa, maanviljelyksen alalla votjakit turvautuvat vainajien apuun. Aminoff lausuu, että kuolleet heidän käsityksensä mukaan voivat jumalien tavalla vaikuttaa kasvullisuuteen. Senvuoksi useissa maanviljelyksen yhteyteen kuuluvissa uhrijuhlissa muistellaan manalle menneiden henkiä. Vershtshagin kertoo, että Sarapulin piirissä muistellaan vainajia keväällä kylvön jälkeen vietetyssä tulis-sur ("kevät-olut") nimisessä juhlassa, jolloin m.m. teurastetaan "vanhuksille" sorsa. Sama kirjailija kertoo myös, että votjakit, ryhtyessään heinäntekoon tahi elonkorjuuseen, muistelevat leivällä esi-isiään lausuen: "vanhukset, isät, veljet, älkää meitä hyljätkö, antakaa sato lihava, niinkuin tämä kakku on täysinäinen!" Viljan korjuun päätyttyä pidetään toisin paikoin Glazovin piirissä, kuten Shestakov tietää kertoa, muistajaiset yleiseen tapaan. Bogaevskij, joka kuvailee Sarapulin piiriä, lausuu, että kukin perheenpää menee syksyllä ennen syyskylvöä pelto-osalleen kukko tai kana kainalossa sekä teurastaa siellä eläimen vuodattaen veren peltoon. Liha keitetään kotona, luut ja sulat kannetaan pellolle siihen paikkaan, missä teurastus tapahtui. Samoin kertoo Vasiljev mainiten lisäksi vielä erään toisen muistojuhlan, joka toimitetaan syksyllä orasmaalla. Uhrieläimenä käytetään joko lehmää tai hevosta ja uhriin ottavat osaa miehet, vaimot ja lapset. Tässäkin juhlassa uhrimenot kynttilöineen ja vainajia varten asetettuine kaukaloineen muistuttavat täydellisesti yleistä muistojuhlaa.

Myöskin syrjänien käsityksen mukaan vainajat monella tavalla ottavat osaa jälkeenjääneiden kohtaloon. Vihoitettuina ne kyllä voivat tehdä kaikenlaisia tuhoja, lähettää tauteja, kätkeä karjat metsään j.n.e., mutta suopeina ollen ne ovat elossaolevien monipuolisia suojelushenkiä. Metsäsiä ne opastavat sukulaismetsämiestä, ajavat riistaa satimiin ja kaloja verkkoon. Laitumella ne vartioivat karjaa suojellen sitä pedoilta. Viljavainioilla ne valvovat viljan kypsymistä. Matkoilla ne varjelevat matkamiestä pahoista ihmisistä. Senvuoksi syrjänit, kuten Nalimov huomauttaa, kääntyvät mitä erilaatuisimmissa asioissa vainajien puoleen. Kun he menevät metsään, pyytävät he niiltä saalista, kun he laskevat karjan laitumelle, pyytävät he niitä sitä suojaamaan ja kun he kylvävät viljan peltoon, rukoilevat he esi-isiään antamaan hyvän sadon. Myöskin maanviljelysjuhlissa, esim. Iljan päivänä, rukoilevat syrjänit taivaan jumalan ohella vainajia. Leikkuun jälkeen he viettävät muistajaisia syöden erikoista t'shomor nimistä muistajaisruokaa, joka valmistetaan voista ja ohrajauhoista ja jota heillä ennen on ollut tapana asettaa pelto-osien väliselle pientarelle kuolleita varten. Että syrjänit todella ovat pitäneet ja yhä pitävät vainajia suojelushenkinään, osoittaa lisäksi heidän tapansa rakentaa uudet asuntonsa aina mikäli mahdollista vanhojen paikalle, jossa esi-isät aikoinaan elivät ja jossa siitä syystä myös heidän henkensä oleskelevat.

Paitsi elannon huolissa votjakit anovat esi-isien siunausta kaikille yrityksilleen ja pyrkimyksilleen. Niin on esim. avioliittoa solmittaessa yleinen tapa kääntyä rukouksilla ja uhreilla vainajien puoleen. Uhri luvataan tavallisesti jo itse hääpäivänä, kunnes se sopivassa tilaisuudessa pannaan toimeen. Tällaisessa tapauksessa käytetään uhriteuraina suuria kotieläimiä, hevosia ja lehmiä. Itse toimitus muistuttaa täydellisesti val-suan menoja siinäkin suhteessa, että uhriteuraan luut lopuksi saatetaan juhlallisesti li-kujan paikkaan. Muutamat, jotka uskovat, ettei sen jälkeen, kuin hääpäivänä luvattu uhri on teurastettu, enää synny lapsia, siirtävät uhrilupauksen toteuttamisen niin myöhäiseen aikaan kuin mahdollista.

Onpa itse ihmisen elämäkin votjakkien käsityksen mukaan vainajien lahja. Bogaevskij huomauttaa, miten läheinen yhteys esi-isäin ja jälkeläisten välillä ilmenee votjakkien uskossa, että vainajat antavat syntyvälle hengen. Tämä käsitys esiintyy ilmeisesti siinä, että vaikeiden synnytystuskien aikana käännytään rukouksilla esi-isien puoleen. Vereshtshagin mainitsee tapauksen, jolloin eräs vaimo kuolleena syntynyt lapsi sylissään rukoilee: "vainajat, veljet, antakaa lapselle henki!" Pervuhin sanoo, että kätilöakka, kun hän vaikean synnytyksen aikana on turhaan kääntynyt useiden jumalien puoleen, vihdoin alkaa rukoilla synnyttäjän ja tämän miehen arvokkaimpia sukulaisvainajia, mainitsee heitä nimeltä ja samalla lupaa toimittaa heille uhreja. Sama kirjailija kertoo lisäksi, että, jos äsken synnyttäneen äidin vanhemmat jo ovat kuolleet, pidetään välttämättömänä toimittaa lapsen ensimäisinä elinviikkoina muistajaiset kuolleiden kunniaksi. Ne toimitetaan myös lapsen sairastuessa silloin, kun tietäjä on ilmoittanut taudin johtuvan siitä, että äidin isä tai äidinäiti haluaa lapsen luokseen.

Myös matkoilleen votjakit pyytävät vainajain siunausta. Vasiljev kertoo, että kun votjakit menevät vieraisiin, muistelevat he kuolleita omaisiaan, ja kun he palaavat kotiin, muistelevat he niiden omaisia, joiden luona he ovat olleet vieraisilla. Vereshtshagin lausuu, että Sarapulin piirin asukkaat matkustaessaan häihin ottavat mukaansa leivänpalasia, joita he heittävät peltoveräjien ja aitausten ääreen pyytäen, etteivät vainajat lähettäisi heille tauteja matkalla. Siinä tapauksessa, että jokin vastoinkäyminen sattuu maantiellä, matkamies tai hänen hevosensa sairastuu, vankkurinpyörä särky j.n.e., joiden vaurioiden ajatellaan vainajista aiheutuvan, uhrataan paikalla mukana olevista muonavaroista. Itäisillä votjakeilla on oikein vakituisia "katurukouksia" ( uram-ves ), joita toimitetaan syksyllä myöhään, useasti vasta talvikelin tultua. Kyläkadulle sytytetään silloin nuotio, jonka ääressä teurastetaan varsa ja aterioidaan. Luut viedään li-kujan paikkaan. Jakovlev kertoo, ettei tähän uhritoimitukseen kutsuta vieraita ja että hevonen uhrataan kylän yhteisillä varoilla. Aptiev mainitsee samantapaisen uhritoimituksen nimellä ser sures ("perimäinen tie"), jonka hän sanoo tapahtuvan joka kuudes vuosi. Silloin uhrataan musta härkä, mutta ei kadulla eikä tiellä, vaan muussa määräpaikassa. Rukouksessa votjakit kääntyvät sen seudun taudinhenkien puoleen, josta esi-isät ovat paikkakunnalle muuttaneet, ja anovat, etteivät ne saapuisi heidän luokseen seutuun, missä he nykyään asuvat, tuottamaan heille onnettomuutta. Olettamatta, että nämä tavat olisivat lainattuja, huomautettakoon, että myöskin tshuvasseilla on ollut tapana uutisasutuksissa muistella vanhan kotipaikan henkiä.

Lopuksi mainittakoon vielä eräs uhritoimitus, joka osoittaa, miten monella tavalla, vähäpätöisimmissäkin asioissa vainajat votjakkien käsityksen mukaan saattavat vaikuttaa elossaolevien toimiin. Se toimitetaan manalle menneiden kunniaksi silloin, kun kumyshkan keittäminen ei ota onnistuakseen. Vasiljev kertoo, että votjakittarilla on tapana, kun viinanpoltto menestyy huonosti, uhrata musta kana lepyttääkseen vainajien henkiä. Bogaevskij huomauttaa lisäksi, että muutamien mielestä uhrijuhla on vietettävä koko suvun kesken, jolloin jokaisen on omista vainajistaan pidettävä huoli, sillä eihän aina voi tietää, kuka niistä häiritsee väkijuoman keittämistä.

Mainitut esimerkit ovat kaunopuheisia todistuksia siitä, miten huomattava osa esi-isillä on ollut syrjänien ja osaksi yhä edelleen on pakanallisten votjakkien maailmankatsomuksessa. Sanomme osaksi, sillä myöhempänä aikana ovat uudenaikaisemmat ja kehittyneemmät käsitykset yhä enemmin ja yleisemmin alkaneet syrjäyttää vanhoja, alkuperäisiä. Niin ovat meidän aikanamme jo monet elämänalat, jotka nähtävästi ennen ovat olleet vainajien suojeltavina, vähitellen saaneet oman erikoishaltiansa. Onpa aikojen kuluessa itse taivaanjumala Inmar monista votjakkien rukouksista syrjäyttänyt sen sijalla ennen olleet isä- ja äitivainajain nimet. Nykyaikana, huomauttaa Jelabuzhskij, eivät votjakit puhuessaan vainajiin kohdistuvista rukouksista enää myöskään käytä sanaa vesaskini ("rukoilla"), jota he aina käyttävät muista palvomisista puhuessaan, vaan sen sijaan sanaa jibirtini ("kumartaa"). Viimeksimainittu tiedonanto ei kuitenkaan koske kaikkia votjakkialueita, sillä monella taholla, missä vanhoja käsityksiä ja tapoja yhä edelleen pidetään pyhänä, on vainajilla vielä meidän päivinämme huomattava sija myöhemmänkin ajan haltiain rinnalla. Ilman syytä ei siis Jelabuzhskij nimitä vainajainpalvelusta votjakkien "pakanuuden linnoitukseksi".

Vainajainpalveluksen suuri merkitys ilmaantuu lisäksi siinä, että votjakit eivät pidä esi-isiään ainoastaan tapojensa ja uskonnollisten menojensa säätäjinä, vaan myös niiden suojelijoina. Vainajat ovat heidän käsityksensä mukaan vanhojen tapojen vartiat. Gavrilov mainitsee Kasanin läänin votjakkien väittävän, että jos ei nykyään elävä kansa noudata tapoja, joita isät ovat sille säätäneet, niin vainajat rankaisevat sitä viljankadolla. Samat käsitykset ovat vallalla kaikilla votjakkialueilla. Tässä suhteessa eivät luonnon jumalat kykene kilpailemaan vainajien kanssa. Vasta varsin myöhäisenä aikana astuu taivaanjumala vieraan kulttuurin vaikutuksesta tässäkin suhteessa vainajien rinnalle.

Hyvin huomattava merkitys on vainajainpalveluksella myös yhteiselämän alalla. Todistuksena siitä on votjakkien mielenkiintoinen kuuala -palvonta.

Kuala-palvonta.

Manalle menneitten lukemattomassa joukossa, joiden nimet ja maine pian joutuvat unhoon, on toisia, joilla votjakkien yhteiselämässä on ollut huomattavampi sija ja vaikutusvaltaisempi asema ja jotka siitä syystä tulevat kauemmin kuin muut säilymään jälkeläisten muistissa. Niin on varsinkin suvun ja perhekunnan esivanhempain laita, joita miespolvesta toiseen palvotaan suvun suojelushenkinä. Kotionnen vartioina on heille pyhitetty erityinen, pienehkö votjakkitalon pihassa oleva rakennus, jonka nimikin kuala eli kua on suomalais-ugrilaista perua ja vastaa suomenkielen kota sanaa.

Kuala on aitan tapainen, perustaa vailla oleva nelinurkkainen hirsirakennus, jossa ei ole ikkunaa eikä välikattoa ja jonka permantona on kovaksi tallattu tanner. Sen keskellä on kivien reunustama tulisija, jossa on suuri rautainen pata, joko asetettuna koholle kivien nojaan tai kiinnitettynä katonalaisista orsista riippuvaan rautaketjuun. Tulisijasta nousee savu ilmaan lautakatossa olevan reppanan kautta. Matala ovi on useimmiten sivuseinällä, riippuen siitä, että mainittu rakennus votjakkitalossa tavallisesti sijaitsee siinä rakennusryhmässä, joka neliönmuotoisen pihan toisella sivulla kulkee yhdensuuntaisena päärivin kanssa. Nykyaikana votjakit käyttävät kualaa useimmiten ainoastaan talousesineiden säilytyspaikkana, mutta muinaisina aikoina, jolloin heidän rakennustapansa ei ollut kehittynyt nykyiseen muotoonsa ja jolloin senaikaisten elinkeinojen vuoksi usein oli siirryttävä paikasta toiseen, oli vaatimaton kota votjakkiperheen ainoa asuinrakennus.

Muistona tästä etäisestä ajasta, jota votjakit vielä tarinoissaan muistelevat, on muutamissa seuduin meidän päiviimme asti säilynyt tapa käyttää kualaa paitsi varastoaittana myös perheen keitto- ja aterioimishuoneena, varsinkin lämpimänä vuodenaikana. Tässä tapauksessa se osaksi on sisustettu asuinrakennuksen tapaan, pitkin seiniä ovat paksut honkaiset penkit ja ovensuupuolen jommassakummassa nurkassa on pöytä, jonka ääreen perheväki kesällä kokoontuu aterian ajaksi. Joskus on seinällä vielä kaappikin talousesineiden säilyttämistä varten. Votjakkien vanhanaikaisen asuinrakennuksen muistorikkain ja samalla huomattavin esine on kuitenkin kodan perällä noin miehen korkeudella oleva, vanhuuttaan tummentunut lautahylly, jossa viime aikoihin asti, muutamissa seuduin vielä meidän päivinämme, näkee vähäisen, niinipuusta valmistetun kannellisen vakan. Tämä vaatimaton vakkanen, jonka suuruus ja muoto eri paikoissa jonkun verran vaihtelevat, on votjakkien pyhin esine, sillä siihen ei ainoastaan kätkeydy heidän sukunsa lapsuudenuskonto, esi-isien huokaukset ja toiveet, vaan paljoa enempi — sen ääressä elossaolevat uskovat voivansa lähestyä manalle menneitä sukupolvia. Pyhäkkönä onkin kuala voinut säilyä entisellään huolimatta siitä, että votjakit maanviljelyksen tultua pääelinkeinoksi ovat alkaneet rakentaa itselleen ajanmukaisempia asuntoja.

Kuala-palvonnan vainajainpalvelusta muistuttava luonne ilmenee siinä, että kuala-uhrit aina ovat toimitettavat määrätyn suvun ( belak ) kesken. Toista sukuperää oleva henkilö ei milloinkaan tule palvomaan toisen suvun pyhäkköön. Miten tarkkoja votjakit tässä suhteessa ovat, osoittaa Bogaevskijn huomautus, että, jos perheessä on ottopoika toisesta suvusta, on hänen kuala-uhrin aikana mentävä oman sukunsa rukouskualaan palvomaan, vaikka se olisikin toisessa kylässä. Tämä seikka selittää kuala-palvonnan merkityksen votjakkien yhteiskuntaelämässä. Katkeamattomana yhdyssiteenä samaan perhe- ja sukukuntaan kuuluvien kesken, ei ainoastaan elossa olevien, vaan myös elävien ja manalle menneiden välillä se yhdistää nykyisyyden hämärään muinaisuuteen. Jokainen votjakki vieraaseenkin seutuun muutettuaan pitää pyhimpänä velvollisuutenaan tuntea sukuperänsä, mikä ei olekaan varsin vaikeata, kun kullakin votjakkisuvulla on oma omituinen nimityksensä. Nämä sukunimitykset ovat sanoja, joiden merkitys useimmiten jo on joutunut unhoon, kuten esim. mozhga, kaksa, kuija, turja j.n.e., mitkä vieläkin ovat hyvin yleisiä nimiä varsinkin Vjatkan votjakkien kesken. Uusia sellaisia meidän päivinämme enää tuskin saattaa syntyä. Sukunimistä voivat veriheimolaiset vieraassakin seudussa tuntea toinen toisensa. Tämä on sitä tärkeämpää, kun votjakit pitävät rikoksena mennä avioliittoon samaan kuala-sukuun kuuluvien kanssa, sillä avioliittoeste ei heillä rajoitu ainoastaan läheisimpiin omaisiin, vaan ulottuu usein verrattain suureen sukupiiriin. Niinpä esim. mozhga -sukuinen mies Permin läänissä ei entisaikaisen käsityksen mukaan saata mennä avioliittoon samansukuisen naisen kanssa, olipa tämän kotipaikka miten kaukana tahansa Ufan tai Vjatkan lääneissä.

Votjakkien sukunimien alkuperästä on olemassa erilaisia otaksumia. Smirnov pitää niitä naisniminä ja arvelee, että ne alkujaan ovat suvun myytillisen, kaukaisen kantaäidin nimityksiä. Ne polveutuvat muka n.s. materniteetin aikakaudelta, jolloin sukuperä luettiin äidin puolelta. Yksinkertaisinta ja varminta lienee kuitenkin pitää niitä ainoastaan eri sukuryhmien nimityksinä, jotka sukukyliä muodostaen ovat asettuneet asumaan erikseen. Kylällä ja siinä asuvalla suvulla onkin usein sama nimitys, toisinaan kutsutaan uutiskylääkin kotikylän nimityksellä. Jos uutiskylässä on useampia sukuja, on kylällä sama nimi kuin siinä asuvalla vanhimmalla suvulla. Että votjakkikansalla todella on luonnollinen taipumus pysyttäytyä ikäänkuin yhtenä perheenä, osoittavat esimerkit, joita Haruzin mainitsee Sarapulin piiristä. Hän kertoo, että eräässä Norja nimisessä kylässä vielä joku aika sitten 16 perheenisää eli taloudellisessa suhteessa niin läheistä yhteiselämää, että, vaikka he asuivat eri tuvissa, siitä huolimatta kaikki olivat samassa ruuassa. Lisäksi hän mainitsee erään toisen kylän, jossa 20 erikseen asuvaa miestä kaikki olivat yhdelle yhteiselle päämiehelle kuuliaisia.

Materniteetin aikuisena muistomerkkinä Smirnov pitää ennen kaikkea sitä seikkaa, että votjakkitarta miehelässä ei kutsuta hänen syntymä-, vaan hänen sukunimensä mukaan. Tämä seikka ei kuitenkaan kelpaa todistukseksi siitä, että votjakit joskus olisivat lukeneet suvun äidin puolelta, sillä edellämainitusta omituisesta tavasta huolimatta sukunimi menee perintönä niin hyvin pojalle kuin tytölle säännöllisesti isän puolelta. Paljoa yksinkertaisempi ja todenmukaisempi lienee se selitys, että votjakit tuodessaan vaimon vieraasta sukupiiristä, joka entisinä aikoina lienee tapahtunut ryöstämälläkin, kutsuivat häntä sanotun sukukylän nimellä erotukseksi siitä suvusta, johon hän avioliiton kautta oli liittynyt. Buch kertoo vielä nykyään muutamissa seuduin Sarapulin piirissä olevan tapana, että vaimo avioliittoon mentyään saa sen kylän nimen, josta hän on kotoisin. Tähän on sitä suurempi syy, kun vaimoa vaimonakaan ei ole pidetty miehen sukuun kuuluvana, sillä hänellä on eri esi-isät ja eri suku-kuala, jossa hänen vielä miehelle mentyään toisinaan on käytävä palvomassa tautien ynnä muiden vastoinkäymisten kohdatessa.

Paitsi sukunimeä yhdistää votjakkiperhekunnan perheen puumerkki ( podem pus ), jolla votjakit, samoin kuin monet paimentolaiskansat, merkitsevät omaisuutensa. Se on tavallisesti jonkin esineen kuten renkaan, ristin, hanhenjalan, kirveen y.m. karkea jäljennös. Isän merkki jää vanhimmalle pojalle, joka jää asumaan isän tupaan. Muiden miespuolisten jäsenten on, muuttaessaan isän kodista, hankittava itselleen uusi merkki, joka tavallisesti vähäpätöisillä lisäyksillä tai muutoksilla muovaillaan vanhan kodin merkistä. Uuden merkin saatuaan eivät votjakit kuitenkaan silti unohda isän kodin merkkiä, joka on samalla sen rukous-kualan merkki, joka sijaitsee vanhan kodin pihalla. Isältä vanhimmalle pojalle sukuperintönä mennen saattaa siis sukumerkki toisinaan olla varsin vanha. Siitä samoin kuin sukunimestä saattavat veriheimolaiset tuntea toinen toisensa vieraassa seudussa.

Sukuperintönä puumerkin mukana saa vanhin poika isän kuoleman jälkeen paitsi kotitaloa ja kualaa myös kualan-vartian ( kualaut'is ) viran, jolla nimityksellä votjakit nimittävät sitä henkilöä, jonka tehtävänä on rukous-kualassa toimittaa uhritoimituksia. Siinä tapauksessa, ettei miespuolista perillistä satu olemaan, menee kualan-vartian virka perintönä vainajan veljelle tai muulle lähimmälle miespuoliselle sukulaiselle.

Paitsi perhekunnan rukous-kualassa, jota sen isäntä samalla käyttää keittohuoneena ja varastoaittana ja jossa ainoastaan asianomainen perhekunta palvoo, ottavat votjakit osaa uhritoimituksiin myöskin siinä kualassa, jonka vartia polveutuu, mikäli mahdollista, suoraan kyläsuvun kantaisästä. Jälkimäiseen n.s. suku-kualaan verraten nimitetään perhekunnan pyhäkköä "vähäksi kualaksi" ( pokt'shi kuala ). Vähäisiä rukous-kualoja on votjakkikylässä useita, ei kuitenkaan yhtä monta kuin perhettä, sillä jokaisen talon pihakualaa ei käytetä pyhäkkönä. Tämä johtuu siitä, ettei jokainen perheellinen votjakki, joka on irtaantunut isän kodista ja hankkinut itselleen oman talouden, heti perusta itselleen pyhäkköä, vaan yhä edelleen käy palvomassa isän ja, jollei tälläkään satu sellaista olemaan, isoisän kualassa, jonka vartiana on tästä suoraan polveutunut henkilö, jos mahdollista, vanhin poika. Tässä näyttää siis edellämainittujen esimerkkien lisäksi olevan viittaus siihen, että votjakkiperhekunta entiseen aikaan on ollut nykyistä suurempi sulkien helmaansa useita pieniä aliperheitä, jotka luultavasti ovat asuneet samassa taloryhmässä saman perheenpään alaisina.

Suku-kualoja on sitä vastoin ainoastaan yksi, jos kylä on sukukylä, mikä on useimpien vanhojen votjakkikylien laita. Ostrovskij kertoo Kasanin läänistä, että siellä miltei joka votjakkikylän muodostaa yksi ja sama suku. Siinä tapauksessa, että kylään, kuten uutiskyliä perustettaessa usein sattuu, on saapunut kansaa, jotka polveutuvat eri suvuista, on kylässä tavallisesti yhtä monta kualaa kuin sukuakin. Siten saattaa uutiskylässä joskus olla 3, 4, jopa 5:kin suku-kualaa. Kutakin suku-kualaa kutsutaan sen suvun nimellä, joka siinä palvoo: mozhga-kuala, utsha-kuala j.n.e. Samoin kutsutaan kualan palvojia sukunsa mukaan mozhga-pijos (m.-pojat), utsha-pijos j.n.e. Suku-kualojen luvusta saattaa siis helposti tietää, miten monta sukua on kylässä. Useista eri suvuista muodostettuja kyliä on varsinkin itäisten votjakkien keskuudessa, jotka uutisasukkaina ovat siirtyneet vieraaseen seutuun. Siinä tapauksessa, että suku-kualoja sattuu kylässä olemaan useita, sijaitsevat ne tavallisesti vartiansa pihalla, eivät missään suhteessa eroa tavallisesta perhe-kualasta ja käytetään kuten viimeksimainittuja usein myös taloustarpeiden säilyttämiseen. Sitä vastoin, jos kylä on ainoastaan yhden suvun asuma ja siinä siis on ainoastaan yksi suku-kuala, saa tämä perhe-kualojen rinnalla aivan erikoisen aseman. Harvoin se sijaitsee siinä tapauksessa enää vartiansa pihalla, jolla sitä paitsi saattaa olla oma tarve-kuala, ja harvoin käytetään sitä silloin enää talousesineiden säilytysaittana. Suku-kualaa, jota vähään kualaan verraten nimitetään isoksi ( budzim kuala ) ja kylän yhteisenä pyhäkkönä kylä-kualaksi ( gurt-kua ), sijaitsee tavallisesti vartiansa kasvitarhassa tahi kylässä tai sen syrjässä olevassa pienessä, erikseen aidatussa puistikossa. Pervuhin sanoo niiden Glazovin piirissä olleen jokien rannoilla sekä korkeilla mäillä, toisinaan ne olivat rakennetut puiden alle ilman kattoa. Georgin ynnä muutamissa muissa vanhoissa lähteissä mainitaan niiden sijainneen kylän lähellä olevassa metsässä. Kyläpyhäkkönä on suku-kuala saanut yksinomaan uskonnollisen merkityksen, joskus pidetään sitä niin pyhänä, etteivät esim. naiset saa siihen astua. Se on siis votjakeilla vähitellen muodostunut jonkinlaiseksi kyläkirkoksi, jonka kehitykseen ainakin eteläisillä alueilla tatarikylissä olevat muhamettilaiset rukoushuoneet (metshet) aivan ilmeisesti ovat vaikuttaneet.

Kylän ulkopuolella tai kylässä muista rakennuksista erillään sijaiten on kualan rakennustapakin tavallisesti entisestään muuttunut. Mutta joskus se on voinut säilyttää vanhan asunsa, joten sen kehitystä voidaan helposti seurata. Kualan vanhimpina piirteinä mainittakoon muiden muassa, että rakennuksen pohja on neliön muotoinen, ovi on sivuseinällä eikä kualan perä ole suunnattu mitään varsinaisesti määrättyä ilmansuuntaa kohti; jos perän suunta ennen vanhaan on ollut määrätty, lienee ovi ollut auringon puolella. Muutamia siihen viittaavia muistoja on kirjallisuudessa olemassa. Niin kertoo Georgi suur-kualan oven olleen suunnattu etelää päin. Samoin mainitsee Jelabuzhskij lisäten, että asianlaita aina on niin, vieläpä otetaan rakennettaessa huomioon, että kualan läheisyydessä on etelään päin virtaava joki tai puro. Eteläisillä votjakkialueilla on kylä-kuala rakennustapaansakin nähden saanut vaikutuksia muhamettilaisesta rukoushuoneesta. Rakennuksen pohja on käynyt suunnikkaan muotoiseksi, ovi on siirtynyt päätyseinään ja katon harja on huomattavasti kohonnut. Sitä paitsi on kylä-kualan koko entiseen verraten melkoisesti laajentunut. Joskus on kualan perään vielä kasvanut lisärakennuskin, n.s. "kualan perä" ( kua-berka ). Niin kertoo Kurotshkin Malmyzhin piiristä, että kylä-kualan perällä on lisärakennus, jossa säilytetään tulisijan tuhkaa ynnä uhriteurasten luita. Samoin mainitsee Gavrilov, että suku-kualan rakenne Kasanin läänissä eroaa tavallisesta siinä, että edellinen on väliseinällä jaettu kahteen osaan. Nykyään ne kuitenkin ovat jo yllämainituillakin alueilla harvinaisia. Peräosastoon astuu ainoastaan uhripappi, muut palvojat eivät sinne milloinkaan mene. Siellä on maassa läjä olkia ja kaikenlaista roskaa, kuten uhrilintujen sisälmyksiä, sulkia ja luita.

Mamadyshin piirin Staraja Jumjan budzim kualan rakennus sijaitsee kylän sivussa vähäisessä aitauksessa ei aivan kaukana kualan-vartian asunnosta. Astuessamme sisään pienestä lukitusta ovesta, joka on rakennuksen päädyssä koillista ilmansuuntaa kohti, on heti oikealla kädellä ovipielessä hirsistä rakennettu leveä pöydäntapainen lavitsa. Siihen uhrivieraat juhlapäivänä kantavat uhriantimensa, joista osa asetetaan myös vasemmalla olevalle pöydälle, jonka takana seinustalla on leveä honkainen penkki. Harjan alla kulkee rinnan kaksi ortta, joista riippuvaan rautaketjuun pata on kiinnitetty. Peräseinällä on miehen korkeudella kaksilautainen hylly, joka ulottuu nurkasta toiseen. Orsien kummallakin, puolella on hyllyllä pienehkö tuohiastia, joista toiseen juhlapäivänä vuodatetaan vähäisen kumyshkaa, toiseen olutta. Niiden viereen siroitetuille vihreille oksille, jotka vielä katetaan valkoisella liinalla, asetetaan samalla myös uhrileipiä, leipä kunkin osaaottavan perhekunnan puolesta. Hyllyllä olevia uhriastioita pidetään kaikista kualan esineistä pyhimpinä. Kukaan asiaan kuulumaton ei niihin saa koskettaa. Paitsi edellämainittuja on kualan taustassa vielä muita uhritoimituksessa tarvittavia astioita. Sellaisia ovat sivuseinällä olevan penkin päässä tuohivakkanen, jossa säilytetään uhrirahaa ( l'ugez ) sekä maassa oleva, edellistä suurempi, niinenkuoresta valmistettu vakka uhrilintujen höyheniä varten, joita ei muitten uhrijätteitten mukana polteta. Esimerkkinä siitä, miten pyhänä votjakit pitävät kualaansa ynnä kaikkea, mitä sen yhteyteen kuuluu, mainittakoon, että luudatkin ja kuusenviuhkat, joilla rakennuksen lattia, seinät ja katto kerta vuodessa pääsiäisjuhlan edellä siivotaan ja pestään, säilytetään kualan oikeassa peränurkassa, sillä niitä ei mitenkään saa kantaa pihalle; tarpeentullen voidaan niitä myös käyttää uhritulen virikkeiksi. Samaten säilytetään kualassa myös pyyhinliinat, joita uhritoimituksissa tarvitaan, sillä muuhun tarkoitukseen ei niitäkään käytetä. Ne riippuvat seinässä uhripöydän yläpuolella, toiset niistä ovat jo ihan ryysyisiä. Kerta vuodessa ne pestään kualassa ja kun ne ovat kuluneet loppuun, ne heitetään tuleen.

Joskin votjakkien suku-kuala on jonkun verran ollut kehityksen alainen, on siinä kuitenkin läpi kaikkien kehitysmuotojen säilynyt piirteitä, joihin vieras vaikutus ei ole voinut koskea. Nämä jokaisen rukous-kualan oleellisimmat piirteet, jotka ovat niin läheisissä tekemisissä itse palvonnan kanssa, etteivät ne mistään votjakkipyhäköstä saata puuttua, ovat ennen kaikkea kualan keskessä oleva tulisija ynnä sen perällä oleva, esi-isien ajoista pyhänä pidetty uhrihylly. Niiden merkityksestä riippuu myös, ettei niiden asema, miten kualan rakenne vaihteleekin, huomattavasti ole saattanut muuttua. Ennenmainitussakin pyhäkössä missä kualan perässä erityinen lisärakennus on olemassa, ovat niin hyvin uhrihylly kuin tulisija säilyneet paikoillaan uuteen osastoon muuttamatta.

Sekä perhe- että kylä-kualassa on uhrihylly ( dzadzi ) tavallisesti rakennuksen perällä, useimmiten sen vasemmassa peränurkassa, mutta saattaa toisinaan olla oikeallakin puolella. Hyvin usein se on ainoastaan pienten puikkojen varaan peräseinällä kulkevalle laudalle asetettu kohoke. Joskus se myös on sijoitettu keskelle takaseinää patsaan päähän. Lautaa kutsutaan siinä tapauksessa vile mit'son pul (uhri-lauta). [Merkitsee sanain mukaan "ylösojentamis-lauta" s.o. lauta, jolle se, mikä jumaluudelle ojennetaan (uhrataan), asetetaan.] Nurkkaan sijoitettuna se on pieni kolmikulmainen nurkkahylly. Juhlapäivänä asetetaan hyllylle uhriantimet, mutta tavallisissa oloissa se useimmiten on tyhjä, jollei siinä säilytetä uhritoimituksessa tarvittavia esineitä. Buch mainitsee sellaisina lasin vile mit'son sumik, johon juhlapäivänä kaadetaan juomaa, sekä lautasen vile mit'son tusti kiinteitä uhriruokia varten. Pervuhin kertoo lisäksi, että uhrihyllyn alla Glazovin piirissä oli entisaikaan noin kyynärän korkuinen kaappi, jossa, paitsi uhrikapineita, säilytettiin uhriteurasten luita ja nahkoja. Yllämainittu vaatimaton uhrihylly ei ole votjakkien uskonnon historiassa tärkeä ainoastaan sen vuoksi, että siihen juhlapäivänä asetetaan uhriantimet, vaan myöskin siksi, että votjakit uskovat perhekunnan tai suvun "onnen suojelijan" ( shud vordis eli vorshud ) siinä asustavan. Ennenvanhaan ja vielä nykyään muutamin seuduin, kuten esim. Kasanin läänissä, on uhrihyllyllä vähäinen, niinenkuorista valmistettu kannellinen vakka. Uhrivakkojen suuruus ja muoto vaihtelevat jonkun verran eri paikoissa. Tavallisimmin ne ovat ympyräisiä, mutta hyvin usein tapaa myös soikeita, nelikulmaisia sekä suunnikkaan muotoisia. Vorshud -vakkaa ei ole kuka hyvänsä mestari tekemään. Pervuhin lausuu, että se on aina uhripappien ( kuriskis ) tehtävä. Määrättynä päivänä astuu asianomaiseen perhe-kualaan vähintään kolme henkilöä. Tarve-esineet ja ainekset on kualan isäntä sinne jo edeltäpäin hankkinut. Työnsä ukot tekevät lukemalla ääneen rukouksia eivätkä lähde kualasta ennenkuin vakka on valmis. Samalla tavalla tapahtuu vanhuuttaan särkyneen uhrivakan korjaus.

Suku-kualassa säilynyt uhrivakka saattaa monesti olla hyvinkin vanha ja kualan savussa tummentunut, sillä pyhänä muistona se on periytynyt menneiltä nykyiselle ja periytyy yhä edelleen tuleville polville. Miten votjakit sitä vaalivat, osoittaa Pervuhinin tiedonanto, että uhrilauta toisinaan on katettu liinasella, joka on silkillä kirjailtu, ja pyhä vakka päällystetty koruompeleisella vaatteella.

Nykyaikana vorshud -vakka on niin hyvin perhe- kuin suku-kualassa enimmäkseen tyhjä. Onko niin aina ollut tämän esineen laita, jota ei naisten eikä vierasten mitenkään sovi lähestyä ja jota sukuun kuuluvat miespuolisetkin henkilöt kavahtavat taikauskoisesta pelosta? Useat, varsinkin vanhemmat kirjailijat kertovat vorshud -vakoissa nähneensä monenlaisia pieniä esineitä, kuten vanhanaikaisia vaski- ja hopearahoja, linnunluita, koreita höyheniä, oravannahkoja, lampaanvilloja j.n.e. Mutta mitenkä olisi näihin vähäpätöisiin esineisiin, jotka pikemmin ovat uhriantimia kuin varsinaisen palvonnan esineitä, voinut kiintyä niin suuri arvonanto ja taikauskoinen kunnioitus. Vertaillessamme votjakki-kualan pyhää taustaa ostjakkien ja vogulien pyhänä pitämään kodan perukkaan sekä heidän uhrivakkaansa viimeksimainittujen kansain jumala-arkkuihin, jotka näillä jonkun verran alkuperäisemmällä kannalla olevilla kansoilla eivät ole tyhjiä, vaan sisältävät kodinhaltiain kuvia, voimme päättää, että votjakkienkin uhrivakka on entisinä aikoina ollut samanlainen kodinhaltiain tyyssija. Meidän päivinämme ei heillä tosin enää missään ole jumalankuvia käytännössä. Jo vanhimmissakin lähdekirjoissa, kuten Müllerin, sanotaan, ettei votjakeilla ole piirrettyjä eikä veistettyjä jumalankuvia. Kuitenkaan ei muisto siitä, että uhrivakassa entisinä aikoina olisi säilytetty kodinhaltiain kuvia, ole kansan keskuudessa aivan häipynyt unhoon eikä historiallisiakaan tietoja näytä tykkänään puuttuvan. Eräässä Andrievskijn julkaisemassa Jelabugan piirin votjakkeja koskevassa asiakirjassa v:lta 1830 mainitaan, että kristityt rukoilevat kualassa polvillaan puista jumalankuvaa (bolvan). Samantapaisia tietoja on Vjatkan hengellisen konsistorin asiakirjoissa 18:nnen sataluvun alkupuoliskolta. Niissä olevissa pappien seurakuntakuvauksissa, joita ei suinkaan kaikkia voine pitää aivan epäluotettavina, kerrotaan, että votjakeilla muutamin seuduin vielä näin myöhäisenä aikana olisi ollut pakanallisia jumalankuvia vorshud -vakassaan. Niin mainitsee esipappi Stefanov, että votjakkien jumalankuvat olivat puisia, niillä oli sarvet päässä (?) ja metallikirjailuja rinnassa. Stefanov kertoo itse löytäneensä sellaisen eräästä Uninskoj nimisen kylän kualasda. Jumalankuvia mainitaan myös savesta valmistettuja ynnä hopeisia. Erään Poninskojn kylän ukon kerrotaan pitäneen kädessään savista jumalankuvaa lausuen: se on kuin ihminen, sillä on silmät, nenä, suu j.n.e. Vielä kerrotaan, että votjakit ottivat sen vorshud -vakasta, kumarsivat ja suutelivat sitä. Lisäksi on olemassa tieto, että eräs Pietari Myshkin niminen pappi otti votjakeilta hopeisen jumalankuvan (idol), joka painoi n. 4 naulaa. Viimeksimainitusta ei mainita lähemmin, minkä näköinen se oli. Siumsinskojn pappi (1838) kertoo votjakkien sitä paitsi palvovan eri eläinten näköisiä metalliesineitä, joita he nimittävät dendor. Vereshtshagin mainitsee heidän Sarapulin piirissä nimittävän edellämainitulla nimellä hopea- ja tinarahoja, joita he säilyttävät vorshud -nimisessä tuohivakassa. Samalla nimellä sanoo Munkácsi Sarapulin ja Malmyzhin piireissä nimitettävän niitä tinarahoja, joita naiset kantavat koristeena kaulassaan ja ranteessaan. Että votjakeilla kualassa todella on ollut myös eläinten muotoisia kuvia, osoittaa Kuznetsov mainitessaan, että hän Multan nimisen kylän kualasta löysi (1881) puisen hanhen kuvan, jolla oli rautainen nokka. Tämä ei kuitenkaan ollut itse uhrivakassa, jossa hän mainitsee olleen muita pienempiä esineitä, luita, höyheniä, villoja j.n.e., vaan erikseen seinään kiinnitettynä. Se lieneekin pikemmin ollut vain uhrilahja kuin varsinaisesti jumalankuva. Lisäksi mainittakoon, että kristityillä votjakeilla nykyään on tapana pitää pyhimyksenkuvaa samalla hyllyllä, jolle he pakanuuden aikana asettivat uhriantimet.

Ylläolevista tiedoista emme kuitenkaan saa selväpiirteistä käsitystä votjakkien muinaisista kodinhaltiain kuvista. Edellyttäen, ettei heidän uhrivakkansa, joiden ympärysmitta keskimäärin on n. 110 cm ja korkeus n. 30 cm, ole aikojen kuluessa suuresti muuttunut, voimme päättää, etteivät mainitut kuvat ole saattaneet olla aivan suurikokoisia. Luultavasti ne ovat olleet samanlaisia karkeatekoisia vaatteisiin puettuja puunukkeja ( mino ) kuin ne, joita votjakit vielä nykyään vaikeiden tautien aikana valmistavat siirtääkseen sairauden ihmisestä nukkeen. Sellaisia näyttävät syrjänienkin jumalankuvat olleen, sillä pyhän Tapanin elämäkerrassa kerrotaan, että ne olivat ihmisten kaltaisia, niillä oli nenä, suu, sieramet, jopa jalatkin, ja että ne oli valmistettu veistämällä, kaivertamalla ynnä leikkaamalla. Puisia kun olivat, saattoi Tapani hakata ne kirveellä palasiksi ja polttaa tulessa. Niitä oli suuri paljous myös "kylissä ja asunnoissa".

Kualan nurkkahyllylle uhrivakan alle asettavat votjakit, joka kerta kun he ryhtyvät uhraamaan, tuoreita, vihreitä oksia. Syksyllä tai keväällä eli yleensä lehdettömänä aikana uhratessaan he käyttävät hopeakuusen (pinus pichta l. sibirica), mutta kesällä koivun lehviä. Georgi mainitsee heidän kuusenoksien ohella asettavan uhrihyllylle myös suoruohoja (aira aquatica). Muutamin seuduin on lisäksi ollut tapana käyttää kualassa pajunoksia pääsiäisuhrin aikana. Viimeksimainittu tapa lienee kuitenkin tullut venäläisten taholta, jotka palmusunnuntaina asettavat pyhäinkuvainsa taakse pajunoksia, joita heillä juhlapäivän aamuna on tapana poimia. Tämä on sitä todennäköisempää kun keväiset pajunoksat eivät mitenkään voi täyttää tavan alkuperäistä vaatimusta, että nim. uhrivakan alla juhlapäivänä tulee olla "vihreitä oksia". Vihreiden oksien käyttö uhrijuhlissa polveutunee varmaankin jo hyvin varhaisilta ajoilta, sillä samanlainen tapa on ollut käytännössä myöskin lappalaisilla, joista lähetyssaarnaajat kertovat, että he asettivat jumalankuviensa alle kesällä koivun, talvella kuusen oksia.

Vihreiden lehväin asettaminen, mikä uhraamisen ohella on kualan-vartian tärkeimpiä velvollisuuksia, on kumma kyllä säilynyt niissäkin seuduissa, missä puhumattakaan jumalankuvista ei uhrivakkaakaan enää ole olemassa. Niin on laita varsinkin itäisillä votjakeilla. Heillä vorshud -vakkaa enää tuskin ollenkaan tapaa — uhrihyllyllä kyllä toisinaan näkee uhritoimituksissa käytetyitä hunaja-, voi- tai suolarasioita, mutta mitään varsinaisia uhrivakkoja ne eivät ole — sitä vastoin näkee täällä vielä meidän päivinämme jokaisen rukous-kualan hyllyllä, oli siinä uhriastioita tai ei, puunlehviä, jotka ovat enemmän tai vähemmän surkastuneet, riippuen siitä, miten pitkä aika on ehtinyt kulua viime uhrijuhlasta. Monissa paikoin ovatkin nämä oksat, joilla alkujaan jumalankuvien rinnalla on ollut aivan toisarvoinen merkitys, saaneet osakseen täydellisesti edellämainittujen taikauskoisen kunnioituksen. Kenenkään muun kuin uhripapin, joka juhlapäivänä polttaa vanhat ja asettaa niiden sijalle uusia, ei niihin sovi koskea. Jo Rytshkov kertoo votjakkien taikauskon kehittyneen niin pitkälle, että hengettömätkin esineet tulevat jumalallisen kunnioituksen esineiksi. Sellaisena hän mainitsee n.s. modorin, joka ei ole muuta kuin hopeakuusen oksia, mutta jota siitä huolimatta pidetään niin pyhänä, ettei siihen kuka hyvänsä saa koskea, sillä siinä tapauksessa voisi perhettä uhata jokin onnettomuus. Kirjailija ei tässä yhteydessä puhu mitään itse uhrivakasta, josta siis voi päättää, ettei itäisillä votjakeilla enää 17:nnen sataluvun lopulla ainakaan yleisesti sellaista ollut olemassa. Niissäkin seuduin, missä uhrivakka vielä meidän päiviimme asti on ollut käytännössä, ovat oksat toisinaan saaneet niin huomattavan sijan, että ne alkuperäisestä paikastaan vakan alta ovat siirtyneet itse uhrivakkaan. Niin tietää m.m. Gavrilov kertoa, että votjakit toisin paikoin käyttävät vakan sisässä koivun tai kuusen lehviä. Mainittu oksien kunnioittaminen kuuluu kuitenkin, kuten edellisestä selviää, myöhempään aikaan ja osoittaa alkuperäisten käsitysten hämmentymistä. Tosiasioihin perustumaton on Smirnovin oletus, että votjakkien vorshud -palvonta uhrihyllylle asetettuine vihreine oksineen polveutuisi ajalta, jolloin votjakit muka vielä palvoivat puita sellaisinaan.

Että kuala-palvonta keskittyy juuri uhrihyllyyn ja siinä olevaan vakkaan, todistaa ennen kaikkea kualan-vartian tapa seisoa rukoillessaan kasvot uhrihyllyyn päin. Tähänkin vanhaan ja alkuperäiseen rukous-asentoon on kuitenkin vieras kulttuuri toisin paikoin koskenut, votjakeilla on näet, varsinkin eteläisillä alueilla, yleensä tullut tavaksi palvoa muhamettilaisten tatarien rukousasennossa kasvot etelää kohti. Jos kualan perä siis on suunnattuna johonkin muuhun ilmansuuntaan, eivät uhripapin kasvot enää rukouksen aikana saata olla uhrivakkaan päin. Niin kertoo m.m. Georgi, että kualan-vartia uhritilaisuudessa, huolimatta siitä, että uhrihylly on pohjan puolella, kääntyy rukoillessaan etelää kohti olevaan oveen päin. Poistaakseen täten syntyneen ristiriidan ovat votjakit joskus olleet pakoitetut siirtämään uhrihyllyn, huolimatta kualan asemasta, sen etelänpuoleiseen nurkkaan. Siten on uhrihylly joskus, tosin harvoin, joutunut oven puolelle.

Olemme edellä maininneet, ettei jokaista votjakkipihassa olevaa kualaa käytetä palvontapaikkana. Pyhäköksi se voi tulla ainoastaan erityisten vihkimismenojen kautta. Useimmiten tämä toimitus tapahtuu kesäiseen aikaan, Kasanin läänissä sitä vietetään tavallisesti heinäkuun 21:nä, n.s. kasanilaisen jumalanäidin päivänä. Juhlamenoja kuvailee Gavrilov seuraavin sanoin. Edeltäpäin määrättynä päivänä kutsuu asianomainen henkilö, joka aikoo hankkia itselleen oman vorshudin eli onnenvartian, luokseen muutamia vieraita, tavallisesti kaksi mies- ja kaksi naishenkilöä. Sitäpaitsi hän kutsuu kanteleen eli guslin soittajan. Vieraiden saavuttua lähtevät nuori isäntä ja emäntä näiden kera suvun päämiehen taloon, joka samalla on suvun vorshud-kualan vartia. Mukaan otetaan muutamia leipiä ja ämpärillinen viinaa. Perille saavuttuaan tulijat alkavat juhlia suvunvanhemman talossa. Tämä kutsuu luokseen jonkun naapureista vaimoineen, näiden toimena on juhlan isännyys. Niitä kutsutaan peränurkassa istuviksi ( ter-pukis ). Mieshenkilö kestitsee miehiä, nainen naisia. Kyllin vieraita kestittyään alkaa ter-pukis vaimonsa kera laulaa hääsäveliä. Lauluun yhtyvät muutkin läsnäolevat. Vihdoin juhlavieraat lähtevät naapurien luo kesteihin palatakseen jälleen illaksi kualan-vartian luo. Vieraiden palattua keittää suku-kualan vartia puuron. Se, joka aikoo hankkia itselleen vorshudin, menee nyt kualaan, ottaa tulisijasta tuhkaa, käärii sen puhtaaseen valkoiseen liinaan ja lausuu: "vähemmän otan, suuremman jätän". Sitten hän asettaa tuhkakäärön kualan hyllylle ja istuu muiden juhlavieraiden mukana syömään puuroa. Aterian päätyttyä hän menee jälleen kualaan, ottaa uhrihyllylle asettamansa tuhan ja lähtee vieraineen kotiin. Kotimatkalla vorshudin saattajat soittavat ja laulavat, jona aikana uuden rukous-kualan emäntä kotipihaan asti pitää suussaan vaskirahaa. Kadulle astuessaan hän tanssii guslin sävelien mukaan, samoin hän tekee pitkin matkaa, vieläpä kotiportille saapuessaan. Näin saatettu tuhka asetetaan nyt koti-kualan hyllylle, jota tehdessään isäntä lausuu: "Minä sinun isäntäsi toin sinut tänne kunniakkailla menoilla, älä siis vihastu, ja kun sinua joko ymmärtäen tai ymmärtämättä rukoilemme, ota vastaan meidän rukouksemme". Sen jälkeen vieraat vähäksi aikaa hajaantuvat käyden naapurien luona, mutta palaavat pian jälleen kualan perustajan luo, jossa juhlivat puoliyöhön asti. Illalliseksi on isäntä valmistanut puuron, josta vieraat syötyään häntä polvillaan kiittävät ja laulavat vielä lopuksi, kuitenkaan ei enää häälauluja, kunnes lähtevät koteihinsa. Sarapulin piirissä, kertoo Vereshtshagin, vietetään kualan vihkimisjuhla Pietarin päivän tienoissa. Menot, joita votjakit täällä noudattavat, eroavat jonkun verran edelläkerrotuista. Kun poika erottuaan isän kodista ja perustettuaan oman talouden rakentaa itselleen kualan, pitää hän välttämättömänä velvollisuutenaan tuottaa tänne ikäänkuin vanhempain siunauksena vorshudin. Sitä varten hän kutsuu luokseen erityisen juhlaisännän teren, joksi tavallisesti valitaan isä-kummi vaimoineen tahi, jollei sellaista ole, joku läheinen sukulainen tai naapuri, Teren haltuun uutis-kualan isäntä antaa kakun, munaohukaisia, tämän vaimolle hän jättää pullollisen kumyshkaa, joskus myös olutta, ja niin lähtevät kaikki yhdessä kualan perustajan vanhaan kotiin. Myöskin tänne on juhlapäiväksi kutsuttu joku sukulaisista teren tointa hoitamaan. Ennen muita tämä menee vaimoineen rukous-kualaan ja istuutuen siellä olevan pöydän ääreen odottaa kualan vartiaa. Pian tämä saapuukin emäntineen, kummankin kädessä on juhlaruokaa; edellinen tuo leipää ja ohukaisia, jälkimäinen kotitekoista paloviinaa. Heidän jälkeensä astuu kualaan kodistaan eronnut poika sekä tämän kutsuma tere, joilla molemmilla on vaimo mukanaan. Miehet astuvat edellä, naiset jäljessä. Tultuaan kualaan kaikki kumartavat pöydän ääressä istuvalle terelle, joka on ikäänkuin toimituksen todistaja sekä välittäjä vorshudin ja tämän isännän välillä. Vanhan kualan vartia antaa nyt kutsumalleen terelle kakun ja ohukaiset, jonka jälkeen tämä kakku kädessä kääntyy vorshudin puoleen seuraavin sanoin: " oste vorshud, lähde meidän kerallamme uuteen paikkaan, älkää vihastuko vanhukset, vainajat (s.o. taaton suvunalkajat)". Sitten asetettuaan kakun pöydälle, hän ottaa teren kädestä leivän ja kääntyy samalla tavalla uudelleen vorshudin puoleen. Sen tehtyään hän jättää isän leivän pojalle, mutta pojan leivän isälle. Saatuaan leivän leikkaa isän kodista eronnut poika hartain mielin veitsellään vielä lastun katosta riippuvista puisista padan haahloista. Sitäpaitsi hän ottaa liedeltä tuhkaa, jonka hän lastun kera vie lähtiessään uuden kodin äsken perustettuun kualaan.

Edellisiin lisättäköön vielä eräs Wichmannin mainitsema Urzhumin piiriä koskeva tiedonanto, että nim. vorshudin kuljettaja ei saa jalkaansa laskea paljaaseen maahan, vaan hänen tulee kotimatkalla koko ajan kulkea maahan pantuja lautoja myöten.

Monet seikat yllämainituissa kuvauksissa muistuttavat tapoja, joita votjakit noudattavat viettäessään hääjuhlaa. Itse säveletkin, joita tässä tilaisuudessa soitetaan, ovat hääsäveliä. Gavrilov mainitsee lisäksi, että kuala-juhlassa myös samoin kuin häissä annetaan lahjoja. Uuden kualan isäntä lahjoittaa vanhan kualan isännälle valkoisen paidan ja hänen emännälleen ynnä guslin soittajattarelle esiliinan; muille naisille hän antaa rintakoristeita sekä miehille housuja. Mamadyshin piirissä kuuluu yllämainittuihin menoihin lisäksi vielä eräs häitä muistuttava tapa, että nim. vorshud noudetaan kuten morsian parivaljakolla kulkusten soidessa uuteen kotiin, jossa tilaisuudessa naiset ovat puettuina hääpukuun budzim dis. Että votjakit itse pitävät vorshud -juhlaa todella hääjuhlana, osoittaa parhaiten itse juhlan nimitys mudor-suan (mudor-häät).

Gavrilovin kuvauksessa ei erityisesti mainita, missä rakennuksessa votjakit näitä "häitä" viettivät. Sellaisesta lauseesta, kuin että vorshudin ottaja aterialta noustuaan menee kualaan, voi kuitenkin päättää, että aterioiminen tapahtui asuintuvassa. Tämä juhlan viettotapa ei kuitenkaan ole alkuperäinen. Vereshtshagin kertookin nimenomaan, että juhliminen tapahtui itse kualassa. Samoin on laita useimmilla votjakkialueilla, missä mainittua kuala-juhlaa vielä vietetään. Mamadyshin piirissä on tapana niin hyvin vanhassa kuin uudessa kualassa teurastaa uhriruuaksi sorsa. Entiseen aikaan lienee käytetty suurempiakin uhrieläimiä. Siihen näyttää viittaavan Gavrilovin edellämainittu tiedonanto, että nim. vierailla on juhlan aikana tapana lähteä joksikin aikaa kyläilemään, jota he nimittävät järjestyksessä kulkemiseksi ( perge vetlon ), palatakseen jälleen takaisin juhlapaikkaan, sillä on otaksuttavaa, että tällä aikaa tapahtui kualassa uhrieläimen teurastaminen ja keittäminen, jona aikana uhriyleisö ei yleensä pyhäkössä oleskele.

Tärkein toimitus vorshudin saattajaisissa on tuhan tuominen vanhasta tulisijasta uuteen, sillä votjakkien yleisen käsityksen mukaan juuri tuhan mukana kulkee kodin onnenhaltia. Näyttää siis siltä kuin erityisesti liesi tai lieden ääri olisivat kodinhaltian olinpaikka. Vereshtshaginin kuvauksessa mainitaan, että eroava poika lähtiessään, paitsi että hän ottaa mukaansa tuhkaa, leikkaa vielä lastun padan kannattimesta. Ja Miheev tietää lisäksi, että tuhan keralla otetaan vielä kolme kiveäkin vanhan kodan liedeltä. Tällaisista tavoista tekee Bogaevskij sen johtopäätöksen, että liesi ja padanripustin ovat kualan pyhin kohta. Että todella niin on asian laita, arvelee kirjailija kuvastuvan useista muistakin votjakkien käsityksistä. Esimerkkinä hän mainitsee, ettei lieden ja padanripustimen yli saa astua, sillä sitä pidetään suurena rikoksena: " vorshudin olo tulee raskaaksi." Ilman syytä ei saa irroittaa padanhaahloja, sillä seurauksena siitä saattaa olla jokin onnettomuus; synti on niihin koskettaa pesemättömin käsin. Padanripustimella on myös sekin huomattava merkitys, että ken siihen hädän tullen tarttuu, pelastuu viholliselta. Sitäpaitsi siihen kätkeytyy votjakkien käsityksen mukaan sellainen taikavoima, että se voi lakkauttaa raesateen, kun se sellaisena aikana kannetaan pihalle. Lisäksi se suojelee ihmisiä vihamielisiltä silmiltä. Tämä käsitys käy kirjailijan mielestä ilmi votjakkien väitteestä, että he vieraisiin lähtiessään tarttuvat padanhaahloihin ja lausuvat seuraavan rukouksen: "siunattu vorshud, nyt me lähdemme valjastetuin hevosin, puettuina kuten tulee. Jospa emme vain joutuisi vihollismielisen ihmisen näkyviin, vaan saapuisimme suoraan hyvän, jalomielisen ihmisen luo, suoraan hyvän pöydän ääreen."

Käsitys, jonka mukaan liettä ja lieden äärtä pidetään kualan muita paikkoja pyhempänä, on kuitenkin ristiriidassa ennen mainitun vanhemman käsityskannan kanssa. Näyttää siis siltä kuin vieras vaikutus votjakeilla olisi päässyt tunkeutumaan itse vanhan kodin pyhäkköön. Jo Vereshtshagin huomauttaa, mitenkä tuhan vieminen vanhasta kualasta uuteen muistuttaa venäläisten tapaa, jotka siirtyessään uuteen kotiin tai muuttaessaan uutisasukkaina vieraaseen seutuun, ottavat vanhan kodin liedeltä kourallisen tuhkaa, siroittaakseen sen uuden kodin liedelle. Viimeksimainituista kertoo myös Saharov, että kun he perustivat uuden tuvan, he keräsivät hiiliä vanhasta asunnosta, asettivat ne savipataan sekä kääntyen kohti peränurkkaa pyysivät kodinhaltiaa lähtemään uuteen taloon. Samanlainen käsitys liedestä ja sen merkityksestä on aikoinaan ollut muillakin indogermanisilla kansoilla.

Mudor-häitä muistuttavia menoja liittyy votjakeilla myös uudenaikaisen, myöhemmin käytäntöön tulleen tuparakennuksen vihkijäisiin. Gavrilovin mukaan he nimittävät uuteen tupaan muuttamisjuhlaa korka-suan ("tupahäät"), missä kuten hääjuhlissa yleensä esiintyy ter-pukis. Siihen nähden, että venäläisilläkin on vastaavia häämenoja, voinee olettaa niiden votjakeille saapuneen vieraan kulttuurin mukana. Kuitenkin se seikka, että mainitut menot liittyvät vanhan kodan vaiheisiin, osoittaa niiden polveutuvan jo verrattain varhaisilta ajoilta.

Venäläisten tavasta, jotka entisaikaan toimittivat kysymyksessäolevan toimituksen joka kerta kun perustivat uuden kodin, voimme päättää, että samoin on votjakeillakin aikoinaan ollut asian laita. Nykyään vietetään vorshud -juhlaa tosin ainoastaan silloin, kun kuala pyhitetään varsinaisesti rukous-kualaksi. Mutta entisinä aikoina näyttää jokainen kota olleen siinä asuvan perheen pyhäkkö. Siitä todistuksena on niin hyvin lappalaisten kuin ostjakkien ja vogulien usko, että jokaisen asuinkodan perukka on kodinhaltiain tyyssija. Tämä käsitys ei kuitenkaan ole ollut olemassa ainoastaan suomalais-ugrilaisilla, vaan useilla muillakin Europan ja Aasian, nykyisen ja muinaisen ajan kansoilla.

Vorshudin saattajaisia votjakit nimittävät muutamin seuduin mudorin ottamiseksi. Kuten on mainittu nimitetään Kasanin läänissä itse juhlaakin mudor-häiksi. Mitä sana mudor oikeastaan tarkoittaa, siitä ovat käsitykset hyvin erilaisia. Georgi ynnä muutamat muut mainitsevat votjakkien sanovan mudoriksi kualassa olevaa uhrihyllyä. Rytshkov kirjoittaa: " Modor saa osakseen jumalallista kunnioitusta eikä ole muuta kuin hopeakuusen lehviä; oksat otetaan aina määrätystä puusta, jota myös sanotaan modoriksi." Miheev, joka itse on votjakki, väittää mudorin olevan uhrivakkasen, jossa asuu mudor eli vorshud niminen olento. Bogaevskij tietää, että Sarapulin piirin votjakit sanovat mudoriksi paitsi kualan hyllyä myös hyllyllä olevaa pyhimyksenkuvaa. Kasanin läänissä nimitetään itse rukous-kualaa erotukseksi tavallisesta piha-kualasta mudor-kualaksi ja sen vartiaa nimityksellä mudor-ut'is. Sanan alkuperäinen merkitys kuvastunee kuitenkin parhaiten muutamilla votjakkialueilla säilyneessä tavassa nimittää yllämainitulla nimellä vanhan rukous-kualan tulisijasta tuotua tuhkaa, sillä nimi mudor sananmukaisesti käännettynä merkitsee maapohjaa ja vastaa äänteellisesti suomenkielen "manner" sanaa.

Että mudor -häät nimessä saattaa piillä toisenlainen kuin edelläkerrottu muuttamismeno, viittaa, paitsi sanan merkitystä, eräs Aminoffin arvokas tiedonanto: "Kun poika eroaa isän kodista ja perustaa oman talouden, menee hän isän tuvan lattian alle, ottaa sieltä multaa sekä sen jälkeen myös tulta isän kodan liedeltä ja pyytää sitten kodinhaltian nuorinta poikaa seuraamaan häntä uuteen kotiin". Samanlainen muuttotapa näyttää entisinä aikoina olleen syrjäneillekin tunnettu. Siihen viittaa seuraava Nalimovin lausunto: "Vielä nykyään jokainen, joka lähtee kaukaiselle matkalle, ottaa kodin alustasta kourallisen multaa. Multa pelastaa hänet onnettomuuksista sekä vapauttaa hänet kotiseudun kaihosta". Nykyisenä aikana, jatkaa kirjailija, eivät syrjänit osaa selittää, mistä mainittu omituinen tapa johtuu.

Varhaisempina aikoina lienee uuden perhekunnan perustaja saanut isän kodista erotessaan myöskin muutamia suvun suojelushenkien kuvia, sillä luonnonkansat uskovat yleensä, että perheen suojelushenget menevät samoin kuin muukin omaisuus sukuperintönä vanhemmilta lapsille. Siitä syystä, etteivät votjakit enää pitkään aikaan ole ainakaan yleisesti käyttäneet jumalankuvia, ei mitään suoranaisia tietoja asiasta voi olla olemassa. Ainoastaan muutamat harvat muistot ja tavat voinevat viitata tuohon etäiseen aikaan. Wichmann kertoo Urzhumin piiristä, että poika erotessaan isän kodista sai mukanaan muun muassa myös osan uhrivakan sisältöä. Bogaevskij mainitsee, että uuden kualan uhrivakka on valmistettava vanhassa paikassa ja asetettava ensin joksikin aikaa vanhaan kualaan, ennenkuin se siirretään uuteen. Siihen viitannee myöskin votjakkien edellämainittu tapa lausua vorshudin viedessään: "pienemmän otan, isomman jätän". Gavrilov mainitsee, että vorshudin saaminen on isän kodista eroavalle pojalle niin tärkeä asia, että jos isä syystä tai toisesta riitaantuu poikansa kanssa, niin ettei hän anna tälle vorshudia, on viimeksimainitun se ryöstettävä itselleen. Jos poika silloin isälleen vihastuneena lausuu vorshudin ottaessaan: "vähemmän jätän, isomman otan" on siitä seurauksena, kuten tietäjät asian selittävät, että poika sen kautta saa haltuunsa vanhemman vorshudin ja siten kohoaa uskonnollisessa suhteessa ylemmäksi isäänsä. Kun joku hänen nuoremmista veljistään sen jälkeen tarvitsee vorshudia, tulee tämän anoa sitä veljeltään eikä isältään.

Mudor -häiden jälkeen on kuala pyhäkkö, siinä asuu vorshud ja siitä päivin aljetaan siinä palvoa. Palvominen ei ole ainoastaan silloisen sukupolven, vaan myös jälkeentulevien pyhä velvollisuus, sillä pyhäköksi vihityssä rakennuksessa ei uhraaminen votjakkien käsityksen mukaan saa milloinkaan keskeytyä. Ken tätä sääntöä ei noudata, häntä varmasti uhkaa jokin onnettomuus. Votjakit tietävät kauhulla kertoa, miten sellaiset henkilöt ovat menettäneet omaisuutensa, tulleet mielipuoliksi j.n.e. Jos kuala syystä tai toisesta, esim. vartian vaihtuessa, on muutettava toisesta paikasta toiseen, tapahtuu se siten, että rakennus puretaan ja seinähirret sijoitetaan uudelleenrakennettaessa vanhaan asentoon. Tulisijan tuhka ja kivet sekä vorshud -vakka viedään hirsien mukana juhlallisesti uuteen paikkaan. Pervuhin kertoo Glazovin piirissä olleen tapana isoa kualaa muutettaessa polttaa vanha, kerätä kaikki hiilet ja tuhka puhtaisiin astioihin sekä kantaa ne metsään siihen paikkaan, johon uusi pyhäkkö aiotaan perustaa. Hiilet sijoitetaan reikiin, joita kaivetaan maahan patsaitten pystyttämistä varten ja tuhka kylvetään permannoksi aiotulle alalle sen jälkeen, kuin se on lyöty kovaksi kuin puimatanner. Paitsi vartian vaihtuessa saatetaan kuala toisinaan muuttaa muustakin syystä. Sama kirjailija mainitsee tapauksen, jolloin härkä teurastettaessa pääsi karkaamaan isosta kualasta ja uhraajien oli kesken uhritoimitusta lähdettävä sitä takaa ajamaan. Paikka, missä eläin vihdoin saatiin kiinni, katsottiin haltialle niin mieluisaksi, että koko kuala muutettiin sinne. Samanlaisen tapauksen kertoo Vereshtshagin Sarapulin piiristä huomauttaen, että härän karkaaminen votjakkien käsityksen mukaan merkitsee, ettei uhripaikka ole jumalille otollinen. Täten voi uusi pyhäkkö joskus siirtyä varsin etäälle entisestä paikastaan.

Miheev väittää, että itse rakennuksen kyllä saattaa myydä ja lahjoittaa, mutta uhrivakkaa ynnä tulisijan kiviä ei saa hävittää, sillä siinä tapauksessa tulee jokin onnettomuus rangaistukseksi. Kirjailija kertoo, että kun votjakki syystä tai toisesta on pakotettu hävittämään kualansa, asettaa hän sen sijalle vähäisen patsaan, jonka ympärille hän kerää kaikki kualan kivet ja päällimäiseksi asettaa uhrivakkasen. Esimerkkinä votjakkien taikauskosta hän mainitsee seuraavan kertomuksen. Eräs ukko hävitti kualansa ja rakensi sen sijalle aitan, mutta mudorin ja kivet hän jätti aitan alle. Kerran meni muutamia nuorukaisia aittaan nukkumaan. Yhtäkkiä yöllä he alkoivat kuulla ähkymistä aitan alta, siellä valitti joku ikäänkuin sairas ihminen. Seuraavana yönä kuului sama valitus. Vihdoin isäntä meni itse sinne nukkumaan ja hän äkkäsi, ettei valitus ollut kenenkään muun kuin mudorin. Silloin hän lupasi muuttaa kivet ja vakan uuteen kualaan, jonka hän myös teki, ja siitä asti oli aitassa aivan rauhallista.

Tämän kirjoittajalla oli eräässä kylässä Mamadyshin piirissä tilaisuus nähdä hävitetyn rukous-kualan paikalle pystytetty muistomerkki, josta Miheev kertoo. Kylän asukkaat selittivät, että kualan mudor-tuhka oli asetettu muistotolppaa varten kaivettuun kuoppaan. Merkki oli pyhäkön paikalle asetettu osoitukseksi, ettei kukaan siihen rakentaisi itselleen asuntoa. Vorshud -vakkaa ei paikalla näkynyt, sitä vastoin oli eräässä "vähässä" kualassa kaksi uhrivakkaa, joista toinen, jota palvoi eri perhekunta, kerrottiin tuodun hävitetystä kualasta täällä säilytettäväksi, kunnes köyhtyneellä perheellä jälleen olisi tilaisuus rakentaa itselleen uusi rukous-kuala.

Siihen nähden, että vorshud nimi votjakkien uhrirukouksissa tavallisesti esiintyy yksikössä, useimmiten yhdistettynä kuala-suvun nimeen, kuten mozhga-vorshud, utsha-vorshud j.n.e., näyttää siltä kuin kussakin votjakki-kualassa olisi ainoastaan yksi haltia. Näin ei kuitenkaan liene vanhaan aikaan ollut asian laita. Palvoessaan esi-isiään perheen suojelushenkinä on itsestään selvää, että suomalais-ugrilaisilla oli kodeissaan useampia enemmän tai vähemmän arvossa pidettyjä haltioita. Jäljet siitä käsityksestä eivät votjakeiltakaan ole kokonaan hävinneet. Sitä osoittaa jo se seikka, että vorshudeja ajatellaan voitavan jakaa jälkeläisille. Eräässä Aminoffin muistiinpanemassa rukouksessa esiintyykin vorshud nimi monikossa, mikä siis osoittaa, että vorshudeja oli monta, joista poika sai yhden. Käsitys useammasta vorshudista yhdessä kualassa ilmaantuu lisäksi seuraavassa Vereshtshaginin kertomuksessa. Eräs votjakki kääntyi kristinuskoon ja hylkäsi vanhat uhrimenot, mutta itse kualaa hän ei hävittänyt. Jonkun ajan perästä vorshudit alkoivat häntä vaivata, sillä kun hän laskeutui levolle, oli ikäänkuin raskas kivi olisi ollut painamassa hänen rintaansa. Mentyään aittaan nukkumaan tulivat vorshudit kualasta sinnekin häntä ahdistamaan. Vihdoin mies päätti ampua ne ja meni eräänä yönä pyssy kädessä niitä vaanimaan. Puoliyön aikana tuli kualasta kolme henkilöä valkoisissa vaatteissa, ensimäinen oli parraton nuorukainen, toinen oli myös nuori, mutta jo partahuuli, kolmantena tuli naishenkilö. Silloin mies laukaisi pyssynsä ja näky hävisi heti. Sen erän perästä ne eivät näyttäytyneet, vaan muuttivat toiseen kualaan lähettäen rangaistukseksi mieheen vaikean taudin, niin ettei tämä enää milloinkaan elämässään ollut iloinen.

Mainittu kertomus, joka osoittaa kuala-henkiä olleen useita yhdessä ja samassa rakennuksessa, viittaa myös vorshudien inhimilliseen alkuperään. Ihmisinä kualan-haltiat yleensä ilmaantuvatkin votjakkien mielikuvituksessa. Joskus tapaa votjakeilla uskon, että vorshud palvomista vaatiessaan ilmestyy nukkuvalle unessa venäläisen muotoisena. Kuvastuisiko tässä hämärä tietoisuus siitä, että venäläisten taholta tullut vaikutus olisi koskenut votjakkien kuala-menoihin? Wichmann kertoo, että Urzhumin piirin votjakit väittävät saaneensa mainitun haltian venäläisiltä silloin, kun nämä vielä olivat pakanoita. Kun venäläinen oli päättänyt heittää pakanuuden sikseen, hän heitti laatikon, jossa vorshud asui, jokeen. Votjakki näki tämän ja lähti laatikkoa vedestä pyytämään. Hän saikin sen käsiinsä ja siitä saakka votjakit ovat muka vorshudia palvelleet.

Joskus, vaikka harvoin, vorshud saattaa ilmaantua muussakin kuin ihmisen, esim. linnun muodossa. Eräässä Glazovin piirin votjakkien kertomuksessa, jossa puhutaan nykyisen Vjatkan kaupungin paikalla olleesta rukous-kualasta, mainitaan, että kun venäläiset uutisasukkaat, karkoitettuaan votjakit heidän silloisilta asuinsijoiltaan, alkoivat hävittää kualaa, lensi pyhäköstä kyyhkynen, mikä ikäänkuin näkymättömän voiman vaikutuksesta sai surmansa äsken perustetun kirkon juurella.

Uuden rukous-kualan perustettuaan votjakki siitä huolimatta palvoo vielä vanhassa, joskus vielä sitäkin aikaisemmassa emäkodin kualassa. Ensiksimainittu on toiseen verraten "vähä kuala", samoin toinen kolmanteen verraten, jota vastoin toinen ensimäiseen verraten on "suur-kuala" ja samoin kolmas toiseen verraten. Votjakkien alkuperäisen kuala-järjestyksen rikkoutumiseen on kuitenkin vaikuttanut se seikka, etteivät kaikki votjakit perusta itselleen rukous-kualaa ja että kyläsuvun vanhimman haaran talossa oleva kuala on muiden rinnalla päässyt aivan erikoiseen asemaan. Wichmann kertoo, että votjakit kuala-palveluksen mukaan jakaantuvat kahteen ryhmään, ison kualan sukuun ( badzim kuala vizi ) ja vähän kualan sukuun ( pit'si kuala vizi ). Valaistaksemme votjakkien nykyistä kuala-palvelusta ja eri sukuryhmien suhdetta toisiinsa mainittakoon esimerkkinä, että sama votjakkiukko, Mamadyshin piirin Oshtorma Jumjassa palvoo paitsi vähässä kualassa ( pokt'si mudor-kuala ), joka sijaitsee hänen pihassaan ja jonka uhreihin ottaa osaa lukuunottamatta häntä hänen kolmen nuoremman veljensä perheet, myös samassa kylässä sijaitsevassa suku-kualassa ( vizi mudor-kuala ), jossa kaikkiaan palvoo 73 perhekuntaa. Muut kylässä olevat perheet, jotka ovat toista sukuperää, käyvät omalla tahollaan uhraamassa. Nuo 73 perhettä palvovat sitä paitsi vielä lähellä sijaitsevassa Staraja-Jumja nimisessä emäkylässä, josta Oshtorma Jumja ynnä muutamat muut naapurikylät aikoinaan ovat syntyneet. Staraja Jumjan suur-kualassa ( budzim mudor-kuala ) palvovat paitsi oman kylän sukua ja Oshtorma Jumjan 73 perhekuntaa lisäksi kaikki muut naapurikylissä asuvat samansukuiset henkilöt. Viime aikoina ovat vieraskyläläiset kuitenkin vuosi vuodelta yhä enemmän lakanneet saapumasta uhriantimineen emäkylän suurkualaan.

Sukusarjojen suhteet eivät kuitenkaan kaikissa votjakkikylissä suinkaan ole samanlaisia. Toisinaan saattaa vähässäkin kualassa palvoa hyvinkin useita, jopa kymmeniäkin perheitä. Tämä riippuu siitä, miten uutteria votjakit ovat perustamaan itselleen uusia uhri-kualoja. Missään tapauksessa ei sama votjakkiperhe palvo useammassa kuin kolmessa uhri-kualassa. Pervuhin sanoo niitä Glazovin piirissä nimitetyn pokt'si kuala, zek kuala ja budzim kuala.

Votjakit, jotka uutisasukkaina ovat siirtyneet ja vieläkin usein siirtyvät kauas kotipaikastaan ja siksi luonnollisesti eivät voi ottaa osaa kotikylänsä uhreihin, muistelevat kuitenkin omassa kualassaan kotikylän kualaa. Niinpä esim. Ufan läänin Birskin piirin Mozhgassa asuva saman-niminen votjakkisuku muistelee sikäläisessä suku-kualassaan Vjatkan läänin Jelabugan piirissä sijaitsevaa Mozhga nimisen emäkylän suur-kualaa sentähden, että heidän esi-isänsä sieltä ovat mudor mukanaan tänne muuttaneet. Sitä vastoin ne uutiskylät, jotka myöhemmin ovat Birskin piirissä olevasta suvun emäkylästä syntyneet, muistelevat uhrijuhlissaan ainoastaan tämän, mutta eivät enää Jelabugassa olevan kantakylän suku-kualaa. Huomattava piirre itäisten votjakkien kuala-palvonnassa on lisäksi se seikka, että n.s. vähäiset rukous-kualat ovat joutuneet syrjään; sukulaiset toimittavat uhrinsa vain yhteisessä sukupyhäkössä, joita eri sukujen luvusta riippuen saattaa yhdessä kylässä olla useampia. Mudor -häät tapahtuvat näin ollen vain siinä tapauksessa, että votjakit siirtyvät vanhasta kylästä uutisasukkaina uuteen.

Arvoeroitus, joka on olemassa "suuren" ja "vähän" rukous-kualan välillä, ilmaantuu myös niissä palvovien uhripappien välillä. Kylissä, joissa on ainoastaan yksi suku-kuala, on sen vartia, jota nimitetään kyläpapiksi ( gurt pop ), päässyt muita huomattavampaan asemaan. Samoin kuin perhe-kualan vartian menee tämänkin virka tavallisesti sukuperintönä isältä pojalle. Niin kertoo jo Rytshkov, että ainoastaan määrätty henkilö saa vaihtaa uhrihyllyllä olevat lehvät, ja kun tämä kuolee, astuu hänen sijalleen hänen poikansa tai, jollei sellaista satu olemaan, joku muu läheinen sukulainen. Muutamissa seuduissa on tullut tavaksi, että entisen uhripapin kuoltua joku muu sukupiiristä vaalin kautta määrätään suur-kualan vartiaksi. Pervuhin lausuu Glazovin votjakeista, että suku valitsee uhripapin ( zek pop ) keskuudestaan. Jelabugan piirissä määrää tietäjä ( tuno ) uhripapin eliniäksi. Sarapulin piirissä uhripapit palvovat eri lailla, lyhyemmän tai pitemmän ajan. Vasiljevillä on tieto, että tuno (tietäjä) aina määrää suur-kualan vartian ja että uhripappi asetetaan virkaansa tavallisesti 12 vuoden ajaksi, mitä aikaa kuitenkin tarpeen tullen voidaan lyhentää.

Perhekunnan kualassa, jossa perheenpää palvoo uhripappina, ovat tämän avustajina uhritoimituksissa ne henkilöt, jotka hän kulloinkin sitä tarkoitusta varten kutsuu. Suur-kualassa sitä vastoin ovat uhripapin apulaisetkin useimmiten vakituiset. Samoin kuin itse uhripappi valitaan heidätkin vartavasten heidän pyhään virkaansa. Jelabuzhskij kertoo samannimistä piiriä koskevassa kuvauksessaan, että tuno valitsee kuala-papin apulaiseksi kaksi henkeä nim. "kainalosta pitäjän" ( kunul kutia ) sekä "kuppien ja lusikkain pesijän" ( tusti-duri-miskis ). Sarapulin piirissä on kaksi kualapappia: utis ja tämän apulainen tere. Sitä paitsi on kaikilla votjakkialueilla veriuhreissa teurastajia ( part't'shas ). Joskus on vielä n.s. tilas (savustaja), joka aina, ennenkuin kualan-vartia palvoo, kolme kertaa savustaa uhriantimet tulessa.

Pervuhin kertoo, että suur-kualan vartia eroaa muista kualan-vartioista siinäkin suhteessa, että hänellä on pyhän toimituksen aikana erityinen virkapuku. Pietari Myshkinin sanojen mukaan oli uhripapin vaatetuksena paitsi tavallista votjakki-kauhtanaa vielä hihaton palttinatakki. Erään votjakkiukon sanoista päättäen oli suur-kualan vartia votjakkipuvun lisäksi puettu pitkään sinipunertavaan, leveähihaiseen mekkoon, joka muistutti venäläisen diakonin pukua. Päässä oli sukan tapaan kudottu kyynärän pituinen päähine, jonka huipussa oli korealankainen tupsu. Päähän pantaessa käännettiin hiipan alareuna ylöspäin niin, että lakin pituus sen kautta jonkun verran väheni. Yleisimmän tavan mukaan ovat uhripapit samoin kuin itse juhlayleisö uhritilaisuudessa puettuina votjakkien kansalliseen, valkoiseen juhlapukuun. Uhripapin päähineestä emme voi mitään varmaa lausua. Sen ainoastaan tiedämme, että suur-kualan uhripapit, niin hyvin utis kuin tere, usein seisovat lakki päässä pyhän toimituksen aikana.

Ennenkuin ryhdymme kuvailemaan kualan palvontamenoja, on vielä mainittava eräs kuala-laji, n.s. ser-kuala ("takainen kuala"), jota myöskin aikoinaan on käytetty uskonnolliseen tarkoitukseen. Miten laajalla alueella tämä kualalaji on ollut tunnettu, on vaikeata päättää, syystä ettei siitä mainita sanaakaan votjakkien palvontaa koskevassa kirjallisuudessa. Nykyään on ser-kuala uhripyhäkön nimityksenä tietääkseni säilynyt ainoastaan Kasanin läänin Mamadyshin piirissä. Mutta täälläkin ovat itse rakennukset jo perin harvinaisia. Niin esim. Oshtorma Jumjassa on pellon perällä vanhan männyn juurella uhripaikka, jota kutsutaan ser-kuala inti (ser-kualan paikka), mutta itse kualaa ei ole olemassa. Että se on täältä hävinnyt jo aikoja sitten, todistaa parhaiten se seikka, ettei kukaan vanhimmistakaan kyläläisistä muista sellaista nähneensä. Samaten on useiden muiden kylien laita, joissa ser-kualan muisto on säilynyt. Matkoillani Kasanin läänissä satuin sellaisen näkemään ainoastaan Staraja-Jumjassa. Ser-kuala täälläkin jo alkanut autioitua, sen katto on sortunut ja osaksi sen seinähirretkin ovat mädänneet.

Mikä merkitys ser-kuala -palvonnalla alkujaan on ollut votjakkien uskonnollisissa menoissa, ei nykyään tietojen niukkuuden takia ole mahdollista ratkaista. Vanhukset kertovat, että ser-kualassa entiseen aikaan uhrattiin vain sairauden sattuessa. Siellä ei milloinkaan käyty määräaikoina eikä väkijoukoin palvomassa, eivätkä naiset ottaneet uhritoimitukseen osaa. Lisäksi kerrotaan, ettei ser-kuala koskaan sijainnut itse kylässä, vaan aina jonkun matkan päässä siitä.

Yleisiä määräaikaisia kualajuhlia, jolloin ei palvota ainoastaan perhe-, vaan myös sukukualassa, viettävät votjakit eri alueilla jonkun verran eri aikoina. Gavrilov mainitsee Kasanin läänissä vietettävän kuala-juhlaa kolme kertaa vuodessa, pääsiäisenä sekä kesäisen (21/7 v.l.) ja syksyisen (4/11 v.l.) kasanilaisen jumalanäidin päivänä. Jelabugan piirissä kertoo Potanin kylän asukkaiden menevän isoon kualaan rukoilemaan talvisena Nikolain päivänä (6/12 v.l.), laskiaisena, toisena pääsiäispäivänä ja kasanilaisen jumalanäidin päivänä. Erään toisen samaa votjakkialuetta koskevan tiedon mukaan vietetään joulukuussa sizil-juon ("syys-juomingit"), laskiaisena vei-juon ("voi-juomingit"), pääsiäisenä akashka-juon ("akashka-juommgit") sekä kesällä Pietarin päivän tiennoissa (12/7 v.l.) guzhem-juon ("kesä-juomingit"). Sarapulin piirissä kertoo Buch juhlittavan kylä-kualassa jouluaattona tol-juon ("talvijuomingit"), laskiaisena vei-dir ("voi-aika"), palmusunnuntaina budzim nunal juon ("suuren päivän juomingit"), Pietarin päivänä kuar-su ("lehti-olut") sekä syksyllä| Katrinan päivänä (24/11 v.l.). Haruzin mainitsee juhlapäivinä paitsi laskiaista ja Pietarin päivää pokrovan (1/10 v.l.) ja Mikkelin (8/11 v.l.). Vereshtshagin, joka myös kuvailee Sarapulin votjakkien palvontaa, kertoo kuala-juhlia vietettävän kevättouon jälkeen tulis kuala piron ("keväinen, kualaan meno") eli tulis-sur ("kevät-olut") nimistä kualajuhlaa sekä sitä paitsi Pietarin päivänä eli elonajan alkaessa. Glazovin piirissä ovat yleiset määräaikaiset sukukuala-uhrit akajashka -juhlana ennen kevätkylvöä, Pietarin päivänä zek gerber sekä syksyllä talvikylmien alkaessa kuala piron. Permin läänin Osan piirissä vietetään kuala-juhlaa keväällä pääsiäisenä, kesällä ennen heinäntekoa ja syksyllä lokakuussa ulkotöiden päätyttyä. Samoihin aikoihin toimittavat Ufan läänin votjakit kuala-uhreja.

Useimmilla votjakkialueilla ovat siis kuala-päivät liittyneet kristillisen kirkon viettämiin juhliin, mikä on silmäänpistävää varsinkin niillä seuduin, missä kristinusko jo suuremmassa määrässä on saavuttanut jalansijaa. Varhempina aikoina ei asianlaita ole voinut olla niin, sillä määräaikaisetkaan juhlat eivät ole silloin vielä voineet olla määrättyihin päiviin sidottuja. Varmaankin niitä on vietetty vain vuodenaikojen mukaan. Yllämerkittyjä juhla-aikoja tarkastaessa huomaa yleisimpiä kaikilla votjakkialueilla olevan kolme, nim. kevään, kesän ja syksyn aika. Talvenaikuiset uhrijuhlat ovat votjakeilla yleensä harvinaisia. Mainitut viettoajat polveutuvat, niiden laajasta käyttöalueesta päättäen, jo verrattain varhaiselta ajalta. Ne eroavat myöskin siinä suhteessa enemmän tai vähemmän satunnaisista kuala-juhlista, että niinä päivinä uhrivakan alla olevia oksia aina ehdottomasti on vaihdettava. Pääsiäisenä käytetään siinä kuusen, samoin myös syksyllä, kesällä sitä vastoin koivun lehviä. Olisiko vielä ennen näitäkin viettoaikoja olemassa toisia, joilla viimeksimainittuihin verraten olisi muinaisempi leima? Aminoff mainitsee ainoastaan kaksi kualajuhlaa nim. tulis-sur ("kevät-olut") ja sizil-sur ("syys-olut") ja Wichmann kertoo perheuhreja toimitettavan Urzhumin piirissä säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa, nim. kevätkesällä ja syksyllä syystöiden loputtua, sekä lausuu lisäksi, että samaan aikaan uhrataan myös kylä- eli suku-kualassa. Niinikään muutamin paikoin Birskin piirikunnassa tapahtuu määräaikainen kuala-palvonta ainoastaan kaksi kertaa vuodessa, nim. keväällä, kun koivunlehvät ovat puhjenneet, ja syksyllä sen jälkeen, kuin ne ovat varisseet maahan. Keväällä siroitetaan kualan nurkkahyllylle koivunlehviä; syksyllä ne vaihdetaan kuusenoksiin.

Määräaikaisina kuala-juhlina votjakit palvovat sekä perhekunnittain vähässä kualassa, että yhteisesti kylän suku-kualassa; joskus lähetetään sitä paitsi edustajia vielä emäkylänkin sukupyhäkköön. Palvontamenot niin hyvin eriarvoisissa kualoissa kuin myös eri votjakkialueilla muistuttavat, vähäpätöisiä poikkeuksia lukuunottamatta, suuresti toisiaan. Sitä vastoin eri arvoisten rukous-kualain palvonta-aika ja järjestys jonkun verran vaihtelevat. Kasanin läänissä palvotaan Gavrilovin mukaan ensiksi koti- ja sen jälkeen suku-kualassa. Samoin on laita Sarapulin piirissä. Buch kertoo, että esim. joulunaattona palvotaan ensiksi illalla perhe-kualassa ja sen jälkeen myöhään yöllä kylä-kualassa. Palmusunnuntaina toimitetaan palvonta aamupäivällä ensiksi koti- ja sitten suku-kualassa. Syksyllä palvotaan juhlapäivän aattona vähässä ja juhlapäivän aamuna suur-kualassa. Samoin kertoo Bogaevskij, että perheenpää kerää juhlapäivän iltana perhekuntansa koti-kualaan, josta toimituksen päätyttyä vielä yksi perheen jäsenistä menee suku-kualaan rukoilemaan. Samasta piiristä on Vasiljevilla samanlainen tieto.

Muutamilla votjakkialueilla on järjestys päinvastainen. Georgi lausuu puhuessaan pääsiäisjuhlan kuala-palvonnasta, että jokainen talonisäntä kertaa suku-kualan menot omassa kualassaan toimien siellä itse uhripappina. Pervuhin kertoo, että votjakit Glazovin piirissä ensiksi menevät zek-kualaan palvomaan, sen jälkeen siirtyvät jatkamaan juhlaa koti-kualassa. Mitä itse kuala-palvonnan niin hyvin määräaikaisen kuin satunnaisen lähempään viettoaikaan tulee, näyttää sekin eri seuduissa jonkun verran vaihtelevan. Sarapulin piirissä vietetään kuala-juhlaa enimmäkseen myöhään illalla. Jelabugan piiriä koskevat lähdekirjat kertovat sitä täällä vietettävän puolipäivän jälkeen, joskus iltamyöhällä. Useissa seuduin kuala-uhri toimitetaan myös aamupäivällä. Suurimpina juhlina, kuten pääsiäisenä, palvotaan suur-kualassa joskus kolmekin päivää.

Vanhin kuala-palvontaa koskeva uhrikuvaus on Rytshkovin Ufan läänin alueelta. Kirjailija kertoo siinä, että votjakit oksien ääressä, jotka heillä ovat kotijumalan kuvana, teurastavat uhriksi nuoren vasikan, jonka korvat he asettavat sille hyllylle, missä kuusen oksat ovat. Uhrieläimen he teurastavat itse pyhäkön keskessä.

Samanaikainen on Georgin esitys, missä edellistä seikkaperäisemmin kuvataan pääsiäisjuhlan aikana tapahtuvaa palvontaa. Kirjailija mainitsee, että molemmat sukupuolet ottavat siihen osaa, kun he sitä ennen ovat saunassa kylpemällä puhdistautuneet. Kukin tuo tullessaan kualan-vartialle, mitä uhria varten on tarpeen. Kun liha on kiehunut, asettaa uhripappi palan kaikista ruuista ja myös vähäisen juomaa pöydälle, joka kualassa on vastapäätä ovea. Pöydän yläpuolella olevalle hyllylle ladotaan kuusen oksia sekä ennenmainittuja suoruohoja. Siihen asettaa uhripappi sitä paitsi ikäänkuin alttarille lautasessa muutamia uhripaloja. Nämä ynnä juoma-astian uhripappi ottaa hetken päästä käteensä, pitää niitä kohti ovea sekä samalla kohti harrasta juhlayleisöä huomauttaen, mikä uhrijuhla nyt on kysymyksessä sekä pyytäen vorshudilta onnea, terveyttä, lapsia, karjaa, leipää, hunajaa y.m.

Jonkun verran nuorempi, mutta paljoa täydellisempi on erään Vjatkan piispan hiippakuntakertomuksessa (1838) oleva uhrikuvaus, joka koskee Multanin alueen votjakkeja. Siinä kerrotaan, että juhlavieraat tuovat mukanaan vorshud-kualaan kakkuja, keitettyjä munia sekä juomaa, kumyshkaa ja olutta. Saatettuaan uhriteuraan keskelle kualaa, jumalankuvan ("idol") eteen, asettavat he sen ääreen myös kakkuja ja niiden päälle munia. Jos kakkuja on tuotu paljon, valikoivat toimitusmiehet niistä kolme kokonaista, mutta muista leikkaavat ainoastaan vähäisiä osia ja asettavat munien kera ehyitten leipäin päälle. Samalla lukee joku votjakeista teuraan vieressä pakanallisia rukouksia, toinen valaa sinä aikana uhrieläintä vedellä. Kun toimitus on päättynyt, ryhdytään teurastukseen, veri vuodatetaan kuppiin tai kaukaloon, nahka nyljetään, sisälmykset puhdistetaan ja ravinnoksi kelpaamattomat osat haudataan kuoppaan. Sen jälkeen uhrintoimittajat paloittavat teuraan jäseniä myöten leikaten jokaisesta jäsenestä, päästä, rinnasta, jaloista y.m. palasen. Liha keitetään kattiloissa, johon kaadetaan myös uhriteuraan veri. Kun liha on kiehunut kypsäksi, alkavat votjakit juoda kumyshkaa ja olutta, kestiten niillä toinen toistaan sekä maistella uhriruokia. Samalla he pudottavat tuleen kolmesti leipää ja lihaa, kolmesti vuodattavat siihen myös olutta ja kumyshkaa kustakin astiasta. Tuleen kerätään lisäksi kaikki uhriteuraan luut, ainoastaan ne, jotka eivät siinä pala, haudataan kuoppaan. Rukous, joka uhritoimituksen aikana luetaan, sisältää pyyntöjä, sellaisia kuin että jumala varjelisi perhettä, kartuttaisi karjaa ja edistäisi viljan kasvua.

Nykyaikaista suurkuala-palvontaa Jelabugan piirissä kuvailee Jelabuzhskij. Kun vanhukset ovat sopineet päivästä, tuovat kyläläiset uhripapille ( vesas ), mitä uhrissa on tarpeen. Päivällisen jälkeen, joskus iltamyöhällä, menee tämä kualaan vieden mukanaan leipää, naudanlihaa, oluthaarikan ja pullollisen kumyshkaa, mitkä hän asettaa kualan keskessä olevalle pöydälle. Pöytä katetaan liinalla ynnä vihreillä oksilla. Uhripappia seuraavat kualaan kaikki, jotka haluavat ottaa osaa uhrijuhlaan. Aluksi uhripappi ottaa käteensä leivän sekä palan naudanlihaa, kääntyy pohjosta kohti, s.o. kualan perään päin ja lukee rukouksen kohottaen silloin tällöin uhriantimia; tavan takaa päättyy anomus "amin" sanaan, jolloin uhripappi ja muut läsnäolevat kumartavat. Luettuaan rukouksen pappi heittää tuleen palan lihaa ja leipää, mutta muun osan hän asettaa hyllylle, joka samoin kuin pöytä on vihreillä oksilla katettu. Sitten hän tarttuu kuppiin, vuodattaa siihen kumyshkaa ja olutta sekä rukoilee. Kolmannen kerran hän rukoilee vain oluttuoppi kädessään, neljännellä kerralla on hänellä kumyshkamalja ja vihdoin viidennen ja viimeisen kerran hän palvoo paljain käsin lopettaen rukouksensa sanomalla: "Seuraavaan juhlaan saakka kestä nyt, vorshud!" Rukouksen jälkeen juhlayleisö asettuu istumaan kualassa oleville penkeille. Aletaan syödä, juoda, laulaa sekä soitella guslia. Uhripappi laulaa vartavasten sepitettyjä uhrilauluja ( ves-gur ). Esimerkkinä sellaisesta mainitsee kertoja seuraavan säkeen:

"Me rukoilemme, jotta suuri invu ottaisi vastaan rukouksemme."

Eteläisillä ja itäisillä votjakkialueilla eivät naiset useimmiten ollenkaan tule uhritilaisuuteen, mutta silloinkin kun heidän on sallittu ottaa osaa juhlaan, he jäävät lapsineen kualan oven ulkopuolelle. Näin ei liene alkujaan ollut asian laita. Pohjoisilla votjakkialueilla, jossa vanhat tavat osaksi ovat säilyneet alkuperäisempinä, ovat naisetkin läsnä uhritoimituksessa. Niin on laita Glazovin ja Sarapulin piireissä, joissa naisilla vielä usein on huomattava osa, jopa erityinen edustajakin kuala-pidoissa. Täällä on nim. paitsi vakituista kualan-vartiaa, joka uhritilaisuudessa toimittaa uhrirukoukset, lisäksi erityiset toimihenkilöt, joiden tehtävänä on pitää huolta pitomenojen järjestämisestä. Ne ovat juhlaisäntä tere ja hänen vaimonsa, jotka kumpikin istuvat nurkassaan eri pöytien ääressä. Terellä on toimituksen aikana lakki päässään. Uhriyleisö saapuu juhlapukuisena pyhäkköön, jossa miehet asettuvat tulisijan vasemmalle, naiset oikealle puolelle. Täällä on lisäksi tapana nostaa vorshud -hyllylle kaksi leipää, joista toinen on miespuolisia, toinen naispuolisia palvojia varten. Päällimäisen, sillä kakut asetetaan päällekkäin, syövät rukouksen päätyttyä ainoastaan mieshenkilöt; alimainen on naisten leipä, mistä näille kullekin jaetaan pala.

Kesänaikaista uhrijuhlaa on votjakeilla tapana viettää muita juhlallisemmin. Koko kuala-rakennus koristetaan sinä päivänä koivunlehvillä. Haruzin kertoo, että Sarapulin piirin votjakit silloin siroittavat paitsi pöydälle ja uhrihyllylle myöskin lattialle tuoreita koivunlehviä. Bogaevskij sanoo, että niillä koristetaan seinätkin ja penkit. Tavallisesti on uhripapillakin palvomisen aikana koivunoksa kädessään. Ei siis ole ihme, että votjakit kutsuvatkin tätä "lehtimajan" juhlaa nimityksellä kuar-sur ("lehti-olut"). Nykyään sitä vietetään yleisesti Pietarin päivän tienoissa, mutta ennenvanhaan se varmaankin on ollut aikaisemmin, sillä vielä nykyään on muutamilla votjakkialueilla, kuten Ufan läänissä, säilynyt käsitys, ettei ennen "lehti-juhlaa" sovi taittaa tuoreita koivunoksia vihdoiksi, ei ainakaan kualan-vartia saa sellaisilla kylpeä, ennenkuin hän on niitä siroittanut kualan uhrihyllylle.

Vanhempina aikoina olivat kuala-uhrit, kuten votjakkien uhrit yleensä teurasuhreja. Uhriteuraina käytettiin syötäviä kotieläimiä: härkiä, lehmiä, vasikoita, lampaita, hanhia ja sorsia. Myöhemmin käytäntöön tulleet uhrieläimet, kuten hevonen, ovat ainoastaan ani harvoin saaneet sijan kuala-uhreissa. Samoin on kanojen laita, joita votjakit useimmiten käyttävät vain viettäessään muistajaisjuhlaa kuolleiden kunniaksi. Kotikarjan ohella on kualassa ollut tapana uhrata myös metsän ja veden riistaa. Georgi kertoo votjakkien kesäisen mudor -juhlan aikana suur-kualassa uhranneen muun muassa tikan (kutscha), joka asetettiin mudor -hyllylle "korkeaksi uhriksi". Menojen päätyttyä heitettiin lintu, sitä kun ei syöty, kokonaisena tuleen. Kirjailija lausuu, että tällä juhlalla oli mehiläis-onnen edistämisen tarkoitus. Aminoff mainitsee, että kun poikalapsi syntyy, uhrataan metso vorshudille, jolta vastasyntyneelle pyydetään kirkasta silmää ja terävää korvaa. Pervuhin puhuu teeri- ja pyyuhreista. Vasiljev kertoo, että votjakit uhraavat kualassa haukiparin lasten onnen edistämiseksi. Jelabuzhskij mainitsee kuala-uhreina käytetyn koko joukon erilaisia metsäneläimiä, kuten jäniksiä, metsoja, pyitä, villihanhia, villisorsia y.m. Kirjailija huomauttaa, että edellämainitut uhrit teurastetaan kuitenkin vain satunnaisista syistä etupäässä tietäjän ( tuno ) määräyksestä.

Nykyaikana ovat veriuhrit kuala-juhlissa alkaneet käydä harvinaisiksi. Satunnaisista syistä uhratessa ne ovat kyllä vieläkin välttämättömiä, mutta määräaikaisissa juhlissa on jo useimmiten tullut tavaksi palvoa ainoastaan leivällä tai puurolla. Siinäkin tapauksessa, että votjakit uhraavat vain leipää tai ohukaisia, on vanhemman uhritavan muistomerkkinä uhrituli joka kerta viritettävä. Kumminkin on ainakin kerta vuodessa yhteisvaroin toimitettava veriuhri. Niin on esim. Kasanin läänissä tapana joka syksy uhrata vorshudille hanhi tai sorsa. Runsaammin uhrein on muutamin seuduin tapana viettää vorshud -juhlaa säännöllisesti jonkun määräajan kuluttua. Mamadyshin piirin Oshtorma Jumjassa vietetään joka 30 vuoden päästä suku-kualassa kuamin ar vesaskon ("30:n vuoden palvonta") nimistä uhrijuhlaa, jolloin uhriteuraita on useampia, nim. härkä, vasikka sekä sorsapari. Koko suku saapuu silloin runsaslukuisena uhripitoihin.

Uhritoimituksessa on votjakeilla tapana asettaa hyllylle osa uhriantimista ( vile mit'som ) ja osa polttaa tulessa ( tilaskon ). Leivällä rukoiltaessa asetetaan uhrileipä aina kualan nurkkahyllylle, joka vartavasten katetaan valkoisella liinalla. Joskus asetetaan varsinaiselle uhrileivälle, jonka kualan-vartian vaimo leipoo kevätviljoista, vielä pieni pala jokaisen muun uhriin osaaottavan perheen leivästä. Toisinaan asetetaan uhrileivälle muiden perheiden uhriantimena jokaisen talon puolesta voimuru. Mamadyshin piirin Staraja Jumjassa tuo kukin perhekunta kolme uhrileipää, joista yksi jokaisen talon osalta asetetaan kualan perällä olevalle uhrilaudalle. Olemme jo ennen maininneet, että Sarapulin piirissä käytetään kahta uhrileipää. Paitsi leipää ja voita asettavat votjakit vorshud -hyllylle toisinaan myös hunajaa ja juomia. Teurasuhrin aikana asetetaan sille vähän lihapuuroa tai, kun uhriteuraina on suuria kotieläimiä, palasia niiden tärkeimmistä elimistä, jotka tavallisesti keitetään eri kattiloissa. Useimmilla seuduilla on tapana asettaa yllämainitut uhriantimet kuala-hyllylle ainoastaan rukouksen ajaksi. Kuitenkin on merkkejä olemassa, jotka osoittavat, että uhriantimet jäivät paikalleen pitemmäksikin aikaa. Niinpä esim. Mamadyshin piirissä on tapana, kun sorsa uhrataan, jättää linnun pää uhrihyllylle vile mit'som -lihana siksi, kunnes uhripappi sen syö toisena tai kolmantena päivänä kuala-juhlan jälkeen. Gavrilov kertoo, että pääsiäisenä asetetaan kuala-hyllylle kakku ja vesikuppi yön ajaksi, joskus koko viikoksi, jonka jälkeen sukuun kuuluvat henkilöt syövät uhriantimet. Naisilla ei yleensä ole tapana nauttia uhrihyllyn ruokia.

Samoja uhriantimia, joita votjakit asettavat mainitulle hyllylle, on heillä ollut tapana myös uhrata tuleen. Onko tämä kaksinkertainen uhritapa kuala-palvonnassa pidettävä alkuperäisenä vai kuvastuuko näissä menoissa kahden eri kehityskauden uhrimenoja? Jo Aminoff olettaa, että laudalle nostaminen on kuala-palvonnan vanhempi, tuleen heittäminen sen myöhempi muoto, koska edellämainittua tapaa aina käytetään kuala-uhreissa. Aminoffin olettamus tuliuhrin myöhemmyydestä saa tukea eräiden suomalais-ugrilaisten kansain, kuten lappalaisten uhritavoista. Mutta onpa itse votjakeillakin säilynyt jälkiä siitä, ettei tuliuhreilla, jotka lienevät läheisessä tekemisessä myöhemmin tulleiden lieden pyhittämistapojen kanssa, ole entisinä aikoina ollut yhtä huomattava sija heidän kuala-palvonnassaan. Niin on muutamilla votjakeilla vielä nykyään ollut tapana sen sijaan, että he polttaisivat uhrin jätteet, joko haudata ne kualan maa-alaan tai muulla tavalla asettaa syrjään ihmisten saatavilta. Edellämainitussa hiippakuntakuvauksessa kerrotaan, että votjakit teurastaessaan uhrieläimen hautasivat ne osat teuraan sisälmyksistä, joita he eivät käyttäneet uhriruokana, kuoppaan, joka luultavasti kaivettiin itse kualan-alaiseen maahan. Samaten meneteltiin niiden uhriluiden kanssa, jotka eivät palaneet tulessa. Edellä olemme erilaisten kuala-rakennusten yhteydessä myös maininneet, mitenkä kua-berkalla varustetussa suur-kualassa on ollut tapana heittää takimaiseen osastoon höyhenet, luut y.m. uhrijätteet. Lisäksi on ollut tapana haudata uhrijätteet joko metsään tai jonnekin muualle kualan ulkopuolelle.

Paitsi teurasuhreja, joiden tarkoituksena etupäässä on ollut henkien kestitseminen, ovat votjakit kuala-pyhäkköönsä kantaneet entisinä aikoina myös sellaisia uhriantimia, joiden tarkoitus lienee ollut olla niiden pukuna, koristeena tai muuna pyhänä omaisuutena. Olemme jo ennen maininneet, että votjakkien vanhoissa uhrivakoissa on ollut kaikenlaisia esineitä, kuten nahkoja, sulkia, rahoja j.n.e., joita niihin alkujaan varmaankin on uhriantimina asetettu. Entiseen aikaan olivat kuala-uhrit tässäkin suhteessa luonnollisesti paljoa runsaampia ja kallisarvoisempia, niin että monet suuret suku-kualat saattoivat olla hyvin huomattavia aarreaittoja. Siksi niiden ovet rauhattomina aikoina olivatkin vahvasti lukittuja ja juuri sen vuoksi niillä varmaankin myös piti olla erityinen hoitaja.

Muinaisajan runsaammista kuala-uhreista saamme havainnollisen kuvan pyhän Tapanin elämäkerrasta, jossa ohimennen puhutaan votjakkien veljeskansan, syrjänien epäjumalanhuoneista. Näilläkin oli erityiset rukoilijat ja vartiat. Itse rakennusten ulkomuodosta ei sen lähemmin kerrota, mainitaan ainoastaan, että niissä oli epäjumalankuvia, alttareja eli uhripöytiä sekä suuret määrät rikkauksia. Elämäkerrassa ylistetään pyhää Tapania siitä, ettei hän käyttänyt uhrivaroja hyväkseen, vaan "mitä oli ripustettu epäjumalankuvien ympärille, joko peitteeksi niiden ylle tahi uhriksi (antimeksi) elikkä kaunistukseksi tuotu niille: sopulit, näädät, kärpät, lumikot, majavat, ketut, karhut, ilvekset, oravat — kaikki ne hän kokosi yhteen kasaan, kokosi ja poltti, löi epäjumalia ensin kirveenhamaralla otsaan ja hakkasi ne kirveellä pieniksi palasiksi sekä tuleen heittäen poltti molemmat, niin hyvin kasan näädännahkoineen kuin epäjumalat samalla niiden kanssa. Itselleen hän ei ottanut mitään tästä saaliista, vaan poltti ne kaikki tulessa. — — Tätä ihmettelivät permalaiset suuresti sanoen: miksei hän ottanut kaikkea sitä saaliiksi itselleen." Toisessa paikassa luemme: "Samoin kielsi tuo kunnianarvoisa oppilaitansa ottamasta mitään epäjumalien huoneista, olipa sitten kultaa, hopeaa, vaskea, rautaa, tinaa tai jotakin muuta ennen mainittua".

Uhriantimien lisäksi säilytetään kuala-pyhäkön aartehistona vielä runsaat määrät uhrirahoja, joita votjakit nimittävät l'uqez. Niiden säilyttämistä varten on kodassa pieni niinenkuoresta valmistettu vakka; juhlamenoihin kuuluu näet myös rahankeruu, mikä tavallisesti toimitetaan uhriaterian päätyttyä. Tämä tapahtuu siten, että kukin uhrivieras joko asettaa roponsa rahavakkaan tai painaa sen kakkuun, jota kualan-vartia uhritoimituksen päätyttyä kantaa käsissään. Toisinaan tuovat uhrivieraat rahoja uhrileipään pistettynä. Näitä yhteisiä varoja, joita entiseen aikaan kerääntyi paljoa runsaammin kuin nykyään, käytetään ainoastaan pyhään tarkoitukseen. Niillä kustannetaan pyhäkön korjaukset ja yleisissä uhritoimituksissa tarvittavat tarve-esineet ynnä uhriteuraat.

Paitsi edellämainittuja määräaikaisia kuala-uhreja, joita votjakit viettävät samaan aikaan niin hyvin perhe- kuin suku-kualassa, on olemassa toisia enemmän tai vähemmän satunnaisia, joita vietetään vain määrätyissä tapauksissa joskus suku-, joskus perhe-kualassa. Satunnaisia uhripalvomisia suku-kualassa viettävät votjakit ennenkaikkea sairauden sattuessa, kun tietäjä ( tuno ) on ilmoittanut taudin johtuvan suku-kualassa asuvista haltioista ( budzim kuala miz ). Sellaiset taudit ovat yleensä ankaria sisällisiä tauteja, mutta joskus vähäpätöisempiäkin. Vereshtshagin kertoo näet Sarapulin piirin votjakkien uhraavan budzim kualassa silmätaudin vuoksi metson tai teeren. Samoin mainitsee Vasiljev saman piirin votjakeista, että he uhraavat suku-kualassa metson silmä- tai hammaskivun takia. Välttämättömästi uhrataan suku-kualassa myös joka kerta, kun joku suvun neitosista menee miehelle toiseen sukuun. Kasanin läänissä on tapana, että nuorikko jo hääpäivänä tekee uhrilupauksen, mutta itse uhritoimitus tapahtuu tavallisesti vasta seuraavana syksynä, jolloin nuorikko saapuu kotikylään uhrisorsa kainalossa. Lintu teurastetaan ja keitetään suur-kualassa, uhrirukouksen lukee ut'is huomauttaen vorshudille, kuka suvun tyttäristä nyt miehelle mentyään on siirtynyt vieraaseen sukuun ja siksi tuo uhrin kotisuvun suojelushaltioille. Toimituksen aikana nainen seisoo ovella astumatta pyhäkköön. Muut kuin uhripappi ja uhrintuoja eivät ota osaa toimitukseen. Vasta tämän uhrin jälkeen saattaa vaimo palvoa myös miehensä suku-kualassa, kuitenkin on hänen sairauden tai jonkun muun onnettomuuden kohdatessa tietäjän ( tuno ) määräyksestä mentävä yhä edelleen kotisukunsa suur-kualaan ( tsuzh-murt kuala ) palvomaan. Gavrilov kertoo, että Kasanin läänissä on ollut tapana toimittaa jokaisen naisen puolesta viisi kertaa hänen elämässään kuala-uhri, joista kaksi budzim kualassa. Uhriteurasta tuodessa pidetään välttämättömänä, että vaimolla on sormessaan hopeinen sormus ja korvissaan hopeiset korvarenkaat.

Satunnainen uhri toimitetaan suur-kualassa vielä, kuten Vasiljev tietää, karjanhoidon edistämiseksi. Se toimitetaan tavallisesti syksyllä ja uhriteuraana on välttämättä oleva musta varastettu oinas. Uhritavasta päättäen lienee tämä uhri kuulunut alkujaan taudinhengille.

Paljoa lukuisammat kuin suurkuala-uhrit ovat ne, joita toimitetaan perhekunnan rukous-kualassa. Tämä ei koske ainoastaan satunnaisia, vaan myös määräaikaisia uhreja. Vasiljev kertoo, että votjakit palvovat vähässä kualassa samoina päivinä kuin suuressa ja sitä paitsi usein muulloinkin, kuten loppiaisena, jouluna, uudenvuoden päivänä ja laskiaisena. Vereshtshagin, joka kuvailee Sarapulin piirin votjakkeja, mainitsee heidän palvovan vorshudia perhe-kualassa n. 60 kertaa vuodessa, nim. joka sunnuntai, uutena vuotena, laskiaisena, kiirastorstain aamuna ennen auringon nousua sekä pääsiäisenä. Bogaevskij laskee kotoisten kuala-juhlien luvun aina 70:een asti. Määräaikaisina palvontapäivinä ei tavallisesti käytetä teurasuhreja, vaan kualan-vartia palvoo ainoastaan leivin tai ohukaisin. Yhtä useasti kuin pohjoiset eivät eteläiset ja itäiset votjakit rukoile perhe-kualassa. Niillä seuduin, missä votjakit ovat tulleet kosketuksiin muhamettilaisen kulttuurin kanssa, he kyllä, samoin kuin pohjoiset votjakit ovat alkaneet pyhittää sunnuntaita sekä muita kristillisiä juhlapäiviä, täällä alkaneet viettää perjantaita, muhamettilaisten lepopäivää, ohukais- ja leipäuhreilla, mutta heillä ei näitä uhreja nykyään toimiteta kualassa sentähden, että "vähäiset" rukous-kualat yleensä ovat alkaneet käydä harvinaisiksi, vaan pihalla, jossa kotoisia uhritoimituksia varten on erityinen paikka pyhitetty. Usein se on erikseen aidattu tai ainakin sijaitsee piha-aitauksen ääressä, jottei kukaan voisi kulkea sen ympäri, sillä siitä votjakit ajattelevat pyhän paikan saastuvan. [Pyhää paikkaa votjakit nimittävät nimellä aibat-inti tai taza-inti ("terve" tai "puhdas paikka").] Naiset eivät mitenkään saa tähän pyhäkköön astua. Jokaisena juhlapäivänä perheenpää palvoo siinä pitäen ohukaisvatia käsille levitetyllä liinalla, kasvot ovat suunnattuina etelään päin. Kuitenkin vielä nykyään on näilläkin seuduin muisto säilynyt siitä ajasta, jolloin sanotut uhrit toimitettiin perhe-kualassa.

Paitsi edellämainittuja vieraisiin pyhäpäiviin liittyviä juhlia votjakit viettävät kotoisessa kualassaan enemmän tai vähemmän määräaikaisia uhrijuhlia myös maanviljelyksen yhteyteen kuuluvien merkkipäivien aikana. Näin on laita etupäässä pohjoisimmilla votjakkialueilla. Gavrilov kertoo, että jokainen perhe teurastaa heinänteon edellä kualassa nuoren lampaan. Vereshtshaginin mukaan on Sarapulin piirissä samaan aikaan kuala-palvonta. Pervuhin sanoo Glazovin votjakeista, että heillä on kyntämään meno ( geri-potton )-juhlana tapana palvoa koti-kualassa varhain aamulla, ennenkuin he menevät pellolleen. Saman piirin asukkaista hän kertoo lisäksi, että he uhraavat Iljan päivänä kualassa valkoisen lampaan; luut poltetaan metsässä.

Alkuperäisimmät kotoisista kuala-uhreista lienevät kuitenkin ne, joita toimitetaan tietäjän ( tuno ) määräyksestä taudin tai jonkun muun onnettomuuden sattuessa. Tautia, jonka uskotaan aiheutuvan kotoisen rukous-kualan haltioista, nimitetään pokt'si kuala miz. Sitäkään ei voi parantaa ulkonaisilla keinoilla, vaan siten, että kualan-vartia sairaan puolesta ja nimessä teurastaa uhrin kualan-haltioille. Teurastaminen ei kuitenkaan tapahdu heti sairauden sattuessa, vaan ensiksi, kuten satunnaisissa uhreissa yleensä, tehdään uhrilupaus ( siziskon ). [Uhrin lupaaminen tapahtuu tavallisesti joko siten, että kualan-vartia leipä kädessä lukee asiaan kuuluvan rukouksen vorshud-vakan edessä tai siten, että hän panee jauhoja pieneen valkoiseen pussiin, jonka ripustaa vorshud-laudan viereen.] Joskus se varojen puutteessa vielä uudistetaan ( vil'diskon ) ennenkuin varsinainen uhri pannaan toimeen. Mutta missään tapauksessa ei sitä saa unohtaa eikä liian kaukaiseen tulevaisuuteen lykätä.

Samoin kuin suur-kualassa palvotaan perhe-kualassakin myös ulkonaisten kualan-haltioista aiheutuneitten vammojen lieventämiseksi. Niilläkin seuduin, kuten Glazovin piirissä, joissa vanhat pakanalliset menot jo melkein tykkänään ovat syrjäytyneet, palvoo kansa kualassa usein vieläkin salaa sairauden sattuessa.

Kualan-haltiain vihoista votjakit uskovat lisäksi vaikean synnytystapauksen aiheutuvan. Gavrilov sanoo, että lapsivaimo tässä tilaisuudessa muistelee muiden jumalien ja haltiain lisäksi myös vorshudeja niin hyvin synnyttäjän kuin tämän miehen puolisia, rukoilee tuskaiselle huojennusta ja lupaa hänen nimessään toimittaa uhreja niille.

Myös avio-onnen vuoksi on votjakeilla tapana toimittaa veriuhreja kotikualassa. Ennenkaikkea on uhrinantaminen miehelään joutuneen vaimon asia. Tällöinkään ei uhritoimitusta heti panna toimeen itse hääpäivänä, vaan aluksi rajoitutaan lupauksen tekemiseen. Bogaevskij kertoo Sarapulin votjakkien, kun he lähtevät viemään miniää uuteen kotiin, kuljettavan hänet lieden ympäri, jona aikana isä rukoilee kumyshka- ja olutmalja kädessään luvaten uhriksi teurastaa härän, vasikan, metsoparin ja kaksi haukea. Kertoja huomauttaa, etteivät uhriteuraat saa olla kirjavia, muuten avioliitosta syntyneet lapsetkin tulevat kirjavia. Uhrieläinten luku ja laatu vaihtelee paikkakunnan tavoista riippuen suuresti eri seuduilla. Muutamin paikoin on tässä tilaisuudessa tullut tavaksi uhrata vain sorsa; ainoastaan itäiset votjakit toimittavat pihalla teurastaen yhä edelleen suurempia ja runsaampia uhreja.

Omituinen piirre avioliittouhrissa, jota votjakit kutsuvat nimellä vil'-ves ("uusi uhri"), on se merkitys, jonka vaimon päähuntu siinä saa osakseen. Vasiljev kertoo, että perheenemäntä valmistaa tilaisuutta varten leivoksia ja mies käy sinä-aikana noutamassa metsästä kuusenlatvan, jonka hän pystyttää kodan peränurkkaan. Tämän ääreen hän asettaa vaimon sulik nimisen päähineen uhriruokien kera. Muut uhrimenot eivät suurinkaan eroa tavallisesta kuala-palvonnasta. Uhriteuraan nahka levitetään aterioimisen ajaksi kuusen eteen. Lopuksi kerätään luut niinikoppaan, joka hevosella kulkusten soidessa saatetaan määrättyyn paikkaan, jonne myös ennenmainittu kuusen latva heitetään. Luiden vientipaikka, josta kirjailija kertoo, on nähtävästi n.s. li-kujan-inti ("luiden heittopaikka"). Vainajainpalvelusta muistuttaa Vasiljevin tiedonanto, että uhriteurasten tässä tilaisuudessa tulee ehdottomasti olla mustia. Avioliitto-onnen lujittamiseksi Sarapulin piirin votjakit uhraavat kualassa joskus myös varsan, minkä toimituksen menot täydellisesti muistuttavat ennen kerrottuja "hevoshäitä".

Olemme jo ennen viitanneet yhteisiin piirteisiin, joita esiintyy vorshud - ja vainajainpalvonnassa. Ennen kaikkea muistuttaa esi-isienpalvontaa vorshudin läheinen suhde kualassa palvovaan sukuun, jonka nimelläkin sitä usein rukouksessa puhutellaan. Huomattava on myös, että votjakit kääntyvät vorshudin ja vainajain puoleen aivan samoissa huolissa, etupäässä sairauden tullen. Joskus esiintyvätkin suvun vorshud ja vainajat rinnan samassa rukouksessa. Että puheena ollut omituinen kuala-palvonta todella on hyvin läheisessä suhteessa vainajainpalvelukseen käy ilmi Glazovin piirissä säilyneistä tavoista. Pervuhin kertoo näet, että sikäläiset votjakit heinänteon edellä palvoivat kualassa vorshudin ohella myös vainajia. Kota kaunistettiin kuusenhavuilla ja koivunlehvillä, joita maahan siroitettiin lattian peitteeksi ovelta aina tulisijalle asti. Uhriteuraana oli lammas, jonka veri vuodatettiin maahan tulisijan ääreen. Ainoastaan osa uhriteuraan lihaa keitettiin sitä päivää varten, muun käytti perheväki jälkeenpäin ravinnokseen. Kummallekin sukupuolelle oli kualassa katettu eri pöytä, jossa oli lusikoita paitsi perheväkeä myös vainajain näkymättömiä käsiä varten. Rukous alkoi sanoilla: "olkaa terveitä, Inmar, kildisin ja kuaz, sekä vorshud udja, ja te ennen eläneet isät ja äidit, sedät ja lapset, kaikki yhdessä tulkaa syömään ja juomaan, olkaa terveitä!" Tervehdyksen uhripappi lausui myös elossa oleville. Luut kasattiin vanhaan astiaan ja vietiin kodan taakse kedolle, missä ne joutuivat koirien syötäväksi. Kuten muistojuhlissa yleensä votjakit päättelivät tässäkin tilaisuudessa koirien ruokahalusta vainajien mielialaa.

Vertaillessamme kuala-uhreja ja niiden palvontajärjestystä votjakkien nykyisiin muistojuhliin, joita he viettävät asuintuvassaan, huomaamme, että yleisten määräaikaisten muistajaisten nykyaikainen viettotapa ei ole muuta kuin vanhojen kuala-menojen kertaamista. Vielähän votjakit nykyään viettävät muistojuhlaa paitsi perheittäin kotona myöskin suuremman perhekunnan tai suvun kantaisän talossa, jossa suvun kaikkia, varsinkin sen arvokkaampia vainajia yhteisesti muistellaan. Siitä saa selityksensä tuo votjakkien omituinen jakaantuminen "vähän" ja "suuren" kualan sukuun. Ei ole siis ainoastaan sattuma, että määräaikaisten kuala-juhlien ja yleisten muistajaisten viettoaika on niin lähellä toinen toistaan. Nähtävästi ovat kuala-juhlat ainoastaan nykyisten muistojuhlien vanhempi muoto, missä kanauhrien asemasta on käytetty suurempia kotieläimiä, missä nykyisen uunin ääressä olevan uhrikaukalon sijalla on ollut kualan uhrihylly ja vainajain haihtuvan muiston sijalla pienet puunuket, jotka varmaankin juhlapäivänä otettiin vakasta esille ja asetettiin vihreiden lehväin koristamalle uhripöydälle. Kumpaistenkin muistajaismenojen eroavaisuudesta on johtunut, että ne meidän päiviimme asti ovat voineet säilyä toinen toistensa rinnalla.

Tietolähteiden puuttuessa on vaikeata päättää, milloin vorshud ("onnensuojelia"), jonka nimi uhrirukouksissa tavallisesti esiintyy yksikössä, on astunut kualan vanhempien, monien haltiahenkien sijalle. Kuitenkaan emme erehtyne olettaessamme, että tämä kehitys on voinut tapahtua vasta sen jälkeen kuin kodinhaltiain kuvat ovat vieraan kulttuurin vaikutuksesta alkaneet hävitä. Että tuo aika jo on verrattain kaukana, todistaa vorshud -palvonnan yleisyys kaikilla votjakkialueilla. Sama kehitys on huomattavissa muidenkin kansain uskonnon historiassa; useista perheen suojelushengistä, penateista jää aikojen kuluessa jälelle vain yksi ainoa: talonhaltia.

Viime aikoina on itse taivaanjumala Inmar tullut kuala-palvonnan esineeksi. Hänen nimensä esiintyy jo yhä useammin ja yleisemmin votjakkien rukouksissa vorshud nimen rinnalla. Kolmas kualarukouksissa yleisesti ilmaantuva nimi on hämäräperäinen invu, jolla nimellä Aminoff arvelee votjakkien jumaloineen taivaan sadevettä. Rukouksista, jotka alkavat sanoilla " inevue, vorshude ", näkyy, että invu on yhdysperäinen sana, jonka molemmat yhdysosat taipuvat. Siihen nähden, että invu nimeä hyvin harvoin enää tavataan, huomauttaa Wichmann, "lienee vaikeata saada selville, onko sillä käsitetty Inmarista riippumatonta jumalaa vai ainoastaan sateessa voimaansa osoittavaa taivaan jumalaa, s.o. erityistä taivaan jumalan ilmestymismuotoa." Seikka, joka jonkun verran vaikeuttaa otaksumaa, että invu nimellä jumaloitiin taivaan sadevettä, on kuitenkin se, ettei vainiouhrien aikana tai muuten sadetta anottaessa milloinkaan käännytä yllämainitun olennon puoleen. Paitsi kualassa rukoillaan sitä ainoastaan eräässä lehto-palvonnassa, josta seuraavassa tulee puhe, mutta kummassakaan paikassa ei sitä palvota erityisesti tai yksinomaan sateen aiheuttajana. Sitä paitsi vastustavat tätä olettamusta nimet sellaiset kuin vorshudinvu ("onnensuojelija-invu") tai budzim-kuala invu ("suur-kualan invu"), joissa tällä sanalla näyttää olevan enemmän tai vähemmän paikallinen merkitys.

Lud-palvonta.

Suvun keskistä uhrijuhlaa votjakit viettävät paitsi kodin pyhäköissä myöskin uhrilehdoissa. Selostaessaan heidän uskonnollisia menojaan eivät venäläiset kirjailijat tavallisesti tee mitään erotusta erilaatuisten uhrimetsikköjen välillä, vaan nimittävät niitä kaikkia yhteisellä vierasperäisellä nimityksellä "keremet". Tämä on varmaankin aiheutunut siitä, että votjakkien pyhät lehdot sekä ulkomuotoonsa että niissä tapahtuvaan uhripalvontaan nähden suuresti muistuttavat toisiaan. Jotkut, kuten Bryzgalov, sanovat keremetiksi edellämainittua luidenheittopaikkaakin ( li-kujan-inti ).

Kuitenkin lukuunottamatta uhripaikkoja, jotka ovat pyhitetyt yksinomaan erinäisten elinkeinojen edistämistä tai taudinhenkien lepyttämistä varten ja joissa erisukuiset henkilöt voivat yhdessä palvoa, votjakit tekevät jyrkän erotuksen niidenkin uhrilehtojen välillä, joissa palvonta tapahtuu määrätyn suvun tai sukukunnan kesken. Edellisiä niistä on miltei joka kylässä, joskus useampiakin yhdessä kylässä, jälkimäiset ovat harvinaisempia, useimmiten niitä on vain vanhoissa emäkylissä, joissa muut ympärillä olevat kyläkunnat käyvät uhraamassa. Edellisiä votjakit nimittävät lud, jälkimäisiä budzim kuriskon-inti ("suuri palvontapaikka").

Sana lud merkitsee yleensä kylän ulkopuolella olevaa vainiota tai metsikköä, mutta erityisesti myös määrättyä uhrilehtoa. Entiseen aikaan olivat votjakkien kaikki "lehdot" metsään aidattuja. Sellaisina kuvailevat niitä vanhimmat käytettävissämme olevat lähteet. Müller, joka muita aikaisemmin liikkui votjakkimailla, kertoo uhrilehtojen enimmäkseen olleen etäällä sijaitsevissa metsissä. Selostaessaan Ufan läänin uhrilehtoja lausuu Pallas, että votjakkien metsiköt, joita he vaalivat ja pitävät pyhänä, sijaitsevat tavallisesti kuusikoissa, varsinkin kauniilla paikoilla, missä kasvaa sorjia ja korkeita hopea-kuusia. Niin kertoo myös Georgi mainiten samalla, että votjakit nimittävät niitä lud nimellä. Sarapulinkin piirissä, kuten Koshurnikov tietää, ne ovat olleet metsässä luonnonihanilla paikoilla, usein porisevan puron rannalla. Nykyaikana, jolloin metsät itä-Venäjällä ovat suuresti vähentyneet, jopa toisin paikoin alkaneet käydä harvinaisiksikin, ovat uhrilehdot paljastuneet salojen kätköistä ja jääneet hävitetyn metsän muistomerkeiksi aukealle vainiolle. Siten kohoaa pakanallisten votjakkikylien lähistöllä siellä täällä upeita uhrilehtoja, joiden koskemattomat, korkeat puut opastavat tasangon taivaltajaa.

Jo 1700-luvulla, jolloin Müller matkusti votjakkimaan läpi, oli uhrilehtoja toisin paikoin paitsi metsissä myös aukeilla mailla. Kasanin läänissä, missä on korkeita hiekkaharjanteita, ne tavallisesti sijaitsevat ylimmällä, kauasnäkyvällä huipulla. Niissä seuduissa, missä metsä on säilynyt meidän päiviimme asti, saattaa lud joskus vieläkin olla salon suojassa, niin että vieraan on vaikea sitä löytää. Niin kertoo Wichmann olleen asianlaidan Jelabugan piirin Bussurman Mozhgassa, jossa hän, vaikkei metsä, missä lud sijaitsi, ollut suuri, sai sitä oppaansa kanssa kauan etsiä, se kun oli hyvässä piilossa. Tiheää, raivaamatonta metsää oli joka puolella. Itse uhripaikka oli kunnaalla, jota ympäröi pensastunut notko. Aitauksen ympärillä oli puita siellä täällä; niinikään oli aitauksen sisäpuolella muutama kuusi ja lehmus.

Seudun metsän laadusta riippuen saattaa ludissa ilman erotusta kasvaa kaikenlaisia puita. On varsin vaikeata päättää, ovatko votjakit yleensä suosineet pyhäköissään toista puulajia enemmän kuin toista, sillä muutamin paikoin on lehto lehtipuinen, toisin paikoin siinä kasvaa havupuita; useimmiten se on sekametsän peittämä. Kuten edellä on mainittu, kertovat vanhimmat kirjailijat votjakkien metsikköjen yleensä sijainneen kuusikoissa. Behterev sanoo niiden olleen lehmus- tai koivulehtoja. Haruzin tietää niissä kasvavan petäjiä, tammia ja lehmuksia. Ostrovskij kertoo, että ne ovat pieniä puuryhmikköjä, joissa kohoaa koivu-, lehmus- ja tammipuita; mainittuja puulajeja kertoja arvelee votjakkien pitävän erityisesti arvossa. Vereshtshagin puhuu vainioilla sijaitsevista lehdoista, missä on sekä lehti- että havupuita. Bogaevskij sanoo lyhyesti, että niissä kasvaa kaikenlaisia puita.

Missä lud sijaitseekin, metsässä tai aukealla maalla, aina se on aitauksen ympäröimä ja sitä paikkaa kansa kavahtaa taikauskoisesta pelosta. Tuskin mitään monista pyhäköistään votjakit arastelevat siihen määrään kuin viimeksimainittua. Kukaan ei lähde lehtoon turhan vuoksi, ei edes juhlapäivänä uhriantimetta. Karjaa ei sinne lasketa, sieltä ei saa taittaa oksaa, ei edes tikkua tuoda kotiin, kaikenlainen meluaminen on siellä ankarasti kielletty eikä ludiin pujahtavaa otustakaan saa metsästäjä pyydystää. Naiset ja lapset sitä tykkänään karttavat; puhumattakaan siitä, että he astuisivat sinne jalallaan, he jo ohikulkiessaankin sen arasti sivuuttavat. Muukalaisen ei myöskään sovi pyhäkköön astua. Ken ludin haltiaa loukkaa, sitä kohtaa ehdottomasti rangaistuksena jokin onnettomuus. Votjakit tietävät kertoa useita varoittavia esimerkkejä. Vasiljev sanoo, että kun eräs kirkonpalvelija, joka oli mennyt ludiin sieniä poimimaan, aikoi sieltä palata, pidätti hänet joku näkymätön mahti, niin että hänen oli jätettävä sienet sinne päästäkseen pois lehdosta vahingoittumattomana. Sama kertoja mainitsee myös, mitenkä sotilaalle tapahtui, joka vieraassa seudussa oli oppinut halveksimaan esi-isiensä menoja; hän näet vetoa lyömällä kerskasi kaatavansa ludista puut kärsimättä siitä vahinkoa, mutta kun hän oli tukit tuonut kotiin ja alkoi rakentaa, löi hän kirveellä jalkaansa ja hänen hevosensa, jota hän oli käyttänyt puiden vedättämiseen, katosi. Vielä pelottavamman esimerkin tietää Buch mainita eräästä venäläisestä, joka hakkasi puun ludista; tämä heti paikalla sairastui ja kuoli, vieläpä koko hänen perheensä myöhemmin sairastui kuolemantautiin. Potanin kirjoittaa Jelabugan piirissä uskottavan, että sitä, joka taittaa oksan pyhäköstä, karhunhaahmoinen "keremet" rankaisee. Hyvin yleinen votjakkien keskuudessa on usko, että jos ludista kaataa puun, syntyy raemyrsky, ja jos sen polttaa tuvassa, syttyy rakennus palamaan. Aitaus, joka ympäröi lehdon, on joko riuku- tai lauta-aita, joskus se on puunoksista punottu. Samoin kuin sen tekotapa, vaihtelee sen korkeus jonkun verran eri seuduissa. Pyhäkköön johtaa tavallisesti pienoinen puusaranoilla kääntyvä lautaportti, joka on auki ainoastaan uhrin ajan. Portin suunta vaihtelee siihen määrään, ettei sen sijoittamiseen nähden voi olettaa mitään erityistä ilmansuuntaa noudatetun. [Samoin ei voi huomata, että itse lehdon asema kylään nähden noudattaisi määrättyä ilmansuuntaa.] Tavallisesti se sijaitsee sillä lehdon sivulla, joka on kylään tai kylästä johtavaan tiehen päin. Wichmann näki Jelabugan piirin Bussurman Mozhgassa ludin, jonka aitaus oli kaksiosainen. Sisempään osastoon astuu ainoastaan ludin hoitaja ja hänen apulaisensa. Tässä osastossa oli tulisija ynnä pöytä uhrilihoja varten. Etuosastossa, johon rahvaskin pääsee, oli pöytä yleistä ateriaa varten. Samasta votjakkipiiristä kertoo Potanin, että keremet-aitauksen sisäpuolella oli vielä nurkka erikseen aidattu. Sitä pyhäkön osaa ei saanut tyhjin käsin lähestyä, jotakin oli välttämättä vietävä uhriksi. Kertoja huomauttaa, että jos esim. isä poikansa kera meni sinne, ei ollut kylliksi, että isä vei uhrin, vaan pojankin oli jotakin vietävä. Siinä tapauksessa, että hän oli seurannut isäänsä lehtoon ilman uhria, tuli hänen jäädä esiaitaukseen.

Wichmannin muistiinpanoissa mainitaan lisäksi eräs harvinainen lud-muoto, jossa suuremman aitauksen keskellä vielä on vähempi. Kaikkein pyhimpään, jossa on uhrialttari, saattavat ainoastaan uhripapit astua.

Samoin kuin ludin porttiin ei sen tulisijaankaan nähden huomaa erityistä ilmansuuntaa noudatetun. Eräässä kylässä Sarapulin piirissä kertoo Buch tulisijan olleen etelän eli kylän puolella, mutta huomauttaa samalla, että se yhtä hyvin saattaa olla missä hyvänsä. Toisinaan näkee ludissa useampiakin tulisijanjälkiä, joskus on niitä pyhän lehdon aitauksen ulkopuolellakin.

Useimmissa ludeissa, joita tämän kirjoittaja näki matkoillaan, ei ollut mitään esinettä, aitausta lukuunottamatta, joka erityisesti olisi voinut kiinnittää huomiota. Ainoastaan muutamissa pyhäköissä tapaa jonkun lahoamaisillaan olevan penkin, sammaltuneen jakkaran tai kapean pöydän, joita votjakit palvonnan aikana käyttävät uhrialttarina. Uhripöytä on useimmiten sijoitettu jonkun paksun, satavuotisen puun juurelle, jossa uhripapin on tapana lukea rukouksensa. Näyttää siltä kuin votjakkien lehtopalvonta keskittyisi erityisesti jonkun vanhemman uhripuun juurelle. Niin kertoo Buch Sarapulin piiristä, että lehdon keskellä oli vanha puu, jonka alaoksat olivat katkotut, jotta helpommin voi päästä sen ääreen. Puun ympärillä oli lehdossa aukea paikka. Samoin sanoo Bogaevskij, että votjakit kokoontuivat uhraamaan lempipuun siimekseen. Haruzin tietää lisäksi, että jokaisella votjakilla oli ludissa oma puunsa, jonka ääressä hän toimitti palvontaansa, kukin rukoili erikseen, polvistuen uhripuunsa juurelle. Puun rungon sanoo kertoja palvojien koristaneen kuusenhavuista tai koivun lehvistä tehdyllä seppeleellä tahi sitomalla siihen erivärisiä kangastilkkuja tai nauhoja. Haruzinin tieto on kuitenkin ainoa laatuaan. Puhumattakaan siitä, että votjakeilla uhrilehdossa olisi ollut kullakin oma erityinen palvontapuunsa, ei kertojan mainitsemia uhrivöitä näe edes vanhaan yhteiseen uhripuuhun kiinnitettävän. Jos tällainen harvinainen tapa todella on joillakuilla votjakeilla ollut olemassa, muistuttaa se tsheremissien vastaavaa tapaa; nämä uhrilehdoissaan sitovat uhrivöitä palvontapuiden ympärille.

Entiseen aikaan ja vielä nykyään, joskin harvoin, on ludissa lisäksi ollut vähäinen kodan tapainen rakennus, jota votjakit kutsuvat lud-kualaksi. Rakennuksia pyhissä metsiköissä kertoo jo Müller nähneensä. Tekemättä erotusta votjakkien, tsheremissien ja tshuvassien keremet-palvonnan välillä hän mainitsee, että kaikki kolme kansaa laativat lehtonsa siten, että he aitaavat ympyräisen paikan, rakentavat sen keskelle pystytettyjen paalujen päälle puisen katoksen sekä asettavat katoksen alle pöydän ja muutamia penkkejä. Shestakov tietää Glazovin piirissä olleen metsään rakennettuja, kodan tapaisia pyhäkköjä (keremet). Rakennuksesta, joka oli keremetille pyhitetty, kertoo myös Vereshtshagin Sarapulin piiriä koskevassa kuvauksessaan. Hän sanoo sen muistuttaneen suuresti suur-kualaa, mutta siinä ei ollut pyhimyksen kuvaa, vaan sen sijalla punainen oravannahka. Pyhäkkö sijaitsi metsän kätkössä, keskellä oli kolme tulisijaa ja nurkassa penkin tapainen pöytä. Pöydällä oli kolme tuohivakkaa, kuppeja, lusikoita y.m. uhriesineitä. Jos viimeksimainittu rakennus todella, kuten näyttää, oli lud-kuala, eroaa se muista samanlaisista siinä, että tässä kertojan sanoista päättäen oli kolme tulisijaa. Tavallisesti ei lud-kualassa ainakaan Kasanin läänissä ole sellaista ollenkaan. Mielenkiintoinen tässä suhteessa on Gavrilovin teoksessa oleva kuvaus, joka koskee Mamadyshin piirin Novaja Utshan lud-kualaa. Rakennus sijaitsee aitauksen keskellä. Niin hyvin ludin portti kuin kualan ovi ovat itää kohti. Rakennuksen sisässä on pöytä, kaappi ja hylly. Tulisija on lehdossa kualan oikealla puolella. Saman piirin Staraja-Jumjassa valokuvasin lud-kualan. Se on pikkuruinen, asuttavaksi kelpaamaton maja, jonka katto on taaksepäin viettävä. Kualan vähäinen ovi on samoin kuin ludin portti lännen eli kylän puolella. Rakennuksessa ei ole mitään esineitä lukuunottamatta oikeanpuolisessa peränurkassa olevaa lautahyllyä. Tulisija on kodan ulkopuolella, sen ja portin välisellä alalla. Vanhukset tietävät kertoa, ettei kuala entisinä aikoina ollut tyhjä kuten nykyään, vaan sitä käytettiin pyhien uhriastiain, pyyhinliinojen, rahojen y.m. säilytyspaikkana. Vanhat sortuneet puut, joiden rungot mätänevät maassa koskemattomina, osoittavat, että votjakit tässä pyhäkössä ovat palvoneet jo monta miespolvea.

Nykyaikana ovat kuala-rakennuksella varustetut ludit jo käyneet harvinaisiksi. Lehdoissa, joissa perimätieto kertoo sellaisia olleen, ei enää ole mitään muistomerkkiä olemassa. Mamadyshin piirissä kuulin väitettävän, ettei lud-kualassa, miten paljon se muuten muistuttikin koti-kualaa, ole milloinkaan ollut tulisijaa. Kualojen ynnä osaksi myös ludin aitausten nykyiseen häviämiseen on ennenkaikkea vaikuttanut metsien puute ynnä siitä johtunut puiden kallistuminen.

Mainitsimme jo alussa, että votjakit palvovat ludissa suvuttain. Samoin kuin rukous-kualan menee ludinkin palvontavelvollisuus sukuperintönä isältä lapsille. Toisen suvun jäsenet eivät milloinkaan tule palvomaan toisen suvun lehtoon. Lud saattaa kuulua yhdelle tai useammalle perheelle, koko kylän muodostavalle suvulle, joskus parille tai useammalle kylälle yhteisestikin. Jos kylässä on useampia lud-sukuja, on sen läheisyydessä yhtä monta ludia. Gavrilov mainitsee eräässä Mamadyshin piirin kylässä olleen neljä ludia. [Näyttää kuitenkin siltä, kuin yksi kertojan mainitsemista ludeista olisi n.s. vozho-inty, josta myöhemmin tulee puhe.] Samoin kertoo Wichmann olleen laidan Malmyzhin Kushketissa. Pienissä votjakkikylissä niitä tavallisesti on ainoastaan yksi tai pari. Wichmann kertoo myös olevan kyliä, joissa ei ole ludia ollenkaan. Tämä saattaa toisinaan johtua siitä, että kylän asukkaat palvovat jossakin naapurikylän ludissa, sillä uutiskyläläiset eivät aina heti perusta itselleen uutta uhrilehtoa, vaan käyvät yhä edelleen palvomassa vanhan emäkylän ludissa. Niin lausuu Bogaevskij Sarapulin piirin votjakeista, että eri kyläkunnat palvovat yhdessä ja samassa ludissa siinä tapauksessa, etteivät votjakit eri seutuihin siirtyessään perusta itselleen uusia uhrilehtoja. Tämä on tullut tavaksi varsinkin metsättömillä seuduilla, missä jo alkaa käydä vaikeaksi uuden uhrilehdon perustaminen. Ettei kylän lud aina ole sen rajojen sisäpuolella, saattaa lisäksi johtua siitä, että uhrilehto, joka monesti on hyvin vanha, on ollut olemassa ennen nykyisiä kylänrajoja.

Jos kylässä on useampia ludeja, pidetään muutamilla votjakkialueilla, kuten Kasanin läänissä, vanhinta niistä suurimmassa arvossa ja erotukseksi muista sitä nimitetään nimellä budzim-lud ("suuri lud"). Siinä palvovien lukumäärä on tavallisesti paljoa suurempi kuin muiden kylässä olevien ludien ja siinä on votjakkien vanhan tavan mukaan myös ollut kuala-rakennus, jota vähempiin uhrilehtoihin ei aina ole ollut tapana rakentaa. Paitsi arvon perustuksella nimittävät votjakit ludia myös sen paikan tai iän mukaan. Mamadyshin piirin Srednij Kumor nimisessä kylässä on kaksi ludia, joista toista kutsutaan vuzh lud ("vanha lud"), toista vil' lud ("uusi lud"). Useimmiten lud kuitenkin saa nimen vartiastaan tai perustajastaan.

Itäisten votjakkien uutiskylissä on tavallisesti yhtä monta ludia kuin kuala-sukua. Niin on esim. Birskin piirin Staraja Kyrgassa neljä suku-kualaa ja neljä ludia, joista viimeksimainittujakin kyläläiset kuten suku-kualojaan nimittävät niissä palvovien sukujen nimillä: mozhga-lud, sat'sa-lud j.n.e. Joskus on uutiskylässä, jos sinne muuttaneet suvut ovat hyvin pieniä, vaikkakin niillä kullakin on oma suku-kualansa, ainoastaan yksi yhteinen lud. Tässä tapauksessa ovat myöhemmin saapuneet siirtolaiset suostuneet palvomaan ensiksi tulleen suvun perustamassa lehdossa. Niin on esim. Birskin piirin Kaimashebash nimisessä kylässä kolme suur-kualaa, mutta vain yksi ainoa lud, jossa kaikki kolme kuala-sukua palvovat. Kuitenkin kukin suku palvoo erikseen, ja noudattaa palvoessaan omia tapojaan.

Useat piirteet kuala- ja lud-palvonnassa muistuttavat siis toinen toistaan. Olemme maininneet, että itäisten votjakkien keskuudessa kuala- ja lud-suvutkin usein ovat samoja. Kutsutaanpa ludia usein vielä kuala-suvun nimitykselläkin. Tämä on kuitenkin vain satunnaista. Niillä votjakkialueilla, missä vanha asutus ja olot ovat vakiintuneet, eivät ne perheet, jotka palvovat yhdessä ja samassa rukous-kualassa, silti aina palvo yhdessä ja samassa ludissa. Niin esim. Mamadyshin piirin Srednij Kumor nimisessä kylässä on yksi budzim-kuala, mutta ludeja, kuten jo ennen on mainittu, on kaksi. Joskus saattavat saman suur-kualan palvojat jakaantua vielä useampaan Zud-sukuun. Toisinaan on asianlaita päinvastoin. Esimerkkejä siitä luettelee Bogaevskij Sarapulin piiristä mainiten, että Juska nimisessä kylässä on kaksi ludia, joista toisessa palvoo kolme kuala-sukua, toisessa yksi. Purgassa on myös kaksi ludia; toisessa uhraa kaksi, toisessa yksi kuala-suku.

Kuala-palvontaa muistuttaa lud-palvonta siinäkin suhteessa, että viimeksimainitunkin pyhäkön vartian virka, jonka yleinen nimitys on lud-ut'is ("ludin-vartia"), menee sukuperintönä isältä pojalle. Tämä tapa on yhtä yleinen kaikilla votjakkialueilla. Ostrovskij kertoo Kasanin läänistä, että kullakin metsiköllä (keremet) on oma vartiansa, joka yksin toimittaa uhritoimitukset ja jonka virka menee suoraan suvussa perintönä. Wichmann sanoo Urzhumin piirissä olleen tapana, että kun ludin-vartia vanhenee, antaa hän ludin hoidon lempipojalleen taikka, jollei semmoista ole, jollekin toiselle suositulleen, joka tietysti myös kuuluu ludin palvojiin. Behterev kirjoittaa, että pyhä virka menee perintönä, mutta silloin kun ludin-vartialla ei ole perillistä, tulee uhripapiksi joku sukulaisista, jonka yleinen sukukokous päättää. Näin on asianlaita itäistenkin votjakkien keskuudessa. Sarapulin piiristä on Bogaevskijlla mielenkiintoinen tieto, hän sanoo näet, että samoin kuin tuno (tietäjä) tainnoksiin asti tanssittuaan määrää kuala-papit, samoin lud-papitkin määrätään. Myös Vasiljev kertoo tapauksen, jolloin ludin-vartia halutessaan erota virastaan kääntyy tietäjän ( tuno ) puoleen, joka loitsimalla antaa hänelle vastauksen.

Viimeksimainittu kertoo lisäksi, että lud-uhreihin Sarapulin piirissä ottaa virkailijoina osaa kolme toimitusmiestä nim. ludut'is, tere ja part't'shas. Lud-ut'is on ylipappi ja päähenkilö. Hänen virkansa on panna kuntoon kaikki, mitä uhrissa tarvitaan. Hän vuodattaa kumyshkan ja oluen uhrikuppeihin, samoin liemen ja lihan, tarjoaa ne terelle sekä rukoilee. Tere on ut'isin apulainen, hänen päätehtävänsä on olla uhri-isäntänä. Part't'shas teurastaa ja nylkee uhrieläimet ja muullakin tavalla palvelee ut'ista. Kaikki kolme yhdessä puhdistavat uhrilihat, keittävät ne ynnä rukoilevat. Eteläisillä votjakkialueilla ei ole erityistä tereä olemassa, sitä vastoin on siellä ludin-vartian apulaisina pari, joskus useampiakin part't'shasia.

Mitään erityistä virkapukua ei lud-ut'isilla ole. Kuitenkin häneltä vaaditaan, että hänen pukunsa uhritilaisuudessa on siisti ja puhdas. Vereshtshagin sanoo, että keremetin uhripappien tulee välttämättömästi olla puettuina valkoiseen mekkoon, päässä pitää olla valkoinen lakki ja jaloissa puhtaat hattarat ynnä uudet niinivirsut. Puhtautta vaaditaan myös ludissa palvovalta yleisöltä. Saunassa kylpemättä ei uhrilehtoon ole kenenkään lupa astua. Sitä, joka rikkoo tätä sääntöä vastaan, lud-haltia rankaisee lähettämällä tauteja tai muuta onnettomuutta.

Ludin votjakit perustavat itselleen useista eri syistä. Wichmann sanoo, että lud-henkeä ruvetaan palvelemaan siinä tarkoituksessa, että vapauduttaisiin jostakin kovasta taudista. Mamadyshin piirissä kerrottiin, että eräs paikkakunnan uhrilehdoista oli perustettu siitä syystä, että lud-haltia oli näyttäytynyt unessa, vaatinut lehdon perustamista sekä samalla osoittanut, minne se oli laadittava. Aamulla herättyään unennäkijä meni heti metsään ja aitasi hänelle osoitetun paikan. Useimmiten votjakkiperheet perustavat uuden ludin muuttaessaan uutisviljelijöinä vieraaseen seutuun tai siirtyessään toisiin kyliin, jotka sijaitsevat siksi kaukana kotikylästä, että siellä palvominen käy hankalaksi. Uhrilehtoa ei kuitenkaan voi perustaa minne hyvänsä, vaan sen perustamisessa on noudatettava määrättyjä menoja. Buch kertoo Sarapulin piirissä kuulleensa, että uusi lud-paikka on tietäjän avulla valittava. Tuno astuu nuoren varsan selkään, jolla ei ennen milloinkaan ole ajettu, ja ajaa ohjaksitta metsään päin. Missä varsa tällöin pysähtyy, siihen perustetaan lud. Tavallisesti votjakit kuitenkin, huomauttaa kertoja, pitävät silmällä, ettei pyhäkkö tule olemaan liian kaukana kylästä. Samanlaisen tavan mainitsee Vasiljev samasta piiristä. Myös Jelabugan piirikunnassa, kuten Jelabuzhskij tietää, määrää tuno tarpeen tullen pyhäkön piirtäen miekalla piirin valitsemansa palvontapaikan ympäri.

Uudessa uhripaikassa ei kuitenkaan ryhdytä palvomaan ennenkuin sinne on tuotu haltia vanhasta emäludista. Haltian tuominen tapahtuu samalla tavalla kuin mudor -häissä. Niin kertovat itäiset votjakit, että heidän esi-isänsä perustaessaan ludeja vieraaseen seutuun toivat mukanaan tuhkaa kotikylän lehdosta. Samoin mainitsee Bogaevskij, että kun tuno on määrännyt uhripaikan, muutetaan pyhäkkö sinne juhlallisesti häämenoilla. Päätoimitus on tuhan tuominen vanhasta rukouspaikasta uuteen, jossa se asetetaan uuden tulisijan paikalle. Keremet-häistä puhuu, vaikka tosin omituisella tavalla, myös Ostrovskij. Eräillä Malmyzhin piirin votjakeilla vilja kasvoi huonosti. Ukot tuumivat kadon syytä, kunnes päättivät, että keremet oli ikävissään. Jotta se ilahtuisi, oli sille hankittava vaimo. He sopivat erään toisen kylän kanssa keremetin naittamisesta. Yöllä Pietarin päivän tienoissa asianomaiset lähtivät kolmivaljakolla kulkusten helistessä, kuten häämatkalle ainakin, sanottuun kylään. Juhlasaattue ajoi suoraa päätä lehtoon, jossa kaiken yötä juhlittiin ja herkuteltiin. Vasta seuraavana aamuna tapahtui itse päätoimitus, s.o. hääkulkue palasi kotikylään tuoden mukanaan neliökyynärän kokoisen turvekappaleen, mikä oli vieraan kylän keremetistä lohkaistu. [Vrt. turvekappaleen saattamismenoja votjakkien mudor-häissä käytettyyn tapaan tuoda multaa vanhasta uuteen kotiin.]

Niin pian kuin lud on virkaansa vihitty, on se pyhäkkö, jossa vuotuisesti on palvottava. Tämä ei ole ainoastaan ludin perustajan, vaan myös hänen jälkeläistensä pyhä velvollisuus. Miropoljskij sanoo, että vaikka venäläiset ovat hävittäneet ludin, niin votjakit palvovat edelleen pyhän lehdon paikalla. Ken määrätyt uhrit laiminlyö, sitä lud-haltia kovasti rankaisee, votjakit näet pitävät tätä ankarana ja vaateliaana henkenä.

Ludissa asuvaa haltiaa nimitetään eri paikoin eri nimityksillä. Yleisin, kaikilla votjakkialueilla tunnettu on lud-kuzo ("lud-isäntä") Jotkut nimittävät sitä myös nimellä lud-asaba ("lud-herra"). Muutamin paikoin näyttää lehdolla ja siinä asuvalla hengellä olevan sama ( lud ) nimitys. Venäläisten kanssa puhuessaan votjakit nimittävät sekä uhrilehtoa että siinä asuvaa henkeä "keremetiksi", mutta tätä nimitystä ludista. ei heillä milloinkaan ole tapana käyttää omassa keskuudessaan. Aminoff väittää ludissa palvottavan vielä edellämainittua hämäräperäistä invua. Georgi sanoo, että votjakit nimittävät keremet-haltiaa rukouksissaan nimellä "Saltan djes" ("hyvä Saltan"). Samoin tietävät muutamat myöhemmänkin ajan kirjailijat häntä nimitettävän: "Dzets Sulton", joskus myös "Sultan". Viimeksimainitulla nimityksellä kuulin itäistenkin votjakkien lud-haltiaa palvovan. Jotkut kertovat lud-haltiasta puhuttavan vielä paholaisen nimityksillä lud-shaitan ja lud-peri, mutta ymmärrettävää on, etteivät votjakit tällaisia nimiä ole käyttäneet lud-haltiaa palvoessaan.

Viimeksimainittu nimittämistapa on varmaankin johtunut siitä, että lud-haltiaa monissa paikoin pidetään pahana olentona. Niin kertoo Shestakov, että keremet-metsikkö on pahalle hengelle pyhitetty. Samoin mainitsee Miropoljskij, että votjakit nimittävät lud nimellä pahaa jumaluutta. Bogaevskij sanoo, että lud on hirveä ihmisten kiusaaja. Myös Wichmann kertoo votjakkien vakuuttaneen hänelle, että lud-uhrit toimitetaan pahalle hengelle ja että tämän uhripaikan "rukouksissa ei muistella jumalaa".

Viimeksimainittu seikka ei kuitenkaan riitä osoittamaan, että lud votjakkien alkuperäisen käsityksen mukaan olisi ollut ehdottoman paha olento. Sellaisiksi ovat pakanalliset haltiat usein muuttuneet vasta korkeampien uskontojen vaikutuksesta. Vielä nykyään on votjakeilla toisin paikoin parempiakin käsityksiä lud-haltiasta. Jo Potanin aikoinaan huomauttaa, että "keremet" on "jumala" ja ettei sitä mitenkään saa sekoittaa shaitaniin. Samoin väittää Jelabuzhskij vastustaessaan Gavrilovin ja Smirnovin olettamusta, jotka kumpikin pitävät lud-haltiaa paholaisena, että ainakin Jelabugan piirin votjakit nimittävät sitä jumalaksi. Samoin huomauttaa Bogaevskij, että monet kirjailijat sanovat ludia pahaksi, ja totta onkin, että tämä on vaativa ja ankara haltia, mutta samalla se antaa ihmisille myös menestystä, joskus suuressakin määrin. Toisessa paikassa sama kertoja esittää uhrilaulun, minkä sanat kuuluvat: "Dzets Sulton otti vastaan meidän uhrimme, lupasi antaa hyvän kesän ja helpoittaa meidän työtämme". Lisäksi viitattakoon itse "dzets Sulton" (hyvä Sulton) nimitykseen, joka selvästi osoittaa, ettei yksinomaan onnettomuutta ja pahaa tuottavasta haltiasta voi olla kysymys.

Lud-haltian vakituinen asuinpaikka on hänelle pyhitetty lehto. Itäiset votjakit, jotka yhä edelleen pitävät lud-haltiaa suuressa arvossa, uskovat tämän pyhän toimituksen aikana oleskelevan uhrialttarin ääressä. Bogaevskij sanoo lud-haltian asustavan pyhässä puussa, jonka ympärille palvojat juhlapäivänä kokoontuvat. He ovat tuntevinaan sen olopaikan oravien, näätien ynnä muiden eläinten jäljistä. Useimmiten ilmaantuu lud-haltia votjakkien saduissa ja käsityksissä ihmisen muotoisena. Miropoljskij tietää niitä olevan monta, ne ovat mies- ja naispuolisia, menevät naimisiin ja synnyttävät lapsia. Tavallisesti ne ilmaantuvat ihmisille tatarin näköisinä. Kun lud-haltia ilmestyy uniin, ennustaa se onnettomuutta, tavallisesti tautia, joskus saattaa se kuitenkin ennustaa myös kivuista parantumista. Miropoljskij kertoo erään votjakkiukon sairautensa aikana nähneen, miten hänen tupaansa tuli lukitusta ovesta puoliyön aikana yksi nais- ja kaksi miespuolista tataria, jotka jonkun ajan perästä suhisten kuin tuuli katosivat katon läpi. Usko, että lud-henki näyttäytyy tatarin puvussa, on yleinen kaikilla votjakkialueilla.

Muutamat kirjailijat kertovat votjakeilla entisaikaan olleen ludissa myös jonkinlaisia pyhiä kuvia, joista muistomerkkejä vielä myöhempänäkin aikana muka on ollut olemassa. Behterev mainitsee, että votjakit palvonnan aikana asettivat lehtoon (lud) karkeasti veistetyn kuvan (idol), joka oli hevosen tai muun eläimen muotoinen riippuen siitä, mitä keremet kulloinkin vaati. Ostrovskij lausuu, ettei jumalankuvaa enää missään ole olemassa, mutta muistomerkit siitä, että niitä entiseen aikaan olisi käytetty, eivät vieläkään ole tykkänään hävinneet. Kirjailija kertoo erään votjakkiukon muistaneen, mitenkä uhraajat yleisen uhrin aikana ottivat puusta tuohen, käärivät sen teuraan nahkaan ja asettivat maahan. Vjatkan lääninlehdessä vuodelta 1861 puhuu nimetön kirjoittaja myös keremetissä olleesta uhrilaatikosta. Hän sanoo, että uhripappi asettaa uhrieläimen karvavärin mukaan mustan tai punaisen kangastilkun laatikkoon, joka on pyhäkön keskellä olevaan kuuseen ripustettu, uskottaen yksinkertaisia votjakkeja, että itse "keremet" on tilkun sinne asettanut. Vereshtshagin, kuten jo on mainittu, puhuu keremet-pyhäköstä, jossa ei ollut pyhimyksen kuvaa, vaan sen sijalla punainen oravannahka.

Mainitut muistomerkit ovat kuitenkin liian vajavaisia osoittaakseen, onko votjakkien ludissa aikoinaan ollut kuvia ja millaisia ne todellisuudessa ovat olleet. Epäilemättä ne kuitenkin, jos niitä, kuten luultavaa on, on ollut olemassa, ovat olleet ihmismuotoisia. Eläinten kaltaiset kuvat, joista Behterev puhuu, ovat pikemmin olleet uhriantimia kuin varsinaisesti jumalankuvia. Joka tapauksessa ovat ylläolevat tiedot arvokkaita muistomerkkejä votjakkien omasta käsityksestä, että lud-haltiaa aikoinaan on kuvissa palvottu. Miten vaikeata luonnonlasten todella on kuvitella henkeä, joka ei olisi jollakin tavalla aineeseen sidottu, osoittaa Bogaevskijn mainitsema Sarapulin piirin etelä-osaa koskeva kertomus, jossa esitetään, mitenkä votjakit kerran olivat niin masentuneet ulkonaisista vastoinkäymisistä, että he pitivät liian raskaana lepyttää keremetiä uhreilla ja siksi päättivät hyljätä sen. Eräs tatari suostuikin 15 ruplan hinnasta kuljettamaan keremetin pois kooten mukaansa kaikki lehdossa olevat uhrikapineet. Mutta votjakkien harras toivomus ei kuitenkaan toteutunut, sillä yhä edelleen keremet heitä vaivasi. Kansan mielestä se johtui siitä, ettei tatari ollut vienyt uhrikapineita tarpeeksi kauas, vaan heittänyt ne kylän pelloille.

Samoin kuin kualassa votjakit palvovat ludissakin paitsi satunnaisista syistä myös vuotuisina määräaikoina. Uhriajat vaihtelevat jonkun verran eri paikoissa, mutta milloinkaan ei ole tapana viettää yleistä lud-juhlaa talven aikana. Aleksandra Fuchs kertoo Kasanin läänissä uhratun kesällä Pietarin päivän tienoissa. Samoin sanoo Miropoljskij, jota vastoin Gavrilov mainitsee ludissa uhratun syksyllä marraskuun 8:ntena. Mamadyshin piirissä kuulin nykyään uhrattavan yksinomaan syksyllä, mutta entisinä aikoina oli palvottu myös kesällä ennen heinäntekoa. Sarapulin piirissä, kuten Koshurnikov kertoo, uhrattiin keremetille keväällä ennen tou'on tekoa. Haruzin mainitsee votjakkien menevän lehtoon (lud) keväällä helluntain jälkeen. Bogaevskij väittää lud-juhlaa vietettävän viikkoa jälkeen Pietarin päivän; Vasiljev kaksi kertaa vuodessa, nim. syksyllä sekä kesällä ennen heinäntekoa; Vereshtshagin mainitsee kokonaista kolme uhriaikaa: keväällä kyntämisen jälkeen, kesällä Pietarin päivän tienoissa sekä syksyllä peltotöiden päätyttyä. Jelabugan piirissä palvotaan Jelabuzhskijn tietojen mukaan kerta kesällä heinänteon edellä ja Wichmannin mukaan kahdesti vuodessa, keväällä ja syksyllä. Osan piirissä on toisilla tapana uhrata kaksi kertaa vuodessa, kesällä Pietarin päivän tienoissa ja syksyllä ensi lumen tullessa. Toiset uhraavat ainoastaan kesällä. Birskin piirissä uhraaminen tapahtuu kesällä ja syksyllä, kumpaisenakaan aikana ei itse päivä ole sen lähemmin määrätty, vaan riippuu sukukokouksen päätöksestä. Mainituista uhriajoista näyttää siis enimmän käytännössä olleen kaksi, nim. kesällä ennen heinäntekoa ja syksyllä ulkotöiden päätyttyä.

Satunnaisia uhreja votjakit toimittavat ludissa jokaisen onnettomuuden, varsinkin vaikean taudin kohdatessa, jonka tietäjä ( tuno ) ilmoittaa aiheutuvan siitä, että lud-kuzo haluaa uhria. Niin kertoo Wichmann, että ludille uhrataan paitsi vuotuisia uhreja myös jonkun kovan taudinkohtauksen sattuessa. Samoin kirjoittaa Rytshkov, että votjakit etsivät keremetiltä vapautusta taudeistaan, jolloin tuno ilmoittaa, millainen eläin kulloinkin on uhrattava. Niin kertoo myös Behterev votjakkien toimittavan satunnaisia uhreja perheonnettomuuksien kuten sairauden sattuessa, jolloin tuno ilmoittaa, mitä keremet vaatii. Miropoljskij sanoo, että votjakit uhraavat varsinkin siinä tapauksessa, että joku omaisista on tullut mielisairaaksi. Ostrovskij tietää lisäksi, että lud-henkeä lepytetään paitsi ihmisen sairastuessa myös karjataudin, viljankadon y.m. johdosta. Vasiljev liittää edellisiin vielä erään uhraamissyyn, nim. avio-onnen edistämisen. Pääasiallisin uhrin aihe on sairaus, useimmiten vaikea sisällinen tauti, jonka yksin tuno voi tietää, ja jota votjakit syystä, että se on lud-hengen lähettämä, nimittävät lud-mizh ("lud-tauti").

Erilaisia ovat tiedot myös siitä, minä vuorokauden hetkenä lud-uhrit ovat toimitettavat. Tämä koskee niin hyvin määräaikaisia kuin satunnaisia uhreja. Muutamat kirjailijat kertovat, että ludissa uhrataan yön aikaan. Niin mainitsee Vereshtshagin Sarapulin piiristä, että Pietarin päivän tienoissa tapahtuva uhri toimitetaan yöllä. Samoin kertoo Wichmann, että lud-palvonta Bussurman Mozhgassa ei tapahtunut päivällä, niinkuin tavalliset uhrit vaan yön aikana. Yleisintä on kuitenkin että lud-uhrit toimitetaan päivällä, monesti jo ennen puoltapäivää. Niin kertoo Aleksandra Fuchs Kasanin läänissä ja Buch Sarapulin piirissä olleen tapana. Päivän aikaan tapahtui myös Gavrilovin kuvauksessa kerrottu lud-palvonta. Itäiset votjakit aloittavat lud-uhrin tavallisesti auringon ollessa korkeimmillaan. Olisiko yönaikainen uhritapa eräillä votjakkialueilla ehkä johtunut vain uhritoimituksen salaamisen halusta?

Kun lud-suku on keskenään sopinut uhripäivästä, ryhdytään juhlavalmistuksiin. Ennen kaikkea on uhrikansan peseydyttävä ja pukeuduttava alusvaatteita myöten puhtaaseen pukuun. Gavrilov kertoo, että ludin-vartia lämmittää saunan määrättynä päivänä ja kutsuu sinne kaikki ne, jotka aikovat mennä pyhään lehtoon palvomaan.

Uhrivalmistuksiin kuuluu myös uhrirahan sekä ruokalahjojen keruu. Bogaevskij sanoo, että Sarapulin piirissä on tapana tuoda jo juhlan aattona joko ludin-vartialle tai terelle, riippuen siitä kuka heistä asuu asianomaista lähempänä, kupillinen jauhoja. Ken haluaa tuo mukanaan myös munia. Jauhoista keitetään olut, munista ja jauhoista valmistetaan ohukaisia. Vasiljev kertoo, että uhrivieraat tuovat ludin-vartialle paitsi jauhoja myös hunajaa, voita ja munia. Edeltäpäin kerätään myös rahat uhrieläinten ostamista varten. Tilitys toimitetaan siten, että niinipuiseen pirkkaan piirretään joko kunkin ludissa palvovan perhekunnan puumerkki tai henkilöjen luku talojen järjestyksessä, ja näiden kohdalle merkitään roomalaisin kirjaimin maksettu rahamäärä.

Mamadyshin piiriä koskevassa kuvauksessa kertoo Gavrilov; että ludin palvojat saapuvat juhlapäivän aamuna pyhäkön vartian luo tuoden mukanaan viisi kakkua ja pullollisen viinaa. Kun kaikki ovat saapuneet, valmistaa ludin-vartia aterian, kattaa pöydän, ottaa käteensä kakun ja kääntyen läsnäolevien puoleen kysyy: "veljet, onko teillä lupauksia ludille; jos niin on, niin antakaa!" Ne, jotka syystä tai toisesta ovat tehneet lupauksen, pesevät lupaamansa rahat sekä pistävät ne kakkuun, jota lud-ut'is kantaa kädessään. Rahaa tuovat muutkin läsnäolevat, vaikkeivät olekaan tehneet varsinaista uhrilupausta. Kun rahat ovat kerätyt, asettaa ludin-vartia kakun pöydälle ja alkaa tämän jälkeen koota luvattuja uhrieläimiä, jotka useimmiten ovat kotilintuja, hanhia tai sorsia. Pestyään niiden jalat hän asettaa ne lattialle. Jos lintua puistattaa, niin votjakit uskovat, että lud-kuzo odottaa uhria. Sen jälkeen ludin-vartia pistää kakkuun kaikki kerätyt rahat, ottaa leivän käteensä ja asettuu kasvot etelään päin. Samoin asettuvat muutkin leipineen hänen selkänsä taakse. Nyt aletaan rukoilla seuraavin sanoin: " osto Inmar, leivällä ja suolalla me muistelemme Esembain ludia…" [Gavrilov huomauttaa, että vaikka votjakit uhraavat pahalle hengelle, mainitsevat he kuitenkin Jumalankin nimen pysyäkseen hänenkin suosiossaan.] Rukouksen jälkeen istuutuu uhrikansa pöytään ja alkaa aterioida. Kerätyt rahat ( l'ugez ) tulevat sekä ludin että sen vartian hyväksi, mutta mitenkään ei niitä saa käyttää ludin-vartian tyttärien tarpeisiin, sillä muuten heidän silmänsä saattaisivat kipeytyä.

Gavrilovin kuvauksessa tapahtuu lupausuhrien keruu siis ludin-vartian tuvassa; yleisimmän tavan mukaan se kuitenkin toimitetaan itse uhrilehdossa.

Kun kaikki esivalmistukset ovat päättyneet, alkaa varsinainen uhripalvonta. Ainoastaan vanhemmat mieshenkilöt lähtevät ludiin. Uhrissa tarvittavat ruuat sekä astiat, padat, kaukalot y.m. viedään mukana sekä myöskin uhrieläimet, sillä, kuten jo Aleksandra Fuchs huomauttaa, "keremet" vaatii aina veriuhrin. Kun joukko on saapunut pyhäkön portille, tervehtii se ludin haltiaa paljastamalla päänsä, lud-ut'is itse aukaisee portin ja astuu ensimäisenä lehtoon, muut seuraavat hiljaisina hänen jäljissään. Aluksi on nuotio sytytettävä, mikä tavallisesti tehdään vanhan tulisijan paikalle. Polttopuiksi ja sytykkeiksi votjakit käyttävät lehdossa olevia sortuneita puita, lahonneita kantoja tai maahan karisseita oksia. Pyyhinliinat, joita lehtoon tuodaan käsien pyyhkimistä varten, ripustetaan puiden oksille. Uhripöytä, joka ludissa säilytetään tai on tuotu sinne ainoastaan toimituksen ajaksi, katetaan vihreillä oksilla, joita kesällä karsitaan koivu-, syksyllä kuusipuista. Oksien yli levitetään vielä valkoinen pöytäliina, jolle sen jälkeen ladotaan mukana tuodut leivät ja pannukakut. Siinä tapauksessa, että ludissa palvovien lukumäärä on hyvin suuri, asetetaan uhriruuat maahan ruohikolle, johon kunkin perheen puuvadin alle on levitetty valkoinen liina.

Muutamin paikoin, kuten Mamadyshin piirin Oshtorma Jumjassa, menevät uhrilehtoon ainoastaan lud-ut'is ja part't'shasit ynnä ne henkilöt, joiden on toimitettava lupausuhri, mutta muu uhrikansa asettuu juhlimaan aitauksen ulkopuolelle.

Ennenkuin ryhdytään teurastukseen, tapahtuu tavanmukainen uhrikoetus. Selkään teuraalle, jonka ehdottomasti tulee olla koskettamaton, virheetön ja yksivärinen eläin, valetaan päästä alkaen vihreiden lehvien läpi raikasta lähdevettä. Tämä toimitus, jonka aikana ludin-vartia hiljaa rukoilee, tapahtuu useat kerrat, kunnes eläintä alkaa puistattaa, mikä votjakkien käsityksen mukaan on merkkinä siitä, että uhri on lud-kuzolle, otollinen. [Samanlainen uhrikoe on käytännössä myöskin tshuvasseilla.]

"Merkin" saatuaan uhripapit ryhtyvät teurastamaan uhrieläintä. Jalat sidotaan yhteen, eläin kaadetaan vasemmalle kyljelleen ja veri vuodatetaan poikkileikatuista kaulasuonista eläintä sitä ennen tainnuttamatta. Teurastamisen aikana ludin-vartia rukoilee hartaasti puoliääneen uhrileipä kädessä. Niin pian kun uhri on teurastettu, nyljetään nahka ja lihat paloitellaan määrätyllä tavalla. Jos uhriteuraita on useampia, keitetään kunkin lihat erikseen eri kattiloissa. Entiseen aikaan, kuten joskus vielä nykyään, asetettiin suurempien kotieläinten tärkeimmät ruumiinelimet muista lihoista erilleen. Niin tietää Behterev, että uhriteuraan korvat, sydän, keuhkot ja suolet keitettiin erikseen ja, kun ne olivat kypsyneet, asetettiin erityiseen kuppiin. Samoin lausuu Buch, että sydän, keuhkot ja maksa keitettiin toisessa, muut lihat toisessa kattilassa.

Uhrin päätoimitus eli itse uhrilihojen pyhittäminen lud-haltian käytettäväksi tapahtuu ludissa samoin kuin kualassa kahdella eri tavalla. Osa heitetään tuleen ( tilaskon ), osa asetetaan sellaisenaan jumalien saatavaksi ( vile mit'son ).

Nykyaikana näyttää tuliuhri kaikissa votjakkien palvontamenoissa astuneen etusijalle. Jo Müller mainitsee, että votjakit uhratessaan, ennen kuin he ryhtyivät aterioimaan, heittivät tuleen vähäisiä osia keitetyistä lihoista, kuten korvat, silmät, jalat y.m.; samoin he menettelivät sydämen, suolien, ja muiden sisälmysten kanssa. Pallas kertoo itäisistä votjakeista, että he polttivat uhrieläimen veren sekä vatsassa olevan rasvan ynnä luut. Georgi sanoo, että lihan jälkeen uhrattiin myös ohukaisia, hunajaa ja juomaa, joita jokaista "tona" ( tuno ) asetti vähäisen tuleen lausuen: "tuli, saata ne Inmarille ". Samoin kertoo Behterev että, paitsi lihaa, viskattiin tuleen myös leipää ja munaa, olutta ynnä kaikkea muuta, mitä votjakit tuovat uhrilehtoon. Jos savu uhriantimien palaessa nousi ylöspäin, pitivät votjakit sitä hyvänä uhrimerkkinä. Wichmann sanoo ludille uhrattaessa heitettävän tuleen paitsi uhriteuraan verta myös palasia eläimen sydämestä, maksasta, nokasta, kaviosta y.m. Gavrilov lausuu Mamadyshin piirissä olleen tapana, että ludin-vartia, sen jälkeen kuin uhrilihat ovat keitetyt, ottaa lihapalan, lusikallisen puuroa ynnä pikarillisen viinaa ja heittää ne tuleen. Samassa piirissä kuulin kerrottavan, että ludissa uhrattaessa heitetään tuleen, paitsi kumyshkaa ja leipää, pala uhriteuraan keitettyä sydäntä, kieltä, huulta ynnä ruuan tähteet ja luut. Yleinen tapa kaikilla votjakkialueilla on vuodattaa uhrieläimen veri heti teurastettaessa tuleen. Tämä on tehtävä koivunlehvien tai kuusenhavujen läpi.

Tuleen heittämisen ohella toimitetaan useissa kuitenkin myös vile mit'son uhri. Sitä varten votjakit valmistavat pyhäkköön pienen pöydäntapaisen uhrialttarin. Vasiljev kertoo, että ludissa uhrattaessa tehdään jonkun vanhan puun juurelle koivunoksista pieni pöydän tapainen uhrialttari, joka katetaan liinalla. Buch mainitsee uhripöytää nimitettävän vile mit'son dzhek. Aminoff sanoo ludissa olleen "ylösojentamislaudan" ( vile mit'son pul ), jolle asetettiin koivunlehviä. Sen tarkemmin hän ei selitä, missä ja minkämoinen tämä lauta oikeastaan oli. Itäisten votjakkien keskuudessa oli minulla tilaisuus nähdä monenlaisia sekä koivunoksista valmistettuja että myös jakkaran tai pöydän tapaisia uhrialttareja ( dzhek ), jotka kesällä katetaan koivun-, syksyllä kuusenlehvillä. Oksien päälle levitetään tavallisesti vielä valkoinen liina. Alkuperäisempi tapa on asettaa uhriantimet uhripuun oksalle. Eräässä pienessä Birskin piirin Mozhgan naapurikylässä, missä ludissa ei ole puita, on tapana pystyttää maahan uhraamisen ajaksi nuori koivu, jonka oksiin sidotaan ohukaisvati. Joskus asetetaan vile mit'son uhri maahan valkoiselle liinalle.

Nykyaikana on yleisesti tullut tavaksi asettaa uhrialttarille ainoastaan leipää, ohukaisia, joskus myös vähäisen hunajaa ja voita. Entiseen aikaan, jolloin leipäuhreilla ei ollut yhtä suuri merkitys, oli vile mit'son antimena etupäässä lihaa. Niin kertoo Georgi, että kun liha oli kiehunut, asetettiin siitä uhripöydälle osa, jota nimitettiin "korkeaksi uhriksi" (vilam mitscham). Samoin mainitsee Vasiljev, että uhrialttarille asetettiin paitsi pannukakkuja myös uhriteuraan lihaa. Kumpikaan kertoja ei lähemmin mainitse, mitä lihan osia uhrialttarille asetettiin.

Omituisen tavan, joka voinee luoda valoa alkuperäisempään vile mits'on uhriin, mainitsee Vasiljev Sarapulin piiristä. Hän kertoo näet votjakkien käyttävän ludissa palvoessaan koivunvitsoja, joista yhteen he pujottavat uhrieläimen sisälmyksiä, s.o. palasen päätä, sydäntä, keuhkoa, maksaa y.m. lihaa. Esineen päähän, minkä nimi on shat'shi-her, sidotaan vielä pätkä pehmitettyä niintä, johon kiinnitetään hopeinen rengas tai sormus. Näin ollen tämä uhriesine muistuttaa piiskaa. Palvottaessa pitää ludin-vartia oksista eli varresta ja tere niinirihmasta eli siimasta kiinni. Sen enempää emme saa kirjailijan esityksestä tietää, mihin tarkoitukseen tätä esinettä on käytetty tai käytetään, joka siihen kiinnitetyistä lihapaloista päättäen oli uhrilahja. Luultavasti se nykyisenä aikana uhrimenojen loputtua poltettiin nuotiossa, mutta tuskinpa asian laita on ollut sama entisinä aikoina.

Itäisillä votjakeilla on lehdoissa uhrattaessa tapana rakentaa tulisijan kohdalle vielä eräänlainen uhriteline, joka kesällä on rakennettava nuorista koivuista, mutta lehdettömänä aikana kuusipuista. Se on rakennettu ikäänkuin padan kannattimeksi, kuitenkaan ei siihen nykyään uhripataa ripusteta. Pystyssä olevien puiden ja samoin myös poikkipuun latvaan jätetään vihreitä lehviä. Poikkipuun tyvipuoli on suunnattava sitä ilmansuuntaa kohti, jonne uhripapin kasvot rukouksen aikana ovat käännetyt. Samalla on se siellä, missä erityinen uhripuu on olemassa, aina kohdistettu tähän ynnä sen juurella olevaan uhrialttariin päin. Siinä tapauksessa, ettei erityistä uhripöytää ole käytettävissä, pannaan uhrileipä maahan valkoiselle liinalle, joka aina on levitettävä etumaisen pystypuun juurelle. Mainitun puun viereen pystytetään silloin myös pienoinen vesa, joka vitsalla kiinnitetään edelliseen ja jonka välttämättömästi tulee olla samaa puulajia kuin itse uhriteline. Mikä merkitys tällä vesalla alkujaan on ollut, ei nykyinen polvi enää osaa selittää, mutta siinä suhteessa se on huomattava, että votjakit kutsuvat sitä nimityksellä vile mit'son-ner (vile mits'on-oksa ). Kuten Vasiljevin mainitsemaan oksaan ei tähän kuitenkaan nykyään mitään uhriantimia kiinnitetä.

Lisäksi on vanhemman ajan uhritapaa omiansa valaisemaan vielä se seikka, että itäiset votjakit nimittävät niitä uhriteuraan elimiä, joita useilla mainitun kansan alueilla on tapana keittää eri kattilassa, vile mit'son lihoiksi. Sellaisina pitävät Birskin piirin asukkaat uhriteuraan päätä, sydäntä, kaulaa, oikeanpuolista etumaista olkavartta ynnä kolmea saman puolen kylkiluuta, joita yksinomaan uhrin toimittajat ja vanhimmat uhrivieraat saavat nauttia. Niitä lihoja ei naisten milloinkaan sovi maistaa. Nykyään leikataan niistä pieniä paloja tuleen viskattavaksi, mutta niiden nimitys osoittaa ilmeisesti, että entinen uhritapa on ollut toinen. Me voimme kuvitella edellämainittujen muistomerkkien perustuksella, että vile mit'son lihapalat ennen muinoin pujotettiin puusta leikattuun oksaan ja sellaisena kiinnitettiin uhripuuhun. Arvokas tiedonanto, joka on omiansa olettamustamme tukemaan, on Buchin teoksessa, jossa kerrotaan Sarapulin piirissä olleen tapana, että uhripappi paitsi tuleen asettaa palan uhriteuraan sydäntä, keuhkoa ja maksaa uhrialttarin lehville. Päättäen siitä, että myös lappalaisilla on uhratessaan ollut tapana leikata pieniä lihapaloja uhriteuraan tärkeimmistä elimistä sekä pujottaa ne pieneen vitsaan uhripuuhun kiinnitettäväksi, voimme olettaa, että tämä uhritapa on ollut käytännössä jo Suomensuvun yhteisaikana.

Entiseen aikaan ovat vile mit'son antimet varmaankin jääneet koskemattomina uhripaikkaan. Nykyään kun itse uhrilahjat ovat muuttuneet, on tullut tavaksi, että uhripappi juhlamenojen päätyttyä ottaa uhrialttarille asetetut ruuat sekä nauttii ne joko yksin tai apulaistensa, joskus muidenkin vanhimpien juhlavieraiden kera. Vasiljev sanoo, että vielä niistäkin osa heitetään tuleen.

Ludissa, jossa kuala-rakennus on olemassa, asetetaan vile mit'son anti kualan nurkkahyllylle. Gavrilov kertoo, että ludin-vartia tullessaan lehtoon ottaa kakun ja hunajakupin, menee kualaan ja asettaa uhriantimet siellä olevaan kaappiin. Vähän ajan perästä hän ottaa ne sieltä, asettaa pöydälle, pian tarttuu niihin uudelleen ja alkaa rukoilla. Rukouksen luettuaan hän tuo leivän ja hunajan kualasta ja jakaa läsnäolevien kesken, jotka heti alkavat niitä maistella. Staraja Jumjassa, missä, kuten edellä on kerrottu, lud-kuala myös on olemassa, ei nykyään toimiteta ludissa ollenkaan vile mit'son uhria, vaan ainoastaan tilaskon. Voinee kuitenkin olettaa, että uhriantimet täälläkin on entiseen aikaan asetettu kualan nurkkahyllylle, sillä jos lud-haltioista, kuten on luultavaa, kerran on ollut olemassa kuvia, on niitä varmaankin uhriastiain ja rahojen kera säilytetty itse kualassa. Siihen viittaa varsinkin se seikka, että votjakit pitävät lud-kualaa erittäin pyhänä ja peloittavana paikkana, jonne ei kenenkään muun kuin ludin-vartian sovi astua.

Kun lud-haltialle on annettu sille tuleva uhriosa, jakavat part't'shasit lihan ynnä puuron, jota toisin paikoin myös uhrilehdossa valmistetaan, jokaisen ludissa palvovan perhekunnan kesken asettaen kunkin lautaselle yhtä suuren ruokamäärän. Sen jälkeen istuutuu kukin kedolle ruokakuppinsa ääreen aterioimaan. Sarapulin piirissä, jossa on olemassa erityinen juhla-isäntä tere, on tapana, että ut'is, sen jälkeen kuin hän on polttanut osan uhriantimia, kantaa lihan ja kumyshkan terelle, joka istuu oksista valmistetun pöydän ääressä. Tere ja vanhukset, jotka istuvat hänen rinnallaan pöydässä, alkavat ensiksi maistella uhrilihaa. Vasta sen jälkeen part't'shasit jakavat sitä muillekin läsnäoleville niiden perhekuntien luvun mukaan, jotka ottavat osaa uhriin.

Syömisen päätyttyä asettuu uhrikansa riviin ja ludin-vartia rukoilee puoliääneen. Rukouksen sisältö vaihtelee eri paikoissa riippuen ennenkaikkea uhraajien satunnaisista tarpeista. Miropoljskij sanoo, että votjakit rukoilevat lud-haltiaa suojelemaan heitä rakeista, myrskyistä, taudeista ynnä kaikesta pahasta. Jokaisen pyynnön jälkeen, jonka uhripappi esittää, painaa polvillaan oleva uhrikansa otsansa maahan ja lausuu: "amin". Joskus on lisäksi ollut tapana kohottaa uhrijuhla-tunnelmaa kielisoittimella. Haruzin tietää votjakkien syövän ja juovan lehdossaan uskonnollisen virren kaikuessa, jota guslilla säestetään. Georgin mukaan palvojat vielä lähtiessään lehdosta kumartavat syvään keremettiin päin ja sanovat: "elä onnellisena ja suojele meitä".

Mitä ludissa noudatettuun palvontasuuntaan tulee, huomaa siinäkin, kuten monissa muissa votjakkien uhrimenoja koskevissa seikoissa, tapoja, joista toiset saattavat polveutua myöhemmältä, toiset aikaisemmalta ajalta. Olemme jo kuala-uhrien yhteydessä maininneet, että votjakit varsinkin eteläisillä alueilla ovat viime aikoina yhä yleisemmin omaksuneet tatarien rukoussuunnan. Tämä on tullut tavaksi myös ludissa palvottaessa. Jo Pallas tietää kertoa, että votjakit rukoilevat keremetissä kasvot etelään päin. Georgi sanoo samoin: "ut'is asettaa teuraat ja muut uhrit keremetissä tulen ääreen etelää kohti ja sanoo: Inmar, Saltan djes, me uhraamme sinulle punaisen oriin tai valkean lampaan viljankorjuun vuoksi, vapauta meidät taudeista, tee meidät rikkaiksi, anna terveyttä, siunaa hallitsijaa".

Hyvin yleinen viime aikoihin asti on edellisen ohella ollut tapa kääntyä uhrirukouksen aikana auringonnousuun päin. Niin kertoo jo Müller, että votjakit ja tsheremissit kääntävät rukouksen aikana kasvonsa itää kohti. Siinä asennossa uhripappi, joka seisoo kansan edessä, kumartaa maahan asti, samoin tekevät ne, jotka seisovat hänen takanaan. Myös Jelabugan piirin votjakkien sanoo Potanin rukoilevan "Sultania" kasvot itään päin. Samoin kertoo Buch Sarapulin piirin votjakeista.

Vielä kolmattakin uhrisuuntaa ovat votjakit noudattaneet ludissa palvoessaan. Bogaevskij kertoo, että Sarapulin piirissä on ludissa palvottu länteen päin käännetyin kasvoin. Samoin kuulin olevan tapana Birskin piirin Mozhgassa.

Mitä uhriruuista jää syömättä, on votjakeilla tapana kerätä liinaseen kotolaisille vietäväksi. Niin kertoo jo Georgi, että jäljelle jäänyt liha vietiin kotiin, jossa se nautittiin yhdessä vaimojen ja lasten kera. Samoin sanoo Gavrilov, että ruuan tähteet kannettiin kylään, jossa niitä naisetkin saattoivat nauttia. Vasiljev tietää, että uhrilihan ja -liemen loppu viedään vielä samana iltana uhrimenojen päätyttyä ludin-vartian taloon, minne kaikki kylän asukkaat miehet, vaimot ja neidot kokoontuvat. Vaimot tuovat tullessaan myös kumyshkaa. Uhripapit maistelevat juomaa sekä laulavat uhrilauluja, joiden sanat kuuluvat: " lud-asaba on toivottanut rauhaa ja suonut siunauksensa". Lihan tähteet, pannukakut ynnä muut ruuat jaetaan juhlavieraiden kesken. Usein jatketaan kylässä pitoja vielä pari, joskus kolmekin päivää.

Varhaisimpina aikoina ei uhrilihan jätteitä näytä niinkuin nykyään kuljetetun kylään. Siitä on todistuksena Müllerin lausunto, että votjakit ja tsheremissit keittävät ja syövät koko uhrieläimen yhdellä kertaa, sillä he pitävät syntinä, jos pienikin osa jää syömättä, sen vuoksi he kutsuvat niin paljon ihmisiä uhritilaisuuteen, että kaikki, mitä on keitetty, loppuisi.

Uhriteurasten syötäväksi kelpaamattomat osat, kuten luut, poltetaan nykyään juhlamenojen päättyessä, nahat ja lintujen höyhenet myy ludin-vartia enimmän tarjoavalle; rahat säilytetään ludille kuuluvana omaisuutena seuraavaan juhlaan.

Entiseen aikaan on näiden jätteiden kanssa toisin menetelty. Pallas kertoo itäisten votjakkien ripustavan härkien ja lampaiden päät sekä hevosen koko luurangon keremetissä olevaan puuhun, mutta ei nahkoja, jotka viedään kotiin ja myydään. Samoin kertoo Georgi huomauttaen, että nahat saa "tona", jolla hän tarkoittaa uhripappia. Vereshtshagin, joka kuvailee Sarapulin piirin tapoja, sanoo, että luut kannetaan metsään. Samoin tietää Bogaevskij, että luut kerätään niinikoppaan, jonka tere muutamien muiden henkilöjen seurassa vie vähän matkan päässä sijaitsevan kuusen juurelle. Sinne kannetaan myös riuvut, joissa kattilat riippuivat uhritoimituksen aikana.

Samoin kuin Georgi sanoo Haruzin, että uhriteuraan nahka tulee uhripapin hyödyksi. Behterev tietää, että nahka joko heitetään tuleen tai ottaa uhripappi sen itselleen. Ennen vanhaan näyttää kuitenkin nahatkin ripustetun uhrilehdon puihin. Niin kertoo Müller, että votjakit ripustivat puihin kaikenlaisia nahkoja ja asettivat ne tavallisesti puiston itäpuolelle tammeen tai koivuun, joita puita he pitivät suurimmassa arvossa. Missä venäläiset varastivat nahat, siellä oli tapana paloittaa ne veitsellä. Samoin kertoo Ostrovskij uhrinahkoja puihin ripustetun, mutta huomauttaa samalla, että nykyään on tämä tapa hyljätty syystä siitä, ettei edes nahkojen paloittaminen ole suojellut niitä varkailta.

Nykyään ei enää missään votjakkipyhäkössä huomaa uhrinahkoja riippumassa, niinkuin vielä usein itäisten tsheremissien uhrilehdoissa; sitä vastoin olen useissa paikoin Osan ja Birskin piirikunnan ludeissa nähnyt uhripuissa kokonaisia luurankoja, joita niihin on niiniköysin ripustettu. Varovaisuus, jota votjakit noudattavat uhrilihoja paloitellessaan, jottei yksikään luu särkyisi, sekä huolellisuus, jota he osoittavat niitä sitoessaan toisiinsa luonnollisessa järjestyksessä, johtunee käsityksestä, jonka Behterev sanoo heillä olevan, että se, mitä keremetin kunniaksi teurastetaan, ei kuole, vaan menee elävänä tämän olopaikkaan.

Huomattava piirre votjakkien lud-palvonnassa on lisäksi kynttiläin käyttäminen. Jo Aleksandra Fuchs kertoo Kasanin läänin votjakeista, että he keremetille uhratessaan kiinnittivät puuhun useita vahakynttilöitä. Puhuessaan lud-palvonnasta lausuu Gavrilov, että ludin-vartia teki palavasydämisiä tuohuksia, sytytti ne sekä asetti lud-kualassa olevan pöydän etelänpuoleiselle reunalle. Sarapulinkin piirin votjakkien kertoo Bogaevskij sytyttäneen ludissa olevan kuusen eteen kynttilöitä. Myös Vasiljev sanoo heillä olleen tapana asettaa kotitekoinen vahakynttilä uhrialttarille. Tämä tapa on ollut yleinen Birskinkin piirin votjakeilla. Uhrieläimet, joita votjakit teurastavat viettäessään juhlaa lud-haltiain kunniaksi, ovat paikkakunnan tavoista ja kansan varallisuudesta riippuvaisia. Bytshkov kertoo heidän teurastaneen keremetille uhriksi mustan lampaan, jonka he ostivat yhteisillä varoilla. Pahasin mukaan uhrattiin keremet-juhlassa ruskea hevonen, härkä, lammas, hanhi ja sorsa. Tästä tiedonannosta ei kuitenkaan voi varmasti päättää, onko lud- vai muusta lehtopalvonnasta kysymys. Georgi sanoo votjakkien uhranneen ruskean hevosen ynnä valkoisen lampaan. Aleksandra Fuchs tietää keremetille uhratun lampaita ja lintuja, samoin Wichmann. Shestakov sanoo, että silloin kun koko kylä uhraa, on uhrieläimenä hiirakko hevonen, mutta perhekunnan uhratessa varsa tai lintu. Vereshtshagin mainitsee edellisten eläinten lisäksi vielä vuohen. Samoin kuin Rytshkov, kertovat Buch ja Vasiljev, kumpikin Sarapulin piiristä, että lud-haltialle uhrattiin mustavillainen lammas. Vielä nykyään ovat hevosuhrit itäisillä votjakeilla varsin yleisiä, muilla votjakkialueilla ovat lud-uhrit sitä vastoin vähäpätöisempiä: lammas, hanhi tai sorsa. Tämän myöhemmän laiminlyömisen korvaamiseksi, mitä uhriantimiin tulee, on toisin paikoin tapana jonkun määrätyn ajan kuluttua viettää lud-juhlaa runsaammin uhrein. Niin vietetään esim. Mamadyshin piirin Oshtorma Jumjassa joka kuuden vuoden päästä kuat' ar vesaskon nimistä lud-juhlaa, jolloin uhrieläiminä pitää olla hiirakko varsa, lammas ja hanhi. Kylän väki tulee silloin runsaslukuisena uhripitoihin tuoden mukanaan juomaa, leipää, suolaa ja ryynejä.

Satunnaisissa uhreissa määrää uhrieläimet tuno. Vjatkan lääninlehdessä v:lta 1861 kerrotaan, että "pappi" ennen uhritoimitusta menee metsässä olevaan rukouspaikkaan, jonne kukaan muu ei saa astua, ja tutkii siellä itsekseen, millainen eläin on uhrattava. Sellainen uhriteuras on sitten hankittava mistä hyvänsä. Joskus tietäjä määrää uhriteuraaksi sen näköisen eläimen, joka hänellä sattuu olemaan itsellään ja ottaa siitä silloin erittäin kalliin hinnan. Behterev lausuu, että aluksi rajoitutaan vain uhrilupauksen tekemiseen. Se tapahtuu siten, että tuno käärii muutamia vaskirahoja riepuun sanoen: "näillä rahoilla, keremet, ostan sinulle hevosen, anna sairaalle elämä". Sitten hän panee riepuun myös vähäisiä hopearahoja sanoen: "hopeilla kaunistan hevosesi harjan". Lisäksi hän sirottaa siihen jauhoja lausuen: "paistanpa vielä leivänkin, kun vain suot sairaalle terveyden". Riepumytty sidotaan sen jälkeen kodan kattoon. Tällaisia lupausmyttyjä kertoo kirjailija samassa kodassa olevan kymmenen ja enempikin. Jollei tauti siitä tule helpommaksi, merkitsee se, että "keremet" vaatii heti uhrin ja määrätyn värinen eläin on silloin kohta markkinoilta ostettava.

Tavallisesti tapahtuu lupausuhri lud-kuzolle yksinkertaisemmin eli siten, että ludin-vartia, niin pian kuin hän saa asiasta tiedon, käy pihallaan tahi itse pyhäkössä leipä tai puurokuppi kädessä palvomassa pyytäen sairaan nimessä, että lud-kuzo leppyisi sekä odottaisi, kunnes sairaalla on tilaisuus toimittaa aikomansa uhri. Joskus lupaus on vielä uudistettava ennen varsinaista uhria. Pihalla rukoillessa ovat ludin-vartian kasvot aina käännettyinä sinne päin, missä lehto sijaitsee.

Monet seikat votjakkien lud-palvontaan liittyvissä menoissa ja käsityksissä osoittavat ilmeisesti, että se on läheisissä tekemisissä vainajainpalveluksen kanssa. Sellaisia piirteitä ovat, paitsi että lud-kuzo ilmaantuu uniin ihmisen muotoisena, jo se seikka että hän on määrättyyn alueeseen sidottu, jonka ulkopuolella ei hänelle voi uhria toimittaa. Vainajainpalvelukseen viittaa sitä paitsi votjakkien käsitys, että lud-haltiaa on palvottava suvuttain ja että ludin-vartian viran tulee mennä perintönä isältä pojalle tai, siinä tapauksessa, ettei perillistä satu olemaan, on tietäjän määrättävä viranperillinen. Itse palvontamenoissa on muutamilla seuduin säilynyt vanha manalan hengille omistettu, länteen päin kohdistuva uhraamissuunta ynnä mustat uhrieläimet, joita Sarapulin piirin votjakit ovat pyhittäneet lud-kuzolle, mitkä piirteet ovat epäämättömästi vainajainpalvontaan kuuluvia.

Toinen kysymys on, onko tämä uhripalvonta votjakeilla omaperäinen vai vieraan kulttuurivirtauksen tuoma. Se seikka, että votjakit uskovat lud-haltian ilmaantuvan unissa tatarin muotoisena, on viittauksena siihen, että tämän haltian palvominen olisi tullut heille naapurien taholta. Sitäpaitsi on huomattava, että votjakit käsittävät lud-palvonnan ennen kuuluneen myös tatarien pakanuudenaikaisiin uhrimenoihin. Bogaevskij kertoo mielenkiintoisen tarinan Sarapulin piiristä, jossa puhutaan, miten votjakit alkoivat ludia palvoa: "Entiseen aikaan, kun tatareilla ei vielä ollut nykyistä uskontoaan, rukoilivat nämäkin ludia. Mutta kääntyessään muhametinoppiin heitä kiellettiin käyttämästä jumalanpalveluksessa kynttilöitä ja sen vuoksi oli heidän hyljättävä lud. Lud tuli alakuloiseksi, lähti vaeltamaan pitkin maailmaa tavattoman kauniine liinoineen sekä itki sanoen: ken minut ottaa vastaan, kuka minua palvoo, sille minä annan loppumattoman nnen. Silloin tyhmä votjakki kauniin pyyhinliinan lumoamana alkoi sitä palvoa." — Erään toisen tarinan mukaan tatarit kerran teurastivat hevosen ludille, mutta uhriteuraan pään he heittivät metsään, votjakit huomasivat sen, ottivat pään ja siitä asti he ovat ludia palvoneet.

Lisäksi on lud-palvonnan vieraita piirteitä votjakkien usko, että lud-palvonnassa on ehdottomasti puhtautta noudatettava, koska lud-kuzo ei voi sietää vähintäkään epäsiisteyttä; samaten heidän käsityksensä, ettei ludin-hoitajan sovi syödä sianlihaa. Sitäpaitsi saattaa sitä osoittaa myöhäisperäinen hevosuhri, joka erityisesti liittyy lud-palvontaan. [Vielä nykyään, kuten Vereshtshagin huomauttaa, ovat votjakit tietoisia siitä, ettei heillä entisinä aikoina ole ollut tapana uhrata hevosia.]

Votjakkien perimätietoa, että lud-uhria vastaava palvonta on heidän naapurikansoilleenkin ollut tunnettu, tukevat historialliset tosiasiat. Nykyään emme tosin enää muhametinoppiin kääntyneillä tatareilla tapaa vastaavia uskomuksia, — jälkiä niistä näyttää vielä viime vuosisadan alkupuoliskolla kyllä olleen olemassa —, mutta votjakkien pakanallisilla naapurikansoilla tsheremisseillä ja tshuvasseilla on samanlaatuinen lehtopalvonta yhä edelleen käytännössä. Tshuvassit nimittävät niin hyvin lud-pyhäkköä vastaavaa puistoa, kuin siinä asuvaa haltiaa "kirämät" nimellä. Tällä nimityksellä palvovat myös kristityt tatarit, jotka enemmän kuin heidän muhametinuskoon kääntyneet kansalaisensa ovat säilyttäneet pakanuudenaikaisia peruja, kostonhimoista ja vaateliasta henkeä. Sana "keremet", joka arapian kielessä merkitsee "pyhää, koskematonta", lienee alkujaan ollut itse pyhäkön eli uhrilehdon nimitys, vaikka se myöhemmin on tullut merkitsemään myös pyhäkössä asuvaa henkeä. Että tshuvassien "kirämät" vastaa votjakkien lud-haltiaa, osoittaa parhaiten lud-palvonnassa ilmaantuva sana "Sulton" eli "Sultan", joka on tshuvassienkin kirämät-haltian kunnianimitys. Tämä alkujaan arapialainen sana, joka merkitsee ruhtinasta eli hallitsijaa, osoittaa, kuten monet edellämainitut seikat, vieraan sivistyksen kosketusta, mutta ei ainoastaan sitä, vaan se todistaa samalla, että votjakit turkkilais-tatarilaisten kansain alaisina ovat lehdossaan palvoneet vierasta hallitsijaa. Lud-haltian ruhtinaallista alkuperää osoittanee lisäksi sen nimitys lud-asaba ("lud-herra") sekä se seikka, että tätä yleisesti pidetään ankarana ja vaateliaana olentona.

Kaikesta huolimatta emme vielä ylläolevan perustuksella voi päättää, että votjakkien lud-uhreilla tykkänään olisi vieras alkuperä. Epäilyksiä herättää jo votjakkien oma vakiintunut nimitys "lud" ynnä oikeutettu olettamus, että heillä heidän vapautensa aikana on ollut omiakin sankariruhtinaita, joita varten he epäilemättä ovat uhrilehtoja perustaneet. Lisää valaistusta lud-kysymykseen saamme tsheremissien vastaavaa uhripalvontaa tutkimalla.

Jälkiä siitä, että votjakeillakin on ollut sankarinpalvontaa, on säilynyt meidän päiviimme asti. Mielenkiintoisen esimerkin tietää Wichmann mainita Jelabugan Bussurman Mozhgasta, missä 11 kyläkuntaa viettää kanta-isänsä Mardanin muistoa. Urhoollinen Mardan oli aikoinaan tullut pohjosesta päin ja valinnut Bussurman Mozhgan asuinpaikakseen. Joka kolmas vuosi uhrataan hänelle hevonen ja hänen vaimolleen lehmä. Vuosittain uhrataan sitä paitsi lammas. Kiitossanat, mitkä Mardanille uhrattaessa lausutaan, kuuluvat: "Yhdessä annamme nyt sinulle hevosen. Antamistasi hyvistä lapsista ja hyvästä viljasadosta kiitämme sinua, Mardan-isämme!" — Uhripaikalla, joka sijaitsee korkean kuusen juurella Kynjegshur puron rannalla, ei kuitenkaan ole nimenä lud, vaan t'shekaskon inti ("rauhoituspaikka").

Kysymykseen, onko syrjäneilläkin ollut veljeskansan lud-palvontaa vastaavia uhrimenoja, ei voitane antaa mitään varmaa vastausta. Kuitenkin viittauksia siihen tapaa Pyhän Tapanin elämäkerrasta, missä jumalankuvia sanotaan olleen paitsi kylissä ja taloissa myös metsissä ja kukkuloilla. Vastineita votjakkien lud-kualoille voivat myös hyvin olla Pyhä Tapanin hävittämät ja polttamat epäjumalan huoneet, joissa oli kuvia, uhripöytiä ja uhriantimia. Samoin kuin votjakit kavahtivat syrjänitkin kaikkea jumalille omistettua, uskoen että se, joka jumalille kuuluvaan omaisuuteen koskee, tulee taudin väänteisiin, tuskiin ja poltteeseen.

Syrjäneilläkin olleeseen suku-palvontaan siinä viittaa ilmeisesti seuraava arvokas tiedonanto: "Permissä oli näet useanlaisia epäjumalia, toiset suuria ja pieniä, toiset keskikokoisia; muutamat olivat kuuluisia ja mainioita, muutamia oli aivan lukemattoman paljon; toisia rukoilivat vain harvat ja osoittivat niille vähäistä kunniaa, mutta toisia palvoivat monet ei ainoastaan lähelläasuvat, vaan myös kaukaiset. Heillä on muutamia epäjumalia, joiden luokse he tulevat kaukaa ja tuovat kaukaisista paikoista niille lahjoja, semmoisiakin, jotka ovat kolmen ja neljän päivän matkan päässä ja viikonkin matkan päässä…"

Tällaisia suuria uhrijuhlia eivät votjakit kuitenkaan vietä ludissa, vaan monen kylän yhteisissä uhrilehdoissa.

Kylien yhteinen uhripalvonta.

Suurenmoisimmat votjakkien monista uhrijuhlista ovat ne, joita useiden kyläkuntien asukkaat yhdessä viettävät. Uhripaikka, joka sukupolvesta sukupolveen on sama, monesti vuosisatoja vanha, aidattu uhrilehto, sijaitsee tavallisesti kauniilla, silmäänpistävällä paikalla, mikäli mahdollista jonkin lähteen tai puron läheisyydessä. Lehdon ulkomuoto aitauksineen ja korkeine uhripuineen muistuttaa suuresti edelläkerrottua ludia, niin että niitä ulkonaisten tuntomerkkien perusteella on usein vaikea, jopa mahdoton toisistaan erottaa.

Niitä lähemmin keskenään vertaillessa huomaa kuitenkin muutamia vähäpätöisiä eroavaisuuksia. Niin esim. pinta-alaltaan on monen kylän yhteinen pyhäkkö tavallisesti ludia suurempi. Sitäpaitsi on sen aitauksessa usein pari, joskus kolmekin porttia, jotavastoin niitä ludissa aina on vain yksi. Lisäksi ansaitsee mainitsemista, ettei kylien yhteisessä uhrilehdossa kuten ludissa milloinkaan näe kuala-rakennusta eikä erityistä aitauksella muusta uhripaikasta erotettua osastoa, jota pidettäisiin muuta pyhäkön aluetta pyhempänä.

Yhtäläisyydestä, joka vallitsee yllämainittujen uhrilehtojen välillä, johtuu, etteivät useimmat votjakkien uskontoa ja palvontaa esittävät kirjailijat tee minkäänmoista erotusta ludin ja kysymyksessä olevan uhrilehdon välillä. Aminoffkin, joka v. 1878 matkusti votjakkimailla ja kielellisten tutkimustensa ohella ehti kiinnittää huomiotansa myös votjakkien uskomuksiin, nimittää kumpaistakin kysymyksessä olevaa lehtoa votjakinkielellä lud sanalla, käyttäen kuitenkin kyläkunnan uhrilehdosta puhuessaan sanaa gurt-lud ("kylälud") erotukseksi monen kylän yhteisestä, jota hän nimittää meren lud ja elen lud. Buch, joka kirjoitti jotakin vuotta myöhemmin, nimittää monen kylän yhteistä uhripuistoa nimityksellä budzim lud ("suuri lud"). Kumpikin kirjailija käyttää näin ollen lud sanaa, samoin kuin venäläiset keremet nimeä, merkitsemään uhrilehtoa yleensä. Kuitenkin, kuten Wichmann huomauttaa, votjakit itse tekevät jyrkän erotuksen ludin ja muitten uhrilehtojen välillä. Lud, hän sanoo, on paikka, jossa pahalle hengelle uhrataan, muut ovat rukouspaikkoja ( vesaskon inti ). Huomattava ero ludin ja monen kylän yhteisen uhripaikan välillä tehtiin myös kaikkialla, missä matkoillani oleskelin. Aivan yleinen on usko, että lud-haltia ( lud-kuzo ) asustaa vain lud-pyhäköissä, mutta ei koskaan kylien yhteisissä uhrilehdoissa, joita votjakit erotukseksi edellisistä ynnä muista uhripaikoista nimittävät budzim kuriskon inti ("suuri palvontapaikka").

Eroavaisuuksia huomaa myös itse uhripalvonnassa. Jo se seikka on huomattava, ettei monen kylän yhteisiä uhrilehtoja, kuten ludeja, ole läheskään kaikissa votjakkikylissä, vaan ainoastaan vanhoissa emäkylissä, joihin ympärillä olevat, näistä myöhemmin syntyneet kyläkunnat saapuvat palvomaan. Sitäpaitsi on mainittava, ettei useiden kyläin välistä uhrijuhlaa vietetä yhtä useasti kuin lud-juhlaa, vaan tavallisesti jonkun pitemmän väliajan kuluttua. Ei siihen myöskään ryhdytä kuten lud-palvontaan milloin mistäkin satunnaisesta syystä. Lisäksi eroaa ensinmainittu jälkimäisestä siinäkin, että sitä vietetään paljoa juhlallisemmin, uhrimenot kestävät monta päivää, usein kokonaisen viikon, jolloin uhriteurasten luku joskus nousee moniin kymmeniin. Buch mainitsee vielä erään huomattavan eroavaisuuden lausuessaan, etteivät monen kylän yhteisjuhlaan ota osaa ainoastaan miehet, kuten lud-juhlaan, vaan myös naiset ja lapset. Saman huomion tein minäkin matkoillani; kuitenkin on mainittava, ettei naisilla aina, kuten miehillä, ole oikeutta astua itse uhrilehtoon, vaan heidän on lapsineen jäätävä aitauksen ulkopuolelle, jossa he polvistumalla ottavat osaa rukouksiin. Siellä heillä myös on tapana nauttia uhriruokaa, jota miehet lehdosta heille kantavat. Toisinaan, varsinkin Birskin piirissä, jäävät miehistäkin ne, jotka eivät tavalla tai toisella ota osaa itse uhritoimituksiin, pyhäkön ympärillä olevalle aukealle kedolle.

Suuremman tai pienemmän uhripiirin keskustana on votjakkien uhrilehdoilla enemmän tai vähemmän huomattava merkitys. Kuuluisimpia heidän suurista kylien yhteisistä uhrijuhlistaan ovat n.s. bulda-uhri ( bulda-ves ) Jelabugan piirissä sekä Mamadyshin piirin Nyrjan kylän uhrijuhla. Edellisen, jota vietetään Bussurman Mozhgassa, sanoo Wichmann olevan suurenmoisimman sen puolen uhrijuhlista. Sitä vietetään joka kolmas vuosi ja sadottain votjakkeja yhdestätoista kyläkunnasta ottaa siihen osaa. Uhripaikka on aidattu ja siinä on ainoastaan yksi portti lännen puolella. Uhripappeja on tilaisuudessa kolme; uhrieläimiä ovat orivarsa, musta härkä, punainen vasikka ja pari valkeita hanhia. [Potanin tietää bulda-uhreja vietettävän useammassa eri kylässä.]

Vielä mahtavampi on Nyrjan kylän suuri uhrijuhla, johon paitsi Mamadyshin piirin votjakkeja lukuisat joukot Vjatkankin läänin puolelta ottavat osaa. Uhripyhäkkö sijaitsee, kuten Aminoff mainitsee, mäen vietteellä luonnonihanalla paikalla. Pyhäkön keskellä kohoaa ikivanha tammi, jota ympäröi aukea keto, kedon syrjilläkin kasvaa komeita tammipuita. Lehto on suojattu hyvin hoidetulla aitauksella, jonka porttia ei saa avata muulloin kuin joka kolmas vuosi vietettävää uhrijuhlaa varten, silloinkin vasta sen jälkeen kuin siihen on lupa hankittu erityisillä rukouksilla ja uhreilla. Ostrovskij, joka muutamaa vuotta aikaisemmin kävi pyhäkköä tarkastamassa, sanoo lehdossa olleen kaksi aitausta, joista toista käytettiin uhriksi tuotujen teuraiden säilyttämistä varten.

Vanhin tieto Nyrjan kylän palvonnasta on kreivitär Fuchsin matkakirjeissä. Niissä tosin ei mainita itse uhripaikan nimeä, mutta eräistä yksityisseikoista voi päättää, että on kysymys mainitun kylän uhrikokouksesta. Kirjailijatar näet kertoo, ettei uhrijuhlaan kerääntynyt palvojia ainoastaan ympärillä sijaitsevista lähikylistä, vaan vielä kahdensadan virstan päästäkin. Uhriteuraina, joita yhteisillä varoilla hankittiin, käytettiin, paitsi lehmiä ja lampaita, lukuisat määrät kotilintuja. Juhlan aikana uhrikansa oleskeli pyhäkössä neljä päivää; päivin palvottiin, öin syötiin uhrilihaa sekä poltettiin luita. Uhrijuhlaan hankittiin myös joutsenpari, joita lintuja votjakit kumarsivat maahan asti ja jotka uhrimenojen loputtua laskettiin vapauteen. Monesti on ollut tapana lähettää vielä miehiä saattamaan niitä Vjatkan tai Kaman rantaan. Lähettien tuli taivuttaa rantalaisia pyynnöillä ja rahapalkkioilla suojaamaan pyhiä lintuja, sillä votjakit uskovat, että joutsenet rukoilevat Inmarilta heille onnea ja viljaa.

Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin kertoo Ostrovskij, että Nyrjan suureen uhrikokoukseen saapui kansaa aina neljään sataan henkeen saakka ja että suurten uhriteuraiden luku toisinaan saattoi nousta kuuteenkymmeneen. Joutsenistakin, joista votjakit maksoivat 25-40 ruplaa ja joita he uhrilehdossaan ruokkivat herkuillaan, tietää kirjailija kertoa. Samalla hän mainitsee, ettei pyhiä lintuja milloinkaan teurasteta, vaan niiden jalkoihin sidotaan hopearahoja sekä saatetaan ne juhlallisesti kolmivaljakolla Vjatka-joen rantaan, jossa ne lasketaan vapauteen.

Aminoff kertoo muistiinpanoissaan Nyrjan uhrijuhlassa teurastetun kolme, neljä hevosparia, pari härkää ja lehmää ynnä n. 50 oinasta ja lammasta. Vasiljev, joka varmaankin seuraa seudun perimätietoa, laskee uhriteurasten luvun paljoa suuremmaksi sanoen, että lukuunottamatta härkiä oli lehmiä 80 ja yhtä paljon hevosia sekä pientä karjaa. Sitä paitsi kirjailija kertoo uhratun myös rahoja, pyhäkössä näet oli ontto lehmus, jonka onteloon useat uhrivieraista panivat roponsa.

Viime aikoina ei Nyrjan kylän uhrijuhlalla enää ole ollut sen entistä upeutta. Uhrieläinten lukumäärä on vähitellen supistunut. Etäisemmistä kyläkunnista on vuosi vuodelta yhä harvalukuisemmin saavuttu pyhäkköön, useimmiten vain siinä tapauksessa, että on ollut joku uhrilupaus täytettävänä. Kuitenkin vanhemmalla sukupolvella on vielä tuoreessa muistissa juhlan vanha viettotapa, sen suurenmoiset esivalmistukset, loppumattomat jonot uhriteurasten kuljettajia ja satoihin nousevat hevoskuormat juhlapukuista yleisöä, jonka sijoittamista varten naapurikylienkin oli avattava ovensa. Koko juhlan ajan, kestipä sitä viikon tai pari, paloivat uhritulet lehdossa yötä päivää, nuoriso huvittelihe ja vanhukset tarinoivat uhritoimitusten lomassa päivän tärkeistä tapahtumista sekä tulevien uhrijuhlien viettämisestä. Olipa entiseen aikaan jonkinlaisia markkinoitakin pidetty. Innostuen vanhukset selittävät lapsilleen, miten silloin oli Nyrjassa iloa ja elämää.

Viimeisen kerran vietettiin votjakkien suurinta uhrijuhlaa v. 1907. V. 1910 paikallinen hallitus kielsi jostakin syystä uhrikokouksen pitämisen.

Votjakkien monen kylän yhteinen uhrijuhla muistuttaa niin hyvin kuala- kuin lud-palvontaa siinä, että sitä vietetään määrätyn suvun kesken. Suku tässä tapauksessa on kuitenkin jo kasvanut koko laajaksi, monta kyläkuntaa käsittäväksi sukukunnaksi, jota votjakit nimittävätkin aivan erityisellä nimityksillä mer tai el'. Näistä sanoista on itse uhrijuhla saanut nimen, meren ves tai elin ves. Mer ja el' sanoja, joista ensiksimainittu on tunnettu myös tsheremisseille, votjakit käyttävät yksinomaan uskonnollisessa merkityksessä ja kummallakin tarkoitetaan samojen uhrivelvollisuuksien yhdistämiä kyläkuntia. Siihen katsoen, että votjakkien yhteiselämä entiseen aikaan on suuressa määrin ollut heidän uskonnostaan riippuva, voi olettaa, että "uhripiiri" käsitteellä on votjakkien itsenäisyyden aikana ollut myös huomattava yhteiskunnallinen merkitys. Smirnov selittää tunnetussa teoksessaan, että Birskin piirin votjakit, joilla mer sana yhä edelleen on käytännössä, ymmärtävät sillä samoihin uhritoimituksiin osaaottavia kyläkuntia. Esimerkkinä hän mainitsee, että Osan piirin Varjazhin kylä seitsemine naapurikylineen, jotka palvovat samassa uhrilehdossa, muodostavat votjakkien käsityksen mukaan merin. Smirnov tarkoittaa, näin ollen mainitulla sanalla itse palvonta-aluetta eli uhripiiriä. Muutamat kirjailijat johtavat sen venäläisestä "mir" sanasta, joka merkitsee kyläyhteiskuntaa. Niin kääntää esim. Blinov nimen mer-ves venäjäksi "mirskoe molenie" ("kyläkunta-palvonta"). Myöskin el' sanalla ovat jotkut kuten Jakovlev ymmärtäneet uhripiiriä (okrug). Smirnov sitävastoin käsittää viimeksimainitulla sukukuntaa, jolla on sama suvunalkaja eli kantaisä. Tatarin kielessä (Kas. tat. il ), josta tämä sana on lainattu, se merkitsee sekä kylää että sukulaiskylien yhteyttä kuin myös asumusaluetta. [Wichmannin muistiinpanojen mukaan on mer-vösj (Birskin piirin Bolshoj Katshakissa) neljän kylän yhteinen uhrijuhla. Eljyn-vösj toimitetaan joka vuosi vuorottain jossakin kylistä Starij Varjash, Altaevo tai Kyrga. Siihen kokoontuvat kaikki Birskin piirin votjakit. Silloin kun jossakin mainituista kylistä oi ole tätä uhrijuhlaa, toimitetaan samassa paikassa mer-vösj s.o. pienempi suku-juhla.]

Joka tapauksessa ei voitane epäillä, että kysymyksessä oleva kylien yhteinen uhripalvonta ainakin alkujaan on tapahtunut määrätyn suvun kesken. Siihen viittaa jo se seikka, että uhripyhäköt aina sijaitsevat vanhoissa emäkylissä, joissa näistä polveutuvat uutiskyläläiset käyvät palvomassa, sillä nuoremmissa kylissä ei mitään suuria uhrijuhlia vietetä. Mutta ennen kaikkea on huomattava, että votjakit itse, varsinkin niillä seuduin, missä asutus on vanha ja vakiintunut, pitävät samassa uhripyhäkössä palvovia samaan sukukuntaan kuuluvina, kutsuvatpa eri uhrisukuja määrätyillä nimityksilläkin. Mamadyshin piirin Staraja Utshassa, joka sijaitsee kymmenkunnan virstaa edellämainitusta Nyrjasta, kuulin viimeksimainitun kylän uhrijuhlaa nimitettävän birvil ves ("b.-uhri") ja siinä palvovia lähikyläläisiä birvil-kalik ("b.-kansa"). Samoin kutsuvat Nyrjan seudun asukkaat Staraja Utshan uhrijuhlaa, johon ottaa osaa kymmenen kyläkuntaa, nimellä ut'sha-ves ("u.-uhri") ja palvojia ut'sha-kalik ("u.-kansa"). Kuitenkin on utsha-kansakin perimätiedon mukaan entisinä aikoina ottanut osaa Nyrjan uhreihin. Muistona siitä on vielä meidän päiviimme asti säilynyt tapa toimittaa taudin tullen tietäjän määräyksestä uhrilupaus Nyrjan pyhäkölle, mikä lupaus pannaan täytäntöön yleisen määräaikaisen uhrijuhlan aikana. Nyrjan puolen asukkaat sitä vastoin eivät ole milloinkaan tuoneet uhria utsha-kansan yhteispyhäkköön.

Lisäksi on eräs mielenkiintoinen muistotieto olemassa, joka selvästi osoittaa, ettei monen kylän yhteinen uhrijuhla alkujaan ole ainoastaan ollut määrätyn alueen, vaan todella samaan sukukuntaan kuuluvien asia. Wichmannin arvokkaissa kansanrunouskokoelmissa kerrotaan näet, että samat yksitoista kyläkuntaa, jotka ottavat osaa edellämainittuun bulda-uhriin, polveutuvat samasta, ennenmainitusta Mardan kantaisästä.

Kuten kuala-palvonnassa jakaantuvat votjakit suurempaan tai pienempään sukuun myös kylien yhteiseen uhripalvontaan nähden. Paitsi laajemman suvun eli heimon yhteisessä uhripyhäkössä, joka aina sijaitsee suvun alkajan asuinsijoilla, palvovat votjakit samalla myös vähemmän sukupiirin pyhäköissä, joiden uhreihin ainoastaan muutamat harvat kyläkunnat ottavat osaa. Esimerkkinä mainittakoon, että seitsemän kylää Mamadyshin piirissä, jotka yhdessä joka kolmas vuosi palvovat emäkylän nim. Staraja Jumjan upeassa Yzerno-puron rannalla sijaitsevassa uhrilehdossa, ottaa sitäpaitsi lukuisien muiden kylien kanssa osaa Nyrjan kantakylän suuriin suku-uhreihin. Samaten ottaa neljä Birskin piirin votjakkikylää, jotka palvovat Kaimashebash nimisen emäkylän uhrilehdossa, sitä paitsi yhdentoista muun kylän kanssa osaa vanhan kantakylän Staraja Kyrgan suuriin, joka kolmas kesä vietettäviin suku-uhreihin. Kuten kuala-palvonnassa on tässäkin suhteessa huomattava, etteivät vanhemman sukupiirin jäsenet milloinkaan mene palvomaan nuoremman sukupiirin uhrilehtoihin, vaan aina päinvastoin. Eivät myöskään pienemmät sukupiirit, jotka samaan suurempaan sukuun kuuluen ottavat osaa yhteisiin suuriin heimouhreihin, tule palvomaan toistensa uhrilehtoihin. Näin ollen on sukupalvonta apulähteenä votjakkiasutuksen leviämistä tutkittaessa.

Koska kylien yhteiset uhripyhäköt yleensä ovat hyvin vanhoja, ja uusia sellaisia perustetaan ani harvoin, ovat tiedot uuden sukupyhäkön perustamismenoista perin harvinaisia. Ainoastaan se tieto on olemassa, että tuno (tietäjä) määrää uuden uhripaikan. Että nuoremmat sukupyhäköt ovat olleet jossakin suhteessa suuremman kantasuvun pyhäkköön, osoittaa ainoastaan muutamissa seuduin meidän päiviimme asti säilynyt tapa käyttää vähemmissä uhrijuhlissa kerääntyneiden uhrirahojen ylijäämät heimon yhteisen uhrijuhlan hyväksi.

Iästä riippuen uhrilehto on harvemman tai useamman kyläkunnan yhteinen. Monesti on vanhoissa emäkylissä useampiakin eri aikoina perustettuja lehtoja, joiden perustamisen syitä ei nykyinen polvi osaa selittää. Niin kertoo Wichmann Jelabugan Mozhgassa vietetyn useita suuria sukujuhlia. Paitsi bulda-uhriin otti yksitoista kylää osaa myös Mishka-lähteen palvontaan ( Mishka-oshmes vesaskon ), jota vietetään joka kolmas vuosi mainitun puron rannalla sijaitsevassa aidatussa uhrilehdossa. Juhlaa, jota tavallisesti vietetään kesällä, kesäkuun lopulla, kestää neljä, viisi päivää. Uhriteuraat ovat samat kuin bulda-uhrissa, paitsi että hanhipareja on kaksi. Kolmas mainitun kylän suurista suku-uhreista on demen vös, jota vietetään vuosittain, mutta johon ainoastaan kolme kylää ottaa osaa. Uhripyhäkkö eroaa siinä suhteessa edellisistä, että paikka, missä uhrieläin teurastetaan, ynnä luukuoppa ovat erikseen aidatut. Uhriteuraita ovat härkä, nuori lehmä, orivarsa ja tamma sekä hanhipari. Kahta ensiksimainittua uhrijuhlaa ei, kuten kertoja huomauttaa, vietetä milloinkaan yhtenä ja samana vuotena.

Myöskin Birskin piirin Mozhgassa vietetään useita suuria suku-uhreja. Joka kolmas vuosi vuorotellen palvotaan rukiin kukinta-aikana eräässä haapalehdossa sekä vizhpum-ves ("sillanpää-uhri") ja künserek-ves ("kolmio-uhri") pyhäköissä. Ensimäiseen ottaa osaa viisitoista, toiseen kaksitoista ja kolmanteen kolme kylää. Viimeksimainituissa uhripaikoissa teurastetaan ainoastaan kolme uhrieläintä, hanhi, varsa ja vasikka, ensinmainitussa viisi, nim. valkoinen hanhi, joka vie viestin Inmarille, ruskea, puolentoista vuoden vanha varsa kurbon-uhrina Inmarille, samanlainen viranhaltijalle ( d'u-kilt'shin ), ruskea hieho vorshudille sekä musta härkä maanhaltialle ( mu-kilt'shin ). Edellisten lisäksi vietetään vielä vuosittain kesäkuun lopulla eräässä tammilehdossa "imenlek" (tat. imännek = tammisto)-juhlaa, johon viisitoista kylää ottaa osaa. Uhrieläimet ovat samat kuin haapalehtojuhlassa. Kahta viimeksimainittua nimittävät kyläläiset erotukseksi muista mer-ves ja el'in-ves nimityksillä. Ympärillä sijaitsevissa lähikylissä ei tällaisia suuremman suvun keskisiä uhrijuhlia vietetä.

Nykyaikana emme enää voi varmasti päättää, onko kylien yhteisessäkin uhrijuhlassa toimivien pappien virka perinnöllinen. Yleisin tapa nykyään on valita uhripapit arvalla kutakin yksityistä uhrijuhlaa varten. Ainoastaan Aminoff tietää kertoa, että Nyrjan uhripyhäkön papin arvo oli perinnöllinen. Buch kertoo Sarapulin piiristä, että kylien yhteisellä uhrilehdolla oli erityinen tietäjän ( tuno ) määräämä virkailija budzim-lud ut'is ("suuren lehdon vartia"). Jelabuzhskij sanoo, puhuessaan votjakkien uhripapeista yleensä: "Yksityisissä uhreissa on uhripappina perheen isä eli vanhin nainut poika, kyläuhreissa kyläyhteiskunnan siksi kertaa valitsema henkilö, mutta monen kylän yhteisessä, lud- ja kuala-pyhäköissä erityinen toimitusmies ( vesas ), jonka tuno valitsee elinkautiseksi papiksi".

Vanhin votjakkien monen kylän yhteistä uhrijuhlaa koskeva kuvaus on eräässä Vjatkan hiippakunnanarkistossa olevassa asiakirjassa v:lta 1836. Lähetyssaarnaaja Dvinjaninov kertoo siinä nähneensä, mitenkä yhdeksän Sarapulin piirin kyläkuntaa kesäkuun 19:nä päivänä v. 1836 viettivät yhteistä uhrijuhlaa. Pienessä Sosnovkan ja Byzinovin kylien välisessä metsikössä, joka sijaitsi n. puolen virstan matkan päässä kummastakin kylästä, kansajoukot seisoivat tuuhean kuusen ympärillä, minne uhriateria oli valmistettu. Kansan keskellä rukoilivat papit kuusen oksien alla. Pyhäkköön oli tehty vähäinen pöytä, joka oli pellavaisella liinalla katettu. Pöydälle oli sitäpaitsi siroitettu kuusenhavuja, joiden päälle oli asetettu puinen ruokavati sekä kumyshka-astia. Muut ruokakupit, joita oli suuri joukko, olivat ladotut maahan uhripöydän ja kuusen ympärille; lehmänliha kiehui kattilassa. Pääpappi oli pöydän ääressä polvillaan kasvot käännettyinä kuusta kohti. Mitään "pyhimyksenkuvia" (ikoneja) ei ollut. Uhripöydän viereen oli kuusen juurien lomitse kaivettu noin kyynärän syvyinen kuoppa, johon oli asetettu uhrieläimen sisälmyksiä.

Puolen vuosisataa myöhemmältä ajalta on Buchin samaa votjakkialuetta koskeva esitys, jossa kirjailija kertoo kylien yhteisiä uhrijuhlia vietettävän toisinaan kevätkylvön jälkeen, joskus helluntain tienoissa, toisin paikoin Pietarin päivän "lehti-olut" juhlana. Silloin kokoontuu uhrikansaa kymmenestä, joskus viidestätoista kylästä uhraamaan Inmarille ja mu-kilt'shinille (maan jumaluudelle). Juhlaan eivät ota osaa ainoastaan miehet, vaan myös vaimot ja lapset. Osa uhria asetetaan uhripöydälle ( vile mit'son dzhek ), osa heitetään tuleen. Uhrieläiminä, joiden luku joskus nousee viiteentoista asti, käytetään sarvikarjaa, lampaita ja hanhia, joita tunon määräämä badzim lud-ut'is uhraa. Kirjailija huomauttaa lopuksi, etteivät itse uhrimenot missään suhteessa eroa lud-uhrien menoista.

Täydellisin saman piirikunnan nykyisiä uhritapoja koskeva kuvaus on Vasiljevin teoksessa. Uhriajan lähestyessä pidetään kokous, jossa päätetään lähemmin juhlan viettopäivästä. Samalla pannaan toimeen rahankeruu uhrieläinten ostamista varten sekä valitaan sopivia henkilöjä hankkimaan teuraat, joiden karvaväri on edeltäpäin määrätty. Uhrieläimiä ovat tässä tilaisuudessa musta härkä, ruskea vasikka sekä nuori ruskea tai harmaa varsa. Musta on ehdottomasti uhrattava maan jumaluudelle ( mu-kilt'shin ) ja samalla viljanhaltialle ( ju-kilt'shin ), jotteivät madot söisi siementä. Ruskea vasikka teurastetaan kilt'shin-inmarille, jotta lämpöiset säät olisivat pysyväisiä. Varsa uhrataan ukkosen ja salaman haltialle, jottei syntyisi vahingollisia raeilmoja eikä tuhoavia rankkasateita. Kun kaikki uhrin esivalmistukset on saatu kuntoon, heitetään uhrin toimitusmiehistä arpaa. Ensimäinen arpa määrää rukoilijan ( vesas ), toinen savustajan ( tilas ), kolmas ja neljäs teurastajat ( part't'shas ), viides ja kuudes tarjoilijat ( kodok ) ja seitsemäs kattilan-vartian ( purti nuldis ).

Ensimäisenä juhlapäivänä uhrataan härkä, jonka toimitusmiehet tuovat pyhäkköön. Samalla tuodaan joka talosta leipää, jonka päälle on asetettu ohukainen ynnä voita sekä sitäpaitsi kumyshkaa. Uhriantimet kannetaan uhripaikkaan valkoiseen liinaan käärittyinä. Heti lehtoon tultuaan uhraajat tekevät tulen. Senjälkeen levitetään pöytäliinat riviin toinen toisensa viereen kedolle ja uhriantimet ladotaan niiden päälle kauniiseen järjestykseen. Liinojen alle siroitetaan vihreitä havu- tai lehtipuun oksia vuodenajasta riippuen. Vesas vuodattaa pulloista, joita jokaisesta talosta on tuotu uhripyhäkköön, vähäisen kumyshkaa erityiseen maljaan. Nyt kaikki ottavat lakit päästään ja laskeutuvat polvilleen. Ääneen rukoilemalla vesas vihkii leivät ja jättää ne "savustajan" huostaan. Tämä taittaa jokaisesta palan maahan kaivettuun uhrikuoppaan. Sen jälkeen kukin maistaa omaa leipäänsä. Samoin menetellään myös kumyshkan kanssa, jota yksityisistä pulloista on vuodatettu erikoiseen maljaan. Sitten uhrikansa hajaantuu joksikin aikaa. Nuoriso alkaa huvitella, leikkiä ja soitella. Miehet ja naiset ilahuttavat toisiaan tarjoilemalla kumyshkaa. Sinä aikana vesas ja "teurastajat" tutkivat uhrin otollisuutta kaatamalla härän selkään raikasta lähdevettä vihreiden lehvien läpi. Kun ennusmerkki vihdoin on saatu, s.o. eläintä on puistattanut, sidotaan uhrin jalat niiniköydellä yhteen ja part't'shas pistämällä teurastaa härän. Veri vuodatetaan puuvatiin, josta se myöhemmin ammennetaan keitettäväksi. Nyt ripustetaan eläin puuhun nylkemistä varten, minkä jälkeen lihat paloitellaan uhripatoihin. Vesas pitää huolen juhlaruuan valmistamisesta. Kun uhriliha on kypsynyt, kaadetaan liemi puuvatiin ja lihat kasataan kaukaloon. Tällöin on aika kutsua koolle uhrikansa, sillä nyt alkaa uhripappi liemikuppi kädessä lukea rukousta. Sen jälkeen hän jättää uhrivadin "savustajalle", joka vihreiden lehvien läpi vuodattaa kolme lusikallista lientä ennenmainittuun kuoppaan. Kun rukous, jota luettaessa vaimot ja lapset seisovat erikseen miesten takana, on päättynyt, hajaantuu uhrikansa jälleen. Vesas kaataa nyt ryynejä lihaliemeen, jota kattilaan on jätetty uhripuuron keittämistä varten. Ruuan kiehuessa papit juovat kumyshkaa sekä maistelevat lihalientä. Kun ryynikeitoskin on vuorostaan valmistunut, kehoitetaan uhrikansaa jälleen kokoontumaan, sillä uhriruoka on rukouksilla siunattava ja osa on lehvien läpi kaadettava uhrikuoppaan. Sen jälkeen tapahtuu uhriruokien jako. Kukin saa sikäli, mikäli hän on tuonut rahaa uhriteurasten ostamista varten. Saatuaan ruokaosansa kukin istuutuu kedolle aterioimaan. Luut kerätään kuoppaan, mikä sen jälkeen luodaan umpeen. Lopuksi laskeutuu uhrikansa polvilleen kiittämään jumalaa paljastetuin päin, kunnes se vähitellen hajaantuu kylään odottamaan seuraavaa uhripäivää.

Toisena juhlapäivänä uhrataan kilt'shin-inmarille vasikka. Nytkin siroitetaan pöytäliinan alle puunlehviä. Uhritoimituksen järjestys on yleensä sama kuin edellisenä päivänä, ainoa erotus on siinä, että niitä uhrinosia, jotka tulevat jumalan hyväksi, ei tänään aseteta kuoppaan, vaan kaadetaan lehvien läpi tuleen. Niin menetellään leivän, kumyshkan ynnä lihan kera, joita erityisesti tätä uhripäivää varten on tuotu pyhäkköön, sillä edellisen päivän uhriruuilla ei tänään saa palvoa. Tällä kertaa kaikki rukoilevat polvistumatta, lakit päässä, vasta uhritoimituksen päättyessä kansa kumartelee paljastetuin päin. Tänä uhripäivänä pystytetään maahan myös neljä haarukkapäistä oksaa, joitten neniin sijoitetaan poikkipuut. Näitten päälle asetetaan vielä oksia ja lehviä, joten siitä muodostuu pöydäntapainen teline. Votjakit nimittävät sitä sulik (s.o. vaimon pääliina). Uhrialttarille asetetaan leipää ja keitettyä lihaa sekä myös lautasellinen lihaliemeen keitettyä puuroa. Tätä toimitusta kutsutaan vile mit'son ("ylösojentaminen"). Samalla asetetaan kahteen pikariin, toiseen hienoja vehnäjauhoja, toiseen hunajalla sekoitettuja kaurajauhoja. Vile mit'son uhrin ohella on tapana asettaa vähäisen kaikkia uhriruokia myös tuleen; siihen heitetään vielä uhrialttariltakin osa. Sen jälkeen jaetaan uhriruuat ja kansa asettuu samoin kuin edellisenä päivänä aterioimaan, ruuan loput kerätään kotolaisille vietäväksi. Tärkeä toimitus uhritilaisuudessa on lisäksi ennusmerkkien tarkastus, on näet tutkittava, onko ja minkämoisia merkkejä ilmaantunut pikareihin kaadetun jauhon pinnalle. Jos on huomattavissa linnun, rotan tai muun eläimen jälkiä, ennustaa se hyvää viljavuotta sekä että uhri on jumalalle otollinen. Lopuksi tilas ja part't'shas kantavat luut vähän matkan päähän pyhäköstä ja hautaavat ne lehvien kera maahan. Sitä tehdessään he sanovat: "ota se käsiin ja jalkoihin", s.o. ota vastaan meidän uhrimme. Sen jälkeen kantajat maistelevat kumyshkaa. Hetken päästä he palaavat takaisin laulaen. Laulu herättää vastakaikua niissäkin, jotka ovat jääneet rukouspaikalle, mielihyvällä he kuulevat, että jumala on luvannut vastaanottaa palvojiensa uhrit. Sen jälkeen tapahtuu kiitosrukous aivan kuten edellisenä päivänä.

Kolmantena juhlapäivänä uhrataan ukkos-emolle varsa. Uhrimenot ovat yleensä edellisten kaltaiset, kuitenkaan ei vile mit'son uhria tällöin toimiteta, vaan ainoastaan tilaskon, s.o. uhriantimet heitetään lehvien läpi tuleen. Tänäkin päivänä haudataan uhriluut lopuksi maahan jonkun matkan päähän pyhäköstä.

Mielenkiintoisia piirteitä on myös Bogaevskijn uhrikuvauksessa, jossa kirjailija kertoo, mitenkä hän erään votjakki-ystävän seurassa Minderyn kylässä joutui ottamaan osaa suurenmoiseen uhrijuhlaan. Pyhäkkö sijaitsi metsän reunassa puolentoista virstan päässä mainitusta kylästä. Vaikka uhripitoja pidettiin jo viidettä päivää, jona aikana oli uhrattu varsa, hanhi ja lammas, kerääntyi juhlapaikkaan yhä uudelleen juhlapukuista yleisöä. Jokaisella uhrivieraalla oli kainalossaan tuohikontti, jossa oli leipää, pannukakkua, ohukaisia ja kumyshkaa. Tänä juhlapäivänä oli karitsa uhrattava. Kirjailija kertoo, miten hänen saapuessaan uhripaikkaan silmien eteen aukeni omituinen näky, niin että jollei olisi tietänyt, että paikka oli pyhäkkö, olisi luullut täällä pidettävän markkinoita tai jonkinlaisia kyläkisoja. Metsän rinteessä olevalta vähäiseltä aholta kuului taukoamatonta hälinää. Ahon keskellä oli vankkureita, joihin valjaista päästetyt hevoset olivat sidotut. Vähän etäämpänä oli paljon kansaa koolla. Lapset melusivat, nuoriso leikki rahaleikkiä. Votjakkineidot kulkivat juhlapuvuissaan, pojat pitivät heille seuraa kestiten heitä makeisilla, joita oli kaupan niityn suussa olevilla vankkureilla. Itse rukouspaikka oli metsässä. Uhrikuusen ääressä oli oksista valmistettu, lehvillä katettu pöytä, jonka ääressä istui ukkoja kolmella sivulla. Vähän matkan päähän ukkojen taakse oli akkoja varten varattu samanlainen sija. Itse puun juurelle oli asetettu pienoinen pöytä, jossa oli kakku ynnä hunajakuppi. Leivän viereen oli pantu pieni lauta, johon oli kiinnitetty vahakynttilä ynnä vähäinen renkaan muotoon taivutettu kuusenoksa.

Itse uhripuuhun oli ripustettu pyyhinliina. Maassa puun oikealla puolella oli uhriantimia. Tullessaan lehtoon otti kukin tuomiset tuohikontistaan sekä asetti leivät, pannukakut, ohukaiset ynnä kumyshkapullon riviin maahan levitetylle liinalle. Juomaa oli jokaisen perhekunnan tuotava pyhäkköön.

Puun vasemmalla sivulla oli kattilain sija, joissa kiehui uhriksi tuotujen eläinten lihoja. Kattilat riippuivat puukannattimessa. Läheisyydessä myös oli karitsa, joka sinä päivänä aiottiin uhrata. Pääpaikassa pöydän ääressä istui arvossa pidetty vanhus. Se oli tere, huomattavin henkilö uhrijuhlassa. Hänen toimenaan oli vihkiä uhrilihat. Häntä paitsi oli uhrin toimitusmiehinä kaksi rukoilijaa ( vesas ) neljä teurastajaa ( part't'shas ) sekä kaksi, joskus useampiakin tarjoilijoita ( kodok ). Kaikki uhripapit oli valittu vain yhtä uhrijuhlaa varten. Kun uhrilihat oli keitetty, kutsuivat tarjoilijat kansaa rukoilemaan. Tere istui pöytään ja hänen ympärilleen asettui muita arvokkaannäköisiä ukkoja. Akat asettuivat heitä varten valmistettuun pöytään. Etumaisimpina seisoivat "rukoilijat" lakki päässä, kasvot käännettyinä kuusta kohti, samoin seisoivat miehet rivissä heidän takanaan. Naiset olivat takimaisina. Toinen "rukoilijoista" alkoi nyt lukea rukousta, pitäen vähäistä uhrikuppia kädessään. Samanlainen oli hänen apulaisensa kädessä, johon "tarjoilijat" vuodattivat kustakin pullosta vähäisen kumyshkaa. Sen jälkeen pappi kaatoi uhrijuoman rukousta lukevan apulaisensa kuppiin, joka vuorostaan vuodatti sen tuleen. Täten tuli jokaisen perhekunnan kumyshkaa vuodatetuksi tuleen. Nyt meni toinen rukoilijoista kuusen juurella olevan pöydän ääreen, täälläkin hän luki rukouksen sekä kumartui sen tehtyään maahan asti, jolloin teurastajat alkoivat ammentaa kattiloista lihaa. Osa uhrilihaa paloiteltiin kahteen kuppiin, toinen asetettiin puun juurelle, toinen kannettiin kumyshkan kera terelle. Tämä siunasi ruuan sekä alkoi sitä maistaa vanhusten ja pappien kera. Kansanjoukot kokoontuivat nyt sinne, minne uhriantimet oli asetettu, ja "teurastajat" jakoivat lihat antaen kullekin hänen osansa. Ruuan saatuaan miehet istuutuivat kedolle aterioimaan yhdessä vaimojen, lasten ynnä muun perheväen kanssa. Naiset kestitsivät sukulaisiaan ja naapureitaan kumyshkalla. Kun ateria oli päättynyt, kuului jälleen "tarjoilijain" kutsu ja pian alettiin uudelleen rukoilla; tällä kertaa laskeutui uhrikansa polvilleen.

Vähän sen jälkeen ryhdyttiin teurastamaan uutta uhria, nim. karitsaa, joka seisoi sidottuna jonkun matkan päässä kattiloista. Kaksi toimitusmiestä "pesi" eläimen sekä johti sen syrjään erään puun juurella olevan kaukalon luo. Puun juurelle oli maahan asetettu leipää, suolaa ja kumyshkaa. Teurastettaessa asetettiin eläimen pää kaukalon kohdalle, kurkku leikattiin poikki ja veri vuodatettiin astiaan. Tässä tilaisuudessa ei kuitenkaan kansa eivätkä kaikki papitkaan olleet läsnä. Kun lammas oli teurastettu, ripustettiin se puuhun nylkemistä varten, samalla poistettiin sisälmykset, joista votjakeilla on tapana valmistaa erityinen uhriruoka. Sen jälkeen eräs teurastajista alkoi lähelle sytytetyssä nuotiossa savustaa karitsan päätä, joka lopuksi luiden mukana kuopattiin maahan. Taas oli rukoilemisen aika tullut, kansa kutsuttiin koolle ja papit alkoivat rukoilla heittäen toimituksen päättyessä tuleen leipää, suolaa ja kumyshkaa sekä myös oksan, josta edellä on ollut puhe. Poltettuaan sen lausui uhripappi, että uhriteuraan sielu menee taivaalle kuten savu, joka kohoaa palavasta oksasta. Sen jälkeen asetettiin karitsan lihat kattilaan, jotta ne olisivat kypsiä seuraavana päivänä, jolloin uhrimenoja vielä oli jatkettava. Pian alkoi kuulua syrjästäpäin soittoa, uhrikansa hajaantui kisailemaan ja tanssimaan, kunnes illan tullen oli lähdettävä kotiin.

Malmyzhin piirin uhrimenoja, joissa ilmenee omituinen uhriteuraan tiedustamistapa sekä erittäin alkuperäinen vile mit'son uhri, kuvailee Osokin (1856). Kevätkylvön sekä viljankorjuun jälkeen kokoontuvat muutamat votjakkikylät uhraamaan eläimiä uhripapin määräyksen mukaan; tämän henkilön tärkeimpiä velvollisuuksia on tiedustella, millaisen uhrin jumala vaatii. Sen vuoksi on hänen uhrijuhlan edellä mentävä metsään uhrien otollisuutta tutkimaan. Palattuaan sieltä hän kertoo kyläläisille nähneensä, mitenkä Jumala metsässä kiiti hänen ohitseen vihurin tavalla esim. valkoisen härän selässä. Tästä votjakit päättävät, että jumala haluaa valkoisen uhriteuraan. Jos uhripappi kertoo, että hän näki jumalan mustan lampaan tai harmaan hanhen selässä, merkitsee se, että uhriksi on annettava musta lammas tai harmaa hanhi. Joskus uhripappi määrää sen näköisen eläimen, joka hänellä sattuu olemaan omassa läävässään ottaen siitä silloin tavallista kalliimman hinnan. Teurastaminen tapahtuu pyhäkössä uhritulen ääressä. Lukien uhrirukousta lakki päässä uhripappi heittää tuleen vähäisen verta ja lihaa. Tuleen hän heittää lusikalla myös muutamia pisaroita kumyshkaa. Silloin kaikki, jotka ottavat osaa uhrijuhlaan, laulavat kuorossa ja tanssivat tulen ympärillä. Kun laulu ja tanssi on päättynyt, otetaan uhriteuraista sisälmykset, osa suolia ripustetaan puuhun sekä ennen kaikkea eläinten sydämet, jotka votjakkien käsityksen mukaan ovat jumalan mieliruokaa. Sitten lihat keitetään ja nautitaan yhdessä. Juhlamenojen jälkeen vielä huvitellaan kaikin tavoin, ajetaan pari- ynnä kolmivaljakolla sekä pidetään iloista melua. Näin vietetään juhlaa kokonainen viikko. Uhrilihojen ylijäämät käytetään kotitarpeisiin, köyhät ottavat suolet, siistivät ne, täyttävät uhriteurasten verellä sekä syövät uhrijuhlan kunniaksi.

Muutamin seuduin liittyvät yllämainittuun uhrijuhlaan vielä vainajien muistajaiset. Niin kertoo Potanin, joka v. 1884 otti osaa Jelabugan piirin suureen, kokonaisen viikon kestävään bulda-juhlaan. Juhla alkoi toisena päivänä Pietarin päivän jälkeen, jolloin votjakit teurastivat illalla kylän takana olevalla niityllä lampaan ja keittivät sen vainajia varten. Niitylle oli asetettu tuohivakka. Siihen vuodatettiin teurastetun eläimen veri, ja sitä paitsi oli jokaisen osaaottavan velvollisuus heittää sinne myös vähäisen kumyshkaa sekä ohukaispaloja, joita oli valmistettu muistajaisruuiksi; lopuksi vuodatettiin siihen myös uhrilampaasta laadittua keittoa. Menojen päätyttyä tuohivakka jätettiin pellolle, ja koirat söivät sen sisällyksen.

Seuraavan päivän aamuna kaikki kylpivät saunassa. Bulda-paikkaan, joka sijaitsi vuoren rinteellä ja oli risuaitauksella ympäröity, kerääntyi jo varhain uhripappeja, mutta kansaa saapui hitaasti. Puolipäivään asti, jolloin kertoja saapui pyhäkköön, ei siellä ollut muita kuin uhrin toimitusmiehiä. Pyhäkkö oli puuton, vain keskellä seisoi kuivettunut koivu ja sen oikealla puolella lehmus. Koivun alla oli vähäinen miesjoukko, jonka keskellä uhripapit puuhasivat valkoisissa mekoissa. Erillään miesjoukosta ylempänä seisoi naisten juhlapukuinen ryhmä. Kuivuneen koivun alle oli viritetty tuli ja tulen yläpuolelle asetettu riukuteline kattilain ripustamista varten. Noin kuusikymmentä askelta etelään päin uhripuusta oli riviin pystytetty kolme nuorta koivua, joiden eteen oli asetettu pöytä. Koivusta koivuun oli sidottu köysi, johon oli ripustettu valkoisia, päistä koruompeleella kirjailtuja pyyhinliinoja. Niitä oli niin paljon, että ne muodostivat ikäänkuin yhtäjaksoisen seinän. Äärimäisenä vasemmalla sivulla olevaan koivuun oli ihmisvartalon korkeudelle punottu puunoksista linnunpesän tapainen, johon oli asetettu pyyhinliinalla peitetty lautanen. Tähän pani pääpappi uhrirahat. Pöydällä koivujen edessä oli n. 20 tuoppia kumyshkaa. Uhripöydän ääreen maahan siroitetuille pähkinäpensaan oksille oli ladottu lautasia. Niissä oli ohukaisia ja leivänviipaleita, joiden pinta oli sivelty voilla tai munavoiteella. Lautasia oli maassa noin kolmen sylen leveydeltä. Pöydän eteen oli asetettu kaksi pitkää penkkiä vanhuksia varten. Neljä valkopukuista pappia istui heidän seurassaan tai puuhaili pöydän ääressä hatuttomin päin. Uhrirukouksen aikana kansa asettui pöydän eteen polvilleen. Vanhin uhripapeista, joka seisoi äärimäisenä vasemmalla kädellä, otti nyt käteensä kumyshkakupin ja alkoi lukea rukousta, jota tehdessään hän toisinaan kohotti kuppia ilmaan. Toisillakin papeilla oli kädessään kuppi tai puumalja: Uhrianomukset päättyivät tuon tuostakin "amin" sanaan, johon koko uhrikansa yhtyi. Rukouksen jälkeen menivät papit uhritulen luo, jonne astuessaan he, sen sijaan että olisivat kääntyneet vasemmalle, joka olisi ollut suorinta, kääntyivät oikeaan ja tehtyään koko käänteen menivät peräkanaa, pääpappi etumaisena. Vielä nuotion ääressä luki uhripappi rukouksen kaataen samalla kumyshkaa tuleen. Sen jälkeen papit tekivät jälleen koko käänteen vasemmalta oikealle ja palasivat takaisin pöydän ääreen, mutta tällä kertaa astui ensimmäisenä se, joka äsken kulki viimeisenä. Tultuaan pöydän luo pääpappi joi kumyshkaa tarjoten sitä myös apulaisilleen, sen jälkeen saivat muutkin ukot sitä maistella. Rukouksen aikana oli papeilla muhamettilaisten tapaan pyyhinliina päässään. Toisin paikoin, kertoja huomauttaa, uhripapit käyttävät merkkinään, paitsi pyyhinliinaa, koivun oksaa, joka halkaistaan kahteen haaraan ja asetetaan kaulaan siten, että toinen haara tulee käymään oikean, toinen vasemman olkapään alitse.

Muut uhrimenot eivät suurinkaan eroa edellämainituista. Huomiota ansaitsee vain, että jokaisesta uhrileivästä leikataan viipale kahteen kuppiin, joista toisen sisällys kaadetaan tuleen, toisen syövät uhripapit. Mainittakoon myös, että uhripappi rahaa kerätessään asettuu polvilleen. Samoin tekevät ne, jotka uhraavat roponsa. Uhrirahaa ei saa antaa paljaasta kädestä, vaan kunkin on se tuotava kämmenen yli vedetyllä hihallaan.

Eri seutujen uhrikuvauksia vertaillessa huomaa samojen päämenojen ohella vähäisiä paikallisia eroavaisuuksia. Niin on esim. itäisillä votjakeilla vielä tapana ripustaa, maanhaltian uhria lukuunottamatta, kaikkien suurten teurasten luut pyhän lehdon puihin. Heillä on myös tapana, etteivät kotolaisetkaan, jotka syystä tai toisesta ovat estyneet saapumasta uhrijuhlaan, ryhdy sinä aikana työhön, vaan leipäuhrilla muistelevat kotipihalla heimon suurta uhripalvontaa. Lisäksi huomautettakoon, että kaikilla votjakkialueilla, miten kauan uhrijuhlaa kestääkin, uhripappien velvollisuus on koko ajan niin hyvin päivällä kuin yöllä olla uhrilehdossa, sillä sinä aikana eivät uhritulet saa sammua. Sateisina ja kylminä öinä uhraajat ovat pakotetut tekemään verhokseen teltan tapaisen suojuksen.

Kuten on mainittu, alkavat Jelabuean piirin votjakit uhrijuhlansa muistajaismenoilla. Myös Kasanin läänissä on tapana viettää suuren uhrijuhlan yhteydessä muistajaisia suvun vainajien kunniaksi. Niin on esim. Mamadyshin piirin Staraja Jumjassa tapana toimittaa monen kylän yhteiset uhrit seuraavassa järjestyksessä. Ensimäisenä päivänä uhrataan varsa Inmarille, valkoinen vasikka viljan jumaluudelle ( du-kilt'shin ) ja musta karitsa vainajille. Toisena päivänä teurastetaan musta härkä maan jumaluudelle ( mu-kilt'shin ), samalla toimitetaan myös yksityisten tuomat lupausuhrit, joita he syystä tai toisesta ovat kolmen viimeksi kuluneen vuoden aikana "luvanneet". Kolmantena uhripäivänä teurastetaan valkoinen lammas aurinko-emolle ( shundi-mumi ) ja valkoinen karitsa kohtalon jumaluudelle ( kaba-inmar ). Sitä paitsi uhrataan hanhi ja sorsa terveyden vuoksi.

Muistojuhlan vietto tapahtuu siis täällä lehto-palvonnan yhteydessä. Kuitenkin on vainajain uhri toimitettava eri tulella ja eri paikassa uhrilehdon syrjässä. Kuten kaikissa votjakkien nykyisissä muistojuhlissa käytetään tässäkin omatekoisia vahakynttilöitä sekä erityistä uhrikaukaloa, johon kukin osaaottavista perheistä siroittaa ruokamuruja. Uhriteurastus ja rukous toimitetaan kasvot pohjoista kohti kuten yleensä ullan vandon ("alas teurastus") uhreissa. Uhrin jätteet jäävät kedolle tai poltetaan nuotiossa. Muistojuhlaa vietetään yhteisesti suvun kaikkien vainajien kunniaksi.

Vainajainpalvonta ei ainakaan nykyään näytä kuuluvan itse kylien yhteisiin lehto-uhreihin, mitkä yleensä ovat omistetut mahtaville luonnonhaltioille. Näistä on ennen muita mainittava taivaan jumala Inmar, jonka yleisin uhrieläin lehto-uhreissa on hevonen ja jota votjakit samoin kuin muitakin luonnonjumalia palvovat tatarien rukoussuunnassa kasvot etelään päin. Inmarin rinnalle on tullut vielä erityinen, mahtava jumaluusolento kilt'shin-inmar, jolle myös uhrataan hevosia. Maanjumaluudelle ( mu-kilt'shin ) uhrataan maahan musta härkä tai lammas. Pienempiä uhrieläimiä teurastetaan kohtalon jumaluudelle ( kaba-inmar ) sekä panettelija-jumalalle ( al'akinmar ). Sitä paitsi uhrataan erilaisia uhriteuraita myöskin viljan jumaluudelle ( du-kilt'shin ), ukkos-emolle ( gudiri-mumi ) ja aurinkoemolle ( shundi-mumi ). Kaikkia yllämainittuja jumaluusolentoja ei kuitenkaan palvota säännöllisesti jokaisessa uhrijuhlassa, vaan samoin kuin itse palvontajärjestys ynnä uhriteuraat vaihtelevat myös palvonnan alaiset haltiat. Useimmiten on tullut tavaksi pyhittää kukin uhrieläin jollekin erityiselle jumaluusolennolle, joten kulloinkin palvottavana olevien haltiain lukumäärä näin ollen tulee riippumaan uhrieläinten paljoudesta.

Samoin vaihtelee mainittujen juhlien uhriaika. Useimmiten vietetään kylien yhteistä uhrijuhlaa keskikesällä; ainoastaan Jakovlev tietää sitä Osan piirissä joskus vietettävän myös syksyllä lumikelin tultua. Hyvin yleinen viettoaika on Pietarin päivän tienoo, jolloin se sattuu yhteen kesäisen kuala-uhrin eli "lehti-olut"-juhlan kanssa. Muutamin paikoin, kuten Birskin piirin Mozhgassa, onkin tapana juhlapäivän aamuna toimittaa kuala-rukous ja sen jälkeen heti alkaa lehto-palvonta ennenmainitussa Imenlek puistossa.

Kooten heimon toisistaan etäällä asuvat jäsenet yhteen monesti useamman vuorokauden ajaksi ovat Perman heimon suuret suku-uhrit olleet erittäin sopivia tilaisuuksia kokousten ja neuvottelujen pitämistä varten ei ainoastaan rauhan ja onnen päivinä, vaan myös vaaran ja vastoinkäymisen uhatessa. Sen vuoksi on niillä uskonnollisen merkityksen ohella epäilemättä ollut hyvin tärkeä yhteiskunnallinen merkitys. Vielä myöhempinäkin aikoina ne ovat votjakeilla olleet, kuten jo Aminoff huomauttaa, voimakkaita yhdyssiteitä, jotka pitävät hajalla asuvaa kansaa koolla sekä estävät sitä sulautumasta ympärillä asuviin ylivoimaisiin, korkeammalla kehitysasteella oleviin kansoihin.

Ihmisenkaltaiset haltiat ja niiden palvonta.

Votjakkien jumalat ja haltiat, joita he palvovat vainajien ohella, voidaan niiden alkuperään nähden jakaa kahteen pääryhmään. Sen mukaan nimitämme niitä ihmisenkaltaisiksi ja luonnon-haltioiksi.

Ihmisenkaltaisia ovat etupäässä kodin-, metsän- ja veden-haltiat.

Ensiksimainituista ovat yleisimmät asuintuvan-, karjapihan- ja saunan-haltiat.

Tuvassa asustavaa haltiaa votjakit nimittävät korka-murt ("tupa-ihminen") tai korka-kuzo ("tupa-isäntä"). Kasanin läänissä kuulin sitä nimitettävän myös dürt-kuzo ("talo-isäntä") ja Sarapulin piiristä mainitsee Vereshtshagin sen nimenä busturgan. Sen yleisin asuinpaikka on lattianalusta, jonka vuoksi sitä toisinaan kuulee nimitettävän nimellä vizh-ul kuzo ("lattianalainen isäntä"). Kuten jo murt ("ihminen") sanasta voi päättää, on tämä haltia ihmisen muotoinen. Miropoljskij sanoo, että se näyttäytyy vain harvoin, mutta kun se tapahtuu, ennustaa se kuolemaa tai muuta onnettomuutta. Ilmestyessään se on joskus talon isännän näköinen. Yleensä korka-murt on hyvä ja tarpeellinen olento, sillä se suojelee perheenväkeä vierailta haltioilta sekä valvoo kaikin tavoin talon parasta. Joskus se ottaa osaa myös ihmisten toimiin. Votjakit tietävät kertoa, että se esim. alkaa yöllä kehrätä, jolleivät naiset syystä tai toisesta ole ehtineet päättää päivätyötään. Kun tuvanhaltia saa aiheen suuttua, kiusaa se ihmisiä painajaisena, pörröttää maatessa hiukset ja parran sekä ehkäisee töiden onnistumista. Pieniä lapsia votjakit eivät milloinkaan jätä yksin tupaan, sillä he uskovat, että korka-murt vaihtaa pienokaiset.

Siinä tapauksessa, että tuvanhaltia tavalla tai toisella on osoittanut olevansa vihainen, on se mitä pikimmin uhrilla lepytettävä. Uhrieläin, joksi votjakit yleisimmin käyttävät mustaa lammasta, on teurastettava lattianalustassa, korka-murtin olopaikassa. Tämän vuoksi kutsutaankin uhria gulbet's-taka ("alustalammas") ja uhriteurastusta gulbet'se vandon ("alustassa teurastaminen"). Toimitukseen, jossa uhripappina on perheenpää, ottaa osaa vain oma perheenväki, sillä uhriruokaa ei sovi antaa vieraille. Osoitteeksi, miten tarkkoja votjakit tässä suhteessa ovat, mainittakoon, ettei edes perheen tytär saa maistaa gulbet's-taka uhria sen jälkeen, kun hän on miehelle "luvattu". Tuvanhaltialle tulevat uhrilihat ynnä luut haudataan lattian alle kaivettuun kuoppaan, jonne myös eläimen veri teurastettaessa vuodatetaan. Uhriruoka keitetään ja syödään tavallisesti itse asuintuvassa.

Satunnaisten uhrien ohella toimitetaan korka-murtille toisin paikoin määräaikaisiakin teurastuksia. Aminoff kertoo, että votjakit (luultavasti Sarapulin piirissä) uhraavat syksyllä peltotöiden päätyttyä tuvan haltialle hanhen tai sorsan sekä myös puuroa. Linnun luut ja puuro ynnä lusikka pannaan maahan vasempaan nurkkaan, jossa on aukko. Uhritoimituksessa luetaan seuraavanlainen rukous: "osto, Inmarini, suuri Inmarini! Täten uhraan lattianalaiselle isännälle hanhen. Älä säikytä meitä! Ota tarjoomamme uhri suosiolla vastaan. Anna minulle perheineni, huonekuntineni rauhaa ja onnea. Anna kylvetyn viljan menestyä." Toisessa paikassa sama kirjailija kertoo talonisännän Sarapulin Bödjassa uhraavan syksyllä ennen pokrovan päivää (l/X v.l.) oinaan lattianalaisena uhrina. Tässä tiedonannossa on kuitenkin mu-kilt'shinin nimi tullut haltian alkuperäisen nimen sijalle. Myöskin Kasanin läänissä, kuten Miropoljskij tietää, toimitetaan tuvanhaltian uhri vuosittain syksyllä. Osan ja Birskin piirikunnissa kuulin sille uhrattavan vuotuisia uhreja toisin paikoin syksyllä, toisin paikoin kesällä n. viikkoa ennen Pietarin päivää, jolloin votjakeilla on tapana ajaa lampaat kotiin kerittäviksi. Jollei sopivaa uhrilammasta sattuisi laumasta löytymään, lykätään toimitus tuonnemmaksi, sillä kertaa tehdään vain puurolla uhrilupaus. Kuitenkin on puurostakin osa kuopattava alustaan.

Ennen kaikkea votjakit pitävät velvollisuutenaan uhrata korka-murtille silloin, kun he ensi kerran asettuvat uuteen tupaan. Jo Georgi tietää kertoa, että votjakit muuttaessaan uuteen taloon uhraavat mustan lampaan tai keittävät, kuten köyhät tekevät, sakean puuron. Uuteen tupaan muutto ( korka-piron ) on kaikilla votjakkialueilla muodostunut juhlahetkeksi, jota Kasanin läänissä nimitetään korka-suan ("tupa-häät") ja Glazovin ja Sarapulin piireissä korka- tai korka-murt-sektan ("tupa-" tai "tuvanhaltian kestitys"). Kaikki sukulaiset ja ystävät saapuvat silloin runsaslukuisina pitoihin tuoden mukanaan monenlaisia lahjoja. Tärkein toimitus on uhrin teurastaminen uuden tuvan alustassa. Vereshtshagin sanoo Sarapulin piirin votjakeilla olevan tapana, että isäntä, asettuessaan uuteen taloon, menee emäntineen alustaan vieden mukanaan ohukaisia ynnä kumyshkaa sekä nuoren kyynärän kokoisen kuusen ja tekee uhrilupauksen gulbet'se siziskon. Isäntä pystyttää nurkkaan kuusen, ottaa siitä oksan käteensä sekä asettuu polvilleen kuusen ääreen. Emäntä levittää hänen eteensä pöytäliinan ja asettaa sille ohukaisen. Sen jälkeen hän vielä vuodattaa kumyshkaa pikariin ja antaa sen miehelleen. Tämä alkaa nyt, pitäen oikeassa kädessä pikaria, vasemmassa oksaa, lukea rukousta pyytäen Inmarilta, että tupa, jonka tämä on hänelle suonut, olisi hyvä asua vanhuuteen ja kuolemaan asti sekä lupaa samalla uhrata mustan lampaan ynnä muita nelijalkaisia eläimiä. Rukouksen päätyttyä hän juo kumyshkaa sekä maistelee myös ohukaista. Luvattu uhri pannaan myöhemmin täytäntöön joko tuvassa tai lattian alla. Uhrilihan kiehuessa isäntä palvoo polvillaan pyytäen uudelle kodille onnea, rikkautta ynnä kaikkea hyvää sekä huomauttaa samalla, että hän nyt täyttää antamansa lupauksen. Uhriteuraan luut kuopataan maahan. Toimituksen nimi on gulbet'se taka vesan ("alusta-lammas-uhri").

Vasiljev, joka uhrin saajana mainitsee mu-kilt'shinin, kertoo, että uuteen tupaan siirryttäessä annettu uhrilupaus täytetään tavallisesti seuraavana syksynä. Uhraamispäivänä ei saa mitään antaa pois talosta, eikä uhrieläintä saa teurastaa paljaalla maalla, vaan kuusen oksien päällä. Määrätyt ruumiinelimet, kuten oikean puolinen lapaluu, kylkiluu, pää, jalat, keuhkot ja maksa, ovat erikseen keitettävät. Osa kaikkia uhriruokia kuopataan alustaan. Hän kertoo lisäksi härkäuhrista, joka uuteen taloon muutettaessa teurastettiin pihalla. Pihalle tehtyyn kuoppaan haudattiin osa uhrilihaa ynnä luut maanhaltian hyväksi. Kasanin läänissä on Gavrilovin mukaan tällöin tapana uhrata korka-kuzolle paitsi mustia lampaita myös kotilintuja, paitsi kanoja.

Että votjakeilla toisin paikoin uuteen tupaan muutettaessa on ollut tapana viedä haltia vanhasta asunnosta uuteen, olemme Aminoffin tiedonantojen perustuksella maininneet jo kuala-palvonnan yhteydessä. Myös Glazovin piirissä näyttää säilyneen muistoja mainitusta tavasta. Se käy selvästi ilmi Pervuhinin huomautuksesta, että kun korka-murt muuttaa isäntäväen mukana vanhasta uuteen tupaan, silloin sitä useimmiten nimitetään "vanhaksi ihmiseksi" ( vuzh-murt ). Korka-murtin kestityksestä ( korka-murt sektan ) on näillä seuduin enää vain se muisto olemassa, että kodin haltialle silloin oli teurastettava härkä.

Talon sijaa valitessaan votjakit ovat varsin tarkkoja, jotteivät mitenkään joutuisi perustamaan asumustaan paikkaan, missä pahat haltiat oleskelevat. Shestakov sanoo, että kun votjakki aikoo rakentaa itselleen uuden asunnon, kääntyy hän tietäjän puoleen, jotta tämä hänelle osoittaisi otollisen paikan. Aptiev, joka kuvailee Osan piirin votjakkeja, kertoo, että kun uusi talo on perustettava, poltetaan sen perustamispaikalla olkia siinä tapauksessa, että maassa sattuu olemaan polku, jotteivät pahat henget sitä myöten kulkisi. Gavrilov tietää Kasanin läänin votjakeilla olevan tapana asettua uutisrakennukseen heti, kun uuni on valmistunut, sillä muussa tapauksessa voisi siinä ruveta asustamaan peri (paholainen), jota sen jälkeen on vaikea karkoittaa.

Karjapihanhaltiaa votjakit nimittävät gid-murt ("karjapihaihminen") tai gid-kuzo ("karjapiha-isäntä"). Sekin on ihmisenkaltainen, hyvä haltia, joka asuen läävässä huolehtii karjasta ja sen lisääntymisestä sekä suojelee sitä pedoilta ynnä karjataudeilta. Karjapihanhaltia pitää huolta myös karjan ruuasta, sillä votjakit uskovat, että se karkoittaa vieraan virkaveljensä joka kerta, kun tämä tulee naapurin läävään rehuja varastamaan. Pervuhin kertoo Glasovin piirin votjakkien uskovan, että gid-murt pääasiallisesti asustaa hevostallissa. Niitä hevosia, joista se pitää, se vaalii ja ruokkii, palmikoipa toisinaan niiden harjankin ja hännän, mutta toisia, joita se vihaa, se kiusaa ajaen niitä yön aikana väsyksiin. Kertoja mainitsee tarinan, miten eräs isäntä siveli hevosensa selkään pihkaa ja aamulla tullessaan talliin näki siinä istuvan pienen, puolen kyynärän pituisen ukon. Toisen kertomuksen mukaan karjapihanhaltia ilmaantuu karhuna jättäen jälkeensä karhun jäljet.

Samoin kuin korka-murtille toimitetaan gid-murtillekin niin hyvin satunnaisia kuin määräaikaisia uhreja. Birskin piirin votjakeilla on karjatautien aikana tapana uhrata läävässä metso, kun lehmät sairastuvat, sekä haukipari hevosten terveydeksi. Muutamin seuduin on tapana toimittaa kerran kunkin varsan puolesta mainittu kalauhri, jotta hevonen tulisi loistavaksi ja välkkyväksi kuin hauki. Kaloja ei tällöin kuitenkaan ole tapana keittää, vaan ne kuopataan sellaisinaan karjapihaan.

Vuosittaiset uhrit karjapihanhaltian kunniaksi tapahtuvat sekä keväällä, jolloin karja lasketaan laitumelle, että syksyllä, kun se palaa takaisin läävään. Useimmilla seuduin on nykyään tullut tavaksi toimittaa keväällä vain lupausuhri leivällä tai puurolla, joka vasta syksyllä pannaan täytäntöön, jos karja laitumella ollessaan on pysynyt terveenä ja lisääntynyt. Uhri, johon ainoastaan perheenväki ottaa osaa, muistuttaa suuresti edelläkerrottua lattianalaista uhria, ainoa erotus on vain siinä, että gid-kuzolle tulevat uhriantimet kuopataan maahan karjapihaan. Uhrieläimetkin ovat samat kuin lattianalaisessa uhrissa. Kuvaillessaan erästä läävä-uhria Aminoff mainitsee, että uhrikuoppa kaivettiin karjapihan kattoa kannattavan patsaan juureen. Rukouksessa, jossa myös Inmarin nimi esiintyy, pyydetään karjapiha täyteen lihavia hevosia ja lypsäviä lehmiä. Miropoljskij sanoo gid-kuzolle luetun seuraavan rukouksen: "ole terve ja väkevä, karkoita vieras, varjele karjaa ja aja kaikki paha talosta".

Saunanhaltia on munt'so-murt ("sauna-ihminen") tai munt'so-kuzo ("sauna-isäntä"). Glazovin piirissä sitä nimitetään myös ted'i-murt ("valkoinen ihminen"). Se asuu saunan pimeässä loukossa ja on pitkän, keski-ikäisen miehen näköinen, valkoiseen paitaan ja virsuihin puettu olento. Sarapulin piirissä sillä on pitkät hiukset ja yksi silmä. Se puhuu ja itkee kuin rintalapsi. Ihmisille se näyttäytyy vain jonkun onnettomuuden edellä. Kasanin läänissä ynnä muilla eteläisillä votjakkialueilla se on pieni, kääpiön tapainen, karvainen olento. Saunanhaltia kujeilee saunassa kylpeytyvien kanssa, toisinaan se kätkee alusvaatteet, joskus se solmiaa paidanhihan tai kääntää sen nurin, häiriten siten pukeutumista. Luonteeltaan se on pahempi kuin edelliset haltiat. Saunaan ei ole hyvä mennä yksin eikä siellä sovi torua tai puhua ääneen. Samoin kuin tuvanhaltia vaihtaa saunanhaltiakin pienokaiset. Kummassakin tapauksessa käytetään amulettina rauta- tai muuta metallipalaa. Uhria ei viimeksimainitulle yleensä toimiteta. Ainoastaan Gavrilov tietää sille uhrattavan, kun uusi sauna on vihittävä virkaansa. Sorsa, jota uhrina käytetään, teurastetaan saunassa, mutta keitetään ja syödään asuintuvassa. Jollei uhria tällöin toimiteta, voi saunanhaltia panna pahakseen. Kertoja huomauttaa kuitenkin, ettei tämä uhritoimitus ole votjakeilla yleinen.

Edellämainittujen talonhaltiain rinnalla on vielä olemassa muutamia, jotka eivät ole kaikilla votjakkialueilla tunnettuja. Sellainen on Glazovin ja Sarapulin piireissä obin-murt ("riihi-ihminen"), jolle pohjoiset votjakit, kuten Satrapinskij tietää kertoa, uhraavat syksyllä riihessä, jottei haltia vihastuisi eikä säikyttäisi ihmisiä, vaan suojelisi riihtä tulipalolta ja tuulelta. Mainittu uhritoimitus, joka yleisimmin on tunnettu nimellä ikem - eli it'im-ves ("riihi-uhri") on käytännössä niilläkin votjakkialueilla, missä riihellä ei mainita erityistä haltiaa olevan. Uhrieläimen, jona tavallisesti käytetään sorsaa tai hanhea, joskus lammastakin, teurastaa perheenpää riihessä tai puimatanterella, minne myös veri vuodatetaan. Uhrilihat keitetään kotona, sen jälkeen mennään teurastuspaikkaan ruokien kera rukoilemaan. Lopuksi kuopataan uhrin jätteet ja luut riihen alle maahan. Entiseen aikaan näyttää suurempiakin teuraita uhratun, sillä vanhimmassa riihipalvontakuvauksessa v:lta 1842, joka koskee Malmyzhin piirin votjakkeja, mainitaan uhrieläimenä hevonen. Paitsi veriuhritoimitusta jätetään usein vielä viljalyhde puimisen päätyttyä riihen parsille haltian hyväksi.

Lisäksi on mainittava pari talonhaltiaa, joista toinen on eteläisten votjakkien pahanluontoinen albasti, joka oleskelee asumattomissa rakennuksissa, toinen Sarapulin piirissä tunnettu nulliskis. Edellisestä vapautuakseen on votjakeilla tapana hävittää tai polttaa niin pian kuin mahdollista kaikki vanhat, käyttämättä jääneet asumukset. Viimeksimainittu on kissan muotoinen, joka auttaa omistajaansa kantamalla tälle viljaa vieraista aitoista. Tämänkin haltian inhimillistä alkuperää osoittaa votjakkien usko, että jos "kissan" tappaa, kuolee itse se henkilö, joka mainitun haltian omistaa. Kummallekaan viimeksimainituista haltioista ei toimiteta uhria.

Vertaillessa votjakkien kodinhaltioita naapurikansain vastaaviin huomaa, että ne ovat kaikissa kohdin viimeksimainittujen kaltaisia. Jo Pervuhin huomauttaa, ettei korka-murt Glazovin piirin votjakeilla eroa missään suhteessa venäläisten naapurien "domovoj" haltiasta, kutsutaanpa sitä toisinaan venäläisiltä lainatulla nimitykselläkin "susjetka". Samalla nimellä kutsuvat kodinhaltiaa myös syrjänit, joiden haltia-usko yleensä on mukautunut venäläisen kansanuskon mukaiseksi. Syrjänienkin "susjetka" asuu samoinkuin votjakkien, korka-murt tuvan lattian alla, minne sille on uhri asetettava. Heilläkin se on hyvä haltia, joka hoitaa ja suojelee taloutta. Mutta jos se suuttuu, tulee vastoinkäymisiä, käsityöt eivät menesty ja karja laihtuu, kodinhaltia kun laiminlyö niiden ruokinnan. Joskus se ahdistaa ihmistä painajaisena tai suutelee häntä unen aikana niin, että huuliin ilmestyy kipeitä rakkoja. Toisinaan se kehrää tai kolistelee kovasti, ikäänkuin rakentaisi jotakin, mutta tämä ei ole hyvä enne, sillä semmoista seuraa kuolema tai jokin muu onnettomuus. Uutistaloon siirtyessään on syrjäneilläkin ollut tapana lepyttää uhreilla kodinhaltiaa. Rogov kertoo, että kun syrjäni muuttaa uutistaloon, ottaa hän pyhimyksenkuvan nurkasta sekä astuu samalla vanhan kodin alustaan kutsuen kodinhaltiaa sanoen: "susjetkani, veliseni, lähtekäämme uuteen kotiin. Kuten asuimme vanhassa, eläkäämme myös uudessa kodissa. Rakasta karjaani ja perhekuntaani." Uudessa talossa asetetaan pyhimyksenkuva nurkkaan, mutta kodinhaltiaa kehoitetaan asettumaan alustaan. Syrjänien yleisen käsityksen mukaan talonhaltia muuttaa uuteen rakennukseen vasta sen jälkeen kuin tuvan uuni on valmistunut. Myöskin metsätuvissa uskovat syrjänit kodinhaltian asustavan.

Samoin kuin venäläinen "domovoj" on siis syrjänienkin kodinhaltia samalla kertaa tuvan ja karjaläävän haltia. Votjakeilla sitä vastoin on asuintuvalla ja karjapihalla erinimiset haltiat. Niin on myös laita heidän eteläisellä naapurikansallaan tatareilla, joiden öi-ejäse ("tupa-isäntä") ja abzar-ejäse ("karjapiha-isäntä") eivät vastaa ainoastaan nimien, vaan kaikkien niihin liittyvien uskomusten ynnä uhrien puolesta täydellisesti votjakkien yllämainittuja haltioita, niin että on pakko otaksua votjakkien lainanneen ne sellaisinaan korkeammalla kehityskannalla olevilta naapureiltaan. Vierasperäisiä haltioita heillä ovat myös albasti, obin-murt sekä nulliskis, joista ensiksimainitut jo nimiensä puolesta osoittautuvat olevan edellinen tatarilais-, jälkimäinen ( obiri = ovinj) venäläisperäinen; viimeksimainitun kansan taholta lienee tullut myös nulliskis "kantaja", joka vastaa suomalaisten "paraa". Votjakkien saunanhaltian vastine syrjäneillä on pivsan-olisa ("sauna-eläjä") eli pivsanaika ("sauna-mies") ja riihenhaltian rinish-olisa ("riihi-eläjä") eli rinish-aika ("riihi-mies"). Albastia vastaava haltia heillä on venäläisiltä nimineen lainattu "kikimora", joka samoin kuin tuo on paha, hyljätyissä rakennuksissa oleskeleva haltia.

Näin ollen näyttävät kaikki yllämainitut permalaisten kodinhaltiat olevan vieraita ja verrattain myöhäisen kulttuurin tuomia. Eivätkä edes kaikki rakennukset, joissa mainittujen haltiain uskotaan oleskelevan, ole aivan alkuperäisiä ja muinaisia. Jo korka-murtin lattianalainen asuinpaikka todistaa ilmeisesti, ettei tämä kodinhaltia ole voinut olla votjakkien palvoma vielä sinä aikana, jolloin he asuivat vanhassa kuala-asunnossa, siinä kun lattian alustaa ei ollenkaan ole. Mitä karjanhaltiaan gid-kuzoon tulee, on jo ennen osoitettu, että niin hyvin syrjänit kuin votjakit ovat palvoneet yleensä vain vainajia karjan suojelushenkinä. Lopuksi ansainnee mainitsemista vielä eräs seikka, johon jo Pervuhin on kiinnittänyt huomiota, etteivät nim. uudet, kehittyneemmät kodinhaltiat milloinkaan ole saaneet asuinsijakseen kualaa, jossa votjakkien omat, jo suomalais-ugrilaiselta ajalta polveutuvat kodin ja perheen suojelushenget, esi-isät oleskelevat.

Samoin kuin kodinhaltiat ovat useimmat metsänhaltioistakin vierailta lainattuja. Yleisin metsähisen nimitys votjakeilla on nules-murt eli tshatsha-murt ("metsä-ihminen"). Glazovin piirissä se on tunnettu myös nimellä nules-nuna ("metsä-setä") ja Sarapulin piirissä nules-ut'is ("metsän-vartia"), Urzhumin piirissä sitä kutsutaan obidaksi. Ulkomuodoltaan ja tavoiltaan on metsänhaltia aivan kuin ihminen, mutta usein sitä kuvitellaan yksisilmäiseksi sekä uskotaan, että sillä on kyky pidentää ja vähentää kokoansa, lyhyemmäksi pisintä ihmistä ei se kuitenkaan saata tekeytyä. Tavallisesti se pitää päätään korkeimpien puitten tasalla. Suuren kokonsa vuoksi kutsutaankin sitä Glazovin piirissä vielä nimellä bidzim nuna ("suuri setä"). Metsässä, jossa se asustaa, on sillä talous ja perhe sekä paljon rikkautta, kultaa, hopeaa ja karjaa. Tuulen vihurina se siellä kiitää näkymättömänä toisesta paikasta toiseen. Glazovin piirin votjakit kertovat, että metsänhaltiat viettävät häitäkin. Ne tapahtuvat kaksi kertaa vuodessa kesällä ja talvella, jolloin metsänhaltiat vaeltavat tuulispäissä niin, että korkeat puut ryskyvät. Metsähinen houkuttelee luokseen ihmisiä, varsinkin lapsia. Joskus se eksyttää karjatkin metsään tai kuljettaa niitä pitkät matkat tuulispäässä. Se on ylen väkevä, mutta samalla tyhmä haltia, sen vuoksi se ei ole vaarallinen eikä pelätty olento. Monesti se on ihmiselle suurena apunakin, se antaa näet metsämiehelle riistaa, suojelee karjaa metsässä sekä on mehiläishoidossa avullisena.

Samoin kuin kodin- on metsänhaltiallekin ollut tapana toimittaa uhreja. Ne ovat kuitenkin vuosi vuodelta alkaneet käydä yhä harvinaisemmiksi. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että itse metsät useimmilla votjakkialueilla ovat viime aikoina suuresti supistuneet. Entisinä aikoina oli asian laita toisin. Vielä v. 1733, jolloin Gmelin matkusti votjakkien keskuudessa, kertoo hän heidän pääelinkeinonsa olleen metsästyksen. Paitsi pienempää metsänriistaa hän mainitsee heidän pyydystäneen myös karhuja, susia ja kettuja. Aseena he käyttivät metsämatkoillaan jousta, muutamilla oli pyssykin. Siihen aikaan olivat metsänhaltian uhrit vielä runsaat ja yleiset.

Nykyaikana sitävastoin votjakit toimittavat uhreja metsänhaltialle ainoastaan pohjoisalueilla, missä metsiä vielä meidän päivinämme on olemassa. Aminoff sanoo, että Sarapulin piirissä on tapana uhrata nules-ut'isille syksyllä metsässä kuusen alla. Uhritoimitukseen ottavat osaa kaikki metsämiehet. Uhrina on viinaa, leipää sekä härkä ja harmaja oinas. Uhrin toimittavat vartavasten valitut miehet: rukoilija, liemenkeittäjä ja teurastaja. Ensinmainittuja saattaa joskus olla kaksikin. Muutamin paikoin on tapana panna leipää puunoksille metsänisäntää varten. Omituista metsänhaltioille uhrattaessa on, että vainajiakin samalla kertaa muistellaan. Heille annetaan uhriksi sorsa. Eräs Aminoffin kirjoittama rukous metsänisännälle kuuluu: "anna minulle, metsänisäntä, metsäneläviäsi, oraviasi, kettujasi, karhujasi. Anna myös mehiläisiäsi, tekemääni mehiläispesään niitä johdata. Siitäpä vielä sinulle lahjoja annamme."

Saman piirin votjakkien kertoo Vereshtshagin uhraavan nules-murtille kaksi kertaa vuodessa, keväällä ja syksyllä. Keväällä teurastetaan harmaa lammas ja hanhi sekä rukoillaan, ettei kesällä kävisi väkeviä tuulia. Syksyllä votjakit pyytävät siltä jäniksiä, oravia, lintuja y.m. metsänriistaa.

Sama kirjailija kertoo Glazovin piirin votjakkien uhraavan metsänhaltialle myös karjan menestykseksi. Keväällä, kun karja ajetaan laitumelle, rukoilee perheenpää sitä seuraavin sanoin: " bidzim-nuna! nules-nuna! nyt me ryhdymme ajamaan karjaa vainiolle ja samalla aloitamme kyntämisen. Sen vuoksi me annamme sinulle uhrin. Ota se vastaan. Varjele karja pedoilta ja pahoilta ihmisiltä. Meidän karjamme kulkee kahdentoista joen yli, kahdentoista niityn taakse. Varjele ja suojele sitä taudeista ja kaikesta pahasta." Uhripuuro, joka metsänhaltialle on valmistettu, viedään tuohisessa peltoaitaukselle. Syksyllä, kun karja palaa kotiin, toimitetaan jälleen uhri pirtan-soton. Uhrina on tällä kertaa harmaa hanhi ja toimitus tapahtuu läheisessä metsikössä. Metsänhaltiaa kiitetään siitä, että se on karjaa metsässä kesän aikana hyvästi hoitanut.

Bessermaneillakin, kuten Wichmann kertoo, on tapana teurastaa hanhi metsänhaltialle ( t'ashsha-murt ). Uhri toimitetaan syysaikaan jossakin metsän laidassa, mieluimmin kuusikossa, jonne tehdään pöydäntapainen teline. Liina levitetään pöydälle, johon asetetaan kaksi ruokakuppia, toisessa on puuroa, toisessa uhratun hanhen lihaa. Metsänhaltiata pyydetään olemaan suosiollinen metsässä kulkevia ihmisiä ja eläimiä kohtaan; varsinkin pyydetään, ettei hän niitä säikyttäisi.

Myöskin satunnaisia uhreja toimitetaan metsänhaltialle. Niin tekevät metsämiehet eräretkille lähtiessään. Sarapulin piirissä uhrataan sille joskus myös myrskyilman aikana. Tällöin on uhrieläimenä tavallisesti sorsa. Usein uhrataan sille vielä sairauden sattuessa tietäjän määräyksen mukaan. Niin tekevät esim. bessermanit, jotka taudin tullen uhraavat metsänhaltialle puuroa. Glazovin piirin votjakit nimittävät satunnaisesta syystä esim. taudin takia toimitettavaa uhria nimellä sion-poton ("ruuan vienti"). Toimitus muistuttaa suuresti vainajainpalvontaa. Kuten vainajille viedään metsänhaltiallekin uhri peltoaitauksen luo. Ohukaisten luvun, joita perheenemäntä vartavasten valmistaa, tulee välttämättä olla epätasainen, kolme, viisi tai seitsemän. Jos joku uhraamaan mentäessä sattuu tulemaan vastaan, on se paha enne, siksi on vastaantulijoita kartettava. Palattuaan uhripaikasta tupaan tulee uhraajan mennä suoraa päätä sanaa sanomatta liedelle tuhassa käsiään puhdistamaan, jonka toimituksen jälkeen hän vasta voi omaisiaan lähestyä.

Metsänhaltioihin, joille uhreja annetaan, on myös lud-murt ("vainio-ihminen") luettava, jota emme saa sekoittaa ennen mainittuun lud-kuzo tai lud-asaba (keremet) haltiaan. Lud-murt on tunnettu etupäässä Glazovin piirissä. Se on viisivuotiaan lapsen kokoinen kääpiö, joka nules-murtin tavalla voi jonkun verran pitentää tai lyhentää kokoansa. Korkeiden korsien keskellä se on niiden pituinen, matalassa ruohikossa se on ruohon mittainen. Siksi sitä on vaikea nähdä. Yllään on sillä valkoinen puku. Pääasiallisesti se oleskelee laitumilla, joissa se kaitsee ja suojelee karjaa. Sille toimitetaan ainoastaan satunnaisia uhreja, niitäkin vain harvoin. Keväällä kun karja ensi kerran lasketaan laitumelle, palvoo jokainen isäntä sitä lakki päässä rukoillen: "hyvin suojaa elukoita, hyvästi saata ne laitumelle, älä anna niitä petojen käsiin".

Paitsi edellämainittuja palvonnan alaisia on votjakeilla vielä joukko metsänhaltioita, joille ei milloinkaan uhria toimiteta. Sellainen on ennen muita kaikilla votjakkialueilla tunnettu pales-murt ("puoli-ihminen"), jota Georgi nimittää myös alidaksi. Sekin on ihmismuotoinen, mutta sillä on ainoastaan toinen puoli ihmisen ruumista. Niin on sillä vain yksi silmä, yksi jalka ja yksi käsi sekä yksi rinta, joka on niin iso, että kun pales-murt sen tunkee ihmisen kitaan, tukehtuu tämä. Se ei kuitenkaan ole kovin pelätty haltia, sillä se ei ole ihmissyöjä. Ainoastaan huutamalla se hämärän tullen peloittelee metsässä yksinäistä kulkijaa. Jelabugan piirissä kerrotaan, että jos se tavalla tai toisella sattuu verta vuodattamaan, syntyy joka veripisarasta uusi pales-murt.

Pahempi edellistä on eteläisillä votjakki-alueilla tunnettu shurali, joka sekin on ihmisenkaltainen, mutta alaston ja karvainen. Kädessään on sillä ainoastaan kolme pitkää sormea. Se huutaa yöllä metsässä, eksyttää ihmiset polulta ja vie ne luokseen. Toisinaan se ilman muuta hyökkää ihmisten päälle, kutkuttaa heitä kovasti tai tanssittaa uuvuksiin. Usein se laitumella nousee hevosen selkään ja ajaa sillä hurjasti ympäri vainioita, niin että hevonen on aivan nääntyä.

Pahoja metsänhaltioita on myös iskal-pido-murt ("lehmänjalka-ihminen"), jonka nimestä jo voi päättää sen ulkomuodon. Vyötäisiin asti on sen yläruumis puettu talonpojan pukuun, mutta jalat, jotka ovat karvapeitteiset ja sorkalliset, ovat paljaat. Viimeksimainittu on metsänhaltia, kuten nules-murt, jonka seuraan se kuuluu, mutta se on paljoa julmempi ja raaempi kuin tämä, votjakit uskovat sen syövänkin ihmisiä.

Sarapulin piirissä tunnetaan Vereshtshaginin mukaan vielä babasir ("metsäpiru"), joka hohottaa metsässä, sekä kuzpino murt ("pitkähampainen-ihminen"), jolla on suussa pitkät ihmisverta himoavat hampaat, ynnä kukri-baba, jota kirjailija vertaa venäläisten "baba-jaga" nimiseen syöjättäreen.

Pahojen haltiain joukkoon on lisäksi luettava ubir, joka on kuolleen velhon sielu. Se tulee haudasta juomaan elossa olevien ihmisten verta. Votjakit nimittävät sitä myös kulem-ubir ("kuolleen u."). Kalpeaan ruumiiseen, josta se on imenyt verta, jää merkiksi sinisiä täpliä. Se ryöstää myös sikiön äidin kohdusta. Ilmassa se lentää tulikäärmeenä, s.o. meteoorina. Ken sen näkee, voi sen pysäyttää repäisemällä poikki paidankauluksen nauhat, silloin ubir tulee voimattomaksi, putoaa maahan, vieläpä muuttuu siksi ihmiseksi, joka tulikäärmeenä liikkui. Votjakit uskovat lisäksi, että auringon ja kuun pimeneminen johtuu siitä, että ubir ne hotkaisee suuhunsa; kun tulipallot kuitenkin pian alkavat sitä polttaa, sylkee se ne jälleen suustaan. Tällekään pahalle hengelle eivät votjakit milloinkaan uhraa. Yhteisellä nimellä he nimittävät kaikkia pahoja henkiä tatarilaisilla nimillä shaitan (saatana) ja peri (paholainen).

Metsänhaltiana on vielä karhu ( gondir ) mainittava, jota votjakit pitävät ihmisenkaltaisena olentona. Se on kuitenkin heidän käsityksensä mukaan ihmistä viisaampi ja väkevämpi. Ihmiskieltäkin se ymmärtää, mutta ei osaa itse sitä käyttää. Karhusta puhuessaan votjakit eivät mainitse sen oikeaa nimeä, vaan käyttävät kaikenlaisia mairenimityksiä, useimmiten sanovat sitä "vanhaksi mieheksi". Kun he metsässä kohtaavat kontion, paljastavat he sille päänsä kuten metsänisännälle ainakin. Joskus kumartavatkin sitä, vieläpä asettuvat polvilleen, sillä he uskovat, että kun karhua kunnioittaa, se ei vastaantulijaa vahingoita. Vihamiehensä karhu tuntee vielä kuoltuaan ja vainoaa sitä. Sen vuoksi ei ole hyvä nauraa kaadetun karhun ääressä. Mitään karhunpalvelukseen viittaavia peijaisia ei votjakeilla kuitenkaan tätä nykyä enää ole olemassa. Eivät edes vanhukset tiedä niistä kertoa. Tämä johtuu siitä, että karhut metsien hävitessä ovat vetäytyneet pohjoisempiin seutuihin.

Glazovin piirin votjakeilla sanoo Pervuhin olevan myös gondir ("karhu") nimisen talonhaltian, joka asustaa kellarissa tai aitassa ja jota kuten korka-murtia on kestittävä uutistaloon muutettaessa. Kun se vihastuu, vähenevät talon ruokavarat. Nimestä päättäen on tämä kuitenkin alkujaan metsänhaltia.

Votjakkien nules-murtia vastaa täydellisesti syrjänien versa ("metsällinen") eli veris-mort (joskus myös lesak-mort "metsä-ihminen"). Janovitsh kertoo, että syrjänit pelkäävät sitä nimittää sen oikealla nimellä, sen vuoksi he sanovat sitä milloin miksikin. Yleisimmin he nimittävät sitä venäläisten tavalla "djadja" (vrt. Glazovin piirin votjakkien nuna ). Samoin kuin votjakkien on syrjänienkin metsänhaltia ihmisenkaltainen, jolla on metsässä kartano ja perhe. Sekin on suuri kooltaan, korkeampi kuin pisin puu, sen vuoksi syrjänit usein nimittävät sitä myös kuz dada ("pitkä setä"), mikä nimitys siis vastaa Glazovin votjakkien bidzim nunaa ("suuri setä"). Nules-murtin tavalla kiitää veris-mortkin vihurina paikasta toiseen vieden mukanaan joskus myös ihmisiä ja karjaa. Naiset suuresti sitä pelkäävät, sillä se pyrkii lemmenseikkailuihin heidän kanssaan. Samoin kuin pohjoisten votjakkien metsähiset, viettävät syrjänienkin metsänhaltiat häitä matkaten, kuten ihmiset, suurissa hääsaatoissa. Yleensä on veris-mort hyvä haltia, josta ihmisellä on monenlaista hyötyä. Varsinkin metsämiehiä, joiden kanssa se on sovinnossa, se opastaa saloilla, tulee heidän nuotioilleen lämmittelemään sekä ajaa heidän pauloihinsa metsän karjaa. Sen vuoksi on metsämiehillä tapana toimittaa sille silloin tällöin pieniä uhreja. Hlopin sanoo, että syrjänit vievät metsään kerran vuodessa lehtitupakkaa, jota he asettavat kannon päähän tiheikköön, sillä "metsä-setä" pitää tupakasta. Arvokkaampia uhreja, kuten pyitä, oravannahkoja ja ryynejä, tietää Dobrotvorskij sille uhratun. Nalimov kertoo lisäksi, että syrjänit uhraavat metsänhaltialle leipää, suolaa ja kalapiirakkaa karjan kadotessa.

Karhua koskevat käsitykset ja uskomukset ovat syrjäneillä samat kuin votjakeilla.

Luodessamme yleissilmäyksen permalaisten metsänhaltioihin, huomaamme niidenkin joukossa useita, jotka ovat tunnettuja myös ympärillä asuvilla kansoilla. Eri votjakkialueiden uskomuksia vertaillessa huomaa, että melkoinen eroitus vallitsee pohjoisten ja eteläisten käsitysten välillä, joka johtuu siitä, että uskomukset ensiksimainituilla seuduilla lähenevät venäläisten, viimeksimainituilla taas tatarien kansanuskoa. Olemme jo edellä huomauttaneet niistä yhtäläisyyksistä, jotka vallitsevat syrjänien ja Glazovin piirin votjakkien metsänhaltia-käsitysten välillä. Tämä yhtäpitäväisyys, joka ei aina ole alkuperäistä, johtuu siitä, että kumpaisetkin ovat lainanneet uskomuksensa suoraan venäläisiltä, joiden metsänhaltiaa ne yksityisiä piirteitä myöten muistuttavat ja joiden nimityksiäkin usein käytetään omien nimien rinnalla. Samalta taholta on tullut myös votjakkien vainio-ihminen ( lud-murt ), jota vastaa venäläisten "polevik" ("peltohinen"). Samoin kuin votjakit ovat Orlovin piirin venäläisetkin joskus toimittaneet sille uhreja. Syystä siis huomauttaa Pervuhin, että on varsin vaikeata huomata rajaa, missä votjakkien alkuperäiset käsitykset päättyvät ja venäläinen kansanusko alkaa. Vieras kulttuuri on samalla saanut aikaan, että aiemmin tunnetut haltiat, joilla ei ole mitään vastaavia venäläisten naapurien nykyisessä kansanuskossa, vähitellen alkavat votjakkien muistosta hävitä. Unohtumaisillaan olevia haltioita pohjoisilla votjakkialueilla ovat kirjailijan mukaan pales-murt, ja iskal-pido-murt, joista ensiksimainittua vastaa tshuvassien ar-zori ("puoli-ihminen") ja jälkimäistä tatarien sijir-ajak ("lehmä-jalka"). Eteläisillä votjakkialueilla on tatarilainen vaikutus vielä meidän päivinämme varsin voimakas. Täällä votjakkien metsällinen muistuttaa suuresti tatarien urman ejäse ("metsä-isäntä") haltiaa. Samalta taholta tulleita ovat myös pahat shurali ja ubir -henget, joiden nimetkin ovat lainatut viimeksimainitun kansan kielestä. Obida, joka on tshuvasseillekin tunnettu, on voinut tulla näille maille bolgarien taholta.

Kaikista metsänhaltioista omaperäisiä saattavat permalaisilla siis olla ainoastaan karhu sekä täydellisesti ihmisen kaltainen ja tapainen ilman minkäänlaista myöhempää kehitystä osoittavia piirteitä oleva olento, jolle he toimittavat uhreja. Ettei viimeksimainittu alkujaan ole mikään muu kuin vainaja, käy ilmi paitsi sen ulkomuodosta myös sille toimitetuista uhreista, joiden suhteen votjakit noudattavat samoja tapoja kuin kuolleita palvoessaan. Yhteisistä piirteistä olemme jo edellä maininneet, miten kumpaisillekin on uhriantimia annettava epätasainen lukumäärä, että uhraamaan mentäessä on vastaantulijoita vältettävä ja että uhritoimituksen jälkeen kädet välttämättä ovat tulessa puhdistettavat. Viimeksimainitusta seikasta huomauttaa myös Jelabuzhskij sanoen, että votjakit, samoin kuin he hautaamisen jälkeen kylpevät saunassa tai savustavat tulessa lakkejaan ja käsiään, samoin menettelevät myös uhratessaan metsänhaltioille. Metsähisten ja vainajain palvonnan yhtäläisyyttä osoittaa myös Kuznetsovin tiedonanto, että nules-murtille uhrattaessa veri ja luut haudataan maahan tehtyyn kuoppaan, kuten maanhaltioita palvottaessa. Lisäksi on huomattava, että votjakeilla on tapana samalla kertaa muistella kumpaisiakin haltioita. Niin lausuu Aminoff, että Vjatkan läänissä (luultavasti Sarapulin piirissä), missä metsästys vielä on tärkeä elinkeino, uhrataan syysmetsästyksen alussa kuolleille samalla kertaa kuin metsänhaltioille. Että vainajista helposti on saattanut kehittyä metsänhenkiä, ei olekaan kumma, kun muistamme, että votjakeilla entisinä aikoina on ollut tapana haudata kuolleensa metsiin. Siitä muistomerkkinä on meidän aikaamme asti säilynyt usko, että vainajat, kuten viimeksimainittu kirjailija huomauttaa, oleskelevat mielellään syvissä metsissä.

Vedenhaltiaa votjakit nimittävät yleisimmin vu-murt ("vesi-ihminen") muutamilla, varsinkin eteläisillä, alueilla myös vu-kuzo ("vesi-isäntä"). Se on ihmisen kaltainen alaston olento, jolla on suuret silmät ja pitkä musta tukka. Glazovin ja Sarapulin piirin votjakit tietävät puhua myös vedenhaltian kivisistä, ukonvaajan tapaisista sormista ( vu-murt-t'shini ), joita he luulevat löytävänsä jokien rannoilta. Useimmiten vu-murt asuu syvissä vesissä, kuten suurissa virroissa ja järvissä, mutta mielellään se oleskelee myös pienissä puroissa ja varsinkin myllyvesissä. Vedenhaltialla on vedessä kartano ja perhe. Saduissa se ilmaantuu rikkaana, sillä on hallussaan paljon kalliita aarteita sekä suuret laumat lihavaa karjaa. Toisinaan se saattaa lyöttäytyä ihmistenkin seuraan, varsinkin markkinoilla. Vetehinen on silloin puettuna talonpojan pukuun, mutta se on helppo tuntea siitä, että sen kauhtanan vasen puoli aina on kostea. Useimmiten ei vedenhaltia ollenkaan näyttäydy, ja onneton se, jolle se ilmaantuu, sillä sen näkeminen ennustaa kuolemaa tai muuta onnettomuutta.

Samoin kuin mies- on naispuolisellakin vedenhaltialla määrätyt, myöhempää kehitystä osoittavat piirteet. Se on ihana, ja sen alaston ruumis on välkkyvän valkoinen. Toisinaan hämärän aikana vedenhaltian "vaimo" ( vu-murt kishno ) tai "tyttö" ( vu-murt nil ) nousee rannalle sukimaan pitkiä, tummia suortuviaan. Niin hyvin mies- kuin naispuolinen vedenhaltia on arka olento, joka heti, kun ihmissilmä sen näkee, heittäytyy veteen.

Paitsi ihmismuotoisena, mikä on tavallisinta, saattaa vedenhaltia joskus ilmaantua myös kalan muodossa. Sarapulin piirissä ovat tuulastajat sen nähneet hauen muodossa, mikä eroaa muista siinä, että se on tavattoman suuri kooltaan sekä että se nukkuessaan pitää päänsä päinvastaiseen suuntaan kuin muut hauet.

Glazovin ja Sarapulin piireissä uskotaan lisäksi, että vedenhaltiat metsänhaltiain tavalla viettävät häitä kaksi kertaa vuodessa, keväällä ja syksyllä, jolloin ne kulkevat vedessä ilakoiden ja meluten sekä tuottaen tulvia, niin että myllynpadot särkyvät. Sitä paitsi on Glazovin votjakeilla käsitys, että vu-murtit talvella joulun edellä tulevat ihmisten kyliin oleskelemaan saunoissa; joskus voi ne hämärän tullen kohdata myös kylän kadulla. Sen vuoksi votjakit pelkäävät sanottuna aikana liikkua ulkona yksinään ilman tulta. Tänä aikana on myös vaarallista meluta veden läheisyydessä, huuhtoa likaisia vaatteita sekä kulkea joen yli laulaen. Yleisimmin kutsutaan joulunaikaisia vedenhenkiä vozho nimellä ja niiden liikunta-aikaa nimellä vozho-dir (vozho-aika). Loppiaisena (6/1), jolloin sanottu aika päättyy, votjakit saattavat vedenhaltiat takaisin heidän vedenalaisiin asuntoihinsa. Siksi kutsutaankin loppiaisjuhlaa nimellä vozho-kel'an ("vozhon saattaminen"). Pervuhin kertoo, että nuoriso loppiaisyönä kulkee tulisoihdut käsissä saunasta saunaan kuunnellen "kohtaloaan" sekä huutaen vu-murtille: "poistu täältä meidän luotamme!" Vielä seuraavana aamuna menevät miehet kirves, keppi tai puunoksa kädessä joelle, jossa kopistavat jäätä huutaen: "lähde luotamme!" Pervuhinin mainitsemissa rukouksissa nimitetään vedenhaltiaa tällöin vozho-emoksi. Vereshtshagin kertoo, että vozho-kel'an tilaisuudessa käännytään uhriantimin itse paikallisen joen puoleen: "Siunaa joki Tshura! Määrättynä aikana me saatamme vozhoa. Suojele meitä kaikesta sairaudesta ja onnettomuudesta!" Vähäisen leipää, lusikallinen puuroa ynnä lihapala heitetään veteen. Muutamin seuduin, kuten Munkácsi tietää, on loppiaisena ollut tapana uhrata sorsa vedenhaltialle avantoon.

Votjakkien käsityksen mukaan on vu-murt yleensä pikemmin paha kuin hyvä haltia. Joskus nimitetäänkin sitä nimellä vu-peri ("vesi-piru"). Gavrilov sanoo, että se pääasiallisesti tuottaa tuhoja hävittämällä vesilintuja; paikoissa, missä vesi on syvä, se anastaa sekä ihmisiä että eläimiä. Vereshsthagin kertoo, että se upottaa uijat veteen ja hävittää häämatkallaan myllynpadot. Buchin mukaan se on talvellakin vaarallinen olento, sillä se särkee jään kulkijan alta, niin että tämän on pakko vaipua syvyyteen. Joskus vu-murtin sanotaan lähettävän tautejakin.

Kuitenkaan ei vu-murt sen paremmin kuin muutkaan murt haltiat ole ehdottoman paha olento, jota ei kannattaisi lyylitellä ja palvoa. Hyvitettynä saattaa siitä olla ihmiselle apuakin. Niinpä se voi auttaa mylläriä tämän toimissa sekä kalastajaa ajamalla kaloja pyydyksiin. Sitä paitsi sen uskotaan suojelevan ja kartuttavan kotoista, vedessä elävää siipikarjaa.

Uhreja vedenhaltialle toimitetaan paitsi satunnaisista syistä myös määräaikoina. Miropoljskij kertoo Kasanin läänin votjakkien uhraavan sille syksyllä sorsan tai hanhen jokeen, jottei kukaan hukkuisi eikä sairastuisi vilutautiin; samalla pyydetään vedenhaltiaa suojelemaan hanhia ja sorsia sekä kartuttamaan niiden lukua. Osa uhrikeittoa on heitettävä veteen. Gavrilov huomauttaa, että uhri vedenhengelle toimitetaan joko kokonaan joen rannalla tai siten, että lintu ainoastaan teurastetaan siellä, mutta keitetään ja nautitaan kotona. Syysaikaan uhraavat myös Sarapulin piirin votjakit, kuten Aminoff tietää, sorsan vedenhaltialle. Uhrilinnun veri vuodatetaan virran veteen. Rukouksessa pyydetään paljon sorsanpoikia tulevaksi. Vasiljev tietää, että vetehiselle uhrataan sekä ihmisten että karjan puolesta, jotteivät ne vikaantuisi vedessä tai veden yli kulkiessaan. Uhripaloja heitetään veteen. Bessermanienkin kertoo Wichmann uhraavan vu-murtille joka syksy hanhen tai sorsan. Veri, luut ja hiukan lihaa heitetään veteen, sen ohella myös leipää. Satunnaisista syistä uhrataan sille taudin tullen, kun tietäjä määrää. Uhriksi riittää silloin vain hanhen tai sorsan höyhen. Joskus uhrataan vetehiselle sorsa myös myllynpadon särkyessä tai kun suuria tulvia pelätään. Entiseen aikaan on vu-murtin kunniaksi paljon suurempia uhreja toimitettu. Pervuhin sanoo, ettei sille Glazovin piirissä ole uhrattu ainoastaan lintuja ja lampaita, vaan ainakin kerta vuodessa myös ruskea härkä. Vastaava vedenhaltia syrjäneillä on va-kul' ("vesi-hiisi"). Usein kuulee sitä nimitettävän myös vais eli vasa ("vetehinen"). Fuchs tekee eron kul'in ja vasan välillä sanoen, että edellinen on mies-, jälkimäinen naispuolinen olento, jota joskus nimitetään myös vasa-tisa ("vetehinen-järvehinen") ja (saduissa) vasa-tetka ("u.-täti"). Nalimovin kokoelmista käy kuitenkin ilmi, että syrjänit käyttävät kumpaakin nimitystä yhtä hyvin mies- kuin naispuolisesta vedenhaltiasta puhuessaan.

Samoin kuin votjakkien on syrjänienkin vedenhaltialla määrätyt, kehitystä osoittavat tuntomerkit. Tämä koskee niin hyvin mies- kuin naispuolista haltiaa. Hlopin sanoo, että miespuolinen on musta, karvainen olento, joka toisinaan istuutuu rannalle ja pudistelee itseään; joskus se tarttuu myllyn vesirattaaseen. Zhakov kertoo sitä kuviteltavan ihmisen kokoiseksi, suuripäiseksi olennoksi, joka toisinaan näyttäytyy rannalla sukimassa pitkiä, tummanvihreitä hiuksiaan. Yllään sillä on vihreä kauhtana, suussa rautaiset hampaat. Kun se heittäytyy rannalta veteen, syntyy myrsky ja laineet läiskyvät korkealle. Nalimovin mukaan on vedenhaltia ihmismuotoinen, päässä on pitkät hiukset ja suuret silmät, ruumis on aivan alaston. Sellaisena se uiskentelee vedessä varsinkin rajuilman aikana; onpa se joskus muulloinkin nähty veden pinnalla keikkumassa tai kalanpyydyksillä tahi sillalla istumassa. Ihmisen lähestyessä se aina heittäytyy veteen. Wichmannin kokoelmissa vedenhaltia kerran esiintyy myös hiuksettomana, sellaisena kalastajat sen näkivät veden sisässä, muuten se oli ihmisen muotoinen, sillä oli nenä, suu ja korvat, silmät olivat suljetut ja kädet ulonnetut pitkin kylkiä. Toisinaan kummittelee vedenhaltia yössä pieksämällä pyykkiä tai itkemällä ääneen jokirannassa. Joskus se lisäksi on nähty tuulastamassa ja tunnettu siitä, että sen vene ja tuli, kun ihminen niitä lähestyy, heti häviävät. Samoin kuin votjakit tietävät myös syrjänit puhua vedenhaltian kivisistä sormista, kul'-t'sun ("kul'in sormi").

Miespuolisen tavalla vaihtelee naispuolisenkin vedenhaltian ulkomuoto jonkin verran eri paikkakunnilla. Hlopin sanoo senkin olevan märän, karvaisen olennon, joka suurin käpälin sukii pitkiä hiuksiaan. Janovitsh kertoo, että vedenhaltia joskus näyttäytyy alastomana, pitkätukkaisen naisen näköisenä, joka pajupensaiden nojaan istuutuen sukii pitkiä suortuviaan. Shatrov tietää mainita, miten muuan talonpoika, nähdessään vedenneidon alastomana istuvan mättäällä hiuksiaan kampaamassa, säikäytti sen niin, että se heti heittäytyi veteen jättäen mättäälle kampansa. Talonpoika otti kamman ja vei kotiinsa, mutta yöllä tuli vedenneito sitä vaatimaan takaisin.

Joskus vedenhaltiat ilmaantuvat myös pienen lapsen muodossa. Nalimov mainitsee tapauksen, jolloin kalastajat löysivät pyydyksistään vetehisen lapsen, joka oli ihmislapsen kaltainen, mutta hiukset olivat vaalean vihreät. Lisäksi se näyttäytyy täällä samoin kuin votjakeilla suuren hauen muodossa. Smirnov kertoo, miten kalastajat kerran haavoittivat ahraimella suurta haukea, joka oli pistäytynyt myllyveteen, sillä seurauksella, että vetehinen yöllä tuli valittamaan poikansa puolesta. Myös Nalimovin kokoelmissa puhutaan haukena ilmaantuvasta vedenhaltiasta, joka osasi puhua ja jolla oli päässään pitkät, valkoiset hiukset. Se oli erehdyksestä joutunut kalastajan verkkoon. Joskus saattaa vedenhaltia ilmaantua muussakin muodossa, mutta, kuten Zhakov huomauttaa, useimmiten se on ihmisen muotoinen.

Votjakkien tavalla uskovat myös syrjänit, että vedenhaltiat toisinaan vedessä meluten ja myllynpatoja särkien "matkustavat häihin". Sitä paitsi he uskovat, että ne talvella joulun tienoissa tulevat ihmisten ilmoille, mutta loppiaisena, kun risti pannaan avantoon, katoavat takaisin veteen. Tällöin kutsuvat syrjänit vedenhaltiaa nimellä kut'ja-voisa tai kut'ja-dad'ja. [ Kut'ja (venäl. kutja) merkitsee juhlaruokaa, jota syrjänit käyttävät joulun ja loppiaisen aattona.]

Siinäkin muistuttaa syrjänien vedenhaltia votjakkien vastaavaa, että se on pikemmin paha ja pelätty kuin hyvä haltia. Jo sen näkeminen ennustaa myrskyä, kuolemaa tai muuta onnettomuutta. Vesissä, missä se oleskelee, on vaarallista kylpeä varsinkin myöhään illalla, sillä, kuten Popov sanoo, vetehinen vetää luokseen yhtä hyvin ihmisiä kuin eläimiä. Nalimov tietää, että naispuolinen vasa houkuttelee miehiä luokseen saadakseen harjoittaa sukupuoliyhteyttä heidän kanssaan. Zhakov sanoo vetehisen iloitsevan jo edeltäpäin ihmisuhreista, sillä monet ovat sen nähneet rannalla tai vedessä vähää ennen hukkumistaan. Paitsi ihmisiä anastaa vedenhaltia hyvin mielellään myös hevosia, joita tavan takaa uppoaa soihin ja jokiin.

Kristillisenä aikana on vedenhaltia tullut entistään pahemmaksi ja sen nimeä kul' on alettu käyttää myös paholaisen merkityksessä. Sellaisena ei vetehinen voi sietää ristinmerkkiä eikä kirkonkellojen ääntä, jota kuullessaan se aina heti pistäytyy maan sisään. Vihaansa vedenhaltiaa kohtaan osoittaa Jen (taivaan jumala) iskemällä siihen ukkosilmalla salamoitaan.

Kansan alkuperäisen käsityksen mukaan ei kul' kuitenkaan ole ollut ehdottoman paha olento. Zhakov sanoo, että kun vetehiselle uhraa, se antaa kaloja sekä sallii ihmisten matkustaa joilla. Wichmannin muistiinpanoissa kerrotaan, että syrjänit uhraavat järvenhaltialle hyvän kalasaaliin vuoksi voita ja leipää. Kalastaessa on varottava rumien sanojen lausumista, sillä siitä vedenhaltia suuttuu tarttuen kiinni nuotan periin. Samoin kuin kalastajain tulee myllärien olla sovussa vetehisen kanssa. Janovitsh tietää, että vedenhaltia vaatii myllyä rakennettaessa uhriksi "pään", muuten se häämatkallaan särkee padot. Nykyään sille uhrataan vain kukon pää. Muussakin tarkoituksessa annetaan vetehiselle silloin tällöin pieniä uhreja. Janovitsh sanoo, ettei yksikään syrjäni astu veden yli antamatta vedenhaltialle lahjaa, jollei muuta, niin langan vyöstään hän heittää veteen. Popov kertoo, että paremman puutteessa on vetehiselle uhrattu kivi tai lastu. Hyvin yleinen on lisäksi tapa uhrata vedenhaltioille hopeaa.

Shatrov tietää vielä puhua kääpiömäisistä it'setik nimisistä vedenhengistä, jotka ovat hyvin pieniä, pitkähiuksisia, ihmisenmuotoisia, syvissä joissa eläviä olentoja. Niiden hän sanoo olevan alkujaan veteen hukkuneitten pienokaisten henkiä, joita myöhemmin on alettu pitää vedenhaltiain joukkoon kuuluvina. Ne ovat ihmiselle vihamielisiä. Pyytämään ryhtyessään on kalastajilla tapana palvoa niitä heittämällä veteen uhriksi munaa, leipää, ohukaisia, rahaa y.m. Muutamassa Smirnovin esittämässä kertomuksessa mainitut olennot esiintyvät karvaisina peukaloisina, ne tulevat esiin myllyn lattian alta, istuutuvat talonpojan käsille, jaloille ja rinnan päälle sekä pyytävät häneltä jauhoja uhaten muussa tapauksessa vetää hänet veteen. Smirnov vertaa niitä votjakkien kutis -henkiin, mutta on huomattava, ettei viimeksimainituilla kuten näillä ole tarkoin määrättyä ilmenemismuotoa.

Vertaillessa votjakkien ja syrjänien vedenhaltioihin liittyviä uskomuksia keskenään ovat yhtäläisyydet silmäänpistävät. Tämä ei kuitenkaan aiheudu siitä, että mainitut kansat veljeskansoina kuuluvat samaan permalaiseen kansaryhmään, vaan siitä, että kumpikin kansa toisestaan eronneena on ollut saman kolmannen, heitä korkeammalla kehityskannalla olleen kansan vaikutuksen alaisena, sillä isovenäläisten vedenhaltiain sekä ilmenemismuodot että muut niihin liittyvät uskomukset vastaavat pikku piirteitään myöten niin hyvin votjakkien kuin syrjänien uskomuksia. Suoranaisimmin näkyy venäläinen vaikutus koskeneen, paitsi syrjäneihin, Glazovin ja Sarapulin piirin votjakeihin. Eteläisillä ja itäisillä alueilla vastaa votjakkien vetehinen tatarien siu-ejäse ("veden isäntä") ja tshuvassien shu-hozi ("veden isäntä") haltiaa, joita se muistuttaa jo nimensäkin vu-kuzo ("veden isäntä") puolesta. Kuitenkin on hyvin vaikea vetää rajaa venäläisten ja tatarien vedenhaltioita koskevien uskomusten välille, sillä nähtävästi on niilläkin paljon yhteistä. Että syrjänien vedenhaltiain luonteenomaiset piirteet ovat samat kuin venäläisten vetehisten, ovat jo useat mainitun kansan mytologian tutkijat, kuten Popov ja Dobrotvorskij, oivaltaneet. Nalimov tosin vastustaa Popovin väitettä, että syrjänit ovat lainanneet vedenhaltioihin liittyvät uskomuksensa venäläisiltä huomauttaen, että syrjänien käsityksen mukaan omel' (paholainen) on luonut vetehiset, jota vastoin venäläinen rahvas uskoo, että ne ovat syntyneet hukkuneitten hengistä. Perustelut, joilla Nalimov tukee olettamustaan, mikä enemmän lienee kansallistunteen kuin tieteellisen arvostelun aiheuttama, ovat kuitenkin kaikkea todistusvoimaa vailla. Ensinnäkin on huomattava, että kertomukset omel'in luomista hengistä ovat legendoina myöhäis- ja vierasperäisiä, ja toiseksi ei käsitys hukkuneitten muuttumisesta vedenhaltioiksi, jossa kuvastuu sangen alkuperäinen ajatus, ole syrjäneillekään vieras. Popov on epäilemättä oikeassa väittäessään, että vasa nimikin on suoranainen käännös venäläisestä "vodjanoj" sanasta. Vierasta vaikutusta todistaa lisäksi nimi shishiga, jolla syrjänit, kuten Smirnov tietää, toisinaan nimittävät naispuolista vedenhaltiaa, mikä nimi on sellaisenaan isovenäläisiltä lainattu.

Vedenhaltiain ihmisellistä alkuperää todistaa paitsi niiden ulkomuotoa käsitys, että uusia vedenhaltioita muodostuu joka kerta, kun ihmisiä hukkuu veteen. Zhakov tietää syrjäneillä olevan tapana kantaa uhriakin hukkuneille pudottamalla veteen leivänpaloja. Sellaisina uhripaikkoina hän mainitsee Vytshegdan sivujokien laskupaikat, joihin usein ihmisiä hukkuu. Myöhäis- ja venäläisperäinen on käsitys, että ihminen, joka ilman ristiä käy uimassa, joutuu vedenhaltiain joukkoon, mutta voi jälleen muuttua ihmiseksi, niin pian kuin joku ripustaa ristin hänen kaulaansa.

Votjakkien ihmisenkaltaisiin haltioihin, joskin suuresti muista eroten, on lisäksi luettava kilt'shin eli kildisin (Glaz. p.), jota valkean ulkomuotonsa ja pukunsa vuoksi kutsutaan myös nimellä ted'i kilt'shin ("valkoinen kiltsin"). Votjakit väittävät, että se on ihmisten ja Inmarin välittäjä. Kuten muista ihmisenkaltaisista haltioista on kilt'shinistäkin runsas määrä kertomuksia olemassa. Nämä eroavat kuitenkin edellisistä legendanomaisen sisältönsä puolesta. Niissä kerrotaan, miten kilt'shin ennen vanhaan kulki maan päällä tehden ihmeitä, lausuen ennustuksia sekä muistuttaen ihmisiä heidän velvollisuuksistaan kanssaihmisiään kohtaan. Joskus hän ilmaantuu myös erään toisen nimettömän henkilön seurassa. Hyvin yleinen kaikilla votjakkialueilla on kertomus kilt'shinistä viljamaan vaalijana. Sen mukaan hänellä on tapana kulkea pitkin pellonsarkojen välisiä pientareita, jotka kynnettäessä ovat jätettävät leveiksi, jottei vilja koskisi kilt'shinin valkoiseen viittaan. Kulkiessaan hän osoittaa kasveille hellyyttä nostamalla ja tukemalla tuulen kumoamia korsia. Pellon pientarella kulkevana nimitetään kilt'shiniä Sarapulin piirissä nimellä mezha-ut'is ("pientaren-vartia").

Monipuolisena suojelushenkenä kilt'shin on vähitellen alkanut syrjäyttää eräitä votjakkien vanhoja, alkuperäisempiä haltioita. Useimmiten on haltiain vaihdos kuitenkin enemmän vain nimellistä kuin todellista laatua, sillä entisiin haltioihin liittyvät uskomukset ynnä uhrimenot ovat useimmiten nimien vaihtuessa säilyneet muuttumattomina. Vanhan vu-murtin sijalle on tullut vu-kilt'shin, talonhaltiain sijalle dürt-kilt'shin ja gid-kilt'shin. Yleisempiä ovat dü("vilja")-kilt'shin sekä mu("maa")-kilt'shin. Yksinään kilt'shin, joskus myös nuni("lapsi")-kilt'shin, nimisenä votjakit palvovat mainittua jumaluusolentoa ainoastaan synnytyksen ja lasten suojelushaltiana. Senvuoksi on heillä tapana uhrata lapsen syntyessä kilt'shinille valkoinen lammas. Uhri, jota nimitetään kilt'shin-taka ("kilt'shin-lammas"), teurastetaan pihalla, jossa myös uhrin jätteet poltetaan tulessa. Rukouksessa pyydetään vastasyntyneelle onnea, terveyttä ja runsaasti elonpäiviä. Tavallisesti ei kilt'shin -uhria kuitenkaan toimiteta heti syntymäpäivänä, vaan aluksi tehdään vain uhrilupaus. Se seikka, ettei Glazovin piirissä tunneta kilt'shin-taka uhria, vaikka siellä on säilynyt hyvin alkuperäisiäkin synnyttämiseen liittyviä uhritapoja, kuten vainajien muistajaiset, herättää epäilystä, tokko eteläisten ja itäistenkään votjakkien kilt'shin-taka on omaperäistä laatua. Kuitenkin on huomattava, että tsheremisseilläkin tavataan aivan vastaava uhritoimitus.

Niin hyvin kilt'shinin ulkomuoto kuin hänen nimeensä liittyvät kertomukset osoittavat, että tämä haltia, sellaisena kuin se nykyään esiintyy, on sulautunut myöhemmän ajan legendaperäisiin jumaluusolentoihin. Vähävenäläisillä säilyneet runsaat legenda-aarteet, joissa on useita, jotka miltei sanasta sanaan vastaavat votjakkien kilt'shin -kertomuksia, osoittavat kumpaistenkin olevan yhtä kristillistä alkuperää. Sama käsitys on votjakeilla itsellään. Joskus kutsuvat he kilt'shiniä enkeliksi, joskus pyhimykseksi, joskus profetaksi. Hyvin yleisesti häntä verrataan myös Kristukseen. Ilmaantuupa Jeesus Kristus votjakkien rukouksissa toisinaan kilt'shinin synonyymina. Votjakkien legendanomaista kilt'shiniä vastaa tarkoin tsheremissien puirsho.

Joskus ilmaantuu miespuolisen kilt'shinin rinnalla myös naispuolinen kilt'shin-mumi. Ensi kerran mainitsee hänet Rytshkov kutsuen häntä "Kaldyni mumas" (synnyttämis-emo). Kirjailija lausuu, että tämä jumalatar on ensi sijalla Ilmerin ( Inmar ) jälkeen, ja että votjakit väittävät sen olevan Ilmerin äidin. Naiset rukoilevat siltä lapsen synnyttämistä ja neitoset onnellista miehelään joutumista sekä antavat sille uhriksi valkoisen lampaan. Georgi kutsuu sitä "Mukalzin", "Mutzien kalzin" ja "Mumu kalzyn" ja kertoo, että votjakit pitävät sitä Inmarin äitinä, joka hallitsee maan satoa sekä ihmisten ja eläinten hedelmällisyyttä. Myöhemmänkin ajan lähdekirjallisuudessa esiintyvät samat nimet tarkistamatta Georgilta lainattuina. Pallas, jonka esitys on edellämainittua vanhempi, mainitsee ainoastaan nimet "Mu kalzin" ja "Muldsien kalzin" maan jumaluuden nimityksinä. Varsin otaksuttavaa on, että muzem-mumi ("maa-emo"), joka myöhemmin tulee puheeksi, on vaikuttanut mu-kilt'shinin sukupuoleen. Ainakin nykyään vastaa mu-kilt'shin mumi sekä käsitteellisesti että uhriensa puolesta muzem-mumia. Miten lieneekin, joka tapauksessa puhutaan Rytshkovin tiedonannossa naispuolisesta kilt'shinistä synnytyksen jumalattarena. Vaikkakin hänen lauseessaan, että votjakit sanovat "Kaldyni mumas"-haltiattaren olevan Jumalan (Ilmerin) äidin, on jotakin legendanomaista, näyttää kuitenkin todennäköiseltä, että kilt'shin on ollut permalaisilla jo pakanuuden aikainen sikiämisen ja syntymisen haltia. Siihen viittaa itse haltian nimikin, joka johtuu sanasta kildini ("siittää, synnyttää, luoda"). Rytshkovin mainitsemaa "Kaldyni mumas" jumalatarta vastaa tarkoin tsheremissien shotshen-ava ("synty-emo").

Luonnonhaltiat ja niiden palvonta.

Edellisen ryhmän haltioita olemme yhteisellä nimellä nimittäneet ihmisenkaltaisiksi siitä syystä, että ne permalaisten mielikuvituksessa ilmaantuvat ihmisen näköisinä. Niiden joukkoon olemme lukeneet myös karhun, koska luonnonkansat yleensä eivät pidä sitä tavallisena eläimenä, vaan pikemmin jonkinlaisena metsäihmisenä. Mainitun ryhmän haltioiden ihmisenkaltaisuus on oletettu aiheutuvan siitä, että ne alkujaan ovat olleet manallemenneiden henkiä, joita on aljettu palvoa niiden olopaikan mukaan erilaisten elinkeinojen suojelushaltioina.

Näiden rinnalla on Perman heimon jumalistossa toinen huomattava ryhmä palvonnan alaisia olentoja, joita yhteisellä nimellä lienee sopivinta nimittää luonnonhaltioiksi. Nämä eroavat yllämainituista ennen kaikkea siinä, ettei niillä, kuten edellisillä, ole inhimillistä alkuperää eivätkä sen vuoksi myöskään, ainakaan alkuaan, ole ihmismuotoisia. Luonnonhaltiat ovat syntyneet itse luonnonvoimien ja esineiden elollistamisesta, jotka sikäli, mikäli ne voivat joko edistää tai ehkäistä ihmisen elämää ja hyvinvointia, ovat päässeet palvonnan esineiksi.

Ensi sijalla viimeksimainitussa haltiaryhmässä on taivaanjumala, jota votjakit nimittävät inmar. Yleisimmin ymmärretään tällä sanalla taivaassa asuvaa jumaluusolentoa, mutta sen ohella se näyttää merkinneen myös itse aistimilla havaittavaa taivasta. Muistomerkkejä siitä on säilynyt meidän päiviimme asti sanontatavoissa sellaisissa kuin inmar zore ("sataa") y.m., joita Smirnov, Munkácsi ja Rogaevskij esittävät teoksissaan. Mielenkiintoinen viimeksimainitun kuvauksessa on votjakkien väite: "kaiken valoisan, minkä me näemme, me nimitämme inmariksi", sillä siitä selvästi ilmenee, että votjakit ovat tarkoittaneet inmarilla ennen kaikkea juuri päiväntaivasta. Nykyään on inmar sanalla kuitenkin etupäässä vain persoonallisen taivaanjumalan merkitys, samalla kun sen kantasana in(m-) (= suomal. ilma) yhä edelleen on säilyttänyt näkyväisen taivaan merkityksen. Kuitenkin on sitäkin joskus esim. Sarapulin piirissä, kuten Aminoff tietää, käytetty myös taivaanjumalan merkityksessä. Viimeksimainittua vastaa täydellisesti syrjänien jen, joka myös alkuaan merkitsee taivasta, mutta edellisen lisäksi on saanut monoteistisen Jumalan merkityksen.

On luonnollista, että salaperäinen taivas valoineen, sateineen, salamoineen ynnä muine ihmeellisine voimineen ja ilmiöineen, jotka hyvin läheisesti koskevat kaikkea maanpäällistä elämää, on jo varhain tullut luonnonihmisen erityisen huomion esineeksi. Kuitenkaan ei sitä, miten sielulliseksi se lieneekin ajateltu, ole alkuaan käsitetty persoonalliseksi olennoksi eikä sitä myöskään ole palvottu rukouksilla ja uhreilla. Sitä todistaa ilmeisesti se seikka, etteivät taivaanjumalan uhrit pohjoisimmilla kansoilla, kuten lappalaisilla ja ostjakeilla, ole olleet yleisiä. Voi siis olettaa, että taivaanjumalan palvonta on Suomensuvulle saapunut myöhemmän kulttuurin mukana.

Tätä vierasta vaikutusta etsiessämme sattuu katseemme lähinnä ympärillä asuviin sivistyskansoihin, joilla aikoinaan on ollut vastaavia uskomuksia ja uhritapoja. Samoin kuin votjakit ovat heidän naapureistaan sekä tshuvassit että tatarit palvoneet taivaanjumaluutta itse "taivaan" nimisenä. Viimeksimainittujen pakanuuden aikaisen tängere ("taivas") haltian on Allah jo syrjäyttänyt muhametinoppiin kääntyneillä, mutta kristityt käyttävät sitä yhä edelleen kristillisen Jumalan nimityksenä. Samaa alkujuurta lienee myös tura, jolla nykyiset tshuvassit ja heidän edeltäjänsä bolgarit ovat nimittäneet taivaanjumalaa. Että votjakkien Inmar todella on ollut turkkilais-tatarilaisen ylijumalakäsitteen vaikutuksen alaisena, osoittaa ilmeisesti se seikka, että tältä taholta tullut ubrieläin, hevonen, joka Suomensuvun palvonnassa on myöhäisperäinen, on erityisesti taivaanjumalalle omistettu uhri. Samalla on mainittava, että votjakit suurissa uhrijuhlissaan, joissa on tapana teurastaa useita eläimiä, nimittävät Inmarin uhria muista erotukseksi nimellä kurbon, mikä johtuu tshuvassinkielen "kurban" ("uhri") sanasta. Lisäksi on Inmarin palveluksen myöhäisperäisiä piirteitä tämän haltian uhrimenoihin kuuluva polttouhri ( tilaskon ), joka, kuten jo ennen olemme huomauttaneet, on nuorin votjakkien uhritavoista.

Polveutuisiko siis Inmarin palvonta näin ollen ehkä vasta bolgarien vallan ajoilta, vai onko syytä päättää, että se on votjakeilla ollut olemassa jo ennen kuin he joutuivat kosketukseen turkkilais-tatarilaisen kansanryhmän kanssa? Jälkimäisen olettamuksen puolesta puhuu eräs uhritapa, joka, sen laajasta leviämisalueesta päättäen, tuntuu varsin vanhalta sekä samalla osoittaa, että useiden niin hyvin Europan kuin Aasian luonnonkansain taivaanpalvonnalla on sama, yhteinen alkuperä. Tämä uhritapa, joka yhdistää votjakkien Inmarin palvonnan Altainkin seutujen taivaanpalvontaan, on se, että uhripapin kasvot ja uhriteuras, jonka tässä tapauksessa tulee olla valkoinen, ovat uhritilaisuudessa suunnattavat itää kohti erotukseksi manalan haltiain uhreista, jotka toimitetaan päinvastaiseen suuntaan. Vielä nykyään votjakit noudattavat tarkoin tätä erotusta, vaikka muhamettilaisten rukoussuunta on entiset ilmansuunnat vaihtanut uusiin, niin että Inmaria on alettu palvoa etelään, vainajia pohjoseen päin. Kummallakin uhritavalla on omat nimityksensäkin, edellisellä vallan vandon ("ylös-teurastus"), jälkimäisellä ullan vandon ("alas-teurastus"). Aivan varmaan on tämä tapa aikoinaan ollut tunnettu myös syrjäneille, koska heitä pohjoisempana asuvat samojeditkin sen tuntevat. Tämä uhritapa näyttää olleen käytännössä jo ennen polttouhria, sillä vanhemmissa tietolähteissä sanotaan samojedeista nimenomaan, että he söivät uhrilihat raakana. Jotta uhriantimet, joita ei siis tällöin vielä tulen savu saattanut taivaan korkeuteen, olisivat olleet lähempänä jumalaa ja hänen käytettävissään, asetettiin valkoisen uhriporon luut ynnä pää korkeimman vuoren huipulle. Pää asetettiin vielä seipään päähän kuono itään päin. Ettei mainittu palvomistapa ole Perman heimollekaan ollut tuntematon, todistaa Vereshtshaginin Sarapulin piiriä koskeva tiedonanto, jossa mainitaan, että seudun votjakeilla perimätiedon mukaan on ollut tapana uhrata korkeimmalle olennolle korkeimmilla vuorilla. Votjakkien taivaanjumalan muinaisuutta osoittaa lisäksi se seikka, että Inmar sanaa vastaa äänteellisesti suomalaisten ilmanhaltian nimi Ilmari. Onko siis taivaanjumala ollut tunnettu suvullemme jo suomalais-permalaisena aikana? Tätä olettamusta tukee se asianlaita, että myös indogermanit, joiden naapuruudessa Suomensuku muinaisaikoina on elänyt, ovat palvoneet päiväntaivasta jumalanaan. Johtopäätteellisten Inmar ja Ilmari muotojen yhteydestä voimme päättää, että suvullamme jo tuona etäisenä aikana, s.o. toisella vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua, oli persoonallinenkin taivaanjumala ja että siis esi-isämme jo silloin pyrkivät ylemmäksi tuota alkuperäistä kantaa, millä persialaiset olivat vielä Herodotoksen aikana, kunnioittaessaan jumalanaan "koko taivaan piiriä".

Taivaanjumalan palvonta on varmaankin hyvin läheisessä yhteydessä maanviljelyksen kanssa, se kun ennen muita elinkeinoja suuntaa ihmisten katseet taivaalle päin. Että votjakkienkin Inmar on ennen kaikkea maanviljelyksen jumala, osoittaa ilmeisesti se seikka, että hänelle uhrataan etupäässä viljavainioilla. Siitä kertoo jo Rytshkov samalla huomauttaen, että votjakit rukoilevat Inmarilta maalle hedelmällisyyttä. Sitä osoittavat myös määresanat kildis-vordis ("siittävä, ylläpitävä"), joita votjakit uhrirukouksissaan usein antavat taivaanjumalalle. Lisäksi on huomattava, että taivaanjumalan alkuperäinen palvonta-aika on vain kesäkausi, sillä, kuten Potanin sanoo, votjakit uskovat, että Inmarille voidaan uhrata ainoastaan pokrovan päivään (l/X v.l.) asti; sen jälkeen se on sopimatonta. On siis oletettavissa, että taivaanpalvonta on edennyt kansalta toiselle etupäässä maanviljelyskulttuurin mukana. Tällä ei kuitenkaan ole väitetty, etteivät luonnonkansat olisi sitä saattaneet omaksua maanviljelijänaapureiltaan jo ennen mainittua elinkeinoa. Pohjoiset paimentolaiskansat kuten samojedit ovat siitä todistuksena.

Taivaanjumalan palvonta kuten luonnonhaltiain yleensä eroaa suuresti vainajainpalveluksesta siinä, ettei se ole määrättyyn uhripaikkaan sidottu, että siihen saattaa ottaa osaa kuka hyvänsä sukuun tai sukupuoleen katsomatta, että uhripapin toimi ei ole perinnöllinen, vaan hänet valitaan kutakin yksityistä uhritoimitusta varten ja ettei sille pyhitettyä uhripaikkaa pidetä taudin ( mizh ) aiheuttajana.

Vanhin votjakkien Inmarin palvelusta koskeva tiedonanto on Rytshkovin kuvaus, jossa, niin lyhyt kuin se onkin, on säilynyt useita varsin arvokkaita piirteitä: "Pääjumala Ilmer ( Inmar ) asuu taivaassa ja on kaikki luonut. Hänen juhlaansa vietetään keväällä, jolloin palvonta tapahtuu peltojen keskellä. Sinne menevät sekä miehet että naiset anoen häntä lisäämään heidän vainioittensa hedelmällisyyttä. Uhrieläinten, joina käytetään hevosta, lehmää, lammasta tai vasikkaa, tulee olla valkeakarvaisia."

Nykyaikana votjakit, mitä uhrieläinten karvanväriin tulee, eivät aina enää tarkoin noudata mainittua vanhaa uhrisääntöä; ainoastaan sitä he pitävät silmällä, ettei uhriteuraaksi mitenkään tule mustavärinen. Yleisin Inmarille omistettu uhrieläin on tätä nykyä, varsinkin eteläisillä ja itäisillä alueilla, ruskea varsa. Uhritoimituksessa on tapana asettaa taivaanjumalalle tulevat uhriantimet tuleen, kuitenkin on polttouhrin ohella joskus vanhempi vile-mit'son uhritapa säilynyt.

Tietoja siitä, ovatko votjakit valmistaneet kuvaa taivaanjumalasta, puuttuu tykkänään. Ainoastaan Koshurnikov tietää kertoa, että he piilottivat asumattomiin majoihin Inmarin kuvan, joka oli vain karkeasti veistetty päätä kuvaava pölkky, parta oli muodostettu suoruohoista. Toinen Inmarin kuva, josta sama kirjailija puhuu, säilytettiin pieneen laatikkoon kätkettynä yleisessä rukoushuoneessa. Kuva oli taikinasta tehty, ihmisen muotoinen. Palvonnan ajaksi asetettiin arkku pöydälle ja siinä oleva pieni, ikkunan tapainen reikä aukaistiin, "jotta jumala kuulisi uhraajain rukoukset". Mainittuihin tietoihin ei kuitenkaan voi mitään perustaa, sillä epäilemättä ne koskevat kumpikin vorshud -palvontaa. Edellinen kuva ei ilmeisesti olekaan mikään muu kuin vorshud-vakka, jonka alle votjakit toisinaan asettavat suoruohoja. Näin ollen jää kysymyksemme vaille vastausta. Luultavasti me hyvin voimme sovelluttaa votjakkeihin sen, mitä Tacitus sanoo germanien luonnonjumalista: "He eivät pidä taivaallisten suuruutta vastaavana sitä, että jumalat suljetaan seinien sisään ja että niille muodostetaan ihmisen kaltaiset kasvot."

Myöhempinä aikoina Inmar on korkeampien uskontojen vaikutuksesta yleistynyt Jumalaksi monoteistisessä merkityksessä, ja votjakit ovat alkaneet häntä palvoa kaikissa elämäntarpeissa. Kuitenkin he kääntyvät hänen puoleensa yhä vieläkin yksinomaan aineellisen hädän hetkinä. Votjakkien yleisintä uskoa kuvailee sattuvasti eräs nimetön kirjoitus Vjatkan lääninlehdessä (1861): " Inmar on heidän käsityksensä mukaan vain hyvä haltia, joka suojelee heidän elämäänsä sekä antaa heille ruuan ja vaatteet, mutta jolla ei ole mitään tekemistä ihmisten kesken vallitsevien suhteiden kanssa." Näin ollen ei siis Inmar alkuaan, kuten luonnollista onkin, ole votjakkien käsityksen mukaan ollut vainajien tavalla tapain tuomari.

Nykyisen ajan Inmar muistuttaa toiselta puolen muhamettilaisten Allahia, toiselta puolen kristittyjen Jumalaa. Edellisten taholta, jotka varhemmin ovat joutuneet kosketukseen votjakkien kanssa, johtuu Inmarin määresana budzim ("suuri"), jota muhamettilaiset aina Allahia rukoillessaan käyttävät. Kristinuskon vaikutusta todistavat Inmar-atai (I.-isä) sekä Inmar-anai (I.-äiti), jolla votjakit tarkoittavat neitsyt Maariaa. Kolminaisuus Inmar-kildisin-kuaz, joka Glazovin piirin votjakkien uhrirukouksissa säännöllisesti ilmaantuu, ei myöskään voi olla satunnaista, vielä vähemmän omaperäistä. Asia onkin ymmärrettävissä, kun tiedämme, että kildisin esiintyy votjakkien legendanomaisissa tarinoissa aina Vapahtajan sijalla, ja että kuazia, mikä oikeastaan merkitsee "säätä, ilmaa" ja joka jumaluusolentona, kuitenkaan ei erikoisen uhripalvonnan esineenä, on tunnettu yksinomaan tässä piirissä, käytetään Pyhänhengen kansanomaisena nimityksenä. Viimeksimainittua käsitystapaa verrattakoon Viron setukaisten vastaavaan, jotka "tasast tuult" nimittävät Jumalan "pühä hõngukene". Pervuhin huomauttaa, että venäläinen papisto tahtoo votjakkien rukouksista poistaa kuaz sanan ja asettaa sen sijalle nimen dzhets lul ("hyvä henki").

Paitsi ennenmainittua kildisiniä, jota toisinaan nimitetään kilt'shin-inmar, ilmaantuu votjakkien ylijumalan apulaisina ja palvelijoina myös alak-inmar ("panettelija jumala"), joka ilmoittaa imnarille ihmisten pahat teot ja suojelee heitä ilkeämielisten parjauksilta sekä kaba-inmar ("kohtalon jumala"), joka voi tehdä ihmiset joko onnellisiksi tai onnettomiksi katsoen siihen, muistelevatko he häntä vai eivät. Kummallekin viimeksimainitulle vierasperäiselle haltialle, jotka ovat tunnettuja myös tshuvasseille ja tsheremisseille, votjakit uhraavat vain suurissa kylien keskisissä uhrijuhlissa. Uhrieläiminä käytetään valkoisia lampaita sekä kotilintuja. "Inmareiksi" ovat votjakit lisäksi alkaneet nimittää venäläisiltä saatuja pyhimyksiä kuten pyhää Iljaa ( Il'ja-inmar ) sekä Nikolai Ihmeidentekijää ( Nikolai-inmar ). Samoja suojeluspyhiä, jopa niiden kuviakin nimittävät syrjänit Jen nimellä.

Inmarin jälkeen ovat votjakkien luonnonhaltioista mahtavimmat auringon, ukkosen ja maan haltia. Nämäkin haltiat ovat syntyneet itse luonnonilmiön tai esineen elollistamisesta, eivätkä senvuoksi myöskään ole ihmisenkaltaisia. Votjakit sanovat niitä "emoksi" ( mumi ), jota vastoin he ihmisenkaltaisia haltioita nimittävät "ihmiseksi" ( murt ).

Auringon ja siitä säteilevän ihmeellisen valon ja lämmön haltia on shundi-mumi ("aurinko-emo"). Nimi ei tarkoita mitään muuta kuin itse aistimilla havaittavaa aurinkoa. Gavrilov tosin kertoo, että shundi-mumi on haltiatar, joka pitää huolta auringosta, jotta se loistaisi, kuten tulee, sekä tietäisi ajan nousta ja laskea, mutta votjakkien käsitykset ja tavat osoittavat ilmeisesti, että he shundi-mumilla tarkoittavat itse aurinkoa. Muun muassa osoittaa sitä heidän tapansa kääntyä shundi-mumia palvoessaan itse auringon puoleen. Aineellisen auringon sielullistuttamista todistaa lisäksi heidän käsityksensä, että silmäsairaus (trachoma), jota nimitetään shundi-mumi-kuton ("aurinko-emon koskenta"), johtuu siitä, että Shundi-mumi on tarttunut sairaan valonarkaan silmään. Jelabuzhskij tietää lisäksi, että shundi-mumi kulkee auringon edellä ikään kuin musta malja osoittaen sille tietä; samalla hän kuitenkin huomauttaa, että votjakit silminnähtävästi elollistavat itse auringon.

Vanhin votjakkien auringon palvontaa koskeva kuvaus on Rytshkovin, joka sanoo shundi-mumia jumalattareksi: "sitä palvotaan isonrokon ynnä muiden lastentautien aikana. Yleistä juhlaa sen kunniaksi vietetään pääsiäispäivänä, jolloin uhriantimina on ruisleipä ja ohrapuuro. Juhlatoimitus tapahtuu kyläläisten kesken, jotka pellolla tai metsässä valitsevat siistin paikan, minne niin hyvin miehet kuin naiset saapuvat päivän koittaessa. Seuran vanhin mieshenkilö tarttuu leipään ja puurokuppiin, kaikki laskeutuvat polvilleen ja katsoen päin aurinkoa rukoilevat: shundi-mumi, vapahda meidän lapsemme taudeista!" Lausuttuaan rukouksen painavat palvojat kasvonsa maahan sekä alkavat noustuaan syödä yhdessä uhriruokaa. Juhla päättyy juominkeihin ja ilonpitoon.

Luultavasti senvuoksi, että aurinkoa palvotaan lasten sairastuessa, Georgi nimittää shundi-mumia auringon ja lasten äidiksi.

Nykyaikana votjakit rukoilevat shundi-mumia sekä määräaikaisissa juhlissaan valon ja lämmön tuojana että satunnaisista syistä varsinkin silmäsairauden takia. Jälkimäisessä tapauksessa sille uhrataan talon pihalla valkoinen sorsa. Kasvillisuuden vuoksi votjakit uhraavat shundi-mumille viljapellolla, joskus sitä paitsi suurissa kylien yhteisissä uhrilehdoissa. Yleisimmin teurastetaan sille tällöin valkoinen lammas tai hanhi. Osan piirin Staraja Kyrgassa on sille ollut tapana teurastaa toisinaan myös valkoinen hevonen. Auringolle tulevat uhriantimet ovat votjakkien käsityksen mukaan aina viskattavat tuleen.

Auringonpalvelukseen Montelius lukee myös erään useilla kansoilla tavattavan omituisen käsityksen, että nim. vanha tuli on kerta vuodessa sammutettava ja sytytettävä uusi, joka viritetään kahta kuivaa puuta yhteen hankaamalla. Tästä vanhanaikaisesta tavasta on votjakeillakin säilynyt jälkiä. Niin tietää Aptiev kertoa, että Birskin piirin votjakit määrättynä kevätiltana viettävät juhlaa, jota he nimittävät vil'-til ("uusi tuli"). Kaimashebashin kylässä kuulin sitä vietettävän kesällä Pietarin päivän tienoissa ja mainittavan nimellä pudo-tet't'shaton ("karjan hypitys") tai val-tet't'shaton ("hevosten hypitys"). Sinä päivänä ajetaan karja kotiin, viritetään kitkatuli sekä sytytetään kylän laidunmaalle päin johtavalle portille suuri olkinuotio, minkä ääreen sekä ihmiset että elukat kokoontuvat. Tulen palaessa nuoriso hyppii peräkanaa valkean yli, samalla ajetaan sen läpi hevoset, lehmät ja lampaat. Kun tuli on sammunut, tuodaan paikalle koira, raahataan tulisijalle, vatsa puhkaistaan ja sen jälkeen haudataan vartavasten kaivettuun kuoppaan. Toisin paikoin on ollut tapana polttaa koira tulessa. Minkäänlaisia rukouksia ei toimituksessa lueta. Kaimashebashin kylässä teurastetaan myöhemmin juhlapäivän iltana vielä musta karitsa, jonka luut kuopataan maahan tai poltetaan nuotiossa.

Sarapulin piirissä on Vereshtshaginin mukaan tapana virittää vil'-til vain siinä tapauksessa, että jokin onnettomuus, kuten sairaus, on kohdannut perhettä, sillä "uusi tuli" muka palauttaa terveyden.

Votjakkien veljeskansallakin syrjäneillä näyttää aikoinaan olleen samanlainen tapa. Smirnov kertoo, että he määrättynä aikana syksyllä tai yleensä karjan sairastuessa tekevät hankaamalla "elävän tulen" eli "puutulen", sytyttävät sillä turvenuotion sekä ajavat karjansa tulen läpi. Smirnov pitää tätä omituista tapaa tulen palvontana. Nähtävästi ei tällä toimituksella, joka venäläisille ja tshuvasseillekin on, tunnettu, ainakaan alkuaan ole ollut mikään palvomisen tarkoitus, vaan siinä ilmenee ainoastaan luonnonlasten usko uuden tulen puhdistavaan voimaan. Sama alkuperä lienee suomalaistenkin helka- ja juhannustulilla.

Auringon kierroksen mukaan votjakit jakavat vuoden itämaisten kansojen tavalla kahteen puoliskoon, joita rajoittaa keskikesän ja keskitalven aika. Näihin raja-aikoihin on enemmän kuin muihin vuoden hetkiin ihmisten huomio kiintynyt. Votjakit nimittävät niitä vozho-dir ("vihainen aika"). Talvinen vozho-kausi liittyy joulunaikaan, kesäinen n.s. invozho-dir, lasketaan Glazovin piirissä alkavan kesäpäivän seisauksesta ja kestävän kokonaisen kuukauden tai vain kulumassa olevan kuun loppuun. Sarapulin piirissä sanoo Vereshtshagin sen ulottuvan kesäkuun 20:sta — heinäkuun 20:teen. Vasiljev nimittää siksi kahta kesän kuuminta kuukautta. Kasanin läänissä kuulin sen alkavan helluntain jälkeensä päättyvän kesantokynnön alkaessa kesäkuun lopulla. Vaikka tämä aika eri seuduilla jonkun verran vaihtelee, keskittyy se kuitenkin kaikkialla rukiinkukinta-aikaan. Invozho -kautena kartetaan monenlaisia toimia, ei kylpeydytä, ei huuhdota likaisia vaatteita, ei pestä astioita eikä mitenkään meluta veden läheisyydessä. Erikoisesti koskee sääntö puolipäivän aikaa, jolloin ei tehdä semmoisia töitä, joista vain vähänkään voisi syntyä melua, ei edes taiteta kukkaa eikä puhuta ääneen. Jos joku rikkoo määrättyjä tapoja vastaan, saa siitä koko kyläkunta kärsiä rangaistuksen, sillä seurauksena tulee ankara raeilma tai rankkasade.

Votjakkien in-vozholle on syrjäneilläkin vastine. Täälläkin se liittyy etupäässä rukiinkukinta-aikaan. Erotus veljeskansain samaa ajanjaksoa koskevissa uskomuksissa on vain se, että syrjänit ryhtyvät varovaisuustoimenpiteisiin siinä tarkoituksessa, etteivät suututtaisi peleznit'sia nimistä haltiaa. Niin kertoo Nalimov, että rukiinkukinta-aikana "pelätään pesulla loukata erikoista naispuolista olentoa, peleznit'saa, joka oleskelee rukiissa." Mainittua haltiaa pitää Kandinskij erityisenä rukiin suojelusjumalattarena ja sanoo, että usko siihen oli entiseen aikaan niin vankka, ettei yksikään syrjäni tohtinut koskea rukiiseen ennen Iljan päivää peläten kauheaa rangaistusta. Nykyään pelkäävät sitä vain lapset, mutta vieläkin on vanhoilla tapana sanoa, että silloin, kun peleznit'sa suojeli ruista, oli vilja parempaa.

Mikä olento tämä syrjänien pelznit'sa (Wied. pölödnitsa ) oikeastaan on, ovat jo Lytkin ja Savvaitov oivaltaneet mainitessaan sille venäläisenä vastineena "poludnitsan" ("puolipäivänhaltiatar"), joka kesällä kulkee ruispellossa ja rankaisee sitä, joka tekee työtä keskipäivällä. Myöskin votjakit pitävät puolenpäivän aikaa muita vaarallisempana. Vereshtshagin sanookin, että in-vozho on "puolipäivän jumala". Samat uskomukset ja tavat ovat tunnettuja myöskin votjakkien naapurikansoilla tshuvasseilla ( sinzä ) ja tatareilla ( näzek ).

Ukkos-jumalaa votjakit nimittävät gudiri-mumi ("ukkos-emo"). Tälläkään he eivät tarkoita mitään persoonallista olentoa, vaan itse luonnonilmiötä, jota palvotaan lämpöisen ja virkistävän sateen antajana. Kuten muille maanviljelyksen suojelushaltioille uhrataan ukkos-emollekin etupäässä viljavainiolla. Uhriteuraina käytetään yleensä samoja eläimiä kuin Inmarille uhrattaessa. Valkoinen uhriväri ei aina ole välttämätön. Uhriantimet poltetaan tulessa samoin kuin auringolle uhrattaessa.

Ukkosen kunnioitukseen liittyy votjakeilla muutamia omituisia taikamenoja. Niin on esim. Birskin piirin asukkailla tapana kuullessaan ensi kerran kevätukkosen jyrisevän heittäytyä maahan pitkälleen paikassa, missä silloin sattuvat seisomaan, joskus vielä heittävät jonkun kerran kuperkeikkaa. Tavan tarkoitusta ei kansa enää osaa selittää. Samalla tavalla menetellään Vereshtshaginin mukaan Sarapulin piirissä. Toinen ukkoseen kohdistuva taikatoimitus, joka on yleinen kaikilla votjakkialueilla, on "sateen tekeminen". Se tapahtuu siten, että kylänrahvas pitkällisen kuivuuden aikana kerääntyy lähipuron rantaan kastelemaan vedellä toinen toistaan. Osan ja Birskin votjakeilla on lisäksi tapana kerätä purosta rapaa sekä sivellä sitä rakennusten ikkuniin ja seiniin, tuhrivatpa vielä toinen toisensakin ynnä kyläkadulla vastaantulevat. Samalla pistäytyy joku naisista lammaslaumaan, sieppaa sieltä lampaan sekä heittää sen vesikuoppaan. Sen värinen, mikä silloin sattuu hänen käsiinsä, uhrataan myöhemmin gudiri-mumille. Kyllin toisiaan ravalla tuhrittuaan kokoontuvat nuorukaiset ja neitoset vihdoin puron rantaan, jossa vielä valavat toisiansa vedellä sekä työntävät leikillään toisiaan puroon. Toimituksen päätyttyä kukin palaa kotiinsa, puhdistautuu sekä pukeutuu juhlapukuunsa. Uhrilammas, joka ostetaan yhteisillä varoilla, teurastetaan kevätviljavainiolla. Rukouksessa pyydetään Inmarilta ja gudiri-mumilta lämpöistä, virkistävää sadetta. Uhriteuraan luut poltetaan nuotiossa.

Usein toimitetaan mainittu "sade-palvonta" ( zor kuriskon ) lähteen, puron tai joen rannalla. Rukouspaikka on tavallisesti hyvin vanha ja tunnettu. Uhreihin, varsinkin jos ne ovat vuotuisia, ottaa osaa joskus hyvinkin monta kylää. Aminoff kertoo Sarapulin Bödjan Parvun kylässä olevan niin kuuluisan sateenpalvontapaikan, että sinne saapuu viisitoista kylää vuosittain uhraamaan. Uhripaikka on lehdossa lähteen ääressä. Pyhäkössä toimii pappeina kaksi arvalla valittua uhraajaa sekä kaksi teurastajaa. Uhrieläiminä ovat punainen tai valkea härkä ynnä kaksi lammasta. Mamadyshin piirissä vietetään myös suuria kylien keskisiä sade-uhreja. Palvontapaikka on aina jonkun joen tai puron rannalla. Musta härkä on täällä yleisimmin käytetty uhrieläin. Esimerkkinä täkäläisistä kylien välisistä sadeuhreista mainittakoon, että Staraja Kanizarj nimisessä kylässä on kaksi uhripaikkaa, joista toisessa, Butshkopuron rannalla, uhraa viisi, toisessa, Bynty-lähteen luona, kaksi kylää. Kummassakin uhripaikassa on palvojilla tapana härkäuhrin jälkeen kastella toisiaan. Uhriteuraan luut poltetaan nuotiossa. Rukouksissa käännytään Inmarin, gudiri-mumin, usein myös itse puron tai lähteen puoleen, jonka rannalla palvotaan.

Tarkastaessa votjakkien zor-kuriskon menoihin liittyviä tapoja huomaa, että "sateen tekeminen" ja uhritoimitus eivät aina välttämättömästi kuulu toistensa yhteyteen. Hyvin usein on votjakeilla tapana "tehdä sadetta" ilman minkäänmoista uhria. Taianomainen "sateenteko" lieneekin uhritoimitusta alkuperäisempi. Että vedellä sadepalvonnassa entiseen aikaan uhraamisenkin ohella on ollut hyvin huomattava sija, osoittaa jo se seikka, että vanhimmat zor kuriskon -paikat säännöllisesti sijaitsevat jonkun joen tai puron rannalla. Onpa itse uhrillakin, joka nykyään rukouksista päättäen tulee taivaanjumalan hyväksi, alkuaan ollut tarkoitus vahvistaa itse veden sielullista voimaa. Sitä osoittaa jo uhrieläimen tumma karvaväri, jota votjakit yleensä käyttävät vedelle uhratessaan. Kuten edellä on kerrottu, on nykyään tapana polttaa uhriteuraan verta ja luut nuotiossa, mutta entisinä aikoina on uhriantimet perimätiedon mukaan viskattu veteen. Sitä todistaa myös edellämainittu itäisten votjakkien tapa heittää, joskin vain leikillään, lammas vesikuoppaan sekä saman seudun tsheremissien tapa, jotka sadetta toivoessaan, samalla kun he kastelevat toisiaan, uhraavat mustan uhrieläimen sisälmykset ja luut nahkaan käärittyinä puron tai virran veteen.

Sadeuhrit vesikasteluineen ovat olleet meidän aikoihimme asti käytännössä myös muilla ympärillä asuvilla kansoilla kuten tshuvasseilla ja bashkiireilla.

On luonnollista, ettei ukkosesta sen paremmin kuin muistakaan luonnonhaltioista, koska niitä ei ole käsitetty persoonallisiksi olennoiksi, voi mitään alkuperäisiä taruja olla olemassa. Nykyaikaiset votjakkien ukkosmyytit ovat myöhemmän ajan tuotteita. Ne eivät olekaan liittyneet vanhan gudiri-mumin, vaan joko persoonallisen taivaanjumalan ( Inmarin ) tai legendanomaisen ukkoshaltian, pyhän Iljan nimeen. Viimeksimainittu on tässä suhteessa astunut etusijalle. Votjakit kertovat, että pyhä Ilja ukkosilmalla ajaa vankkureissaan taivaan kantta karkoittaen shaitania (paholaista). Pyörien ryskeestä syntyy jyrinä, nuolesta, jolla Ilja ampuu paholaista, syntyvät salamat. Kun salama iskee puuhun, näkyy puun latvassa joskus sininen liekki, mutta se, mikä palaa, ei ole puu, vaan paholaisen veri, joka puuhun on piiloutunut. Senvuoksi ei ole hyvä asettua puun alle ukkosen ajaksi. Estääkseen shaitania piiloutumasta huoneisiinsa votjakit ajavat koirat pihalle. Joskus saattaa paholainen piiloutua munan kuoriin, jotka senvuoksi ovat syödessä särjettävät. Ukkos-ilmalla ei saa meluta eikä kolistella, sillä siitä rajuilma yltyy, myöskään ei ole hyvä viheltää, sillä silloin paholainen hiipii luo. Poistaakseen sen läheisyydestään votjakit iskevät veitsellä tai kirveellä siihen paikkaan, missä oleskelevat tai aukaisevat paidankauluksen ja sylkevät poveensa. Ukonvaajaa he nimittävät in-keli ("taivaan kivi") ja uskovat, että se menee maahan neljänkymmenen sylen syvyyteen palatakseen takaisin neljänkymmenen vuoden päästä. Salamatulesta on heillä käsitys, ettei sitä voi sammuttaa muu kuin mustan lehmän maito.

Viimeksimainitut käsitykset ja uskomukset, jotka ovat venäläisillä ja useilla muilla kansoilla yleisiä, ovat tunnettuja myöskin syrjäneille. Mitä itse luonnonilmiön palvontaan tulee, on viimeksimainituilla ainoastaan tapa tervehtiä kevään ensimäistä ukonjyryä.

Maanhaltiaa votjakit kutsuvat nimityksellä muzjem-mumi ("maaemo"). Jelabuzhskij, joka mainitsee sen toisella samaa merkitsevällä nimellä muzjem-anai. sanoo, että se on maanviljelyksen päähaltia. Yleensä votjakit uskovat sen asuvan maassa, jonne sille myös on uhrattava. Mamadyshin piirissä kuulin kerrottavan, että muzjem-mumi oleskelee maahan muodostuneissa kumpuloissa, joita siitä syystä ei sovi kaivaa.

Nykyään esiintyy vanha muzjem-mumi enää ainoastaan harvoin votjakkien uhrirukouksissa, sillä kaikilla votjakkialueilla on sen syrjäyttänyt ennenmainittu mu-kilt'shin eli, kuten sitä usein myös nimitetään, mu-kilt'shin-mumi. Nimien vaihdos ei kuitenkaan ole mitenkään muuttanut votjakkien vanhaa käsitystä eikä entisiä uhrimenoja. Onpa vanha muzjem-mumi vielä sukupuoleenkin nähden tunnettavissa mu-kilt'shin-mumi haltiattaressa, sillä Aminoff sanoo votjakkipappien itse väittäneen, ettei viimeksimainittu ole mikään muu kuin "maa-emo". Samoin huomauttaa Wichmann, että hän samanlaisessa tilaisuudessa, jossa Aminoff kuuli palvottavan mu-kilt'shin-mumia, kuuli käännyttävän muzjem-mumin puoleen. Senvuoksi hän olettaakin, että edellinen maanhaltian nimitys on vain myöhempi sekamuodostus. Samaan tulokseen tulee myös venäläinen tutkija Smirnov.

Jo se seikka, ettei votjakkien maanjumalattarella ole minkäänlaista muotoa heidän mielikuvituksessaan, viittaa, että uhrilahjoin palvottu muzjem-mumi alkuaan on itse maa sielulliseksi kuviteltuna. Sitä osoittaa myös uhritoimituksissa noudatettu tapa asettaa muzjem-mumin eli mu-kilt'shinin uhri, jonka välttämättä tulee olla musta eli maan värinen, itse maan poveen, ynnä se yleiseen vallalla oleva käsitys, ettei mu-kilt'shinille sovi uhrata aivan myöhään syksyllä siitä syystä, että maa silloin jo nukkuu. Lisäksi todistaa sitä eräs rukous, jonka olen pannut muistiin Birskin piirin Mozhgassa, jossa anotaan, ettei mu-kilt'shin suuttuisi, kun ihmisen on pakko kaivaa ja kyntää maata. Huomattava on myöskin, että votjakit toisin paikoin kutsuvat maasta johtunutta tautia nimellä mu-kilt'shin-mizh (mu-kilt'shin tauti). Nämä esimerkit osoittavat, että viimeksimainittuun, joka alkuaan lienee maan elollistettu tuotantovoima, ja maaemoon liittyvät uskomukset ovat samoja.

Muzjem-mumia eli mu-kilt'shiniä votjakit palvovat pääasiallisesti kesäisissä vainiojuhlissa. Uhriteuraan veri on vuodatettava teurastettaessa maahan kaivettuun kuoppaan, jonne myös vile-mit'som -lihaosia vastaavat elimet, sisälmykset ja luut haudataan. Yleisimmin käytettyjä uhrieläimiä tässä tilaisuudessa ovat musta härkä tai lammas. Myöhemmin käytäntöön tulleita, kuten hevosta ei muzjem-mumille uhrata. Votjakit eivät myöskään pidä välttämättömänä uhrata maaemolle vain naaraspuolisia eläimiä. Paitsi vainiouhreissa ilmaantuu mu-kilt'shinin nimi votjakkien rukouksissa säännöllisesti myös kylienvälisessä uhripalvonnassa sekä joskus lattianalaisissa uhreissa, joista jo edellä olemme huomauttaneet. Yleensä muistuttaa muzjem-mumin-palvonta uhrimenojensa puolesta täydellisesti vanhemman ajan vainajainpalvelusta. Vanhin maanhaltialle kohdistettu rukous, jonka tunnemme, on seuraava Satrapinskin Glazovin piirissä kevättoukojuhlassa (1854) muistiinkirjoittama: "oi maa-emo, me kiitämme sinua, että olet meitä ruokkinut menneenä vuonna, älä nytkään kitsastele, kasvata meille viljaa tänäkin kesänä!"

Maan sielullistuttamisesta johtuu myös eräs omituinen tapa, jota syrjänit nimittävät "maa-onnen" ( mu-shud ) varastamiseksi. Nalimov sanoo sen tapahtuvan siten, että varas hiipii toisen pelto-osalle, ottaa sieltä kourallisen multaa ja lausuu: "hyvä onni seuraa minua, anna minulle hyvä sato!" Tshuvasseilla, jotka toimitusta nimittävät "maan varkaudeksi", liittyy siihen vielä häätapoja. Vieraan pellolle ajetaan yöllä kuten häihin kulkusten helistessä sekä häälaulujen kaikuessa, valitaanpa varta vasten maaemolle sulhokin. Päätoimitus on mullan vieminen vieraasta omaan peltoon. Että sama häätapa on votjakeillekin ollut tunnettu, osoittaa Ostrovskijn lud-palvonnan yhteydessä esittämä mullan saattamiskuvaus, josta edellä on kerrottu, sillä on todennäköistä, että tämä toimitus alkuaan on kuulunut maanviljelyksen yhteyteen.

Jelabuzhskij tietää samannimisen piirin votjakkien lisäksi uskovan, että maan alla asustaa suuri musta härkä muzjem-ut'is-osh ("maata vartioiva härkä"). Heidän käsityksensä mukaan on näet maan alla meri, meressä kalahirviö ja sen selässä suunnaton härkä, joka kannattaa maata sarvillaan. Myös Sarapulin piirin votjakeilla on Vereshtshaginin mukaan kertomuksia maanalaisesta härästä muzjem-osh. Maanjäristysten uskotaan aiheutuvan siitä, että härkähirviö lähtee liikkeelle. Auringon valoa se pelkää, sillä päivänsäteet surmaavat sen. Tämä kummitus ei tietysti kuitenkaan ole milloinkaan ollut uhripalvonnan alaisena.

Viljanhaltiaa votjakit nimittävät d'u-urt ("vilja-sielu"), joskus nimitetään sitä myös busi-urt ("pelto-sielu"). Nykyään se näyttää olevan tunnettu ainoastaan itäisille votjakeille. Tämäkään haltia ei alkuaan ole muu kuin itse vilja sielullistettuna. Senvuoksi ei d'u-urt votjakkien mielikuvituksessa voi pukeutua minkäänmoiseen muotoon. Ainoastaan eräs omituinen pellolla tapahtuva toimitus todistaa, että votjakit ovat uskoneet vilja-sielun irtautuessaan viljasta ilmaantuvan pienen valkoisen perhon hahmossa, samoin kuin ihmissielu ruumiista lähdettyään heidän käsityksensä mukaan ilmenee.

Onnellinen se henkilö, jonka pellossa d'u-urt viihtyy, sillä siinä kasvaa hyvä ja runsassatoinen vilja. Sitävastoin kun vilja ei tule oraalle tai muuten kasvaa kitumalla, on se todistus siitä, että d'u-urt on jättänyt entisen asuntonsa ja muuttanut naapurin viljamaahan. Siinä tapauksessa se on etsittävä takaisin. Toimitukseen, jota nimitetään d'u-urt-kuton ("vilja-sielun etsintä"), ottaa osaa paitsi varsinaista etsijää, sinad'd'zis ("näkijä"), kolme poikaa ja kolme tyttöä. Viimeksimainitut nousevat kukin valkoisen hevosen selkään valkoiseen pukuun puettuina. Yhden pojista tulee olla viulutaituri. Hartain mielin ajaa saattue hiljalleen viljapeltojen ympäri etsien viljan "sielua". Vihdoin huomataan sen liitelevän valkoisena perhona ruohikossa. "Näkijä" vangitsee sen silloin valkoiseen liinaan, mikä hänellä on kädessään. Sen jälkeen saattue palaa riemuiten pellon laidassa olevaan uhripaikkaan, jossa vanhukset sillä välin ovat teurastaneet uhriksi valkoisen lampaan. Tullessaan nuorukaiset ja neitoset laulavat erityistä urt-kuton -laulua. Se henkilö, jota perho etsittäessä lähenteli, saa sen nyt huostaansa säilyttääkseen sitä viikon päivät vilja-aitassaan, minkä ajan kuluttua d'u-urt viedään takaisin viljamaalle ja lasketaan vapauteen.

Muulloin kuin tässä yhteydessä eivät votjakit tätä nykyä d'u-urtille uhraa. Siihen on varmaankin vaikuttanut se, että mainitun haltian sijalle yleiseen on tullut toinen, kaikilla votjakkialueilla tunnettu d'u-kilt'shin, jota myös palvotaan viljamaan haltiana. Sille votjakit uhraavat maanviljelysjuhlien aikana, joskus myös kylien yhteisissä uhrilehdoissa valkoisia lampaita, hanhia ja sorsia. Uhriantimet poltetaan tulessa.

Vanhanaikainen urt sana, joka ainoastaan tässä yhteydessä on säilynyt esinesielun merkityksessä, todistaa, että d'u-eli busi-urt polveutuu jo sangen varhaisilta ajoilta. Sama haltia näyttää tsheremisseillekin olevan tunnettu nimellä pasu-ört ("pelto-sielu").

Samoin kuin maata votjakit pitävät vettäkin elävänä oliona. Siitä johtuu järvien, jokien, purojen ja lähteiden palvonta, jota ei ole sekoitettava ennen mainittujen ihmisenkaltaisten vedenhaltiain palvontaan, vaikkakaan niitä ei aina ole helppo toisistaan eroittaa. Jokia, järviä ja lähteitä palvoessaan votjakit kääntyvät suoraan niiden puoleen mainiten niitä nimeltä. Kuten yleensä luonnonhaltioita käytetään näitäkin puhuteltaessa usein mumi sanaa. Järvi- ja joki-emoja votjakit palvovat hedelmöittävän sateen ja runsaan kalansaaliin saamiseksi sekä estääkseen sumujen, tulvien, myrskyjen, rankkasateiden, raeilmojen ja vedestä aiheutuvien tautien syntymistä.

Paitsi satunnaisista syistä ovat votjakit palvoneet vesi-emoa myöskin määräaikoina. Vuoden ensimäinen yleinen uhrijuhla veden ja vedenhaltiain kunniaksi on je-kel'an ("jään saattaminen"). Nykyään sitä vietetään keväällä kyntöjuhlan yhteydessä, mutta nimestä päättäen ja perimätiedon mukaan on sitä ennen vietetty jo jäiden lähtiessä. Sellaisena siitä kertookin vanhin mainittua palvontaa kuvaileva tieto: "Keväällä kun jää lähtee liikkeelle, menee isäntä perheineen oluen ja kumyshkan kera joen rantaan tai sillalle, vuodattaa siellä lasin olutta ja pikarin viinaa veteen ikäänkuin kestitäkseen sitä ja pyytää, että vesi virtaisi onnellisesti tuottamatta tuhoja ja anastamatta ketään aaltoihinsa." Pervuhinin mukaan uhrataan veteen paitsi juomaa myös leipää ja pannukakkua, samalla kun pyydetään, että kevät olisi tyyni, ettei joen tulva tekisi vahinkoja, että jäät veisivät mukanaan ihmisten ja eläinten taudit sekä ettei kukaan hukkuisi veteen. Rukouksessa, jonka Pervuhin tässä tilaisuudessa on kirjoittanut muistiin, käännytään sekä paikallisen joki-emon että vu-murtin puoleen. Vereshtshagin sanoo uhripalvonnan tarkoituksena olevan pyytää, että joen jumala juottaisi tulevana kesänä ihmisiä ja karjaa vedellään sekä elähyttävillä nesteillään kostuttaisi pellot ja niityt. Uhrileipää veteen viskattaessa käännytään itse joen puoleen: "Joki Tshura! Me tulimme kaikki saman perheen jäsenet yksimielisesti sinua kunnioittamaan!" Tällöin maistellaan joen terveydeksi viinaa. Kotiin palatessaan uhrikansa kääntyy vielä jokeen päin sekä paljastaen päänsä sanoo kolme kertaa kumartaen: "Me kiitämme sinua, Tshura joki! Olemme kyllin syöneet ja juoneet. Kaikista taudeista meitä varjele!"

Samoihin aikoihin kuin Glazovin votjakit viettävät itäisetkin Buj-joen rannalla asuvat jokijuhlaa uhraten teuraitakin. Tezjakov sanoo heidän uhraavan veteen varsan luut ja nahan, jottei tulisi sumuja ja jotta kalansaalis olisi runsas. Staraja Kyrgassa oli minulla tilaisuus ottaa osaa Buj-joen juhlaan. Kun nuori uhrivarsa oli teurastettu ja keitetty itse joen äyräällä, polvistui uhrikansa kasvot veteen päin ja uhripappi luki laajanlaisen rukouksen pyytäen Inmarilta ja virralta kaikkea menestystä. Rukouksen aikana heitettiin eläimen luut, nahka sekä palasia jaloimmista ruumiinelimistä, vieläpä uusi niinenkuorinen marhamintakin veteen, jonne jo teurastettaessa veri äyräälle tehtyä uraa myöten oli juoksutettu. Sanotussa kylässä vaihtelee uhriteuras vuosittain, toisena on ruskea varsa, toisena musta härkä. Kylän asukkaat ovat siinä vakaumuksessa, että, jollei joelle — täällä ei jäänlähtöjuhlassa vu-murtia muistella — uhrata, tekee se tulvillaan tuhoja viljamaalle, muodostaa rantoihin pahoja repeämiä sekä lähettää myrskyjä ja turmiollisia raesateita. Eräässä kylässä oli kerran jätetty kevätuhri tekemättä, mutta rangaistukseksi rakeet löivät kylän viljat maahan.

Vastaavaa kevätjuhlaa ovat viettäneet myöskin venäläiset, joista Saharov kertoo, että he jäiden lähtiessä uhrasivat vanhan hevosen vedenhaltialle (vodjanoj), syystä että se tänä vuodenaikana on hyvin nälkäinen ja vihainen.

Glazovin piirissä vietetään joen kunniaksi määräaikainen uhrijuhla vielä kesällä heinänkorjuun jälkeen, jolloin veteen uhrataan ruskea härkä ja jokiemoa pyydetään suojelemaan ja vahvistamaan karjaa sekä varjelemaan ihmisiä tulipaloilta. Kolmatta juhlaa vietetään vielä syksyllä vähää ennen jokien jäätymistä. Uhrina on tavallisesti sorsa tai hanhi. Pervuhinin mukaan kiitetään tällöin jokea ja vu-murtia siitä, etteivät ole tuhonneet karjaa,, vaan antaneet sille ruuaksi hyvän heinän. Sitä votjakit pyytävät tulevaksikin vuodeksi luvaten silloin antaa suuremman uhrin. Vereshtshagin, joka huomauttaa, että syysuhri toimitetaan yöllä, mainitsee itse joen uhrirukousten esineenä. Kumartaen jokeen päin kolme kertaa uhripappi palvoo sanoen: "Siunaa, joki Tshura! Sinä näet, että me tuomme sinulle uhrin. Mennessään juottopaikkaan ulottuu karjalauma jo navetasta jokeen asti." Uhrihanhen veri, pää, muutamia höyheniä, vähän uhrikeittoa y.m. ruokaa pudotetaan veteen ja sanotaan: "Tule, joki Tshura, syömään maukkaita ruokiasi!" Joelta palatessaan votjakit kumartavat vielä veteen päin.

Paitsi määräaikoina uhrataan veteen myös satunnaisista syistä. varsinkin sairauden sattuessa. Veden vihoista aiheutunut on votjakkien käsityksen mukaan ihotauti vu-kuton ("veden tartunta"), joka saa aikaan, että iho muuttuu araksi, kosteaksi ja punaiseksi. Tällöin uhrataan tietäjän määräyksen mukaan niihin vesiin, joista taudin uskotaan aiheutuvan. Sellaisia uhripaikkoja on lukematon joukko kaikilla votjakkialueilla. Uhreina käytetään joskus kotilintuja, mutta useimmiten vain puuroa, munia, ryynejä, rahoja tai höyheniä. Entiseen aikaan ovat uhrit olleet arvokkaampia. Se käy ilmi Georgin kuvauksesta, jossa mainitaan, että "tona" ( tuno ) määrää sairaan uhraamaan vedelle vuohen tai kukon siinä tapauksessa, että tauti on johtunut "vihastuneesta vedestä" ( vu-vozho ). Veden vihoja välttääkseen on votjakeilla tapana joka kerta, kun he joko kulkevat itse tai ajavat karjansa puron yli, heittää veteen jotakin uhriksi, jollei muuta niin leivänmuru tai langanpätkä.

Vedelle uhraamisesta sateen saamiseksi olemme puhuneet "sateen tekemisen" yhteydessä. Kun veden salaperäinen, kasvillisuutta hedelmöittävä voima kerran on päässyt ihmisen huomionalaiseksi, herää helposti usko, että vedellä on sama tenhovoima myös ihmisiin ja eläimiin. Ettei tämä useilla kansoilla tavattava käsitys ole votjakeillekaan outo, käy ilmi heidän häämenoistaan. Selvimmät muistomerkit tästäkin ovat säilyneet Glazovin piirissä. Kuvaillessaan bessermanien häätapoja kertoo Wichmann, että morsian ja sulhanen viedään kolmantena hääpäivänä joelle siellä "astuakseen veteen." Samalla morsian uhraa leipäpalan ja voita veteen puhutellen joki-emoa ( vu-shur-matuska ). Rukouksesta ei tosin ilmene, mikä tarkoitus veteen astumisella alkuaan on ollut, mutta vertailemalla sitä tapoihin, joita tapaamme esim. mordvalaisilla, ei ole tarvis jäädä asiasta epätietoiseksi. Arvokas votjakkien vanhoja, jo useilla seuduin unohtuneita häätapoja valaiseva tieto on lisäksi Pervuhinilla, joka sekin koskee yllämainittua piiriä. Täällä päättyy näet jäänsaattamisjuhla omituiseen, n.s. salam baston ("lahjanotto") leikkiin, jota Pervuhin kuvailee seuraavasti: "leikki tapahtuu siten, että nuorukaiset ja neitoset laahaavat talvella häitä viettäneen nuorikon veden partaalle ja siellä koettavat pirskoittaa ja valaa häntä vedellä, vieläpä uhaten hänet vaatteineen päivineen upottaa jokeen pitävät häntä veden pinnalla. Pelastuakseen epämieluisesta kylvystä nuorikko lupaa antaa lunnaiksi jotakin, kuten kupin olutta, pikarin viinaa, joskus hän antaa arvokkaammankin lahjan, kuten pää- tai pyyhinliinan." Epäilemättä on kysymyksessä olevan vesikastekin alkuperäinen tarkoitus votjakeilla samoin kuin muillakin kansoilla nuoren vaimon hedelmöittäminen, joka siinä tapauksessa, että häitä on vietetty kylmänä vuodenaikana, on siirtynyt kevätjuhlan yhteyteen.

Eläintenkin hedelmöittäjä näyttää vesi votjakkien käsityksen mukaan olleen. Se ilmenee jo edelläolleesta Vereshtshaginin mainitsemasta rukouksesta, jossa jokea kiitetään siitä, että karja kesän aikana on karttunut. Myös Aminoff tietää, että Kasanin läänin votjakit uhraavat vedelle sorsan, jotta sorsien ja hanhien lukumäärä lisääntyisi. Glazovin piirissä on Wichmann muistiinkirjoittanut seuraavan rukouksen: "Ybyt-emolle minä annan hanhen. Tuota paljon hanhia, kun niiden aika joutuu!"

Veden puoleen käännytään myös kalastuksen huolissa. Siitä todistuksena on rukous, jonka Wichmann on muistiinkirjoittanut Glazovin piirissä: " oste Inmar, kildisin! Löytyköön paljon kaloja! Anna meille onnea! Minä menen Ybyt-joelle kalaan. Ybyt-emoni, anna kalojasi!" Tavallisimmin käännytään kalastushuolissa kuitenkin vu-murtin puoleen.

Itse veden elostamisesta on johtunut vielä usko, että järvi sellaisenaan saattaa muuttaa paikasta toiseen. Tämä käsitys liittyy Kasanin läänin votjakeilla Löza-järveen, josta Miropoljskij kertoo, että se yleisen käsityksen mukaan on muualta muuttanut nykyiseen paikkaansa. Suuttuneena siitä, että sen vedessä oli huuhdottu likaisia vaatteita, järvi päätti poistua paikoiltaan. Vedestä nousi silloin sotamiehiä, jotka valmistivat sille sijan vuorelle kahden virstan päähän sen entisestä paikasta. Kun uusi sija oli tehty, lähti järvi kohisten liikkeelle yön aikaan sotamiesten ja suuren härkälauman saattamana. Muuttaessaan oli sen mentävä joenkin poikki, jolloin härät, ylimeno kun oli hankala, alkoivat kauheasti mylviä. Sen kuultuaan virta jakaantui kahtia niin, että järvi sotamiehineen ja härkineen pääsi kulkemaan kuivaa myöten sen veden sekaantumatta joen veteen. Samoin kertoo Jakovlev mainiten lisäksi, että muutto tapahtui rajuilman aikana.

Löza-järvi on siinäkin suhteessa huomattava, että sitä palvotaan suurilla uhreilla. Uhria ei kuitenkaan toimiteta joka vuosi, vaan ainoastaan joka kolmantena. Miropoljskij mainitsee uhriteuraana mustan härän, joka hankitaan yhteisillä varoilla. Rukouksen aikana seisoo kansa kasvot järveen päin käännettyinä; teuraan liha keitetään ja nautitaan järven rannalla, jonne myös luut jätetään. Kirjailija huomauttaa votjakkien uskovan, että, jollei uhria toimiteta, tulee myrskyjä ja raesateita. Jakovlevin mukaan uhrataan järvelle joka kolmas vuosi kolme eläintä, nim. härkä, vasikka ja lammas; muina vuosina toimitetaan uhrileivällä vain "uudistus" ( vildiskon ). Sellaisesta tilaisuudesta on Wichmannilla muistiinpantuna rukous: "Minä uudistan Löza-järven mustan härän, oinaan ja hanhen. Uhrin minä uudistan. Odota siksi kunnes saat. Musta härkä, oinas ja hanhi ovat kyllä olemassa." Sairauden sattuessa käydään Löza-järvellä kaukaakin uhraamassa tietäjän määräyksestä.

Samoinkuin votjakeilla on heidän veljeskansallaankin syrjäneillä säilynyt jälkiä joki-emojen palvomisesta. Zhakov sanoo, että Vym-joen rantalaiset sivelevät kalaan mennessään voita leivälle ja viskaavat sen veteen sanoen: " vörik-va emo, kanna meitä terveinä, pidä meistä huolta, suojele meitä sekä anna meille paljon kaloja, koko vene täyteen". Myös vesimatkoille lähtiessään on heillä tapana uhrata veteen leipää ja rahaa samalla pyytäen joelta menestystä ja terveyttä. Sen he tekevät joka kerta, kun tulevat uudelle joelle. Että itse joen lyylittelystä on kysymys, käy ilmi Nalimovin tiedonannosta, jonka mukaan syrjänit, matkaillessaan Sysolan yli, pyytävät siltä menestystä sanoen: "Sysola emo, anna onnea ylisoutaessamme!" Samalla pyynnöllä he kääntyvät Vytshegdan puoleen tämän yli kulkiessaan. Samoin kuin votjakit uhraavat syrjänit vedelle myös siinä tapauksessa, että tietäjä selittää taudin tulleen "veden vihoista". Veden aiheuttama kipu parannetaan siten, että sairas ennen aamun koittoa menee sille joelle tai järvelle, josta tauti on aiheutunut, lyylittelee "vihastunutta vettä" sekä peseytyy siinä. Estääkseen veden tautien tarttumista on syrjäneillä tapana joka kerta, kun he juovat purosta tai lähteestä, heittää veteen vähäpätöinen uhri.

Lisäksi syrjänit uhraavat veteen avio-onnen edistämiseksi. Nalimovin kokoelmissa kerrotaan, mitenkä nuorella parilla kolmantena hääpäivänä on tapana mennä joelle tai lähteelle uhraamaan vedelle leipää, rahaa ja juustoa, Sen jälkeen kumpikin pesee siinä kasvonsa, kätensä, toisinaan vielä muutkin ruumiinosat. Talvella tapahtuu toimitus jokeen tehdyssä avannossa. Rukouksessa, jonka Nalimov mainitsee, sanotaan joelle: "Inva-emo, ota lahja vastaan". Joskus muulloinkin uuteen paikkaan muutettaessa on ollut tapana lyylitellä paikallisia vesiä.

Votjakit palvovat vielä tuulta ( tel ) ja härmää ( puzhmer ), jota viimeksimainittua Birskin piirissä kuulin nimitettävän myös emoksi ( puzmer-mumi ). Edelliselle uhrataan viljapellolla sorsa yleisten vainiouhrien aikana sekä pyydetään, ettei se liioin riehuisi ja siten turmelisi viljaa, vaan liikkuisi lauhkeana viljavainioiden yli. Uhrilinnun väri ei ole tarkemmin määrätty, kuitenkaan tuulelle ei sovi uhrata valkoista eikä mustaa. Eläin, joka yhteisillä varoilla ostetaan, teurastetaan kuusenhavujen päällä, mitkä lopuksi linnun veren ja luitten kera poltetaan nuotiossa. Toisin paikoin on tuulelle uhrattaessa tapana pirskoittaa verta ilmaan. Satunnaisistakin syistä uhrataan tuulelle, varsinkin myrskyilman aikana. Paitsi viljan vuoksi vainioilla palvotaan sitä joskus myös karjapihassa, jottei aukean maan ankarat syystuulet hävittäisi olkikattoisia karjansuojia eivätkä vahingoittaisi karjaa.

Myöhempi ja vierasperäinen on käsitys, että tuulenpyörteessä liikkuu paholainen ( tel-peri, myös tel-murt "tuuli-ihminen"). Tähän nimeen on votjakeilla liittynyt eräitä muka tuulispään tuottamia tauteja, kuten halvaus, peri sukkem ("paholaisen lyömä"), ja "korvien humina", jonka uskotaan aiheutuvan siitä, että sairas on kohdannut tel-perin. Mainittujen tautien takia on tuulen haltialle uhrattava sorsa. Tuulenvihurin votjakit uskovat voivansa pysäyttää heittämällä siihen teräaseita. Tarvitessaan tuulta, varsinkin puhdistaessaan viljaa ulkoilmassa, on heillä tapana "tehdä" sitä viheltämällä.

Moshkov tietää votjakeilla olevan tarun myrskyn alkuperästä. Siinä kerrotaan, että tuulet aiheuttaa paholainen ( shaitan ), joka kahlehdittuna istuu maan äärellä. Sillä on suussaan kolme vaskitorvea, joihin puhaltamalla se saa aikaan erilaisia tuulia.

Härmää ( puzhmer ) palvovat nykyään ainoastaan itäiset votjakit, jotka uhraavat sille joka kerta kun viljamaahan kylminä kevätöinä ilmestyy kuuraa. Yleisin uhrieläin on harmaa karitsa tai sorsa. Osan piirin Staraja Kyrgassa kerrottiin entisaikaan olleen tapana uhrata puzhmertile vuotuinenkin uhri keväällä heti pääsiäisen jälkeen. Uhrieläin, joka teurastettiin viljavainiolla oli harmaa lammas. Uhrirukouksessa votjakit kääntyvät, samoin kuin tuulelle uhratessaan, itse luonnonilmiön puoleen. Monissa paikoin on kuitenkin Inmar nykyään jo syrjäyttänyt tämänkin erikoishaltian.

Jotkut kirjailijat tietävät mainita vielä muutamia muita luonnonilmiöitä, joita votjakit jumaloivat. Niin kertoo Aminoff, että he palvovat tulta ( til ); samalla hän huomauttaa, ettei sille mitään erityistä uhria toimiteta. Vereshtshagin sitävastoin tietää sille Glazovin piirissä uhrattavan puuroa, leipää, olutta ja kumyshkaa. Uhriantimet asetetaan lieden tuleen. Kirjailija ei mainitse syytä, miksi tämä uhri on toimitettava.

Tulen jumaloimiseen syrjäneillä viittaa Kandinskijn mielestä se seikka, ettei tuleen saa sylkeä eikä heittää likaisia esineitä sekä ettei sitä sovi jaloin tallata.

Vereshtshagin puhuu lisäksi akshan nimisestä haltiasta, joka votjakkien käsityksen mukaan hallitsee aamu- ja iltahämärän aikana. Mainittua aikaa nimitetäänkin sen johdosta nimellä akshandir ("akshan-aika"). Uhria ei sille kuitenkaan toimiteta, ainoastaan se käsitys on olemassa, ettei tänä aikana sovi meluta eikä mitään askareita toimittaa. Akshan, joka on tatarilainen sana, merkitsee hämärää.

Muista huomiota herättävistä luonnonilmiöistä kuten kuusta ( tolez ), tähdistä ( kizil'i ), taivaan kaaresta ( vu-juis, "veden-juoja"), linnunradasta ( kir-dzhadzheg sures, "villihanhien tie"), pilvistä ( pil'em ) j.n.e. on votjakeilla yleensä samanlaisia käsityksiä ja kertomuksia kuin heidän naapureillaan sekä monilla muilla ympärillä asuvilla kansoilla. Mitään viimeksimainituista he eivät rukouksilla lähesty, ainoastaan uuden kuun ( vil'-toles ) nähdessään he ottavat lakin päästään sekä kuuta katsellen sanovat: " Inmar antakoon terveyttä".

Vertaillessamme yllämainittuja luonnonjumalia ympärillä asuvien kansain nykyisiin ja entisiin jumaluusolentoihin, löydämme niille vastineita ei ainoastaan itse haltioihin, vaan niille osoitettuun uhripalvontaankin nähden. Samoin kuin votjakit ovat slaavilaisetkin kansat nimittäneet palvomiansa luonnonilmiöitä emoksi. Mielenkiintoinen ja huomattava piirre kaikessa luonnonpalveluksessa on se, että uhrieläimen tulee, mikäli mahdollista, olla itse luonnonilmiön tai esineen värinen. Niin on eri kansojen uskonnoissa yleistä, että esim. auringolle ja päiväntaivaalle on annettava valkoinen, maaemolle musta, pakkashuurteelle harmaa j.n.e. uhri. Samalla kuin se todistaa yhteistä ajatuskantaa eri kansain luonnonpalveluksessa, osoittaa se, että vanhojen kulttuurikansojenkin luonnonjumalat, jotka jo olivat kehittyneet enemmän tai vähemmän ihmisenkaltaisiksi ja persoonallisiksi olennoiksi, ovat kerran olleet vain aistimilla havaittavia, elollistettuja luonnonilmiöitä.

Maanviljelysjuhlat.

Luonnonhaltiain palvonta votjakeilla liittyy läheisesti määräaikaisiin maanviljelysjuhliin. Palvontapaikkana on useimmiten joko itse viljavainio tai erityinen pyhään tarkoitukseen varattu keto pellon laidassa, jota ei koskaan kynnetä. Useimmiten on peltopyhäkössä vanha puu, joskus useampiakin, joiden juurelle palvojat juhlapäivänä kokoontuvat. Ennenmainituista uhrilehdoista eroaa kysymyksessä oleva siinä, ettei sitä ole ollut tapana varustaa aitauksella, että kylän erisukuiset asukkaat palvovat siellä yhdessä ja että uhripapit valitaan arvalla ( pus-kujan ) kutakin yksityistä uhritoimitusta varten.

Tavallisesti on kussakin votjakkikylässä kolme samanlaista peltopyhäkköä riippuen siitä, että kyläkunnan yhteinen viljavainio on jaettu kolmeen lohkoon, joissa kesanto sekä kevät- ja syysviljat vuorottelevat. Viljelyskierron mukaan tapahtuu määräaikainen peltopalvonta jokaisen lohkon pyhäkössä säännöllisesti joka kolmas vuosi.

Kuten luonnollista vietetään maanviljelysjuhlia yksinomaan kesällä. Viettoaika ei ole erityiseen, edeltäpäin määrättyyn vuosipäivään sidottu, vaan riippuu tykkönään ilmasuhteista sekä peltotöiden edistymisestä.

Kevään ensimäinen kasvillisuuden menestymistä tarkoittava yleinen uhrijuhla on guzhdor-dzhuk ("pälvipuuro") tai kuten sitä myös nimitetään guzhdor-shid peston ("pälviliemen keittäminen"). Kasanin läänin Mamadyshin piirissä sitä vietetään nykyään määrättynä vuoden päivänä, nim. ensimäisenä torstaina pääsiäisen jälkeen, Sarapulin piirissä se on siirtynyt erään toisen ( geri-shid ) kevätjuhlan yhteyteen, mutta nimestä päättäen on guzhdor -juhlaa alkuaan vietetty, kuten vielä meidän päivinämme muutamissa seuduin Glazovin piirissä, silloin kuin maahan kevään tullen ilmaantuu ensimäinen pälvi.

Joskus guzhdor -juhla on jo muuttunut vain nuorison huvihetkeksi. Kun ensimäinen pälvi ilmaantuu, kertoo Pervuhin viimeksimainitun piirin votjakeista, menee nuori kansa pellolle laulamaan ja tanssimaan; muutamat ottavat mukaansa myös kumyshkaa iloansa lisätäkseen. Useimmissa seuduin on juhla kuitenkin nykyaikaan asti säilyttänyt uskonnollisen luonteen. Niin on esim. Kasanin läänissä tapana, että kylän asukkaat kokoontuessaan määrätylle kedolle tai niitylle, jota käytetään jokavuotisena kokouspaikkana, tuovat mukanaan ohukaisia, leipiä sekä sitä paitsi suurimoita, joista valmistetaan uhripuuro. Kohottaen puurokuppia kädessään palvoo uhripappi kasvot etelään päin suunnattuina anoen Inmarilta lämpimiä, kasvullisuutta edistäviä ilmoja sekä hyvää heinä- ja viljavuotta. Rukouksen päätyttyä poltetaan osa uhriruokaa tulessa, minkä jälkeen juhlakansa maistelee uhripuuroa. Saman votjakkialueen uhritapoja koskee myös Aminoffin mielenkiintoinen kuvaus, jossa kerrotaan, että uhripuuroa pantiin kolmeen kuppiin, joista yksi vietiin uhripaikasta etelään, toinen itään n. 80 askelta, kolmas jätettiin uhripaikalle. Omituinen on lisäksi sanotussa kuvauksessa mainittu tapa, että puurokuppeihin pantiin heinää ja lusikka. Uhritoimituksessa pyydettiin Inmarilta hyvää heinänkasvua.

Kasanin läänissä ja useissa muissakin seuduin ei guzhdor -juhlassa nykyään ole tapana toimittaa veriuhria. Entiseen aikaan sitä vastoin näyttää teuraitakin uhratun. Niin tietää Pervuhin kertoa Glazovin piiristä, että siellä ennenvanhaan on ollut tapana teurastaa pälvijuhlassa valkoinen härkä, joka vartavasten hankittiin kylän yhteisillä varoilla. Uhripaikalle, jossa härkä teurastettiin, siroitettiin maahan vihreitä kuusenhavuja. Itse uhritoimitus vesikoetuksineen ynnä muine menoineen tapahtui kuten votjakkien uhrijuhlissa yleensä. Rukouksessa käännyttiin Inmarin puoleen hyvää viljasatoa anoen, osa eläimen verta, lihaa ynnä luut poltettiin nuotiossa. Joskus on juhlan menoihin liittynyt vielä omituinen leikki. Vanhin nuorukaisista ottaa käteensä uhrihärän hännän, joka on puhdistettu karvoista sekä vedessä sitkeäksi lioitettu, heiluttaa sitä takanaan ja painaa päänsä rintaansa vastaan mylvien kuin härkä. Nuorukaista, jota kutsutaan härän vasikaksi ( ospi ), ukot kestitsevät kumyshkalla, mutta muut estelevät häntä sitä juomasta, josta härkä vihastuu ja alkaa hännällään huiskien karkoittaa ympärille tunkeilevaa kansaa.

Mainitun juhlan aikoihin sattuu itäisten votjakkien busi-kotirton ("pellon ympäri käynti"), jota vietetään orasmaalla heti lumen sulattua. Käytyään kerran myötäpäivään viljavainion ympäri he uhraavat Inmarille valkoisen karitsan tai hanhen hyvää vuodentuloa anoen. Että tällä menolla kuitenkin alkuaan on ollut toinen tarkoitus, käy ilmi venäläisten ja Pensan läänin mordvalaisten käsityksestä, että kylän ympärikierto keväällä, varsinkin auraa vetämällä, suojelee sitä karjataudeista. Senvuoksi ei elukoita sitä ennen lasketa laitumelle. Tshuvasseilla tämä toimitus ei ole määrättyyn vuodenaikaan sidottu, vaan suoritetaan milloin hyvänsä vaikean kulkutaudin aikana..

Toista keväistä uhrijuhlaa, joka on tunnettu kaikilla votjakkialueilla, vietetään toukotöihin ryhdyttäessä. Glazovin piirissä sitä nimitetään geri-potton ("auran-vienti"), Kasanin läänissä gerini poton ("kyntämään lähtö"), useilla votjakkialueilla on juhlan nimenä lisäksi geri-shid ("aura-liemi"). Yksityiskohdissaan viettotavat eroavat jonkun verran eri paikkakunnilla, mutta itse päämenot ovat kaikkialla samoja.

Kun peltomaa keväällä on tarpeeksi kuivahtanut, ryhtyy kukin talokas kyntämään pelto-osaansa kauran kylvöä varten. Jotta työllä olisi menestystä, on tämä aloitettava sen, joka kyläläisten kesken on tunnettu "onnelliseksi" ( shudo ) eli jolla toisin sanoen on "kevyt käsi" ( kapt'shi ki ). Vasta tämän jälkeen kuljettavat muutkin ukot auransa pellolle. Sinä aikana valmistetaan jokaisessa votjakkituvassa juhlaruokia, ohukaisia ja leivoksia, joskus vielä olutta ja kumyshkaa. Niin pian kuin kukin isäntä on ennättänyt päättää työnsä, täytetään viljavankkurit kauransiemenillä, perheväki pukeutuu valkoiseen juhlapukuun ja astuu kylväjän jäljessä äsken kynnetylle peltomaalle. Varsinkin nuoriso ottaa osaa juhlaan. Tytöt tuovat kovaksi keitettyjä, joskus keltaiseksi värjättyjä kananmunia mukanaan. Sitä paitsi tuodaan pellolle juhlaruokaa ja -juomaa.

Kun kaikki ovat kokoontuneet, täyttää kylväjä ensimäisen viljavasun, johon siementen lisäksi asettaa pellolle tuodut kananmunat, ja ryhtyy työhön. Siroittaessaan siemeniä hän silloin tällöin heittää ilmaan myös munia, joita neitoset kylväjän edessä hyppien kilvan koettavat poimia. Onnellinen se, joka useimmat munat saa helmaansa kerätyksi, sillä sitä pidetään hyvänä enteenä. Jos munien kokoojat paljon horjahtelevat ja kaatuvat, ennustaa se, että viljakin kesällä kumartuu maahan raskaiden tähkäpäiden painamana.

Heti kun ensimäinen viljavasu on tyhjentynyt, kokoontuu nuoriso jälleen viljavankkurien ääreen, kylväjä täyttää vasunsa uudelleen, asettaa sen maahan eteensä sekä leipä kädessä etelään päin kääntyneenä rukoilee Inmarilta lämpimiä sateita ja hyvää viljankasvua. Rukoiltuaan taittaa kylväjä leipä- tai ohukaispalan kullekin sekä kuoppaa palasen myös peltoonsa kokonaisen munan kera. Usein mullataan maahan muitakin herkkuja kuten lihaa ja voita, joskus vuodatetaan peltoon vielä olutta ja kumyshkaa. Useimpien tietolähteitten mukaan toimitetaan uhri maan jumaluudelle, muzjem-mumille eli mu-kilt'shinille, ainoastaan Gavrilov sanoo sen omistetun vainajille, joita votjakit rukoilevat suojaamaan heidän viljaansa rakeilta sekä pahoilta peltotoukilta. Uhritoimituksen jälkeen lähtevät neitoset kylään palatakseen pian jälleen vesiämpäreineen kastelemaan peltoa. Usein he myös kastelevat toisiaan sekä muita pellolta palaavia. Toimituksen tarkoituksena on hankkia virkistävää sadetta äsken kylvetylle viljalle.

Muutamin seuduin kyläläiset kokoontuvat vielä yhteiseen peltopyhäkköön rukoilemaan. Eläimiä ei tässä tilaisuudessa uhrata. Pyhä toimitus päättyy vihdoin kotoisiin pitoihin, kisoihin sekä kilparatsastukseen, jolloin paras ajaja saa palkkioksi pitkän, korearaitaisen pyyhinliinan. Samanaikainen ja kaikkien menojen puolesta aivan vastaava juhla on tatarien "saban-tuj" ("aurajuhla") sekä tshuvassien samaa merkitsevä "aga-dui", josta voi päättää, että votjakit monien maanviljelystapojen mukana ovat lainanneet juhlamenonsa jonkun verran kehittyneemmiltä naapureiltaan. Munien kylvämisessä, joka on useille itäeurooppalaisille kansoille yhteinen meno, ilmenee taianomaisella tavalla esitetty toivomus, mikä usein rukouksissakin lausutaan julki, että nim. kylvetystä viljasta kehittyisi jyviä keltaisia, täysinäisiä ja hyvänmakuisia kuin kananmuna.

Glazovin piirissä vietetään geri-potton juhlan yhteydessä vielä geri-sektan ("aura-kestitys") nimistä juhlaa, jolloin kotona keitetty puuro kannetaan vainiolle ja nautitaan siellä peltomiesten seurassa oluen ja viinan kera. Samalla rukoillaan, etteivät työkalut työn aikana särkyisi, että aura olisi kevyt kynnettäessä, että kylvetty vilja hyvin itäisi ja kasvaisi sekä että ilmat olisivat suopeita ja ihmiset työkuntoisia ja terveitä. Pervuhin arvelee, että mainittua juhlaa alkuaan olisi vietetty vasta toukotöiden päätyttyä. Hänen olettamustaan tukee se seikka, että tatareilla paikoittain on siihen aikaan samantapainen juhla "saban-butkasy" ("aura-puuro") ja tshuvasseilla samaa merkitsevä "aga-putty".

Vain jokunen viikko sen jälkeen, kuin kevätkylvöt aherruksineen ja kiireineen ovat päättyneet, votjakit viettävät ruislaihon pyhäkössä jälleen iloista uhrijuhlaa, joka Kasanin läänissä on tunnettu nimellä d'u-kurbon ("vilja-uhri"), Sarapulin sekä itäisten alueitten votjakit nimittävät sitä nimellä busi-ves ("pelto-uhri"), Glazovin piirissä sen nimenä on dzeg-lud dure kuriskon ("rukous ruisvainiolla"). Niin hyvin uhrien aika kuin itse menotkin vaihtelevat jonkun verrai eri seuduissa. Pervuhin kertoo, että sitä viimeksimainitussa piiri kunnassa vietetään ilmasuhteista riippuen joko toukokuun lopussa tai kesäkuun alussa. Uhriteuraana on tavallisesti härkä, jonka luu palvontamenojen päätyttyä haudataan maahan. Sarapulin piirissä on uhrieläinten luku runsaampi. Aminoff sanoo, että paitsi maanjumaluudelle ( mu-kilt'shin ), jolle toisena vuonna uhrataan musta härkä, toisena musta lammas, teurastetaan vielä Inmarin kunniaksi joko härkä tai valkoinen oinas. Sitä paitsi on ollut tapan uhrata ukkosemolle ( gudiri-mumi ) lammas, tuulelle sorsa, sorsa teurastetaan myös vainajille. Inmarille ja ukkosemolle asetetaan uhriantimet tuleen, maanjumaluuden osa kuopataan maahan, mutta vainajille tulevat antimet nostetaan kuusen oksille. Kullekin kolmesta pääjumaluudesta viritetään eri uhritulet.

Mamadyshin piirissä, missä d'u-kurbon juhlaa vietetään säännöllisesti kesantokyntöön ryhdyttäessä, on tullut tavaksi toimittaa kaksi uhria: valkoinen oinas teurastetaan taivaanjumalan, musta maaemon kunniaksi. Seuraava uhrikuvaus, joka perustuu omiin muistiinpanoihini, koskee sanotun piirin Staraja-Jumjan d'u-kurbon juhlaa.

Auringon ollessa korkeimmillaan saapuu ruislaihon reunassa olevalle kedolle uhripappi ( pop eli vesas ) ja pari teurastajaa ( part't'shas ) sekä sitä paitsi veden kantaja ja valaja ( vu-vais ja vu-kistis ). Teurastajat tuovat mukanaan jo edeltäpäin hankitut uhrilampaat. Polttopuut, padat, kaukalot, veitset, kirveet y.m. pyhässä toimituksessa tarvittavat esineet kuljetetaan paikalle hevosen vetämillä vankkureilla. Uhriteuraat sidotaan niiniköysillä pyhäkössä olevaan hopeakuuseen. Ensiksi on nuotiotuli sytytettävä ja tavanmukainen uhrilupaus toimitettava. Uhripappi tarttuu vanhanaikaiseen, ainoastaan uhrijuhlissa käytettyyn puuvatiin, jossa on leipiä ja ohukaisia, asettuu kasvot etelään päin ja anoo jumalilta juhlan onnistumista sekä lupaa toimittaa isien tavalla d'u-kurbon uhrin. Rukouksen päätyttyä paloittaa uhripappi leivän sekä jakaa palat toimitusmiesten kesken, jotka harrasmielisinä maistelevat siunattua leipää. Sen jälkeen tuo vedenkantaja lähellä olevasta lähteestä raitista vettä, jota hän valaa koivunlehvien läpi uhriteurasten selkään. Sen hän tekee useat kerrat, sillä kesäkuumalla ei raitiskaan vesi voi heti eläintä värisyttää. Kaatamalla sitä yhä runsaammin, vieläpä valamalla vettä lammasten korviin sekä rukoilemalla yhä hartaammin: " Inmar, ota vastaan uhri!" uhripapit vihdoin saavat nähdä onnellisen merkin. Ilomielin käydään nyt teurastukseen käsiksi. Ensiksi puhkaistaan valkoisen lampaan kaula, sillä taivaanjumalan uhri on ensiksi toimitettava. Veren vielä lämpimänä ollessa uhripappi valaa sitä puulusikalla tuleen lukien rukousta puoliääneen. Mustan lampaan veri vuodatetaan maahan pienoiseen kuoppaan, joka on kaivettu nuotiotulen läheisyyteen. Kumpikin eläin on erikseen teurastettava ja niiden lihat ovat myös eri padoissa keitettävät. Kun uhrilihat jonkun aikaa ovat kiehuneet, alkaa joka talosta saapua leipien ja ryynien tuojia. He tulevat pyhäkköön hiljaa, huomiota herättämättä, asettavat tuomisensa puuvadeissa maahan valkoisille liinoille ja poistuvat jälleen sanaa sanomatta.

Vasta iltapäivällä, kun uhrilihat ovat kypsyneet, kokoontuu juhlakansa vähitellen pyhäkköön. Kasanin läänissä ottavat etupäässä vain miehet osaa peltouhreihinkin, ainoastaan harvoin näkee niissä naisia. Niin ei kuitenkaan ole asianlaita kaikilla votjakkialueilla. Paloitettuaan kummankin lampaan lihat erikseen asettavat teurastajat ne puukaukaloihin ja kantavat pyhäkön eteläpuoliselle rinteelle, missä muutkin uhriantimet ovat maassa riviin ladottuina. Kyläläisten tuomat uhrileivät kootaan nyt kedolle yhteen kasaan ja ryyneistä keitetään uhripuuro. Sen jälkeen tapahtuu uhriruokien siunaaminen. Lihakaukaloihin ja puurovateihin tarttuen toimitusmiehet asettuvat riviin kasvot etelää kohti, edellimäisenä seisoo uhripappi pitäen kädessään puurokuppia ja ääneen rukoillen, että jumalat siunaisivat uhritoimituksen sekä suosiollisesti ottaisivat uhriantimet vastaan. Palvoessaan hän tavan takaa kohottelee ilmaan uhrivatiaan. Samoin tekevät hänen takanaan muutkin toimihenkilöt. Rukouksen päätyttyä asetetaan Inmarille omistetun uhrilampaan lihoja tuleen, vieläpä osa nostetaan puun oksalle ( vile mit'son ), maaemon uhriantimet asetetaan ennenmainittuun kuoppaan.

Nyt alkaa uhriruokien jakaminen. Ensiksi pannaan puuro kunkin perhekunnan kuppiin, johon höysteeksi vielä valetaan rasvaa sekä lihalientä. Kukin perhekunta istuutuu erikseen ruokakuppinsa ääreen kedolle aterioimaan. Sillä aikaa uhripappi ja hänen apulaisensa latovat riviin kaksitoista suurta puuvatia, joihin kuhunkin jaetaan yhtä suuri lihamäärä sekä yhtä monta leipää. Ennenkuin uhrilihoihin käydään käsiksi, valmistetaan vielä jokaisen kahdentoista perhekunnan osalle pieni arpanoppa, johon kukin asianomainen suku piirtää puumerkkinsä. Merkityt nopat kokoaa nyt joku ukoista lakkiinsa, kohottaa sitä korkealle ilmaan sekä kehoittaa naapuriaan poimimaan ne sieltä yksitellen. Samalla kun tämä tarttuu arpaan, hän lausuu, mikä onni ( shud ) sillä perhekunnalla on elämässään, jonka puumerkki noppaan on piirretty. Siten saa uhrikansa tietää, mikä toimi kullekin on onnea tuottavin, toisin sanoen, kenellä on hevosonni, kenellä lampaat menestyvät, kuka on luotu kauppamieheksi, kuka maanviljelijäksi, kenellä on matkaonni j.n.e. Sen jälkeen uhrikansa ryhtyy tyytyväisin mielin jatkamaan uhripitoja. Kedolle kannetaan yllämainitut kaksitoista lihavatia leipäkasoineen ja perheittäin asetutaan kehiin niiden ympärille. Syötyään juhlayleisö kerää ruuan tähteet liinakääröihin kotolaisille vietäväksi, osa jäljellejääneitä luita poltetaan nuotiossa, osa haudataan kuoppaan, joka täytetään mullalla. Lopuksi asettuvat kaikki polvilleen palvontajärjestykseen ja uhripappi lukee ääneen rukouksen, jossa hän yhä uudelleen esittää jumalille vaatimattoman kansan tarpeet ja toiveet. Kaikissa maanviljelysjuhlissa ovat luonnollisesti leipähuolet etualalla. Toimitus päättyy rahan keruuseen: kukin osaaottavista jättää uhripapin lautaselle roponsa ( l'ugez ), joilla uhrikustannukset suoritetaan. Uhrieläinten taljat myydään huutokaupalla enimmän tarjooville ja kansa hajaantuu vihdoin koteihinsa jatkamaan kesän iloista uhrijuhlaa vielä senkin jälkeen kuin ilta-aurinko on heittänyt viimeiset säteensä.

Glazovin piirissä liittyy mainitun vainiouhrin menoihin toisinaan vielä yleinen vesikastelu, jonka tarkoitus, kuten gerini poton juhlassa, on taianomaisella tavalla aikaansaada viljamaalle virkistävää sadetta kuuman ja kuivan kesän aikana.

Samaan aikaan kuin eteläiset votjakit, s.o. kesantokynnön alkaessa eli n. pari viikkoa ennen Pietarin päivää, viettävät myös tshuvassit samannimistä ja samantapaista uhrijuhlaa "oj-tshüge" ("peltouhri"). Mamadyshin piirin kristittyjen tatarien vastaava uhrijuhla on "syjyr kurmany" ("lehmäuhri") eli "saryk kurmany" ("lammasuhri"). Mitä onnenarpomiseen tulee, tavataan senkin esikuva tshuvassien keväänaikaisista palvontamenoista.

D'u-kurbon eli busi-ves juhlaan, jota joskus vietetään useampia päiviä, päättyvät kevätkauden varsinaiset vainiouhrit. N.s. heinäuhri ( turnan-juon eli turin vesaskon ) heinänteon edellä ludissa sekä kesäinen kuala-juhla kvar-sur, jota Glaszovin piirissä nimitetään nimellä gerber ("auran jälkeen"), eivät ole varsinaisia maanviljelysjuhlia. Viljan leikkuunkaan yhteyteen ei votjakeilla enempää kuin tshuvasseillakaan liity mitään varsinaisia uhrimenoja. Muutamin paikoin on tapana aloittaa elonleikkuu torstaipäivänä, jolloin kustakin talosta ainoastaan yksi henkilö menee pellolle sirppi kädessä sekä rukoiltuaan, että jumala antaisi terveyttä hänen perhekunnalleen elonkorjuun aikana, leikkaa kolme lyhdettä jumalalle. Seuraavaa päivää vietetään tatarien tapaan pyhänä, ja vasta lauantaina alkaa yleinen elonleikkuu. Leikkuun päättyessä on ainoastaan muutamilla seuduin tapana palvoa leipä kädessä viljapellolla. Samanlaisia menoja noudattavat kristityt tatarit.

Venäläiseltä taholta tullut vaikutus on tuntuva uhrijuhlassa, jota votjakit viettävät Iljan päivänä (20/7 v.l.). Glazovin piirissä se on tunnettu nimellä pot'si gerber ("vähäinen gerber") tai vil' dzhuk ("uusi puuro"), Jelabugan piirissä vil' ninal ("uusi päivä"), itäiset votjakit nimittävät sitä nimellä vil' nan ("uusi leipä"). Sinä päivänä on viimeksimainituilla tapana uhrata pyhälle Iljalle, ukkosjumalalle, kevätviljavainiolla hanhi tai valkoinen oinas. Glazovin piirissä on Tsheptsa-joen rantalaisilla tapana uhrata jo juhlapäivän aattona ruskea härkä, jonka kyläläiset vartavasten yhteisillä varoilla hankkivat. Teurastus ja uhritoimitus tapahtuvat metsässä, samassa piirissä on tällöin toisin paikoin myös ollut tapana teurastaa kualassa valkoinen lammas. Uhripuuroon asetetaan kokonaisia tähkiä. Kasanin läänin votjakeilla samoin kuin tshuvasseilla ei lainkaan nykyään näytä olevan vastaavaa uhrijuhlaa.

Ne vainiouhrit, joita votjakit toimittavat syyskesän kuluessa eivät vedä vertoja keväisille, mitä uhrieläinten runsauteen ja juhlayleisön ilonpitoon tulee. Syyskauden varsinaisia jokavuotisia syysuhreja onkin oikeastaan vain yksi, joka on yleinen kaikilla votjakkialueilla. Sen viettoaika ei ole lähemmin määrätty, useimmiten se toimitetaan syyskuussa, missään tapauksessa se ei saa tapahtua pokrovan (1/10 v.l.) päivän jälkeen. Glazovin piirin votjakit kutsuvat juhlaa, syystä että sitä aina vietetään orasmaalla, nimellä ozim dure kuriskon ("orasmaa-uhri"), Kasanin läänissä uhrijuhla on yleisimmin tunnettu nimellä d'iran ves ("piennaruhri"). Keväisistä ruisvainiouhreista eroaa syksyinen siinä, ettei se tällä kertaa tapahdu koko kylän kesken, vaan kukin perheenpää menee omaistensa kera pelto-osalleen vieden mukanaan, mikäli varat sallivat, sorsan, hanhen, karitsan tai lampaan. Uhri teurastetaan pellon pientarella, veri vuodatetaan maahan, lihat keitetään joko paikalla tai kotona. Joka tapauksessa on uhriateria itse pellolla nautittava, jolloin perheenpää peltosaralla seisten rukoilee maanjumaluudelta runsasta ruissatoa, ennen kaikkea hän anoo, etteivät toukat ja madot turmelisi oraita. Uhriteuraan, jonka luut kuopataan peltoon, pitää välttämättä olla musta, se kun teurastetaan mu-kilt'shinille.

Vastaavaa uhrijuhlaa ei tätä nykyä tietääkseni ole tshuvasseilla, sitä vastoin Pensan läänin mordvalaisilla on samanaikainen orasmaapalvonta ( ozim-osks ).

Estääkseen turmiollisten toukkien tuhoja on Mamadyshin, piirin votjakeilla paikoittain vielä ollut tapana uhrata ruisvainiolla syyskuun kuluessa kukko. Kukon pää sekä jalat haudataan peltoon sitä varten, että kukko noukkisi orasmaasta kaikki turmiolliset toukat. Kukko keitetään ja syödään kotona, mitään rukouksia ei toimituksen aikana lueta. Itäisillä votjakeilla ei tällainen kukkouhri ole määrättyyn vuodenaikaan sidottu, vaan se toimitetaan kesällä milloin hyvänsä, tarpeen tullen. Tavallisesti ottavat ainoastaan akat osaa uhrimenoihin sen jälkeen, kuin he hiukset silmillä, paitasillaan tai aivan alastomina uuniluuta tai hiilihanko kädessä ovat karkoittaneet toukkia. Toimitusta nimitetään nimellä kibi ul'l'an ("toukkien karkoittaminen"). Kukkouhri orasmaalla on ollut tunnettu myös kristittyjen tatarien keskuudessa.

Syksyiseen orasmaa-juhlaan päättyvät votjakkien varsinaiset vainiouhrit. Kiitosuhria, joka myöhään syksyllä peltotöiden päätyttyä toimitetaan Inmarin kunniaksi, ei suoriteta peltomaalla, vaan joko kodin pihalla tai itse asuintuvassa. Vuodenajan mukaan sitä nimitetään nimellä sizil-kurbon ("syysuhri"). Tämäkään uhrijuhla ei ole kylän yhteinen, vaan jokainen perhe toimittaa uhrin erikseen, kukin omasta puolestaan. Pervuhin mainitsee, että Glazovin piirissä on tässä tilaisuudessa tapana teurastaa valkoinen lammas, jonka liha nautitaan tuvassa ja luut viskataan lieteen. Itäiset votjakit toimittavat syysuhrin pihapyhäkössä, jonne nuorista kuusista on tulen yli rakennettu tavanmukainen uhriteline. Yleisimmin käytetty uhrieläin on ruskea, puolentoista vuoden vanha varsa. Uhrin aika ei ole ennakolta määrätty, vaan päätetään tavallisesti kyläkokouksessa. Juhlapäivästä sovittaessa pidetään silmällä, etteivät pidot satu samaan aikaan kuin naapurikylien, jotta halukkaat voisivat kutsua vieraita luokseen sekä itse ottaa osaa muiden kylien kestoihin. Pidot kestävät pari, kolme päivää, jonka jälkeen useissa seuduin seuraavat syysmuistajaiset. Votjakkien sizil kurbon juhlan vastine on tshuvasseilla "kil-jysh putty" ("perhepuuro").

Yhtä tarkkoja tietoja ei ole olemassa votjakkien veljeskansan syrjänien maanviljelysjuhlista. Muutamista niukoista tiedonannoista voi kuitenkin päättää, että useat heidänkin peltouhreistaan ovat olleet samanaikaisia votjakkien vainiojuhlien kanssa. Niin tietää muiden muassa Dobrotvorskij heidän juhlineen keväällä silloin, kun orasmaa paljastuu lumen alta, sekä toukotöihin ryhdyttäessä; syysjuhlaa syrjänit ovat viettäneet viljan korjuun jälkeen. Nykyaikana useimmat heidän uhrijuhlistaan ovat liittyneet venäläisen kirkon juhlapäiviin. Monissa seuduin on tullut tavaksi suorittaa uhritoimituksia maanviljelyksen edistämiseksi Pietarin (29/6 v.l.), Iljan (20/7 v.1.) tai Florin ja Lavrin (18/8 v.1.) päivinä. Yleisin on Iljan päivän uhrijuhla, jolloin syrjänikylät yhteisillä varoilla ostavat härjän sekä kokoontuvat jonkun, usein itse Iljalle pyhitetyn rukoushuoneen luo anomaan ukkosjumalalta lämpöistä sadetta ja hyvää vuodentuloa. Uhrieläin teurastetaan kedolla rukoushuoneen läheisyydessä, jossa myös lihojen keittäminen tapahtuu. Uhripappina esiintyy kyläkunnan vanhin, joskus saapuu venäläinen pappikin siunatulla vedellä uhrilihoja pyhittämään. Kaikkia uhriruokia ei yhdellä kertaa nautita, osa jää papiston hyväksi, osa viedään haudoille tai kuopataan maahan sitä varten, että vilja paremmin kasvaisi. Samoin kuin syrjänit ovat votjakitkin niissä seuduin, missä kristinusko on saanut pysyväisen jalansijan, alkaneet yhdistää uhrijuhlansa kirkon viettämiin juhlapäiviin.

Ottaen huomioon, että itse maanviljelys, joka nykyään niin hyvin eteläisimmillä syrjäneillä kuin votjakeilla on tärkein toimeentulon lähde, on suhteellisesti myöhäisperäinen elinkeino, voi olettaa, että myös sen yhteyteen liittyvät uhrijuhlat ovat verrattain nuoria. Niiden vierasperäisyys käykin ilmeiseksi, jos niitä vertaa naapurikansain vastaaviin menoihin. Melkein yksityiskohtiin ulottuva yhtäläisyys, joka vallitsee votjakkien ja tshuvassien peltouhrien välillä, ei ainoastaan mitä uhrin aikaan, vaan myös mitä itse uhrimenojen järjestykseen tulee, osoittaa, että votjakkien opettajina tässäkin suhteessa ovat olleet tshuvassien esi-isät, bolgarit, jotka taas vuorostaan ovat saaneet oppia muilta kehittyneemmiltä kansoilta. Enemmän karjanhoidon kuin maanviljelyksen yhteyteen kuuluu guzhdor ves, jonka tarkoituksena etupäässä on hyvän heinäsadon hankkiminen ja jota alkuaan ei näytä vietetyn itse viljamaalla, vaan niityllä, siellä missä kevään ensi pälvi ilmaantuu.

Votjakkien rukoukset vainiouhreissa, kuten yleensäkin, ovat huudahduksen tapaisia pyyntöjä, jotka tatareilta opitun tavan mukaan päättyvät "amin" sanaan. Esitettyään pyyntönsä, mikä aina koskee vain aineellisia etuja, painaa polvillaan oleva uhriyleisö otsansa maahan. Esimerkkinä esitettäköön seuraava rukous, joka luetaan keväällä ruisvainiolla:

" Osto inmar, kilt'shin! Oi jospa sinä kylvetyn, heitetyn viljan (niin tiheäksi) kuin nurmen kasvattaisit, monihaaraiseksi kuin pajupensaston, kuin koivulehdon sen levittäisit; jospa soisit, että siinä (olkea myöten) orava ja näätä voisivat juoksennella, ja että korsi kaartuisi maahan jyvien painon alla! Kun kokoomme ja kasaamme (viljan), suo, että voisimme liittää lyhteen lyhteeseen ja kykään kykääseen; ja kun kuljetamme elot (riihelle), suo, että syntyisi kaksitoista aumaa; ja kun tuomme viljaa riihestä reellä, anna siunauksesi niin, ettei viljanvetämisellä ole loppua! Painukoon se yhteen viljahinkalon pohjalla, mutta pinnalla juoskoon yli laitojen! Anna siunauksesi, että me voisimme maksaa verot suurelle keisarille; raipoilta meitä suojele ja varjele rautaisilta kahleilta! Mennessämme ulos ja sisälle suojele meitä ahdistajalta ja häijyiltä vastaantulijoilta! Varjele jalkaamme kompastumasta ja kieltämme erheellisistä lausunnoista!"

"Kun me keväällä ajamme karjamme laitumelle, varjele sitä puun juurilta, kuopilta ja rotkoilta, soilta, pedoilta, auringonpistokselta, sairaudelta ja taudeilta, kulkutaudeilta varjele; kartuta sitä niin, että läävät ja karjapihat, vieläpä vainiotkin täyttyisivät."

"Kesällä suo lämpöisiä, terveellisiä ilmoja, anna lauhkeita ja hyviä sateita, vahingollisilta rankkasateilta suojele meitä, niin myös tuimilta tuulilta, ukkoselta ja salamalta."

Lopuksi uhripappi vielä huomauttaa:

"Ehkä olen alussa sanonut sen, mikä olisi pitänyt lausua lopuksi tai päinvastoin, aseta sinä itse rukous oikeaan järjestykseen."

Taudinhaltiat ja tietäjät.

Henkien vaikutus ulottuu votjakkien käsityksen mukaan kaikille elämän aloille. Useissa vähäpätöisissäkin asioissa ilmenee niiden oikullinen mieli, mutta varsinkin jokaisen vastoinkäymisen uskotaan niistä aiheutuvan. Ennen kaikkea taudit ovat niiden lähettämiä vitsauksia. Olemme jo maininneet, että votjakit nimittävät henkien aiheuttamia tauteja mizh, nimellä. Niistä ei voi selviytyä ulkonaisilla keinoilla, vaan yksinomaan veriuhreilla. Uhri on toimitettava siinä pyhäkössä, missä taudin lähettäjän uskotaan asustavan. Henkien olinpaikan mukaan saavat mainitut taudit erikoisnimiä: kuala-mizh, lud-mizh ja kulem-murt mizh. Että mizh sana siihen liittyvine käsityksineen polveutuu jo Perman heimon yhteisajalta, todistaa se seikka, että myöskin syrjänit käyttävät sitä niistä taudeista puhuessaan, joita vainajien tai kirkon pyhimysten uskotaan lähettävän.

Paitsi määrättyihin pyhiin paikkoihin sidottuja on olemassa suuri joukko henkiolentoja, joiden uskotaan rauhattomina kuljeksivan kaikkialla pahoina, sairautta levittävinä taudinhenkinä. Sellaisia ovat üi vetlis-minis ("yöllä vaeltava"), joka nimensä puolesta vastaa venäläisten puoliyön henkeä (polunotshnik), mutta siinä, että se imee nukkuvan ruumiista verta jättäen ihoon sinisiä pilkkuja, muistuttaa "vampir" henkiä, sekä süs-juis ("syövä-juova"), jolle votjakit tshuvassien tavalla asettavat ruokaa portin pylvään päähän. Edellämainitulle uhrataan sorsa lapsen syntyessä, sillä muuten lapsi muka voi sairastua langettavaan tautiin. Paha, yöllä liikkuva palvonnanalainen taudinhaltia on myös aktash, joka tatarien taholta tulleena on tunnettu etupäässä vain itäisten ja eteläisten votjakkien keskuudessa. Vielä on mainittava kil', kaikkialla pelätty kuumetaudinhaltia, joka sana, samoin kuin syrjänien kul' (vedenhaltia), vastaa suomalaisten koljo (jättiläinen, paholainen) nimeä.

Itse taudin personoimisesta ovat sitä vastoin johtuneet sellaiset taudinhaltiat kuin horkan aiheuttaja ked'zeg, jota votjakeilla, kun he tietävät sen liikkuvan kylissään, on samoin kuin tatareilla tapana piileksiä, sekä isorokko, jota he, kuten naapurikansatkin, nimittävät emoksi, t'satsa-mumi. Ensiksimainittua votjakit sekä lepyttävät uhreilla että koettavat karkoittaa ampumalla salaa sairaan läheisyydessä tai tekemällä pieniä puunukkeja, joita he heittävät metsään, veteen tai kolmen tien haaraan lausuen: "vaivaa tuota, älä sairasta vaivaa!" Viimeksimainitulle teurastetaan pihalla valkoinen lammas, jonka luut ja osa verta poltetaan tulessa, tai lyylitellään taudin haltiatarta ainoastaan siten, että ohukaisia ja leipää asetetaan sairaan patjan alle.

Vaikeiden tautien aikana on lisäksi ollut tapana polttaa uhrin mukana sairaan hiuksia, jolloin sairas samalla luopuu vanhasta nimestään saaden siitä päivin uuden, tietäjän antaman nimen. Eipä itse ihmisuhrikaan tällöin ole votjakkien kesken ollut tuntematon.

Yhteisellä nimellä votjakit nimittävät pahoja kulkutauteja t'ser sanalla, joka samalla on itse taudin haltian nimitys. Koiran tai kissan muodossa t'ser kulkee kylästä toiseen ja vaivaa yhtä hyvin ihmisiä kuin eläimiä; varsinkin se on hevosten tauti. Tähän taudinhaltiaan liittyy votjakeilla eräitä omituisia uhritapoja. Pervuhin kertoo, että kun t'serille uhrataan hevonen, ei uhrilihaa syödä, vaan jätetään se paloiteltuna uhripaikalle. Nahka, johon jätetään pää kokonaisena, täytetään risuilla sekä asetetaan neljän, hevosen korkuisen seipään varaan, joten uhri siten on aivan elävän hevosen näköinen. Samanlaisesta uhrista puhuu myös Vereshtshagin. Omituinen uhritapa on vielä se, ettei eläintä surmata uhrattaessa. Siten votjakit menettelevät kanojen kanssa, joita he taudin aikana sitovat elävinä pellonaitaan tai asuessaan metsäisellä seudulla ajavat metsään sidotuin siivin. Hyvin yleinen tapa on lisäksi kulkutaudin aikana kuopata koira elävänä maahan. Mistäpäin mainitut käsitykset ja uhritavat ovat votjakeille saapuneet, osoittaa taudinhaltian nimitys, joka on tatarinkielestä lainattu.

Vierailta saatuja menoja ilmaantuu myös eräässä toisessa uhritavassa, jolla votjakit koettavat vapautua ruttotaudin tuhoista. Jo Georgi tietää kertoa, että kun rutto ilmaantuu votjakkikylään, teurastetaan joen rannalla uhriksi musta lammas. Sillä aikaa kun liha kiehuu, menee kukin isäntä keppi kädessä tupaansa, jossa hän iskee ympärilleen sanoen: "lähde asunnostani!" Sen jälkeen ammutaan kylässä koira tai kissa, joka raahataan uhripaikalle. Uhrimenoa sanoo kirjailija nimitettävän "orvas".

Nykyään vietetään urves juhlaa useimmilla votjakkialueilla kerta vuodessa joko keväällä tai syksyllä, ainoastaan Vereshtshagin tietää sitä Sarapulin piirissä vietettävän kaksikin kertaa, nimi joulu- ja kesäkuun lopulla. Nykyään se on enimmäkseen vain nuorten leikki, jonka alkuperäinen tarkoitus on joutunut unhoon. Uhripäivänä nuoriso kerää jokaisesta talosta vähäisen lihaa, munia ja suurimoita sekä lähtee illalla myöhään lähipuron rantaan, jossa keitetään puuro. Usein on urves -juhlaan vielä liittynyt iloisia tautienkarkoittamismenoja. Siitä, että entiseen aikaan on ollut tapana kerätä uhrikeitoksi eläinten korvia ja jalkoja, on toimitus saanut nimen pel-sion ("korvien syönti").

Urves -uhrin hämärästä alkuperästä on Mamadyshin votjakeilla säilynyt mielenkiintoinen perintätieto, jonka mukaan uhritoimitus entiseen aikaan tapahtui ainoastaan jonkun vaikean kulkutaudin johdosta. Koko kylän rahvas, niin hyvin suuret kuin pienet, kerääntyivät silloin rotkon partaalle, johon hiekkamäkeen kaivettiin pienoinen tunneli. Siitä oli kaikkien käsikädessä peräkanaa kuljettava läpi, joukon etunenässä kulki itse tietäjä ( tunot'shi ). Sen jälkeen teurastettiin se koira, joka ensiksi sattui väkijoukon silmiin. Sitäpaitsi viritettiin kitkatuli ja musta lammas uhrattiin samassa paikassa.

Luonnonvoimien aiheuttamista taudeista puhuessaan votjakit käyttävät sanaa kuton ("tartunta"). Siten he nimittävät, kuten jo yllä on mainittu, silmätautia shundi-mumi-kuton ("aurinko-emon tartunta") sekä vedestä johtunutta tautia vu-kuton ("veden tartunta").

Mutta onpa esimerkkejä siitäkin, että he ovat olennoinneet itse tartunnan ja siten muodostaneet itselleen uusia erikoishaltioita. Sellaisia olennoiksi käsitettyjä taudinhenkiä ovat muiden muassa vu-kutis ja vu-vozho ("vedenviha"), jotka ovat syntyneet siitä, että vedenvihoista aiheutuvia tauteja on alettu pitää persoonallisina, ei kuitenkaan ihmisen kaltaisina olentoina. Niille uhrataan veteen aivan kuin itse vedelle uhrattaessa. Uhripaikkana on pieni joen tai puron rannalla sijaitseva lehto, jota votjakit senvuoksi, että he siellä uhraavat vozholle, kutsuvat nimellä vozho-inti ("vozho-paikka").

Viimeksimainitut taudit ovat votjakkien käsityksen mukaan helposti lääkittävissä, sillä niiden tuntomerkit ovat ilmeiset. Vaikeampi sitä vastoin on selviytyä taudeista, jotka ovat johtuneet vihamielisten henkien kostonhimosta. Niitä ei kuka hyvänsä ole mestari parantamaan, monesti kun on vaikeata päästä selvyyteen siitä, kuka on taudin aiheuttaja, missä pyhäkössä uhri on toimitettava sekä millainen uhri kulloinkin on tarpeen. Tällaisissa tapauksissa votjakit kääntyvät erityisen tietäjähenkilön, tunon puoleen, jota he pitävät välittäjänä näkyväisen ja näkymättömän maailman välillä.

Jo Müller aikoinaan tietää puhua "tona" eli tuno nimisistä tietäjistä. Niiden hän sanoo olevan harmaapartaisia ukkoja, joita muu kansa suuresti kunnioittaa ikäänkuin he tietäisivät edeltäpäin tulevia asioita tai ikäänkuin heillä olisi salaperäinen yhteys jumalan kanssa. Kirjailija kertoo tumoja olevan myös naispuolisia. Kuitenkaan ei jokaisessa votjakkikylässä ole tietäjää, vaan usein neljä, jopa useampikin kylä käyttää yhtä.

Tietäjän puoleen votjakit kääntyvät kaikissa vaikeissa elämän kohtaloissa. Ei ainoastaan sairauden tila, vaan myös vähemmät huolet, karjan katoaminen, metsän riistan etsiminen tai varastetun tavaran takaisinsaaminen saattavat pakoittaa asianomaista turvautumaan tietäjän apuun. Nykyaikana tuno tutkii tiedusteltavia asioita etupäässä arpomisvälineiden avulla. Niin kertoo jo Rytshkov 1700-luvulla, että tuno saadakseen tietää, mikä uhri taudin johdosta kulloinkin on uhrattava, täyttää puulusikan vedellä, asettaa siihen hopearahan sekä rahaan tuijottamalla tutkii jumalien tahtoa. Tekemättä erotusta votjakkien, tsheremissien ja tshuvassien välillä kertoo Müller kaikilla kolmella kansalla olevan tapana tutkia tuntemattomia asioita myös 41 pavun avulla, jotka tietäjä siroittaa pöydälle. Papujen asemasta arvaa tietäjä, minä hetkenä, missä seurassa ja millaisilla uhreilla apua kysyvän tulee lepyttää vihastunutta jumaluutta. Myöskin maljaan vuodatetusta viinasta tai käteen kaadetusta nuuskasta kirjailija kertoo tietäjien tiedustelevan hämäriä asioita.

Hyvin yleinen tiedustamiskeino on lisäksi heiluvan kirveen tai värttinän avulla arpominen. Värttinällä tiedustaminen ( t'sersen tunaskon ) tapahtuu siten, että pöydälle ladotaan vastakkain neliön muotoon kaksi leipä- ja yhtä monta hiilipalaa. Mitä mainituista esineistä värttinä, joka tietäjän kädessä näiden yläpuolella riippuen heiluu, vihdoin lähenee, siitä votjakit tekevät johtopäätöksiä tiedusteltavan asian suhteen. Joskus tietäjä pitää värttinää vain kämmenensä yläpuolella, tarkastaen mille sormelle arpaheiluri pysähtyy, jos se pysähtyy pivon puolelle, ennustaa se onnettomuutta tai kuolemaa. Mainitut arpomiskeinot, joista useimmat hyvin yleisinä ovat syrjäneillekin tunnettuja ja säilyneet käytännössäkin aina meidän päiviimme asti, eivät kuitenkaan polveutune aivan varhaisilta ajoilta. Alkuperäisempi tiedustamistapa on "unen asettaminen" ( vet ponon ), joka tapahtuu siten, että apua etsivä asettaa jonkin hänelle kuuluvan esineen, kuten kaulahuivin tai hatun, tietäjän pään alle unen ajaksi, jolloin tämä uskoo näkevänsä, mikä asianomaista vaivaa ja miten asia on autettavissa.

Varsinaista vanhaa, suomalais-ugrilaista noitaa, jommoisia pohjoisimmilla kansoilla, kuten lappalaisilla ja ostjakeilla, on ollut olemassa aivan viime aikoihin asti, emme enää votjakeilla tapaa. Kuitenkin muutamista tiedonannoista, joissa kerrotaan, mitenkä uusi suku-kualan vartia on valittava virkaansa, ilmenee, ettei aika, jolloin viimeksimainitullakin kansalla oli tainnostilaan eli "loveen" lankeevat tietäjänsä, saata olla aivan kaukainen. Seuraava mielenkiintoinen kuvaus on Bogaevskijn antama Sarapulin piiristä:

Kun uusia uhripappeja on valittava, etsitään tuno, joka tavallisesti tuodaan niin kaukaa, ettei hän persoonallisesti tunne ketään kyläläisistä. Hänet noudetaan kotoa juhlallisesti kulkusten helistessä pari- tai kolmivaljakolla. Sinä aikana keitetään kylässä runsaasti olutta ja kumyshkaa ja asukkaat valmistautuvat vastaanottamaan kunnioitettua vierasta kylpemällä saunassa.

Itse toimitus tapahtuu joko suur-kualassa, jos aika on kesäinen, talvella muussa sopivassa huoneessa. Tunon saavuttua saatetaan hänkin ensiksi saunaan, jona aikana kansa kokoontuu toimituspaikkaan. Kun kaikki ovat koolla, ilmestyy guslin soittaja ja ryhtyy koskettelemaan soittimensa kieliä. Tässä tilaisuudessa ei milloinkaan käytetä muunlaista soittokonetta, ovatpa säveletkin pyhiä uhrisäveliä. Huoneessa on valkoisella liinalla katetulla pöydällä kolme leipää sekä kumyshkapulloja, joita kukin asianomaisessa suur-kualassa palvova perhe on tuonut mukanaan, joskus on lisäksi vielä olutta. Saunassa kylvettyään pukeutuu tietäjä valkoiseen pukuun, päähän kääritään vielä valkoinen pyyhinliina. Nyt asettaa entinen kualan-vartia pöydälle hopeisen rahan, jonka hänen vaimonsa antaa tietäjälle. Tämä panee sen puukuppiin, jossa on kumyshkaa, ja alkaa loitsia. Noidan ympärille kokoontuvat entiset uhripapit, jotka vyöttävät hänet valkoisella käsiliinalla. Hetken aikaa loitsittuaan tietäjä nousee ja alkaa tanssia guslin säestyksellä pitäen kädessään kalpaa sekä ruoskaa, jonka varren tulee ehdottomasti olla angervoisen, koska pahahenki votjakkien käsityksen mukaan pelkää sitä pensasta. Jotkut kertovat, että tanssi tapahtuu miekan ympärillä, joka on isketty lattiaan tuvan keskelle. Tanssin aikana tietäjä kiihtyessään lankeaa ja huutaa tulevien uhripappien nimiä, samalla joka kerta kysyen, onko sen nimistä olemassa. Jollei ole, nostetaan tietäjä pystyyn, tanssi jatkuu ja yhä edelleen hän huutaa uusia nimiä, kunnes hän ei enää saa kysymykseensä kieltävää vastausta.

Yhtä mielenkiintoinen on Jelabuzhskijn esitys, jossa kerrotaan, miten votjakit menettelivät, kun he jonkun aikaa palvottuaan naapurikylän isossa kualassa halusivat perustaa itselleen oman suku-kualan. Voidakseen tietää, mihin paikkaan pyhäkkö oli perustettava, oli tuno etsittävä. Hänen toimenaan oli myös uhripappien ja tämän apulaisten valitseminen. Kun tietäjä saapui kylään, kokoontuivat kaikki määrättyyn taloon. Tietäjä asettui pöydän ääreen, jossa oli vesikuppi ja alkoi siihen tuijottaa. Kauan katseltuaan hän lausui: "en voi nähdä, kenet jumala valitsee teille uhripapiksi, tosiaan teidän tulee minua kovasti vaivata. Sitokaa käsiliina vyölleni ja kiristäkää niin paljon kuin teillä riittää voimaa". Väkijoukko teki tietäjän määräyksen mukaan ja pian tuno kaatui seljälleen lattialle maaten tainnostilassa puoli tuntia. Sen nähdessään muut säikähtyivät niin, että hekin lankesivat polvilleen. Toinnuttuaan horrosunestaan puristi noita sormensa nyrkkiin ja kehoitti ympärillä seisovia niitä oikaisemaan. Mutta kukaan läsnäolevista ei ollut halukas sitä tekemään. Silloin tietäjä kutsui joukosta kolmea nimeltä. Ensimäinen aukaisi etusormen, hänestä tuli vesasi (uhripappi), toinen ja kolmas aukaisivat seuraavat sormet ja heistä tuli uhripapin apulaiset.

Tietäjän toimeen ei kuka hyvänsä saata ryhtyä. Tavallisesti tuno perii tietäjätaipumusten mukana arvon isältään. Joka tapauksessa tulee hänen vuoden ajan, joskus kauemminkin, olla henkien oppilaana. Naapurien ihmeeksi kokelas usein poistuu paikkakunnalta kenenkään tietämättä, minne hän menee. Sitä paitsi ilmenee tietäjänalussa silmäänpistäviä omituisuuksia: ajoittain hän kadottaa järkensä, ruoskii itseään, huutaa j.n.e. Vähitellen hänestä kehittyy täydellinen tuno. Hänen ruumiinsakin tulee votjakkien käsityksen mukaan aikojen kuluessa niin karaistuksi, ettei tuli voi sitä polttaa, ei teräs eikä vesi vahingoittaa. Hän voi tehdä monenlaisia ihmetekojakin; niin hän esim. saattaa tanssia vesimalja päänsä päällä yhdenkään pisaran siitä valumatta maahan. Hänellä on myös eriskummallinen kyky tuntea jokaisen ihmisen luonnonlaatu ja mieliala; vieläpä hän saattaa mainita kenen hyvänsä tuntemattoman henkilön nimen. Sitä paitsi ovat kaikki henget ja haltiat hänen käskettävissään.

Kuten luonnollista on etevällä tietäjällä monesti suuri vaikutusvalta kansalaistensa keskuudessa. Hänen sanojansa noudatetaan tarkoin. Esimerkkinä siitä mainitsee Jelabuzhskij tapauksen, jolloin tuno loitsittuaan lausui eräälle talolliselle: "jos tahdot rikastua, on sinun aluksi poltettava kotisi" ja tämä meni heti ja sytytti tupansa, jonka takia vielä kymmenen naapuritaloakin joutui tulen uhriksi.

Että votjakkien veljeskansallakin, syrjäneillä, on ollut aikoinaan "loveen" lankeavat tietäjänsä, ilmenee selvästi muutamista pyhän Tapanin elämäkerrassa olevista tiedonannoista, joissa heidän kerrotaan uskovan "sinä päivänä ja sillä hetkellä" saavansa tiedot siitä, "mitä tapahtuu kaukaisessa seudussa, toisessa kaupungissa, yhdeksännessä maassa". Tietäjät voivat myös laskea jumalansa valloilleen ja siten tuottaa ihmisille tuhoja. Manauksilla ja taioilla he voivat aikaansaada "taudinväänteitä, tuskia ja poltteita". Syrjänienkään suurnoitaa eivät elementit, kuten vesi ja tuli, saattaneet vahingoittaa.

Vanhalla permalaisella noidalla näyttää olleen huomattava sija yhteiskunnallisessakin elämässä. Pam, joka pyhän Tapanin toimintakautena oli Permissä "kuuluisa noita, velhojen päämies, loitsijoiden vanhin", ei ollut kansansa johtaja ainoastaan uskonnollisissa, vaan myös maallisissa asioissa. Nimenomaan sanotaan, että hän oli Permin maassa "opettaja ja johtaja". Hän näyttää toimineen myös sotapäällikkönä ja tuomarina, vieläpä kuolemantuomioita on hänellä ollut valta langettaa. Innokkaana isiltä perityn katsantokannan ja kansallisten tapojen puolustajana Pam on harvoja Suomensuvun pakanuudenajan sankareita, jotka ovat jättäneet nimensä aikakirjoihin.

Paitsi varsinaista noitaa, tunoa, on votjakeilla ollut vielä muita vähempiä tietäjiä, joita he nimittävät nimellä pel'l'askis ("puhaltaja"). Ne voivat olla joko mies- tai naispuolisia, sekä nuoria että vanhoja. Samoin kuin tunon etsitään näidenkin apua monissa eri tarpeissa, kuten varkauden, sairauden y.m. vastoinkäymisten kohdatessa. Ennen kaikkea pel'l'askis on puoskari, joka parantaa sairaita kansanomaisilla lääkitsemiskeinoilla, mutta varsinkin loitsujen lukeminen on hänen erikoisalansa. Hänen omituisen nimensä selitetään johtuvan siitä, että hän ikäänkuin puhaltaa loitsun sanat sairaan ruumiiseen. Yleisimmin parantaa pel'l'askis vain ulkonaisia vammoja, henkien lähettämiä vitsauksia hän ei voi poistaa senvuoksi, ettei hän, kuten tuno, ole yhteydessä henkimaailman kanssa. Buch huomauttaa, että kaiken, mitä pel'l'askis saa aikaan, voi tunokin toimittaa, mutta ei päin vastoin.

Samoin kuin naapurikansain, venäläisten, tshuvassien ja tsheremissien on votjakkienkin loitsujen ( pel'l'an ) läpikäypänä tunnusmerkkinä mahdottomien asiain luetteleminen. Osoitteeksi esitettäköön eräs Wichmannin muistiinkirjoittama loitsu "ihmisen turmelemista vastaan":

Jos hänessä on miestä Inmarin salamaa pää pystyssä vastaanseisomaan, niin onnistukoon hänelle tämän ihmisen turmeleminen. Jos hänessä on miestä lapsillaan täyttämään keisarin kassaholvit, niin onnistukoon hänelle tämän ihmisen turmeleminen. Jos hänessä on miestä auringon ja kuun kulkua takaperin kääntämään, niin onnistukoon hänelle tämän ihmisen turmeleminen. Jos hänessä on miestä myllynpadon vettä vasten virtaa juoksuttamaan, niin onnistukoon hänelle tämän ihmisen turmeleminen.

Niin hyvin tuno kuin pel'l'askis saattavat käyttää valtaansa paitsi kanssaihmisten hyödyksi myös heidän vahingokseen. Uskovatpa votjakit olevan erityisiä henkilöitä, jotka käyttävät valtaansa yksinomaan muiden turmioksi. Niitä he nimittävät vedin eli vedin-murt, joiden yleisin liikkumisaika on pääsiäisen tienoo. Joskus muulloinkin ne kulkevat kissan tai koiran muodossa votjakkikylissä pahaa tekemässä. Viimeksimainittu taikausko, joka on tunnettu myös syrjänien kesken, näyttää velhon nimestä (ven. vedun) päättäen tulleen permalaisille venäläisten taholta.

Hävittäessään Permansuvun pakanallisia käsityksiä ja menoja on venäläisillä lähetyssaarnaajilla Pyhän Tapanin ajoista asti ollut suurin vastus juuri tietäjistä, jotka kansallisen perintätiedon kannattajina ja esi-isien uskon innokkaina puoltajina ovat sitkeämmin kuin muut taistelleet uuden ajan virtauksia vastaan. Heidän katsantokantansa kuvastuu erään votjakkivanhuksen sanoissa, jotka Pervuhin mainitsee: "Jumala on yksi, mutta ihmiset palvovat häntä eri tavalla; jokaisella kansalla on oma uskontonsa, samoin kuin jokaisella puulla on omat lehtensä".