ILOISTEN UKKOJEN KYLÄ
Kuvaus kannaksen elämästä
Kirj.
UNTO SEPPÄNEN
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1927.
I.
Aamun kosteat varjot olivat pienentyneet huomaamattomiin. Kuuma maantie vavahteli kavioitten raisusta kosketuksesta. Ajuriukkoja pyörteli talokujasilta heiluvin ohjasperin valtareitillensä: maantien kiihkeä päivä oli alkamassa. Järvituitun ukot laskettelivat kiehuvissa pölypilvissä asemalle ajorahtiinsa, ja jokaisen pilven sisässä tuikki halu antaa päivän luikahtaa hopeaksi taskujen nurkkiin.
Yläkyliltä luikertelevat tiet solmuuntuivat yhdeksi kappaleen matkaa asema-aukeasta, ja solmu venyi ajanmittaan pieneksi toriksi, jota saarsi kolme raskasnurkkaista ja matalaa talorotteloa. Kaksi niistä oli jähmettynyt tynnyri- ja laatikkovuorien väliin kuin kuskiukot pukeillensa. Niiden tomuisten akkunalasien takana häämötti nauhoissa riippuvia läkkiastioita, saippuatankoja, kauhtuneita karttuunihuiveja ja auringon käpristämiä lastenkenkiä, ja niiden ovet liikkuivat alituisesti sisälläkävijöiden käsien laineissa. Takapihoilla seisoi säännöllisesti ryhmä ajureita, jotka likaisine kaurapusseineen odottelivat myymäläkiireistä hetkeksi kartanolle pujahtavia hikisiä puotilaisia. Mutta kolmanteen taloon keskittyi seudun ajurien elämä, ja siinä talossa oli kyläkapakka. Matala, kerran valkeaksi maalattu rakennus, jonka akkunoista yletti kurkottaa tielle, haavitsi aina aamuisin jokaisen asemalle vyöryvän pölypilven sisästä miehen, täytti hänet väkevällä, kuumalla teellä ja riemukkailla kaskuilla, joitten paineissa päivä sitten hurahti alkuunsa ramakasti kuin nelistämään lähtenyt sälkevä. Ja sama talo tarjosi junien väliajoilla oivallisen kyydittävien väijymispaikan, puhumatta muusta.
Oli kulunut jo aikaa siitä, kun aurinko oli ponnistellut itsensä irti petäjänlatvustosta päin väljiä korkeuksia. Sen ilmoitti jo maantien jytinäkin, kun lähikyliltä ajoi sirppiviiksisiä ajuriukkoja puolipäivän junille, joilta ensimmäiset apajat nostettiin rattaille. Välkkyviin valjastettuja hevosia tuli tuon tuosta kapakan isoon pihakatokseen. Hevosille puhelevia ukkoja hyppi kärreiltä maahan. He taputtelivat kyömikkiensä kauloja, luikahduttivat suitsiremmit liukkaisiin solmuihin, etsivät kaurapussit istuinlaatikoista ja astelivat tarinoiden kauppojen pihoille kauroja tahtomaan. Joku jäi vielä pölyyttämään ruoskansa varrella istuinpatjaa, ja joku jäi tarkastelemaan heponsa kenkiä pitäen pientä kilkutusta ja kyyryssäolijan ähkinää. Hevoset viskoivat katoksessa päitänsä, hännät viuhuivat, valjaat nasahtelivat. Joskus luimahti hevosen pää kiilana toisen kupeeseen, ja huikea kiljahtelu alkoi, johon paiskautui sekaan miesten huutoja ja kirouksia. Pari ruoskan vedällystä ja valjaskulkusten vapiseminen päättivät metelin. Ja uusia ajureita saapui yhtämittaa, yksitellen ja jonoina. Kuka tuli kärreillä seisten, ohjakset viulunkielinä; kuka ajoi ravissa kartanoon ja oli lyötättää äkkipysähdyksellä valjaat hevosen pään läpi; kuka tuli rennosti perällä istuen kuin juomareissua ajaen, joku käveli jo portista sisään ajaessaan rattaittensa vieressä kuin lannanvedättäjä. Kapakkapiha eli yhtenä liikkeitten laineena. Riemusta kirkuvia poikia saapui rattaitten siivillä seisten, ja hevosten pysähtyessä he juoksivat takaisin läheiselle vartiopaikallensa, tienmutkan kivelle, josta loikkisivat taas kapakalle ajaville rattaille.
Eräässä Järvituitusta pyörivässä pölypilvessä ajoi ajuriukkojen heimopäällikkö, Ruoska-Juones, asemalle. Hänellä oli kaikki kuskipukin aatelismiehen merkit: lyhyt etukumarainen vartalo, uljaat sirppiviikset, niiden välissä aurinkoa ja piiskaryyppyjä heijastava nenä ja hauskasti käpertyvä leikkotukka, joka päästi täsmällisesti vakoontuneen niskan oikeuksiinsa. Ruoska-Juones oli vanhapoika ja eleli enemmän rattaillansa kuin tuvassaan, jossa emännyyttä hoiteli hänen sisarensa Ieva. Ja niinkuin jokaisella kokemusten aateloimalla ajuriukolla on omat tapansa, niin Ruoska-Juoneskin moksautti tuon tuosta piiskansa varrella saapasnahkaa. Hän ei milloinkaan lyönyt hevostansa, antoipa vain saappaansa kuoresta kipakan äänen hepallensa. Ja tuo tapa tiivistettiin sitten hänen nimeensäkin: Ruoska-Juones. Hän oli seudun ajurivanhin ja ajeli asemastansa tietoisena tyylikkäästi omat matkaviivansa; nenässä iloinen veitikkuus ja samalla viiksien kärjillä syvä vakavuus.
Ruoska-Juones ajoi verkkaisesti maantietä pitkin ja napautti kiivaan äänen saapasvarrestansa vasta hiukan ennen tienmutkan kiveä, jossa arvasi poikanulikoiden vaanivan kyytiä. Mutkassa jo rattaat lennähtivät arveluttavasti, kivellä kaksi velikultapoikaa jännittäytyi loikkaukseen, ja Ruoska-Juones häilähdytti ohjasperiä.
— Nyt kun ovat taas siinä nokat väärällään, vai niin vai!
Kun Ruoska-Juones saapui kapakan pihalle, tipahtivat äskeiset pojat hänen kärriensä takaa ja pikelsivät nauraen tiehensä. Juones manasi, ajoi hevosensa nurkkapilttuuseen, pöyhi sille heiniä turvan alle ja saapasvartta naputellen köyri kapakkaan. Siellä piiritti rikkinäisillä vahakangaspalasilla verhottuja pöytiä seudun ajurikaarti kodikkaasti oijennellen. Hikinen, lihava nainen työntyi tuon tuosta sylitäytisineen odottavien luo, latjasi pöydille kolhiintuneita kannuja, laseja, sokeriastioita ja isoja vehnäsiä. Pöydissä leimahti aina vähän päästä naurunrähäkkä, ja joskus koko kapakka ulvahti yhdestä suusta jollekin syvää vakoa kyntävälle sutkaukselle. Pidettiin puhetta kaikesta siitä, mihin silmä ja ajatus oli lähipäivinä tarttunut. Kannuista valettiin laseihin tulista teetä, lautaset lennähtivät sormien nenille ja tahdikas härppiminen säesti äänten hulmuntaa. Otsille helähti hikiherneitä, naamat punoittivat, viikset retkahtelivat lerpalleen, ja kädet väljentelivät kauloilla paitojen kireyttä.
Ruoska-Juones pyörsi ajurivanhimman arvokkuudella huoneen suurimpaan pöytään, jossa hänen vakituinen paikkansa oli. Kapakkavaimo toi Juoneksen eteen tavallisen teepanoksen, ja pian ukko sovittautui huoneen hikiseen, höyryävään ja härppivään tunnelmaan.
Aikansa tarinoituaan juonnin katteeksi Juones asteli ulos. Merkki oli annettu. Pöydät alkoivat jyrähdellä, lasit kilahtelivat ja äkkiä koko kapakka oli tyhjä. Ja niin alkoi aamun merkkihetki. Ajurimiehet asettuivat kartanolle tiukkaan kehään, sovittelivat olkapäitänsä, pusertelivat kuumassa retkahtaneet viiksensä ryhdikkäiksi ja odottelivat tärkeinä aamuarpaa. Juones nyhti ruoskan saappaansa varresta, löi sillä kolmasti saapasnahkaa ja päräytti kumean huudon:
— Arpaan! Arpaan! Arpaan!
Hän näki kyllä, että kaikki olivat jo painautuneet kehään, mutta tuo huuto kuului tärkeänä alkuna niihin menoihin, joihin juuri oltiin heittäytymässä. Huudettuaan Juones käveli kapakan eteiseen, venytti itsensä varpailleen ja otti ovikamanan päältä käteensä pienen nahkaisen säkin. Ja nyt Ruoska-Juones tunsi keisariutensa kiitävän hetken olevan lentimillään. Juones köpitteli kankein jaloin kuin niskakarvansa pörhistänyt koira kartanolle, säkkiä varovasti kannatellen. Ukkojen piiri repeytyi hetkeksi ja imaisi Juoneksen sisäänsä. Hän jäi seisomaan keskelle ja tunsi, kuinka jokainen silmäpari sinkosi näkymättömän silmukan hänen kädessänsä olevaan säkkiin ja kiristi sitä yhä tiukemmalle, sitä mukaa kuin hän viivytteli toimituksen alkamista.
Ruoska-Juones helskähdytti päättävällä liikkeellä säkkiä, jossa kupariset arparahat odottivat onnimannejansa, ja hellitti säkistä pari suunkuroutumaa, niin että sai kätensä hämmentämään sen vaskista aarretta. Ja kun hän nosti varovasti kätensä näkyviin, oli hänen peukalonsa ja etusormensa väliin tiiviisti puserrettuna kirkkaaksi kulunut arparaha. Merkki oli taas annettu. Piiri otti pari kiihkeää askelta ja ahdisti Juoneksen saarrokseensa. Käsiä sukelteli säkkiin, joku pyrki hämmentelemään, joku sieppasi rahansa silmät killillään ja kynnet suorina kuin tiira kalan. Kaikki ottivat omalla vakiintuneella tavallaan. Mutta jokainen jätti arparahansa tiukasti etusormen ja peukalon nipistykseen. Kukaan ei katsonut rahaansa. Kartanolla oli pelihimon jännitystä. Pari ukkoa vaihtoi ummessa silmin arpansa. Muutamien vaikenevista sormista näki, että he koettelivat kiivaalla puserruksella saada rahan numeroa painumaan paksuun sorminahkaansa ja siten arvailla onnensa. Piiri suureni. Juones seisoi taas väljässä kehässä, nahkasäkki ammollaan toisessa kädessä. Äkkiä hän kiepautti sormiinsa nipistetyn arparahan näkyville, nosti sen siristyvien silmiensä korkeudelle kuin vaahtoavan olutlasin ja tokaisi pelihimosta värähtävällä äänellä:
— Kuusitoista silmää!
Ja jälleen oli merkki annettu. Odotuksen ponnistin laukesi jäykistyneessä ukkoparvessa. Jokainen katsoi rahaansa taas omalla tavallaan. Yksi katsoi numeron kouransa sisässä salaisesti niinkuin hoitopelissä katsotaan kortin silmät; yksi lennähdytti rahansa ilmaan ja katsoi vasta kiinni kopattuaan sen numeron. Muuan sylkäisi ja manasi ja avasi kouransa niinkuin se olisi ollut ampiaisen vankilana. Muutamat mökäsivät vielä kuuluviin hovinoitaisunsa:
— Tersii Tepa hevosta!
— Antiahan Luoja lykkyä!
Ruoska-Juones käveli säkki kädessä pitkin piirin rintaa ja keräsi arparahat takaisin. Kukin huusi numeronsa rahaansa viskatessaan ja sen tehtyään kiiruhti hevoskatokseen. Juones kuroi vaskisäkin huolellisesti kiinni, kurotti sen ovikamanan päälle ja saapasvartta ruoskalla pompottaen käveli hevospilttuulleen.
Lähdettiin junalle. Katoksessa oli kihinää taas kerrakseen. Hevosia perittiin purnuilta äänekkäästi kartanolle. Urkittiin toisten numeroita ja kiroiltiin huonoa tuuria. Kulkuset pitivät sen kymmenistä soittoansa. Kapakoitsijan pojat seisoivat rapuilla ja odottivat taas kyytiin pääsyä. Valjaita kiristeltiin, istuinpatjoja pölytettiin, kaurasäkkejä nivottiin kiinni. Jo läjähtivät ohjasperät lautasille, onnekkaimman numeron saanut lähti loilotellen hevospuomille; ja sitä mukaa muut. Kaksi veitikkaa ponnahti rapuilta rattaiden siiville ja he katosivat pian tien pölyyn. Pitkä ajurijono lasketteli tietä jytisyttäen läheiselle asema-aukealle. Pölylle nenäänsä nyrpisteleviä palvelijattaria pakeni kiirettä pitäen kauppoihin, ja likainen torikoira vouskutteli ilmeettömästi kauppiaan portilla. Sen haukku sai kuitenkin ilmettä, kun se huomasi poikien juoksevan takaisin kapakalle tien irtonaista pölyä kyntäen. Se syöksähti mukaan. Mutta pojat leiskauttivat itsensä viimeisten rattaiden askelmille ja hävisivät härnäävin elein pölymereen. Torikoira nosteli hetkisen kuonoansa ja loksahdutti kärpäsloukkuna hampaitansa sekä hiipi laatikkovuorien varjoon.
Hevoset seisoivat nyt ajuripuomilla isäntiensä aamuonnen mukaisesti. Odotuksen jännitys heijastui hevosistakin. Kädet nykivät vähän väliä ohjaksia parantaakseen kärrien asentoa ja saivat aikaan alituisen liikkeen hevosien rintamassa. Ukoista aina joku pistäytyi kurkistamassa radalle. Hevoset olivat kunnossa, nyt somistivat ukot itseänsä. Viikset taottiin uudestaan käyrälleen kuin lokin siiviksi, luhistuneet saapasvarret vedettiin suoriksi, lakit siirrettiin veikeästi korvalliselle, ja kellonperissä riippuvat hopearuplat koetettiin saada sopivasti rötkähtämään näkyviin. Oli liian lyhyt aika junan tuloon: kaskut eivät jaksaneet läväistä koko ajuririntamaa, vaan putosivat jo viimeistään puolivälissä maahan jonkin ylimielisesti torjuvan sylkäisyn mukana. Poikia seisoi ajuripuomin päissä silmiänsä haristellen ja ihmetellen puomin valtavaa tenhoa, välkkyviä valjaita, kuorossa helähteleviä kulkusia ja hevosten alati liikkuvien jalkojen hauskaa viivaleikkiä. Asemalaiturilla käveli lauantaivarhaisia rouvia niskoissansa pitsiset päivänvarjot kuin isot helttasienet. Pari valkeaesiliinaista kulkukauppiasta seisoi vasut päälaella, ja he keskustelivat äänekkäästi ja käsiänsä käännätellen, väliin iskien kyntensä parran juuristoon.
Juna vinkaisi. Sähköisku vihlaisi odottajajoukon selkäpiitä. Rouvat nykivät päivänvarjonsa suppuun. Pojat riensivät laiturille. Juna vuhahti asemalle. Vaunuista tuli monennäköistä kansaa: turpeita kauppiaita, pitkäpartaisia tiedemiehiä, silkkipaitaisia ylioppilaita, koristeissaan kolisevia kenraaleja, tavaroiden kanssa tuskittelevia rouvia, ylpeärintaisia imettäjiä ja itkeskeleviä lapsia. Vastaanottopusut moksahtelivat, terveiset soivat, ja joku huuteli junasta vielä kesken jäänyttä puhettansa. Asemalle pudottautunut väki alkoi edetä pieninä ryhminä ajuripuomille. Niinkuin ahnasta kipunaa seuraa aina tulenleimahdus, samoin seurasi asemalaiturilla kajahtanutta melua uusi ja valtavampi. Satakunta ajuriukkoa hyppäsi seisomaan kuskipukeillensa, ja he alkoivat huudella tuntemiensa herrojen nimiä ja hevostensa hyvyyttä ja kaikkea, mitä aamun korkeimman tapauksen tunnelmat löivät sanoiksi, toiset vielä käsillänsä laapottaen niinkuin kanat siipiänsä lentoon yrittäessään. Ja siinä sitä olikin huutoa ja hilskettä. Junan lähtövihellys kilpistyi voimattomana ja ohuena hevospuomin meluun. Tulijat melkein ryöstettiin rattaille. Ohjasperät ja siimat lankesivat notkein kaarin valjaitten väleihin, ja hermostuneet hevoset ampaisivat juoksuun naisten naurun ja kirkumisen säestyksessä. Elämää, väriä ja ääntä tulvehtinut puolenpäivän hetki sammui sitä mukaa kuin rintama hajosi alkukesän vihreihin maisemasokkeloihin. Teitten ylle jäi leijumaan hauras pölykatos. Mutta asemalle ei jäänyt muuta ääntä kuin kuumuudessa tuskittelevien ratakiskojen napsahtelut. Unen ja pölyn sokaisema torikoira koetteli kapakan nurkalla siepata ohitse sujahtelevilta rattailta pakettien hajuja, mutta kyllästyi kykenemättömyyteensä ja luikki kostean hevoskatoksen varjoihin.
Ajoon lähteneet miehet saapuivat jo hyvissä ajoin kapakalle iltapäiväjunille mennäkseen, vaikka tiesivätkin, ettei niiltä montakaan kyytiä herunut. Vasta iltajunilta sai kulta-apajan. Ja juuri lauantai-iltoina elämä oli asemalla kaikkein kiihkeintä, kun toimissa olevat aviomiehet palasivat Pietarista tuttavineen ja kameelinkantamuksineen perheittensä ja luonnon leveille helmoille. Silloin tappelivat tulijat ajureista eivätkä ajurit tulijoista. Mutta iltajunien tuloa odotellessa sopi mukavasti pistäytyä iltapäiväjunillakin, jotka eivät tulleet Pietarista asti, vaan jostakin lähempää. Ja junien välinen aika saatiin uljaimmin menemään kapakan tutuissa suojissa kaskujen ja naurun humistessa. Sitä silmällä pitäen, että eukot olivat saunanlämmitysaikoina kaikkein kiukkuisimmillaan, ajoi moni ukko jo hyvissä ajoin ennen iltapäiväjunia kapakalle, täytti sen ovipielen isosta tupakkakulista piippunsa; huusi teetä eteensä ja alkoi kuulostella naapuripöydän puheita niiden syötteihin tarttuakseen. Moni iski silmää kapakkavaimolle, sai piiskaryyppynsä, nakkasi vastaan kopekkansa ja alkoi himmein silmin kehua liikkuvaa kalustoaan: hepoa ja rattaita.
Ruoska-Juones saapui melkein viimeisenä taas ja sai juotavat joutuisasti eteensä. Hän antoi punaisen nenänsä pusertaa pinnalleen pari hikihernettä aina juotua lasia kohden, härppi viikset melkein suuhunsa janoissansa, sinkoili teräviä katseita nurkkaan ja toiseen ja puhalsi aina lasin välillä kuuluvasti ja tyytyväisesti.
Kun hän nousi, nousivat kaikki ja katosivat pihalle.
— Arpaan! Arpaan! Arpaan!
Torikoira ja kapakan pojat olivat jo paikoillaan, ja aamulliset äänet ja tapaukset uudistuivat.
Junalla tapahtuikin ihmeitä. Tulijoita ei ollut montakaan, mutta niistä olikin yksi oikein neulojen nenissä pideltävä herra. Tämä tahtoi kyytiä aina merenrantaan asti. Ajurit katselivat toisiansa, vilkuttivat silmää ja lupasivat lähteä kyllä sadasta ruplasta reissuun. Herra paiskasi kätensä ristiin, puhkesi haukkumaan koko ajuripuomia ja lähti kiukkuisena kuin kirppuinen koira hakemaan poliisia. Miehet löivät sillä aikaa hepojansa selkään ja pakenivat hunnilaumana kapakalle.
Pian saapui sinne kuitenkin poliisi rintaansa röyhistellen, aukoi papereitansa ja totesi ajoalueen piiriin kuuluvan sen kaukaisen rantaviivan pätkän, jonne hänen rinnallansa polpottava herra halusi. Mutta ajureista ei kukaan tahtonut lähteä juuri pyhän aattona päiväkuntaiselle ajolle, ja kaikki kieltelivät. Poliisi merkitsi kieltäjien nimet kirjaansa. Hän kysyi jokaiselta erikseen, kaikki lupautuivat kyllä ensin sadasta ruplasta lähtöön, mutta poliisi luki taksasta kaksikymmentä ruplaa ja merkitsi ristin vielä jokaisen nimen viereen kertomaan taksan omavaltaisesta ylittämisestä. Ajurivanhin huudettiin poliisin ja kiukuttelevan herran luokse.
— Lähdeppäs kyytiin!
— Eihän tässä nyt oikein lenkahda sille tuulelle.
— Minkätähden? — Poliisi pyöritteli valppaasti kynäänsä.
— Onhan näitä sialla syitä: konsa on maa jäässä, konsa kärsä kipeä!
— Nyt ei olekaan mikään leikkipaikka! Ajurivanhimman on nyt pakko lähteä, taikka muuten käy huonosti, vaikka tässä käy huonosti joka tapauksessa teille kaikille!
Ajurijoukosta saapui sopottelevia ukkoja Juoneksen luo, hän nyökkäili, käänsi hevosensa keskelle kartanoa, nosteli noituvan herran tavarat rattaillensa ja karjaisi:
— Posaalusta!
Herra nousi pomiluiden rattaille. Juones painautui tiiviisti pukillensa, viritti ohjakset ja roimasi ensikertaa eläissään hevostansa ruoskalla oikein kipakasti. Nyt ällistyivät sekä pihalla seisovat ukot että aisoihin vangittu hevonen. Se seisoi hetken kivettyneenä. Juones löi uudestaan. Silloin hevonen pyyhälsi kaula suorana hapraaseen neliin ja hävisi ukkojen edestä.
Kapakan nurkalle juosseet miehet näkivät hetken kuluttua junan nopeudella etenevän pölykiilan, joka syöksyi metsän vihreään nieluun kuin äkäisesti singottu kivi.
Ruoska-Juones tunsi, ettei hän ollut ikinä ajanut sellaista vauhtia kuin nyt metsään saavuttuaan. Kärrit luistelivat tien kahta puolta kepeästi kuin vesikirppu joen pintakelmulla. Herra mylvi kuin hautova kalkkuna peräistuimella. Metsätiellä Juones äkkiä seisatti hevosensa, vyyhtesi ohjasperät ja heitti ne poikittain ajokkinsa selkään. Herra katseli silmät renkaallaan Juoneksen liikkeitä, tarttui päähänsä ja lasketteli kesäiseen päivään tulvanaan rumia nimiä. Juones tempasi saapasvarrestansa ruoskan, löi sillä kuskilautaa ja karjaisi kovalla äänellä:
— Minä sanon sinulle oikein järvituittusen morskoi-äänellä, jotta sinä ole paisti hiljaa minun rattaillani, äläkä möyki ja ölise — taikka minä nykäsen sinut maahan ja ryvettelen porossa, se kävisikin sinun märkään näköösi vaikka kuinka hyvin kiinni!
Herra synkistyi mykäksi, puserteli käsiänsä ja lennähdytti niistä toisen tuon tuosta napauttelemaan pitkiä ja vetäviä ristinmerkkejä.
Nyt ajoi Juones käymäjalkaa. Hän oli päättänyt ajaa viisipenikulmaisen matkan lannanajon tahdissa. Kulku kävi hitaasti. Herra torkkui ja Juones aprikoi poliisin sekaantumista juttuun. Hän arvasi, että jos ukoille kävisi huonosti, kävisi hänelle myöskin, sillä hän oli nyt vain pakkoajossa, ensin kieltäydyttyään kuten toisetkin. Saavuttiin aukealle palokankaalle. Kanervamattoiset nummet huokuivat kuivaa, lamauttavaa kuumuutta. Kaukaiselta ilmankartanolta ryntäsi raskas, uhkaava pilvi taivaan kaaristoon ja leveni tasaisesti ilmanpielien väliin. Herra huokaili ja ähki torkuksissaan, havahtui kuivaamaan hikeä turpeilta kasvoiltansa ja huomasi hätkähtäen taivaankannelle jännittyvän pilven. Hän osoitti sitä vaikerrellen Juonekselle ja yritti samalla ohjasperiä käteensä. Juones seisautti heti hevosensa, vyyhtesi ohjasperät ja aikoi laskeutua maahan äskeiseen tapaansa, kun herra äkkiä putosi polvillensa rattaiden pohjalle ja itkien rukoili Juonesta ajamaan kovemmin eikä kiusaamaan häntä kuoliaaksi. Juones karjaisi järeällä äänellä:
— Niettu!
Matkue oli jo ehtinyt läväistä suunnattoman paloaukeaman, kun ensikerran jyrähti, pitkään ja raivokkaasti. Herra sai hermokohtauksen. Sen kuluessa Juones ehti tyhjentää jaloksissaan olevan heinäsäkin, jonka kulmat hän sovitti sisäkkäin ja sai syntymään munkin kaapua muistuttavan sadetakin. Sen hän sitten kiepautti harteillensa.
Äkkiä putosi monenlaista: salamoita, jyrinää, rakeita, vettä, kuivuneita oksia, käpyjä ja neulasia. Herra loikkasi metsään ja kyyristyi ison kuusen alle. Juones viittasi häntä takaisin. Herra ei ollut näkevinäänkään. Hevonen aloitti taas verkkaisen kulkunsa, ja rattaat etenivät pisaroista valkeana kiehuvalle tielle. Herra ryntäsi mielettömästi karjuen perästä.
* * * * *
Oli juuri satanut lämpimään, ahnaaseen maahan. Sortuneen pilvikatoksen repeämissä paloi ilta-auringon puna kirpeimmillään. Peltonotkoista ja järveltä kohosi usvaa kevyesti kylätörmille kuin unenhäivettä lapsuuden murheettomaan iltaan. Rannoilla katosivat ensiksi verkkoaitat märkään savuun. Illan äänet sammuivat nopeasti. Pian olivat talojen katot kuin luodot nukkuvassa meressä. Pihlajoiden avautumattomat tertut riippuivat raskaina ja odottavina. Muutamalla saunalla sangat löivät vielä ämpärien metallisiin rumpuihin. Ja koko ajan sykki sumussa kesän valtimo: käen kukunta. Aidaksiin kiristyi teräkseltä välkähteleviä seittejä, ja niihin herahti pian sumukyyneleitä.
Kaksi kevyttä lehteä lennähti vastakkain — ei, nythän oli jo yötyyni: kaksi nuorta tyttöä kohtasi toisensa, ja heidän nyökkäävät päänsä piirsivät hennon viivan. He alkoivat kulkea käsikädessä pitkin sumussa nukkuvaa tietä.
Kylän päässä eteni hiljainen ääniaalto. Sen lähestyminen havahdutti sumussa kulkevat tytöt sanomaan jotain toisillensa. Niinkuin heräävä tuulenkieppu käännähtää etäällä metsän latvusulapalla ja alkaa humisten puhkoa vihreätä havuaarniota leimahtaen viimein syvään tuuliääneen, samantapainen äänivaihe läheni kylänsuulta tyttöjä, kunnes selveni rattaiden jyrinäksi.
Tytöt seisahtuivat ja odottivat. Kuului jo selvästi, kuinka kaviot iskivät tahdikkaita jaksoja kärrinpyörien yksitoikkoiseen jyrinään ja kuinka kulkusremmin kuulat helskyttivät omaa matkatahtiansa hiljaisena soitantona. Pian sivuutti sumusta ilmestynyt matkue tytöt. Kuskipukilla istui veikeän näköinen ukko, ja perällä hytisi likomärkä, voihkiva herra.
— Niin on maailma nyt kuin nuorta maitoa!
Kaksi heleätä naurahdusta vastasi sutkaukseen. Hevonen tunkeutui painostavaan usvaan punaisin, värähtelevin sieraimin, ja sitä ajava mies yritti lingota uuden sukkeluuden, mutta vaikeni, kun näki käännähtäessään takanansa nopeasti umpeen pusertuvan sumuvanan ja hiukan sitä ennen rievuksi masentuneen herran.
II.
Kesäinen ajokausi oli kiihkeimmillään. Sepät takoivat uusia akselirautoja, ja pajojen nurkilla kohosivat vanhojen pyörien röykkiöt kertomaan huikeista matkaviivoista. Ukot ruskettuivat lehtirevoiksi, ja rahasäkit myhkyröityivät kirstujen pohjilla yhä tiineemmiksi. Naiset niittää nylkkysivät Järvituitun heinän. Ukot istuivat päivät entisekseen puomivartiossaan ja vetivät sitten öisin harmaisiin latoihinsa ämmäväen hoitelemat korret.
Järvituitun kylä kuvastui äyränteiltään veden laakeaan peiliin värikkäänä ja iloisena. Sen lasikuistiset huvilat väläyttelivät kupeitansa lehtevissä puutarhoissa. Harmaat kylätalot kyyristelivät itseänsä näkymättömiin. Järvellä kiiltelivät airojen kosteat lavat, onget sinkauttelivat siimojansa lumpeikkojen hiljaisiin päiviin, uimahuoneilla porskui vesi valkeana vaahtena, ja lapsia juoksi rantaan käsiänsä nostellen. Vihreillä rantatörmillä paistoi riisuttujen vaatteiden kokoja. Väliin kuului pitkäveteinen huikkaus, johon vastattiin jostain kaukaa.
Puutarhoissa höyrysivät samovaarit, ja niiden luo kerääntyi vilkkaita, väitteleviä ihmisiä, jotka unehtuivat pitkiksi ajoiksi piirittämään sekasortoisia pöytiä. Auringon valo putosi huviloiden lehtiseulojen läpi kultaisiksi läikiksi hiekoitetuille teille, joihin oli painautunut paljon pieniä ja isoja jalanjälkiä. Kulkukauppiaita käveli kylätiellä huviloiden suuntia noudatellen, kantamukset päälaella, ja he pysähtyivät huhuilemaan tavaroitansa portteihin nojaten. Puutarhoista juoksi ihmetteleviä lapsia ja naisia, jotka heiluttelivat tyhjiä vasujansa.
Kesäpäivät syttyivät ja sammuivat vaihtelevin valoin ja varjoin. Elämä hulmahteli värikkäänä ja kuumana. Huomaamatta supistuivat päivien ytimet, huomaamatta syttyivät ensimmäiset tähdet, ja huomaamatta ruskettuivat pienet peltopälvet. Joku huomasikin kyllä, huokasi ja syöksyi entistä vallattomammin päivien ja iltojen tapauksiin.
Samana päivänä kuin ensimmäinen ruiskuhilas seisoi levein lantein Järvituitun rantapellolla, saapui aseman kapakalle virkapukuinen poliisi, joka manasi pitkästä listasta ukkoja käräjiin vastaamaan niskoittelusta ja luvattomasta taksan ylittämisestä.
Kapakan elämä uhosi hiljaista jännitystä monta päivää, kunnes kerran Järvituitusta ajoi pitkä jono pyhävaatteisiin kangistuneita ukkoja kirkonkylään käräjille. Ja takaisin ajettaessa syyhytti joka ukon niskaa sadan markan sakko.
Kapakalla seisatettiin ja juotiin tuliset juomat kiukkuisien mielien heltiämiksi. Joku vilkutti piiskaryypyn eteensä ja yllytti toisen surevan tekemään samoin. Yhä useampaan pöytään iskettiin paksupohjainen viinapullo, ja ränsistynyt tunnelma alkoi tiivistyä.
Ilma sakeni kapakassa. Ovensuun tupakkakuli laihtui ruttuun. Viikset retkahtelivat suupielille. Teelasit kilahtelivat ahkeraan. Lamput oli sytytetty, ja hikisestä huoneesta pusertui vähän päästä miehiä kartanolle.
Pimeässä katoksessa värähtelivät kulkuset, ja hevoset söivät tasaisesti narskuttaen. Joskus puhalsi hevonen pitkään ja kuuluvasti. Ja huomaamatta yö lennähdytti asematienoon ylle mustan huntunsa.
Ruoska-Juones kiipesi parhaillaan pöydälle ja ryhdistäytyi sinne päästyään tärkeän näköiseksi. Ukot saarsivat hänet kuin arvassa ikään. Hiljaisuus humahti äkkiä kapakkahuoneeseen. Lamput tuijottivat savun sisästä kuin humalan laimentamat silmät. Kuului selvästi, kuinka keittiössä läikähti vettä kuumalle arinalle. Juones nykäisi ruoskan saappaastansa, napautti sillä vartta kolmasti ja kuuluvasti. Ukot tuijottivat niskat jäkässä pöydälle kiivennyttä heimopäällikköänsä. Ja Ruoska-Juones alkoi puhua:
— A vot! Sen se koira kylästä saapi: kolahduksen korvallensa. Sanovat, että konsa kenen syy, niin sitä mäjityy. Mutta onko tämä nyt syy ja mikään, mistä meitä sakotetaan kuin kunnianloukkaajia. A se on jokaisen oma asia, meni mokomaan kyytiin taikka oli menemättä. Me emme olekaan mitään ahvenia, että venähtäisimme kiinni, oli syöttinä vaikka kuinka kehno mato hyvänsä. Ja virkavalta: sen pitää sitten olla nokkinensa joka paikassa. Ja sen minä sanonkin, että olkaamme kerran oikein järeämaksaisia eikä suoriteta sakkoa. Lähdetään ennen parvessa linnaan, ja pankoot meidät siellä vaikka aidanvitsaksiksi, niin me pysymme siinäkin. Mutta makseta me ukot ei!
Raivokas hyväksymishuuto ryöpsähti kesken puhetta. Juoneksen viereen loikkasi mies, joka jatkoi keskeytyneitä sanoja:
— Ja minä virkan, mitä teemme! Kerätään sakkorahat yhteen ja ryypätään ne parvessa ja sitten lähdemme linnaan!
Muuri pöydän ympärillä ulvahti uudestaan, kuuluvammin. Pian kapakan miesmassa pirstaantui pieniin ryhmiin, joissa pohdittiin äänekkäästi ehdotusten kantavuutta. Ja minkä useampi piiskaryyppy kellahti ylösalaisin, sitä uljaammilta tuntuivat äskeiset yllytykset.
— Ajetaan parvessa Pietariin ja tutkitaan siellä hotellin perustukset! yritti vielä joku.
Ja illan päätökseksi jäi, että syksyllä lähdetään linnaan ja sitä ennen juodaan yhdessä sakkorahat.
Joleassa yössä kaikui hevosten ravi ja ukkojen loilotus. Äänet tukahtuivat kuitenkin pian kostean yön pimentoihin. Tyhjilleen jääneen kapakan avatuista akkunoista pursui savua kuin saunojen räppänöistä tuuheina, harmaina häntinä.
* * * * *
Oli lauantai-ilta. Järvituitun huvila-asukkaat järjestivät puistojuhlan hälventämään lähtöajatuksiansa. Pietarista saapui torvisoittokunta meluamaan elokuiseen yöhön. Sadat paperilyhdyt viivoittivat helakkoina pisteinä erästä puutarhaa, jonka huvilan lasikuistilla tanssi nuoria ihmisiä. Kookkaan vaahteran lehtikourat laskeutuivat kuistin kulmikkaille hartioille; joku niistä retkahti riippumaan kirkasta lasia vastaan ja painoi siihen mustan, särmikkään siluetin. Avatuista akkunoista tulvehti soittoa ja naurua, lasien kilinää ja iloisia huutoja puutarhan yöhön, johon joku oli jäänyt odottamaan kuun ponnahtamista mustan metsäpäärmeen takaa. Naurava ihmisryhmä juoksi huvilasta värilyhtyjen alle, ja hetken kuluttua sinkoutui taivaalle kaartuvia tulisiimoja, kultavihmeeksi särkyviä hehkukiekkoja ja vihreää, tuokion kestävää tähtiunta. Ihastuksen huudot nousivat kilpaa valeviivojen kera yön mustaan holviin ja häipyivät sinne. Ihmiset elivät puutarhassa ja sen lasikuistisessa huvilassa unhotusta ja pakoa.
Kun sunnuntaiaamupäivällä soittokunnan johtaja etsi Järvituitusta kyytiä seurueelleen, tapasi hän vain yhden ukon koko kylässä kotona. Erään pienen mökin kartanolla seisoi kuin soittajia varten valjastettu hevonen työkärrien edessä; kärrien lautainen syli oli pohjustettu oljilla ja heinäsäkeillä. Ryhdikäsviiksinen ukko ilmestyi tupatöntteröstä, käänsi sen enempää kyselemättä hevosensa, istutti herran heinäsäkille ja ajoi menneeniltaiselle juhlahuvilalle. Soittokunta sovittautui varovasti torvinensa rattaille, ja hevonen nykäisi lähtöön.
Rattailla-istujat eivät huomanneet, että tie, jolle he etenivät, ei ollutkaan sama kuin eilen iltahämärissä tultu. Tienvieren maisemat villiintyivät arveluttavasti. Sakeat lepikot vaihettelivat ruskeaseinäisten hongikkojen kera. Väliin ajettiin kumisevaa kangasta pitkin, väliin painauduttiin saviseen notkoon ja sieltä noustiin taas kanervikkomaisemaan. Soittajat alkoivat jo ihmetellä, kun tie sukelsi yhä karumpaan seutuun ja kun jytkeitten honkien seassa ei enää paistanut ihmisasumuksia pitkään aikaan. Ajuriukko tokaisi mentävän oikotietä, ja seurue rauhoittui.
Eräästä lepikkonotkosta noustiin tiivispintaiselle aholle, ja soittajat hätkähtivät hämmästyksestä. Aholla oli mustanaan miehiä. Laidassa suitsutti pieni nuotio laimeata savukiemuraa tyyneen ilmaan, ja sen lähettyvillä kohosi röykkiö olutkoreja. Aholle oli nostettu avatuista laatikoista tähtikauluksisia konjakkipulloja ja sikarinippuja. Miehet seisoivat odottavina ja jäykkinä saattueen tullessa aholle. Eräs pienenpuoleinen mies erkani joukosta hattuansa riiputtaen, saapasteli rattaiden luo ja selvitti soittokunnalle tilanteen. Johtaja pyrki kieltelemään niskat suorana ja vaati heti takaisinpääsyä, mutta nähtyään rahanlievettä ja tunnettuaan kourassansa kahisevaista hervahti notkeaksi ja suostui tuumaan. Oli määrä soittaa ukoille koko päivä ahonurmella, ja hinnaksi sovittiin kymmenen ruplaa soitolta ja ilmainen tarjoilu.
Hevonen riisuttiin. Ukkoja tunkeutui metsään, ja aikansa siellä ryskettyään he saapuivat kantaen pölkkyjä ja riukuja, joista rakennettiin soittokunnalle laatuisat penkit. Ukot riisuivat nuttunsa.
Ja niin alkoi kesäisen sunnuntain juhla kaukana aholla, alkoi soitoin ja mekastuksin. Mukanatuotuun ämpäriin sekoitettiin uljas juoma. Ukot istuivat kehään ahon tiiviille kannikalle ja antoivat ämpärin kulkea sylistä syliin kiihoittavana kierrännäisenä. Soittokunta rämisti marssia. Juhlamieli kiipesi äijien tukkaan. Piiri rikkoutui pian. Noustiin sytyttelemään sikareita ja napsimaan olutpulloista kauloja poikki. Aho kihisi muurahaispesänä. Ämpäri pistäytyi tuon tuosta soittokunnassa ja palasi madaltunein, läikkyvin nestepinnoin takaisin.
Ruoska-Juones loikkasi keskelle ahoa, tempasi piiskansa ja saappaansa kuorta napauttaen huudahti:
— Tanssia! Polkkaa! Polkkaa!
Torvet toitottivat repeämäisillään. Äijäparit alkoivat lasketella vanhaa polkkaa kädet toistensa olkapäillä. Väliin kellahti pari töhnyskäisiä ukkoja kesken tanssia nurin ja ryömi kyynelnaurussa rykien olutkoreille.
Soitto kiihtyi ja tanssi huimeni. Äijät repäisivät paitansa helmukset housujensa päälle, ja pian aholla teutojat lauloivat yhdestä suusta yksitoikkoista lorua torvipuhallusten aaltoiluun:
»Järvituitun ukot tanssi paita pöksyin päällä, ja Järvituitun ukot tanssi paita pöksyin päällä!»
Soitto taukosi. Soittajat läähättivät kurkkutorvet suorina ja sinkoutuivat selälleen aholle. Äijät hyökkäsivät avatuin pulloin heidän kimppuunsa, ja pian rämähti metsäpälvekkeessä taas ponnekas sävel. Ukot joivat ja lotina kuului. Tuhat sutkausta sikisi kesäkirkkaan, tyynen taivaan alla, mutta jokainen niistä hukkui tulva nauruun. Päivän hetket kiitivät kuin selkäveden laineet; aho raikui markkinatorina.
Mutta ukoille tuli ajan pitkään ikävä hevosiansa. Soittokunta pykitettiin rattaille, kyytiruuna valjastettiin, ja merkillinen saatto lähti kompuroimaan kylään: itsensä läkähdyksiin puhaltanut soittokunta oljilla maaten, torvet lapsina sylissä, ja perässä kaulakkain tonttuilevia ukkoja pitkänä, hihkuvana jonona.
Kylässä sitten ukot löivät hevosensa valjaisiin ja ajelivat koko pyhäisen iltapäivän edestakaisin maantiellä, hullaantuneilla hevosilla kaulat suorina kuin kameeleilla. Järvituitussa notkuivat sinä iltana maan katteet kavioitten temmellyksessä. Kylätie oli kahtena sivukkain syöksyvänä pölykoskena. Ämmät itkivät ja kesävieraat pomiluivat.
Seuraavat päivät olivat alakuloisia ja harmaita. Huviloissa pakattiin. Pohmeloa läsivät ukot vedättivät työrattaillansa isoja tavarakuormia asemalle. Kesä oli ratkaisevasti painunut umpisukkulaan mustien ja yhä pitenevien öiden taakse. Elämä uuvahti Järvituitussa. Huviloiden akkunoihin naulattiin raskaita luukkuja. Ämmät keräilivät nurkkiin jääneitä rojuja, ja harmaat kylätalot kohensivat monesta aikaa ryhtiänsä saadessaan yksin nostattaa savukiemuroita taivaalle. Huvilat jäivät hiljaisiksi ja aroiksi. Ne pelkäsivät keltaisia lehtiä ja lähestyvää alastomuutta. Ja niin jäi Järvituittu omiin oloihinsa.
Syyssateet alkoivat. Järvituitun saviset mäkirinteet niljaantuivat. Tuulien siimat pieksivät alastomina värjöttäviä huviloita, ja puutarhoissa juoksivat keltaiset lehtikerät yli teitten ja rappeutuvien nurmikoiden.
Kylä painui likaan kuin käpy mutasilmäkkeeseen. Eräänä aamuna vaelsi asemalle pitkä jono miehiä ja naisia. Järvituitun ukkojen linnaretki alkoi. Miehet kulkivat teennäisen iloista juttua pitäen keskitien savivellissä, ja laidoissa matoivat ämmien itkevät kuorot harmaitten huppujen sisässä. Kyläkapakassa terästettiin luonnot nopeasti kestämään naisten eroitkua, ja pian vei kumeasti huokaileva juna Järvituitun ukot kuukaudeksi kiven sisään.
Sinä syksynä oli Järvituittu hiljainen kylä. Hevoset kolistelivat ikävissään talleissa, kyläkapakka suljettiin, ja kauppojen tupakkahyllyt tomuuntuivat.
III.
Joulu tuli jongersi kohmettuneisiin maisemiin. Järvituitussa laskivat viimeiset valloillaan olevat siat mäkeä istuvillaan ja kiljuen notkoihin, yrittäessään kiivetä lepikoista talotöyräitten pahnalämpimiin. Ukot olivat palanneet linnasta, ja kylä varustautui talveen.
Siellä, missä metsäjyleikkö pirstaantui kylän kosketuksesta, kyyhötti pienissä peltoaukeamissa taloja kuin piilosilla olevia lapsia, joista kaksi rohkeinta oli juossut syvemmälle metsään ja kyyristynyt sinne puitten varjoihin. Toinen niistä oli Ruoska-Juoneksen tupa, jonka seinille oli jo metsästä leimahtanut sammalien tuhonahnaita liekkejä. Tupaa saarsi rykelmä lenkonurkkaisia rakennuksia: pihakatos talleineen ja läävineen, aitta ja sauna.
Ruoska-Juoneksen tupa oli kuin valjasmuseo. Seinänrakoihin survotuissa tapeissa riippui monenlaista valjasroittoa, vanhaa ja viratonta, uutta ja kiilteleväistä. Astialautojen valkeakylkiset pilkkumit ja kannut sortuivat niiden varjoissa huomaamattomiin.
Juones loikoili parhaillaan jäsenet suorina vuoteellansa. Ieva kolusi uuninsolassa omissa puuhissaan. Juones oli aamulla ostanut talvijauhot ja kantanut isovatsaiset säkit aitan viileään hämärään. Perunat olivat jo olkikatteiden alla kuopan uumenissa, ja pitkä päiväjono tulevaisuuteen oli turvattu. Rahanyytti oli kylläkin ehtinyt hiukan rutistua, mutta talviajot lähenivät myöskin. Juones piti vuoteellansa pientä apriketta ja nousi väliin ähkäisten roikuttamaan jalkojansa vuoteen reunalle. Ukko ei ollut oikein hyvällä tuulella: paikoillaan oleminen painui raskaaksi taakaksi, jonka kannatteleminen vaati alituista ähkimistä, asennonmuuttoa ja tuskailua.
— Menisivät nyt joulut ja laukeaisivat rekikelit maailmaan, jotta pääsisi tästä liikkeelle; tämä tupaelämä on kuin puolikuoliasta hapankaalia, tokaisi Juones osaksi Ievalle, osaksi itselleen.
— Aina sinun pitäisi olla liehkassa, pysyisit kotona ja pykittäisit vaikka noita lätistyviä nurkkia, ettet saisi kohta kattoja niskaasi! kajahti uuninsolasta.
Juones sulkeutui taas omiin äänettömiin tuumailuihinsa:
Pitäisi saada silmien eteen alituisesti vaihtuva näky: maantien kirjavana liukuva laita ja istumahetkiksi kapakkojen savunsekaiset nurkat. Silloin alkaisi elämä olla oikein elämää, kun hetkestä toiseen pyyhällettäessä soisi tuuli aina korvissa ja silmissä vilahteleisivat katkeavan taipaleen pielet. Tämä paikoillaan oleminen on kuin kuoleman odottelemista.
Juoneksen elämänhimo sisältyi matkaamisen riemuihin. Rattaiden jyrinä ja reen jalaksien natina tulkitsivat hänelle elämän valtimon tykytystä. Sen hetkittäisesti hiljettyä tuntui Juoneksesta, että taivas silloin madaltui ahdistavan alas ja että hiljaista jähmettymistä tapahtui kaikkialla. Väri ja ääni sammuivat; harmaa tihusade jäi vallitsemaan masentavan pienin vesihelmin.
Järvituitussa useimmat ukot keräsivät kesäisin huolellisesti ruplapinoja kirstuihinsa ja teettivät sitten tupiensa lähistölle uljaita huviloita sekä sortuivat niiden vaalintaan. Juonekselle ei juolahtanut mieleenkään tuoda tupansa nurkille vierasta väkeä, palvella sitä notkein niskoin ja huudella junilla oman herransa nimeä ensimmäiseksi sekä orjaantua tämän ajuriksi. Ei — silloin vasta Juoneksen veret kihahtivat pulppuiluunsa, kun hän ilmestyi metsänlaidastansa kylätielle ja lasketteli huolettomana kohti vapaata päivää ja sen edeltäpäin aavistamattomia sattumuksia. Vapaan tien elämään kuului vapaasti singottu ajatus ja tahto ajaa minne tie kulloinkin vietti. Ja niin Juones noudatteli omalla matkaviivallansa vain sattumuksien kaarteita ja oli tyytyväinen.
Juones nousi sängystä, pistäytyi tallissa ja palasi heinänkorsi hampaissa tupaan.
— Olisipa tässä hirsistä metsää vaikka pienikin palanen eikä sellaista hienoa silpeikköä kuin meillä on, niin saisihan joutotyötä, kun vedättelisi runkoja sahalle.
— Vai sahalle! Sinne ne kaikki rentut kaalavat joulujen alla muka rokulista päästäkseen. Metsät nyljetään ja rahat juodaan sahakylän kapakoissa vieraisiin taskuihin. Tässä kylässä ei ole oikein viisasta miestä siinä asiassa kuin tuo puolihullu Hioppi: kävelee kirves kainalossa päivät pitkät metsäniemekkeillään, etsii soilakkaa aisapuuta eikä raatsi kaataa ei vitsan kiertämäistäkään; kotiin tullessaan ukko vannoo, ettei hänen metsässään ole sellaista puuta ensinkään, ja niin Hioppi ostaa yksin aisapuutkin, ja metsä kasvaa, jotta kuhina kuuluu. Mutta muut sitten: heti kun herrasväet lähtevät ja ajot loppuvat, niin jopa alkavat äijät nylkytä puita poikki ja hävitä sahakylän kapakkoihin. Niinkuin tuo Rätön Villekin: hänelle ei kelvannut enää tavallinen kirveskään, vaan piti laittaa toinen ja siihen vartta kuin viikatteeseen — mutta Ville onkin sitä lajia ukko, jolla pitää aina olla puoli syltä kättä ja koiruus lisänä — niin, Ville meni sitten metsänsä sakeimpaan silmäkkeeseen ja yritti lyödä oikein olan takaa, mutta pitkävartinen kirves tarttuikin viereisen puun yläoksiin kiinni ja ryöstäytyi irti hänen käsistään. Villen ei auttanut muu kuin hakea tavallinen kirves. Kun kotona sitten kysyivät nauravin elkein, että mikäs tuollakaan on vikana, niin Ville mörähti vastaukseksi, että kaikkihan sillä muka pilkkoo räpäleiksi, taivaan laenkin. — Sellaisia ne ovat teidän metsämetkunne, lateli Ieva hanakasti vastaan.
— No tuo nyt on kukkunut sinun suustasi niin monta monituista kertaa!
Juones oikaisi taas hämärään nurkkaan ja tuijotteli seinillä riippuvia valjasrykelmiä.
* * * * *
Joulut menivät vakiintunein tavoin. Sitkeä syysjää silloitti Suomenlahden rannasta rantaan. Järvituitussa ukot varustautuivat Kronstadtiin venäläisten jouluajoille. Kukkaperäreet tiivistettiin pajoilla nasahtamattomaan ajokuntoon. Hevoset syötettiin pavuiksi ja valjaat voideltiin notkeiksi. Kujasten suilla seisoi uhoilevia ja säätä tunnustelevia miesryhmiä. Naiset paistelivat eväspiirakoita. Vereslumiset tiet houkuttelivat lähtöön.
Kunnes eräänä varhaisena aamuhetkenä elähdytti tuttu ilmiö järvituittuista tiemaisemaa: pitkä karavaani lähti ajamaan meren rantaan ja sieltä saareen. Hevoset oli valjastettu työrekiin, ja kukkaperäreet liukuivat jäljessä kuin jollat merta kyntävissä kaljaaseissa. Ukot itse olivat kaivautuneet työrekien heinäkekoihin ja hallitsivat sieltä eväsvakkojansa ja ohjasperiänsä. Tuttavallisia huutoja ponnahteli kuormalta toiselle, ja karavaani lasketteli lumisessa maisemassa liukkain jalaksin ja notkuvin lautasin.
Venäjän joulut jolahtivat pian ohitse. Järvituittuisten artteli saapui saaresta laihana ja tyhjärekisenä. Saapumisiltana moni ukko kaatoi kukkarostansa hopeakaaren pöydälle, rekien istuinlaatikoista löytyi sentään yhtä ja toista naisten hyvittäjäisiksi, ja kylässä vallitsi hetken talvinen rauha.
Helmikuu aukeni lämpimänä ja märkänä. Satoi suuria lumirättejä, jotka hajosivat pian sohjoksi. Järvituitussa ukot vedättelivät rankoja ja heiniä katoksiinsa, päivittelivät ilmoja ja kertailivat toisillensa vanhaa, säätäkyntävää lausetta:»Helmikuun hellät päivät ne maaliskuussa maksetaan!» Saman tien läheni talven huippukohta järkähtämättömästi. Pietarin kuuluisat laskiaisajot odottelivat suomalaisia hevosia ja kukkaperärekiä huminoihinsa. Järvituitussa kertautui taas alituinen miesten häipyminen rantatien nieluun, jonka takana odotti monta vaiherikasta kohtaloa.
* * * * *
Pakkanen jyski meren jäällä. Taivas oli vaalea ja kylmä. Savupylväät kohosivat ryhdikkäinä ja muodostivat kaupungin ylle tiheän, valkean pilariston. Tuhansien liikkeellä olevien rekien jalakset kirkuivat koviksi lamaantuneilla katulumilla vihlovasti ja kuuluvasti. Pietarin viikonkestävät laskiaisajot olivat alkaneet. Markkinateltat kyhjöttivät toreilla kirjavina ja meluisina. Suurten nuotioiden ympärille kiertyi mustia ihmispäärmeitä. Kaupustelijat huusivat tavaroitansa, ja juopuneet mekastelivat pihaporttien turvissa. Kolmivaljakot laskettelivat kaduilla huurusta harmaina, ja kulkuset löivät kylmää ääntä. Katuvierillä soluivat ihmisten hitaat virrat, ja niissä aaltoili nauru ja leikki.
Järvituittuisten artteli oli jo aamulla joutunut saaressa laskiaisen pyörteisiin. Useimmat ukot olivat vuokranneet hevosensa herrojen ajella ja temmelsivät itse lämpimissä ajurikapakoissa pullojen ja tyttöjen keralla. Mutta kokeneimmat ukot ajoivat itse mukana. He tiesivät, että seuraavana päivänä sai moni mies käydä etsimässä hevostansa poliisikamarin katoksista, sujahduttaa toisenkin ruplan nappiniekkaherrojen käteen, ennenkuin löysi jostakin kaupungin pihasta kylmän käpristämän hevosen ja reentyngän. Eivätkä edeltäpäin otetut vuokrarahat vastanneet suinkaan vahinkoa: läkähdyksiin ajettua hevosta ja rätistynyttä rekeä.
Ruoska-Juones otti pitemmän kyydin vasta illalla, kun hämärä jo sekaantui pakkassavuihin ja kun verestävä taivaanlaita piirtyi enää ohuena punaisena piiruna aavojen, vaikeitten maisemien taustaksi. Arttelin majapaikkaan saapui paksuturkkinen herra, joka pyysi miestä ajolle. Juones lupautui. He laskettelivat erään kirkkaasti valaistun talon eteen, ja herra talutti sieltä rekeen nauravan naisen, kääri hänet vällyihin ja piippahuppuihin sekä sovittautui itse viereen. Juoneksen piti ottaa kuskilaudan alta heinäpuistalmus ja täppiä se perälläistujien jaloksiin. Aikansa soviteltuaan herra murahti tyytyväisesti ja lähtömerkki oli annettu.
Ajettiin merelle. Pakkanen jyskytti sen jääkantta kumein revällyksin. Tuon tuosta sivuutettiin meluava laskiaiskuorma. Reen jalakset kitisivät kuin vihoissaan. Perällä istuva herra imehti naisensa kerällä, nauratteli, rutisteli ja työnsi vähän väliä partaisen naamansa etsimään hupuista lämpimästi äännähtelevää suuta.
Ruoska-Juones istui hartiat supussa kuskilaudalla, ja jylhä pakkasmaisema latasi häneen vavahduttavia ajatuksia. Vastapäisellä taivaanseinällä loistivat tähdet kuin kultaisten naulojen kannat. Pakkanen viilsi selällä jymyten railoja jäähän. Pienessä ja kitisevässä kulkueessa tunsi ajuriukko, kuinka mitättömän vähäiseksi ihminen kaikkinensa masentui taivaan pielien alla. Tähtien kylmät tuijut houkuttelivat hänen katseensa totiseksi, ja mieleen valahti epämääräinen tuskittelu.
Herrasväki natisutti peräistuinta, mutta Ruoska-Juoneksen ajatus viillätteli äänten tapaamattomissa.
— On tämäkin työtä: ajeluttaa kuhertelevaa pariskuntaa alkavassa yössä Luojan suurella kämmenellä ja hämmästyttävän kaukaisten tähtien alla; ottaa raha siitä, kun vie pimeään yöhön pimeitä ajatuksia. Kammottava suuruus ja viheliäinen pienuus rinnatusten: jytyävä pakkasyö ja naurava venakko. Ja minä olen yläkyliltä asti tullut tänne vain sitä varten, että koettaisin saada viileää tuulta pyyhkimään veriensä temmellykseen läkähtyvien herrasväkien ohimoita. Ja vaikka ajaisin rahkeet mäsäksi, on aina hoputus niskassani. Niin — nytkään Juones ei ole kuin kitisevä, häipyvä ääni pakkasyössä; herrojen narri ja ruplien juoksulainen.
Ja Juones alkoi ajatuksissaan naputella piiskansa varrella reen kiverää keulaa. Huurteeseen harmaantunut hevonen tihensi yksitoikkoista matkaraviansa. Peräistuin natisi, sopottelevat äänet tukahtuivat kiihkeinä heti alkuunsa. Juonesta paleli. Alaston kuskilauta kylmäsi jalkoja, ja pakkanen puserteli hartioita ja käsivarsia. Juones hykertyi yhä enemmän suppuun, ja hänen ajatuksensa töksähtelivät äkeinä asiasta toiseen.
— Tällaista tämä nyt on: minä ajelen tienkäänteestä toiseen ja etsin päivilleni nopeata hävikkiä, mutta samalla vedättelen kannoillani sellaista, mikä kuitenkin jyrsii mieltäni. Mustalainenkin on pirskeämpi: laskettelee samoin viihtymystä etsien teitten suonistossa kuin minäkin, mutta kääntää hevosensa sinne, missä tien nielu on ahnain, eikä sinne, minne käsketään. Kun malttaisinkin pysyä tuvillani ja sanoa nietuksi koko ajohomman. Mutta minkäs teet, kun sänkyloimilla hivuessa on korvissa vain yksi ja yllyttävä huuto: matkaan! kun tylyyn hiiskumattomuuteen jäykistynyt tupa tuntuu vankipilttuulta. Mutta teillä on ääntä ja elämää ja väriä, siimojen soittoa ja katkeavien taipaleitten ryskettä. Allani luistava tie: se on minun ajatusteni valtajuomu. Kun istun kuskipukin räystäällä ja tuijotan edessäni pakenevaa tietä, tuntuu kuin kaarteleisi siinä silloin ihmisen ajatus aluttomana ja loputtomana, mutkikkaana ja töyryisenä. Sitä pitkin saan vasta omankin ajatukseni sujakkaan liukuun. Mutta kun tuijotan tuvassa lakilautaan, tuntuu kuin ajatukseni olisi ajanut tärskähtäen kantoon. Tien notkea nauha silmissä: silloin vasta ihminen tuntee oikein elävänsä. Sentähden himoitsenkin alati tielle, sillä siinä piilee elämä ja ajatus, päättymättömyys ja paon ihanuus. Niin — mutta samalla juoksutan kannoillani vierasta ääntä ja naurua ja lätistyn itse orjaksi, vaikka aamuisin tielle pyörtäessäni olenkin olevinani vapaa ajuriukko teitten avaroilla lääneillä. Esiukot saivat aikoinaan piiskaa venäläisiltä — nyt meitä kivitetään ruplilla, kovilla ja kilahtelevilla ruplilla. Hallittu rallaa!
Ja taas mäjähti ruoskan varsi reen sepiin. Raskaissa otteissa narahteleva pakkasyö tuijotti tähtien kylmillä silmillä lumiselle jäälakeudelle, jossa liikkui mitättömän pieniä mustia pilkkuja. Yhdessä niistä leimusi kolme ajatusta kiivain kuvin: kahdet kuvat olivat punaisia ja kuumia, kolmannet raskaasti varjostettuja ja terävätaitteisia.
Tähtipilkkeisessä yössä, kuhertelevan parin edessä, Ruoska-Juones tutisi kylmissään ja mittaili hätäisesti ajatuksillansa mahdollisuuksiensa pieliä. Vähin erin ajatukset kohmettuivat. Kylmä tyrkki harteita ja hakkasi leukoja edestakaisin. Koko matkueen kulku oli kuin pakkaseen häipyvä kolmikaarteinen ajatus.
Ja tähdet lepattivat kylminä tuijuina. Jaksoittain vyöryvä kumina huuhteli hiljaista lakeutta ja häipyi rannoille. Juones tajusi enää kaukaisesti, missä hän oli. Väliin hän oli olevinaan kylmässä tuvassa, jonka nurkista pakkanen repi päreitä; väliin taas huikean avarassa jääholvissa, jossa soi kumeita kelloja. Ja hornakassa yössä ajettiin naurun ja riemun juhlaa huurteisin hevosin ja kiukusta itkevin jalaksin.
Ruoska-Juones ei paljon käsittänyt, miten hän oli tullut takaisin arttelin majapaikkaan. Hän huomasi Tuutija-Mikon punoittavien kasvojen työntyvän kysymystä tehden eteensä ja sopersi jotakin vastaan. Juonekselle alettiin juottaa monenlaista nestettä, ja hän tunsi hiljalleen uppoavansa sumuseinämien väliin.
Järvituitun ukoilta kivettyivät kasvot totisiin ryppyihin. Juoneksen vointi ei ollut oikeallaan. Hän oli tullut hytisten sisään, uuvahtanut veltoksi pöytää vastaan ja puhua supattanut merkillisiä asioita tähdistä, tien nielusta ja kiviruplista. Juoneksen eteen kannettiin täysinäisiä ja vajaita laseja, ja niistä häntä juotettiin mairitellen ja tyrkyttäen. Kaikkein kurokämmenisimmätkin ukot usuttivat Juonesta juomaan omista laseistaan. Mutta kun Juoneksen tolkku painui painumistaan ajatusten mukana sumupoimuihin, riisuivat ukot Juoneksen ja peittivät hänet vällykekoon.
Kapakoista ja ajoista saapuvia miehiä tuli yhtä mittaa äänekkäästi huutaen tulosutkauksiansa. Mutta he hämmästyivät huoneen mykkyyttä ja hiipivät peukaloiden neuvoja seuraten nurkkavuoteelle, jossa vällyjen raosta paistoi Juoneksen hikeä marjova otsa ja sen alla synkänpunainen nenä.
— — —
Tuutija-Mikko, järvituittulainen ajuriukko, lasketteli saaresta kotia kaksin hevosin ja murheellisin kuormin. Toisen työreen pohjapehuilla makasi Ruoska-Juones vällyjen sisässä, huulet valkoisina kuin vainaalla. Juones oli arttelituvassa vaikerrellut päiväkauden kuumekakkiaisen kynsissä, ja ukot katsoivat parhaaksi vierittää hänet vällyrullaan ja kantaa rekeen. Tuutija-Mikko uskollisena puomitoverina jätti omat laskiaisajonsa kesken ja lähti vedättämään Juonesta jäälakeuden poikki yläkylille. Alakuloisin ajatuksin Mikko lävisti kuorminensa lumisia, hiljaisia maisemia, poikkesi tuttuihin katoksiin syöttelemään hevosiansa ja urkki tuon tuosta vällykäärön sisästä Juoneksen vointia. Joskus hän sai vastaukseksi velton äännähdyksen, joskus harhailevan katseen. Ja Juoneksen laskiaisajon matkaviiva mutkitteli tieltä tielle, kunnes töksähti tuttuun, lenkonurkkaiseen katokseen ja taittui siellä. Samaan aikaan Ieva ryöpsähti kartanolle, hääri hätäpäissään rekien ympärillä ja hukutti Tuutija-Mikon kysymystulvaan.
Kun Juones valahdutti silmiensä kannet auki, läikähti hänen kasvojensa ylitse hento kirkastus: hän tunsi tuvan. Samassa silmänräpäyksessä Juones huomasi myöskin, kuinka seinien valjashaarukat ojensivat totisina sekasortoisien kuumekuvien läpi kantamuksiansa häneen kurkottaen, ikäänkuin kertoakseen taakkansa raskautta. Mutta pian kaikki sortui hänen silmissään.
Ieva hoiteli valppaasti veljeänsä, ja Juones alkoi vähin erin virota, pyydellä juotavaa ja syötävää ja nukkua pitkiä, rauhallisia tuokioita.
Tuutija-Mikon tuvasta levisi Järvituittuun huhu Juoneksen sairaudesta. Kylän vaimoväki odotteli jännittyneenä tarkempia tietoja, mutta Juoneksen tupa tuntui vajonneen kaikkinensa lumeen. Metsäpälvekkeiltä ei ilmestynyt ihmisiä keskikylälle, ja pidettiin varmana, että siellä kuolema aikoi raapata Juoneksen rattaillensa. Jännitys kiristyi päivien mittaan niin sietämättömäksi, että kerran illansuussa työntyi peräkylän kinoskieppisille kujasille naiskatras, käsissänsä virsikirjanyytit: oltiin menossa laulamaan Juonekselle valmistusvirsiä.
Itkulle tullut vaimoväki piiritti puolihämärässä tuvassa Juoneksen vuoteen ja alkoi selata sopivaa virttä. Ieva rakenteli kahvia lieden kupeella ja huokasi väliin tahallisen kuuluvasti hurskaan mielensä osoittimiksi. Juones ajeli unien valtateillä.
Naisten huojuvasta piiristä pillahti soimaan kimeä ääni, ja pian seurasivat toiset sitä virren sävelten mutkiin. Ahdas tupa pusersi laulun tiiviiksi ja raskaaksi; se painui pian Juoneksen korviin, ja hän rävähdytti silmänsä auki. Vuoteen ympärillä istui tummia naishahmoja, virsikirjat sormien nenillä kuin kahvilautaset. Avarat suut laulaa moijasivat itkuntäyteistä virttä, ja ruumiit huojuivat valittavin rytmein. Juones kohottautui ähkien kyynärpäittensä varaan ja harhailutti katsettansa unestaheränneen älyttömillä silmillä. Laulu hiljeni hieman. Värssyjen koukeroisia kirjaimia tähtäävät silmät sinkauttivat myös puolestaan tutkivia katseita kirjanlaitojen ylitse. Äkkiä tilanne selveni Juonekselle, hän tempasi vuoteensa vieressä olevalta jakkaralta vesituopin ja loikahdutti siitä sisällyksen notkeana kaarena laulajien korville. Laulu sammui pihahtaen. Syntyi syvä hiljaisuus. Siihen murtautui kuitenkin pian Juoneksen ohut, sairaan-kiukkuinen ääni:
— Sen karvettavat, kun ette anna ihmisen läsiä rauhassa, vaan tulette jo vaakkumaan korvan juureen hautajaisvariksina. Vaikka olenkin nyt taudin sittavihko, en kuole suottenkaan, vaikka kuinka laulaa titattaisitte. Alkakaa painua ulos joka nenä, taikka minä tempaan ohjakset tuosta naulasta. Upirais!
Juones lötkähti selälleen ja haukkoi henkeänsä kiukuissaan ja kivuissaan. Naiset pakenivat siunaillen pihalle ja sen tien kujasten kinoksiin. Ieva oli jähmettynyt ällistyksissään sanattomaksi, mutta tuvan tyhjettyä hän puhkesi puolestaan:
— No jo olet rätsäkkä mies! Ei ole kuin ruoto jäljellä koko ukosta, niin pitää vielä teutoa ja purkaa luontoansa. Toiset hyvän hyvyyttänsä tulivat sinulle laulamaan ja valmistamaan sinua, vaikka Jumala kutsuisikin sinut pois. Mutta sinä: rupeat rämäpäiseksi ja häpäiset vielä Jumalan sanankin, vaikk'et tiedä, lähdetkö jo siltä sijaltasi viimeiselle ajollesi.
— Vielä se tämä toukka tonkaisee! ähähti Juones vastaan.
Ja siitä päivästä Juones alkoi piristyä ihan silmissä. Hän imeskeli suolaisia lahnanlappuja, joi sitten janoonsa lämpimiä maitoja ja opetteli uudestaan kävelemään vuoteenreunan turvissa.
Päivät liukuivat illoiksi pitkin tiimoin. Juones lojuskeli vuodeloimilla ja antoi silmiensä ja ajatustensa elää kymmenesti samat näyt. Väliin nostatti valjasnaulakossa roikkuva suitsiremmin pätkä hänen muistiinsa teitten tapauksia, väliin hän keksi lakilautojen oksakuvioista jotakin tuijoteltavaa hahmoa, ja useasti hän tähtäsi vuoteen vastapäisen akkunan pyöreää valantavikaa, jossa kertautui ulkopuolinen maisema pienenä ja ahtaana. Erikoisesti Juones tähtäsi lasikierukkaa silloin, kun Ieva kulki puuhissaan akkunan ohitse. Hän halusi nähdä, miten mitättömäksi ihminen kutistui tuossa perusmaisemassa, jossa vain ääret piirtyivät näkyviin. Kun tarkkaan katsoi, erotti ympyrästä valkean peltoaukeaman, tumman metsäseinämän ja taivaan kaartuvan väljyyden. Ihmistä ei siinä liioin huomannut, niin pieneksi hän madaltui. Juones melkein riemuitsi, kun hän Ievan ohikulkiessa seurasi valantarenkaaseen kertautuvan maiseman yksinkertaisuutta ja ihmisen vähäistä osuutta sen viivoihin. Maa näkyi ja taivas näkyi, mutta niiden välissä liikkuva ihminen oli vain häipyvä varjokäännähdys.
Seiniltä ojentautuvat, valjaita kannattelevat käsivarret kutsuivat Juonesta yhä uudestaan laskiaisyön ajatuksiin. Mutta hän ei jaksanut ryhdistäytyä kirkkaaseen päätökseen niiden sokkeloista, vaan pyyhki niitä aina sammumaan. Ja niin Juones makaili kevättalven tupansa ahtaudessa, luotaili elämänsä pohjakkoa ja yritteli hiljalleen aina uutena päivänä yhä terveempää miestä vaativiin tekoihin. Ievan puuhailut elähdyttivät saarroksiin joutunutta katsetta, ja tuon tuosta tuvassa pistäytyneet ajuriukot jättivät soimaan tuvan hiljaisuuteen sanoja omista maailmoistansa.
Uskollisin Juoneksen tarinakumppaneista oli Pekon Ristian. Ristianin mökki oli toinen kylän kahdesta etuvartijasta. Se oli syntynyt aikoinaan hieman epäilyttävissä olosuhteissa, kun eräässä kylänlaidan metsäjyleikössä puut kaatuivat ahnaasti jyrsivien sahojen hampaissa ja kun kanervanummille ilmestyi ratapölkyiksi veistettyjen runkojen tuoreenkeltaisia röykkiöitä. Ristian hakkasi samaan aikaan yhteismaan kylää lähinnä olevaan nurkkaukseen kääpiötorppaa, ja hänen seinissään oltiin havaitsevinaan ratapölkkyrunkojen muotoja.
Ristian oli Järvituitun ainoa hevoseton mies. Hänelle oli elämä ollut pitkin matkaa hyvin tukalaa: kämmenet eivät kestäneet raskasta työtä, lukumäärässään enentyvä perhe söi aina säästön sopukkoihin hyvinä aikoina akkiloidut hevosenostorahat, ja niin Ristianin täytyi elää huvila-asutuksen loisena. Hän pilkkoi palvelijattarille puita, opasteli tattivenäläisiä kankaitten eksyttävissä maisemissa ja järjesteli lapsillensa retkiä huviloiden keittiöihin. Ristianin periaatteena oli kuitenkin, että kerjätessäkin piti olla tolkku, niin ettei mennyt kahta kertaa samaan paikkaan — ja siksi ei siitäkään ollut ylivoimaista elämisen apua. Tämä kylän ainoa hevoseton mies ja ainoa, jolla Järvituitussa paistoi takamusten kohdalla esiin poimuuntuva paita, eleli Ruoska-Juoneksen lähimpänä naapurina ja pistäytyi nyt melkein joka päivä seuraamassa Juoneksen vointia ja laihduttamassa hänen tupakkakulinsa täyteläistä vartaloa. Juoneksesta itsestään ei ollut vielä piippumieheksi, ja jouluajojen aikana saaresta tuotu tupakkakuli oli vielä täydessä talvikankeudessaan. Ristianin ja Juoneksen puheet löivät ensikertaa vasta yksiin, kun molemmilla oli nyt epäonnen itua elämässään.
Juones alkoi liikuskella varovasti katoksessa ja tallissa, mutta ruumista jäi jyrsimään edelleen ankara kolotus, jota piti paeta vähän väliä mustakitaisen saunan kuumentoon.
Ja rappeutuvan talven hahmoista pusertautui kevät äkkiä näkyviin. Samoin Ruoska-Juoneksen ajatukset pusertautuivat nyt lopulta päätökseen: hän päätti jäädä tupaukoksi. Kuskipukille kipuaminen vaati vetreätä jalkaa ja notkeata kättä. Juoneksen kangistunut vartalo sopi enää hiljaiseksi katoksessa kuhnijaksi ja vuoteenlaidalla istujaksi. Tämä päätös esti Juonesta huomaamasta kevään tuloa, ja hän hätkähti, kun hän kerran tuli saunan uumenesta kuuleaan, varhaiseen aamuun, ajatuksissansa yön sakea pimeys, ja kuuli metsäsuolta kurkien voimakkaita huutoja. Sinä aamuna Juones istui katoksessa kauan reen nenällä ja ihmetteli vastapäisen metsäseinämän hentoja kevätkuvioita.
IV.
Samana keväänä kuolema raappasi kuitenkin metsäpälvekkeiltä kyydittävän rattaillensa.
Ristianilla oli heiveröinen poika, joka sairasti talven ja kuoli eräänä kevätkirkkaana päivänä akkunasta lattialle lankeavaan valoneliöön, johon hän oli ryöminyt rajussa, oudossa huumeessa.
Vainaja kannettiin tuvan ahtaudesta havukotaan. Ristian ja Lovissa itkivät poikaansa päivän ja pitivät pientä neuvoa maahanpaniaisista.
Ristianille alkoi kuitenkin itkupäivän mittaan selvitä merkillinen ajatus, joka suurenmoisuudellaan oli salvata hengen, putkahdettuaan viimein päätöksen varmuuteen. Hän kierteli kääpiötupaansa salaperäisenä ja arvioi päätöksensä mahdollisuuksia. Lovissa ja lapsikatras ihmettelivät äänettöminä hänen puuhiansa. Kunnes illalla, lusikkojen vielä vaistomaisesti kalistessa tyhjän kivipotin laidoilla, Ristian jähmetytti perheensä hetkeksi yllättävällä uutisella:
— Nyt sille meidänkin köyhyydellemme pannaan silmukka kaulaan ja talutetaan vähäksi aikaa metsään!
Ristian ei sinä iltana sanonut sen enempää, mutta siinäkin riitti jo tietä lasten moneen ihmeelliseen kuvitelmaan.
Aamulla Ristian lähti varhain Ruoska-Juoneksen tuvalle, lainasi Juonekselta kolme ruplaa rahaa ja istui kyläkaupan portailla pitkän, odotustäyteisen hetken. Vielä itsekin uninen puotilainen herätteli kaupan alkavaan päivään kolistelemalla luukut akkunoista ja laskemalla ovesta tulvahtamaan keväisen aamun tuoksua ummehtuneeseen huoneeseen. Ristian notkisti pian kuitenkin puotilaisen virkeäksi ostamalla kolmella ruplalla rusinoita ja mykistämällä ennen niin haasteliasta suutansa melkein sanattomaksi, vaikka saikin vastattavakseen moneen ihmettelevään kysymykseen. Iso rusinapussi kainalossa Ristian katosi metsäpälvekkeille.
Ja sinä aamuna Ristian selvitti Lovissalle päätöksensä: hän aikoi kutsua koko kylän hautajaisiin. Lovissa sätti kuitenkin miehensä päätöksen räpäleiksi ja ratkesi voivottelemaan tämän hulluutta. Ristian antoi ämmänsä kiukutella ja kierteli uudestaan tärkeän näköisenä pihaseutunsa. Lapset keräytyivät piiriin ison rusinapussin ympärille ja jatkoivat menneeniltaisia kuvitelmiansa alkavasta rikkaudesta.
Tarkastuskierrokselta palattuaan Ristian alkoi selitellä äkäiselle vaimollensa tarkemmin lavean päätöksensä ponnekkuutta, mairitellen tätä ensin säveämmäksi:
— Tule sinä nyt vaan pois Törömäeltä mansikasta, niin saat kuulla tarkkaan miten teemme!
— Enkä tule! Mokoman ukon tähden tässä pitää jo mennä kohta Törömäen taakse!
— Kuulehan nyt, miten olen asian tuuminut! Minä kutsun koko kylän hautajaisiin, ja se on selvä, että kaikki tulevat ikivanhan tavan mukaan ja tuovat tullessaan muonaa, kuten aina tuodaan hautajaishyvittäjäisiksi: vehnäsiä, voita, maitoja, jamakoita, sianviipaleita, rinkeleitä ja piirakoita. Me ahdamme suojat täyteen tavaraa, keitämme näistä rusinoista vieraille mesimarjarokan, nostamme vainajan kartanolle ja pidämme sen ympärillä hautajaismenoja virsien voimalla. Ja mikäs on sitten viikkokaupalla syödessä ihmisten laittamia herkkuja. Anna vaan minä järjestän asiat, niin hyvä tulee!
Ja Lovissa palasi kuin palasikin Törömäeltä entiseen nöyryyteensä. Hän pesi tuvan, tyhjensi aittapahasen, siivosi kartanoinaan ja herkistyi lopulta ihan itkuun Ristianin oveluudesta. Ristian itse valmisti arkun, tarkasti Lovissan ja lastensa työt, neuvoi ja ohjaili.
Kylänlaidan kääpiötorpalla nähtiin unia ruokavuorista ja kylläisyyden onnesta.
Hyvissä ajoin ennen hautajaispyhää Ristian alkoi kiertää kylää. Hän ilmestyi tupiin, manasi niistä väet hautajaisiin ja vastasi kuolemansyynkyselyihin huoahtaen:
— Varpaasta se vain alkoi — miten lie syksyllä tallannut naulaan. Ohhoijaa, kuinka vei kuolema minulta napakan pojan, niin oli varma eläjä vielä kesällä!
Ristian sai eloa Järvituittuun. Kun hän oli seisonut jokaisella kylän kynnysvierellä, sanonut sanottavansa, kumarrellut kutsunsa tehokkaiksi ja hävinnyt metsätöllilleen, alkoi Järvituitun taloissa naisten vieraissa-pistäytyminen, ylimääräinen kahvinjuontiraivo ja päivittelevä nauru.
Pyhää pohjustavalla loppuviikolla ei Järvituitussa puhuttu enää muusta kuin Ristianille menosta ja varpaasta kuolemansa aloittaneen pojan hautajaisista. Ja jokaisessa tuvassa törötti hautajaisten aattoiltana lauantaipaistoksista erotettuja piirakkakekoja Ristianin surujuhlaan vietäväksi.
* * * * *
Hautajaissunnuntai valkeni kirkkaana ja tyynenä. Kiurujen lentoviivat nousivat melkein näkymättömiin, ja metsän avarat holvistot vyöryttelivät suolta kurkien aamuhuutoja.
Ristianin pihalla liikuttiin jo. Kylmänvalkoinen kirstu oli nostettu havukodasta ulos. Ristian kanteli tuvasta penkkejä ja jakkaroita seinävierille. Lapset istuivat totisina kirstun lähellä ja kiersivät aroin sormin pieniä katajaseppeleitä, kirkastaen niiden köyhyyttä punaisin tilkkuruusuin. Aamu tuntui avartuneen juhlalliseksi ja ihmeelliseksi. Lasten äänet olivat hiljaisia ja lyhyitä.
Järvituitussa varustauduttiin hautajaisiin. Viileistä aitoista kannettiin tylynmustia hautajaisvaatteita lämpenemään. Viemiset ladottiin puhdasliinaisiin nyytteihin, aamumaitoja valutettiin kannuihin, ja jokaisessa talossa syötiin vahvasti ennen lähtöä.
Ja vähitellen alkoi ilmestyä mustiin puettuja ihmisiä kevättä uhkuville teille. Naiset kantoivat tuomisiansa hillityin elein. Miehet panostelivat piippujansa ja tähtäilivät kuulean aamun merkkejä: liikahtamatonta, nuorta lehteä työntävää oksaa ja sinisen taivaan väljyyttä. Mutta hiljalleen tihenevän ihmisjonon kulussa tuntui epäröivä eteneminen. Järvituitun yksissä liikkumaan tottunut väki ei oikein saanut nyt rohkaisevan läheisyyden tuntoa: jokainen kulki omien epäilevien ajatustensa varassa.
Ristianin valpas katse tapasi jo etäältä mustan ihmisvirran. Omituinen, lämmin laine löi hänen ylitsensä: koko kylä tulee vieraisille minun, hevosettoman miehen luokse! Lapset nousivat aidalle ja katselivat ihmettelevin silmin hitaasti lähenevää onneansa. Onneansa? — niin: isähän sanoi köyhyyden tänä aamuna nousevan näkymättömiin kuin kiurun taivaan sineen.
Ristian nyhti veräjän auki, juoksi kutsumaan Lovissaa, joka hätäisesti hämmenteli sakeaa mesimarjarokkaa hautajaisruuaksi, ja vangitsi pihaseudun vielä kerran tarkastavaan silmäykseensä. Kaikki näytti olevan kunnossa.
Ristian tunsi polviensa notkahtavan, kun hän kätteli veräjällä ensimmäistä hautajaisvierasta ja neuvoi tätä jatkamaan matkaansa pihalle. Ja niinkuin ihanassa unessa Ristian näki ohitsensa vilahtelevan raskaita tuliaisnyyttejä ja maitokannuja. Hän ei huomannut, ketä hän kätteli ja ketä toivotteli tervetulleeksi; hän näki vain silmissänsä nyyttien turpeita vartaloita ja kannujen leveitä olkapäitä. Ristianin lapsikatras tuijotti tuvannurkalla jäykkänä juuri toteutuvaa untansa. Lovissa lyykisteli pihalla luonnottoman syvään tervehtiessään eikä voinut estää kyynelkierähtämiä havaitessaan, kuinka kylän emännät tulivat hänen luoksensa mairein kasvoin ja ojentelivat tuomisiansa.
Ja tupa täyttyi maitokannuista kuin meijerin eteinen. Piirakkanyytit ladottiin havukotaan, voit, sianviipaleet ja muut herkut aittaan. Ristian ja Lovissa olivat kuin humalassa. He pyörtelivät pihalla seisovasta vierasryhmästä toiseen, neuvoivat katsomaan vainajaa, kumartelivat ja olivat pakahtua selittämättömään onnentuntoon, joka johtui sekä vieraitten runsaudesta että tuomisvuorien jyrkänteistä.
Musta ihmismassa alkoi piirittää pientä, valkeata kirstua, jonka karuuden punapilkkuiset katajaseppeleet häivyttivät huomaamattomiin. Epäröivistä, hiljaisista äänistä kehittyi vähitellen alakuloinen virsi, jota metsänreuna vastaili kuuluvasti avaraan aamuun. Tapauksen merkillisyys häipyi hetkeksi kaikkien mielestä. Valkea arkku ja sininen taivas valloittivat nyt Ristianin pihalla seisovien ihmisten ajatukset. Virsi toisensa perästä alkoi ja loppui. Hautajaisväen valtasi hartauden rauha, joka oli osa kevätaamua.
Kun sitten virrenlaulanta ratkaisevasti loppui ja kylä-äijien otsille ilmestyivät taas lakinreunojen varjot, asteli Ristian itkettynein silmin väen keskeen ja lausahteli syvään kumarrellen:
— Ellei kenelle muu kelpaa, niin tulkoon ottamaan vaikka mesimarjarokkaa, ennenkuin tästä lähdetään vainajaa viemään; niin, ellei tosiaan kuka muuta jaksaisi, niin totta nyt mesimarjarokkaa!
Lovissa seisoi rapuilla jännittyneenä ja seurasi Ristianin saapastelua ryhmästä ryhmään.
Mutta syömäjäykät talolliset kiittelivät vain ja kertailivat Ristianille aamuruokiensa nimiä; kiittelivät ja estelivät. Ja sitä mukaa kuin estetyt enenivät ja kutsuttavat vähenivät, tulvaili Ristianiin päihdyttävää hyvänmielen painetta, ja viimeisen vierasparven kohdalla hän jo huikkasi ihan riemuntäyteisellä äänellä:
— No tottahan nyt mesimarjarokkaa!
Samassa alkoi metsänlaidasta kuulua tuttua lähenemisääntä: kärrinpyörien töyttäyksiä tienpintaan kuluneiden juurien esteisiin. Ruoska-Juones ajoi sieltä työrattaita, joiden kulmissa vihersivät pienet kuuset. Juoneksen mielessä läikähti somasti, kun hän näki taas pitkästä aikaa Järvituitun väkeä. Hän ajoi ruumisrattaat veräjän eteen, tasoitteli rattailla olevan olkitukun pehmeäksi matoksi ja häilähdytti pohjalta nuoravyyhdin notkeana, oikenevana siimana maahan.
Arkku kannettiin rattaille, ja Juones viritti sen ylitse kireät nuorajänteet. Juones, Ristian, Lovissa ja lapset sovittautuivat istumaan rattaiden laidoille, ja saatto alkoi edetä peräkylän kuopista aaltoilevalle tielle. Kylän kohdalla miehet erkanivat ruumisrattaiden jäljessä kulkevasta jonosta, kävelivät kukin kotiinsa, ajoivat katoksista valmiiksi valjastetut hevosensa kulkueeseen ja istuttivat naiset vierellensä. Ja taas Järvituitun väki oli matkasaatossansa. Edellä kulkivat mustalaiskuormaa muistuttavat kirsturattaat, ja niiden vanassa tien tavallisin ilmiö: valjastettu hevosjono.
Ruoska-Juones oli laskiaisyön jälkeen ensimmäistä kertaa ohjasperissä kiinni, ja hänestä tuntui, niinkuin hän olisi parhaillaan ajamassa entisyyttänsä hautaan ja takana tulisi saattona koko se ympäristö, jonka keskestä hänen täytyi nyt jättäytyä syrjään. Juones tuskin huomasi vieressänsä levottomasti siirrättelevää, hyvissä mielissänsä ähkivää Ristiania ja tuon tuosta huokauksella itkuansa aloittavaa Lovissaa. Yksitoikkoinen kangasmaisema ahdisti Juoneksen ajatuksen yhä syvemmälle tuonoisen päätöksen murheeseen, joka oli taas alkanut jäytää mustissansa liikkuvien ihmisten näkemisestä.
Pitkäksi venynyt ruumissaatto tiivistyi jälleen kirkonmäellä arkun ympärille ja työntyi pian arasti vihertävälle hautausmaalle. Juones ja moni muu saaton ukko jäi hevospuomille tarinoimaan juuri enteilevän ajokauden mahdollisuuksista vierailta kyliltä kirkolle ajaneiden miesten keralla. Mutta Juones ei sietänyt kuitenkaan pitkälti seurata hänelle aran puheuoman aukomista, ja hän käveli kankein jaloin kiviaidan tukevaan nojaan ja alkoi katsella kirkosta purkautuvien ihmishyökyjen pirstaantumista kyläkujasten mutkiin.
Kirkonkello vavahdutti pian kuulasta kevätilmaa kumakoin, toistuvin lyönnein. Puomilta pyörrettiin raisuiksi ikävystyneitä hevosia isolle rautaportille. Naisista täyttynyt kirkkotarhan aukeama tyhjeni nopeasti.
Puomilla seisoskellut Tuutija-Mikko asteli Juoneksen luo.
— No — mitä katselet?
— Katselenpahan vain taivaan toilauksia!
— Kuinkas vojot ovat?
— Ei tässä oikein kehumista ole eikä tule! Taitaa tämä jalkojen ylenaikainen jomotus jättää minut tupaukoksi ihan kerrassaan.
— Ohhoh!
— Voi veikkonen, kun tässä onkin ollut tuumimista, miten tämän elämänlatvan lautsimisen saisi kunnolleen suoritetuksi.
— A eihän hiirikään ruiskekoon kuole: onhan sinulla rahapeitto ja pellonselkä, lautsit niiden turvissa.
— Niinhän sitä äkkinäinen luulisi, mutta kun on ikänsä tottunut istumaan kuskipukin räystäällä ja katsomaan tienpielien vilinää, niin tuntuu tupaukoksi jääminen samanlaiselta kuin se silloinen kiven sisässä oleminen, uskotko?
— Katsohan, miks’en uskoisi! Mutta kerranhan on kuitenkin joka ukon vyyhdettävä ohjakset ratkaisevasti valjasnaulan hyviksi. Käännänpä tässä erään mieleeni juolahtaneen ajatuksen sinulle ehdotukseksi. Viime viikolla minä vasta älysin, että Ristian on heksa mies, liian heksa elääkseen köyhänä. Mutta hänen kirouksenaanhan on se, että hän vain kesällä pystyy kiristämään saamisistaan hevosenostorahoja, ja kun kesää aina seuraa viraton syksy, tulevat ne väkisinkin syödyiksi, vaikk’ei olisikaan erikoisen avokoura. Niin. Kun sinä nyt aiot jäädä tupaukoksi, niin anna Ristianin ajella hevosellasi ja pankaa te sitten rahat puolekkain. Siinä elätte silloin molemmat. Ja niin heksa mies kuin Ristian todella on, sietää häntä kyllä auttaa. Tässä tapauksessa kävisi teille molemmille vaikka kuinka sujakasti. Vai mitä?
Juones haristeli ällistyneenä silmiään ja tokaisi hetken kuluttua:
— Voisihan tuo olla niinkin! Kunhan tässä nyt tuumitaan.
— Tuuma ei tunnu missään, mutta teko tuntuu!
— Kuka tiesi, kuka tiesi.
Väki palasi haudalta. Hevospuomilla käteltiin ja hyvästeltiin Ristiania ja Lovissaa. Ristian kiitteli ja esitteli vielä mesimarjarokkaansa, mutta kaikki valittelivat kotikiireitänsä ja ajoivat tiehensä. Ja niin jäi Ristian perheineen kaljulle kirkonmäelle Juoneksen keralla. Mutta jokaisen lähtevän hevosen jälkeen hän sinkosi vielä kestien tutun toistokutsun:
— Tulkaahan huomenna pohmeloimaan!
Hevosta kääntävää Juonesta pyrki naurattamaan, ja hän letkautti
Ristiania:
— Tuskin niille kenellekään näistä hautajaisista pohmeloa kihoaa!
Juones tuumi kotimatkalla Tuutija-Mikon ehdotusta ja oli jo ilmaista sen Ristianillekin. Mutta kun hän tarkasteli vieressänsä istuvan Ristianin kasvojen kiihkeätä ilmettä, päätti hän jättää uutisen toiseen kertaan ja antaa Ristianin olla jo nykyisenkin hyvänmielen pyörrytyksessä.
Tuskin oli päästy kunnolla veräjälle, kun Ristian jo loikkasi maahan ja lapsillensa huudellen juoksi tupaan. Lovissa kielteli Juonesta lähtemästä, mutta tämä vetosi hevoseensa, ja niin jäi kääpiötorpan väki yksin unensa riemuihin.
Heti ensiksi näki mesimarjarokka kyytinsä; sitä apettiin melkein käsillä ahnaasti hotkiviin suihin eikä lopetettu, ennenkuin koko perhe oli syönyt itsensä pavuksi.
Sitten Ristian johdatti jäykkyydestä ähkivät lapsensa metsään, pienelle lammikolle, joka oli talven lumien muistoa, ja keräytti mukana tuotuun kannelliseen vasuun isoja sammakoita. Lapset kahlasivat iloisesti mekastaen lammikossa, suikkasivat tuon tuosta kätensä nuolena veteen ja nostivat sieltä keltavatsaisia konnikaisia, joita kirkuen juoksuttivat isällensä. Monta keväistä hetkeä oli jo luikahtanut iltaa kohden, kun Ristian palasi lammikolta täyteläisin korein, perässänsä lapsien ihmettelevä katras.
Ristian asteli kantamuksinensa suoraan tupaan, aukoi maitokannujen kannet ja sujahdutti koristansa jokaiseen kannuun kiihkeästi lipikoivan sammakon. Lapset seisoivat suut auki ja hämmästyneinä.
— Kuulkaa nyt, kun isä neuvoo teitä! Jos milloin on maitoa paljon eikä ole kellaria, niin täytyy kannuun laskea konnikainen, se pitää maidon kylmänä eikä laske piimiintymään.
Ja lapsille riitti pitkäksi aikaa riemua heidän nykiessään kannujen kansia auki ja katsellessaan maidossa notkeasti vellovia hoikkakinttuisia sammakoita.
Sitä todeksi muuttunutta kylläisyyden unta kesti ratapölkkytuvalla ummelleen kolme viikkoa.
Ensiksi syötiin kota tyhjäksi, ja siihen meni monta päivää. Sitten nosteltiin aitan herkut näkyville ja hävitettiin ne, ja siihen meni taas monta päivää. Illoin lähti tuvalta loikkimaan pari maidossa pöhöttynyttä sammakkoa kohti metsälammikon vapautta.
Joka päivä kääpiötorppalaiset söivät itsensä käämeiksi, ja kun sitten eräänä päivänä uni repesi ja sen takaa näkyi tyhjiä paikkoja, lähtivät lapset Ristianin käskystä viemään tyhjiä kannuja ja nyyttiriepuja Järvituittuun.
Ristian pujotti kannut kahteen pitkään vartaaseen ja solmi rievut näiden ympärille jäniksenkorville. Kylläisyyttä uhkuvat lapset kiersivät nyt Järvituittua, kuten heidän isänsä oli tehnyt viikkoja aikaisemmin, riuvut olalla ja kasvoilla neuvoton ilme. Yksi lapsista piipahti aina tupaan ja toi mukanansa ulos ihmettelevän emännän valitsemaan omaansa. Ja tämä saatto herätti taas Järvituitussa yhtä paljon riemua kuin aikanaan Ristianin kutsukiertely. Melkein tuntemattomiksi lihonneet, kannuja kantavat lapset kulkivat naurun siemeninä pitkin ja poikin Järvituitun kylää, jossa kertautuivat kaikki ratapölkkytupalaisten äskettäin aiheuttamat puheet, sutkaukset ja naurut.
Mutta metsäpälvekkeellä alkoi taas köyhyys ärtyä.
V.
Järvituitun aitovierillä oli tuomien keltaantuvaa kukkasadantaa. Tupien aurinkoseinustoilta oli jo kärrinpyörien tervaiset kehät nostettu kuivanruskeina akselirautojen neniin. Odoteltiin helluntaipyhiä, jolloin pietarilaiset saapuisivat laumoittain kannakselaisiin kyliin vuokraamaan kesähuviloita, mielissänsä toivomus järven ja tattimetsän läheisyydestä.
Ja kesä alkoi taas ajuriparven rynnäköllä asemalle. Kapakkapihalle syöksyi kirein ohjaksin holhottuja hevosia, ja ukkojen äänissä kertautui maisemien kirkkaus. Auringon herätyshuuto oli saanut kiihkeän vastauksen.
Metsäpälvekkeiltä ravasi hevonen valtatielle raisuna ja elävissään. Ristian istui kuskin räystäällä ja sivalsi tuon tuosta ohjaskaaren ajokkinsa lautasille. Ja lyömiseen tottumaton hevonen lennätti rattaita kuin säikky varsa.
Ristianin mielessä velloi taas läkähdyttävä hyvänmielen pyörrytys. Hän, housurikko mies, ohjasperissä kiinni ja viilettämässä puomille, uuteen unien valtakuntaan, tuhannesti toivottuun ja menetettyyn. Yhtenä aamuna, varsin köyhänä aamuna, Ristian oli saapastellut Juoneksen tuvalle puhumaan niistä kolmesta rusinaruplasta. Mutta Juones yllättikin hänet, ja sikäli olivat onnen portit auki: hänelle hevonen ja Juonekselle ajorahoista puolet. Ja sitä päätöstä, joka oli hukkunut kääpiötorpalla monenpäiväiseen, ruoattomaan iloon, Ristian ajoi nyt alkamaan. Ensimmäistä kertaa hän nyt vasta näki, miten iloisesti maiseman ranta juoksi hevosmiehen rinnalla ja miten rattaiden hurma soitti korvan täyteen matkariemua.
— Hei!
Ja taas loisahtivat ohjasperät herkille lautasille.
Mutta kapakalla Ristian vasta oikein sai tuntea uuden elämänsä ihmeen. Hän ehti sisälle juuri parhaaseen hälinään, kun Tuutija-Mikko huudettiin ajurivanhimmaksi. Ristianista tuntui, niinkuin näkymätön käsi olisi painanut hänet ovipieltä vastaan seisomaan ja estänyt hänet työntymästä ukkojen sakeaan ryhmään, joka parhaillaan piiritti Tuutija-Mikkoa ja heitti tämän äkkiä ilmaan, kahdesti, kerran kolmattakin, vaikka heikommin. Piiskaryypyt viskattiin suihin, ja Tuutija-Mikko oli nyt ajurikaartin arvoukko. Pian huomattiin Ristianin epäröivä ovipielessä seisoskelu, ja hiljainen kuiskaus alkoi kiitää pöydästä pöytään.
* * * * *
Vasta puomille ajettaessa Ristian alkoi selvitä ja kerätä juuri sattuneita tapahtumia yhteen. Äkkiä oli kapakassa ukkolauma puuroutunut hänen ympärillensä ja huonetta oli vapisuttanut moniääninen huuto:
— Ja nyt nostetaankin Ristian vossikaksi!
Hän oli lennähtänyt ilmaan, monestiko — sitä nyt oli aika lukea. Hän oli nähnyt vain tuttujen, kirkastuneiden kasvojen olevan välisti silmien, välisti varpaiden tasalla. Ja näistä etääntyvistä ja lähenevistä kasvoista oli noussut huuto, joka oli tehnyt hänet muiden vertaiseksi. Se olikin sekoittanut ihan tarkkaan Ristianin huomiokyvyn. Hänelle oli ojennettu piiskaryyppyjä, jotka läpäisivät rinnan kuin tuliset siimat. Ja Ristian oli itkenyt hyvästä mielestä, läkähdyttävästä, äärettömästä onnesta. Hän oli muitten mukana joutunut kartanolle mieskehään, seurannut ymmällään arpomisen vaiheita ja saanut kaiken kukkuraksi mieleensä arvannipistyksestä huumaavan jännityksen, joka oli purkauduttuaan jättänyt kädet vapiseviksi kuin nurkka-ukolla. Ja kun lähtömelu oli selvittänyt ajurit pitkäksi, eteneväksi jonoksi, havahtui Ristian vasta tajuamaan, mitä oikein oli tapahtunut: hänen kaukaisin unensa, sahapukilta siirtyminen kuskipukille, oli nyt huudettu todeksi kaikilla Järvituitun ajuriäänillä.
Puomilla ukot neuvoivat Ristianille tarkasti ajuritapoja ja hevosen ohjailemista sakeassa liikkeenvilinässä. Ristian ahmi uutterasti kaikki neuvot muistiinsa ja kertaili niitä itseksensä päästä päähän, aina välillä vielä kysäisten varmuuden vuoksi lähellä seisovilta jotakin ongelmalliselta tuntuvaa seikkaa.
Ukoilla oli tiedossa hyvä ajopäivä, sillä vuokraamaan tulleet herrasväet antoivat heidän ajella seutuja pitkin ja poikin etsiessään sopivia kesähuviloita itsellensä. Ja ukot tekivät mahdollisimmin loivia kaarratteluja ja venyttivät matkoja soveliailla poikkiteitten pätkillä ja edestakaisinajeluilla.
Ja juna saapui: kesän ensimmäinen vierastäyteinen juna. Vaunuista purkautui ihmisten kirjava paljous, joka tasoittui pian ajuripuomin rattaille ja hajosi siitä teitten käänteisiin ja sitä mukaa kohti puhtaiksi pestyjä huviloita ja kuloharmaasta kirkkaiksi haravoituja puistonurmikoita.
Peltoaukioitten kohdilla koristivat ojanräystäitä rentukoiden keltaiset pälvet, ja niistä katkottiin ohitse ajettaessa suuria sylitäytisiä rattaille. Ilakoitiin ja osoiteltiin hämmästyksestä huudahdellen maisemien puhtaita muotoja.
Ristianin kärreille osui tanakka, haarapartainen herra, joka istui sateenvarjo somasti polvien välissä ja pyöritteli sen hopeakirjailtua koukkua. Ristian oli aluksi ihan ymmällä. Hänestä tuntui, niinkuin hän olisi kuljettanut rattaillansa kallista, särkyvää aarretta, jota vaani tuho pienimmänkin raitiouppoaman aiheuttamassa tärskähdyksessä. Henki kurkussa hän ohjaili hevosta, tähystellen kaula pitkänä allansa vilistävän tien pintaa ja sen kuoppia. Mutta pian alkoi herra ahdistaa Ristiania kaikennäköisillä maalle tulleen kaupunkilaisen kyselyillä. Kun Ristian kuuli takanansa istuvan herran tuttavallisen äänen, ei hän tahtonut saada yht'aikaisen hyvänmielen puuskan lannistamana sanaa suustansa, vaan sieppasi hatun päästänsä ja kumarrellen nyökytteli vain päätänsä vastaukseksi. Vasta uudistettu kysymys sai sanoja vastaansa. Ja siitä Ristian äityi haastelemaan herran keralla pitkän tuokion ja osoittelemaan tien mutkien takaa sukeltavia maisemanäkyjä, kunnes rattaat äkkiä törmäsivät suureen tienpainumaan ja hätkähdyttivät Ristianin taas tähyilemään tien juoksentaa.
Päiväkuntaisen ajon mittaan Ristianille selvisi, että herra oli nimeltään Rasutovi, että hänellä oli Mustallamerellä laiva ja Pietarissa pankki ja makasiini ja että hän halusi vuokrata tattimetsän rajasta jonkin ison huvilan. Ja sitä ajeltiin etsimässä jokaisesta Järvituitun puutarhasta.
Kylän laitamassa, vastapäätä töykeää kuusikkometsää, oli korkea, sileänurkkainen huvila, keltaiseksi maalattu ja puiden varjojen risteyksessä. Ristian ja Rasutovi ajoivat jo kerran sen ohitsekin, mutta palasivat pian takaisin, kiertelivät sen nurkitse moneen otteeseen ja kurkistelivat akkunoista hämäriin huoneisiin. Rasutovia miellytti metsän läheisyys ja liikahtamaton hiljaisuus, ja hän käski ajamaan huvilan vuokraajalle.
Ristian lasketteli rattaita töyttäileviä kujasia pitkin Hiopin tuvalle ja juoksi hevosensa seisatettuaan sisälle.
— Missä Hioppi on? Arvatkaa nyt pitää tämä Rasutovi! Tällä on laiva ja makasiina ja pankillinen rahoja! Missä Hioppi on?
Ällistynyt vaimoväki sai viimein selvitetyksi, että Hioppi oli itse äsken ajanut huvilalla erään herran keralla, mutta se ei ollut varmaankaan kelvannut, koska Hioppi oli ajanut vielä rantahuviloille päin eikä asemalle. Mutta yhdet avaimet olivat vielä tuvassa, ja ne annettiin Ristianille sekä käskettiin kaikin mokomin suostutella herra vuokraamaan huvila. Ristiania kutsuttiin sitten ajon loputtua iltakahville.
Ristian ja Rasutovi pyörsivät uudelleen huvilalle ja kävelivät sen kosteissa, ummehtuneissa huoneissa. Ristian kiitteli parhaan kielitaitonsa mukaan huvilan hyvyyttä ja maiseman kauneutta ja tunsi jo nenässänsä iltakahvin hajua.
Ja Rasutovi päätti kuin päättikin vuokrata Hiopin huvilan. Hän jakeli Hiopin naisväelle sarjan pesemis- ja tuulettamiskäskyjä, osoitti sormellansa almanakasta perheensä saapumispäivän ja nykäisi lompakostansa käsirahaksi sadanruplan keltapintaisen setelin.
Ristian kyyditsi Rasutovia asemalle niinkuin vanhaa, hyvää tuttua. Hän puhua solkkasi oman elämänkertansa ruodon Rasutoville katkonaisin tokaisuin ja kuvailevin kädenvetäisyin. Kuopista ei ollut enää väliä, Ristian huomasi jo, että kuskiukko on herra linnallansa, jonka ohjasotteeseen on suuren ja sorjankin alistuminen.
Iltapäiväjunille kerääntyi suuri joukko poislähteviä pietarilaisia. Tuon tuosta hyömähti asema-aukealle rattaita, joilta purkautui lompakoitansa availevia herroja. Ajurit nostelivat kiiltävälippaisia lakkejansa ja toivottelivat matkaonnea kyydittävillensä sekä ajoivat kapakalle.
Kun Rasutovi laskeutui rattailta maahan ja avasi lompakkonsa, takertui Ristianille henki taas kurkkuun, ja käsi repäisi lakin näkymättömiin selän taakse. Ristian huomasi Rasutovin lompakosta nousevan kaksi jäykkää seteliä ja työntyvän häntä kohden. Ristian ihmetteli sanattomana sormiensa nipistykseen joutuneita rahoja, joista toinen oli kahdenkymmenenviiden ja toinen kolmenruplan seteli. Edellisen osoitti Rasutovin turpea sormi tulevan ajorahaksi ja jälkimmäisen sajurahaksi. Ristian tunsi notkistuvansa kuin voidetta saanut aisaremeli ja hän kumarteli Rasutovia hyvästijäämään. Kun Rasutovi vielä tarjosi kättä Ristianille, kertautuivat hänen mielessään yhtenä silmänräpäyksenä kaikki päivän riemut, ja hän kompuroi kuskipukille niinkuin humala olisi niittänyt häneltä jalat alta pois. Ja ohjasperää selkäänsä saanut hevonen syöksyi suoraan kapakkakatokseen ja töksähdytti vauhtinsa äkisti vasta pilttuun edessä. Kiivas seisahdus taittoi Ristianin kuskisermin ylitse ja vauhti jatkui vielä Ristianin nenän uppoamisessa hevosen hännänjuureen. Katoksessa naurettiin ja kyseltiin Ristianilta mukavia.
Hartain mielin Ristian oikoi taskunsa sokkeloista Rasutovin antamat rahat ja käänteli niitä kankein sormin, silmiensä edessä kuva kääpiötorppansa elämästä ja sen alituisesta köyhyyden masennuksesta. Ympärillä ukot kaskuilivat uljaankeltaisten teelasiensa takaa päivän vuokrailuajojen vaiheita ja hahmoittelivat kesän ensimmäisestä päivästä jo suoraa tapausviivaa päin syksyn harmautta; kaskuilivat ja nauroivat.
Ennenkuin kapakkavaimo ehti kysyä Ristianilta tämän pöytäaikeita, pujahti Ristian ulos, irroitti hevosensa ja pakeni nopeasti kotia kohti. Ristianin mielessä läikehti halu viedä heti osa omasta onnestansa Lovissalle ja lapsille, eikä hän raatsinut jäädä kapakalle särkemään rahojansa.
Hiopilla Ristian joi iltakahvit ja alkoi kehua Rasutovia:
— Kyllä sen näki jo kokkapäisestä sontikasta, jotta hopialla ukko on sen maksanut. Ja vaikka on hänellä Pietarissa makasiina ja rahapankki ja laiva merellä, niin eikös vaan tupannut kättä asemalla, jotta prossait Kristian Petrovits! Eikä sitä näin köyhälle vaan joka herra kättä sökötä, se on selvä. Rahaa sillä on jotta rutajaa. Kysyi minulta: Kristian Petrovits, a kuin elät, a kuin tulet toimeen? Minä vastasin, että sellaistahan se on köyhän asia — kun nukkui, niin jäi iltasetta. Silloinkos Rasutovi taputti olalle ja sanoi, jotta haroossi puitit, patastii vaan. Ja kun asemalla rahan antoi, niin antoi, ettei kahdesti katsonut lompakkoonsa. Itsestään sieltä ruplat nousi, niin oli niitä sakiassa. Hyvä on mies ylen, Rasutovi, ylen on hyvä ja rikas!
Hioppi kuunteli korvat höröllään Ristianin puhetta ja kiitteli itsekseen sattumusta. Ristian joi karskisti pannun tyhjäksi, varoitteli naisia pesemään huvilan puhtaaksi ja alkoi ajella kotikujasille.
Ruoska-Juones nojasi veräjään ja seurasi rattaiden lähenemistä. Jo kaukaa Ristian alkoi viittoilla ja huudella Juonekselle. Veräjälle tullessaan Ristian heilutteli setelejänsä korkealla päänsä päällä ja hyvitteli äänekkäästi päivän tapauksia. Kolmeruplaisella Ristian maksoi hautajaislainansa ja sai isommasta setelistä puolet itsellensä.
Katoksessa Juones neuvoi Ristianille valjaista jokaisen nitvaleenkin korjaamisen ja varoitteli erikoisesti Ristiania lyömästä hevosta. Aikansa puuhailtuaan hevosen ja valjaitten kimpussa ukot istuutuivat tupakoimaan ja tarinoimaan. Ristian selvitti Juonekselle vilpittömän eloisasti päivän kaikki vaiheet. Kun hän sitten kertoi Tuutija-Mikon huudatuksesta ajurivanhimmaksi, synkistyi Juones, alkoi valitella jalkojansa ja vetäytyi tupansa hämärään.
Ristian juosta hölkötti petäikkötietä mökillensä. Toinen käsi oli puristettu nyrkkiin ja siinä olivat päivän ansiorahat. Nokkelasti Ristian väisteli tienpintaan korkealle kuluneita juuria ja loikkasi toisinaan tarpeettoman yläsittäin.
Kääpiötorpalla puhuttiin ja suunniteltiin myöskin sinä iltana pitkälti tulevaisuuteen. Ristian antoi jo hevosellensa nimenkin — Rasutovi — ja lapset yltyivät vaatimaan siltä varsaa.
Ristian käyskeli sinä iltana perheensä keskuudessa ylpeänä kuin poikiansa toruva metso. Hän kutsui lapsensa riviin, tarkasteli heidän ahavan jäytämiä jalkojansa, haki aitan sopukasta ruostuneen läkkitölkin ja valahdutti sieltä sormiinsa pitkän tervaräänikän. Sitten hän siveli kivusta kirkuvien lapsiensa verestäviin jalkateriin leveitä tervajuomuja ja ähki tärkeänmakuisena jokaiselle sipaisulle vahvistuksen:
— Minkä teet kerran, niin tervaa!
Lapset leikkivät varpaitansa kipristellen pihalla ja pysähtyivät tuon tuosta huutelemaan päin metsäseinää, josta kimposi kaikuja lyhyinä loppukertoina, viekoitellen heitä yhä uudestaan sointuviin loilotuksiin ja loruiluihin.
Ilta oli merkillisen pitkä ja lämmin. Äänet mökin pihalla eivät ottaneet millään sammuakseen. Vasta aavemaisen yölinnun vuhahdettua pihan ylitse pujahtivat lapset tupaan ja metsänlaita jäi yöhiljaiseksi ja tyyneksi.
VI.
— Kristian Petrovits! Kristian Petrovits!
Ristian hätkähti ja nousi kuskipukille seisomaan nähdäkseen paremmin junasta purkautuvan ihmisjoukon taakse, josta päin huuto kuului. Pian huomasi hän Rasutovin haaraparran työntyvän ulos eräästä vaununikkunasta ja hetken perästä koukisteli samasta akkunasta käsi kutsua tehden. Ristian sitoi ohjasperät puomiin kiinni ja juoksi junan vierelle. Avatusta akkunasta alettiin heitellä hänelle nyyttejä, koreja, matkalaukkuja ja monenlaista myttyä.
— Hioppi! Hioppi!
Nyt huusi jo Ristian, hädissään tavaran paljoudesta, Hioppia avuksensa.
Ja Hioppi juoksi Ristianin luokse ja alkoi kannella tavaroita rattaillensa. Pian laskeutui Rasutovi vaimoineen, lapsineen ja palvelijoineen asemalaiturille ja kätteli Ristiania tuttavallisesti, kysellen huvilan kuntoa ja pääsyä sinne.
Kaksin täyteen ahdetuin rattain lähdettiin Hiopin huvilalle. Pyörät vihlaisivat vähän väliä ilkein äänin rattaiden siipiin. Juoksuun pakotetut hevoset hellittivät vauhtinsa hitaaksi. Lapsien sormet ojentuivat alinomaan osoittelemaan paikkoja, ja he huutelivat kyselyjänsä. Ja vastausta odottamatta he siirtyivät taas uusiin kysymyksiin ja ihmettelyihin.
Huvilalla olivat Hiopin naisväet vieraita vastassa ja opastivat Rasutovilaisia huoneitten sokkeloihin ja salaisuuksiin. Ukot saivat tavarakuitit kukkaroihinsa ja ajoivat uudestaan asemalle hakemaan kuormantäytettä Rasutovin pakaasissa tulleista kimpsuista.
Mutta pakaasihuone oli jo lukittu, ja Ristian sekä Hioppi ajoivat kapakalle odottelemaan sen avaamista. Juotiin aluksi teetä ja tarinoitiin pikkuhiljalleen, mutta sitten huusi Hioppi pöytään kahdet piiskaryypyt, joista puolet lankesivat Ristianin hyvälle teolle: Rasutovin tuomiselle Hiopin huvilaan.
Ristianin viinaan tottumaton pää sai äkkiä ylpeitä ajatuksia. Hän katseli rintaansa kyömistellen ympärillensä ja totesi melkoisen kovalla äänellä kapakassa istuvat ukot vertaisikseen. Ja pitkin iltapäivän mittaa tihenivät kapakkavaimon pistäytymiset Ristianin ja Hiopin pöydässä. Milloin piti ukoille tuoda mitäkin: ryyppyjä, suolaisia, meheviä kurkkuja, rinkeleitä ja karpalo-oltta.
Kun iltajunille aikovat ajurit saapuivat kapakalle, kaulaili Ristian jo jokaista miestä ja alkoi sitten kiitellä itseänsä:
— Kun kerran lintukin lentää siihen puuhun missä on urpia, a no miks’ei Ristian sitten älyäisi missä puussa ruplat ovat käpyjä. Minulla on vaan ollut niin haimosen huono lykky, kun ämmä ja lapset ovat aina syöneet hevosenostorahat. Mutta tulevana kesänä sillä on Ristianillakin oma Rasutovi valjaissa. Ja minä olenkin Kristian Petrovits enkä mikään Pekon Ristian. Pankkiherrat sen minulle sanoivat!
— Älähän nyt liikaa äidy, hajoitat vielä humalapäissäsi tupasi, kun joudut noin suurissa ajatuksissa kotia!
— Oma minun tupani ja oma minun lupani — ränttämät senkin vaikka seinään! Ja kun minullekin oppi nyt raha tulemaan taskuun, niin nyt sitä tulee, sillä raha menee aina rahan luokse. Ja sitten minä sanonkin, että rikkaat juovat ja väkevät tappelevat!
Ukot kuuntelivat ensiksi naurussa suin Ristianin haltioitumista, mutta kun Hioppi alkoi näytellä tavaraseteleitä ja pyydellä Ristiania asemalle, alkoivat he kehoitella vakavissaan Ristiania lähtemään.
— Ei, minä panen vielä pienen koiran haukkumaan! Ämmä hoi: tavai juks ryyppy!
Silloin otti Tuutija-Mikko Ristiania niskasta kiinni ja koveni:
— Mitäs tämän lapsen kahvista ja varsan kauroista! Ala vaan yritellä asemalle, taikka revitään sinulta numerot pois kärrinperästä ja saat ajella sitten entisekseen sahapukkiasi.
Ristian älysi heittäytyä katuvaksi, kätteli ukkoja anteeksi pyydelleen ja selvitteli kaikille elämänsä ainaista köyhyyttä ja harmautta. Hioppi otti Ristiania kainalosta ja he katosivat katokseen, kapakkavaimo maksua tinkien perässä.
Rasutovilaiset odottelivat hermostuneina ukkojen saapumista, mutta heitä ei kuulunut eikä näkynyt. Rasutovi lähti etsimään hevosta, mennäkseen itse asemalle. Hän käveli metsänlaidan kujasia ja tuli pian Juoneksen tuvalle.
Juones nukkui saunassa ja Ieva kanteli vesiä kartanolla. Rasutovi alkoi pyydellä hevosta kyytiin, mutta Ieva ei ottanut ymmärtääkseen sanaakaan hänen puheistansa. Rasutovi selitteli ja viittaili, selitteli ja viittaili ja alkoi luetella valjaiden nimiä, taputteli selkäänsä ja hoki:
— Jummarra ei? Setolk, setolk!
Ieva katseli hetken Rasutovin viittomista ja melskaamista, käänsi selkänsä tälle, läimäytti kuuluvasti takamustaan ja kivahti:
— Tuossa on sinulle suomalainen setolkka! Ja niine hyvineen sai
Rasutovi lähteä.
Juoneksen tuvalta urkeni sammallaitainen tie metsän uumeniin. Rasutovi seisoi hetkisen epäröiden tien kynnyksellä ja lähti sitten verkalleen kulkemaan metsään. Soilakoissa pihkapetäjissä kahisivat repaleiset kuorikaarnat somana, jatkuvana äänenä. Tie vyötti pieniä, kanervamattoisia nummia toisiinsa ja hajosi joskus lehmipolkujen verkoksi. Rasutovi käveli hurmaantuneena ja pysähteli väliin tähyämään latvusten notkeaa tuulilainetta ja taivaan sinistä korkeutta. Seisahtaessaan Rasutovi otti aina hatun päästänsä, siveli ohimoltansa ja puheli itseksensä ihastuksen sanoja. Ja tie houkutteli häntä yhä syvemmälle metsän aarnioon.
Melkein huomaamatta tie kohosi nummi nummelta, ja kerran humahti Rasutovin silmiin avara maisema. Hän istuutui kannolle, otti hatun päästänsä ja ihmetteli.
Kirkasvetinen metsäjärvi kiilteli ilta-auringossa varjoontuvien petäjätöyräitten saarroksessa. Järven takana levisi harmaa, alakuloinen suo, jolle ei näkynyt äärtä ennen kaukaista ilmanpieltä. Joskus vetäisi nummien jätöksiin pusertunut tuulenkieppu pitkän, tiheäpoimuisen virin punertavaan vedenpintaan. Suon ja metsän rajassa kalkuttivat lypsysille matavien lehmäjonojen kellokuorot. Alkukesäinen illansuu ennusti avaraa, valkeaa yötä. Tuuli heikkeni hiljaiseksi kerkkälatvojen liikahteluksi. Kaukana suolla tuprusi paikoin usvavalkeaa raihnaisien mäntyjen lomiin. Linnut väsyivät.
Rasutovi unehtui pitkäksi aikaa istumaan kannon nenälle, ja kun hän viimein lähti ohimoltansa sivellen, puheli hän koko paluumatkan puoliääneen omissa suunnitelmissansa, väliin seisahtuen ja nostaen vielä kättänsä tukemaan sanojensa totisuutta.
Tavarakuormat ja polvistansa notkahtelevat ukot olivat jo saapuneet, kun Rasutovi palasi huvilalle. Palvelijat ja lapset purkivat hälisten rapuilla astialaatikoita ja vaatenyyttejä. Rouva käveli kädet puuskassa mataloituvien kuormien luona ja varoitteli äänekkäästi ukkoja käsittelemään kevyesti arkoja tavaroita. Rasutovi käveli suoraan Ristianin luo ja alkoi kysellä metsäjärven rantanummien omistajaa. Ristian sokelsi monikaarteisesti vastaan, kumarteli, jäykisteli itseänsä, töristeli huuliansa puhuessaan ja sai jo Rasutovilta leikillisen, toruvan sormennoston. Ristian ja Hioppi olivat ihmeellisen auttavaisella tuulella. He tarrautuivat kannettaviinsa kaikkine voiminensa ja tunkeutuivat joka paikkaan avusta kiihkeästi harottavin sormin. Mutta Rasutovi maksoi heille ajot ja lähetti heidät pois jo melkein heti kuormien tyhjennyttyä.
Perheen kokoonnuttua ensikertaa Hiopin huvilalla iltasamovaarin ääreen kertoi Rasutovi viipymisensä syyn ja häntä pidättäneen maiseman tenhon. Ja puheita kehitellessänsä Rasutovi äkkiä uhkasi nostattaa sinne uljaan huvilan ja kartanon ja sanoi huomenissa aloittavansa maanostelun. Kodikasta tunnelmaa luovan samovaarin valtiudessa Rasutovi istui perheinensä pitkään lasikuistilla, katseli valkeaa, ihmeellistä yötä ja suunnitteli lapsellisen vilkkaasti muutosta metsäjärven maisemaan.
Viikon kuluttua olivat metsäjärven rantatöyräät ja läheinen nummikko Rasutovin. Kaiket illat hän käveli perheinensä nummillansa ja osoitteli rakennusten paikkoja. Sitten hän pistäytyi Pietarissa, viipyi siellä pari viikkoa ja avasi perheensä luo tultuaan ison paperitorven, johon oli piirretty metsäjärven tuleva hovi.
Kymmenen ukkoa vedätti sitten pitkin kesää kaikenkaltaista rakennusainetta Rasutovin maalle. Toiset kymmenen veistivät metsissänsä hirsiä Rasutoville ja antoivat poikiensa ajaa sillä aikaa puomilla. Ja monta muuta valmistavaa työtä sukesi kesän mittaan. Kivijalka kangettiin valmiiksi, tietä levennettiin ja tasoiteltiin ja rannassa alettiin hakata kerrassaan ympärikiertävää laituriarkkua.
Rasutovi oli elävissään. Hän pistieli Pietarissa, toi tukuttain rahoja ja piirustuksia sekä seisoskeli päivät pitkät työmaillansa.
Ja Järvituitussa vainuttiin Rasutovin työmaasta kulta-apajaa. Miehet eivät enää istuneet päiväkausia kapakalla, vaan jouduttelivat omia töitänsä ja laittelivat katoksissansa työvehkeitänsä kuntoon sekä ajoivat juuri junille ehtiäkseen. Vierailta kyliltä saapui töitä kyseleviä miehiä Järvituittuun, ja kaikille luvattiin rahakasta rahtia syksyn kynnyksellä.
Tuskin milloinkaan tehtiin Järvituitussa heinää sellaisella huiskeella kuin Rasutovi-kesänä. Viikko voivoteltiin sitten sodan tyrmistyttäminä, mutta kun ei sen kummempaa kuulunut kuin Kronstadtin ja Inon harjoitusammuntaa, leikattiin pienet ruispellokkeet, vedäteltiin kaupunkiin muuttavien herrasväkien tavarat asemalle, hyvästeltiin, toivoteltiin tapaamiin ja syöksyttiin koko Järvituitun voimalla metsäjärvelle, miehin, naisin ja lapsin.
Ja töitä riitti kaikille. Naiset ja lapset haravoivat nummia, ja risuläjät paloivat tyyninä iltoina valkoisiksi savupatsaiksi. Vanhat nurkkaukot ruotivat petäjiä solakoiksi liioista oksista, miehet kaivoivat kartanorakennusten perustuksia ja vedättivät kiviä kaukaa metsälouhikolta ja lankkuja sahalta.
Ristianin elämä kohosi huiman jyrkässä kaaressa. Rasutovi määräsi hänet naisten pomoksi työmaalle, ja Ristian käveli nummitöyräillä ainainen hoputus huulillansa. Mutta miesten joukkoon hän ei työaikana liioin eksynyt, sen jälkeen kuin hänet kerran, komennoimaan tultuansa, karkoitettiin naurulla ja hameviskaali-huudoilla.
Juones myi hevosensa ja kompuroi hänkin töihin. Ristian suositteli Juoneksen kuormien lukijaksi ja lankkujen latojaksi, ja Rasutovi alkoi pitää häntä myöskin luottamusmiehenä. Ruokatunneilla Ristian ja Juones söivät aina vierekkäin ja vastailivat yksissä tuumin miesjoukon jutusteluun.
Juonekselle syksy merkitsi myöskin suurta nousua. Vilkkaaseen elämään joutuminen haihdutti vähitellen talvenkarvaiset ajatukset kuulumattomiin, ja kesän huovikkaissa, lampaanvilloissa ja saunanlämpimissä hautuneet jalat alkoivat kuontua kävelyyn ja käsi uskaltautua työhön. Ja pian Juones kaskuili ruokalomien istumilla melkein entisekseen sekä tunsi kuuluvansa taas kiinteästi Järvituitun ukkosakkiin, jonka elämä oli jo pitkät ajat ollut yhteistä ja jakamatonta.
Lauantaipäivät olivat juhlahetkiä metsäjärven työmaalla. Silloin saapui Rasutovi Pietarista. Hän pyysi aina erikoisesti Ristiania kyyditsemään itseänsä, ja Ristian toi Hiopin hevosella Rasutovin nummistoon, puhella solkkasi vilkkaasti varsiviikon tapahtumat ja töitten edistymisen sekä mielistytti Rasutovin entistä enemmän välittömyyteensä ja leikillisyyteensä.
— A kuin on elämäsi nyt, Kristian Petrovits, a kuin tulet nyt juttuun? kysyi Rasutovi taas eräänä lauantaiaamuna, ajaessaan Ristianin keralla työmaallensa.
Ja Ristian selvitti iloisesti Rasutoville nykyisen elämänsä luonteen:
— Oma sika, oma papu — a vot: oma kattilan maku!