Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
ETSIVÄ SAMUEL
Kirj.
Upton Sinclair
Suomennos
Alkuteoksen nimi: Samuel the Seeker
Porissa, Osuusk. Kehityksen r.l. kustannuksella, 1911.
SISÄLLYS:
I. Vanhempain luona.
II. Perhe joutuu petkutuksen uhriksi.
III. Kun Samuelin piti kulkea vapaamatkustajana junassa.
IV. Ilman työtä ja rahaa.
V. Poliisioikeudessa.
VI. Köyhien työläisten parissa.
VII. Professori Stewart'in luona.
VIII. Pillastunut hevonen.
IX. Rohkeus työn palkinto.
X. Fairviewissä.
XI. Juhlivia miljoonainomistajia.
XII. Jälleen poliisin kynsissä.
XIII. Pako poliisin avulla.
XIV. Lapsi ja murtovaras.
XV. Tohtori Vincen luona.
XVI. Samuelista tulee kirkonpalvelija.
XVII. Käynti miss Glady Wygantin luona.
XVIII. Tohtori Vincen kanssa keskustelussa.
XIX. Uusi käynti miss Gladyn luona.
XX. Jälleen Charlie Swiftin luona.
XXI. Samuel hankkii todistuksia.
XXII. Tohtori Vince osottautuu mahdottomaksi.
XXIII. Mr Wygantin luona.
XXIV. Pyhän Matteuksen kirkon sakaristossa.
XXV. Samuel esiintyy kirkkoneuvostossa.
XXVI. Kun Samuel aikoi mennä naimisiin neiti Gladyn kanssa.
XXVII. Kehoitus Pyhän Matteuksen kirkon jäsenille.
XXVIII. Käynti poliisin luona.
XXIX. Sanomalehtiuutinen ja varotus.
XXX. Samuel sosialistikokouksessa.
XXXI. Katukokous.
I. Vanhempain luona.
— Samuel, sanoi vanha Efraim, etsikää, ja te löydätte!
Nämä sanat hän oli kirjoittanut Samuelin äidin pienelle valokuvalle, joka riippui Samuelin makuuhuoneen, vanhan ullakkokamarin seinällä. Ja niin kasvoi Samuel tietoisena siitä, että hänkin oli etsijä. Mitä hänen tulisi etsiä ja miten, se oli hänelle epätietoista — se sisältyi etsimiseen. Vanha Efraimkaan ei voinut antaa paljon tietoja, sillä etsijät olivat lähteneet länteenpäin, jo ennenkuin hän oli asettunut farmilleen; ja Samuelin äiti oli kuollut hyvin nuorena, ennenkuin hänen miehensä oli ehtinyt omistaa muuta kuin hänen uskonsa alkuperusteet. Samuelin tiedot näistä asioista rajoittuivat siis siihen, että etsijät olivat lämpimästi jumalaapelkääviä miehiä ja naisia, mutta että he olivat katkaisseet siteensä vallitseviin kirkollisiin yhdyskuntiin, kun eivät voineet hyväksyä näitten oppeja. Heidän mielestään oli jokaisen ihmisen velvollisuus itse lukea jumalansanaa ja kulkea sen osoittamaa tietä.
Siten oppi poika käsittämään elämän, ei hiljaiseksi ja rauhalliseksi, vaan seikkailurikkaaksi. Täytyy etsiä, lakkaamatta etsiä; sillä tavalla avautui hänelle lopuksi totuuden tie. Hän voi lukea tämän innon äitinsä kasvoista, jotka yksinkertaisessa valokuvassakin näyttivät kauneilta ja hienoilta. Vanhalla Efraimilla oli joskus hämyhetkinä tapana puhua äidistä, ja silloin kyyneleet vierivät hänen poskilleen. Yhden ainoan vuoden yhdessäolo oli ollut kylliksi antamaan hänen elämälleen aivan uuden suunnan, siitäkin huolimatta, että hän oli yli keski-ikäinen leskimies, jolla oli kaksi lasta. Hän oli tullut työnjohtajaksi suurelle metsänhakkuupaikalle kauas vuoristoon.
Samuel oli aina pitänyt isäänsä vanhana miehenä; vauhko hevonen oli vaikeasti loukannut vanhaa Efraimia, ja siitä pitäen oli hän nopeasti alkanut vanhentua. Hän oli jättänyt tukinhakkuun; ei ollut kestänyt kauvaa, ennenkuin seutu oli puhdistettu metsistä. Nyt olivat vuoret paljaat, ja väestö oli ryhtynyt muilla töillä elättämään itseään.
Samuelin lapsuus oli ollut yksitoikkoinen ja ankara. Talvi oli tähän vuorierämaahan tullut aikaisin. Järvet menivät jäähän, lumi tukki tiet, ja sitten täytyi heidän elää kesäisillä ansioillaan ja sillä metsänriistalla, minkä Samuelin puoliveljet, Dan ja Adam, onnistuivat metsästyksellään hankkimaan. Mutta nyt oli kaikki muuttunut ja unohtunut, sillä järven päässä oli hotelli, ja seudulla runsaasti rahoja. Ei enää kannattanut tehdä heinää vuorenrinteiltä, vaan paljon kannattavampaa oli muuttaa omaisineen ullakolle ja vuokrata pois huoneensa. Muutamat naapurit muuttivat vanhat latonsakin makuuhuoneiksi ja ilmoittivat kaupungin sanomalehdissä vuokralaisia; eikä kestänyt kauvan, ennenkuin heillä oli kaikki maalattua ja hienoa ja uudet talot jo olivat hyvällä alulla omien "hotellien" saamiseen.
Vanhalla Efraimilla ei ollut oikeita edellytyksiä onnistumiseen tällä tavalla. Hän oli raajarikkoinen ja hidas, taipuvainen lihavuuteen, ja näki huonosti toisella silmällä. Samuel tiesi vuokralaisten nauravan hänelle, silloinkin kun he söivät itsensä kylläiseksi hänen ruuastaan ja hankkivat hänestä itselleen kaikenlaista hyötyä. Samuelille se oli ensimmäinen katkera kokemus, sillä hän tiesi, että Efraimilla oli kuninkaallinen sydän. Kerran kuuli poika hänen huoneessaan ullakkokamarin alapuolella sanovan eräälle vuokralaiselleen, leskelle, jonka pienestä tyttärestä ukko paljon piti:
— Luulen ymmärtäväni teillä, rouva, olevan huolia, ja siksi sanon teille, että jos teidän on vaikea olla ilman näitä rahoja, niin näen mieluummin, että pidätte ne itse, sillä en niitä tällä kertaa tarvitse. Voittehan lähettää ne minulle myöhemmin, kun teille paremmin sopii.
Tällä lailla kohteli Efraim Prescott vuokralaisiaan, eikä hänen rikkautensa senvuoksi kasvanutkaan niin nopeasti kuin hänen ylevämielisyytensä.
Vaimonsa oli opettanut hänet lukemaan raamattua. Hän luki sitä iltaisin ja myöskin sunnuntaisin. Ukko ei ymmärtänyt oliko se, mitä hän luki, ylevää runoutta, ja kuuluiko se maailmankirjallisuuden paraisiin tuotteisiin. Hänestä sillä kaikella oli todellinen yhteys hevoskaupan, ruokavieraitten ruuan y.m. samallaisten asiain kanssa. Hän juurrutti Samueliinkin saman käsityksen; ja kun poika kasvoi, voittivat ujous ja saamattomuus hänessä alaa, ja ne siveysopilliset totuudet, joita hän luki kirjojen kirjasta, näyttivät merkitsevän hyvin vähän hänen ympärillään olevassa maailmassa.
Raamatun ja äidin lisäksi oli vielä eräs suuri aine, josta Efraim antoi opetusta pojalleen, ja se oli Amerikka. Amerikka oli Samuelin isänmaa, se maa, jossa hänen esi-isänsä olivat kuolleet. Se oli maa, joka erosi muista maista siinä, että sen täytettävänä oli suuri ja ihmeellinen tehtävä. Se oli vapauden maa. Vapauden puolesta oli tuhansittain urhoollisia miehiä vuodattanut sydänverensä, ja heidän unelmansa ruumiillistuivat laitoksissa, jotka olivat melkein yhtä pyhät kuin itse raamattukin. Samuel oppi virsiä, joissa näitä asioita käsiteltiin, ja hän kuuli niistä komeita puheita. Jokaisen heinäkuun neljäntenä päivänä oli hän, niin kauvan kuin muisti, mennyt kaupungin raatihuoneelle kuulemaan puhetta, ja aina hän häpesi sitä, että silloin sai kyyneleet silmiinsä.
Hän oli nähnyt kyyneleitä myöskin monien kesävieraitten silmissä joskus rauhallisina iltoina, kun vanhuksen päähän pälkähti avata sydämmensä sisimmät kätköt. Sillä Efraim Prescott oli ollut mukana suuressa sodassa. Hän oli seitsemännentoista Pensylvaniarykmentin mukana marssinut Bul Runista Cold Harbouriin, jossa oli kolme kertaa haavottunut, ja hänen muistissaan oli tyhjentymätön varasto rohkeita urotöitä ja vaikuttavia kuvauksia.
Nämä voimat olivat vaikuttamassa Samuelin kasvatukseen. Niitten lisäksi oli hänellä ainoastaan farmi jokapäiväisine töineen ja erämaan luonnon komeus: päivä ja yö, talvi ja kesä vuorilla. Kirjoja oli vähän. Oli risainen kirja, jonka Samuel osasi melkein ulkoa, ja kertoi se miehestä, joka oli joutunut asumattomalle saarelle ja miten hänen siellä onnistui ratkaista vaikea elatuskysymys. Tästä kirjasta Samuel oppi käsittämään elämää rehellisenä työnä ja löytämään mielenkiintoista ja romantista myöskin hyödyllisestä toiminnasta. Ja sitten oli siellä kertomus kristitystä ja hänen vaelluksestaan. Se oli juuri oikea kirja etsijälle, sillä sen kauniit tulevaisuuskuvat eivät olleet liiaksi tarkkoja, eikä se antautunut sellaiseen vaaraan, että olisi luvannut liian aikaista onnea.
Sitten, paljon myöhemmin, unohti joku kesävieras nidoksen James Whitcombe Rileyn "Maanviljelyksen runoutta", ja Samuel joutui taas katsomaan elämää uudelta puolelta. Hän oli ollut onnellinen, mutta nyt vasta hän sen huomasi. Hän oli rakastanut päänsä yläpuolella kaareutuvaa sinistä taivasta, äärettömiä metsiä ja välkkyvää järveä, mutta vasta nyt löysi hän sanoja niitten kuvaamiseen, ja elämän tavallisimmatkin toimet suoritettiin laulun voimalla.
Tästä kaikesta voi huomata, että Samuelin pääominaisuuksiin kuului innokkuus. Hän oli taipuvainen näkemään asiat ruusunpunaisina ja uskomaan, mitä hänelle kerrottiin erittäinkin, jos se oli jotakin kaunista ja puoleensavetävää. Hän oli taipuvainen omaamaan ihanteita ja hyväksymään teorioja. Ylevä periaate voi vaikuttaa häneen voimakkaasti, ja hän voi työskennellä innokkaasti sen soveltamiseksi käytäntöön. Mutta siitä ei pidä vetää johtopäätöstä, että Samuel olisi narri. Päinvastoin, kun asiat olivat hullusti, huomasi hän sen, ja uskontonsa mukaisesti etsi hän syytä, etsi väsymättä ja kaikin voimin. Jos kaikki ihmiset tekisivät niin, olisi maailma pian toisellainen.
II. Perhe joutuu petkutuksen uhriksi.
Sellaista oli Samuelin elämä, kunnes hän täytti seitsemäntoista vuotta, jolloin perhettä kohtasi surullinen onnettomuus.
Kaupunkilaisvieraat olivat siihen syyllisiä. Kaikki väittivät, että ne toivat paikkakunnalle hyvinvointia, mutta siitä huolimatta vanha Efraim ei lakannut valittamasta sitä seikkaa, että ne milloinkaan olivat sinne joutuneetkaan. Ne polkivat maahan vanhat käsitykset, tekivät lopun entisistä elämäntavoista. Mitä kannatti vääntää kantoja ja viljellä metsämaita, kun voi myydä salakoita pennistä kappale? Kaikista miehistä tuli "Tiennäyttäjiä" ja kaupunkilaisten palvelijoita kesän aikana ja tytöistä palvelijattaria. He saivat entistä hienommat vaatteet ja vilkkaamman puhetavan, mutta he tulivat myöskin ahneemmiksi ja levottomammiksi. He olivat esim. tottuneet ottamaan vastaan juomarahoja, ja useampi kuin yksi tyttö lähti kaupunkiin, jossa useinkin joutuivat sanoin kuvaamattomien, kauheitten kohtalojen alaisiksi.
Kaikilla kesävierailla oli rahoja. Olivatpa ne nuoria tai vanhoja, niin rahoja heiltä juoksi loppumattomana virtana. Heidän ei tarvinnut kyntää eikä kylvää — he ostivat, minkä tarvitsivat; he viettivät aikaansa leikkimällä purjeveneillä, kalastusvehkeillä, polkupyörillä ja automobiileilla ja muissa samanlaatuisissa hommissa.
On vaikea ymmärtää, miten he näihin kaikkiin saivat varoja, mutta he tulivat kaupungista, suuresta pääkaupungista, johon ajatukset yhä itsepäisemmin alkoivat pyrkiä.
Sattui sitten erään vuoden elokuussa, että eräs mies kolkutti tuttaviemme ovea. Hänen nimensä oli Manning, Percival Manning, nuorempi osakas toiminimessä Manning ja Isaacson, joka toimi pankkiirina ja pörssikeinottelijana ja jolla oli osote, mikä löi Prescottin perheen hämmästyksellä. Se oli Wall Street!
Mr Percival Manning oli lihava ja lyhyenläntä mies. Hän oli puettu raitaiseen paitaan ja housuihin, jotka edestäpäin olivat veitsenterän muotoiset; hän säteili hyvinvointia. Hän puhui ainoastaan nerokkaista rahansijoituksista, joitten kautta päivässä koottiin omaisuus. Toiminimi Manning ja Isaacson oli sen kadun vanhimpia ja rikkaimpia, väitti hän; ja toiminimen nuorempi osakas oli muutamien maan suurimpien ja mahtavimpien rahamiesten uskottu. Prescottin perhe raukka, joka ei koskaan ollut lukenut eikä kuullut puhuttavan yhtiökeinottelijoista!
Vanhempi veli, jonka nimi oli Aatami, kuletti mr Manningin kalastamaan Indian Pond-järvelle ja Samuel seurasi mukana kantaen tavaroita. Koko matkalla ei puhuttu muusta kuin ihanasta kaupunkilaiselämästä. Samuel sai tietää kotinsa olevan surkean, Jumalan hylkäämän paikan; samallaista ei hän milloinkaan ollut sanallakaan nähnyt uskonnollisissa kirjoissaan mainittavan. Manning ihmetteli sitä, ettei Aatami ollut hakenut itselleen paikkaa, jossa ihmisellä olisi joitakin mahdollisuuksia. Sitten heitti hän pois puoleksipoltetun sikaarin ja alkoi puhua teattereista ja varieteista; sitten palasi hän jälleen tyhjentymättömään ainesvarastoonsa Wall Streetiin.
Hän oli tänään saanut konttorista hauskoja tietoja. Eräs suuri liikeyritys oli melkein pystyssä; suuri pullotrusti oli valmiina alkamaan toimintansa. Muutamia vuosia sitten oli vanha Henry Lockman…
— Olette tietenkin kuullut puhuttavan hänestä? sanoi mr Manning.
Aatamin täytyi tunnustaa, ettei hän milloinkaan ollut kuullut puhuttavan Lockman'ista, vanhasta, älykkäästä ja perinpohjaisesta miljoonanomistajasta, joka hiljaisuudessa oli ruvennut ahdistelemaan pullotehdasta ja nyt saanut maan neljäätoistamiljoonaa dollaria edustavan "Pullovakuusyhtiön" kynsiinsä. Ei kukaan vielä tiennyt asiasta, mutta pian kulkisi yritys täysin purjein…
— Ja vanha ahnehtija tulee ansaitsemaan hyvin, uskokaa pois! sanoi
Manning vihellellen.
— Taitaisi olla kannattavaa sijoittaa siihen rahoja? virkkoi Aatami varovasti.
— Onpa niinkin, sen lupaan! vastasi Manning nauraen. Mutta siinä tapauksessa täytyy kiirehtiä.
— Tiedättekö, miten voisi saada muutamia osakkeita? uteli Aatami.
— Tiedän kyllä, vastasi Manning, se juuri on meidän liikkeemme.
Ja niin tapahtui, että eräs kaupunkilainen herra osti vanhan Wyckmanin farmin, ja pesänselvitysmiehet tulivat juhlalliselle käynnille Efraimin luo, antoivat kolme ihka uutta tuhannen dollarin seteliä ja veivät mukanaan irtisanotun kiinnityksen. Ja ukko istui, vapisi ja piti kädessään koko elämänsä aikana syntyneitä säästöjä tehden vastaväitteitä kahden vanhimman poikansa innokkaille suunnitelmille.
— Mutta, Aatami, sehän on uhkapeliä! huomautti hän.
— Ei lähimainkaan! huudahti Aatami. Ei se ole enempää uhkapeliä, kuin jos minä ostaisin hevosen siksi, että tiedän kevääksi tulevan puutteen hevosista. Se on vain liikeneroa!
— Mutta nuo pullotehtaathan tekevät olut- ja viskypulloja! huudahti ukko. Onko teistä oikein, että me hankimme rahoja semmoisilla keinoilla?
— Ne valmistavat kaikellaisia pulloja, sanoi Aatami; mitä ne sille mahtavat, mihin tarkoitukseen pulloja käytetään.
— Sitäpaitsi, virkkoi Dan mestarillisella valtiotaidolla, tulevat ne kohottamaan pullojen hintaa ja siten saattamaan niitten hankkimisen vaikeammaksi.
— Wall Streetin varrella on menetetty rikkauksia, sanoi isä. Emme voi tietää, miten tämän asian laita on.
— Mutta nyt meillä on hyvä tilaisuus päästä osakkaaksi liikkeeseen.
Sellainen tilaisuus ei tarjoudu kahta kertaa ihmisen elämässä.
— Lue tämä kiertokirje! lisäsi Dan. Jos me annamme tämän tilaisuuden päästä käsistämme, ansaitsisimme joutua elinikäisellä maissin puhdistamisella taittamaan selkämme.
— Tällaisia syitä esitettiin. Vanha Efraim ei milloinkaan ollut edes ajatellut taittunutta selkää maissin puhdistamisen yhteydessä. Mutta tässähän oli kysymys suuresta, nelitoistamiljoonaisesta pullotrustista, jonka omaisuuden väitettiin nousevan kahteenkymmeneenviiteen miljoonaan, tarkastusoikeudesta erääseen maan suurimpaan teollisuudenhaaraan — ja osakkeista, jotka vallan helposti yhtenä ainoana viikkona saattoivat nousta sataanviiteenkymmeneen dollariin!
— Pojat, sanoi ukko synkästi, minä en tahdo olla teidän tiellänne.
Ja jos olette niin halukkaita ryhtymään asiaan…
— Kyllä olemme! huudahti Aatami.
— Mitä sinä sanot, Samuel? kysyi isä.
— En tiedä, mitä minun pitäisi sanoa, vastasi Samuel. Minusta on kolmetuhatta dollaria suuri rahasumma. Emmekä me minun mielestäni tarvitse enempää.
— Aijotko olla meidän tiellämme? kysyi Aatami.
— En aijo, vastasi Samuel.
Ja niin oli asia ratkaistu. Kun he tulivat ostamaan osakkeita, tehtiin heille omituinen ehdotus: heidän ei tarvinnut, sanottiin, maksaa koko osakkeita, vaan ostaa ainoastaan niitten arvonnousun. Ja tämän ihmeellisen keksinnön vaikutus olisi, että he tulisivat ansaitsemaan kymmenen kertaa enemmän, kuin mitä olivat laskeneet. On näinollen tarpeetonta sanoa, että he ostivat tällä tavalla.
Ja he hankkivat itselleen jokapäiväisen lehden ja lukivat mitä suurimmalla jännityksellä, miten Pullovakuusyhtiön osakkeiden arvo nousi kuudestakymmenestäkolmesta ja yhdestä kahdeksasosasta kuuteenkymmeneenneljään ja yhteen neljäsosaan. Ja sitten, myöhään eräänä iltana tuli vanha Hiram John, paikkakunnan kauppias tuoden sähkösanoman Manning ja Isaacsonilta, jotka ilmoittivat, että heidän täytyi suorittaa osakkeista vielä lisämaksua, "kurssieroa", sillä Pullovakuusyhtiön osakkeiden arvo oli nyt laskenut viiteenkymmeneenkuuteen ja viiteen kahdeksasosaan. He istuivat koko yön miettimässä, mitä tämä mahtoi merkitä ja yrittivät karkoittaa sitä peloittavaa mörköä, jonka olivat huomaavinaan. Seuraavana päivänä lähti Aatami kaupunkiin ottamaan lähempää selkoa asiasta, mutta tapasi maalaiskirjeenkantajan ja palasi takaisin kotiin mukanaan kirje, jossa välittäjät ilmoittivat, että heidän oli täytynyt myydä osakkeet, joitten arvo nyt oli viidenkymmenen alapuolella. Sanomalehdestä löysivät he uutisen, mikä selitti onnettomuuden: vanha Henry Lockman oli äkillisesti kuollut loistavan liikeuransa kukkuloilla ja pörssikeinottelijat olivat heti rientäneet painamaan alas Pullovakuusyhtiön osakkeiden hintaa.
Kolmetuhatta dollaria olivat siis poissa. He tarvitsivat kolme päivää oikein ymmärtääkseen asian; se oli siinä määrin uskomatonta, että heidän täytyi kirjoittaa välittäjille, joilta saivat vielä yhden kirjeen, jossa nämä mustalla valkealla vakuuttivat, ettei ollut ainoatakaan dollaria heidän rahoistaan jälellä, niin ettei mikään väärinkäsitys siinä asiassa enään voinut tulla kysymykseen. Aatami raivosi ja kiroili kuin hullu, ja Dan poissa suunniltaan vakuutti menevänsä kaupunkiin ja ottavansa hengen Manningilta. Mitä vanhaan Efraimiin tulee, niin kirjoitti hän kirjeen, jossa ilmaisi syvintä suruaan ja samalla ankarinta suuttumusta, mutta Manning vastasi kylmän kohteliaasti selittäen, ettei hänellä ollut mitään tekemistä asian kanssa, että hän oli ollut välittäjä ja ostanut määräyksen mukaan sekä ettei hän ollut voinut edeltäpäin tietää Lockmanin kuolemasta. "Muistanette minun varoittaneen teitä", kirjoitti hän, "markkinain epävarmuudesta ja vaarasta, jolle antauduitte alttiiksi". Efraim ei voinut muistaa mitään sentapaista, mutta sitävastoin ymmärsi hän täysin hyvin, ettei tässä enään mikään auttanut.
Samuel ei paljoa välittänyt rahaosuutensa menettämisestä, mutta sitä enemmän isän surusta, joka oli kauhea nähdä. Kova isku melkein tappoi vanhuksen; hän näytti tämän viikon ajalla vanhentuneen kymmenen vuotta ja riutui talven kuluessa yhä. Keväämmällä vilustui hän ja joutui vuoteeseen; hän sai keuhkotulehduksen, ja ennenkuin osattiin aavistaakaan, oli hän poissa.
Hän lähti etsimään Samuelin äitiä. Tämän hän kuiskasi puristaessaan Samuelin kättä, ja Samuel tiesi sen todeksi, jonka vuoksi ei ollutkaan syytä valittaa. Hän häpesi kauheita yksinäisyyden ja pelon tunteita, jotka häntä ahdistivat; hän polki ne jalkojensa alle, kuivasi kyyneleensä ja pakottautui itsensä näyttämään iloiselta — liiankin iloiselta, arvelivat Aatami ja Dan, jotka enemmän välittivät naapurien ajatuksista kuin Samuelin ihmeellisestä uskonnosta.
Poika oli paljon miettinyt, ja hautauksen jälkeen kutsui hän kokoon perheneuvoston.
— Rakkaat veljeni, sanoi hän, tämä farmi on liian pieni kolmelle miehelle. Dan aikoo jo mennä naimisiin ja emmehän voi kaikki asua täällä iankaiken. Kyllä Manning sanoi oikein…
— Minä en halua kuulla, mitä se roisto sanoi! murahti Aatami.
— Mutta sillä kertaa hän oli oikeassa. Ihmiset tahtovat itsepäisesti pysyä maaseudulla, jakavat maat ja köyhtyvät yhä. Olen senvuoksi päättänyt lähteä tieheni. Menen kaupunkiin ja koetan pyrkiä siellä eteenpäin.
— Mitä voisit sinä tehdä kaupungissa? kysyi Dan.
— En tiedä. Aijon tehdä parhaani. Tarkoitukseni ei ole asettua Wall
Streetille rikkauksia kokoamaan.
— Älä yritä olla sukkela! murahti Dan. Mutta Samuelin tarkoitus ei ollenkaan ollut tehdä pilaa.
— Aijon tehdä työtä, sanoi hän. Olen nuori ja voimakas, enkä pelkää työntekoa. Aina kai jotakin työtä saa, ja silloin työskentelen ahkerasti ja hankin itselleni tietoja päästäkseni eteenpäin mailmassa. Olen lukenut pojista, jotka niin ovat tehneet.
— Ei ole huonosti ajateltu, selitti Aatami.
— Yritä vaan, sanoi Dan.
— Ainoa vaikeus on, alkoi Samuel arvellen, että minun täytyy saada vähän rahaa päästäkseni alkuun.
— Hm! sanoi Aatami. Tässä talossa on niukasti rahoja.
— Kuinka paljon tarvitset? kysyi toinen.
— Niin, sanoi poika, tarvitsen siksi paljon, että voin tuntea itseni turvatuksi. Silloin, minä sanon teille, että jos lähden, niin pysyn myös poissa siksi kun olen onnistunut. En aijo käyttäytyä niin kuin lapsikakarat.
— No mutta miten sinä saat rahat? oli seuraava kysymys.
— Minun mielestäni me voimme tehdä kaupan — minä myyn teille farmiosuuteni.
— Et voi myydä osuuttasi, sanoi Aatami terävästi. Ethän sinä ole täysi-ikäinen.
— Olkoonpa niin, virkkoi Samuel; mutta joka tapauksessa tunnette minut tarpeeksi tietääksenne, että minä, jos meidän välillämme kauppa syntyy, en milloinkaan tule vaatimaan sitä purettavaksi. Voitte luottaa siihen, etten koskaan tule takaisin teitä siitä soimaamaan.
— Toivon niin, sanoi Aatami arvellen, mutta et voi olla varma…
— Miten paljon olet odottanut saavasi? keskeytti Dan.
— Sata dollaria.
— Aatami ja Dan vaihtoivat pikaisen silmäyksen.
— Täällä on kauhea puute rahasta, virkkoi Aatami.
— Se on kyllä totta, huomautti Dan, mutta… Lähden huomenna kauppalaan katsomaan, mitä voisin tehdä.
— Dan teki niin, kuin oli sanonut, lähti aamulla ja palasi illalla. Uusi perheneuvottelu pidettiin. Dan otti esille kahdeksan uutta kymmenen dollarin seteliä.
— Tässä on kaikki, minkä olen saanut haalituksi kokoon, sanoi hän.
Olisi ikävä, elleivät ne riittäisi…
— Niitten täytyy riittää, vastasi Samuel.
— Sitten otti veli esille pitkän asiakirjan, mikä näytti hyvin kunnianarvoiselta. Samuel oli liian kohtelias edes lukemaan sitä, vaan umpimähkään allekirjoitti sen, ja niin oli kauppa valmis. Jo samana yönä kääri Samuel vähät matkatavaransa sanomalehtineen, ja ennen auringon nousua lähti hän etsimään.
III. Kun Samuelin piti kulkea vapaamatkustajana junassa.
Hän kulki mytty olalla ja kahdeksankymmentä dollariaan lujasti kiinnitettynä nuppineulalla povitaskuun. Niitten alla tykytti hänen sydämensä kiivaasti ja voimakkaasti. Hän oli nuori ja vapaa, tie oli hänelle avoinna, loppumattomat seikkailut kutsuivat häntä. Jokainen pyhiinvaelluskertomus, jonka hän oli lukenut, teki asian yhä jännittävämmäksi, ja hän seisahti vuorenharjanteelle tarkastellen isänsä vanhaa taloa, hän huiskutti kättään, kääntyi ja alkoi vaelluksensa.
Hevonen tarvittiin auraa vetämään, jonka vuoksi Samuel käyden kulki tuon peninkulman pituisen taipaleen kauppalaan. Täällä pääsi hän postin matkassa pienelle yksinäiselle asemalle. Hänen olisi ollut odotettava kolme tuntia seuraavan junan tuloa, jonka tähden hän päätti säästää 15 senttiä kävelemällä seuraavalle asemalle. Matkan pituus ei Samuelille nykyään suuria merkinnyt.
Kun hän oli päässyt puolitiehen, näki hän tulen pienellä aukeamalla radan vieressä, ja tulen ääressä istui nuori mies rusketuttaen leipää puutikun kärjessä.
— Halloo! huudahti hän. Näyttää olevan kiire.
— Niin on, sanoi Samuel.
Mies ei ollut häntä juuri paljoa vanhempi, mutta hänen vaatteensa olivat likaiset ja hänellä oli pilaantuneet ja irvistelevät kasvot.
— Ette suinkaan ennen ole ollut mukana tämänlaisessa työssä, sanoi hän.
— Missä työssä? Toinen nauroi.
— Minne matka?
— New-Yorkiin.
— Käydenkö koko matkan?
— Ei, vastasi poika varovasti. Menen käyden vain seuraavalle asemalle saakka.
— Ymmärrän! Mitä maksaa sitten junakyyti?
— Kuusi ja kolmekymmentäseitsemän, luulisin.
— Hm! Ja onko teillä rahat?
— On vastasi Samuel näyttämättä vähääkään ylpeältä.
— Jaa, mutta teillä ei ole niitä kauvan, jos jatkatte tuollaista elämää, huomautti vieras. Miksi ette kulje ilmaiseksi?
— En ymmärrä, mitä tarkoitatte, sanoi Samuel.
— Niin, katsokaas, vain hölmöt maksavat rautatielipun. Tähän tulee pian tavarajuna, joka pysähtyy vesitornin luo aivan tähän läheisyyteen. Miksette hyppää siihen?
Samuel epäili.
— Sellaiseen tekoon en mielelläni tahdo olla osallisena, sanoi hän.
— Tulkaa tänne istumaan, sanoi vieras.
Hän tarjosi kappaleen ruskeasta leivästään, ja Samuel otti sen vastaan kohteliaisuuden vuoksi. Nuori mies oli kolmentoistavuotiaana karannut koulusta ja sitten kulkenut kautta koko Yhdysvaltojen eläen maaseudun kustannuksella. Hän tuli nyt Meksikosta, jossa oli viettänyt talvea. Ja kuunnellessaan kertomusta hänen seikkailuistaan, ei Samuel voinut olla ajattelematta, kuinka suuri osa kuusi ja kolmekymmentäseitsemän on kahdeksastakymmenestä. Ja koko tällaisen summan voi ansaita yhtenä ainoana päivänä.
— Tule nyt! kehoitti nuori maankiertäjä, ja he kävelivät rataa kohden. Tavarajuna antoi merkin jarruttamiseen kauempana ylämäessä. Samuelin sydän tykytti mielenliikutuksesta.
He ryömivät pensasten peitossa radan viereen vesitornin lähistölle. Mutta juna ei pysähtynytkään vettä ottamaan, vaan hiljensi vaan vauhtiaan käänteen varalta ja vyöryi kohisten eteenpäin Samuelin mielestä hirveällä vauhdilla.
— Hyppää! huudahti maankiertäjä ja juoksi rataa kohden. Hän hyppäsi, tarttui kiinni vaunuun ja seurasi junan mukana puoleksi tomupilven peitossa.
Samuelin hermot pettivät. Hän odotti vaunun toisensa jälestä kulkiessa hänen ohitseen. Mutta lopuksi sai hän päättäväisyytensä takaisin. Kyllä hän, jos kukaan, uskalsi. Samuel häpesi pelkoaan.
Hän syöksähti seisoalleen lähtien juoksemaan. Ohitse kulki tyhjä tavaravaunu, jonka ovet olivat avoinna. Samuel hyppäsi ja onnistui tarttumaan kiinni oven syrjään. Juna kiskaisi hänet mukaansa niin voimakkaasti, että hän heti kadotti tuen jalkojensa alta ja kädet olivat heltiämäisillään. Tomu hänet melkein tukahutti, mutta hän piteli epätoivoisesti kiinni ja onnistui käsivoimin kohottamaan itseään. Pian sen jälkeen makasi hän läähättäen ja vavisten vaunun lattialla. Hän oli matkalla kaupunkiin.
Hetken päästä alkoi Samuel ajatella ja tuntea omantunnon tuskia. Hän matkusti ilmaiseksi, mutta eikö tämä todellisuudessa ollut samaa kuin varastaminen? Ja olisiko isänsä hyväksynyt hänen menettelyään? Hän oli alkanut vaelluksensa lankeemalla kiusaukseen! Ja tämä tapahtui sellaisen nuorukaisen neuvosta, joka ylpeili siitä, että joi ja varasti! Jo se että hän teki itselleen tuollaisia kysymyksiä, oli kylliksi Samuelille, ja hän päätti kaupunkiin tultuaan ensi työkseen mennä rautatien matkalipputoimistoon kertomaan, mitä oli tehnyt, ja maksamaan matkansa.
Noin tunnin kuluttua pysähtyi juna ja Samuel kuuli jonkun käyden lähestyvän. Hän piiloutui vaunun nurkkaan, sillä hän häpesi olla siellä. Joku pysähtyi vaunun viereen ja työntöovi sulkeutui, minkä jälkeen askeleet taas etenivät. Kuului kolinaa ja vihellystä, niinkuin vaunuja vaihdettaissa, sitten lakkasivat nämäkin äänet ja hiljaisuus vallitsi.
Samuel odotti tunnin verran, mutta viimein tuli hän levottomaksi, nousi ja tarkasti ovea. Se oli lukossa.
Poika pelästyi. Hän istuutui miettimään asiaa.
— Nähtävästi saan olla lukon takana New-Yorkiin asti, ajatteli hän.
Mutta miksi ei vaunu kulje?
— Ehkä olemme sivuraiteella odottamassa matkustajajunan sivuuttamista, oli hänen seuraava ajatuksensa.
Ja suuttumuksella hän ajatteli, että sitä junaa hän olisi saanut seurata. Mutta kun tunti toisensa jälkeen kului, eikä vaunu ollenkaan osottanut liikkumishalua, heräsi hänessä pelottava aavistus: ehkä vaunu oli jätetty pois junasta — sivuraiteelle!
Pari kolme junaa meni sivutse, ja joka kerta Samuel oli tuskallisessa odotuksessa. Mutta ne eivät pysähtyneet. Jälleen tuli hiljaisuus, ja hän istui pimeässä, odotti, ihmetteli ja pelkäsi.
Hän ei voinut tietää ajan kulumista, ja aivan varmaan muodostui jokainen tunti tässä asemassa iankaikkisuudeksi. Väliin nousi hän kävelemään edestakaisin kuin petoeläin häkissään, väliin laskeutui hän makaamaan oven viereen heristäen korviaan kuullakseen jotakin ääntä, sillä hän pelkäsi jonkun voivan kulkea ohitse, ilman että askeleet kuuluisivat paksujen vaununseinien lävitse.
Vähitellen tuli hänen nälkä ja hän rupesi syömään niukasta ruokavarastostaan. Sitten, alkoi häntä janottaa, mutta vettä ei ollut.
Hänen mielensä levottomuus kasvoi. Ei ollut leikin asia olla suljettuna vaunuun, kuka tietää kuinkakin yksinäisellä paikalla, ja kärsiä janoa. Hän hypähti seisomaan ja alkoi mielettömästi kolkuttaa ja potkia ovea. Mutta pian hän siihen väsyi, laskeutui jälleen lattialle pitkälleen ja vapisi osaksi pelosta, osaksi kylmästä. Ilma alkoi kylmetä, niin että Samuel tiesi yön alkavan. Täällä vuorilla palelti vielä öisin.
Tuli vieläkin juna, tavarajuna, minkä seikan Samuel voi päättää sen raskaasta käynnistä ja ajasta, minkä se tarvitsi ohitse ehtiäkseen. Hän potkasi ovea ja kiljui, mutta huomasi pian, että oli hyödytöntä huutaa tuollaisessa metelissä.
Jano vainosi häntä yhä pahemmin. Hän koetti olla sitä ajattelematta, mutta ainoana tuloksena tästä yrityksestä oli, että ajatukset tähän asiaan yhä enemmän kiintyivät ja jano tuli yhä voimakkaammaksi. Hän teki itselleen kysymyksen, kuinka kauvan voidaan elää ilman vettä, ja kun kidutus yhä paheni, alkoi hän uskoa kuolevansa. Hän oli myös nälissään, joten hän alkoi miettiä, kumpi oli pahempi ja kumpaan pikemmin voisi kuolla, nälkään vaiko janoon. Hän oli kuullut, että kuolevat ihmiset muistivat koko kuluneen elämänsä, ja niinpä hänkin alkoi muistella omaa elämäänsä omituisella eloisuudella. Erittäinkin muisti hän kaikki tekemänsä rumat teot, ja näihin kuului myöskin tämä rautatiematka, josta nyt tuli rangaistus.
Mutta hänen ajatustensa toinenkin puoli oli toimessa. Se teki suunnitelmia ja etsi. Hän ei voinut kuolla tänne kuin rotta satimeensa! Täytyi päästä pois.
Hän tutki jokaisen neliötuuman alan vaunun lattiasta, katosta ja seinistä. Mutta ei ollut ainoatakaan irtainta lautaa, ei edes säröä, vaunu oli aivan uusi. Ja se tuotti hänelle toisen pelottimen: hänen täytyi tukehtua kuoliaaksi jo ennen, kuin hän kuoli nälkään. Hän alkoi tuntea heikkoutta ja päänkipua.
Olisipa hänellä vaan veitsi. Hän voisi sillä kaivaa ilmareijän, sitten ehkä laajentaa sitä ja repiä laudan irti seinästä. Lattialta hän löysi naulan, jolla alkoi lyödä seiniin, löytääkseen ohuen paikan. Mutta seinät olivat kaikkialta paksut, miten paksut, siitä ei hänellä voinut olla aavistustakaan. Hän alkoi naulalla koettaa repiä lautoja.
Sillä aikaa nälkä ja jano rupesivat häntä yhä enemmän vaivaamaan. Aina pitkien väliaikojen päästä hän hellitti työstään, kun juna jyristen vyöryi ohitse tai kun hän luuli kuulevansa muuta ääntä. Silloin jyskytti hän seiniä ja huusi, kunnes äänensä tuli käheäksi ja alkoi sitten jälleen jatkaa lautojen repimisyrityksiään.
Tätä jatkui pitkät ajat, ainakin pari vuorokautta. Ja Samuel oli pahoinvoipa ja heikko ja hengitti raskaasti, kunnes viimein luuli huomaavansa, että ohitsekulkeva juna piti pienempää melua ja että vaunun täriseminen väheni. Juna valmistautui pysähtymään.
Hän hypähti seisaalleen ja alkoi jyskyttää. Mutta sitten hän huomasi, että hänen täytyi rauhoittua, täytyi säästää voimiaan, siksi kuin juna todella oli pysähtynyt. Mutta jos se heti kohta lähtisi taas liikkeelle? Hän alkoi jälleen jyskyttää ja huutaa kuin hullu.
Juna pysähtyi, ja tuli hiljaisuus, sitten kuului ääniä, jotka osottivat vaunuja yhdistettävän, ja koko ajan jatkoi Samuel potkimistaan vaunun seiniin. Hän oli aivan nääntynyt ja epätoivoinen, kun yht'äkkiä ulkopuolelta kuului kumea huuto:
— Halloo!
Hetkeen aikaan ei Samuel voinut puhua. Sitten hän huusi:
— Auttakaa! Auttakaa!
— Mikä hätänä? kysyi ääni.
— Olen suljettu tänne sisälle! huusi Samuel.
— Kuinka olette joutuneet sinne?
— Minut sulettiin tänne erehdyksessä. Olen puolikuollut.
— Kuka olette?
— Matkustin vaunussa.
— Oletteko maankiertäjä? Se on oikein teille. Voitte olla siellä edelleenkin.
— Ei, ei! huusi poika hurjasti peloissaan. Olen melkein nälkään kuollut — olen ollut täällä neljä päivää. Jumalan nimessä päästäkää minut ulos — en enään koskaan näin tee.
— Jos lasken teidät ulos, sanoi ääni, niin on minun velvollisuuteni antaa pidättää teidät.
— Hyvä on! huusi Samuel — tulkoon mitä tahansa, mutta älkää jättäkö minua tänne.
Syntyi hetken hiljaisuus.
— Onko teillä rahoja? kysyi ääni.
— Minulla on.
— Älkää sitten huutako noin hirveästi. Paljonko teillä on?
— Mitä?
— Minä kysyn, paljonko teillä on.
— Minulla on kahdeksankymmentä dollaria.
— Hyvä on! Antakaa ne minulle, niin lasken teidät ulos.
Kuinka epätoivoinen Samuelin asema olikaan, niin saattoi tämä vaatimus hänet kumminkin epäilemään.
— En voi antaa teille kaikkia rahojani, huusi hän.
— Vai niin! Jääkää sitten sinne.
— Ei, ei! kiljui Samuel. Odottakaa! Antakaa minun pitää vähän!
— Annan teidän pitää viisi dollaria, sanoi ääni. Suostutteko?
Kiirehtikää!
— Olkoon menneeksi, sanoi Samuel heikosti, annan teille rahat.
— Mutta muistakaa, ettette tee tyhmyyksiä!
— En, en, laskekaa minut vaan ulos!
— Kolautan teitä kalloon, jos yritätte vehkeillä, murisi ääni. Ja poika seisoi vavisten, kun telkeä kohotettiin ja ovi työnnettiin auki. Lyhdyn valo tulvasi sisään oviaukosta ja sokaisi hänen silmänsä.
— Rahat esiin! komensi vieras astuen varovaisuuden vuoksi vähän syrjään.
— Kyllä, virkkoi Samuel, avaten neulan, jolla tasku oli sulettu.
Mutta en näe laskea rahoja.
— Kiirehtikää! Minä lasken.
Samuel veti esiin setelipakan, ahneet sormet sieppasivat sen, valo katosi ja kuului poistuvien juoksuaskelten ääntä.
Samuel ei hetkeen aikaan ymmärtänyt asemaa.
— Antakaa minun viisidollariani! ulvoi hän, työnsi oven kokonaan auki ja hyppäsi ulos. Hän ehti enään näkemään varjon, joka lyhtyineen katosi radalla seisovien vaunujen joukkoon.
Samuel syöksyi varjon jälkeen, kompastui johonkin esineeseen ja tuupertui pääedellä ojaan. Kun hän taas pääsi jaloilleen, alkoi pitkä vaunujono lähteä liikkeelle, eikä lyhdynvaloa näkynyt enään missään.
IV. Ilman työtä ja rahaa.
Rahat olivat poissa, mutta Samuel kärsi niin paljon janosta ja nälästä, ettei hän joutanut muusta välittämään. Sitten muisti hän olevansa täällä autiolla paikkakunnalla ja että oli juna lähdössä pois. Jos hänen täytyisi jäädä tänne, saisi hän ehkä vielä nähdä nälkää.
Hän juoksi poisvierivää junaa kohden, tarttui tavaravaunun rautaportaisiin ja nousi niitten päälle. Hetken kuluttua kiipesi hän vaunun katolle, mutta siellä puhalsi kylmä tuuli, hän ei voinut olla siellä, joten hänen täytyi jälleen laskeutua alas. Vasta nyt muisti hän, että oli unohtanut tavarakääreensä tyhjään rautatievaunuun.
Onneksi juna tunnin kuluttua hiljensi vauhtiaan, ja kun Samuel kurkisti ulos, näki hän valoa junan edessä. Myöskin ympäristöllä oli valoja, joten Samuel ymmärsi, että oli tultu suureen kaupunkiin. Päivä alkoi sarastaa idässä, ja rakennusten varjot heikosti häämöttivät.
Samuel laskeutui junasta ja lähti varovasti astelemaan asemalle, sillä hän oli sekä kangistunut että heikko.
Asemahuoneessa paloi tuli. Hän katsoi ikkunasta sisään ja näki miehen istuvan pulpetin ääressä ja kirjoittavan ahkerasti. Samuel koputti ovelle.
— Astukaa sisään! kehoitti ääni, ja Samuel astui huoneeseen.
— Anteeksi, voisinko saada vähän vettä? pyysi hän.
— Tuolla nurkassa on, sanoi kirjoittaja tuskin kohottaen katsettaan paperista.
Huoneen nurkassa oli vesiastia, ja Samuel oi. Vesi maistui suloiselta, ja Samuel joi niin paljon kuin jaksoi.
Sitten hän odotti hetkisen.
— Pyydän anteeksi, alkoi hän varovasti.
— Mitä on asiaa? kysyi kirjoittaja.
— Olen melkein nälkään kuollut, en ole saanut ruokaa pitkään aikaan.
— Vai niin! sekö oli asiana! Ulos täältä!
— Ymmärrätte minua väärin, virkkoi Samuel masentuneena.
— Ulos! huusi mies. Tuo ei onnistu täällä. Tänne ei saa tulla kerjäläisiä!
Kerjäläisiä. Sana sattui Samueliin kuin piiskan isku.
— En ole kerjäläinen! kiljui hän. Minä… Hän jätti lauseensa kesken. Hän oli sanomaisillaan: aijon maksaa.
Hän astui ulos tuntien polttavaa häpeää, ja hän teki päätöksen, että miten tahansa hänen kävisikään, niin ei hän milloinkaan kerjäisi, ei ainoakaan ruokapala saisi joutua hänen suuhunsa, ennenkuin hän sen oli rehellisesti ansainnut.
Rautatieaseman lähellä oli tori ja leveä katu, jota pitkin kulki raitiotie. Samuel kulki katua myöten, ja kun hän tunsi väsymystä ja näki pimeän porttikäytävän, meni hän sinne ryömien erääseen nurkkaukseen. Siellä makasi hän hetkisen puolinukuksissa, ja hänen noustessaan ylös oli jo selvä päivä, ihmisiä kulki ohitse.
Hän joi lisää vettä eräästä kaivosta ja tunsi voivansa paremmin. Sitten kulki hän erästä sivukatua pitkin. Muuan mies oli juuri avaamassa puotiaan. Ikkunassa oli ruokaa — hedelmiä ja leipää — ja silmäys siihen saattoi hänet tuntemaan mitä voimakkainta nälän tunnetta. Mutta hän pyysi vain työtä, ja mies pudisti päätään.
Samuel jatkoi matkaansa. Hän tuli erään varastohuoneen luo, jossa joukko miehiä paraillaan oli vaunuja täyttämässä. Siellä varmaankin oli työtä!
Hän kääntyi erään paitahihoillaan olevan työnjohtajan puoleen, joka oli kovassa touhussa.
— Kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa teille ei? rähähti mies.
— Ettehän te koskaan ole minulle sellaista sanonut, huomautti Samuel vakavasti.
— Menkää tiehenne! kehoitti mies. Teitä tulee tänne sellainen joukko, ettei teihin kukaan jouda huomiota kiinnittämään.
Tuleeko sellainen joukko! Samuel muisti äkkiä, että hän kadulla oli tavannut joukon köyhän näköisiä miehiä. Etsivätkö ne kaikki työtä onnistumatta saamaan minkäännäköistä? Ehkäpä useimmat niistä keräsivätkin, mutta turhaan.
Samuel jatkoi matkaansa mieli mitä kauneimman epätoivon painostamana. Hän tuli etukaupunkeihin ja kuulusteli työtä, mutta kukaan ei tarvinnut auttajaa. Kello oli nyt 12 päivällä, ja ihmiset söivät puolipäiväistään. Samuelin sieramiin tunki ruuan tuoksu avoimista ovista. Hän palasi takaisin kaupunkiin, sillä hän ei enään jaksanut kestää.
Hän huomasi yhä heikontuvansa ja tunsi kauheata pelkoa. Pian ei hän enään kykenisi työhön!
Samuelista oli outoa, että ihminen voi kuolla nälkään keskellä sivistynyttä yhteiskuntaa. Hän voi sitä tuskin uskoa ja tunsi sellaista mahdollisuutta ajatellessaan päänkipua. Miten tämä tuleekaan päättymään?
Annetaanko hänen laskeutua kadulle kuolemaan. Tai oliko erityinen paikka, jonne nälkäiset ihmiset menivät kuolemaan?
Siten kului päivä ilman, että Samuel löysi enempää työtä kuin ruokaakaan. Muutamat neuvoivat häntä jättämään kaupungin; se ei ollut oikea paikka työn etsijälle, selittivät he. Nähtävästi oli kaupungissa jokin hullusti, mutta ihmiset eivät pysähtyneet hänelle sitä sanomaan.
Tämä oli ensimmäinen suurkaupunki, jossa Samuel oli ollut, ja tavallisissa oloissa olisi hän katsellut sitä ihmetyksellä ja ihailulla. Hän kulki suurten tiili- ja kivirakennusten, raitiotievaunujen, ruiskuhuoneitten ja monien muitten ihmeellisten laitosten ohitse.
Sitten tuli hän terässillalle ja kulki virran ylitse. Katu muuttui yhä leveämmäksi. Samuel laahusti mäkeä ylös ja oli nyt sirpalekivillä lasketulla käytävällä, jonka kummallakin puolella kasvoi puita. Niitten välistä vilkkuivat komeat talot. Täällä asui nähtävästi rikasta väkeä, ja ihmetellen töllisteli Samuel kaikkea tätä komeutta. Hän tuli suurelle "maatilalle", jota ympäröi kymmentä jalkaa korkea rauta-aita ja komea puutarha. Siellä oli ihanasti viheriöiviä ruohokenttiä ja ylvästellen astuvia riikinkukkoja ja herraskartanorakennus valkoisine pilareineen.
Sitten muistutti nälkä taas olemassaolostansa Samuelia. Varmasti täytyi kaiken tämän rikkauden ja loiston keskellä olla hänelläkin jotain toivoa. Hän asteli taloa kohden, mutta ei ollut vielä päässyt puolitiehenkään, ennenkuin kukkia hoitava mies hänet huomasi ja lähti vastaan.
— Mitä sinulla on täällä tekemistä? huusi hän, ennenkuin Samuel oli ennättänyt lähellekään.
— Etsin työtä, alkoi Samuel.
— Tahdotko päin silmiä! kiljui mies. Kuinka uskallat tulla tänne tuolla tavalla?
— Mitä pahaa tässä sitten on? kysyi poika ihmeissään.
— Tiehesi maankiertäjä! huusi mies. Samuel kääntyi ja poistui nopeasti. Maankiertäjä!
Hän tuli nyt ensi kertaa heittäneeksi silmäyksen vaatteisiinsa, jotka putoamisen johdosta ojaan olivat saviset. Myös kasvot ja kädet olivat likaiset, hiukset pörrössä ja koko hänen ulkonäkönsä vähemmän sopiva työn etsijälle. Joka tapauksessa ei tämä osa kaupunkia ollut oikea paikka työn etsimiselle, jonka vuoksi Samuel palasi samaa tietä takaisin.
Hämärä oli laskeutunut kaupungin ylitse ja myymälöitä alettiin sulkea. Pian olivat ne kiinni kaikkialla. Ja yöllä, sen tunsi Samuel, olisi hänen loppunsa tuleva. Tämä saattoi Samuelin epätoivoon.
Hän kiirehti sisälle ensimäiseen valaistuun paikkaan, minkä näki.
Se oli kapakka, ja huone oli tyhjä lukuunottamatta valkopukuista miestä myymäläpöydän takana.
— Minä en ole kerjäläinen! huusi Samuel.
— Mitä käskette? sanoi mies.
— Sanon, etten ole kerjäläinen. Tulen takaisin ja maksan teille.
Olen nälkään kuolemaisillani, minun täytyy saada jotakin syötävää.
— Saakeli soikoon, nuori ystävä! huudahti kapakoitsija. Te ymmärrätte esittää asianne. Teistä olisi pitänyt tulla näyttelijä. Tulkaa lähemmäksi ja pistelkää suuhunne!
— Mitä! sopersi Samuel hämillään.
— Syökää! kehoitti mies viitaten ruokia. Ehkä nyt ymmärrätte.
Samuel kääntyi ja näki pöydällä joukon ruokia. Hän hyökkäsi niihin käsiksi. Ensimäistä suupalaa pureskellessa valtasi hänet jonkullainen hulluus, ja hän ahmi kuin villipeto.
Hän jatkoi sitä muutamien minuuttien ajan, ja kapakoitsija katseli uteliaana, kunnes viimein huomautti:
— Tiedättekö, luulen, että nyt on paras lopettaa.
— Mitä? virkkoi Samuel ottaen lisää ruokaa.
— Sanon, että lopettakaa nyt. Itsenne tähden. Näen, että olette puhuneet totta, eikä pieni pysähdys vahingoittaisi teitä.
Samuel tuijotti kaipauksella ruokaan ja toivoi vielä saavansa sitä kätensä täyteen.
— Tulkaapa tänne juttelemaan! kehoitti kapakoitsija. Missä te olette ollut?
— Minut sulettiin tyhjään tavaravaunuun.
— Hm! Sepä tavatonta! No, miten kauvan olitte sinne sulettuna?
— Mikä päivä tänään on?
— Perjantai.
— Minut sulettiin siihen rotanloukkuun keskiviikkoaamuna. Minusta aika tuntui pitemmältä.
— Olihan se jo tarpeeksi pitkä, huomautti kapakoitsija.
— Jouduin ryöstön uhriksi. Eräs mies vei rahani, jatkoi Samuel. Sitten tunsi hän taas samaa häveliäisyyttä kuin aikaisemminkin ja lisäsi: Älkää luulko minua kerjäläiseksi. Tahdon tehdä työtä ja maksaa rehellisesti.
— Hyvä on, sanoi kapakoitsija, älkää huolehtiko siitä asiasta.
— Eikö teillä ole annettavana minulle mitään työtä? Eikö ole puita pilkottavana.
— Me emme polta puita.
— Tai jotakin puhdistustyötä? kysyi Samuel katsellen ympärilleen. Huone ei näyttänyt erittäin siistiltä. Minä pesen tämän huoneen lattian.
— Me pesemme aikaisin aamulla, vastasi kapakoitsija.
— Antakaa sitten minun tulla se tekemään, pyyteli Samuel.
— Olkoon menneeksi! Mutta teidän täytyy sitten taas syödä lisää.
— Tulen kumminkin.
— Jos tahdotte seurata neuvoani, niin jättäkää tämä kaupunki.
Lockmanville on epäkiitollinen kaupunki työn etsijälle.
Samuel säpsähti.
— Lockmanville! huudahti hän voiden tuskin saada sanaa suustaan.
— Niin, ettekö tiennyt, missä olette?
— En, en tiennyt. Lockmanville! suurten lasitehtaitten kaupunki?
— Aivan niin.
— Ja täälläkö vanha Henry Lockman asui?
— Kuinka sitä kysytte?
— Ilman aikoja, tai oikeastaan siksi, että isäni sijoitti kaikki rahansa Lockmanin yhtiöön ja menetti ne.
— Saakeli soikoon! huudahti kapakoitsija.
— Eivätköhän ne antaisi minulle täällä jotakin työtä, jos puhuisin niille tuosta asiasta.
— Ehkä — mutta vika on vaan siinä, että koko lasitehdas on sulettu.
— Sulettu! huudahti Samuel ja lisäsi: hänen kuolemansako tähden?
— Ei, se on sulettuna kesäisin, mutta tänä vuonna sulettiin se jo maaliskuussa. Oli huonot ajat.
— Vai niin, sanoi Samuel.
— Siksi käy täällä Lockmanvillessä joukko ihmisiä työtä etsimässä, jatkoi isäntä. Myöskin monet muut tehtaat ovat sulettuna puuvillatehdas käy vain puolella työvoimalla.
— Ymmärrän.
— Ukko Lockmanin tapana oli sanoa, että maassa on liian paljon lasitehtaita, lisäsi isäntä. Ja kun niitten tehtaitten omistajat, jotka hän oli ostanut, perustivat yhä uusia tehtaita, niin voitte ymmärtää, millainen asema on.
Syntyi hetken hiljaisuus.
— Tulen taas huomenaamuna varhain, virkkoi Samuel masentuneena.
— Hyvä on, vastasi isäntä hymyillen ellette vaan unohda lupaustanne.
Kun muutamia kapakkavieraita nyt tuli sisään, lisäsi hän: kiiruhtakaa!
Ja Samuel lähti tiehensä sitäkin mieluisammin, kun huomasi, että koko ajan oli ollut kapakassa, hänen mielestään kauhean syntisessä paikassa.
Hän kulki taas katua pitkin. Oli alkanut hieno ja jäätävä sade. Mitä pitäisi hänen tehdä?
Voimakkaan ruuan vaikutuksesta tunsi hän ruumiissaan lämpöä. Mutta ei kannattanut kävellä ja kastua. Hän kurkisteli porttikäytäviin, ja kun löysi erään pimeän ja tyhjän, laskeutui hän sinne makuulle.
Ulkopuolelta kuului askeleita. Joku mies tuli porttikäytävään, tunnusteli porttia ja kääntyi jälleen pois. Samuel sattui liikuttamaan jalkaansa.
— Halloo! huusi mies. Mikä te olette?
— Minä se vaan olen, vastasi Samuel.
— Ylös! komensi vieras.
Samuel nousi seisaalleen ja luja käsi tarttui hänen kaulukseensa.
— Kuka te olette?
Hänet työnnettiin valoisalle kadulle, ennenkuin ehti saada sanaa suustaan.
— Taas maankiertäjä! murahti ääni; ja Samuel näki kauhukseen, että oli joutunut poliisin käsiin.
— Hyvä konstaapeli, en ole tehnyt mitään pahaa, valitteli Samuel.
— Seuraa mukana! komensi poliisi.
— Mihin? vaikeroi Samuel.
Mutta poliisi kiskoi hänet ilman muuta mukanaan. Silloin valtasi
Samuelin hurja pelko.
— Ette suinkaan aijo vangita minua? kysyi hän.
— Aijon niinkin. Miksi en sitä tekisi?
— Mutta minä en ole tehnyt mitään pahaa! Enhän minä sille mitään mahda, että minä…
Hän yritti tehdä vastarintaa, mutta poliisin valtava koura piteli häntä kauluksesta, niin että hän oli tukehtumaisillaan.
— Pitääkö minun käyttää pamppua? murahti poliisi.
Samuel ei enään vastustellut. Mutta häntä vavistuttivat pelosta ja epätoivosta johtuvat suonenvedontapaiset nyyhkytykset, ja häpeän kyyneleet vierivät hänen poskilleen. Hän joutuu vankilaan!
— Mikä teitä vaivaa? kysyi poliisi hetken kuluttua. Miksi ette ole rauhallinen?
— Teillä ei ole syytä minun vangitsemiseeni, valitti poika. En ole tehnyt pahaa, enkä sille mitään voi. Minulla ei ole asuntoa eikä rahaa, mutta se ei ole minun syyni.
— Tuon voitte sanoa tuomarille, vastasi poliisi.
— Mutta — mutta mitä minä olen tehnyt. Miksi…?
— Vaiti! ärähti poliisi ravistaen vielä kerran kauluksesta. Ja
Samuel vaikeni.
V. Poliisioikeudessa.
Poliisiasemalla istui lihavahko ylikonstaapeli uneliaana tuolillaan.
— Taas irtolainen! sanoi poliisi, ikäänkuin tahtoisi sillä antaa ymmärtää, ettei ylikonstaapelilla ollut mitään erikoista syytä herätä.
— Mitä hän on tehnyt? kysyi tämä kuitenkin.
— Maannut porttikäytävässä, kuului vastaus.