Produced by Tapio Riikonen

PÖRSSIYLIMYS

Erään amerikalaisen miljoonamiehen elämäntarina

Kirj.

UPTON SINCLAIR

Suomentanut H. P.

K. Kaatra, Tampere, 1907.

Vihtori Kososen Kirjapaino, Helsinki, 1907.

I.

Tämä on sivistyneen ihmisen elämäntarina — ei kyhätty unelmista eikä ilmalinnoista, vaan yksinkertaisesta todellisuudesta, joka meitä kaikkialla ympäröi.

II.

Jokaista sananlaskua, jokaista lennokasta sutkausta voitaisiin kutsua innostuskivettymäksi. Ne ovat aikoinaan olleet eläviä sanoja, mielentilan ilmaisuja, ihmissielusta toiseen singahtelevia kipinöitä, joita nyt puheessa käytämme ollenkaan ajattelematta niitten oikeata alkuperää. Kun minun kertomukseni pohjana oleva tapaus ensin tuli tunnetuksi, huomauttivat sanomalehdet heti Robert van Rensselaerin syntyneen "onnenpojaksi."

Tarkempi tutustuminen tähän viimeiseen tapahtumaan vaikuttaviin seikkoihin ei hyödyttäisi meitä ensinkään. Riittää jo kun tiedämme sankarimme maailmaan tulon olleen hänen äidilleen jotenkin epämieluista, varsinkin koska tämä ei ollut ikänään kokenut minkäänlaisia vaikeuksia.

Hänen isänsä, herra Chauncey van Rensselaer oli pääkaupungin korkeimmissa piireissä sangen arvossa pidetty henkilö, jossa yhdistyi kaksi oivaa ominaisuutta: hän oli rikas ja harvinaisen hienosti kasvatettu mies.

Van Rensselaer vanhempi asui upiuudenaikaisessa miljoonapalatsissa, numero viisituhatta neljäkymmentäneljä Viidennen avenyn varrella. Mutta kertomuksemme alussa mainitun epämiellyttävän tapahtuman ajaksi oli hän ottanut pakonsa muutamien lähimpien ystäviensä pariin, jossa koetti kuluttaa aikaansa biljardinpeluulla. Kun sitten vihdoin telefooni kilisi, alkoivat sampanjapullojen korkit paukahdella, ja ystävykset joivat van Rensselaer nuoremman menestykseksi.

Kun isä vähän myöhemmin seisoi himmeästi valaistussa huoneessa katsellen pientä, punasinertävää elävää olentoa, paisui hänen sydämensä ilosta ja ylpeydestä, ja hän lupasi juhlallisesti tehdä Robert van Rensselaerista gentlemanin, isänsä kaltaisen.

Minun täytynee heti huomauttaa sankarini elämänsä alusta saakka kokeneen tavatonta osanottoa sanomalehdistön ja asiaaharrastavan yleisön puolelta. Herra Chauncey van Rensselaer oli rikas mies, New-Yorkin oloihinkin nähden, ja pikku Robert van Rensselaerille hankittiin, ennenkuin itse näitä asioita ollenkaan ymmärsikään, vaatevarasto, jonka väitettiin maksaneen noin seitsemäntoista tuhatta dollaria. Minulla on hallussani kokonainen pinkka sanomalehtiuutisia van Rensselaereista, ja olisin yhtäjaksoisesti julaissut nämät perinpohjaiset kuvaukset säilyttääkseni ne kiitolliselle jälkimaailmalle. Mutta ystävämme Robert van Rensselaer on tällä ajalla ehtinyt tulla jo aikamieheksi. Siksi kiiruhdankin heti muutamia vuosia ajassa eteenpäin. Tapaamme hänet silloin puolikasvuisena poikana, jolla on kaksi opettajatarta, useita opettajia, tallirenki — ja sitäpaitsi kaikki muu palvelus, jota jokainen poika välttämättömästi tarvitsee.

III.

Moni poika on elämänijäkseen pilattu tällaisella hemmottelulla. Meidän täytyy sentähden totuuden nimessä edeltäkäsin sanoa, että Robbie ei koskaan joutunut pilalle, sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan pysyi ikänsä kaiken "kelpo poikana", joka vaan joskus oli pahankurinen ja kiukutteli, silloin, näet, kun ei saanut tehdä kaikkea oman päänsä mukaan.

Muutaman vuoden kuluttua lähetettiin hänet suureen, hienoon oppilaitokseen, koko perheen esirukouksien, tallirengin ja lakeijan seuraamana. Kouluaikana oli hänen hallussaan suuri huoneusto, kaksi hevosta ja koiria, joiden sukujuuret ulottuivat kauvemmaksi taaksepäin kuin hänen omansa. Tällöin opetteli hän polttamaan erityisen hienoja sikareja, pelaamaan pokeria, harrastamaan kilpa-ajoja y.m.s. Ja tällöin hän myöskin, ollessaan juuri aikeissa asettua erääseen maan kuuluisimmista yliopistoista, joutui sangen jännittävään seikkailuun.

Tämä kirja on kuvaus räikeästä todellisuudesta, ja sellaiset menevät aina pikkuseikkoihin saakka kysymyksen koskiessa tämänlaatuisia asioita. Siksipä mainitsemmekin Robbien mielettömästi rakastuneen erääseen kauniiseen, nuoreen tyttöön, joka asui maalla, lähellä koulua; Robbien itsensä olleen nuoren, kauniin, vilkkaan ja hemmotellun; ja että, kun hänen tuli aika jättää koulunsa, karkasi tyttö kotoaan ja seurasi rakastettuaan kaupunkiin; että molemmat nuoret viettivät pari kuukautta ilossa ja humussa; että he näitten kuukausien kuluttua joutuivat kaikenlaisiin rettelöihin; että Robbie juuri oli aikeissa naida tytön; mutta, että ukko van Rensselaerin uteliaisuus oli herännyt niitten suurenpuoleisten vaatimusten johdosta, joita poika viime aikoina oli alkanut tehdä hänen kukkaronsa suhteen; ja vihdoin, että herra Chauncey van Rensselaerin ja herra Robert van Rensselaerin välillä tapahtui yhteentörmäys edellisen työhuoneessa.

— No, Robbie, sanoi isä, kuinka kauvan tällaista juttua on kestänyt?

— Noin vuoden ajan, vastasi Robbie katsellen alas lattiaan.

— Vuoden? Hm! Miksi et heti sanonut minulle, kun jouduit pulaan?

— Minä — minä en voinut.

— Poikain ei tietysti koskaan pitäisi ryhtyä sellaisiin hommiin, sanoi isä, mutta kun onnettomuus kerran oli tapahtunut, olisi sinun velvollisuutesi ollut puhua siitä minulle. Sinä aijot nyt siis mennä naimisiin?

— Minä — minä rakastan häntä, vastasi poika punastuen kovin, sillä hänestä itsestäänkin kuului tämä vähän naurettavalta.

— Mutta, Robbie, väitti van Rensselaer vanhempi, mahdotontahan on naida kaikkia tyttöjä, joita rakastaa.

Kun ei Robbie tähän mitään vastannut, alkoi isä jälleen pienen vaitiolon perästä puhua.

— Ja nyt, poikaseni, sano minulle, missä hän asuu, jotta voin järjestää tämän asian, kuten mukavuutesi vaatii.

Robbie teki kauhistuneen liikkeen.

— Ethän aikone olla ankara häntä kohtaan, sanoi hän rukoillen.

— Enhän toki, vastasi isä. En ole koskaan tarpeettomasti ankara kenellekään. Voin vakuuttaa sinulle tämän tulevan järjestettyä parhaimmalla tavalla.

Pari päivää tämän jälkeen kertoivat sanomalehdet Robbien aikovan lähteä vuodeksi ulkomaille. Ja kun hän meni sanomaan jäähyväisiä Daisylle, sai hän kuulla tämän matkustaneen länttä kohti — seikka, joka tuotti hänelle huolta ja surua muutamiksi päiviksi.

IV.

Sankarimme oli matkustanut ulkomaille erään samanmielisen, muutamaa vuotta vanhemman toverinsa kera. Molemmat viipyivätkin poissa kauvemmin kuin alussa oli aijottu ja huvittelivat suunnattomasti. He olivat runsaasti rahoilla varustetut, ja Robbie oli saanut isältään luvan tehdä, mitä ikinä halusi — kunhan ei vaan menisi naimisiin. He kuljeskelivat Euroopan suurkaupungeissa ja katselivat kaikkea, sekä menneitten aikojen jälkeensä jättämää kauneutta että nykyajan tarjoilemia ihanuuksia. He asuivat parhaissa hotelleissa ja missä vaan esiintyivät, pokkuroivat ja kumartelivat ihmiset heitä, jotta sitä oikein lystikseen katseli, ja lensivät tuulen nopeudella täyttämään heidän pienimpiäkin käskyjään. Kauniit naiset koettivat kilvassa tehdä onnelliseksi Robbieta, sillä tämä oli hienomman sukupuolen suosiossa, koska hän oli antelias herra, joka maksoi aina kaikesta korkeimman taksan mukaan. Hän vuokrasi pienen, kauniin huvialuksen, jolla sitten ystävänsä ja parin miellyttävän naisen seurassa teki ihastuttavia retkiä pitkin Välimeren rannikkoa, jossa taivas on niin sininen, ja ilma niin lauha. Näillä matkoilla loikoili Robbie mukavassa nojatuolissa kannella hengittäen hyvien sikarien, harvinaisimpien hajuvesien hienoa tuoksua, ja suloisen viihdytyksen vallassa avasi sydämensä matkatovereilleen.

Sitten palasivat nämät molemmat nuoret miehet taas kotiseuduilleen. Ensin piti Robbien ruveta opiskelemaan eräässä yliopistossa, vuokrasipa hän jo asunnonkin ja hankki yhtä ja toista oleskeluaan varten siellä. Tätä kesti kuitenkin vaan vuoden ajan, sillä Robbie oli jo nähnyt liian paljon maailmaa tyytyäkseen viettämään aikaansa yliopiston ahtaissa piireissä. Ja kun sitä paitsi vähitellen kaikille selvisi, ettei hän kumminkaan koskaan tulisi mitään tutkintoja suorittamaan, jätti hän yliopiston ja palasi New-Yorkiin asettuakseen asumaan sinne.

V.

Ja niin hän nyt vakavasti antautui kohtalonsa määräämälle kutsumukselle — hänestä tuli gentlemanni, kuten isänsäkin oli. Hän ei kaivannut kenenkään opastusta, vaan tuli toimeen omin päin. Ensin hankki hän itselleen suuremmoisen asunnon, varusti sen silmiä häikäisevällä loistolla, ja kadehdittavia olivat ne harvat miekkoset, joilla oli kunnia päästä tätä komeutta katsomaan. Sanomalehdet, joiden toimena oli ylhäisen maailman elämän kuvaileminen, mainitsivat tämän huoneuston kaupungin merkillisyyksien joukossa ja puhuivat sen suuresta kasvattavasta vaikutuksesta. Hän rupesi myöskin jäseneksi pariin klubiin, vuokrasi aition oopperassa ja teki ylimalkaan kaikki, mitä hänen asemassaan olevalta nuorelta mieheltä voitiin vaatia.

Selvää on, että Robbie seurusteli vaan hienoimmissa piireissä ja kutsuttiin päivällisille ja tanssijaisiin, jommoisiin vaan harvoilla valituilla oli mahdollisuus päästä. Hän saavutti jonkinlaista mainetta koppipelin ja polon pelaajanakin ja oli ennen pitkää Newportin ylistetyimpiä purjehtijoita.

Mutta tietysti hän vasta automobiiliennätyksellään saavutti varsinaisen kuuluisuuden. Joka päivä nähtiin hänet huristavan läpi pääkaupungin lempivaunussaan "vihreässä hirviössä." Vähän väliä sai lakeija käydä hänen sakkojaan maksamassa oikeudessa. Kerran hän onnettomuudeksi sattui ajamaan pienen pojan yli, mutta esiintyi tällöinkin niin runsaskätisenä, että saattoi ruhtinaallisella anteliaisuudellaan lapsen vanhemmat ikipäiviksi onnellisiksi.

Robbie oli siis hyvässä alussa saavuttamassa mainetta klubin jäsenenä ja elostelijana. Hän oli vähitellen oppinut joltisestikin maailmaa tuntemaan, voimme sanoa hänen tunteneen kaiken, mikä tuntemista ansaitsi. Hän oli tutkistellut ihmisiä ja ymmärsi heidät töineen, toimineen perinpohjin. En tahtoisi mitenkään lukijaini luulevan häntä kyynikoksi — päinvastoin olen jo maininnut hänen olleen "kelpo pojan." Mutta hänellä oli aivan erikoinen, kuiva tapansa ilmaista ajatuksiaan, ja hänen ruvetessaan kertomaan jotain kaskua, vaikeni keskustelu itsestään, ja piankin jokainen kuunteli vaan häntä. Robbien jutut koskettelivat kaikkia mahdollisia asioita, mutta tietysti ei voida vaatia todenmukaisimmankaan elämäkerran sankarin kertovan ihan kaikkia kokemuksiaan. Luotettava kuvaus hänen elämänsä kulusta riittänee kyllä.

Olisin kovin pahoillani, jos joku saisi sankaristani sen käsityksen, että hän oli huono ihminen. Ei läheskään! Hän kuului siihen ihmisluokkaan, jonka oikeauskoisuutta ja kunniallisuutta ei kenelläkään ole lupa epäillä. Joka sunnuntaiaamu meni hän milloin minkin moitteettomasti puetun naisen seurassa kirkkoon, jossa sitten yhdessä kuuntelivat kuuluisaa kaunopuhujaa, tohtori Letence Sprayta.

Kaikissa seurakunnan toimeenpanemissa myyjäisissä hädänalaisten kansalaisten hyväksi Fidji-saarilla oli Robbie saapuvilla ja osti kaikki ylijääneet arvat, tai antoi nuorten naisten kukilla koristaa takkinsa rinnukset. Olipa hän kerran kuusi viikkoa sunnuntaikoulussa opettajanakin — myönnettäköön sen kuitenkin tapahtuneen samaan aikaan, jolloin hän oli silmittömästi rakastunut erääseen nuoreen naiseen, joka myöskin opetti siellä. Robbie alistui tyynesti kaikkiin hullunkurisiin kohtauksiin, joihin tämän virkansa tähden joutui. Hän piilotti Gautierin teokset, jotka tähän asti aina olivat olleet hänen pöydällään ja kertoi joka lauvantai-ilta pikkupojille, kuinka hyvä Jumala antoi Gideonin villaisen nahan pysyä kasteessa kuivana, ja kuinka hän käski sotamiesten laskeutua suulleen juomaan virrasta ja teki paljon muita, erityisesti pikkupoikiin vaikuttamaan sovellettuja ihmeitä.

Tämä sunnuntaikoulu-juttu loppui kuitenkin lyhyesti, sillä isä Rensselaerin mielestä eivät naimiskaupat kysymyksessä olevan nuoren naisen kanssa olleet ensinkään toivottavat. Tästä seurasi, että nuorukaisemme turvautui entiseen lempipaikkaansa — ylellisesti kalustettuun huoneustoon kaupungin länsiosassa. Siellä samppanja virtana valui ja siellä asui kaksi nuorta naista, Robbien tuttavia. Kolmena tai neljänä iltana viikossa voitiin nähdä hänen ja parin hyvän ystävän automobiilin seisovan tämän talon edustalla ja kuultiin huutoa ja hoilotusta, joka selvästi ilmaisi Robbien olevan sangen onnellisen — ja hänenlaisensa kelpo poika sen kyllä hyvin ansaitsikin.

VI.

Olen nyt kertonut niin paljon Robert van Rensselaerin aikaisesta nuoruudesta, että luulen lukijaini saaneen selvän käsityksen siitä, kuinka nämät hauskat päivät vietettiin. Kaikkiaan — oma ja ystävättäriensä asunto, klubit, automobiilit ja polo-hevoset lukuunotettuina — nousivat ystävämme menot noin kolmeensataantuhanteen dollariin vuodessa. Jos hän olisi ollut ensiluokan runoilija, säveltaiteilija jumalan armosta tai uutta sanomaa ihmiskunnalle julistava profeetta, olisi yhteiskunta suonut hänelle hengenpitimiksi ainoastaan noin tuhannennen osan tästä summasta. Kieltämättä näyttää yhteiskunta siis pitäneen häntä yhtä suuriarvoisena kuin tuhatta tuollaista varjo-olentoa yhteensä.

Tätä suloista aikaa kesti noin kolme vuotta. Mutta sitten eräänä kirkkaana talvipäivänä sai Robbie käskyn saapua isänsä konttooriin. Siellä oli näillä kahdella pitkä ja vakava keskustelu.

— Kuulehan nyt, Robbie, alotti isä, minä en ole tähän saakka sanonut sanaakaan, vaikka sinä olet tehnyt jotenkin paljon tyhmyyksiä. Minun mielestäni se on luvallista jokaiselle nuorelle miehelle, ainakin jonkun aikaa, ja minun täytyy tunnustaa, ettet sinä koskaan ole mennyt liiallisuuksiin. Minun mielipiteeni on, että poikani täytyy saada kaikkea, mikä gentlemannille kuuluu. Mutta nyt sinun pitäisi alkaa saada jo kylliksesi. — Vai kuinka itse luulet?

Robbie hymähti miettivänä. Sitä hän ei vielä ollut ikinä ajatellut.

— Tiedät kyllä, jatkoi isä, ettei elämä ole pelkkää huvittelua. Meillä on myöskin vakavat velvollisuutemme täytettävänä täällä maailmassa — velvollisuudet yhteiskuntaa kohtaan.

— Niin, sanoi Robbie, epäilemättä. — Kunhan se vaan ei olisi niin hiton ikävää!

— Se voi alussa tuntua siltä, sanoi isä, mutta lopuksi se usein rupeaa huvittamaankin.

— Niin, kyllä kai, myönteli Robbie epäillen.

— Minun tarkoitukseni on, sanoi isä, että sinä heti alat valmistua johonkin tehtävään yhteiskunnassa. Sinä olet katsellut jo jotenkin paljon elämää ja ymmärrät kyllä, mitä minä tarkoitan. Et voi koko ikääsi olla vaan isäsi poika, sinun täytyy ajatella itse puolestasikin tulla joksikin. Minä voin jonakuna kauniina päivänä kuolla kupsahtaa, ja silloin tarvitaan välttämättä joku ottamaan asiat hoitoonsa. Sinä voit myöskin saada halun mennä naimisiin — johan se on sinulla kaksi kertaa ollutkin (Robbie punastui), ja kun sinulla itselläsi kerran on perhe, tulet näkemään sen odottavan sinulta itseltäsi jotakuinkin samaa kuin sinä olet saanut minulta. Elämä on taistelua, poikani, ja kullekin ihmiselle koittaa kerran hetki, jolloin hänen täytyy itse ottaa osaa tähän taisteluun.

Robbie ei koskaan aavistanutkaan isänsä voivan olla sellaisen filosoofin, ja alussa tämä tuntui hänestä naurettavaltakin. Mutta heidän keskusteluaan jatkui myöhään iltapäivään, ja ennenkuin he erosivat, oli Robbie selittänyt olevansa valmis täyttämään muutamia velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan.

VII.

Robbien isä oli johtajana ja suurimpana osakkaana eräässä jättiläismäisessä teollisuusyrityksessä. Sitä paitsi oli hän maan kuulu rikkauksistaan ja maailman pörssimarkkinoitten vaikuttavin mies.

Tästä kaikesta oli Robbiella vaan hämärä aavistus ja hän halusi saada enempi tietoja. Seuraus tästä oli, että hän tottui nousemaan aamuisin kello kymmeneltä ja unohti ajaa automobiilinsa alakaupungille. Klubeihinsa tuli hän yhä harvemmin, eikä hänen iloista nauruaan enään koskaan siellä kuulunut.

Ihmeellinen muutos oli näet Robbiessa tapahtunut. Tämän ilmiön voin paraiten selittää viittaamalla hänen isänsä jo ennenmainittuun lauseeseen. Hän oli alkanut oppia elämän olevan taistelua, hän, joka tähän saakka oli tuntenut sitä vaan hauskalta puolelta. Golf-pelissä esim. saa ponnistaa kaiken voimansa voittamatta sitten muuta urhoutensa palkinnoksi kuin hopeapikarin ja ylistyksiä sanomalehdissä. Mutta pörssipelissä voitetaan suunnattomasti kilisevää kultaa ja arvopapereita.

Tähän uudenlaiseen peliin oli Robert van Rensselaer nyt ryhtynyt. Ja koska hän oli kunnon poika, jolla oli toivottava määrä pääomaa, mainittiin hänen nimensä piankin arvokkaimpain joukossa. Hän suoritti pari taitavaa temppua, jotka suorastaan hämmästyttivät hänen ihastunutta isäänsä. Tämä pääsi piankin maksamasta rahoja poikansa pankkitiliin.

Ennenkuin viisi vuotta oli ehtinyt kulua oli Robert van Rensselaer useitten suurien yrityksien hallinnossa. Hänen sanojaan kuunneltiin mielenkiinnolla, sillä jos hän huomasi, ettei sitä tehty, voi hän saada halun ruveta toimimaan toisella taholla, ja tämä tuotti säännöllisesti jollekulle liikekumppaneista katumusta ja mielipahaa.

Tällaisissa olosuhteissa hän luonnollisesti kokonaan muuttui. Vanhat ystävät kyllä kutsuivat häntä edelleenkin Robbieksi, samoinkuin kuka muu tahansa; tietysti hänellä myöskin oli automobiilinsa ja ennenmainittu huoneusto kaupungin länsiosassa. Mutta hänellä, jolla ei ennen koskaan ollut ainoatakaan vihollista, oli niitä nyt tuhansittain, ja hänen täytyi päivästä päivään käydä elämästä raivoisaa taistelua, yhtä loppumatonta kuin aarniometsissä. Siksi ilmestyi kova piirre hänen suunsa ympärille ja otsaansa syviä ryppyjä. Ja kun hän nyt ei toisinaan voinut ajaa tahtoansa perille, tuli hän kovin äreäksi ja kiukkuiseksi.

On tärkeätä huomauttaa tästä seikasta, koska juuri näinä aikoina sanomalehdet erityisesti mainitsivat ystävästämme, ja hän saavutti jonkinlaista kuuluisuutta antamalla eräässä tilaisuudessa vallan huonolle tuulelleen, täten joutuen ikävähköön selkkaukseen. Tämä tapahtui hänen oltuaan noin kymmenen vuotta äsken kuvaamanamme uutena ihmisenä ja päästyään isänsä jälkeen suuren ja tärkeän teollisuuslaitoksen johtajaksi.

Lukija onkin jo arvannut minun tarkoittavan Hungervillen melkein historialliseksi käynyttä lakkoa, joka joku aika takaperin tuotti sekasortoa ja levottomuutta yli koko maan.

VIII.

Osakeyhtiö Hungervillen tehtaat kuuluivat niihin yrityksiin, jotka vanhan van Rensselaerin asioimisnero oli alkuunpannut. Tehtaat olivat kyllä ennenkin olleet olemassa, mutta ne olivat olleet kahden keskenään kilpailevan yhtiön hallussa, jotka alituisesti jupakoivat keskenään, joten niiden osakkeetkin olivat joutuneet sananparreksi pörssissä. Mutta eräänä päivänä levisi jokin huhu Wall Streetillä ja heti alkoivat Hungervillen tehtaitten osakkeet hinnassa kohota kaksi askelta kerrallaan. Ja kun ne olivat huippuunsa nousseet, pysyivät ne siellä, ja pian piti koko maailma niitä varmuuden ja hyvinvoinnin esikuvina.

Van Rensselaer oli kaikessa hiljaisuudessa hankkinut itselleen niin monta osaketta, että hänellä oli suurin sananvalta molemmissa yhtiöissä. Pari viikkoa myöhemmin yhdistettiin ne ja osakeyhtiö Hungervillen tehtaat alkoivat toimintansa.

Ensi aikoina vallitsi tietysti kova kilpailu hinnoista ja tämä pakoitti pikku tehtaat toinen toisensa perästä tekemään konkurssin. Osakeyhtiö oli jo vähällä itsekin syöksyä turmioon, ja tietysti sen palveluksessa olevat henkilöt olivat etupäässä vaarassa. Mutta yhtiön lannistumaton, terävä-älyinen johtaja syyti rahaa liikkeelle yhä enemmän, kunnes vihdoin kaikki kilpailijat olivat kukistetut ja hinnat voitiin taas korottaa.

Osakeyhtiön olemassaolo oli turvattu.

Tehtaitten työmiehet olivat olleet apuna näitä koetuksia kannettaissa, ja koska ne nyt olivat voitetut, laativat työläiset uuden palkkausehdotuksen, jossa pyysivät kahdenkymmenen prosentin palkankorotusta. He saivatkin viisi prosenttia, ja tulevaisuus näytti lupaavalta. Mutta pian alkoi terästankojen hinta, jonka mukaan palkat laskettiin, aleta, yhtä nopeasti kuin toisten tavarain hinnat nousivat. Uusien lakien mukaan oli säädetty tavattoman pieni tulli terästangoista, ja ihmeekseen huomasivat kaikki, että yhtiöllä lienee ollut tästä tieto jo edeltäkäsin.

Muutamia vuosia senjälkeen sattui tavattoman ankara talvi, jolloin kaduilla oli kahden jalan vahvuudelta lunta ja hiilien hinta yleni viisi prosenttia kuussa. Hungervillen tehtaitten johtajan luo tulvasi lähetystöjä eri ammattikunnista; tämä oli hänelle hyvin kiusallista, varsinkin kun hän ei ollut vielä oikein perehtynyt uuteen asemaansa. Ei ole luultavaa hänen sentään esiintyneen jyrkästi ja omavaltaisesti. Tämän yhteydessä en voi olla kertomatta eräästä kunniallisesta pappismiehestä, jota joku ammattiyhdistys oli pyytänyt lähetystöänsä johtamaan. Pappi suostuikin ja läksi esittämään asiaansa tehtaitten johtajalle; tämä kertoi hänelle muutamia ylen hauskoja kaskuja ja pyysi sitten anteeksi, ettei voinut kauvemmin nauttia arvoisan vieraan seurasta. Hänen täytyi välttämättä mennä pelaamaan pokeria tänä iltana. Ja nauraen teki hän papille lupauksen lahjoittaa koko tämäniltaisen voittonsa köyhille.

No, mitäpä siihen oli pappi paralla sanomista! Varsinkin kun herra van Rensselaer pari kuukautta sitten oli lahjoittanut hänen kirkkoonsa erittäin kauniin lasimaalauksen, kuvaava ihmetyötä, joka tehtiin kaloilla ja leivällä.

IX.

Hirveä talvi kului ilman minkäänlaisia muutoksia oloissa ja ilman luvattua korotusta terästankojen hinnassa. Hungervillen säästöpankin täytyi lakkauttaa toimintansa, ja poliisilla oli täysi työ estäessään työväenpuhujia pitämästä kapakoissa kiihotuspuheita jo ennestään tarpeeksi ärsytetyille joukoille.

Mutta koko pitkän, kuuman kesän työskentelivät valtavan suuret tehtaat tuottaen kymmenin tuhansin dollareita ja tuhansin tonnein terästä.

Työväen lähetystöt eivät enään voineet mennä johtajan puheille, sillä hänen suuremmoinen huvialuksensa "Aurora", jonka rakentaminen oli tullut maksamaan kaksisataa viisikymmentä tuhatta dollaria, ihastutti juuri tähän aikaan koko maata verrattomilla ennätyksillään purjehduskilpailuissa Newportissa.

Ja sitten saapuivat koleat syyspäivät ennustaen taas uutta, pelottavaa talvea ja terästankojen yhä suurempaa halpenemista. Herra Robert van Rensselaerin komea höyryalus, "Pyrstötähti", oli juuri valmiina lähtemään pienelle retkelle pitkin Floridan rannikkoa, kun sen omistaja kutsuttiin Hungervilleen pikasähkösanomalla, joka ilmoitti hädän olevan käsillä.

Ja todellakin oli levottomuutta ilmassa Hungervillessa. Johtajakin sen heti huomasi. Kaupungin kaduilla tapasi kalpeita, kivulloisia lapsia, murtuneita, kuihtuneita naisia ja kulmainsa alta murjottavia miehiä. Rapistuneista hökkeleistä viskeltiin ulos ihmisiä ja kurjia talouskapineita; hurjistuneet joukot kuuntelivat erästä villin näköistä miestä, joka piti puhetta heille vieraalla kielellä.

Tämän kaiken huomasi johtaja ajoneuvojensa kiitäessä pitkin katuja. Mutta hän ei vähintäkään näkemistään pelästynyt, ja ammattiyhdistysten lähettiläät palasivat tuoden tiedon, ettei mihinkään myönnytyksiin suostuttaisi. Seuraavana päivänä tiesivät sanomalehdet kertoa ammattiyhdistysten ehdottaneen viimeistä keskustelua, ja jos ei silloin tehtäisi myönnytyksiä, alettaisiin lakko ja taistelu viimeiseen mieheen asti.

X.

Johtaja oli jo alusta alkain hyvin huonolla tuulella mennessään kokoukseen. "Pyrstötähden" matka oli täytynyt siirtää huomiseen, sitäpaitsi oli häntä heitetty kivellä päähän muutama minuutti sitten. Mainitsen erityisesti tämän kivenheittämisjutun, koska kuten ennen olen viitannut, eräs vastenmielinen tapaus sattui myöhemmin kokouksen kestäessä.

Nyt istuivat siis kokouksen osanottajat lokakuun iltana pitkän pöydän ympärillä. Heitä oli kaikkiaan kahdeksan miestä — seitsemän heistä kalpeita, vapisevia, hermostuneina hypistellen hattujaan, ryppyjen uurtamin kasvoin, jotka todistivat pitkistä, työssä ja puutteessa vietetyistä vuosista, vainottu, harhaileva katse silmissään — tämän katseen metsästäjät kyllä tuntevat, vaikka eivät koskaan pane siihen huomiota.

Herra Robert van Rensselaer oli nyt neljänkymmenen vuotias gentlemanni, lihavahko, kasvot punertavat, vaikka eivät suinkaan liian värikkäät. Hän oli aina ollut huomiota herättävän näköinen — nytkin olisi häntä voinut luulla joksikin valtiomieheksi — tai vähintäin kenraaliksi.

Hän oli vähän kalpea ja äänensä värähti silloin tällöin kokousta avatessaan. Hän alkoi, niin sanoakseni, alusta. — Hän kuvaili, kuinka suuria tappioita tehdas oli kärsinyt ja että se vasta äskettäin oli alkanut tuottaa hyötyä. Hän puhui uusista koneista ja ilmoitti niitten kunkin hinnat. Asetti nähtäville valtavan paperikasan ja koetti selittää, kuinka uudet koneet olivat lisänneet työpajojen tuotantokykyä ja että ne ajan pitkään vaikuttaisivat palkkojen ylennyksen. Sitten siirtyi hän puhumaan terästankojen hinnasta, osoitti markkinain tilan piirretyillä kuvioilla ja näytti selvästi, minkälaisia hintoja olisi odotettavissa. Tätä kaikkea — esitelmä kesti lähes kaksi tuntia — kuuntelivat läsnäolijat jännitetyllä tarkkaavaisuudella.

Sitten sai puheenvuoron eräs työmiesten edustaja, pieni, laiha, mustapartainen unkarilainen. Hän joutui piankin pois itse asiasta ja alkoi puhua ruokatavarain hinnoista, työväen asemasta, puheenjohtajan silminnähtäväksi harmiksi. Tämä koetti palauttaa häntä asiaan takasin ja alkoi taas selailla papereitaan. Niin keskustelivat he pitkän ajan ihan tuloksitta. Herra van Rensselaerin kiukku oli monta kertaa vähällä puhjeta ilmi.

— Te puhutte täällä työmiesten ehdoista, huudahti hän vihdoin naputellen lyijykynällä pöytään. Millä minä voin niitä parantaa? Sanotte, etteivät he voi elää palkoillaan. Kuka voi oikeastaan sen kysymyksen ratkaista? Mikä riittää toisen tarpeisiin, ei riitäkään toiselle. Otaksukaa työmiesten tuhlaavan suuren osan palkastaan väkijuomiin, ja sitten tulevat he väittämään, etteivät voi elää. Otaksukaa — —

Mutta tässä keskeytti johtaja puheensa, rypisti julmistuneena otsaansa ja jatkoi muuttuneella äänellä:

— Mutta ei maksa vaivaa keskustella näistä asioista. Minä olen koettanut selittää teille tavaramarkkinain tilaa ja kuinka suuret kustannukset ovat yhtiön suoritettavina. En voi tehdä tässä asiassa enempää. Teidän täytyy ymmärtää meilläkin olevan huolemme ja että osakeyhtiökin voi joutua häviölle. Taloudelliset lait ovat yhtä pätevät yhtiöihin kuin yksityisiinkin nähden. Niidenkin olemassaolon ehdot ovat rajoitetut.

Johtaja vaikeni, ja pian alkoi työväen lähetystön puheenjohtaja puhua ja huomautti:

— Me emme ole havainneet yhtiöllä olevan mitään hätää.

Johtaja katsoi tiukasti häneen.

— Mitä te tarkoitatte?

— Minä tarkoitan, vastasi mies matalalla äänellä, että kuka tahansa voi saada selvän käsityksen työväen tilasta kävelemällä tunnin ajan kaupungin kaduilla. Tiedän täällä toissa päivänä lapsen kuolleen nälkään. Mutta en ole kuullut kenenkään yhtiön herroista kärsineen puutetta.

Johtajan kasvot lensivät tummanpunaisiksi.

— Aijotteko te ruveta hävyttömäksi, karjasi hän.

— En ensinkään, vastasi työmies, syvän hiljaisuuden vallitessa hänen ympärillään. Mutta puhuittehan tekin äsken häikäilemättä työmiesten juoppoudesta.

— Riittää, huudahti johtaja, tämä alkaa tosiaankin mennä jo liian pitkälle. Paras on tehdä asiasta selvä heti paikalla. Olkaa hyvät ja heretkää vähäksi aikaa lörpöttelemästä ja kuulkaa tarkkaan, mitä minä sanon! Näin: että Hungervillen tehtaat kuuluvat Robert van Rensselaerille eikä kenellekään muulle, olkoon se sitten vaikka ammattiyhdistys; että niitä hoidetaan ihan niinkuin Robert van Rensselaer tahtoo niitä hoidettavan; että hän käyttää niitä oman mielensä eikä kenenkään muun mielen mukaan; että palkat, joita siellä maksetaan, ovat hänen mielestään kohtuulliset; ja että se, joka ei ole palkkoihin tyytyväinen, koettakoon onneansa muualla. Menkää tiehenne ja kertokaa tämä tovereillenne — älkääkä enään ikinä, jumal'auta, tulko minun omaan konttooriini minua solvaamaan!

Hän vaikeni, raivosta tulipunaisena. Ammattiyhdistyksen jäsenet istuivat muutaman sekunnin ja tirkistelivät vuoroin häntä ja toisiaan. Vihdoin nousivat he ja lähtivät huoneesta.

Johtaja heitti kiukkuisen katseen suljettua ovea kohti.

XI.

Käveltyään hetken aikaa edestakaisin huoneessaan meni herra van Rensselaer kirjoituspöytänsä luo ja allekirjoitti määräyksen tehtaitten sulkemisesta. Sitten lähetti hän kaksi sähkösanomaa, toisen sikäläisen valtion kuvernöörille ja toisen Hungervillen poliisimestarille. Hän ilmoitti levottomuuksien olevan puhkeamaisillaan, kehoitti heitä ylläpitämään lakia ja järjestystä kaikella ankaruudella ja selitti edesvastuun mahdollisista vahingonteoista olevan yhteisen.

Sitten soitti hän isännöitsijän luokseen.

— Herra Grinder, sanoi hän, minä olen sulkenut tehtaat ja jätän ne nyt teidän hoitoonne. Te tilaatte tänne kolmesataa yksityissalapoliisia — tai kolmetuhatta, jos niin tarvitaan — suojelemaan meidän omaisuuttamme. Hankitte sitten uusia työmiehiä, jotta tehtaat voidaan viikon kuluttua taas panna käyntiin. Toimikaa ripeästi ja varmasti! Minä olen pannut päähäni kerrassaan lopettaa nuo tyhmyydet. Työpajat täytyy avata jälleen ja heti, vaikka sentähden tarvitsisi panna liikkeelle koko maan sotavoima. Sitä minä vaan tahdoin sanoa… Mutta vielä yksi asia… Ammattiyhdistysten jäseniä ei oteta työhön millään ehdolla, paitsi yksitellen. Hyvästi!

Hän veti palttoon ylleen ja meni ulos vaunuihinsa. Sataa vihmoi, hän napitti takkinsa ja katseli suoraan eteensä vaunujen kiitäessä katua alaspäin. Äkkiä ajopelit pysähtyivät. Hän heräsi haaveiluistaan ja näki tien väkijoukon sulkemaksi. — He olivat pysähtyneet vanhan, rappeutuneen talon eteen. Joukko viheliäisiä huone- ja talouskaluja oli kasattu sivukäytävälle. Kaksi nälkiintynyttä, värisevää lasta oli tarrannut kiini vanhaan sänkyreteliin, jota pari miestä parhaillaan raahasi ulos, ja eräs nainen lapsi sylissä, seisoi kyyryssään porttikäytävässä. Hänen hysteerinen itkunsa kuului yli väkijoukon kumean kohinan.

Äkkiä huomasivat ympärilläseisojat vaunuissa istuvan miehen. Joka taholla nousi huuto: "Se on van Rensselaer! Van Rensselaer!"

Mahtavan aallon lailla vyöryi joukko vaunuja kohti. Vihellys ja ulvonta täyttivät ilman. Miehet pudistivat nyrkkejään hänelle, naiset huutelivat törkeitä haukkumasanoja — ja äkkiä singahti jostain kivi. Johtaja kumartui kuskinsa selän suojaan.

— Aja, kirkui hän. Anna mennä!

Mies epäili, loi silmäyksen väkijoukkoon edessään ja katsahti sitten isäntäänsä.

— Aja päälle! ulvoi tämä.

Silloin sivalsi kuski piiskalla hevosia. Täyttä karkua syöksyivät ne väkijoukkoon. Useita henkilöitä tallattiin maahan, ja loput hajaantuivat pelästyneinä joka taholle. Vaunut kiitivät eteenpäin, ja niitä seurasi oikea raekuuro kiviä ja julmia kirouksia.

XII.

Herra Robert van Rensselaer ajoi asemalle, jossa hänen yksityinen salonkivaununsa odotti. Tiellä käski hän ensin toimittaa itselleen jotain juotavaa, sytytti sitten sikarin ja istui syviin ajatuksiin vaipuneena, kunnes saavuttiin New-Yorkiin.

Tuskin oli hän ehtinyt ulos vaunusta, kun kuuli sanomalehtimyyjäin huutoja: "Lisälehti! Lisälehti!" Hän osti yhden, astui automobiiliinsa ja huudahti: "Aja kotiin!"

Matkalla tarkasteli hän lehteä. Siinä oli jo julkaistuna koko kokouksen meno, tietysti asianmukaisesti väritettynä. Edelleen kerrottiin lakkopäätöksestä ja ensimäisistä levottomuuksista.

Robert van Rensselaer hymyili itsekseen lukiessaan.

Vihdoin saapui hän asuntoonsa — se ei enään ollut pikkunen huoneusto, vaan kokonainen suuri palatsi, pari kadun kulman väliä isänsä palatsista. — Hän hautoi yhä mielessään tuota lakkojuttua, mutta yht'äkkiä heräsi mietteistään, kun ovea avaava hovimestari häädetyllä äänellä ilmoitti:

— Anteeksi! Mutta eräs nainen odottaa teitä salongissa.

Herra van Rensselaer teki hämmästystä osoittavan liikkeen.

— Nainen? kysyi hän.

— Niin … ainakin näyttää hän siltä.

— Mikä hänen nimensä on?

— Hän ei ilmaissut nimeään. Sanoi vaan täytyvänsä tavata teitä eikä lähtenyt pois.

— Hm! mutisi van Rensselaer, minä menen sinne.

Hän meni salonkiin ja tuijotti hämmästyneenä naiseen. Tämän kasvoja peitti paksu harso, mutta hän nosti sen ylös paljastaen kasvonsa — aavemaisen valkeat ja niin luurankomaiset, että van Rensselaer vetäytyi ehdottomasti taaksepäin.

— Tunnetteko minut? kysyi nainen.

Herra van Rensselaer vastasi empien:

— E-en.

— Etkö sinä todellakaan tunne minua, Robbie?

Äkkiä puhkesi mies läähättäen sanomaan:

— Kyllä — nyt — Daisy!

— Niin, sanoi nainen, "Daisy."

He istuivat parin minutin ajan vaijeten ja katselivat toisiinsa; nainen pyöreisiin, terveisiin kasvoihin ja täyteläiseen vartaloon, mies vapisevaan, luurangonkaltaiseen olentoon.

— No, sanoi mies sitten, mitä sinä tahdot?

— En mitään … omasta puolestani. Näetkös, minulla ei ole enää pitkältä jäljellä.

— Mikä sinua vaivaa?

— Keuhkotauti…

— Hm!… Siitä on jo kauan aikaa. Mitä sinä olet koko tämän ajan tehnyt?

— Minä olen elättänyt itseäni Albanyssa… Otin toisen nimen lähtiessäni New-Yorkista… Mutta lapsesta onkin kysymys, Robbie.

— Lapsesta? Niin, luonnollisesti. Onko se poika?

— Ei, tyttö.

— Hm… Hän on kai … maltahan … hän on nyt kahdentoistavuotias.

— Kolmentoista, Robbie. Olen tullut tänne hänen tähtensä.

— Niin, minä ymmärrän. Onko hän täällä … New-Yorkissa.

— Ei, hän on Albanyssa … eräässä kunniallisessa perheessä… En mielestäni voinut ottaa häntä mukaani, mutta minä … minä…

Nainen vaikeni katsoen miestä silmiin. Sitten ojensi hän laihat käsivartensa tätä kohti ja jatkoi:

— Sinä olet pitävä huolen hänestä, vai kuinka, Robbie? Sitähän minä vaan tahdoin sinulta pyytää. Minä kuolen pian enkä voi olla hänelle tukena — mutta sinä voit. Minä olen kokenut kovia päiviä, mutta siitä ei hänellä ole aavistustakaan. Hänellä on sinulta saamani medaljonki, mutta muuten olen tarkoin säilyttänyt salaisuuteni — hän ei tiedä edes isänsä nimeä. En koskaan ole ollut sinulle haitaksi, Robbie, mutta tee nyt hänen puolestaan, mitä sinun olisi pitänyt tehdä minun puolestani ennen vanhaan.

— Minä luulin isäni huolehtineen sinusta kaikin puolin. Eikö hän sitä olekaan tehnyt? sanoi van Rensselaer liikemiehen äänellä.

— Minä en valita, vastasi nainen. Lupaa vaan tehdä jotain hänen hyväkseen… Se ei koskaan ole sinua vahingoittava. Lupaa se minulle.

Hänen äänensä vapisi, ja koko ruumistaan puistatti tukahutettu itkukohtaus. Hän kumartui eteenpäin tuolissaan ja koetti tyyntyä.

Mies, joka aina oli ollut hyväsydäminen ihminen, tuli oikein liikutetuksi.

— Kyllä, lupaan sen, Daisy, sanoi hän. Sen minä lupaan.

— Lupaatko todellakin? kysyi nainen ja hengähti syvään.

— Lupaan minä sen.

— No, se on hyvä, sanoi hän yrittäen nousta seisomaan. Muuta en tahtonutkaan. Sinä voit helposti löytää hänet. Hänen nimensä … hänen…

Äkkiä horjahti hän ja kaatui taaksepäin tarttuen tuolin selustaan.
Kasvonsa kävivät kalman kalpeiksi, ja rintansa korahteli raskaasti.

Van Rensselaer kiiruhti naisen luokse, nosti hänet käsivarsilleen. Hän lepäsi kuin kuollut. Palvelija, joka isäntänsä huudosta oli kiiruhtanut salonkiin, lähetettiin heti ajoneuvoja hakemaan.

— Viekää hänet tässä kadunkulmassa olevaan sairashuoneeseen, käski van
Rensselaer.

He kantoivat kuolevan naisen alas vaunuihin ja herra van Rensselaer palasi hitaasti, ajatuksiinsa vaipuneena takaisin asuntoonsa.

— Kirottu sattuma tämä, mutisi hän. Millä tavoin nyt saan tytön käsiini?

Kun palvelija palasi, tiedusteli hän tältä kiireesti:

— Hän kuoli ennenkuin ehdimme sairashuoneeseen, vastasi mies.

XII.

Kuta enemmän Robert van Rensselaer mietiskeli Daisyn kuolemaa, sitä ikävämmältä se hänestä tuntui. Antelias kun oli, ei hän olisi hetkeäkään epäillyt lähettää tytölle pari tuhatta dollaria. Mutta jos hän nyt koettaisi tehdä sen, voisi hän joutua kaikenlaisiin epämiellyttäviin selkkauksiin.

Kuolleelta ei voitu tavata mitään, joka olisi ilmaissut, kuka hän oli eläissään ollut. Jos van Rensselaer olisi turvautunut poliisin apuun vainajan lasta etsiessään, olisi siitä piankin noussut häväistysjuttu. On niin paljon ihmisiä, jotka ovat valmiit uskomaan rikkaasta miehestä pahaa. Sitä paitsi oli vielä useita henkilöitä elossa, jotka tunsivat hänen suhteensa Daisyyn. Tietysti eivät he sitä enään muistelleet näin kauvan jälkeenpäin. Mutta ennen pitkää he kumminkin alkaisivat tehdä johtopäätöksiänsä. Ja sitten siitä syntyisi supatusta koko kaupungissa. — Jos hän kääntyisi jonkun yksityisen etsivän poliisin puoleen saadakseen asiasta selkoa, herättäisi sekin epäluuloa. Eihän sellaiseen väkeen ollut ensinkään luottamista, ajatteli hän. He voisivat nuuskia esiin salaisuuden, ja kuka tietää, mitä sitten tapahtuisi.

Ei ollut varsin hauskaa ajatella oman lihansa ja verensä kärsivän puutetta. Mutta herra van Rensselaer lohdutti itseään sillä, että ihmiset kyllä tytöstä huolen pitäisivät, ja kun ei tämä missään tapauksessa ollut ylellisyyteen tottunut, ei hän ehkä tuntisikaan oloansa niin tukalaksi. Sitäpaitsi oli hyvinkin luultavaa, että, jos tytölle lähetettäisiin rahoja, ne vaan houkuttelisivat tätä tuhlaavaisuuteen ja muihin kiusauksiin.

Ja niin hän tuli siihen loppupäätökseen, että hänen velvollisuutensa oli antaa asian raueta ja jättää se unhotuksen valtaan.

XIV.

Tähän tapaan hän ajatteli lakeijan auttaessa häntä pukeutumaan päivällistä varten. Sitten meni hän ulos ja istui automobiiliinsa. Puolen tunnin kuluttua oli hän satamassa. Oli auringonnousun aika, sade oli tauonnut, ja joki väreili kullankarvaisessa hohteessa. Van Rensselaer hengitti ahnaasti raikasta merituulta noustessaan automobiilistaan ja astuessaan huvialustansa kohti. Se oli jo lähtöön valmiina, ja kapteeni seisoi maihin vievällä käytävällä.

— Kaikki kunnossa, sir, sanoi kapteeni.

— Ovatko kaikki tulleet? kysyi isäntä.

— Jo puoli tuntia sitten, sir.

— Hyvä! Irroittakaa!

Komennushuudot kajahtivat, ja herra Robert van Rensselaer meni peräkannelle, jossa tusinan verran naisia ja herroja istui vaippoihin ja nuttuihin kääriytyneenä ihailemassa kaunista näköalaa. He ottivat isännän vastaan nauruilla ja iloisilla huudahduksilla. Ja syytä heillä oli tunteakin itsensä onnellisiksi, sillä koko Amerikassa ei löytynyt toista van Rensselaerin vertaista isäntää.

Ja vieraat olivat isännän arvoisia. Siellä oli verraton rouva Dyemandust, kahdenkymmenenkahden miljonan ja koko hienoston hallitsijatar, siellä oli rouva Miner Gold, viidenkymmenenseitsemän ja puolen omistaja; oli Victor de Vere, seurapiirien maun määrääjä ja sukkelin mies koko kaupungissa; Pidgin, suuresta terästrustista ja Mergem, kahdenkymmenenkahden rautatien omistaja. Siellä oli neiti Paragon, johon koko kaupunki oli hullaantunut, ja hänen armonsa Petiteboursen herttua, huomattava ranskalainen vieras, joka kerta toisensa perään vakuutti neiti Paragonin olevan "ravissante — un miracle!" [Hurmaava — oikea ihme. Suom. muist.] On melkein liikanaista rohkeutta mainitakaan sellaisia henkilöitä jossain romaanissa.

— Kesken kaikkea, sanoi rouva Dyemandust äkkiä, kuinka olette menetellyt lakon suhteen?

— Lakon? huudahti herra Robert van Rensselaer kummastuneena — sen hän oli jo kokonaan unohtanut. — "Pyrstötähdellä" ei ole mitään lakkoja!

XV.

Kello yhdeksän illalla, aluksen ollessa kahdenkymmenen penikulman päässä Sandy Hookista kävi seurue pöytään salongissa.

Herra van Rensselaerin päivälliset kuuluivat niihin asioihin, joita ei hevillä unohda, samoin oli hänen ruokasalinsa laita.

"Pyrstötähdellä" oli kaksi loistosalonkia. Toinen, josta nyt aijomme kertoa, oli valaistu lukemattomilla sähkölampuilla, joiden valo heijastui kristallista ja hopeasta. Yhdellä seinällä oli tarjoilupöytä, loistavana ja säteilevänä. Toisilla seinillä oli maalauksia luonnollisessa koossa, hehkuen lämpimissä väreissä, jommoisia ainoastaan suuri taiteilija uskaltaa käyttää. Aiheet olivat otetut Decameronesta — kauniita puutarhoja, ylhäisiä herroja ja naisia sen ajan mukaisissa, komeissa puvuissa; ja heidän päänsä yllä leijaili kuolemattomia olentoja, joista he uneksivat, hattaraisia näkyjä, runoilijan mielikuvituksen esiin loihtimia.

Ja pöytä sitten! Herra Robert van Rensselaer ei ainoastaan ollut amerikalainen miljoonamies, hän oli myöskin mies, jolla oli hienosti kehittynyt maku, paljon matkustellut mies, asiantuntija. Jokainen esine hänen pöytäkalustossaan oli valmistettu erityisen piirustuksen mukaan, useimmat niistä olivat kuuluisan Germainin tekoa. Pöydän molemmissa päissä seisoivat kukkakorit täynnä verrattoman kauniita intialaisia orchideoja. Jokaisen kuvertin vieressä oli silkille käsin maalattu ruokalista. Se lupasi erinomaisen aterian, ainoan laatuaan.

Herra Robert van Rensselaerin viinit olivat arvoituksena pääkaupungin hienostolle. Hän tuotti niitä ulkomailta, joltain omistamaltaan, tuntemattomalta maatilalta — jos ei hän tilannut niitä suoraa päätä itse paholaiselta. Riittäköön kun sanon, että jokainen mies ja nainen New-Yorkissa luopui mieluummin mistä huvista tahansa saadakseen maistaa Hungervillen tehtaitten johtajan viinejä. Kun häneltä kerran niistä kysyttiin, hymyili hän vaan rakastettavalla tavallaan ja sanoi: "On ne parle pas de cela!" [Sellaisesta ei kannata puhua. Suom. muist.]

Liemen jälkeen tarjottiin pullo ihmeellistä madeiraa ja senjälkeen, ikäänkuin alkusoitoksi, pieni lasillinen kuivanmakuista sisilialaista viiniä — yleisesti tiedettiin erään pankinjohtajan luvanneen palkinnon sille, joka voisi toimittaa hänelle tarkempia tietoja tästä viinistä.

Seuraava viini oli burgundilaista, type cate de Nuits, jolla oli luonteenomainen maku, muistuttava bordeuxta, täyteläistä, tulista, vähäsen "enveloppe" [verhottua. Suom. muist.], mutta erinomaisen hienon makuista.

Paistin kera tarjottiin sampanjaa, sellaista, jota joskus on kuolevaisen sallittu unelmissaan aavistaa, joka ei ole rahalla ostettavissa.

Väliruuan ohella tarjottiin bordeauxta, Saint Estephea. Sitten seurasi toisenlaisella merkillä varustettua sampanjaa. Ja jälkiruuan kera uudenlaista portviiniä, syvän purppurapunaista väriltään. Hänen armonsa Petiteboursen herttua kohotti lasinsa katsellen sitä kauvan tutkivasti. Seurue odotti hengitystään pidättäen hänen tuomiotaan, sillä hänen armonsa oli kuuluisa viinien tuntija.

— Magnifique, huomautti hän miettivästi. C'est d'un goût savoureux, d'une grande rondeur! Corsé, mou Dieu! [Oivallista. Hyvänmakuista, kovin täyteläistä. Paksua, jumalani. Suom. muist.]

Sellaisia olivat viinit. Huomautamme vaan vielä pienestä, salonginviereisestä huoneesta, josta näkymättömän kvartetin hurmaavat säveleet kuuluivat. Päivällisillä olevaa seuruetta ei kynäni kykene kuvailemaan — yksin rouva Dyemandustin puvun kuvailemiseen tarvittaisiin jo kokonainen luku. Yhtä vähän uskallan yrittää kuvailla keskustelua. Ihmisyyden kukat, ja niiden sieluun sytyttämässä kipinöitä viini, jota jumalatkin kadehtisivat! — Kenties löytyy kirjailijoita, jotka kykenisivät heidän keskusteluaan kuvailemaan — minä sitä en voi.

XVI

Puolen yön tienoissa nousivat vieraat kannelle.

Ilta oli viileä, mutta hurmaava. Tähdet kimaltelivat kuin timantit, ja kevyet mainingit meressä nousivat ja laskivat aluksen kiitäessä päämääräänsä kohti ja laineiden loiskiessa kehtolaulujaan sen laitoja vastaan.

Van Rensselaer ja hänen vieraansa istuivat lämpimiin peitteisiin ja saaleihin käärittyinä keskustellen tai katsellen merelle. Mutta pian he nousivat ja alkoivat kaksitellen kävellä kannella. Isäntä käveli hurmaavan neiti Paragonin rinnalla. Kun tätä hetken päästä alkoi paleltaa, menivät he yhdessä salonkiin.

"Pyrstötähden" toinen salonki oli ihastuttava huone. Mutta me mainitsemme vaan yhden osan siitä, itämaisen sokkelon, mattoineen, silkkiverhoineen ja lamppuineen, joka levitti vienoa valoa ympäri huonetta.

Neiti Paragon, tumma, raukea kaunotar, pitkine, mustine silmäripsineen ja viekottelevine katseineen vaipui kevyesti huoahtaen erääseen sohvaan. Hän oli puettu tulipunaiseen pukuun, tehty pehmeästä, kevyestä, ihmeen kauniista kankaasta ja oli lumivalkeine käsivarsineen, pyöreine kauloineen ja kuvankauniine olkapäineen elävä taideteos, sangen vaarallinen miehen katsella.

Herra Robert van Rensselaer istui kumartuneena häntä kohti ja keskustellessaan ahmi silmillään edessään olevaa ihanaa näkyä. Herra Robert van Rensselaer oli juonut sangen paljon kalliita viinejään.

Voi olla joku, joka ei kykene ymmärtämään tämän kohtauksen runollista puolta, joku, joka väittää, ettei neiti Paragon ole lempeä, helläsydäminen nuori nainen, vaan henkilö, joka älyää, mitä tekee. Robbie huomasi sen myöskin, varsinkin kun hän oli ollut tilaisuudessa keskustella tästä isänsä kanssa jo monta kertaa.

Rahallisessa suhteessa oli neiti Paragon tuskin kyllin arvokas hänelle. Mutta hän piti itseään jo tarpeeksi rikkaana voidakseen ottaa huomioon tämän kauneudenkin.

Ja hänen puheensa sai lentoa, sanansa kävivät yhä hellemmiksi. Ja neiti Paragon loi häneen hiukenevia katseita, kunnes hän vihdoin uskalsi tarttua tämän käteen. Ja neiti Paragon salli hänen pidellä kättään, jonka paljas kosketuskin sai hänen sydämensä nopeammin sykkimään ja teki hänet kaunopuheliaaksi.

Hän sanoi neiti Paragonille kuinka kauvan jo oli tätä ikävöinnyt, kuinka hurmaava tämä hänen mielestään oli. Käsivarsi puoleksi hänen vyötäistensä ympärillä, toiselle polvelleen vaipuneena, tunnusti hän, mitä ei enään voinut salata — että rakasti häntä koko sielullaan. Ja kun ihmeellinen, verraton neiti Paragon, sädehtien kauneudesta, vastasi hänelle kuiskaten, painoi hän tämän intohimoisesti rintaansa vasten ja suuteli hänen poskiaan ja huuliaan.

Kun hilpeä seurue tuli salonkiin, kaasi herra van Rensselaer viiniä laseihin pöydällä seisovasta karahviinistä. Ja kun kaikki parin minuutin perästä olivat sinne kokoontuneet, vei isäntä herra de Veren — sukkelapuheisen herra de Veren — syrjään ja kuiskasi hänen korvaansa muutamia sanoja, joiden johdosta hän kovin hämmästyneenä löi kätensä yhteen.

Heti sen jälkeen piti herra de Vere pienen puheen, niin vastustamattoman leikkisän, että vieraat olivat nauruun pakahtua. Ja isännän seisoessa punastuneena kuin koulupoika, suosionosoitusten yllättämänä, kaatoivat hänen vieraansa sampanjaa laseihin ja joivat myöhään yöhön tulevan rouva Robert van Rensselaerin onneksi. Jo koitti päivä, kun he vihdoinkin erosivat, ja taivas alkoi valjeta Marylandin rannikon yllä, jonka ohi "Pyrstötähti" juuri viiletti matkallaan länttä kohti.

XVII.

Tästä alkain muuttuikin matka kuherruskuukausien vietoksi. Ei koskaan ole iloisempaa, onnellisempaa seuruetta purjehtinut aaltoilevalla syvyydellä, eikä koskaan ole nähty onnellisempaa sulhasta kuin Robbie. Hän voi istua kaiket päivät ja ahmia katseillaan säteilevää morsiantaan, kuiskaten tavan takaa itselleen, että tämä oli hänen omansa.

Niin matkasivat he pitkin Floridan rannikkoa ja saapuivat vihdoin Palm
Beachiin, jossa nousivat maihin.

Siellä odotti van Rensselaeria sähkösanoma, jonka oli allekirjoittanut
Hungervillen tehtaitten päällikkö.

Herra R. van Rensselaer.
Palm Beach.
Florida.

Levottomuudet ohi, lakko kukistettu. Vahingot korjatut ja
tehtaat täydessä käynnissä. Ammattiyhdistysten jäsenet
ovat pääasiallisesti syrjäytetyt.

Sanomalehdet kiukuissaan.

Grinder.

Herra van Rensselaer taitti kokoon sähkösanoman, pisti sen taskuunsa ja hymyili.

— Kirotut sanomalehdet! mutisi hän itsekseen ja lähetti palvelijan ostamaan joitakuita. Ne saatuaan istuutui hän kannelle lukemaan, raittiin merituulen viillytellessä hänen otsaansa.

Hungervillessa näkyi tapahtuneen tavattomia. Lakkolaiset olivat pitäneet kokouksia ja koko kaupunki oli ollut kapinassa. Niin kummalta kuin se kuuluukin, oli suuri osa sanomalehdistöä työväen puolella. Varsinaisia väkivaltaisuuksia ei ollut tapahtunut, ennenkuin uudet työmiehet olivat näyttäytyneet kaupungissa. Silloin sytytettiin tuleen muutamia tavaravaunuja tehtaitten ulkopuolella. Sitten oli viisisataa salapoliisia tullut tehtaisiin, joiden ympäri rakennettiin korkea valli, varustettu ampumareijillä.

Kolmantena päivänä oli yhtiö lähettänyt sinne vaununlastittain ammattiyhdistyksiin kuulumatonta työväkeä — miehiä, jotka olivat olleet työttöminä koko vuoden tai siitä asti kun yhtiön kanssa kilpailevat tehtaat kukistettiin. Heti joutui koko kaupunki kuohuksiin, ja kaikista varokeinoista huolimatta otettiin työhaluiset vastaan kivisateella ja joutuivat he muutenkin pahoinpitelyn alaisiksi. Salapoliisit ampuivat väkijoukkoon, josta kolme miestä, yksi nainen ja kaksi lasta kaatui ja noin tusinan verran haavoitettiin. Samana iltana lähetettiin poliisimestarin pyynnöstä sotaväkeä kaupunkiin.

Niin kului kolme päivää mitä suurimman kiihkon vallassa ja pari kertaa sattui vakavia yhteentörmäyksiäkin. Sotamiehet ampuivat väkijoukkoihin, ja yhä useampi työmies sai surmansa, eräs sotamieskin pistettiin kuoliaaksi. Mutta yhtiö pysyi lujana päätöksessään — tehtaat täytyi saada käyntiin uudelleen. Ja kun lakkolaisilta kokonaan puuttui rahoja, alkoivat he piankin kärsiä puutetta ja joukottain pyrkiä takaisin työpajoihin. Viimeiset uutiset tiesivät kertoa ammattiyhdistysten olevan aikeessa lopettaa lakon, jotta niiden jäsenet saisivat itselleen pysytetyksi vielä täyttämättä olevat paikat.

Herra van Rensselaer luki uudestaan sähkösanoman läpi ja hymyili.

— Mitä iloisia uutisia olet saanut, rakkaani? kysyi neiti Paragon.

— Että sinä pian tulet omakseni, vastasi hän.

XVIII.

Häät vietettiin neljä viikkoa myöhemmin, heti kun neiti Paragonin myötäjäiset ehtivät saapua Pariisista. Mahdoton on minun kuvaillakaan näitä häitä. Viikkokausia edeltäkäsin olivat sanomalehdet pohtineet niitten järjestämistä, sisältäneet palstan täysiä kuvauksia häävalmistuksista, morsiamen ja sulhasen sukulaisista, heidän rikkauksistaan ja huomattavista ominaisuuksistaan. "Liittoutuneet lehdet" julkaisivat kaksi eri selostusta morsiuspuvusta — teknillisen, ammattimiehen laatiman ja runollisen vapaan, taiteilijan laatiman. Häitten edellisenä päivänä ikuistettiin sekä kynällä että kuvilla Viidennen avenyn varrella sijaitseva, kukkalaitteilla ylenmäärin koristeltu kirkko — sama, jossa Robbie aikoinaan oli toiminut sunnuntaikoulun opettajana ja kolmenkymmenen vuoden aikana kuunnellut tohtori Letence Sprayn mieltäylentäviä saarnoja — ja suuren tapahtuman jälkeen sisälsivät kaikki New-Yorkin lehdet — ensisivullaan — perinpohjaisen kuvauksen juhlamenoista uteliaitten lukijainsa iloksi ja ylösrakennukseksi.

Tähän aikaan oli äärimmäisen vapaamielinen sanomalehdistökin luonnollisesti kokonaan unohtanut vanhat vihansa Hungervillen lakon johdosta, ja herra Robert van Rensselaer oli taas tunnettu ja kunnioitettu rahamies, yhteiskunnan tukipylväitä, kelpo kansalainen ja verraton kaskujen kertoja.

Vähän jälkeenpäin, kun nuori pari oli onnellisesti vihitty ja viettänyt kuherruskuukautensa "Pyrstötähden" kannella, muistan lukeneeni eräästä New-Yorkin lehdestä puheen, jonka ystävämme Robbie oli pitänyt muhamettilaisessa nuorten miesten yhdistyksessä, Podunkissa, ja jonka aiheena oli "teollisuuden veljeys eli pääoman ja työn yhteiset edut."

XIX.

Nyt siirtyköön lukija hyväntahtoisesti viisi vuotta ajassa eteenpäin. Tapaamme rouva Robert van Rensselaerin kahden lapsen äitinä, seurapiirinsä ylpeänä, vastustamattomana kuningattarena, suurena maailmannaisena, joka tyynin mielin kantaa korkean asemansa vaatimat velvollisuudet.

Herra Robert van Rensselaerin taas tapaamme vaikuttavana mahtina maansa liike-elämässä, miehenä, joka yhdellä ainoalla kynänvedolla luo senaattoreita. Hänen liikeasiansa ovat yhä edistyneet ja hänen käskystään puhkeavat esiin rikkaudet kuten hedelmäpuut intialaisen fakiirin käskystä. Hän on järjestänyt suuren renkaan yhtiön entisistä kilpailijoista estääkseen turmiollisen kilpailun sekä monilla muillakin toimillaan saattanut Wall Streetin hämmästymään.

Minua suuresti epäilyttää ruveta kuvailemaan sankarimme elämänuraa tästä lähtien, sillä kykyni ei luultavasti riitä kuljettamaan häntä ehjin nahoin "kujan" kaikista sokkeloista. Mutta onneksi ovat tämän kaiken jo ennemmin varmasti luotettavat asiantuntijat kertoneet, ja minä, lukijaini luvalla, lainaankin tietoni heiltä. Tietysti vilisee heidän kielessään teknillisiä sanontatapoja, mutta onhan kullakin tieteen haaralla oma erityinen sanavarastonsa, ja jokaisen tietoja haluavan täytyy ensin perehtyä siihen. Van Rensselaerin elämä oli tähän aikaan samanlaista kuin Wall Streetillä yleensä; on sentähden tärkeätä saada tietää, minkälaiseksi hänen elämänsä oli muodostunut.

Jabbergrabin kirjassa "Rahamaailman sankarit" luemme sivulla 1492 seuraavaa:

"Tapa, jolla Robert van Rensselaer eräässä tilaisuudessa säilytti osakkeitten arvon, on vieläkin kaupunkilaisten mieluisimpana keskustelunaiheena. Oli tiistai — unohtumaton päivä!— ja hän oli juuri astumassa maihin 'Aurorasta', kun hänelle ojennettiin sähkösanoma, joka sisälsi tiedon, että osakkeitten hinnan alentamiseksi keinottelevat — he olivat, ohimennen sanoen, silminnähtävästi halveksineet hänen aluksensa purjehduskykyä! — olivat alkaneet uuden kiihkeän hyökkäyksen osakeyhtiötä 'Kalamaron ilmalaivat' vastaan."

"Tässä oltiin nähtävästi tekemisissä salaliiton kanssa. Osakkeitten hinta aleni alenemistaan. Van Rensselaer sähkötti välittäjilleen, jotta he hankkisivat kaikki saatavissa olevat osakkeet. Tästä seurasi, että hän saapuessaan ylimääräisellä junalla New-Yorkiin oli kaikkien K.I:n osakkeitten omistaja, lukuunottamatta muutamia harvoja, joita ei oltu voitu käsiin saada."

"Van Rensselaer oli todellakin harmissaan, sillä K.I. oli hänen lempiyrityksensä. Matkallaan kaupunkiin oli hän koko ajan pohtinut tätä asiaa. Perille päästyään antoi hän kaikille hintojen alentamiseksi toimiville liikkeille käskyn muuttaa kurssi ja ostaa käteisellä rahalla osakkeita ja myydä ne takaisin kuukauden maksuajalla. Hänen tarkoituksensa oli, että alennus-keinottelijat, jotka tiesivät van Rensselaerin haluavan pitää osakkeet, vetäisivät tästä sen johtopäätöksen, että hän oli rahapulassa ja sentähden myi käteisellä, samalla kuin osti viivytyksellä pelastaakseen yhtiönsä."

"Juoni onnistui täydellisesti. Van Rensselaerin omat lähettiläät ostivat saatavissa olevat osakkeet, ja alennus-keinottelijat, jotka olivat saaneet uutta rohkeutta, kilpailivat hänen kanssaan. Van Rensselaer osti osakkeita viivytyksellä viisikymmentuhatta kerrallaan, kunnes uuvutetut vastustajansa vihdoinkin antoivat perään."

"Luonnollisesti olivat rahat hänellä valmiina ja hän antoi vahingoniloisena panoksen räjähtää. Maksun lykkäys päättyi, eikä enään ollut ainoatakaan K.I:n osaketta markkinoilla! Hinnat nousivat huippuunsa. Ne alkoivat 110:llä, ja ennenkuin pörssi sulettiin, tarjottiin niistä 190, mutta turhaan. Kuusikymmentä tuhatta osaketta, jotka olivat myydyt 110:llä, mutta joita ei voitu saada 190:llä."

"He tulivat hänen luokseen kerjäämään armoa. Ja hän selitti armollisesti ja jalomielisesti, että he eivät saisi osakkeita 190:een, mutta voisivat tehdä sopimuksen ja saada lykkäystä viittä prosenttia vastaan päivältä, laskettuna osakkeitten nimellisarvon mukaan."

"He eivät vieläkään kyenneet huomaamaan hänen viekkauttaan, vaan luulivat piankin romahduksen tulevan ja suostuivat sen tähden ilolla hänen ehdotukseensa. He maksoivat korkoja kymmenen päivää, mutta yhtiö pysyi yhtä lujana. Lopuksi maksoivat he hänelle 260 kappaleelta. Hän ansaitsi siis kaksisataa dollaria jokaisesta kuudestakymmenestä tuhannesta dollarista."

"Kesti kauvan aikaa, ennenkuin alennus-keinottelijat uskalsivat hätyyttää jotain Robert van Rensselaerin lempiyritystä."

XX.

Samana päivänä, jolloin tämä eriskummallinen "sopimus" tehtiin, olivat ystävämme ja hänen uhrinsa istuneet ja keskustelleet myöhäiseen iltaan asti. Sitten nousi van Rensselaer vaunuihin ja karautti kaupungista. Mutta koska hän tunsi tarvitsevansa liikuntoa ja raitista ilmaa, astui hän, vastoin tavallisuutta, alas vaunuista ja lähti kävelemään pitkin Broadwayta.

Hän ei ollut tullut syöneeksi päivällistä kotona ja oli sentähden matkalla klubiansa kohti, kun hän yhtäkkiä huomasi joutuneensa kirkkaasti valaistun ravintolan edustalle. Soiton säveleet kuuluivat sieltä houkuttelevina. Hän seurasi äkillistä päähänpistoaan ja astui sisälle.

Tässä ei ollut mitään merkillistä, sillä se oli hieno ravintola, jossa oli naisia vaaleissa pukimissa ja herrat polttelivat sikarejansa. Van Rensselaer istui vähän aikaa katsellen ympärilleen. Sitten alkoi hän tutkia ruokalistaa.

Huolimatta vähän väliä toimeenpanemistaan suurenmoisista kemuista, oli van Rensselaer oikeastaan sangen vaatimaton mies. Hänen loistava vierasvaraisuutensa tarkoitti vaan toisten ilahuttamista. Hän tilasi ensin cocktailin, maisteli sitä mietteissään, tarjoilijan pannessa pöytään erittäin hienoa ja herkullisen lajisia ostronia. Ennenkuin ryhtyi niitä syömään, tilasi hän seuraavan ruokalajin, erityisellä tavalla valmistettua vasikan kylkeä ja peltopyytä paahdetun leivän, sparriksen ja silpoherneitten kera.

Tarjoilija kuunteli huomaavaisena hänen määräyksiään, kuinka nämät lajit olisivat laitettavat, ja mitä kastiketta hän tahtoi sparriksen kera.

— Ja tuokaa mulle sitten pullo chambertinia, lisäsi hän. Parasta, mitä teillä on.

Tarjoilija kiirehti täyttämään hänen käskyjään, ja herra Robert van Rensselaer alkoi tuntijan tavalla maistella ostroneja. Ruuat olivat moitteettomia ja viini parempaa kuin hän oli uskaltanut toivoakaan. Hän tunsi itsensä tyytyväiseksi koko maailmaan. Silloin tällöin herkesi hän syömästä hengähtääkseen vähän ja katsellakseen ympärilleen. Hän oli todellakin alkanut käydä lihavahkoksi, ja se vaivasi häntä syödessään. Vihdoinkin oli hän päättänyt ateriansa, maiskutteli huuliaan, nojautui mukavasti taaksepäin tuolissaan ja sytytti sikarinsa.

Robert van Rensselaerin sikarit olivat — kuten kaikkikin, mitä hän käytti — hänen itse ulkomailta tuottamiaan, ja niiden tuoksu oli suoraan sanoen jumalallinen. Ystävämme istui silmät puoliummessa ja tunsi olevansa sangen onnellinen, miellyttävä lämpimyys ja kylläisyys hyvästä ruuasta ja viinistä levisi hänen jäseniinsä. Mitä voi sivistynyt ihminen enempää toivoa?

Kyllä, yhtä vielä, yhtä ainoata. Ja herra Robert van Rensselaer, katsellessaan ympäri huonetta, äkkäsi sen, mitä kaipasi. Erään pöydän ääressä huoneen vastaisella seinällä istui kaksi naista, joihin hänen katseensa pysähtyi.

Toinen oli lihava, vaaleanverinen, jalokivillä koristettu, mutta toinen — sellaista hän ei vielä ikinä ollut nähnyt!

Se oli vallan nuori tyttö, mutta ihmeen hieno ja hento kaunotar. Hän oli vaatimattomasti puettu ja kovin kalpea, mutta hänen ihonsa muistutti ruusunväristä marmoria, ja hänen kasvonsa — Van Rensselaer ei mitenkään voinut kääntää silmiään hänen kasvoistaan.

Vanhempi nainen huomasi hänen katseensa, hymyili, ja näkyi polkasevan nuorempaa naista jalalle. Tyttö käänsi katseensa van Rensselaeria kohti, lehahti tulipunaiseksi ja loi silmänsä lautaseensa.

Van Rensselaerin sydän alkoi sykkiä kiivaammin. Hän joi kiireesti kahvinsa ja viskasi pois sikarinsa. Nähdessään molempain naisten alkavan lähteä, kutsui hän tarjoilijan, silmäsi laskua, antoi miehelle kahdenkymmenen dollarin setelin ja käski hänen itsensä pitää loput. Sitten otti hän päällystakkinsa ja lähti hiljalleen kadulle.

Seuraavassa kadunkulmassa saavutti hän molemmat naiset. He kääntyivät siitä eräälle poikkikadulle.

— Ystävättärenne näyttää vähän kainostelevan, sanoi hän hymyillen astuessaan nuoren tytön rinnalle ja otti hiljaa tämän käsivarren omaansa.

— Niin, hän on todellakin vielä ujo, vastasi nainen. Hän on ollut
New-Yorkissa vasta pari päivää. Neiti Harrison — herra — herra —?

— Herra Green, vastasi van Rensselaer.

— Herra Green, toisti nainen ja naurahti. Minun nimeni on rouva Lynch.

Näin kävi esittely nopeasti ja lystikkäästi.

— Minne matka, kysyi herra Green.

— Olemme juuri menossa kotiin, vastasi rouva Lynch.

He kulkivat katua eteenpäin. Van Rensselaer tunsi tytön hennon käsivarren vapisevan, mutta tämä ei puhunut mitään eikä edes nostanut katsettaan, kun häntä puhuteltiin. Rouva Lynch piti keskustelua vireillä, kunnes he saapuivat erään ruskean kivitalon edustalle. Ikkunaverhot olivat alaslasketut, mutta niiden välistä vilkkui valoa, ja naisen avatessa eteisen ovea, kuului sisältä naurua ja iloisia ääniä. Ovi salonkiin oli auki, mutta he menivät sen ohi ja astuivat pieneen, niukasti valaistuun huoneeseen, sulkivat oven jälessään, ja kaikki hiljeni taas.

— Olkaa kuin kotonanne, sanoi rouva Lynch ja rupesi riisumaan hattuaan ja päällystakkiaan. Herra Green teki samoin ja istahti sitten sohvaan.

Nuori tyttökin istuutui. Hän vapisi yhä ja oli hyvin kalpea. Mutta rouva Lynch ei ollut sitä huomaavinaan, hän keskusteli vaan innokkaasti uuden tuttavan kanssa.

Äkkiä nousi hän seisomaan ja sanoi:

— Toivon teidän suovan anteeksi, mutta minun täytyy mennä toimittamaan eräs asia.

Nuori tyttö koetti estellä, mutta nainen katsahti vihaisesti häneen.
Sitten katosi hän sulkien oven jälissään.

Silmänräpäyksen ajan vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus. Sitten nousi herra Green ja meni tytön viereen istumaan.

— Kertokaa minulle, kuinka on laitanne, sanoi hän.

Tyttö peitti käsillään kasvonsa.

— Niin, puhukaa minulle kaikki, jatkoi mies hellällä äänellä.
Luotattehan minuun, eikö totta?

Tyttö katsahti mieheen, ja kyyneleet alkoivat virrata hänen poskilleen.

— Oi, säälikää minua, rukoili hän. Minä en voi! Minä en voi! Te ette aavistakaan, kuinka onneton minä olen.

Robbie — tunnen halun tällaisessa tilaisuudessa kutsua häntä Robbieksi, vaikka hänen hiuksensa olivat jo harmaat — katseli kaunista tyttöä ajatellen itsekseen, ettei vielä koskaan ollut nähnyt mitään niin ihmeellistä.

— Kuulkaahan nyt, sanoi hän ystävällisesti, teidän ei tarvitse ensinkään pelätä minua. Kertokaa, kuinka teidän laitanne on, ja kuinka oikeastaan olette tänne joutunut.

Tyttö silmäili häntä arasti.

— Minä olen ollut täällä vasta muutamia tunteja, sanoi hän koettaen hillitä kyyneleitään. Se on tavallinen juttu, eikä siitä ole teillä mitään huvia. Isäni on kuollut, äitini myöskin, ja kun olin köyhä, täytyi minun tehdä työtä. Ja sitten satuin tapaamaan nuoren miehen, johon rakastuin.

Hän kohotti epätoivoissaan kätensä.

— Jatkakaa, sanoi Robbie lempeästi.

— Näimme viimeksi toisemme menneellä viikolla, sanoi tyttö. Mutta nyt en enään ikinä saa nähdä häntä. Hän pyysi minua tulemaan luokseen asumaan — se oli silloin, kun juuri olimme tulleet tuntemaan toisemme. Hän oli hyvin rikas, eivätkä vanhempansa antaneet hänen naida minua. Mutta minä rakastin häntä enkä välittänyt siitä. Tahdoin ainoastaan saada olla hänen luonaan. Siitä on nyt vuosi. Sitten hän matkusti luotani. Hän sanoi vanhempainsa tietävän kaikki. Kuulin hänen matkustaneen New-Yorkiin ja läksin hänen jälestään — ainoilla rahoillani matkustin. Tietysti en tavannut häntä enkä voinut saada työtäkään. Koko viime ja toissa yön kuljeskelin pitkin katuja. Ja sitten — niin, sitten mulla ei ollut enään muuta keinoa — minä olin puolikuollut nälästä ja väsymyksestä.

Nuoren tytön puhuessa punastuivat hänen kasvonsa mielenliikutuksesta. Hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen. Mies kehotti häntä jatkamaan, ja hän kertoi koko elämäkertansa, sillä tämä oli ensimäinen osanottavainen ihminen, jonka hän New-Yorkissa tapasi.

Ja Robbie puhui hänelle aivankuin entinen Robbie oli puhunut naisille, hellästi ja miellyttävästi, säädyllisesti ja hienotunteisesti. Hän oli kaunis mies ja henkevä mies, ja tyttö unohti ensin tuskansa, sitten epätoivonsa ja lopuksi surunsa. Kukaan ei häirinnyt heitä, ja he jatkoivat keskusteluaan tunnin, kaksi. Ja minuutti minuutilta kasvoi myötätuntoisuus heidän välillään. Robbien veri alkoi yhä kiivaammin kuohua. Tyttö ei ollut ainoastaan kaunis, vaan myöskin viisas ja hyvä — oikea kallis helmi keskellä kurjuutta ja saastaisuutta. Ja siksi kävi hänen äänensä yhä hellemmäksi ja yhä varomattomammin alkoi tyttö avata sydäntään hänelle.

Aika kului, tuli puoliyö, ja vihdoin uskalsi Robbie tarttua tytön käteen ja istahtaa hänen viereensä. Ystävämme Robbie vapisi kuin koulupoika, veri hehkui hänen suonissaan, ja puna hohti tytön kasvoilla.

— Kuulkaa minua, kuiskasi mies, te ette aavistakaan, kuinka sydämeni säälii teitä, kuinka ihailen teitä ja kuinka kernaasti tahtoisin auttaa teitä. Te olette niin kaunis — minä en koskaan ole nähnyt niin kaunista naista — ja minä, minä tahdon pelastaa teidät täältä, eikä teidän tarvitse tällaisesta kuulla enään sanaakaan. Minä pidän huolen teistä, minä varjelen teitä. Minä teen kaikki, mitä voin, jotta tulisitte onnelliseksi. Sillä minä rakastan teitä, oi, en voi sanoin ilmaista, kuinka teitä rakastan! On hirveätä sanoa sitä teille tällaisessa paikassa. Mutta onhan yhdentekevä, mitä meistä täällä ajatellaan. He eivät aavista mitään, mutta eihän se meitä liikuta. Oi, minä rukoilen teitä, tulkaa omakseni! Minä en vielä tiedä, kuinka tämän asian järjestäisin, mutta sen vaan tiedän, etten salli ikinä teille tehtävän mitään pahaa. Enkä minä koskaan jätä teitä, en koskaan!

Hän puhui nopeasti, hengästyneenä, mutta vastustamattoman kiehtovasti. Hän kiersi varovaisesti käsivartensa tytön vyötäisille, sitten uskalsi hän painaa suudelman hänen huulilleen ja vihdoin, nähdessään tytön vapisevan, ja liikutuksen kyyneleitten kimaltelevan hänen silmissään, painoi hänet intohimoisesti rintaansa vastaan.

— Ja nyt, sanoi Robbie, kun rouva Lynch astui sisään, tehkäämme yksin tein selvä koko asiasta!

XXI.

Vähän sen jälkeen oli Mary Harrisonille — se oli tytön nimi — vuokrattu pieni, kaunis asunto Harlemissa, ja siellä voitiin tavata usein Robbie onnellisena ja iloisena, jollaisena hän oli ollut nuorena, viattomana poikana, kun ei hänellä vielä ollut aavistustakaan maailman pahuudesta ja petollisuudesta. Mutta emme ole tilaisuudessa kertoa enempää tästä, vaan täytyy meidän kiireesti palata takaisin Wall Streetille ja niihin ikävystyttäviin liikeasioihin, jotka kiinnittivät hänet sinne.

Tapaukset kehittyivät nopeasti tässä osassa kaupunkia. Ennenkuin mielet vielä olivat ehtineet tyyntyä viimeisen taistelun jälkeen "Kalamaron ilmalaivat"-yhtiötä vastaan, suunnitteli Robert van Rensselaer jo täyttä päätä elämänsä suurta tehtävää, "Atlantintakaisen — maanalaisen rautatie"-yhtiön kukistamista. Tästä vimmatusta taistelusta täytyy lukijan saada täydellisen, tyydyttävän kuvauksen.

Wall Streetillä on puhtaita, väärentämättömiä pelaajia, jotka keinottelevat hintojen ylentämiseksi ja alentamiseksi millä osakkeilla tahansa, kunhan vaan toivovat ansaitsevansa jotain. Mutta toisaalta löytyy myöskin henkilöitä, jotka ryhtyvät ainoastaan kunniallisiin yrityksiin. Kunniallinen osakekeinottelija oli Robert van Rensselaerin mielestä sellainen mies, joka tutki rahallisia ja taloudellisia oloja koko maapallolla ja koetti vaikuttaa hintoihin haluamaansa suuntaan. Jos mies oli vaan kyllin terävänäköinen ja tyytyi keinottelemaan vahingollisten osakkeitten hinnan alentamiseksi, voi hän pitää itseänsä hyödyllisenä yhteiskunnan jäsenenä, ja — mikä vielä parempi — hän voi olla varma siitä, että ikuiset luonnonlait olivat järkähtämättä hänen puolellaan.

Kertomus suuresta "Atlantintakainen-maanalainen-rautatie"-yhtiötä vastaan käydystä taistelusta, sankarimme urotöistä kuuluisimmasta, taistelusta, jota Wall Streetin miehet eivät ikipäivinä unohda, on kerrottuna Jabbergrabin teoksessa, sivulla 1906, ja kuuluu:

"Sen väitetään olevan ilmaus tästä ihmeellisestä kyvystä käsittää asiain tila ja mitä kulloinkin pohjalla liikkuu, jota hän on osoittanut ennenkin. Yli vuoden ajan oli van Rensselaer mielenkiinnolla seurannut A.-M.-R:n kehitystä ja johtoa. Hän oli tutkinut asiaa kaikin puolin, kunnes vihdoin voi puhkaista tämän häikäisevän saippuakuplan, joka väärällä sädeloistollaan oli pettänyt useita maailman terävänäköisimpiä liikemiehiä."

"Robert van Rensselaer oli alusta alkain epäillyt tätä yhtiötä, koska hänen oli onnistunut saada tietoonsa eräitä seikkoja sen sisällisestä tilasta. Hän oli tutkinut radan tulevaisuustoiveita, johtoa, suunnittelua ja liikkeelle laskettua ylenmääräistä osakepaljoutta, jonka piti olla sangen vahingollista, mutta, joita osakkeita ihmiset kuitenkin kilvassa ostivat. Ja vihdoin hän, osaksi niitten tietojen perustuksella, joita hänen oli onnistunut saada salaisilta urkkijoilta, osaksi markkinain epäilyttävästä suunnasta oli saanut selville tämän yhtiön takana seisovain rahamiesten aikovan keinotekoisesti korottaa osakkeitten hintaa. Tätä vastaan hänellä ei ollut mitään sanomista. Päinvastoin koetti hän kaikin voimin auttaa heitä nostamaan hintoja huippuunsa, jotta sitten paremmin saisi perille ajetuksi omat suunnitelmansa. Vasta kun luuli heidän alkavan väsyä, kääntyi hän vastarintaan. Ja nyt alkoi uusi jättiläistaistelu."

XXII.

Kukaan ei aavistanut van Rensselaerin seisovan kaiken tämän takana. Sillä historiankirjottajamme kertomuksen mukaan oli hänellä ihmeellinen kyky vaikuttaa salassa. Hänellä oli välittäjänsä kaikkialla Wall Streetillä ja ne kilpailivat usein tietämättään keskenään. Ulkopuolella olijat näkivät vaan A.-M.-R:n osakkeitten nousseen huimaavasti, ne olivat siis varmistuneet ja tulleet halutuiksi markkinoilla. Asiantuntijat tiesivät vähän enemmän, nimittäin, että oli olemassa joku, joka myi alennetulla hinnalla maksun lykkäystä vastaan. Mutta kuka tämä oli, sen tiesi ainoastaan yksi ihminen koko maailmassa.

Nämät asiat ovat yhtä sotkuiset kuin ikävätkin. Mutta meidän täytyy kertoa niistä, jotta voisimme ymmärtää Robert van Rensselaerin elämässä juuri samaan aikaan tapahtuneen ratkaisun. Ystävämme ei ollut niitä miehiä, joka piti osakkeitaan leikin asiana — harvoin hän ryhtyi johonkin yritykseen ennenkuin tiesi olevansa oikeassa, mutta jos hän sen kerran teki, silloin olikin tosi kysymyksessä. Vaikka ei markkinoilla ollut vähintäkään aavistusta siitä, oli hän varustaunut taisteluun elämästä ja kuolemasta "Atlantintakaisen-maanalaisen-rautatie"-yhtiön kanssa.

Tiistaina alotti van Rensselaer taistelunsa ostamalla osakkeita kolmena päivänä.

Se oli kerrassaan tavatonta kilpailua, jonka tarkoituksena oli kolmen päivän kuluessa yhä uudestaan myymällä osakkeita alentaa niitten hintaa niin paljon kuin suinkin. Todellisuudessa ei hän aikonut antaa heille aikaa kolmeakaan päivää. Hän tahtoi kukistaa A.-M.-R:n jo keskiviikkona, ensimmäisenä todellisena taistelupäivänä.

Tämä tapaus muistutti K.-I.-taistelua, sillä eroituksella vaan, että kukaan ihminen ei aavistanutkaan, että voitaisiin tehdä hyökkäys A.-M.-R:ta vastaan. Sen osakkaat olivat levinneet yli koko maan. Niitä oli pantu liikkeelle kymmenenkin miljoonaa kerrallaan, ja verrattain vähän olivat sentähden van Rensselaer ja hänen vastustajansa voineet saada niitä käsiinsä. Mutta me mainitsimme ystävällämme olleen — tai ainakin hän luuli olevan — "ikuiset luonnonlait" puolellaan.

— Sen täytyy kukistua, sanoi van Rensselaer päättävästi. Sen täytyy kukistua!

XXIII.

A.-M.-R:n takana seisovat rahamiehet pitivät tiistai-iltana kokouksen, jossa muodostivat renkaan. He olivat yksimieliset siitä, että osakkeitten hintaa alentava, tuntematon henkilö oli pakoitettava antautumaan ja päättivät sentähden seuraavana päivänä ostaa sataviisikymmentä tuhatta A.-M.-R:n osaketta nähdäkseen, kestäisikö tämä tuntematon sitä.

Van Rensselaer oli valmistunut kestämään sangen paljon. Tiistaina, markkinain kiihkeimmillään ollessa, oli hän myynyt jokainoan muulla taholla, esim. suuressa terästrustissa, omistamansa osakkeen ja sitä paitsi lainannut niin paljon kuin suinkin luotollaan sai. Kaikki nämät rahat olivat nyt hänen välittäjillään, ja keskiviikko-aamuna markkinain alkaessa seisoi hän sähkösanomakoneen ääressä yksityiskonttoorissaan, uskotun konttoristin ollessa valmiina sähköttämään hänen määräyksiään kaikille tahoille.

Taistelu kävi alussa hitaasti. Se oli aivankuin kamppailua etuvartiosta kahden jättiläisen välillä, jotka kumpikin koettivat ottaa selkoa vastustajansa voimasta. Renkaan välittäjät tarjosivat korkeita hintoja A.-M.-R:n osakkeista, mutta van Rensselaer odotti ja oli varuillaan. Osa myytiinkin, ei kuitenkaan hänen hallussaan olevia, ja hän odotti vaan hinnan vielä kohoavan, jotta vihollisensa tulisivat rohkeammiksi, ja hänen oma asemansa varmemmaksi.