Runoja

RUNOJA

Kirj.

Uno von Schrowe

Alkulauseen kirjoittanut

V. Tarkiainen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1913.

SISÄLLYS:

Uno von Schrowe
Helmi
Kesäaamuna
Morsian
Orja
Neito
Viimeinen yö
Pesijä
Pieni mierolainen
Mierolais-äijä
Kuusi
Sukkamielen kosto
Kaks kaunotarta
Päivä nousi
Vainiolla
Kehrääjä
Lintu lauloi
Anund I—III
Onkija (Goethe)
Laulaja (Goethe)
Orvon kukka (Goethe)
Tyly (Goethe)
Hellä (Goethe)
Toggenburgin ritari (Schiller)
Hektorin jäähyväiset (Schiller)
Virta (Tegnér)
Lintu ja immyt (Preradovic)
Hämeen maa
Oi terve Magyar!
Efialteen rangaistus
Herätys (Wörösmarty)
Kansallishymni (Köllczey)
Vapaus ja lempi (Petöfi)
Elämä, kuolema (Petöfi)
Ulkomaan magyareille (Petöfi)
Koirien laulu (Petöfi)
Susien laulu (Petöfi)
Kansallislaulu (Petöfi)
Onnela (Kellgren)
Kuolohon asti (Emajõe Ööpik).
Suven impi
Sonetteja I—III
Päivä nousi
Syksyllä
Sonetteja I—II
Kevätlaulu
Kukan kiitos
Kukka ja multa
Suvella
Aamun sarastaessa
Unelma
Ensi kerran
Takkavalkealla
Turha ois matkani
Sotilas kullalleen
Kullan luo kulkeissa
Lauluja Selmalle I—VI
Kuink' aina sua lemmin
Kaikenlaisia kaikuja I—XXII
Pegasoni
Muistopatsas
Vaikea vaali
Vihamieheni
Vaarallinen marja
Lemmenkukka
Siljulle
Siljun silmät
Siljuni silmät
Kaksikin sydäntä
Erilaisia uhkauksia (Goethe)
Tshekkiläisiä kansanlauluja I—III
Espanjalaisia pikkurunoja I—IV.
Kehtolaulu
Syntymäpäiväkirjan säkeitä I—V
Jos pilvi öisin
Toivo

Uno von Schrowe.

Taiteen kauneimmat kukkaset eivät koskaan nouse raa'asta, muokkaamattomasta maasta. Tämä koskee runoutta yhtä hyvin kuin niitä taiteen haaroja, jotka käyttävät talttaa, sivellintä tai säveleitä. Runous ei ole yhdessäkään maassa tuottanut parastansa ilman edelläkäypää syvää hengen ja muodon viljelystä, niin vaikeata kuin usein onkin tarkalleen tietää, mistä ajemmista kulttuurikerroksista sen herkimmät juuret kulloinkin ovat imeneet itseensä kasvuvoimaa ja mehua.

Mitä huolta ja vaivaa onkaan suomenkieli uutisviljelijöiltään vaatinut, ennenkuin se on ottanut luontuakseen nykyaikaisiin runomittoihin ja sointuihin tulkitsemaan herkkiä sielunliikkeitä, arkoja aavisteluja ja kirkastuneita ajatuksia! Siitä kulttuurityöstä on nykypolvi — tietämättäänkin — kiitollisuuden velassa noille varhaisemmille runousopille, jotka uupumattomalla hartaudella taivuttelivat "suomen soukkia sanoja" niiden luonteelle monasti sangen vastahakoisiin muotoihin.

Ne miehet, jotka 1860-luvulla nousivat kaiuttamaan suomalaista kannelta europpalaisten esikuvien mukaan, olivat valtavien aatteiden ja uhkuvan isänmaallisuuden innostamia. Heidän tuotteissaan tulvii kuuluville tämän kansallisen nousukauden mahtava sävel: varsinkin Ahlqvistissa ja Suoniossa, mutta tavallaan myös Kivessä, joka kulkee omia teitään syrjässä muista, kuunnellen oman rintansa kaikuja ja välittämättä "kansallisista" tunnussanoista. Heidän jälkeensä tulee 1870 luvun nuori polvi jo osaksi toisenlaisilla edellytyksillä. Sillä on edeltäjien suuri perintö käytettävänä, ja se vie runoutta puolestaan hyvän askeleen eteenpäin, ei tosin ehkä aina niin paljon aatteellisesti ja sisällyksellisesti kuin kielellisesti ja muodollisesti. Edeltäjien isänmaallinen innostus ja mahtiponsi on jonkun verran laimentunut. Useimmat nuoret laulelevat vaatimattomammin omia hiljaisia mielialojaan ja tunnelmiaan, mutta tekevät sen entistä suuremmalla helppoudella ja muototaituruudella. Ainoastaan Kaarlo Kramsun runoudessa puhuu aatteellisuus vielä yhtä väkevänä, vaikka jyrkästi kielteisenä: syvästi tunnettuna persoonallisena inhona ajan keskinkertaisuutta ja laimeutta kohtaan. Ja ainoastaan Paavo Cajanderilla tapaa yhä edelleenkin isänmaallisuuden miehekkäitä, myönteisiä vakuutuksia.

Uno von Schrowe kuului tuohon seitsenkymmenluvun jälkipolveen samaten kuin hänen hämäläiset maakuntatoverinsa Tuokko, Fr.F. Brummer ja Oskari Uotila, muita sen ajan monista "albumirunoilijoista" mainitsematta. Hänessä ei paisu enää se suomalainen voimantunto ja tulevaisuuden usko, joka antoi Ahlqvistin isänmaallisille runoille niin miehekkään, sytyttävän kaiun. Hänessä ei syki se avartuva yhteishenki, mikä Julius Krohnin lempeässä, puhdassydämisessä runoudessa liittyi uskonnollisen mielen kanssa kantavaksi yhteissoinnuksi. Eikä hän myöskään kohoa Kiven tavoin alkuperäisiin mahtaviin luonnonnäkyihin tai vaivu syvästi ikävöiviin yksinäisyystunnelmiin. Hän soittaa hentoa ruokopilliä. Mutta loihtii sillä esille idyllisiä, päivänpaisteisia kuvia Hämeen viljavilta vainioilta ja tyyniltä rantamilta tai kuiskii oman herttaisen nuorukaissydämensä hiljaisia kaipuita ja onnenunelmia. Jos tähän onnen kirkkauteen välistä eksyy joku tummempi sävel, tyylittyy se kernaasti satumaisen kaukaiseksi. Ja itse tuska ja kärsimys verhoutuu hänellä tavallisesti kevyen sanamusiikin autereeseen. Hän on sanalla sanoen kevyempää metallia kuin edelläkävijäpolvi, mutta siltä inhimillisesti mieltäkiinnittävä sekä oman aikakautensa edustajana että yksilönä.

Schrowen suku on saksalaista alkuperää, niinkuin jo nimestä voi päättää. Joku sen esi-isistä siirtyi Westfalista Ruotsiin, jossa hänet sotaisten ansioittensa vuoksi aateloitiin vuonna 1650. Sotilaita olivat sitten hänen jälkeläisensäkin monessa sukupolvessa aina 1800-luvun alkuun asti. He omistivat Putkijärven tilan Hartolan pitäjässä sisä-Hämeessä. Tällä vanhalla sukutilalla syntyi runoilija Uno Gabriel von Schrowe tammikuun 28 päivänä 1853. Hänen isänsä, Johan Henrik, oli suvussaan ensimmäinen, joka antautui siviiliuralle. Hän möi Putkijärven ja muutti Joutsaan nimismieheksi Unon ollessa noin vuoden vanha. Perhe oli lapsirikas: neljä tyttöä ja kahdeksan poikaa, Uno järjestyksessä, kolmas sisaruksista. Uusi kotitalo, Puttola, jossa nimismies von Schrowe asui 11 vuotta, ennenkuin (oltuaan välillä myös maakauppiaana) muutti takaisin Hartolaan, oli kauniilla paikalla salmen rannalla. Nämä sisä-Hämeen näköalat painuivat pysyvästi nuoren runoilijanalun herkkään mieleen. Hänen äitinsä, Charlotta Sjöholm, oli vilkas ja lahjakas nainen — hyvä näyttelemään ja laulamaan —, ja nähtävästi Uno peri häneltä taiteellisia taipumuksia. Niitä ilmeni hänessä jo nuorena. Hän ei viihtynyt muiden lasten kanssa tavallisissa leikeissä, vaan istui mieluummin yksin miettimässä tai haaveilemassa. Omin päinsä hän oppi käsittelemään soitinta ja kouluaikana hän innostui näytelmätaiteeseen, niin että sepitti useita pieniä kappaleita ja näytteli niitä toveriensa kanssa.

Äiti oli innokas suomenmielinen ja hänen toimestaan pantiin Uno v. 1863 Jyväskylän suomalaiseen alkeisopistoon. Poika kävi sitä ensin jonkun vuoden, mutta sitten hän erosi koulusta ja häntä aiottiin käytännölliselle alalle. Siinä tarkoituksessa hänet lähetettiin Porvooseen kauppias Steniuksen sekatavarakauppaan harjoittelemaan. Tuo toimi ei kuitenkaan miellyttänyt häntä, vaan paleltuansa yhden talvikauden puodissa ja makasiinissa hän pyysi päästä takaisin kotiin tai kouluun. Hänet vietiinkin nyt uudelleen Jyväskylään ja siellä hän luki erään opettajan johdolla yhden luokan yli ja menestyi hyvin. Ylioppilaaksi hän valmistui keväällä 1872 arvosanalla "laudatur". Ystävälliset tädit, joiden suosiossa Uno oli läpi elämänsä, auttoivat häntä Helsinkiin kokoamalla ensi retkelle tarvittavat matkarahat. Hän kirjoittautui ensin jumaluusopilliseen tiedekuntaan aikoen papiksi, mutta hylkäsi sen pian ja ryhtyi lukemaan filosofiankandidaattitutkintoa varten.

Hän otti innokkaasti osaa Hämäläisen ylioppilas-osakunnan elämään, kuuluen m.m. "Hälläpyörän" toimittajakuntaan ja ollen pöytäkirjurina vuonna 1873. Pian Uno von Schrowe tuli tunnetuksi taitavana kynänkäyttäjänä ja alkoi saada tointa sanomalehdissä. Hän julkaisi runoja Hämäläis-osakunnan albumissa ja Kirjallisessa Kuukauslehdessä, kirjoitteli Uuteen Suomettareen, Viralliseen lehteen ja Julius Krohnin toimittamaan Suomen Kuvalehteen, jonka aputoimittajana hän oli vuosina 1876—1880.

Hänen runojansa on seuraavissa julkaisuissa:
Kaikuja Hämeestä I (v. 1872) 2 runoa
" " II (v. 1874) 13 "
" " III (v. 1878) 25 "
" " IV (v. 1886) 4 "
Suomen Kuvalehdessä (v. 1876—1880) 5 runoa.
Kirjallisessa Kuukauslehdessä (1875—1876) 2 runoa.
"Haltia"-nimisessä vihkosessa (11.2.1881) 2 "
Kansanvalistusseuran Kalenterissa (v. 1881) 1 "
"Keri"-nimisessä julkaisussa (1876) 3 runoa.
Unkarin albumissa (1881) 6 runosuomennosta.
Syntymäpäiväkirjassa (v. 1885) 5 runopätkää

Hän sai Hämäläis-osakunnalta 1875 palkinnon runokokoelmasta, jossa oli m.m. ballaadi "Morsian". Lisäksi mainittakoon Uno von Schrowen kirjallisista toimista, että hän on v. 1875 (tarkastanut tai) kääntänyt Suomalaiselle teatterille L'Arrongen nelinäytöksisen huvinäytelmän "Oma toivoni", v. 1885 julkaissut suomentamansa (ja ensin Suom. Virall. lehdessä painetun) L. Dillingin "Jutelmia" sekä toimittanut samana vuonna muistovärsyillä varustetun "Syntymäpäiväkirjan". Eräitä alkuperäisiä ja suomennettuja suoranaisia kirjoitelmia tavataan häneltä myös Suomen Kuvalehdessä, esim. "Viikkokausi Tartossa", matkamuistelma Viron laulujuhlilta v. 1879.

Hän asui jonkun lukukauden Julius Krohnin luona ja tämän miehen vaikutus lienee ollut häneen melkoinen. Schrowe innostui suomalais-ugrilaiseen kielentutkimukseen ja opiskeli perusteellisesti viroa ja unkaria. Mutta kirjallisten toimien ja ansiotöiden takia — hän oli m.m. pikakirjoittajana valtiopäivillä — hidastuivat hänen opintonsa niin, että hän vasta vuonna 1881 suoritti opettajakandidaattitutkinnon. Jo sitä ennen hän oli toiminut sijaisopettajana parissa koulussa. Nyt hänet v. 1882 määrättiin luokkaopettajaksi Porin yksityiseen suomalaiseen lyseoon ja vuonna 1885 kolleegaksi Porvooseen. Mutta tauti tuli pian väliin ja pakotti hänen jättämään opettajauran. Uno von Schrowe oli innostunut "jaegeriläinen" s.o. hän noudatti ankaralla johdonmukaisuudella saksalaisen Jaegerin terveysohjeita, jotka siihen aikaan olivat meillä suuresti muodissa ja jotka neuvoivat käymään kesät talvet samanlaisessa villapuvussa, nukkumaan kovimmallakin pakkasella avoimen ikkunan ääressä j.n.e. Tätä luonnotonta järjestelmää noudattaessaan hän oli kylmettynyt ja saanut keuhkokuumeen, joka pian muuttui kuluttavaksi rintataudiksi. Hän matkusti silloin Saksaan Görbersdorfin parantolaan hoidettavaksi, mutta liian myöhään: kuolema saavutti hänet siellä vieraalla maalla lokakuun 1 päivänä 1886.

Uno von Schrowe oli herkkä runoilijasielu, joka eli omaa hiljaista mielikuvituselämäänsä arkisen ahertelun ohella. Hän oli ankara velvollisuuksien mies, joka täytti nuhteettomasti koulu- ja sanomalehtimiestehtävänsä, mutta palveli samalla myös runottaria. Hänen runoutensa yleissävy on romanttissekaista ja idyllistä. Päivänpaiste, linnunlaulu ja aallonvälke sulautuu hänen hämäläisissä maalaiskuvissaan omituisella tavalla yhteen muodostaen maisemanä'yn, joka on kaukana arkisesta todellisuudesta. Koitar siroittelee ruusujaan, Ahti soittaa kanneltaan ja ilmassa liitelee perhosia kukasta kukkaan. Tämän romanttisen luonnonympärystön kanssa soveltuvat hyvästi yhteen runoilijan hengen haaveherkät tunnelmat, nuorekas lemmenkaipuu ja onnen odotus, valoisat toiveet maamme tulevaisuudesta ja ehyt, sovinnollinen mieli. Jos vertaamme hänen tuotteitansa ajan runouden yleisiin suuntiin, emme huomaa niissä vahvasti merkittyä persoonallisuutta, vaan pikemmin herkästi omistettuja kaikuja väkevämmistä runoniekoista. Uno von Schrowe oli jo nuoruutensakin vuoksi vaikutuksille altis. Suomennetuista kappaleista näemme hänen lueksineen m.m. Goetheä, Schilleriä ja Tegnér'iä sekä tutustuneen Saksan ja Ruotsin uusromantikkoihin. Kotimaisista ruotsinkielisistä runoilijoistamme ovat Runeberg ja Topelius ilmeisesti jättäneet merkkejä hänen runouteensa. Niin esim. muistuttavat monet hänen puoleksi leikilliset tyylitellyt pikkurunonsa ("Vainiolla", "Kaksi kaunotarta", "Päivä nousi") Runebergin idylliepigrammeja, toiset taas ("Kuusi" y.m.) vivahtavat lähemmin Topeliuksen runolaatuun. Tuntuapa hänen lauluissaan joskus soinnahdelmia Ahlqvistista, Suoniosta ja Kivestä.

Uno von Schrowe on kuitenkin silloin tällöin tavannut omintakeisesti kiinni runon päästä ja saanut yleisesti lauletusta aiheesta houkutelluksi esiin poljennollisesti ja yleensä muodollisesti sangen viehättäviä puolia. Hyvin luonteva ja vaikuttava on esimerkiksi tuo tunnettu "Pieni mierolainen", joka muistuttaa jonkun verran Aleksis Kiven runoa "Äiti ja lapsi" ja jonka aiheen von Schrowe kuuluu saaneen kotonaan nälkävuonna 1867 todellisuudessa näkemästään pienen kerjuripojan kohtalosta. Mieleen jääpää havainnollisuutta on semmoisissa runoissa kuin "Pesijä" ja "Neito", hivelevää sointua ja poljennollista tehoa runossa "Ensikerran" ja ballaadissa "Morsian", joista viimemainittua voinee pitää von Schrowen runotaidon mestarinäytteenä. Siinä on käsitelty samaa "rakkaus ja kuolema"-aihetta, josta Paavo Cajander myöhemmin sepitti ballaadinsa "Leena", mutta von Schrowe mielestäni — jos kahta niin erilaista käsittelytapaa voi verrata — koko joukon onnistuneemmasti. Mikäli säilynyt perintötieto on luotettava, on tälle von Schrowen ballaadille antanut aiheen hänen lähimmässä ympäristössään sattunut tositapaus, joka ei kuitenkaan päättynyt niin kohtalokkaasti kuin runon viime säkeet kertovat: — esimerkki siitä, kuinka runoilijan mielikuvitus pystyi luomaan uuden, taiteellisesti tehoisemman todellisuuden. Mahdollista kuitenkin on, että joku syrjästä tullut kirjallinen vaikutus on puolestaan tukenut ja ohjannut tuota mielikuvituksen toimintaa. Niin on ainakin käynyt eräässä toisessa ballaadimaisessa von Schrowen runossa "Neito", joka kuvaa kuinka rannalla istuva neitonen vaipuu hukkuneen sulhonsa kuvaa tavoittaen kosken kuohuihin suvi-iltana Ahdin soittaessa kanneltaan, jommoisia aiheita sekä Saksan että Ruotsin uusromantikot suosivat. Hauskan näytteen von Schrowen leikinkyvystä tarjoaa hänen runonsa "Pegasoni", mahdollisesti Petöfin runon "Runoheponi" haltioittama. Ja hänen mielessään soivat perinnäiset isänmaalliset kaiut ovat pukeutuneet semmoisiksi kauniiksi runoiksi kuin "Oi terve Magyar" ja "Hämeenmaa" jotka molemmat ovat tekijälleen sangen kuvaavia.

Se kehittynyt muodontaju, joka tulee näkyviin kaikissa von Schrowen omintakeisissa tuotteissa, teki hänestä myös etevän runonsuomentajan. Hän ei tosin ehtinyt tällä alalla tuottaa paljon, ainoastaan parikymmentä pienehköä kappaletta, mutta ne ovat paraita mitä siihen aikaan voitiin aikaansaada. Varsinkin ovat onnistuneet hänen käännöksensä unkarilaisesta runoudesta. Esimerkiksi semmoiset kappaleet kuin Petöfin "Kansallislaulu" ja Köllczeyn "Kansallishymni" ovat kerrassaan loistavia näytteitä silloisesta runonsuomennostaidosta.

Yleensä täytyy tunnustaa, että vaikka von Schrowen runous ei lumoa lukijaa voimakkaalla alkuperäisyydellään, se vaikuttaa hienosti ja sivistyneesti sekä tyydyttää kuitenkin joltisetkin muodonvaatimukset. Hänen esitystapansa on kauttaaltaan sujuvaa ja helppotajuista. Runo luistaa häneltä valtoinaan, selvänä ja soinnukkaana — soinnukkaampana kuin ehkä yhdeltäkään hänen aikalaiseltaan. Hän on rikastuttanut suomalaisen runokielen ilmaisukykyä monilla helposti laulahtelevilla poljennoilla ja viehättävillä runokuvilla. Jo senkin vuoksi hänen tuotantonsa ansaitsee muistamista ja tuntemista vielä nykypäivinä, sillä nykyisyys on menneisyyden perijä.

V. Tarkiainen.

HELMI.

Yöllä raivos syksyn myrsky,
Rannan hietaa huuhtoi hyrsky
Pitkin selkää aalto telmi,
Senp' on harjanteella helmi.

Hälle hellin silmäyksin
Tuikkain, taivaan tähti yksin,
Pimeässä vilkutteli,
Näinpä helmi huokaeli:

»Oi, jos saisin, tähti hellä,
Sua hetken päilytellä!
Kirkkautes kohta saisin,
Riemuin aaltoon sukeltaisin.» —

Taivaan impi huokauksen
Kuuli, täytti toivotuksen. —
Loistain harjanteilla kieri
Helmi, aallon alle vieri.

KESÄ-AAMUNA.

Päivä nousee, koittarelta
Ruusut kohta kelmenee,
Viidassa jo siivekkäisen
Lauman laulut kaikuilee.

Niityn kukat kainostellen
Uinailuistaan heräjää,
Lammen tyyntä kuvastinta
Tuulonen jo röyheltää:

Hymyhuulin Liisa karjaa
Laitumelle saattelee,
Lehmät ammuu, härkä mylvii,
Karjan kellot kilisee.

Perttu kujan suussa yksin
Rallatellen laulelee,
Tuolle Liisa ohi mennen
Lempeästi myhäilee.

Hälle Perttu silmää iskee:
»AamU-muiskun annat kai?»
Ilkkuellen Liisa vastaa:
»Sulle muiskun! Vielä vai!» —

»Muisku mulle, muuten en mä
Sua päästä luotani! —»
Nopsana kuin tuulen henki
Liisa ohi kiitävi.

Lehmät ammuu, härkä mylvii,
Liisa yksin myhäjää.
Muiskutappa tällä erää
Perttu kujan suuhun jää. —

MORSIAN.

Hän kangasta helskytellen
Nyt kutovi uutteraan
Ja kultainen kihlasormus
Hänen kiiltävi sormessaan,
Ja niidet ne nousee, laskee
Ja sukkula suihkailee,
Jalat tanssivi polkusilla
Ja loimet ne lyhenee.

Vaan kalpeus poskipäillä
On kutoissa morsion,
Ja silmässä luonti, tuike
Niin outo ja kumma on.
Mut sukkula kiirein lentää
Ja neitonen myhäjää,
Ja kutrien kultalaineet
Ne harteilla läikkyää.

»Jo herkeä lapsi parka!
Mi kankaalla kiire on?
Jo toisehen kuuloitettiin
Sun kultasi uskoton».
Vaan sanoja näitä äidin
Ei kuulevan neito näy,
Sen sormissa vinhemmästi
Vaan sukkula suihkain käy.

Näin kutonut viikon, kaksi
Ja kolmekin kohta on.
»Jo herkeä tyttö raukka,
Käy lapseni lepohon!
Sun uskoton kulta petti,
Jo huomenna häät on sen
Ja alttarin luona pappi
Hänet vihkivi toisehen».

Jo lankevi illan varjot
Ja himmeä ehtii yö.
Kaikk' käyvät jo leposalle,
Vaan neitoa estää työ.
Hän loppuhun kankaan saapi,
Sen puista jo irroittaa;
Läp' yön puvun neuloo siitä,
Sen aamuhun valmiiks saa.

On aamu ja käy hääsaatto
Nyt kirkkohon verkalleen
Ja vieressä sulhon uljaan
Käy morsian kruunuineen.
Ja uhkea Herran huone
Luo tuntehet hartahat;
He saattoa johdatellen
Luo alttarin astuvat.

Vaan alttarin luona nainen
On kalvea, verho sen
On palttinakaapu, sormus
Sen sormessa kultainen.
Ja keltaiset kutrit liehuin
Luo sulhasen rientää hän:
»Et uskoton ollut sentään,
Oi armahin ystävän'!

Nää morsiusvaatteet vasta
Tän' aamuna valmiiks sain —
Sun pettävän äiti luuli —
Mä luotin ja toivoin vain,
Sun valasi kalliit muistin —
Voi kuinka sä rikkoisit ne! —
Ja tänne mä riensin — Kulta
Nyt käymmehän vihille!»

Näin lausuen autuaasti
Mielipuoli nyt myhäjää,
Käs'vartehen sulhon tarttuu,
Luo alttarin lähentää.
Taas morsiussaatto kohta
Käy kirkosta palaten —
Kaks keskessä mielipuolta
Ja morsian murheinen.

ORJA.

Hän maata laski olkipehkuihinsa,
Helteisen päivän työstä tultuaan,
Ja kohta hänen silmä-luomihinsa
Soi unottaret uni-lahjojaan.
Ja orjan sielu irti kahleistaan
Taas vapautta pääsi nauttimaan.

Hän unelmissa kotomaassaan kulkee,
Ja näkee Gylbin rakkaat rantuet.
Hän armastansa sylihinsä sulkee,
Sen lempi-kuiskut kuulee suloiset
Ja nauttii alla palmun tuuhean
Nyt ihanuutta illan raikkahan.

Ja innostuksissaan häntä kansa
Nyt tervehtivi ruhtinaanansa,
Hän onnellisna kuulee kunniansa
Kun kaikuu nuorten, vanhain huulilta —
Vaan näin kun entisyyttään uneksi,
Voi kurjaa; — ruoska orjan herätti!

NEITO.

»Ma paimentyttönä ennen
Kävin riemuten laiduntain,
En murhetta tuntenut silloin,
En kaihoa rinnassain;
Vaan tuttuna mulle nyökki
Hymy huulilla kukkaset,
Puro lehdossa leikiten soitti,
Yhä pulppuili lähtehet.

Oli naapurin paimen silloin
Kesäkumppali kanssani:
Kuin tuulonen nopsaan kiitää,
Hän niityllä kirmaili,
Kuin aalloilla sorsa soutaa
Yli ahnahan Ahdin maan,
Niin läikkyvä lammin pinta
Hänt' tuuditti siinnossaan.

Mä partaalle kosken kerran
Suvi-iltana istahdin,
Sinisirkuista, ruusuisista
Mä seppelen solmisin.
Vaan äkkiä seppel vieri
Vahavaippahan kosken sen,
Ja nopsana jälkeen kohta
Näin syöksevän paimenen.

Hän syöksähti kuohuun. Sitten
Hänt' en ole nähnytkään. —
Kai Ahtolan immet häntä
Nyt tuutivat sylissään?
Vaan tuolla hän kuohuista nousee — —
Käsi viittovi tänne — — voi!
Mua kutsuvi luokseen! Varro!
Heti riennän jo, armas oi!»

Näin partaalla kosken laulaa
Suvi-iltana neitonen,
Ja hyrskyhyn silmä tuijaa:
Näky outo jo hurmaa sen — —
Hän kuohujen helmaan syöksee
Hymy autuas huulillaan. —
Ja ilta on tyyni; Ahti
Vain soittavi kanneltaan.

VIIMEINEN YÖ.

»Äit', eikö vaaleaks jo yö
Käy aamun salavasta?»
»Oi nuku Anni parka! lyö
Kaksioista kello vasta».
»Hän eikö saavu kohta?» »Ken?»
»Hän, pappi — yö on mulla
Jo viimeinen.» — »Voi tyttären',
Hän aamuks lupas tulla».

Ja hetkeks äiti nukahtaa.
Vaan sairas vuoteellansa
Ei unta silmäluomiin saa,
Hän voihkaa tuskissansa.
On syysyö synkkä ulkona
Ja riehuin ulvoo myrsky,
Ei tähdet tuika taivaalla,
Ves'sade rankka hyrskyy.

Ja myrsky kiihtyy raivossaan,
Sen ääni ulinoipi;
Vaan kalman hiki otsallaan
Nyt Anni vaikeroipi.
Ja silmissä yht'äkkiä
Käy huone valoiseksi,
Hän vuotehensa vieressä
Niin oudon haamun keksii.

Luuranko häneen tuijottaa
Nyt tyhjin silmälomin
Ja tervehtii kuin tuttavaa
Se leu'oin huulettomin.
Ja viikate on kädessään,
Sen kirkas terä hohtaa;
Vaan tuonen mies, näin kuiskaa hän:
»Jo joudu, Anni, kohta!

Nyt kuule myrskyn raivoa —
Se niinkuin muinoin riehuu
Ja sade rankka tulvana
Kuin kosken kuoha kiehuu.
Niin synkkä nyt on yökin. — Vaan
Se mielees mitä johtaa?»
Ja sairas huokaa vuoteellaan:
»Nyt koston hetki kohtaa».

»Nyt muistatko kuin muinoinen
Äit' yötä myöten kulki?
Vaan tunteet äidin sydämmen
Pois rinnastaan hän sulki,
Hän riensi — vastasyntynyt
Hänen itki povellansa». —
Ja Anni voihkaa: »kuolo nyt
Jo saapuu koston kanssa».

»Laps itki — hurja äiti sen
Ei ääntä kuullut, juoksi
Vaan myrskysäässä eellehen
Ja saapui kosken luoksi.
Kuu himmyt pilvivaipastaan
Näk' yksin öisen retken». —
Ja sairaan vaivat kiihtyy vaan:
»Voi tuskaa koston hetken!»

»Ja pauhain kosken kannel soi —
Mik' on nyt äidin mieli?
Mit' aikoo hurja? — Lapsen, voi!
Jo ärjyin aallot nieli —
Sit' eikö nähnyt kenkään? luo
Unheeseen jäädä voisko?»
Ei sairaan tuskat hoivaa suo:
»Viel' armoa nyt oisko?»

»Sa näätkö lasta pienoista
Tuolt' enkeljoukkiosta?
Näin rukoilee hän Luojaansa:
Äl' äidilleni kosta,
Nyt työtään älä rankaise.
Oi armon runsas lähde.» —
Ja sairas huokaa: »rukoile
Laps kurjan äitis tähden!»

»Sä kuule, rukouksehen
Kun parvi enkelitten
Nyt yhtyy kultakruunuinen
Ja joukot taivahitten:
Suo katuvalle armosi,
Ja vihas kasvot peitä.» —
Ja Anni huokaa: »Luojani,
Oi armoin kuule heitä!»

Jo koitti aamu, vaikeni
Jo myrsky, tulva herkes
Ja äitikin jo heräsi
Ja pappi tulla kerkes.
Tät' enään ei hän kaipaillut:
Jo hänen kasvoillensa
Sai kalma — Anni muuttanut
OI' luokse pienoisensa.

PESIJÄ.

On suvipäivän helle,
Ei tuulen henki käy,
Värettä vienoisint' ei
Kalvolla lahden näy.
Tuo siintäväinen taivas
Heijastaa siinä vaan
Ja rannan äyräät, kunnaat
Kuvastaa kupeitaan.

Rannalla lahden tyynen
On nainen yksinään,
Hän sotkee, huljuttelee
Ja huuhtoo pyykkiään.
Ja lip-Lap uutterasti
Käy läiky tappuimen
Ja lip-Lap vastaa kaukaa
Myös kaiku kiireillen.

Ja tapuin vinhaan läikyy,
Mut naisen silmä tuo
Se veden tyyneen kalvoon
Vaan katseitansa luo.
Mik' kumma silmät yhä
Näin puolehensa saa? —
Tuo kaukainenko kunnas,
Mi siinä heijastaa?

Niin, kaukainen tuo kunnas
Ja laakso kaukainen,
Mi kauempana vielä
Nyt kätkyy taakse sen.
Ja mieleen hälle muistuu
Aik' armas kevähän
Ja muistot menneen ai'an
Ja niiden kanssa — hän.

Niin — helteisenä paistoi
Näin päivä silloinkin
Ja kirkas, tyynen tyyni
Ol' lahden kuvastin.
Sen pintaa pitkin souti
Kaks sorsaa kaislistoon —
Ne pesäsensä laati
Rannalle juurikkoon.

Näin entisaikain muistot
Nyt mieleen heräjää
Ja kyynelpari naisen
Silmissä kimmeltää,
Rinnasta häitä nousee
Hiljainen huokaus —
Sen ilmi tuoko kaipuu.
Vai unheen katkeruus?

Ja tapuin vinhemmästi
Taas läikyy entistään
Ja polttavammin päivä
Valavi hellettään.
Mut tuuli herää vieno,
Se lahden röyheltää —
Jo katoo kuva kunnaan,
Sen muistot hälviää.

PIENI MIEROLAINEN.

Armas päivä paistaa, kohta
Lämpimäks jo muuttuu sää,
Hanki loisteessansa hohtaa,
Sulain kiteet kimmeltää.

Poika repaleissa vallan
Saloss' yksin kuljeksii.
Hongat, kuuset huminallaan
Häntä täällä tervehtii.

Pieni mierolainen aina
Yhä rientää eteenpäin,
Eipä murhe mieltä paina,
Rallatellen laulaa näin:

»Hopsis, jalat! Väsymystä
Tunnetteko? Talohon
Kohta päästään, siellä kystä
Minullekin kyllin on.

Hongat, kuuset, vaiheitani
Tahdotteko tietää te?
Kuulkaa! tässä kulkeissani
Nyt mä teille kerron ne.

Aina muistan riemuin vielä
Isän armaan mökkiä,
Viisi meit' oi' lasta siellä,
Vanhin niistä olin mä.

Muistan kuinka kotikaski
Tähkäpäin jo kellerti;
Noro hallan irti laski,
Julma viljan runteli.

Talvi tuli, loppui leipä,
Petäjäistä syötihin —
Äitiin tarttui tauti, veipä
Hänet kohta hautaankin.

Häntä multaan saatoin, itkin
Haudallaan mä hetkisen,
Kyynel poskipäätä pitkin
Vieri, jääksi hyytyen.

Siitä asti tepastellut
Olen mieron tietä ain';
Jopa sulle kertoellut
Olen, metsä, muistelmain.

Hopsis, jalat, joutukaa jo!
Muuten yövyn korpehen,
Varjot synkät lankeaa jo,
Tuolla päivä laskeiksen». —

Yhä kiitää, vaan ei vielä
Ihmisasuntoa näy.
Metsän haamut poikaa tiellä
Uhkaa, mustaks yö jo käy.

Kylmä yltyy. Tähtein valo
Syttyy taivahalle jo,
Leimuelee pohjanpalo,
Huokaa jynkkä hongisto.

Kohta aamun koittehessa
Öinen jylhyys häviää —
Vaan ken tuolla kinoksessa
Kalvenneena lepäjää?

Pieni mierolainen siellä
Lepoon vaipui viimeiseen —
Jäätyneenä kiiltää vielä
Kyynel silmän murtuneen.

MIEROLAIS-ÄIJÄ.

Päivän läike kirkas akkunoista
Pirttiin tunkee, kimallellen loistaa,
Pitkin seinuksia angervoiden
Tuoksut leviävät; askaroiden
Emänt' yksin kotitöissä hyörii,
Ketteränä permannolla pyörii.

Repaleinen vanhus sauvoinensa
Pirttiin astuu, kasvoin piirroksensa
On jo aika ammoin uurreskellut,
Hopeata hapsiin hajotellut,
Jotka tummankellervinä kerran
Läikkyilivät. "Taloon rauha Herran!"

Vuotta kolmekymment' aalloissansa
Ai'an virt' on vienyt mukanansa;
Kaikk' on muuttunut, jo kaikk' on toisin:
Tuskin silmää uskoa mä voisin,
Jollei synnyinpaikan muisto pyhä
Mieless' säilyis muuttumatta yhä.

Tässä synnyin, tässä mieheks vartuin,
Auran kurkeen ensi kerran tartuin.
Toisin silloin elettihin: eipä
Pöydäll' ollut puhtaan viljan leipä
Usein silloin, harvoin halla säästi
Pellon halmeen, joutumahan päästi.

Usein kyllä vilja heilimöiden
Loisti, hedelmänä vuoden töiden,
Silloin elpyi toivo rintaan, vaivat
Unhottuivat, päiväpaisteen saivat
Mieleen tähkät nuokkuvat — vaan vaihtui
Yöksi päivä kohta, toivo haihtui.

Nousi suosta vainioiden alla
Turmiota tuoden harmaa halla,
Ahmusteli halmeen ilkkumiellä…
Mutta rinnass' sentään toivo vielä
Kyti: jospa suon vaan kuivaks saisi
Ehkä turman tuoja katoaisi.

Petäjäistä, vehkaa kaiken vuotta
Syötiin, ojitettiin suo, — vaan suotta!
Julmempana vielä entistänsä
Noro huokui kylmää henkeänsä…
Ojat suossa laajennettiin vielä,
Sentään hallan henki piili siellä.

Voimat murti petäjäinen, karttui
Yhä kurjuus, tauti viimein tarttui…
Isän, äidin, veikan, siskon vei se
Armotonna mullan poveen, — ei se
Sääliskellyt. — Yksin jäin mä, mutta
Kärsimähän mieron surkeutta.

Siitä kolmekymment' on jo vuotta.
Nyt nään vasta ettei työtä suotta
Tehty ole: kuiva nurmi-niitty
Suo on nyt ja viljapellot liittyy
Hallatoinna siihen. — Kiitos Herran!
Toisin kun nään kaikki vielä kerran».

Näinpä vanhus. Emännältä kieri
Kyynel, poskipäätä pitkin vieri;
Huoaten hän otti päästä vartaan
Leivän, antoi vanhukselle. Hartaan
Kiitoksen tää lausui — sauvahansa
Tarttui taas ja jatkoi kulkuansa.

KUUSI.

Kas korven lasta tuolla
Kuin loistaa verhossaan!
Ei lehvää ransistuttaa
Voi kylmä talvenkaan.
Ei; kahta kauniimmasti
Nyt vasta vihannoi,
Sen juurille kun hanki
Noin puhtaan peitteen loi.

Kun viimat vinkuin soittaa
Ja pohja pauhajaa,
Se rauhallisna seisoo
Ja latvaa huojuttaa.
Sen lehvät puhdistellen
Käy tuiskun tuiverrus
Ja latvan huminassa
Näin kuuluu kuiskutus:

Mä aikakaudet halki
Jo seissut olen näin,
Vaan vielä vanhan vammat
Ei vaivaa sydäntäin.
Mun rinnastani riudu
Ei koskaan nuoruus — saan
Ain' uutta voimaa juurin
Mä sydämmestä maan.

Toi lännen tuuli muinoin
Etäältä siemenen,
Sep' iti juurellani
Ja kasvoi pensainen.
Se varjossani versoi,
Sai kohta kukkimaan —
Ma ihastuksen tunsin
Katsellen loistoaan.

Näin armas kukkiellut
On suojass' siimehen,
Ei rynnistystä tunne
Hän tuiman pohjasen.
Ja talven tullen hanki
Sen käärii peittohon,
Vaan vapaaks taasen pääsee
Kun kevät tullut on.

Mä häntä suojustellut
Ain' olen oksillain,
Hän myrskyn pauhun kuullut
On latvastani vain.
Jos juuriltani kaataa
Mun pohjan raivo vois,
Jo silloin pensahankin
Se maasta nuolee pois.

Näin kuiskutellen kuusi
Latvaansa huojuttaa,
Sen ympär' yltyy viima
Ja tuisku tupruaa;
Vaan suojassa sen säilyy
Nyt ruusupensainen,
Se siellä herätystä
Odottaa keväimen.

SUKKAMIELEN KOSTO.

Lähteen luona tuoksussansa
Kukkaskenttä lainehti,
Siellä yksin vuoteellansa
Sukkamieli uneksi.

Riemuin poika lauleskeli
Lehdon viertä kulkeissaan,
Laitumella toitotteli
Paimentyttö torvellaan.

Kukkasissa nukkuvainen
Niiden riemuun heräsi.
»Kostan vielä!» jumalainen
Suuttuneena uhkaili.

Sipsutteli poi'an luokse,
Hänet lehtoon johdattaa —
Laitumella tyttö juoksee —
Poika myöskin sinne saa.

Kuule kummaa! toitotukset,
Laulut raikkaat vaikenee —
Hiljaan kahden huokaukset
Salaiset vaan kohoilee.

Voiton hymy huulillansa
Sukkamiel' taas uneksii,
Kukkaskenttä tuoksussansa
Ympärillä lainehtii.

KAKS KAUNOTARTA.

Kaks istuu kaunotarta
Nyt luona lähtehen,
Ja toisen silm' on kirkas,
Vaan toisen sumeinen.

»Hän uskoton mun petti,
Voi armas siskosein!
Jo murhe murtaa mielein,
Pakahtuu sydämmein —»

Kaks taasen kaunotarta
On luona lähtehen,
Taas toisen silm' on kirkas,
Vaan toisen sumeinen.

»Ei uskoton hän ollut,
Oi armas siskosein!
Kun riemusta nyt vaan ei
Pakahtuis sydämmein —»

Ja kirkkaat silmät riemu
Nyt saapi päilymään,
Vaan sumeiset ne tuskin
Voi estää kyyneltään.

PÄIVÄ NOUSI.

Päivä nousi. Lähteen partahalla
Kukka kaino kastehelmen itki,
Luonto heräsi ja sirkutusta
Kuului niityn heinikköä pitkin.

Päivä nousi. Niityn mättähällä
Nuoret istui siellä vieretyksin —
Vaiti istuivat, ei tunteitansa
Vaihdelleet he edes silmäyksin.

Päivä nousi. Kohtasivat viimein
Nuorten silmäykset toisiansa;
Kainostellen hämillänsä Liisa
Silloin liinaan peitti kasvojansa.

Päivä nousi. Kainostellen päivää
Marja punastui ja sukelteli
Heinikköön — niin Liisan poskuvilla
Liinan alla puna leimueli.

Päivä nousi, kirkas päivä nousi.
Niinkuin kypsä marja hohti silloin
Liisan poski — mutta eihän Perttu
Rakastakaan raakuleita milloin!

VAINIOLLA.

Poutaisina pilvet väikkyy
Säteillessä auringon,
Tähkälainein pelto läikkyy,
Joutunut jo vilja on.

Tähkät päätään nyökytellen
Kutsuu luokseen leikkaajaa.
Talkookansa riemuellen
Vainiolle kiiruhtaa.

Sirpit siellä kilvan kapsaa —
Kas mi liike, häile kas!
Oljet katkee, sänki napsaa,
Päätään nostaa kuhilas.

Perttu leikkaa saran viertä,
Hiki otsan kostuttaa,
Hänpä Liisan saareen kiertää —
»Tuokaa venhe — auttakaa!»

Nauru kaikuu pitkin sarkaa,
Liisan posket punastuu —
»Ken nyt auttaa tyttö parkaa?
Perttu vainen — kenpä muu!»

Perttu ilkkuu: »ruuhen sulle
Soudan, aimon palkinnon
Saanen tuosta: totta mulle
Annat suu —». »Vait vallaton!»

Jääkö Liisa saareen, vaiko
Hänet Perttu pelastaa?
Palkintonsa siitä saiko? —
Min' en tiedä. — Arvatkaa! —

KEHRÄÄJÄ.

Rukki hyrrää, ruskottaa
Liisan poskuainen,
Kuontalosta kuitunen
Juoksee pellavainen.

Poljin käy, vaan polkijan
Aatos poissa kiertää —
Sulloo suot ja tallaa maat,
Astuu ahon viertä.

Kylm' on kyllä talvi nyt,
Hanki halmeet peittää,
Vaan kun kevät joutuu, maa
Pois taas peiton heittää.

Taasen lehto lehvästyy,
Taas on kukkas-aika,
Paimen huijaa, huilut soi,
Raitis metsä raikaa.

Lammin laine läikkyilee,
Sorsat rantaan soutaa —
Pertun pirtti valmistuu,
Vaimon hän nyt noutaa.

Silloin riemuin vietetään
Häät ja läksiäiset —
Suvi rientää, talv' on taas —
Kenties ristiäiset.

Hyrrää rukki, poljin käy!
Loimet, langat laita!
Kohta vainen tarvitaan
Pappilaan jo paita.

Liisan posket pohtaa. Kas
Loppuu kuontolainen!
Ei nyt aikaa arveluun —
Pannaan tutti toinen.

LINTU LAULOI…

Lintu lauloi illan suussa:
»Käy, käy, neito, lepohon!
Utuhelma unotar tuo
Kullaltasi suutelon.»

Neito nukkui. Poskipäille
Nousi ruusun ruskoiset,
Povi paisui, huulosilla
Leikki hymyn värehet.

Lintu lauloi aamun tullen:
»Nouse, neito, herää jo!
Kultasesi vartoo sua,
Vartoo kullan suutelo.»

Herää neito. Lintu vainen
Petti, lauloi omiaan:
Vartoneet ei kullan muiskut
Emintimän torat vaan.

ANUND.

Yön hämärtävä harso laskeksen,
Maat, meret kiedoskellen katveesensa,
Ja rannan hietaa yhä huuhdellen,
Mainingin aalto liikkuu hiljallensa.

Ja rantasell' on parvi haamujen.
Ne rauhatonna tummat katsehensa
Nyt luovat väreleikkiin laineiden,
Ja häilyen ne viittoo toisillensa.

Mut ympärillä synkkä hongisto
Hohisten nyökyttelee latvojansa
Ja kuiskaa heidän kolkon tarinansa.

Ja kohinassa kaikuu kantelo.
Sen kultakielet itseksensä soivat:
Puutetta soittajan ne vaikeroivat.

I.

»Taivaan ympäri jo keväinen
Luopi hohtavaisen kulta-päärmeen,
Kohta helmass' irtipäässeiden
Aaltoin kylpee rinta uljaan Käärmeen.
Kiteilevän kannen linnastaan
Kohta murtaa puhki viekas Ran, (1)
Kohta tanssii helmoin kuohaisin
Rauhattomat immet Aegirin. (1)

Vielä kerran tahdon Kainunmaan
Kontioiden kanssa painiskella,
Rintaan korven tuiman kuninkaan
Piirtää riimun raudan tutkaimella,
Nähdä kuinka ruusut hurmeiset
Kaunistelee hangen jättehet,
Kuulla huokausta viimeistä
Otson kuolon maille mennessä.

Orvar, uljain parvess' uljasten,
Sinä nyt saat Käärmettäni kaita;
Purjeet, nuorat, sointu-airot sen,
Paluumatkaan valmihiksi laita. —
Korven rämeiköstä kun ma vaan
Karhun taljan hartioille saan,
Palaan oitis tänne luoksesi —
Peijaiset siks hanki valmiiksi.»

Anund toverilleen lausuu näin,
Jättäin hänet muiden miesten kanssa
Haaksen vartijaksi; metsään päin
Yksin ohjailee hän kulkuansa.
Kädessänsä keihäs vankka on,
Karkaisema monen taistelon,
Vyöllä riippuu kalpa huotrassaan
Valmis vainoon, valmis puoltamaan.

Ruusuisesta kartanostaan on
Kevään koitar noussut taivahalle,
Kunnaat luo hän kullan loistohon,
Tervehdykset sanoin maailmalle.
Tyttärensä, päivättären, hän
Herättää ja kimmeltelevän
Sädesarjan kantain helmoissaan,
Saapi ilma-rannan leimuumaan.

Päivän ruhtinatar kohoaa,
Viittaa luonnon yli valtikalla:
Ilman immet kohta sukkulaa
Liikuttavat, niidet vaihtumalla
Hohteen luovat, milloin hopeiset,
Milloin kullan, loistaa värehet —
Koitteen ruusut siintoon taivosen
Sulaa viimein, yhdeks yhtyen.

Hangen jätteet pitkin laaksoja
Eivät päivän silmäilyjä kestä,
Öinen kylmäkään ei huuruisa
Enää niitä sulamasta estä.
Kyyneleitä vuotain poistuvi
Talven peitto aina yhäti;
Kevätpuro siitä riemuiten
Kiitää vallatonna riehuen.

Noroloissa pajupensahat
Kaunistettuina on kissaksilla,
Koivuin, haapain oksat notkuvat,
Koristetut urpuin terttusilla.
Mist' on hanki pois jo hiukan vaan,
Siinä vuokko aukoo nuppuaan
Luoden kainon katseen taivohon,
Ujostellen silmää auringon.

Rannalt' astuu Anund metsähän,
Halki sen hän rientää vuorta kohti,
Jonka harja kaukaa silmähän
Päivän paisteess' yli puiden hohti.
Kohta saapuu hän sen juurehen,
Verkkaan vuoren rinnett' astellen,
Kukkulalle viimein ylenee;
Täältä hetken urho katselee.

Lännen puolella, niin pitkällen
Kuin vaan silmä pitkin merta kantaa,
Riutuu hiljaan jää ja loistehen
Hopeaisen päivä sille antaa.
Vuoren alla meren rannalla
Havaitsee hän Käärme-laivansa;
Senpä luona maja seisovi,
Jossa talven pitkän oleksi.

Idän puolehen hän katsahtaa;
Silmää Kainu laaja kukkuloineen
Kohtaa, siellä metsä verhoaa
Lammit, rannat rämeineen ja soineen;
Siellä, täällä väliin vilkuttaa
Kunnaan rintehellä ahomaa.
Hiljaan kuuluu kosken kuohuvan
Ääni kaukaa urhon korvahan.

Hetken Anund katsoo seutuja,
Joille loisteen kevätpäivä valaa;
Eteenpäin jo hehkuu halunsa.
Rämeisiinpä urhon mieli palaa.
Hän jo kukkulalta kiirehtää
Alas kohti suota hyllyvää,
Jopa astuu vaivoin halki sen,
Rientäin synkkään rämekorpehen.

Näin hän kulkenut on tuokion.
Metsä ympärillä synkemmäksi
Muuttuu yhä, näkyvistä on
Pois jo vuori, jolta äsken läksi.
Hiiskaust' ei kuulu; vallitsee
Syvä hiljaisuus ja ylenee
Ilmaisella radallansa jo
Taivaan kiirehelle aurinko.

Vaiti! — Korven keskell' yksinään
Kenpä viheltää noin kimakasti?
Anund seisahtuu nyt äkkiään,
Ääntä kohti katsoo karskeasti.
Hetkeks vaan hän seisahtavi, mut
Vihellyksen on jo tuntenut:
Tuop' on kutsu korven kuninkaan
Kanssaan käydä painiskelemaan.

Kuule! — Temmellys ja ryske käy —
Uljas urho voimias nyt koita!
Katso! — mättäällä jo eikö näy
Ruusun kukkasia ihanoita?
Hurme niitä korpeen lumoaa,
Taistelo vaan niitä kasvattaa —
Kuule! ryske yltyy ankaraks:
Voimakasta siellä painii kaks.

Anund, Anund! miehen yhdeksän
Voima aukoo sulle syliänsä —
Pelotonna sentään seisoo hän
Ojennettu keihäs kädessänsä,
Pistos vaan! jo, korven kuningas,
Veren tulva taas käy rinnastas —
Taasen rynnistys — Mi rusahti?
Anund, keihääs varsi katkesi! —

Viel' ei maassa makaa kontio —
Sankar', ulos huotrastasi kalpa!
Otson kämmen sua tähtää jo —
Väisty, ellei henkes ole halpa!
Kas kun vihoin, vimmoin säihkyen
Silmä säkenöi! kas verinen
Kieli kuinka nuolee huulia,
Kuinka pursuu kuoha kidasta!

Kalvan saa juur' Anund huotrastaan —
Myöhäist' on! — jo otso päälle urhon
Ryntää raivossaan, jo iskuaan
Tähtää kohti päätä: vastus turh' on —
Näinkö Svean urhon ahmustaa
Julma Tuonen poika? Varjoin maa
Tyven saako uljaan sankarin
Asujaks jo horhoin synkkihin?

Joko uljaan katseen verhoaa
Kaihen lailla kuolon huntu musta?
Tuiman isku juuri maaliin saa —
Anund, kuulitko sa suhausta?
Lyöntis jäi jo, korven ruhtinas:
Nuoli tunki syvään rintahas! —
Lävistetyin sydämminpä jo
Maahan syöksyi kuollen kontio.

Mistä, sankar, saapui pelastus?
Otson rintaan mistä nuolen kärki
Syvään tunki? Kenen laukaus
Elon voimat voimakkaalta särki?
Anund katseen vierellensä loi —
Vaan nyt silmiinsäkö luottaa voi!
Luonnotarko sorjin, ihanin
Ilmestyi nyt luokse sankarin?

Immen ihmeen kauniin näkee hän,
Jousi käessä, viini hartioilla,
Luonaan seisovan. Hän hempeän
Katseen urhoon luo. Kuin aamun koilla
Ruusut hohtaa taivaan punaten,
Niinpä poskipäille impyen
Kevään raitis ilma purppuraa
Hellin henkäyksin vuodattaa.

Talvisyön kun taivas kirkas on,
Näät kuink' ilmass' säihkyy pohjan palo,
Kuin sen liekehtivään loistohon
Vielä yhtyy tähtitarhan valo;
Niinpä immen kutrit kultaiset
Liehuin loistaa, niinkuin tähtyet
Niiden hohtesehen yhtyen,
Silmäin helmet luovat tuikkehen.

Vaivoin Anund nousee kontion
Hengettömän alta, hämmästyksin
Silmänsä hän luopi neitohon,
Jonka huomaa lähellänsä yksin.
Ei hän tiedä näkeekö nyt hän
Kuolevaisen tässä edessään,
Taikka onko joku taivainen
Apuun tullut, häntä säälien.

Hiukan toinnuttuaan sankari
Astui kaunotarta lähemmäksi.
Kohta neito, sen kun huomasi.
Metsään päin jo kiirehesti läksi:
Korven horhoon rientää nopsaan pois.
Niinkuin vaara uhkaamassa ois —
Vielä katvennosta välkkävät
Liehuin immen kultakähärät.

Niin hän riensi pois kuin ilmestys
Taivahaisten luota ollut oisi —
Ihanuus sen sulo, viehkeys
Ketä viehätyttää se ei voisi!
Pakenevan jälkeen tuijottaa
Anund, kunnes se jo katoaa —
Kas! mik' ihme tenhovoimallaan
Urhon impeä saa seuraamaan? —

Neitonen kun huomaa seuraajan,
Edellensä kiivaammasti kiitää.
Kas kuin rientää viertä kunnahan!
Kyyhkykään ei nopsemmin voi liitää.
Päivätär jo kääntyy länteen päin,
Aina vainen kestää kulku näin.
Saavuttaako Anund impyen? —
Illan varjot voivat virkkaa sen.

II.

Suvi kohta puoleen käynyt on.
Vallatonna irti kahleistansa
Myllertelee karja Vellamon
Ulapoita pitkin vaahdossansa.
Saaret, niemet, laaksot, kunnahat
Lehtiverhoinensa loistavat,
Niitty kukkaislainein aaltoaa,
Tuoksun tuulen henki kuljettaa.

Viel' on Käärme talviteloillaan.
Vielä Anund viipyy miehinensä
Kainunmaalla; koillistuuli vaan
Sveahan vie heidän terveisensä.
Talvimajassansa loikoen
Toimeton on nuori parvi urhojen
Ikävöiden merta vellomaan;
Eipä lähde vielä Anund vaan.

Sakkisilla hän kanss' Orvarin
Ompi uljaan kasvikumppanuksen;
Käsin vaan hän yhtyy pelihin,
Toisiall' on kulku ajatuksen.
Keskenänsä kiistäin voimistaan
Toiset urhot käyvät painimaan
Tanhualla; yhä kulkevat
Ympär' olvisarvet vaahtoisat.

Orvar virkkaa: »orren nokisen
Alta sua, Anund, houkutellut
Puolen kesää on jo aaltojen
Pauhu, maine luokseen viittaellut.
Poispa Käärmekin jo ikävöi,
Kuullen kuinka myrsky mylleröi.»
Anund siirtää nappulata, vaan
Toisen lauseita ei huomaakaan.

"Vanha Emund Valhallaan (2) jo käy,
Draappaa (3) veisaa Brage (4) kohta vainen.
Fyrin luon' ei kansan turvaa näy,
Kaukan' ainoa on Aasalainen.
Onko Kainun velhot taioillaan
Lumonneet jo Svean ruhtinaan?"
Orvar toverille lausuu näin;
Aatos sen on toisialla päin.

Näinpä päivänsä he viettävät
Sakkinappuloita liikutellen.
Kohta illan varjot viileät
Lankee, luonnon huntuun kiedoskellen,
Päivätär jo riensi hellettään
Aallon helmaan jäähdyttelemään;
Senpä jäljet pukee purppuraan
Länness' illan rusko ruusuillaan.

Hiljaan nousten, laskein, maininki
Läikkyelee pitkin hietarantaa,
Senpä pintaan taivas peilaavi,
Rusko sille kultahohteen antaa.
Metsän hongat hiljaan hohisee,
Kukka mättähällä tuoksuilee;
Sitä perho lemmen kuiskuillaan
Viihdyttelee hetkeks uinumaan.

Rauhan, tyyneyden ruhtinas
Vallitsee nyt luonnoss' kaikkialla.
Kaikk' on vaiti. Herjennyt jo, kas
Miestenkin on paini tanhualla.
Siellä tyhjät olvisarvet vaan
Päivän leikkejä saa muistamaan;
Unottaren hulpeisiin nyt jo
Vaipunut on sankarjoukkio.

Anund vaan on valveill' yksinään,
Kaikki toiset on jo leposalla.
Kalpaa heilutellen kädessään
Hän nyt istuu majan edustalla.
Hetken näin on liikkumatta, vaan
Hiljaan hän jo nousee seisomaan
Tarkkaan kuullellen ja tähystäin;
Korsaus vaan kuuluu lepääväin.

Kohti metsän rintaa mutkivaa
Verkallensa astuin urho kulkee.
Ranta-aukeelta jo katoaa.
Hongat hänet siimeeseensä sulkee.
Nytpä astelee jo kiireemmin,
Syvemmälle tunkein horhoihin.
Suot ja kunnaat jälkehen jo jää;
Eteenpäin hän yhä kiirehtää.

Näin hän viimein saapuu lehtohon.
Äkkiään jo seisahtuu — vaan miksi?
Soipa lehdoss' ääni kantelon,
Säveleet sen vienot kuuluviksi
Tuulenhenki sankarille tuo.
Mistä kaikuu hurmovaiset nuo? —
Tuolla tuomen alla, lähtehen
Reunall' istuskelee impinen.

Yksin istuu. Tuomi tuiskuaa
Kukkaisnietoksia kiharoille.
Lähteen kirkas silmä heijastaa
Immen ihanaiset kasvot, joille
Sukkamieli siroo ruusujaan;
Silmiin taivas lainaa siintoaan,
Tähti tuikkavaista tulta. Mut
Aatoksiin hän nyt on vaipunut.

Kohoilevi hiljaan hengiten
Kaunottaren lainehtiva rinta,
Niinkuin vuoroin nousee, laskeksen
Mainehtien tyynen meren pinta.
Hellästi hän sormii kanneltaan —
Miekkoinen mi hänen polvillaan! —
Säveleitä vieno tuulonen
Kuljettelee uneen tuutien.

Anund seisahtaen edessään
Näki moisen näyn taivahaisen.
Kauniimp' Niordin ei tytärkään! (5)
Katein myös ois lemmen jumalaisen
Silmä nähnyt moista kuolevaa.
Eipä harsoansa tummeaa
Yökään muista heittää luontohon
Kunnolleen: niin hämillään hän on.

Kotvan Anund seisoo paikallaan,
Äänetönnä neitoon katsahtaapi,
Tuomen katveessa mi kanneltaan
Hajamielin sormii; kohta saapi
Rinnasta jo ilmi ihastus
Huudahduksen — neidon katsaus
Urhon katseen kohtaa — vaihtuvat
Sähköisinä lemmen salamat.

Kanteloisen kauno heittää pois,
Oitis riennähyttää urhon luokse.
Nopsaan, niinkuin tuulen henki ois,
Avosylikin sen kohta juoksee.
Kas jo huulet yhtyy huulihin!
Niinpä sulaa sieluun sielukin,
Autuaana täältä kohoten
Poies Sukkamielen taivaasen.

Onnellisna kaiken yötä he
Lähteen luona nauttii autuuttansa —
Immelt' unhottuu jo kantele,
Armaan pää vaan hänen polvillansa —
Nytkö kaiunnoita kanteleen
Kaipais kauno! — soihan vienoiseen
Hellät kuiskut hänen korvissaan —
Nyt hän muistaa lempeänsä vaan.

Svean urhon rinnan riemastus
Täyttää, pään hän immen syliin painaa,
Sydämmestä hiipii huokaus:
»Oi Verdandi (6), viihdy luonain aina!»
Skuldpa (7) kuuli toivomuksen sen;
Sisarelleen on hän kateinen.
Oitis askeleitaan kiiruhtaa
Muotoaan jo näyttäin uhkaavaa.

Vielä kerran huulten hunajaa
Urhollensa immyt tarjoaapi —
Silmät armaastaan nyt kohottaa,
Säikähtäen kohta huudahtaapi —
Tuolla kuusen tumman katvehen
Alla miehen haamu piileksen;
Peljästyen immen silmä nyt
Sieltä piilevän on keksinyt.

Seisaalleen jo ryntäs Anundkin,
Impyen kun huudahduksen kuuli,
Äkkiään, kuin hiekan pilvihin
Maasta nostaa vihurpäinen tuuli.
Tuskin kuusen alla piileivän
Keksii, kun jo sinne ryntää hän,
Silmät säihkyen, jo vimmassaan
Kalvan oivan tempaa huotrastaan.

Syöksee kohti piileilevää — Mut
Voiko uskoa nyt silmiänsä?
Miehen on hän kohta tuntenut:
Sep' on Orvar, parhain ystävänsä,
Kasvikumppaninsa. Neitohon
Tämä tuijottelee yhä, on
Outo liekki hänen silmissään —
Miekkaa hapuilee hän kädellään.

Anund seisahtuu. Kun suvell' on
Ilman kerros raskas, painavainen,
Hauteeks kun käy helle auringon
Eikä tuuli viivy vilvakkainen,
Taivaan ääret silloin synkistyy,
Vaippaan harmahasen vetäyy
Ilman kansi; kuulas siinto sen
Piiloutuu jo alle pilvien.

Kaikk' on vielä vait. Nyt kuulee kuin
Jymy käypi kaukaa kolkko, vaisu!
Pilvet taivahalla tummentuin
Jylhiks vuoren röykkiöiksi paisuu.
Salamat jo säihkyy, tuulispää
Raetulvin maahan syöksähtää:
Ukkoisvaaru myrskyy, raivoaa —
Vavistuksen tuntee alla maa.

Niinpä synkistyvät Anundin
Kasvot, suonissa jo hurmekosket
Kuohuu kuumina, vaan Orvarin
Kalvehiksi oitis lentää posket.
Äänetönnä hetken toisiaan
Svean miehet katselevat, vaan
Orvar viimein virkkaa: »Hillitse
Mieltäs, Anund, mua kuultele.

Usein näin, kun varjot ilta loi,
Kuinka riensit kumppaneisi luota
Pois ja palaavan sun aamun koi
Näki vasta; kummeksin ma tuota.
Nyt mä jäljessäsi seurasin
Tänne jylhän metsän horhoihin —
Kaiken yötä täällä neitonen
Sua hurmas luonaan lumoten.

Kasvattajamme Ulv Vikingin
Muistatko sä vielä ennustusta,
Koska laskeita jo silmihin
Vanhan alkoi kuolon varjo musta?
'Vielä kaukaisen maan kyyhkynen
Kotkanpoikaseni lumoten
Kynsimään saa toisiansa', niin
Ennustain hän vietiin Helheimiin. (8)

Orvarinpa keskeyttäin näin
Huudaht' Anund: »Kotkat kynsiellä
Saakoon toisiaan, vaan kyyhkyäin
Hellää ei saa kenkään säikytellä!
Ken sen tohtii, sydänhurmeellaan
Huuhdelkoon hän poies rikostaan —
Jospa taivaaseeni tunkee ken,
Kohta Valhallaan mä laitan sen.»

Anund näin. Vaan Orvar kiivastuin
Kuulee uhkausta närkästyksin.
Kasvinkumppaniinsa ivasuin
Katsoo hän ja pilkan silmäyksin:
»Haamullapa maat sä jumalain
Pian täytät kalpas kautta vain,
Jos ois yhtä työ ja kerskaus!
Kalpa toisenkin on puolustus — .»

Kipinä kun piistä kirpoaa,
Kuivaan taulaan kohta haluaapi;
Siitä ilmaliekiks lieskahtaa,
Ruokaans' ahnaasti se ahmustaapi.
Niinpä Anundkin nyt vimmassaan
Syttyy, toisen sanat kuultuaan —
Posket hehkuu, tulta tupruttaa
Silmät — Kas jo kalpa kohoaa!

Pois jo lehdon rauha pakenee.
Tyynen rikkoo tuulispäinen tuima —
Kuule! miekkain kalske kaikuilee —
Ullerinp' (9) on siellä leikki huima.
Ketä voiton tuoja suosittaa?
Kelle Skuld jo viittoo Valhallaa?
Tasan voimat taistelevain on,
Tasan viipyy vaiheet taistelon.

Väistä, Orvar, väistä! Anundin
Kalpa kohden otsaas kohouu jo!
Turhaan väistää — isku kohtaakin —
Silmiss' urhon päivä tummentuu jo.
Tantereelle uljas Orvar näin
Kuollen vaipuu murskaantunein päin —
Sormet vielä miekkaa etsii, mut
Pois jo niist' on voima rauennut.

Anund jäykin silmin katseen luo
Kaatuneeseen: siinä ruskottaapi
Hurmehesta maa. Vaan näky tuo
Mitä sankarille mieleen saapi?
Hänkö voitostansa riemuitsee,
Tyytyväisenäkö katselee
Vimman työtä? vaiko kauhistus
Mieleen saa, sen kanssa katumus?

Näin hän seisoo siinä tuokion,
Mutta äkkiään jo silmät nostaa —
Missä Kainun kaunokainen on?
Kyyhky säikkyi kotkain ottelosta.
Pois jo riensi luota lähtehen
Kauas pelästynyt neitonen.
Mättääll' Anund näkee kantelon
Yksin; pois sen soittaja jo on.

Mitä aikoo Anund? Kalvan hän
Hurmehisen painaa huotrahansa;
Silmä murtunut viel' ystävän
Häneen tuijaa. Kauhun rinnassansa
Tuntee Svean urho, kiirehtäin
Jylhään horhoon rientää rantaan päin.
Koilliseen jo koitar sirottaa
Aamun ensimäistä salavaa.

III.

Yö on tyyni, vienoin tuulikin
Metsän uinailevan lehväsissä
Nukkuu rauhallisna, mainingin
Kuvastin ei läiky värehissä.
Lehdon siivekkäiset laulajat,
Kukin pesässänsä, nukkuvat
Luona armahan; he siivillään
Hellään suojailevat pieniään.

Taivaan kuulaan siinnon päärmettää
Pohjaisessa vyöhyt purppurainen,
Senpä hohteess' yksin väikkyää
Villankarva pilven hahtuvainen.
Länness' illan tähti tuikkaen
Vielä vilkuttelee, hymyten
Katselee se sieltä alas; vaan
Meri kuvan kantaa kalvossaan.

Kaikkialla sointu vallan saa:
Hetkeks herjennyt on luonnon riita
Ikuinen, nyt rauhaa huokuaa
Kunnaan jylhä metsä, laakson viita.
Ilon kyyneleitä kuvussaan
Uinaileva kukka kantaa. — Vaan
Näinkö viihtyy kaikki haltiat,
Tyyntä rauhaa näinkö nauttivat?

Yks ei nauti. Rauhaan, lepohon
Ei se viihdy, viihtyä ei koita;
Aina vaan se valvehilla on,
Mieli mietiskelee turmioita.
Nähden luonnon rauhan, vimmahan
Kiihtyy kohta mieli haltian,
Kiihtyy vimmaan, joutuu raivohon. —
Hänpä koston hurja immyt on.

Pitkin uumentoja liehuu hän
Käheästi kuiskain: »Nyt on aika!»
Liike, rapse oitis metsähän
Syntyy, niinkuin nostattais sen taika.
Kohta kulkee synkän siimehen
Alta rantaan parvi haamujen,
Hiljaan hiipivät he Käärmeen luo —
Kostotar ei heille rauhaa suo.

Unotar nyt Svean urhoja
Virkistyttäin tuutii helmassansa,
Kalvan sankartöitä uljaita
Kuvailee hän heille parhaillansa.
He Einherioina (10) kamppaavat,
Simaa tarjoilee Valkyriat; (11)
Shrimneria (12) paistetahan, mut
Taas se uudestaan on toipunut.

Oden (13) Sleipnerillä (14) ratsastaa,
Megingjardin urho (15) jättiläitä
Uhkaa, näyttäin heille, vasaraa,
Frey (16) se täydentelee tähkäpäitä.
Frigg (17) vaan kohtaloita ihmisten
Miettii, Baldur (18) keltahapsinen
Kuultelee, kun Brage kanneltaan
Soittaa; kultaa itkee Freya (19) vaan.

Vait! nyt kuule, Gjallartorvi (20) soi —
Aasat järjestää Einherioita —
Loke (21) irt' on päässyt, Surtur (22) toi
Hel'in veljet (22) vastaan jumaloita —
Tähdet tippuu, kuu ja aurinko
Sammuvat, maa vankkuu, Bifrost (23) jo
Mustuu: viimeisen jo taistelen,
Ragnarok'in päivä (24) tullut on!

Mimerlähde (25) kuivuu — Odenin
Voi! jo surma saa, vaan vanhempansa
Kuolon Vidar (26) kostaa, Midgaardin
Käärme (27) painiskelee Torin kanssa.
Heimdal (28) torjuu luotaan Lokea,
Kaikkialle tulta, lieskoja
Surtur viskoo ympär — ammottaap'
Alla kauhea Ginungagap. (29)

Nytpä Svean urhot heräjää
Äkki, rynnähtävät vuoteiltansa —
Ragnarok'in päivä onko tää?
Kas kuin liekit lieskoo leimujansa!
Hulpeisinsa miesten majasen
Kietoilevat lieskat räiskyen —
Nauru kolkko kuuluu ulkoa —
Urhot hapuilevat aseita.

Ulos syöksähtävät. Riehuvan
Liekin voim' ei miesten tietä estä —
Nuolituisku kohta vastahan
Lentää metsän mustan rintehestä.
Siellä koston impi kiihoittaa
Joukkoansa — silmät linkoaa
Vihan paateroita. — Tänne jo
Ryntää lieskain alta joukkio.

Kuule ryskettä ja räikinää!
Lounaan viima, koillistuisku tuima
Vastakkainko siellä rynnistää?
Ei! on kalvan, peitsen leikki huima.
Kainun miehet, urhot Svean maan
Koittelevat siellä voimiaan —
Maassa pulppuilee jo hurmevuo,
Janoisena sitä hieta juo.

Näin kun kestänyt on hetkisen
Tuima leikki, Voitotar jo luopi
Katseen Kainun parven puolehen,
Suosionsa tälle hän jo suopi.
Epätoivoin vielä kohoaa
Svealaisen kalpa, vielä saa
Hurmeriimun airut Tuonelan
Leikatuksi rintaan voittajan.

Miss' on Anund? Miks ei täällä nyt
Veristytä säilää säihkyvätä?
Asalainen onko piileillyt
Kohtaloa Nornain (30) säätämätä?
Miss' on Orvar? Poiss' on peitsi tään —
Johtajaa ei ole yhtäkään. —
Jäntevyyttä vielä joutsess' ois,
Vaan sen jännittäjä katos pois!

Vielä aikaa kotvan vaan —
Svealainen kalpa viimeinenki
Vaipunut jo on, jo Valhallaan
Syösty joka Svean urhon henki.
Näin nyt muukalaiset vainoistaan
Julman koston saivat, Kainun maan
Miehet turman heille tuotti — mut
Kostotar on heitä johtanut.

Koillistaivaalla kun kohoaa
Purppuraisna aamun ensi koitto,
Vait on taasen kaikki, punertaa
Rannikolla hurmehinen voitto.
Käärmeen luona Kainun joukkion
Voittoriemun pauhu laannut on,
Mennyt miesten parv' on metsään pois. —
Kalman luona viihtyä ken vois?

Vaan ken metsän alta astuu tuo,
Rantaa kohti kulkee verkallensa?
Äkkiään hän silmäns' ylös luo —
Mitä kertoo hälle katsehensa?
Miss' on talvipirttis, Anund? — Haa!
Kekäleinä nyt se sauhuaa. —
Miss' on miehes? — Kuolon riimut vaan
Heistä kullakin on rinnassaan.

Mieles synkistyy. Tuot' aikaa kai
Muistelet sä, jolloin vielä maine
Sulle suosiota soi ja kantaa sai
Käärmettäsi Eistrasaltin (31) laine?
Kateusko Freyan mielehen
Liekin luonut on, kun kietoen
Sulopauloin sun, hän kohtalon
Julman sulle valmistanut on?

Julm' on Nornain tahto tää. Vaan ken
Kohtaloa voisi vastustella?
Heidän päätöstäänhän ihmisten,
Jumalainkin täytyy noudatella.
Miks ei sentään suotu kuolla sun
Kumppaneisi kanssa, kalvat kun
Sorjat soivat? Yksinäänkö vaan
Miehes saivat päästä Valhallaan?

Jumaloiden juoma suloisin
Vartoi heitä, sitä lakkaamatta
Maistelee he nyt. Vaan sielläkin
Yksinäänkö ovat, johtajatta?
Taisteluun ken heitä järjestäis?
Anund yksinkö vaan eloon jäis?
Yksin hänkö säästäis vertähän?
Urhot vartokaa! Jo rientää hän —

Huotrastaan nyt Anund tempoaa
Kalvan — Heloittain jo koitar hohti —
Loistehen niin oudon silmä saa,
Kärki kääntyy omaa rintaa kohti.
Hurmevirta kuuma purskahtaa
Sydämmestä ilmi, alla maa
Hietikkonsa kohta purppuroi —
Urhon korviin Gjallartorvi soi.

Aukee päivän silmä kaiheton,
Lehdot loistaa, kirmaa aallon pinta. —
Vaan nyt uljas Anund missä on?
Kuolon riimun kauniin näyttää rinta —
Geirsodd (32) puhkaissut on sydämmen.
Bragen soittoa jo kuullellen
Istuu hän, ja juomaa kuohuvaa
Aasain kanssa hän nyt juoda saa.

Rientää päivä; taasen ilta tuo
Viileyttä, tyyntä mukanansa,
Yökin joutuu, luontoon harson luo,
Metsä synkistävi katvettansa.
Ken nyt tuolla surmatanteren
Luokse hiipii puiden siimehen
Alta arkana? Se neito on;
Povi paisuilevi rauhaton.

Etsien hän pitkin kenttää käy,
Kulkee ruumiin luokse ruumiin luota —
Kadonnutta vaan ei hälle näy,
Hämäräss' ei silmä keksi tuota.
Äkkiään hän kirkas — Edessään
Anundin hän tunsi — sydän tään
Hurmehesta on jo tyhjennyt —
Armaan viereen syöksähtää hän nyt.

Yön hän viettää tässä. Vaan kun koi
Ensi hohteen heittää taivahalta,
Nousee hän, hän kuultelee — Mi soi
Kumma laulu hälle aallon alta?
Mit' on elo? — kaihoahan vaan.
Miss' on rauhaa? — Ah! niin rauhaisaan
Mainehtii nyt meri läikkyen —
Aallon all' on rauha ikuinen.

Meren aalto äkki paukahtaa —
Kaikk' on taasen vait. Vaan miss' on
nainen? —
Hän on poiss' ja hiljaan katoaa
Saaliin saanut läikkyilevä laine. —
Päivän tuo taas kirkas aurinko,
Hongat huokaa, vilpas tuuli jo
Alkaa taasen mertä vellomaan
Käärme vaan on talviteloillaan.

Viitteet

1) Meren haltioita. 2) Tuonela. 3) Muistoruno. 4) Jumalain runoilija. 5) Freya, lemmen jumalatar. 6) Nykyisyyden haltia. 7) Tulevaisuuden haltia. 8) Tuonela. 9) Kaksintaistelun jumala. 10) Tuonelan sankarit. 11) Tuonelan sankari-immet. 12) Odenin karju. 13) Ylijumala. 14) Odenin kahdeksanjalkainen ratsu. 15) Ukkosen jumala Tor. 16) Maanviljelyksen jumala. 17) Odenin kaikkitietävä puoliso. 18) Odenin viaton poika. 19) Freyan kyyneleet olivat kulta. 20) Jumalain kodin vartian torvi. 21) Tulen jumala. 22) Pahoja haltioita. 23) Taivaan silta. 24) Maailman häviö. 25) Viisauden lähde. 26) Odenin poika. 27) Paha hirviö. 28) Bifrost-sillan Vartia. 29) Ijankaikkisuuden pohjaton kuilu. 30) Kohtaloiden haltiat. 31) Itämeri. 32) Omatekemä haava.

ONKIJA.

(Goethe.)

Ves' kiehahtaa, ves' kuohahtaa,
Mies yksin ongell' on;
Hän tyynnä aaltoon tuijottaa,
Kylm' on ja tunteeton.
Hän väijyy, vaanii yhtenään,
Ves' kuohuu ryöhäten;
Ja nainen laineen lakkapään
Alt' astuu terheinen.

Hän laulelee, hän lausuilee:
Miks' istut vaanien?
Tuo viekkaus, tuo juoni ain'
On luonto ihmisen!
Kuink' armas tääll' on laumoillain,
Jos mieles tietää vois,
Koht' aaltoon astuisitkin vain
Ja kaihos haihtuis pois.

Käy päivä aallon jäähteeseen,
Myös siinä kylpee kuu,
Ja näiden loisto herttainen
Vaan siitä kirkastuu.
Kas kuinka siintoinen on ves'!
Kuin taivas päilyää!
Sua eikö oma kuvases
Vois aaltoon viehättää?»

Ves' kiehahtaa, ves kuohahtaa,
Jo kastuu jalkakin;
Niin oudon halun rinta saa,
Kuin vartois armahin.
Hän lausuilee, hän laulelee —
Kuink' onkijan nyt käy?
Hän hurmaantuu, hän uppouu,
Eik' enään häntä näy.

LAULAJA.

(Goethe.)

»Mi soi nyt portill ulkona,
Nyt sillalla mi kaikuu?
Vaan mielestämme salissa,
Tääll' laulu parhain raikuu!»
Näin kuningas, ja riennähtäin
Käy käskyt; taas hän virkkaa näin:
»Tuokaapa vanhus tänne!»

»Teit' uljaat herrat tervehdin
Ja teitä, sorjat naiset!
Oi, taivas tääll' on loistavin
Ja tähdet tuikkavaiset!
Kuin ihanaa tää loisto on! —
Vaan silmät ummistukohon;
Nyt aik' ei ihmetellä.»

Hän silmät sulkee — kaikuvi
Jo äänet hurmaavaiset;
Ritarit katsoo karkeesti,
Vaan helmaan kainot naiset
Ja kuningasta miellytti
Tää laulu, palkaks' tarjosi.
Hän kultaketjut siitä.

»Mull' älkää niitä antako.
Vaan jollein ritareista,
Joidenka pelkkä katsanto
Jo murtaa vieraan peistä;
Ne kanslerilles suo — hän kai,
Mi muutkin raskaat kuormas sai,
Kullankin kuorman kantaa.

Mä laulan niinkuin lintujen
Parv' oksain siimehessä;
On palkkaa kyllin laulunen,
Mi syntyy sydämessä,
Vaan pyytää saanko, ainoa
On pyyntöin: kultamaljassa
Mull' oivaa viinaa tuokaa!»

Hän maljan saa, sen tyhjentää:
»Oi, oivaa virvoitusta!
Oi, onnen koti, miks' on tää
Vain halpaa tarjousta!
Jos hyvin käy, mua muistakaa,
Niin hartaast' kiittäin Jumalaa,
Kuin teitä nyt mä kiitän.»

ORVON-KUKKA.

(Goethe.)

Niityllä kasvoi kukkanen,
Se pieni, hellä kaunonen
OI' halpa orvon-kukka.
Tul' nuori paimen tyttönen,
Kepeesti käyden, riemuiten
Sen luo, sen luo
Niitylle laulellen.

Voi! mietti orvon-kukka, voi!
Jos kauniimmaksi luoja loi
Mun, halpa orvon-kukka,
Niin neito ehkä poimisi
Ja rinnallensa laittaisi,
Ja niin, ja niin
Tok' hetken pitäisi!

Voi toki! Neito tuli, vaan
Ei häntä huomannunnakaan,
Vaan polki orvon-kukkaa.
Se taittui, kuihtui, kuoli niin,
Vaan riemuin virkki kuitenkin:
Nyt sen, nyt sen
Saan kuolla jalkoihin.

TYLY.

(Goethe.)

Kevätaamu raikas koitti,
Riemuin paimentyttönen
Laitumella lauloi, soitti,
Metsä vastas raikuen,
Hei la la! le ralla j.n.e.

Thyrsis suuta tinki tiukan,
Tarjos hälle vuoniaan;
Ilkkuin häneen vilkas hiukan,
Rallatellen lauloi vaan,
Hei la la! le ralla j.n.e.

Toisen lahj' on kukkais-ansa,
Kolmas tarjos sydäntään;
Niinkuin äsken vuonain kanssa
Laski vaan hän leikkiään,
Hei la la! le ralla j.n.e.

HELLÄ.

(Goethe).

Ilta hohteli ruskossansa,
Pitkin metsää astelin,
Damon soitti huiluansa,
Vuoret vastas kaikusin,
Hei la la j.n.e.

Luokseen sai hän, ah sai mun siellä.
Suuta suikki lemmiten.
Ja mä pyysin: Soita vielä!
Taas soi armaan huilunen,
Hei la la j.n.e.

Pois on nyt rauha rinnastani,
Enään riemuita en voi,
Aina vainen nyt korvissani
Vielä vanha kaiku soi,
Hei la la j.n.e.

TOGGENBURGIN RITARI.

(Schiller.)

»Ritar', teitä siskonanne
Lemmin ainiaan;
Muut' en soisi vaativanne,
Tuskaa tois se vaan.
Rinnassa nyt tuntehenne
Kuumat tyyntäkää;
Miksi vuotaa kyynelenne,
En voi ymmärtää.»

Ritar' harmin kuulee tätä,
Sydän vertyy sen,
Syliin painaa ystävätä,
Hyppää ratsullen.
Urhojensa luo hän kiitää
Laaksoin Schweizin maan;
Pyhään maahan vie jo niitä,
Risti rinnassaan.

Entää maine urhotöiden
Sankarparven tän.
Taisteluissa kypäröiden
Töyhdöt nähdähän;
Kauhun Toggenburgilainen
Moslemeille tuo;
Vaan ei sydän kaihoovainen
Rauhaa sentään suo.

Vuoden kärsii tuskaa tätä —
Ei voi kauemmin;
Kaiho kun ei rintaa jätä,
Turh' on mainekin.
Purtta aallon selkä kantaa,
Tuuli Joppeen tuo,
Täältä häntä kotirantaan
Vie se rakkaan luo.

Matkamies nyt kolkutellen
Linnaan pyrkivi;
Vieras ääni tiuskaellen
Hälle vastaavi:
»Pois jo vietiin luostarikin
Taivaan morsio,
Hänet eilen vihittihin
Herran omaks jo».

Silloin sukulinnastansa
Poistuu myöskin hän;
Ei hän kaipaa ratsuansa
Eikä peistähän.
Hän käy miellä särjetyllä
Toggenburgistaan;
Verhona on urhon yllä
Karvakaapu vaan.

Majan laatii laaksoon, jossa
Jynkän lehmuston
Tummeassa pimennossa
Luostar' yksin on;
Aamun koista istuu siellä
Illan hämärään
Vartoin, toivo päilyy vielä
Hänen silmässään.

Luostariin hän katsehensa
Lakkaamatta luo,
Akkunahan armaisensa,
Kunnes aukee tuo,
Kunnes armaan nähdä saapi,
Kunnes rakkahin
Alas laaksoon katsahtaapi
Lailla enkelin.

Vuoteelleen hän riemumiellä
Sitten käydä voi.
Rinta riemun tuntee vielä
Taas kun virkoo koi.
Päivät pääten, vuodet vainen
Näin hän odottaa
Nurkumatta, akkunainen
Kunnes aukeaa.

Kunnes armaan nähdä saapi,
Kunnes rakkahin
Alas laaksoon katsahtaapi
Lailla enkelin.
Kerran aamun koissa siellä
Ruumis nähdään näin;
Kasvot kelmeät on vielä
Akkunahan päin.

HEKTORIN JÄÄHYVÄISET.

(Schiller.)

Andromache:

Näinkö, Hektor, luotain riennät tuonne,
Miss' Achilleen julma sankarluonne
Patroklolle kostoks uhroaa?
Peitsen leikin, jumaloiden tunnon
Lapselles ken vasta neuvoo, kun on
Ahmannut sun synkkä Tuonen maa?

Hektor:

Armas vaimo, turh' on kyynel sulia!
Taisteluun taas hehkuu halu mulla,
Pergamon nää kädet suojaa vaan.
Pyhää liettä puoltain jumalille
Kaadun, astun Stygin rantamille
Pelastettuani synnyinmaan.

Andromache:

Kalpas kalske lakkaa ainiaksi,
Tänne peitses jääpi joutilaksi,
Sankarsuku sammuu Priamon.
Sinne käyt, koi miss' ei päivää tuota,
Vaan Cocyton kolkot vedet vuotaa,
Lethen laine lempes surma on.

Hektor:

Kaikki toiveet, halut hartaimpani
Lethen aaltoon kuolkoon rinnastani
Vaan ei konsanansa lemp'.
Kuule! raivoo muukalaisen murha,
Vyötä miekkani, pois kaiho turha!
Hektorin ei kuole Letheen lemp'!