Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen

CHIKAGO

Nykyajan romaani

Kirj.

UPTON SINCLAIR

Tekijän luvalla ["The Jungle">[ suomentanut O.A. Joutsen

WSOY, Porvoo, 1906.

Lahden Kirjapaino- ja Sanomalehti-Osakeyhtiö.

I LUKU.

Kello neljä iltapäivällä oli toimitus loppunut ja vaunut alkoivat ajaa esiin. Kaiken matkaa oli perässä seurannut suuri ihmisjoukko, jota Marija Berczynskan eloisuus oli kiihottanut. Koko valmistelu lepäsi Marijan leveillä olkapäillä — hänen tehtävänsä oli valvoa, että kaikki kävi hyvin ja kotoisten tapojen mukaan; hän ryntäili edestakasin, sysäten jokaisen vastaansattuvan tieltään, huutaen ja riidellen koko päivän mahtavalla äänellään, ja oli yleensä niin innokas valvoessaan, että muut pysyisivät tyyninä ja säädyllisinä, että hän vallan unohti oman itsensä: Hän lähti kirkosta kaikkein viimeisenä, ja tahtoen olla kaikkein ensimmäisenä häätalossa oli hän käskenyt ajurin kiiruhtamaan niin pian kuin mahdollista. Ajurilla näytti kuitenkin olevan omat arvelunsa asiasta, ja silloin Marija raivostui, avasi vaunun akkunan, pisti ulos päänsä ja puolen yläruumistaan ja selitti miehelle mielipiteensä hänen käytöksestään, ensin litvankielellä, jota tämä ei ymmärtänyt, ja sitte puolankielellä, jota mies ymmärsi. Ylhäisellä asemallaan istuen ajuri arveli asian paremmin ymmärtävänsä ja antautui väittelyyn ajettavansa kanssa, ja seuraukseksi oli tullut ylen kiivas torailu, joka kesti koko matkan Ashland Avenueta ajettaessa ja houkutteli aina joka kadunkulmauksessa uuden parven katupoikia yhtymään siihen saattueeseen, joka jo juosten seurasi vaunua.

Tämä oli onneton seikka, sillä paljon väkeä oli jo kokoutunut häähuoneen ulkopuolelle. Soitto oli jo alkanut, ja kauvas kuultiin yhden sellon yksitoikkoinen "brum, brum" ja kahden viulun surkea vikinä. Heti kun oli huomannut kansanpaljouden, Marija äkisti keskeytti kyselynsä ajurin esivanhemmista sekä hypähti alas ajopeleistä ja raivasi itselleen tien hääsaliin. Sinne onnellisesti päästyään hän kääntyi ympäri ja rupesi tyrkkimään väkeä vastapäiseen suuntaan, koko ajan huutaen "Eik! Eik! Uzdaryk-duris! (Tule! Tule! Avaa ovet!)" tavalla ja äänensävyllä sellaisella, että orkesterin hälinä siihen verrattuna tuntui keijukaisten soitolta.

"Z. Graiczunas, Pasilinksminimams darzas. Vynas. Sznapsas. Iloisten puutarha. Viinejä ja liköörejä. Yleinen päävarasto" — oli luettavana kyltillä, joka riippui huoneuston ulkopuolella. Lukijaa, joka arvattavasti ei ymmärrä litvankieltä, ilahuttanee saada tietää, että kysymyksenalainen paikka oli erään krouvin perähuone siinä Chikagon osassa, joka paraiten tunnetaan nimellä "teurastamoiden takalisto". Niin on todella asianlaita; mutta, kuinka epätäydelliseltä, jopa suorastaan alentavalta tämän nimen täytyi tuntua jokaisesta, ken tiesi että tässä paikassa ja tällä hetkellä muuan Jumalan hienoimpia luomia, pieni Ona Lukoszaite vietti elämänsä tärkeintä tapausta, nimittäin häitään!

Hän seisoi ovella serkkunsa Marijan turvissa, vallan hengästyneenä ponnisteluistaan päästä joukon lävitse ja näyttäen tuskaiselta kaikessa onnellisuudessaan. Hänen silmissään oli ihmettelevä ilme, suupielensä värähtelivät ja hänen muuten kalpeilla pikku kasvoillaan hohti nyt punerrus. Hän oli puettu yksinkertaiseen valkoseen musliinihameeseen, ja samanvärinen ohut huntu peitti hänen päänsä. Huntuun oli kudottu viisi ruusua keltasesta silkkipaperista ja yksitoista vihreää ruusunlehteä. Käsissä hänellä oli uudet valkoset pumulihansikkaat, ja hänen seisoessaan siinä pelokkaasti silmäillessä ympärilleen liikkuivat hänen sormensa levottoman hermostuneesti. Hän tuskin voi kestää tätä jännitystä — mielenliikutus väreili hänen kasvoillaan ja värähytti tavantakaa koko hänen ruumistaan. Hän oli niin nuori — täyttänyt juuri kuusitoista vuotta — ja pienikasvuinen ikäänsä nähden, tuskin lasta suurempi; ja aivan äsken hänet oli vihitty avioliittoon — vihitty juuri Jurgikseen [lausutaan Joorghis], tähän Jurgis Rudkukseen, joka seisoi tuossa valkonen kukka uuden mustan pukunsa näpinlävessä, leveäharteisena ja tukevanyrkkisenä.

Ona oli sinisilmäinen ja vaalea, mutta Jurgiksella oli suuret mustat silmät tuuheitten kulmakarvojen ja paksun mustan tukan alla, joka kähertyi laineina korvien ympärille — molemmat sanalla sanoen muodostivat tuollaisen epäsuhtaisen parin, jommoisilla luontoemo usein saattaa ymmälle kaikki vanhat ja uudet profeetat. Jurgis jaksoi nostaa kokonaisen härän ja kantaa sen jäähdytysvaunuun ilman että hänen polviniveleensä värähtivät; ja nyt hän seisoi pimeässä nurkassaan säikähtyneenä kuin vainottu otus, ja hänen oli pakko kostuttaa kielellä huuliaan joka kerta, ennenkun kykeni kiittämään ystävien onnentoivotuksista.

Sitten vähitellen onnistuttiin erottamaan katsojat ja häävieraat hiukan toisistaan — ainakin sen verran että juhlamenoihin häiritsemättä voitiin käydä. Kuitenkin olivat ovet ja akkunat koko ajan täynnä uteliaita; ja jos joku näistä katsojista tuli tarpeeksi likelle tai näytti perin nälkiytyneeltä, pyydettiin hänen istumaan joukkoon ja ottamaan osaa juhlaan. Veselijan (häämenojen) kirjoittamattomiin lakeihin kuului, ettei kenkään saisi lähteä nälkäisenä; ja vaikka tietystikin vaikeaksi kävi Chikagon teurastamopiirin 250,000 asukkaan joukossa sovelluttaa tätä tapaa, joka oli syntynyt Litvan metsäseuduilla, niin tekivät juhlan järjestäjät kuitenkin parastaan, ja kadulta sisään juosseet lapset, jopa ympäriinsä terhentelevät ja haistelevat koiratkin lähtivät pois entistä onnellisempina. Kaikkien muodollisuuksien puute oli tämän juhlan hauskimpana puolena. Miehillä oli hatut päässä, milloin se heitä miellytti; jollei, niin ottivat he ne pois, jopa takitkin päältään; he söivät milloin ja mitä vain tahtoivat ja kävelivät ympäriinsä huoneessa mielensä mukaan. Puheita pidettiin ja lauluja laulettiin, mutta kenenkään ei ollut pakko kuunnella niitä; jos ken väliajalla halusi itse puhua tai laulaa, oli hänellä siihen täysi oikeus. Kenkään ei antanut tästä syntyvän sorinan häiritä itseään; poikkeus oli kuitenkin tehtävä lasten suhteen, joita oli yhtä paljon kuin kutsuvieraita. Lapsille ei oltu osotettu mitään erityistä paikkaa, ja sen vuoksi määrättiin muuan salin nurkka heidän kehtojaan ja vaunujaan varten. Näissä nukkuivat pienokaiset, kolme tai neljä yhdessä, ja ne heräsivätkin yhdessä, milloin niin sattui. Ketkä olivat tarpeeksi isoja ulottumaan pöydälle, ne kiertelivät ympäriinsä tyytyväisenä makostellen makkaroita tai lihaisia luita.

Huone on noin yhdeksän neliömetriä avara, paljain, valkeiksi maalatuin seinin, joilla riippuu vain almanakka ja kuva jostakin kilpa-ajohevosesta. Oikealta johtaa ovi krouviin, mistä näkyy muutamia kuokkavieraita häitä tirkistämässä sekä tiski, jonka takana seisoo krouvari, puettuna tahrautuneeseen valkoseen pukuun, vahatuin viiksin ja huolellisesti öljytty hiuskiehkura liimattuna toiselle ohimolle. Vastapäisessä nurkassa seisoo kaksi pöytää, jotka valloittavat kolmannen osan huoneesta ja notkuvat erilaisten kylmien ruokien alla, joita ne, jotka vielä ovat nälkäisiä, antavat hyvältä maistua. Toiseen päähän, missä morsian seisoo, on sijoitettu iso hääkakku, keskellä konvehteista rakettu Eiffel-torni ja sen ympärillä sokerisia enkeleitä ja ruusuja sekä keltasia, vihreitä ja punasinerviä kynttilöitä. Taustassa olevan oviaukon kautta voi katsella keittiöön, jossa huomaa savuavan ja sähisevän hellin, ympärillä parvi ahkeraan kiherteleviä naisia, nuoria ja vanhoja. Vasemmanpuoleisessa nurkassa, pienellä tilapäisellä lavalla istuu kolme soittoniekkaa tehden epätoivoisia ponnistuksia saadakseen läsnäolijat kuuntelemaan heidän soittoaan; edelleen lapsia, jotka yrittävät samaa, ja avoin akkuna, josta utelias väkijoukko imee sisäänsä näkemäänsä, kuulemaansa ja haistamaansa juhlailoa.

Äkisti lähenee paksu höyrypilvi, jonka takaa voi erottaa täti Elisabethin, Onan kasvatusäidin — Teta Elzbietan, kuten häntä kutsutaan — joka kantaa muhennettua ankkaa isolla vadilla. Hänen perässään astuu pieni Katrina horjuen hänkin samallaisen kuorman alla; ja pari minuuttia myöhemmin tulee vanha isoäiti Majauszkiene, sylissään mahtava keltanen malja täynnä höyryäviä perunoita. Siten tulee vähitellen kaikki valmiiksi kemun alkamiseen — pöydällä on siankinkku sekä vadillinen hapankaalia, keitettyjä riisisuurimoita, makkaraa, isoja läjiä viidenpenninleipiä, maitokolpakoita ja kuohuvia olutkannuja. Muutama askel taempana on ryyppytiski, jolta jokainen voi tilata mitä haluaa, tarvitsematta maksaa mitään. "Eiksz! Graicziau!" (Tule tänne! Pian! Pian!) huudahtaa Marija Berczynskas syöksyen keittiöön, sillä hellillä on enemmän ruokaa, joka pilautuisi, jollei sitä syöty lämpimänä.

Meluten, nauraen ja leikkiä laskien vieraat viimein asettuvat paikoilleen. Nuoret miehet, jotka tähän asti ovat ryhmittyneet ovensuuhun, tulevat rohkeammiksi ja lähenevät pöytiä, ja ujo Jurgis joutuu kokeneempien pilanteon esineeksi, kunnes hän vihdoin uskaltaa istua morsiamen oikealle puolelle. Morsiusneidot, joiden arvonmerkkinä on paperiseppeleet tukassa, tulevat sitte järjestyksessä, ja viimein tulee muitten vieraitten, vanhain ja nuorten, poikien ja tyttöjen vuoro. Hilpeä tunnelma tarttuu myöskin kookkaaseen krouvinrenkiin, joka kahmasee mahtavan palan muhennettua ankkaa; yksinpä lihava poliisikin — jonka tehtävänä myöhempään yöllä on käydä väliin ja erottaa tappelupukarit toisistaan — vetää tuolin esiin ja ottaa paikkansa pöydän ääressä. Koko ajan kirkuvat puolikasvuiset lapset ihastuksesta, pienokaiset parkuvat vaunuistaan ja koreistaan, kaikki laulavat, nauravat ja kertovat juttuja — mutta kaiken melun ja sorinan halki kuuluu Marija-serkun kireä ääni, joka antaa käskyjä soittoniekoille.

Soittoniekat — niin, mitenkä heitä oikein kuvailisi? Koko ajan ovat he olleet täällä ja soittaneet mitä hurjimmasti — koko tämä näytelmä pitäisi oikeastaan kuvailla musiikin avulla. Soitto se tekee juhlan siksi mikä se on — soitto se muuttaa pahaisen krouvin perähuoneen teurastamoiden synkimmässä takalistossa tenholaksi, ihmemaaksi, pilventakaiseksi enkelien asunnoksi.

Pikkuinen mies, joka tätä kolmikkoa johtaa, on kerrassaan innostunut lajissaan. Hänen viulunsa ei ole vireessä eikä käyrä ole hartsattu, mutta hän on sittekin taiteensa innostama — runottaret ovat laskeneet kätensä hänen päälleen. Hän soittaa, kuin häntä olisi riivannut ei vain yksi piru, vaan kokonainen parvi pirulaisia. Niitä voi aavistaa ilmassa hänen ympärillään, vimmatusti potkivina; ne polkevat tahtia näkymättömillä jaloillaan, ja kapellimestarin hiustupsut kohoavat pystyyn hänen päässään ja hänen silmämunansa tunkeutuvat ulos aukoistaan, kun hän koettaa pysytellä mukana niiden huimassa vauhdissa.

Tamoszius Kuszleika on hänen nimensä, ja hän on itsekseen opetellut soittamaan viulua, joutilaina iltahetkinä kotiin tultuaan, työskenneltyään koko päivän teurastamossa. Hän on paitahihasillaan, ja hänen liivinsä on täynnä kullanvärisiä hevosenkenkiä, jotka vuosien mittaan ovat tuntuvasti valenneet, ja hänen keltaraitainen paitansa muistuttaa pipariminttukonvehtia. Sotilashousut, vaaleansiniset punasilla sivusnauhoilla, antavat hänen persoonalleen jonkinmoista mahtavuutta, joka hyvin sopiikin soittokunnan johtajalle. Hän on vain viisi jalkaa pitkä, mutta sittekin ovat housut pari sentimetriä liian lyhyet, niin että voisi olla syytä ihmetellä mistä hän ne on saanut, mutta sellaista ei nyt ajatella.

Sillä hän on taiteeseensa innostunut mies. Jokainen tuuma hänessä on innostunut, voisipa sanoa itsenäisesti innostunut. Hän polkee tahtia oikealla jalallaan, pudistelee päätänsä ja heiluttaa yläruumistaan; hänen pienet kuivettuneet kasvonsa näyttävät vastustamattoman naurettavilta; ja kun soittokappaleessa tulee jyrkkä nousu, vetäytyvät hänen kulmakarvansa yhteen, hänen huulensa liikkuvat ja silmälaudat värähtelevät ylös ja alas — yksinpä hänen kaulahuivinsa päätkin ovat liehuvassa liikkeessä. Silloin tällöin hän kääntyy tovereihinsa päin, nyökäten, komentaen, huitoen käyrällään — joka tuuma hänessä vetoo runottarien nimessä heidän ylhäiseen kutsumukseensa.

Molempia toisia soittoniekkoja tuskin muuten kannattaa mainitakaan samassa hengenvedossa kuin Tamosziusta. Toinen viuluniekka on slovakki, pitkä, luiseva mies, jolla on mustasankaiset kakkulat nenällä ja kasvoissa ilme, joka muistuttaa kiusatusta hevoskaakista; piiskansivallukset kiiruhtavat sitä hetkeksi juoksuun, mutta sitte se taas palaa entiseen hölkkäänsä. Kolmas soittajista on melkoisen lihava, hänellä on pyöreä ja punanen, milteipä tunteellinen nenä, ja kun hän soittaa, ovat hänen silmänsä kohotetut korkeutta kohti ja ilmaisevat sanomatonta kaihoa. Hän soittaa pitkiä baassiääniä sellollaan ja yhteissoitosta hän vähän välittää; kuulukoonpa diskantti miten tahansa, rakastaa hän sahata vain pitkiä, valittavia ääniä yhden toisensa jälkeen, kello neljästä iltapäivällä samaan hetkeen asti seuraavana aamuna — saaden palkkioksi kolmannen osan kolmikon kokotulosta, jona on dollari tunnilta.

Ennenkun juhlaa on kestänyt viidenkään minuutin ajan, nousee Tamoszius Kuszleika sijaltaan; vielä minuutti tai pari, niin hän näkyy aikovan lähetä ruokapöytiä. Hänen sieraimensa suurenevat ja rintansa kohoaa voimakkaasti — pahat henget häntä ajavat. Hän nyökkää päätään tovereilleen ja hätistää heille soittimellaan, kunnes viimein toinenkin viuluniekka ojentaa pitkän runkonsa. Pian ovat kaikki kolme jalkeilla ja lähestyvät askel askeleelta juhlavieraita, Valentinavyczia, sellonsoittaja, hinaten raskasta soitintaan, ja Tamoszius nousee tuolille.

Nyt hän tuntee olevansa seitsemännessä taivaassa, täydellisesti hallitsevansa koko näyttämöä. Jotkut läsnäolijoista syövät edelleen, toiset nauravat tai rupattelevat, mutta kenkään ei voi olla kuuntelematta Tamosziuksen soittoa. Hän ei koskaan soita oikeita säveliä, matalat äänet kuuluvat jylhältä murinalta ja korkeat kitisevät selkäpiitä karmivalla tavalla; mutta siihen ei kenkään kiinnitä huomiota, yhtä vähän kuin vallitsevaan meluunkaan — juhla ilmaisee osanottajaan omaa luonteenlaatua ja elämänkatsomusta ja miellyttää heitä niinmuodoin. Tällä tavalla he päästävät tunteitaan ilmoille; olipa tämä soitto hilpeä tai surullinen, vilkas tai valittava, intohimoinen tai uhmaava, se on heidän omaa musiikkiaan ja sitä he ymmärtävät. Chikago krouveineen ja pahamaineisine takakujineen kalpenee ja katoaa, ja niitten sijasta he näkevät vihreitä ketoja ja päivänpaisteisia virtoja, mahtavia synkkiä metsiä ja lumisia vaaroja. He muistelevat kotiseudun maisemia ja lapsuuden aikaisia tapauksia; vanhat rakkaus- ja ystävyysmuistot heräjävät eloon, muinaiset surut ja riemut esiytyvät selvinä ja kirkkaina. Siellä täällä painuu pää taaksepäin ja silmälaudat sulkeutuvat, toisaalla rummuttavat sormet pöytää. Välistä ryntää joku pystyyn ja pyytää jotakin erityistä laulua; ja silloin leimahtaa tuli Tamosziuksen silmiin, hän heiluttaa käyrää nopeassa tahdissa, viittoen tovereilleen, jotka soittavat kuin hengen edestä. Pöytäseura toistaa tuttuja jälkisäkeitä, ja sekä miehet että naiset karjuvat kuin hullut; monet kavahtavat pystyyn ja polkevat jalallaan lattiaan, kohottaen lasinsa ja juoden toistensa maljan. Ennen pitkää pyytää joku soittajilta vanhaa häälaulua, jossa ylistetään morsiamen kauneutta ja rakkauden suloisuutta. Innostuneena tämän mestarityön suorittamisesta Tamoszius Kuszleika alkaa työntäytyä pöytien lomitse sinne päin, missä morsian istuu. Vieraitten tuolit ovat vain jalan päässä toisistaan, ja Tamoszius on niin lyhyt, että hän kutittelee vieraita niskaan käyrällään aina kun hän soittaa pitkän säveleen; mutta siitä huolimatta hän raivaa itselleen tietä eteenpäin ja vaatii tovereitaan seuraamaan perässä. On tarpeetonta mainita, että sellon säveleitä vain harvoin kuuluu tämän vaikean kulun aikana; mutta vihdoin viimein ovat kaikki kolme soittoniekkaa päässeet pöydänpäähän, ja Tamoszius asettuu morsiamen oikealle puolelle ja alkaa jälleen purkaa sieluaan sulaviin säveliin.

Pien' Ona on liiaksi hermostunut voidakseen syödä. Silloin tällöin Marija-serkun töystäistyä häntä ottaa hän palasen lautaselleen, mutta enimmäkseen hän istuu tirkistellen suoraan eteensä, silmissä yhä sama ihmettelevä ilme. Teta Elzbieta on alituisessa liikkeessä, ja hänen taakseen asettuvat hänen sisarensa ja kuiskailevat hengästyneinä keskenään. Mutta Ona ei heitä kuuntele — soitto vaikuttaa häneen yhä samalla salaperäisellä viehätysvoimalla, hän edelleen ihmettelevän näköisenä ristii kätensä rinnalleen. Sitte alkavat kyyneleet kimallella hänen silmäkulmissaan, ja häveten heikkouttaan antaa hän niiden vieriä alas poskille; hän kääntyy hiukan ja pudistaa päätään, ja huomatessaan Jurgiksen katselevan häntä valahtavat hänen poskensa punasiksi. Kun Tamoszius viimein on saapunut hänen luokseen ja soittaa viuluaan, ovat hänen poskensa vallan hehkuvat ja ilme hänen silmissään on kuin vainotun kauriin katse.

Tässä pulassa hänet pelastaa Marija Berczynskas. Tällä on erikoinen lempilaulunsa, jossa kerrotaan kahdesta rakastavasta, joiden täytyy erota toisistaan; sitä hän nyt tahtoo kuulla, ja kun soittoniekat eivät tunne sitä, täytyy hänen hyräillä heille sävel. Marija on lyhytkasvuinen, mutta rotevatekoinen. Hän työskentelee eräässä säilyketehtaassa, jossa lihaa pannaan purkkeihin; ja koko päivän käsittelee hän sellaisia rasioita, jotka saattavat painaa aina seitsemän kiloa. Hänen kasvoistaan arvaa hänen slaavilaisen syntyperänsä; suupielten ympäri on surunvoittoinen piirre, ja kun häntä katselee, täytyy ajatella hevosta. Hän on puettu sinisestä flanellista tehtyyn puseroon, jonka hiat ovat käärityt kyynärpään yläpuolelle, niin että hänen tukevat kyynärvartensa näkyvät. Kädessä hänellä on lihaveitsi, jolla hän takoo pöytään lyödäkseen tahtia. Hänen hyräillessään laulunpätkää koettavat soittoniekat seurata häntä sävel säveleeltä, mutta aina yhtä säveltä jälempänä; sillä tapaa he ahertavat säkeen toisensa perästä seuraavasta lemmensairaan nuorukaisen valituksesta: —

/p
"Sudiev' kvietkeli, tu brangiausis;
Sudiev' ir laime, man biednam,
Matau — paskyre teip Aukszcziausis,
Jog vargt ant svieto reik vienam!"

(Hyvästi kukkanen, sa kallehin,
Hyvästi raukan mun myös onnikin!
Niin päättänyt on Isä ylhäisin,
Ett' hätää nähdä saan ma yksinäin.)
p/

Kun viimeinen säe on laulettu, arvelee vanha Dede Antanas ajan olevan puhua, ja hän nousee seisaalleen. Isoisä Antanas, Jurgiksen isä, ei ole kuuttakymmentä vanhempi, mutta hän näyttää 80:vuotiaalta. Hän on ollut Amerikassa ainoastaan kuusi kuukautta, mutta uudet olosuhteet eivät häntä miellytä. Miehuutensa aikana hän työskenteli puuvillakutomossa, mutta sai siellä kroonillisen yskän ja oli pakotettu eroamaan; hän lähti maalle, ja siellä yskä jonkun verran lieventyi; mutta nyt on hän työskennellyt Durhamin teurastomoiden lihansuolausosastossa, ja siellä on päiväkautinen oleskelu kylmässä, kosteassa ilmassa palauttanut taudin. Juuri kun hän nousee saa hän yskäkohtauksen, ja hänen täytyy tarttua kiini tuolinselkään ja kääntää syrjään kalpeat ja riutuneet kasvonsa, kunnes kohtaus menee ohitse.

Veselijaa vietettäessä on tapana, että juhlapuheen pitäjä opettelee sellaisen ulkoa jostakin kirjasta; mutta nuoruudessaan oli Dede Antanas hyvin lukuhaluinen ja häntä käytettiin paljon kirjoittamaan ystäviensä rakkaudenkirjeitä. Siksipä tiedetään, että hän nyt juhlan kunniaksi on itse sepittänyt onnittelupuheen, ja uteliaisuus läsnäolijoissa on suuri. Yksin pienet poikanaskalitkin, jotka leikkivät ovensuussa, tulevat lähemmäksi kuuntelemaan, ja pari naisista rupeaa nyyhkyttämään ja peittämään esiliinalla silmiään. Tunnelma käy hyvin surulliseksi, sillä Antanas Rudkus on saanut päähänsä, että hänellä ei enää ole pitkää aikaa elettävänä lastensa parissa. Hänen puheensa tekee vähin jokaisen alakuloiseksi, niin että Jokubas Szedvilas, pieni lihava mies, jolla on ruokatavarakauppa Halsted Streetin varrella, katsoo olevan syytä nousta selittämään, ettei toki niin surullisesti mahda olla laita; ja sitte hän alkaa pienen itsenäisen puheen, jossa hän runsaalla kädellä jakelee onnitteluja morsiamelle ja sulhaselle sekä puhkee runollisiin ennustuksiin, jotka herättävät suurta suosiota nuorissa miehissä, mutta saattavat Onan posket hehkumaan. Jokubaksella on nimittäin runsaassa määrässä sitä herranlahjaa, jota hänen vaimonsa kutsuu "poetiszka vaidintuve" — runolliseksi mielikuvitukseksi.

Useat vieraista ovat nyt täyttäneet vatsansa, ja kun ei muodoista suurta väliä pidetä, noustaan vähitellen ylös pöydästä. Jotkut miehistä kokoutuvat tarjoilutiskin ääreen, toiset kiertelevät edestakasin salissa nauraen ja laulaen. Vähin kukin on hiukan hermostunut — voisi luulla että heillä on jotakin erikoista sydämmellään. Ja niin onkin asianlaita. Hitaimmat syöjistä ennättävät hädin tuskin päättää juhla-aterian, kun saranapöydät lasketaan lappeelleen ja työnnetään tuolien kera nurkkaan, lasten vaunut siirretään syrjään, ja ohjelman tärkein numero alkaa. Tamoszius Kuszleika tyhjentää ison kannun olutta, nousee uudestaan lavalle, katsahtaa yli koko juhlaseuran, kopahuttaa sitte käyrällä kerran viulun selkään, vie soittimensa leuvan alle ja tekee kaarella komean liikkeen ilmassa. Sitte alkaa käyrä tanssia kielillä. Tamoszius ummistaa silmänsä ja purkaa koko sielunsa helisevään valssiin. Hänen toverinsa seuraavat häntä kukin soittimellaan minkä ennättävät; Valentinavycziakin, hetken poljettuaan jalallaan tahtia, luo katseensa ylös kattoon ja rupeaa sahaamaan selloaan henkensä edestä — "Brum! brum! brum!"

Nuoret miehet kutsuvat naisensa, ja pian kiehuu lattia tanssivista pareista. Silminnähtävästi ei kenkään koko seurasta osaa tanssia kunnollisesti, mutta siitä viisi — onhan soittoa, ja nyt tanssii kukin miten taitaa, aivan samaten kuin äsken, kun oli puhe laulamisesta. Useimmat tanssivat n.s. "kahden-askeleen tanssia", etenkin nuoret, joiden keskuudessa tämä laji on erityisesti suosittu. Vanhemmat muistelevat kotiseudun tansseja ja polkevat niitä arvokkaasti ja syvällä totisuudella. Jotkut eivät tanssi lainkaan, vaan tyytyvät yksinkertaisesti pitämään kiini toistensa käsistä ja antavat yleiselle liikkumishalulle sen ilmauksen, mihin se paraiten tahtoo pukeutua, kaikellaisiin jalkaliikkeisiin. Viimemainittujen joukossa ovat Jokubas Szedvilas ja hänen vaimonsa Lucija, jotka yhdessä omistavat ruokatavarakaupan, jonka varastosta he itse syövät enemmän kuin mitä myövät; he ovat liian lihavia pyörimään ympäri ja pysyttelevät sen vuoksi keskellä lattiata, kiinteästi syleillen toisiaan, keinutellen yläruumistaan molemmille sivuille ja eteen ja taaksepäin, nauraen koko ajan autuaallisesti — oikea hampaattoman ja hikisen hurmauksen kuva!

Vanhemmat juhlaan osaaottavista esiytyvät puvuissa, jotka enemmän tai vähemmän muistuttavat kotimaasta — koruommellussa liivissä tai kirjavassa kaulahuivissa, taikka leveäkäänteisessä ja kiiltonappisessa takissa. Nuoret kuitenkin välttävät sellaisia vaatekappaleita, sillä useimmat heistä ovat oppineet puhumaan auttavasti englanninkieltä ja koettavat puvussaan olla niin amerikkalaisia kuin suinkin. Joitakuita heistä voisikin luulla aivan syntyperäisiksi amerikkalaisiksi tavallista konttoristityyppiä — eikä vähinnä sen vuoksi, että he sisälläkin pitävät hatut päässä. Jokainen pari tanssii omalla erikoisella tavallaan. Muutamat ovat kiinteässä syleilyssä, toiset tarpeeksi kaukana toisistaan; muutamat pitävät käsivartensa jäykkinä kupeilla, toiset antavat niiden veltosti riippua alas; muutamat tanssivat hyppien, toiset raskaasti laahaten itseään lattialla. Joukossa on vallattomia pareja, jotka lentävät raivoisaa vauhtia ympärinsä, pukkien kaikkia tiellensä tulevia; ja sen ohessa hermostuneita pareja, joita edelliset säikähyttävät ja jotka niille huutavat ohi mennessään: "Nustok! Kas yra?" (No! Mikä on?)

Jokainen pari pysyy yhdessä koko illan — heidän ei näe koskaan eroavan toisistaan. Tuossa on esim. Alena Jasaityte, joka on tanssinut tuntikausia sulhasensa Juozas Racziuksen kanssa. Alena on juhlan kaunotar, ja hän olisikin todella kaunis, jollei hän olisi niin kovin kopea. Hän on puettu valkoiseen puseroon, jonka voi laskea vastaavan puolta viikkopalkkaa teurastamosta, missä hän maalaa purkkeja. Tanssiessaan hän kannattaa hamettaan vasemmalla kädellään ja koettaa matkia "suuren maailman" naisia. Juoza ajaa vaunuja Durhamin tehtaassa ja saa sangen hyvää palkkaa. Hän koettaa näyttää "koppavalta" lykkäämällä hattunsa vasemmalle takaraivolle ja polttamalla paperossia koko illan. Ja tuolla näemme Jadvyga Marcinkuksen, joka myöskin on kaunis, mutta kauhean ujo. Hänkin maalaa päivät purkkeja, mutta hänellä on rampa äiti ja kolme pientä siskoa elätettävänä, jotenka hänen ei kannata tuhlata rahoja puseroihin. Jadvyga on pieni ja heiveröinen, silmät sysimustat ja tumma tukka kiinnitetty solmuksi niskaan. Valkosen hameen, johon hän nyt on puettu, on hän itse ommellut ja käyttänyt sitä kaikissa tilaisuuksissa viitenä viime vuotena; se on kaikkea muuta kuin siisti, mutta se ei vähääkään huoleta Jadvygaa, kun hän tanssii Mikolaksensa kanssa. Hän on pieni ja Mikolas iso ja voimakas; tyttö painautuu kiinteästi miehen povelle, ikäänkuin tahtoisi kätkeytyä ihmisten silmiltä, ja nojaa päänsä Mikolaksen leveälle rinnalle. Tämä on vuorostaan pusertanut käsivartensa tukevasti tytön vyötäisten ympäri, aivankuin kantaakseen hänet pois täältä; ja siten tanssii Jadvyga koko illan ja tahtoisi tanssia vaikka iankaikkisesti, huumaavan riemun vallassa ollen.

Heille tekisi mieli hymyillä, mutta kun on kuullut heidän elämäntarinansa, ei tee mieli vetää suuta nauruun. He ovat nyt olleet kihloissa jo viidettä vuotta, ja Jadvigan sydän on pakahtumaisillaan. He olisivat jo aikoja sitte naimisissa, jollei Mikolaksella olisi isä, joka alati on juovuksissa, niin että pojan on elätettävä koko isoa perhettä. Mutta sittekin olisivat he jo kauvan mies ja vaimo, sillä Mikolas on rivakka työmies — jollei olisi sattunut tapaturmaa, joka on saattanut heidät epätoivoon. Mikolas on lihanleikkaaja teurastamossa, ja se on vaarallinen virka, varsinkin kun tekee kappaletyötä ja koettaa ansaita rahaa voidakseen kustantaa itselleen morsiamen. Kädet ovat aina tahmaiset verestä ja veitsi on tahmainen, ja sitä heiluttelee leikkaaja kuin mielipuoli, silloinkin kun joutuu puheisiin lähellä olevan toverin kanssa tai veitsi sattuu isoon luuhun. Silloin luistaa käsi veitsenterälle, ja veri purskahtaa esiin ammottavasta haavasta. Mutta tätä voisi vielä sietää, jollei vain syntyisi verenmyrkytystä. Haavan saa kenties lääkityksi, mutta saattaa se auveta taas milloin sattuu. Kolmena viime vuotena oli Mikolas kahdesti maannut lakanain välissä verenmyrkytyksen takia — ensimmäisen kerran kolme kuukautta ja toisen kerran lähes seitsemän kuukautta. Viimeisellä kerralla hän vielä kaupan päällisiksi menetti paikkansa ja sai sitte kuusi viikkoa peräkanaa vartoa joka aamu kello kuudesta lähtien tehtaan konttorin ulkopuolella lumessa ja töryssä, ennenkun tilaisuutta tuli ja hän voi saada entisen paikkansa takaisin. On kyllä viisaita ihmisiä, jotka aina kateellisesti puhuvat että lihanleikkaajat ansaitsevat 40 senttiä (2 markkaa) tunnissa, mutta hepä eivät varmaankaan koskaan ole tarkastelleet tällaisen miehen käsiä. Silloin he kauniisti pitäisivät suunsa kiini.

Kun Tamosziuksen ja molempien toisten soittajain tavantakaa täytyi keskeyttää hetkiseksi levähtääkseen, pysähtyvät tanssijatkin juuri siihen paikkaan, missä silloin sattuvat olemaan, ja odottelevat kärsimättöminä että nuo kolme jälleen alottaisivat. Tanssi ei näytä heihin vaikuttavan lainkaan väsyttävästi, ja vaikka joku tahtoisikin istua, ei ole paikkaa mihin laskeutuisi. Keskeytys ei muuten kestäkään kauvempaa kuin minuutin verran, sillä johtaja alkaa heti jälleen, välittämättä toveriensa vastustelemisesta. Tällä kertaa soitetaan muuan, litvalainen tanssi. Ketkä niin haluavat, jatkavat "kahden-askeleen" tahdissa, mutta useimmat alkavat monimutkaisen sarjan liikkeitä, jotka enemmän näyttävät luistelemiselta kuin tanssilta. Huippuunsa kohoaa tanssi raivoisassa "prestissimossa", jolloin kaikki parit tarttuvat toisiaan kädestä ja pyörivät huimassa piirileikissä. Kukaan ei voi olla ottamatta osaa siihen, piiri kasvaa yhä isommaksi, ja pian on koko sali yhtenä ainoana sekamelskana liehuvia hameita ja keinuvia vartaloita.

Mutta huomattavin ilmiö tänä hetkenä on Tamoszius Kuszleika. Viulurämä panee kitisevän ja rämisevän vastalauseen enempää kidutusta vastaan, mutta Tamoszius on säälimätön. Hiki nousee hänen otsalleen isoina helminä ja hän kumartuu eteenpäin kuin kilpailuun lähtevä polkupyöräilijä. Ruumis vapisee ja tärisee kuin junanveturi kiivaimmassa vauhdissaan, eikä kauvan voi erottaa säveltä, niin nopeaan hän sitä kihnaa — käyrän asemasta näkee vain sinisen varjon, jota hänen oikea kätensä tanssittaa ylös ja alas. Mutta yht'äkkiä katkee soitto, ja Tamoszius ojentaa ylös käsivartensa ja putoo istuimelleen tuiki väsyneenä; ja riemusta kirkaisten hajautuu tanssivien piiri joka taholle huonetta.

Sitte tarjotaan olutta ympäri seuran, jonka jälkeen kaikki hengähtävät syvään ja varustautuvat illan juhlallisimpaan numeroon, jonka nimi on acziavimas. Acziavimas on keskeytymätön tanssi, jota jatkuu vähintäänkin neljä tuntia yhtä mittaa. Vieraat muodostavat ison piirin ja ottavat toisiaan käsistä kiini, ja heti kun soitto alkaa, rupee piiri pyörimään. Keskessä seisoo morsian, ja vuoronsa perää tulee jokaisen osaa ottavan miehen tanssia hänen kanssaan. Kukin tanssii monen minuutin ajan — niin kauvan kuin haluaa; kaikki käy mitä suurimman hilpeyden vallitessa, ja kun vieras on tarpeekseen tanssinut, huomaa hän seisovansa vastapäätä Teta Elzbietaa, joka kurottaa esiin hattua. Siihen tanssija viskaa rahasumman — dollarin, tai ehkäpä viisi, riippuen kunkin varallisuudesta. Tarkotuksena on tällä tapaa veroittaa vierailta juhlan kustannukset; ja jos he ovat hyviä ystäviä, on heidän pidettävä huolta että jälelle jää vielä sievä summa morsiusparille.

Tällaisen juhlan menot ovat vallan kamalat. Ne nousevat varmaan ainakin kahteen sataan dollariin, ehkäpä kolmeenkin sataan; ja harvat ovat ne läsnäolijoista, jotka voivat ansaita kolmea sataa dollaria vuodessa. Täällä on rotevia miehiä, jotka työskentelevät varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan asti jääkylmissä, kosteissa kellareissa, nilkkojaan myöden vedessä — miehiä, joilla kuutena tai seitsemänä vuoden kuukausista ei ole tilaisuutta nähdä päivänvaloa yhdestä sunnuntai-illasta lähtien seuraavaan sunnuntaiaamuun saakka — ja kuitenkaan he eivät ansaitse kolmea sataa dollaria vuodessa. Täällä on pieniä lapsia, jotka tuskin ulottuvat ylös työpenkeilleenkään, — lapsia, joiden vanhemmat ovat ilmottaneet heidän ikänsä liian suureksi saadakseen heidät työhön — ja jotka eivät voi ansaita puoltakaan kolmesta sadasta, tuskin edes kolmannestakaan. Ja tuhlata sitte sellainen summa yhtä ainoaa päivää, hääpäivää, varten!

Se on sangen epäviisasta, se on surullista — mutta oi, niin ihanaa. Nämä ihmisparat voivat olla vailla kaikkea muuta, mutta luopuako veselijastaan — ei; siitä he pitävät kiini kaikesta sielustaan. Veselija on heidän vanhin sukuperintönsä ajalta, jolloin ihminen ei ollut kullan orja — jolloin maan antimet kuuluivat sille, joka pellon kynsi, ja jolloin terveys ja hyvinvointi olivat ahkeruuden palkintona. Veselijan viettäminen sisälsi, että ihminen tosin oli teljetty pimeään luolaan, jossa varjot lankesivat synkkinä; mutta kerran elämässään voi hän sentään katkaista kahleensa, levittää siipensä lentoon ja katsella aurinkoon; kerran elämässään voi hän teossa osoittaa, ettei elämä kuitenkaan kaikitenkaan suruineen ja vastoinkäymisineen ole niin ihana kuin runoilijat väittävät, vaan ainoastaan vaahtokuplanen virran pinnalla, asia, jolla voi leikitellä kuin markkinailveilijä kultapalloillaan, asia, jonka voi tyhjentää yhdellä ainoalla syvällä siemauksella kuten pikarillisen vanhaa viiniä. Ja kun täten kerran oli saatu kuvitella, etteivät olosuhteet ole ihmisten herroja, voitiin palata jokapäiväiseen aherrukseen ja elää näistä muistoista kaikki jälellä olevat elinpäivät.

Taukoamatta kävi tanssi ympärinsä — kun tanssivia rupesi pyörryttämään, kääntyivät he vastakkaiseen suuntaan. Tunti kului tunnin jälkeen — hämärä oli tullut, ja huonetta valaisi kehnosti vain pari savuavaa öljylamppua. Soittajat olivat jo vallan väsyneet ja kihnuttivat vain yhtä ja samaa säveltä, reuhtoen ja epätasaisesti; päästyään sen loppuun he alottivat uudelleen alusta. Joka kymmenes minuutti he yht'äkkiä keskeyttivät koko soittamisen ja vajosivat tuoleilleen tuiki nääntyneinä; tämä seikka säännöllisesti aiheutti aina kiusallisen välinäytöksen, joka saattoi lihavan poliisin laiskasti liikehtimään puolihorroksessaan oven takana.

Marija Berczynskas se aina aiheena oli. Marija oli noita isoovia sieluja, jotka epätoivon vimmalla takertuvat kiini pakenevien runottarien helmoihin. Koko päivän hän oli ollut hurmauksen tilassa; nyt oli unelma kohta jo lopussa, ja hän pelkäsi heräjämistä. Koko hänen sielunsa huusi yhdessä Faustin kanssa: "Seis, sinä olet kaunis!" Joko oli tämän hurmauksen syynä nautittu olut tai laulu tahi soitto — se vain oli tosiasia, ettei hän mitenkään tahtonut palata takasin kalseaan todellisuuteen. Joka kerta kun soittajat taukosivat, päästi Marija kimeän kiljauksen ja säntäsi heitä kohden, pui nyrkkiään heidän kasvojensa edessä ja polki lattiaa raivoissaan. Turhaan koetti Tamoszius saada suunvuoroa selittääkseen, että hänkin oli vain heikko ihminen, ja että väsymys oli perin luonnollinen asianhaara; turhaan yritti hengästynyt Jokubas tulla mestarinsa apuun; turhaan puhui Teta Elzbieta soittajien puolesta. Marijaa ei saatu vaimennetuksi, hän vain reuhtoi ja kiljui! "Szalin! Palauk! Isz kelis! (Pois tieltä! Odota! Pois tieltä!) Mistäpä luulette sitte maksun saavanne, hornan syöttiläät?" Ja saadakseen rauhaa jälleen palautetuksi juhlahuoneeseen ei soittajien auttanut muuta kuin alkaa uudelleen kihnuttaa, ja Marija voi palata paikalleen ja ryhtyä tehtäväänsä.

Hänpä se pitikin huolta kaikesta. Ona oli ujo ja hermostunut, ja kaikki muut, niin miehet kuin naisetkin, olivat väsyksissä, mutta Marijan voimilla ei ollut mitään rajoja. Hän hoputti tanssivia — mikä ennen oli ollut pyöreä piiri, muistutti nyt päärynää, jonka varsi Marija oli — vetäen yksiä yhtäänne, työntäen toisia toisaanne, komentaen ja laulaen, ollen todellinen voiman tulivuori. Tavantakaa jätti joku ulosmenijä tai sisääntulija oven ammolleen, ja yöilma oli kylmä; mutta Marija veti tanssivien piirin ovea kohti ja potkasi sen kiini valtavalla rämäyksellä. Kerran sattui Sebastijonas Szedvilas joutumaan uhriksi tällaisessa tilaisuudessa. Pikku Sebastijonas, joka oli kolmen vuotias, oli kävellyt ympäriinsä unohtaen kaiken muun paitsi pullon limonaatia, jonka sisällystä hän hartaasti pulputti suuhunsa. Tullessaan kynnykselle sai hän oven vasten naamaansa, ja silloin nosti hän sellaisen äläkän, että tanssi äkisti keskeytyi. Soittajat saivat tervetulleen lepoajan, ja virvoituksia tarjoskeltiin, sill'aikaa kun Marija koki lohduttaa pienokaista asettamalla hänet tiskille ja pitämällä hänen suunsa edessä kulpollista vaahtoavaa olutta.

Tällä välin istuivat eräässä toisessa nurkassa huolestuneessa keskustelussa Teta Elzbieta, Dede Antanas ja eräät muut perheen läheisimmät ystävät. Uhkasi nimittäin ikävä yllätys. Veselija oli yhteinen sopimus, tosin kirjoittamaton, mutta sittekin yhtä pätevä sopimus, jota ei kukaan litvalainen uskaltanut rikkoa. Mutta nyt, vieraaseen maahan tultua, oli kaikki kuin muuttunut, tuntui kuin maa vajoisi jalkain alla. Oli kuin siinä ilmassa, jota täällä hengitettiin, olisi ollut hiipivää, hitaasti vaikuttavaa myrkkyä. Nuoret miehet eivät enää välittäneet veselijan laista eivätkä muuten mistäkään laista; he eivät enää välittäneet siitä, mitä toiset heistä ajattelivat; heillä ei ollut muuta huolehdittavana kuin omat harrastuksensa. He eivät enää uskoneet kuntoon ja kunniallisuuteen, joille käsitteille he vain pilkallisesti nauroivat; sellainen oli maan tapa, ja se heitä miellytti. Hepä eivät vain antaisi kenenkään vetää itseään nenästä, he kyllä tunsivat kaikki pelin koukut. Heidän periaatteenaan oli saapua veselijaan suurin joukoin, syödä ja juoda itsensä kylläisiksi ja sitte luikkia tiehensä. Yksi toisensa jälkeen katosivat he hääsalista maksamatta mitään, tai mennen hävyttömyydessä niinkin pitkälle, että hanhenmarssissa lähtivät ulos, ivallisesti kiittäen isäntiä ja emäntiä hyvästä kestityksestä.

Tällä tapaa nytkin kävi, ja perhe oli vallan epätoivoinen. Niin kauvan olivat he saaneet tehdä työtä, ja nyt tällaiset suunnattomat menot yhtenä ainoana iltana! Ona seisoi väristen paikallaan, silmissä sanaton kauhu. Nuo hirmuiset laskut — ne olivat hermostuttaneet häntä päivin ja riistäneet häneltä öitten unen. Kuinka usein hän olikaan matkalla työpaikkaansa yhä uudelleen laskenut mielessään yhteen eri menot: viisitoista dollaria huoneuston vuokraa, kaksikolmatta dollaria ankoista, kaksitoista dollaria soittajille, viisi papille, joka toimitti vihkimisen, ja niin edespäin aina loppumattomiin. Mutta suurin kaikista oli varmaan kuitenkin Graiczunaksen lasku oluesta ja muista väkijuomista, joita oli nautittu illan kuluessa. Oli mahdotonta edeltäpäin laskea niiden kulutuksen suuruutta, ja kun maksun hetki tuli, kapakoitsija varmaankin raapisi korvallistaan ja väittäisi tehneensä liian alhaisen arviolaskun, mutta että hänen työhönsä pitäisi oltaman tyytyväisiä — olivathan vieraat kaikki tukkihumalassa. Häneltä ei suinkaan mitään armahtamista voinut odottaa. Hän alotti tarjoilemalla olutta tynnyristä, joka oli vain puoleksi täysi, ja lopetti miltei aivan tyhjästä — mutta laskussa varmasti mainittaisi kulutetun kaksi tynnyriä olutta. Hän oli luvannut pitää tarjolla jommoistakin kunnon lajia sovitusta hinnasta, mutta heti kun vieraat vähin olivat humaltuneet, kaadettiin kaikkein viheliäisintä myrkkyseosta laseihin. Nuriseminen ei auttaisi mitään, yhtä vähän kuin tuomioistuimeenkaan vetoaminen. Kapakoitsija oli tekemisissä piirin johtavien valtiollisten henkilöiden kanssa; ja kun vain tämän tiesi, oli viisainta maksaa mitä vaadittiin ja pitää suunsa kiini.

Asian teki vielä kiusallisemmaksi se seikka, että jotkut harvat vieraista olivat antaneet enemmän kuin heidän oikeastaan olisi kannattanut. Vanha Jokubas parka esim. oli pannut hattuun viisi dollaria, ja jokainen tiesi että Jokubas Szedvilaksen aivan äskettäin oli täytynyt ottaa ruokatavarakauppaansa 200 dollarin kiinnitys, voidakseen suorittaa kahden kuun maksamattoman vuokran. Ja sitte oli Aniele — köyhä leski, jolla oli kolme lasta ja kova jäsensärky ja joka kävi pesemässä perheissä Halsted Streetin varrella vähäistä palkkaa vastaan — antanut kolme dollaria, koko vuosivoiton kasvattamistaan kananpojista. Hänellä oli sellaisia kahdeksan kappaletta, joille hän oli varustanut olosijaksi osan takaportaastaan. Päivät päästään piti hänen lastensa kaivella kaikissa naapuriston roskakasoissa ja etsiä ruokaa kananpojille. Nämä kananpojat olivat vanhalle Aniele Juknienelle korvaamattomat, ja hän hoiti ja vartioi niitä yötä päivää. Joku aika sitte varastettiin niistä yksi, ja ainakin kerta kuukaudessa yrittivät vieraat henkilöt riistää häneltä hänen aarrettaan. Voi siis hyvin käsittää, minkä uhrauksen eukko Jukniene teki uhratessaan kolme dollariaan — ainoastaan senvuoksi, että Teta Elzbieta kerran oli avustanut häntä pienellä summalla ja siten pelastanut hänet asunnosta häätämisen vaarasta.

Yhä useampia ystäviä kokoutui tuon pienen parven ympärille, joka äänekkäästi valitti kovaa kohtaloaan. Tulipa viimein myöskin Jurgis ja sai kuulla aiheen. Hän kuunteli äänettömänä, silloin tällöin rypistäen kulmiaan. Ehkäpä hän olisi kernaasti tahtonut antaa joidenkin läsnäolevain nuorten miesten tehdä tuttavuutta jykevien nyrkkiensä kanssa, mutta lähemmin mietittyään hän älysi ettei siitä ollut apua. Lasku ei siitä olisi vähentynyt, vaikka hän olisikin potkaissut ulos puoli tusinaa sydämmettömistä vieraista, mutta sitte olisi tullut yleinen mellakka ja häpeä — eikä Jurgis muuta odotellutkaan kuin päästä poistumaan Onansa kera ja jättää muu maailma omiin hoteisiinsa. Siksipä hänen puristetut nyrkkinsä jälleen suoristuivat, ja hän sanoi vain rauhallisesti: "Tapahtunutta asiaa ei käy korjaaminen, eikä itkusta ole apua, Teta Elzbieta". Sitte hän kääntyi Onan puoleen, joka seisoi vieressä, ja näki tämän epätoivoisen katseen. "Pikkuseni", sanoi hän nöyrän sävyisästi, "elähän itke — siitä ei apua. Me maksamme vähitellen koko asian. Minä teen työtä entistä kovemmin". Niin hän aina sanoi. Ona oli tottunut hänen turvautumiseensa tällaiseen ratkaisuun, jolla hän koetteli päästä kaikista vaikeuksista — "Minä teen työtä entistä kovemmin". Samalla tapaa hän oli sanonut kerran kotona Litvassa, kun muuan virkamies oli ottanut pois hänen passinsa ja toinen antanut vangita hänet, kun hänellä ei enää sellaista ollut, jonka jälkeen molemmat kunnon miehet olivat keskenään jakaneet kolmannen osan hänen tavaroistaan. Ja samaten hän oli sanonut New-Yorkissa, kun luihu asiamies oli ottanut heidät siipeinsä turviin ja seuraavassa silmänräpäyksessä pakottanut heidän maksamaan nelinkertaisen hinnan rautatiepiletistä Chikagoon. Nyt hän sanoi niin kolmannen kerran, ja Ona henkäsi syvään; olihan kaikissa tapauksissa ihanaa omistaa sellainen puoliso, joka voi ratkaista kaikki pulmalliset asiat ja oli niin väkevä ja kunnokas!

Vihdoin viimein on pikku Sebastijonas saatu vaiennetuksi ja soittajat saatu muistamaan velvollisuutensa. Juhlamenoja ruvetaan jälleen jatkamaan, mutta vain jotkut harvat haluavat enää tanssia. Kello on jo aikoja sitte lyönyt kaksitoista, ja kaikki on kuin muuttunut. Tanssijat ovat tylsiä ja uneliaita — useimmat ovat kurkistaneet liian syvältä lasiin, ja äskeistä vallatonta mielialaa on seurannut ikävä jörömielisyys. He tanssivat yksitoikkoisessa tahdissa, tanssin toisensa perään ja tunnin toisensa jälkeen, verestävillä silmillään tylsästi tuijotellen tyhjyyteen. Miehet puristavat naisiaan lujasti povelleen, ja tanssimattomat parit istuvat siellä täällä kiinteässä syleilyssä. Toiset, jotka ovat juoneet yli voimiensa, hoipertelevat raskaasti lattian yli ja pukkaavat yhteen kaiken ja kaikkien kanssa, jotka sattuvat heidän tielleen; toiset taasen ryhmittyvät kaksi tai kolme yhteen ja laulavat kukin omaa lauluaan. Sitä myöten kuin aika kuluu, voi huomata humaltumisen kaikkia muotoja. Jotkut kävelevät ympärinsä, kädet toistensa kainaloissa, hyräillen siivottomia lauluja — toiset rakentavat vähimmästäkin syystä riitaa, joka johtaa potkuihin ja nyrkiniskuihin. Silloin avaa lihava poliisi silmänsä täydellä todella ja tutkii nuijaansa nähdäkseen onko se käyttökunnossa. Hänen täytyy olla nopea liikkeissään, sillä nämä tappelut aamupuhteella ovat kuin metsävalkeat, ja jollei niitä saa tukahutetuksi alkuunsa, leviävät ne ympäri piirin, niin että on pakko kutsua koko varajoukko avuksi poliisiasemalta. Tehoisin keino on iskeä nuijalla jok'ikiseen päähän lähistössä, ennenkun niitä tulee liian monta yksinäisen konstaapelin silmällä pidettäväksi. Teurastamoiden takalistolla ei paljon surra säretyistä päistä, sillä miehet, jotka päivät päästänsä musertavat härkien niskaluita, tottuvat siihen ja koettelevat kernaasti taitoaan läheisimpiin ystäviinsäkin, jopa välistä perheittensä jäseniinkin.

Tänä iltana ei kumminkaan syntynyt mitään yleistä tappelua — kentiesi sen vuoksi, että Jurgis on ehkäpä valppaampi kuin itse poliisi. Jurgis on juonut koko lailla, kuten jokainen mies hänen asemassaan tekisi, kun täytyy maksaa, joipa sitte tai ei; mutta hänellä on hyvä juomapää, joka kestää paljon. Kerran vaan uhkasi myrsky puhjeta — ja se oli Marija Berczynskan syy. Marija on rutihumaltunut, kun hän saa kuulla että monet läsnäolevista nuorista miehistä ovat laiminlyöneet maksaa. Hän perustaa heti riitaa, joka ennestäänkin oli hyvässä alussa, ja kun hänet viimein saadaan sysätyksi syrjään, on hänellä kahden ilkiön takinkaulukset tukevissa kourissaan. Kaikeksi onneksi on poliisikonstaapeli sävyisä mies, niin että Marija säästyy tulemasta viskatuksi ulos ovesta.

Tämä meteli keskeyttää soitannon pariksi minuutiksi, mutta sitte alkaa jälleen entinen sävel — sama sävel, jota on soitettu kolme tuntia peräkanaa ilman mitään vaihtelua. Sävel on amerikalainen, yksi noita, joita tähän aikaan joka kadulla lauletaan ja vihellellään; ja kaikki näyttävät tuntevan sen sanat tai ainakin ensi säkeet, joita lakkaamatta hyristään: "Entiskesän' ihanana — entiskesän' ihanana! Entiskesän' ihanana — entiskesän' ihanana!". Tällä laululla loppumattomine kertosäkeineen tuntuu olevan hypnootillinen vaikutus kaikkiin, jotka sitä kuulevat, samaten kuin soittajiinkin. Kenkään ei ajattelekaan lähteä pois, vaikka kello on jo kolme aamulla ja kaikki ovat tanssiin ja lasiin hukuttaneet kaiken tarmonsa. Täsmälleen kello seitsemän tänä samana aamuna tulee kunkin olla paikallaan ja työpuvussa Durhamin tai Brownin tai Mortonin tehtaissa. Jos joku minuutinkaan myöhästyy, pidätetään häneltä puolen päivän palkka, ja ken tulee useampia minuuttia myöhemmin, voi löytää messinkisen numerolaattansa nurin käännettynä suuren kaapin seinää vasten tehtaan konttorissa, ja hänen on pakko liittyä siihen nälistyneeseen ihmisjoukkoon, joka kello kuudelta joka aamu iltaan saakka kello puoli kahdeksaan tungeksii työn mahdollisuutta vainuten konttorin käytävässä. Tästä säännöstä ei ole ainoatakaan poikkeusta, ei edes pikku Onaankaan nähden, joka on pyytänyt palkatonta vapaapäivää häittensä jälkeen, mutta saanut kalpean kiellon pyyntöönsä. Niin kauvan kuin on tarjolla satamääriä, jotka ovat halukkaat työskentelemään tehtaanherrojen määräämillä ehdoilla, eivät nämä joudu kärsimään niiden takia, jotka eivät taivu määräyksiä noudattamaan.

Pien' Ona on pyörtymäisillään väsymyksestä, ja ilma huoneessa on kuin myrkytetty. Itse hän ei ole maistanut pisaraakaan väkeviä, mutta kaikki muut vallan palavat alkoholista, ja monet lattialla makaavista ja kuorsaavista haisevat niin, ettei heitä uskalla lähestyä. Tuon tuostakin katsahtaa Jurgis häneen himokkaasti — tämä on jo ammoin sitte voittanut ujoutensa; mutta läsnä on vielä liian paljon ihmisiä, ja hän asettuu ovensuuhun odottamaan tilattua vaunua. Mutta vaunua ei näy ei kuulu, ja viimein hän väsyy vartoomaan kauvempaa ja astuu Onan luo, joka vapisee joka nivelessään. Hän käärii morsiamensa ylle saalin ja saalin päälle takkinsa. He asuvat vallan lähellä, eikä vaunua oikeastaan tarvitakaan.

Mitään jäähyväisiä ei ole tarvis sanoa — tanssijat eivät heitä huomaakaan, ja lapset ynnä vanhukset ovat kaikki nukahtaneet. Dede Antanas nukkuu, samaten Szedvilaksen kelpo pari. Tuossa viruvat Teta Elzbieta ja Marija kumeasti kuorsaten. Ulkona on hiljainen yö, tähdet alkavat hiukan kalveta idässäpäin. Sanaakaan sanomatta Jurgis nostaa Onan syliinsä ja lähtee tiehensä, Onan valittaen nojatessa päätänsä hänen olkapäätänsä vasten. Saapuessaan kotiinsa hän ei varmaan tiedä, onko Ona tainnoksissa vai nukuksissa, mutta kun hänen on kannatettava tätä vasemmalla käsivarrellaan voidakseen avata oven oikealla kädellään, huomaa hän tytön avanneen silmänsä.

"Sinä et saa mennä tehtaaseen tänään, pikkuseni", hän kuiskaa astuessaan portaita ylös; mutta Ona pusertaa kauhistuneena hänen käsivarttaan ja huohottaa: "Ei! Ei! En uskalla jäädä pois! Se olisi turmioksi meille!"

Mutta Jurgis vastaa jälleen: "Jätä se minun huolekseni! Minä tahdon ansaita enemmän rahaa — teen työtä entistä kovemmin!"

II LUKU.

Jurgis puheli kevytmielisesti työstä, sillä olihan hän niin nuori. Hänelle kerrottiin juttuja ihmisten tappamisesta noissa Chikagon teurastamoissa sekä miten heidän sitte oli käynyt — juttuja, jotka meitä pöyristyttäisivät, mutta jotka saivat Jurgiksen vain hymyilemään. Hän oli ollut siellä vain nelisen kuukautta, ja sitäpaitsi hän oli nuori ja voimiltaan kuin jättiläinen. Hän oli vallan liian terve. Hän ei voinut edes kuvitellakaan mielessään, miltä tuntuisi ottaa vastaan iskuja. "Sellaista voi sattua teille", sanoi hän, "jotka olette vain heiveröisiä poikia — mutta minun selkäni on leveä".

Jurgis oli kuin nuori poika, nuori maalaispoika. Hän oli sitä lajia ihmisiä, jolle ei mikään työ eikä rasitus tunnu liian raskaalta, joka ei pitänyt mitään asiaa mahdottomana. Kun hänet lähetettiin johonkin paikkaan, juoksi hän sinne suoraa päätä pysähtymättä silmänräpäykseksikään tielle. Jos hän tilapäisesti oli ilman työtä, oli hän alati liikkeessä, pyöri ympäri, tanssi — kaikki tämä johtui siitä elinvoiman ja elämänhalun ylenpalttisuudesta, jonka hän omisti. Jos hän olisi työskennellyt pitkässä miesrivissä, olisi rivi tuntunut hänestä liian hitaalta työssään; ja hänet voi kaikkialla tuntea hänen kärsimättömyydestään ja väsymättömästä työinnostaan. Tästäpä syystä hänet olikin tunnettu eräässä tärkeässä tilaisuudessa; sillä Jurgis ei ollut seissut Brown ja K:in keskuskonttorin ulkopuolella kauvempaa kuin puolisen tuntia Chikagoon tulonsa jälkeisenä päivänä, ennenkun eräs päällysmiehistä kutsui hänet sisään. Tästä hän hyvin ylpistyi ja nauroi entistä enemmän kaikille kallellapäin kulkeville. Turhaan olisi saanut sanoa hänelle, että näitten miesten joukossa oli monta, jotka olivat siellä seisseet kuukauden päivät — moniakin kuukausia — saamatta mitään työtä. Hän olisi silloin vastannut: "Niin, mutta minkälaisia miehiä ne ovatkin? Kehnoja, voimattomia maankiertäjiä, jotka ovat tuhlanneet kaiken ansionsa kapakoissa ja nyt etsiskelevät parempaa ansiota tuhlatakseen senkin mokomiin paikkoihin. Tahdotteko uskotella minulle, että tällaisilla käsivarsilla miehen tarvitsisi kuolla nälkään?" Näin sanoen hän kääri ylös molemmat hihansa ja näytti mahtavat lihaksensa.

"On selvää", olisi hänelle silloin sanottu, "että te tulette maalta, jopa vallan kaukaa maalta". Ja niin olikin laita, sillä Jurgis ei koskaan sitä ennen ollut nähnyt mitään kaupunkia, tuskinpa nelikulmaista kylääkään, ennenkun hän lähti ulos maailmaan etsimään onneaan ja tekemään itsensä Onan arvoiseksi. Hänen isänsä ja isoisänsä ennen häntä ja niin monet hänen esi-isistään, kuin hän vain voi tuntea kotoisten tarujen kautta, olivat eläneet siinä Litvan kolkassa, joka on tunnettu nimellä Brelovicz eli keisarillinen metsä. Se on laaja, monta sataatuhatta tynnyrinalaa laaja alue, joka ikimuistoisista ajoista on ollut varattu aatelisten metsästysmaiksi. Sillä asuu vain muutamia talonpoikia ja torppareja, jotka perustavat oikeutensa ikivanhoihin asiakirjoihin. Näitten joukossa oli Antanas Rudkus, joka itse oli syntynyt sekä kasvattanut lapsensa muutaman tynnyrinalan suuruisella alueella viljeltyä maata keskellä tätä erämaata. Hänellä oli ollut paitsi Jurgista toinenkin poika sekä sitäpaitsi tytär. Toinen pojista oli mennyt sotaväkeen; siitä oli jo kymmenen vuotta eikä hänestä oltu sen jälkeen mitäkään kuultu. Sisar oli naimisissa, ja hänen miehensä oli viljellyt sitä maata, jonka vanha Antanas oli määrännyt pojalleen.

Siitä oli nyt lähes puolitoista vuotta, kun Jurgis oli tavannut Onan eräillä hevosmarkkinoilla noin viisitoista peninkulmaa kotoaan. Jurgis ei ollut vielä koskaan ajatellut naimista — hän oli pitänyt sellaista askelta miehen puolelta hulluutena; mutta nyt, edes sanaakaan puhumatta tytön kanssa, heidän vaihdettua vain muutamia hymyjä keskenään, hän löysi itsensä, kasvot purppuranpunaisina mielenliikutuksesta ja pelosta, pyytämässä Onan vanhemmilta tätä vaimokseen — tarjosipa hinnaksi kaksi hevostakin, jotka hänet oli lähetetty myymään markkinoilla. Mutta Onan isä oli kova kuin kallio — tyttöhän oli lapsi vielä, ja hän itse oli rikas mies. Se ei ollut oikea tapa kosia hänen tytärtään. Niinpä Jurgis sai palata kotia raskaalla sydämmellä. Koko kevään ja kesän hän taisteli kovin voidakseen unhottaa Onan. Mutta vihdoin oli leikkuuaika ohi, ja kun siis joutilaisuutta tarjoutui, hölkkäsi hän eräänä aamuna Onan kotia kohti.

Täällä hän huomasi olosuhteet vallan odottamattomalla tavalla kääntyneen — tytön isä oli kuollut, ja hänen omaisuutensa olivat velkojat ottaneet haltuunsa. Jurgiksen sydän paisui ilosta, kun hän näki, ettei tytön hinta nyt voinut nousta hänen varojaan suuremmaksi. Siellä oli Elzbieta Lukoszaite, Teta eli täti, kuten häntä kutsuttiin, joka oli Onan äitipuoli, sekä kuusi lasta, kaikenikäisiä. Vielä oli siellä Elzbietan veli Jonas, kuiva, pikkunen vanhus, joka oli työskennellyt lankovainajansa tilalla. He olivat hyvin ylhäistä ja hienoa väkeä, arveli Jurgis, joka itse oli viettänyt ikänsä metsissä. Ona kykeni lukemaan sisältä ja taisi monia muita asioita, jotka hänelle olivat ratkaisemattomia arvotuksia. Nyt oli tila myyty, ja koko perhe oli lähtenyt pois. Koko omaisuudestaan heille oli jäänyt vain noin seitsemänsataa ruplaa, joka on likimäärin puolta pienempi summa dollareissa. Heille olisi oikeastaan pitänyt jäädä kolme kertaa niin paljon, mutta asia oli jätetty tuomioistuimen käsiin ja suurin osa omaisuudesta oli oikeudenkäyntikulujen nimellä mennyt tuomarin taskuihin.

Ona olisi voinut mennä naimisiin ja jättää heidät, mutta sitä hän ei tahtonut, sillä hän piti paljon emintimästään. Silloin ehdotti Jonas, että he kaikin lähtisivät Amerikaan, missä hänellä oli ystävä, jonka oli onnistunut tulla rikkaaksi. Hän puolestaan tekisi työtä, naiset samaten, ja pari lapsistakin voisi työskennellä — niin että he epäilemättä tulisivat hyvin toimeen. Jurgis oli sen lisäksi kuullut paljon hyvää Amerikasta. Sitä sanottiin maaksi, jossa reilu mies voisi ansaita kolmekin ruplaa päivässä. Jurgis selitti mitä kolme ruplaa oikeastaan merkitsi ja mitä niillä kotimaassa voi saada; että niillä valtameren toisella puolen saisi kaikkea paljon vähemmän, siitä ei hänellä ollut aavistustakaan. Hän selitti suoraan lähtevänsä muitta mutkitta Amerikaan, rupeevansa kauppiaaksi ja rikastuvansa tuota pikaa. Siinä maassa mukamas oli jokainen ihminen vapaa kansalainen, olipa sitte rikas tai köyhä. Kenenkään ei tarvitsisi alistua sotilaselämän vaivoihin ja vaaroihin. Veroa ei tarvitsisi maksaa penniäkään. Jokainen saisi siellä, niin hän ajatteli ja puhui, olla ja tehdä mitä itse halusi, ja yksi oli yhtä hyvä kuin toinenkin, päivätyöläinen yhtä arvossa pidetty kuin Yhdysvaltain presidentti. Niinmuodoin oli Amerika oikea Kultala, joka häämötti nuorison silmissä niin valveilla ollessa kuin nukkuissakin. Joshan vaan saisi kokoon haalituksi niin paljon rahaa kuin piletinhintaan tarvittiin, voi päätellä kaikkien huolien loppuvan, ja että suuren meren toisella puolella odotti sula onni, ilo, rauha ja riemu.

Päätökseksi siis tuli, että Amerikaan lähdettäisiin seuraavana kevännä. Tällävälin Jurgis möi itsensä eräälle työmiesten värvääjälle sekä vaelsi suuren miesjoukon kera kymmeniä penikulmia pois kotiseudulta. Matkan päämääränä oli se paikka, johon Smolenskin rautatietä oli ennätetty rakentaa. Se oli todella uskallettu yritys. Yöt ja päivät sai asua kaiken mahdollisen saastan keskellä, syödä mitä viheliäisintä ruokaa, kärsiä joka suhteessa julmaa kohtelua ja työskennellä päivittäin useita tunteja yli sovitun ajan ilman erityistä maksua. Mutta Jurgis kesti tämän kaiken kuin mies ainakin, ja kun hän lopetti, oli hänellä kahdeksankymmentä ruplaa huolellisesti neulottuna takkinsa päällisen ja vuorin väliin. Hän ei ryypiskellyt eikä tapellut, sillä hänellä oli koko ajan vain Ona ajatustensa esineenä. Ja muutenkin oli hän tyyni ja tasainen mies, joka tunnollisesti suoritti kaikki mitä hänelle tehtäväksi pantiin. Työstä erottuaan hän joutui pelurien ja juopporenttujen pariin, jotka aina juominkien päätyttyä koettivat lyödä hänet kuoliaaksi. Mutta hän pakeni ja kulki kotiinsa jalan, työskennellen pitkin tietä elatuksensa edestä ja maaten alati toinen silmä auki.

Kesällä sitte lähdettiin Amerikaan. Viime tingassa liittyi heihin Marija Berczynskas, joka oli Onan serkku. Marija oli isätön ja äiditön orpo ja oli lapsuudestaan lähtien työskennellyt erään rikkaan tilanomistajan luona Vilnassa, joka paljon säännöllisemmin antoi hänelle ruoskaa selkään kuin ruokaa suuhun. Vasta 20-vuotiaana Marijan oli täytynyt ponnistaa kaikki voimansa työhön; seurauksena oli, että hän nousi kapinaan ja oli murhata isäntänsä, jonka jälkeen hän pakeni kiiruusti tiehensä.

Heitä oli kaikkiaan kaksitoista henkeä matkaseurueessa, viisi täyskasvuista, kuusi lasta ja Ona, jota ei voitu sanoa täyskasvuiseksi eikä lapseksikaan. Matka oli hyvin vaikea. Tosin oli vastassa siirtolaisasiamies, jonka olisi tullut auttaa heitä, mutta hän osottautuikin olevansa oikea konna ja johti heitä kaikenlaisiin ansoihin, joista heidän oli runsaalla rahalla lunastettava itsensä irti. Virkamiehet, joiden olisi pitänyt auttaa heitä ilmaiseksi, koska Unioni maksoi heille työstään palkan, vaativat siitä huolimatta rahaa. Sitte vietiin heidät hotelliin, jossa heidät lukittiin sisään huoneeseensa niinkuin todelliseen vankilaan. Sieltä heitä ei päästetty ulos, ennenkun heitä oli nyletty mitä hävyttömimmästi. Laki määrää, että hintaluettelo on naulattava jokaisen hotellin ovelle, mutta sitä he eivät tienneet, että tämä on määrättynä vain Litvassa eikä Amerikassa.

Jonaksen ystävä oli rikastunut Chikagon suurissa karja-aitiokortteleissa. Sinnepäin matkustajaimme siis oli lähdettävä. Tosin he tunsivat ainoastaan tämän yhden ainoan sanan: Chikago — mutta enempää heidän ei tarvinnutkaan tietää, ennenkun pääsivät tähän jättiläiskaupunkiin. Mutta kun he viimein tulivat sinne ja astuivat ulos rautatievaunusta, olivat he vielä enemmän ymmällä kuin koskaan ennen. He seisoivat ja töllistelivät pitkin Dearborn Streetiä, jonka tummat rakennukset kohosivat molemmin puolin valtaväylää, joka näytti kapenevan hienoksi viivaksi ja viimein katoavan näkymättömiin taivaanrannalla. He eivät voineet käsittää, miksi ihmiset nauroivat heille vasten silmiä heidän kysyessään missä Chikago oli; jotkut katsahtivat heihin ihmetellen, toiset menivät ohi sanomatta sanaakaan. He olivat säälittäviä kaikessa avuttomuudessaan. Ennen kaikkea he tunsivat kuolettavaa kammoa kaikkia vormupukuisia henkilöitä kohtaan, ja hetikun olivat nähneet poliisin, kiiruhtivat he kadun poikki ja juoksivat toisaalle. Koko ensimmäisen päivän he täten taivalsivat ympäri kaupunkia, miltei huumaantuneina ja perin avuttomina. Illalla he yöpyivät erään rakennuksen porraskäytävään, ja vasta silloin poliisi otti heidät huostaansa ja kuletti heidät poliisiasemalle. Aamulla hankittiin tulkki sekä vaunut, joilla seurue saatettiin viimein karja-aitioiden kortteliin. Heidän ilonsa oli kuvaamaton, kun he huomasivat onnellisesti selviytyneensä tästä seikkailusta, tarvitsematta panna liikkeelle penniäkään.

He istuivat pienessä, hauskassa majatalossaan, jonne poliisi heidät oli toimittanut, ja tirkistelivät uteliaasti akkunasta ulos. Heidän edessään aukeni katu, joka näytti heistä päättymättömältä — se olikin liki 50 kilometriä pitkä, mutta sitä he eivät tienneet — ja jonka varsilla oli loppumaton kaksoisketju kurjia pieniä kaksikerroksisia taloja. Kaikkialla tarjoutui sama lohduton näky: rumia, likaisia pieniä puutaloja; siellä täällä leikkasi lokaista katua korkeakaarinen silta, joka johti yhdeltä liejuiselta rannalta toiselle, joilla rumia tavaramakasiineja leveni loppumattomana jonona; toisaalla kulki kadun poikki rautatie verkkomaisine raiteineen, joilla porhaltelevia vetureja ja kolisevia tavaravaunuja näkyi pitkissä riveissä. Siellä täällä kohosi muitten rakennusten yli likasia, nokisia, synkkiä ja ikäviä tehtaita, jotka korkeista savupiipuistaan pursuttivat taivasta pimentäviä ja maata likaavia savupilviä esiin. Sellaisilla paikoilla katu pimisi katsojan silmistä, mutta sauhuisten alueitten takaa näkyi tuo lohduton ruma rivi jälleen — likasten pikku talojen rivi.

Kokonaista tuntia ennen kun seurueemme saapui kaupunkiin, olivat he huomanneet merkillisiä vaihteluita ilmakehässä. Se tummeni tummenemistaan joka minuutti; ruoho maassa kadotti tässä hämärässä helakan vehreytensä; esineitten väri sameni ja kävi vaikeaksi erottaa; kadut ja kentät tulivat yhä kuivemmiksi ja saivat kellertävän sävyn; ja aina sitä mukaa kuin savu sakeni, rupesivat ystävämme huomaamaan toisenkin merkillisen seikan — väkevän, pistävän lemun. Tämän lemun laadusta he olivat eri mieltä. Toiset sanoivat sen synnyttävän pahoinvointia ja yletystä, mutta heidän hajuaistinsa oli perin kehittymätön sitä lähemmin arvostellakseen; ja kaikki yhtyivät siihen mielipiteeseen, että lemu oli mitä omituisinta laatua. Mutta kaikki tunsivat tyytyväisyyttä päästyään vihdoin viimein tähän lumottuun maahan, jossa "rieska ja hunaja" ja dollaritukut heille auliisti virtaisivat — tähän ihmeelliseen maahan, jonne he olivat ikävöineet aina siitä saakka kuin olivat lähteneet vanhasta kodistaan Litvassa. Mutta nyt se ei enää ollutkaan pelkkä unelma tai mielikuvitelma, johon heidän tarvitsi kaihoten katsella joltakin äärettömän kaukaiselta kohdalta. He voivat sekä nähdä tämän ihmeellisen maan että käsin kosketella — ja haistella sitä. Lemusta he kuitenkin, kuten sanottu, olivat eri mieltä. Se oli raaka ja terävä, mutta samalla kertaa se kiihotti hyväilevästi heidän aistimiaan. Jotkut heistä hengittivät sitä täysin, syvin siemauksin keuhkoihinsa ja nauttivat siitä kuin jostakin juovutusaineesta. Mutta toiset koettivat suojella siltä hengityselimiään peittämällä käsillään tyystin kasvonsa. Siirtolaisemme olivat vielä vajonneet sanattomaan ihmetykseen tästä selittämättömästä ilmiöstä, kun vaunun ovi temmaistiin auki ja ääni huusi:

"Karja-aitiot!"

Heidät jätettiin erääseen kadunkulmaan töllistelemään ympärilleen. Se oli muuan sivukatu, jonka molemmilla puolilla oli taiteettomia, kaikenvärisiä tiilirakennuksia. Näitten talojonojen lomista avautui välistä hiukkasen näköalaakin, s.o. muutamia tehtaanpiippuja, pitkiä, hoikkia ja ylettömän korkeita. Kaikki ne tupruttivat ilmoille mahtavia pylväitä paksua, öljymäistä, mustaa savua, joka tuntui tulevan suoraan maan sisuksista, tuosta ahjosta, missä iankaikkisen tulen sanotaan palavan. Siellä työskenteli maanpinnan alla joku voima, joka ajoi savua tieltään ylös — jonkunlainen taukoamaton, pitkällinen purkaus. Ystävämme katselivat ilmiötä ja lausuivat sekä itsekseen että naapureilleen, että nyt, Jumalan kiitos, kaikki pian oli lopussa. Mutta tuskin oli viime sana päässyt lausujan huulilta, kun nähtiin uusia, valtavia tulikartioita, uusia, mustia, hirvittäviä pilviä, jotka vähitellen liittyivät yhteen ja ajelehtivat pois, leviten ympäri taivasta niin pitkälle kuin silmä kantoi.

Mutta pian kiintyi huomio ja tarkkaavaisuus toiselle taholle. Kuten ilmiöt äsken olivat kiusanneet haju- ja näköaistia, tuli nyt muiden aistien vuoro. Kuului ääntä, hälyä, meteliä ja kolinaa, joka ilmeisesti oli yhtynyt kymmenistä tuhansista vähemmistä äänistä. Sitä ei aluksi huomannut tai ei ainakaan tullut erityisesti tarkanneeksi — mutta kun sitä ei enää käynyt välttäminen, tuntui se samallaiselta kuin lukuisan mahtavan mehiläisparven humina keväällä tahi kuten honkametsän kohina, kun tuulet siinä suhajavat. Mutta se antoi kuitenkin vaikutelman jostakin luonnonvoimasta, joka oli vilkkaassa, elollisessa toiminnassa, se kumisi ja väpätti, kuten olisi koko maailma ollut kapinassa. Vain vaivoin voi käsittää näiden hirvittäväin äänien lähtevän elävistä olennoista, että ne olivat kymmenentuhannen härän kaukaista mylvintää, kymmenentuhannen sian etäistä röhkimistä.

Matkustajamme olisivat kernaasti lähteneet sinne suuntaan, mistä äänet tulivat, mutta — voi juuri silloin he tulivat estetyiksi uusista seikkailuista. Kulmassa seisova poliisi oli alkanut tarkkaavaisesti tähystellä heitä, ja tämän huomattuaan he heti lähtivät liikkeelle katua pitkin. Tuskin olivat he vielä ennättäneet kävellä korttelin ympäri, kun Jonaksen kuultiin huudahtavan ja samalla juoksevan täyttä vauhtia kadun yli. Hän oli jo kaukana, ennenkun voitiin arvailla syytä hänen omituiseen käytökseensä, ja hänen nähtiin pysähtyvän ja astuvan erääseen puotiin, jonka yli oli ripustettu kyltti: "J. Szedvilas, Ruokatavarakauppa". Kun hän jälleen astui ulos, oli hänen seurassaan iso ja paksu herrasmies, jolla oli ylöskierretyt hihat ja nahkainen esiliina. Tämä herrasmies taputteli Jonasta molemmilla käsillään ja nauroi hilpeästi. Silloin muisti Teta Elzbieta heti, että Szedvilas oli juuri sen tarunomaisen ystävän nimi, joka oli menestynyt niin hyvin Amerikassa. Huomattuaan hänen rikkautensa perustuksena olevan ruokatavarakaupan oli se heille tällä haavaa erittäin mieleen; sillä vaikka aamu oli jo pitkältä kulunut, eivät he vielä olleet maistaneet einettä, ja lapset olivat jo ruvenneet valittelemaan nälkäänsä.

Tämä oli nyt iloinen loppu surulliselle matkalle. Molemmat perheet aivan sanan mukaan heittäytyivät toistensa syliin — sillä monta vuotta oli kulunut, sittekun Jokubas Szedvilas oli tavannut maanmiehiä kaukaiselta kotiseudulta Litvassa. Ennenkun päivä oli mennyt umpeen, olivat he jo ikuisia ystäviä. Jokubas tunsi perinpohjin kaikki ne ansat ja sudenkuopat, jotka "uudessa maailmassa" odottavat vanhasta maanosasta tulevia vieraita, ja hän voi siis selittää heille ne kaikki — kaikki salaperäisyydet, kaikki merkilliset olosuhteet. Hän voi selittää heille, mitä kaikkea heidän oli tehtävä ja tarkattava kaikissa mahdollisissa olosuhteissa, ja — mikä oli vielä parempi — mitä heidän nyt tällä haavaa oli tehtävä. Hän tahtoi saattaa heidät ystävänsä Anielen luo, jolla oli majatalo tai kuten siellä sanottiin "boarding-house" teurastamoiden toisella puolen; vanhan muori Juknienen luona ei tosin, hän sanoi, ollut erikoisen mukavata, mutta siellä kyllä voi vähän aikaa tulla toimeen. Tähän Teta Elzbieta heti vastasi, ettei nykyään enää mikään voinut hämmästyttää tai pelottaa häntä, sittekun he jo olivat menettäneet suuremman osan mukana tuomistaan varoista. Niin todella olikin laita, sillä muutamain harvain päiväin kokemukset tässä suurten lupausten maassa olivat olleet kylliksi vakuuttamaan heitä, että Amerika oli maa, jossa kaikelle määrättiin mahdollisimman korkein hinta ja että köyhä ihminen juuri täällä oli vielä köyhempi kuin missään muussa maailman kolkassa. He olivat myöskin huomanneet, ettei heidän rahoillaan täällä ollut samaa arvoa kuin kotimaassa. Kahtena viime päivänä he olivatkin varojaan säästääkseen vapaaehtoisesti nähneet nälkää. He suorastaan tulivat kipeiksi saadessaan maksaa niitä suunnattomia hintoja, joita rautatiellä vaadittiin heiltä ruuasta.

Kun he nyt näkivät Juknienen lesken asunnon, eivät he voineet olla säpsähtämättä. Sinä ilmoisna ikänä eivät he olleet nähneet mitään niin kurjan kurjaa. Anielen hallussa oli pieni neliskulmainen huone muutamassa niistä kaksikerroksisista taloista, jotka olivat "teurastamoiden takalistossa". Jokaisessa talossa oli neljä sellaista asumusta, ja yksi niistä oli aina kapakka eli "boarding-house", tarkotettu majapaikaksi ulkomaalaisille — litvalaisille, puolalaisille, slovakeille ja böömiläisille. Jotkut näistä ihmisluolista olivat yksityisten omia, toiset kuuluivat yhtiöille. Keskimäärin asui kussakin huoneessa puoli tusinaa matkustavaisia — joskus 30 tai 40 yhdessä ainoassa huoneessa, 50 tai 60 joka kerroksessa. Jokaisella oli oma vuoteensa, s.o. patja, päänalunen ja huopapeite. Patjat viruivat hajallaan ympäri lattiata, eikä huoneessa yleensä ollut muuta sisustusta kuin uuni. Ei niissä muuten olisi muulle ollut sijaakaan. Muuten näytti olevan jotenkin tavallista, että kaksi miestä vuorotteli samalla patjalla; toinen työskenteli päivällä ja makasi yönsä tuolla kurjalla vuoteella, toinen jälleen oli työssä yöllä ja nukkui päivällä. Oli hyvin tavallista, että majatalon isäntä vuokrasi saman vuoteen kahdelle eri henkilölle.

Eukko Jukniene oli pikkunen kuihtunut nainen, jolla oli aivan ryppyiset kasvot. Hänen kotinsa oli tavattoman likanen. Patjat estivät astumasta ovesta sisään, ja jos koetti tulla takatietä, huomasi hänen täyttäneen suuremman osan etehisestä vanhoilla pöydillä varustaakseen siten tilaa kananpojille, joita hän kasvatti. Vuokralaiset tekivät hänestä pilaa ja sanoivat hänen siistivän taloaan sillä tavalla, että laski kananpoikansa irralleen huoneisiin. Epäilemättä linnut paljon poistivatkin syöpäläisiä, mutta todennäköisesti eukko käytti tätä menettelyä pikemminkin elättääkseen suojattejaan kuin puhdistaakseen asumusta. Asianlaita olikin, että hän oli tykkänään luopunut kaikista puhdistamishommista, sillä häntä vaivasi luuvalo, joka toisinaan voi kytkeä hänet kurjaan vuoteeseensa eräässä huoneen nurkassa kokonaiseksi viikoksi tai kauvemmaksikin. Kerran oli tällaisen sairaudentapauksen sattuessa yksitoista hänen vuokralaisistaan lähteneet matkoihinsa unohtaen maksaa hänelle mitäkään. Sellaista sattui tuon tuostakin.

Nyt oli heinäkuu, ja maaseudulla vallitsi mitä vehmain vihannuus. Mutta Packingtownissa, "teurastamoiden takalistolla", ei koskaan nähty mitään vihannuutta.

Sellainen nyt se koti oli, joka vastatulijoille tarjoutui. Mutta parempaakaan ei ollut tarjona. Eukko Jukniene oli pitänyt yhden huoneen itseään ja kolmea lastaan varten, ja hän tarjoutui majoittamaan siihen matkaseurueen naiset ja lapset. "Huomenna", sanoi Jurgis, "lähden etsimään työtä, ja ehkäpä Jonaskin tekee samaten. Sitte voimme aina hankkia itsellemme asunnon."

Myöhemmin iltapäivällä lähtivät hän ja Ona kävelemään ja katselemaan kaupunkia, näkemään enemmän tästä maailmanpaikasta, jonka piti tuleman heille kodiksi. Teurastamoiden takalistolla oli kaksikerroksisia taloja sangen harvaseen ja pitkän matkan päässä toisistaan — mutta laajat alat olivat aivan asumattomia. Näitä avoimia paikkoja peitti muta ja kellertävä kuona sulatuista metalleista. Lukematon joukko lapsia, useimmat vain puoleksi tai vielä niukemmin puettuja, pyöri ympärinsä huimassa leikissä, kirkuen ja viheltäen; tavantakaa ne panivat keskenään toimeen pikku tappeluja, joista tuloksena oli verta vuotavia neniä. Omituisin ilmiö tässä piirissä olikin juuri lasten suunnaton paljous; olisi todellakin voinut uskoa, että läheisyydessä oli jokin koulu, joka lähetti kasvattinsa tänne loma-ajoiksi leikkimään. Lapsia oli Packingtownissa niin paljon, että hevoset ja vaunut tässä kaupunginosassa voivat liikkua vain käyden.

Katujen surkean tilan vuoksi ei muuten tuskin missään voinutkaan ajaa sen nopeammin. Ne kadut, joita myöden Jurgis ja Ona kulkivat, muistuttivat vähemmin todellisia katuja kuin pitkiä rivejä lokahautoja kartalle sirotettuina. Kulkutie oli yleensä yhtä tai useampia metriä alempana kuin talojen kivijalat. Katukivityksestä ei ollut merkkiäkään, mutta sen sijaan oli äärettömän paljon kaikenlaisia epätasaisuuksia — mäkiä ja syviä kuoppia, viemärejä, vesiojia, jopa kokonaisia lammikoltakin, täynnä haisevaa, vihertävää vettä. Näissä muta-altaissa ja katuliejussa leikki silminnähtävällä nautinnolla lapsilaumoja. Poikasia kahlasi likavedessä etsien leikkikaluja, jotka leikkiessä olivat pudonneet vedellä täyttyneihin syvennyksiin. Kulkijamme katselivat tätä kaikkea ihmetellen ja ällistyneinä. He hämmästyivät suunnattomista kärpäsparvista, jotka paksuina pilvinä surisivat kaikkialla ja toden teolla pimittivät ilman. Heitä ylötti se väkevä, inhottava haju, joka kiusasi nenää — oikea ruumiinhaju! Eikä se ollut mitään ihmeellistä, sillä mätänihän täällä lukemattomia kuolleitten raatoja! Vieras kysyisi, kuinka kaupungin viranomaiset voivat sallia seudun asujanten käyttävän katuja lantatunkioiden ja kaiken mahdollisen riettauden säilytyspaikoiksi. Tähän olisi puolustauduttu sillä otaksumalla, että muutamassa vuodessa kaikki nämä epäkohdat itsestään katoisivat, s.o. sittenkun kaikki törky olisi tyyten mädäntynyt, ei olisi enää mitään levittämässä löyhkää ympärilleen. No niin — mutta tätänykyä ja erittäinkin hyvin lämpimällä ilmalla sekä pitkillä sateilla olivat kärpäset todellisena vitsauksena. "Eikö tämä ole epäterveellistä?" jatkaisi muukalainen kyselyjään. Ja asukkaat vastaisivat: "Ehkäpä — mutta mitäpä sille mahtaa".

Jurgis ja Ona kulkivat vielä kappaleen matkaa eteenpäin, sydän täynnä ihmetystä ja silmät sepi seljällään. Sitte saapuivat he erääseen paikkaan, missä juuri koeteltiin "tasottaa" epätasaisuuksia. Siellä oli avara, mutainen ja haiseva syvennys, ainakin yhtä suuri kuin pari kolme varsinaisen kaupungin suurinta korttelia yhteensä. Pitkä rivi vaunuja kuletti sinne teurastamoista eläintensisälmyksiä ja muuta törkyä, jotka haisivat kerrassaan sanomattoman ilettävästi. Muutamia henkilöitä tehtaista seisoi kädet taskussa välinpitämättömästi katsellen tätä työtä ja naureskellen likaisille lapsiparville, jotka aamusta iltaan penkoivat näitten hirveiden jätteiden keskellä, poimien lihapalasia sieltä täältä — ja syöden ne makeaan suuhun! Toisilla lapsilla oli käsivarrellaan pieniä koreja, joihin he kokosivat samoja myrkyllisiä jätteitä kotiin kannettaviksi — perheittensä ruuaksi. Kenenkään heistä ei tarvinnut tyhjin toimin kotiin palata!

Tämän haisevan liejulammikon varrella oli suuri tehdasrakennus savuavine piippuineen. Se oli tiilitehdas, joka kaivoi lammikosta kaiken saven ja valmisti siitä tiiliä, jonka jälkeen kuoppa täytettiin lihanjätteillä. Se tuntui Jurgiksesta ja Onasta perin onnelliselta järjestelyltä, joka tuotti kunniaa niin yritteliäälle ja käytännölliselle maalle kuin Amerika. Pieni polku johti jokaiseen kuoppaan, joka jo oli savesta tyhjennetty, muttei vielä reunojaan myöden jätteillä täytetty. Toiset kuopat olivat toistaiseksi täytetyt vedellä, joka sai siinä seista koko kesän ja tietystikin mädätä kuumassa päivänpaisteessa. Kun talvi tuli, oli aina yritteliäitä ihmisiä käsillä, jotka sahasivat niistä jään ja möivät sen kaupunkilaisille — tämän basillien ja bakteerien ja kaikkien mahdollisten tartunta-aineiden täyttämän jään! Tulokkaidemme mielestä sekin oli erinomainen taloudellinen menettelytapa. —

He seisoivat vielä tällä paikalla, kun aurinko laski ja lännen pilvet värjäsi verenkarvainen iltarusko ja talojen akkunaruudut hohtivat kuin tulipalon loisteessa. Jurgis ja Ona eivät ajatelleet auringonlaskun ihanuutta, seistessään siinä selkä länteen päin. Kaikki heidän ajatuksensa parveilivat Packingtownin, teurastamokaupungin ympärillä, joka levisi heidän eteensä vähän matkan päässä. Rakennusten rajapiirteet kuvastuivat jyrkästi taivaslakea vastaan, ja talojen tiheästä rivistä kohosi siellä täällä ilmoille korkeita tehtaanpiippuja, jotka tupruttivat sakeita savupilviä joka ilmansuunnalle. Taiteilijalle siinä olisi ollut mainio tilaisuus väritutkimuksiin, sillä kun savupilvet joutuivat laskevan auringon valaistaviksi, hohtivat ne mustan, ruskean ja harmaan värisinä sekä reunoiltaan purppuranpunasina. Tällöin et enää huomannut paikan hirvittävää siivottomuutta; iltarusko silasi kullallaan kauheimmatkin asiat. Näistä nuorista ihmisistä, jotka seisoivat tässä aina hämärän tuloon asti, tuntui kaikki ihmeelliseltä unennäöltä, sillä kaikki puhui täällä ihmisen tarmokkaisuudesta ja yritteliäisyydestä, työn hedelmistä, toiminnasta ja tuloista tuhannen tuhansille ihmisille, onnesta ja vapaudesta, elämästä, rakkaudesta ja ilosta. Kun he vihdoin viimein käsityksin palasivat kotiin, lausui Jurgis: "Huomenna lähden tuonne kysymään työtä!"

III LUKU.

Ruokatavarakauppiaana oli Jokubas Szedvilaksella paljon tuttavia. Niiden joukossa oli myöskin muuan Durhamin tehtaissa päivystävä poliisi, jonka erikoisiin tehtäviin kuului miesten värvääminen erilaisiin toimiin. Jokubaksella ei tosin ollut mitään kokemuksia tässä suhteessa, mutta hän oli varmasti vakuutettu, että hän tämän miehen kautta voisi hankkia ystävilleen jotakin työtä. Päätökseksi tuli, että hän lähtisi miehen luo vanhan Antanaksen ja Jonaksen kanssa. Mitä Jurgikseen tulee, luotti tämä liiaksi omaan kykyynsä, etsiäkseen apua toisilta. Kuten aikaisemmin mainittiin, ei hän tässä suhteessa ollut erehtynytkään. Hän oli mennyt Brownin konttoriin eikä ollut tarvinnut seista ulkopuolella enempää kuin puolituntisen, kun muuan päällysmiehistä, "bosseista", oli häntä tarkannut ja viitannut hänet luokseen. Keskustelu, joka silloin syntyi heidän välillään, oli asiallinen ja lyhyt.

"Puhutteko englanninkieltä?"

"En; litvaa." (Jurgis oli huolellisesti opetellut tämän sanan.)

"Työtä?"

"Niin!" (Jurgis nyökkäsi päätään.)

"Ennen täällä työskennellyt?"

"En ymmärrä."

("Bossin" puolelta innokkaita merkkejä ja eleitä. Jurgiksen puolelta mahtavia päänpudistuksia.)

"Lapioitteko sisälmyksiä?"

"En ymmärrä." (Enemmän päänpudistuksia.)

"Zarnos. Pagaiksztis. Szluota!" (Samallaisia merkkejä ja eleitä.)

"Kyllä!"

"Näettekö oven? Durys?" (Viittaus.)

"Kyllä!"

"Huomenna, kello seitsemältä aamulla! Ymmärrättekö? Rytoj!
Prieszpietys! Septyni!"

"Dekui, tomistai!" (Kiitos, herra!)

Siinä kaikki. Jurgis lähti pois, ja ennätettyään tuskin pariakymmentäkään askeletta paikalta hän menestyksensä huumaamana kiljasi kimakasti ja lähti juoksemaan. Nyt hän jo oli saanut toimen — toimen, josta heruisi varoja! Hän pikemminkin lensi kuin juoksi, ja saavuttuaan kotiportille syöksyi hän sisään kuin myrskytuuli muitten vuokralaisten harmiksi, jotka juuri yön työtä tehtyään olivat laskeuneet levolle toivossa saada maata koko päivän.

Tällävälin oli Jokubas etsinyt käsiinsä ystävänsä poliisin, joka oli tehnyt kaikkensa ylläpitääkseen hänen toivoaan. Koossa oli siis yleensä onnellinen piiri, jonka jäsenet odottelivat toivehikasta tulevaisuutta. Sinä päivänä ei enää mitään muuta voitu tehdä. Puoti jätettiin Lucijan huostaan, ja talon isäntä lähti vierainensa näyttämään heille Packingtownin, "läskikaupungin" merkillisyyksiä. Jokubas suoritti tämän tehtävän tärkeän ja arvokkaan näköisenä kuten ainakin kaupunkilainen, joka tuhmille maalaistuttavilleen tarjoaa jotakin suurta ja ihmeellistä nähtäväksi; hänhän oli jo niin kauvan asunut täällä ja tunsi tarkoin kaikki asiat ja olosuhteet, joiden kauheudesta hän oikein ylpeili. Silavapohatoilla oli tosin hallussaan ainoastaan rajoitettu alue, mutta he menettelivät joka suhteessa, kuten olisivat olleet koko piirin lailliset omistajat. Ja kenpä uskalsikaan asettua moisia rikkaita ja mahtavia "pomoja" vastaan!

Ystävämme kulkivat pitkin sitä tietä, joka johti teurastamoille. Oli vielä varhainen aamu, mutta tiellä vallitsi mitä vilkkain kiire. Sillä liikkui alituinen virta tehtaitten ylempiä työntekijöitä, konttoristeja, pikakirjoittajia, sähköttäjiä y.m.s. Naisia varten odotteli jonkun matkan päässä teurastamoista isoja, kahden hevosen vetämiä vaunuja, jotka lähtivät liikkeelle huimaa vauhtia hetikun olivat täyttyneet elävällä lastillaan. Etäämmältä kuului jälleen härkälaumain mylvintää — mahtavaa ääntä, joka nousi ja laski kuten kuohuisen meren aallot. Ystävämme kulkivat tätä ääntä kohti saman tunteen johtamina, joka pakottaa lapset seuraamaan kulussa olevaa sirkusta tai eläinnäyttelyä; ja lapsia — niitä todellakin oli jo näin varhain liikkeellä taajoina parvina. Ystävämme kulkivat rautatien yli ja sukelsivat pitkälle ja leveälle tielle, joka oli täynnä nautakarjaa; mielellään he olisivat pysähtyneet tätä näytelmää katsomaan, mutta Jokubas kiirehti heitä eteenpäin, kunnes he saapuivat eräille portaille ja ylävälle kohokkeelle, josta voivat rauhassa katsella kaikkea. Sinne he jäivät seisomaan, tähystellen ympärilleen miltei hengettöminä ihmetyksestä.

Teurastamot käsittävät puolentoista neliökilometrin suuruisen maa-alan, ja enemmän kuin puolet tästä alasta on täynnä karja-aituuksia. Pohjoiseen ja etelään päin, niin kauvas kuin silmä voi kantaa, leveni aituuksia toinen toisensa vieressä, kaikki täynnä ammuvaa karjaa. Ystävämme eivät koskaan olisi voineet kuvitellakaan, että niin paljon nautaeläimiä löytyi maailmassa. Punasia, mustia, valkosia, kirjavia, jopa keltasiakin eläimiä — vanhoja ja nuoria sekasin. Isoja, mylviviä, kiukkuisia sonneja ja vastasyntyneitä vasikoita, lempeäsilmäisiä lehmiä ja tulisia, pitkäsarvisia Texasin mullikoita. Melu siellä oli sellainen, kuin olisi koko maailman karjatarhat sinne koottu, ja pelkkien aituuksien laskemiseen olisi mennyt kokonainen päivä. Keskellä kulki pitkiä, leveitä käytäviä, joita vuorostaan leikkasivat pienemmät kadut. Viimemainittujen luvun ilmotti Jokubas 25,000:ksi. Jokubas oli äskettäin eräästä sanomalehdestä lukenut laveita tilastollisia tietoja näistä teurastamoista, ja oli nyt iloinen ja ylpeä saadessaan vuorostaan toistaa niitä vierailleen ja kuulla heidän huudahtelevan hämmästyksestä. Myöskin Jurgis tunsi itsensä hiukan ylpeäksi. Olihan hänkin äskettäin saanut täällä työtä, päässyt rattaanhampaaksi tässä jättiläiskoneistossa.

Siellä täällä laukkasi miehiä edestakasin hevosen selässä, varustettuina pitkävartisilla saappailla ja mahtavilla ruoskilla; he olivat hyvin toimeliaita ja huusivat tuon tuostakin toisilleen ja karjanajajoille. Ne olivat häränajajia ja karjankasvattajoita kaukaisista valtioista. Myöskin nähtiin välikauppiaita ja toimitsijamiehiä sekä kaikkien suurten teurastamoiden karjanostajia. Tuon tuostakin he pysähtyivät tarkastelemaan eri aituuksia sekä puhelivat keskenään lyhyesti ja ilman monia mutkia kuten liikemiehet ainakin, iskien tuimasti ilmaan pitkävartisilla piiskoillaan ja tehden muistiinpanoja pieniin taskukirjoihinsa. Sitte näytti Jokubas sen paikan, johon karjaa ajettiin punnittavaksi. Se oli suunnaton jättiläisvaaka, jolle mahtui suuri joukko eläimiä yhdellä kertaa ja joka itsetoimivasti merkitsi painot. Sen lähellä kulki rautatienkiskoja, joita myöten kuletettiin teuraseläimillä lastattuja vaunuja. Tätä oli kuitenkin taukoamatta tapahtunut pitkin koko yötä, niin että aituukset nyt olivat jo vallan täynnä. Mutta seuraavana yönä kaikki nämä eläimet teurastettaisiin ja vietäisiin pois, jonka jälkeen samat näytelmät uusiutuisivat.

"Mutta mitä näistä kaikista eläimistä oikein tulee?" Teta Elzbieta kysyi.

"Ensi yönä", vastasi Jokubas, "ne teurastetaan ja leikataan kappaleiksi; teurastamoiden toisella puolen on useita raiteita, joita myöten lihalla lastatut vaunut kuletetaan pois."

Teurastamoiden alueella oli rautatienkiskoja yhteensä yli viisineljättä peninkulmaa. Päivittäin teurastettiin noin 10,000 nautaeläintä, sama määrä sikoja sekä noin 5,000 lammasta, eli vuoden mittaan kymmenen miljoonaa ihmisravinnoksi muutettua eläintä. Kokonaisia virtoja eläimiä kulki eri suuntiin teurastamoiden alueella — kokonaisia virtoja kuolevia eläimiä. Ystävämme eivät kuitenkaan olleet niin runollisia, että olisivat verranneet tätä ihmisten kohtaloihin. He ihailivat vain sitä ihmeellistä, suuremmoista toimeliaisuutta, joka paikalla vallitsi.

"Täällä otetaan kaikki talteen", Jokubas huomautti, "ei mitään saa joutua hukkaan." Hän lisäsi erään kuulemansa sukkeluuden siinä varmassa vakaumuksessa, että hänen tietämättömät ystävänsä luulisivat sitä hänen omakseen. "Ne käyttävät hyväkseen kaikkea, paitsi eläinten parkua ja kuolinhuutoja." Brownin pääkonttorin edustalla oli auringon polttama ruohoneliö — se olikin ainoa vihannuus, mitä Teurastamokaupungissa sai nähdä, samatekuin eläintenvartijain hilpeät laulut ja julmat sukkeluudet olivat ainoana leikillisenä puolena tässä lukemattomien uhrien tuskanhuutojen täyttämässä seudussa.

Katseltuaan tarpeekseen näitä aituuksia, joissa teuraseläimiä säilytettiin, vieraamme palasivat valtatielle, jota molemmilla puolilla paartoi joukko suuria ja pieniä rakennuksia. Nämä talot olivat rakennetut tiilestä ja koristetut monilukuisilla kohoavilla osilla todelliseen Packingtownin tyyliin; sitäpaitsi oli jok'ainoaan pienimpäänkin seinäpintaan kiinnitetty ilmotuksia, joissa jättiläiskirjaimin kuulutettiin maailmalle Brownin verrattomista kinkuista ja siankyljyksistä, Brownin erinomaisesta häränlihasta, Brownin "Exelsior"-makkaroita j.n.e. Täällä oli päävarasto Durhamin puhdistetulle sianihralle, Durhamin aamiaiskotleteille, Durhamin säilytetylle häränlihalle, Durhamin lihaliemikapseleille, Durhamin maustetuille ja astiaanpannuille kinkuille, Durhamin paistetuille ja säilytetyille kananpojille, Durhamin astiaanpannulle vasikanmaksalle — ja lukemattomille muille herkuille.

Käydessään rohkeasti sisään erääseen Durhamin tehtaan rakennuksista he huomasivat siellä suuren joukon muitakin uteliaita. Kauvan odoteltuaan tuli viimein muuan vahtimestari opastamaan heitä halki koko suuren liha- ja silavatehtaan. Mutta tällöin Jokubas ilkeästi kuiskasi, ettei kävijöille näytetty enempää kuin tehtaan hallinto katsoi suotavaksi.

He kiipesivät ylös monia portaita, jotka olivat kiinnitetyt rakennuksen ulkoseinään — kaikkiaan viiden tai kuuden kerroksen korkeudelle. Täältä meni tie sikateurastamoon. Loppumattomia rivejä sikoja ajettiin ylös jyrkkää tietä myöten portaiden vierellä; matkalla ylöspäin elukat saivat hetken levähtää isolla riippuvalla permannolla, kunnes viimein saapuivat erääseen huoneeseen, josta ei enää ollut mitään ulospääsyä — sioille.

Se oli pitkä, kapea sali, jonka seinälle katselijoita varten oli rakennettu parveke. Salin toisessa päässä nähtiin mahtavan suuri rautapyörä, ainakin kuusi metriä korkea, ja varustettu rautakoukuilla pitkin reunaansa. Saman pyörän molemmilla sivuilla oli kapeita aukkoja, joista siat viimein pyörivän retkensä päätettyään tulivat esiin — teurastettuina, karvoista puhtaaksi ajeltuina ja valmiiksi paloteltuina, täysin valmiina paistettaviksi tai keitettäviksi. Vieressä seisoi jättimäinen neekeri paljain käsivarsin ja rinnoin. Hänen toimenaan oli ottaa valmiit sianruumiit koneesta ja jättää ne muille palvelijoille, jotka kantoivat ne ulkopuolella odottaviin vaunuihin vietäviksi isoihin jäähdytyssaleihin, joissa ilmaa viillytettiin jääkappaleilla.

Kauvan ja tuskin silmiään uskoen seisoivat ystävämme siinä katselemassa tätä ihmeellistä teurastustapaa. Tuhansittain eläviä sikoja kulki heidän silmiensä ohitse, aavistamatta mitään pahaa; mutta tuokio tuokiolta kuului hurjia, korvia viiltäviä tuskanhuutoja, ja siat palasivat jälleen näkyviin hyvin teurastettuina, hyvin ajeltuina ja hyvältä maistuvina lihamöhkäleinä. Ystävistämme tämä viimein tuntui vallan kamalalta. Ajatelkaas — suuri pyörä kulki hitaasti ympärinsä; se oli varustettu lujilla koukuilla. Jokaiseen sellaiseen kiinnitettiin kiireesti yksi sika, mikä jalan, mikä kaulan ympäri sidotusta köydestä; pyörä kulki edelleen ja jätti elukat kuolinpaikkaansa. Se oli kamalaa kiirettä ja vielä kamalampaa menettelyä. Elukkaparat potkivat ja parkuivat vallan raivoisina. Melu oli vallan hirvittävä, kuului voimakkaita ja kiihkeitä huutoja heikompien keskeltä, kuului surkeata ähkimistä, joka kuolinkamppailua seuraa. Joskus syntyi muutaman silmänräpäyksen lepo ja hiljaisuus, mutta sitte alkoi melu ja karjunta monta kertaa kauheampana. Se kävi viimein liian rasittavaksi katsojien hermoille; miehet katsahtivat toisiinsa ja naurahtivat hermostuneesti, naiset ristivät käsiään, kasvot veripunasina ja silmät kosteina kyyneleistä.

Mutta kaikesta tästä välittämättä kävivät miehet työhönsä. Eivät teuraitten huudot eikä katsojain kyyneleet tehneet heihin mitään vaikutusta. Sitämukaa kuin sianruumiit tulivat koneista, ripustettiin ne koukkuihin pitkiin riveihin, jonka jälkeen kurkut leikattiin poikki muutamin ripein liikkein suurilla, välkkyvillä veitsillä. Lattia lainehti verivirroista. Sittekun sisukset olivat poisotetut, irrotettiin ruumiit ja viskattiin isoon ammeeseen, johon kiehuvan kuumaa vettä virtasi yhdestä putkesta ja meni pois toisesta.

Kaikki kävi niin säännöllisesti ja erehtymättömästi, että olisi luullut koko menettelyn riippuvan taikavoimista. Se oli silavan valmistamista koneitten ja sovelletun matematiikan avulla. Mutta sittekään ei materialistisinkaan henkilö voinut olla tuntematta sääliä eläinparkoja kohtaan. Nehän olivat niin viattomia, tulivat tälle hirmuiselle alueelle täynnä luottamusta ihmisiin. Niiden valittavissa vastalauseissa oli jotakin inhimillistä. Olihan niillä toki oikeus elää! Ne eivät olleet tehneet mitään, joka olisi oikeuttanut niin julman kohtelun. Joku katsoja tosin vuodatti kyyneleitä niiden kohtaloa katsellessaan, mutta tämä jättimäinen teurastuskoneisto jatkoi tasaista kulkuaan, olipa siellä katsojia tai ei. Oli kuin joku hirvittävä rikos tapahtuisi jossakin maanalaisessa vankilassa, missä ei ollut ketään sitä katsomassa eikä kuulemassa.

Ei voinut kauvan tätä katsella eikä kuunnella johtumatta filosoofisiin mietiskelyihin sen johdosta. Voiko otaksua, että jossakin paikassa maan päällä, alla tai yläpuolella olisi taivas näille teuraseläimille — taivas, jossa ne saisivat korvausta kaikista äärettömistä kärsimyksistään? Olihan jokainen niistä luotu olento, niin sanoaksemme yksilö omasta suvustaan. Jotkut olivat valkosia, toiset mustia, monet olivat ruskeita ja monet täplikkäitä. Jotkut olivat nuoria, toiset vanhoja, toiset pitkiä ja laihoja, toiset eriskummaisen lihavia ja paksuja. Jokaisella näistä eläimistä oli oma yksilöllisyytensä, oma tahtonsa ja omat toivomuksensa. Luottavaisina, levollisina ja tasamielisenä ne olivat eläneet lyhyen elämänsä, sillä aikaa kun uhkaava pilvi leijaili niiden päällä ja hirveä kohtalo niitä päiviensä lopulla odotti. Nyt oli tämä kohtalo äkillisesti kohdannut niitä, tarttunut niihin käsiksi säälimättömän julmasti. Kovasydämminen ja armoton se kohtalo oli; kaikki eläinten vastalauseet, kaikki niiden tuskanhuudot eivät auttaneet mitään sitä vastaan — kohtalo toteutti järkähtämättömästi päätöksensä eläinparan suhteen, kuten sillä ei mitään toivomuksia, mitään tunteita olisi koskaan ollutkaan. Kohtalo katkasi sen kurkun, ja hävitti sen elävien olennoiden luvusta. Ken kuulee näiden kidutettujen eläinten huudot ja vaikerrukset, ken ottaa niiden sielut hellään huostaansa ja antaa niille lohdutusta ja korvausta? Ehkäpä liikkuivat juuri tällaiset mietteet helläsydämmisen Jurgiksemme mielessä, kun hän toisten mukana kääntyi pois tästä kauhun paikasta ja mutisi itsekseen: "Jumalani — olenpa iloinen, kun en syntynyt siaksi!"

Hän astui ystäviensä parissa laskukoriin tullakseen alemmaksi suuremmoiseen silavatehtaaseen. Hän tirkisteli eteensä, sanattomana hämmästyksestä. Olihan hän itsekin paimentanut sikoja Litvan metsissä ja ottanut osaa sianteurastajaisiin, mutta ikänään hän ei ollut nähnyt sikojen tällä tapaa kulkevan kädestä käteen satamäärien miesten kesken, kunnes eläin oli muuttunut kinkuiksi, kyljyksiksi j.n.e. — kaikki tapahtuen muutamien minuuttien kuluessa. Kaikki tuntui hänestä ihmeelliseltä tarulta, jommoisia lapsille kerrotaan. Koko seurue katseli asioita, tapauksia ja toimintaa täällä viattomin lapsensilmin. Etenkin herätti heidän ihmetystään ja ihailuaan se huomattava puhtaus, mikä vallitsi kaikkialla, erittäinkin täällä työskentelevien miesten pukuihin nähden. Jurgis oikein suuttui, kun hiukan ilkeäluontoinen Jokubas teki ivallisia huomautuksia tästä siisteydestä, tarjoutuen saattamaan heitä siihen salaperäiseen osastoon laitoksessa, jossa pilautuneita aineksia "tohtoroitiin".

Seurue laskeutui seuraavaan kerrokseen, jonne kaikki jätteet koottiin. Sinne vietiin eläinten sisälmykset puhdistettaviksi ja pestäviksi ja sitten käytettäviksi erilaisiin tarkotuksiin. Suolet pestiin puhtaiksi ja käytettiin makkarain valmistamiseen. Miehiä ja naisia oli täällä suunnattoman paljon, työskennellen ilmassa, joka oli täynnä myrkyllisiä hajuja. Vieras ei voinut olla täällä kymmenettä osaakaan minuutista tuntematta ilkeätä ylötystä sekä halua päästä piammiten takasin raikkaaseen ilmaan. Kaikki suolien ja sisälmysten jätteet lakastiin toiseen saliin, jossa ne viskattiin vedellä täytettyihin säiliöihin keitettäväksi suovaksi — tai sianihraksi, jota leipurit käyttävät voin asemasta paistaessaan. Alempana tehtiin jätteistä valmisteita, joita katsomaan vieraita ei enää päästetty. Toisissa huoneissa työskentelivät n.s. "splitters" eli halkaisijat, jotka olivat laitoksen taitavimmat työmiehet. He saivat aina 50:kin senttiä palkkaa tunnissa, mutta heidän ainoana toimenaan päivän mittaan oli sianruumiiden leikkeleminen kahteen osaan pitkin selkärankaa. Edelleen siellä oli "cleaver men" eli leikkelijät — todellisia jättiläisiä, joilla oli rautaiset jäsenet. Kullakin heistä oli apunaan kaksi muuta miestä, joiden tehtävänä oli laskea sianpuoliskot pöydälle hänen eteensä ja pidellä niistä kiini, sill'aikaa kunhan leikkeli niitä; sitten piti heidän käännellä jokaista kappaletta, jotka hän leikkeli vielä pienemmiksi paloiksi. Hänen veitsessään oli yli puolen metriä pitkä terä, eikä hän sillä kulloinkin tehnyt muuta kuin yhden leikkauksen, mutta niin taitavasti, ettei veitsi koskaan loukannut häntä eikä apumiehiä, vaikka kaikki pitivät kiini lihapalasta vain muutamien millimetrien päässä siitä paikasta, missä veitsi kulki. Seinissä oli muutamia aukkoja. Yhdestä aukosta nakattiin ulos reisikinkut, toisesta etulonkat, kolmannesta kyljykset. Lähellä olivat suolaushuoneet, joissa silavakappaleet pantiin mahtaviin suolausammeisiin. Vieressä oli savustusosasto — suunnattoman suuria saleja, joissa oli ilmanpitävät rautaovet. Toisissa huoneissa valmistettiin se silava, jota ei savustettu; suuret, korkeakupuiset kellarit olivat lattiasta kattoon asti ladotut täyteen sellaista silavaa. Eräissä toisissa saleissa pantiin liha rasioihin ja peltilaatikoihin sekä käärittiin kinkut ja kyljykset öljyttyyn paperiin. Kaikki varustettiin painetuilla osotteilla, joissa ilmotettiin tavaran laatu. Näitten salien ovista kulki ulos miehiä lykäten täyteen lastattuja kärryjä, joiden sisällys siirrettiin mahtaviin tavaravaunuihin. Tänne tultuaan huomasi viimein saapuneensa jättiläisrakennuksen pohjakerrokseen.

Sitte lähti seurue suoraan kadun poikki siihen suureen rakennukseen, jossa nautaeläimiä teurastettiin — jossa neljä tai viisi tuhatta härkää joka tunti muutettiin ihmisravinnoksi. Päinvastoin kuin edellisessä oli tässä rakennuksessa yksi ainoa kerros, mutta se oli suunnattoman suuri ja laaja. Ja sen sijaan että edellisessä paikassa oli ollut vain yksi rivi teuraseläimiä, oli täällä viisitoista tai kaksikymmentä sellaista riviä, ja miehet liikkuivat pitkin näitä rivejä yhdestä toiseen. Se oli mitä vilkkain ja elävin näytelmä, joka tarjosi kuvan peräti ahkerasta ja väsymättömästä inhimillisestä toimeliaisuudesta; ja näyttämönä oli pyöröteatterin tapainen suunnaton suoja, jonka seinien keskivälillä kulki parvi katsojia varten.

Toisella pitkällä seinällä vain vähäsen lattiata ylempänä oli toinen paljoa pienempi parveke. Sille ajoivat teuraita miehet pitkillä kepeillä, joilla he jakelivat eläimille voimakkaita sähköiskuja. Kun teuraat kerta sinne olivat saapuneet, olivat ne vangitut kukin vähäiseen aitioonsa — niin vähäiseen, etteivät ne edes mahtuneet kääntymäänkään. Niiden sitte seisoessa aloillaan, mylviessä ja polkiessa permantoa sorkillaan, kumartuivat n.s. "knockers" eli iskijät, ja antoivat nuijillaan eläimille niin kovia kolhauksia otsaan, että nämä menivät pyörryksiin tai paikalla kuolivat. Suunnaton huone kajahteli näistä toisiaan tiheästi seuraavista iskuista sekä eläinten mylvinnästä ja polkemisesta. Tuskin oli yksi eläin kaatunut, kun nuijamies jo toimitti toisessa aitiossa samallaista surmatyötä, jolla välin toinen mies avasi oven ja hinasi eläimen ulos teurastuspenkille, missä sen jalkoihin sidottiin rautakahleet. Sitte painoi mies vipusinta, jolloin alus, jolla teuras virui, kohosi ylös varsinaisesta lattiasta. Yllämainituita aitioita oli noin viisitoista tai kaksikymmentä, ja yhtä monen eläimen teurastamiseen kului vain muutamia minuutteja. Sitte kun tapetut eläimet oli viety ulos, avattiin aitioiden ovet uudelleen ja uusia teuraita ajettiin sisään. Miehillä, jotka toimittivat jo tapetut eläimet pois, ei ollut silmänräpäyksenkään hengähdysaikaa kiireellisessä työssään.

Menettely, jota teurastaessa noudatettiin, oli kerrassaan ihmeteltävän joutuisa, niin ettei sitä kerran nähtyään voi koskaan unhottaa. Miehet työskentelivät melkein mielipuolen innolla ja kiivaudella sekä kehittäen semmoista nopeutta, jota voi tavata vain jalkapallopelissä. [Erittäinkin Englannissa ja Amerikassa suuresti suosittu nuorison urheilu, jossa palloa jaloin potkitaan. Suom. muist.] Siinä ilmeni uudenaikainen työnjako mitä suurimmassa kukoistuksessaan. Kullakin miehellä oli vain yksi asia osanaan, jonka voi suorittaa parilla kolmella kädenliikkeellä. Mutta hänen tuli toistaa näitä liikkeitä aina jokaisen viidentoista tai kahdenkymmenen eläimen kohdalla erikseen. Ensin tuli "butcher" eli teurastaja laskemaan pois verta; hän teki veitsellään yhden ainoan nopean leikkauksen — niin nopean, ettei silmä voinut sitä seurata, vaan näki vain veitsen välähtävän ilmassa. Ennenkun silmä ennätti värähtää, oli mies jo toisen eläimen luona. Heleänpunanen verivirta merkitsi hänen tiensä, ja pian oli koko permanto monen sentimetrin paksuisen verilammikon peitossa, vaikka suuri joukko miehiä oli lakasemassa verta lattiassa oleviin koloihin, joista se valutettiin pois. Lattian täytyi olla sangen liukas ja tahmainen, vaikkei tätä siellä työskentelevien miesten varmoista liikkeistä voinut havaita.

Ruumiit ripustettiin sitte muutamaksi minuutiksi ylös koukkuihin, jotta kaikki veri valuisi pois. Tämän kautta ei aikaa kuitenkaan tuhlautunut, sillä sitä mukaa kuin uusia ruumiita ripustettiin, olivat entiset valmiit poisvietäviksi. Sitte hinattiin ne alempaan kerrokseen, jossa "headsman" eli päänleikkaaja muutamin ripein liikkein leikkasi niistä päät irti. Tämän jälkeen tuli toinen, joka avasi nahan vatsan kohdalta, ja kolmas, joka leikkasi sen halki selkärangan kohdalta. Heitä seurasi puoli tusinaa muita miehiä, jotka rivakasti kukin vuorossaan päättivät nylkemisen. Kun tämä työ oli suoritettu, ripustettiin ruumiit vielä kerta koukkuihin. Sillävälin tutki muuan mies nahkaa nähdäkseen, oliko se missään kohden tullut rikkileikatuksi. Sitte tuli toinen, joka kääri nahan kokoon ja työnsi sen alas lattiassa olevista aukoista. Mutta teurasruumistakaan ei unhotettu. Muutamat miehet hakkasivat sen isonpuoleisiksi kappaleiksi, toiset leikkelivät ne pienemmiksi palasiksi. Moniaat jälleen ottivat sisälmykset ulos sekä puhdistivat ja pesivät ruumiin sisäpuolen; sitte tuli muutamain ainoastaan uimahousuihin puettujen miesten vuoro, jotka ruiskuttivat kokonaisia koskia kiehuvaa vettä sisälmyksistään vapautettuihin, mutta vielä puhdistamista kaipaaviin ruumiisiin. Toiset taas huuhtelivat pois tästä kertyvän töryn sekä viimeistelivät puhdistustyötä, niin että ruumiit näyttivät jo sangen herkullisilta. Vihdoin laskettiin valmiiksi paloteltu liha putkijohtoja pitkin jäähdytyshuoneeseen, riippuakseen siellä määräaikaan asti.

Katsojat saatettiin sinnekin. Kaikki lihakappaleet riippuivat somasti riveissä, varustettuina virallisen lihantarkastajan polttomerkillä. Moniaat eläimistä olivat teurastetut juutalaisten tapaan, jonka vuoksi ne olivat leimatut toisellaisella merkillä, jotta juutalaiset tietäisivät varmasti saavansa "puhtaan" eläimen lihaa. Sieltä saavuttiin toiseen osastoon, jossa nähtiin mitä kaikkea tämän runsaan raaka-aineen eri osista tehtiin. Katsojat olivat siten tilaisuudessa näkemään suolaussalit, lajittelusalit ja valtavat makasiinit, joissa silava ja liha pakattiin viileisiin, ilmanpitäviin läkkiastioihin muuanne kuletettaviksi. Siellä näki eläimellisiä ravintoaineita jos jonkinlaisia, mitkä säilystetyt maapallon kylmiä, mitkä lämpimiä ilmanaloja varten. Sittemmin tultiin jälleen raittiiseen ulkoilmaan ja oltiin tilaisuudessa vaeltelemaan äärettömän monilukuisen rakennusryhmän keskessä, jonka eri osastoissa valmistettiin ja korjailtiin kaikkia esineitä mitä laitoksessa tarvittiin — veitsistä ja sahoista alkaen aina ämpäreihin ja pesuastioihin asti. Muuan osasto kävi höyryn voimalla, toinen sähköllä. Siellä oli valssauslaitos sekä patain, kattilain ja kastrullien korjauspaja. Durhamin liikkeen ei koskaan tarvinnut ostaa mitään työkaluja, kaikki valmistettiin sen omissa tehtaissa, kaikki korjattiin sen omissa työpajoissa. Siellä oli m.m. tehdasrakennus, jossa valmistettiin saapasrasvaa, vaunurasvaa ynnä kaikenlaisia mahdollisia "rasvoja", toisessa tehtiin suopaa ja saippuata, kolmannessa keitettiin liimaa eläinten sorkista, neljännessä tehtiin kampoja y.m. hyödyllisiä esineitä samojen eläinten sarvista. Eräässä rakennuksessa selviteltiin, keitettiin ja puhdistettiin sianharjakset sekä levitettiin ne kuivamaan mainioille kuivausvinteille. Toisessa kudottiin hienon hienoja, vahvoja lattiamattoja nautaeläinten karvoista, jotka sitä ennen oli huolellisesti puhdistettu ja harjattu. Kaikkea voitiin korjata ja käyttää hyväkseen; sellainen oli tapa Durhamin tehtaissa, eikä sitä voi muuta kuin kiittää. Mainitaksemme muita esimerkkejä, valmistettiin suuremmista luista paperiveitsiä, hammasharjoja ja piipunsuulaimia, kavioista hiusneuloja ja nappeja. Niinkin arvottomista esineistä kuin luunikamista, nahanpalasista ja jänteistä keitettiin niin kallisarvoisia ja erinomaisia valmisteita kuin liivakkoa, kalantymää, fosforia ja kiiltomustetta. Porsaanmahoista valmistettiin pepsiiniä, verestä munanvalkuaisainetta, viulunjänteitä pahalta haisevista suolista. Mikäli vain mahdollista oli, käytettiin joka hiukkanen eläinten ruumiista johonkin tarkotukseen ja muutettiin siis rahaksi. Kaikkia näitä monenkaltaisia teollisuudenhaaroja harjotettiin monilukuisissa eri rakennuksissa, jotka enimmäkseen olivat yhdistetyt toisiinsa katetuilla käytävillä sekä päärakennukseen rautatiekiskoilla. Laskettiin että täällä oli "käsitelty" lähemmäs neljännes biljoona (250,000 miljoonaa) eläintä, sittekun vanhempi Durham perusti tehtaan noin ihmisikä takaperin. Jos laski nämä kaikki teollisuudenhaarat yhdeksi ainoaksi — niinkuin todella voikin tehdä — niin oli se, kuten Jokubas aivan oikein ystävilleen huomautti, maailman suurin työn ja pääoman yhtymä, mitä milloinkaan on pienelle alalle koottu. Kolmekymmentä tuhatta ihmistä sai siellä jokapäiväisen toimeentulonsa, mutta laitos elätti ja vaatetti siitä virtaavien rahojen kautta välittömästi kaksisataa viisikymmentä tuhatta ihmistä ympäristössään ja välillisesti puoli miljoonaa. Tuotteitaan jättiläistehdas lähetti koko sivistyneeseen maailmaan, ja se valmisti tarpeeksi paljon ravintoaineita kolmellekymmenelle miljoonalle ihmiselle!

Kaikkea tätä kuuntelivat ystävämme suut ammollaan ällistyksestä. Heistä tuntui suorastaan mahdottomalta, että yksi ainoa mies — tavallinen kuolevainen kuten mekin — oli voinut aikaansaada jotakin niin suunnatonta. Jurgista kerrassaan harmitti kuulla Jokubaksen puhuvan noin puolittain ylenkatseellisesti tästä suuremmoisesta laitoksesta; olihan se melkein yhtä suuri ja ihana kuin Jumalan koko luomakunta. Sen lait ja käyttövoimat olivat hänestä yhtä käsittämättömät kuin ne, jotka taivaankappaleita liikuttelevat. Niitä ei kenkään voinut selittää, korkeintaan vain voi huomata asiat sellaisina kuin ne olivat ja tehdä niinkuin siellä käskettiin; saadapa paikka siellä, päästäpä vaikka kaikkein vähäisimmäksi rattaaksi tässä valtavassa koneistossa — se oli hänen mielestään armo ja siunaus, josta ihmisen pitäisi olla ikuisesti kiitollinen. Jurgis oli myöskin iloinen siitä, ettei hän ollut vielä katsastellut tehtaan sisustaa silloin kun pyysi ja sai paikan siellä, sillä jos hän olisi tiennyt mitä hän nyt tiesi, ei hän ikinä olisi uskaltanut pyrkiä sinne. Hän sanoi iloitsevansa tästä onnenpotkauksesta yhtä paljon kuin ihminen konsanaan voi iloita sädehtivästä auringonpaisteesta. Mutta nyt oli hänet sinne otettu — hän oli osa tästä kaikesta! Hän tajusi, että tämä mahtava laitos oli ottanut hänet suojeluksensa alaiseksi, että hän nyt oli sen siipien suojassa, että se tästä alkaen oli vastuunalainen koko hänen ajallisesta hyvinvoinnistaan. Niin viaton ja yksinkertainen hän oli ja niin tietämätön liikeasioissa, ettei hän edes muistanut tai ajatellut tulleensa Brownin tehtaisiin, ja että koko maailma piti Brownin ja Durhamin liikkeitä verivihollisina, jotka alinomaa tuimasti riitelivät keskenään maan oikeusistuimissa molemmin puolin vaatien toisilleen sakkoja ja vankeutta!

IV LUKU.

Täsmälleen kello 7 seuraavana aamuna saapui Jurgis työhön. Hän saapui ovelle, jota hänelle oli näytetty, ja sai odottaa sen ulkopuolella pari tuntia. Päällysmies oli kyllä pitänyt oven auki häntä varten, mutta ei ollut sanonut siitä hänelle; ja niin olisi Jurgis saanut seista siinä vaikka iltaan asti, jollei "boss" itse olisi tullut paikalle värväämään toista miestä Jurgiksen tilalle ja tällöin löytänyt kaivatun. Hän haukkui tätä vahvasti, mutta Jurgis ei ymmärtänyt sanaakaan eikä siis siitä enempää välittänyt. Hän seurasi päällysmiestä sisään, missä tämä neuvoi paikan jossa riisua pyhävaatteet päältään sekä pukeutua mukanaan tuomaansa työpukuun, ja sitte hän johdatti hänet teurastusosastoon. Työ, joka Jurgikselle määrättiin, oli hyvin helppoa, ja hän oppi sen viidessä minuutissa. Hänelle annettiin iso ja kova luuta, jollaisia kadunlakasijat käyttävät, ja hänen oli sillä varustettuna seurattava sitä miestä, joka kulki pitkin ylösripustettujen teurasruumiiden riviä ja veti ulos niiden sisälmykset, jotka vielä höyrysivät elinlämpöä. Nämä sisälmykset hänen oli lakastava alas syvennykseen, joka oli niin hyvin tukittu, ettei kukaan voinut tunkeutua sinne. Kun Jurgis saapui luutineen, saatettiin sinne juuri ensimmäiset teuraat tänä aamuna. Pian hän oli täydessä työssä, katsahtamatta lainkaan ympärilleen tai puhelematta kenenkään kanssa — hän vain työskenteli otsansa hiessä. Hellettä sitäpaitsi lisäsi kaikki huoneessa vuotava lämmin, höyryävä veri, jossa sai oikein kahlata. Löyhkä oli kerrassaan inhottava, mutta Jurgis kesti sen kiitettävän kärsivällisesti, koko hänen olemuksensa riemuitsi: olihan hän nyt saanut työtä ja ansaitsi rahaa! Hän sai mielestään tarumaisen summan 17 1/2 senttiä (87 1/2 penniä) tunnissa. Ja kun hän päivätyön päätyttyä palasi kotiin, voi hän ilahuttaa omaisiaan sillä tiedolla, että oli ansainnut enemmän kuin puolitoista dollaria (yli 7,50 markkaa) yhtenä ainoana päivänä!

Kotonakin oli iloisia uutisia häntä odottamassa, niin että Anielen makuuhuoneessa — jossa ystävämme asuivat — vallitsi miltei juhlatunnelma. Jonas oli keskustellut sen poliisikonstaapelin kanssa, johon Szedvilas hänet oli tutustuttanut, ja tämä kunnianmies oli kulettanut häntä monien päällysmiesten luona sillä tuloksella, että muuan näistä oli luvannut hänelle työtä seuraavan viikon alusta. Ja sitten oli Marija Berczynskas, joka oli täyttynyt kateudella kuullessaan Jurgiksen hyvästä menestyksestä, lähtenyt hänkin omin päin etsimään kaupungilta työtä. Marijalla ei tosin ollut muita suosituksia kuin pari väkeviä käsivarsia eikä muuta sanavarastoa kuin sana "job" (työ), jonka hän sangen suurella vaivalla oli opetellut. Mutta siitä huolimatta hän oli koko päivän vaellellut Läskikaupungissa sekä tunkeutunut sisään jokaisesta ovesta, jonka takaa hän oli kuullut merkkiä jostakin työstä tai toiminnasta. Hänet oli kyllä kiroten ja solvaten ajettu ulos monista taloista, mutta Marija ei pelännyt ihmisiä eikä paholaista. Hän kyseli itsekultakin kenen vain tapasi, kaupunkilaisilta, muukalaisilta tai työväeltä, johon itsekin kuului, olipa hän pari kertaa kääntynyt korkea-arvoisten virkamiestenkin puoleen, jotka olivat vain tukistelleet häntä, kuin olisi hän ollut karannut houruinhoitolainen. Muutamassa kaupungin vähemmistä rakennuksista hän oli tullut saliin, jossa istui pitkissä riveissä suuri joukko naisia, vanhoja ja nuoria, sekä tyttöjä. Nämä istuivat juuri pitkien pöytien ääressä ja söivät jonkunlaista liharuokaa. Kulkien huoneesta huoneeseen Marija vihdoin joutui paikkaan, missä syödessä käytettyjä astioita pestiin. Siellä oli hänellä onni tavata itse johtajatar. Marija ei silloin ymmärtänyt — minkä hän myöhemmin tuli tietämään — että tällä lempeäkasvoisella ja -tapaisella "foreladyllä" oli lihakset kuin ajurinhevosella. Mutta tämä oli kuitenkin pyytänyt häntä tulemaan takasin seuraavana päivänä, jolloin hän mahdollisesti saisi opetella maalaamaan rasioita. Rasioiden maalaaminen oli johtajattaren selityksen mukaan taiteellista työtä, joka harjottajalleen tuotti kokonaista kaksi dollaria päivässä. Kun Marija ryntäsi sisään yhteiseen asuntoon, päästi hän julman intiaanihuudon ja heittäytyi sohvalle niin hurjasti huitoen, että hänen ystävänsä pelkäsivät hänen saaneen suonenvetokohtauksen.

Suurempaa menestystä pieni seurue tuskin olisi voinut odottaakaan; ainoastaan kaksi sen jäsenistä oli vielä ilman paikkaa. Mutta Jurgis oli määrännyt, että Teta Elzbieta pysyisi kotona ja huolehtisi kaikkien yhteisestä taloudesta, sekä että Ona tässä auttaisi häntä. Jurgis ei tahtonut, että Onakin lähtisi työhön — hän ei ollut semmoinen mies, hän sanoi, eikä Onakaan ollut sellainen nainen. Hänen mielestään oli sangen merkillistä, jos ei nyt hänen tapaisensa mies kykenisi elättämään perhettä, varsinkin kun Jonas ja Marijakin voivat auttaa. Ei Jurgis myöskään sallinut puhuttavankaan, että lapset lähetettäisiin työhön. Hän oli kuullut, että Amerikassa oli lastenkouluja — olipa hän ottanut selvää, missä kouluissa lapset saivat käydä aivan ilmaiseksi. Hän oli päättänyt, että Teta Elzbietan lasten piti saada yhtä hyvä kasvatus kuin mitkä muut samassa yhteiskunnallisessa asemassa olevat lapset tahansa. Vanhin lapsista, pikku Stanislovas, oli vain 13-vuotias ja sitäpaitsi hyvin pieni ikäänsä nähden. Ja koska Szedvilaksen vanhin poika oli noin 12-vuotias ja oli ollut jo vuoden opissa, päätti Jurgis, että Stanislovaksen piti oppia englanninkieltä ja kasvaa taitavaksi ja kykeneväksi mieheksi.

Edelleen oli seurueessa vielä vanha Dede Antanas. Jurgis olisi suonut hänenkin pysyvän kotona levossa ja rauhassa; mutta hänen täytyi tunnustaa itselleen, että se oli mahdotonta. Eikä toiselta puolen vanhus itse tahtonut kuulla sellaista puhuttavankaan. Hänen vanha intohimonsa oli näyttää yhtä reippaalta ja väkevältä kuin joku nuorukainen konsanaan. Hän oli saapunut Amerikaan yhtä ylellisin toivein kuin kaikki muut seurueen jäsenet, ja nyt oli hän se pulmallinen arvotus, joka tuotti pojalle mitä suurinta levottomuutta. Sillä kenelle tahansa Jurgis asiasta puhui, se vakuutti juuri nyt olevan vähemmän toivoa kuin milloinkaan muulloin vanhalle miehelle saada työtä Läskikaupungissa. Szedvilas vakuutti, että lihatehtailijat eivät huolineet työhönsä edes niitä, jotka olivat harmautuneet heidän omassa palveluksessaan, saatikka sitte heille vallan tuntemattomia ukkoja. Ja tämä oli sääntönä koko Amerikassa eikä vain Läskikaupungissa. Tyynnyttääkseen vanhusta oli Jurgis keskustellut ystävällisen poliisin kanssa sekä tuonut neuvottelusta kotiin sen selityksen, ettei asiaa kannattanut edes ajatellakaan. He eivät kuitenkaan olleet kertoneet tästä vanhalle Antanakselle, joka tuhlasi kaksi kokonaista päivää tallustelemalla ympäri kaupunkia työnhaussa; hän oli juuri palannut kotia sellaiselta vaellukselta, kun hän nyt sai kuulla toisten suuremmoisesta menestyksestä. Mutta hän vain naurahti ja vakuutti hänenkin vuoronsa kerran tulevan.

Nyt he arvelivat, että heidän hyvä onnensa jo aiheutti ja oikeutti heitä miettimään oman kodin hankkimista. Istuessaan eräänä kauniina ja rauhallisena kesäiltana majan rappusilla he ryhtyivät neuvottelemaan tästä tärkeästä asiasta, ja Jurgis kertoi heille tutkimuksensa tuloksista seuraavaa.

Kulkiessaan tänä aamuna katuja pitkin työhönsä hän oli nähnyt pari poikaa, jotka kävivät talosta taloon jakaen suuria ilmotuslappuja; ja huomattuaan näillä kuvia, oli hän pyytänyt ja saanutkin sellaisen. Hän oli kuitenkin käärinyt sen kokoon ja työntänyt taskuunsa. Päivällislomalla oli muuan mies, jonka kanssa hän oli joutunut puheisiin, lukenut sen ja jutellut hänelle sen johdosta kaikenlaista, sillä seurauksella, että Jurgis oli saanut päähänsä huiman aatteen.

Hän levitti polvilleen ilmotuslapun, joka todellakin oli oikea taideteos. Se oli lähemmäs metrin pituinen ja puolta kapeampi sekä painettu kiiltopaperille isoilla kirjaimilla ja kirkkailla väreillä, niin että he voivat sitä kuutamossa lukea. Keskelle oli kuvattu komea rakennus. Katto oli purppuranpunanen ja kultajuovainen, seinät hopeanhohtavat, ovet ja akkunankehykset punaset. Talo oli kaksikerroksinen, päätyseinällä oli pylväskäytävä ja muuten oli seinille kasattu kipsikoristeita niin paljon kuin suinkin mahtui; se oli ehdottoman hieno kaikissa pienimmissä yksityiskohdissaankin, yksin portinkolkutinkin oli pieni taideteos. Pylväskäytävässä nähtiin riippumatto ja akkunoissa kauniit verhot. Yhdessä kulmassa nähtiin herra ja nainen lämpimässä syleilyssä, toisessa hienoilla verhoilla ja hopeasiipisellä enkelinkuvalla koristettu lapsenkehto. Jotta tämä kaikki oikein ymmärrettäisiin, oli alareunaan painettu selitys puolan-, litvan- ja saksankielillä: "Dom! — Namai! — Heim!" (Koti!) — "Miksi maksatte vuokria? Miksette osta omaa kotia? Ettekö tiedä, että sellaisen voitte ostaa vähemmällä summalla kuin minkä vuokrana maksatte? Me olemme rakentaneet tuhansia koteja, joissa nyt asuu onnellisia perheitä." Edelleen seurasi kaunopuheinen ja miltei runollinen kuvaus avioliiton onnellisuudesta kodissa, jonka sai melkein ilmaiseksi. Ja loppuun oli painettu tunnettu laulu "Suloinen kotini" saksaksi ja puolaksi, muttei litvaksi. Ehkäpä kääntäjä oli havainnut vaikeaksi ilmaista tunteellisuuttaan kielellä, jossa valitus merkitsee "gukcziojimas" ja hymy "nusiszypsojimas".

Tätä ilmotusta ystävämme tutkistelivat kauvan, Onan koetellessa selvittää muille sen sisällystä. Heille vähitellen selveni, että talossa oli neljä asuinhuonetta ynnä kellarikerros, ja että sen voi ostaa 1,500 dollarilla maa-alueineen ja kaikkineen. Tästä summasta tarvitsi kauppaa solmittaessa maksaa vain 300 dollaria, lopun saisi suorittaa 12 dollarin kuukausimaksuilla. Nämä olivat tosin ystäväimme silmissä suunnattomia summia, mutta olivathan he Amerikassa, missä moisista rahamääristä puheltiin kuin mistä pikkusummista ainakin. He olivat saaneet kuulla, että heidän oli maksaminen yhdeksän dollaria kuukaudessa vuokraa mistä huoneustosta tahansa, ja he ymmärsivät etteivät he tämän paremmin voineet tehdäkään, jos tahtoivat päästä asumasta kaikki kaksitoista henkeä yhdessä tai kahdessa pikkuhuoneessa kuten nyt. Vaikka he täällä iankaikkisesti maksaisivatkin vuokraa, eivät he sillä pääsisi ainoatakaan askelta eteenpäin; mutta jos he tekisivät sellaisen kaupan kuin ilmotuksessa esitettiin, tulisi kerran aika, jolloin heidän ei enää tarvitsisi maksaa vuokraa sinä ilmoisna ikänä.

He rupesivat nyt laskemaan varojansa. Teta Elzbietalla oli vielä vähän rahaa jälellä, eikä Jurgiskaan ollut vallan ilman. Marijalla oli liki viisikymmentä dollaria kukkarossa, jota hän säilytti sukassaan, ja vanhalla Antanaksella oli vielä jälellä jonkun verran talonsa kauppahinnasta. Kun he nyt laskivat yhteen kaikki nämä varat, karttui heille tarpeeksi paljon suorittaakseen ensimäisen maksuerän talon hinnasta. Ja kun useimmilla oli palkallinen toimi ja heidän tulevaisuutensa siis oli turvattu, voi tuo kauppa todellakin olla sekä viisas että edullinen; missään tapauksessa ei asiaa käynyt pitäminen mahdottomana. Ja toiselta puolen — jos he nyt todella ryhtyisivät kaupantekoon, niin oli tietysti paras päättää niin pian kuin suinkin, sillä nykyään heidän piti maksaa vuokraa joka hetkeltä, minkä asuivat tässä kurjuuden pesässä. Jurgis oli tosin tottunut tämmöiseen siivottomuuteen rautatientöissä ollessaan, jolloin oli saanut suoraan sanoen kouran täyteen kirppuja kiini lattialta; mutta tällaiset olosuhteet eivät soveltuneet Onalle, ajatteli hän. Heidän täytyi hankkia itselleen parempi asunto, ja se heti. Sen hän lausuikin päättävästi julki kuten ainakin mies, joka äsken oli yhtenä ainoana päivänä ansainnut dollarin ja viisikymmentä senttiä.

Seuraavana päivänä Marija lähti johtajattarensa luo ja sai tältä käskyn saapua seuraavan työviikon ensimäisenä päivänä oppimaan rasiain maalaamisen taitoa. Marija oli iloinen kuin lintu ja lauleli tullessaan koko tien; tullessaan eteisen ovelle hän kohtasi Onan ja hänen kasvatusäitinsä, jotka juuri olivat lähdössä kuulustelemaan tietoja ilmotuksessa mainitusta talosta. Marija lähti heidän mukaansa. Illalla he tekivät miehille selkoa retkensä tuloksista. Asianlaita oli todellakin niinkuin ilmotuksessa oli kerrottu. Talot olivat etelään päin, ainoastaan parin kolmen kilometrin päässä suurista teurastamoista. Asiamies, jonka puoleen naiset olivat kääntyneet, oli vakuuttanut kauppaehtoja ihmeen edulliseksi — ja hänen sanoihinsa oli luottamista, koska hänellä ei ollut mitään itsekohtaista etua asiasta, hän vain oli niiden henkilöiden asiamies, jotka talon olivat rakennuttaneet. Rakennusyhtiö pian hajaantuisi, niin että ostajain oli kaikkea muotoa kiiruhdettava päästäkseen nauttimaan näistä kaikista eduista. Halukkaita oli jo ilmautunut niin paljon, ettei asiamies tiennyt kenelle etusijan antaisi. Yhden ainoan päivän epäröiminen voisi riistää ystäviltämme tämän suunnattoman edullisen tilaisuuden. Kun mies näki Teta Elzbietan käyvän murheelliseksi tämän pelättävän tiedonannon kuullessaan, lupasi hän hetken mietittyään, että jos he todella tahtovat ryhtyä kaupantekoon, tahtovansa lähettää omalla kustannuksellaan telefooni-ilmotuksen omistajille sekä ostaa yhden taloista heidän lukuunsa. Sitte asia lopullisesti järjestettiin — ja ensi sunnuntai-aamuna heidän kaikkien oli käytävä tarkastamassa taloa.

Tämä tapahtui torstaina. Kaikkina seuraavina päivinä oli työ Brownin tehtaissa täydessä käynnissä, ja Jurgis ansaitsi joka päivä dollarin ja 75 senttiä. Tämä teki kymmenen ja puoli dollaria viikossa eli 45 dollaria kuussa. Jurgis ei itse kyennyt tätä laskemaan, vaikka summa olikin niin pieni, mutta Ona oli taitavampi sellaisissa asioissa ja hän selvitti koko perheen raha-asiat. Marija ja Jonas voivat maksaa ylläpidostaan kumpikin kuusitoista dollaria kuussa, ja vanha Antanaskin arveli voivansa tehdä saman, kunhan vain hän saisi paikan, minkä pian pitäisikin tapahtua. Täten oli koossa yhdeksänkymmentä dollaria kuukaudessa. Marija ja Jonas ottaisivat haltuunsa kolmannen osan talosta, josta hyvästä Jonaksen tarvitsisi kuukausittain suorittaa ainoastaan kahdeksan dollaria kauppahinnan kuolettamiseen. Siten heille jäisi 85 dollaria kuussa — tai jollei vanha Antanas saisikaan työtä, 70 dollaria. Se olisi kyllin talous- ja elantokustannuksiin kahdentoista hengen tarpeeksi.

Tuntia aikaisemmin kuin tarvittiin, lähti koko seurue ulos seuraavana sunnuntai-aamuna. He olivat kirjoittaneet osotteen paperilapulle, jota tavantakaa näyttivät vastaantulijoille saadakseen tietää oikean ja suorimman tien. Se näytti tosin olevan sangen pitkä "parin kilometrin matka", mutta aikoinaan he kuitenkin joutuivat asiamiehen luo. Se oli hyvin komeasti puettu herra, aulis ja kohtelias, ja osasi puhua ystäväimme kieltä vallan erinomaisesti, mikä oli suuri etu kauppaa hieroessa. Hän saatti heidät puheenaolevalle rakennukselle, joka huomattiin olevan yksi monien muiden aivan samallaisten joukossa ja vailla kaikkea rakennustaiteellista koristelua. Onan sydämmellinen ilo kalpeni tuntuvasti kun hän näki, ettei talo ollut lainkaan sen näköinen kuin ilmotuslapulle oli kuvattu. Eikä se edes ollut puoleksikaan niin iso. Talo oli kuitenkin äsken maalattu ja näytti jotenkin siistiltä — se oli aivan uusi, vakuutti asiamies. Hän puheli lakkaamatta niin paljon, että ystävämme vallan sekautuivat eivätkä saaneet aikaa eikä tilaisuutta kyselläkseen mitään. He olivat painaneet mieleensä niin monta asiaa, joista olisi ollut lähemmin kyseltävä, mutta kun nyt oli aika siihen, olivat he unhottaneet osan eivätkä rohjenneet esittää toisia. Toiset talot samassa rivissä eivät olleet uusia, ja vain jotkut niistä näyttivät olevan asuttuja. Heidän tultua niiden kohdalle selitti asiamies hyväntahtoisesti, että niiden vuokralaiset kohta muuttaisivat. Kaikki seikat näyttivät olevan omiaan tekemään hänen väitteensä silkoiksi valheiksi, mutta hänen komea ulkomuotonsa ja varma esiytymisensä puoleksi vakuutti heitä — he olivat aina tottuneet mitä syvimmällä kunnioituksella katselemaan hienosti puettua ja pöyhkeäkäytöksistä "gentlemannia".

Talon kivijalka sijaitsi pari jalkaa kadunpinnan alapuolella, ja noin kaksi metriä korkeaan ensi kerrokseen noustiin sangen epämukavia portaita myöten. Ulkonaisen sirouden korottamiseksi oli päätyseinän keskikohdalle kustannettu vähäinen yliskamari, jossa oli kaksi pientä akkunaa. Kadulla talon ulkopuolella ei ollut kivitystä eikä minkäänlaista katuvalaistusta, ja ainoana näköalana oli moniaita aivan samannäköisiä asuinrakennuksia. Sisäpuolella oli neljä huonetta, jotka olivat kalkilla valkaistut. Kivijalkaa oli vain talon etupuolella; takasivulla se jollain tapaa hävisi loitosti kohonevaan maahan. Asuinhuoneessa ei ollut puulattiaa, ainoastaan palkit, joille itse voi permannon kustantaa, kellä siihen oli halua ja varaa. Muutenkin olivat huoneet mitä puutteellisimmassa kunnossa. Asiamies, joka ei koskaan menettänyt mielenmalttiaan, selitti omistajain jättäneen huoneet puolivalmiiksi, jotta ostajilla olisi tilaisuutta sittemmin sisustaa ne makunsa mukaan. Ylishuoneet eivät olleet edes puolivalmiitakaan. Ystävämme olivat kuvitelleet voivansa vuokrata ne yksinäisille nuorille miehille tai tytöille, joiden ei kannattanut asua perheissä. Mutta nyt he huomasivat, ettei niissä ollut permantoa eikä välikattoa, ei akkunaruutuja eikä edes puitteitakaan, ei tulisijoja eikä seinäpapereja — ei muuta kuin korkeat tiiliseinät sekä lattia- ja kattopalkit, joille permannon ja välikaton sai itse kustantaa, jos kellä oli rahoja tarpeeksi. Kaikki, mitä he näkivät, oli mitä kurjinta ja vajavaisinta, mutta sittekään yksinkertaiset ja kokemattomat ystävämme eivät vallan säikähtyneet siitä. Herra asiamies oli niin väsymättömän kaunopuhelias selittäessään kaikki parhain päin. Hänen kielensä ei pysähtynyt silmänräpäykseksikään, hän näytti heille kaikki, aina ovilukkoihin ja akkunansaranoihin asti, vakuuttaen kaiken olevan parasta tavaraa, tilatun maailman mainioimmista tehtaista — todellisia ihmeitä tarkotuksenmukaisuudessaan, siroudessaan ja kestävyydessään. Hän näytti heille vesijohdon ja siihen kuuluvan kaivon, jotka erityisesti herättivät Teta Elzbietan ihastusta, sillä sellaista hän ei unelmissaankaan ollut nähnyt. Kaikki heidän näkemänsä viat ja puutteet unohtuivat nyt tämän suuremmoisen keksinnön takia.

Mutta he olivat, kuten tiedämme, yksinkertaista maalaisväkeä, ja he tunsivat täydessä määrässä maalaisen rakkautta käteiseen rahaan. Aivan turhat olivat kaikki asiamiehen ponnistukset saada kauppaa pikaiseen päätökseen. Heidän täytyi nähdä, heidän täytyi saada aikaa miettiäkseen tarpeeksi niin tärkeää asiaa. Kaikki asiamiehen kiihkeät ja kaunopuheiset vakuuttelut eivät voineet heitä tästä järkähyttää. Ja niin palasivat he kotiin, missä asiata joka päivä pohdittiin ja käännettiin puolelle ja toiselle, ilman että lopullista yksimielisyyttä tahtoi syntyä. Kullakin oli oma mielipiteensä; ja olihan asialla niin monta puolta, joita voi käytellä myötä ja vastaan. Eräänä iltana, kun kaikki vihdoinkin tuntuivat olevan yksimielisiä ja osto siis näytti varmalta, tuli ystävä Szedvilas sisään ja aiheutti pakinallaan uutta levottomuutta mielissä. Jokubas Szedvilas ei koskaan ollut suosinut "oma koti"-kysymystä. Vuokralla asuminen oli hänestä paljon turvallisempaa; silloin ei tarvinnut maksaa kiinteimistöveroja eikä kustantaa kalliita korjauksia. Hän kertoi pöyristäviä juttuja henkilöistä, jotka olivat kadottaneet kaiken omaisuutensa sellaisissa "talonostohuijauksissa". Ystävämme saattoivat olla aivan varmat, että tämä kauppa veisi heidät täydelliseen perikatoon; se tuottaisi heille suunnattoman jakson kaikellaisia menoja, ja sitäpaitsi oli koko talo vallan kelvoton kurkihirrestä kivijalkaan asti.

"Ja muuten", sanoi hän, "ei saa luottaa kehenkään. Missä voi löytääkään rehellisen myyjän? Sitäpaitsi saattavat he petkuttaa teitä kierolla kauppakirjalla; saatte varmasti maksaa talon hinnan kahteen, ehkäpä kymmeneenkin kertaan. Kuinka voisikaan laintuntematon, yksinkertainen ihminen ymmärtää moista kauppakirjaa? Ei, hyvät ystävät, koko homma on vain kouraantuntuva yritys ryöstää teiltä rahanne! Varminta on luopua koko kaupasta."

"Ja maksaa kalliita vuokria", virkkoi Jurgis.

"Parempi se kuin menettää kaikkensa", Szedvilas vastasi. Ja puolituntisen keskustelun jälkeen hänen viimein onnistui saada nuo yksinkertaiset, rehelliset ihmiset puolittain vakuutetuiksi; heistä tuntui, kuin olisi hän temmannut heidät takasin hirvittävän kuilun reunalta. Mutta sitte lähti Szedvilas tiehensä, jolloin Jonas, joka oli terävä-älyinen pikku mies, muistutti heille, että ruokatavarakauppa oli kerrassaan kehno liiketoimi ja että tämän takia sen omistajakin niin epäluuloisesti katseli kaikkia muita liiketoimia, kuten nyt juuri talonostoakin. Ja se naula veti!

Pääsyynä heille kuitenkin oli se kieltämätön tosiasia, etteivät he mitenkään voineet jäädä nykyiseen asuntoonsa, vaan oli heidän muutettava jonnekin muualle. Ja kun he mietiskelivät luopuako oman kodin ostohommista ja edelleen vuokrata itselleen asunto muualla, tuntui heistä sangen lohduttomalta edelleen suorittaa joka kuukausi yhdeksän dollaria vuokraa. Kokonaisen viikon, yötä ja päivää he joka taholta ajattelivat, aprikoivat ja punnitsivat tätä vaikeasti ratkaistavaa ongelmaa, kunnes Jurgis vihdoin otti vastatakseen kaikesta. Veli Jonas oli viimeinkin saanut työtä ja työnsi nyt päivittäin pientä vaunua edestakasin Durhamin tehtaassa; ja teurastustoimet Brownin tehtaassa jatkuivat tasaista käyntiään varhain ja myöhään, niin että Jurgis joka päivä tottui ammattinsa kaikkiin kauheuksiin. Kaiken tuon täytyy mies kestää, jos mieli työllään elättää perhettään, sanoi hän itsekseen. Toiset työmiehet tekivät tavantakaa virheitä, mutta Jurgis oli pian niin perehtynyt toimeensa, että hän voi oikaista heidän virheitään ja neuvoa heille oikeita menettelytapoja. Hän tahtoi kernaasti työskennellä jok'ikinen päivä varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan asti, jopa koko yönkin, jos niin tarvittiin; hän ei tahtonut sallia itselleen siunaamankaan rauhaa, ennenkun uusi talo oli maksettu laesta kivijalkaan asti ja hänellä ja hänen ystävillään oli koti, jota he voivat kutsua omakseen. Niin hän puheli heille joutohetkinään, ja sen mukaan hän toimikin.

Eräänä aamuna tuli asiamies heidän asuntoonsa, mukanaan kaikki tarpeelliset paperit allekirjoitettaviksi, mutta silloin oli Jurgis työssä. Ja niin kävi monena muunakin päivänä. Ei siis ollut muuta keinoa, kuin että naiset lähtisivät asiamiehen luo, ottaen hänen sijastaan mukaansa Szedvilaksen. Jurgis vietti kokonaisen illan koettamalla painaa heidän mieliinsä, että tilaisuus oli mitä vakavinta laatua. Vihdoin samana iltana kerusteltiin monet erillään olevat rahaerät kaikista mahdollisista ja milteipä mahdottomistakin kätköistä — ei vain matkalaukuista ja vuoteista, vaan vaatteista aivan läheltä ihoakin. Kaikki pantiin yhteen kasaan ja laskettiin yhteen sekä neulottiin siunatuksi lopuksi viimein eri kohtiin Teta Elzbietan kauhtanan vuorin väliin.

Varhain aamupuhteella he sitte lähtivät tekemään talonkauppaa. Jurgis oli antanut heille niin paljon neuvoja ja varotellut niin monista vaaroista, että naiset olivat vallan kalpeita pelosta ajatellessaan, mitä kaikkea heille voisikaan tapahtua ennenkun onnellisesti jälleen saapuisivat kotikynnyksen yli. Yksinpä tyyni ruokakauppiaammekin, jota tuskin maailman kokoonluhistuminenkaan olisi pahanpäiväisesti säikäyttänyt, sanoi olevansa hyvin levoton tämän uhkayrityksen luonnistumisesta. Asiamiehellä oli kaikki selvillä, kun hän kohteliaasti pyysi heitä painamaan puuta ja lukemaan läpi kauppakirjat. Teta Elzbieta oli niin rauhaton, että hiki juoksi hänen otsaltaan isoina karpaloina, sillä eivätköhän he nyt — tätä kehoitusta kirjaimellisesti noudattamalla — itse asiassa loukkaisi asiamiestä, kun eivät ehdottomasti luottaisi hänen rehellisyyteensä ja kunniaansa. Mutta Jokubas Szedvilas luki kaikki läpi moneen kertaan; ja kohtapa nousikin hirmuinen epäluulo hänen mieleensä. Hän rypisti kulmiaan yhä tuimemmin, mitä pitemmälle hän pääsi. Tämä asiakirjahan ei ollutkaan, mikäli hän saattoi nähdä ja ymmärtää, mikään kauppakirja — se oli vain vuokrasopimus. Hän oli tosin kovassa pulassa lukiessaan asiakirjaa, joka oli alusta loppuun mätetty täyteen hänelle käsittämättömiä lakisanoja ja lauseparsia; mutta eihän mitenkään voinut väärinkäsittää sanoja sellaisia kuin: "Ostaja sitoutuu maksamaan vuokraa osastaan rakennuksen ensi kerroksesta!" Ja edelleen: — "suorittamaan vuokraa kaksitoista dollaria kuukaudessa kahdeksan vuoden ja neljän kuukauden aikana!" Tultuaan näin pitkälle lukemisessaan Szedvilas kohotti lasisilmiään nenältään, katsoi asiamiestä silmiin ja sopersi kysymyksen.

Asiamies oli edelleen mitä vilkkain ja kohteliain ja selitti, että sellaiseen muotoon kauppakirjat tässä maassa laadittiin; taloja ja tiloja hankittiin vuokraamalla ja ostosumma maksettiin vuokran muodossa moniaitten vuosien kuluessa. Hän koetti pyrkiä seuraavaan pykälään kauppakirjassa, mutta Szedvilas ei voinut sulattaa sanaa "vuokra", ja kun hän selitti asian Teta Elzbietalle, tuli tähän sama pelko kuin häneenkin. He eivät siis lähes yhdeksään vuoteen voineet kutsua ostamaansa taloa omakseen! Asiamies, jolla näytti olevan enkelimäinen kärsivällisyys, alkoi uudestaan ja lavealti selitellä asiaa, mutta siitä ei ollut apua. Elzbieta muorilla oli vereksessä muistossa Jurgiksen viimeinen juhlallinen ja vakava varotus, että "jos koko asiassa ilmautuu ainoakaan epäselvä kohta jota ette käsitä, niin elkää antako hänelle penniäkään, vaan lähtekää puhuttelemaan lakimiestä". Se oli kiusallinen hetki, mutta hän kokosi kaikki voimansa ja lausui julki ajatuksensa.

Jokubas tulkitsi hänen sanansa. Hän pelkäsi asiamiehen närkästyvän ja puhkeavan haukkumisiin, mutta miestä ei mikään asia näyttänyt voivan saada maltistaan. Olipa hän päinvastoin niin kohtelias, että tarjoutui itse saattamaan heidät lakimiehen luo, mutta Teta Elzbieta oli kyllin viisas kieltäytyäkseen siitä. He kulkivat hyvän matkaa toiseen päähän kaupunkia, missä varmimmin voisivat löytää lakimiehen, joka ei ollut yhdessä juonessa asiamiehen kanssa. Mutta he eivät olleet kauvaksikaan ennättäneet, ennenkun asiamies tuli täyttä ravia heidän perässään ja liittyi väkistekin heidän pariinsa. Vaellettuaan hyvän tunnin saapuivat he erääseen asianajotoimistoon. Mutta kenpä voi kuvata heidän hämmästystään huomatessaan, että asianajaja ja asiamies olivat vanhoja tuttuja, jotka puhuttelivat toisiaan ristimänimeltä!

Silloin he tunsivat olevansa hukassa. He istuivat asianajajan toimistossa noloina kuin vankiparvi, joka on saatettu kuulemaan kuolemantuomiotaan. Lakimies luki lävitse kauppakirjan, jonka jälkeen hän selitti sen olevan vallan oikeassa järjestyksessä laaditun, joten kauppa oli kaikkein rehellisin kauppa maailmassa ja menettely täysin laillinen.

"Entä onko hinta oikea?" kysyi Szedvilas. kolmesataa dollaria heti paikalla ja loppu maksettavaksi kahdellatoista dollarilla kuukausittain?"

"On, vallan oikea!"

"Ja se on siis maksu koko talosta tonttineen ja kaikkineen?"

"Niin juuri", vastasi lainoppinut ja osotti hänelle, missä kohden tämä kaikki oli mainittuna kauppakirjassa. "Kaikkityyni on oikeaa ja rehellistä peliä, ystäväiseni, ei petoksen eikä vääryyden rahtuakaan ole mukana!"

"Me olemme köyhiä ihmisiä, ja kauppasumma on koko omaisuutemme. Jos hitustakaan vääryyttä on kätketty tähän kauppaan, menetämme kaiken minkä omistamme." Ja siihen suuntaan kyseli Szedvilas vapisevalla äänellä kyselemistään, naisten silmätessä häneen sanatonta rukousta ilmaisevilla katseilla. Ja kun kyselyt vihdoin loppuivat ja aika oli tehdä päätös asiassa, oli Teta Elzbieta niin liikutettu, että hän huokaili ja itki. Jokubas oli kysynyt häneltä, tahtoiko hän kirjoittaa alle, mutta hän sai kysellä monta kertaa saamatta mitään vastausta. Mitähän vanhus vastaisikaan? Hänhän ei tiennyt, oliko asianajaja edes puhunut totta — mies näytti olevan yhdessä juonessa myyjän kanssa. Mutta eihän hän voinut tässä lausua epäilystään julki, ilman että nuo hienot herrat kuulisivat sen! Milläpä tekosyyllä hän voisikaan keskeyttää kaupanteon? Hänhän oli niin tietämätön, niin avuton, ja he olivat niin viekkaita ja ylhäisiä! Lopuksi hän rupesi, kyynelten miltei sokaistessa hänen silmänsä, poimimaan esiin rahojaan, mutta työnsi ne heti jälleen liivinsä alle. Vielä kerran hän otti ne esiin, suurten kyynelten vuotaessa pitkin poskiaan. Ona istui eräässä huoneennurkassa katsellen kaikkea tätä pelolla ja vavistuksella. Hän oli kuin kuumeessa — hän tahtoi huutaa emintimälleen, että tämä jälleen piilottaisi rahat, että kaikki oli vain huijausta ja petosta, että tämä onneton kauppa saattaisi heidät perikatoon, mutta hän tunsi kurkkuansa puristavan eikä saanut sanaakaan suustaan. Ei siis ollut ketään varottamassa Teta Elzbietaa. Hän laski rahat pöydälle ja asiamies hyökkäsi innokkaasti niihin käsiksi, laskien itse ne vuorostaan tarkalleen. Sitte hän kirjoitti kuitin ja antoi sen ostajille; koko hänen ulkomuotonsa todisti, miten tyytyväiseksi ja hilpeäksi hän tunsi itsensä. Hän kohosi pystyyn, kävi jokaisen luo ja puristi vuoron perään heidän käsiään, uhkuen suurempaa eloisuutta ja kohteliaisuutta kuin milloinkaan ennen. Lakimies selitti sitte Szedvilakselle, että hänen palkkionsa oli yksi dollari. Se aiheutti vielä hetkisen väittelyä, mutta summa maksettiin viimein ja ystävämme poistuivat huoneesta. Teta Elzbietalla oli kauppakirja ja kuitti kovasti kokoonpuserrettuna kädessään. He olivat kaikki niin menehtyneet kestämistään rasituksista, että tuskin kykenivät käymään, jonka vuoksi he useamman kerran lepäsivät kotimatkalla.

Vihdoinkin he saapuivat kotiin mielet ylen raskaina. Illalla, kun Jurgis palasi työstään, sai hän kuulla jutun koko juoksun, ja silloin naisparoilta viimeinenkin toivon kipinä sammui. Jurgis oli vallan varmasti vakuutettu, että heitä oli mitä häpeällisimmin petkutettu ja että he siten olivat syöstyt perikatoon. Hän repi tukkaansa ja kirosi ja vannoi kuin mielipuoli, että hän tekisi asiamiehestä vielä kylmää ennenkun aurinko uudestaan nousi taivaanlaelle. Viimein hän sieppasi paperit käteensä, syöksyi ovelle ja katosi näkymättömiin. Hän kiiruhti suorinta tietä Halsted Streetille, missä tapasi Szedvilaksen illallista syömässä ja pakotti tämän päätäpahkaa seuraamaan häntä toisen lakimiehen luo. Kun he ryntäsivät sisään tämän konttoriin, nousi lainoppinut seisaalleen ikäänkuin aikoen asettua vastarintaan. Eikä se ollut ihmekään, sillä Jurgiksella oli tukka hurjasti pystyssä ja silmät veristävät kuin mielipuolella. Hänen seuralaisensa toki selitti lakimiehelle asian, tämä otti paperit ja rupesi lukemaan niitä, Jurgiksen seisoessa vieressä joka jäsen vapisevana ja nojautuen nyrkitetyllä kädellään pöytään.

Lukiessaan asianajaja katsahti ylös pari kertaa ja kyseli tarkemmin Szedvilakselta, Toiset eivät ymmärtäneet sanaakaan hänen kysymyksistään, mutta heidän silmänsä paloivat kohti lakimiehen kasvoja koettaen lukea hänen ajatuksiaan. Szedvilas huomasi asianajajan katsahtavan ylös papereista ja samalla kertaa naurahtavan — mikä aiheutti Szedvilakselta syvän huokauksen. Sitte lausui lakimies hänelle muutamia sanoja, ja Jurgis puukkasi ystävätään saadakseen tietää mistä oli puhe. Hänen sydämmensä oli seisahtua hätäytymisestä.

"Mitä nyt?" hän kysyi.

"Hän sanoo kaiken olevan vallan oikein", Szedvilas vastasi.

"Kaikenko vallan oikein?"

"Niin juuri! Hän sanoo asian olevan ajetun vallan niinkuin pitääkin."
Ja nyt vaipui Jurgis vuorostaan istumaan tuolille.

"Oletteko varma siitä?" hän ähkyi sekä kyseli kyselemistään tarkemmin Szedvilakselta. Hän ei voinut kuulla eikä kysellä kyllikseen. Niin — he olivat ostaneet talon, olivat todellakin ostaneet sen. Se kuului heille; heidän tarvitsi vain maksaa kauppahinta ja sitten oli kaikki hyvin. Jurgis kätki kasvonsa käsiinsä salatakseen kyyneleitään. Mutta hänen pelkonsa ei vielä ollut tyyten haihtunut; niin väkevä kuin hän olikin, jaksoi hän töin tuskin nousta istuimeltaan.

Lakimies selitti, että kauppahinnan suorittaminen vuokran muodossa oli täysin laillinen tapa. Tarkotus sillä oli helpottaa ostoa vähempivaraisille, jotka eivät muuten milloinkaan voisi hankkia omaa kotia. Niin kauvan kuin he säännöllisesti suorittivat maksunsa, ei heillä ollut mitään pelättävää, talo oli tykkönään heidän omansa.

Jurgis tunsi niin sanomatonta iloa tämän lohdullisen tiedonannon johdosta, että hän mielihyvällä maksoi sen puolidollaria, jonka asianajaja vaati vaivastaan, ja kiiruhti sitten kotiin nopein askelin ja kevein sydämmin ilmottamaan ystävilleen matkansa tuloksen. Hän tapasi Onan miltei pyörtyneenä, lapset täyttä kurkkua kirkumassa ja koko talon ylösalasin — kaikki olivat luulleet hänen lähteneen murhaamaan asiamiestä. Kului monia tunteja, ennenkun rauha oli palautettu; ja koko seuraavan yön Jurgis monesti havahtui ja kuuli Onan ja hänen emintimänsä hiljaa kuiskailevan ja tuumiskelevan keskenänsä.

V LUKU.

He olivat nyt ostaneet itselleen oman kodin. Heidän oli vaikea käsittää, että tuo ihmeellinen koti todella oli heidän omansa, jonka he voivat mielensä mukaan varustaa huone- ja talouskaluilla. Jok'ainoa hetki joutilaana ollessaan he sitä ajattelivat. Kun heidän vuokra-aikansa Anielen luona kolmea päivää myöhemmin oli lopussa, varustautuivat he viivyttelemättä muuttamaan.

Jos ken jotain tarvitsi, ei hänen tarvinnut käydä kovin pitkälle Packingtownissa, ennenkun tapasi kaikkea mitä halusi. Oikein huvittavaa oli katsella, millä kiireellä ja innolla jok'ainoa liikemies ennakolta koetti arvailla kunkin tarpeita ja toivomuksia. Halusiko ken tupakoida? Heti joutui hän — ja joutuipa sellainenkin, jolla ei ollut vähintäkään halua tupakoimiseen — kiertelevän tupakankaupustelijan käsiin, joka vastustamattomalla kaunopuheisuudella todisti, miksi ainoastaan Thomas Jeffersonin viiden sentin sikarit ansaitsivat sikarin nimen — ja ennenkun aavistikaan, oli monella tupakinvihaajalla taskut täynnä hänen tavaraansa. Oliko ken taas polttanut liiaksi ja kärsi siitä haittaa terveydelleen? Siihen tarkotukseen sai taas neljännesdollarilla ostaa rasian, jossa oli viisikolmatta ehdottomasti auttavaa pilleriä. Lukemattomin keinoin kaupiteltiin kaikenlaisia mahdollisia ja mahdottomia tuotteita. Läskikaupungissa Packingtownissa oltiin päästy vallan täydellisyyteen amerikkalaisessa ilmotustaidossa. Ken ei tulisi oikein levottomaksi lukiessaan esim. seuraavanlaista ilmotusta: "Onko vaimonne kalpea? Onko hän käynyt haluttomaksi kaikkeen, liikkuuko hän tuskin ovesta ulkona, pitääkö hän elämää hulluna ja kurjana? Miksi ette siis neuvo häntä koettamaan Tohtori Lonahanin 'Elämän säilyttäjää'?" Toisissa paikoissa jälleen oltiin leikillisiä: "Elkää nyt olko kuin mikäkin puupölkky! Tulkaa ja ostakaa 'Goliath Bunion'-tippoja!" — "Liikutelkaa toki jalkojanne!" ilmoitti muuan suutari. "Se on helppoa, jos käytätte kahden ja puolen dollarin 'Eureka'-kenkiä."

Monien pöyhkeilevien ilmotuskylttien joukossa ystävämme näkivät erään, joka etenkin kiinnitti huomiota kauniin maalauksensa takia. Se esitti kahta lintua, jotka ahkeraan rakensivat itselleen pesää, ja alla oli luettavana: "Varustakaa asuntonne kaikella mitä tarvitsette — täällä on satumaisen huokeat hinnat — saatte kaikki melkein ilmaiseksi!" Alempana oli ilmotus, että täältä voi saada kaluston ja kaiken sisustuksen nelihuoneiseen huoneustoon mitättömällä pikku summalla — seitsemälläkymmenellä viidellä dollarilla. Ja erinomaisin etuus oli se, että kauppaa tehdessä tarvitsi maksaa käteistä vain pieni osa tästä määrästä; lopun sai suorittaa kuukausittain muutaman dollarin maksu erillä. Ystävämme tarvitsivat tietystikin täydellisen kalustuksen uuteen kotiinsa, mutta heidän rahavaransa olivat nyt miltei loppuun sulaneet; eipä ihme siis, että he astuivat tämän ihmisrakkaan huonekalukauppiaan puotiin ja tekivät siellä ostoksensa. Teta Elzbietalla oli vielä kerran vaikea hetki käsissä, kun hänen oli allekirjoitettava useita papereja. Ja sitte sai Jurgis eräänä iltana, kun hän hikisenä ja väsyneenä palasi työstään, kuulla että koko kalusto jo oli saapunut uuteen kotiin: salin, ruokasalin ja makuuhuoneen huonekaluja, pesulaitos, heidän silmissään ylen ihana pöytäkalusto suurilla ruusuilla ja sinisillä kuusenoksilla koristettua posliinia y.m.s. loppumattomiin saakka. Posliiniastioista oli tuotua muuan havaittu rikkoutuneeksi, mutta Ona oli saanut vaihdetuksi sen toiseen. Samaten oli luvattu kolme keittoastiata, mutta annettukin vain kaksi; ja se oli Jurgiksen suuri murhe, että he noin olivat antaneet petkuttaa itseään.

Seuraavana päivänä he muuttivat taloon. Työstä saavuttuaan ei miehillä ollut aikaa syödä kuin pari suupalaa, kun he kiirehtivät kantamaan tavaroitaan uuteen kotiin. Matkaa oli tosin koko kolme kilometriä, mutta Jurgis kävi sen matkan samana yönä useampaan kertaan, kantaen selässään aika raskaita taakkoja — patjoja, sänky- ja pitovaatteita, säkkejä y.m.s. Muualla Chikagossa olisi tällaisessa toimessa olija ollut vaarassa joutua putkaan, mutta Packingtownissa olivat poliisit ilmeisesti tottuneet sellaisiin näytelmiin ja tyytyivät muutamiin yksinkertaisiin kyselyihin. Ystävistämme näytti heidän uusi kotinsa oikealta satulinnalta kaikkine uusine siroine esineineen, joille iso ja komea lamppu loi väkevää valaistusta. Se oli "todellinen koti" ja vastasi täydellisesti kaikkea, mitä ilmotuslappu, asiamies ja lakimies olivat sanoneet sen kehumiseksi. Ona tanssi hilpeästi ympäriinsä uusissa huoneissa, ja hän ja Marija-serkku tarttuivat Jurgista kainaloihin ja kulettivat häntä riemusaatossa huoneesta toiseen, jotta hän oikein voisi nähdä ja ihailla koko ihanuutta. Jok'ikiselle tuolille he istuivat vuoron perään ja vaativat Jurgiksenkin koettelemaan niitä. Muuan tuoleista luhistui kokoon hänen raskaan painonsa alla, ja silloin he päästivät kimeän huudon, joka herätti lapset ja aiheutti suuren metelin. Kuitenkin oli tämä ollut juuri tärkeä päivä, ja kaikki olivat ylen tyytyväisiä siihen. Jurgis ja Ona istuivat kauvan yläällä, iloiten sydämiensä syvyydestä keskinäisestä rakkaudestaan ja katsellen ihastuneina ympärilleen. Hepä menisivät naimisiin hetikun saisivat asiat vähin järjestetyiksi ja hiukan rahoja säästöönkin; ja tämä olisi heidän kotinsa — pikku huoneen alikerroksessa he pitäisivät!

Olipa todella loppumaton ilonlähde heille saattaa taloa ja huoneita täyteen järjestykseen. Heillä ei tosin ollut suurin varoja tuhlata, mutta niin paljon välttämätöntä oli kuitenkin hankittava, ja sen ostaminen oli Onalle oikea riemu. Ostokset oli tietysti tehtävä myöhään iltasin, sillä muulloin Jurgiksella ei ollut aikaa; ja hänen oli luonnollisesti oltava mukana, vaikkei olisi ollut muusta kysymys kuin suola- ja pippurirasiasta tai puolesta tusinasta juomalaseja kymmeneen senttiin. Vähäisimmätkin ostokset olivat pätevänä syynä molemmille nuorille lähteä yhdessä ulos. Lauvantai-iltana he saapuivat kotiin laahaten mukanaan suurta koria täynnä kaikenlaisia hyviä tavaroita, jotka ladottiin pöydälle. Kaikki kokoutuivat ympärille katselemaan niitä; pikku lapset kiipesivät tuoleille tai kirkuivat, kunnes joku otti niitä kainaloista ja nosti ylös. Siinä oli sokeria ja suolaa ja teetä ja ryytejä, saviastia ja maitokannu, pesuharja, pari kenkiä vanhimmalle pojalle, kannu polttoöljyä, vasara ja suuri joukko erikokoisia nauloja, jotka oli lyötävä keittiön ja makuuhuoneen seinille tarve-esineiden ripustamista varten. Oikea perheneuvottelu pidettiin sen johdosta, mihin kohtaan näitä nauloja sopivimmin oli lyötävä. Sitte piti Jurgiksen yrittää lyödä naulat seiniin, mutta kun vasara oli niin pieni, löi hän usein sormiinsa. Ona oli pannut vastaan kun hän oli tahtonut ostaa isomman vasaran, joka oli viisitoista senttiä kalliimpi; sen vuoksi kehotti Jurgis hänen itsensä koettamaan pikku vasaralla. Ona oli heti halukas, mutta jo ensi iskulla hän löi peukaloonsa ja päästi kimakan huudon, niin että Jurgiksen oli tultava avuksi ja lääkittävä sormea lukemattomilla suuteloilla. Vihdoin oli jokainen vuoronsa perään koetellut vasaraa, ja tuloksena oli, että naulat lopultakin istuivat kaikki kiini seinissä. Sitte ripustettiin osa tavaroista heti nauloihin. Jurgis oli vielä tuonut kotiin mahtavan laatikon, jota hän oli kantanut päänsä päällä, ja hän lähetti Jonaksen noutamaan toista yhtä isoa kantamusta, jonka hän myymälöistä oli ostanut.

Ruokailupöydän he tietystikin olivat sijoittaneet keittiöön, ja varsinaista ruokasalia käyttivät Teta Elzbieta ja hänen viisi lastansa makuusuojaksi. Hän itse ja kaksi nuorinta makasivat sängyssä ja toiset kolme patjalla lattialla. Ona ja hänen serkkunsa vetivät patjansa saliin ja nukkuivat siellä, ja kaikki kolme miestä ja vanhin pojista makasivat eräässä toisessa huoneessa. Toistaiseksi heillä oli paljas permanto makuusijanaan, mutta niinkin epämukavalla vuoteella he nukkuivat mainiosti, niin että Teta Elzbietan oli voimainsa takaa rummutettava heidän oveaan aamusella saadakseen heidät heräämään neljännestä yli viisi. Silloin piti hänellä olla heitä varten valmiina mahtava kuppi kiehuvan kuumaa, väkevätä kahvia kullekin sekä kaurapuuroa ja kakkuja, joihin oli leivottu pieniä meheviä makkaroita. Sitte he täyttivät ruokareppunsa isoilla, sianihralla paksusti pyyhkäistyillä leipäviipaleilla — voi olisi ollut heille liian kallista — muutamilla punalaukoilla ja pienellä juustopalasella, ja siten varustettuina olivat he valmiit tallustelemaan tehtaaseen.

Jurgiksesta tuntui tosiaankin, että hän nyt vasta oli päässyt käsittämään mitä työ toden teossa oli; ensi kerran hänellä nyt oli tehtäviä, jotka vaativat kaiken hänen huomionsa ja ruumiinvoimansa. Hänen toimenansa oli seista parvella auttamassa teurastuspenkkien ympärillä hääriviä miehiä, ja vaikka hän luonteeltaan olikin itserakas, täytyi hänen kuitenkin ihailla näiden joutuisuutta ja tavattomia ruumiinvoimia — he työskentelivät enemmän ja jättivät parempia työtuloksia kuin konsanaan kaikkein monimutkaisinkaan kone. Kenkään ei saanut silmänräpäyksenkään lepoa kädelleen, silmälleen eikä ajatustoiminnalleen, ennenkun päivän työ oli lopussa. Jurgis pääsi pian tämän ihmeellisen koneiston perille. Oli muutamia osastoja, jotka voivat sekä jouduttaa että hidastuttaa kaikkien muiden työtä, ja juuri niihin oli asetettu luotettavimmat ja samalla väkevimmät miehet, jotka saivat suunnattomia palkkoja, mutta myöskin saivat potkun vähimmästäkin hairahduksesta. Tavantakaa heitä vaihdettiin uusiin miehiin. "Bossit" eli työnjohtajat pitivät tarkkaa vaaria heistä, ja he työskentelivät vallan kuin pahojen henkien riivaamina. Työläishuumori oli heille keksinyt nimen "pikajuoksijat". Jos joku heistä väsyi tai muuten osottautui kykenemättömäksi, oli laitoksessa satoja muita, jotka pyysivät päästä sijalle.

Mutta tästä ei Jurgis välittänyt; pikemminkin hän katseli kaikkea tätä jonkinmoisella huvilla. Häntä miellytti olla alati täydessä ja kiihottuneessa toiminnassa. Hänen teki mieli nauraa, kun hän nostokorissa lensi ylös ja alas ja katseli palavissaan ahertavia miehiä. Hänen työnsä ei tosin ollut miellyttävintä lajia, mutta se oli sittekin työtä, joka luonnon välttämättömyydellä liittyi koko konehiston käyntiin; ja mitäpä muuta ihminen voikaan elämältä vaatia kuin saada tehdä jotain hyödyllistä ja nauttia hyvää palkkaa ponnistuksistaan.

Niin Jurgis ajatteli ja niin hän puhelikin kaikkialla suoralla, pelottomalla tavallaan. Mutta siitä huolimatta hän hämmästyksekseen huomasi, että kaikkityyni sittekin rupesi häntä kyllästyttämään. Useimmat työmiehet eivät katselleet asiaa samalta kannalta kuin hän. Hän aluksi tunsi suurta masennusta havaitessaan, että enimmät eivät lainkaan rakastaneet työtään, vaan päinvastoin vihasivat sitä. Oli tosiaan hirvittävä keksintö, kun pääsi perille työväen todellisesta mielentilasta. Tosiasia oli — he vihasivat ja inhosivat työtään. He vihasivat päällysmiehiään, he vihasivat tehtaiden omistajia. He vihasivat koko laitosta, jopa sitä ympäröivää seutuakin, koko kaupunkia — syvään juurtuneella, katkeralla, leppymättömällä vihalla. Naiset, jopa lapsetkin kirosivat tehdasta. Kaikki siellä oli mädännyttä — kaikkityyni oli elävä helvetti! Kun Jurgis joskus kysyi heiltä, mitä he sillä tarkottivat, alkoivat he katsella häntä jonkunmoisella epäluulolla ja vastasivat: "Kun kerran seisot siinä, niin avaa silmäsi ja näe itse!"

Muuan niistä ongelmoista, jotka ensiksi pyörivät Jurgiksen ajatuksissa, olivat ammattiyhdistykset. Hänellä ei ollut lainkaan kokemusta sellaisista, ja toverien täytyi selittää hänelle, että työmiehet liittyivät yhteen sellaisiksi yhdistyksiksi taistellakseen oikeuksiensa puolesta. Jurgis kysyi, mitä he "oikeuksillaan" tarkottivat — se oli todella vakava kysymys, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan, että hänellä olisi joitakin oikeuksia, ei ainakaan muuta kuin työn etsimisen ja työn suorittamisen oikeus. Mutta tämä "hullu" kysymys sai toverit intoihinsa häntä vastaan, he kiroilivat ja sadattelivat häntä. Muuan teurastamotyömiesten ammattiyhdistyksen lähettiläs tuli hänen luokseen vaatien, että hänen tulisi kirjoittautua yhdistyksen jäseneksi. Mutta kun Jurgis viimein käsitti, ettei sillä tarkotettu muuta, kuin että hän luovuttaisi jonkun prosentin raskaasti ja rehellisesti ansaitusta päiväpalkastaan ammattiyhdistyksen rahastoon, kuohahti hänen verensä; ja lähettiläs, joka oli irlantilainen eikä ymmärtänyt montaakaan sanaa Jurgiksen äidinkielestä, näyttäytyi nyt todellisessa hahmossaan ja rupesi karkeasti solvaamaan ja sadattelemaan häntä. Silloin Jurgis vallan raivostui ja vannoi, että tarvittiin enemmän kuin tusina irlantilaisia saamaan häntä ammattiyhdistykseen vedetyksi. Vähitellen koettivat maltillisemmat toverit selvitellä hänelle, että ammattiyhdistykset olivat työmiesten paras ja varmin turva yläluokkain sortoa, äkillistä työstäerottamista y.m.s. vastaan. Mutta Jurgista eivät enää semmoiset aatteet miellyttäneet. Hän sanoi voivansa työskennellä omaksi hyväkseen ilman heidän apuaan sekä neuvoi heitä tekemään samoin, jos he tosiaankin luulivat kykenevänsä johonkin. Jolleivät kyenneet, niin miksi pysyivät täällä työssä, kun koko avara maailma oli heille avoinna. Jurgiksella ei tosin ollut suurta oppia eikä elämänkokemusta, mutta siksi paljon hän kuitenkin oli nähnyt, että jollei mies tahdo eikä voi pitää itseään pystyssä, ei kukaan muukaan kannata häntä kainaloista.

Edelleen oli siellä miehiä, jotka kannattivat Malthuksen [Englantilainen kansallistaloudentutkija 17-sataluvun lopulla, jonka kansoitusopin mukaan ihmissuvun lisäytyminen maan päällä on monta kertaa suurempi kuin elatusaineiden lisäys. Tämän opin mukaan siis kansojen yhtämittainen kasvaminen on ajan pitkään turmiollista. Suom. muist.] aatteita, mutta siitä huolimatta kokosivat allekirjoituksia ja avustuksia listoilla rahastoon, jota käytettäisiin nälänhädän uhatessa. Tämä ajatus kyllä miellytti Jurgista, jonka sydäntä kirveli nähdessään vanhan isänsä joka päivä kuleskelevan ympärinsä tehtaiden läheisyydessä, kerjäten kaikkialla työtä ainakin kuivan leipäpalasen ansaitsemiseksi. Vanha Antanas oli ollut työmies aina varhaisimmasta lapsuudestansa lähtien; hän oli karannut kotoansa 12-vuotisena, koska isänsä oli pieksänyt häntä joka kerta kun hän oli yrittänyt opetella lukemaan sisältä. Hän oli aikoinaan ollut voimakas ja kykenevä mies, joka olisi voinut elää erakkona vaikka kokonaisen kuukauden, jos vain olisi saanut jotakin tehtäväksi. Ja nyt hän oli tässä vieraassa maassa, vieraitten olosuhteitten keskellä, eikä hänelle tässä maailmassa enää ollut sijaa enemmän kuin sairaalle koiralle. Hänellä oli tosin koti, jossa asua, ja omaisia, jotka eivät antaneet hänen kärsiä puutetta. Mutta hänen poikansa ei voinut torjua mielestään ajatusta: entäpä jos ukko olisi yksin täällä! Antanas Rudkus oli käynyt joka talossa Packingtownissa kerjäämässä työtä; aamusin hän seisoi säännöllisesti työnetsijäin suuressa joukossa, kunnes poliisit vihdoin oppivat tuntemaan hänet ja sanoivat hänelle, että hänen olisi parasta mennä kotiin ja heittää kaikki ajatukset työnsaamisesta. Siitä huolimatta hän oli jatkanut yrityksiään, olipa kierrellyt kilometrimääriä kaikissa taloissa ja kaikissa makasiineissa pyydellen jotain toimitettavaa. Mutta minnekä hän vaan tuli, oli hänet armottomasti ajettu tiehensä, usein uhkauksin ja solvauksin, ilman että kenkään välitti edes kysellä hänen olosuhteitaan.

Kaiken tämän johdosta Jurgis alkoi tuntea uskonsa kaitselmukseen horjuvan. Se horjui sitä pahemmin, mitä kauvemmin Dede Antanas jatkoi työnhakuaan — ja vieläkin pahemmin, kun hän vihdoin sai paikan. Eräänä iltana tuli vanhus kotiin mieli hyvin kuohuksissa, sanoen joutuneensa puheisiin erään miehen kanssa Durhamin suolausosastosta, joka oli kysynyt mitä hän maksaisi, jos hänelle hankittaisiin työtä. Antanas ei aluksi ollut oikein tietänyt mitä tähän vastata, mutta mies oli jatkanut sanatulvaansa ja antanut vanhuksen ymmärtää, että hänen vallassaan oli hankkia tälle sopivaa työtä, jos Antanas nimittäin luovuttaisi hyväntekijälleen kolmannen osan työansiostaan. Antanas oli kysynyt, oliko hän joku päällysmies, johon mies oli vastannut, ettei tässä ollut puhetta kenenkään asioista, vaan että hän voi tehdä niinkuin hänelle sanottiin.

Tähän aikaan Jurgis oli hankkinut itselleen muutamia ystäviä; ja pulassaan hän nyt kääntyi erään puoleen heistä. Ystävä, jonka nimi oli Tamoszius Kuszleika, oli pieni mies ja työskenteli teurastettujen eläinten nylkijänä Durhamin tehtaassa. Hän kuunteli Jurgiksen kertomusta osottamatta vähintäkään ihmetyksen merkkiä. "Se oli vallan tavallinen seikka", sanoi hän, "jollaisia sattuu sangen usein". Se oli yksinkertaisesti joku päällysmies, joka koetti lisätä sillä tapaa tulojaan. Koska Jurgis jo oli ollut niin kauvan täällä, olisi hänen pitänyt tuntea koko mädännäisyyden. Päällysmiehet pettivät työmiehiä ja työmiehet toisiaan. Ennemmin tai myöhemmin ylemmät johtajat tietysti tulivat huomaamaan moisen menettelyn ja ajoivat uskottomat päällysmiehet tiehensä. Aineensa innostamana Tamoszius yritti selittää asiaintilaa. Durhamin tehtaat omisti nykyään mies, joka koetti puristaa niistä niin paljon rahaa kuin suinkin eikä lainkaan välittänyt keinojensa laadusta tässä suhteen. Hänen allansa oli arvon ja vaikutuksen mukaan järjestettyinä kokonaisia sarjoja tehtaan johtajia, valvojia ja päällysmiehiä, jotka kaikki koettivat nylkeä alempiarvoisiaan ja joista kullakin oli oma alansa. Jokainen heidän allaan oleva työmies pelkäsi kadottavansa toimensa, jos joku toinen kykeni tekemään työnsä paremmin tai nopeammin kuin hän. Tällaisesta järjestelmästä täytyi ehdottomasti olla tuloksena keskinäinen kateus työmiesten välillä, uskollisuudesta, sovusta ja siivosta käyttäytymisestä toisiaan kohtaan ei ollut merkkiäkään. Koko laitoksessa ei ollut ainoatakaan toimipaikkaa, jonka haltijalla olisi ollut persoonallista arvoa penninkään vertaa; ja missä ei ollut siivoutta ja säädyllisyyttä, siellä ei tietystikään ollut rahtuakaan kunniantuntoa. Niin oli ollut laita aina siitä saakka kuin Durhamin tehdas oli perustettu. Se oli perintö, jonka perustaja oli jättänyt pojalleen, nykyiselle omistajalle, samalla kertaa kuin tämä sai hänen miljoonansa.

Jurgis olisi itsekin aivan varmaan havainnut kaiken tämän, jos hän olisi ollut tehtaassa tarpeeksi kauvan. Hän kuului siihen työmiesluokkaan, jonka tehtävänä oli kaikkein saastaisimmat toimet. Haju siellä oli niin hirvittävä, ettei kukaan uskaltanut avata suutaan edes puhuakseenkaan, vaan kaikki liikkuivat tiiviisti yhteen puserretuin huulin. Jurgis oli tullut sinne siinä käsityksessä, että jos hän kunnolla tekisi tehtävänsä, voisi hän pian kohota arvossa ja tulla joka suhteessa perehtyneeksi ja taitavaksi työmieheksi. Mutta siinä hän piankin huomasi erehtyneensä. Packingtownissa ei ketäkään kiitetty ahkeruudesta eikä hyvästä työstä; jos tapasi ainoankaan miehen, joka oli saavuttanut tunnustusta ja kiitosta, voi olla varma että hän oli oikea lurjus. Jokainen konna siellä pian pääsi kunniaan; ken kieli tovereistaan esimiehille, sai arvoylennystä. Mutta mies, joka tunnollisesti täytti tehtävänsä, säännöllisesti määrättyyn aikaan, sai pian vastaansa kaikki kehnot ainekset, jotka eivät antaneet itselleen lepoa, ennenkun heidän oli onnistunut maalata hänet mustaksi päällysmiehille ja hankkia hänelle erokäsky. Ja jollei tämä luonnistunut, voivat he tukehuttaa hänet lähimpään lokalammikkoon!

Jurgis tuli vihdoin kotiin pakottavin päin. Vieläkään hän ei voinut tuntea itseään täysin vakuutetuksi, että kaikki tämä oli ehdottomasti totta — ei, niin ei voinut olla laita! Tamoszius oli yksinkertaisesti itse yksi tyytymättömiä. Hän oli mies, joka ei itse viitsinyt tehdä työtä, vaan tuhlasi aikansa kulkemalla miehestä mieheen lörpöttelemällä ja kielittelemällä. Sitäpaitsi hänhän oli niin omituinen ihminen, ihminen, josta kenkään ei saanut oikeata selkoa; hän oli kai saanut laiskuutensa takia eron ilman muita mutkia — siinä syy hänen raivostukseensa! Sellainen oli Jurgiksen ajatus asiasta. Mutta joka päivä sai hän yhä uusia hirvittäviä seikkoja tietoonsa.

Hän koetti taivuttaa vanhaa isäänsä olemaan laisinkaan ryhtymättä mihinkään tekemisiin teurastamoiden kanssa. Mutta vanha Antanas oli niin kauvan käynyt ympäri työn kerjuussa, että hän nyt oli lopen väsynyt ja kadottanut kaiken elämänhalunsa; ukkojen itsepäisyydellä hän selitti ottavansa minkälaista työtä hyvänsä. Kun hän seuraavana päivänä saapui tehtaaseen, oli se mies, jonka kanssa hän oli ollut puheissa, siellä vielä paikallaan ja näytti odottelevan häntä. Hän puheli nytkin järjestävänsä asiat Antanaksen eduksi, jos vain tämä kirjallisesti sitoutui luovuttamaan suojelijalleen kolmannen osan palkastaan; ja vielä samana päivänä vanhus alotti työnsä Durhamin epäterveellisissä kellareissa. Hän työskenteli suolausosastossa, jonka lattialla ei ollut kuivaa kohtaa missä seisoa; senpä takia hänen täytyikin käyttää koko ensimmäisen viikkopalkkansa ostaakseen parin paksupohjaisia saappaita, joilla voi liikkua mudassa kastelematta jalkojaan. Hän oli yksi puhdistajia, ja hänen toimenansa oli käydä päivät päästänsä ympäri ja lakaista lattiaa pitkävartisella harjalla. Jollei siellä olisi ollut niin pimeätä ja kosteata, olisi se ollut jotenkin hauska toimi ainakin kesäaikana.

Nytpä oli Antanas Rudkus hyväntahtoisin mies mitä Jumala milloinkaan oli luonut maan päälle. Mutta ei kulunut kauvan, ennenkun Jurgis huomasi todeksi kaiken pahan, mitä Packingtownin oloista hänelle oli kerrottu. Vasta kaksi päivää työssä oltuaan hänen isänsä tuli kotiin hyvin katkeroituneessa mielentilassa ja kiroten Durhamia niin voimakkain sanoin kuin kykeni: siellä oli oltu kylliksi julkeita panemaan hänet, Antanas Rudkus, lakasemaan rappusia! Perhe oli kokoutunut hänen ympärilleen kuuntelemaan hengettömällä tarkkaavaisuudella hänen kertomustaan. Näytti kuin olisi hän saanut työskennellä siinä huoneessa, missä häränlihaa valmistettiin säilykerasioihin pantavaksi. Siellä olivat lihakappaleet laskettuina nesteeseen, johon oli liuvennettu kaikenlaisia kemiallisia aineksia ja josta miehet sitte nostivat niitä isoilla haarukoilla ja viskasivat pieniin vaunuihin keitinhuoneeseen vietäviksi. Nostettuaan nesteestä niin paljon kuin voivat kaasivat he nesteen lattialle, kolusivat rautalapioilla pohjasakan irti ammeesta ja heittivät senkin vaunuihin. Lattia tästä kaikesta tietysti kävi vallan siivottomaksi, ja vanhan Antanaksen tehtävänä oli lakasta kaikki törky syvennykseen, josta se sitte vietiin keitettäväksi ja käytettäväksi kaikenlaisiksi hyviksi tavaroiksi. Joka viides päivä oli vanhuksen tyhjennettävä tämä syvennys ja kaadettava sen inhottava sisällys noihin pikku vaunuihin. Minne se sitte joutui, sitä hän ei tiennyt, mutta hän oli aivan varma ettei sitä hukkaan pantu, vaan ilmautui myöhemmin jossakin muodossa kauppaan muka kelvollisena ihmisravintona.

Sellaiset olivat Antanas-ukon kokemukset; ja pian saivat Jonas ja Marijakin aihetta kuvata vallan samallaisia näkemiään. Marija työskenteli eräässä yksityisessä säilyketehtaassa ja oli ensin ollut vallan haltioissaan kuvitellessaan mitä rikkauksia hän tulisikaan ansaitsemaan rasioiden ja purkkien maalaamisella. Mutta eräänä päivänä hän palasi kotiin mukanaan pieni kalpea nainen, joka työskenteli hänen vierellään. Tämän nimi oli Jadvyga Marcinkus ja hän kertoi Marijalle, miten tämän oli onnistunut saada työtä. Hän oli ryöstänyt paikan eräältä irlantilaiselta naiselta, joka oli työskennellyt tehtaassa yli viisitoista vuotta — niin kauvan kuin vain voitiin muistaa. Tämä onneton nainen, jonka nimi oli Mary Dennis, oli monia vuosia sitte hairahtunut ja saanut pienen pojan; se oli raajarikko ja sen lisäksi kaatuvatautinen, mutta se oli sittekin naisparan ainoa aarre tässä elämässä. He olivat asuneet kahden pienessä huoneessa jossakin kaukana Halsted Streetin takana, missä asui paljon irlantilaisia. Mary oli saanut keuhkotaudin, niin että hänen kuultiin yskivän aamusta iltaan työtä tehdessään; ja vihdoin hän oli käynyt niin kurjaksi, että kun Marija tuli työtä etsimään, oli johtajatar äkkiä päättänyt erottaa hänet. Jadvyga selitti, että johtajattaren täytyi joka päivä saada joku määrä työtä valmiiksi, niin ettei hänen käynyt pitäminen sairaita työntekijättäriä. Ei edes sekään seikka, että Mary oli työskennellyt siellä niin monta vuotta peräkanaa, voinut muuttaa asiaa hänen edukseen; ja epätietoista oli, tokko johtajatar siitä tiesikään, sillä niin hyvin hän kuin esimiehet olivat vasta pari kolme vuotta olleet toimessaan. Mary tunsi aina tuskallisia pistoksia selässään, ja Jadvyga luuli hänen kärsivän vaikeata kohtutautia. Eipä ollutkaan mikään helppo asia niin heiveröiselle ja kivuloiselle naiselle käsitellä päivät päästään noita suuria, raskaita säilykeastioita; ken ei vielä ollut sairas, voi pian siksi tulla tästä työstä.

Omituinen seikka oli, että myöskin Jonas oli saanut työtä toisen ihmisen onnettomuuden takia. Hänen toimenaan oli vetää kinkuilla lastattua vaunua savustushuoneesta nostokoneeseen ja siitä suolausosastoon. Vaunut olivat kaikki raudasta ja siis hyvin raskaat, ja jokaiseen vaunuun ladottiin lähes kuusikymmentä kinkkua eli siis enemmän kuin neljännestonnin paino. Epätasaisella permannolla vetää näitä täyteen ladottuja vaunuja oli sitkeä työ yhdelle ainoalle miehelle, paitsi jos hänellä oli jättiläisen voimat. Kun yksi vaunu kerran oli saatu liikkeelle, ei se saanut pysähtyä ennenkun vasta määrän päässä, sillä vallan kintereillä seurasivat toiset samallaiset vaunut. Tällöinpä olikin kerran sattunut, että eräs miehistä — juuri Jonaksen edeltäjä — oli joutunut seinän ja perässä liian nopeasti tulevan vaunun väliin ja murskautunut kuoliaaksi.

Kaikki nämä olivat kamalia tapauksia, mutta ne eivät olleet mitään siihen verraten, mitä Jurgis sai muutaman päivän perästä. Muuan ihmeellinen seikka oli jo heti ensi päivänä, hänen kootessaan eläinten sisälmyksiä, herättänyt hänen huomiotaan, jopa inhoaan. Eräänä päivänä sattui muuan mies lankeemaan ja taittamaan jalkansa. Illalla sai Jurgis käskyn jäädä tehtaaseen ja astua tapaturman kohdanneen miehen sijalle. Oli jo myöhäistä ja kauvan sitte pimeätä, ja hallituksen asettamat tarkastajat olivat lähteneet tiehensä, niin että vain kymmenen tai kaksitoista henkilöä oli saapuvilla. Sinä päivänä oltiin teurastettu lähes neljätuhatta nautaa, jotka monilla junilla olivat saapuneet kaukaisista valtioista. Monet eläimistä olivat kuolleet tiellä, toisilta olivat jalat taittuneet tai olivat ne saaneet kylkensä toisten sarvista lävistetyiksi. Joidenkuiden kuolemaa ei käynyt lähemmin arvaaminenkaan. Kaikki ne kuitenkin tulivat käytettäviksi. Tehtaassa oli erityinen säilytyshuone niitä varten sekä erityinen nostokone, millä ne yön hiljaisuudessa hinattiin teurastuspenkeille, joilla niitä sitten heti ruvettiin paloittelemaan ja nylkemään välittämättä siitä, että olivat kuolleita. Sellaista tapahtui joka yö, ja tähän toimeen käytetyt miehet olivat siihen tottuneet. Kesti parisen tuntia, ennenkun tämä kamala työ oli päättynyt; ja sittekun ruumiit olivat valmiiksi käsitellyt, vietiin ne säilytys- tahi lastaushuoneisiin ja sekotettiin yhteen tervetten lihakappalten kanssa, niin että olisi ollut mahdotonta erottaa niitä viimemainituista. Kun Jurgis palasi kotiin sinä yönä, ei hän enää ollut oikein hyvällä tuulella. Hän rupesi vähitellen huomaamaan niiden olleen oikeassa, jotka kotimaassa oli nauraneet hänen intoaan päästä Amerikaan.

VI LUKU.

Jurgis ja Ona elivät vain rakkaudelleen. He olivat kauvan odottaneet. Siitä oli jo toista vuotta, kun he olivat lupautuneet toisilleen, ja Jurgis arvosteli kaikkia asioita siltä näkökannalta, edistivätkö ne vai estivätkö heidän liittoaan. Kaikki hänen ajatuksensa keskittyivät tähän kysymykseen; hän piti koko perheestä, koska Ona kuului siihen, ja hän oli huviteltu talosta ja sen järjestämisestä, koska se oli Onan koti. Yksinpä Durhamissa näkemänsä kauheudet ja väärennykset merkitsivät hänelle jotakin vain siihen nähden, missä määrin ne edistivät tai haittasivat hänen liittoaan Onan kanssa.

Häät olisi pidetty heti, jos he olisivat saaneet pitää oman päänsä; mutta kun heidän ajatuksenaan oli luopua kaikista hääpidoista, kohtasi se ankaraa vastarintaa vanhojen puolelta. Etenkin Teta Elzbietalle oli tällainen ajatus oikea kiusa. "Mitä!" hän huudahti. "Mennäkö avioon piilossa kuin kerjäläispari! Eihän toki!" Elzbietalla oli hiukan ylhäisiä traditsioneja. Hänhän polveutui rikkaasta perheestä ja oli nuorena ollessaan ollut tärkeä henkilö, elänyt hyvinvoinnissa ja tottunut komentamaan palvelijoita mielensä mukaan. Hän piti epätoivoisesti kiini vanhoista tavoista, vaikka elettiinkin Packingtownin raakojen työmiesperheiden keskessä. Sen vuoksi hän ei tahtonut lainkaan kuulla Onan ehdotusta, että luovuttaisiin veselijan juhlallisesta viettämisestä. Teta Elzbietaa kannatti uskollisesti Dede Antanaskin, joka ei myöskään suonut luovuttavan vanhoista kotiseudun tavoista. Seuraavana sunnuntaina he kaikki lähtivät kirkkoon kuulemaan messua; ja niin köyhiä kuin he olivatkin, oli Elzbieta pitänyt välttämättömänä uhrata vähäsen osan heidän varojaan ostaakseen vahasta valetun ja räikein värein maalatun Bethlehemin majan kuvan. Vaikka taideteos oli vain jalan korkuinen, oli siihen kuitenkin kuvattu neljä lumivalkeaa kellotapulia, neitsyt Maaria lapsi sylissään ja viisaat miehet ja paimenet häntä kumartamassa. Se oli maksanut 50 senttiä; mutta Elzbietan mielestä eivät ne rahat olleet hukkaan menneet, vaan palaisivat aikoinaan koron kanssa heidän taskuunsa. Taideteos oli oikea kaunistus salin kamiinalla, ja eikähän kotia vallan koristuksitta käynyt jättäminen.

Hääjuhlan kustannuksiin ottaisivat kaikki osaa; mutta kysymys oli, mistä tällä haavaa saataisiin lainaksi tarvittavat rahat. He eivät olleet asuneet täällä niin kauvan, että olisivat voineet hankkia itselleen luottoa jostakin, eivätkä he tunteneet ketään muuta ihmistä kuin Szedvilaksen, jolta he olisivat voineet lainata edes hiukkasenkaan. Illan toisensa jälkeen istuivat Jurgis ja Ona yhdessä ahkerasti laskien kustannuksien suuruutta. Mutta mitenkä he laskivatkin ja päätänsä vaivasivat, eivät he voineet päästä muuhun tulokseen kuin että juhla tulisi maksamaan vähintään kaksisataa dollaria, niin että vaikkapa he saisivat lainaksi Marijalta ja Jonakselta koko heidän työansionsa, kestäisi sellaisen summan hankkiminen ainakin neljä tai viisi kuukautta. Senpä takia rupesikin Ona miettimään, että hänen itsensäkin olisi koetettava hankkia joku toimi voidakseen saada kokoon ainakin kolmannen osan tarvittavasta summasta. He olivat juuri syventyneet näihin hauskoihin tuulentupiin ja taivas oli heille selkeä, kun äkkiä hirvittävä ukkoskuura leimahti tältä selkeältä taivaalta. Heitä kohtasi hirveä onnettomuus, joka yhdellä kertaa musersi kaikki heidän toiveensa ja hävitti kaikki heidän iloiset tulevaisuudenhaaveensa.

Eräässä korttelissa vähän matkaa heidän talostaan asui eräs toinen litvalainen perhe, johonka kuului ijäkäs leski ja tämän jo vanhanpuoleinen poika. Heidän nimensä oli Majauszkis, ja ystävämme olivat tehneet heidän tuttavuuttaan. Muuanna iltana tämä perhe saapui ystäviemme kotiin, ja lähimpänä puheenaineena oli tietystikin naapuristo ja sen historia. Silloin alotti isoäiti Majauszkiene, kuten eukkoa kutsuttiin, kertoa heille juttua, joka sai veren hänen kuulijainsa suonissa hyytymään. Hän oli ryppyinen, heikko ja kuihtunut eukkopaha — hänen täytyi olla ainakin 80-vuotias — ja kun hirveä kertomus valui hänen hampaattomien leukojensa lomitse, tuntui hän heistä vallan satumaisen vanhalta. Isoäiti Majauszkiene oli elänyt niin kauvan keskellä kaikenlaista kurjuutta, että hän puheli kaikista kamalista tapauksista, sairaudesta, tapaturmista ja kuolemasta yhtä suurella mielenkiinnolla kuin muut ihmiset kertovat häistä, ristimisistä ja muista juhlapäivistä.

Asiat tulivat hänen suustaan asteettaisesti. Ensiksikin ei ystäväimme talo ollut lähimaillekaan niin uusi ja vastarakennettu kuin he luulivat; se oli ainakin viisikymmentä vuotta vanha, eikä siinä ollut muuta uutta kuin maalaus, joka oli niin huono, että sitä oli uusittava joka tai joka toinen vuosi. Talo oli yksi niitä, joita muuan yhtiö on rakennuttanut jos kuinka monta petkuttaakseen köyhiltä ihmisiltä heidän rahojaan. Ystävämme saivat kaikkiaan maksaa siitä viisitoistasataa dollaria, mutta uutena se ei ollut maksanut enempää kuin viisisataa. Isoäiti Majauszkienellä oli tästä tarkat tiedot, sillä hänen poikansa kuului erääseen valtiolliseen yhdistykseen, joka rakennutti juuri tämäntapaisia taloja. Niihin käytettiin kaikkein huokeimpia ja kehnoimpia tarveaineita, eikä muuhun pantu huolta, kuin että talot näyttäisivät ulkopuolelta niin siroilta kuin suinkin. Sellaisia taloja rakennettiin aina tusina yhdellä kertaa. Ystävämme voivat täysin luottaa hänen sanoihinsa, sanoi hän, sillä hän oli itse kokenut kaiken tämän — hän ja hänen poikansa olivat itse ostaneet talonsa juuri samalla tapaa. He olivat kuitenkin vetäneet yhtiötä nenästä, sillä hänen poikansa oli teräväpäinen mies, joka ansaitsi sata dollaria kuussa, ja kun hän oli tarpeeksi viisas pysyäkseen naimattomana, olivat he kyenneet täysin suorittamaan talon hinnan.

Isoäiti Majauszkiene näki ystäväinsä hämmästyvän tästä huomautuksesta; he eivät näet ymmärtäneet millä tapaa talon hinnan täydellinen maksaminen oli samaa kuin "vetää yhtiötä nenästä". Mutta pian heille asia selveni. Huokeahintaisia kun talot olivat, myytiin ne ainoastaan sellaisille henkilöille, joiden ei luultu kykenevän tykkänään suorittamaan hintaa. Jos yhden ainoankaan kuukauden maksuerä laiminlyötiin, menettäisi ostaja talon ja kaikki siihen asti suorittamansa maksut ja talo palaisi ostajan haltuun, joka sen möi uudelleen toisiin käsiin.

"No, sattuuko sitte usein tällaisia vaihdoksia?"

"Dieve!" (Jumalani!) — isoäiti Majauszkiene kohotti kätensä ylös — "niitä sattuu tuhkatiheään! Kuinka usein, sitä ei voi sanoa, mutta ainakin tiheämpään kuin joka puolitunti." Ja paremmaksi vakuudeksi hän kehotti tiedustelemaan asianlaitaa keltä hyvänsä, joka vähääkään tunsi Packingtownin asioita. Hän itse oli elänyt täällä aina tämän talon rakentamisesta saakka ja voi kertoa koko sen historian.

"Oliko se sitte myyty jo aikaisemmin?"

"Susimilkie! (Herra armahda!) Tässä talossa on ennen teitä asunut kokonaista neljä perhettä, jotka kaikki olivat koettaneet ostella sitä vähittäismaksuilla, mutta sitte siihen kykenemättöminä olivat joutuneet pois." Niiden historiasta muori kertoi seuraavaa:

Ensimmäinen perhe oli ollut saksalainen. Perheet olivat kaikki olleet erirotuisia — täällä oli ollut miltei kaikkien rotujen edustajia, jotka vuoronsa perään olivat kokeneet onneansa teurastamoissa. Isoäiti Majauszkiene oli poikansa kanssa tullut Amerikaan aikana, jolloin mikäli tiedettiin tässä piirissä ei ollut vielä yhtään toista litvalaista perhettä; kaikki muut työmiehet olivat olleet saksalaisia — taitavia teurastajia, joita tehtailijat olivat tarvinneet saadakseen liikkeensä hyvään alkuun. Myöhemmin, kun palkat olivat tulleet halvemmiksi, olivat saksalaiset muuttaneet muualle. Sijaan oli tullut irlantilaisia; kuuden tai kahdeksan vuoden aikana oli Packingtown ollut oikea irlantilainen kaupunki. Heitä oli vieläkin jälellä muutamia siirtokuntia, tarpeeksi täyttämään ammattiyhdistysten ja poliisin rivejä sekä jatkamaan rotua; mutta enin osa teurastamoissa työskennelleistä olivat hävinneet työpalkkojen edelleen vähentyessä ison työlakon jälkeen. Sitte olivat tulleet böömiläiset, ja heidän jälkeensä puolalaiset. Sanottiin vanhan Durhamin itsensä olleen syypäänä tähän siirtolaisten vaihteluun; hän kuului vannoneen hankkivansa Packingtowniin sellaisen väestön, joka ei milloinkaan enää kykenisi tekemään lakkoa häntä vastaan sekä lähettäneen asiamiehiään jokaiseen kaupunkiin ja kylään Europassa kehumaan työsuhteita ja korkeita palkkoja teurastamoissa. Väkeä oli tullut laumottain; ja vanha Durham oli kuristanut tulokkaita rautakourin, yhä kireämmin, kireämmin, jauhaen ja jakaen heitä kappaleiksi ja lähettäen hakemaan yhä uusia. Puolalaiset, joita oli tullut kymmentuhansittain, olivat hajautuneet heidän jälkeensä tulleiden litvalaisten muuria vastaan, ja nyt antoivat litvalaiset vuorostaan tilaa slovakeille. Missä maailman kolkassa löytyisi vielä kurjempaa väkeä kuin slovakit, sitä isoäiti Majauszkiene ei tiennyt, mutta jos sellaisia löytyisi, niin kyllä tehtailijat niitä hankkisivat, se oli varmaa. Niitä oli helppo saada tänne, sillä palkat olivat tosiaan korkeat; ja vasta liian myöhään ne ihmisrukat tulivat huomaamaan, että kaikki muu oli sentään korkeammanarvoista kuin palkat. He olivat todellakin kuin rotat satimessa, ja rottien luku kasvoi päivä päivältä. Mutta vähitellen kypsyi kostokin, se oli varmaa, sillä asiat olivat kehittyneet jo kaiken inhimillisen kärsivällisyyden mitan yläpuolelle, ja väki pian nousisi kuin murhaajajoukko tehtailijain kimppuun. Isoäiti Majauszkiene oli sosialisti tahi ainakin jotain sentapaista; hänen toinen poikansa työskenteli pakko-orjana Siperian vuorikaivoksissa; ja muorivanha itse tähän aikaan kertoili juttuja, jotka saattoivat hänet nykyisistä kuuntelijoistaan näyttämään yhä hirvittävämmältä.

He utelivat häneltä uudelleen talonsa historiaa. Saksalainen perhe oli ollut kunnon väkeä. He olivat tehneet kovasti työtä, ja isä oli ollut taitava ja säännöllinen tavoissaan; niin että he olivat suorittaneet jo paljon enemmän kuin puolet talon hinnasta, kun mies eräänä päivänä oli saanut tapaturmaisen lopun eräässä Durhamin tehtaan nostokoneessa.

Sitte oli tullut irlantilaisia, vieläpä aika suuri joukkue. Perheenisä joi ja pieksi lapsiaan, niin että naapurit kuulivat niiden kirkuvan harva se yö. Koko ajan olivat heidän vähittäismaksunsa takapajulla, mutta yhtiö oli sääliväinen heitä kohtaan. He olivat valtiollisia pakolaisia — ainakin olivat Laffertyt kuuluneet "Sotahuutoliittoon", johon muuten ottivat osaa kaikki kaupungin joutilaat ja rentut; ja ken siihen kuului, se ei tullut rangaistuksi minkäänlaisesta rikoksesta. Kerran kuitenkin oli vanha Lafferty joutunut kiini, koska oli varastanut lehmiä useilta vähävaraisilta naapureilta; hän oli saanut vain kolme päivää vankeutta ja palannut kotiinsa naurusuin eikä suinkaan ollut menettänyt paikkaansa tehtaassa. Hän oli sitte mennyt rappiolle ylenpalttisen juopottelun takia. Muuan pojista, joka oli ollut muita kunnollisempi, oli ylläpitänyt perhettä vuoden tai pari, mutta oli sitte saanut keuhkotaudin ja kuollut.

Oli toinenkin seikka, jonka isoäiti Majauszkiene tiesi kertoa tästä talosta — se oli loihdittu. Jokainen perhe, joka siinä oli asunut, oli syystä tai toisesta joutunut kurjuuteen. Kukaan ei voinut sanoa mitä se oikein oli; talossa itsessään syy täytyi olla tai sitte sen rakentamisessa! Jotkut sanoivat onnettomuuden johtuvan siitä, että sitä oli alotettu rakentaa alakuun aikana. Sellaisia taloja oli Packingtownissa tusinan verta. Joskus oli niissä joku erityinen huone, jonka heti voi osottaa — ken sellaisessa nukahti, oli miltei varman kuoleman oma. Niinpä oli tuo irlantilainen ollut tämän talon ensimmäinen uhri. Sitte oli muuan böömiläinen perhe kadottanut siinä lapsensa — vaikka se ehkä oli epävarmaa, sillä oli vaikea sanoa oikein millä tapaa lapsia tehtaissa rääkättiin. Niinä aikoina ei vielä ollut voimassa mitään lakia lasten tehdastyöstä ja tehtailijat ottivat vastaan kaikki muut kuin rintalapset.

Tässä kohden perhe hämmästyneenä katsahti puhujaan, jonka vuoksi isoäiti Majauszkienen oli taasen tarkemmin selitettävä asia — että laki nimittäin kielsi pitämästä kuuttatoista vuotta nuorempia lapsia tehtaissa.

"Mitä sillä oikeastaan tarkotetaan?" kysyivät ystävämme ällistyneinä; "me olimme ajatelleet panna pikku Stanislovaksen työhön."

"No, ei siltä tarvitse hätäillä", vastasi Majauszkiene; "laki ei tee muuta erotusta, paitsi että se pakottaa ihmisiä valehtelemaan lastensa ijästä. Se lie suoraan ollut lainlaatijain tarkotuskin; sillä paljon on täällä sellaisia perheitä, joiden on mahdoton tulla toimeen ilman lasten työtä, eikä laki taas myönnä heille mitään muutakaan toimeentulon mahdollisuutta. Sattuu usein Packingtownissa, ettei mies saa kuukausmääriin työtä, kun sen saaminen on helppoa lapselle; yhä otetaan käytäntöön uusia koneita, joita lapsi voi hoitaa ihan yhtä hyvin kuin mies ja vain kolmanneksella tämän palkasta."

Sitte muori vielä palasi talon historiaan. Seuraavassa perheessä kuoli vaimo. Se tapahtui, sittekun he olivat asuneet siinä lähemmäs neljä vuotta, ja joka vuosi oli vaimo synnyttänyt kaksoset — heillä kihisi lapsia enemmän kuin voi laskeakaan. Vaimon kuoleman jälkeen mies päätti edelleen käydä työssä koko päivät ja antaa tensikkain itse hoitaa itsensä. Naapurit tosin niitä silloin tällöin katsoivat, etteivät ne järkiään kuolleet viluun; mutta kerran olivat ne saaneet olla yksin kolme päivää, ennenkun saatiin kuulla, että isä oli kuollut. Hän oli jonkunlainen päällysmies Jonesin tehtaassa, ja oli siellä haavotettu härkä päässyt hänen kimppuunsa ja puskenut hänet kuoliaaksi. Sitte olivat lapset hajautuneet maailmalle, ja yhtiö oli vielä samana viikkona myynyt talon eräälle uudelle siirtolaisperheelle.

Tällä tapaa tuo hirvittävä vanhus jatkoi kertomustaan, ja hän näytti oikein nauttivan niiden asiain kamaluudesta, joita kuvasi. Kuinka paljon siinä oli liioittelua — kukapa sen voi sanoa? Se tuntui liiankin todenperäiseltä. Esimerkiksi kaikki mitä hän puhui loihtimisesta. He eivät tosin loihtimisesta tienneet mitään muuta, kuin että se saatti tehdä ihmisiä sairaiksi; ja vasta pari viikkoa sitten oli heitä säikähdyttänyt vanhan Antanaksen sairastuminen. Tauti näytti vievän tykkänään vallan hänestä; kaikkialla näkyi lattialla punasia verijälkiä hänen ysköksistään.

Mutta kaikki tämä oli sittekin vain vähäpätöistä siihen verraten, mikä jälestä tuli. He olivat alkaneet kysellä muorilta, minkä vuoksi hänen kuvaamansa perheet olivat olleet kykenemättömiä suorittamaan maksujaan, ja he vetosivat omiin maksuehtoihinsa todistaakseen, ettei maksamisen suinkaan tarvinnut olla mahdotonta. Isoäiti Majauszkiene väitteli vastaan:

"Te puhutte kahdestatoista dollarista kuussa; mutta siihen eivät sisälly korot."

He tirkistelivät häneen. "Korot!" huusivat he.

"Niin, korot siitä summasta, jota ette vielä ole suorittaneet", hän vastasi.

"Mutta eihän meidän tarvitse suorittaa mitään korkoja!" huudahti heistä kolme tai neljä yhdellä haavaa. "Meidän on vain maksettava kaksitoista dollaria kuukausittain."

Mutta silloin eukko nauroi heille. "Te olette tosiaankin kaikki samallaisia", sanoi hän, "he pettävät teitä ja syövät teidät elävältä! He eivät koskaan myö talojaan laskematta korkoa puuttuvalle kauppasummalle. Menkää nyt hakemaan kauppakirjanne, niin saamme nähdä!"

Todellista sydämmenvavistusta tuntien Teta Elzbieta avasi kaapinlaatikon ja otti esiin kauppakirjan, joka jo oli tuottanut heille niin paljon mieliharmia ja vastuksia. Kaikki kokoutuivat jännitettyinä vanhan vaimon ympärille, joka englanninkieltä ymmärtävänä pikaisesti silmäili sitä. "Kas niin", sanoi hän vihdoin, "tässä se nyt on, kuulkaa itse: 'Laskien sille kuukautista korkoa 7 prosentin mukaan vuodessa'."

Kuolemanhiljaisuus seurasi huoneessa.

"Mitä sillä oikein tarkotetaan?" Jurgis vihdoin kuiskaten kysäsi.

"Sillä tarkotetaan", vastasi toinen, "että teidän on maksettava kahdeksan dollaria ja neljäkymmentä senttiä ensi kuussa, paitsi kahdentoista dollarin suuruista vähennysmaksua. Se tekee yhteensä kaksikymmentä dollaria ja neljäkymmentä senttiä."

Ei kuulunut hiiskaustakaan. Kaikkien rinnoissa tuntui tukehduttava tunne, aivan kuin olisi painajainen heitä vaivannut, he tunsivat vajoavansa vajoamistaan pohjattomaan syvyyteen. He näkevät itsensä kuin yht'äkkiä salaman valaisemina — säälimättömän, julman, kiduttavan kohtalon uhreina. Kaikki heidän ihanat tuulentupansa särkyivät kuin saippuakuplaset heidän silmäinsä edessä. Ja koko ajan tuo onnettomuutta ennustava eukko jatkoi puhettaan. He toivoivat hänen toki viimeinkin lopettavan, sillä hänen lörpötyksensä tuntui heistä korpin raakkunalta. Jurgis istui kokoonpuristetuin nyrkin ja pyyhki hikeä otsaltaan, ja Ona tunsi kurkussaan jotakin kovaa ja ilkeätä, joka oli tukahduttaa hänet. Sitte äkkiä Teta Elzbieta katkasi äänettömyyden voihkasten, ja Marija alkoi väännellä käsiään ja sopertaa: "Ai! Ai! Beda man!" (Voi, voi, minua onnetonta!)

Mutta kaikki heidän huutonsa ei asiaa tietystikään parantanut. Tuossa istui isoäiti Majauszkiene, järkähtämättömänä kuin itse kohtalo. Ja paperissa oli tuomio luettavana selvin kirjaimin. Se ei mitään auttanut, että he eivät siitä olleet tienneet; se vain riitti, että he tulisivat sen tietämään, kun heidän aikansa tuli.

Seuraavan yön he viettivät surren, unettomina ja valitellen. Lapset heräsivät ja ymmärsivät heti, että jokin asia oli hullusti. Nekin rupesivat huutamaan, niin että koko talo kaikui vanhempien voivotuksista ja nuorempien kirkunasta. Huomenissa kuitenkin täytyi useimpain lähteä työhönsä, sillä teurastamot eivät toki pysähtyneet heidän surujensa takia.

Mutta kello 7 aamusella seisoivat Ona ja hänen emintimänsä petollisen asiamiehen ovella. Niin — luomatta edes silmiään ales tai punastumatta hävyttömyydestään myönsi tämä asianlaidan todella olevan niin; heidän täytyi maksaa niin hyvin vuokraa kuin korkoakin. Silloin tuli Teta Elzbieta raivoihinsa ja puhkesi niin äänekkäisiin vastalauseisiin ja nuhteisiin, että ohikulkijat pysähtyivät kuuntelemaan. Mutta nyt kävi asiamieskin kärsimättömäksi ja sanoi heille, että hän oli tarpeeksi selittänyt asiaa heille; jos he olivat käsittäneet hänet väärin, oli se heidän oma syynsä, häntä se ei liikuttanut. Niillä puhein he saivat lähteä.

Kun Ona myöhemmin meni teurastamoille ja päivällisaikana tapasi Jurgiksen, kertoi hän tälle kaikki. Jurgis otti asian kuitenkin tyvenesti — hän oli jo kauvan uskonut, että kauppa oli mennyt vallan hullusti päin. Mitäpä tässä oli tehtävänä? Heidän oli lykättävä häänsä vielä tuonnemmaksi; ja sitte hän toisti vanhan mielilauseensa: "Minä teen työtä vielä kovemmin kuin ennen!" Myöskin Onan olisi kentiesi parasta katsella työtä. Ja pikku Stanislovaksenkin kertoi Ona Teta Elzbietan päättäneen lähettää tehtaaseen.

Ona päätti mielessään päivän, jolloin hän lähtisi etsimään itselleen jotakin työtä. Kun oli jo myöhä ilta, tuli Marija kotiin ja kertoi puhelleensa erään Jasaityte nimisen tytön kanssa, jolla oli ollut ystävä, ken työskenteli Brownin pakkaushuoneissa ja oli luvannut voivansa hankkia Onallekin työtä siellä. Mutta johtajatar siellä oli kuulemma sitä lajia, joka kernaasti otti vastaan lahjoja. Kenenkään ei auttanut etsiä työtä siitä laitoksesta, jolla ei ollut 10-dollarista painaa hänen käteensä. Muutamien neuvottelujen jälkeen Ona saikin paikan, kun oli antanut johtajattarelle kymmendollarisensa. Hänen tehtävänään tuli olemaan kääreitten ompeleminen sianliikkiöiden ympärille, työ tapahtui alhaalla kellareissa, ja palkkaa maksettiin 8-10 dollaria viikossa. Jurgis ei kellarityöhön ollut oikein tyytyväinen, mutta olihan työ helppoa eikä kukaan saanut koskaan vallan mieleistään tointa.

Tällä välin oli Teta Elzbieta vienyt pikku Stanislovaksen erään papin luo, jolta käteistä korvausta vastaan oli saanut kirjallisen todistuksen siitä, että poika oli kahta vuotta vanhempi kuin hän todella oli. Siten oli poikanen valmis lähtemään onneansa etsimään. Sattui että Durhamiin juuri tällöin oli hankittu uusi ihmeellinen ihranvalmistuskone, jota lapsikin voi hoitaa; ja kun konttorin ovelle asetettu tarkastusmies näki Stanislovaksen papereineen, hymyili hän itsekseen ja kutsui hänet luokseen huutaen: "Czia! Czia!" (Tänne! Tänne!) Niinpä poikanen astui sisään pitkään kivitettyyn käytävään, kiipesi ylös loppumattomia portaita ja saapui isoon, sähköllä valaistuun saliin, jossa uudet ihranvalmistuskoneet pyörivät. Hänen siellä hetken hiukan peloissaan tähysteltyä ympärilleen, tuli hänen tykönsä muuan mies ja kysyi mitä hän tahtoi. "Työtä!" vastasi poika. "Kuinka vanha olet?" — "Kuusitoista vuotta!" Tarkkoja siellä oltiinkin tässä suhteessa, sillä kerran tai pari vuodessa saapui tehtaaseen valtion tarkastaja, joka kyseli yhdeltä ja toiselta lapselta, vanhako hän oli. Ja tehtaanomistajilla oli pätevät syynsä pysyä hyvissä väleissä lain ja sen kaikkien edustajien kanssa eri aloilla.

Siten ratkaistiin pikku Stanislovaksen kohtalo. Tunnin toisensa, päivän toisensa, vuoden toisensa jälkeen hän sai seista samalla kohdalla, noin neliöjalan suuruisella osalla lattian pinta-alaa — kello seitsemästä aamulla päivällislomaan asti ja sitte puoli kahdestatoista puoli viiteen iltapäivällä. Koskaan hän ei saanut tehdä muunlaisia liikkeitä kuin sellaisia, joita ihran kaataminen suppiloihin vaati. Kesällä hän poltti itseään kuumista kannuista, talvella hänen pienet sormensa paleltuivat hänen alituisesti käsitellessään jääkylmää metallia. Puolen vuotta oli pimeätä, kun hän pääsi pois tehtaasta. Ja tästä työstä hän viikon lopussa peri palkakseen kolme dollaria, laskettuna viiden sentin mukaan tunnilta — saman palkan, jonka yleensä ansaitsevat ne 3/4 miljoonaa lasta, jotka nykyään työskentelevät Yhdysvaltain tehtaissa hennon henkensä elättämiseksi.

Nyt perhe jälleen alkoi tointua masennuksestaan. Jurgis ja Ona tekivät laskujaan ja havaitsivat, että pikku Stanislovaksen työansio nousi hiukan ylemmäksikin kuin heidän kuukausittain suoritettavansa korko, joten heidän olonsa ei ollut juuri huonompi kuin ennenkään. Heitä ilahutti sitäpaitsi huomata, että poikanen itsekin oli huvitettu työstään ja rahanansiostaan. Ja kaikkein parasta oli, että he molemmat rakastivat toisiaan niin hartaasti ja uskollisesti.

VII LUKU.

Koko kesän ahersi perhe kaikesta voimastaan, ja syksyllä arvelivat Jurgis ja Ona koonneensa kylliksi varoja voidakseen viettää häänsä kaikella kotoisten traditsionien mukaisella komeudella. Marraskuun jälkipuoliskolla he vuokrasivat salin ja kutsuivat kaikki ystävänsä häihin, aiheuttaen itselleen yli sadan dollarin suuruisen velan.

Se oli julma ja katkera koettelemus, joka saattoi heidät vallan epätoivoon. Juuri tänä aikana heidän piti se saada, kun heidän sydämmensä olivat arimmillaan! Sellainen surkea alku heidän avioelämälleen! Kaikki olivat toivoneet ja ennustaneet heille onnea; he olivat avanneet sydämmensä kuten kukkaset keväällä umppunsa avaavat, mutta armoton talvi oli pudottanut luntaan niihin. He ihmettelivät tokko keittenkään toisten rakkaus maailmassa oli tullut niin raadelluksi ja tallatuksi kuin heidän?

Heidän yllään kohisi puutteiden myrsky, säälimättömänä ja julmana. Jo hääpäivänsä jälkeisenä aamuna oli heidän kiirehdittävä työpaikkoihinsa. Se olikin viisainta, sillä muuten he olisivat voineet äkkiarvaamatta kadottaa paikkansa. Kaikkien täytyi lähteä, yksin pikku Stanislovaksenkin, vaikka hän voi pahoin, koska oli edellisenä yönä syönyt liian paljon makkaraa ja vihanneksia. Koko päivän hän seisoi koneensa ääressä, vaikka hänen silmänsä alituisesti menivät kiini. Ja kuitenkin hän oli menettää paikkansa, sillä päällysmiehen täytyi herättää hänet kahdesti.

Kului viikon päivät, ennenkun heidän elämänsä jälleen kulki säännöllisillä raiteillaan, eikä heidän kotinsa ollut tällä aikaa mikään hauska paikka kaikkine itkevine lapsineen ja murheen murtamine aikaihmisineen. Jurgis kadotti vähitellen hilpeää luonnettaan. Se tapahtui etupäässä Onan takia, sillä tämä oli niin heiveröinen ja arka eikä ollenkaan luotu tällaista elämää kestämään. Sata kertaa päivässä väänteli Jurgis tuskasta käsiään ajatellessaan Onaa, jopa unhotti vallan työnsä. Ona oli liian hyvä hänelle, sanoi hän itselleen, ja tämä huomio suretti häntä. Niin kauvan oli hän isonnut ja janonnut tätä hentoa ihmiskukkaa omakseen; mutta nyt kun omistamisen aika oli tullut, tunsi hän, ettei hän ollut ansainnut tätä onnea. Että Ona sittekin huoli hänestä, ei ollut hänen ansiotansa, vaan kaikki Onan hyvyyttä. Mutta hän päätti lujasti itsekseen, ettei antaisi Onan huomata tätä ja katua antautumistaan hänelle. Hän tahtoi pitää huolta hänen pienimmistäkin tarpeistaan, ottaa vaaria kaikista oman käytöksensä kömpelyyksistä ja heikkouksista, ympäröidä pikku vaimonsa polttavalla ja huumaavalla hellyydellä. Kyyneleet tulivat Onalle niin herkästi silmiin ja hän katseli Jurgista niin rukoilevasti — hänen asiansa oli, ettei Ona tässä hellyydenkaipuussaan koskaan pettyisi ja kohtaisi hänen puoleltaan raakaa ymmärtämättömyyttä.

Hänen velvollisuutensa oli suojella Onaa, taistella hänen puolestansa kaikkea hirvittäväisyyttä vastaan, joka täällä ympäröi heitä kaikilta tahoilta. Hänhän oli Onan ainoa tuki ja turva, ja jos hän horjahtaisi, oli Ona hukassa. Hän tahtoi sulkea hänet kiinteimpään syleilykseensä ja puolustaa häntä koko maailmaa vastaan. Hän oli nyt oppinut täysin tuntemaan ympäristönsä, tämän hirveän Chikagon, jossa he elivät. Täällä vallitsi "kaikkien sota kaikkia vastaan", kamala taistelu olemassaolosta. Kaikki nämä tehtaat, kaikki nämä työnantajat valehtelivat työmiehilleen, valehtelivat koko maalle, valehtelivat koko maailmalle. Kivijalasta katonharjaan oli koko tämä teollisuuden ylpeä rakennus pelkkää suunnatonta valhetta.

Niin puhui Jurgis, sittekun hän oli oppinut tuntemaan täkäläiset olot perin pohjin. Sitäpaitsi oli koko liike pelkkä verenimemiskone — voitto jaettiin niin epätasaisesti — monilla oli ylellisyyttä, toiset kamppailivat kalpean kurjuuden ja hampaattoman kuoleman kanssa! Hän makasi maassa polvillaan, kädet tiukasti yhteen puserrettuina, rukoillen taivasta suojelemaan ja varjelemaan pikku Onaa kaikesta pahasta ruumiin ja sielun puolesta; ja noin viikkoa myöhemmin kohtasi Onaa hirveä isku vihollisen puolelta, jota vastustamaan ja kukistamaan Jurgis oli liian heikko. Muuanna joulukuun päivänä syöksi vesi virtoina alas samasta taivaasta, jota hän palvoen oli rukoillut, oli kuin kaikki taivaan akkunat olisivat auvenneet kuten vedenpaisumuksen päivinä. Istuapa koko päivä alhaalla Brownin kylmissä kellareissa — se ei ollut lasten leikkiä! Päällysmiehet kulkivat ympärinsä pirullinen hymy huulillaan; heille se ei mitään merkinnyt, heillä oli päällään paksut, lämpimät turkit ja jaloissa vedenpitävät kalossit. Mutta Ona oli työläisnainen, jolla ei ollut sadevaippaa eikä kummikenkiä; senvuoksi hän nousi raitiovaunuun, joka humahti ohitse kadulla. Hänellä ei ollut rahaa millä maksaa piletinhintaa — konduktööri suuttui ja vannoi, ettei hänellä ollut varaa maksaa yhtiölle hänen puolestaan omasta taskustaan, ja vihdoin täytyi Onan astua jälleen ulos kadulle myrskyyn ja sateeseen. Mutta hän ei nyt edes tiennyt missä hän oli ja minne mennä, eikä hänellä ollut penniäkään taskussa. Hänen täytyi haparoida eteenpäin jalkasin, ja kesti kauvan, ennenkun hän viimein ennätti kotiin. Siten kävi hänelle joka päivä; ei hän koskaan päässyt kotiin ennenkun myöhään yöllä, ja silloin hänen kupeitaan ja selkäänsä aina pakotti niin sanomattomasti. Kaiken lisäksi tuli, että mitä kiusaantuneemmaksi ja väsyneemmäksi Ona tuli kaikista näistä kärsimyksistään, sitä vaativaisemmaksi ja nyreämmäksi kävi työnjohtajatar, joka oli saanut päähänsä, että Onan heikkous oli vain teeskenneltyä ja johtui siitä, ettei hän ollut saanut haluamaansa vapaapäivää häittensä jälkeen. Ona luuli, ettei tämä "vanha piika" kärsinyt naineita työntekijättäriä, koska itse oli vanha ja ruma ja naimaton.

Sitten oli siellä monta muuta vaaraa ja hirmua väijymässä heitä. Lapset eivät olleet niin terveitä kuin kotona olivat olleet. Ilma täällä oli ummehtunut ja myrkyllisiä höyryjä täynnä, eikä ihmekään, sillä heidän talonsa kohdalla ei ollut mitään laskuojaa, ja viidentoistavuotinen inha ja loka oli kokoontunut lammikoiksi sen alle. Maito, jonka he saivat, oli vedellä ja kemiallisilla aineilla sekotettu kalpean siniseksi ja myrkylliseksi. Kun lapset ennen vanhassa kodissa olivat sairastuneet, oli Teta Elzbieta mennyt kokoomaan yrttejä ja parantanut ne niillä; nyt hänen oli meneminen rohdoskauppaan ja ostaminen lääkkeitä, jotka kaikki olivat väärennettyjä. Heidän teensä ja kahvinsa, kermansa ja sokerinsa olivat väärennetyt, heidän herneensä värjätyt kuparisuoloilla ja hedelmänsä aniliinimyrkyllä. Kaikki täällä oli väärennettyä! Vaatteet, joita he ostivat, olivat villasta ja pumpulista, joka oli saatu nyppimällä vanhoista vaatteista, eivätkä kestäneet pitää kauvaakaan. Yksinpä hyönteismyrkkykin, joka maksoi viisikolmatta senttiä kääre, sisälsi 95 prosenttia aivan vaaratonta kipsijauhetta, jonka valmistus korkeintaan maksoi kaksi senttiä.

Tuli ankara talvi. Vanha Antanas työskenteli pimeässä, lämmittämättömässä kellarissa, jossa voi luukkujen himmeässä valossa nähdä oman hengityksensä kaiken päivää ja jossa sormet joskus pakkasivat paleltumaan. Sellaisessa olopaikassa tauti tietysti paheni tuntuvasti, ja lopulta hän kääntyi oikein sairaaksi. Mutta siitä huolimatta hän jatkoi työtään, kunnes vielä hirvittävämpi onnettomuus kohtasi häntä. Hän työskenteli paikassa, jossa sai kahlata jalkoineen kemiallisissa nesteissä; nämä söivät vähitellen nahan hänen kengistään, pohjat irtautuivat ja hänen oma nahkansa halkeili liuskaleiksi, jotka heiluivat hänen liikkuessaan. Oi, kuinka hän kärsi — eikä ihmekään, se oli salpeteriä! Viimein ei hänen säärissään ollut yhtäkään ehjää kohtaa; näytti kuin olisivat luut tahtoneet särkeä ihon hänen päältään päästäkseen itse esiin. Eräänä yönä hän yski verta. Paikalle haettiin lääkäri, jolle maksettiin puoli dollaria siitä lohduttomasta tiedosta, ettei mitään enää voitu tehdä. Tohtori oli kuitenkin niin hienotunteinen, että lausui tämän niin hiljaa, ettei sairas sitä kuullut. Mutta pari päivää myöhemmin tavattiin Antanas-vanhus kylmänä ja jäykkänä sängyssään. Se oli kova isku Jurgikselle, sillä viisikolmatta vuotta olivat Antanas Rudkus ja hänen poikansa eläneet yhdessä Litvan metsissä miltei yksikseen ja sillä aikaa tottuneet toisiinsa kuten vain kaksi ihmistä voi tottua; mutta vielä kovempi isku oli kenties Teta Elzbietalle, että heidän täytyi luopua juhlallisista hautausmenoista kotimaan tavan jälkeen — heillä oli vain yksi ruumisvaunu sekä vuokra-vaunu vaimoja ja lapsia varten, joiden omistajien kanssa Jurgis sai kokonaisen sunnuntaipäivän kinastella maksuista.

Talvi oli pelottavan ankara. Kaduilla tehtaitten lähistöillä tungeskeli lukemattomia nälkäisiä, viluisia raukkoja kumpaakin sukupuolta. Niitä tuli työn etsintään joka aamu tuhansittain, ja ne tappelivat keskenään vimmatusti pienimmästäkin ruokaerästä. Oli ilma millainen tahansa, niin aina tulivat ne; monet palelluttivat kasvonsa tai kätensä, mutta sittekin he tulivat. Eräänä päivänä ilmoitti Durham tarvitsevansa kaksisataa miestä sahaamaan jäätä. Ja samana päivänä vielä ennen päivällistuntia saapui tuhansittain miehiä kahlaten lumen halki kaikilta tahoilta — kaikki kodittomia ja miltei nälänkuoliaita. Ne tulivat teurastamoiden alueelle kuin Egyptin heinäsirkkaparvet, täyttivät kaikki eteiset ja käytävät, nukahtaen odotellessaan päät toistensa olkapäillä ja vaatien isoäänisesti työtä, kunnes poliisin täytyi sulkea portit ja jättää loput paleltumaan ulkopuolelle. Huomenissa ennen päivän nousua oli Durhamin tehtaan edustalla kolme tuhatta miestä, joista tehtaan päällysmiehet valitsivat kaksikymmentä rotevinta; "kaksisataa" ilmotettiin olleen painovirhe.

Järvi, jolla jää oli sahattava, oli kuuden tai seitsemän kilometrin päässä kaupungista, ja kylmä, pureva tuuli suhisi pitkin sen pintaa. Toisinaan osotti lämpömittari 10 tai 20° pakkasta, ja aamusin olivat sille vievät kadut täynnä lumikinoksia aina ensikerroksen akkunain korkeudelle. Paremmin voi mielessään kuvitella kuin sanoin kuvata näiden rääsyisten jäänsahaajain suunnattomia kärsimyksiä tuolla kaikille tuulille avoimella järvenjäällä.

Ja kun näin kehnosti oli miesten laita, niin voi arvata miten säälittävä naisten ja lasten tila oli. Jotkut ajoivat työpaikkoihinsa raitiovaunuilla, jos ne olivat liikkeessä; mutta kellä oli palkkaa vain neljä senttiä tunnissa kuten pikku Stanislovaksella, sen ei kernaasti kannattanut kustantaa moista huviajelua. Lapset saapuivat käärittyinä äitiensä isoihin saaleihin, niin että noita vaeltavia vaatemykkyröitä tuskin voi ihmisiksi arvata. Muuanna kolkon kirpeänä helmikuun aamuna tuli Stanislovaksen vierustoveri tehtaaseen tuntia myöhempään huutaen tuskasta. Hänet purettiin ulos kääreistään ja muuan mies alkoi vankasti hieroa hänen korviaan; mutta ne olivat niin paleltuneet, että ne parilla kolmella nykäyksellä irtautuivat päästä. Tämän tuloksen nähdessään pikku Stanislovas sai vaistomaisen kammon kylmää kohtaan. Joka aamu, kun tuli aika lähteä tehtaaseen, rupesi hän huutamaan ja vastustelemaan. He eivät aluksi tienneet mitä hänelle tehdä — kuritukseen ei tässä tapauksessa käynyt ryhtyminen — kunnes asia järjestettiin siten, että hän lähti aina Jurgiksen mukana ja samaten palasi hänen kanssaan; ja usein, kun lunta oli tullut paljon, otti tuo harteva mies pikku toverinsa olkapäilleen ja kantoi hänet siten koko matkan. Mutta välistä jäi Jurgis tehtaaseen aina yöhön asti, ja silloin oli Stanislovaksen tila surkea, sillä hän ei tiennyt missä vartoa; jos hän ovikäytäviin pujahti, voi hän väsymyksestä nukahtaa ja paleltua kuoliaaksi.

Teurastushuoneissa ei miehillä ollut lämpimämpää, kuin jos olisivat työskennelleet ulkoilmassa. Tehtaan kaikki suojat pidettiin melkein kylmillään, paitsi keitinosastot y.m.s. paikat. Mutta näissä työskentelevät olivat eniten vaaralle alttiina, sillä heidän oli alinomaa juostava jääkylmien käytävien poikki, jolloin hikiset vaatteet jäätyivät aina aluspaitaan saakka. Jos paneutui teurastuslavalle lepäämään, oli se täynnä hyytyvää verta ja siihen jäätyi paikalla; jos nojasi pylvääseen, tuli siitä pureva kylmä ruumiiseen; ja jos laski sormen teurastusveitsen terälle, jäätyi nahka siihen kiini. Miehet käärivät kylmän takia jalkineensa sanomalehtipaperiin tai vanhoihin säkkeihin, joihin veri hyytyi, niin että jalat iltasin näyttivät norsunjaloilta. Toisinaan, kun päällysmiesten silmiltä välttyivät, työnsivät miehet lämmitelläkseen jalkansa teurasten avattuihin mahoihin tai höyryävän kuumiin vesivirtoihin, joilla sisälmykset huuhdottiin ulos; mutta sekin oli lyhytaikaista lämmintä ja kylmä puri kahta kivakammin märkiin jäseniin. Kiusallisin oli teurastus-ja palotteluveistä käyttävien miesten olo, sillä kuumat veri- ja vesihöyryt pimensivät huoneessa ilman vallan läpinäkymättömäksi —niin että vallan ihme oli, ettei tehtaassa tänä talvena teurastettu enemmän miehiä kuin nautoja ja paloteltu enemmän ihmisjäseniä kuin siankylkiä.

Ja kuitenkin kaiken tämän kurjuuden olisi voinut sietää, jos vain olisi ollut paikka missä syödä. Jurgiksen oli joko murkinoitava niiden saastaisten höyryjen keskellä, missä hän työskenteli, tai sitte juostava toveriensa kanssa johonkin niistä sadoista kapakoista, jotka ojentelivat käsivarsiaan heitä vastaan. Länteen päin teurastamoista kulki Ashland Avenue, ja sen varrella oli loppumaton rivi whiskykrouveja; pohjoiseen päin eteni 47:s katu, jonka varrella oli puolitusinaa samallaisia kortteleja; ja molempien kulmauksessa oli vasituinen "Whiskynurkka", jossa kuuden tai kahdeksan hehtaarin suuruisella alueella oli liki kaksisataa "saloonia".

Siellä kelpasi vain valita: "Tänään kuumaa herne- ja kaalikeittoa." — "Hapankaalia ja frankfurtin makkaraa, käykää sisään!" — "Lammaspaistia keitettyjen papujen kera, tervetuloa!" Kaikki nämä houkuttelevat asiat olivat painetut monilla kielillä, ja samaten vaihtelivat kapakoiden nimet loppumattomiin. Täällä oli "Kotipiiri" ja "Leponurkka", tuolla "Lämpimät liedet", "Sydänkivet", "Huvipalatsit", "Tuulentuvat", "Ihmemaat" ja "Lemmen sulot". Mutta miksi ne muuten itseänsä nimittelivätkin, olivat ne aina varmasti "Yleisiä pääkortteereja"; ja aina oli niissä lämmin liesi ja sen vierellä pöytä ja sen ympärillä ystäviä, joiden kanssa kelpasi naureskella ja puhella. Tähän kodikkaisuuteen liittyi vain yksi ainoa ehto: sinun piti juoda. Jos menit sisään lämmittelemään tilaamatta mitään, sait pian laputtaa ulos ovesta, ja jos hidastelit mennessäsi, sait pahimmassa tapauksessa olutkulpon päähäsi. Mutta kaikki miehet tunsivat ehdon ja joivat. He luulivat siten saavansa vähällä paljon, sillä ken vähänkin joi, sai ilmaiseksi täyttää vatsansa hyvällä lämpimällä päivällisellä. Näin helpolla et käytännössä kuitenkaan aina päässyt, sillä sait olla varma tapaavasi siellä tuttuja, jotka tahtoivat sinulle jotakin tarjota, ja sitte oli sinun vuorostasi tarjottava. Sekin, joka kotonaan saa ruokaa, poikkeaa mielellään kapakkaan ottamaan ryypyn tai pari, sillä se lämmittää kylmässä ja vahvistaa kovassa työssä. Ennättäähän kotiin mennä myöhemminkin, tai ei hän mene kotia lainkaan. Kapakassa on lämmintä ja hupaisia tovereita, "yhdestä ryypystä" tulee kaksi ja sitten monilukuisia. Tällä välin vaimo odottaa kotona miestään päivälliselle, mutta kun tätä ei kuulu, lähettää hän häntä katselemaan tai lähtee itse; vaimostakin tuntuu lämmin hyvältä, ehkäpä se lapsillekin tekee hyvää — ja niin joutuu koko perhe viimein kapakkaan etsimään keinotekoista lämmitystä ja virkistystä. Jatkaaksemme tätä sarjaa, voivat tehtailijat maksaa kaikki miestensä palkat maksuosotuksina; ja missäpä muualla Packingtownissa miehet voivat maksuosotuksensa vaihettaa rahaksi niin hyvin kuin kapakassa, jossa tämän suosion voi korvata nauttimalla jotakin tarjottavista?

Kaikista näistä viettelyksistä Jurgis pelastui Onaa ajattelemalla. Hän ei koskaan ottanut enempää kuin yhden ryypyn päivällisaikaan; senpä vuoksi häntä pian pidettiin kehnona toverina, jota ei erityisen lämpimästi otettu vastaan kapakoissa. Kun ilta tuli, meni hän mieluummin suoraan kotiin, auttaen Onaa ja Stanislovasta, tai usein ajaen raitiotievaunussa. Koti tosin ei ollut mikään viehättävä paikka — ainakaan tänä talvena. Tämä heidän niin kalliilla hinnalla ostamansa talo oli, kuten he nyt kokemuksestaankin tulivat huomaamaan, perin kurja ja kylmä harvoine akkunoineen, rikkonaisine kattoineen ja ravistuneine seinineen. Jurgis sai kantamistaan kantaa sinne kivihiiliä, kun hän iltasin palasi työstään. Heillä ei ollut tosin varaa ostaa itselleen useampaa kuin yksi kamiini, ja sekin oli sangen pikkuruinen eikä riittänyt saamaan edes keittiötäkään lämpimäksi pahimmilla pakkasilla. Se oli kova koettelemus Teta Elzbietalle koko päivän ajan ja myöskin lapsille niinä päivinä, jolloin he eivät voineet mennä kouluun. Iltasin perhe istui kyyristyneenä kamiinin ympäri, syöden keittonsa polviltaan; sitte polttivat Jurgis ja Jonas piippunsa, jonka jälkeen kaikki kiirehtivät makuusijoilleen pysyäkseen lämpiminä, sittekun tuli ensin oli sammutettu kamiinista hiilien säästämiseksi. Tänä talvena he oikein saivat kokea pakkasen kamaluutta. He makasivat vaatteet päällä, vieläpä ottivat päällysvaatteetkin yllensä ja kasasivat ylitsensä peittoa mitä oli; lapset makasivat yhdessä kasassa kiinteästi syleillen toisiaan, eivätkä he sittekään pysyneet lämpiminä. Tuskissaan he miltei kuvittelivat kylmyyttä jonkinlaiseksi eläväksi olennoksi, joka väijyi nurkissa näkymättömänä hyökätäkseen heidän kimppuunsa ja rääkätäkseen heitä. Sydänyöllä he voivat herätä, kun kaikki oli pimeätä; silloin he olivat kuulevinaan sen kavalasti kitisevän ulkopuolella, pyrkien sisään hatarain seinäin lävitse; tai oli kaikki kuoleman hiljaista — ja se oli vielä kamalampaa. He tunsivat sisällä kylmyyden hirvittävän haamun, joka ojenteli heitä kohden jäisiä luurangonsormiaan. He koettivat ryömiä ryysyjensä alle sitä pakoon, mutta turhaan. Se tuli sinnekin, se tuli sinnekin — tuo kaamea aave, kotoisin kadotuksen syvimmistä kuiluista. Se oli julmaa, raudankovaa — sanomattoman pitkät tunnit he saivat tuntea tuon manalanhaamun rautasormien likistyksiä ja nipistyksiä. He olivat yksin, yksin; ei kukaan kuullut heidän huutojaan, valituksiaan ja voihkamisiaan; ei mistään tullut apua, ei armoa! Ja sitä kesti aamuun saakka — jolloin oli taas lähdettävä seuraavan päivän työhön, hiukan voimattomampina entistään, hiukan lähempänä sitä hetkeä, jolloin heidän vuoronsa oli tulla pudistetuiksi alas elämän puusta.

VIII LUKU.

Mutta ei edes tänä hirmuisena talvenakaan toivo tyyten kuollut heidän sydämmistään. Juuri silloin Marija kohtasi elämänsä suuren seikkailun.

Hänen saaliinsa oli Tamoszius Kuszleika, hän joka soitti viulua. Kaikki nauroivat heille, sillä Tamoszius oli pieni ja heiveröinen, ja Marija olisi voinut ottaa hänet kuin käärön kainaloonsa ja kantaa hänet mukanaan. Mutta ehkäpä juuri tämä seikka viehätti pikku soittajaa; Marijan ylenmääräinen tarmo oli kerrassaan valtaava. Tamoszius oli jo heidän ensi yhtymällään, Jurgiksen ja Onan häissä, tuskin voinut siirtää silmiänsä hänestä; ja kun hän sitte myöhemmin havaitsi, että tytöllä oli lapsensydän, lakkasi tämän kiihkoisuus ja karkea ääni säikyttämästä häntä, ja hän alkoi etsiä hänen seuraansa sunnuntai-illoin. Ainoa paikka, missä perhe voi ottaa vastaan vieraita, oli sen yhteinen kokoutumishuone keittiö, ja siellä istui Tamoszius mukana hattu polvien välissä ja virkkamatta montaa sanaa, kunnes Jurgis löi häntä olkapäälle sydämmelliseen tapaansa huutaen: "Kuulehan, veli, soita meille hiukkasen!" Silloin välähti ilo Tamosziuksen kasvoille ja hän nouti viulunsa; ja kun hän oli saanut soittimen leukansa alle ja käyrän oikein käyntiin, lensi hänen tulinen sielunsa hänen silmiinsä ja hän kävi oikein kaunopuheiseksi — se oli melkein sopimatonta, sillä hänen katseensa ei hellittänyt Marijan kasvoista, ennenkun tämä sävähti punaseksi ja loi alas silmänsä. Mutta kenpä voikaan vastustaa Tamosziuksen soittoa; yksin lapsetkin istuivat vallan hiljaa ja ihmetellen, ja kyyneleet vuotivat alas Teta Elzbietan poskia. Oli ihmeellinen nautinto saada täten kuulla nerokkaan miehen sielun säveliä, päästä tuntemaan sen sisäisimmän elämän riemuja ja suruja!

Marijalla oli muitakin etuja Tamosziuksen ystävyydestä — etuja, jotka olivat aineellisempaa laatua. Ihmiset tilasivat Tamosziuksen usein hyvästä maksusta soittamaan juhlatiloissa; tuttavat taasen kutsuivat kernaasti hänet pikku juhliinsa, tietäen että hän oli liiaksi hyväluontoinen tullakseen ilman viuluansa, jonka soiton mukaan toiset sitte saivat tanssia. Kerran hänellä oli kylliksi rohkeutta pyytääkseen Marijaa mukaansa erääseen sellaiseen juhlatilaisuuteen, ja hänen suureksi ilokseen tyttö tulikin. Siitä alkaen hän ei koskaan mennyt mihinkään ilman Marijaa, ja jos kutsujat olivat läheisempiä tuttuja, vei hän koko perheen mukanaan. Joka tapauksessa palasi Marija aina sellaisista tilaisuuksista kotiin taskut täynnä makeisia ja voileipiä lapsille. Näissä kemuissa sai hän enimmäkseen istua virvotuspöydän ääressä tahi korkeintaan tanssia toisten naisten tai ukkojen kanssa, sillä Tamosziusta vaivasi mustasukkaisuuden paholainen; ja jos joskus joku nuori naimaton mies laski käsivartensa Marijan vyötäisille, soitti orkesteri heti väärin.

Eräänä lauvantai-iltana heidän palatessaan kotiin eräistä häistä Tamoszius vihdoin rohkasi itsensä, laski viululaatikkonsa kadulle ja avasi sydämmensä, ja silloin sulki Marija hänet syliinsä. Hän ilmaisi sen koko perheelle seuraavana päivänä ja miltei huusi onnestaan, sillä Tamoszius oli rakastettava mies, hän sanoi. Sen jälkeen Tamoszius ei kauvempaa huolinut tulkita viulullaan lemmitylleen rakkauttaan, kun hän istui hänen kanssaan tuntikaudet joka ilta keittiössä; ja äänettömästä sopimuksesta oli muu perhe huomaamatta, mitä silloin heidän nurkassaan tapahtui.

He ajattelivat mennä naimisiin ensi kevännä, panna talon ylishuoneen kuntoon ja asua siinä. Tamoszius ansaitsi sieviä tuloja, ja kun perhe vähitellen maksaisi velkaansa Marijalle, olisi heillä kylliksi varoja alkaakseen omaa elämätä. Marija olikin oikea kapitalisti heidän joukossaan, sillä hänestä oli tullut etevä rasiain maalaaja — hän sai neljätoista senttiä joka sadastakymmenestä rasiasta, ja hän voi maalata kaksi sellaista minuutissa. Hänellä olikin suuret ajatukset itsestään, ja koko ympäristö kajahteli hänen äänekkäästä ilostaan.

Hänen ystävänsä kuitenkin pudistelivat päätänsä ja varottivat häntä liiaksi iloitsemasta, sillä eihän kukaan voinut aina olla varma hyvästä onnestaan — arvaamattomia asioita voi aina sattua. Mutta Marija heille vaan nauroi ja uneksi edelleen tulevasta onnestaan ja kaikista aarteista, joita hän hankkisi uuteen kotiinsa; senpä vuoksi, kun isku tuli, kohtasi se häntä kaksinkertaisella voimalla, ja hänen suruansa oli surkea katsella.

Hänen säilyketehtaansa sulettiin äkkiarvaamatta. Marija ei ollut osannut ajatellakaan sellaista onnettomuutta, yhtä hyvin olisi hän voinut kuvitella auringon pysähtyvän radallaan. Mutta nyt se oli sulettu! Ja ilman että hänelle annettiin lainkaan selitystä siihen, tai että häntä edes päivääkään ennen varotettiin. Oli vain vallan yksinkertaisesti eräänä lauvantaina naulattu tehtaan ovelle ilmotus, että kaikki työntekijät samana iltana saisivat lopputilityksensä ja että työ pantiin lepäämään ainakin kuukauden ajaksi! Siinä kaikki!

Marijan kysymyksiin vastasivat ne tytöt, jotka olivat siellä kauvemmin olleet, että tehdas usein sulettiin joksikin ajaksi suurempien kiireitten jälkeen. Toisinaan alkoi työ jälleen puolella työajalla, mutta sitä ei edeltäpäin voinut tietää; toisinaan lepäsi kaikki työ aina kesän ylikin. Toiveet olivat kuitenkin kehnot tällä kertaa, sillä makasiinimiehet, jotka lajittelivat valmiit rasiat varastohuoneisiin, sanoivat siellä olevan niin täyttä, ettei yhden viikonkaan valmistukselle enää tilaa ollut. Ja näistäkin miehistä oli kolme neljättä osaa saanut eron, ja se oli vielä pahempi merkki, sillä se osotti ettei mitään isompia tilauksia tällä haavaa ollut ulkoapäin. Rasiain maalaaminen oli pelkkää huijausta, sanoivat tytöt — voi olla iloinen ansaitessaan 12 tai 14 dollaria viikossa ja säästäessään siitä puolet; mutta sittepä saikin uhrata kaikki säästönsä voidakseen elää työnseisauksen aikana, jotenka palkka oli puolta pienempi kuin miltä se näytti.

Marija tuli kotiin, ja kun hän oli nainen, joka ei voinut ristissä käsin kantaa onnettomuutta, pani hän heti toimeen suursiivouksen siellä ja lähti sitte kaupungille etsimään uutta työtä. Kun melkein kaikki samallaiset tehtaat olivat työnvähyyden takia suletut ja kaikki tytöt työtä hakemassa, voi ymmärtää että hän sai tyhjin toimin palata kotiin. Sitte hän kuleskeli kaikki puodit ja kapakat läpeensä, ja kun niissäkään ei onnistunut, lähti hän etäisemmille seuduille lähellä järven rantaa, missä asui rikasta väkeä isoissa palatseissa, ja pyyteli jotakin sellaista työtä, jota englanninkieltä taitamaton henkilö voi tehdä.

Myöskin teurastamoiden työmiehet saivat tuntea työnvähyyden seurauksia, vaikka toisella tavalla. Isoja teurastamoja ei tosin sulettu tykkänään kuten säilyketehtaita, mutta ne rupesivat työskentelemään yhä lyhyemmän aikaa päivässä. Miesten täytyi edelleen olla niissä kello 7 aamulla, mutta työtä ei koskaan alotettu, ennenkun teurasten ostelijat suurissa karja-aituuksissa olivat päättäneet kauppansa, ja sitä kesti nyt usein pitkälle päivää. Toisinaan ei mitään karjaa ajettu teurastamoihin ennenkun vasta myöhään iltapäivällä, mutta silloin piti työn käydä yhtä sukkelaan kuin tavallisesti. Sattui välistä, että miehet saivat käydä joutilaina iltamyöhään saakka, mutta sitte tuli suuri joukko eläimiä, jotka olivat teurastettavat; ja silloin he saivat työskennellä sähkövalolla kymmeneen, yhteentoista jopa joskus aina kello yhteenkin asti yöllä, saamatta maistaa ruuanpalaakaan koko iltana.

Tällaisina viikkoina voi Jurgis tulla kotiin saatuaan työskennellä ainoastaan kaksi tuntia koko päivänä — mikä tuotti ansiota vain noin 45 senttiä päivässä. Jopa oli päiviä, jolloin työtä tehtiin vain puolitoista tuntia, ja toisia, jolloin ei työskennelty lainkaan. Keskimäärin oli työtä kuudelle päiväntunnille, mikä Jurgikselle toi viikkopalkkaa kuusi dollaria; ja tämä kuusituntinen työpäivä alkoi vasta seisottua tyhjin toimin työhuoneessa kello 1:een, jopa 3:een ja neljäänkin asti iltapäivällä. Kaikki tämä tapahtui lämpömittarin näyttäessä 20° pakkasta — se oli hirmuista! Ensin miehet joutilaina ollessaan juoksentelivat ympäriinsä tai nahisivat keskenään pysyäkseen lämpiminä; mutta sitte he tylsistyivät ja ottivat tyynellä velttoudella vastaan pakkasen puremia. Ja kun karja viimeinkin loppumattoman pitkän odotuksen jälkeen tuli, oli heidän käytävä toimeen kylmästä tutajavin ja paleltunein jäsenin, niin että jokainen liike sai aikaan mitä suurinta tuskaa. He olivat toimittaneet lähetystön toisensa jälkeen pyytämään isännistöltä sellaista muutosta määräyksiin, että kaikki karja, mikä tuli tehtaisiin, teurastettaisiin samana päivänä, mutta aina turhaan. Ja niinpä sattuikin, että Jurgis jouluaattona sai työskennellä aina kello 1:een asti yöllä ja olla teurastamossa jälleen jouluaamuna kello 7.

Tämä kaikki oli sangen ikävää; mutta se ei kuitenkaan ollut vielä pahinta. Sillä vaikka he saivat tehdä näin kovasti työtä, eivät he saaneet palkkaa kuin vain vähästä osasta siitä. Jurgis oli kerran laskenut pilaa siitä väitteestä, että niin suuri liike muka alentuisi pettämään työmiehiään; mutta nyt hän sai katkerasti kokea, että juuri suuruutensa takia se sai rankaisematta tehdä niin. Muuan teurastamoiden säännöistä oli se, että ken minuutinkaan verran myöhästyi työstä, menetti koko tunnin palkan. Se oli kyllä mainio taloudellinen säädös, sillä hän ei saanut seista tyhjin toimin ja odotella tuon vajaan tunnin päättymistä, vaan hänen oli heti käytävä käsiksi työhön. Jos hän taas tuli liian aikaiseen, niin voi sattua että "bossit" panivat hänet työhön kymmenen tai viisitoista minuuttia ennen höyrypillin vihellystä, ilman että hän siitä sai mitään palkkaa. Sama menettely jatkui iltasinkin; vajaata tuntia, "murtoaikaa", ei työmiehelle luettu hyväksi. Hän voi työskennellä viisikymmentä minuuttia, mutta jos työ päättyi ennenkun tunti tuli täyteen, ei hän saanut mitään maksua. Seurauksena tästä oli, että jokainen ilta muuttui suuriksi arpajaisiksi — taisteluksi työmiesten ja työnjohtajain välillä, joista edelliset koettivat venyttää työtä tunnin täyteen ja jälkimmäiset kiiruhtaa sitä aikaisemmin päättymään. Jurgis luuli että tämä oli pelkkää työnjohtajain ilkivaltaa; mutta sitä se ei suurestikaan ollut, sillä nämä puolestaan pelkäsivät tehtaanomistajia. Kun joku näistä tiesi isäntien mielestä jäävänsä jälkeen, koetti hän tietystikin "puuhata kirkon hyväksi". Jurgis ei ensin ymmärtänyt tätä sukkeluutta, ennenkun se hänelle selitettiin. Vanha Jones — tehtaan isäntä — harrasti paljon sisälähetysasiaa y.m.s., ja kun työmiehet tekivät jotain hyvin kehnoa työtä, iskivät he toisilleen silmää ja sanoivat: "Nyt puuhataan jälleen kirkon hyväksi!"

Seurauksena tästä kaikesta oli, ettei Jurgis enää joutunut ymmälle kuullessaan miesten tahtovan taistella oikeuksiensa puolesta. Hän tunsi nyt itsensäkin halukkaaksi taisteluun, ja kun teurastamotyömiesten ammattiyhdistyksen irlantilainen luottamusmies tuli uudelleen hänen puheilleen, sai tämä vallan toisellaisen vastaanoton kuin ensi kerralla. Jurgiksen mielestä oli nyt mainion hyvä aate, että miehet liittyivät yhteen sillä keinolla pakottaakseen tehtailijoita menettelemään oikein. Luottamusmies selitti hänelle, että voitto riippui siitä liittyivätkö kaikki ammattiyhdistykseen pitämään kiinteästi yhtä keskenään, ja Jurgis sanoi puolestaan tekevänsä kaikki mitä häneltä vaadittiin. Vielä ennen kuun loppua kuuluivat perheen kaikki työssä käyvät jäsenet yhdistykseen ja kantoivat ylpeillen sen merkkiä. Liki viikon päivät he tunsivat itsensä täysin onnellisiksi ja ajattelivat että nyt oli kaikista pulista ja vaikeuksista päästy.

Mutta tätä iloa kesti vain kymmenen päivää, sillä silloin sulettiin Marijan säilyketehdas. He eivät voineet ymmärtää, miksi ei ammattiyhdistys ollut estänyt tätä onnettomuutta tapahtumasta. Seuraavan kerran, kun Marija oli mukana sen kokouksessa, nousi hän pystyyn ja puhui tästä asiasta. Kokouksen keskustelut pidettiin englanninkielellä, mutta siitä Marija vähät välitti; hän purki sydämmensä litvankieliseen puheraivoon, eivätkä puheenjohtajan vasaranpaukutukset ja ympärillä olijain hyssytykset saaneet häntä silmänräpäykseksikään tolkultaan. Vähemmin välittäen omasta kohtalostaan hän kuohuvalla sanatulvalla kuvasi tällaisen menettelyn yleistä vääryyttä ja lausui säälimättömän arvostelun tehtaanisännistä ja ammattiyhdistyksistä ja koko maailmasta. Salin kaikkien komerojen vielä kumistessa hänen mahtavan äänensä kaiusta istahti hän sitte tuolilleen ja leyhytteli nenäliinalla palavia kasvojaan, sillä välin kuin kokous vähitellen tointui säikähdyksestään ja kävi kaikessa rauhassa jatkamaan keskeytynyttä keskusteluaan sihteerin valitsemisesta.

Jurgis ei koskaan laiminlyönyt käydä ammattiyhdistyksen kokouksissa. Hän oli jo oppinut muutamia englantilaisia sanoja, ja ystävät auttoivat häntä ymmärtämään enemmän. Siellä oli usein myrskyisiä kokouksia, joissa puhui puolitusinaa miehiä yht'aikaa yhtä monella englannin murteella; mutta johtajat säilyttivät levollisuutensa, ja Jurgis oli levollisin kaikista, sillä hän ymmärsi että oli taistelusta kysymys, ja että se oli taistelua hänenkin oikeuksiensa puolesta. Sittekun hänen unelmansa ja ihmisluottamuksensa olivat sortuneet, oli Jurgis vannonut ettei uskoisi kehenkään ihmiseen paitsi oman perheensä jäseniin; mutta täällä hän keksi että hänellä oli veljiä ja liittolaisia kärsimyksissä. Heidän ainoa elämänmahdollisuutensa riippui ammattiyhdistyksestä, ja siten heidän taistelunsa sai innostuneen, harrasmielisen ristiretken luonteen. Jurgis oli aina ollut kirkon jäsen, koska hän katsoi sen velvollisuudekseen, mutta kirkko ei koskaan ollut koskettanut hänen sisimpään sydämmeensä, ja hän jätti ne asiat naisten huoleksi. Mutta täällä hän tapasi uuden uskonnon, joka persoonallisesti kosketti häneen, valtasi joka hermon hänessä; ja kääntyneen ja uudestasyntyneen ihmisen koko kiivaudella ja innolla hän rupesi vaikuttamaan sen lähetyssaarnaajana. Litvalaisten työmiesten joukossa oli monta, jotka eivät kuuluneet ammattiyhdistykseen, ja näiden parissa hän tahtoi vaikuttaa sanan ja työn voimalla saattaakseen heidät oikealle tielle. Toisinaan he olivat itsepäisiä eivätkä tahtoneet ymmärtää sitä, ja Jurgis saattoi silloin kadottaa kärsivällisyytensä, joka hänellä ei koskaan ollut suuri ollutkaan. Hän unohti itsekin olleensa vielä vähä aika sitte sokea — tuo tavallinen vika kaikissa ristiretkeläisissä alkaen aina kaikkein ensimmäisistä, jotka olivat lähteneet miekka kädessä levittämään Veljeyden evankeliumia.

IX LUKU.

Ensimmäisiä seurauksia Jurgiksen liittymisestä ammattiyhdistykseen oli, että hän halusi oppia englantia. Hän tahtoi ymmärtää mitä kokouksissa puhuttiin ja ottaa itsekin osaa keskusteluihin; ja niin rupesi hän tarkkaamaan ympärilleen ja oppi sanan sieltä toisen täältä. Lapset, jotka kävivät koulua ja siellä oppivat pian, opettivat hänelle jonkun verran, ja muuan ystävä lainasi hänelle pienen puheoppaan, josta Ona luki hänelle. Jurgis oli kovin ikävissään, kun ei itse osannut lukea; ja kun hän talvemmalla sai kuulla, että oli olemassa vapaa iltakoulu, meni hän heti sinne ja kirjottautui oppilaaksi. Joka ilta kun hän pääsi vähän aikaisemmin tehtaasta meni hän sinne, vaikkapa ei olisi saanut olla siellä kauvempaa kuin puolisen tuntia. Siellä opetettiin häntä sekä puhumaan että lukemaan englantia, ja hän olisi voinut oppia muutakin, jos hänellä vain olisi ollut tarpeeksi aikaa.

Toisenkin muutoksen sai ammattiyhdistys Jurgiksessa aikaan — sen nimittäin, että hän rupesi kiintymään siihen maahan, jossa hän nyt asui. Hänessä rupesi itämään kansanvaltaisuuden, demokraattisuuden siemen. Ammattiyhdistys oli itsessään pieni valtio, pieni tasavalta, jossa kullakin jäsenellä oli vähin sanottavaa. Jurgis oppi siis toisin sanoen puhumaan ja harrastamaan valtioasioita — sen sijaan kuin Venäjällä, hänen vanhassa kotimaassaan, oli kansa ajatellut hallitusta joksikin välttämättömäksi pahaksi, kuten ukkonen ja rakeet! Ensin kun Jurgis tuli Amerikkaan, oli hän luullut olojen siellä olevan vallan samallaisia. Hän oli kyllä kuullut, että se oli "vapaa maa" — mutta mitäpä se merkitsi? Hän näki että täällä kuten Venäjälläkin oli rikkaita ihmisiä, joiden käsissä kaikki valta oli; ja jollei onnistunut saamaan työtä, niin oli kai se nälkä, jota hän täällä tunsi, vallan samallaista kuin nälkä Venäjälläkin.

Kun Jurgis oli ollut työssä Brownilla vain kolme viikkoa, oli hänen puheilleen muuanna päivällisaikana tullut eräs mies, joka toimi tehtaassa yövartijana, ja kysynyt häneltä, eikö häntä haluttanut hankkia itselleen kansallistuttamispapereita ja tulla Yhdysvaltain kansalaiseksi. Jurgis ei tiennyt mitä tällä tarkotettiin, mutta mies selitti hänelle siitä johtuvat edut. Ensiksikään se ei maksaisi hänelle mitään, ja sitte saisi hän puolen vapaapäivän ja kuitenkin täyden palkan siltä; ja kun sitte vaali tulisi, voisi hänkin äänestää mukana — ja saada jotakin hyvää sen johdosta. Tietysti Jurgis tahtoi kernaasti; ja sitte puhui yövartija päällysmiehen kanssa, ja Jurgis sai sen päivän vapautta. Kun hän sittemmin pyysi vapaapäivää voidakseen viettää häänsä, ei siihen suostuttu; ja mitä nyt tulee tuohon puoleen vapaapäivään täydellä palkalla, niin taivas yksin tietää mitkä voimat sellaisen ihmeen aikaan saivat! Hän seurasi nyt yövartijaa, joka kulki ympärinsä ja sai mukaansa koko joukon muita vastatulleita, puolalaisia, litvalaisia ja slovakkeja ja vei heidät kadulle, missä isot vaunut neljä hevosta edessä viittätoista tai kahtakymmentä miestä varten jo seisoivat heitä vartoomassa. Se oli mainio tilaisuus päästä katselemaan kaupunkia, ja heillä oli hyvin hauskaa, jopa tarjottiin heille oluttakin. Sitte he ajoivat alakaupunkiin ja pysähtyivät ison komean graniittitalon edustalle; sinne sisään käytyään heidät vietiin erään virkamiehen eteen, jolla oli kädessään valmiit paperit, nimiä enää vailla, jotka nyt niihin kirjoitettiin. Sitte saneli jokainen valan, jonka sisällöstä ei mitään ymmärtänyt, ja sai vastaanottaa kauniin koristellun asiakirjan, isolla punasella sinetillä ja Yhdysvaltain vaakunalla varustetun, ja heidät julistettiin nyt Tasavallan kansalaisiksi ja itsensä presidentin vertaisiksi.

Kuukautta tai paria myöhemmin tuli sama yövartija ja ilmoitti Jurgikselle, minne hänen tuli mennä saamaan nimensä kirjoitetuksi äänestysluetteloon; ja viimein, kun vaalipäivä tuli, pantiin tehtaan seinälle kuulutus, että ne, jotka haluaisivat mennä mukaan äänestämään, saisivat vapautta seuraavaan aamuun kello 9:ään saakka. Sama yövartija otti Jurgiksen ynnä muut hänen kansalaisensa mukaansa erään kapakan perähuoneeseen ja opetti siellä heille, mitä kunkin oli merkittävä vaalilippuunsa, antoi heille kaksi dollaria mieheen ja vei heidät erääseen äänestyshuoneeseen, jonne oli oikein asian alkain pantu poliisikonstaapeli valvomaan, että he hyvässä järjestyksessä pääsisivät vaalipöydän luo. Jurgis vallan ylpeili kansalaiskunnostaan, kunnes hän tuli kotiin ja tapasi siellä Jonaksen, joka kertoi miten hän oli vetänyt puoluejohtajan syrjään ja tarjoutunut tälle äänestämään kolme eri kertaa neljästä dollarista, mikä tarjous olikin varteenotettu.

Ja nyt tapasi Jurgis ammattiyhdistyksessä miehiä, jotka selittivät hänelle kaikki nämä salamyhkäisyydet. Hän sai kuulla, että Amerika erosi Venäjästä siinä kohden, että sillä oli kansanvaltainen hallinto. Virkamiehet, jotka sitä vallitsivat ja ottivat kaiken saaliin itselleen, olivat ensin valittavat; senvuoksi oli siellä kaksi kilpailevaa ryhmää, tunnetut nimellä valtiolliset puolueet, jotka kumpikin himoitsivat itselleen saalista, ja se puolue, joka enimmän maksoi valitsijain äänistä, sai virat haltuunsa. Joskus oli vaalien tulos sangen epävarma, ja silloin voi köyhä raukka ansaita itselleen monen kauniin kolikon. Teurastamoalueella tämä koski vain valtiollisia vaaleja, sillä kunnallisissa vaaleissa olivat demokraatit eli kansanvallan kannattajat täydellisesti herroina. Demokraattien "bossi" eli puoluejohtaja, pieni irlantilainen nimeltä Mike Scully, oli siis koko piirin todellinen valtias. Hän oli äärettömän rikas — saihan hän taskuunsa suuren osan koko paikkakunnalta tulevasta saaliista. Hän se omisti sen suuren tiilitehtaan, jonka Jurgis ja Ona olivat nähneet ensimäisenä päivänä Packingtownissa ollessaan, sekä sitäpaitsi yleisen kaatopaikan. Siitä hän otti kaiken saven tiilitehtaaseensa, ja sitte täytti kaupunki hänelle ilmaiseksi lammikon jälleen kaikella töryllään; ja sitte möi hän tontteja. Hän myöskin omisti tuon suuren lokalammikon, joka aina oli täynnä seisovaa, haisevaa vettä, ja hän se myös möi siitä jäätä; sanottiin ettei hänen tästä hyvästä tarvinnut maksaa lainkaan veroa ja että hän oli rakennuttanut itselleen jäämakasiinin kaupungin omistamista hirsistä. Sanomalehdet olivat saaneet vainua tästä jutusta ja nostaneet hälytyksen, mutta Scully oli lahjonut erään miehen, joka oli ilmaissut itsensä syylliseksi ja sitte puittanut pois maasta. Hänen sanottiin rakentaneen myöskin tiilitehtaansa samalla tavalla ja kaupungin työmiehiä käyttäen, jotka kantoivat palkkansa kaupungin rahastosta. Vaikeaa oli kuitenkaan saada ketään kertomaan näistä asioista, sillä Scully oli parempi ystävänä kuin vihamiehenä. Hänen allekirjoituksensa riitti hankkimaan kelle tahansa hyvän paikan teurastamoissa; ja hän käytti itsekin paljon työmiehiä, joilla oli kelpo palkka ja ainoastaan 8-tuntinen työpäivä. Tästä syystä hänellä oli paljo ystäviä, ja ne kokosi hän kaikki "Sotahuutoliittoon", jonka klubihuoneusto oli vallan teurastamoiden läheisyydessä. Se oli suurin klubi koko Chikagossa, ja usein pidettiin siellä nyrkkitaistelukilpailuja ja koira- ja kukkotappeluja. Piirin kaikki poliisit kuuluvat liittoon, ja sen sijaan että olisivat estäneet näitä oikeastaan kiellettyjä huveja, möivät he pääsylippuja niihin. Klubin jäseniä kutsuttiin "Intiaaneiksi", ja jokaisen kapakoitsijan koko piirissä täytyi olla "Intiaani", sillä muuten ei hän saanut anniskella väkijuomia sunnuntaisin eikä sallia vieraittensa pelata korttia tai arpaa rahapanoksilla. Yövartija, joka Jurgiksesta oli tehnyt Yhdysvaltain kansalaisen, oli myöskin "Intiaani"; ja sadottain samallaisia värvääjiä oli vaalipäivinä liikkeellä, taskut täynnä rahoja ja oikeudella rajattomasti tarjoilla ilmaiseksi juoma-aineita joka kapakassa. Samalla tavalla määräsi Scully kaikista viroista ja kaikesta saaliista koko piirikunnassa. Hän rakennutti parasta aikaa kokonaista korttelia vuokrakasarmeja Ashland Avenuen varrella; ja sama henkilö, joka hänellä oli tarkastajana uutisrakennuksillaan, nautti palkkaa kaupungilta lokaviemäritarkastelijana. Kaupungin vesijohtotarkastelija oli kuollut ja haudattu jo toista vuotta sitten; mutta oli kuitenkin joku, joka nosti hyväkseen hänen palkkansa. Katujen tarkastaja oli samalla kapakoitsijana "Sotahuuto-kahvilassa" — ja hän voi tehdä paljon ikävyyksiä niille liikemiehille, jotka eivät olleet Scullyn puolella.

Yksin tehtailijainkin sanottiin pelkäävän häntä. Työmiehet mielellään uskoivat tämän, sillä Scullya pidettiin kansan miehenä. Tehtaanomistajat olivat tahtoneet saada sillan Ashland Avenuen yli, mutta vasta sitten kun olivat sopineet siitä Scullyn kanssa olivat he onnistuneet siinä; ja samoin oli "Kuplalahdelman" laita, jota kaupungin viranomaiset olivat vaatineet tehtailijain täyttämään — vaatimus nimittäin yht'äkkiä vaikeni, kun Scully tuli tehtailijain avuksi. "Kuplalahdelma" on haara Chikago-virrasta ja on teurastamoalueen itäisenä rajana. Suurella osalla siitä ei ole lainkaan mitään laskua, niin että kaikki lika ja törky pysähtyy siihen iankaikkisesti. Rasva ja kaikki kemialliset aineet, joita siihen tyhjennetään, joutuvat monenlaisten merkillisten muutosten alaisiksi, niin että vesi on alituisessa liikkeessä, aivan kuin leikkisi sen pohjalla suuria merikummituksia. Tästä kuplimisesta lahti onkin saanut nimensä. Selittämättäkin arvaa, kuinka epäterveellinen vaikutus sillä on ympäristöönsä, ja sen vuoksipa viranomaiset tahtoivatkin sitä täytettäväksi; mutta kuten mainittu, raukesi asia tehtailijain ja Scullyn yhdistetyistä ponnistuksista.

Ja vielä merkillisempiäkin juttuja kuuli Jurgis työtovereiltaan. Tehtaanomistajilla oli salaisia johtoja, joita myöten he varastivat suunnattomia määriä kaupungin vettä. Sanomalehdet olivat kerran paljastaneet asian, ja seurauksena oli ollut tutkimus, jolloin johtojen olemassaolo oli paljastettu; mutta kaikki asianomaiset olivat päässeet ehein nahoin, johdot makasivat paikallaan ja vettä varastettiin kuten ennenkin. Ja sitte tuli tuo kirottu pilautuneen lihan valmistus kaikkine hirvittävine seurauksineen. Chikagon kelpo asukkaat näkivät hallituksen tarkastajia Packingtownissa ja luulivat tämän merkitsevän, että he olivat suojellut kaikilta pilautuneilta ravintoaineilta. He eivät tienneet, että nämä satakuusikymmentäkolme tarkastajaa olivat asetetut tehtailijain toivomuksen mukaan, nauttivat palkkaa valtiolta ja valvoivat ainoastaan, että kaikki pilautunut liha pysyi Illinoisin valtiossa. [Siinä valtiossa, missä Chikago sijaitsee. Suom. muist.] Pitemmälle ei heidän toimivaltansa mennyt. Illinoisin valtioon ja Chikagon kaupunkiin myötävän lihan tarkastus oli kolmen muun viranomaisen toimena, jotka kaikki olivat palkkojensa puolesta riippuvaiset paikallisista valtiollisista järjestöistä! Eräs heistä keksi kerran, että niiden eläinten ruumiit, jotka valtiontarkastajat olivat julistaneet tuberkuloosia sairastaneiksi, jätettiin avoimelle paikalle ja vietiin siitä kaupunkiin myytäväksi; mutta kun hän vaati näitä raatoja paloöljyllä valeltaviksi ja poltettaviksi — menetti hän samalla viikolla paikkansa! Tehtaanomistajat suuttuivat moisesta rohkeudesta niin, että he pakottivat pormestarin lakkauttamaan koko tarkastuksen teurastamoissa, ja siitä saakka heillä on ollut vapaat kädet. Huhuttiin että liki kaksituhatta dollaria viikossa meni lahjomiseen tuberkuloositautisten eläinten takia, ja melkein yhtä paljon sikojen tähden, jotka olivat kuolleet koleeraan kuletuksen aikana, mutta jotka minä päivänä hyvänsä nähtiin laivoilla saatettavan Globe-nimiseen paikkaan Indiana-valtiossa, missä niistä valmistettiin erinomaisen hienoa ihraa.

Jurgis kuuli vähitellen yhä enemmän tällaisista asioista tullessaan tekemisiin eri tehtaissa ja osastoissa työskentelevien miesten kanssa. Melkein joka päivä sai hän kuulla yhä uudenlaisista huijauksista ja petoksista. M.m. hän tutustui erääseen litvalaiseen, joka oli teurastaja siinä tehtaassa, jossa Marija oli työskennellyt ja joka teurasti eläimiä ainoastaan säilytettäväksi. Hänen kuvauksensa niistä eläimistä, jotka tuotiin sinne "hienoimmiksi säilykkeiksi" muutettavaksi, olisi tuottanut kunniaa Dantelle tai Zolalle. Näytti kuin tämänlaisilla tehtailijoilla olisi ollut asiamiehiä ympäri koko maata, jotka ostivat kaikki vanhat, sairaat ja raihnaiset elukat rasioihin pantaviksi. Sinne tuotiin eläimiä, joita oli ruokittu whiskyravalla, viinapolttimoiden jätteillä ja jotka olivat täynnänsä inhottavia paiseita. Näiden eläimien teurastaminen oli tukalaa työtä, sillä kun veitsi sattui paiseeseen, pärskyi siitä ilkeänhajuista visvaa kasvoille; ja kun miehen hihat ja kädet tiukkuivat verta, niin millä voi hän silloin pyyhkäistä kasvojaan ja silmiään jotta voisi nähdä? Sellainen "palsamoitu liha" oli Kuban sodan aikana tappanut Yhdysvaltain sotilaita enemmän kuin kaikki espanjalaisten kuulat; ja silloin ei armeijalle hankittu liha ollut vasta rasiaan pantua, vaan maannut kellarissa monet vuodet.

Eräänä sunnuntai-iltana, kun Jurgis istui ja poltteli piippuaan lieden ääressä, sai hän kuulla koko joukon juttuja Durhamin tehtaan säilyketavaroista. Kertoja oli muuan toinen litvalainen, johon Jonas oli hänet tutustuttanut. Durhamin miehet olivat oikeita kullantekijöitä, väitti tämä — tekivät tyhjästä mitä komeimpia laitoksia. Mainittu lihapohatta ilmotti sanomalehdissä erästä herkkusienilientä, mutta ne, jotka sitä hänen tehtaassaan valmistivat, eivät tienneet minkänäköinen herkkusieni oikeastaan on. Hän ilmoitti "säilytettyjä kananpoikia", jotka muistuttivat pilalehtien kuvausta joidenkin ruokaloiden kananlihaliemestä — kananpoika oli kävellyt liemen läpi kalossit jalassa. "Kenpä tietää", arveli Jurgiksen uusi ystävä, "vaikka ne olisivat keksineet kemiallisen menettelyn valmistaa kananpoikiakin?" Aineksina tähän herkkuun olivat pötsit, sianläski, härän tali ja sydän ynnä vasikan jätteet, milloin sellaisia oli jäänyt jälelle. Nämä kaikki ladottiin rasioihin erilajisina ja myytiin eri hinnoilla, mutta rasiain sisällys oli aina sama. Siellä valmistettiin vielä "säilytettyä teertä", "säilytettyä metsäkanaa", "säilytettyä liikkiötä" j.n.e. Viimemainittu herkku valmistettiin sellaisista savustetun häränlihan palasista, jotka olivat liian pieniä koneilla viipaleiksi leikeltäviksi, sekaan pantiin pötsinnahkaa, joka oli kemiallisesti värjätty, jottei paistaisi valkealta, sekä kinkun ja suolatun sianlihan jäännöksiä ynnä kuorimattomia perunoita ja lopuksi häränkurkkuja. Koko tämä nerokkaasti kokoonpantu sekotus jauhettiin koneessa hienoksi ja pippuroitiin vahvasti, jotta siihen tulisi jotain makua. Ken vain voi keksiä uuden väärennystavan, voi ansaita kokonaisen omaisuuden vanhalta Durhamilta, sanoi Jurgiksen ystävä; mutta eipä ollut helppo keksiä jotain uutta semmoiselle tehtaalle, missä monet viisaat päät olivat ponnistelleet jo niin kauvan, missä halusta ostettiin turberkuloosia sairastavia eläimiä, koska ne nopeimmin lihoivat, ja mihin hankittiin koko maan ruokakaupoista kaikki vanha ja eltautunut voi, joka kemiallisilla keinoilla "puhdistettiin", kirnuttiin uudelleen kuoritussa maidossa ja myytiin sitte maan kaupungeissa virallisesti leimattuina kakkusina "vallan tuoreen voin" nimellä! Vielä, vuosi tai pari takaperin oli ollut tavallista, että hevoset teurastettiin — virallisesti puhuen lannoitusaineiksi käytettäviksi; mutta sitkeällä työllä oli sanomalehtien onnistunut saada ihmiset huomaamaan, että hevosistakin tehtiin säilykkeitä. Nyt ei enää ole laillista teurastaa hevosia Packingtownissa, ja lakia todella noudatetaan — ainakin tätä nykyä. Mutta joka päivä saa nähdä pitkävillaisia ja pitkäsarvisia eläimiä hyppelevän ympäriinsä lammasten joukossa — ja kuitenkin olisi vaikeaa saada yleisö vakuutetuksi, että suuri osa sen lampaan- ja karitsanlihan nimellä ostamasta tavarasta todellisuudessa on vuohen- ja pukinlihaa!

Packingtownissa voi myöskin, jos niin tahtoi, laatia toisenkinlaisen hauskan tilaston — nimittäin niistä monenlaisista taudeista, joihin työmiehet teurastamoissa sairastuivat. Kun Jurgis ensin oli Szedvilaksen kanssa käynyt säilyketehtaissa, oli hän joutunut ihmeisiinsä kuullessaan puhuttavan, miten monenlaisia valmisteita eläinten ruumiista saatiin sekä miten monenkaltaisia pienempiä teollisuudenhaaroja siellä harjotettiin. Nyt hän huomasi, että kukin näistä teollisuudenhaaroista oli erityinen pieni helvetti erikseen, lajissansa yhtä hirvittävä kuin teurastamot, niiden yhteiset suuret alkulähteet. Kussakin niistä oli työmiehillä oma erityinen sairautensa; ja vieras, joka vaelteli eri osastojen halki, voi kyllä epäillä petosten ja huijausten todenperäisyyttä, mutta ei tautien, sillä työntekijällä oli yleensä todistuksia siitä omassa persoonassaan — tavallisesti tarvitsi hänen vain kurottaa esiin toisen kätensä.

Työmiesten joukossa esim. kosteasäilykkeiden osastossa, missä ukko Antanas oli löytänyt surmansa, oli tuskin ainoatakaan, jolla ei olisi ollut jotakin hirveätä näytettävänä. Annahan esim. miehen vain raapaista hiukan nahkaa sormeltaan, kun hän lykkää sisään lihakärryä, niin voi olla varma että hän saa haavan, joka saattaa aiheuttaa hänelle kuoleman. Kaikki hänen sorminiveleensä yhden toisensa jälkeen voivat kemialliset hapot kalvaa piloille. Teurastajien ja palottelijain ja kaikkien veitsen käyttelijöiden joukosta olisi tuskin voinut löytää ainoatakaan, jolla olisi ollut terve peukalo. Yhä uudelleen oli veitsi käynyt siihen, kunnes siitä viimein oli jälellä vain muodoton lihamöhkäle. Näiden miesten kädet olivat niin täynnä arpia ja haavoja pitkin ja poikin, ettei niitä voinut lukeakaan; monilla heistä ei ollut lainkaan kynsiä — ne olivat kuluneet pois nylkemisessä. Heidän rystysensä olivat niin turvonneet, että sormet seisoivat pystyssä kuin sananjalan lehdykkeet. Siellä oli miehiä, jotka työskentelivät päivät päästänsä keitinhuoneissa keskellä kuumia höyryjä ja inhottavia lemuja keinotekoisella valolla; näissä huoneissa voivat keuhkotaudin basillit elää kaksi vuotta, mutta uusia siemeniä tuli lisää joka tunti. Siellä olivat lihankantajat, jotka kantoivat jäähdytysvaunuihin 70 kg painavia lihankappaleita — hirvittävää työtä, joka alkoi kello 4 aamulla ja kulutti vahvimmankin miehen voimat muutamassa harvassa vuodessa. Jäähdytyshuoneissa työskentelevät miehet kärsivät erityisesti luuvaloa, ja pisin aika, minkä kukaan siellä voi kestää, sanottiin olevan viisi vuotta. Villannoukkijain kädet turmeltuivat pikemmin kuin kenenkään muiden, sillä lampaannahat siveltiin väkevillä hapoilla, jotta villa helposti irtautuisi; ja sitte noukittiin se pois paljain käsin, kunnes happo oli kalvanut sormet tykkänään piloille. Tinarasiain tekijöillä oli myöskin alati haavoja sormissa, ja jokainen haava voi tässä työssä aiheuttaa verenmyrkytyksen. Joukko miehiä työskenteli leimauskoneiden ääressä, ja näiden pyöriessä vinhaa vauhtia sattui usein, ettei työmies voinut kauvan seurata mukana väsymättä tai muuten hairahtumatta, ja silloin oli hän vaarassa saada palan kädestään katkaistuksi. Ja sitten tulivat nostokoneitten hoitajat, joiden tehtävänä oli liikuttaa vipusimia, joilla tapetut eläimet nostettiin lattiasta. Heidän oli alati juostava ylös eräälle korkealla sijaitsevalle palkille, ja heidän oli vaikea nähdä mitään huoneessa vallitsevan kosteuden ja höyryn takia; ja kun vanhan Durhamin arkkitehdit eivät olleet rakennuttaneet teurastamoa heidän mukavuuttaan silmälläpitäen, täytyi heidän joka viidennellä askeleella kumartua toisen palkin alatse, joka oli noin neljä jalkaa sitä korkeammalla, millä he kulkivat. Tästä oli seurauksena, että heidän oli pakko tottua käymään alati kumarassa, niin että he viimein näyttivät vallan apinoilta. Mutta kaikista tukalin olo oli "lantaukoilla", jotka työskentelivät keitinosastossa. Näitä miehiä ei koskaan voitu näyttää vieraille — sillä "lantaukoista" lähtevä löyhkä voi karkottaa tiehensä tavallisilla hermoilla varustetun ihmisen sadan askeleen päästä; ja mitä tulee niihin, jotka työskentelivät suurten altaiden osastossa, missä ilma oli täynnä höyryä ja lattialla avoimia jättiläispatoja, niin sattui toisinaan, että joku heistä putosi alas patoihin, ja kun sellainen raukka oli saatu ongituksi ylös, ei hänestä ollut jälellä enää näyttämisen varaa. Välistä ei heidän katoamistaan huomattukaan, ennenkun kaikki mitä heistä oli jälellä paitsi luita oli mennyt maailmaan "Durhamin hienoimpana viipalesilavana!"

X LUKU.

Alkutalvesta oli perheellä ollut tarpeeksi varoja elääkseen ja myöskin hiukan velkoja maksaakseen; mutta kun Jurgiksen työansio väheni yhdeksästä tai kymmenestä dollarista viikossa viiteen tai kuuteen, ei enää voinut olla puhetta säästöön panemisesta. Talvi meni ja kesä tuli, ja he elivät edelleen kädestä suuhun, vaivoin hinaten itseään päivästä toiseen. Marija oli vallan epätoivoinen, sillä vielä ei ollut merkkiäkään siitä että hänen säilyketehtaansa uudestaan avattaisiin, ja hänen säästönsä olivat kohta loppuun syödyt. Hänen oli täytynyt heittää kaikki naima-aikeet mielestään, sillä perhe ei tullut toimeen ilman häntä — mutta pianpa oli hänestä ehkä tuleva sille taakka avun asemasta, sillä niin pian kun hänen rahansa olivat loppuneet, oli sen pakko pitää häntä muassa ilmaiseksi, sillä tavoin maksaen velkaansa hänelle. Jurgis ja Ona neuvottelivat usein Teta Elzbietan kanssa huolissaan aina myöhään yöhön saakka, saadakseen tämänkin asian järjestetyksi, tarvitsematta itse nälkää nähdä.

Niin julmat olivat ne ehdot, joilla eläminen heille kävi mahdolliseksi, ettei heillä ollut silmänräpäyksenkään rauhaa tuskallisilta mietteiltä, mistä rahaa saisivat. Tuskin olivat he päässeet yhdestä huolesta, kun heidät jo yllätti toinen. Ruumiillisesti he kiusautuivat ja näkivät puutetta, ja tämän lisäksi tuli nyt alituinen mielenraskaus. Tätä oloa tuskin enää voi elämiseksi sanoa, ja he tunsivat että se oli liian pieni tulos siitä hinnasta, minkä he aherruksellaan maksoivat. He olivat halukkaat tekemään työtä yli voimiensa; ja kun ihminen koettaa parastaan, eikö hänen silloin täydy saada elää?

Ei näyttänyt tulevan koskaan loppua uusista välttämättömistä tarpeista tai aavistamattomista vaikeuksista. Kerran jäätyi heidän vesijohtonsa; ja kun he ymmärtämättömyydessään koettivat sitä sulattaa, halkesi muuan putki ja vesi virtasi koskena keittiöön uhaten hukuttaa heidät. Miehet sattuivat silloin olemaan poissa, ja Teta Elzbieta parka syöksyi ulos kadulle huutamaan ihmisiä avuksi, sillä hän ei tiennyt pitikö johto sulkea vai uhkasiko heitä täydellinen perikato. Viimemainittu heitä läheltä pyyhkäsi, sillä vesijohtomies maksoi seitsemänkymmentäviisi senttiä tunnilta, ja saman verran maksoi toinen mies, joka vain seisoi ja tarkasteli edellisen työtä; ja sitäpaitsi he ottivat maksun ajalta, jonka kuluessa he tulivat ja menivät, sekä vielä erilaisista tarveaineista. Ja kun he menivät asiamiehen luo maksamaan tammikuun vuokraa ja korkoa, säikähytti tämä heitä kysymällä, joko he olivat huolehtineet talon palovakuutuksesta. Hän näytti heille kauppakirjasta kohdan, jonka mukaan he olivat velvolliset vakuuttamaan talon tuhannesta dollarista, sittekun edellinen vakuutus oli lakannut — mikä tapahtuisi muutaman päivän päästä. Poloinen Elzbieta kysyi raskain sydämmin, mitä se maksaisi. Seitsemän dollaria, kuului vastaus; ja samana iltana meni Jurgis asiamiehen luo ja vaati jyrkästi selvää kaikista menoista, mitä heille vielä johtui talosta.

Olihan kauppakirja nyt allekirjoitettu — sanoi hän siihen ivalliseen tapaan, jonka uudet elämänsuhteet hänelle olivat opettaneet — niin ettei asiamiehen enää tarvinnut heiltä mitään salata. Ja kun Jurgis tällöin katsoi kavalaa asiamiestä suoraan silmiin, huomasi tämä paraimmaksi välttää kaikkia tarpeettomia, sovinnaisia lauseparsia sekä luki kauppakirjan kaikki kohdat julki hänelle. Heidän piti uudistaa palovakuutus joka vuosi, maksaa veroa talosta kymmenen dollaria vuodessa ja vesijohtoveroa noin kuusi dollaria — (Jurgis päätti mielessään sulkea koko vesijohdon). Tässä olivat, paitsi kuukautisia vähittäismaksuja ja korkoja, kaikki menot — jollei kaupunki mahdollisesti päättäisi asettaa lokaviemärin tai tehdä jalkakäytävän. Silloin saivat he ottaa ne vastaan, sanoi asiamies, myötä tai vastoin mieltänsä, jos kaupunki niin vain vaatisi. Lokaviemäri maksaisi heille viisikolmatta dollaria ja jalkakäytävä viisitoista, jos se tehtäisiin puusta, mutta viisikolmatta, jos sementistä.

Niillä tiedoilla Jurgis palasi kotiin; hänen mielensä tuntui oikein keveämmältä, kun oli saanut selvää pahimmasta, niin etteivät mitkään uudet vaatimukset häntä enää voisi hämmästyttää. Hän älysi nyt selvästi miten heitä oli petkutettu; mutta se oli nyt tapahtunut eikä sitä enää voinut korjata. Heidän oli vain jatkaminen alotettua uraa, aherrettava ja päästävä voitolle — sillä tappiolle jäämistä hän ei tahtonutkaan ajatella.

Kevään tullessa he toki pääsivät vapaaksi hirvittävästä pakkasesta, ja se oli suuri etu, sillä he tarvitsivat nyt, kun Marija ei enää voinut maksaa mitään puolestaan, kivihiiliin menneet rahat muihin tarpeisiin. Mutta lämmin ilma tuotti heille uusia vaikeuksia; he huomasivat että jokaisella vuodenajalla oli ikävät puolensa. Keväällä olivat hankaluutena kylmät sateet, jotka muuttivat kadut kanaviksi ja nevoiksi, joihin lokaa voi karttua niin runsaasti, että vaunut vajosivat siihen aina pyöränakseliin saakka, ja tarvittiin tusina hevosia kiskomaan niitä irti siitä. Silloin oli kaikkien mahdoton päästä kuivin jaloin työpaikkaansa, ja tämä oli ikävätä miehille, joilla oli huonot vaatteet ja jalkineet, mutta vielä ikävämpää naisille ja lapsille. Kun sitte tuli keskikesä hehkuvan helteisenä, muuttuivat Durhamin likaset teurastamot oikeaksi helvetiksi. Kerran kaatui eräänä päivänä kolme miestä maahan kuolleina. Koko päivän virtasivat täällä verivirrat, kunnes löyhkä niistä kävi polttavassa päivänpaisteessa ja ummehtuneessa ilmassa niin väkeväksi, että se voi kaataa kumoon vahvimmankin miehen. Kokonaisen sukupolven kaikki ilkeät tuoksut irtautuivat tässä kuumuudessa — sillä seiniä, palkkeja ja pylväitä ei koskaan pesty, vaan olivat ne aina kokonaisen elinijän likaisuuden peittämät. Teurastuspenkkien ympärillä häärivät miehet kävivät lopulta itsekin niin haiseviksi, että heidän tulonsa voi vainuta viidenkymmenen askeleen päästä. Oli vallan mahdotonta pitää itseään siistinä, ja itsestään arimmatkin luopuivat viimein kaikista sellaisista yrityksistä ja aivan kirjaimellisesti rypivät liassa. Siellä ei ollut mitään paikkaa missä pestä käsiänsä, ja kun miehet söivät mukanaan tuomaansa päivällistä, nauttivat he melkein yhtä paljon raakaa verta kuin ruokaakin. Työssä ollessaan he eivät voineet edes pyyhkäistä kasvojaankaan — he olivat siinä suhteessa yhtä avuttomat kuin vastasyntynyt lapsi; ja vaikka sitä voi sanoa makuasiaksi, kärsivät he tuskia kuin jos olisivat paistuneet elävältä, kun hiki alkoi valua alas ja kutittaa heitä niskasta tahi kun kärpäset kiusasivat heitä. Oliko syy teurastamoissa vai ympäristössä olevissa lokatunkioissa on vaikeata sanoa, mutta varmaa on, että lämpimän ilman kera tuli Packingtowniin oikea Egyptin vitsaus kärpäsparvien muodossa. Rakennukset olivat aivan mustat kärpäsistä; niitä ei millään tavalla voinut välttää. Jos pani kärpäsverkkoja oviin ja akkunoihin, kuului niiden surina ulkopuolella kuin mehiläispesästä, ja kun avasi oven käydäkseen ulos tai sisään, ryntäsivät ne sisään kuin myrskytuulen ajamina.

Kesäaika ehkä johtaa ajatuksenne maalle, viheriöille kedoille ja viileille vuorille ja sädehtiville järville. Mutta karja-aitioiden luona asuville ihmisille ei kesä tuonut mitään sellaisia ajatuksia. Suuret lihamyllyt jauhoivat lihaa herkeämättä, ajattelematta lainkaan viheriöitä ketoja; ja ne miehet, naiset ja lapset, jotka olivat osana näistä jättiläiskoneista, eivät nähneet koskaan mitään vihantaa, eivät edes ainoatakaan kukkastakaan. Michiganjärven sininen pinta levisi tuskin puoltatoista kilometriä heistä, mutta heille se teki juuri yhtä vähän hyötyä kuin Tyyni valtamerikään. Heillä oli vapautta vain sunnuntaisin, ja silloin he olivat liian väsyneitä menemään minnekään. He olivat sidotut suuriin lihamyllyihin, sidotut elinajakseen. Pahanen kirjanpitäjä, joka on työskennellyt kaksikymmentä vuotta Durhamilla kuudesta dollarista viikossa pääsemättä milloinkaan sen pitemmälle, piti itseään kuitenkin "gentlemannina", joka on äärettömän paljon yläpuolella teurastamoiden verisiä työmiehiä. Hän vaatetti itsensä toisella tapaa, asui toisessa osassa kaupunkia, alotti työnsä toisella aikaa ja piti alati varalla, jottei joutuisi mihinkään tekemisiin työmiesten kanssa. Tämä ehkä johtui työn epämiellyttävästä laadusta, mutta joka tapauksessa pidettiin ruumiillisen työn tekijöitä erikoisena halvempana luokkana ja heidän annettiin tuta se.

Myöhään keväällä alotettiin jälleen työ säilyketehtaassa, ja silloin kuultiin Marijan taas lauleskelevan ja Tamosziuksen rakkauden soitto sai vähemmän alakuloisen sävyn. Mutta tätä ei kestänyt kauvan; sillä kuukautta tai paria myöhemmin kohtasi Marijaa taasen kova isku kohtalon puolelta. Kun hän oli ollut vuoden ja kolme päivää rasiainmaalaajattarena, menetti hän äkkiä paikkansa.

Se oli pitkä juttu. Marija väitti syyksi sitä, että hän oli toiminut ammattiyhdistyksessä. Tehtailijoilla oli tietysti urkkijansa kaikissa ammattiyhdistyksissä, ja sitäpaitsi ostivat he niin paljon niiden johtajista puolelleen kuin katsoivat tarvitsevansa. He saivat siten joka viikko selkoa mitä niissä tapahtui, usein paljoa aikaisemmin kuin niiden omat jäsenet. Jos jotakuta ruvettiin jollain tapaa pitämään vaarallisena, sai hän pian tuta ettei ollut päällysmiehensä erityinen suosikki; ja Marija oli ollut erittäin innokas saarnailemaan ulkomaalaisille työntekijöille. Miten olikaan, oli Marija huomannut muutamia viikkoja ennen tehtaan sulkemista, että häntä oli petkutettu kolmensadan rasian hinnasta. Maalaajattaret työskentelivät pitkän pöydän ääressä, ja heidän takanaan käveli muuan nainen, joka merkitsi kunkin ennätykset kirjaansa. Tämä nainen oli tietysti vain ihminen ja sattui senvuoksi välistä erehtymäänkin. Kun näin tapahtui, ei sille ollut mitään apua. Jos joku lauvantaisin sai vähemmän rahaa kuin mitä oli ansainnut, niin ei hän sen suhteen voinut mitään tehdä. Mutta Marija ei tätä ymmärtänyt, vaan nosti melun. Hänen melunsa ei tosin merkinnyt mitään, ja niin kauvan kun hän osasi vain litvan- ja puolankieltä, ei se häntä vahingoittanutkaan, sillä ihmiset vain nauroivat hänelle ja saivat hänet itkemään. Mutta nytpä oli Marija oppinut haukkumaan ihmisiä sangen ikävillä englantilaisilla nimityksillä, ja sen kautta oli tuo erehdyksen tehnyt nainen ruvennut vieromaan häntä. Ehkäpä hän, kuten Marija vakuutti, olikin erehtynyt tahallansa; joka tapauksessa erehtyi hän vastakin, ja kun sellaista sattui kolmannen kerran, lähti Marija heti sotajalalle. Hän meni ensin työnjohtajattaren pakeille, ja kun se ei auttanut, meni hän puhuttelemaan ylipäällysmiestä. Tämä oli häpeämätön yritys, jollaisesta ei ennen oltu kuultu puhuttavankaan, mutta ylipäällysmies vastasi ottavansa selkoa asiasta. Marija piti tätä lupauksena rahojensa takasin saamisesta; ja kun kolme päivää oli kulunut, meni hän uudestaan "bossin" puheille. Tällä kertaa tämä suuttui ja sanoi, ettei hänellä ollut aikaa sellaiseen. Kun Marija vastoin kaikkien neuvoja ja varotuksia meni kolmannen kerran hänen luokseen, raivostui mies ja käski hänen mennä paikoilleen. Samana iltapäivänä tuli johtajatar Marijan luo ja selitti, ettei häntä enään tarvittu. Poloinen Marija ei olisi enempää hämmästynyt, kuin jos johtajatar olisi samalla iskenyt häntä päähän. Ensin hän ei voinut uskoa kuulleensa tai ymmärtäneensä oikein; sitte hän tuli vallan raivoon ja vannoi, että hän joka tapauksessa tulisi paikalleen, joka oli hänen omansa. Lopuksi hän istui keskelle lattiaa ja rupesi itkemään ja valittelemaan.

Se oli julma läksytys; mutta Marija oli itsepäinen — hänen olisi pitänyt totella niitä, joilla oli enemmän kokemusta. Ensi kerralla hän kyllä tietäisi paikkansa, niinkuin johtajatar lausui. Ja niin lähti Marija tiehensä tehtaasta, ja perheen huolet olemassaolostaan kävivät taas raskaammiksi.

Tällä kertaa heidän tilansa oli erittäin tukala, sillä Ona oli raskaana, ja Jurgis ponnisti kaikkensa jotta heillä olisi rahaa silloin, kun Onan piti laskeutuman vuoteelle. Hän oli kuullut kauheita juttuja kätilöistä, joita Packingtownissa oli kuin Vilkkilän kissoja, ja hän oli päättänyt että Onan oli saatava oikea mieslääkäri. Jurgis voi olla oikein itsepäinen kun hän niin tahtoi, ja tässä tapauksessa hän sitä olikin naisten suureksi harmiksi, joiden mielestä hänen oli vallan sopimatonta sekautua asiaan, jota he pitivät omana alanaan. Huokein lääkäri mikä löytyi otti viisitoista dollaria tai ehkäpä enemmänkin; ja kuitenkin oli Jurgis vannonut maksavansa sen, vaikka saisi olla syömättäkin.

Marijalla oli ainoastaan noin viisikolmatta dollaria tallella. Joka päivä kävi hän ympäriinsä eri tehtaissa kerjäämässä työtä, mutta aina turhaan. Kun Marija oli huolista vapaana, voi hän tehdä työtä kuin mies; mutta vastahakoisuudet lannistivat häntä ja hän tuli väsyneenä ja sairaana kuin kiusaantunut hevonen kotia iltasilla. Hän oppi tämän läksyn kymmenenkin kertaa, raukka. Koko perhe oppi sen samalla haavaa — että kun kerran olet saanut toimen Packingtownissa, niin pidä lujasti kiini siitä, tapahtuipa sitte mitä tapahtui.

Marija etsiskeli työtä neljä viikkoa ja puoliväliin viidettä. Hän oli tietystikin lakannut maksamasta jäsenmaksua ammattiyhdistykseen ja piti itseään aika houkkona, kun oli koskaan liittynytkään siihen. Hän oli melkein kadottanut kaiken toivonsa, kun joku kehotti häntä pyrkimään "lihanpuhdistajaksi" teurastamoihin. Hän pääsikin sellaiseksi, koska päällysmies näki hänellä olevan lihakset kuin miehellä ja erotti senvuoksi erään miehen ja pani Marijan hänen sijaansa, maksaen tälle tietysti melkein puolta vähemmän kuin mitä ennen oli maksanut.

Kun Marija ensin tuli Packingtowniin, ei hänen mieleensä olisi juolahtanutkaan ruveta tällaiseen työhön. Hänen toimenansa oli nyt leikata pois luut niiden sairasten eläinten lihasta, joista Jurgis äskettäin oli kuullut puhuttavan. Hän oli suljettu huoneeseen, jossa ihmiset harvoin näkivät päivänvaloa; hänen jalkojensa alla olivat jäähdytyshuoneet ja päänsä päällä keitinhuoneet. Hän seisoi jääkylmällä lattialla, mutta hänen päänsä oli kuumassa ilmassa, jossa hän vaivoin voi hengittää. Seisoen leikata luita irti lihasta varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, jaloissaan raskaat saappaat, lattialla, joka aina oli kostea ja täynnä vesilätäköitä; aina vaarassa kadottaa työnsä määräämättömäksi ajaksi kun menekki kävi vähemmäksi, tahi päinvastoin saaden ylityötä myöhään yöhön kun se kasvoi; rasittaa itseään kunnes jokainen hermo vapisi ja niljakas veitsi teki käteen myrkyllisen haavan — sellaista oli se uusi elämä, joka nyt avautui Marijalle. Mutta kun Marija oli ihmishevonen, niin hän vain nauroi ja kävi siihen käsiksi. Sen kautta hänen kävi taas mahdolliseksi maksaa elannostaan ja pitää osaltaan perhettä yllä. Ja mitä Tamosziukseen tuli — niin, he olivat odottaneet kauvan ja voivat vielä odottaa hiukkasen lisäksi. He eivät voineet elää yksinomaan Tamosziuksen ansiolla, eikä perhe tullut toimeen ilman Marijan ansiota. Tamoszius sai käydä häntä tervehtimässä kuten ennenkin, istua keittiössä ja pitää hänen kättään omassaan ja koettaa näyttää niin tyytyväiseltä kuin voi. Mutta Tamosziuksen viulu soi joka päivä yhä kiihkoisemmin ja sydäntä särkevämmin; ja Marija istui ja kuunteli kädet ristissä sylissään, kostein poskin ja koko ruumis vapisten, ja kuuli viulun sävelissä niiden syntymättömäin sukupolvien ääniä, jotka hänessä huusivat elämään päästäkseen.

Marijan saama läksytys tuli paraaksi pelastamaan Onan samallaisesta kohtalosta. Onakin oli tyytymätön paikkaansa ja vielä suuremmalla syyllä kuin Marija. Hän ei kertonut puoliakaan kokemistaan kotona, sillä hän näki sen kiusaavan Jurgista ja pelkäsi, että tämä tekisi jotain varomatonta. Ona oli kauvan huomannut, että miss Henderson, hänen osastonsa työnjohtajatar, ei pitänyt hänestä. Aluksi hän luuli tämän johtuvan siitä hänen erehdyksestään, että oli pyytänyt vapautta hääpäiväkseen. Sitte hän luuli syyksi sitä, ettei hän koskaan ollut antanut johtajattarelle mitään lahjaa, sillä hän oli huomannut että miss Henderson kernaasti otti sellaisia vastaan ja kaikin voiminsa suosi niitä, jotka jotain antoivat. Mutta Ona keksi viimein, että asianlaita oli vielä pahempi. Miss Henderson oli vastatullut, ja viipyi jonkun aikaa, ennenkun päästiin selville minkälainen ihminen hän oikein oli; mutta viimein tuli ilmi, että hän oli huono nainen ja erään toisen osaston ylipäällysmiehen entinen rakastajatar. Tämä oli hankkinut hänelle paikan, jotta hän pitäisi suunsa kiini, mutta siinä kuitenkaan täysin onnistumatta, sillä he olivat riidelleet pari kertaa kiivaasti keskenään. Johtajattarella oli kavala ja julma luonne, ja hänen osastostaan tuli pian oikea raatolinnun pesä. Siellä oli samanlaatuisia tyttöjä kuin hän itsekin, ja nämä imartelivat häntä ja lorusivat hänelle muista, niin että raivottaret pääsivät valloilleen osastossa. Mutta vielä pahempi oli se seikka, että hän asui eräässä huonomaineisessa talossa alakaupungissa yhdessä erään röyhkeän irlantilaisen Connorin kanssa, joka oli lastaustoimen päällikkö ja hätyytteli tyttöjä ulkona, kun he menivät työhönsä tai palasivat sieltä. Sattui että jotkut tytöt työttöminä aikoina seurasivat miss Hendersonia tuohon taloon alakaupungissa — voi hyvin sanoa, että tämä nainen yhdisti työhönsä tehtaassa tuon talon salaperäiset hommat. Toisinaan sai siitä tulleita naisia paikkoja tehtaassa kunniallisten tyttöjen vieressä, sittekun toisia kunniallisia tyttöjä oli erotettu antaakseen heille sijaa. Ken tässä huoneessa työskenteli, sillä oli tuo talo alakaupungissa aina ajatuksissa — joitakin tuoksuja siitä voi aina saada tuntea. He kertoivat keskenään juttuja siitä; vastapäätänne istuva tyttö voi kertoa teille jotakin, samalla kun iski silmää teille. Sellaiseen paikkaan ei Ona olisi jäänyt päiväksikään, jollei hän olisi pelännyt nälkää; ja näinkin ollen ei hän voinut tänään olla varma, saisiko vielä huomenna pitää paikkansa. Hän ymmärsi nyt, että syy miss Hendersonin vihanpitoon häntä kohtaan oli se, että hän oli kunniallinen nainen, ja että lörpöttelijät ja imartelijat vihasivat häntä samasta syystä ja koettivat tehdä hänen olemassaolonsa niin karvaaksi kuin suinkin.

Mutta Packingtownissa ei ollut ainoatakaan paikkaa, jonne tyttö voi mennä, jos hän oli oikein arka tässä suhteessa. Siellä ei ollut ainoatakaan paikkaa, jossa irstastapainen tyttö ei olisi menestynyt paremmin kuin kunniallinen nainen. Täkäläinen väestö, jonka pääasiallisesti muodostivat joka suhteessa alhaisella kannalla olevat ulkomaalaiset, eli alati nälän liepeellä ja oli elämänehtojensa puolesta riippuvainen miehistä, jotka olivat täysin yhtä raakoja ja säälimättömiä kuin entispäiväin orjavoudit. Siveettömyys oli sellaisissa olosuhteissa yhtä välttämätön ja yhtä yleinen kuin konsanaan orjuuden päivinä. Asioita, joista on mahdoton puhua, sattui alinomaa tehtaissa, ja kaikki tiesivät sen. Ainoa erotus oli, etteivät ne tapahtuneet toisten läsnäollessa kuten orjuuden aikana, sillä nyt ei ollut mitään värierotusta isännän ja orjan välillä.

Eräänä aamuna Ona jäi kotiin, ja Jurgis lähetti päätöksensä mukaan hakemaan lääkäriä; ja Ona synnytti onnellisesti kauniin lapsen. Se oli tavattoman iso poika, ja Ona oli itse niin pikkunen, että tämä tuntui vallan uskomattomalta. Jurgis voi seista ja tirkistää vastasyntyneeseen tuntikausia, kykenemättä oikein uskomaan, että näin todella oli tapahtunut.

Pojan maailmaan tulo oli tärkeä tapahtuma Jurgiksen elämässä. Se teki hänestä kerta kaikkiaan perheihmisen, se kuoletti hänessä vähäisimmänkin idun halusta lähteä ulos iltasin istumaan ja lörpöttelemään muiden miesten kera kapakassa. Nyt ei ollut mitään, josta hän niin olisi pitänyt, kuin tilaisuudesta saada istua ja tirkistellä poikaa. Mutta sepä olikin kerrassaan vallan tavaton lapsi. Sillä oli mitä vilkkaimmat pienet mustat silmät ja pieniä mustia kutreja ympäri koko pään; se oli isänsä elävä kuva, niin sanoivat kaikki — ja se oli Jurgiksesta hyvin miellyttävä ominaisuus. Oli omituista, että pikkunen oli tullut maailmaan juuri tällä tavalla, ja kerrassaan taikamaista oli, että sillä oli vallan isänsä nenä.

Ehkäpä, niin arveli Jurgis, oli tällä seikalla ollut tarkotus osottaa, että se oli juuri hänen lapsensa, että juuri hänen ja Onan tehtävänä oli hoitaa ja pitää vaaria siitä niin kauvan kuin elivät. Jurgiksella ei ollut koskaan ollut mitään lähimaillekaan näin huvittavaa tehtävää — tuollainen pikkunen lapsi oli tosiaankin, kun asiaa oikein ajatteli, kerrassaan merkillinen hoidettava! Se kasvaisi ja vaurastuisi ja tulisi mieheksi, jolla olisi inhimillinen sielu ja vallan oma persoonallisuus ja oma tahto! Sellaiset mietteet täyttivät Jurgiksen mielen. Hän oli erinomaisen ylpeä pikku Antanaksestaan ja mitä uteliain kaikesta mikä sitä koski — hän tahtoi olla läsnä kun sitä pestiin ja puettiin ja kun se söi ja nukkui, ja teki joukon toistaan tyhmempiä kysymyksiä. Tarvittiin jotenkin kauvan, ennenkun hän lakkasi hiukan pelokkaasti ihmettelemästä pikku olennon säärien lyhyyttä.

Jurgiksella oli valitettavasti perin vähän aikaa olla lapsensa luona. Hän ei koskaan ennen ollut tuntenut itseään niin sidotuksi kuin nyt. Kun hän illoin tuli kotiin, nukkui jo poika, ja oli ihan ihmettä, jos se sattui heräämään ennenkun Jurgis itse paneutui levolle. Aamusinkaan ei Jurgiksella ollut aikaa sitä katsoa, niin että sunnuntai oikeastaan oli ainoa päivä, jonka hän voi omistaa pojalleen. Vielä julmempi oli kohtalon menettely Onaa kohtaan, jonka olisi pitänyt olla kotona imettämässä poikaa, kuten lääkäri sanoi, omansa ja sen terveyden tähden; mutta hänen täytyi nyt mennä työhön ja jättää lapsensa Teta Elzbietan hoitoon, joka paraansa mukaan elätti sitä sillä myrkyllisellä sinertävällä nesteellä, jota nurkkapuodissa myytiin maidon nimellä. Ona kadotti vain yhden viikon palkan; toisena maanantaina synnyttämisen jälkeen meni hän jälleen työhön, ja ainoa myönnytys, mihin Jurgis voi pakottaa hänet, oli ajaa raitiotievaunussa ja antaa hänen itsensä juosta perässä, jotta auttaisi Onaa tämän alas astuessa. Ona sanoi, että kunhan hän vain palaisi paikkaansa, niin jaksaisi hän kyllä istua ja neuloa kinkkuja kääreihin koko päivän; ja jos hän viipyisi kauvemmin poissa, voisi hänen ilkeä johtajattarensa ottaa toisen hänen sijaansa. Ja tämä oli nyt suurempi onnettomuus kuin ennen, lapsen takia. Heidän täytyi kaikkien tehdä työtä entistä kovemmin nyt, jotta hänen ei tarvitsisi kasvaa kärsimään, kuten heidän osakseen oli tullut. Tämä ajatus Jurgiksellakin ensinnä oli ollut; hän oli pusertanut kätensä nyrkkiin ja varustautunut taistelemaan tuon pienen ihmisalun hyväksi.

Ja niin lähti Ona työhönsä Brownille ja pelasti paikkansa ja viikon palkan ja hankki itselleen erään noita tuhansia kärsimyksiä, joita naisilla kutsutaan kohtutaudeiksi, eikä nähnyt yhtään tervettä päivää enää koko elämänsä aikana. On vaikea sanoin kuvata, mitä kaikkea tämä Onaan nähden merkitsi; rangaistus näytti niin suhteettoman suurelta syyhyn verraten, ettei hän eikä kukaan muukaan niitä osannut toisiinsa rinnastaa. Suurin osa kaikista Packingtownissa työskentelevistä naisista kärsi samasta syystä, niin ettei katsottu kannattavan mennä lääkärin puheille sen takia. Sen sijaan koetteli Ona yhtä toisensa perästä niitä patenttilääkkeitä, joita hänen ystävänsä suosittelivat hänelle. Kun kaikki nämä sisälsivät alkoholia tai muuta huumausainetta, niin kuvitteli hän niiden vaikuttavan hyvää, niin kauvan kuin hän näitä nautti; ja sillä tapaa hän alituisesti tavotteli terveyden varjoa, mutta kadotti terveyden itsensä, koska oli liian köyhä.

XI LUKU.

Kesällä kävivät tehtaat jälleen täydellä vauhdilla, ja Jurgis ansaitsi enemmän rahoja. Mutta niin suurta ansiota kuin edellisenä kesänä ei hänellä ollut, sillä tehtailijat ottivat enemmän työväkeä. Uusia miehiä tuli joka viikko, tehtailijat näyttivät keksineen uuden järjestelmän — vanhat työmiehet saivat opettaa tulokkaita, kunnes kaikki Chikagon ylen runsaat työvoimat voivat tehdä heidän työtänsä; ja ensi lakon puhjetessa olisi yllin kyllin väkeä astumaan lakkolaisten sijaan, ja koko ajan pidettiin vanhat työmiehet sellaisessa köyhyydessä, etteivät he kyenneetkään lakkoon varustautumaan.

Mutta siltä ei saa uskoa, että tämä työvoimain runsaus teki työn kellekään helpommaksi. Päinvastoin näytti vauhti vain käyvän huimemmaksi koko ajan. Alituisesti tehtiin uusia keksintöjä — se oli vallan samallaista kiristystä kuin peukaloruuveissa keskiajan kidutuskammioissa. Uusia "jouduttajia" asetettiin — miehiä, jotka olivat harjautuneet tekemään jotakin määrättyä työtä erityisen joutuun — korkeilla palkoilla; ja toisten täytyi saada yhtä paljon aikaan saman ajan kuluessa. Uusia koneita hankittiin — sanottiin että sikateurastamoissa vauhti, jolla sikoja ajettiin eteenpäin, järjestettiin kellolaitoksen mukaan ja että vauhtia lisättiin jok'ikinen päivä. Kappaletyöntekijöille lyhennettiin aika, jonka kuluessa jokin erityinen työ oli suoritettava; ja sittekun työmiehet olivat tottuneet suurempaan nopeuteen, pantiin palkka yhdenmukaiseksi lyhyemmän työajan kanssa! Säilyketehtaissa käytettiin tätä menetelmää niin usein, että tyttörukat tulivat vallan raivoihinsa. Heidän palkkansa olivat vähenneet kolmannella osalla kahden viime vuoden aikana, ja oikea vihan myrsky oli syntynyt heidän joukossaan, joka voi purkautua minä hetkenä hyvänsä. Ainoastaan kuukauden verran sen jälkeen kun Marija oli alottanut uuden työnsä, alennettiin palkat hänen entisellä osastollaan lähes puolella, ja tytöt vimmastuivat siitä niin, että aivan ilman keskusteluitta lähtivät tiehensä ja järjestivät lakon kadulla tehtaan ulkopuolella. Jotkut heistä olivat lukeneet jostakin, että punanen lippu oli sorrettujen työntekijäin oikea tunnuskuva; ja sitte hankkivat he itselleen sellaisen ja marssivat tehtaiden ympäri kirkuen raivosta. Tämä tilapäinen lakko raukesi tyhjiin kolmen päivän perästä — niin paljon virtasi tehtaisiin uusia työntekijättäriä. Kun se oli loppunut, sai se tyttö, joka oli kantanut punasta lippua, ruveta työhön erääseen suureen tehdaslaitokseen alakaupungissa saaden palkkaa ainoastaan puolikolmatta dollaria viikossa.

Jurgis ja Ona kuulivat levottomina näistä asioista, sillä kukaan ei tiennyt milloin oma vuoro oli tuleva. Pari kertaa oli kulkenut sellainen huhu, että muuan suurista säilyketehtaista ajatteli vähentää päivätuntien palkan viiteentoista senttiin tunnissa, ja Jurgis tiesi että jos niin kävi, tuli pian hänenkin vuoronsa. Hänelle oli nyt viimein selvinnyt, että Packingtownin tehtaat eivät itse asiassa olleet monta eri liikelaitosta, vaan yksi ainoa jättiläisyritys, Lihatrusti. Joka viikko kokoutuivat eri johtajat yhteen, ja seurauksena oli, että oli olemassa yhteinen mittakaava palkkoja varten kaikissa tehtaissa ja sama mittakaava ammattitaitoa varten. Jurgis kuuli myöskin, että he kaikki yhdessä määräsivät hinnan elävästä karjasta ja kaikesta suolatusta lihasta koko maassa; mutta tämän merkitystä hän ei tajunnut eikä siitä välittänytkään.

Ainoa perheen jäsenistä, joka ei epäillyt palkkansa vähentämistä, oli Marija. Hänestä alkoi tulla taitava lihanpuhdistaja; ja kun Jurgis ja Ona kesän kuluessa olivat kyenneet maksamaan velkansa viime penniin asti hänelle, oli hänellä nyt vähän rahoja pankissa. Tamosziuksellakin oli vähin säästössä, niin että he nyt voivat jälleen ruveta laskemaan yhteisen kodin perustamiskustannuksia.

Mutta maallisen tavaran omistaminen toi mukanaan huolia ja vastuunalaisuutta enemmän, kuin Marija parka voi aavistaakaan. Noudattaen erään tuttavan neuvoa hän oli vienyt säästörahansa erääseen Ashland Avenuen varrella sijaitsevaan pankkiin, josta hän ei tiennyt mitään muuta, kuin että sen rakennus oli suuri ja mahtava — mitäpä sellainen ulkolainen työntekijätär tunsikaan pankkiasioita tällaisessa maassa, jossa kaikki liiketoimet ovat mitä monimutkaisinta ja yhteenkutoutuneinta laatua? Niinpä Marija eli kaiket päivät kuolettavassa pelossa, että jotakin odottamatonta voisi sattua hänen pankilleen, ja hän kävi joka aamu katsomassa, vieläkö se oli paikoillaan. Eniten pelkäsi hän tulipaloa, sillä hän oli sijoittanut rahansa seteleissä ja pelkäsi, että jos ne paloivat, ei pankki antaisi hänelle niistä mitään korvausta. Jurgis teki hänestä pilaa, sillä hän oli mies ja ylpeili suuremmasta kokemuksestaan; hän kertoi Marijalle, että pankilla oli tulenkestävät rahaholvit, jossa se kaiketta vaaratta säilytti miljooneja dollareja.

Mutta kun Marija eräänä aamuna tapansa mukaan kävi pankkia tähystämässä, näki hän suureksi hämmästyksekseen ja kauhukseen kadun olevan mustanaan väkeä pankkirakennuksen edessä. Kaikki veri karkasi hänen kasvoiltaan; hän syöksyi keskelle väkijoukkoa, työntyen yhä kauvemmaksi sen laineiden lomitse ja kyseli kiihkeästi mitä nyt oli tekeillä, antamatta kuitenkaan itselleen aikaa kuulla vastauksia, kunnes hän vihdoin joutui niin tiheään ahdistukseen, ettei enää päässyt askeltakaan eteenpäin. Se oli "rynnäkkö pankkiin", sanottiin hänelle, mutta mitä se merkitsi, sitä hän ei ymmärtänyt; ja masentavan pelon vallassa ollen hän kääntyi kaikkien ympärillä seisovain puoleen tiedustaen oliko pankissa jotakin hullusti. Mikään ei nyt ollut varmaa, mutta jotakin kai oli kierossa, vastattiin. Voiko hän saada takasin rahansa? Siitä oli vielä liian aikaista puhua, sillä pankki avattiin vasta kolmen tunnin päästä. Yhä hurjempana pelosta Marija työnnäikse pankin ovia kohden, keskitse kiljuvan ihmisparven, joka oli yhtä kiihtyneessä mielentilassa kuin hän itse. Mutta kesken kaikkea hän muisti, ettei hänellä ollutkaan mukana pankkikirjansa, jota ilman ei rahojen perimisestä voinut olla puhettakaan. Muu ei auttanut neuvoksi kuin juosta takasin kotiin sitä noutamaan. Tämä äkkinäinen lähtö oli Marijalle onneksi, sillä muutaman minuutin perästä saapui poliisireservi paikalle.

Puoli tuntia myöhemmin oli Marija uudestaan pankin edustalla, kintereillään Teta Elzbieta, molemmat läähättäen kovasta juoksustaan ja molemmilla kasvot vallan kalpeina säikähdyksestä. Ihmisjoukko oli nyt asetettuna pitkään riviin, jota jatkui katua pitkin monen korttelin pituudelta, ja puolisen sataa poliisia valvoi järjestystä, niin ettei heidän muu auttanut kuin tyynesti ottaa paikkansa ihmisjonon loppupäässä. Kello yhdeksältä avattiin pankin ovet ja siellä ruvettiin maksamaan väelle heidän talletuksiaan; mutta mitähän enää jäisikään Marijalle, joka näki arviolta kolme tuhatta päätä edessään — se määrä riitti puhdistamaan viimeiset pennit yhdestä tusinasta pankkeja!

Myllerryksen teki vielä pahemmaksi tihkusade, joka sokaisi heiltä näön; mutta kaiken aamua seisoivat he paikallaan, jonon hitaasti edetessä avoimia ovia kohden — vielä koko iltapäivänkin he seisoivat jälellä, sydän kurkussa seuraten kellon kulkua, sillä pian sulettiin pankki ja heidän oli lähteminen pois. Marija päätti vahvasti mielessään, että tuli mitä tuli tahtoi hän seisoa paikallaan; mutta kun melkein kaikki muutkin tekivät samoin, varroten ulkona koko pitkän, pimeän, kylmän yön, ei hän päässyt paljoa lähemmäksi pankin ovea sittekään. Illan tullen saapui Jurgis, joka oli kuullut lapsilta asiasta, ja toi hänelle hiukan ruokaa ja lämpimiä päällysvaatteita, niin että hänen olonsa kävi vähän helpommaksi.

Huomenissa ennen päivän nousua saapui vielä vankempi ihmisjoukko ynnä vielä enemmän poliiseja alakaupungista. Marija tunsi itsensä jo puolikuolleeksi, kun hän myöhään iltapäivällä viimein pääsi menemään sisään pankkihuoneustoon, missä hänelle luettiin eteen rahat — kaikki isoina helisevinä hopeakolikkoina, joita tuli nenäliina täyteen. Heti kun hän oli koskettanut niitä kädellään, haihtui hänen pelkonsa kuin tuhka tuuleen, ja hän olisi kernaasti jättänyt ne takasin talletettaviksi; mutta luukun takana seisova mies oli tuimana ja sanoi, ettei pankki tahtonut olla missään tekemisissä sellaisten henkilöiden kanssa, jotka olivat ottaneet osaa rynnäkköön sitä vastaan. Siten Marijan oli pakko ottaa dollarinsa mukaansa, ja hän lähti tiehensä tähystellen epäluuloisesti kaikille puolilleen, sillä hän pelkäsi jonkun tahtovan ryöstää niitä häneltä; ja kun hän viimein oli päässyt kotiin, ei hänen tilansa ollut paljoa parempi. Kunnes hän oli saanut rahansa toiseen pankkiin, oli hänen neulottava ne vaatteidensa sisäpuolelle; ja sillä tapaa kulki Marija viikon päivät lastattuna hopeakuormalla ja peläten kulkea kadun yli heidän talonsa edessä, sillä Jurgis oli vakuuttanut että hän pian uppoisi mutaan raskaan painonsa vuoksi. Sen lisäksi tuli hänelle vielä pelko paikkansa kadottamisesta; mutta onneksi oli ainakin kymmenen prosenttia Packingtownin työväestöstä ollut tallettajina tuossa pankissa, eikä niin suurta määrää käynyt erottaminen yhdellä kertaa. Koko myllerryksen syynä oli ollut, että poliisi oli vanginnut erään juopuneen miehen pankin viereisestä kapakasta; ja tämä oli sattunut sillä hetkellä, jolloin väki kulki työhönsä — ja niin oli "rynnäkkö pankkiin" saanut alkunsa.

Tähän aikaan myöskin Jurgis ja Ona alkoivat tallettaa rahoja pankkiin. Maksettuaan velkansa Jonakselle ja Marijalle oli heidän onnistunut suorittaa viimeisetkin maksuerät huone- ja talouskaluistaan sekä sitäpaitsi panna vähän säästöönkin. Niin kauvan kuin kumpikin heistä voi tuoda kotiin viikon lopussa yhdeksän tai kymmenen dollaria, oli hätä kaukana. Tuli sitte jälleen vaalipäivä, jolloin Jurgis ansaitsi puolen viikon palkan puhdasta tuloa. Tänä vuonna tapahtui paljon vaaleja, ja niiden aallot tunkeutuivat Packingtowniinkin palopuheiden ja suuremmoisen vaalikiihotuksen muodossa. Jurgis ei niistä suuriakaan ymmärtänyt, mutta myydä äänensä enimmän tarjoovalle — kas sen taidon hän jo oli oppinut. Tosin hänessä liikkui vaistomainen aavistus, ettei se ollut siveellisesti oikein; mutta jokainenhan ansaitsi täällä sievän summan äänellään, ja tyhmää olisi ollut omasta puolestaan kieltäytyä siitä.

Kylmät tuulet ja lyhenevät päivät ennustivat taasen talven tuloa. Jurgiksen mielen täytti pelko hänen tätä ajatellessaan, sillä hän tiesi ettei Ona tänä vuonna jaksanut taistella pakkasta ja lumimyrskyjä vastaan kuten ennen. Ja jos Ona jonain päivänä, kun lumimyrsky raivosi eikä raitiovaunuja liikkunut, ei päässytkään menemään tehtaaseen, saisi hän seuraavana päivänä nähdä paikkansa annetun jollekulle toiselle, joka asui lähempänä ja jonka säännölliseen saapumiseen tehtaassa voitiin luottaa.