SADAN PROSENTIN PATRIOOTTI

Kirj.

Upton Sinclair

Duluth (Minn.), Workers Socialist Publishing Company, 1920.

VAIMOLLENI

joka on luonut tämän kertomuksen viehättävimmän henkilön. "Mrs. Godd" ja joka ehdottomasti kieltää kirjaa painamasta ennenkuin on selitetty että kysymyksessä oleva henkilö on kreikkalainen "Godd" [God — Jumala] eikä juutalainen "Godd", jotta kukaan ei voisi syyttää pyhien pilkkaamisesta.

I.

Silloin tällöin tulee miettineeksi, kuinka mitä vähäpätöisin sattuma voi johtaa elämän tärkeimpiin tapauksiin; ikäänkuin sattuisi katsomaan taakseen hätkähtäen huomatessaan kuinka vähällä piti ettei koko olemus vajonnut mitättömyyteen. Esimerkiksi. Nuori mies käy pitkin katua, ilman päämäärää, ilman tarkotusta; hän tulee kulmaukseen ja miettimättä, ilman syytä, kääntyy oikealle — eikä vasemmalle — ja niin sattumalta kohtaa sinisilmä tytön, joka panee hänen sydämmensä sykkimään. Hän tutustuu tyttöön, nai hänet — ja tytöstä tuli teidän äitinne. Mutta olettakaamme että tuo nuori mies olisi kääntynyt kadunkulmauksessa vasemmalle eikä olisi nähnytkään sinisilmä tyttöä; missäs olisitte te nyt, ja missä olisivat nuo ominaisuutenne, jotka te pidätte niin tuiki tärkeinä koko maailman hyvinvoinnille ja nuo vakavat liikeasiat, joihin aikanne kuluu?

Jotenkin näin kävi Petteri Gudgen; vähäinen sattuma muutti hänen elämänsä kulun kokonaan aiheuttaen sen tapauksien sarjan, josta tämä kirja kertoo. Petterin käydessä pitkin katua eräänä iltapäivänä lähestyi muuan nainen häntä, ojensi lentolehden ja sanoi: "Lukekaa tämä, olkaa hyvä."

Ja Petteri, jolla oli nälkä ja joka oli kyltynyt maailmaan, vastasi jäykästi: "Ei ole rahaa." Hän luuli sitä ilmotuslipuksi ja sanoi: "En voi ostaa mitään."

"Ei tässä kaupata mitään", vastasi nainen. "Se on kehotus-sanoma."

"Uskonnollinenko?" sanoi Petteri. "Vastikään potkittiin minut ulos kirkosta."

"Ei se ole kirkollinen", sanoi nainen. "Se on muuta; pistäkää se taskuunne." Hän oli vanhanpuoleinen, harmaahapsinen nainen ja kulki Petterin perässä hymyillen ystävällisesti tälle laihalle huonopukuiselle oudolle miehelle, mutta kehotellen: "Lukekaa se joskus kun teillä ei ole muuta tekemistä." Ja niin Petteri päästäkseen hänestä erilleen otti lentolehden, pisti sen taskuunsa ja meni menojaan, ja parin minuutin kuluttua oli hän unohtanut koko jutun.

Petteri mietti — tai oikeammin, Petterin vatsa ajatteli hänen puolestaan; sillä kun ei koko päivänä ole saanut syödä mitään eikä edellisenäkään päivänä muuta kuin kupin kahvia ja vaivaisen voileivän, niin muuttuvat ajatuskeskukset päästä vatsaan. Petteri mietti että tämä elämä oli nyt koko helvetti. Kukapa olisi voinut aavistaa että vain sen vuoksi, että varastaa yhden raukkaisen rasvarinkelin, menettää helpon työpaikan ja mahdollisuutensa kohota maailmassa. Petterin koko olemus oli keskitetty ponnistuksiin kohota — menestyä, joka merkitsee rahaa, joka taas merkitsee helppoa elämää ja nautintoja, jotka taikanimet houkuttelevat kaikkia ihmisolentoja.

Mutta kuka nyt olisi voinut aavistaa, että Mrs. Smithers laski rasvarinkelit joka kerta kun joku kulki ruokahuoneen läpi? Ja ainoastaan tuo naurettava seikka oli syynä siihen, että Petteri oli vajonnut nykyiseen kurjuuteensa. Jollei sitä olisi ollut, olisi hän paraikaa voinut syödä päivällistä — leipää, kuivattua silliä ja heikkoa teetä — suutarin vaimon kotona, ja hoitanut tointaan, mihin sisältyi eripuraisuuksien nostattaminen ensimäisen apostolisen kirkon jäsenissä, joita myös "holirollareiksi" kutsutaan, ja pastori Gamaliel Lunkin erottaminen sekä suutari Smithersin pastoriksi valitseminen — Petterin ollessa hänen oikeana kätenään.

Ja näin oli käynyt aina — koko kahdenkymmenen vuoden ajan Petterin elämää. Kerran toisensa perään oli hänen otteensa hipaissut hyvinvoinnin tikkaita, ja aina tapahtui jotakin, jollei muuta niin raukkaisen rasvarinkelin varkaus, joka riuhtasi hänet irti ja viskasi kurjuuden kuiluun.

Niin kulki Petteri edelleen, vyö lujilla ja rauhattomat siniset silmät vilkuivat sinne tänne, etsien ruokaa. Työtä olisi kyllä löytynyt, mutta se oli kovaa työtä, ja Petteri halusi helppoa. Tässä maailmassa on ihmisiä, jotka elävät lihastensa työstä, ja toisia, jotka elävät järjellään; Petteri kuului tähän jälkimmäiseen luokkaan, ja hän oli mieluummin syömättä kuin laskeutui alas yhteiskunnallisesta asemastaan.

Petteri katsoi jokaista vastaantulijaa kasvoihin valmiina kaikkien mahdollisuuksien varalle. Jotkut vilkaisivat häneen, mutta eivät kuin silmänräpäyksen ajan, sillä he näkivät mitättömän näköisen miehen, pienikasvuisen, huonosti ruokitun, jolla toinen olkapää oli korkeammalla kuin toinen, heikko leuka ja suu, epätasaiset hampaat ja veltto, riippuva, ruskea huuliparta. Petterin olkihatusta oli monta olkea poissa, hänen vanhoina ostetut vaatteensa olivat muuttuneet räsyiksi ja hänen kenkänsä pyrkivät kääntymään nurin. Kaupungissa, jossa jokainen "yritti", jokainen, niinkuin he sanoivat, "tekemässä rahaa", ei kellään ollut aikaa eikä halua katsahtaa kahdesti Petteri Gudgea. Mitä välitti kukaan Petterin rauhattomasta sielusta, tai uneksi että Petteri omalla huomaamattomalla alallaan oli eräänlainen nero? Ei kukaan välittänyt; ei kukaan uneksinutkaan.

Oli kello kahden seudussa heinäkuun iltapäivällä, ja aurinko paahtoi American Cityn katuja. Kaduilla oli väkijoukkoja ja Petteri havaitsi että kaikkialla oli lippuja ja koristeita. Kerran, pari hän kuuli etäistä soittoa ja ihmetteli, mitä oli "käynnissä." Petteri ei ollut lukenut sanomalehtiä; koko hänen huomionsa oli keskittynyt smithersiläisten ja lunkilaisten välisiin riitoihin ensimäisen apostolisen kirkon jäsenten keskuudessa, joita myös holirollareiksi kutsutaan, ja maailman suurtapahtumat eivät kuuluneet hänelle. Petteri tiesi hämärästi että maapallon toisella puolella puolisen tusinaa suurta maata oli kietoutunut kuolinkamppailuun; taistelu täryytti koko maailmaa, ja olipa Petterikin tuntenut silloin tällöin tämän tärinän. Mutta Petteri ei tiennyt että hänen omalla maallaan oli mitään tekemistä tämän europalaisen taistelun kanssa ja että vissit suuredut läpi koko maan olivat päättäneet herättää yleisön toimintaan.

Tämä liike oli levinnyt American City'in, ja näytteille asetettu isänmaallisuus vallitsi kadut. Kaikkien kauppojen ikkunoissa oli tauluja: "Herää, Amerika!" Main kadun poikki hulmusi jättiläiskirjaimin: "Valmistau, Amerika!" Kadun päässä olevalle torille kokoontui pieni armeija — kansallissodan vanhoja veteraaneja, Espanjan sodan keski-ikäisiä veteraaneja, kansalliskaartin rykmenttejä, merisotilaita ja merimiehiä sataman laivoista, salaseurojen jäseniä kultavöin ja valkoisin töyhdöin koristeltuine, hevosten selässä ratsastavine holipompeli suur-marshalleineen, kaikki kaupungin huomattavat henkilöt ajopeleineen, parikymmentä soittokuntaa marssijain kantapäitä kutkuttamaan ja kymmenen tuhatta lippua pään päällä liehumaan. "Herää, Amerika!" Ja tässä oli sitten Petteri Gudge nälkäisine vatsoineen, joka äkkiarvaamatta tuli Main kadun häärivään ihmisjoukkoon eikä aavistanutkaan mitä oikeastaan oli tekeillä.

Petterin mielestä oli väkijoukolla vain yksi merkitys. Seitsemän vuotta nuoresta elämästään oli hän avustanut Pericles Priamia ja matkustanut ympäri Amerikaa myyden Priamin Parasta Pakotuksen Parantajaa; he kuleksivat autolla ja missä vain oli joku näyttely, konventioni, huviretki tai ulkoilmakokous, sinne he menivät, ja Pericles Priam pysähtyi paikassa, missä väkijoukko oli sankin, soitti ruokakelloa ja saarnasi ylitsevuotavan kaunopuheisesti pelastavan sanansa ihmiskunnalle — ikuisen elämän neste vihdoinkin löydetty, kärsimykset pois maailmasta, kaikkien jokapäiväisten pikkuvastusten loppu — dollarin pullo, viidentoista prosentin opiumia! Petterin työnä oli antaa pullo ja ottaa raha; ja kun hän näki väkijoukon, tarkasti hän ympäristöään tarkemmin. Sattuisi ehkä olemaan joku liikavarvasvoiteen tai mustepilkkujen hävittäjän kauppias tai kolmen kortin monte-mies, jonka apuriksi sopisi ruveta vaikka vain yhden voileivän hinnalla.

Petteri kiemurteli ihmisjoukon läpi pari kolme risteystä, mutta ei huomannut lupaavampaa kuin kauppiaita, jotka möivät tikkujen nenissä olevia Amerikan lippusia ja isänmaallisia nappeja, joissa oli: "Herää, Amerika!" Mutta lopuksi hän näki muutaman risteyksen toisella puolella miehen rahti-autolla pitämässä puhetta, ja Petteri tunkeutui sinnepäin tuuppien, luikerrellen, anteeksipyytäen — kunnes hän pääsi ulos väkijoukosta tyhjälle keskikadulle, jota sinipukuiset poliisit pitivät vapaana ihmisistä kulkuetta varten. Petteri lähti juoksemaan tuon tyhjän paikan yli — ja juuri silloin tuli maailman loppu.

II.

Kun yrittää sanoin kuvailla tapauksia, niin tapaa väliin vakavia vaikeuksia. Mahtava ja suurimerkityksellinen seikka voi tapahtua silmänräpäyksessä, mutta sanojen, jotka sitä kuvaavat, täytyy tulla yksi erällään pitkässä jonossa. Tapaus voi sattua äkkiarvaamatta, mutta kun sitä kuvailee sanoin, niin täytyy valmistua siihen, herättää aavistavaa odotusta ja johtaa se kärkeensä. Jos kuvaisi tapausta mikä sattui Petterille hänen mennessään poikki kadun parin tuuman mittaisilla kirjaimilla kirjoitetulla sanalla "PAMAUS", niin se ei selostaisi asiaa.

Maailman loppu se oli Petterin mielestä, kun hän toipui säikähdyksestään sen verran, että pystyi ajattelemaan sitä. Mutta aluksi hän ei kyennyt ajattelemaan lainkaan; tuntui ja kuului kauhea jyräys, ikäänkuin koko maailma olisi äkkiä muuttunut ääneksi; sokaiseva valo, kirkas kuin kaikki salamat yhteensä; isku, joka heitti hänet kuin puuvillatukon poikki kadun erään rakennuksen seinään. Petteri lysähti katukäytävälle kuurona, sokeana ja tunnotonna; siinä hän makasi, herra ties kuinka kauvan, kunnes hänen aistinsa vähitellen palasivat ja yleisestä hämmingistä varmat seikat alkoivat kuultaa läpi; hieno savu, joka painui maata vasten, katkera haju, joka pisteli nenää ja kurkkua, äänekästä huutoa, voihkinaa, nyyhkytystä ja yleistä hälinää. Petterin rinnan päällä oli jotakin raskasta, joka pyrki häntä tukehduttamaan. Hän yritti vaistomaisesti lykätä sitä pois; hänen lykätessään tuntui käsissä jotakin kuumaa ja märkää ja limaista, ja kauhistuen havaitsi Petteri että tuo paino oli puoli raadeltua ihmisruumista.

Niin, tämä oli maailman loppu. Vain muutama päivä sitten Petteri oli ollut ensimäisen apostolisen kirkon harras jäsen, joita myös holirollareiksi kutsutaan, ja oli kuunnellut kokouksissa sielua ravistelevia mielikuvia ilmestyskirjasta. Siksi Petteri tiesi että tämä oli maailman loppu, ja koska hänellä oli useita syntejä omalla tunnollaan ja koska hän ei ollut lainkaan halukas kohtaamaan luojaansa, tirkisteli hän maassa makaavien ruumiiden ja vavahtelevien loukkaantuneiden ylitse ja huomasi rivin tyhjiä laatikoita rakennuksen vieruksella. Niitä olivat sinne kantaneet ihmiset, jotka halusivat nähdä väkijoukon päiden ylitse. Petteri koetti kontata ja huomattuaan että se kävi päinsä, laahasi hän itsensä erään laatikon sisälle ja lymysi jumalaansa.

Hän oli verinen, mutta hän ei tiennyt oliko se omaa verta vaiko muiden. Hän vapisi pelosta ja hänen epätasaiset hampaansa takoivat kuin tikka. Mutta iskun seuraukset hälvenivät vähitellen ja järkiriepu selveni, kunnes Petteri huomasi ettei hän kai ollut koskaan oikein uskonut American Cityn ensimäisen apostolisen kirkon aatteisiin. Hän kuunteli loukkaantuneiden valituksia ja väkijoukon huutoja ja hälinää ja rupesi todella miettimään mitä mahtoi oikeastaan tapahtuneen. Kerran oli American Cityssä ollut maanjäristys — olisikohan tämä toinen. Tai olisikohan Main kadulla sattunut tulivuoren purkaus! Tai olisikohan kaasujohto räjähtänyt? Ja mahtaakohan se nyt jo olla ohi, vai räjähtäneekö tuo vielä? Jos tulivuori jatkaisi purkamistaan, niin työntäisi se luonnollisesti Petterin laatikkoineen seinästä sisälle Guggenheimin osastokauppaan?

Petteri odotti, kuunnellen tuskissa vääntelehtelevien ihmisten kamalia voihkeita ja rukouksia toisille lopettamaan heidät. Sitten kuuli hän komentosanoja ja käsitti poliiseja olevan tulossa ja tietysti myöskin pian sairasvaunuja. Ehkä hänkin oli jotenkin loukkautunut ja olisi kai parasta kömpiä esille että saisi hoitoa. Mutta äkkiä Petteri muisti vatsansa; ja hänen älynsä, joka oli kärkeytynyt kaksikymmentä vuotta kestäneessä kamppailussa vihamielistä maailmaa vastaan, äkkäsi käyttää hyväkseen tilaisuutta, jossa oltiin. Hänen täytyy olla olevinaan loukkaantunut, vaarallisesti; hänen täytyy olla tiedotonna, tyrmistyneenä, hermot pilalla; sitten ne ehkä korjaavat hänet sairaalaan, pistävät pehmoselle vuoteelle ja antavat ruokaa — ehkä antavat olla siellä viikkokausia, ja vieläpä voivat antaa rahaakin, kun hän on "parannut."

Tai ehkä antavat hänelle työpaikan sairaalassa, jotakin helppoa, jossa ei tarvita muuta kuin terävää älyä. Ehkäpä sairaalan päälääkäri tarvitsee jonkun pitämään silmällä toisia lääkäreitä, jotteivät nämä olisi huolimattomia tai rakastelisi hoitajattaria — se voisi olla hyvinkin mahdollista. Näin oli ollut orpokodissa, jossa Petteri oli osan lapsuusajastaan, kunnes karkasi. Näin oli myöskin suuressa Jimjambon temppelissä, jota piti Pashtian el Kalandra, Eleuterilaisen Exoticismin päänoita. Petteri oli työskennellyt tuon salaperäisen laitoksen keittiörenkinä, ja oli menestynyt toimessaan niin, että oli vähitellen kohonnut päänoidan neuvonantajan, Tushbarin, neuvonantajaksi.

Missä tahansa oli ryhmä ihmisiä ja rahasto "hoidettavana", siellä tiesi Petteri olevan yllin kyllin salapuremista, skandaaleja, juoruja ja vakoilua — selvästikin mainio tilaisuus miehelle, joka osaa älyään käyttää. Voi kuulua ihmeelliseltä että Petteri ajatteli tällaisia juuri kun maa oli auvennut, ilma muuttunut hirmuiseksi jyrinäksi ja sokaisevaksi leimaukseksi, ja heittänyt hänet rakennuksen seinään ja pudottanut puoli veristä naisen ruumista hänen päälleen; mutta Petteri oli aikaisimmasta lapsuudestaan elänyt "järjellään" eikä millään muulla, ja sellainen oppii käyttämään älyään kaikkein sekasortoisimmassakin tilanteessa. Petterin harjotus oli ollut perinpohjainen; hän oli joskus miettinyt muiden muassa sitäkin, mitä hän tekisi, jos kaikesta huolimatta holirollarit sattuisivat olemaan oikeassa ja äkkiä Gabriel töräyttäisi torveensa ja Petterin tulisi seisoa kasvoista kasvoihin Jesuksen kanssa, jolla pukunaan olisi vain pitkä yöpaita.

III.

Petterin miettimisen katkaisi se, että laatikko vedettiin rakennuksen vierustalta. "Aha!" sanoi joku.

Petteri voihki, mutta ei avannut silmiään. Laatikko vedettiin etemmäs ja pari silmiä tirkisti laatikkoon: "Mitäs sinä piilottelet?"

"Mi-mi-täh?" änkötti Petteri heikosti.

"Loukkaantunutko?" uteli ääni.

"En tiedä", mutisi Petteri.

Laatikkoa kallistettiin, ja Petteri luisti kadulle. Petteri avasi silmänsä ja näki pari kolme poliisia kumarruksissa ympärillään; hän voihki taas.

"Mitenkäs sinne olet päässyt?" kysyi muuan poliiseista.

"Konttasin."

"Miksi?"

"Päästäkseni pakoon sitä — mikä se oli?"

"Pommi", sanoi eräs poliiseista, ja Petteri hämmästyi niin, ettei hetkeen muistanut olla lainkaan tyrmistynyt.

"Pommi!" huudahti hän; ja samassa nosti eräs poliisi hänet pystyyn.

"Voitko seistä?" kysyi hän. Petteri koetti ja huomasi että voi, ja unohti ettei hän voinut. Hän oli kauttaaltaan veren ja lian peitossa, eikä lainkaan esiintymiskunnossa, mutta hän oli todella hyvillään havaitessaan että kaikki jäsenet olivat paikoillaan.

"Mikä nimi?" uteli poliisi, ja kun Petteri vastasi, kysyi hän: "Missä olet työssä?"

"Ei ole työpaikkaa", vastasi Petteri.

"Mikä oli viimeinen työpaikkasi?" Ja sitten kysyi toinen poliisi: "Miksi sinä konttasit tuonne?"

"Jumalani!" huudahti Petteri. "Halusin päästä pakoon."

Poliisit näyttivät pitävän epäluulonalaisena sitä, että hän niin kauvan pysyi piilossa. He olivat itsekin kiihdyksissään; kamala rikos oli tehty, ja he hakivat sen tekijää, tai jälkiä tekijästä. Muuan siviilipukuinen mutta vaikutusvaltainen mies tuli lisäksi siihen ja alkoi hyökkäillä Petterin kimppuun kyselyillä, kuka hän oli, mistä hän oli tullut ja mitä tekemistä hänellä oli väkijoukossa? Luonnollisestikaan ei Petteri voinut antaa tyydyttäviä vastauksia näihin kyselyihin. Hänen toimensa oli ollut tavaton eikä suinkaan luottamusta herättävä, eikä hän pystynyt sydämensä aivoituksia tyydyttävästi selittämään tälle epäluuloiselle kyselijälle. Mies oli iso ja uhkaavannäköinen, päätänsä pitempi kuin Petteri, ja kun hän puhui, kumartui hän ja tuijotti Petterin silmiin, ikäänkuin etsisi synkkiä salaisuuksia Petterin kallon sisältä. Petteri muisti että hän oli olevinaan sairas, hänen silmänsä menivät kiinni ja hän horjahti, joten poliisien oli tuettava häntä.

"Haluan puhutella tätä miestä", sanoi kyselijä. "Viekää hänet sisälle." Yksi poliiseista tarttui Petteriä kainalosta, toinen toisesta, ja niin he puoliksi taluttaen, puoliksi kantaen, laahasivat hänet kadun poikki erääseen rakennukseen.

IV.

Rakennuksessa oli suuri kauppa, jonka poliisit olivat avanneet. Sisällä oli lattialle asetettuina loukkaantuneita, joita lääkärit ja muut hoitelivat. Petteri kuletettiin käytävää pitkin huoneeseen, missä istui ja seisoi useita muita miehiä enemmän tai vähemmän kurjassa tilassa, ne olivat miehiä, joiden vastauksiin poliisit eivät olleet tyytyväisiä ja joita nyt pidettiin täällä vartioituina.

Petterin poliisit asettivat seinää vasten seisomaan ja alkoivat tutkia hänen taskujaan, vetäen esille niiden hävettävän sisällön — likasen räsyn, kaksi kadulta noukittua sauhukkeen pätkää, rikkinäisen piipun ja kellon, joka joskus oli maksanut dollarin, mutta joka nyt oli niin epäkunnossa, että se ei kelvannut edes panttilainaajalle. Sen enempää heillä ei Petterin mielestä olisi ollut oikeutta löytää. Mutta löytyipä vieläkin — lentolehtinen, jonka Petteri oli pistänyt taskuunsa. Poliisi joka sen löysi, vilkasi siihen ja huudahti: "Jumalani!" Hän tuijotti Petteriä, tuijotti sitten toiseen poliisiin ja antoi lentolehden hänelle.

Samalla hetkellä se siviilipukuinen mies tuli huoneeseen. "Mr. Guffey!" huusi poliisi. "Katsokaa tätä!" Mies otti lehtisen, vilkasi siihen, ja Petteri hämmästyneenä ja hämillään, huomasi erään hirvittävän seikan. Oli aivan kuin mies olisi äkkiä kadottanut järkensä. Hän tuijotti Petteriin ja näytti siltä kuin mustien kulmien alla olevat pistävät silmät putoisivat pois päästä.

"Vai niin!" hän huusi, "vai saimme me sinut kiinni!" Lehtistä pitelevä käsi vapisi ja toinen käsi ojentautui kuin petoeläimen käpälä ja tarttui Petterin kaulukseen ja kiinnitti sitä kunnes Petteri oli kuristua. "Sinä heitit sen pommin!" sähisi hän.

"Mi-mitä?" änkötti Petteri tuskin kuuluvin äänin. "P-p-pommin?"

"Tunnusta!" huusi mies ja toi naamansa melkein kiinni Petteriin, irvellä ikenin kuin aikoisi purasta palan Petterin nenästä. "Tunnusta! Pian! Kuka auttoi sinua?"

"Ju-jumalani!" sanoi Petteri. "En tiedä mitä te tarkotatte."

"Uskallatko valehdella minulle?" karjui mies ja puisti Petteriä kuin aikoisi ravistaa hampaat hänen suustaan. "Älä kieräile! Kuka auttoi sinua laittamaan pommin?"

Petterin ääni nousi kauhistuneeseen kiruntaan. "En ole nähnyt pommia. En tiedä, mistä puhutte."

"Tule tänne", sanoi äkkiä mies ja lähti ovea kohti. Petterin olisi ollut mukavampi, jos mies olisi kääntänyt hänet ympäri, pidellen häntä niskasta; mutta kaippa hän piti Petterin ruumiillisen hyvinvoinnin kerrassaan mitättömänä ottaa huomioonsa — hän vain piteli Petteriä rinnuksista ja puoleksi kantaen, puoleksi lykäten raahasi hänet ulos ovesta ja käytävää pitkin rakennuksen takaosaan. Ja koko matkan sähisi hän Petterille päin silmiä: "Kyllä minä sen puristan sinusta irti! Älä luulekkaan että voit minulle valehdella! Valmistau nyt, tulet varmasti tunnustamaan."

Mies avasi oven ja vei Petterin jonkunmoiseen varastohuoneeseen sekä läimäytti oven kiinni. "Nyt, anna kuulua!" sanoi hän. Mies pani taskuunsa sen lentolehden, tai mikä lie ollut — Petteri ei koskaan sitä enää nähnyt eikä ikinään tiennyt mitä siinä oli. Vapaalla kädellään mies äkkiä tarttui Petterin käteen, tai oikeammin sormeen, ja väänsi sitä taaksepäin vihlovan rajusti. "Oh!" kiljui Petteri. "Lakatkaa!" Ja sitten villisti kirkuen: "Te katkasette sen!"

"Niin teenkin! Aijon katkaista jokaisen luun ruumiistasi! Revin kynnet sormistasi; revinpä silmät päästäsikin, jos tarvitaan! Kerro, kuka auttoi sinua valmistamaan tuon pommin!"

Petteri kirkui tuskaisia vastalauseita; hän ei ollut koskaan kuullutkaan mistään pommista eikä tiennyt mitä mies tarkotti; hän kiemurteli ja vääntelehti ja sujutti ruumistaan taapäin koettaen lieventää väännyksissä olevan sormensa kamalaa tuskaa.

"Valehtelet!" väitti Guffey. "Tiedän että valehtelet. Kuulut siihen roikkaan."

"Mihin roikkaan? Ai! En tiedä mitä tarkotatte!"

"Sinä olet niitä punikkeja, olethan?"

"Punikkeja? Mitä ne ovat?"

"Koetatko sinä selittää minulle ettet tiedä mitä punikit ovat? Olethan levittänyt niitä lentolehtiä kaduilla?"

"En ole koskaan nähnyt lentolehtiä", intti Petteri. "En tiedä mitä niissä on; en tiedä mitä ne ovat."

"Ja luuletko täyttäväsi minut tuollaisella!"

"Eräs nainen antoi minulle sen lehtisen kadulla. Ai-ai! Lakatkaa! Jessus! Kuuletteko, en koskaan ole lukenut sitä lehtistä."

"Uskallatko vielä valehdella?" ärjyi mies, nostattaen vimmaansa uudelleen. "Vaikka olen nähnyt sinut punikkien seurassa! Tiedän teidän vehkeenne ja aijon puristaa sen ulos sinusta." Hän sieppasi Petterin kalvosesta kiinni ja alkoi sitä väännellä, ja Petteri oli mennä nurinniskoin koettaessaan pelastua, kirkuen lakkaamatta: "En tiedä! En tiedä!"

"Mitä hyvää sinulle on siitä, että noita miehiä suojelet?" kyseli mies. "Mitä hyvää on sinulle siitä, että hirtämme sinut ja he pääsevät pakoon?"

Mutta Petteri kirkui ja volisi vain äänekkäämmin.

"Ne kerkiävät mennä pois kaupungista", jatkoi mies. "Jos sanot pian, niin ehdimme saada heidät kiinni, ja sitten minä annan sinun mennä. Käsitätkö? Emme tee sinulle mitään, jos tunnustat ja sanot kuka pani sinut tekemään tämän. Tiedämme että sinä et ole tätä suunnitellut; haluamme saada kiinni pääpukarit."

Hän alkoi houkuttelemaan ja imartelemaan Petteriä; mutta sitten kun Petteri vastasi vain tuolla kiusallisella: "En tiedä", väännäytti hän lisää Petterin kalvosta, ja Petteri ulisi melkein järjettömänä pelosta ja tuskasta — mutta aina vain kertoen että hän ei tiedä mitään, ei sanaakaan mistään pommista.

Lopuksi Guffey väsyi tähän tuloksettomaan tutkintoon; tai ehkä hänelle pisti päähän että tämä on liian julkinen paikka mitään "kolmatta astetta" varten — joku saattoi vaikka kuunnella oven ulkopuolella. Hän päästi irti Petterin kalvosen, kallisti taapäin hänen päätään, jotta Petterin pelästyneet silmät tuijottivat hänen omiinsa.

"Nyt, nuori mies", sanoi hän, "kuuleppa. Juuri nyt ei minulla ole enempää aikaa, mutta sinä menet vankilaan, olet minun vankini, ja totuttele itseäsi siihen ajatukseen että ennemmin tai myöhemmin minä puristan sinusta irti tämän. Voi kulua päivä, ehkä kuukausikin, mutta lopuksi kuitenkin kerrot minulle tästä pommisalaliitosta ja sen, kuka on painattanut noita valmistuneisuusvastaisia lentolehtisiä, sekä myöskin noista punikeista, joiden joukkoon kuulut. Sanon tämän siksi että voit miettiä sitä — mutta pidä suusi kiinni, älä sano kenellekään sanaakaan, tai kiskon kielen irti kurkustasi."

Sitten, ottamatta lainkaan huomioonsa Petterin ulinaa, tarttui Guffey häntä niskasta ja marssitti pitkin käytävää takasin, ja luovutti hänet eräälle poliisille. "Viekää tämä mies kaupungin vankilaan", sanoi hän, "pankaa hänet rotkoon ja pitäkää siellä kunnes tulen, älkääkä antako hänen puhutella ketään. Jos hän yrittää, niin iskekää turpa mäsäksi." Poliisi otti nyyhkivää Petteriä käsivarresta ja marssitti ulos rakennuksesta.

V.

Tähän mennessä olivat poliisit saaneet väkijoukon ulommaksi ja köysiä oli asetettu poikki kadun pitämään heitä aisoissa, ja köysien välissä oli muutamia sairasvaunuja ja pari poliisiautoa. Petteri työnnettiin yhteen poliisiautoista, poliisi istui hänen viereensä, kello soi ja auto lähti hiljalleen tunkeutumaan väkijoukon läpi. Puoli tuntia sen jälkeen auto saapui suuren kivivankilan luo ja Petteri marssitettiin sisälle. Ei mitään muodollisuuksia, Petterin nimeä ei kirjotettu mihinkään kirjoihin, ei otettu sormijäljennöksiä; joku korkeampi voima oli antanut äänensä kuulua, ja Petterin kohtalo oli valmis. Hänet asetettiin hissiin, laskettiin kellarikerrokseen, sitten vielä kivirappuja alas yhä syvempään kellariin. Siellä oli rautaovi ja siinä ylhäällä tuuman levyinen ja kuusi tuumaa pitkä rako. Tämä oli "rotko", ja sinne Petteri tuupattiin. Ovi paukahti, lukko ratisi; sitten oli kaikki hiljaa ja pimeää. Petteri lysähti kylmälle kivilattialle toivottomaan ja kauhistuttavan kurjaan läjään.

Nämä seikat olivat tapahtuneet niin hirveän nopeasti, että Petteri tuskin oli voinut niitä seurata. Mutta nyt hänellä oli kylliksi aikaa; hänellä ei ollutkaan muuta kuin aikaa. Hän voi miettiä tätä juttua ja havaita kuinka kaamean metkun kohtalo oli hänelle tehnyt. Hän makasi rotkon kivilattialla, ja aika kului; hän ei voinut sitä mitata, ei aavistustakaan kuluiko tunteja vai päiviä. Tässä kivikomerossa oli kylmä ja kostea; sitä kutsuttiin "jäähdyttäjäksi" ja käytettiin rajujen ja vääjäämättömien lämpömäärän vähentämiseen. Se oli työtäsäästävä laitos; yksinkertaisesti vain mies sinne viskattiin — ja unohdutettiin sinne — hänen oma kidutettu mielensä piti huolen lopusta.

Ja varmastikaan ei koskaan tuohon mustaan rotkoon oltu heitetty kidutetumpaa mieltä kuin Petteri Gudgen. Vieläkin hirvittävämmäksi teki tämän kaiken se, että se tapahtui niin täysin ilman syytä ja niin arvaamatta. Että pitikin sellaista tapahtua Petterille, joka aina oli pyrkinyt väistämään epämukavuutta, joka aina oli valmis palvelemaan kaikkia, tekemään aina niinkuin käskettiin, jotta hänellä olisi helppo työ, kyllin ruokaa ja lämmin nurkka nukkua. Mikähän oli saanut kohtalon tekemään hänelle tämän kepposen — hänhän oli nyt asemassa ettei olisi voinut väistää kärsimyksiä, vaikka olisi tehnyt mitä tahansa. Vaativat häntä kertomaan jotakin — ja Petteri olisi mielelläänkin kertonut mitä tahansa, mutta hän ei tiennyt.

Kuta enemmän hän mietti tätä, sitä enemmän hän suuttui. Se on kamalaa! Hän nousi istualleen ja tuijotti mustaan pimeyteen. Hän puhui itsekseen; hän puhui komeron ulkopuolella oleville; hän puhui koko maailmalle, joka oli hänet unohtanut. Hän pauhasi ja itki. Hän nousi seisaalleen ja heittelehtihe häkissään, joka oli kuutta jalkaa kunnakin ja niin matala, että Petteri tuskin pystyi siinä seisomaan. Hän takoi ovea sillä kädellään, jota Guffey ei ollut rusikoinut, hän potki ja hän kirkui. Mutta kukaan ei vastannut, ja hänen tietääkseen ei kukaan kuullut.

Kun hän oli uuvuttanut itsensä, lyyhistyi hän lattialle ja vaipui kummituksia täynnä olevaan uneen; ja heräsi sitten taas todellisuuteen, joka oli kamalampi kuin mikään painajainen. Se kauhea mies tulee takasin hänen kimppuunsa! Ja kiduttaa häntä ja koettaa saada hänet kertomaan sellaista, josta hän ei tiennyt. Kaikki männingäiset ja paholaiset, joita on keksitty lasten mielikuvitusta pelottamaan, eivät olleet mitään Petterin mielestä sen kuvan rinnalla, joka hänellä oli Guffeystä.

Kun useita ijankaikkisuuksia oli kulunut Petterin koppiin sulkemisesta, kuuli hän ääniä oven ulkopuolella ja ovi avattiin. Petteri koetti etsiä suojaa nurkasta luullen Guffeyn tulevan. Jotakin rapinaa kuului lattiaa vasten ja sitten taas lyötiin ovi kiinni, ja oli yhtä hiljaista kuin ennenkin. Petteri kopeloi ja huomasi että lattialle oli asetettu palanen leipää ja astiaan vettä.

Sitten kului lisää ijankaikkisuuksia ja Petterin raivoamiset uudistuivat; sitten taas tuotiin vettä ja leipää, ja Petteri ihmetteli, tuotiinko sitä kahdesti päivässä, vai oliko tämä toinen päivä? Ja kauvankohan ne mahtavat pitää hänet siellä? Olikohan niitten tarkotus tehdä hänet hulluksi? Hän kyseli näitä mieheltä, joka toi leivät ja veden, mutta tämä ei vastannut, hän ei yleensä puhunut sanaakaan koskaan. Petterillä ei ollut "rotkossaan" muuta seuraa kuin jumalansa, ja Petteri ja hänen jumalansa eivät olleet oikein hyvät tuttavat eikä Petteri halunnut olla kahden kesken hänen kanssaan.

Enimmän kuitenkin kiusasi Petteriä kylmä; se tunki läpi luiden ja hänen hampaansa lotisivat yhtenään. Vaikka hän koetti liikkuakin, ei hän voinut pysyä lämpimänä. Kun ovi avattiin, rukoili Petteri peittoa; joka kerralla hurjemmin kuin ennen. Hän kirkui että hän oli kipeä, että hän oli loukkaantunut räjähdyksessä, että tarvitsi lääkäriä, että hän kuolee! Mutta koskaan ei tullut minkäänlaista vastausta. Petteri makasi kivilattialla väristen ja itkien, väännellehden ja houraten, menettäen joskus tajuntansa, eikä koskaan tiennyt, oliko hän hereillä vai unessa, eläväkö vai kuollut. Hänen houraillessaan olivat nuo hänen kiduttajansa olevinaan hirviöitä, jotka kulettivat häntä pitkiä matkoja ja heittelivät häntä tuskien ja kauhujen kuilusta toiseen.

Mutta vaikka Petterin sairaan mielikuvituksen luomat kuvat olivat monet ja oudot, ei niistä yksikään ollut niin kaamea kuin todellisuus, joka juuri silloin vallitsi American Cityssä ja rakensi kohtaloa pienelle miespoloiselle, jonka nimi oli Petteri Gudge. American Cityssä asui ryhmä miehiä, jotka olivat ottaneet haltuunsa kaupungin teollisuudet ja hallitsivat kaupunkilaisten elämää. Tämä ryhmä, joka oli vallannut itselleen vallan kaupungin liike-elämässä ja hallinnossa, oli nostanut vastaansa uuden ja nopeasti kasvavan voiman, järjestyneen työväestön, joka oli päättänyt murtaa kapitalistien harvainvallan ja ottaa vallan omiin käsiinsä. Taistelu näiden kahden ryhmän välillä oli kärjistymäisillään huippuunsa. Ne olivat kuin kaksi voimakasta painijaa, jotka olivat tarttuneet toisiinsa kuolinottein; kuin kaksi tappelevaa jättiläistä, jotka kiskovat puita juurineen ja taittavat kalliosta lohkareita lyödäkseen mäsäksi vastustajansa pään. Ja Petteri parka — mikä hän oli? Muurahainen, joka sattui näiden taistelijoiden tielle. Maa tärisi jättien jalkojen alla, sora lensi, ja onneton muurahainen kierieli puoleksi hautaantuneena, kunnes — läiskisi — jättiläisjalka astui siihen, missä hän ponnistelihe ja huohotti.

VI.

Petteri oli ollut "rotkossa" ehkä kolme päivää, ehkä viikon — hän ei tiennyt eikä kukaan koskaan sanonut. Ovi avattiin ja ensi kerran kuuli hän taaskin äänen, "Tule tänne."

Petteri oli toivonut saada kuulla ihmisäänen, mutta nyt hän painui kauhistuneena nurkkaan. Ääni oli Guffeyn ääni, ja Petteri tiesi, mikä häntä odotti. Hänen hampaansa alkoivat taaskin lyödä loukkua ja hän ulisi: "En tiedä mitään! En voi kertoa mitään!"

Käsi työnnettiin loukkoon ja se tarttui häntä kaulukseen, ja hän havaitsi kulkevansa Guffeyn edessä pitkin käytävää. "Suu poikki!" sanoi Guffey vastaukseksi hänen ukinaansa ja kuletti hänet erääseen huoneeseen, heitti kun räsynipun tuolille, veti toisen tuolin itselleen ja istui vastapäätä Petteriä.

"Kuule nyt", sanoi hän. "Otappa huomioon mitä sanon. Haluatko mennä rotkoon takasin?"

"E-en", ulisi Petteri.

"No, tiedä sitten että tulet viettämään koko elämäsi tuossa rotkossa, paitsi kun puhuttelet minua. Ja kun minua puhuttelet, niin väännetään sinusta kädet irti, tikkuja lyödään kynsien alle, nahkasi korvennetaan tulitikuilla — kunnes kerrot mitä haluan tietää. Kukaan ei sinua auta, ei kukaan sinusta edes tiedä. Tulet pysymään täällä, kunnes tunnustat."

Petteri ei voinut muuta kuin ulista ja nyyhkyttää.

"Katso nyt." jatkoi Guffey. "Olen ottanut selvää sinusta, tunnen koko elämäsi siitä saakka kun olet syntynyt, eikä sinun auta koettaa salata mitään. Tunnen sinun osasi tähän pommijuttuun eikä ole vaikeakaan saada sinut hirteen. Mutta on joitakin seikkoja, joita en voi todistaa niistä toisista. Ne ovat tärkeämpiä kuin sinä, ne ovat oikeita perkeleitä, ja ne minä haluan saada käsiini, joten annan sinulle tilaisuuden pelastaa nahkasi, ja sinun tulisi olla siitä kiitollinen."

Petteri yhä nyyhki ja ulisi.

"Pidä kitasi!" karjasi mies. Ja sitten, pakottaen Petterin tuijottamaan häntä silmiin, hän jatkoi: "Käsitätkö? Voit pelastua. Eikä tarvitse tehdä muuta kuin kertoa mitä tiedät. Sitten pääset pois eikä sinua enää häiritä. Pidämme sinusta hyvän huolen; teemme sinulle elämän helpoksi."

Petteri tuijotti kuin hypnotisoitu lintu. Suuri ikävä täytti hänen sielunsa — ikävä vapauteen, huolettomuuteen, hyville päiville! Jos vain tietäisi mitään, niin kertoisi; jos vain keksisi jotakin, jonka kertoisi!

VII.

Äkkiä mies tarttui Petteriä käteen ja väänteli taaskin kalvosta, se oli se sama kipeä, ennen kidutettu kalvonen. "Kerrotko?"

"Kertoisin jos tietäisin!" kirkui Petteri. "Jumalani, enhän voi!"

"Älä valehtele", sähisi mies. "Minä tiedän nyt, et voikkaan valehdella enää minulle. Tunnet Jim Gooberin."

"En vähääkään", voivotteli Petteri.

"Valehtelet!" selitti toinen ja väännäytti Petterin kalvosta.

"Joo, joo, kyllä, kyllä, tunnen hänet!" kiljui Petteri.

"Se on parempi. Tietysti tunnet hänet", sanoi Guffey. "Minkä näköinen mies hän on?"

"E-n tiedä. Iso mies."

"Valehtelet! Tiedäthän että hän on keskikokoinen mies!"

"Keskikokoinen."

"Onko hän tummaverinen?"

"On. Tummaverinen."

"Ja tunnethan hänen vaimonsa, musiikki-opettajan?"

"Joo, joo, kyllä tunnen."

"Ja olet käynyt heillä kotona?"

"Kyllä. Olen käynyt heillä kylässä."

"Missä heidän kotinsa on?"

"E-n tiedä — tuota —"

"Neljännellä kadullako?"

"Neljännellä kadulla."

"Ja Goober palkkasi sinut kantamaan matkalaukkua, missä pommit olivat, eikö niin?"

"Kyllä hän palkkasi minut."

"Ja hän kertoi sinulle mitä niissä oli?"

"Hän — hän — tuota — en tiedä."

"Etkö tiedä, kertoiko hän?"

"Ke-ke-kertoi."

"Sinähän tunsit salaliiton perinpohjin?"

"Ky-kyllä, tiesin."

"Tunnethan Isaacsin, sen juutalaisen?"

"Tu-tunnen."

"Hänhän oli se mies, joka ajoi autolla?"

"Ky-kyllä, hän ajoi autolla."

"Minne hän ajoi?"

"H-hä-hän ajoi joka paikkaan."

"Hän ajoi tänne ja toi sen matkalaukun, eikö niin?"

"Ky-yllä hän ajoi."

"Ja tunnethan Biddlen, ja tiedäthän mitä hän teki, eikö niin?"

"Ti-iedän."

"Ja haluat kertoa kaiken, minkä tiedät, haluatko?"

"Ky-ky-kyllä kerron. Kerron mitä vain haluat —"

"Kerrot kaiken, mitä tiedät, eikö niin?"

"Kyllä, herra."

"Ja pysytkö sen kannalla? Etkö jänistä? Vai haluatko mennä takasin rotkoon?"

"En, herra."

Sitten Guffey veti taskustaan kokoonkäännetyn paperin. Siinä oli useita konekirjotettuja sivuja. "Petteri Gudge", sanoi hän. "Olen tarkoin tutkinut elämäsi ja olen saanut selville, mitä olet tehnyt tässä jutussa. Kun luet tämän, niin huomaat kuinka perinpohjin tiedän. Et löydä ainoatakaan erehdystä." Guffey oli sanovinaan sukkeluuden, mutta Petteri oli niin pelon vallassa, ettei tiennyt maailmassa olevankaan mitään sellaista, jota nauruksi sanotaan.

"Tämä on sinun kertomuksesi, näetkö?" jatkoi Guffey. "Lue se nyt."

Petteri otti paperin vapisevaan käteensä, siihen, jota ei oltu rusikoitu. Hän koetti lukea, mutta hänen kätensä vapisi niin, että hänen täytyi asettaa paperi polvilleen ja sitten hän huomasi etteivät hänen silmänsä olleet tottuneet valoon. Hän ei nähnyt kirjotusta. "E-en voi", ulisi hän.

Guffey otti paperin häneltä. "Minä luen sen sinulle", sanoi hän. "Kuuntele nyt tarkkaavaisesti että tiedät onko kaikki niinkuin pitääkin."

Ja niin Guffey alkoi lukea monimutkaista lakipaperia: "Minä, Petteri Gudge, vannottuani sanon ja selitän —" j.n.e. Se oli laaja ja yksityiskohtainen kertomus miehestä, jonka nimi oli Jim Goober ja hänen vaimostaan ja kolmesta toisesta miehestä, miten he olivat palkanneet Petterin ostamaan pommintekotarpeita, miten Petteri oli avustanut heitä valmistamaan pommeja talossa, jonka osote oli merkitty, miten he olivat asettaneet pommit matkalaukkuun ja helvetinkoneen räjäyttämään ne määrättynä aikana, miten jitney-ajuri Isaacs oli kulettanut heidät määrättyyn kulmaukseen Main kadulla ja miten he olivat jättäneet matkalaukun pommineen kadulle valmistuneisuuskulkueen eteen.

Se oli hyvin yksinkertaista ja selvää ja kuunnellessaan Petteri oli miltei itkeä ilosta käsittäessään että häneltä vaadittiin vain tämä, jotta hän pääsisi pälkähästään. Nyt hän tiesi, mitä hänen toivottiin tietävän — ja nyt hän sen myöskin tiesi. Miksei Guffey ollut kertonut sitä hänelle jo aikoja sitten, niin hän olisi säästynyt sormen ja kalvosen vääntelemisiltä.

"Ja nyt", sanoi Guffey, "tämä on sinun tunnustuksesi?"

"Ky-kyllä", sanoi Petteri.

"Ja seisot sen takana vääjäämättä?"

"Ky-kyllä."

"Nyt voimme luottaa sinuun? Ei mitään verukkeita enää?"

"Ky-kyllä."

"Vannotko että tämä on totta?"

"Vannon."

"Etkä anna kenenkään houkutella itseäsi kieltämään tätä — vaikka sinulle sanottaisiin mitä."

"E-en", sanoi Petteri.

"Hyvä", sanoi Guffey, ja äänessään kuului tyytyväisyys, jota liikemies tuntee, kun on tehnyt hyvän kaupan. Hän puhutteli Petteriä miltei inhimillisesti jatkaessaan: "Katso nyt, Petteri, sinä olet meidän miehemme ja me luotamme sinuun. Ymmärrät tietysti että meidän on pidettävä sinua täällä, mutta sinun ei tarvitse olla vankina ja me kohtelemme sinua hyvin. Asetamme sinut vankilan sairaalaan, saat hyvää ruokaa eikä tarvitse tehdä mitään. Noin viikon kuluttua tulee sinun esiintyä todistajana suurvalamiehistön tutkinnossa. Mutta sillä välin — ei sanaakaan kenellekään! Voivat koettaa houkutella sinulta joitakin tietoja tästä, mutta älä puhu tästä asiasta kenellekään muulle kuin minulle. Minä olen sinun herrasi, ja minä sanon mitä saat puhua ja pidän huolta sinusta kokonaan. Käsitätkö kaiken?"

"Ky-ky-yllä", sanoi Petteri.

VIII.

Taru kertoo, että oli kerran neekeri, joka sanoi, että hän mielellään loukkasi varpaansa, koska tuntui niin hyvältä, kun se heitti pakottamasta. Tämän saman periaatteen mukaan oli Petterin hyvä olla American Cityn vankilan sairaalassa. Hänellä oli mukava vuode, kylliksi ruokaa, eikä tarvinnut tehdä kerrassaan mitään. Hänen kipeät jäsenensä paranivat, hän lihoi, ja hänen vilkas järkensä alkoi tutkia olosuhteita ympärillään saadakseen selville, miten voisi saada tämän tilanteen pysyväiseksi ja miten lisätä oloonsa pientä ylellisyyttä, joka tekee elämän elämisen arvoiseksi.

Sairaalan isäntänä oli vanha mies, nimeltä Doobman. Hänet oli nimitetty virkaansa sen takia, että hän oli erään valtuusmiehen sukulainen. Hän oli ollut virassaan kuusi vuotta ja tällä ajalla lihonut yhtä nopeasti kuin Petteri nyt. Hän oli saapunut asteeseen, missä hän ei mitenkään halunnut lähteä nojatuolistaan, jos suinkin voi sen välttää. Petteri havaitsi tämän ja niin kykeni tekemään itsensä hyödylliseksi pikkuasioissa. Mr. Doobmanilla oli myöskin muuan salainen synti; hän nuuskasi, eikä halunnut kurin takia, että tämä kamala seikka tulisi tunnetuksi. Sen vuoksi hän piti tapanaan odottaa, että jokaisen selkä oli käännetty häneen, jolloin hän vetäsi nenäänsä hyppysellisen nuuskaa. Petteri huomasi tämän, ja kohteliaasti käänsi selkänsä.

Jokaisella tässä sairaalassa oli joku salainen synti, ja Mr. Doobmanin velvollisuus oli tukahduttaa kaikkien muiden synnit. Sairaalan asujiin lukeutui useita vangeista, joilla oli rahaa, jotta voivat maksaa mukavuuksista. He halusivat tupakkaa, viinaa, cocainia ja muita huumausaineita, ja jotkut heistä halusivat tilaisuuksia harjottaa ilettäviä ja nimettömiä irstailuja. Kaiken rahan minkä he saivat salakuletetuksi vankilaan, kuluttivat he mielellään, jos saivat halunsa tyydytetyiksi. Ja entäs sitten sairaalan palveluskunta? Kaikki sen jäsenet olivat politiikkojen nimittämiä, hylkyjä, jotka eivät olleet kyenneet täyttämään tointaan liikemaailmassa ja olivat halunneet helpon työpaikan, niinkuin Petterikin. He ottivat lahjoja ja olivat valmiit antamaan lahjoja Petterille, jos tämä pettäisi Mr. Doobmania; Doobman taas oli valmis antamaan Petterille yhtä ja toista etua, jos Petteri toisi hänelle salaisia tietoja. Tällaisessa tilanteessa oli järkevän miehen helppo koota rahaa.

Yleensä oli Petteri Doobmanin puolella, sillä hän oli katkerista kokemuksista oppinut, että oli viisainta pysyä rehellisenä. Sairaalan henkilökunta kutsui Doobmania "äijäksi" — ja varhaisimmasta lapsuudesta oli Petterin elämässä ollut aina joku "äijä", vallan lähtökohta ja mukavuuksien luoja. Ensin oli ollut Drubbin "äijä", jolla aamusta iltaan oli vihreät silmälasit päässä ja rinnalla kirjotus: "Olen sokea", ja jota väsyneet pikkulapset taluttivat pitkin katua. Mutta iltasin kun he saapuivat kotiinsa, vinttikamariin, otti "äijä" vihreät lasit silmiltään ja ihan helposti kykeni näkemään Petterin, ja jos Petteri oli tehnyt pienimmänkään erehdyksen päivän kuluessa, sai hän selkäänsä.

Kun Drubb vangittiin, vietiin Petteri orpokotiin, ja siellä oli toinen "äijä" ja sama kuuliaisuusläksy opittavana. Petteri karkasi orpokodista, ja sitten tuli Pericles Priam pakotuksen parantajineen, ja Petteri oli tutkinut hänen heikkouksiaan ja palvellut niitä. Kun Pericles oli nainut rikkaan lesken ja tämä potkinut Petterin kadulle, tuli Jimjambon temppeli, ja uusi "äijä", talonhaltija Tushbar Akrobas — kauhea vihassaan, mutta antelias, kun oli oppinut häntä imartelemaan ja valmistamaan hänelle tilaisuuksia nautinnoihin. Koko tämän pitkän ajan oli Petterin ollut pakko "notkistaa polveaan"; se oli tullut hänelle vaistomaiseksi — vaistoksi, jonka alku oli vanhempi kuni hänen kaksikymmentä vuottaan, vanhempi kuin kaksikymmentä tuhatta vuotta ja ehkä kymmenen kertaa kaksikymmentä tuhatta vuotta, jonka alku oli silloin kun Petteri hioi piikivestä nuolenpäätä jollekin lauman "äijälle" ja näki kapinallisten nuorten miesten joutuvan tiikerien saaliiksi.

IX.

Petteri havaitsi pian että hän on jotakuinkin tärkeä henkilö sairaalassa. Hän oli päätodistaja huomattavassa Goober-jutussa, josta koko kaupunki ja koko maakin puhui. Tiedettiin että hän tulisi todistamaan valtion puolesta, mutta mitä hän tiesi ja mitä hän tulee kertomaan, oli salaisuus, ja Petteri "piti suunsa" ja oli tärkeän näköinen ja nautti herättämästään huomiosta.

Mutta eihän ollut mitään syytä, miksi hän ei voisi kuunnella toisten puheita, ei mitään syytä, miksi hän ei ottaisi perinpohjin selvää tästä jutusta, jotta hän tulevaisuudessa tietäisi mitä tehdä. Hän kuunteli mitä "äijä" Doobman sanoi, mitä hänen ruotsalainen apurinsa, Jan Christian sanoi, mitä cocainin nauttija, Gerald Leslie sanoi. Kaikilla näillä, ja vielä muillakin, oli ystäviä "ulkopuolella", jotka "tiesivät." Yksi kertoi yhtä, toinen aivan päinvastaista; mutta Petteri punnitsi vehkeilyjen terottamalla älyllään kaiken, minkä kuuli, eikä aikaakaan, niin oli hän varma että hän tiesi jutun kokonaan.

Jim Goober oli huomattu työväen johtomies. Hän oli järjestänyt raitiotietrustin työläiset ja johtanut suurta lakkoa. Hän oli myöskin määrännyt rakennuslakkoja, ja jotkut sanoivat, että hän oli räjäytellyt puolivalmiita rakennuksia ja tehnyt siitä pilaa. Joka tapauksessa halusivat kaupungin liikemiehet laittaa hänet sellaiseen paikkaan, että hän ei enää voisi heitä häiritä; ja kun joku tuntematon mielipuoli oli heittänyt pommin valmistuneisuuskulkueen eteen, olivat kaupungin suurmiehet päättäneet, että nyt tuli tilaisuus jota he ovat etsineet. Guffey, joka oli "hoivannut" Petteriä, oli raitiotietrustin salapoliisikunnan pää, ja hänet oli asetettu tätä hommaa johtamaan. Pomot vaativat tuloksia eivätkä luottaneet lahjoja ottavaan ja kykenemättömään poliisilaitokseen. He olivat vanginneet Gooberin, hänen vaimonsa ja kolme hänen roikkansa jäsentä, ja kaupungin sanomalehtien kautta levittivät he propagandaa valmistaakseen yleisöä kaikkien näiden viiden henkilön hirttämiselle.

Ja tämä oli luonnollisestikin niin kuin sen pitikin olla; Jim Goober oli Petterin mielestä vain pelkkä nimi eikä edes sen arvoinen kuin yksi ainoa hänen aterioistaan. Petteri ymmärsi mitä Guffey oli tehnyt, ja hänen mielestään ainoa seikka, missä Guffey oli menetellyt epäviisaasti, oli se, ettei hän ollut heti alussa kertonut asiaansa Petterille, ettei olisi tarvinnut rusikoida hänen käsiään. Mutta, arveli Petteri, Guffey oli kai tarkottanut antaa hänelle läksytyksen, voidakseen olla hänestä varma. Ja Petteri oli oppinut läksynsä ja hänen tarkoituksensa oli nyt näyttää tämä selvästi Guffeylle ja Doobmanille.

"Pidä suusi kiinni!" oli Guffey sanonut, eikä Petteri koskaan sanonut sanaakaan Goober-jutusta. Mutta luonnollista oli, että hän puhui muista asioista. Ei kukaan voinut pysyä mykkänä aamusta iltaan, ja Petterin heikkoutena oli kertoa seikkailuistaan ja niistä viekkaista metkuista, joilla oli pettänyt edellisen "äijänsä." Ja niin kertoi Petteri cocainia nauttivalle Gerald Leslielle Pericles Priamista, ja kuinka monta tuhatta dollaria he olivat petkuttaneet yleisöltä ja kuinka he kaksi kertaa olivat joutuneet linnaan petoksesta. Myöskin kertoi hän Jimjambon temppelistä ja niistä oudoista ja uskomattomista seikoista, joita siellä tapahtui. Pashtian el Kalandra, päänoita, kertoi seuraajilleen olevansa yli kahdeksankymmentä vuotta vanha, mutta todellisuudessa oli alle neljänkymmenen. Hän sanoi olevansa persialainen prinssi, mutta oli syntynyt muutamassa Indianan pikkukaupungissa, alkaen uransa kauppiaan juoksupoikana. Hän oli syövinään vain kourallisen hedelmiä päivässä, mutta Petterin toimiin kuului muun muassa avustaa ison paistin tai paahdetun kanan valmisteluja. Nämä valmistettiin "pyhää sakramentillista toimitusta" varten, niin sanottiin rohveetan seuraajille; mutta Petterille annettiin aina näiden pyhien sakramenttien jäännökset ja hän ahmi ne nahkoihinsa sangen sakramentillisesti ruokahuoneen oven suojassa. Tämä oli yksi Petterin erikoisetuja, jonka hän ansaitsi pitämällä rohveetalta salassa Tushbar Akrobasin varkauksia.

Ihmeellinen paikka oli Jimjambon temppeli. Oli salaperäisiä alttareita seitsemän verhon takana, ja näiden takaa esiintyi päänoita puettuna pitkään kerman väriseen kullalla kirjailtuun vaippaan, vaaleanpunaisiin tohveleihin ja pyhyyttä kuvaavaan päähineeseen. Sadat kuuntelivat hänen saarnojaan ja seurasivat hänen pyhiä temppujaan — useat niistä rikkaita yhteiskunnan "kerman" naisia, jotka tulivat komeissa autoissaan. Myöskin oli koulu, jossa lapsille opetettiin lahkon salaperäisiä pomiloita. Rohveetalla oli tapana viedä näitä lapsia yksityishuoneisiinsa, ja liikkeellä oli kamalia huhuja — jotka loppuivat siihen, että poliisit tekivät tarkastuksen, rohveetta karkasi, samoin talonhaltija ja Petteri, talonhaltijan renki ja kaveri.

Myöskin piti Petteri mukavana kertoa Gerald Leslielle seikkailuistaan holirollareiden joukossa, jonne hän oli joutunut etsiessään tointa. Petteri oli liittynyt tähän lahkoon, oli oppinut "puhumaan kielillä" ja miten on meneteltävä, kun kaatuu selälleen tuolineen päivineen ja saa taivaallisen kunnian suonenvetokohtauksia. Petteri oli saavuttanut pastori Gamaliel Lunkin luottamuksen, ja pastori oli salaa palkannut hänet tekemään kirkon jäsenten keskuudessa kiillotustyötä, jotta nämä kohottaisivat palkkaa tuolle huonopalkkaiselle suonenvetotaiturille. Mutta vissit asianhaarat olivat saaneet Petterin menemään suutari Smithersin puolelle, joka suutari jo jonkun aikaa oli koettanut saada seurakunnan uskomaan, että hän pystyy kierimään lujemmin ja nopeammin kuin pastori Gamaliel. Mutta Petterillä oli tämä toimi ollut vain muutaman päivän ennen kuin hän sai potkun varastettuaan rasvarinkelin.

X.

Näitä ja muita Petteri kertoi, ajatellen olevansa turvassa nyt, kun oli oikein valtamiesten hoivassa. Mutta kun hän oli ollut parisen kuukautta sairaalassa, käskettiin hänet eräänä päivänä konttoriin, ja siellä oli Guffey, joka katseli häntä raivosta mustana. "Saatanan hullu!" olivat hänen ensimäiset sanansa.

Petterin polvet tuntuivat heikoilta ja hampaat alkoivat lotista. "Mi-mi-mitä?" huudahti hän.

"Enkö käskenyt sinun pitää suusi kiinni?" Ja Guffey oli sen näköinen, kun hän aikoisi taaskin väännellä Petterin kalvosta.

"Mr. Guffey, en ole sanonut kenellekään. En ole puhunut sanaakaan Goober-jutusta yhdellekään sielulle."

Petteri jatkoi inttämistään, mutta Guffey lopetti sen lyhyeen. "Pidä suusi, pöhlö! Ehkä et ole puhunut Goober-jutusta, mutta olet puhunut itsestäsi. Etkö ole kertonut jollekin, että olet ollut työssä miehellä, jonka nimi on Kalandra?"

"O-o-len."

"Ja tiesit, että poliisit olivat hänen kintereillään, ja sinun myös?"

"Ky-yllä."

"Ja että sinut on vangittu patenttilääkkeillä huijaamisesta?"

"Kaikkivaltias Kristus!" kiljui Guffey. "Minkälaisen todistajan sinä luulet itsestäsi tulevan?"

"Mutta", kirkui Petteri epätoivoisesti, "en kertonut kenellekään, joka olisi vaarallinen. Kerroin vain — —"

"Mistäs sinä tiedät, kuka on vaarallinen?" karjui salapoliisi, lisäten sarjan raivoisia kirouksia. "Gooberin roikalla on vakoojia keskuudessamme, heillä on joku tässä vankilassakin. He ovat saaneet selvän sinusta ja sinun elämästäsi. Olet menettänyt meiltä pelin kielevyydelläsi!"

"Oi, luojani!" kuiskasi Petteri tukahtunein äänin.

"Ajatteleppa itseäsi todistajatuolilla! Ajatteleppa mihin valoon joudut valamiehistön silmissä! Matkustaa ympäri maata peijaten ihmisiä patenttilääkkeillä — ja linnaan vielä! Avustaa tuota helvetin leipomaa lurjusta, Kalandraa —" ja Guffey lisäsi hirveitä sanoja, jotka selostivat niitä pöyristyttäviä paheita, joista päänoitaa oli syytetty. "Ja sinä olet ollut avustamassa tuollaista!"

"En ole koskaan tehnyt sellaista!" volisi Petteri. "En edes tiennyt varmasti niistä."

"Kerro tuo valamiehistölle!" irvisteli Guffey. "Ne ovat käyneet puhuttelemassa suutari Smithersiäkin, ja tulevat asettamaan hänen vaimonsa todistamaan, että olet näpistelijä ja varas ja että hän potki sinut ulos holirollareiden joukosta. Ja vain siksi, ettet voinut pitää suutasi kiinni, niinkuin käskin."

Petteri itki ja ulisi. Hän laski polvilleen ja rukoili. Sanoi ettei hän ollut tarkottanut mitään pahaa; hän ei ollut tiennyt ettei saanut puhua entisyydestään; ei ollut tiennyt mikä on todistaja tai mitä häneltä vaadittiin. Häntä oli kielletty puhumasta Goober-jutusta, eikä hän ollut puhunut. Petteri itki ja nyyhki ja rukoili — mutta turhaan. Guffey määräsi hänet takasin rotkoon, selittäen tulevansa todistamaan ja todistuttamaan, että Petteri itse oli se mies, joka oli heittänyt pommin ja että Petteri, eikä Jim Goober, oli koko salaliiton pää. Olihan Petteri allekirjoittanut tunnustuksen, jossa sanottiin, että hän oli ottanut osaa pommin valmistukseen.

XI.

Taaskaan ei Petteri tiennyt, kuinka kauvan hän värisi mustassa komerossa. Sen hän tiesi, että hänelle tuotiin vettä ja leipää kolme kertaa ennen kuin Guffey tuli jälleen ja komensi ulos. Nyt istui Petteri tuolilla läjässä, väännellen käsiään, kun raitiotietrustin salapoliisi selosti hänelle uutta ohjelmaa. Petteristä ei enää ollut todistajaksi. Salaliittoutuneet työläiset olivat koonneet suuren puolustusrahaston, heillä olivat koko kaupungin ja koko maan kaikki uniot takanaan. Niillä oli vakoojia, jotka koettivat ottaa selvää syyttäjien jokaisesta toimesta ja todisteista, joita syytettyjä vastaan koottiin. Guffey ei sanonut, että hän olisi potkinut Petterin ulos vankilasta, jollei olisi pelännyt, että hän menee Gooberin roikan puolelle ja kertoo mitä tietää; mutta Petteri arvasi tämän kuunnellessaan Guffeyn selityksiä, ja huomasi ilokseen, että vihdoinkin hän oli saanut oikean otteen hyvinvoinnin tikkaista. Sormen ja kalvosen rusikoiminen ei ollutkaan tapahtunut aivan turhan takia!

"Katso", sanoi Guffey, "asia on näin: Todistajaksi sinusta ei ole, mutta vakooja sinusta tulee. Ne tietävät, että olet kielitellyt ja että olen pitänyt sinua rotkossa. Ja nyt minä teen sinusta marttyyrin. Käsitätkö?"

Petteri nyökkäsi; kyllä hän käsitti. Hänen erikoisominaisuutensa oli käsittää tällaiset.

"Sinä olet rehellinen todistaja, ymmärrätkö? Minä olen koettanut saada sinun valehtelemaan, mutta sinä et ole suostunut; ja nyt sinä menet Gooberin roikan puolelle, ja he ovat mielissään. Ota selvä kaikesta, ja tuon tuostakin laitan niin, että kohtaat jonkun, jota myöten voit lähettää tietoja minulle. Käsitätkö?"

"Käsitän", sanoi Petteri mielissään. Sanoin ei voi kuvata hänen tuntemaansa helpotusta Hänellähän nyt oli oikea toimi! Hänestä tulee salapoliisi — aivan kuin Guffey!

"Nyt", sanoi Guffey, "ensimäiseksi haluan tietää, kuka kantaa kieliä tästä vankilasta; emme voi tehdä mitään heidän tietämättään. Minulla on todistajia, joita haluaisin pitää salassa, mutta en uskalla pitää heitä täällä. Haluan tietää, kuka on petturi. Haluan tietää paljonkin seikkoja, joista sanon sinulle tuonnempana. Haluan että laitat itsesi näiden punikkien läheiseksi, otat selvää heidän aatteistaan, jotta voit puhua samoin kuin hekin."

"Kyllä", sanoi Petteri. Häntä vähän nauratti. Häntähän jo pidettiin "punikkina" — yhtenä pääpukareista! Mutta Guffey oli jo luopunut tuosta pelistä — tai ehkä oli unohtanut sen jo!

Oli oikeastaan helppo toimi tämä, mikä Petterillä nyt oli. Hänen ei tarvinnut esiintyä minään muuna kuin mitä oli. Hän kutsuu itseään olosuhteiden uhriksi ja tulee olemaan vilpittömästi vihanen niille, jotka ovat koettaneet käyttää häntä salaliitossa Jim Gooberia vastaan. Loppu seuraisi itsestään. Hän saavuttaa työläisten luottamuksen — ja Guffey neuvoo häntä, miten menetellä.

"Asetamme sinut koppiin tässä vankilassa", sanoi pääsalapoliisi, "ja olemme panevinamme sinut 'kolmannen asteen' läpi. Muista kirkua ja pitää elämää ja huutaa ettet kerro mitään, niin me lopulta herkeämme ja potkimme sinut ulos. Ja sitten vain odota. He etsivät sinut käsiinsä, jollen ole kovin huono arvaamaan."

Näin tämä ilveily suunniteltiin ja näyteltiin. Guffey tarttui Petteriä kaulukseen ja kuletti hänet vankilan pääosaan, jossa lukitsi hänet erääseen avonaiseen koppiin joita oli useita rivissä. Hän otti Petteriä kalvosesta ja oli vääntelevinään sitä, ja Petteri pani vastalauseita. Hänen ei tarvinnut käyttää mielikuvitustaan, hän tiesi miltä se tuntui, ja hän nyyhki ja kiljui ja vannoi, että hän on puhunut totta, että hän ei tiennyt enempää kuin oli kertonut, eikä voinut kertoa enempää vaikka mikä olisi. Guffey jätti hänet sinne seuraavan päivän iltapäivään, tuli sitten taas, otti häntä niskasta, kuletti vankilan rappusille ja antoi hänelle eropotkun.

Petteri oli vapaa! Mikä ihmeellinen tunne — vapaus! Jumala! Ei mitään voinut olla sen veroista! Hän olisi mielellään huutanut ja melunnut ilosta. Hän ei kuitenkaan sitä tehnyt, vaan hoiperteli pitkin katua ja solui istumaan kiviseinän ulkoumalle, nyyhkien, pää käsien varassa, odottaen, mitä tapahtuisi. Ja tietysti tapahtui. Ehkä tunti oli kulunut, kun joku kosketti häntä keveästi olalle. "Toveri", sanoi pehmeä ääni, ja kun Petteri katsoi sormiensa lomitse, näki hän hameen. Paperilappu painettiin hänen käteensä ja tytön pehmeä ääni sanoi: "Tulkaa tämän osotteen mukaan." Tyttö poistui, ja Petterin sydän löi rajusti. Vihdoinkin oli hän salapoliisi!

XII.

Petteri odotti pimeään saakka, antaakseen asialle seikkailun värityksen; hän myöskin imarteli itsetietoisuuttaan, katsellen varovaisesti ympärilleen, kulkiessaan pitkin katua.

Ei hän olettanut, että kukaan häntä seuraisi, vaan Petteri halusi olla salapoliisimainen.

Mutta sen lisäksi hän oli hiukan peloissaan. Hän oli puhunut totta, sanoessaan Guffeylle, ettei hän tiennyt mitä punikit olivat; mutta sen jälkeen hän oli ottanut selvää, ja nyt hän tiesi. "Punikki" oli sellainen, joka oli myötätuntoinen työväenunioille ja lakoille; joka halusi murhata rikkaat ja jakaa heidän omaisuutensa, ja luulivat että nopein keino tähän jakamiseen oli dynamiitin käyttö. Kaikki "punikit" tekivät pommeja ja heillä oli salattuja aseita ja ehkä salaisia myrkkyjäkin — kuka tiesi? Ja nyt Petteri oli menossa heidän joukkoonsa, tulemaan yhdeksi heistä! Se oli melkein liiaksi mieltäjännittävää miehelle, joka ennen kaikkea halusi mukavuutta. Mieleen juolahti: "Karkaa, lähde pois kaupungista ja heitä koko juttu!" Mutta sitten hän ajatteli niitä palkkioita ja sitä kunniaa, mitä Guffey oli hänelle luvannut. Ja sitten hän oli vielä vähäsen uteliaskin; voisihan hän karata tuonnempana, mutta ensin halusi hän olla vähän enemmän aikaa "etsivänä."

Hänelle annettu osote johti pieneen yksikerroksiseen taloon köyhäinosassa kaupunkia, ja hän soitti ovikelloa. Oven avasi tyttö, ja heti Petteri huomasi, että se oli sama tyttö, joka oli häntä puhutellut. Ennenkuin Petteri ehti sanoa mitään, huudahti tyttö innoissaan: "Mr. Gudge! Voi, kun olen iloinen että tulitte!" lisäten: "Toveri!" — aivan kuin Petteri olisi ollut vanha ystävä. Ja sitten: "Mutta olettehan te toveri?"

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Petteri.

"Ette siis ole sosialisti? No, sitten teemme teistä sosialistin." Hän kuletti Petterin sisälle, asetti hänelle tuolin ja sanoi: "Tiedän mitä ne ovat tehneet teille; ja te kestitte lujana kaiken! Te olitte ihmeteltävä, ihailtava!"

Petteri ei tiennyt mitä sanoa. Tämän tytön äänessä oli ystävällinen ja ihaileva sävy; eikä Petterillä ollut kolkon elämänsä varrella ollut kokemuksia sellaisista tunteista. Petteri oli katsellut rakastelijoita pyydystelevien tyttöjen ryöppyävää kiimaa; mutta tämän tytön olemus ei ollut sellaista. Hänen äänensä, vaikkakin pehmeä, oli hiukkasen liian vakava ollakseen nuoren tytön; hänen syvät, kaihoovat harmaat silmänsä katselivat Petteriä kuin hellän äidin, jonka lapsi on juuri pelastunut vaarasta.

Hän huusi: "Sadie, täällä on Mr. Gudge." Ja huoneeseen astui toinen tyttö, vanhempi ja pitempi, mutta laiha ja kalpea kuin sisarensakin. Jenni ja Sadie Todd olivat heidän nimensä; vanhempi oli pikakirjottaja ja ansaitsi perheen toimeentulon. Tytöt olivat kovin huolissaan hänestä. He alkoivat kysellä hänen kokemuksiaan, mutta hän ei ollut ehtinyt kuin alkaa, niin vanhempi meni puhelimen ääreen. Oli useita ihmisiä, joille täytyi ilmoittaa heti kun Petteri oli tullut. Hän oli jonkun aikaa puhelimen ääressä, ja ne ihmiset, joille hän puhui soittivat kai toisille, koska parin tunnin kuluessa väkeä virtasi huoneeseen yhtämittaa, ja Petterin täytyi kertoa seikkailunsa useita kertoja.

Ensimäiseksi tuli jättiläiskasvuinen mies, jolla oli yhteenpuristetut huulet ja niin voimakas ääni, että Petteriä pelotti. Häntä ei hämmästyttänyt lainkaan, kun kuuli, että tämä mies oli kaupungin yhden radikalisimmista unioista, merimiesten union, johtomies. Niin, hän varmasti oli "punikki", hän mainiosti sopi yhteen Petterin mielikuvien kanssa — juro, vaarallinen mies, jonka voi kuvitella tarttuvan Simsonin tavoin yhteiskunnan pilareihin ja vetävän ne mukanaan kumoon. "Ne ovat saaneet sinut pelkonsa alle, poikani", sanoi hän huomatessaan Petterin arkailevan vastata hänen kyselyihinsä. "No, olen pelännyt heitä neljäkymmentä viisi vuotta, mutta enpä ole antanut heille vihiäkään vielä." Ja sitten lohduttaakseen Petteriä ja vahvistaakseen hänen hermojaan hän kertoi miten häntä, karattuaan laivasta, oli verikoirin etsitty Floridan aarnioista, saatu kiinni, sidottu puuhun ja piesty taidottomaksi.

Sitten tuli David Andrews, jonka Petteri oli kuullut olevan yhtenä lakimiehenä Goober-jutussa, kookas huomiota herättävä mies, jolla olivat terävät, valppaat piirteet. Mitäs sellainen mies teki näiden hylkyjen joukossa? Petteri päätteli, että varmaankin hän on "viisas", sellainen joka "tekee rahaa" kiihottamalla tyytymättömyyttä. Sitten tuli nuori tyttö, tuntehikas ja hento, lievästi raajarikko. Kun tämä kulki huoneen poikki puristaakseen häntä kädestä, juoksivat kyyneleet pitkin hänen kasvojaan, ja Petteri oli hämillään, arvellen hänen äskettäin kadottaneen jonkun läheisen sukulaisen, eikä tiennyt mitä sanoa. Tytön ensimäisistä sanoista hän kuitenkin hämmästyksekseen käsitti, että kyyneleet johtuivat vain siitä, mitä hän oli kuullut Petterin saaneen kokea.

Ada Ruth oli runoilija, ja se oli aivan uutta Petterille; pitkän aprikoimisen perästä hän luokitteli tytön herkkäuskoisuutensa uhriksi — pieni, tunteellinen tyttöparka, jolla ei ollut aavistustakaan pahuudesta, joka häntä ympäröitsi. Hänen mukanaan tuli kveekari-poika, jolla oli kalpeat itsensäkieltäjän kasvot ja mustat suortuvat, jotka hänen oli puistettava kasvoiltaan tämän tästä; hänellä oli liehuva kaulanauha ja musta huopahattu, ja vielä muitakin löyhäpäisyyden merkkejä, ja hänen puheistaan pääsi Petteri siihen käsitykseen, että hän oli valmis räjäyttämään ilmaan kaikki maailman hallitukset rauhanaatteen takia. Samanlainen oli McCormick, I.W.W. liiton johtomies, joka vastikään oli ollut kuusikymmentä päivää linnassa, hiljainen nuori irlantilainen, jolla oli tiukat huulet ja mustat rauhattomat silmät, ja hän pelotti Petteriä, sillä hän katsoi häneen herkeämättä ja tuskin puhui sanaakaan.

XIII.

Niitä tuli yksitellen ja joukoissa; vanhoja naisia ja nuoria naisia, vanhoja miehiä ja nuoria miehiä, fanatiikkoja ja haaveilijoita, agitaattoreita, jotka tuskin voivat avata suutaan sanomatta jotakin pistävää, korventavaa, joka toi esille heidän sisimmässään kytevän hehkun. Petteriä pelotti yhä enemmän ja enemmän, kun hän huomasi, että hän todellakin oli keskellä kaikkein vaarallisimpia "punikkeja" koko American Cityssä. Nämä olivat niitä, joita tavalliset lainkuuliaiset ihmiset kammosivat, ja joista oli poliisilaitokselle enemmän vaivaa kuin kaikista rosvoista ja ryöväreistä yhteensä. Nyt Petteri havaitsi syyn siihen — ei hän olisi voinut aavistaakkaan, että koko maailmassa voi olla noin ankaraa ja vihan vaivaamaa väkeä. Sellaiset voivat tehdä vaikka mitä! Istuessaan vilkuili hän silmillään yhdestä toiseen. Kukahan noista on ollut avustamassa pommin räjäyttämistä? Ja mahtanevatkohan kerskua siitä hänelle tänä iltana?

Petteri vähän vartoi sitä; mutta ei ollut varma. Nämä olivat niin kummallisia rikoksellisia! Ne kutsuivat häntä "toveriksi", ja puhuttelivat häntä samalla ystävyydellä, joka oli häntä hämmästyttänyt, kun pikku Jenni häntä puhutteli. Olikohan se teeskenneltyä, jotta he voittaisivat hänen luottamuksensa, vai luulivatko nämä ihmiset todellakin rakastavansa häntä — Petteri Gudgea, joka oli vieras ja salainen vihollinen? Petteri oli nähnyt vaivaa ja ollut huolellinen pettääkseen heidät, mutta he olivat niin helpot pettää, että hänen vaivannäkönsä oli mennyt hukkaan. Hän halveksi heitä tämän vuoksi, ja kuunnellessaan heitä, hän tuon tuostakin toisti itsekseen: "Pöhlö-parat!"

He olivat tulleet kuulemaan hänen kertomustaan, ja he kyselivät häneltä, ja hänen täytyi kertoa joka pikkuseikkakin moneen kertaan. Petteriä oli luonnollisesti neuvottu hyvin ja huolellisesti; hän ei saanut puhua sanaakaan tunnustuksesta, jonka hän oli allekirjoittanut; se olisi antanut näille lain ja järjestyksen vihollisille liian hyvän aseen. Häntä oli neuvottu kertomaan niin lyhyesti kuin mahdollista miten hän oli sattunut olemaan lähellä räjähdyspaikkaa ja miten poliisit olivat koettaneet saada hänet myöntämään, että hän tietää jotakin tästä jutusta. Petteri kertoi neuvojen mukaan, mutta hän ei ollut valmistautunut siihen perinpohjaiseen kyselyyn, jonka lakimies Andrews merimiesten johtajan, Durantin, avustuksella toimitti. He halusivat tietää kaikki mitä hänelle oli tehty, kuka oli tehnyt, ja miten ja milloin ja missä sekä miksi. Petterillä oli jonkunverran näyttelijälahjoja ja hän oli mielellään huomion ja ihailun esineenä, vaikka sitä eivät olisi osottaneetkaan muut kuin joukko rikoksellisia "punikkeja." Ja niin hän kertoi seikkaperäisesti ja laajasti, miten Guffey väänteli hänen sormiaan ja kalvostaan ja heitti hänet rotkoon; ja muisto tuosta kaikesta oli hänellä vielä niin tuoreena, että hänen realistinen kuvauksensa olisi saanut veriinsä kylmemmänkin joukon.

Ja pian alkoivatkin kaikki naiset nyyhkyttää ja raivota. Pikkunen Ada Ruth sai vaikutelman ja rupesi lausumaan runoa — vai lieneekö sommitellut sen siinä hänen silmäinsä edessä? Hän oli kuin suuttumuksen lumoomana. Runossa puhuttiin jotakin työläisten noususta — väkijoukon huuto:

"Ei kärsitä enää raakaa vihamiestä — Pois selästämme, tai kannatte helvetin iestä!"

Petteri kuunteli ja ajatteli: "Pöhlö-parka!" Ja sitten se kveekari-poika, Donald Gordon, otti puhujan paikan, heristi pitkiä mustia hiuksiaan ja alkoi puhua. Petteri kuunteli ja ajatteli taas: "Pöhlö-parka!" Sitten eräs toinen mies, joka oli työväenlehden toimittaja, sanoi kirjoittavansa artikkelin; hän tunsi Guffeyn ja aikoi julkaista hänen valokuvansa allekirjoituksella "Inkvisiittori." Hän pyysi Petterin valokuvaa, ja Petteri suostui otattamaan kuvan, joka myöskin julaistaan ja siihen pannaan allekirjoitus: "Inkvisiittorin uhri." Petterillä ei ollut aavistustakaan, mitä tuo pitkä sana merkitsi, mutta hän ajatteli: "Pöhlö-parka!" Kaikki nuo olivat "pöhlöjä" — ottivat toisten ihmisten vastukset noin vakavasti!

Mutta Petteriä pelottikin vähäsen; ei ollutkaan täydellisesti hauskaa olla sankari tällä elävällä ja säikyttelevällä tavalla — hänen nimensä ja maineensa levitetään ympäri maata, jotta järjestynyt työväestö saisi tietää, miten American Cityn raitiotrusti menettelee saattaakseen tunnetun työväenjohtajan hirteen! Tämä asia näytti yhtämittaa kasvavan pelottavasti Petterin silmissä. Petteri, muurahainen, tunsi maan tärisevän jalkainsa alla, ja hänelle leimahti kuva niistä vuorenkorkuisista jättiläisistä, jotka taistelussaan uhkasivat tallata hänet. Petteri ihmetteli, oliko Guffey aavistanut, millaisen hälinän hänen kertomuksensa herättää, ja kuinka hyvän aseen hän oli antanut vastustajainsa käsiin? Mitä luuli Guffey hyötyvänsä Petteristä sellaista, joka vastaisi tätä vauriota hänen omalle asialleen? Ja Petteri, kuunnellessaan myrskyisiä puheita, ihmisiä täynnä olevassa pienessä huoneessa, ajatteli yhä uudelleen ja uudelleen pakoa. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään, joka olisi muistuttanut näiden ihmisten raivoa, niitä kauheita asioita, joita he sanoivat, he eivät tuominneet ainoastaan American Cityn poliisilaitosta, vaan myöskin oikeuslaitokset, sanomalehdet, kirkot, yliopistot ja kaikki mikä oli pyhää ja kunnioitettavaa lainkuuliaisten ihmisten mielestä — niinkuin esimerkiksi Petteri Gudgen.

Petterin pelko alkoi näkyä. Mutta miksi ei hän saisi pelätä! Lakimies Andrews lupasi viedä hänet piiloon, jotta vastustajat eivät voisi laittaa häntä päiviltä. Petteri tulee olemaan erinomainen todistaja Gooberin puolustajille, ja he tulevat pitämään hänestä hyvän huolen. Mutta Petteri sai rohkeutensa takasin ja rupesi taas näyttelemään jaloa osaansa. Ei, häntä ei tarvitse suojella enempää kuin heitä muitakaan, eikä hän hyvinkään pahasti pelännyt.

Sadie Todd, pikakirjuri, palkitsi hänen sankaruutensa. Tytöillä oli pienessä kodissaan tilaa, ja jos Petteri haluaisi asua heidän luonaan jonkun aikaa, niin koettaisivat he tehdä hänelle olon mukavaksi. Ja halusihan Petteri. Myöhään illalla menivät vieraat. "Punikkien" eri ryhmät menivät omille teilleen nyrkit puristettuina ja kasvoilla ilme, josta näki, että he tulevat tekemään Petterin jutusta välineen, jolla kiihotetaan tyytymätön työväestö uusiin hurjiin mielenilmauksiin. Miehet puristivat Petterin kättä ystävällisesti, naiset katsoivat häneen sielukkailla silmillään ja lausuivat julki ihailunsa hänen sankaruudestaan, toivonsa — niin, varmuutensa — siitä, että hän tulee pysymään totuuden puolella loppuun saakka ja tutkittuaan heidän aatteitaan yhtyy "liikkeeseen." Petteri kuunteli ja katseli, ja yhtämittaa sanoi itsekseen: "Pöhlöparat!"

XIV.

American Cityn arvossa pidetyt sanomalehdet eivät luonnollisestikaan tuhlanneet palstojaan radikalien esittämiin uskomattomiin syytöksiin poliisivirkailijoista, että nämä muka kiduttavat todistajia. Mutta American Cityssä oli sosialistinen viikkolehti ja siinä oli pitkä kirjoitus Petterin seikkailuista etusivulla, ja myöskin Petterin kuva. Vielä oli kolme muuta työväenlehteä, joissa tämä kertomus oli, ja Gooberin puolustuskomitea painatti siitä lentolehden, jota lähetettiin tuhansin kappalein ympäri maata. Tämän lentolehden kirjoitti Donald Gordon, kveekari. Hän toi Petterille korjausliuskan siitä saadakseen kaikki yksityiskohdat oikein, ja Petteri luki sen suurella nautinnolla huomatessaan kuinka suuri sankari hän todella oli. Petteri ei ollut kertonut näille ihmisille aikaisempia vaiheitaan, ja jos Gooberin puolustuskomitea oli saanut niistä vihiä, olivat sen jäsenet niistä vaiti. Petteri hymyili miettiessään tätä. Ne olivat viekkaita, ne peijakkaat! Ne pelasivat korttinsa mainiosti — ja Petteri kunnioitti heitä siitä. Donald Gordonin kertomuksessa Petteri esiintyi köyhänä työmiehenä. Hän nauroi. Hän tunsi sanan "työmies", mutta kun hän puhui "työväestä", tapahtui se eri äänilajissa kuin nämä sosialistit.

Kun tämä kertomus oli ollut lehdissä, tuli kaikenlaisia ihmisiä tapaamaan Petteriä Todd sisarusten kotiin. Ja Petteri rupesi todenteolla hoitamaan tointaan, koettamaan saada selvää mahdollisimman paljon näistä kävijöistä, heidän nimistään ja toimistaan ja heidän suhteestaan radikaliseen liikkeeseen. Guffey oli kieltänyt häntä tekemästä muistiinpanoja, jotta ei olisi pelkoa kiinnijoutumisesta, mutta Petteri ei voinut pitää kaikkia saamiaan tietoja päässään, ja sen vuoksi hän meni huoneeseensa ja teki muistiinpanoja pienille paperilippusille, jotka hän sitten huolellisesti neuloi takkinsa liepeisiin, sangen salaperäisesti.

Kun ei ota huomioon näitä muistiinpanoja, oli Petterin salapoliisin toimi helppoa, sillä nämä ihmiset näyttivät olevan sangen halukkaita puhumaan siitä, mitä he toimivat. Ja väliin pelotti Petteriä sekin, että he olivat niin avomielisiä ja uhmaavia! He eivät ainoastaan puhuneet aatteistaan toisilleen ja hänelle, he pitivät julkisia puheita, kirjottelivat kirjasia ja lentolehtisiä — ja näitä he kutsuivat "kirjallisuudeksi." Petterillä ei ennen ollut aavistustakaan siitä, että heidän liikkeensä oli niin laaja ja voimakas. Hän oli toivonut keksivänsä salaliiton, ja ehkä pommijutun tai pari; mutta sen sijaan hän nähtävästi oli keksimäisillään tulivuoren!

Kuitenkin, kaikitenkin Petteri teki parhaansa. Hän pani muistiin noin puolensadan kaikkiin luokkiin kuuluvien henkilöiden nimet ja yhtä ja toista, minkä luuli olevan tärkeää. Ne olivat tavallisia työläisiä, miehiä ja naisia, juutalaisia räätäleitä, venäläisiä ja italialaisia sikarintekijöitä, Amerikassa syntyneitä konetyöläisiä ja kirjaltajia; vielä kuului niihin "salonki-punikkeja" — isoja, moitteettoman ja loistavan näköisiä naisia, jotka tulivat tuohon pieneen taloon isoissa, moitteettomissa ja loistavissa autoissa, ja jättivät virkapukuiset ajurinsa odottamaan ulos tuntikausiksi kuunnellessaan Petterin kertomuksia. Muuan hyväntahtoinen nainen, jolla oli hulmuava huntu ja hieno tuoksu, aprikoi että Petteri kai on rahantarpeessa ja pisti kahdenkymmenen dollarin setelin hänen käteensä. Petteri, ihastuneena ja myöskin hämillään, sai uuden vaikutelman tästä hommasta, jota kutsuttiin "liikkeeksi", ja hän päätti, että niin pian kuin Guffey ei häntä enää tarvitse, rupeaa hän "punikiksi" oikein todella.

Hän eli mukavuudessa Todd sisarten luona. Sadie meni työhönsä ennen kahdeksaa aamulla, joka oli ennen kuin Petteri nousi ylös; mutta Jenni pysyi kotona ja laittoi hänelle aamiaisen, avasi oven hänen vierailleen ja yleensä piti huolen hänen mukavuudestaan. Hän ei ollut terve; kahdesti viikossa kävi hän lääkärin luona, joka hoiteli hänen selkärankaansa, ja lopun ajasta oli hänen määrä levätä, mutta Petteri ei koskaan nähnyt hänen lepäävän. Hän aina oli työssä "liikkeen" hyväksi — kirjoitteli osotteita kiertokirjeisiin, kirjoitteli kirjeitä, kulki kauppaamassa kirjallisuutta tai keräsi kolehteja kokouksissa. Hänellä ei ollut rauhaa yöllä eikä päivällä, joka seikka kiusasi Petteriä, joka halasi rauhaa ylitse kaiken. Europassa oli miljonia miehiä armeijoissa tekemässä kaikkensa teurastaakseen toisensa. Tuo oli luonnollisesti kauheaa, mutta mitäpä se parani siitä, että sitä ajatteli? Sitä ei voitu lopettaa eikä se suinkaan ollut Petterin syy. Mutta tämä tyttöraukka oli erehtynyt luulemaan että tuo sota Europassa on hänen syynsä ja että oli hänen tehtävänsä saada se loppumaan. Kyyneleet tulivat hänen syviin, harmaisiin silmiinsä ja hänen leukansa vapisi tuskasta joka kerta kun hän puhui siitä; Ja Petteristä tuntui siltä ettei hän muusta puhukkaan. Jennillä näytti olevan ajatus että sota on lopetettava siten, että Europan työväestö saadaan nousemaan kapinaan. Ja hän luuli vielä että American Cityn työläisten on tehtävä kapina ensiksi, jotta europalaisille tulisi esimerkki, jota voivat seurata!

XV.

Ei Jenni salannut tätä tuumaansa lainkaan; hän usein pani punasen nauhan tukkaansa ja kiinnitti punasen merkin rintaansa ja meni kokouksiin myymään pieniä kirjasia, joissa olivat punaset kannet. Tietysti on Petterin velvollisuus antaa hänet ilmi raitiotietrustin salapoliisilaitoksen päämiehelle. Petteri oli pahoillaan tästä, ja häntä hävettikin; Jenni oli soma pikku tyttö, ja sieväkin ja voisi pitää hauskaa hänen kanssaan, jollei hän olisi niin kiintynyt asiaansa. Petteri katseli häntä, kun hän oli kumartuneena kirjoituskoneensa ääressä. Hänellä oli hienot, haileat hiukset, tasaiset valkoiset hampaat ja poskilla päilyili vieno puna, mennen ja tullen — niin, ei hän olisi pahannäköinen lainkaan jos hän vain suoristaisi itsensä ja hiukan "edistäisi kauneuttaan", niin kuin muut tytöt tekevät.

Mutta ei, hän oli aina jännityksessä, ja mikä pirullisinta, hän koetti saattaa Petterinkin samaan tilaan. Hän oli ehdottomasti päättänyt että Petterin täytyy suuttua työväenluokan kärsimien vääryyksien takia. Hän oli varma siitä, että Petteri tekee näin, kunhan häntä vain neuvotaan. Hän kertoi Petterille kamaloita juttuja, ja Petterin velvollisuus oli kauhistua; hänen täytyi koko ajan näytellä tunne-osaa. Hän antoi Petterille "kirjallisuutta" ja käski lukea, ja sitten uteli ja kyseli nähdäkseen, onko Petteri todella lukenut kirjan. Ja osasihan Petteri lukea — kiitos Pericles Priamin, joka oli opettanut Petterin pitämään huolta kiertokirjeistä ja ilmoituksista pikkupaikkojen lehdissä. Niinpä Petterin täytyi nyt istua nurkassa ja keskittää ajatuksensa sellaisiin kuin "Sosialismin aakkoset", "Pääoma ja köyhälistö" tai "Tie valtaan."

Petteri tuumi itsekseen että olihan osa hänen työstään koettaa saada selville juuri nämä seikat. Hänestähän tulee "punikki" ja hänen täytyy oppia puhumaan samaa kieltä kuin hekin; mutta se oli tavattoman väsyttävää ja täynnä pitkiä sanoja, joita hän ei ollut koskaan kuullutkaan. Miksi eivät nämä ihmiset puhu Amerikan kieltä? Hän oli ennen jo tiennyt että maailmassa on sosialisteja ja myöskin "anarkisteja", ja hän oli luullut että ne ovat kaikki samallaisia. Mutta nyt hän kuuli ei ainoastaan sosialisteista ja "anarkisteista", vaan myöskin valtiososialisteista ja kommunistianarkisteista, kommunisti-syndikalisteista ja syndikalistianarkisteista, sosialisti-syndikalisteista ja revisionisteista ja guild-sosialisteista, puhumattakaan single-taxareista, liberaleista ja progressiveista ja monista muista lajeista, joita hänen oli puhuteltava ja luokiteltava ja kuunneltava kohteliaasti. Jokainen ryhmä painosti erikoisominaisuuttaan, joka erotti ne toisista, ja oli varma siitä, että he saarnasivat ainoaa tosi-totuutta; ja Petteriä kiukutti niin sanomattomasti heidän ijänikuinen puheensa — kuinka paljoa yksinkertaisempaa olikin lyödä ne kaikki yhteen läjään ja kutsua heitä "punikeiksi", niinkuin Guffey!

Petterillä oli jo ennestään ollut päässään että se mitä nämä "punikit" puuhasivat, oli rikasten omaisuuden jakaminen. Kaikki olivat selittäneet hänelle näin. Mutta nyt hän huomasi ettei tämä ollutkaan aivan oikein. Heidän tarkoituksensa oli että valtio ottaa hoitoonsa teollisuudet, tai että uniot tekevät sen, tai että kansa yleensä sen tekee. He huomauttivat postilaitoksesta, armeijasta ja laivastosta esimerkkeinä siitä, että valtio voi hyvin hoitaa asioita. Eikös se ollut hyvä? uteli Jenni. Petteri myönsi, mutta sisimmässään hän ajatteli että pirujako se häneen kuuluu. Ihmiset ovat helposti petettäviä ja herkkäuskoisia, ja vaikka asiat olisivat järjestetyt miten tahansa, niin aina olisi sellaisia, jotka keksisivät keinon elää toisten kustannuksella. Esimerkiksi tämä lapsi-parka, joka oli valmis uhrautumaan minkä harhaluulon tai kurjuudessa olevan henkilön hyväksi tahansa — voisiko koskaan olla sellaista yhteiskuntaa, jossa hän ei joutuisi jonkun mässääjän hyvän ruokahalun uhriksi?

Hän oli kahdenkesken Petterin kanssa kotona aamusta iltaan, ja Petterin mielestä hän päivä päivältä näytti sievemmältä. Myöskin oli silminnähtävää että hän piti Petteristä yhä enemmän, kuta kauvemmin tämä näytteli osaansa. Olihan Petteri syvästi myötätuntoinen ja helposti käännettävä aatteen puoltajaksi; hän käsitti kaiken, mitä Jenni selitti, hän kauhistui kauheita kertomuksia, hän oli valmis avustamaan Jenniä, kun tämä työskenteli nostattaakseen kapinaan American Cityn työläiset jotta Europan sota loppuisi. Petteri myöskin kertoi hänelle itsestään ja herätti hänessä myötätuntoa kovaa ja kurjaa kahdenkymmenen vuoden ikäistä elämäänsä kohtaan; ja kun hän itki Petterin kurjuutta, nautti Petteri siitä. Jostakin syystä tuntui niin hyvältä, kun Jenni otti osaa hänen kohtaloonsa; se tavallaan korvasi hänen kyllästymistään kuuntelemaan Jennin myötätunnon ilmaisuja koko työväenluokkaa kohtaan.

Petteri ei tiennyt, oliko Jenni kuullut hänen huonosta maineestaan, mutta hän oli varovainen — hän kertoi Jennille kaiken, ja näin poisti pahamaineisuutensa kärjen. Niin hänet oli petkutettu pahoille teille mutta se ei ollut hänen syynsä, hän ei ollut tiennyt paremmasta ja oli ollut olosuhteiden säälittävä uhri. Hän kertoi laajasti, miten "äijä" Drubb oli pitänyt häntä nälässä piessyt ja hakannut, kunnes kyyneleet kiilsivät Jennin silmissä ja valuivat poskia alas. Hän kertoi yksinäisyydestään, kärsimyksistään ja kurjuudestaan orpokodissa. Ja miten osasi hän, poikaparka, tietää että oli väärin avustaa Perlicles Priamia myymään Parasta Pakotuksen Parantajaa! Miten olisi hän voinut tietää, oliko tuo lääke hyvää tai huonoa — kun hän ei sitä vieläkään tiennyt! Mitä taas tuli Jimjambon temppeliin, niin oli Petteri siellä vain pessyt astioita keittiössä, aivan samoin kuin hotellien ja ravintoloiden astianpesijät tekevät.

Oli helppo tehdä tämä kertomus uskottavaksi, ja erikoisesti helppo siksi, että sosialisti Jennin elämänymmärryksen ensimäinen pykälä oli että taloudelliset olosuhteet ovat syynä inhimillisiin heikkouksiin. Tämä seikka avasi tien kaikenlaisille petkuttajille, ja tämä lapsiraukka oli niin helppo pettää, että Petteri olisi hävennyt tehdä hänestä uhria, jollei hän olisi sattunut olemaan hänen korkeampien tarkoitustensa tiellä — ja myöskin hän sattui olemaan nuori, vain seitsemäntoista hempeine silmineen ja viettelevine sulohuulineen, ja kahdenkesken hänen kanssaan aamusta iltaan.

XVI.

Petterin rakkausseikkailut olivat tähän saakka olleet samaa maata kuin hänen muutkin elämän kokemuksensa; oli ollut toivoa ja ihmeellisiä haaveita, jotka hyvin harvoin toteutuivat. Petteri tiesi koko joukon tällaisista asioista; orpokodissa ei ollut montakaan pahetta, joita hän ei olisi nähnyt, hyvin harvoja riettaita mielikuvia, joita hän ei tuntenut. Pericles Priam oli elänyt kuin merimies — morsian joka satamassa; ja näissä pikkukaupungeissa ja maakylissä ei Petterillä yleensä ollut muuta paikkaa mihin mennä kuin mihin Pericles meni, joten Petteri oli ollut todistajana monelle herransa seikkailulle ja vieläpä tämän uskottukin. Mutta näistä tytöistä ja naisista ei yksikään ollut tietävinäänkään Petteristä. Petteri oli vain "kakara"; ja kun hän vanheni eikä ollut enää kakara, vaan alhaisten viettien raatelema nuorukainen, niin eivät he sittekään edes ottaneet häntä huomioonsa — se ei kannattanut! Petteri ei ollut mitään; hänellä ei ollut yhteiskunnallista asemaa, ei rahaa, eikä minkäänlaista "vientiä"; pienikasvuinen kierohampainen ja toinen olkapää korkeammalla kuin toinen. Mitä hän voi odottaa naisilta muuta kuin ivanaurua ja tylyyttä?

Sitten Petteri tuli Jimjambon temppeliin, ja siellä tapahtui hänelle kerrassaan ruhjovaa — hän rakastui tuskaisesti silmiään ja korviaan myöten. Tässä laitoksessa oli kamarineitsyt, hurmaava irlannitar, jolla oli tukka kuin päivänpaiste, posket kuin omenat ja nauru, joka sai astiat hyllyllä tanssimaan. Hän nauroi Petterille, hän nauroi jokaiselle miehelle, joka koetti ottaa häntä vyötäisiltä. Hän antoi tuon yrityksen onnistua kerran pari kuukaudessa, pitääkseen miehet innostuneina ja pysyäkseen vireessä.

Ainoa mies, jota hän todella suosi, oli pesulaitoksien ajuri, ja Petteri havaitsi pian syyn siihen. Tällä ajurilla oli käytettävinään auto sunnuntaisin ja Nell pukeutui paraisiinsa ja lähti hänen kanssaan huviajelulle. Ajuri tuhlasi viikkopalkkansa huvittaakseen Nelliä näillä ajeluilla — Petteri tiesi sen siitä, että Nell ei pitänyt sitä salassa maanantai-aamuna. "Jessus, kun oli hauskaa!" oli hänen tapansa sanoa, ja sitten hän luetteli jääkermat, karusellit, onnenpyörät ja muut hassutukset. Hän kertoi tatueeratusta miehestä, viisijalkaisesta vasikasta ja naisesta, joka oli puoliksi mies — ja kalisteli koko ajan astioitaan.

Niin, hän oli ihmeellinen olento, ja Petterille kävi selväksi että hänen elämänsä lopullinen päämäärä oli saavuttaa moinen "hieno naisystävä." Hän huomasi että oli vain yksi edellytys, jota kaivattiin, ja se oli raha. Ei kukaan huomannutkaan, jos ei ollut rahaa. Ainoastaan kerran oli Nell lähtenyt hänen mukaansa, ja sillä kertaa menivät Petteriltä kuuden kuukauden säästöt, ja koska Petteri ei ollut voinut salata katkeruuttaan, kun ne menivät kaikki, sanottiin häntä "kitupiikiksi"', ja koko seurustelu loppui siihen.

Nell katosi samalla kertaa kuin muutkin poliisien hävitettyä "temppelin." Petteri ei tiennyt miten hänen oli käynyt, mutta vanhat haaveet häntä vieläkin seurasivat ja hän kuvitteli usein näin — jos poliisit olisivat saaneet hänet kiinni ja hän oli vankilassa, nyt kun hänellä oli "vaikutusvaltaa", nyt voisi hän koettaa saada hänet ulos vankilasta, viedä pois ja pitää piilossa pesulaitoksen ajurilta!

Nämä olivat unia; ja Petteri eli todellisuudessa, aivan uudessa maailmassa. Hän oli asettautunut Todd sisarusten kotiin — ja mikähän mahtaa olla näiden sisarten mielipide näistä lemmen hirveistä salaisuuksista?

XVII.

Guffeyn kanssa oli sovittu että viikon kuluttua tulee Petterin tavata salaa erästä päämiehensä miehistä. Niinpä kertoikin Petteri sisarille että hän oli väsynyt olemaan vankina talossa ja että hänen täytyy saada raitista ilmaa.

"Eihän toki, Mr. Gudge" sanoi Sadie, "ette saa asettua sellaiseen vaaraan." Ja hänen kalpeat kasvonsa tulivat vieläkin kalpeammiksi. "Ettekö tiedä, että tätä taloa vahditaan? Ne vain toivovat saavansa teidät kiinni ulkona. Ja se olisi teidän loppunne."

"En sentään liene noin tärkeä henkilö", sanoi Petteri, mutta Sadie oli ehdottomasti toista mieltä, ja Petteri oli mielissään kun häntä sanottiin tärkeäksi tekijäksi.

"Oh!" huudahti tyttö. "Ettekö tiedä, kuinka paljon teidän todistuksestanne riippuu Gooberin puolustus? Tätä juttua seuraa tarkasti miljonia ihmisiä ympäri maapallon. Tässä jutussa koetetaan, Mr. Gudge — voidaanko työväenluokan johtajia murhata ilman taistelua? Ei, meidän täytyy näyttää että on olemassa suuri liike, koko maailman käsittävä työläisten nousu, taistelu palkkatyöläisten vapauttamiseksi —"

Petteri ei jaksanut kuunnella enempää tuollaista. "Hyvä", sanoi hän äkkiä keskeyttäen Sadien agitatsionipuheen. "Luultavasti on velvollisuuteni pysyä täällä, vaikka kuolisin keuhkotautiin raittiin ilman puutteessa." Hän näytteli marttyyriä; eikähän se ollut vaikeaa, sillä olihan hän marttyyri, ja näyttikin marttyyriltä toispuolisine vartaloineen ja kuluneine vaatteineen. Sekä Sadie että Jenni katselivat häntä ihaillen ja päästivät helpotuksen huokauksen.

Mutta myöhemmin pisti Petterin päähän keino. Hän sanoi Sadielle että hän voisi mennä vasta pimeällä ja kulkea takaovesta, joten kukaan ei häntä näkisi; hän ei menisi ihmisvilinään eikä kirkasvaloisille kaduille, joten ei olisi mitään vaaraa sitä, että hänet tunnettaisiin. Oli muuan mies, jota hänen on välttämättä tavattava ja joka oli hänelle velkaa rahaa; hän asui kaupungin toisessa laidassa — siksi hän ei halunnut Jennin seuraavan häntä.

Ja niin kiipesi Petteri sinä iltana taka-aidan yli naapurin kanapihaan ja siitä toiselle kadulle. Oli koko hauskaa kierrellä ja kaarrella väkijoukossa puistaakseen jäliltään jokaisen, joka yritti seurata — hän ei halunnut jätillään ketään "punikkia", joka sattumalta olisi tullut epäluuloiseksi "toveria" kohtaan. Määräpaikka oli loistoton majatalo, jonka nimi oli "American House" ja jossa Petteri nostettiin hissillä neljänteen kerrokseen, hän ei puhutellut ketään ja noputti kolmesti oveen, jossa oli numero 427. Ovi avautui, Petteri luiskahti sisälle, ja siellä hän tapasi Jerry McGivneyn, jonka naama muistutti rottaa.

"No, mitä olet saanut tietoosi?" kysyi McGivney; ja Petteri istuutui kertomaan. Innosta tutisevin käsin aukoi hän neuleita takinliepeissään ja veti esille muistiinpanonsa niistä ihmisistä, jotka olivat tulleet häntä tapaamaan.

McGivney katsoi ne läpi nopeasti. "Jesus!" hän huudahti. "Mitäs hyvää näistä on?"

"No, ne ovat niitä punikkeja!" selitti Petteri.

"Tiedän sen", sanoi toinen, "mutta entäs sitten? Voimme mennä kuuntelemaan heidän puheitaan joka ilta. Meillä on heidän järjestöjensä jäsenluettelot. Mutta entäs Goober-juttu?"

"Tuota", sanoi Petteri, "ne agiteeraavat siitä kaiken aikaa. Ne ovat julkaisseet kirjotuksia minusta."

"Kyllä me sen tiedämme", sanoi McGivney. "Ja pirun hyvän jutun heille kerroitkin; varmaankin oli sinusta hauska kuulla itsesi puhuvan. Mutta mitä hyvää siitä meille on?"

"Mutta mitä te sitte haluatte tietää?" huudahti Petteri harmistuneena.

"Me haluamme tietää niiden salaiset suunnitelmat", sanoi toinen. "Me haluamme tietää, mitä ne tekevät ulottuakseen meidän todistajiimme; me haluamme tietää, kuka meiltä vie tietoja niille ja kuka on se vakooja, joka on vankilassa. Etkö tiedä?"

"E-en", sanoi Petteri. "Ei kukaan sanonut siitä mitään."

"Hyvä jumala!" sanoi salapoliisi. "Luuletko sinä että ne tuovat asioita sinulle hopeatarjottimella?" Hän alkoi uudelleen selailemaan Petterin muistiinpanoja ja lopuksi heitti ne tyytymättömänä vuoteelle. Hän alkoi urkkia Petteriä, ja Petterin harmi muuttui epätoivoksi. Hän ei tiennyt ainoatakaan asiaa, jota McGivney olisi vaatinut. Hänen koko viikon kestänyt "salapoliisina" olo oli mennyt hukkaan!

Salapoliisi ei valinnut sanojaan. "On aivan selvää, että olet pöhlö", hän sanoi. "Mutta olitpa mikä tahansa, niin meidän on tehtävä parhaamme. Nyt kiinnitä huomiosi ja keskitä ajatuksesi tähän: me tiedämme ketä nämä punikit ovat ja tiedämme mitä he opettavat; emmekä voi heittää heitä tyrmään sen takia. Me haluamme että saat tietoosi heidän vakoojansa nimen, ja kutka tulevat olemaan heidän todistajansa Goober-jutussa, ja mitä nämä tulevat todistamaan."

"Mutta miten voin minä saada tietooni tuollaisia asioita?" huudahti Petteri.

"Sinun on käytettävä järkeäsi", sanoi McGivney. "Mutta annan sinulle neuvon: hanki itsellesi morsian."

"Morsian!" toisti Petteri ihmeissään.

"Niinpä tietenkin", sanoi toinen. "Niin aina menettelemme. Guffey sanoo, että on vain kolme tilaa, jossa ihmiset kertovat salaisuutensa: ensimäinen on, kun he ovat päissään, toinen, kun ovat rakastuneet —"

Sitten McGivney keskeytyi. Petteri, joka halusi täydentää kasvatustaan, kysyi: "Ja kolmas?"

"On silloin, kun he ovat sekä rakastuneet että päissään", oli vastaus. Ja Petteri oli vaiti, ihailun tyrmistyttämänä. Tämä salapoliisi-juttu näkyikin muuttuvan yhä monimutkaisemmaksi ja mielenkiintoisemmaksi kuta enemmän siihen tutustui.

"Etkö ole nähnyt tuossa joukossa tyttöä, josta pidät?" uteli toinen.

"Tuota — ehkä —" sanoi Petteri ujona.

"Sen luulisi olevan helppoa", jatkoi salapoliisi. "Tiedäthän että punikit ovat kaikki vapaarakastajia."

"Vapaarakastajia!" huudahti Petteri. "Mitä tarkotatte?"

"Etkös tiennyt sitä?" nauroi toinen.

Petteri tuijotti häneen. Kaikki naiset, jotka Petteri oli tuntenut tai joista hän oli kuullut, olivat ottaneet rahaa lemmestään. He joko ottivat rahaa suorastaan, tai he ottivat sitä auto-ajelujen, kukkien, makeisten ja huvittelujen muodossa. Oliko sitten mahdollista, että oli naisia, joille raha ei kelvannut kummassakaan muodossa, vaan joiden rakkaus oli tykkänään vapaata?

Salapoliisi vakuutti hänelle, että niin oli. "Ne kerskuvat siitä", sanoi hän. "Ne luulevat sen olevan oikein." Ja Petterin mielestä tämä oli kaikkein pöyristyttävin juttu, mitä hän vielä punikeista oli kuullut.

Niin, niin, kyllä, mutta kun hän asiaa tarkemmin mietti, oli sillä kyllä hyvätkin puolensa; olihan se kovin mukavaa miehelle — säästyi rahaa. Jos naiset halusivat olla noin tyhmiä — ja Petteri havaitsi ajattelevansa pikku Jenni Toddia. Ky-yllä Jenni voi olla noin tyhmä, sen voi helposti käsittää.

Hän auliisti jakoi kaikki mitä hänellä oli; ja olisihan luonnollista, että hän oli "vapaarakastaja."

Petterin valtasi, jätettyään McGivneyn, uusi ja ihmeellinen suunnitelma. Nyt hän ei olisi luopunut toimestaan millään hinnalla. Oli se sentään eri hauskaa tämä salapoliisina olo!

Oli jo myöhä ennen kuin Petteri ehti kotiin, mutta molemmat tytöt olivat ylhäällä odottaen häntä, ja selvästi näkyi helpotus, jota he tunsivat, hänen palatessaan ehjin nahoin. Hän huomasi, että Jennin kasvoissa näkyi syvempi osanotto kuin hänen sisarensa, ja tämä seikka herätti äkkiä uuden tunteen Petterissä. Jennin hengitys kävi kiivaammaksi, kun hän astui huoneeseen; ja tämä vaikutti samaa Petterinkin hengitykseen. Hän lämpeni äkkiä Jenniä kohtaan, hänelle tuli puhtaasti epäitsekäs halu lohduttaa ja rauhottaa häntä; mutta vaistomainen, ennen tuntematon, käsitys sukupuolipelistä ehkäisi tämän, ja hän sen sijaan kääntyi vanhemman sisaren puoleen ja vakuutti tälle ettei kukaan ollut häntä seurannut. Hän kertoi kadulla sepittämänsä laajan jutun, miten hän oli kymmenen päivää hakannut eräälle miehelle puita — kovaa työtä — ja sitten mies oli koettanut väistää maksua. Petteri oli tavannut hänet kotonaan tänä iltana ja oli onnistunut saamaan häneltä viisi dollaria ja lupiin jonkun dollarin viikossa, kunnes summa on maksettu. Tämä viimeinen siksi, että voisi vastakin mennä tapaamaan McGivneytä.

XVIII.

Petteri valvoi suuren osan yöstä miettien tätä uutta työalaansa — morsiamen tavottelua. Hän huomasi, että jo jonkun aikaa hän oli ollut hassahtanut Jenniin; mutta hän aikoi olla järkevä ja käytännöllinen valitessaan morsiamen. Hän halusi tietoja, ennen kaikkea. Keneltähän niitä mahtaisi enimmän saada? Hän ajatteli Miss Nebbinsiä, joka oli lakimies Andrewsin sihteeri; hän luonnollisesti tiesi salaisuuksia enemmän kuin kukaan muu; mutta hän oli vanhapiika, jolla oli silmälasit ja tasakärkiset kengät, eikä hän siis voinut tulla kysymykseenkään lemmen kohteena. Sitten hän ajatteli Miss Standishia, joka oli pitkä ja vaaleatukkainen kaunotar ja työskenteli eräässä vakuutusliikkeessä, mutta kuului sosialistipuolueeseen. Hän pukeutui hienosti ja Petteri olisi ollut iloinen, jos olisi voinut näyttää tuollaisen "mollan" McGivneylle ja muille Guffeyn apureille; mutta vaikka hän olisi kuinkakin koettanut nostattaa oman arvonsa tuntemista, ei Petteri voinut saada itseänsäkään uskomaan, että siitä mitään tulisi. Sitten oli Miss Yankovich, oikea ehta-punikki, joka kuului I.W.W. liittoon, mutta hän oli teräväkatseinen, mustasilmäinen ja helposti ärtyvä juutalainen, ja Petteri pelkäsi häntä. Sitten hän aavisti vielä, että hän oli kiintynyt McCormickiin — vaikkakaan näistä "vapaarakastelijoista" ei luonnollisesti voinut tietää mitään varmaan.

Mutta yhdestä tytöstä Petteri oli aivan varma, ja se oli pikku Jenni; hän ei luullut että Jenni tiesi paljoakaan salaisuuksia, mutta kaippa hän voi niitä ottaa tietoonsa. Kun hän kerran van saa Jennin omakseen, niin käyttää hän tyttöä kyselemään toisilta. Ja Petteri kuvitteli mielessään, millainen Jennin lempi tulee olemaan. Jenni ei ollut aivan sellainen, jota kutsutaan "hienoksi", mutta hänessä oli jotakin, joka pani Petterin luulemaan ettei häntä tarvitse hävetä. Uudet vaatteet vain, niin hän on sievä, ja hänellä oli tosihieno esiintymistapa — hän ei ollut ollut lainkaan hämillään, kun rikkaita naisia tuli autoissaan taloon; ja toiseksi, Jenni tiesi tavattoman paljon ollakseen tyttö — vaikkakaan hän ei tiennyt kaikkia asioita oikein.

Petteri ei tuhlannut aikaa ennenkuin alkoi työhön uudella alallaan. Seuraavan aamun sanomalehdissä oli tavalliset seikkaperäiset tiedot Flandereista; tuhansia miehiä ammuttiin melkein jokaisena päivän tuntina, miljonia miehiä kietoutuneena verileikkiin, jota oli jo kestänyt viikkoja, voipa kestää kuukausiakin. Ja tunteellinen pikku Jenni istui vesissä silmin ja kertoi näitä Petterille, kun tämä söi kaurapuuroa ja laihaa maitoa. Petterikin puheli siitä — kuinka paha se oli, ja kuinka heidän, pikku Jennin ja hänen, on se lopetettava. Hän oli nyt samaa mieltä Jennin kanssa; hän oli sosialisti ja kutsui Jenniä "toveriksi" kertoen että tyttö oli hänet käännyttänyt. Tytön silmät loistivat ilosta, ikäänkuin hän todella olisi tehnyt jotakin lopettaakseen sodan.

He istuivat sohvalla lukiessaan lehteä, ja he olivat yksin talossa. Petteri katsahti äkkiä ylös lehdestään ja hirveän hämillään sanoi: "Mutta toveri Jenni —"

"Mitä?" sanoi tämä katsoen Petteriin rehellisillä harmailla silmillään. Petteriä ujostutti ja pelotti pikkusen, tällainen salapoliisin työ oli uutta.

"Toveri Jenni", sanoi hän. "En tiedä, kuinka sanoisin, mutta pelkään että olen rakastumaisillani."

Jenni veti kätensä pois ja Petteri kuuli hänen vetävän äkkiä henkeään. "Oh, Mr. Gudge!" hän huudahti.

"Tuota —" änkytti Petteri. "Toivon ettette suutu."

"Elkäämme tehkö niin!" huudahti tyttö.

"Miksi ei, toveri Jenni?" Ja Petteri lisäsi: "En tiedä voinko sille mitään."

"Onhan meillä ollut niin hyvä olla, Mr. Gudge! Luulin että tulemme työskentelemään aatteen hyväksi."

"Mutta eihän se estä —"

"Mutta se tekee; se tekee ihmiset niin onnettomiksi!"

"Siis —", Petterin ääni vapisi, "siis ette välitä minusta vähääkään, toveri Jenni?"

Tyttö epäröi hetkisen. "En tiedä, en ole ajatellut —"

Ja Petterin sydän sykähti rajusti. Oli ensi kerta että kenenkään tytön täytyi miettiä ennenkuin vastasi tuohon Petterin kysymykseen. Ja epäröimättä — ikäänkuin olisi tehnyt tällaista "salapoliisityötä" ikänsä — hän otti hellästi Jenniä kädestä. "Pidättehän kuitenkin vähäsen minusta?" hän kuiskasi.

"Oh, toveri Gudge", vastasi tyttö, ja Petteri sanoi: "Kutsukaa minua Petteriksi, olkaa, olkaa niin hyvä."

"Toveri Petteri", sanoi tyttö ja ääni värähti, ja silmät olivat luodut lattiaa kohti.

"Tiedän ettei minussa ole mitään rakastettavaa", pyyteli Petteri. "Olen köyhä ja mitätön — en ole kaunis —"

"Oh, ei se ole syy!" huudahti Jenni. "Ei, ei. Miksi ajattelisin sellaisia? Olettehan toveri!"

Petteri oli osunut oikeaan puhuessaan täten. Ja hän jatkoi: "Ei kukaan ole koskaan minua rakastanut — ei kukaan välitä vähääkään köyhistä, joilla ei ole mitään tarjottavana —"

"Kuulettehan ettei se ole syy!" intti tyttö. "Älkää luulkokaan niin! Olette sankari! Olette uhrautunut aatteen hyväksi ja teistä vielä tulee aatteemme johtomies."

"Toivokaamme niin", sanoi Petteri vaatimattomasti. "Mutta, toveri Jenni, miksi ette välitä minusta?"

Hän nosti silmänsä ja katsoi Petteriä silmiin, ja vapisevin huulin hän sanoi: "En ole terve, toveri Petteri. Ei minusta ole; olisi väärin, jos menisin naimisiin"…

Jossakin syvällä Petterin sisällä — jossa hänen sisäinen minänsä piilottelihe — tuntui kuin jääkylmää vettä olisi valettu hänen niskaansa. "Naimisiinko?" Kukas sellaisesta on puhunut? Petterin tunteet olisivat kuvautuneet parhaiten pilajuttujen tekijäin lauseella: "Tämä tuli niin äkkiä!"

Mutta Petteri oli liiaksi viekas näyttääkseen hämmästystään. Hän rauhotteli Jenniä: "Eihän meidän tarvitse mennä naimisiin aivan heti. Voin odottaa, jos vaan tiedän että pidätte minusta; ja joskus, kun tulette terveeksi —"

Tyttö puisti päätään surullisesti. "Pelkään etten koskaan tule oikein terveeksi. Ja toiseksi, kummallakaan meistä ei ole rahaa, toveri Petteri."

Jaa, siinä se nyt oli. Rahaa ja aina vain rahaa! "Vapaarakkaus" näkyikin olevan pelkkää unta.

"Voisinhan mennä työhön", sanoi Petteri — aivan kuin kuka jokapäiväinen ja kesy kosija tahansa.

"Mutta ette voi ansaita kylliksi meille kummallekin", vastusti Jenni, ja äkkiä hän hyppäsi ylös. "Ei, toveri Petteri, älkäämme rakastuko toisiimme. Älkäämme tehkö itseämme ja toisiamme onnettomiksi, työskennelkäämme aatteemme hyväksi. Luvatkaa että teemme niin!"

Petteri lupasi, mutta tietenkään hänellä ei ollut pienintäkään tarkotusta pitää lupaustaan. Hän ei ainoastaan ollut salapoliisi, vaan myöskin mies — ja molempina hän himoitsi toveri Jenniä. Hänellä oli aikaa, ja pitkin päivää hänen auttaessaan Jenniä kirjottelemaan osotteita kirjekuoriin, lähetteli hän silloin tällöin lemmensilmäyksiä, muka huomaamattaan. Ja Jenni tiesi nyt mitä nämä katseet merkitsivät ja hieno puna leikkieli hänen kasvoillaan ja kaulallaan. Hän oli tosiaankin sievä rakastuessaan, ja Petterin mielestä oli hänen uusi työalansa hauskin mitä hänellä elinikänään oli ollut. Hän menetteli viisaasti, karttoi erehdyksiä; ja ennenkuin Sadie tuli illalliselle olivat Petterin käsivarret pikku toveri Jennin vyötäisillä, ja Petteri suuteli hänen valkoista kaulaansa. Toveri Jenni itki hiljaa, ja hänen vastustuksensa oli heikennyt ja — loppunut.

XIX.

Mutta oli vielä yksi pulma — Sadie. Sadien huulilla oli muuan ankara ilme, josta Petteri oli päätellyt että toveri Sadie ei varmaankaan hyväksy "vapaarakkautta" — eikä mitään muutakaan rakkautta kuin omaa rakkauttaan Jenniin. Hän oli ollut äitinä "pikkusiskolleen" kauvan aikaa; hän näki nälkää, jotta Jennillä olisi kylliksi ruokaa — ja Jenni antoi sen kenelle tahansa kulkevalle agitaattorille, joka sattui olemaan läsnä ruoka-aikoina. Petteri ei halunnut että Sadie tietäisi mitä hänen poissa ollessaan on tapahtunut, mutta pelkäsi kuitenkin ehdottaa Jennille että tämä pettäisi sisartaan.

Hän menetteli sangen kierästi. Jenni pyysi taaskin: "Me emme saisi tehdä tätä, toveri Petteri!" Ja Petteri myönteli — ehkä se oli väärin, ja paras olisi ehkä etteivät jatkaisi. Ja niin Jenni suki tukkansa ja suoristi puseronsa, ja hänen ilmeestään arvasi Petteri ettei Sadie tulisi tietämään mitään.

Seuraavana päivänä he suutelivat taaskin, mutta sitten taas päättivät että he eivät saa tehdä sitä; ja taaskaan ei Jenni kertonut sisarelleen. Ennen pitkää oli Petterin onnistunut kuiskutella että heidän lempensä on yksistään heidän asiansa eikä siitä vielä tarvitse kertoa kenellekään; he pitävät sen ihanana salaisuutenaan — eikähän siinä tapahdu kenellekään vääryyttä. Jenni oli joskus lukenut muutamasta runoilijasta, jonka nimi oli Mrs. Browning, joka oli ollut sairas syntymästään saakka, mutta jonka suuri ja ihana rakkaus oli parantanut: Tällainen rakkaus oli nyt tullut hänen osakseen; mutta ehkä Sadie ei ymmärtäisi sitä ja voisi ehkä sanoa että he eivät tunne toisiaan kyllin hyvin ja että olisi paras odottaa jonkun aikaa. He taas tiesivät että he tuntevat toisensa täydellisesti, joten ei ollut minkäänlaista syytä epävarmuuteen tai pelkoon. Petterin onnistui saada nämä seikat Jennin päähän hänen aavistamattaan etteivät ne olleet hänen omia ajatuksiaan.

Ja pitkin päivää rakasteli Petteri tyttöstä avustaessaan tätä kirjottamaan osotteita ja postittamaan kiertokirjeitä Gooberin puolustuskomitean puolesta. Hän teki todenteolla työtä, eikä se ollut vaikeaakaan, kun Jenni oli pöydän ääressä hänen vierellään ja hän voi pitää tyttöä kädestä silloin tällöin ja sulkea hänet syliinsä ja supatella lemmenmaireitaan. Ihana huumaus valtasi hänet: hänen pyyteensä kohosivat kuin tulvavesi — mutta pahuus! Sitten täytyi niiden painua jälleen. Hän onnistui vissiin asteeseen saakka, mutta siinä hän kohtasi vastarinnan niin jäykän kuin kivimuuri. Ei etemmäs!

Petter huomasi että McGivneyn puhe "vapaarakkaudesta" oli ollut julma erehdys. Pikku Jenni oli samallainen kuin kaikki muutkin naiset — hänen lempensä ei ollut "vapaa." Pikku Jenni halusi aviomiehen, ja joka kerta kun häntä suuteli, alkoi hän puhua naimisista, eikä Petteri uskaltanut antaa vihjaustakaan aivoituksistaan, sillä hän pelkäsi että koko asia menee auttamattomasti pilalle. Ja Petterin täytyi turvautua keinoihin, jotka olivat vanhemmat kuin mitkään "punikkien" opit. Hän teki hyökkäyksiäpä, ei minkään "vapaan rakkauden" tavalla, vaan niinkuin tekee mies, joka on kahdenkesken talossa seitsemäntoista vuotiaan tytön kanssa, jonka aikoo vietellä. Hän vannoi rakastavansa Jenniä suurella ja ikuisella rakkaudella. Hän vannoi etsivänsä työpaikan ja pitävänsä huolen hänestä. Ja sitten oli hän kärsivinään hirmuisia tuskia eikä sanonut voivansa elää ilman tyttöä. Hän pelasi tytön osaaottavalla luonteella ja hänen viattomuudellaan ja tuolla säälittävällä ja heikolla tuntehikkuudella, joka oli vetänyt hänet rauhanaatteeseen, altruismiin, sosialismiin ja kaikkiin muihin niihin "ismeihin", joista hänen päänsä oli sotkuisesti ja sekasortoisesti täysi.

Ja niin parin viikon kuluttua onnistuivat Petterin hyökkäilyt. Ja sitten hän oli hyvillään. Hänen ensimäinen morsiamensa! Kyllä se tämä salapoliisin toimi on toimien toimi! Petteri tiesi nyt että hän on oikea salapoliisi ja käyttää oikeita salakeinoja, ja että nyt hän on saamaisillaan selville Goober-jutun sisimmät salaisuudet!

Ja niinhän kävikin. Jenni oli rakastunut — voipipa sanoa, "juovuksissa lemmestä", joten hän täytti molemmat Guffeyn asettamat ehdot. Ja niin Jenni kertoi! Istuessaan Petterin sylissä käsikaulassa ja puhuessaan lapsuudestaan, onnellisista ajoista, jotka olivat olleet ennen kuin hänen isänsä ja äitinsä olivat surmautuneet tehtaassa, pikku Jenni mainitsi erään nuoren miehen nimen, joka oli Ibbetts.

"Ibbetts?" uteli Petteri. Se oli epätavallinen nimi ja kuulusti tutulle.

"Serkkumme", sanoi Jenni.

"Olenko minä tavannut häntä?" kysyi Petteri koettaen muistella.

"Et, hän ei ole ollut täällä."

"Ibbetts?" toisti Petteri — ja äkkiä hän muisti. "Eikö hänen nimensä ole Jack?"

Jenni ei vastannut heti. Petteri katsoi häneen ja kun heidän katseensa yhtyivät, huomasi hän että tyttöä pelotti. "Petteri!" hän kuiskasi. "Minun ei olisi pitänyt kertoa — ei kenellekään!"

Petterin sisällä oli iloa ja riemua. Kätkeäkseen ilonsa oli hänen pakko kätkeä kasvonsa tytön valkoseen, pehmeään kaulaan. "Kultaseni!" kuiskasi hän. "Lemmittyni!"

"Oh, Petteri!" huudahti Jenni. "Tiedäthän — etkö?"

"Tietysti", nauroi Petteri. "Mutta en kerro. Älä epäile luottaa minuun."

"Mutta Mr. Andrews kielsi niin kovin!" sanoi tyttö. "Hän vannotutti meitä ettemme kerro kenellekään."

"No, ethän ole kertonutkaan", sanoi Petteri. "Itse arvasin sen sattumalta. Sitä ei kenenkään tarvitse tietää. Ja jos tietäisivätkin, niin ei kukaan voisi syyttää sinua; täytyyhän heidän ymmärtää että tunnen Jack Ibbettsin — olinhan kyllin kauvan vankilassa."

Ja Jenni unohti pian koko asian, ja Petteri syleili ja suuteli häntä peittääkseen oman pulppuavan riemunsa. Hänhän oli täyttänyt tehtävän minkä Guffey oli hänelle antanut! Hän oli ratkaissut ensimäisen suuren ongelman Goober-jutussa! American Cityn vankilan vakooja, joka kantoi tietoja Gooberin puolustuskomitealle, oli Jack Ibbetts, muuan vartija ja Todd sisarusten serkku!

XX.

Oli onni että tämä oli Petterin ja McGivneyn kohtaamispäivä. Hän tuskin olisi voinut pitää aisoissa tätä salaisuutta huomiseen. Hän narrasi taas tyttöjä, hiipi jälleen kanapihan läpi ja meni American hotelliin. Kun hän käveli olivat hänen aivonsa täydessä työssä. Nyt hän oli saanut kyntensä hyvinvoinnin tikkaisiin, nyt olisi otetta parannettava.

McGivney näki heti Petterin kasvoista että jotakin oli tapahtunut. "No?" kysyi hän.

"Minä tiedän sen!" huudahti Petteri.

"Tiedät? Mitä?"

"Vankilan vakoojan nimen."

"Kristus! Onko totta?" huudahti toinen.

"Ei epäilystäkään", vastasi Petteri.

"Kuka se on?"

Petteri puristi nyrkkiin kätensä ja nostatti rohkeutensa. "Ensin", sanoi hän, "täytyy meidän saada välimme selväksi. Mr. Guffey sanoi että minulle maksetaan palkkio, mutta ei sanonut, kuinka paljon ja milloin."

"Perkele!" sanoi McGivney. "Jos tiedät tosiaankin tuon vakoojan nimen, niin ei sinun tarvitse epäillä palkkiotasi."

"Oli miten oli", sanoi Petteri, "mutta haluaisin tietää, kuinka paljon saan ja miten sen saan."

"Paljonko haluat?" kysyi mies, jolla oli rotannaama. Ja kuin rotta, peräytyi hän loukkoon, ja hänen terävät, mustat silmänsä tarkastivat vastustajaansa. "Paljonko?" toisti hän.

Petteri oli tehnyt parhautensa valmistuakseen tätä hetkeä varten. Eikö hän työskennellyt American Cityn suurimman ja rikkaimman ryhmän, raitiotrustin, hyväksi? Sillä oli kymmeniä ja satoja miljonia dollareita — hän ei tiennyt kuinka paljon, mutta hän tiesi että hänen salaisuudestaan kannattaa maksaa hyvin. "Ajattelen että siitä pitäisi saada kaksisataa dollaria", sanoi hän.

"Varmasti", sanoi McGivney, "saat varmasti sen."

Ja heti Petterin mieli mustui. Mikä hupsu hän olikaan ollut! Miksei hänellä ollut rohkeutta pyytää viisi sataa? Hän olisi voinut vaatia vaikka tuhannen, ja sitten olisi hän ollut riippumaton koko ikänsä!

"No", sanoi McGivney, "kuka on vakooja?"

Petteri ponnistelihe kootakseen vieläkin enemmän rohkeutta. "Ensin pitää minun saada tietää, milloin saan rahat?"

"Hyvä jumala!" sanoi McGivney. "Kun sanot vain nimen, niin saat rahat. Mitä kitupiikkejä sinä luulet meidän olevan?"

"Saattaa olla", sanoi Petteri. "Mutta tiedättehän että Mr. Guffey ei antanut minulle syytä luulla että hän minua rakastaa. Tuskin vieläkään voin käyttää tätä kaivosta niinkuin ennen."

"Niin, hän koetti saada irti tietoja sinusta", sanoi McGivney. "Hän luuli sinua yhdeksi noista dynamiittisankareista — et voi moittia häntä. Sano minulle tuon vakoojan nimi, niin minä pidän huolen että saat rahat."

Mutta sittenkään ei Petteri myöntynyt. Hän pelkäsi rotannaamaista McGivneytä ja hänen sydämensä löi pelosta, mutta sittenkään hän ei vääjännyt. "Haluan nähdä ne rahat" intti hän itsepintaisesti.

"Kuule, mitä helvettiä sinä luulet minusta?" uteli salapoliisi. "Luuletko että minä annan sinulle kaksisataa dollaria ja sinä annat minulle jonkun olemattoman nimen ja karkaat?"

"Oh, en minä tee sitä!" sanoi Petteri.

"Mistäs sen tiedät?"

"Haluan olla vielä palveluksessanne."

"Hyvä. Mekin haluamme samaa. Tämä ei tule olemaan viimeinen salaisuus, jonka selität meille, ja tulet huomaamaan että pelaamme omiemme kanssa suoraa peliä — emmehän mitenkään muuten voisi menestyä. On koottu miljona dollaria Gooberin roikan hirttämistä varten, ja jos sinä teet tehtäväsi, saat varmasti osasi, ja ajallaan."

Hän puhui vakuuttaen ja Petteri oli vähällä uskoa. Mutta melkein koko elämänsä ajan oli hän nähnyt ihmisten hierovan kauppaa — lurjuksien koettavan vetää toisiaan nenästä — ja kun oli kysymys rahasta oli Petteri kuin tappelemaan opetettu koira, joka oli saanut hyvän otteen toista koiraa nenästä; koira ei ota lukuun toisen koiran tunteita eikä sitä, ihaileeko toinen koira sitä tai ei.

"Ajallaan?" sanoi Petteri. "Mitä merkitsee: 'ajallaan'?"

"Voi jumalani, jumalani!" sanoi McGivney harmissaan.

"Niin mutta minä tahdon tietää", sanoi Petteri. "Tarkotatteko että saan rahat, kun olen sanonut nimen, vai tarkotatteko että saan ne vasta sitten, kun olette saaneet selville onko se henkilö todella vakooja vai ei."

Näin kinailivat ja rähisivät he kuin tappelevat koirat ja suuttuivat yhä enemmän. Mutta Petteri oli se koira, jolla oli hyvä ote, ja hän piti lujasti kiinni. Kerran McGivney jo viittaili että raitiotrustilla oli ollut valtaa panna Petteri "rotkoon" kaksikin kertaa, ja on sillä valtaa tehdä se kolmastikin. Petteri oli vähällä pyörtyä pelosta, mutta ei kuitenkaan hellittänyt otettaan McGivneyn nenästä.

"Samapa se", sanoi rotannaamainen mies lopuksi. Hän sanoi sen väsyneen halveksivasti; mutta se ei huolestuttanut Petteriä lainkaan. "Samapa se, luotan sinuun." Hän pisti kätensä taskuunsa ja veti esille tukun seteleitä — kahdenkymmenen dollarin seteleitä, ja hän laski niitä kymmenen läjään. Petteri näki että tukkuun jäi vielä paljon, paljon, ja hän aavisti että hän ei ollut vaatinut niin paljoa kuin McGivney olisi ollut valmis hänelle antamaan — ja hänen sydämensä oli sairas. Mutta samalla kertaa hänen sydämensä sykki ilosta — sellainen ihmeellinen rustinki on ihmissydän!

XXI

McGivney asetti rahat vuoteelle. "Siinä ne ovat", hän sanoi, "ja jos sanot sen vakoojan nimen, niin saat ottaa ne. Mutta sinun on paras seurata neuvoani ettet niitä tuhlaa, sillä, jumalan kautta, jos olet erehtynyt vakoojaasi nähden, niin luulen että Ed. Guffey repii käsivarret ruumiistasi."

Petteriä ei pelottanut tämä. "Tiedän että mieheni on vakooja."

"No, kuka se on?"

"Jack Ibbetts."

"Eikä helvetissä!" huudahti McGivney epäuskoisesti.

"Jack Ibbetts, yksi vankilan yövartijoista."

"Tunnen hänet", sanoi toinen "Mutta mistäs olet saanut tuon luulon päähäsi?"

"Hän" on Todd sisarusten serkku."

"Ketäs ne Todd sisarukset sitten ovat?"

"Jenni Todd on morsiameni", sanoi Petteri:

"Morsian!" toisti toinen; hän tuijotti Petteriin, ja sitten hän nauroi. "Olet saanut morsiamen kahdessa viikossa? En olisi uskonut sinusta sitä!"

Se oli kaksiteräinen maire, mutta Petterin hymy ei ollut sen takia vähemmän leveä, ja kaikki hänen epätasaiset hampaansa näkyivät. "Samapa se", sanoi hän, "sain hänet; ja hän laverteli sen heti — että Ibbetts on hänen serkkunsa. Ja sitten hän säikähti, sillä lakimies Andrews oli kieltänyt heitä mainitsemasta serkkunsa nimeä kenellekään. Siitä voitte huomata että ne käyttävät häntä vakoojana — siitä ei ole epäilystäkään."

"Jumalani!" sanoi McGivney, ja hänen äänestään kuului että häntä todella harmitti. "Kuka olisi voinut uskoa? Ibbetts on niin kunnon mies kuin vain voi tavata — ja hän on punikki, ja petturi vielä! Sehän se onkin, joka tekee niin vaikeaksi pitää nämä punikit kurissa — ei koskaan voi olla varma siitä, kuka on heidän puolellaan, ei koskaan voi tietää, keneen luottaa. Miten ihmeessä ne onnistuvat siinä?"

"En tiedä", sanoi Petteri. "Ihmisiä on niin helppo pettää!"

"No niin, näen kuitenkin ettei sinua petetä helposti", sanoi rotannaamainen mies katsellessaan kun Petteri otti rahatukon vuoteelta ja pani sen huolellisesti sisätaskuunsa.

XXII.

Rotannaamainen mies varotti Petteriä että hänen tulee olla varovainen siitä, miten kuluttaa tuota rahaa. Ei mikään olisi niin omiaan herättämään hänestä epäluuloja kuin se, että kuiskittaisiin että hän on "rahoissa." Hänen tulee osata todistaa saaneensa rehellisillä keinoilla joka sentin, mikä hänellä oli. Ja Petteri myöntyi kätkemään nämä rahat visusti siihen saakka, että oli päässyt eroon koko jutusta.

Sitten hän vuorostaan varotti McGivneytä. Jos Ibbetts ilman muuta menettäisi paikkansa, herättäisi se huomiota ja ehkä kääntäisi epäluuloja Petteriin. McGivney vastasi hymyillen ettei hän ollut syntynyt eilen. Jack Ibbetts tullaan ylentämään virassa ja hänet asetetaan johonkin sellaiseen toimeen, ettei hän kykene antamaan minkäänlaisia tietoja Goober-jutusta; sitten, jonkun ajan kuluttua, hänet saataisiin kiinni jostakin erehdyksestä tai saatettaisiin muuten pulaan, ja silloin hänelle annetaan potkut.

Näissä neuvotteluissaan Petteri ja tuo rotannaamainen mies juttelivat kaikista seikoista, jotka koskivat Goober-juttua, mikä tuli yhä monimutkaisemmaksi muuttuessaan yleiseksi, laajamerkitykselliseksi kysymykseksi. Uusia henkilöitä sekaantui yhtämittaa juttuun, ja yhä uusia ongelmoita sukeutui esille toinen toisensa perään; se oli mieltäkiinnittävämpää kuin sakkipeli. McGivney puhui totta sanoessaan että American Cityn suurliikemiehet olivat koonneet miljonan dollaria saattaakseen Gooberin joukkoineen hirteen. Aivan alussa oli luvattu seitsemäntoista tuhatta dollaria palkkioksi ilmiannoista, ja palkkioiden vaatijoita oli paljon. Pahinta oli että henkilöt, jotka näitä palkkioita vaativat, olivat tavallisesti huonomaineisia, joiden puheet eivät paljoakaan olisi merkinneet valamiehistön edessä; naiset olivat melkein poikkeuksetta prostituerattuja ja miehet entisiä kuritushuonevankeja, väärentäjiä, pelureita j.n.e. Joskus nämä eivät kertoneet entisyydestään ennenkuin puolustajat toivat sen päivänvaloon, ja silloin tuli kiire "korjailemaan" oikeuslaitosten pöytäkirjoja ja käyttämään muitakin yhtä jaloja keinoja ympäri maata.

Tällaisia todistajia oli Goober-jutussa tusinan verran. Ne olivat kertoneet juttunsa suurvalamiehistölle, mutta näissä jutuissa oli havaittu olevan lukemattomia virheitä ja ristiriitaisuuksia, joka seikka teki paljon työtä ja vastuksia Guffeylle ja hänen apureilleen. Onnettoman tapauksen kautta oli sattunut että Jim Goober oli vaimoineen katsellut kulkuetta erään talon katolta parin mailin päässä räjähdyspaikalta juuri samalla kertaa kuin hänen syytettiin asettaneen matkalaukun pommineen kulkueen eteen. Joku oli ottanut valokuvan tältä samalta katolta, ja tässä valokuvassa näkyi Jim Goober ja hänen vaimonsa — ja myöskin muuan iso kello erään jalokivikaupan ulkopuolella. Ja tässä kellossa näkyi selvästi tunti ja minuutti. Onneksi syyttäjäpuoli sai käsiinsä tämän valokuvan ensiksi; mutta nyt oli puolustuspuoli saanut vihiä siitä ja koetti saada sitä käsiinsä. Syyttäjäpuoli ei uskaltanut hävittää sitä, sillä sen olemassaolo voitiin todistaa; mutta tämä valokuva jäljennettiin niin monta kertaa, että kellon taulu tuli niin epäselväksi, jotta aikaa ei voinut enää nähdä. Nyt koetti puolustuspuoli saada todistetuksi että näin oli tehty.

Sitten olivat vielä puolustuspuolen todistajat. Toinen onneton sattuma oli että noin puoli tusinaa eri ihmistä oli nähnyt pommin heitetyn Guggenheimin osastokaupan katolta, mikä seikka oli tykkänään ristiriitainen syyttäjäpuolen matkalaukku-teorian kanssa, jolle koko syytös nojautui. Ja niinpä tuli välttämättömäksi "ulottua" näihin todistajiin. Yhdellä oli ehkä kiinnityslaina kotiinsa, se ostettiin ja vaadittiin maksettavaksi; toisella oli ehkä vaimo, joka halusi ottaa miehestään avioeron ja muuten saattaa hänet pulaan. Tai ehkä jollakin oli lemmenseikkailu jonkun toisen miehen vaimon kanssa; tai ehkä voitiin lähettää varta vasten joku nainen houkuttelemaan joku todistajista päivänvaloa karttaviin hommiin.

Sitten tuli ilmi että hyvin pian räjähdyksen jälkeen jotkut Guffeyn miehistä olivat moukareilla särkeneet katukäytävää ja rakennusta räjähdyspaikan kohdalta. Tätä vaati matkalaukku-teoria, ja näistä säretyistä paikoista oli otettu useita valokuvia. Mutta tuli myöskin ilmi että joku oli ottanut valokuvan tästä samasta paikasta ennenkuin tuo ylimääräinen särkeminen oli toimitettu, ja puolustuspuolella oli hallussaan tämä valokuva. Kuka oli ottanut tämän valokuvan, ja miten voitaisiin hänet saada "oivaltamaan asian oikean laidan"? Jos Petteristä olisi apua tällaisissa, niin olisi hän jutun loppuessa rikas mies.

Niiden neuvottelujen perästä oli Petterin pää täynnä haaveita, ja hän koetti kaikkensa saadakseen tietoja. Hän ja Jenni ja Sadie keskustelivat jutusta yhtämittaa, ja tytöt kertoivat vapaasti kaiken mitä olivat kuulleet. Tuli muita — nuori McCormick, Miriam Yankovich, lakimies Andrewsin sihteeri Miss Nebbins — ja he kertoivat mitä olivat saaneet tietää tai mitä luulivat ja mitä puolustuspuoli oli saanut ilmi. He olivat saaneet käsiinsä sen miehen serkun, joka oli ottanut valokuvan katolta; ja he koettivat saada hänet taivuttamaan valokuvaajaa puhumaan totta. Seuraavana päivänä voi tapahtua että Donald Gordon tuli epätoivon valtaamana ja kertoi tulleen ilmi että muuan puolustuspuolen tärkeimmistä todistajista, sekatavarakauppias, oli kerran rangaistu pilaantuneen juuston myymisestä! Ja niinpä joka ilta ennen maatamenoa Petteri teki muistiinpanojaan ja neuloeli niitä takkinsa liepeisiin, ja kerran viikossa hän meni tapaamaan McGivneytä, ja heille tuli aina intosta ja riitaa noiden tietojen arvosta.

XXIII.

Se oli mieltäkiinnittävää peliä, eikä Petteri olisi kyllääntynyt siihen koskaan, jollei hänen olisi ollut pakko olla päiväkaudet kahden pikku Jennin kanssa. Kuherruskuukausi on paikallaan, jollei sitä kestä enemmän kuin kuukauden, mutta ei kukaan voi kestää sitä ijankaiken. Pikku Jenni ei nähtävästi koskaan väsynyt suuteloihin eikä näkynyt koskaan pääsevän varmuuteen siitä, että Petteri häntä rakasti. Miehen rakasteleminen laimenee jonkun ajan kuluttua, mutta kaikesta päättäen ei nainen koskaan muuta sitä puheenaihetta; Jenni alinomaa arveli sitä ja tätä, punnitsi seurauksia ja vastuunalaisuutta, velvollisuuksia, mainetta ja muuta sellaista. Joka luonnollisesti oli sangen väsyttävää.

Jennin oli paha olla sen takia että hän petti sisartaan; hänen teki mieli kertoa Sadielle, mutta jostakin syystä oli helpompi jatkaa salaamistaan kuin tunnustaa että oli salannut. Petteri ei käsittänyt miksi lainkaan tarvitsisi kertoa Sadielle; hän ei käsittänyt mikseivät asiat saisi jatkua samalla tavalla yhä edelleenkin, ja miksei hän ja hänen morsiamensa voisi silloin tällöin pitää hauskaa, sen sijaan että aina ovat allapäin, aina murehtivat luokkasotaa, puhumattakaan maailmansodasta ja Amerikan edellytetystä osanotosta siihen.

Tämä ei tarkottanut sitä, että Petteri oli kovasydäminen ja tunteeton. Ei, kun Petteri sulki pikku Jennin syliinsä, oli hän syvästi liikutettu; hän tunsi todella, kuinka hellä ja hyvä ja sielukas tuo pikku tyttö oli. Petteri oli kahdenkymmenen vuotisen ikänsä kestäessä tullut selvästi tietoiseksi sellaisista, joita kutsuttiin "aatteiksi", "liikkeiksi" ja "uskonnoiksi." Eivät ne olleet muuta kuin syöttejä pöhlöille; ja on ijankaikkinen kilpailu pöhlöjen — jotka eivät halua mennä ansaan — ja "viisaiden" välillä, joiden on alinomaa keksittävä uusia syöttejä saadakseen nämä pöhlöt pauloihinsa. Petteri oli nyt jo niin paljon kuullut "toverien" puheita, että käsitti heidän syöttinsä olevan harvinaisen erinomaisen; ja niinpä oli tässä pikku Jenni täydellisesti heidän pauloissaan — ja minkäpä Petteri sille voi?

Mutta tämä kuitenkin kaikitenkin oli Petterin ensi lempi, ja kun hän oli lemmen huumaamana, käsitti hän Guffeyn puhuneen totta sanoessaan että kun on rakastunut, niin haluaa puhua totta. Petterin teki mieli välistä sanoa: "Heitä tuo saarnaaminen ja levähdä hetkinen! Nauttikaamme elämästä hiukan."

Väliin otti lujille olla sanomatta tuota — vaikkakin hän tiesi että se olisi koko lorun loppu. Kerran oli Jennillä uusi silkkipuku, jonka yksi noista rikkaista naisista oli hänelle ostanut huomattuaan hänen pukunsa kehnouden. Se oli pehmeää, harmaata silkkiä — halpaa silkkiä, mutta uusi, eikä Petteri ollut koskaan ennen halannut mitään niin hienoa. Se oli Jennin harmaiden silmien värinen, ja sen tuoreus sai hänen poskilleen vienon punan; tai lieneekö ollut niin, että kun Petteri häntä ihaili ja rakasteli enemmän, niin se toi veren hänen poskiinsa? Petterin teki mieli viedä hänet ulos ja näytellä häntä, ja hän painoi kasvonsa puvun pehmeihin poimuihin ja kuiskasi: "Kuuleppas, tytti, joskus me heitämme tämän ijankaikkisen murjottamisen joksikin aikaa."

Hän tunsi pikku Jennin kangistuvan ja vetäytyvän pois; joten hänen täytyi heti ruveta puuhiin korjatakseen vahingon. "Tahtoisin että tulisit terveeksi", sanoi hän. "Olet liian hyvä kaikille — kohtelet kaikkia muita hyvin, paitsi itseäsi."

Se mikä tyttöä oli säikäyttänyt, oli enemmän hänen äänessään kuin sanoissaan. "Petteri!" huudahti hän. "Mitä merkitsen minä tai kuka muu yksilö hyvänsä, kun miljonia nuoria miehiä ammutaan kappaleiksi ja miljonat naiset ja lapset kuolevat nälkään!"

Siinä sitä nyt taas oltiin, keskellä sotaa; Petterin täytyi ottaa osa tästä kuormasta, olla sankari, marttyyri ja "punikki." Samana iltapäivänä tuli kolme työtöntä "tuplajuulaista"; ja voi, kuinka väsynyt Petteri oli näihin kuleksiviin agitaattoreihin — kyllästyttäviin jurottajiin! Petterin teki mieli sanoa: "Lakatkaa loruamasta! Teidän 'aatteenne' ei ole mitään muuta kuin metku, jonka suojissa teette työtä kielellänne, sen sijaan että teidän täytyisi tarttua lapioon ja kuokkaan." Ja Petteri kuvitteli mielessään rähinää, minkä tuo lause synnyttäisi. Joku noista miehistä kysyisi: "Kuinka paljon olet sinä tehnyt työtä lapiolla ja kuokalla?" Toinen sanoisi: "Näyttää minusta kuin olisit löytänyt helpon työn jokapaikassa mihin olet mennyt." Seikka että tämä oli totta, ei suinkaan vähentänyt hänen hermostumistaan, ei tehnyt hänelle helpommaksi tavata toveri Smithiä, veli Brownia ja työläis-toveri Jonesia, joka oli juuri päässyt vankilasta, ja kuunnella heidän kovanonnen kertomuksiaan ja nähdä heidän ottavan pöydältä ruokaa, jota Petteri, erikoisesti halusi ja — katkerinta kaikista — antaa heidän luulla että he pettivät hänet jutuillaan!

Tuli aika, jolloin Petteri ei sitä enää jaksanut kestää. Ollessaan sulettuna tuohon taloon aamusta iltaan, alkoi hän tulla yhtä hermostuneeksi kuin kahleissa oleva koira. Jollei hän pääsisi jälleen ulos maailmaan, ei hän voisi estää tulemastaan ilmi. Hän selitti että lääkärit olivat sanoneet että hänen terveytensä ei kestä olla alinomaa sisällä, ja että hänen täytyy saada raitista ilmaa. Ja hän pääsi näin kulkemaan ulkona yksinään, ja oli paljoa helpompi. Hän voi tuhlata hiukan rahojaan; hän voi mennä johonkin hiljaiseen ravintolan nurkkaan ja syödä lihapaistia niin paljon kuin halusi ilman että kenenkään "toverin" silmät sitä seurasivat ja katsoivat häneen moittien. Petteri oli elänyt vankilassa orpokodissa ja suutari Smithersin luona, mutta missään ei elämä ollut niin laihaa kuin Todd sisarusten kotona, sillä sisaret lahjottivat melkein kaiken mitä heillä oli Gooberin puolustuskomitealle ja American Cityn sosialistilehdelle, "Clarionille."

XXIV.

Petteri meni lakimies Andrewsin luo ja pyysi työpaikkaa: hän sanoi haluavansa työskennellä jutun hyväksi, ja niin hänet pantiin työhön puolustuskomitean konttoriin, jossa hän kuuli puhuttavan jutusta aamusta iltaan ja sai tietoonsa paljon arvokasta. Hän oli kohtelias ja sai ystäviä; ennen pitkää hän oli tutustunut puolustuspuolen yhteen parhaimmista todistajista ja sai selville että kerran tämä mies oli ollut sekaantunut erääseen avioerojuttuun. Petteri sai ilmi kysymyksessä olevan naisen nimen, ja Guffey ryhtyi työhön laittaakseen hänet American Cityyn. Tämä tehtäisiin viekkaasti, ilman että naisella oli aavistustakaan mihin häntä tultaisiin käyttämään. Hänelle laitettaisiin tilaisuus tavata entistä lemmittyään, ja vanha rakkaus leimahtaisi uuteen liekkiin, ja Guffey asettaisi puolen tusinaa miehistään laukaisemaan ansan — ja siinä olisi muuan Goober-jutun puolustus-todistajista mennyttä miestä! "On aina jotakin, johon ne saa tahriintumaan", sanoi McGivney ja maksoi mielihyvällä Petterille viisisataa dollaria tästä tiedosta.

Petteri olisi ollut hurjan onnellinen, mutta juuri tähän aikaan hänelle sattui kamala onnettomuus. Jenni oli viime aikoina puhunut naimisiin menosta yhä enemmän, ja nyt hän ilmaisi Petterille syyn, joka teki naimisiin menon välttämättömäksi. Tyttö sanoi tämän alasluoduin kasvoin ja punastuneena ja vavisten; ja Petteri oli niin tyrmistyksissään, ettei hän voinutkaan näytellä osaa, jota häneltä odotettiin. Tähänastisissa lemmenongelmissa hän oli ottanut tytön syliinsä ja lohdutellut häntä, mutta nyt näkyivät hetkisen hänen todelliset tunteensa.

Jenni raivostui heti. Mikä häntä vaivasi? Eikö hän aikonutkaan naida, vaikka oli luvannut? Käsitti hän kai sen, ettei enää voi lykätä? Ja Petteri joka ei tiennyt hysterisistä kohtauksista mitään, menetti älynsä kerrassaan eikä keksinyt parempaa keinoa kuin juosta ulos talosta läimäyttäen oven kiinni mennessään.

Kuta enemmän hän asiaa mietti, sitä selvemmin hän käsitti että hän oli nyt pirun merrassa. Raitiotietrustin palvelijana hän oli arvellut olevansa turvassa vastuunalaisuudelta lakiin nähden; mutta hän oivalsi että tässä oli pula, josta kaupungin mahtimiehet eivät voisi häntä pelastaa. Voisivatkohan ne järjestää asioita niin, että hän voisi naida tytön, ja sitten päästä vapaaksi hänestä, kun hänen työnsä on tehty?

Petteriä pelotti niin, että hänen täytyi soittaa puhelimella Guffeyn konttoriin ja saada käsiinsä McGivney. Tämä oli vaarallista, sillä syyttäjäpuoli yhdisteli salaa puolustuspuoluelaisten johtolankoja omiinsa, ja pelkäsi että puolustajat tekevät samallaista. Huolimatta tästä vaarasta Petteri käski McGivneyn tulla tavalliseen paikkaan; ja siellä he juttelivat tästä asiasta ja Petterin pelko osottautui oikeaksi. Kun hän kertoi pulansa McGivneylle, nauroi tämä rotannaamainen mies hänelle vasten kasvoja. Se oli hänen mielestään niin hassua, ettei hän lopettanut nauramistaan ennenkuin huomasi että hänen vakoojansa oli raivostua.

"Mitä nauramista siinä on?" uteli Petteri. "Jos minä olen mennyttä, niin mistä saatte lisää tietoja?"

"Mutta jumalani!" sanoi McGivney. "Miksikä hankit itsellesi sellaisen tytön?"

"Minun oli otettava sellaisen kuin sain", vastasi Petteri. "Ja sitäpaitsi, ne ovat kaikki samanlaisia — niille käy huonosti, eikä sitä voi auttaa."

"Voipa tietenkin!" sanoi McGivney. "Mikset ennen sanonut? Mutta jos sinulla nyt on vastuksinasi naimiskauppa, niin on se sinun asiasi; et voi vyöryttää sitä minun niskoilleni."

He inttivät ja väittelivät. Rotannaamainen mies sanoi olevansa varma siitä, ettei ollut mitään keinoa, jolla Petteri olisi muka naivinaan tytön ja pääsisi siitä sitten irti. Hän joutuisi vain vielä pahempaan pulaan — ja luonnollisestikaan ei hänestä enää olisi vakoojaksi. Ainoa minkä hän voi tehdä on antaa tytölle jonkun verran rahaa ja lähettää hänet jonnekin, jossa vika korjataan. McGivney lupasi hankkia tietoonsa lääkärin, joka tekisi työn.

"Niin, mutta mitäs minä hänelle sanon?" sanoi Petteri. "Tarkotan että miksi en nai häntä!"

"Keksi joku juttu", sanoi McGivney. "Sopisihan sinun 'muistaa' että sinulla on jo vaimo." Sitten kun hän huomasi Petterin epäilevän: "Sen voi helposti tehdä. Laitan sinulle akan, jos vain haluat. Mutta sitä ei tarvita — kerro vain tytölle joku kovanonnen juttu. Sano että sinulla on vaimo ja että olet toivonut pääseväsi hänestä eroon, mutta nyt oletkin saanut tietää ettei se käykään päinsä. Sano että vaimosi on saanut vihiä siitä, mitä sinä oikeastaan täällä hommaat ja nyt tekee sinulle uhkavaatimuksia. Ja koeta tehdä asiat niin, ettei tyttö voi tehdä mitään, jottei hän vahingoittaisi Gooberin puolustusta. Ja jos hänellä Gooberin puolustus on sydämenasianaan, niin ei hän häväise sinua; ehkä ei kerro edes sisarellensakaan."

Petterille ei ollut mieluista tehdä niin. Hän oli näkevinään pikku Jennin hysteerisenä sohvalla, kuten hän oli ollut Petterin lähtiessä, ja hän pelkäsi pitkää tunnekohtausta, joka nyt näytti olevan välttämätön. Kuitenkin näytti siltä, että hänen on pakko siihen alistua; hän ei voinut keksiä mitään parempaa. Ja sen pitää tapahtua vielä nopeaankin, sillä parin tunnin kuluttua tulisi Sadie kotiin, ja silloin se olisi ehkä myöhäistä.

XXV.

Petteri kiirehti takasin Todd sisarusten kotiin, ja siellä oli kalpeakasvoinen pikku Jenni pitkällään vuoteella, yhä nyyhkien. Olisi luullut että hän oli jo ehtinyt kuluttaa kaikki tunteensa loppuun; mutta naisten tunteilla ja tunnepurkauksilla ei ole loppua koskaan. Niin pian kuin Petteri oli alkanut nöyryyttävän tunnustuksensa että hänellä jo on vaimo, hyppäsi pikku Jenni vuoteeltaan hirveästi huudahtaen ja seisoi kääntyneenä Petteriin, kasvojen ilme kuin houruinhuoneesta karanneen haamun. Petteri koetti selittää että se ei ollut hänen syynsä, hän oli luullut pääsevänsä vapaaksi minä päivänä tahansa. Mutta Jenni painoi kädet otsaansa ja huusi: "Olet pettänyt minut! Olet pettänyt minut!" Ja Petterin sisällä kuiskasi kyllästynyt pikku perkele, — tämähän on ihan kuin liikkuvissa kuvissa!

Hän koetti ottaa tyttöä kädestä ja puhua hänelle järkeä, mutta tämä karkasi hänen luotaan toiselle puolen huonetta ja seisoi siellä katsoen häneen niinkuin hän olisi ollut joku villi elukka, jonka Petteri oli saanut ansaansa ja koetti tappaa. Jenni piti niin pahaa elämää, että Petteri pelkäsi naapurien tulevan hätään; ja hänen täytyi osottaa hänelle, että jos tämä asia tulisi julkiseksi, olisi hänen todistuksensa arvo mennyttä, ja näin ollen olisi Jennin syy, kun Jim Goober joutuisi hirteen.

Silloin vaikeni Jenni, ja Petteri sai sananvuoron. Hän kertoi salakavalista keinoista, joita häntä vastaan oli yritetty; syyttäjäpuolelta oli tullut mies ja luvannut hänelle kymmenen tuhatta dollaria jos hän pettäisi Gooberin puolustajat. Ja nyt, kun hän oli kieltäytynyt, koettivat he uhkailla häntä hänen vaimollaan. He olivat jotenkin saaneet vihiä että hän on rakastunut, ja he aikoivat käyttää tätä seikkaa tehdäkseen hänet itselleen vaarattomaksi.

Jenni ei vieläkään antanut Petterin koskea itseensä, mutta hän myöntyi istumaan rauhassa tuolilla, kun he miettivät mitä tehtämän piti. Jenni sanoi että tapahtuipa mitä tahansa, Gooberin puolustusta he eivät saa vahingoittaa. Petteri oli tehnyt hänelle hirvittävää vääryyttä, mutta hän tulee yksin kärsimään rangaistuksen, olipa se mikä tahansa; hän ei tulisi koskaan sekottamaan Petteriä siihen.

Petteri alkoi selittää. Ehkä se ei olekaan niin vaarallista kuin mitä Jenni pelkäsi. Hän oli ajatellut tätä asiaa; hän tiesi missä hänen entinen isäntänsä, Pericles Priam, asui, ja Pericles oli nyt rikas, ja Petteri oli varma että hän saisi lainaan kaksi sataa dollaria ja niitähän on sellaisia paikkoja, jonne Jenni voisi mennä — olihan keinoja, joilla pääsee tällaisesta —

Mutta pikku Jenni keskeytti hänet. Muutamissa suhteissa hän oli vain lapsi, mutta toisissa kypsynyt nainen. Hänellä oli joitakin varmoja mielipiteitä, ja kun sattui niitä vastaan, niin oli kuin olisi ollut edessä kivimuuri. Hän ei halunnut kuullakaan Petterin esitystä; se olisi murha.

"Eihän nyt", sanoi Petteri, matkien McGivneytä. "Se ei ole mitään; kaikki tekevät sitä." Mutta kaikesta päättäen ei Jenni edes kuunnellut mitä hän sanoi. Tyttö istui tuijottavin silmin ja nyppi sormillaan pukuaan. Petteri katseli näitä sormia ja ne hermostuttivat häntä. Ne olivat kuin hullun sormet; ne toivat ilmi kaikki ne tunteet, mitkä Jennin muu ruumis tukehdutti ja esti.

"Kun sinä et ottaisi sitä niin vakavasti!" pyyteli Petteri. "Se on surkea sattuma, mutta se on tapahtunut, ja meidän on pelastettava mitä pelastettavissa on. Kyllä minä joskus vielä pääsen vapaaksi; joskus vielä menemme naimisiin."

"Lakkaa, Petteri!" kuiskasi tyttö jännittyneestä "En halua puhutella sinua, jollei sinulla ole mitään muuta sanomista. En tiedä, olisinko halukas menemään naimisiin kanssasi — nyt kun tiedän että olet voinut pettää minut — että olet voinut pettää minua päivästä toiseen useita kuukausia."

Petteri luuli että hän taaskin tulee hysteriseksi, ja Petteriä pelotti. Hän koetti rauhottaa tyttöä, mutta äkkiä tämä hypähti pystyyn. "Mene pois!" hän huudahti. "Anna minun olla yksin. Mietin tätä ja päätän itse mitä on tehtävä. Mitä tahansa teenkin, en tule häväisemään sinua, niin jätä minut yksin, mene pian!"

XXVI.

Jenni ajoi hänet ulos talosta, ja Petteri meni, vaikkakin aavistaen pahaa. Hän käveli pitkin katuja, tietämättä mitä tehdä, ja mietti niitä tyhmyyksiä, joita hän oli tehnyt ja kiusasi itseään tuolla kaikkein kiusaavimmalla ajatuksella: kuinka erilainen olisikaan elämäni ollut, jollen olisi tehnyt niin — tai jos olisin tehnyt näin. Tuli illallisen aika ja hän osti itselleen hyvän aterian, mutta ei sekään häntä lohduttanut tykkänään. Hän tiesi että Sadie nyt tulee kotiin. Mahtaakohan Jenni kertoa hänelle, vai ei?

Sinä iltana oli Gooberin puolustuskomitean kutsuma suuri joukkokokous, ja Petteri meni sinne, ja se tuntui huonoimmalta työltä mitä hän olisi voinut tehdä. Hänen mielensä ei ollut sellaisessa kunnossa, että hän olisi voinut pysyä tyynenä tämän joukon rajun mielenkuohun keskellä. Petterin mielessä väikkyi kuva hänestä itsestään, kun hänet paljastetaan ja tuomitaan; hän ei ollut lainkaan varma ettei sellaista tapahtuisi. Ja tässä oli tämä kokous — tuhansia työläisiä, känsittyneitä seppiä, satamatyöläisiä siankinkkuja muistuttavine harteineen ja ajureita muurinmurtajia muistuttavine nyrkkeineen, pitkätukkaisia radikaleja, sataa eri vaarallista lajia, naisia, jotka heiluttivat punasia nenäliinoja ja kirkuivat, kunnes he Petterin mielestä muistuttivat hirviöitä, joilla hiuksina oli kiemurtelevia käärmeitä.

Sellaista oli Goober-jutun synnyttämä hurjistuneisuus kansanjoukoissa; ja luonnollisesti Petteri tiesi olevansa kaikkien näiden ihmisten pettäjä, syöpä mato, myrkyllinen käärme. Jos ne milloinkaan saisivat tietää, mitä hän teki — jos esimerkiksi joku nyt nousisi seisomaan ja paljastaisi hänet — niin he ottaisivat hänet kiinni ja repisivät hänet kappaleiksi. Ja ehkä nyt paraikaa pikku Jenni kertoi Sadielle, Sadie kertoisi Andrewsille, ja Andrews tulisi epäluuloiseksi, asettaen vakoojia Petterin jäljille. Ehkä niillä nyt jo on vakoojia, ja he tietävät hänen ja McGivneyn kohtauksista!

Tällaisten pelottavien aatosten valtaamana täytyi Petterin kuunnella Donald Gordonin, John Durandin ja satamatyöläisten virkailijan, Sorensonin puheita. Hänen täytyi kuunnella kun Guffeyn tekemiä metkuja paljastettiin toinen toisensa perään; hänen täytyi kuunnella, kun kauntin piirisyyttäjää kutsuttiin valapattoisten opetusisäksi ja hänen apurejansa roistoiksi ja väärentäjiksi. Petteri ei käsittänyt kuinka voitiin sallia sellaista — miksi näitä puhujia ei pistetty tyrmään. Sen sijaan oli hänen istuttava siellä ja kuunneltava; hänen täytyi vielä olla muka hyväksyvinäänkin tuollainen ja taputtaa käsiään! Ja kaikkien muidenkin raitiotrustin ja piirisyyttäjän salapoliisien oli kuunneltava ja olla hyväksyvinään! Käytävässä oli Petteri tavannut Miriam Yankovichin ja istui nyt hänen vieressään. "Katsokaa", sanoi tämä, "tuolla on kaksi salapoliisia. Katsokaa niiden naamaa!"

"Ketkä?" sanoi Petteri.

Ja tyttö vastasi: "Tuo mies, joka on tappelijan näköinen; ja hänen vieressään on toinen, jolla on rotan naama." Petteri katsoi ja huomasi sen olevan McGivneyn; ja McGivney katsahti Petteriä, mutta ei näyttänyt merkkiäkään.

Kokous kesti miltei puoliyöhön saakka. Koottiin useita tuhansia dollareita Gooberin puolustusrahastoon. Hyväksyttiin raivokkaita päätöslauselmia, joita päätettiin lähettää jokaiselle union osastolle koko maassa. Petteri lähti pois ennen kuin kokous loppui, sillä hän ei enää voinut kestää pelkonsa jännitystä. Hän tunkeutui väkijoukon läpi ja eteisessä kohtasi Pat McCormickin, I.W.W.-läisen.

Tämän kasvoista kuvastui enemmän kiihtymystä kuin Petteri oli koskaan ennen huomannut. Petteri luuli sitä kokouksen aiheuttamaksi, mutta McCormick hyökkäsi hänen luokseen, huudahtaen:

"Oletteko kuullut?"

"Mitä?"

"Pikku Jenni Todd on tappanut itsensä!"

"Jumalani!" huudahti Petteri säpsähtäen.

"Ada Ruth kertoi minulle juuri. Sadie löysi erään kirjelipun tullessaan kotiin. Jennie oli mennyt — hän aikoi hukuttaa itsensä."

"Mutta mitä — miksi?" kysyi Petteri kauhistuneena.

"Hän kärsi niin kovin, hänen terveytensä oli niin pahoin pilalla — hän pyytää Sadietä ettei tämä haettaisi hänen ruumistaan, sillä he eivät tule koskaan sitä löytämään."

Ja vaikkakin Petteri oli melkein tyrmistyneenä kauhusta, oli hänen sisässään joku paikka, joka tunsi helpotusta. Pikku Jenni oli pitänyt sanansa! Petteri oli turvassa!

XXVII.

Niin Petteri oli turvassa, vaikkakin vaara oli ollut suuri, ja hänen osassaan oli vielä joitakin ikäviä kohtauksia näyteltävänä. Hänen täytyi mennä jälleen Todd sisarten kotiin, tavata surun murtama Sadie, ja itkeä ja kauhistua noiden muiden kanssa. Olisi näyttänyt epäilyttävältä, jollei hän olisi mennyt; "toverit" eivät olisi koskaan antaneet sitä anteeksi. Sitten harmikseen huomasi hän että Sadie oli jotenkin päässyt mielessään varmuuteen Jennin todellisesta kohtalosta. Hän pakotti Petterin erääseen nurkkaan ja syytti häntä; ja Petteri seisoi siellä kieltäen sen jyrkästi ja toivoen että lattia avautuisi ja nielisi hänet.

Kesken hänen kieltelemisensä nerokas tuuma pisti hänen päähänsä. Hän alensi äänensä häpeissään. Silloin tällöin oli muuan nuori mies tullut tapaamaan Jenniä. "Jenni pyysi etten kertoisi." Petteri epäröi hetkisen, ja sitten teki mestari-leikkauksen. "Jenni sanoi minulle että hän on vapaarakkauden kannalla; ja hän selitti minulle vapaarakkautta. Sanoin etten ollut sen kannalla, mutta tiedättehän, Sadie, että kun Jenni oli päättänyt jotakin, pani hän sen täytäntöön. Ja niin olin varma että minun olisi paras pysyä erilläni koko asiasta."

Sadie miltei menetti järkensä tästä. Hän katsoi raivostuneena Petteriä. "Häväisijä! Piru!" huudahti hän. "Kuka oli tämä mies?"

Petteri vastasi: "Hänen nimensä oli Ned. Siksi ainakin Jenni häntä kutsui. Ei kuulunut minulle ottaa siitä lähemmin selvää."

"Teidän asianne ei ollut pitää huolta viattomasta lapsesta?"

"Jenni sanoi itse että hän ei ole viaton lapsi, hän desi varmasti mitä teki — kaikki sosialistit tekivät niin." Ja tähän loppulaukaukseen lisäsi hän että hän ei ollut pitänyt sopivana vakoilla ihmisten siveellisyyttä talossa, jossa hän oli vieraana. Kun Sadie yhä sittenkin vielä epäili häntä ja haukkuikin häntä, valitsi hän helpoimman tien pulmasta ulos — oli raivostuvinaan ja riensi ulos.

Petteri oli varma että Sadie ei tulisi levittämään juttua hyvinkään laajalle; se olisi liian häväisevää sisarelleen ja hänelle itselleen; ja ehkä, kun hän oli miettinyt sitä, hän uskoisi Petterin kertoman jutun; ehkä hän itsekin oli "vapaarakastaja." McGivneyhän sanoi varmaan että kaikki sosialistit olivat ja hän oli tutkinut heitä paljon. Joka tapauksessa täytyi Sadienkin ajatella ensiksi Goober-juttua, niinkuin pikku Jenni oli tehnyt. Tässä oli Petterin valtti, ja hän mietti että hänen kannattaa antaa anteeksi, joten hän meni puhelimeen, soitti Sadielle ja sanoi: "Haluan teidän tietävän etten kerro tästä mitään kenellekään; se ei tule kenenkään tiedoksi muiden kuin teidän itsenne kautta."

Oli kuitenkin puolisen tusinaa henkilöä, joille Sadie lienee kertonut. Miss Nebbins oli jäätävän kylmä kun Petteri meni tapaamaan Mr. Andrewsia; Miriam Yankovichin kohteliaisuus oli kadonnut ja useat muut naiset kohtelivat häntä jäykästi. Mutta ainoa, joka puhui tästä asiasta, oli Pat McCormick, I.W.W.-läinen poika, joka oli kertonut Petterille pikku Jennin itsemurhasta. Ehkä Petteri ei ollut osannut näytellä kyllin hyvin tuona hetkenä, tai ehkä McCormick oli havainnut Jennin ja Petterin vaihtavan lemmenkatseita. Petteriä oli aina vähän hermostuttanut tämä hiljainen irlantilainen, jonka tummat silmät harhailivat henkilöstä toiseen ja jonka katse näytti tunkevan sisimpiä ajatuksia tarkastamaan.

Nyt olivat Petterin pahimmat aavistukset toteutuneet. "Mac" ahdisti hänet erääseen nurkkaan ja heristi nyrkkiään hänen nenänsä alla ja sanoi hänelle että hän on "saastainen koira", ja että jollei Goober-juttu estäisi, niin tappaisi "Mac" hänet empimättä.

Ja Petteri ei uskaltanut aukaista suutaan; irlantilaisen kasvojen ilme oli niin hurja, että Petteri todella pelkäsi henkeään. Jumala, kuinka vihattavia nämä punikit olivat! Ja tässä oli nyt Petterillä kaikkein pahin niistä edessään? Tästä lähtien olisi hänen henkensä aina vaarassa tämän villin irlantilaisen takia! Petteri vihasi häntä — niin sydämellisesti ja perinpohjin, että se auttoi häntä poistamaan ajatuksensa Jennistä ja pitämään itseään säälittävänä.

Niin, kun keskiöin Jennin hempeät pienet kasvot kummittelivat ja hänen omatuntonsa häntä soimasi, Petteri mietti tapahtumien sekasotkuista verkkoa ja näki aivan selvästi, kuinka väistämätön tämä murhenäytelmä oli ollut ja kuinka luonnollisesti se oli aiheutunut olosuhteista, joita hän ei voinut hallita. American Cityn kaamea työtaistelu ei suinkaan ollut Petterin syy; eikä sekään ollut hänen syynsä, että hänet oli vedetty siihen ja pakotettu toimimaan, ensin vastahakoisena todistajana ja sitten salapoliisina. Petteri luki American City "Timesiä" joka aamu ja tiesi että Gooberin asia oli anarkian ja metelin, jotavastoin piirilakimies ja Guffeyn salapoliisilaitos olivat lain ja järjestyksen puolella. Petteri teki parhaansa tässä suuressa asiassa, hän seurasi ylempiensä määräyksiä, ja minkä nojalla voitiin häntä syyttää siitä, että joku heikko tyttö-parka oli joutunut lain voittovaunujen pyörien alle?

Petteri tiesi ettei se ollut hänen syynsä; ja kuitenkin murhe ja pelko ahdistivat häntä. Ensiksikin oli hänellä ikävä pikku Jenniä, ikävä yöllä ja päivällä. Hän ikävöi Jennin vienoa ääntä, hänen pehmeää tukkaansa ja hänen ruumistaan tyhjiin käsivarsiinsa. Hän oli ollut hänen ensi lempensä, ja hän oli mennyt, ja on inhimillinen heikkous pitää jotakin arvossa enimmän sitten vasta, kun on sen menettänyt.

Petteri halusi olla väkevä mies, "uros-mies", niinkuin katukielellä oli ruvettu sanomaan; ja hän nyt koetti elää tuon osan mukaan. Hän ei halunnut murjottaa tämän onnettomuuden takia; kuitenkaan eivät Jennin kasvot eronneet hänestä — väliin villeinä, niinkuin hän ne viimeksi oli nähnyt, joskus hellinä ja moittivina. Petteri muisteli, kuinka hyvä hän oli ollut, kuinka hellä ja miten hän aina vastasi heti Petterin hyväilyihin. Mistä hän ikänään tulee löytämään toisen sellaisen tytön?

Toinenkin asia kiusasi häntä — outo, selittämätön seikka, jonka nimeä hän ei tiennyt ja jota hän usein mietti. Tämä heikko pikku-tyttö oli empimättä uhrannut henkensä mielipiteittensä takia; hän oli kuollut siksi, että Petteri säästyisi Gooberin todistajaksi! Tietysti Petteri oli koko ajan tiennyt että pikku Jenni oli tuomittu, ettei mikään voinut häntä pelastaa. Mutta voimakkaintakin pelottaa oudosti, kun on niin fanatiikkoja ihmisiä, että he uhraavat henkensä jonkun aatteen takia. Petteri katseli näiden punikkien aatteita toisessa valossa; tähän saakka ne olivat olleet vain joukko "pöhlöjä", mutta nyt he näyttivät hänen mielestään hirveiltä epäsikiöiltä, jonkun perkeleen tai hulluksi tulleen jumalan luomilta.

XXVIII.

Oli vain yksi henkilö, jolle Petteri uskoi salaisuuksiaan, ja se oli McGivney. Petteri ei voinut salata McGivneyltä sitä, että häntä painosti morsiamensa kadottaminen; ja niinpä McGivney ottikin asiakseen "pönkittää" Petterin mieltä. Tämä punikkien aisoissa pitäminen oli vaarallista työtä, varsinkin siksi että niiden opit olivat niin kavalia, ne olivat niin pirullisen viekkaita koettaessaan vaikuttaa ihmisten järkeen. McGivney oli nähnyt useamman kuin yhden miehen alkavan tekemällä pilkkaa heidän aatteistaan, mutta lopulta oli tämä sama mies muuttunut yhdeksi heistä. Petterin on varottava tuota vaaraa.

"Sitä se ei ole", selitti Petteri. "En pelkää heidän aatteitaan. Oli yksinkertaisesti niin, että olin hassahtanut tuohon tyttöön."

"No, sehän on aivan samaa", sanoi McGivney. "Ensin tunnet myötätuntoa heitä kohtaan ja ennenkuin voit aavistaakkaan, mietit jo heidän aatteitaan. Katso nyt, Petteri, sinä olet paraita miehiä mitä minulla on työssä tässä jutussa — ja se on koko paljon sanottu, sillä minun alaisenani on seitsemäntoista miestä." Rotannaamainen mies tarkasti Petterin kasvoja ja huomasi hänen punastuvan mielihyvästä. Niin, lisäsi hän, Petterillä tulee varmasti olemaan hyvä tulevaisuus ja hän tulee "tekemään rahaa" oikein rutosti, ja hän tulee saamaan hyvän vakinaisen paikan. Mutta hän voisi menettää kaiken tämän rupeamalla ottamaan huomioon punikkien aatteet. Ja niin — sitäpaitsi ei hänen tarvitse luulla että hän voisi pettää McGivneytä, sillä McGivney oli asettanut vakoojan seuraamaan häntä!

Ja Petteri puristi kätensä nyrkkiin ja pudisti masennuksen luotaan. Hänhän oli oikea "uros-mies", eikä hän suinkaan tule haaskaamaan itseään. "En kuitenkaan voi auttaa — minulla on ikävä tyttöä", selitti hän, johon McGivney vastasi: "Sehän on luonnollista! Mutta selvintä sinun olisi hankkia itsellesi uusi."

Petteri jatkoi työskentelyään Gooberin puolustuskomitean konttorissa. Juttu oli tullut esille oikeudessa, ja noiden kahden jättiläisen taistelu oli kärkeytynyt huippuunsa. Piirilakimiestä, joka hoiteli syyttämistä ja joka toivoi pääsevänsä valtion kuvernööriksi tuon seikan takia, oli avustamassa puolisen tusinaa kaupungin etevintä lakimiestä, joiden palkat ja menot tulivat suurliikemiesten kokoomasta rahastosta. Pieni armeija salapoliiseja oli työssä ja huone, missä oikeutta käytiin, oli täynnä vakoojia. Satoja sellaisia henkilöitä, joiden arveltiin tulevan kysymykseen lautakuntaa valitessa, oli tarkoin tutkittu, punnittu pienintäkin heikkoutta ja ennakkoluuloa myöten; eikä tutkittu ainoastaan heidän ominaisuuksiaan, vaan myöskin heidän, ystäviensä ja sukulaistensakin taloudellinen asema. Petteri oli tavannut muitakin salapoliiseja kuin McGivneyn, sen kautta että nämä tämän tästä tulivat häneltä utelemaan yhtä ja toista; ja näiden salapoliisien keskusteluista sai hän hämärän aavistuksen tämän jutun loppumattomasta ulottuvaisuudesta. Hänen mielestään näytti siltä, että koko American City oli palkattu avustamaan Jim Gooberin hirteen saattamista.

Petterille maksettiin nyt viisikymmentä dollaria viikossa ja kustannukset, puhumattakaan erikoispalkkioista arvokkaista tiedoista. Tuskin päivääkään kului ettei hän saanut vihiä jostakin tärkeästä asianhaarasta, ja hänen täytyi joka ilta tavata McGivneytä. Syyttäjäpuolella oli salainen konttori, jossa oli puhelimen hoitaja ja lähettiläitä, jotka juoksentelivat piirisyyttäjän konttorissa ja Guffeyn konttorissa — näin oli tehty siksi, että oltaisiin turvassa "puhelin-vuodoilta" puolustajille. Petterin oli tapana mennä Gooberin puolustuskomitean konttorista johonkin yleiseen puhelimeen, antaa keskusasemalle salainen numero ja oma numeronsa, joka oli 642. Kaikki juttuun sekaantuneet henkilöt tunnettiin numeroilla; nimeä "Goober" ei saanut koskaan puhelimessa lausua.

Heti kun oikeusistunnot olivat alkaneet, oli erittäin vaikeaa saada ketään työskentelemään puolustuskomitean konttorissa — kaikki halusivat olla läsnä oikeustalolla. Ja tuon tuostakin pistäytyi joku konttorissa kertomassa viimeisiä jutun käsittelyssä ilmenneitä seikkoja. Syyttäjille oli onnistunut hävittää poliisioikeuden pöytäkirjat, joista olisi tullut ilmi että paras syyttäjien todistaja oli pitänyt huorataloa neekereitä varten. Sitten esitettiin syyttäjien taholta oikeudelle todistuskappaleiksi useita eri tavaroita, joita muka oli löydetty paikalta räjähdyksen jälkeen; muuankin niistä oli vieteri, jonka selitettiin olleen pommin osana, mutta jonka sitten huomattiinkin olevan osan puhelin-koneesta! Myöskin olivat syyttäjät esittäneet palasia kellosta, mutta innoissaan olivat he erehtyneet tuomaan palasia kahdesta kellosta! Jotakin tällaista kiihottavaa tapahtui joka päivä.

XXIX.

Tuli aika, jolloin syyttäjäpuoli lopetti, ja Petteri kutsuttiin Andrewsin konttoriin, jotta voidaan ennakolta käydä läpi hänen todistuksensa. Andrews sanoi että häntä tultaisiin tarvitsemaan parin kolmen päivän kuluttua.

Petteri ei ollut koskaan aikonutkaan olla puolustus-todistajana; hän oli vain heitä narrannut — "vetänyt heitä nenästä", niinkuin hän sen sanoi pysyäkseen heidän kanssaan hyvissä väleissä loppuun saakka. Hänellä oli kuitenkin ollut paljon päänvaivaa siitä, miten hän voi selviytyä pälkähästä. Petteri oli juuri syömässä, kun hänelle vilahti mieleen keino, ja hän niin hätkähti itsekin että sai palan piirakkaa "väärään kurkkuun" ja hänen täytyi hypätä istuimeltaan ja juosta ulos ravintolasta. Se oli hänen ensimäinen neronleimauksensa; tähän saakka oli McGivney suunnitellut kaikki asiat, mutta nyt oli Petteri tulemaisillaan omaksi isännäkseen! Miksi hänen täytyisi alistua toisten määrättäväksi, kun hänellä kerran on itselläkin aivot? Hän kertoi suunnitelman McGivneylle ja tämä sanoi sen olevan "helkutin hienon", ja Petteri oli niin ylpeä, että vaati palkankorotusta, jonka myöskin sai.

Tällä suunnitelmalla oli kaksi hyvää puolta — ei ainoastaan Petterin maine ja asema pysynyt hyvänä punikkien joukossa, vaan myöskin se saisi aikaan parantamattoman vaurion McCormickille, joka oli puolustuspuolen väsymättömimpiä työskentelijöitä ja yksi Amerikan Cityn vaarallisimmista punikeista, ja sitä paitsi Petterin persoonallinen vihollinen. McGivney nykäsi parista näkymättömästä langasta, ja kertoessaan jutun käsittelystä mainitsi American City "Times" huhusta, jonka mukaan puolustuspuolella oli tarkotuksena asettaa todistajaksi mies, joka väitti että häntä on kidutettu kaupungin vankilassa ja koetettu saada todistamaan väärin Gooberia vastaan; syyttäjäpuoli oli tutkinut tämän miehen entisyyttä ja havainnut että hän aivan nykyään oli vietellyt muutaman nuoren tytön, joka oli tehnyt itsemurhan, kun mies kieltäytyi menemästä naimisiin hänen kanssaan. Petteri vei tämän sanomalehden mukanaan lakimies Andrewsin konttoriin ja vaati nähdä tätä ennen kuin hän meni oikeustupaan; hän osotti uutista lehdessä ja sanoi sen tekevän lopun hänen todistaja-arvostaan. "Se on raukkamainen, saastainen valhe!" selitti hän. "Ja se, joka on tätä valhetta levitellyt, on Pat McCormick!"

Sellaisia ovat pulmat, joita tulee lakimiehille ratkaistaviksi rikosasiain oikeudenkäynneissä! Andrews teki parhautensa paikatakseen asiaa; hän rukoili Petteriä — jos se on valhetta, niin pitäisihän Petterin olla iloinen voidessaan vastata parjaajilleen. Puolustuspuoli lupasi asettaa todistajia kieltämään sen. Itse Sadie Todd tulisi kieltämään sen.

"Mutta Sadie sanoi että hän epäilee minua!"

"Kyllä", sanoi Andrews, "mutta hän kertoi minulle aivan äskettäin ettei hän ole varma."

"Mitä hyvää siitä minulle on!" vastasi Petteri. "Jos ne kysyvät minulta, onko kukaan minua tästä koskaan syyttänyt, niin minun täytyy sanoa että McCormick on syyttänyt; ja jos he asettavat hänet todistamaan, niin tuleeko hän kieltämään että on syyttänyt minua?"

Petteri raivosi McCormickia vastaan; on siinäkin radikaali — on muka "aatteen" mies, eikä kuitenkaan ole enempää mieltä kuin että levittelee vääriä parjauksia toverista! Petteri oli tehnyt työtä jutun hyväksi lähes kuusi kuukautta melkein ilmaiseksi, ja nyt odotettiin että hän menisi todistajatuolille, vaikka tuollaisia juttuja on levitetty hänestä ja syyttäjäpuoli ostelee todistajia todistamaan hänet roistoksi! "Ei siitä mitään tule!" sanoi Petteri. "Minulla ei ole mitään tekemistä koko jutun kanssa enää. Asettakaa McCormick todistajaksi pelastamaan Gooberin henki! Minusta ette enää hyödy!" Ja sulkien korvansa lakimiehen pyynnöille hyökkäsi Petteri ulos hänen konttoristaan ja meni Gooberin puolustuskomitean konttoriin jossa antoi saman näytännön.

XXX.

Näin Petteri erosi Goober-jutusta, ja mielissään hän oli, kun pääsi erilleen. Hän oli väsynyt jännityksestä, hän halusi vähän lepoa ja vähän nautintoa. Hänellä olivat taskut täynnä rahaa, hyvä pankkitili, ja nyt päätti hän viettää helppoa elämää ensi kerran tylyssä ja yksinäisessä elämässään.

Tilaisuutta kyllä oli, sillä hän oli ottanut varteen McGivneyn neuvon ja hankkinut itselleen uuden morsiamen. Se oli tuommoinen pikkunen seikkailu, arki-maailmallinen ja hauska. Käsittääksenne sitä teidän tulee tietää että American Cityn oikeuskäynnissä käytettiin valamiehistössä sekä miehiä että naisia; ja koska liikemiehillä ja heidän työläisillään ei ollut aikaa tuhlata lautakunnissa olemiseen, niin oli vähitellen muodostunut joukko miehiä ja naisia, joilla jäsenenä olo valamiehistöissä oli elinkeinona. Ne maleksivat oikeustuvan ympärillä ja heitä käytettiin tuon tuostakin lautakunnissa, josta he saivat kuusi dollaria palkkaa päivältä, ja jos olivat "viisaita", oli heillä lukemattomia tilaisuuksia "tehdä rahaa" siinä sivussa.

Näiden ammattilautakunnan jäsenten kesken oli käynnissä ankara kilpailu siitä, kuka saisi olla Gooberin jutun lautakunnassa. Siitä tulisi pitkä ja kiivaasti käyty oikeustaistelu, se herätti tavatonta huomiota, ja sitä paitsi oli rahaa liikkeellä erisuuruisissa summissa. Kuka hyvänsä, joka pääsisi tuon lautakunnan jäseneksi, voisi olla varma tulevaisuudestaan, ja voisi saada elinikäisen toimen valamiehenä, jos vain haluaisi.

Petteri sattui olemaan oikeustuvassa, kun lautakuntaan valittiin jäseniä. Muuan viehättävä ja pikkunen tumma naikkonen — sellainen, jota Petteri piti "hienosti puettuna" — oli tutkittavana ja nerokkaasti koetti tyydyttää molempia puolia. Hän ei tiennyt mitään jutusta, ei ollut lukenut sanaakaan siitä, ei välittänyt vähääkään yhteiskunnallisista kysymyksistä, joten syyttäjäpuoli hänet hyväksyi. Sitten oli puolustuspuolen vuoro, ja tuli selville että joskus hän oli ollut niin ajattelematon että oli selittänyt että kaikki työväenjohtajat pitäisi asettaa seinää vasten seisomaan ja täyttää ne lyijyllä; ja niin häntä puolustuspuoli ei hyväksynyt, ja hän sangen harmistuneena tuli alas ja sattumalta istui Petterin viereen. Petteri näki kyyneleen hänen silmässään ja sanoi jonkun lohduttavan sanan. He tutustuivat ja menivät yhdessä syömään.

Mrs. James oli hänen nimensä, leski, heinäleski, niinkuin hän kiemaillen sanoi. Hän oli herkkä ja elävä, hänen hampaansa olivat hohtavan valkoset ja poskilla oli terveyden puna; ja puna oli kotoisin pienestä pullosta, mutta Petteri ei sitä tiennyt. Petterillä oli nyt hyvä puku päällään eikä hän kitsastellut tilatessaan aterian. Ja he olivat samassa asemassa, molemmat erillään Goober-jutusta; molemmat vähän väsyneet ja halusivat muutosta, ja Petteri ehdotti punastuen ujosti, ehdotti retkeä merenrannikolle. Mrs. James myöntyi heti ja niin tehtiin suunnitelma.

Petteri oli salapoliisina ollessaan oppinut, mitä voi huoletta tehdä ja mikä on vaarallista. Hän ei matkustanut yhdessä heinäleskensä kanssa, ei maksanut hänen matkakustannuksiaan eikä tehnyt mitään muutakaan, joka olisi tehnyt naisesta "valkosen orjan." Hän vain yksinkertaisesti meni merenrannikolle, vuokrasi mukavan huoneuston; ja seuraavana päivänä käyskennellessään rannikolla hän sattui tapaamaan lesken.

Pari kuukautta Petteri ja Mrs. James olivat "talosilla." Se oli ihmeellinen kokemus Petterille, sillä Mrs James oli "ylhäinen", hänellä oli rikkaita sukulaisia ja hän vaivautui saamaan Petterille selväksi että hän oli elänyt ylellisyydessä ennenkuin hänen miehensä oli karannut Pariisiin erään nuorallatanssijan kanssa. Hän opetti Petterille kaikkia noita maailmassa tarvittavia taitoja, joita ei opeteta orpokodissa ja joita ei myöskään opi myymällä patenttilääkkeitä pitkin kyliä. Varovaisesti, loukkaamatta hänen tunteitaan opetti leski Petterille, miten veistä ja kahvelia käsitellään ja minkä värillisiä kaulaliinoja pidetään. Samalla kertaa lesken onnistui juurruttaa Petteriin ajatussuunta, jonka mukaan Petteri oli onnellisin mies maailmassa — hänen tuli olla, ja olikin, tavattoman kiitollinen jokaisesta suukkosesta, jonka leskeltä sai. Luonnollisestikaan hän ei voinut odottaa saavansa nauttia sellaisesta tavattomasta onnesta maksamatta siitä; hän oli jo oppinut ettei olekkaan mitään "vapaarakkautta." Ja niin hän maksoi, rehdisti; hän ei ainoastaan maksanut kaikkia tämän epävirallisen kuherruskuukauden kustannuksia, vaan hän vielä osti useita kallisarvoisia lahjoja — tämän "ylhäisen" naikkosen suosituksesta. Heinäleski oli aina niin tavattoman nokkela ja hellä jokaisen lahjansaannin perästä. Petteristä tuntui kuin näkisi hän unta, mutta rahat vähenivät taskusta, miltei niin, ettei hänen tarvinnut niihin koskeakkaan.

Tällävälin sattui suuria tapauksia, joista Petteri heinäleskineen ei tiennyt mitään, sillä he eivät lukeneet sanomalehtiä. Yksi asia oli että Jim Goober oli julistettu syylliseksi ja tuomittu hirteen, ja hänen ystävänsä, Biddle oli tuomittu elinijäkseen vankilaan. Myöskin, Amerika yhtyi sotaan, ja isänmaallinen kiihko kävi yli maan kuin kulovalkea. Petteri oli kuullut tästä, ja hänen huomionsa oli kiintynyt yhteen puoleen tästä kysymyksestä — kongressissa oli esillä asevelvollisuuslaki. Ja Petteri oli asevelvollisuusijässä, ja hän melkein varmasti joutuu armeijaan!

Hän oli ennenkin pelännyt eläissään, mutta entiset pelot olivat kuin kääpiöitä tämän rinnalla. Hän oli koettanut unohtaa ne hirvittävät kuvat taisteluista ja teurastuksista, konetykeistä ja käsikranaateista, torpeedoista ja myrkkykaasuista, joilla pikku Jenni oli täyttänyt hänen mielikuvituksensa; mutta nyt nämä kuvat tulivat kaikki takasin, nyt ne koskivat häneen läheisesti. Ja siitä lähtien oli kuherruskuukausi pilalla. Petteri ja heinäleski olivat kuin olisivat olleet kaukana ihmisasunnoista ja nähneet äkkiä ukkospilven pimentävän taivaan!

Ja sitäpaitsi olivat Petterin rahat jo vähissä. Petterillä ei ollut ollut aavistustakaan kuinka paljon rahaa voi kulua, kun pitää yllä heinäleskeä, joka "pukeutui hyvin" ja tiesi mikä "sopii." Hän oli hämillään eikä tiennyt mitä tehdä — eikä kertonut leskelle ennenkuin ei enää ollut aivan varma oliko pankissa rahaa kylliksi peittämään viimeksi kirjoittamaansa maksuosotusta. Sitten vasta kun ei mikään muu auttanut, hän kertoi.

Hän oli ihmeissään kun näki kuinka nätisti tuo "hyvän kasvatuksen saanut" heinäleski otti vastaan huonon uutisen. Nähtävästi ei ollut ensi kerta kun hän oli merenrannikolla. Hän hymyili iloisesti ja sanoi että hänen kai täytyy taaskin turvautua valamiehistö-aitioon. Hän antoi Petterille osotteensa ja sanoi olevansa iloinen, jos Petteri käy häntä joskus tervehtämässä — kun on ensin saanut raha-asiansa kuntoon. Hän täytti matkalaukkunsa ja uuden matkakirstunsa Petterin lahjoilla ja erosi Petteristä mitä suloisimmin ja niinkuin "ylhäisen" naisen on soveliasta.

XXXI.

Ja taaskin oli Petteri pennitönnä. Mutta kohtalo oli hänelle suosiollinen. Tuona samana päivänä saapui kirje, jossa allekirjotuksensa oli "243", joka merkitsi McGivneytä. "243" sanoi olevan jotakin hyvin tärkeää työtä Petterille, joten hänen olisi tultava aivan heti. Petteri panttasi viimeisen helynsä, saaden siitä matkarahan American Cityyn ja tapasi McGivneyn tavallisessa paikassa.

Kohtauksen tarkotus selitettiin pian. Amerika oli nyt sodassa, ja oli tullut aika tukkia noiden punikkien suu ijäksi. Sodan aikana voitiin tehdä paljon sellaista, joka muutoin ei olisi voinut tulla kysymykseenkään, ja yksi tällainen seikka oli yksityisomaisuutta vastaan käydyn agitatsionin lopettaminen. Petteri nuoli huuliaan, kuvannollisesti puhuen. Sitä samaa hän oli monta kertaa McGivneylle selittänyt. Erikoisesti tulisi McCormick tuhota. Nämä punikit olivat vaarallista väkeä, ja Mac oli vaarallisin kaikista. Kaikkien velvollisuus oli auttaa tällaista — ja mitä Petterin tulisi tehdä?

McGivney selitti että viranomaiset kokosivat täydellistä listaa kaikista radikalisista järjestöistä ja niiden jäsenistä sekä myöskin todisteita vangitsemisia varten. Guffey hoiti tätä jahtia; ja samoin kuin Goober-jutussakin, olivat suurliikemiehet täydessä toimessa, kun hallitus sitä vastoin vasta hieroi silmiään. Ottaisiko Petteri toimekseen vakoilla American Cityn punikeita.

"En voi", selitti Petteri. "Ne ovat kaikki vihasia minulle, kun en todistanut Goober-jutussa."

"Sen voi helposti korjata", sanoi rotannaamainen mies. "Se kyllä synnyttää sinulle jonkunverran epämukavuutta, sillä sinun täytyy mennä linnaan joksikin päiväksi."

"Linnaan!" huudahti Petteri harmistuneesti.

"Niin", sanoi toinen "täytyy vangita sinut ja tehdä sinusta marttyyri. Sitten, näetkö, kaikki tietävät että olet rehellinen ja ottavat sinut takasin avosylin."

Petteri ei millään olisi halunnut mennä vankilaan, sillä hänen muistonsa American Cityn vankilasta eivät olleet hauskat. Mutta McGivney selitti että nykyhetkenä ei voinut ottaa huomioon tunteitaan; maa oli vaarassa; yleistä turvallisuutta täytyi suojella, ja jokaisen velvollisuus oli tehdä uhrauksia isänmaalle. Rikkaat kaikki ostelivat vapauslainabondeja, köyhät menivät sotaan antaakseen henkensä; mitäs tulee Petteri Gudge antamaan?

"Ehkä minä joudun armeijaan", huomautti Petteri.

"Et joudu — jos otat tämän toimen", sanoi McGivney. "Se seikka voidaan järjestää. Sellainen mies kuin sinä, jolla on erikoiskykyjä, on liian kallisarvoinen tuhlata armeijaan." Petteri päätti heti että hän hyväksyy tuuman. Olihan paljoa järkevämpää viettää muutamia päiviä linnassa kuin muutamia vuosia juoksuhaudoissa, ja ehkä jälellä olevan osan ijankaikkisuudessa turpeen alla Ranskassa.

Asiat järjestettiin pian. Petteri heitti pois hyvät vaatteensa ja pukeutui työläisen pukuun sekä meni siihen ruokapaikkaan, missä Donald Gordon tapasi syödä. Petteri arveli että Donald varmasti on yksi vihaisimpia agitaattoreita asevelvollisuuslakia vastaan, ja siinä hän ei erehtynytkään.

Donald oli huomattavan epäkohtelias tavatessaan Petterin, ja sanomatta mitään hän sai Petterin käsittämään että hän on rappeutunut raukka, joka oli jättänyt pulaan Gooberin puolustajat. Mutta Petteri oli kärsivällinen ja menetteli viisaasti; hän ei koettanut puolustaa itseään eikä hän kysynyt Donaldilta hänen hommiaan. Hän vain selitti yksinkertaisesti että hän oli tutkinut militarismikysymystä ja tullut siitä varmaan päätökseen. Hän oli kansainvälinen sosialisti; hän piti Amerikan sotaan sekaantumista rikoksena ja oli valmis tekemään osansa agitatsionissa sitä vastaan. Hän tulisi vastustamaan armeijaan ottoa omantunnon syiden perusteella; voivat panna hänet vankilaan, jos haluavat, tai asettaa hänet seinää vasten ja ampua hänet, mutta eivät koskaan saa häntä pukemaan ylleen sotilaspukua.

Ei Donald Gordon pitkääkään aikaa voinut pysyä kylmänä miehelle, joka puhui noin, miehelle, joka katsoi häntä suoraan silmiin ja lausui mielipiteensä yksinkertaisesti ja rehellisesti. Ja tuona iltana meni Petteri sosialistipuolueen American Cityn paikallisosaston kokoukseen ja uudisti tuttavuutensa kaikkien toverien kanssa. Hän ei ottanut puheenvuoroa eikä tehnyt mitään muutakaan huomiota herättävää, vaan yksinkertaisesti seurasi toimintaa; ja sitten seuraavana päivänä hän "sattumalta" tapasi osaston jäseniä taaskin, ja missä tahansa ja milloin tahansa häneltä kysyttiin, selitti hän kieltäytyvänsä sotapalveluksesta omantuntonsa perusteella. Ja kun viikko oli kulunut, havaitsi Petteri että häntä siedettiin, ettei kukaan tulisi puhumaan vanhoista tai potkimaan häntä ulos huoneesta.

Seuraavassa American Cityn osaston kokouksessa Petteri puhui muutamia sanoja. Se oli tulikuuma kokous ja sota ja asevelvollisuus olivat yksinomaisena puheenaiheena. Osastossa oli muutamia saksalaisia, muutamia irlantilaisia ja pari hindua; nämä olivat luonnollisesti innokkaita rauhanaatteen kannattajia. Myöskin oli agitaattoreita, joita ruvettiin kutsumaan "vasempaan siipeen" kuuluviksi, mikä oli puolueen sisällä oleva ryhmä, joka piti puoluetta liian vanhoillisena ja vaati yhä radikalisempia julistuksia "joukkotoiminnasta", yleislakoista ja heti tapahtuvasta köyhälistön noususta katkomaan kahleitaan. Nämä olivat suurten tapausten päiviä; Venäjän vallankumous oli antanut sähköiskun koko maailmalle, ja "vasemmistolaiset" tunsivat kohoutuvansa toivon siivillä.

Petteri puhui niinkuin mies, joka on matkustellut ja tavannut työväenluokan jäseniä; hän sanoi puhuvansa niiden puolesta, jotka tekevät työtä. Mitä hyvää oli siitä, että asevelvollisuutta vastustetaan täällä kokoushuoneessa, missä ei ollut muita kuin puoluejäseniä? Mitä tarvittiin, oli että heidän on kohotettava äänensä kaduilla ja herätettävä kansa ennen kuin se on liian myöhäistä! Oliko koko tässä huoneessa niin rohkeaa joka uskaltaisi järjestää katukokouksen?

Oli sellaisia jotka eivät voineet vastustaa tätä uhmavaatimusta, ja muutamassa minuutissa oli Petteri saanut lupauksen kuudelta kuumaverisimmistä, Donald Gordon niiden muassa. Ennenkuin kokous loppui, oli päätetty että nämä marttyyrinkokelaat tulevat vuokraamaan kuorma-auton ja tekemään yrityksen Main kadulla seuraavana iltana. Vanhemmat sosialistit koettivat selittää heille ettei koko hommasta olisi muuta hyvää kuin että nämä huimapäät saisivat päihinsä reikiä. Mutta vastaus tuohon oli valmis — samahan on kuka heille reikiä päähän takoo, poliisitko vai saksalaiset.

XXXII.

Petteri kertoi McGivneylle mitä oli suunniteltu, ja McGivney lupasi että poliisit tulevat olemaan saapuvilla. Petteri varotti häntä laittamaan niin, että poliisit eivät olisi kovakouraisia; ja McGivney irvisteli ja lupasi pitää siitä huolen.

Se oli hyvin yksinkertainen juttu, eikä siinä mennyt kuin kymmenen minuuttia. Kuorma-auto pysähtyi Main kadulle ja eräs nuori puhuja astui esille ilmottamaan kansalaisillensa että oli tullut aika työläisten tehdä selväksi, mitä he ajattelevat asevelvollisuuslaista. Vapaat amerikalaiset eivät koskaan tulisi sallimaan että heitä paimennetaan armeijoissa ja lähetetään merten yli ja teurastetaan kansainvälisten pankkiirien hyväksi. Puhuja oli päässyt siihen asti, kun esiin astui poliisi ja käski hänen pitää suunsa. Kun puhuja kieltäytyi, naputti poliisi katukäytävään kalikallaan, ja kahdeksan tai kymmenen poliisia tuli nurkan takaa ja puhujalle selitettiin että hän on vangittu. Toinen puhuja astui esille jatkamaan edellisen puhetta ja kun hän oli vangittu, astui esille uusi, ja taaskin, kunnes kaikki kuusi oli vangittu, Petteri niiden joukossa.

Väkijoukolla ei ollut ollut aikaa saada selville mistä oikeastaan oli kysymys. Poliisi-auto odotti ja puhujat lastattiin siihen ja vietiin poliisiasemalle, ja seuraavana aamuna heidät kuletettiin poliisituomarin eteen ja tuomittiin viideksitoista päiväksi vankilaan. Ja koska he olivat odottaneet saavansa kuusi kuukautta, oli tämä "vasemmistolais"-joukko kokolailla iloinen.

Ja he olivat vieläkin iloisempia, kun huomasivat, miten heitä vankilassa kohdellaan. Tavallisesti oli poliisien tapana kohdella punikeita sangen nöyryyttävästi. Niitä asetettiin ympäri pyörivään "astiaan" — teräslaitokseen, jossa oli useita koppeja ja jota pyöritettiin veivistä. Päästäkseen johonkin koppiin oli koko "astiaa" käännettävä ympäri, kunnes kysymyksessä oleva koppi tuli oven kohdalle, joka seikka merkitsi sitä, että kaikki kopeissa olijat saivat vapaakyytiä ruosteisen koneiston räminän ja kitinän säestyksellä; ja se myöskin merkitsi sitä, ettei kukaan voinut nukkua pitkästi yhtämittaa. "Astia" oli niin pimeä, ettei siellä olisi voinut lukea, vaikka olisi saanutkin kirjoja tai sanomalehtiä. Ei voinut tehdä mitään muuta kuin polttaa savukkeita ja pelata noppaa, tai kuunnella rikoksellisten riettaita juttuja, tai miettiä kostoa yhteiskunnalle kun pääsee joskus ulos.

Mutta vankilarakennuksen uudessa siivessä oli muutamia koppeja, jotka olivat puhtaita ja valoisia ja hyväilmaisia, sillä ne eivät olleet kuin kolmen tai neljän jalan päässä ikkunarivistä. Näihin koppeihin asetettiin tavallisesti "parempia" rikoksellisia — naisia, jotka olivat katkasseet kaulan rakastetultaan, rosvoja joiden oli onnistunut ennen kiinnijoutumistaan kätkeä saaliinsa, ja pankkiireja, jotka olivat rosvonneet kokonaisia kaupunkeja. Mutta nyt, suureksi ihmeeksi viidelle näistä kuudesta sodan vastustajista, koko roikka pantiin yhteen häistä suurista kopeista, ja heidän sallittiin hankkia itselleen lukemista ja saivat ostaa ulkopuolelta ruokaa. Näiden olosuhteiden vallitessa marttyyrinä olo tuntui pilkalta, ja roikka alkoikin nauttia elämästään. Ei kenenkään päähän pälkähtänyt että Petteri Gudge oli syynä heidän hyvinvointiinsa. He johtivat sen, niinkuin ranskalaiset sanovat, "kauniista silmistään."

Siellä oli Donald Gordon, joka oli hyvissä varoissa olevan liikemiehen poika ja oli ollut yliopistossa, mutta ajettu sieltä tiehensä, koska hän oli ymmärtänyt kristinuskon periaatteet liian kirjaimellisesti ja alkanut saarnaamaan niitä yliopiston alueella. Siellä oli isokasvuinen, vahvarakenteinen tukkityöläinen pohjoisesta, nimeltään Jim Henderson joka oli ajettu pois tukinhakkuupaikoista samoista syistä, ja jolla oli kamalia kertomuksia tukkityöläisen elämän julmuudesta ja kovuudesta. Siellä oli ruotsalainen merimies, nimeltä Gus, joka oli käynyt joka satamassa koko maailmassa, ja nuori juutalainen sikarityöläinen, joka ei koskaan ollut käynyt poissa American Citystä, mutta mielikuvituksissaan matkustellut vieläkin laajemmalti.

Kuudes mies oli Petterin mielestä oudoin luonne kaikista — ujo, haaveileva mies, jonka silmät olivat niin täynnä tuskaa ja kasvojen ilme niin murheellinen että teki kipeää, kun katsoi häntä. Hänen nimensä oli Duggan, ja hänet tunnettiin liikkeessä "hoopo-runoilijana." Hän kirjoitteli runoja, loppumattomia runoja, joissa kuvaili yhteiskunnan hylkyjen elämää; hän haki itselleen lyijykynän ja paperia ja istuutui yksikseen kopin nurkkaan tuntikausiksi, ja toiset puhuivat kuiskaten kunnioituksesta hänen työtään kohtaan ja jotteivät häntä häiritsisi. Petteristä näytti että hän kirjottelee senkin ajan, jonka toiset nukkuivat. Hän kirjotteli runoja vankitovereistaan, pian sen jälkeen hän kirjotteli runoja vartijoista ja toisista vangeista, jotka olivat siinä osassa rakennusta. Väliin hänellä oli vaikutelma-leimauksia ja hän kirjotti runoja kuin tuskassa; väliin taas hän vajosi takasin epätoivoonsa ja sanoi että elämä on helvettiä ja oli lapsellista kirjottaa siitä loppusointuja.

Amerikassa ei ollut osaa, jossa hän ei ollut käynyt, eikä hylkyjen elämässä murhenäytelmää, jota hän ei olisi nähnyt. Hän oli niin täynnä näkemiään kärsimyksiä, ettei hän voinut muusta puhuakaan. Hän kertoi miehistä, jotka olivat kuolleet janoon hiekka-aavikolla, kaivosmiehistä, jotka olivat viikkokaupalla olleet sulettuina räjähtäneeseen kaivokseen, tulitikkutehtaan työläisistä, joilta myrkytyksen vaikutuksesta olivat pudonneet hampaat, kynnet ja vieläpä silmätkin. Petteri ei voinut käsittää syytä tällaiseen ainaiseen apeuteen — sellaiseen loppumattomaan ruikutukseen elämän hirmuista. Se pilasi hänen iloisen mielensä vankilassa — se oli vieläkin pahempaa kuin pikku Jennin puheet sodasta!

XXXIII.

Yksi Dugganin runoista kertoeli miesparasta, jonka nimi oli Slim ja joka oli "lumensyöjä", se on, kokainin nauttija. Tämä Slim kulki katuja New Yorkissa talvisaikaan ilman yösuojaa, ja hänen tapanaan oli hiipiä iltasin konttorirakennusten pesuhuoneisiin viettämään yönsä. Jos hän laskeutui makaamaan, niin hänet huomattiin ja heitettiin kadulle, ja ainoa keino pysyä turvassa oli istua; mutta kun hän nukahti, putosi hän istuimelta — sen vuoksi piti hän taskussaan nuoranpätkää ja sitoi itsensä istuvaan asemaan.

Mitäs hyvää oli tuollaisesta jutusta? Petteri ei halunnut kuulla mitään sellaisista ihmisistä! Hän olisi mielellään lausunut julki inhonsa, mutta hänen oli pakko peittää se. Hän nauroi huudahtaessaan: "Kaikkivaltias Kristus, Duggan, etkö voisi lausua jotakin, jossa on vähän naurua? Et kai luule että sosialistien tehtäviin kuuluu löytää parannuskeino huumausaineiden käyttäjille? Se on varmasti seikka, jota ei ole synnyttänyt voittojärjestelmä."

Duggan hymyili katkerinta hymyään. "Jos tämänpäiväisessä maailmassa on mitään kurjuutta, jota voittojärjestelmä ei pidä yllä, niin haluaisin nähdä sen. Luuletko että huumausaineet myyvät itse itsensä? Jollei niiden kauppaamisessa olisi voittoa, niin luuletko että niitä saisivat ostaa muut kuin lääkärit? Mistäs sinä olet saanut sosialismisi?"

Ja Petteri perääntyi nopeasti. "Niin kyllä, kyllä tiedän tuon. Mutta täällä sinä olet sulettuna vankilaan, koska haluaisit muuttaa järjestelmää. Eikö sinulla ole oikeutta levätä sillä aikaa kuin olet täällä?"

Runoilija katsoi häneen vakaana kuin huuhkain. Hän pudisti päätään. "Ei", sanoi hän. "Koska meillä on hyvä ja mukava olo täällä vankilassa, niin onko meillä oikeutta unohtaa niiden kurjuutta, jotka ovat ulkopuolella?"

Toiset nauroivat, mutta Duggan ei ollut tarkottanut laskea leikkiä lainkaan. Hän kohosi hitaasti seisaalleen ja ojennetuin käsin, niinkuin olisi tarjonnut itsensä uhrieläimeksi, hän lausui:

'Niin kauvan kun on alempi luokka, kuulun siihen.

Niin kauvan kun on rikollisia, kuulun niihin.

Niin kauvan kun yksikään on linnassa, en ole vapaa.'

Sitten hän istuutui ja peitti kasvonsa käsillään. Tämä joukko "raakoja työmiehiä" oli vakavana vaiti. Vähän ajan kuluttua Gus, se ruotsalainen merimies, arvellen ehkä että Petterin nuhteet olivat liian ankarat, sanoi arasti: "Toveri Gudge on jo ollut kaksi kertaa vankilassa."

Ja runoilija katsoi ylös, ojensi Petterille kätensä ja sanoi: "Tiedänhän sen." Ja puristettuaan Petterin kättä toverillisesti hän jatkoi: "Ja nyt kerron jutun, jossa on naurua."

Kerran, kertoi Duggan, oli hän työskennellyt eräässä liikkuvien kuvien valmistuspaikassa, jossa tarvittiin kulkureita ja kaikellaisia hylkyjä lisäväeksi. Valmisteltiin muuatta "valmistuneisuus"-kuvaa ja siinä piti olla eräässä kohtauksessa joukko agitaattoreita ja muita heittiöitä ryöstämässä erään pankkiirin palatsia. Haalittiin kokoon pari sataa oikeaa kulkuria ja yhteiskunnan hylkyä ja nämä vietiin kuorma-autoilla erään oikean pankkiirin palatsille, ja johtaja piti esikartanossa puheen, selittäen tälle lisäväelle, mitä sen oli tehtävä. "Kuulkaapas nyt" sanoi hän, "muistakaa että se 'jeppe', joka omistaa tämän talon, on juuri se sama mies, jolla on kaikki ne rikkaudet, mitä te olette tuottaneet. Te olette pennittömiä ja te tiedätte että hän on ryöstänyt teitä ja te vihaatte häntä. Te olette kokoontuneet hänen pihaansa ja tulette ryöstämään hänen kotinsa; ja jos saatte hänet itsensä käsiinne, niin tulette repimään hänet kappaleiksi sen takia, mitä hän teille on tehnyt." Ja johtaja jatkoi tähän samaan suuntaan, kunnes lopulta Duggan keskeytti hänet, sanoen: "Kuulkaapas, herra, ei meitä tarvitse neuvoa. Tämä on oikea palatsi, ja me olemme oikeita heittiöitä."

Arvattavasti toiset havaitsivat tuon "naurun" tässä jutussa koskapa he sille jonkun aikaa naureskelivat. Mutta se vaan lisäsi Petterin vihaa näitä punikkeja kohtaan; se sai hänet yhä selvemmin huomaamaan että he eivät olleet muuta kuin roikka "äkäpusseja", joitten veri varmaankin oli vihreää sapesta ja kateudesta. He vihasivat kaikkia, jotka olivat elämässä menestyneet — vain siksi, että he olivat menestyneet! No, he eivät kuitenkaan koskaan tule menestymään; samapa vaikka he ikänsä ulisisivat — mutta suurin osa Amerikan työläisistä omasi järjellisen kannan suurmiehiä kohtaan, jotka saivat aikaan suuria asioita. He eivät halunneet ryöstää suurmiehen asuntoa; he ihailivat häntä siksi, että hänellä oli palatsi ja seurasivat hänen johtoaan mielellään.

Oli aivan kuin Henderson, tukkityöläinen, olisi lukenut Petterin ajatukset. "Jumalani!" sanoi hän. "Kuinka ääretön työ on saada työväenluokka hereille!" Hän istui vuoteensa laidalla, suuret hartiat läjässä ja korkea otsa rypyssä miettiessään miten olisi mahdollista lisätä tyytymättömyyttä maailmaan. Hän kertoi muutamasta tukkimetsästä, missä hän oli ollut työssä — niin kovaa ja vaarallista oli työ ollut, että yhden talven kuluessa oli seitsemän miestä menettänyt henkensä. Mies, joka omisti metsän ja hakkautti tukit, oli saanut maan kynsiinsä mitä katalimpien kansan varojen huijausten ja petosten kautta; ja työläisten asunnot olivat saastaiset, syöpäläiset valloillaan, ruoka mätää, palkat huonot ja kohtelu eläimellistä. Ja keväällä tuli työmaalla käymään omistajan poika kuherrusretkensä yhteydessä nuorine vaimoineen. "Ja jessus", sanoi Henderson, "jos olisitte nähneet noiden hölmöjen kerääntyvän nuoren parin ympärille ja kirkuvan kurkkunsa käheiksi! Ja he eivät tehneet tätä vahingossa; he todellakin pitivät noista kahdesta nuoresta tyhjäntoimittajasta!"

Sitten otti sananvuoron merimies Gus, naama niin leveässä hymyssä että hänen hampaansa paljastuivat ja näkyi aukko, josta kolme hammasta oli isketty pois rautaisella köysipuikolla. Hän selitti että olosuhteet merimiehillä olivat aivan samallaiset. He eivät koskaan nähneetkään laivojen omistajia, eivät edes tienneet niiden ihmisten nimiä, jotka nauttivat tulokset heidän työstään, mutta kuitenkin olivat uskollisia kuin mielipuolet laivoille, joissa olivat työssä. Voipa käydä niinkin, että joku vanha ja raihnainen rahtilaiva lähetetään merelle tarkotuksella upottaa se, että omistajat saisivat vakuutusrahat. Mutta nuo merimiesparat rakastavat tuota risaista romuläjää niin, että menevät sen kanssa pohjaan — tai ehkä yliluonnollisin ponnistuksin pelastavat sen, omistajien sanomattomaksi mieliharmiksi!

Ja näin täytyi Petterin tuntikausia yhtämittaa kuunnella loruilua köyhien kärsimistä vääryyksistä ja rikasten tekemistä rikoksista. Hänet oli tuomittu viideksitoista päiväksi kuuntelemaan sosialistien pötyä! Ja jokaisella näistä miehistä oli hieman eri käsitys siitä, miten maailmaa olisi hallittava ja jokaisella oli eri käsitys siitä, miten asiat on muutettava. Elämä oli yhtämittaista taistelua omistavain ja omistamattomain välillä, ja kysymystä siitä, miten omistamattomat tulisivat poistamaan omistajat kutsuttiin "menettelytavaksi." Kun puhuttiin "menettelytavasta", niin käytettiin pitkiä teknillisiä sanoja, joita tavalliset kuolevaiset eivät ymmärtäneet. Petteristä tuntui että joka kerta kun hän vaipui uneen, oli tuutilaulu täynnä sanoja sellaisia kuin köyhälistö ja yliarvo ja ansaitsematon voitto, possibilismi ja impossibilismi, poliittinen toiminta, suora toiminta, joukkotoiminta ja ijankaikkinen rengas syndikalisti-anarkisteja, anarkisti-sosialisteja, kommunisti-anarkisteja ja sosialistisyndikalisteja.

XXXIV.

Tällaisessa seurassa tuli Petterin salapoliisi-kasvatus ihan kuin pakosta täydennetyksi. Hän kuunteli ja kuunteli, ja vaikka hän ei uskaltanut tehdä muistiinpanoja, hän pani erikoisia seikkoja tarkasti talteen muistiinsa, ja kun hän tuli ulos vankilasta, voi hän antaa McGivneylle jotakuinkin tarkat tiedot American Cityn eri järjestöistä ja niiden jokaisen suhteesta sotakysymykseen.

Petteri huomasi että McGivneyn juoni oli onnistunut mainiosti. Petteri oli nyt marttyyri ja sankari; hänen asemansa "vasemmistolaisena" oli varma, ja jokainen, joka uskalsi sanoa sanankaan häntä vastaan, sai "kuulla kunniansa." Eikä kukaan halunnutkaan sanoa paljoa. Petterin vihollinen, Pat McCormick, oli poissa, hän oli järjestämässä öljykaivostyöläisiä.

Näköjään oli Duggan ruvennut pitämään Petteristä, koska hän otti hänet mukaansa tapaamaan joitakin hänen ystävistään, jotka asuivat vanhassa, hylyksi jääneessä makasiinissa, jossa sattui olemaan ikkunoita katossa; tämä teki jokaisen huoneen "atelieriksi", joita radikalit vuokrasivat ja elivät niissä jonkinlaista "mustalaiselämää." Useimmat niistä olivat nuoria, mutta oli pari vanhempaakin; niillä oli pehmeäkauluksiset paidat, pehmeät kaulaliinat, tai ei liinoja lainkaan, ja sormet aina maalissa. Heidän elämäntarpeensa olivat yksinkertaiset; kaikki heidän vaatimuksensa sisältyivät määräämättömään määrään vaatetta ja maaleja, muutamiin savukkeihin — ja vielä oli välttämätöntä saada silloin tällöin suolakurkku tai vähän hapankaalia ja pullo olutta. Ne istuivat kaiket päivät telineittensä edessä maalaten mitä odottamattomimpia tauluja — vaaleanpunaisia pilviä, vihreäkasvoisia naisia, sinipunervaa ruohoa ja käsittämättömiä töherryksiä, joita he kutsuivat "Nainen ja sinappi-astia" ja "Alaston tulemassa rappusia alas." Ja oli toisia, niinkuin esimerkiksi Duggan, jotka kirjottelivat runoja aamusta iltaan, hakaten kirjotuskonetta, jos vaan olivat onnistuneet vuokraamaan tai lainaamaan sen. Oli useita, jotka lauloivat, ja yksi, joka soitti huilua ja pani kaikki toiset repimään tukkaansa. Siellä oli muiden muassa muuan poika maaseudulta, joka sanoi karanneensa kotoaan sen vuoksi, että koko perhe veisasi virsiä pitkät sunnuntait — eikä yhdelläkään ollut musiikkikorvaa ollenkaan.

Tällaiset ihmiset sanoivat mitä vallankumouksellisempia lauseita, mutta Petteri huomasi pian, että nämä puheet eivät mitään tarkottaneet. He helposti rauhottuivat, kuin olivat läimäyttäneet jonkun maaliläjän kankaalle tai hetken hirveästi muokanneet pianoa. Tosivaaralliset punikit eivät olleet täällä; ne olivat piilossa konttoreissaan ja luolissaan, joissa ne tekivät työtä synnyttääkseen lakkoja ja agiteerasivat työväestöä ja valmistelivat palo-kirjallisuutta, jota sitten levittivät köyhien keskuuteen.

Sellaisia tapasi sosialistiosastossa ja I.W.W. liiton huoneustossa, ja vielä useissa muissa klubeissa ja kiihotusyhdistyksissä, joita Petteri tutki ja joihin hänet mielellään otettiin jäseneksi. Sosialistiosastossa käytiin ankaraa kamppailua sotakysymyksestä. Mikä tulee olemaan puolueen kanta? Oli ryhmä, kylläkin verrattain pieni, joka ajatteli että sosialismin etujen mukaista olisi avustaa liittolaisia nujertamaan kaiseri. Oli toinen ryhmä, suurempi ja varmempi, joka ajatteli että sota oli yksinkertaisesti liittolaismaiden kapitalistien salaliitto siepata maailmanvalta käsiinsä, ja tämä ryhmä halusi että puolue asettaisi olemassaolonsa vaaraan alkamalla taistelun Amerikan osanottoa vastaan. Nämä kaksi ryhmää koettivat levittää mielipiteitään osaston jäsenistöön, joka näytti olevan ymmällä kysymyksen laajakantoisuuden ja väitteiden monimutkaisuuden takia. Petterille oli annettu määräys liittyä äärimmäisiin sodan vastustajiin; ja ne olivat niitä, joiden luottamukseen hän nyt tunkeutui, ja ne olivat myöskin liikkeen rajupäisimmät, ja McGivneyn määräysten mukaan tuli hänen saada aikaan niin paljon hälinää ja ääntä kuin mahdollista.

I.W.W. liiton huoneustossa oli toinen joukko, joka pohti suhdettaan sotaan. Olisiko paras synnyttää lakkoja ja tehdä maan pääasiallisimmat teollisuudet tehottomiksi? Vai olisiko viisainta rauhallisesti jatkaa kiihotustyötään varmassa tiedossa, että lopulta työläiset kuitenkin väsyvät sotaseikkailuun, johon heidät oli peijattu? Jotkut näistä "tuplajuulaisista" olivat samalla kertaa sosialistipuolueen jäseniä ja ottivat osaa toimintaan molemmissa järjestöissä; kaksi niistä, Henderson ja Gus Lindström, oli ollut Petterin kanssa vankilassa ja siitä lähtien hänen ystäviään.

Vielä tapasi Petteri rauhanaatteen ajajat, "kansanneuvoston", niinkuin he itseään nimittivät. Useat näistä olivat uskonnollisia, pari pappia, Donald Gordonkin kuului heihin, ja sekava kokoelma naisia — tunteellisia nuoria tyttöjä, jotka värisivät ajatellessaan verenvuodatusta ja kyynelkasvoisia äitejä, jotka eivät halunneet että heidän lemmikeitään olisi viety sotaan. Petteri havaitsi heti että nämä äidit eivät olleet "omantunnon syiden" kannalla. Jokainen ajatteli vain omaa poikaansa eikä mitään muuta. Petteriä hermostutti tämä ja hän piti erikoisesti huolta siitä, että noiden äitien lemmikit tekivät velvollisuutensa.

Hän oli eräässä rauhanaatteen kannattajien kokouksessa muutaman koulunopettajan luona. Siellä pidettiin sydäntäsärkeviä puheita ja lopuksi pikku Ada Ruth, se runoilijatar, nousi ylös ja halusi tietää, onko tuo puhe kaikki mitä heiltä voi odottaa, vai uskaltavatko he järjestyä todella toimimaan jotakin asevelvollisuutta vastaan? Eivätkö he edes mene kadulle ja laita kulkuetta vastalausetauluineen ja käy vankilaan, niinkuin toveri Petteri Gudge niin jalosti on tehnyt?

Toveri Petteriä pyydettiin puhumaan "muutamia sanoja." Toveri Petteri selitti ettei hän ole mikään puhuja; teot puhuvat voimakkaammin kuin sanat, ja että hän oli koettanut osottaa selvästi, mitkä hänen mielipiteensä ovat. Tämä pani toiset häpeemään ja he päättivät astua rohkeasti esiin. "Asevelvollisuusvastaisen liiton" presidentiksi valittiin Ada Ruth ja sihteeriksi Donald Gordon — ja liiton jäsenluettelon sai McGivney käsiinsä samana iltana.

XXXV.

Tällä aikaa oli maa valmistautunut sotaan. Suunnatonta sotakoneistoa muodostettiin ja yleinen innostus kohosi. Kongressi oli hyväksynyt tavattoman suuren lainan, koko maan käsittävä agitatsioni oli järjestetty ja neljän minuutin miesten puheet kaikuivat Mainesta Californiaan. Petteri luki American City "Timesiä" joka aamu ja siinä oli valtiomiesten puheita, pappien saarnoja, kuvia ja toimitusartikkeleita — kaikki tulvillaan kuohuvaa isänmaallisuutta. Petteri sulatti nämä ja hänen sielunsa muuntui. Tähän asti oli Petteri elänyt itseään varten; mutta jokaisen järkeään käyttävän miehen elämässä tulee hetki, jolloin hän huomaa ettei hän itse ole ainoa tärkeä tekijä maailmassa, ainoa, jota tulee palvella. Petterillä oli usein ollut omantunnon vaivoja, epäilystä siitä, elikö hän oikein. Petterin, niinkuin kaikkien muidenkin, täytyi omata elämässään uskonto, ihanne.

Punikeilla oli uskonto, jos niin haluaa sanoa; mutta Petteri ei hyväksynyt tätä uskontoa. Ensiksikin se oli alhainen; siihen kuuluvat olivat vailla elämän hyvyyksiä; vaikutusvaltaa ja sitä helppoa elämää, joka johtuu vallasta. Ne elämöivät ja olivat äänekkäitä ja yhtä vastenmielisiä Petterille kuin holirollarit. Ja sitten ne aina muistuttivat elämän varjopuolista; ja kukapa viitsii ijankaiken kuunnella itkua, kun tarjolla ovat kaikki maailman ihanat, loistavat ja mukavat nautinnot?

Mutta tässä nyt oli uskonto, jota Petteri oli kauvan kaivannut. Nämä papit, jotka puhtaihin, lumivalkoisiin vaippoihin puettuina saarnasivat kirkoissa, joissa oli kultaiset alttarit ja värilliset ikkunat; nämä valtiomiehet, joiden päätä ympäröi maineen sädekehä ja joiden korvissa aina kaikuivat tuhansien hyvä-huudot; nämä mahtavat teollisuuskapteenit, joiden nimet olivat tarumaisen voimakkaita — jos ne kirjotettiin paperille, niin ne saivat kaupunkeja nousemaan erämaahan, ja taas tuhoutumaan myrkkykaasujen ja tykinkuulasateen alla; nämä American City "Timesin" toimittajat ja pilakuvien piirtäjät, joilla oli maailman kaikki viisaus ja oppi — kaikki tällaiset yhdessä muodostivat Petterille uskonnon ja ihanteen ja valmiina ojensivat sen hänelle muodossa, jonka hän ymmärsi. Petteri voi vain jatkaa yhä edelleen samaa mitä hän on tehnyt tähänkin asti, mutta ei enää Petteri Gudgen, muurahaisen, nimissä, vaan nimissä satamiljoonaisen kansan, jolla oli hinnattomat muistot entisyydestä ja epämääräiset toiveet tulevaisuudesta; hän tulee tekemään työnsä patriotismin pyhässä nimessä — ja vieläkin pyhemmän nimissä, kansanvallan. Ja — mikä oli kaikkein mukavinta — American Cityn suurliikemiehet, jotka olivat perustaneet Guffeyn salapoliisilaitoksen, tulevat yhä edelleenkin maksamaan kustannukset, joten Petteri yhä edelleenkin tule saamaan viisikymmentä dollaria viikossa ja kulut palvellessaan tuota pyhää asiaa!

Tähän aikaan oli muodissa että puhujat kilpailivat keskenään siitä, kuka voi mennä etemmäs äärimmäisyyttä kohti isänmaallisuudessa, ja Petteri luki näitä lausuntoja ja ihaili niitä; ne vähitellen syöpyivät häneen ja hänestä tuntui kuin olisi hän itse keksinyt ne. Hän alkoi ahnehtia yhä enemmän tällaista sielunruokaa; ja olihan sitä aina uutta saatavissa — kunnes Petterin sielu ajettui, ikäänkuin se olisi pumpattu ilmaa täyteen. Petteristä tuli hirveän isänmaallinen, yli-patriootti; Petteri oli punaverinen amerikalainen eikä mikään ällänlättä; Petteri oli "uros-amerikalainen", sadan prosentin amerikalainen — ja jos olisi ollut mahdollista, olisi hänestä tullut sadan yhden prosentin amerikalainen. Petteri oli niin amerikalainen, että kun hän vain näki ulkomaalaisen, tuli hän täyteen tappeluintoa. Niin ja ne punikit — Petterin täytyi kauvan miettiä voimasanoja, jotka kuvaisivat hänen tunteitaan. Mutta muuan kuuluisa pappi pelasti hänet pulasta sanoen että jos hän saisi toiveensa täytetyksi, niin kaikki punikit lastattaisiin kivilaivaan, jonka purjeet ovat lyijystä ja heidät lähetettäisiin purjehtimaan kohti helvettiä.

Petteriä suututti yhä enemmän ja enemmän se, ettei jo alettu toimiin. Kuinka paljon todisteita se oikeastaan tarvitseekaan, tuo raitiotrusti? Kerran toisensa perästä teki Petteri tämän kysymyksen McGivneylle, joka vastasi: "Älä hätäile. Saathan palkkasi joka viikko. Mikäs sinua vaivaa?"

Petteri jo otti persoonalliseksi loukkaukseksi sen, että nämä punikit tuomitsivat aatteen, jonka hän oli omaksunut. He kaikki pitivät Petteriä toverinaan ja olivat hyvin ystävällisiä; mutta Petteri tiesi mitä he ajattelisivat hänestä, kun tietäisivät totuuden, ja tämä kuviteltu halveksiminen poltti häntä kuin happo. Jos kääntyi puhe vakoojiin ja ilmiantajiin ja silloin nämä punikit tyhjensivät solvaavan sanavarastonsa ja Petteri luonnollisesti kohdisti joka sanan itseensä ja villiintyi raivosta. Häntä halutti antaa takasin samalla mitalla; hän odotti päivää, jolloin hän saisi kostaa lyömällä näitä punikkeja vasten kasvoja.

XXXVI.

"Nyt", sanoi McGivney eräänä päivänä, "on minulla hyvä uutinen sinulle. Pääset kermakerroksen pariin joksikin ajaksi."

Ja rotannaamainen mies selitti että eräässä naapurikaupungissa asuu mies, jonka sanotaan olevan monimiljoneeri, ja kirjottaneen kirjan sotaa vastaan ja joka muutenkin avustaa rahallisesti rauhanaatetta ja kapinallisuutta. "Tuo roikka käyttää paljon rahaa painotöihin", sanoi McGivney, "ja olemme kuulleet että tämä Lackman on rahapussina. Meille on ilmotettu että hän tulee olemaan kaupungissa huomenna, ja sinun pitää ottaa selvää kaikista hänen asioistaan."

Petteri tulee kohtaamaan miljoneerin! Petteri ei ollut koskaan tuntenut yhtään näistä onnellisista ihmisistä, mutta hän ihaili heitä — hän oli aina ihaillut heitä. Siitä saakka kun hän oli oppinut lukemaan, oli hän etsinyt sanomalehdistä kertomuksia heistä ja kuvia heistä ja heidän palatseistaan. Hän oli lukenut näitä juttuja niinkuin lapsi lukee tonttutaruja. Ne olivat hänen aave-olentojaan, jotka kuuluivat jokapäiväisyyttä olevaan maailmaan, yläpuolelle tuskien ja epämukavuuksien.

Ja sitten kun Petteri oli palvellut Jimjambon temppelissä eleuterialaisen exoticismin hartaana opetuslapsena, oli hän nähnyt kokoushuoneen seinällä kuvan, jonka nimenä oli, "Olympian vuori", jossa noin tusinan verran jumalia ja jumalattaria lepäili silkkipatjoilla, ryyppien simaa kultapikareista ja katsellen laiskasti kaukana olevan maan asujanten vastuksia. Petterillä oli tapana kurkistella verhojen takaa, kun temppelin päänoita astui seitsemän salaperäisen esiripun takaa korottaen kaikuvan äänensä ja hyvällä saarnanuotilla selitti elämää ihaileville kermakerroksen naisille. Hän tapasi osottaa kuvaa ja selittää noita kultaisia olympialaisia aikoja, jolloin eleuterialainen oppi oli saanut alkunsa. Maailma oli muuttunut paljon sen jälkeen, ja muutos oli tapahtunut pahaan päin. Niiden, joilla valta oli, oli otettava velvollisuudekseen palauttaa kauneus ja ihanuus maa ilmaan ja kehittää elämän ja olemassaolon hienompia puolia.

Petteri ei luonnollisesti ollut uskonut mihinkään, mitä tapahtui Jimjambon temppelissä; ja kuitenkin oli sen loisto ja opetuslasten ylhäisyys vaikuttanut häneen; hänelle oli vakiintunut ajatus päähänsä, että Olympia-vuori todella on ollut olemassa, ja kun hän kuvitteli miljoneereja ja heidän elämäntapaansa, kuvitteli hän näitä jumalia ja jumalattaria, jotka loikoilivat silkkipatjoilla ja joivat simaa kultapikareista!

Ja nyt sen jälkeen kun Petteri oli oppinut tuntemaan punikkeja, jotka halusivat räjähdyttää ilmaan miljoneerien palatsit, oli hän sitä enemmän jumaliensa ja jumalattariensa puolella. Hänen ihailunsa kasvoi joka kerta kun hän kuuli heitä loukattavan; hän halusi tavata jonkun heistä, jotta voisi intohimoisesti, mutta kuitenkin kunnioituksella, julistaa heille alammaisuutensa. Tyytyväisyyden hehku täytti hänen mielensä, kun hän kuvitteli loikoilevansa silkkipatjalla jonkun miljoneerin kodissa ja selittävänsä tälle käsityksensä kauneuden ja loiston arvosta maailmassa.

Ja nyt hän tulee tapaamaan yhden; tulee olemaan osa hänen toimestaan tutustua erääseen heistä! Totta oli että jotakin oli vinossa tähän miljoneeriin nähden — hän oli yksi noista epäsikiöistä, jotka jostakin käsittämättömästä syystä olivat myötätuntoisia dynamiittisankareille ja murhaajille. Petteri oli tavannut "salonki-punikkeja" Todd sisarusten kodissa — niitä isoja, loistavia naisia, jotka tulivat isoissa, loistavissa autoissa kuuntelemaan hänen vankilakokemuksiaan. Mutta hän ei ollut ollut aivan varma, olivatko nämä miljoneereja vai eivät, ja Sadie oli hänen kysyttyään vastannut asiaa selventämättömästi että sanomalehdet kutsuivat miljoneeriksi jokaista radikalisen liikkeen jäsentä, jolla vain oli auto.

Mutta McGivney vakuutti hänelle että Lackman oli todellakin miljoneeri; joten Petterin kyllä sopii ihailla häntä sydämen kyllyyteen saakka, välittämättä hänen hupsuista meiningeistään, selitti rotannaamainen mies hirtehisesti huvitettuna. Lackmanilla oli koulu poikia varten, ja kun joku näistä pojista teki pahuutta, rankaisi opettaja itseään eikä poikaa! Petterin täytyy olla olevinaan syventynyt tällaiseen "kasvatukseen", sanoi McGivney, ja sitäpaitsi oli hänen opittava ainakin kaikkien Lackmanin kirjottamien kirjojen nimet.

"Mutta mahtaneekohan hän ottaa minua lainkaan huomioonsa?" kysyi Petteri.

"Luonnollisesti", sanoi McGivney. "Asia on näin — olet ollut linnassa, ollut ja todella tehnyt jotakin rauhanaatteen hyväksi. Sinun tulee koettaa saada hänet innostumaan asevelvollisuusvastaiseen liittoosi. Sano hänelle että haluat saada liittosi koko maan käsittäväksi, haluat että tehdään jotakin muutakin kuin vain puhutaan."

Nuoren Lackmanin osote oli Hotel de Soto, ja kun Petteri kuuli tämän, sykähti hänen sydämensä. Hotel de Soto oli American Cityn Olympian vuori! Petteri oli kävellyt tuon ison, valkean rakennuksen sivu ja nähnyt vaskiovien aukenevan, kun maan onnenlapset astuivat katukäytävän poikki ihmevaunuihinsa; mutta ei hänelle koskaan ollut edes juolahtanut mieleenkään että hänkin menisi sisälle noista vaskiovista tarkastamaan noita kätkettyjä salaisuuksia!

"Mutta päästävätkö ne minut sisälle?" kysyi hän McGivneyltä, ja tämä nauroi. "Kävele sisälle vain niinkuin omistaisit koko paikan", sanoi hän. "Pidä pääsi pystyssä ja ole niinkuin olisit asunut siellä ikäsi."

Se oli helppo McGivneyn sanoa, mutta sitä ei Petterin ollut helppo kuvitella. Hän aikoi koettaa kuitenkin: McGivney varmaankin oli oikeassa, sillä sitä samaa oli Mrs. James koettanut hänelle tyrkyttää monet kerrat. Täytyy tarkastaa, miten muut ihmiset menettelevät ja harjotella yksikseen, ja sitten mennä ja tehdä samoin, aivan kuin ei olisi muuta tehnyt elinikänään. Koko elämä oli vain pelkkää ääretöntä uskottelemista, ja omaa uskottelemistaan vahvensi sillä kun tiesi, että kaikki muut uskottelevat yhtä kiinteästi.

Kello seitsemän sinä iltana Petteri asteli noiden salaperäisten vaskiovien luo ja kosketti niitä, ja aivan oikein, sinipukuiset vartijat avasivat ne sanaakaan puhumatta eivätkä pienet messinkinappiset pojat katsahtaneetkaan Petteriin, kun hän käveli kirjanpitäjän luo ja kysyi Mr. Lackmania.

Ylhäinen kirjanpitäjä johdatti häntä edelleen puhelinlaitteen hoitajalle, joka oli vieläkin ylhäisempi, mutta joka alentui puhumaan torveensa ja sitten ilmotti Petterille että Mr. Lackman oli poissa ja oli sanonut palaavansa kello kahdeksan. Petteri oli menemäisillään ulos käyskentelemään kaduilla tunnin ajan, kun hän äkkiä muisti että kaikki muutkinhan uskottelivat olevansa jotakin muuta kuin olivat; ja niin hän marssi eteisen poikki erääseen suurista nahalla päällystetyistä nojatuoleista, joihin olisi mahtunut kolmekin Petteriä. Siinä hän istui ja jatkoikin istumistaan — eikä kukaan sanonut mitään!

XXXVII.

Niin, tämä oli Olympian vuori ja nämä olivat jumalia; naisjumalilla oli jumalattoman vähän vaatteita yllään ja miesjumalilla enimmäkseen musta takki, ja laskoksiset paidanedut röyhentivät rintaa. Joka kerta kun yksi niistä puhutteli kirjanpitäjää, katseli Petteri ja ihmetteli että olikohan se tuo se Mr. Lackman? Hän olisi ehkä voinut erottaa miljoneerin tavallisesta ihmisjoukosta, mutta täällä oli jokainen miespuolinen jumala pukeutunut erikoisella huolella näyttääkseen miljoneeriltä, joten Petterin oli mahdoton varmuudella tietää.

Hänen kohdallaan eteisen toisella seinällä kohosi kymmenen jalkaa vahva pilari korkealla olevaan kattoon. Pilari oli tehty vaaleasta, viheriäjuovikkaasta marmorista, ja Petterin silmät seurasivat sitä latvaan saakka, jossa se leveni lumivalkoiseksi pilviryhmäksi, joka oli kerrassaan lumoova. Siinä oli neljä runsauden sarvea, yksi joka kulmalla, ja jokaisesta runsaudensarvesta valui kierteleviä ruusuköynnöksiä, ja ruusujen sisältä purki ulos toisia köynnöksiä, joissa näkyi olevan omenia ja lehtiä ja lisää ruusuja, joista taaskin lähti yhä uusia köynnöksiä kiemurrellen sinne tänne ja peittäen koko katon. Siellä täällä keskellä kaikkea tätä loistoa hymyili suuri poika-enkelin pää; neljä tällaista tyyneesti hymyilevää poika-enkelin päätä kurkisteli pilviryhmän kaikilla neljällä laidalla, ja Petterin silmät vaelsivat yhdestä toiseen ihmetellen tämän rakennustaiteen matemaattista tarkkuutta. Näitä pilareita oli neljätoista rivissä ja pilaririvejä oli neljä. Yhteensä viisikymmentäkuusi pilaria ja kaksi sataa kaksikymmentä neljä poikaenkelin päätä. Oli mahdoton laskea, kuinka monta runsaudensarvea ja kuinka monta ruusua ja omenaa siellä oli. Poika-enkelien päät olivat kaikki samallaisia, kaikki yhtä suuria ja hymy yhtäläinen; ja Petteri mietti — kuinka monta päivää pitää kuvanveistäjän naputella saadakseen aikaan kaksi sataa kaksikymmentä neljä poika-enkelin hymyä?

Kaikkialla vallitsi sama runsas suuremmoisuus; ja se vaikutti Petteriin samoin kuin sen oli tarkotuskin vaikuttaa häneen — häikäisyn ja pelonsekaisen kunnioituksen tunteen, käsityksen että ne, jotka asuivat tämän loiston keskellä, olivat väkeä, joille raha ei ollut minkään arvoista ja jotka voivat antaa rikkauksien virrata hyppysistään loppumattomana uomana, ja kaikki muukin täällä oli samallaista, samaa vaikutelmaa varten — vieläpä jumalat ja jumalattaretkin! Joku niistä ehkä liukui ohitse komea jalokivikoriste päässään; ja Petteri huvittelihe aprikoimalla, montako jalokiveä koristeessa oli, aivan samoin kuin oli laskenut enkelien päät. Tai arvosteli mustasta pitsistä valmistettua pukua, joka oli reunustettu äärettömällä kärsivällisyydellä käsin kirjailluilla kultaisilla perhosilla — niin monta jaardia tarpeita ja niin monta perhosta joka jaardilla! Voipa hän laskea kuinka monta välkkyvää kärkeä mustissa kengissä, tai seurata monimutkaisia juovia miltei läpinäkyvissä sukissa — paitsi että oli noin tuuman verran sukanvartta näkymättömissä!

Petteri katseli kun nämä ihanat jumalattaret astuivat ulos hissistä ja liukuivat ruokailuhuoneeseen. Heidän pukimensa olisivat kauhistuttaneet joitakin muita, mutta Petterin mielestä, joka oli nähnyt Olympian vuoren kuvan, olivat ne aivan paikallaan. Se riippui katsantokannasta; jos kuvitteli jumalattaren olevan täydelleen puetun leuvasta varpaisiin saakka ja leikkeli saksilla vissin määrän vaatetta pois, tai jos kuvitteli jumalatarta luonnontilassa ja asetti hänen vyötäisilleen läpinäkyviä harsoja ja olkapäähän nauhan niitä kannattamaan.

Kaksi kertaa meni Petteri kirjanpitäjältä kysymään, oliko Mr. Lackman jo tullut, mutta ei häntä vielä ollut näkynyt; ja Petteri — tullen rohkeammaksi, kuten kettu, joka puhutteli leijonaa — käyskenteli ympäri eteistä, tarkastellen jumala-ryhmiä lähempää. Hän oli huomannut laajan parvekkeen joka ympäröi koko eteistä, ja sitä kutsuttiin "välilattiaksi"; hän päätti katsoa, mitä siellä on, ja kiipesi valkosia marmoriportaita ylös ja havaitsi siellä monta riviä nojatuoleja ja sohvia, jotka olivat päällystetyt harmaalla sametilla. Täällä nähtävästi oli naisjumalien olinpaikka, ja Petteri istuutui syrjään ja ihmetteli.

Aivan hänen edessään istui jumalatar, loikoen samettisohvalla, jonka selkänojaa pitkin hän oli ojentanut paljaan käsivartensa. Se oli vankka ja paksu käsivarsi ja sen omistajakin oli vankka ja paksu ja sillä oli vaaleankeltainen tukka ja paljon jalokiviä. Hänen katseensa harhaili laiskasti paikasta paikkaan. Silmänräpäykseksi pysähtyi se Petteriin, sitten kääntyi pois — ja Petteri selvästi oivalsi ajatukset omasta mitättömyydestään.

Kuitenkin hän silloin tällöin salaa tarkasteli jumalatarta, ja pienen ajan kuluttua näki hän mielenkiintoisen näyn. Tällä Juno-jumalattarella oli sylissään kullalla kirjailtu laukkunen, ja hän avasi sen vetäen esille joukon salaperäisiä kojeita, joita hän alkoi käyttää; ensin tuli pieni kultanen käsikuvastin, jonka avulla hän tarkasti viehättävyyksiään; sitten pieni valkonen kasvojauhe-tupsu, jolla hän nokkelasti taputteli nenäänsä ja poskiaan; sitten jonkinlainen punanen tikku, jolla hän hioi huuliaan; sitten vaaleankeltainen tikku, jolla hän keveästi kosketti silmäkulmiaan. Sitten hän varmaankin huomasi pikkusen karvan, joka oli kasvanut sen jälkeen kun hän lähti pukuhuoneestaan. Petteri ei ollut varma tästä, mutta jumalattarella oli käsissään pienet pihdit, joilla hän näytti kiskovan jotakin leuvastaan. Hän kävi läpi tämän laajan, perinpohjaisen ja monimutkaisen "ruokkoamisen" välittämättä vähääkään ihmisistä, jotka kävelivät ohitse.

Petteri katsahti ympärilleen ja havaitsi että aivan samoin kuin jos yksi ihminen huoneessa haukottelee tai aivastelee, niin kaikilla muilla tekee itsepintaisesti mieli tehdä samoin, kaikki nämäkin parvekkeella olevat dianat ja junot ja hebet olivat äkkiä muistaneet pienet, kultaset tai hopeiset kuvastimensa, kasvojauheet ja punaset ja keltaset ja mustat tikkunsa. Toinen toisensa perästä tulivat turhuus- tai "natinki"-pussit päivänvaloon, ja Petteri ajatteli ihmeissään että Olympian vuori oli äkkiä muuttunut kauneustohtorin vastaanottohuoneeksi.

Petteri nousi taaskin ylös kävelemään ja tarkasteli jumalattaria, pieniä ja isoja, nuoria ja vanhoja, lihavia ja laihoja, sieviä ja rumia — ja hänestä näytti että kuta lihavampia ja vanhempia ja rumempia ne olivat, sitä kiinteämmin ne tarkastelivat kuvastimiaan. Hän katseli heitä vesissä suin, sillä hän tiesi että täällä hän nyt oli keskellä korkeampaa elämää, sitä oikeaa olotilaa ja korkeinta kunniaa, mihin mies koskaan voi toivoa pääsevänsä, ja hän halusi nähdä kaiken, mikä näkyvää oli. Hän käyskenteli edelleen viattomana ja ilman pahoja aavistuksia ja kaksisataa poika-enkeliä hymyili hänelle muuttumatonta hymyään, eivätkä ne tienneet enempää kuin Petterikään, millaisen sekavan vyyhdin kohtalo oli hänelle valmistanut tuolla parvekkeella!

Eräässä suuressa sohvassa istui tyttö, hurmaava olento Irlannista, ja hänen tukkansa oli kuin päivänkoitto ja posket kuin omenat. Petteri katsahti häneen ja hänen sydämensä pysähtyi kolmen lyönnin ajaksi, jonka perästä se, korvatakseen hukattua aikaa, alkoi laukata kuin hullaantunut kilpa-ajohevonen. Hän tuskin voi uskoa, mitä hänen silmänsä sanoivat; mutta hänen silmänsä olivat varmat asiastaan, ne tiesivät; niin, hänen silmänsä olivat lukemattomat kerrat katselleet tuota päivänkoittoa muistuttavaa tukkaa ja noita omenankaltaisia poskia. Tyttö oli Nell, Jimjambon temppelin kamarineitsyt!

Hän katsoi poispäin Petteristä, joten hänellä oli aikaa vetäytyä takasin ja piilottautua erään pilarin taa, jossa hän seisoi kurkistellen ja katsellen tyttöä ja inttäen silmiensä kanssa. Se ei voinut olla Nell, ja kuitenkin se oli! Muuttunut Nell, Olympian vuorelle kohonnut Nell — jumalatar, jolla oli vaaleanharmaa nauha keskiruumiilla ja sitä kiinnipitämässä kapeampi nauha molemmilla olkapäillä! Nell, joka loikoili mukavasti ja jutteli erään nuoren miehen kanssa, jonka kasvot muistuttivat tappelukoiraa ja jonka päivällispuku oli otettu räätälin ilmotuksesta kuukausilehdissä!

Petteri katsoi ja varttoi ja hänen sydämensä ei pysynyt alallaan. Petteri huomasi noina muutamina hetkinä että todellinen lempi on ruhjoova voima. Unohtunut oli pikku Jenni, unohtunut heinäleski, Mrs. James, ja Petteri äkkäsi että hän oli todella rakastanut vain yhtä naista eläissään, tuota Nelliä, Jimjambon temppelin irlantilaista kamarineitsyttä. Runoilijat ovat nähneet hyväksi kuvailla rakkautta pieneksi vallattomaksi jousimieheksi, ja nyt Petteri ymmärsi mitä he olivat tarkottaneet; nuoli oli läpäissyt hänet ja hänen oli pideltävä pilarista kiinni, jotta ei soluisi lattiaan.

XXXVIII.

Jonkun ajan kuluttua pari nousi ja käveli hissiin, Petterin seurassa. Hän ei uskaltanut mennä sinne, sillä hän äkkiä muisti että puku hänen yllään on köyhälistöläisen sotaavastustajan puku! Mutta Petteri oli varma siitä että Nell seuralaisineen ei mennyt rakennuksesta ulos, sillä heillä ei ollut päällysvaatteita; ja niin hän meni alas rappusia ja etsi läpi eteisen ja ruokailuhuoneen ja sitten meni kellarikerrokseen, josta kuului soittoa. Täällä oli myöskin suuri huone, joka oli laitettu salaperäisen itämaiseksi, jossa sähkövalotkin olivat kätketyt vale-kukkavihkoihin jokaisella pöydällä. Tätä huonetta kutsuttiin "grilliksi", ja sen lattiasta oli osa paljaana ja pienellä korokkeella oli soittokunta soittamassa.

Se oli oudointa musiikkia, mikä milloinkaan on tunkeutunut ihmiskorvaan! Jos Petteri olisi kuullut sitä ennenkuin näki Nellin, ei hän olisi sitä käsittänyt, mutta nyt sen tuskainen tahti sopi mainiosti niihin tunneryöppyihin, jotka rääkkäsivät häntä. Tämä musiikki voihki, ratisi ja vinkui; kuulusti kuin olisi repäisty vaatetta tai kuin höyrypillillä olisi ollut kiire. Se kiipesi vaivaloisesti taivaalle ja rysähti sieltä äkkiä alimpaan helvettiin. Ja soittajat tekivät kummallisia tuska-eleitä, luikerrellen, kiemurrellen, nytkähdellen, hypähdellen ja potkien. Petteri ei olisi ymmärtänyt hölynpölyä koko tuollaisesta musiikista, jolleivät puolialastomat jumalattaret ja mustatakkiset jumalat olisi sitä tanssiessaan selvästi kuvanneet. Nämä taivaalliset olennot liikkuivat lattiaa pitkin liukuen kuin luistelijat, kiemurrellen kuin käärmeet, pöyhistellen kuin kalkkunat, hypellen kuin jänikset ja astellen vakavasti kuin kameelit. Ne puristelivat toisiaan niinkuin karhut, jotka koettavat painaa vastustajansa kylkiluut sisään; ne vääntelivät ja hapuilivat kuin jättiläiskäärmeet, jotka koettavat niellä toisensa. Ja Petteri katsellessaan heitä ja kuunnellessaan heidän musiikkiaan, teki kummallisen huomion itsestään. Syvälle kätkettynä Petterin sisälle oli kaikenlaisten eläinten haamuja; Petteri oli joskus ollut jättiläiskäärme; Petteri oli joskus ollut karhu, Petteri oli kerran ollut jänis ja kameeli, kalkkuna ja kettu; ja nyt tuon oudon musiikin soidessa heräsivät nämä elukat hänen sielussaan. Ja niin Petteri oppi tietämään, mitä on "jazz" kaikkine kummannimisine ja uskomattomme muunnoksineen.

Myöskin Petteri huomasi että hän on joskus ollut luolaihminen ja lyönyt vastustajaansa päähän kivikirveellä ja raahannut tukasta tyttönsä pois. Kaiken tämän hän huomasi seisoessaan hotellin "grillin" ovella ja katsellessaan Jimjambon temppelin entistä kamarineitsyttä, kun tämä tanssi kalkkuna-laukkaa, ketunhölkkää, karhua ja aimohalausta miehen kanssa, jolla oli tappelukoiran naama.

Petteri seisoi kauvan aivan tyrmistyneenä. Nell ja tuo nuori mies istuivat erään pöydän ääreen syömään, mutta sittenkin Petteri vielä seisoi katsellen ja ihmetellen, mitä hänen tulisi tehdä. Hän tiesi ettei hänen sovi puhutella Nelliä tässä puvussa; hän ei mitenkään saisi Nelliä uskomaan että hän vain näyttelee osaa — että hän, joka näytti varsin "menneeltä", todella olikin varakas ja tärkeätoiminen mies, sadan prosentin punaverinen patriootti, joka oli köyhälistöläisen rauhan-aatteen kannattajan salapuvussa. Ei, hänen täytyy odottaa, hänen täytyy pukeutua parhaimpiinsa ennenkuin hän voi puhutella Nelliä. Mutta sillaikaa voisi Nell mennä eikä häntä olisi helppo löytää tässä suuressa kaupungissa.

Tunnin parin päästä hänen onnistui keksiä keino ja hän kiiruhti ylikertaan kirjoitushuoneeseen ja kirjoitti kirjelapun.

'Nell: Tämän lähettää vanha ystäväsi, Petteri Gudge. Olen nyt rikas ja minulla on tärkeitä uutisia sinulle. Lähetä sana. Petteri.'

Hän sulki kirjelipun koteloon ja kirjotti päälle:

'Miss Nell Doolin.'

Sitten hän meni eteiseen ja antoi merkin yhdelle messinkinappisista pojista, jotka kulkivat sinne tänne hotellissa ja huusivat nimiä kimeästi jankaten; poika tuli ja hän pisti dollarin rahan tämän käteen ja selitti että "grillissä" oli nuori nainen, jonka pitää saada tämä kirje aivan heti. Se oli sangen tärkeä asia. Olisiko poika hyvä ja hommaisi kirjeen perille?

Poika: lupasi, ja Petteri seisoi ovella ja katseli, kun poika kulki edestakaisin pitkin käytäviä ja kimeästi kirkui: "Miss Nell Doolin! Miss Nell Doolin!" Hän meni aivan Nellin pöydän vieritse, lauloipa nimen vasten kasvojaankin, mutta Nell ei hievahtanutkaan.

Petteri ei tiennyt mitä ajatella, mutta hänen oli saatava tuo kirje Nellille. Ja kun poika palasi, osotti Petteri hänelle Nellin, ja poika kävi antamassa kirjeen Nellille. Petteri näki hänen ottavan sen — ja kiiruhti pois, ja muisti äkkiä että hänhän onkin työssä. Hän riensi kirjanpitäjän luo ja kysyi Mr. Lackmania Kauhukseen hän kuuli että Mr. Lackman oli tullut, maksanut laskunsa ja lähtenyt matkalaukkuineen ja oli nyt tietämättömissä!

XXXIX.

Petterin oli puoliyön aikana mentävä tapaamaan McGivneytä ja tunnustamaan epäonnistumisensa. Hän selitti tehneensä parhaansa; hän oli kysellyt kirjanpitäjältä ja varronnut ja varronnut, mutta hänelle ei oltu sanottu kun Lackman saapui. Tämähän kyllä olikin totta, mutta se ei rauhottanut McGivneytä joka oli mustana kiukusta. "Olisit voinut ansaita tuhansia dollareita!" hän sanoi. "Hän on suurin kala, minkä voimme toivoa saavamme onkeemme."

"Tullenee kai hän takasin?" kysyi murheen murtama Petteri.

"Ei", selitti toinen. "Ne vangitsevat hänet hänen kotikaupungissaan."

"Mutta eikö se ole sama?" kysyi Petteri viattomasti.

"Voi perkele, kun sinä olet tyhmä!" oli McGivneyn vastaus. "Me halusimme saada hänet kiinni täällä, että olisimme voineet kyniä hänet itse."

Rotannaamainen mies ei ollut tarkottanut sanoa Petterille niin paljoa, mutta raivossaan se lipsahti häneltä. McGivney ja pari hänen ystäväänsä olivat suunnitelleet saattaa tämä nuori miljoneeri ansaan ja säikäyttää hänet puolikuolleeksi, jotta hän olisi halukas pulittamaan muutamia tuhansia päästäkseen pois. Petteri olisi voinut saada osansa näistä rahoista, mutta oli ollut kylliksi tyhmä antaakseen linnun lentää tiehensä.

Petteri esitti että hän seuraisi tätä nuorta miestä tämän kotikaupunkiin ja jotenkin houkuttelisi hänet takasin McGivneyn ulottuville. McGivney raivosi vähän aikaa, mutta lopulta myönsi että se ehkä voisi käydä päinsä. Hän aikoi puhua tästä niille muille ja sanoa sitten Petterille, miten menetellä. Mutta pahuus! — kun Petteri luki iltalehteä seuraavana päivänä, näki hän siinä uutisen, jonka mukaan nuori Lackman astuessaan junasta sinä aamuna kotikaupungissaan oli vangittu; hänen koulunsa oli tarkastettu ja puoli tusinaa sen opettajista asetettu vankilaan, tonni punikkikirjallisuutta oli otettu takavarikkoon ja paljastettu parvi mitä vaarallisimpia salajuonia maan turvallisuutta vastaan!

Petteri luki uutisen ja havaitsi että hänellä tulee olemaan taaskin myrskyävä kohtaus isäntänsä kanssa. Mutta hän tuskin ajatteli sitä lainkaan, sillä jotakin oli tapahtunut muutama minuutti sitten, jotakin tavattoman paljon tärkeämpää. Asiapoika oli tuonut hänelle kirjelipun ja sykkivin sydämin oli hän sen repinyt auki ja lukenut:

'No, samapa se. Kohtaa minua Guggenheimin osastokaupan odotushuoneessa kello kaksi tänään iltapäivällä. Mutta jumalan tähden, unohda Nell Doolin.

Sinun, Edythe Eustace.'

Ja niinpä Petteri oli pukeutunut paraimpiinsa — niihin samoihin, joissa vietti kuherruskuukautensa heinälesken kanssa — ja oli matkalla kohtaamispaikalle tuntia liiaksi aikaseen. Lopulta tuli Nell, puettuna siten, että jokainen vaatekappale kirkui ja huusi että omistaja liikkuili kaikkein korkeimmissa piireissä, joissa kallis hinta ei merkitse mitään. Kun he puhuivat, pälyili Nell taakseen tuon tuostakin ja selitti että Ted Crothers, se mies, jolla oli tappelukoiran naama, oli sangen pelättävä ja että hänestä oli vaikea päästä eroon, sillä hänellä ei ollut mitään tekemistä aamusta iltaan.

Suuren osastokaupan odotushuone ei ollut paikka, jonka Petteri olisi valinnut vuodattaakseen sydämensä, mutta hänen oli tyydyttävä siihen, joten hän kertoi Nellille että hän rakastaa häntä, että hän ei tulisi koskaan rakastamaan ketään muuta, ja että hänellä nyt oli läjittäin rahaa ja oli kavunnut jo korkealle hyvinvoinnin tikkaita ylös. Nell ei nauranut hänelle enään niinkuin Jimjambon temppelissä, sillä oli helppo nähdä ettei Petteri ollut enää astioiden pesijä, vaan maailmanmies, jossa oli jotakin salaperäisen kiinnittävää. Nell halusi heti tietää, mitä hän teki; mutta Petteri ei kertonut, vaan sanoi sen olevan mitä synkimmän salaisuuden, ja lisäsi että vala estää häntä kertomasta. Nämä olivat saksalaisten urkkijain ja pommisalaliittojen aikoja, jolloin kuninkaat, kaiserit ja tsaarit lähettelivät Amerikaan rahoja kaikellaisia mahdollisia ja mahdottomia tarkotuksia varten, myöskin hallituksen kontrahtien ja salaisten sopimusten aikoja, jolloin sellaisten hotellien kuin de Soto eteisissä ja yksityishuoneissa omaisuuksia rakennettiin ja hävitettiin joka tunti. Niinpä olikin Nellin helppo uskoa salaisuuden olevan todellisen, ja — naisten tavoin — hän keskitti kaiken tarmonsa arvatakseen mikä se oli.

Hän ei enää pyytänyt Petteriä kertomaan sitä, vaan hän antoi tämän puhua ja kierästi johti puhetta, kunnes hän sai selville että Petteri oli läheisissä suhteissa usean kaikkein vaarallisimman punikin kanssa, ja myöskin että hän perinpohjin tunsi Goober-jutun salaisuudet ja tiesi, miten suurliikemiehet olivat koonneet miljonan dollarin rahaston saattaakseen Gooberin hirteen, ja vielä senkin, millä tavoin tämä rahasto oli käytetty ja vedelty näkymättömistä langoista, jotta mies saatiin tuomituksi. Nell laski yhteen kaksi ja kaksi, ja sai tulokseksi neljä, ja hän äkkiä sanoi tämän tuloksen Petterille vasten kasvoja, ja Petteri hämmästyi ja tunnusti kaikki. Hän kertoi Nellille suunnitelmistaan ja metkuistaan ja seikkailuistaan — jättäen mainitsematta pikku Jennin ja heinälesken.

Hän kertoi rahasummista, joita oli "tehnyt" ja joita toivoi vieläkin "tekevänsä"; hän kertoi Lackmanista ja näytti Nellille sanomalehden, missä oli kuva hänestä ja hänen koulustaan. "Onpas komea mies!" sanoi Nell. "Se on häpeä!"

"Mitä tarkotat?" kysyi Petteri vähän ihmeissään. Voisiko olla mahdollista että Nell oli myötätuntoinen näille punikeille?

"Tarkoitan", sanoi Nell, "että sinulle hän olisi ollut enemmän arvoinen kuin kaikki muut yhteensä."

Nell oli nainen ja hänen järkensä oli sangen käytännöllinen. "Kuule, Petteri", sanoi hän, "olet antanut noiden salapoliisien vetää itseäsi nenästä. He saavat saaliin ja antavat sinulle muruja. Sinä tarvitset jonkun, joka pitää huolta sinusta."

Petterin sydän sykähti. "Tahdotko sinä tehdä sen?"

"Minulla on Ted käsissäni", sanoi tyttö. "Hän katkaisisi kaulani, ja sinun kaulasi myös, jos hän tietäisi että olen täällä. Mutta koetan päästä vapaaksi, ja sitten — ehkä, en kuitenkaan lupaa, mutta ajattelen asiaa, Petteri, ja koetan parhauteni mukaan auttaa sinua, että McGivney ja Guffey ja nuo toiset eivät voisi enää pelata kanssasi."

Hänen täytyi saada aikaa ajatellakseen asiaa ja tehdäkseen kyselyjä noista salapoliiseista — ja näytti kuin olisivat ne olleet tuttuja hänelle. Hän tulisi tapaamaan Petteriä taaskin huomenna, mutta jossakin vähemmän yleisessä paikassa kuin tämä on. Hän nimitti paikan kaupungin puistosta, joka olisi helppo löytää ja kuitenkin kylliksi syrjässä neuvottelua varten.

XL.

Nellin maireet olivat tehneet Petterin niin rohkeaksi, että hän ei mennyt enää takasin saamaan toista nuhdesaarnaa McGivneyltä Lackman jutun vuoksi. Hän alkoi väsyä McGivneyn nuhteisiin; jollei McGivney pitänyt hänen työstään, niin menköön itse olemaan punikkina jonkun aikaa. Petteri käveli pitkin katuja koko päivän ja osan yöstäkin, ajatellen Nelliä ja innostuneena niistä puolilupauksista, joita tänä oli tehnyt hänelle.

He kohtasivat toisensa seuraavana päivänä puistossa. Ei kukaan seurannut heitä ja he löysivät mainion paikan, jossa Nell antoi Petterin suudella useita kertoja, ja suuteloiden välillä kertoi Nell Petterille pelottavan suunnitelmansa. Petteri oli luullut olevansa hyvä punomaan salajuonia, mutta hänen oman arvon tunteensa kuihtui olemattomiin sen loistavan suunnitelman edessä, mikä oli kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa kypsynyt Nell Doolinin, toisin sanoen, Edythe Eustacen, aivoissa.

Petteri oli tehnyt kovimman työn, ja nämä viisaammat miehet olivat käyttäneet häntä, heittäen hänelle silloin tällöin murusen, haalimaan heille rikkauksia niiden tietojen kautta, mitä Petteri heille toi. McGivneyltä oli lipsahtanut totuus Lackmanin jutussa; ja oli varma että ne olivat lyöneet mynttiä noista kaikista muistakin jutuista. Petterin tulee nyt toimia jotakin omin päinsä, pitää itse ansionsa ja tehdä itsestään yksi noista suurmiehistä. Petteri tiesi asiat, hän tunsi "kuka kukin on", ja Goober-jutussa hän oli tullut näkemään, miten asioita muokattiin; nyt hänen pitää tehdä itse tuollainen tekopeli, ja sellainen, jossa on paljon rahaa. Maan pelastaminen näistä punikeista oli velvollisuus; mutta miksi ei voisi ansaita rahaa samalla kertaa?

Nell oli yöllä miettinyt tätä ja valinnut jo sopivan henkilönkin. Hän oli valinnut vanhan "Nelse" Ackermanin, tunnetun pankkiirin. Ackerman oli uskomattoman ja tavattoman rikas, häntä kutsuttiin American Cityn rahakuninkaaksi. Hän oli vanha, ja Nell sattui tietämään että hän oli pelkuri; hän oli paraikaa sairaana, ja kun mies on sairas, on hän vielä enemmän pelkuri. Petterin tulee nyt keksiä jonkunlainen pommijuttu vanhaa "Nelse" Ackermania vastaan. Petteri voisi puhua tästä tuumasta joillekin punikeistaan ja saada heidät innostumaan siihen, tai voisi hän tekaista joitakin kirjeitä, jotka löydettäisiin heidän taskuistaan, ja kätkeä dynamiittia heidän huoneisiinsa. Kun pommijuttu keksittäisiin, tulisi se herättämään suurta hälinää, ja varmasti kuningas kuulisi että sen oli Petteri saanut ilmi ja epäilemättä palkitsisi hänet. Voisipa käydä niinkin, että tämä kuningas palkkaisi Petterin suojelemaan itseään näiltä punikeilta. Ja näin tulisi Petteri tekemisiin rahojen kanssa, ja voisi ehkä palkata Guffeyn ja McGivneyn palvelukseensa sen sijaan että nämä nyt palkkasivat hänet palvelukseensa.

Jos Petteri olisi ollut yksinään, niin olisikohan hän uskaltanut uneksiakaan tällaisesta? Vai oliko hän nahjus, pienisieluinen, joka pelkäsi omia uniaan? Mutta Petteri ei ollut yksin; hänellä oli Nell, ja oli välttämätöntä että hän esiintyi Nellin silmissä rohkeana ja pelottomana ritarina. Aivan niinkuin entisinä Jimjambon temppelin aikoina oli Petterillä pakko olla paljon rahaa saadakseen Nellin pois toiselta mieheltä. Ja niinpä hän myöntyi ja alkoi Nellin kanssa keskustella eri henkilöistä, joita voitaisiin käyttää.

Sopivin oli Pat McCormick. "Mac" synkkine ja liikkumattomine kasvoineen, meluttomine ja salaperäisine elintapoineen, oli Petterin mielestä täydellinen kuva dynamiittisankarista. Niin, ja sitäpaitsi oli Mac Petterin vihollinen. Hän oli juuri saapunut organiseerausmatkaltaan öljykentiltä ja oli puhunut pahaa Petteristä eri radikaliryhmille. "Mac" oli kaikkein vaarallisin punikki koko roikasta! Hänestä täytyy varmasti tehdä yksi dynamiittijuonen päätekijöistä.

Toinen sopiva oli Joe Angell, jonka Petteri oli äskettäin tavannut Ada Ruthin perustamassa asevelvollisuusvastaisen liiton kokouksessa. Ihmiset tekivät pilaa hänen nimestään sen vuoksi että hän, paitsi nimeä, oli vielä enkelin näkönenkin kirkkaine sinisine silmineen, jotka näyttivät otetun sinitaivaalta, ja välkkyvän keltaisine hiuksineen — ja vieläpä hymykuoppineenkin suupielissä. Mutta kun Joe aukasi suunsa, niin huomasi että tämä enkeli oli kotosin siitä kaikkein alimmasta kuumasta paikasta. Hän oli rohkein ja uhmaavin punikki, mitä Petteri oli vielä tavannut. Hän oli nauranut Ada Ruthia ja tämän kirjailijan tunteellista kantaa asevelvollisuutta vastaan. Runojen kirjottaminen ja päätöslauseitten hyväksyminen eivät merkinneet mitään; eivät myöskään miehet, jotka kieltäytyivät pukeutumasta sotilaspukuun, vaan miehet, jotka ottivat pyssyt, kun heille niitä tarjottiin, ja harjottelivat ampumaan ja oikealla hetkellä kääntyivät ympäri ja ampuivat toiseen suuntaan. Agitatsioni ja järjestämistyö olivat ehkä hyvätkin paikallaan, mutta nyt, kun hallitus on uskaltanut uhmailla työväkeä ja pakottaa se armeijaan, nyt tarvittiin toimintaa radikalisessa liikkeessä.

Joe Angell oli ollut tukkityömailla ja tiesi kertoa, mitä mieltä olivat todelliset työläiset, nuo tukkimetsien "juhdat." Nuo miehet olivat heittäneet puhumisen pois; niillä olivat valmiina salaiset komiteat pitämään asioista huolen heti, kun kapitalistit ja heidän hallituksensa olivat tuhotut. Sillä välin, jos joku sheriffi tai yleinen syyttäjä meinasi "ruveta rumaksi", niin he "antoivat sille passin." Hän käytti tätä lausetta ainakin joka puolen tunnin kuluttua kertoessaan seikkailuistaan. "Niin", oli hänen tapansa sanoa, "se rupesi rumaksi, mutta annoimme sille passin."

XLI.

Nell ja Petteri rupesivat yksityisseikkoja myöten valmistelemaan "ansaansa" Joe Angellia ja Pat McCormickia varten. Petterin täytyy saada joukon niitä koolle ja puhumaan pommeista ja ihmisten tappamisesta; ja sitten hänen täytyy kaikille niille, jotka osottivat mielenkiintoa, pistää taskuun kirjelippu, missä kehotettiin saapumaan vissiin paikkaan suunnittelemaan oikeaa salajuonta. Nell kirjottaa kirjeet, jottei kukaan voi syyttää Petteriä. Hän otti käsilaukustaan lyijykynän ja paperia ja alkoi: "Jos todella haluatte lyödä rohkean iskun työläisten oikeuksien puolesta, niin kohdatkaa minut —" ja sitten hän pysähtyi. "Missä?"

"Ateliereissä", sanoi Petteri.

Ja Nell kirjoitti, "Ateliereissä. Onko siinä kyllin?"

"Huone 17." Petteri tiesi että tämä oli venäläisen maalarin, Nikitinin, huone ja Nikitin sanoi itseään anarkistiksi.

Ja Nell kirjotti, "Huone 17", ja vähän aikaa neuvoteltuaan Petterin kanssa hän lisäsi: "Huomenaamulla kello kahdeksan. Ei nimiä eikä puhetta. Toimintaa!" Tämä aika merkittiin siksi, että Petteri muisti sinä iltana olevan "tuplajuulaisten" kokouksen. Se oli työkokous, mutta luonnollisestikaan eivät nämä "iikat" koskaan voineet kokoontua puhumatta "menettelytavoista." Heidän joukossaan oli huomattava joukko niitä, jotka olivat tyytymättömiä järjestön "saamattomuuteen" ja vaativat toimintaa. Petteri oli varma että hän saisi jotkut näistä kiintymään dynamiittijuoneen.

Ja niin kävikin, eikä Petterille ollut siitä minkäänlaista vaivaa; kysymys tuli esille ilman että hänen tarvitsi sanoa sanaakaan. Tulevatko työläiset menemään kuin lampaat teurastettaviksi, ja eivätkö edes "tuplajuulaiset" tule tekemään mitään? Näin kysyi pistävästi "Sinisilmäinen Enkeli", ja lisäsi että jos heillä on aikomuksena yrittää jotakin, niin on American City yhtä hyvä paikka kuin mikä muu hyvänsä. Hän oli puhutellut työväenluokan jäseniä kylliksi paljon havaitakseen että ne ovat valmiit toimimaan; ainoa, mitä he kaipasivat, oli taisteluhuuto ja järjestö heitä johtamaan.

Iso tukkityöläinen Henderson otti puheenvuoron. Siinähän se olikin vaikeus; ei voitu rakentaa järjestöä sellaista työtä varten. Viranomaiset laittaisivat urkkijoita ja kätyreitä järjestön jäseniksi, ja ne saisivat ilmi mitä meinataan, ja silloin olisi järjestön pakko muuttua maanalaiseksi.

"No", huudahti Joe, "menkäämme maanalle sitten!"

"Niin", vastasi toinen, "mutta silloin on koko järjestö pilalla. Ei kukaan tiedä ketä uskoa, ja jokainen syyttää kaikkia muita kätyreiksi."

"Perhana!" sanoi Joe Angell. "Olen ollut vankilassa aatteemme hyväksi. Uskallan kyllä asettua siihen vaaraan, että joku sanoisi minua urkkijaksi. Mutta en aijo istua alallani ja katsoa rauhallisena, kun työläisiä ajetaan helvettiin, vain sen vuoksi, että pidän järjestöäni niin pirun suuressa arvossa."

Kun muut panivat vastaan, tuli Angell yhä rajummaksi. No, oletetaan nyt sitten että he tulevat epäonnistumaan joukkotoiminnassa, ja oletetaan että heidät pakotetaan terrorismiin. Kuitenkin he olisivat antaneet riistäjille opetuksen ja vähentäneet hiukan iloa heidän elämästään.

Petteri arveli että hänen sopisi mainiosti esiintyä nyt konservatiivina. "Luuletko todellakin että kapitalistit tulevat antautumaan pelosta?" kysyi hän.

Ja toinen vastasi: "Varmasti! Sanon että jos olisimme julistaneet että jokainen kongressimies, joka äänestää sodan puolesta, lähetetään etumaisiin juoksuhautoihin, niin ei maamme olisi sodassa."

"Mutta", sanoi Petteri viekkaasti, "mitä kongressimiehistä! Niillä on käskijänsä."

"Varmasti", sanoi ruotsalainen merimies Gus. "Varmasti! Minä nimitän tusinan verran tämän maan suurmiehistä — jos heille tehdään selväksi että jollemme saa rauhaa, niin heidät kaikki tapetaan — pian saamme rauhan."

Asiat olivat niinkuin Petteri halusikin. "Ketä ne miehet ovat?" hän kysyi, ja miehet väittelivät nimistä. He eivät väitelleet pitkää aikaa ennenkuin joku mainitsi "Nelse" Ackermanin nimen; punikit vihasivat häntä sydämensä pohjasta siksi, että hän oli lahjottanut satatuhatta dollaria Gooberin hirttorahastoon. Petteri ei ollut tietävinään mitään Nelsestä; ja Jerry Rudd, kulkuri, jonka pää oli vieläkin halki äskeisen viljankorjaajain lakon jälkeen, sanoi että kautta jessuksen, jos sellaisia miehiä pantaisiin etumaisiin juoksuhautoihin, niin varmasti olisi Amerikassa rauhanaatteen kannattajia.

Näytti siltä kuin Joe Angell olisi tullut sinne puhumaan Petterin puolesta. "Meillä pitäisi olla", sanoi hän, "muutamia miehiä, jotka taistelisivat yhtä lujasti omasta puolestaan kuin kapitalistienkin."

"Niin", myönsi Henderson katkerasti. "Me olemme kaikki niin hyviä — me odotamme kunnes herramme sanovat meille että nyt saamme tappaa."

Tähän loppui keskustelu, mutta siinä sitä Petterin mielestä jo olikin kylliksi. Hän menetteli salaa ja varovaisesti, ja yhden erällään hänen onnistui panna noita kirjelippuja Joe Angellin, Jerry Ruddin, Hendersonin ja Gusin taskuun. Ja sitten Petteri pötki tiehensä vavisten innosta. Suuri dynamiittijuoni on tekeillä! "Niistä täytyy päästä!" kuiskasi hän itsekseen. "Niistä täytyy päästä kaikilla mokomin! Teen vain velvollisuuteni."

XLII.

Petterillä oli kohtaus Nellin kanssa eräässä kadunkulmauksessa kello yhdentoista aikana sinä iltana, ja kun Nell astui alas katuvaunusta, oli hänellä kädessään matkalaukku. "Saitko työsi tehdyksi?" kysyi hän nopeasti, ja kun Petteri vastasi myöntäen, sanoi hän: "Tässä on pommisi!"

Petterin leuka venähti. Hän oli niin säikähtyneen näkönen, että Nellin täytyi häntä rohkaista. Ei se räjähdä; siinä ovat vain tarpeet, kolme tikkua dynamiittia, vähän sytytyslankaa ja osia kellosta. Dynamiitti oli hyvässä kääreessä, ei tarvitse pelätä sen räjähtämistä — jollei hän pudottaisi sitä maahan! Mutta se ei paljoakaan rauhottanut Petteriä. Hän ei ollut luullut että Nell menee niin pitkälle tai että hänen pitää todella käsitellä dynamiittia. Hän ihmetteli mistä ja miten Nell oli sitä saanut ja rukoili jumalaansa että pääsisi erilleen koko jutusta.

Mutta Nell sanoi että se luonnollisesti on jo liian myöhäistä. "Sinun täytyy saada tämä matkalaukku heidän huoneustoonsa ja sinun täytyy tehdä se ilman että sinua kukaan näkee. Ne sulkevat kai huoneustonsa pian, eivätkö?"

"Lukitsimme oven, kun lähdimme", sanoi Petteri.

"Kenellä on avain?"

"Gradyllä, sihteerillä."

"Voitko saada sen avaimen käsiisi?"

"Voin päästä helposti sinne huoneustoon", sanoi Petteri. "Palotikkaat ovat ikkunan kohdalla, joka ei ole aivan kiinni. Muutamat meistä ovat kulkeneet sen kautta, kun huoneusto on ollut lukittu."

"Hyvä", sanoi Nell. "Odotamme hetkisen. Meidän tulee olla varmat siitä, ettei kukaan palaa takasin."

He kävelivät pitkin katua ja Nell kantoi yhä matkalaukkua, ikäänkuin olisi pelännyt Petterin hermojen pettävän. Samalla hän selitti: "Minulla on kaksi paperipalaa, jotka meidän täytyy sovitella huoneeseen. Yhden niistä sinun täytyy repiä palasiksi ja heittää roskakoriin. Se on olevinaan osa kirjeestä, jossa puhutaan jostakin suuresta salajuonesta ja sen alla on nimi, 'Mac'. Se tarkottaa McCormickin luonnollisesti. Minun täytyi kirjottaa se koneella, kun en tunne hänen käsialaansa. Toinen paperipala on piirustus; eikä siinä ole merkkiäkään mistä se on, mutta kyllä sen poliisit saavat tietoonsa. Se on pohjapiirros Ackermanin talosta ja siinä on risti merkitsemässä avonaista makuuhuonetta. Nyt meidän täytyy saada paperi jotenkin kuuluvaksi McCormickille. Onko tuossa huoneustossa mitään, joka kuuluu hänelle?"

Petteri mietti, ja muisti lopulta että kirjahyllyllä on joitakin kirjoja, jotka McCormick oli lahjottanut ja joissa oli hänen nimensä. Se on hyvä! huudahti Nell. Paperi on kätkettävä johonkin noista kirjoista, ja kun poliisit tekevät tarkastuksen, tulevat he sen varmasti löytämään. Nell kysyi mitä kirjoja ne ovat, ja Petteri muisti että yhdessä puhutaan sapoteesista. "Pane paperi siihen", sanoi Nell. "Kun poliisit löytävät sen, niin tulevat sanomalehdet julkaisemaan koko kirjan."

Petterin polvet tutisivat niin, ettei hän kunnolla pystynyt kävelemään, mutta hän pakotti itsensä muistamaan sen, että hän oli "uros"-mies, sadan prosentin amerikalainen, ja että näinä sota-aikoina oli kaikkien patrioottien tehtävä velvollisuutensa. Hänen velvollisuutensa oli pelastaa maa näistä punikeista, ja hän ei saa jänistää. He tulivat vanhalle rakennukselle, jossa I.W.W. liiton huoneusto oli, ja Petteri kiipesi aidalle ja siltä palotikkaille, Nell ojensi hänelle varovaisesti matkalaukun, Petteri avasi epäkunnossa olevan ikkunan ja ryömi sisälle.

Hän asetti matkalaukun erään suuren kaapin perimmäiseen nurkkaan, asetti jotakin rojua sen eteen ja heitti jonkun vanhan vaateriekaleen sen päälle. Oikeankäden taskusta veti hän esille koneella kirjotetun kirjeen, repi sen kappaleiksi ja heitti roskakoriin. Toisen paperin otti hän vasemmasta taskustaan, sen, jossa oli pohjapiirros Ackermanin talosta. Hän meni kirjahyllylle ja vapisevin sormin veti valkeaa, löysi pienen punakantisen kirjan, jonka nimi oli "Sabotage", pisti paperin lehtien väliin ja asetti kirjan paikoilleen. Sitten hän kömpi takasin palotikkaille, pudotti itsensä maahan, hyppäsi aidan yli ja juoksi solaan, jossa Nell odotti häntä.

"Teen tämän maani puolesta!" kuiskaili hän itsekseen.

XLIII.

Työ oli nyt tehty, paitsi että täytyi saada vielä McCormick tulemaan kohtaamispaikalle huomenaamulla. Nell oli kirjottanut ja aikoi lähettää erikoispostissa kirjeen McCormickin kotiin. Sen hän saa noin kello seitsemän aamulla, ja kirjeessä oli koneella kirjotettuna seuraavaa:

"Mac: Tule huoneeseen 17 atelieri-talossa kello kahdeksan aamulla. Tärkeää. Suunnitelmamme on valmis ja minun osani on jo tehty. Joe."

Nell arveli että McCormick luulee tämän kirjeen tulleen Angellilta. Hän ei tiedä, mitä siinä tarkotetaan, mutta sen varmempaa on että hän tulee ottamaan selvää. Tärkein seikka oli nyt, että salapoliisit hyökkäisivät huoneustoon aivan heti, kun salaliittolaiset ovat saapuneet, sillä niin pian kuin heillä olisi aikaa keskustella asiasta vähän, tulisivat he epäluuloisiksi ja karkaisivat heti. McGivneyn täytyy pitää miehensä valmiina; hänelle täytyy ilmottaa hyvissä ajoin että hänellä on kylliksi aikaa ilmottaa miehilleen.

Mutta yksi seikka oli vielä vastuksena — jos McGivney saisi tilaisuuden, alkaisi hän kuulustella Petteriä, ja Nell oli varma että silloin Petterille kävisi hullusti. Tarpeetonta on sanoa että Petteri oli yhtä mieltä; hänen sydämensä uhkasi lakata sykkimästä, kun hän ajattelikaan sitä. Oikeastaan halusi Petteri jättää koko jutun sikseen, mutta hän ei uskaltanut sanoa niin, hän pelkäsi kumppaninsa vihlovaa ivaa. Petteri puristi kätensä nyrkkiin ja kiristi hampaansa yhteen, ja joka kerta kun he sivuuttivat katulampun, käänsi hän kasvonsa poispäin, jotta Nell ei näkisi hänen kasvoistaan nöyryyttävää pelkoa, joka häntä kalvoi. Mutta Nell huomasi sen kumminkin. Hän havaitsi olevansa tekemisissä vapisevan, harmaakasvoisen pelkurin raukan kanssa ja menetteli sen mukaan; hän kehitti suunnitelman yksityisseikat ja antoi Petterille määräyksensä — ja katsoi että hän ne täytti.

Petteri tiesi McGivneyn kodin puhelinnumeron, mutta tarkotus oli että hän käyttäisi sitä vain kaikkein epätoivoisimmissa tapauksissa. Nell käski hänen käyttää sitä nyt ja kertoa McGivneylle että hän oli keksinyt joidenkin I.W.W. liiton jäsenten McCormickin johdolla olevan aikeissa räjäyttää ilmaan ihmisiä dynamiitilla. Niillä oli joitakin pommeja matkalaukussa huoneustossaan ja olivat juuri lähdössä jonnekin — pommeja taskussa. Petterin täytyy seurata heitä, muutoin voivat he päästä hänen näkemistään ja tehdä jonkun rikoksen ennenkuin hän ehtii estää. McGivneyn täytyy tuota pikaa koota miehensä ja pitää automobiilit valmiina lähtemään, kun Petteri antaa merkin. Petteri tulee seuraamaan salaliittolaisten perässä ja soittaa taas McGivneylle niin piin kuin mahdollista.

Nell erikoisesti painosti että kun Petteri puhuttelee McGivneytä, tulee hänellä olla tavattoman kiire, eikä hänellä ole aikaa vastata mihinkään kysymyksiin. Hänen tulee olla kiihkosta tärisevässä tilassa; ja Petteri arveli että se on helppoa. Hän harjotteli Nellin neuvojen mukaan jokaisen sanan, mitä hänen pitää sanoa ja miten hänen täytyy keskeyttää keskustelu ja lyödä puhelin kiinni. Sitten hän meni kulmauksessa olevaan, koko yön avoinna olevaan rohdoskauppaan ja eräästä puhelinputkasta soitti McGivneyn kotiin.

Se oli suuressa vuokratalossa ja otti jonkun aikaa ennenkuin Petteri kuuli herransa äänen, joka oli unelias ja vihanen. Mutta Petteri herätti hänet pian. "Mr. McGivney, dynamiittisalajuoni!"

"Mitäh!"

"I.W.W. Niillä on pommeja matkalaukussa! Ne menevät räjäyttämään jonkun ilmaan!"

"Jumalani! Mitä tarkotat? Kutka?"

"En tiedä vielä. En kuullut kaikkia, ja minun on pian mentävä. Ne jo lähtevät. Minun täytyy seurata niitä. Voivat päästä pakoon ja silloin on myöhäistä. Kuuletteko, minun on seurattava niitä!"

"Kuulen, kuulen. Mitä haluat minun tekevän?"

"Soitan niin pian kuin saan tilaisuuden. Pitäkää miehenne valmiina, ainakin tusina! Hankkikaa autoja, että voitte tulla nopeasti. Ymmärrättekö?"

"Kyllä, mutta —"

"Ei ole aikaa enää, voivat kadota minulta, pitää mennä! Olkaa lähellä puhelinta ja pitäkää miehenne valmiina — pitäkää kaikki valmiina. Ymmärrättekö?"

"Niin, mutta kuule! Ethän vain ole erehtynyt?"

"En, en", huusi Petteri. "Olen varma. Niillä on dynamiittia! Johan sanoin. Se on mies, jonka nimi on Nelse"

"Mikä Nelse?"

"Se, jonka ne aikovat tappaa. Minun pitää nyt mennä, laittakaa kaikki valmiiksi. Hyvästi!" Ja Petteri löi puhelimen kiinni. Hän oli niin kiihtynyt tästä näyttelemisestään, että hän hyppäsi ulos putkasta ja juoksi ulos rohdoskaupasta, ikäänkuin hänen todella olisi pitänyt koettaa saada kiinni dynamiittisankareita, jotka kantoivat dynamiittipommeja!

Hän pysähtyi, kun näki Nellin ja he kulkivat taaskin pitkin katua. He saapuivat pieneen puistoon ja istuutuivat eräälle penkille, koska Petterin jalat eivät enää jaksaneet kantaa hänen painoaan. Nell kierteli puiston ja katsoi ettei toisilla penkeillä ollut ketään; sitten hän tuli takasin ja harjotteli seuraavan kohtauksen Petterin kanssa. Se oli tarkkaa työtä, sillä aika läheni, jolloin Petterillä ei enää olisi Nell turvanaan, vaan täytyisi hänen seistä omilla jaloillaan. Petteri tiesi sen, ja hänen jalkansa tuntuivat sangen heikoilta. Häntä jänisti, jänisti niin peijakkaasti ja hän halusi sanoa ettei hän voi; hän halusi mennä McGivneyn luo ja tunnustaa kaikki. Nell arvasi, mitä tapahtui hänen sielussaan ja koetti säästää hänet siltä nöyryytykseltä, joka johtuisi siitä, että Petteri huomaisi hänen tietävän. Nell istui lähelle Petteriä ja laski kätensä hänen kädelleen puhuessaan, ja pian Petteri tunsi salaperäisen nautinnon kulkevan läpi hänen ruumiinsa. Hän asetti kätensä Nellin vyötäisille saadakseen yhä enemmän samaa nautintoa; ja Nell salli tämän, vieläpä tapahtui nyt ensi kerran, että Nell ikäänkuin kehottikin häntä siihen. Petteri oli sankari nyt, hän oli keskellä rohkeaa ja vaarallista peliä; hän tulisi viemään sen läpi kuin mies ja ansaitsemaan Nellin ihailun. "Maamme on sodassa!" huudahti Nell. "Ja nämä perkeleet koettavat häiritä sitä!"

Ja pian oli Petteri valmis tappelemaan vaikka koko maailmaa vastaan; Petteri oli valmis vaikka itse ottamaan pommin ja menemään ja räjäyttämään ilmaan American Cityn rahakuninkaan! Tässä mielentilassa oli hän aamuun asti, istuen puiston penkillä heila sylissä, toivoen että se ottaisi hiukan enemmän huomioonsa hänen rakastelunsa eikä niin kiinteästi luettaisi hänellä läksyään.

XLIV.

Ja niin alkoi viimein päivä nousta ja linnut laulaa. Aurinko nousi ja tähysteli Petterin tuhkanharmaita kasvoja ja Nellin lakastuneita omenoita. Mutta nyt oli tullut toiminnan aika, ja Petteri lähti vahtimaan McCormickin kotia siksi, kunnes kello seitsemän tuotaisiin se erikoislähettikirje.

Se tuli ajallaan, ja Petteri näki McCormickin tulevan ulos ja lähtevän atelierien suuntaa kohti. Vielä oli liian varhainen mennä kokoukseen, joten Petteri arveli hänen syövän aamiaisen jossakin matkalla, ja niin kävikin. "Mac" meni erääseen pikkuravintolaan, ja Petteri kiiruhti lähimpään puhelimeen ja soitti herralleen.

"Mr. McGivney", sanoi hän, "ne miehet katosivat minulta eilen illalla, mutta nyt olen löytänyt ne taas. Ne päättivät etteivät he teekkään mitään ennenkuin tänään. Ne pitävät kokouksen tänä aamuna ja meillä on tilaisuus siepata kiinni jok'ainoa."

"Missä?" kysyi McGivney.

"Huoneessa numero seitsemäntoista atelieri-rakennuksessa, mutta älkää antako yhdenkään miehistänne mennä lähellekään tuota paikkaa ennenkuin olen ottanut selvää, ovatko kaikki jo siellä."

"Kuuleppas nyt, Petteri Gudge!" huudahti McGivney. "Onko tämä kaikki totta?"

"Jumalani!" huudahti Petteri. "Miksi te minua luulette? Niillä on paljon dynamiittia."

"Mitä ne ovat sillä tehneet?"

"Osa siitä on heidän huoneustossaan. Lopusta en tiedä. Ne veivät sen mennessään ja katosivat minulta eilen illalla. Mutta sitten löysin taskustani kirjelipun — ne pyysivät minun tulemaan mukaan."

"Jumalani!" huusi rotannaamainen mies.

"Olen saanut selville koko jutun, kuuletteko! Ovatko miehenne valmiina?"

"Ovat."

"No, käskekää niiden tulla seitsemännen ja Washington kadun kulmaukseen ja tulkaa te itse kahdeksannen ja Washingtonin kulmaukseen. Tulkaa niin pian kuin mahdollista!"

"Hyvä", oli vastaus, Ja Petteri ripusti kuulotorven ja kiirehti määräpaikkaan. Hän oli niin hermostunut, että hänen täytyi istahtaa erään rakennuksen rappusille. Kun aika kului eikä McGivneytä kuulunut, alkoivat villit aavistukset kiusata häntä. Ehkä McGivney ei ollut ymmärtänyt häntä oikein. Tai liekkö hänen autonsa matkalla särkynyt! Tai ehkä hänen puhelimensa meni epäkuntoon juuri aivan kaikkein tärkeimmällä hetkellä! Hän ja hänen miehensä tulevat varmaankin liian myöhään — kun he tulevat, on häkki tyhjä ja linnut poissa.

Kymmenen minuuttia kului, viisitoista, kaksikymmentä. Vihdoinkin porhalsi auto katua Pitkin, McGivney astui ulos ja auto jatkoi matkaansa. Petteri antoi merkin McGivneylle ja sitten astui takasin erään käytävän varjoon. McGivney seurasi perässä. "Ovatko ne jo täällä?" huudahti hän.

"En t-t-t-iedä!" änkötti Petteri. "Ne s-s-sanoivat t-tut-tulevansa kek-kello k-k-kahdeksan!"

"Anna tänne se kirjelippu!" komensi McGivney; ja Petteri veti esille Nellin kirjelipuista yhden, jonka oli säästänyt itselleen.

"Jos todella haluatte lyödä rohkean iskun työläisten oikeuksien puolesta, niin kohdatkaa minut atelierissä, huoneessa numero 17 huomenaamulla kello kahdeksan. Ei nimiä eikä puhetta! Toimintaa!"

"Löysitkö tämän taskustasi?" kysyi toinen.

"K-kyk-yllä."

"Etkä tiedä, kuka sen sinne asetti?"

"En tiedä, mutta luulen että Joe Angell —"

McGivney katsoi kelloaan. "Vielä on aikaa kaksikymmentä minuuttia", sanoi hän.

"Ovatko salapoliisit täällä?" kysyi Petteri.

"Tusina. Mitäs nyt arvelet olevan paras tehdä?"

Petteri änkötti ehdotuksensa. Aivan vastapäätä atelierirakennuksen sisäänkäytävää oli pieni ruokakauppa. Petterin tarkotus oli mennä sinne ja olla ostavinaan jotakin ruokaa, jota syödessään hän katsoisi ikkunasta, ja samassa kun näkisi miesten menevän sisälle, antaisi hän merkin McGivneylle joka aikoi olla lähimmässä kulmauksessa olevassa rohdoskaupassa. McGivneyn olisi pysyttävä piilossa, sillä punikit tiesivät hänen olevan salapoliisin.

McGivneylle ei tarvinnut selittää kahdesti. Hän oli innostunut asiaan, ja Petteri kiiruhti ruokakauppaan kenenkään näkemättä. Hän osti vähäsen kuivaa leipää ja juustoa ja istuutui eräälle laatikolle ikkunan edessä ja oli syövinään. Mutta hänen kätensä vapisivat niin, että hän tuskin löysi niillä suunsa, joka olikin kyllä yhdentekevää, sillä hänen suunsa oli aivan kuiva pelosta, eivätkä kuiva leipä ja juusto ole sopivaa ravintoa sellaisessa tilassa.

Hän piti silmänsä liimattuna vanhan atelieri-rakennuksen ränsistyneeseen sisäänkäytävään, ja pian — voi riemua! — hän näki McGormickin tulevan katua pitkin! Irlantilainen meni rakennukseen ja parin minuutin kuluttua tuli merimies Gus ja viiden minuutin kuluttua taaskin tulivat Joe Angell ja Henderson. He kävelivät joutuin keskustellen kiinteästi ja Petteri kuvitteli että he nyt puhuvat noista salaperäisistä kirjelipuista, ja kukahan mahtoi olla se, joka ne on kirjottanut, ja mitä pirua ne merkinnevät?

Petteri oli nyt jo äärimmäisen hermostunut ja villi; hän pelkäsi että joku tuossa ruokakaupassa hänet huomaisi, ja hän teki epätoivoisia yrityksiä syödä kuivaa leipää ja juustoa ja onnistui vain saamaan murenoita päälleen ja lattialle. Pitäisiköhän odottaa Jerry Ruddia, vai nappaisiko nuo toiset? Hän nousi ylös ja lähti ovea kohti, kun näki viimeisen uhreistaan tulevan pitkin katua. Jerry käveli verkalleen, eikä Petteri voinut odottaa, kunnes hän pääsi sisäpuolelle. Muuan auto oli menossa ohi, ja Petteri sen suojissa livahti ulos ja riensi rohdoskauppaa kohti. Ennenkuin hän ehti edes puoliväliinkään, huomasi McGivney hänet ja oli jo täydessä juoksussa seuraavaan kadunkulmaukseen.

Petteri odotti kunnes näki pari autoa täynnä vankkoja salapoliiseja hyrisevän pitkin katua. Sitten kääntyi hän kadunkulmauksesta ja juoksi sivukatua pitkin. Hänen onnistui ponnistella pari risteystä eteenpäin, mutta sitten hänen hermonsa pettivät täydellisesti ja hän istui käytävän laidalle ja rupesi itkemään — aivan samoin kuin pikku Jenni itki, kun Petteri sanoi hänelle, ettei naimisiin menosta tule mitään. Ihmiset pysähtyivät katsomaan häntä, ja muuan hyväntahtoinen vanha herrasmies kosketti Petteriä olalle ja kysyi mikä häntä vaivaa. Petteri vastasi kyynelten seasta: "Äitini kuk-k-kuoli!" Ja niin antoivat he hänen olla rauhassa, ja jonkun ajan kuluttua hän nousi ylös ja kiiruhti pois.

XLV.

Petteri oli nyt aivan sekasin. Hän tiesi että hänen nyt tulisi mennä tapaamaan McGivneytä, mutta hän ei voinut. Hän halusi tavata Nelliä, ja koska Nell oli edeltäpäin arvannut hänen mielentilansa oli hän luvannut tavata Petteriä puistossa puoli yhdeksän aikana. Nell oli kieltänyt häntä puhuttelemasta ketään ennenkuin oli tavannut Nellin. Sillä välin tämä oli käynyt kotonaan ja uudistanut irlantilaiset ruusunsa ranskalaisella poskimaalilla ja palauttanut tarmonsa kahvilla ja sauhukkeilla, ja nyt hän oli jo odottamassa Petteriä, hymyillen rauhallisesti, yhtä virkun näköisenä kuin puiston linnut ja kukkaset. Hän kysyi tyynesti, miten asiat olivat menneet, ja kun Petteri alkoi änköttää ettei hän voinut mennä tapaamaan McGivneytä, rupesi Nell rohkasemaan häntä. Hän antoi Petterin ottaa häntä vyötäisiltä, vaikka olikin kirkas päivä; hän kuiskaili Petterille ja kehotti häntä rauhottumaan, olemaan hänen miehensä, josta voi olla ylpeä.

Ja mitä hänellä sitten olisi Pelkäämistä? Ei ollut mitään todisteita häntä vastaan, eikä saataisikaan. Hänen kätensä olivat puhtaat, perinpohjin puhtaat, ja hänen tulisi vain pysyä lujana loppuun asti; hänen tulee jo edeltäpäin päättää, että tapahtuipa mitä tahansa, hän ei koskaan tule antautumaan, ei koskaan poikkea siitä kertomuksesta, minkä Nell oli hänelle opettanut. Hänen täytyi taaskin sanella Nellille, miten I.W.W. liiton huoneustossa pidetyssä kokouksessa eilen illalla oli ollut puhetta Nelse Ackermanin tappamisesta keinona, millä saadaan sota loppumaan. Ja sitten hän oli kuullut Joe Angellin kuiskaavan Jerry Ruddille että hänellä jo on pommintekotarpeet; hänellä oli tuossa kaapissa kätkettynä matkalaukku täynnä dynamiittia ja hän oli Pat McCormickin kanssa suunnitellut panna toimeen jotakin jo tänä iltana. Petteri oli mennyt ulos, mutta oli pitänyt vahtia ja nähnyt Angellin, Hendersonin, Ruddin ja Gusin tulevan ulos. Angellilla oli ollut taskuissa jotakin, ja Petteri oli arvellut heidän nyt menevän jotakin räjäyttämään, ja niin hän oli soittanut McGivneylle rohdoskaupasta. Mutta silläaikaa kun hän oli puhelimessa, oli roikka kadonnut ja sitten hän oli ollut häpeissään eikä ollut uskaltanut ilmottaa siitä McGivneylle ja oli viettänyt yönsä käyskentelemällä puistossa. Mutta varhain aamulla hän oli löytänyt kirjelipun taskustaan ja oli käsittänyt että se oli sinne illalla pantu ja että salaliittolaiset olivat halunneet hänen yhtyä puuhaan. Siinä kaikki, paitsi muutamia lauseita tai osia lauseista, joita olivat kuiskailleet Joe Angell ja Jerry Rudd. Nell opetti nämä lauseet hänelle ulkoa ja antoi hänelle ankaran määräyksen että hän ei saa muistaa enempää — eikä häntä voi saada houkutelluksikaan muistamaan enempää.

Vihdoinkin luuli Nell että Petteri oli valmis menemään tähän kuulusteluun, ja niinpä hän meni huoneeseen numero 427 American hotellissa ja heittäytyi vuoteelle. Hän oli niin väsynyt, että hän pari kertaa nukahti; mutta aina hänelle johtui mieleen joku uusi kysymys, jonka McGivney ehkä tulee hänelle tekemään, ja tämä hänet herätti taas. Lopuksi hän kuuli avaimen kääntyvän lukossa ja nousi ylös. Eräs Hammett-niminen salapoliisi astui sisälle ja sanoi: "Päivää, Gudge. Mestari on määrännyt sinut vangittavaksi."

"Vangittavaksi!" huudahti Petteri. "Hyvä jumala!" Hänelle vilahti mieleen ajatus suuresta vankikopista, jossa olisi hän ja paljon punikeita, ja hän olisi pakotettu kuulemaan heidän "kovan-onnen juttujaan."

"Niin", sanoi Hammett, "vangitsemme kaikki punikit ja jos sivuuttaisimme sinut, niin herättäisi se epäluuloa. Sinun on parasta mennä nyt heti johonkin sellaiseen paikkaan, jossa sinut sopii vangita."

Petteri havaitsi tämän viisaaksi, ja hetken miettimisen perästä hän valitsi Miriam Yankovichin kodin. Tämä oli oikea tosi-punikki eikä pitänyt Petteristä; mutta jos Petteri vangittaisiin hänen kotoaan, niin täytyisi hänen pitää Petteristä väkistenkin, ja sitä paitsi tulisi tämä seikka lujentamaan hänen asemaansa "vasemmistolaisena." Hän antoi osotteen Hammettille ja lisäsi: "On paras tulla niin pian kuin mahdollista, sillä voi sattua että hän potkii minut ulos ovesta."

"Hyvähän se on", sanoi toinen nauraen. "Sano hänelle että poliisit ovat kintereilläsi ja pyydä häntä kätkemään sinut."

Petteri kiiruhti juutalaiseen kaupunginosaan ja noputti eräälle ovelle muutaman vuokrakasarmin ylimmässä kerroksessa. Oven avasi vankka nainen, jonka käsivarret olivat paljaat ja saippuaiset. Kyllä, Miriam on kotona. Hän on juuri nyt työttömänä, sanoi Mrs. Yankovich. Hän oli menettänyt työpaikkansa, koska hän puhui liian paljon sosialismista Miriam tuli huoneeseen luoden odottamattomaan vieraaseensa katseen, joka selvästi sanoi: "Jenni Todd!"

Mutta tämä muuttui silmänräpäyksessä, kun Petteri sanoi että hän oli yrittänyt mennä I.W.W. liiton huoneustoon, mutta se on poliisien vallassa. Ne olivat tehneet tarkastuksen ja väittivät saaneensa ilmi jonkunlaisen salajuonen; onneksi oli Petteri huomannut väkijoukon huoneuston ulkopuolella ja päässyt pakoon. Miriam vei hänet erääseen sisempään huoneeseen ja teki hänelle satoja kysymyksiä, joihin Petteri ei voinut antaa vastausta. Hän ei tiennyt mitään, paitsi että oli edellisenä iltana ollut huoneustossa kokouksessa ja yrittäessään tänä aamuna mennä sinne noutamaan jotakin kirjaa oli nähnyt ihmisjoukon ja juossut pakoon.

Puoli tuntia myöhemmin kolautettiin oveen ja Petteri sukelsi vuoteen alle. Ovi murrettiin auki, ja Petteri kuuli vihasia komentoja, Miriamin ja hänen äitinsä vastatessa rajusti. Päättäen äänistä alkoivat miehet heitellä huonekaluja sinne tänne, ja äkkiä käsi pistettiin vuoteen alle, Petteriä tartuttiin nilkasta ja hänet vedettiin esille neljän virkapukuisen poliisin keskelle.

Tilanne oli kiusallinen, sillä nähtävästi ei noille poliiseille oltu kerrottu että Petteri oli vakooja; nuo hölmöt luulivat saaneensa kiinni todellisen dynamiittisankarin! Yksi niistä tarttui Peteriä molempiin kalvosiin ja toinen uhkaili häntä ja Miriamia revolverilla ja kolmas kävi läpi Petterin taskut etsien pommeja. Kun he eivät löytäneet, näyttivät he suuttuvan ja puistelivat häntä ja tuuppivat häntä, ja selvästi näkyi että he olisivat olleet mielissään, jos olisivat saaneet jonkun tekosyyn iskeä häntä päähän. Petteri oli erittäin varovainen, ettei sellaista tekosyytä tulisi; hän oli peloissaan ja nöyrä, ja selitti yhä uudelleen ettei hän tiennyt mitään, ettei hän ollut tehnyt mitään.

"No, saadaanpa nähdä, nuori mies!" sanoi muuan poliiseista ja napsautti käsiraudat Petterin kalvosiin. Sitten, yhden seisoessa vartijana revolveri kädessä, toiset kolme tutkivat tarkoin huoneet, vedellen ulos laatikot ja potkien niiden sisällön hujan hajan, siepaten jokaisen palasen paperia, missä oli kirjotusta ja tunkien sen pariin matkalaukkuun. Oli kirjoja, joissa oli punaset kannet ja pelottavat nimet, mutta ei pommeja, ei vaarallisempia aseita kuin keittiöveitsi ja Miriamin kieli. Tyttö seisoi mustien silmien salamoidessa ja kertoi poliiseille tarkkaan mitä hän heistä ajatteli. Hän ei tiennyt mitä I.W.W. liiton huoneustossa oli tapahtunut, mutta hän tiesi, että olipa se mitä tahansa, niin se oli tekopeliä, poliisien suunnittelema ansa, ja hän uhitteli heitä vangitsemaan hänetkin, ja melkein onnistui tässä raivokkaassa tarkotuksessaan. Poliisit tyytyivät kuitenkin potkasemaan pyykkisaavin kumoon sisältöineen päivineen ja jättivät Mrs. Yankovichin kirkumaan keskelle vedenpaisumusta.

XLVI.

He raahasivat Petterin vuokrakasarmin asukasjoukon läpi, heittivät hänet autoon ja ajoivat joutuin poliisiasemalle, jossa hänen nimensä otettiin kirjoihin ja hänet asetettiin koppiin. Häntä hermostutti, kun hän ei ollut tullut sopineeksi Hammettin kanssa, kuinka kauvan hänen tules vankilassa viipyä. Mutta ei kulunut tuntiakaan ennenkuin eräs vartija tuli ja vei hänet erääseen yksityishuoneeseen, jossa olivat McGivney ja Hammett, poliisipäällikkö, yleisen syyttäjän apulainen, ja viimeksi ja vaarallisin — Guffey. Tämä raitiotrustin pääsalapoliisi otti Petterin huostaansa.

"Sanoppa nyt, Gudge", sanoi hän, "mikä tämä juttu oikeastaan on, jonka olet meille laittanut?"

Se oli kuin isku vasten Petterin naamaa. Sydän heitti lyömästä, leuka valahti ja hän tuijotti kuin järjetön. Herra jumala!

Mutta hän muisti Nellin viimeiset vakavat sanat: "Pysy lujana, Petteri, pysy lujana!" Ja niin hän huusi: "Mitä tarkotatte, Mr. Guffey?"

"Istu tuolle tuolille", sanoi Guffey. "Ja kerro nyt mitä tiedät tästä jutusta. Ala alusta ja kerro kaikki — joka sana!" Ja Petteri alkoi. Hän oli ollut I.W.W. liiton huoneustossa edellisenä iltana. Siellä oli olut paljon puhetta järjestön saamattomuudesta ja siitä, mitä tulisi tehdä asevelvollisuuden vastustamiseksi. Petteri toisti väitteet yksityiskohdin, keskustelun väkivallasta, dynamiitista ja tappamisesta, Nelse Ackermanin ja toisten kapitalistien nimistä. Hän kertoi näistä laajasti ja lisäili paljon Nellin opetuksiin — sillä Nell oli sanonut että tästä hän voi kertoa vapaasti niin paljon kuin vain haluttaa.

Sitten hän kertoi että kokouksen loputtua hän oli huomannut useiden miehistä kuiskailevan keskenään. Ollen ottavinaan kirjan kirjahyllyltä oli hän päässyt lähelle Joe Angellia ja Jerry Ruddia; hän oli kuullut eri sanoja ja lauseiden osia, "dynamiitti", "matkalaukku kaapissa", "Nelse", j.n.e. Ja kun miehet menivät ulos huomasi että Angellin taskut olivat pullollaan ja luuli että hänellä on pommeja ja että he ovat valmiit tekemään jotakin. Hän kiiruhti rohdoskauppaan ja soitti McGivneylle. Viipyi kauvan ennen kuin McGivney vastasi, ja kun hän oli sanonut sanottavansa ja juossut ulos, ei miehiä missään näkynyt. Hän oli epätoivoinen, pelkäsi tunnustaa McGivneylle, ja hän kulki pitkin katuja etsien miehiä. Hän vietti lopun yötä puistossa. Mutta sitten aamulla hän huomasi paperilapun taskustaan ja arveli että joku oli sen sinne asettanut aikoen kutsua hänetkin salajuoneen osakkaaksi; ja niin hän oli ilmottanut sen McGivneylle, ja se olikin kaikki mitä hän tiesi.

McGivney alkoi häntä ristikuulustella. Hän oli kuullut Joe Angellin puhuttelevan Jerry Ruddia; oliko hän kuullut Angellin puhuttelevan ketään toista? Oliko kukaan muu kuiskannut? Mitä hän oli kuullut Joe Angellin sanovin? Petterin täytyi kerrata joka sana moneen kertaan. Lopulta hän muistikin, niinkuin Nell oli käskenyt, vielä yhden lauseen: "Mac pani sen 'saapas-kissaan'." Hän näki toisten vaihtavan katseita. "Ne olivat juuri nuo sanat, jotka kuulin", sanoi Petteri. "En tiennyt mitä ne merkitsevät."

"Saapas-kissa", sanoi poliisipäällikkö, pyöreäruumiinen mies, jolla oli ruskea huuliparta ja purutupakkaa toisessa suunpielessä. "Sehän merkitsee 'sapoteesia', eikö niin?"

"Kyllä", sanoi rotannaamainen mies.

"Tiedätkö huoneustossa olevan mitään, jolla on jotakin tekemistä sapoteesin kanssa?" kysyi Guffey Petteriltä.

Petteri mietti. "En tiedä", sanoi hän.

Miehet puhuivat keskenään pari minuuttia. Poliisipäällikkö sanoi että poliisit olivat ottaneet takavarikkoon kaikki McCormickin tavarat, ja ehkä niistä löytyy jotakin asiaa selventävää. Guffey meni puhelimeen ja sanoi numeron, jonka Petteri tunsi — I.W.W. liiton huoneuston numeron. "Onko se Al?" kysyi hän. "Me haluaisimme saada tietää, onko siellä huoneustossa mitään, jolla on jotakin tekemistä sapoteesin kanssa. Oletteko huomanneet mitään — välinettä, kuvaa, kirjotusta — tai sellaista?" Varmaankin oli vastaus kieltävä, koska Guffey sanoi: "Etsikää tarkemmin, ja jos löydätte, niin ilmottakaa heti minulle poliisipäällikön virastoon. Saisimme ehkä siitä johtolangan."

Sitten Guffey pani kuulotorven koukkuun ja kääntyi Petteriin. "Gudge", sanoi hän, "tämä nyt on kaikki mitä tiedät; onko tämä kaikki mitä voit meille kertoa?"

"On."

"No, sitten on paras ettet enää jatka tätä petkutusta hetkeäkään. Tiedämme että koko tämä juttu on tekopeliä, etkä voi saada meitä siihen yhtymään."

Petteri tuijotti Guffeytä sanattomana; ja Guffey taas otti pari askelta Petteriä kohti, kädet nyrkissä ja otsa kamalasti rypyssä. Petteriä yökötti kauhistuksesta, kun hän muisti valmistuneisuuspäivän räjähdyksen jälkeiset hetket. Pitääkö hänen nyt taas käydä läpi tuon saman myllyn?

"Nyt ratkaisemme tämän kysymyksen tässä, Gudge", jatkoi pääsalapoliisi. "Kerrot kaikkea tätä Angellista — muka hänen puheistaan Jerry Ruddille ja että hänen taskunsa olivat täynnä pommeja, ja kaikkea muuta — ja hän itse kieltää tuon kaiken."

"Mutta su-su-sus-s-suuri luoja!" sähisi Petteri. "Onhan luonnollista että hän kieltää!" Petteri tuskin voi uskoa korviaan — ottavat todesta dynamiittisankarin kiellot, ja puhuvat siitä sitten vielä hänelle!

"Niin, Gudge", vastasi Guffey, "mutta yhtähän on että saat tietää totuuden nyt kuin ehkä joskus jälkeenpäin — Angell on yksi miehistämme; hän on toiminut meidän hyväksemme 'tuplajuulaisten' joukossa koko viime vuoden."

Maa halkesi Petterin jalkojen alla, ja hän putosi nurinniskoin alas, alas — kauhistuksen ja epätoivon aivan kaikkein syvimpiin kuiluihin. Joe Angell salapoliisi niinkuin hänkin! "Sinisilmäinen Enkeli", joka puhui dynamiitista ja murhista sadoissa radikalien kokouksissa ja säikytteli kaikkein rohkeimpiakin vallankumouksellisia yltiöpäisillä lausunnoillaan — Angell oli salapoliisi, ja Petteri oli rakentanut ja laukaissut hänelle 'ansan'!

XLVII.

Kaikki oli nyt lopussa. Petterin vievät ne varmasti takasin "rotkoon"! Ne kiduttavat häntä niinkauvan kuin hengähdyskään on jälellä! Hänen korvissaan kaikui kymmenien tuhansien kadotettujen sielujen tuskanhuudot ja kymmenien tuhansien tuomiopasuunain ääni: ja kuitenkin, keskellä tätä hirveää sekasortoa ja melua, Petterin onnistui jollakin ihmeellisellä tavalla kuulla Nellin äänen, joka kuiskasi yhä ja yhä vain uudelleen: "Pysy lujana, Petteri, pysy lujana!"

Hän nosti kätensä ilmaan ja otti askeleen Guffeytä kohti. "Mr. Guffey, jumala on todistajani etten tiedä mitään muuta kuin minkä olen kertonut. Tapahtui juuri näin, ja jos Joe Angell kertoo jotakin toista, niin valehtelee hän."

"Mutta miksi hän sitten valehtelisi?"

"En tiedä miksi; en tiedä mitään koko jutusta."

Ja tässä Petteri korjasi sadon siitä, että oli koko elämänsä ijän opetellut petkuttamaan. Vaikka hän oli tykkänään pelon ja epätoivon vallassa, niin hänen järkensä vaistomaisesti oli kovassa työssä ja etsi uusia metkuja. "Ehkä Angellilla oli tekeillä tekopeli teitä vastaan, mutta minä sattumalta pilasin sen — laukaisin ansan liian aikaiseen. Mutta olen puhunut teille totta." Ja jo Petterin hätä antoi hänelle voimia horjuttamaan Guffeyn varmuutta. Kun Petteri puhui ja selitti, selitti ja puhui, huomasi hän vähitellen, ettei Guffey ollutkaan niin varma asiastaan kuin hän sanoi.

"Näitkö sen matkalaukun?" kysyi hän.

"En, en nähnyt matkalaukkua!" vastasi Petteri. "En edes tiedä, oliko koko matkalaukkua olemassakaan. Tiedän vain, että kuulin Joe Angellin sanovan sanan, 'matkalaukku', ja myöskin 'dynamiitti'."

"Näitkö kenenkään kirjottavan mitään siellä?"

"En", sanoi Petteri. "Mutta näin Hendersonin istuvan pöydän ääressä ja selailevan joitakin papereita, jotka oli ottanut taskustaan, ja sitten näin hänen repivän palasiksi yhden ja heittävän sen paperikoriin." Petteri näki toisten vilkasevan toisiinsa, ja hän tiesi että hän on oikealla tolalla.

Hetki sen jälkeen tuli sattuma, joka auttoi häntä pelastumaan. Puhelin soi ja poliisipäällikkö vastasi ja nyökkäsi Guffeylle, joka meni puhumaan. "Kirja!" huudahti hän kiihkeisenä. "Mikä piirustus? Käskekää jonkun miehistä ottamaan auto ja tuomaan sen kirjan ja piirustuksen tänne poliisipäällikön virastoon niin pian kuin voi; hetkeäkään ei saa hukata, sillä voi olla suuri merkitys."

Ja sitten Guffey kääntyi toisiin. "Hän sanoi että olivat löytäneet sapoteesia käsittelevän kirjan kirjahyllyltä ja siinä oli jonkunlainen talon piirustus. Kirjassa on McCormickin nimi."

Tämä synnytti hälinää, ja Petterillä oli aikaa ajatella ennenkuin miehet taaskin kiinnittivät huomionsa häneen. Poliisipäällikkö nyt kyseli häneltä, ja sitten yleisen syyttäjän apulainen kyseli häneltä, mutta aina vain hän pysyi alkuperäisessä kertomuksessaan. "Jumalani!" huusi hän. "Luuletteko että olisin niin hullu, että suunnittelisin tällaisen tekopelin? Mistäs olisin saanut kaikki nuo esineet? Mistä olisin saanut dynamiitin?" — Petteri oli purasta kielensä, kun huomasi, millaisen erehdyksen hän oli tehnyt. Ei kukaan ollut sanonut sanaakaan siitä, että matkalaukussa oli dynamiittia! Mistä hän tiesi että siinä sitä oli? Hän koetti epätoivosta hurjana miettiä selitystä, miten hän siitä oli kuullut; mutta sattumalta ei kukaan miehistä huomannut hänen erehdystään. Kaikki heistä tiesivät että matkalaukussa oli dynamiittia; he tiesivät sen täydellisen varmasti, eikä kukaan heistä huomannut että Petteri siitä ei vielä tiennyt mitään. Niin lähelle perikatoa voi ihminen tulla ja kuitenkin pelastua!

Petteri kiiruhti päästäkseen etäälle tuosta vaaranpaikasta. "Kieltääkö Joe Angell että hän kuiskasi Jerry Ruddille?"

"Hän ei muista sitä", sanoi Guffey. "On mahdollista että hän on puhutellut Ruddia kahdenkesken, mutta se ei ollut mitään erikoista, ei heillä ollut mitään salajuonta."

"Mutta minä kuulin!" huudahti Petteri, jonka terottunut viekkaus oli keksinyt pakotien. "Kuulin ihan varmaan! Oli juuri vähää ennen kuin lähdettiin pois, ja joku valo oli jo sammutettu. Kun menin kirjahyllylle, seisoi hän selin minuun."

Tässä yleisen syyttäjän apulainen sekaantui asiaan. Hän oli nuori, ja häntä oli hieman helpompi pettää kuin noita toisia. "Oletko aivan varma siitä, että se oli Joe Angell?"

"Herra Jumala! Tietysti se oli!" sanoi Petteri. "En voinut erehtyä." Mutta hän antoi ääneensä tulla jotakin epäröivää.

"Sanot että hän kuiskasi?"

"Kyllä, hän kuiskasi."

"Mutta olisihan se voinut olla joku muu."

"En tiedä, mitä sanoisin", sanoi Petteri. "Minä olin varma siitä, että se oli Joe Angell; mutta hän oli selkäni takana. Olin juuri puhutellut sihteeri Gradya, ja lähdin siitä kirjahyllylle."

"Kuinka monta miestä siellä oli?"

"Noin kaksikymmentä."

"Oliko valoja sammutettu ennenkuin menit kirjahyllylle, vai jälkeen?"

"En muista sitä; ehkä jälkeen." Ja äkkiä hämmentynyt Petteri raukka huusi: "Tämä tekee minut aivan pöhlöksi! Tietenkin olisi minun pitänyt puhutella tuota miestä että olisin nähnyt varmaan että se oli Joe Angell ennenkuin käännyin poispäin; mutta olin olevinani varma siitä, että se oli hän. Ajatus että se olisi voinut olla jokin muu ei edes pälkähtänyt päähänikään."

"Mutta siitä olet kuitenkin varma, että se oli Jerry Rudd, joka puhutteli häntä?"

"Kyllä, se oli Jerry Rudd; hänen kasvonsa olivat minua kohti."

"Oliko se Rudd vai oliko se se toinen, joka puhui 'saapaskissasta'?" Ja silloin hämmentyi Petteri taas ja puhui ristiin ja johti heidät loppumattomaan ristikuulusteluun; ja kesken kaiken saapui mies, tuoden sapoteesi-kirjan, jonka nimilehdellä oli McCormickin nimi, ja lehtien välissä pohjapiirros.

Miehet kaikki keräytyivät katsomaan pohjapiirrosta, ja sama ajatus juolahti useampien päähän: Olikohan tuo Nelse Ackermanin talon pohjapiirros? Poliisipäällikkö kääntyi puhelimeen ja soitti pankkiirin sihteerille. Olisiko, tämä hyvä ja kuvailisi Mr. Ackermanin taloa; ja poliisipäällikkö kuunteli selitystä. "Tässä pohjapiirroksessa on risti vähän länteenpäin keskuksesta. Mikähän se mahtaa olla?" Sitten, "Jumalani!" Ja sitten. "Olisitteko hyvä ja tulisitte virkahuoneeseeni aivan heti ja toisitte talon piirustukset, jotta voimme verrata niitä?" Poliisipäällikkö kääntyi toisiin ja sanoi: "Tuo risti piirroksessa on avoin makuuhuone toisessa kerroksessa, jossa Mr. Ackerman nukkuu yönsä!"

Ja he unohtivat hetkeksi kaikki epäluulonsa Petteriin nähden. Oli jännittävää tämä salajuonen yksityisseikkojen keksiminen ja niiden yhteen sovittaminen — aivan kuin kuva-arvotus. Heidän mielestään oli aivan varma että tämä mitätön ja säikkynyt pikku mies, jota he olivat tutkineet, ei olisi pystynyt rakentamaan näin kierää ja monimutkaista suunnitelmaa. Ei, selvästi voi huomata että joku suurnero, joku pirun kierä peluri, oli työssä levittääkseen punasta tuhoa American Cityssä!

XLVIII.

He antoivat toistaiseksi Petterin mennä, ja hänet vietiin takasin koppiinsa. Hän oli siellä kaksi päivää ilman että kukaan sanoi sanaakaan mikä hänen kohtalonsa tulee olemaan. Vankilassa ei sallittu sanomalehtiä, mutta Petterille oli jätetty rahansa, ja niin toisena päivänä hänen onnistui lahjoa erään vartijoista hankkimaan hänelle numeron American City "Timesia", jossa etusivulla oli julkaistuna kaikki tämän huomiota herättäneen jutun hämmästyttävät yksityisseikat.

Kolmekymmentä vuotta oli "Times" seisonut lujana lain ja järjestyksen puolella punasen metelin ja vallankumouksen voimia vastaan; kolmekymmentä vuotta oli "Times" selittänyt että työväenjohtajat ja unioiden tarkastusmiehet ja sosialistit ja anarkistit olivat kaikki samaa maata ja asettivat turvansa viime tingassa yhteen välineeseen, dynamiittipommiin. Nyt oli vihdoin "Times" osottautunut olevan oikeassa, tämä oli "Timesin" suurpäivä! Se oli käyttänyt tilaisuutta ääriään myöten, ei ainoastaan etusivulla, vaan vielä kahdella sisäsivulla oli kuvia kaikista salajuonen jäsenistä, niiden muassa Petterin, kuvia I.W.W. liiton huoneustosta, ja matkalaukusta, dynamiittipuikoista, sytytyslangasta, kellonpalasista, "atelierista", jossa salaliittolaiset oli saatu kiinni, ja venäläisestä anarkistista, Nikitinista, joka omisti tämän paikan. Palstamäärin oli arveluita jutusta, johtavien pappien, pankkiirien, kauppakamarin presidentin ja kiinteimistökauppiasten liiton sihteerin lausuntoja ja haastatteluja. Myöskin oli kaksipalstainen, tummennettu toimituskirjotus, jossa osotettiin, miten "Times" oli ennustanut tätä kolmekymmentä vuotta, jättämättä vetämättä yhdyslankoja Goober-juttuun ja Lackmanin juttuun ja niiden kolmen papin juttuun, jotka oli vangittu joitakin päiviä sitten siitä, että yrittivät lukea vuorisaarnaa eräässä julkisessa kokouksessa.

Ja Petteri tiesi että hän, Petteri Gudge, oli saanut kaiken tämän aikaan! Lain ja järjestyksen voimat saivat kiittää tästä muuatta tuntematonta pientä urkkijaa! Petterille ei tulla antamaan minkäänlaista tunnustusta, luonnollisestikaan; poliisipäällikkö ja yleinen syyttäjä jakelivat vakavia lausuntoja, joissa he omaksuivat kaiken kunnian, mutta ei pienintä viittaustakaan siitä, että heidän pitäisi kiittää mistään raitiotietrustin salapoliisilaitosta. Se oli tietenkin välttämätöntä; näön vuoksi oli selitettävä että virkailijat olivat saaneet juonen ilmi, käyttäen laillisia keinojaan oikeassa tavallisessa järjestyksessä. Ei kelvannut vähääkään antaa joukkojen saada vihiä siitä, että näitä toimi laitos, jota johtivat ja jota rahastivat kaupungin suurliikemiehet. Mutta sittenkin se pisteli Petteriä! Hän ja McGivney ja kaikki muutkin Guffeyn miehet halveksivat yleisiä viranomaisia, joita he pitivät "kitupiikkeinä", joilla oli sangen vähän rahaa ja yhtä vähän valtaa. Jos jotakin todella halusi saada tehdyksi Amerikassa, niin oli turha mennä yleisten viranomaisten puheille, vaan oli mentävä suurliikemiesten puheille, joilla oli rahaa ja jotka olivat tottuneet pikaisiin ja tehokkaisiin toimenpiteisiin. Samoin oli tämän urkkijattomienkin laita kuin kaikkien muidenkin.

Silloin tällöin mietti Petteri sitäkin, kuinka hirvittävän lähellä perikatoa hän oli kävässyt. Hänellä oli pelon ja vavistuksen hetkiä, jolloin hän kuvitteli olevansa rotkossa ja Guffey alkaa kiduttaa häntä, saadakseen hänestä ulos totuuden. Mutta hänen onnistui tyynnyttää tämä pelkonsa. Hän oli varma siitä, että tämä dynamiittisalajuoni oli voittamaton viettelys viranomaisille; se vetäisi heidät mukaansa, vaikkeivät sitä haluaisikaan. Heidän oli pakko toimia se loppuun saakka; heidän oli pakko kannattaa Petteriä.

Ja niinpä toisen päivän illalla vartija tuli ja sanoi: "Sinä pääset pois." Ja Petteri johdettiin salvattujen ovien läpi ja ilman muuta laskettiin menemään.

XLIX.

Petteri meni huoneeseen 427 American hotellissa, ja siellä oli McGivney odottamassa häntä. McGivney ei sanonut sanaakaan mistään epäluuloista Petteriin nähden, eikä Petterikään virkkanut niistä mitään — hän ymmärsi että vanhat on unohdettu. Viranomaiset olivat ottaneet vastaan tämän lahjan, jonka kohtalo oli heille tarjonnut hopeatarjottimella. Vuosikausia olivat he toivoneet saavansa nämä punikit käsiinsä, ja nyt he — kuin uskomattoman taikavoiman avulla — olivat saaneet toivomuksensa täytetyksi!

"Gudge", sanoi McGivney, "muista sanoa näin: Sinut on vangittu epäluulonalaisena, sinua on ristikuulusteltu ja sinut on pantu kolmannen asteen läpi, mutta sinun on onnistunut saada poliisiviranomaiset uskomaan että sinä et tiedä mitään koko jutusta, ja niin on sinut päästetty pois. Olemme vapauttaneet pari toistakin samalla kertaa peittääksemme sinun jälkesi, ja nyt on sinun mentävä punikkien joukkoon ja saatava tietoosi kaiken minkä voit, mitä ne tekevät ja mitä ne suunnittelevat. Ne luonnollisesti huutavat ja hoilottavat että tämä on tekopeli. Sinun täytyy saada selville, tietävätkö ne siitä mitään. Sinun täytyy olla varovainen — sillä ne luonnollisesti ovat hiukan epäluuloisia sinua kohtaan. Olemme käyneet huoneessasi ja panneet sen vähän niinkuin epäkuntoon, joten sekin auttaa vähän korjaamaan sinun asemaasi."

Petteri meni, mutta hän ei mennyt etsimään punikkeja aivan heti. Hän kulutti tunnin luikerrellen ympäri kaupunkia päästäkseen varmaksi siitä, ettei kukaan häntä "varjosta"; sitten hän soitti Nellille, ja tunti sen jälkeen he tapasivat puistossa, ja Nell lensi Petterin syliin ja suuteli häntä iloisesti. Petterin täytyi kertoa hänelle tietenkin kaiken; ja kun Nell kuuli että Joe Angell oli urkkija, jähmettyi hän ensin kauhistuksesta, mutta nauroi sitten miltei kyyneliin saakka. Ja kun Petteri kertoi miten hän oli selviytynyt tuosta pulasta, näytti siltä kuin hän todella olisi saavuttanut Nellin lemmen.

Kun he olivat tyyntyneet taas, sanoi Nell: "Kuule nyt, Petteri, meidän on heti ryhdyttävä toimeen. Sanomalehdet ovat täynnä tätä juttua, ja luonnollisesti on Nelse Ackerman puolikuollut pelosta. Tässä on kirje, jonka tulen postittamaan tänä iltana — ja niinkuin näet, olen käyttänyt tällä kertaa toista kirjotuskonetta kuin viimein. Menin muutamaan kirjotuskonekauppaan ja pyysin saada käyttää yhtä konetta hetkisen, joten kukaan ei voi johtaa tätä kirjettä minuun."

Kirje oli osotettu Nelse Ackermanin kotiin ja merkitty, "Yksityinen." Petteri luki:

'Tämä on sananen ystävältä. Punikeilla on ollut vakooja teidän kodissanne. Hän piirusti pohjapiirroksen talosta. Poliisiviranomaiset peittelevät asioita teiltä, koska ne eivät saa selville tätä juttua kokonaisuudessaan eivätkä halua todistaa teille että ovat kykenemättömiä. On olemassa mies, joka on saanut ilmi koko tämän jutun ja teidän olisi tavattava häntä. Poliisiviranomaiset eivät tule sallimaan teidän tavata tätä miestä, jos vain voivat sen välttää. Teidän tulisi vaatia saada nähdä tämä mies. Mutta älkää mainitko tätä kirjettä. Jos ette tapaa oikeaa miestä, niin kirjotan uudelleen. Jos pidätte tämän salassa, niin voitte luottaa että avustan teitä loppuun saakka. Jos hiiskutte kenellekään tästä, niin en voi teitä auttaa.'

"Nyt", sanoi Nell, "kun hän saa tämän kirjeen, ryhtyy hän toimeen ja sinun tulee tietää mitä hänelle sanot ja mitä teet, sillä kaikki riippuu siitä." Ja Nell alkoi heti neuvoa Petteriä, mitä hänen tulee sanoa ja miten menetellä tavatessaan American Cityn kuninkaan. Petteri kunnioitti jo Nellin järkeä siinä määrin, että oppi läksynsä pian ja kärsivällisesti ja vakaasti lupasi että hän tulee tekemään juuri niinkuin Nell käski, eikä mitenkään muuten. Hän sai palkkansa suukkosissa, ja meni kotiaan nukkumaan vanhurskaan unta.

Seuraavana aamuna alkoi Petteri tehdä jotakin siitä työstä, minkä McGivney oli hänelle määrännyt, jotta tällä ei olisi mitään mukisemista. Hän meni tapaamaan Miriam Yankovichia, ja tällä kerralla Miriam tarttui häntä molemmista käsistä ja puristi niitä, ja Petteri tiesi että hän oli maksanut synnin, minkä oli tehnyt pikku Jenniä vastaan. Petteri oli marttyyri taasen. Hän kertoi miten häntä oli rääkätty; ja Miriam kertoi miten kaadettu pyykkivesi oli valunut katon läpi seuraavaan kerrokseen ja pilannut jonkun työläisparan aterian.

Myöskin kertoi hän Petterille punikkien katsantokannan tähän tekopeliin nähden. Lakimies Andrews vaati saadakseen nähdä vangittuja, mutta tämä kiellettiin eikä vankien takuulla vapaaksi päästämisestä otettu kuuleviin korviin. Edellisenä iltana oli Miriam ollut useiden muiden muassa Andrewsin kotona ja siellä oli puhuttu tästä jutusta. Kaikki I.W.W.-läiset selittivät että se oli mitä räikeintä tekopeliä; kirjeet olivat selvästi väärennetyt ja dynamiitin olivat poliisit itse panneet matkalaukkuun ja sen kaappiin. Ne olivat käyttäneet sitä tekosyynä sulkeakseen I.W.W. liiton huoneuston ja vangitakseen parikymmentä radikalia. Pahinta kaikista oli tietenkin agitatsioni — ne kauheat kertomukset, joilla sanomalehdet olivat täytetyt. Oliko Petteri nähnyt tämänaamuista "Timesia"? Siinä julkeasti kiihotettiin roskajoukkoja tappamaan punikit!

L.

Sieltä meni Petteri jälleen huoneeseen 427. Nell oli arvellut ettei Nelse Ackerman tule menettämään minuuttiakaan seuraavana aamuna; ja niin kävikin. Petteri löysi kirjeen pöydältä, jossa sanottiin: "Odota minua, haluan tavata sinut."

Petteri odotti, eikä aikaakaan, niin McGivney saapui ja istuutui Petteriä vastapäätä, alkaen hyvin vakavana: "Kuuleppa nyt, Petteri Gudge, tiedäthän että olen ystäväsi."

"Tiedän — luonnollisesti."

"Olen suojellut sinua", sanoi McGivney. "Ilman minua olisit rotkossa paraikaa, ja Guffey koettaisi hiottaa sinusta tunnustuksen että olet laittanut koko tuon dynamiittijutun. Haluan että tiedät tämän ja senkin että edelleenkin aijon olla puolellasi, ja että toivon sinun menettelevän suorasti myöskin minua kohtaan."

"Niinpä tietenkin!" sanoi Petteri. "Mitäs sitten?" Sitten McGivney alkoi selittää: Vanha Nelse Ackerman oli saanut jostakin sen ajatuksen, että poliisiviranomaiset peittävät häneltä jotakin. Hän oli luonnollisesti puolikuollut pelästyksestä tämän jutun takia. Hän suletuttaa itsensä muutamaan kaappiin joka yöksi ja kun hänen vaimonsa lähtee auto-ajelulle, täytyy auton uutimien olla alhaalla. Ja nyt hän vaatii että hänen täytyy saada tavata sitä miestä, joka on saanut ilmi tämän salajuonen. McGivneylle oli sangen vastenmielistä ilmaista Petterin salaisuus kenellekään, mutta Nelse Ackerman oli mies, jonka sana on laki. Hän se oikeastaan oli Petterin työnantaja; hän oli antanut suuria summia rahastoon, jolla kustannettiin Guffeyn salapoliisilaitos eikä Guffey eivätkä viranomaisetkaan uskaltaneet yrittää pettää häntä.

"No, samahan se on", sanoi Petteri, "eihän se haittaa, vaikka hän tapaakin minut."

"Hän tulee kyselemään sinulta tätä juttua", sanoi McGivney. "Hän koettaa saada selville kaiken, minkä voi. Ja sinun tulee suojella meitä; sinun täytyy saada hänet käsittämään että olemme tehneet kaiken, mikä on mahdollista. Sinun täytyy saada meidät hyvään valoon hänen silmissään."

Petteri lupasi juhlallisesti että hän tulee niin tekemään; mutta McGivney ei ollut tyytyväinen. Hän oli kiihtynyt ja koetti iskeä Petterin päähän yhteistunteen tärkeyttä ja uskollisuutta tovereitansa kohtaan. Se kuulusti aivan samalta kuin "tuplajuulaisten" agitatsioni!

"Voit ehkä luulla että tässä nyt on sinulla tilaisuus hypätä meidän selkäämme ja kiivetä korkeammalle meitä, mutta älä unohda, Petteri Gudge, että koneisto on meidän hallussamme, ja viime tingassa se on aina koneisto, joka voittaa. Olemme lyöneet mäsäksi montakin miestä, jotka ovat yrittäneet metkuilla kanssamme, ja niin teemme sinullekin. Vanha Nelse tulee kiskomaan sinusta irti mitä tietoja vain halunneekin; epäilemättä tulee hän tarjoomaan sinulle hyvän hinnan — mutta ennen pitkää olet pelisi pelannut hänen kanssaan ja palaat tänne, mutta annan sinulle varotuksen: kautta luojan, jos vain pelaat saastaista peliä kassamme, niin Guffey heittää sinut rotkoon kuukauden tai parin perästä, ja sieltä sinut kannetaan ulos paareilla!"

Ja Petteri lupasi ja vannoi taaskin; mutta saatuaan tilaisuuden, hän sanoi: "Eikö sinunkin mielestäsi Guffeyn tulisi tehdä jotakin, kun sain ilmi sen salaliiton?"

"Kyllä", sanoi McGivney, "se ei ole kuin kohtuus."

Ja he jatkoivat tinkimistään. Petteri osotti kaikkia niitä vaaroja, joita hänellä oli, ja kaikkea sitä kunniaa, minkä ne toiset saivat. Guffeylle ei sanomalehdissä oltu annettu kunniaa tästä, mutta oli varma että hänen isäntänsä sen olivat tehneet, ja Guffey tulisi saamaan vieläkin enemmän sitä, kun Petteri puolustaa häntä American Cityn kuninkaalle. Petteri sanoi että tämä oli vähintäinkin tuhannen dollarin arvoinen, ja lisäsi että hänen tulisi saada se aivan heti, ennen kuin menee tapaamaan kuningasta. McGivney ärisi raivokkaasti: "Kuule, Gudge! Onko sinulla otsaa vaatia niin suurta summaa siitä, että me tuemme sinun tekopeliäsi?"

McGivney tavallisesti kohteli Petteriä kuin pelkuria raukkaa; mutta hän oli oppinut että oli yksi tilanne, jolloin tämä pieni mies tykkänään muuttui, ja tämä tilanne oli aina, Kun oli kysymys rahasta. Nyt oli kysymys siitä; ja kun McGivney ärisi ja näytteli hampaitaan, teki Petteri samoin. "Jollette pidä tekopelistäni", ärähti hän, "niin menkää ja valittakaa siitä sanomalehdille!"

Petteri oli taaskin muuttunut tappelukoiraksi ja saanut hampaansa toisen koiran nokkaan, eikä hellittänyt. Hän oli nähnyt rotannaamaisen miehen vetävän rahaa taskustaan ennenkin, ja tiesi että jos koskaan, niin nyt siellä sitä on. Ja hän intti — tuhat dollaria, tai ei mitään; ja samoin kuin ennenkin, tuli hänen sydämensä raskaaksi, kun McGivney veti esille rahat ja niitä olikin paljoa enemmän kuin Petteri oli ymmärtänyt vaatia!

Mutta Petteriä lohdutti se ajatus että tuhat dollaria on koko sievä summa, ja hän lähti Nelse Ackermanin taloa kohden hyvällä tuulella. Tässä yhteydessä mainittakoon että hän havaitsi hyväksi tuumaksi olla sanomatta tästä tuhannesta Nellille mitään. Kun naiset saavat tietää että miehellä on rahaa, eivät ne anna hetkeäkään rauhaa ennenkuin ovat saaneet kynsiinsä joka sentin, tai ainakin ovat saaneet ne menemään!

LI.

Nelse Ackermanin talo oli kaukana etukaupungissa pienellä mäellä, jota ympäröi metsä. Se oli parin mailin päässä lähimmältä raitiotieltä, joten Petterin täytyi kävellä pitkästi kuumassa auringonpaahteessa. Nähtävästikään ei tälle suurelle pankkiirille ollut talonpaikkaa etsiessään päähän pälkähtänytkään että kenelläkään olisi hänen kotiinsa asiaa, eikä ole autoa. Petteri mietti että jos hän jatkaa tätä ylemmissä piireissä liikuskelemista, niin täytynee hänenkin hankkia itselleen auto.

Talon ja pihamaan ympärillä oli vankka pronssi-aita, kymmenen jalkaa korkea ja siitä pisti ulospäin pitkiä teräviä, vihasen näköisiä piikkejä. Petteri oli lukenut tästä aidasta kertomuksen American City "Timesissa" pitkän aikaa sitten; se oli niin ja niin monta tuhatta jalkaa pitkä, ja siinä oli niin ja niin monta piikkiä, ja se oli maksanut niin ja niin monta kymmentä tuhatta dollaria. Siinä oli useita suuria pronssi-portteja, jotka olivat visusti lukitut, ja niissä tauluja: "Varokaa koiria!" Porttien sisäpuolella marssi edestakasin kolme vartijaa pyssyt olalla; ne olivat seurauksena tästä dynamiittijutusta, mutta Petteri ei tiennyt tätä, vaan hän luuli niiden kuuluvan asunnon jokapäiväiseen elämään ja olevan osotuksen sen miehen tärkeydestä, jota hän oli menossa tapaamaan.

Hän painoi portin vieressä olevaa nappia, ja portinvartija tuli ulos, ja Petteri, määräysten mukaan, antoi nimen, "Arthur G. McGillicuddy." Portinvartija meni sisäpuolelle ja puhui puhelimeen, tuli sitten ja avasi ovea sen verran, että Petteri juuri mahtui sisälle. "Teidät täytyy tarkastaa", sanoi portinvartija, ja Petteri, joka oli vangittu useita kertoja, ei loukkaantunut tästä, vaan piti sitä vieläkin yhtenä osotuksena Nelse Ackermanin tärkeydestä. Vartijat kävivät läpi kaikki hänen taskunsa ja kopeloivat häntä jokapaikasta, sitten yksi heistä marssitti hänet metsän läpi somerokäytävää pitkin ja marmorirappusia kunnaalla olevan palatsin ovelle, jossa antoi hänet kiinalaisen palvelijan haltuun, joka sipsutteli pehmeäpohjaisissa lipposissa.

Jollei Petteri olisi tiennyt että tämä on yksityisasunto, olisi hän luullut sitä taidekokoelmaksi. Oli suuria marmoripatsaita ja tauluja, jotka olivat suurempia kuin Petteri, ja seinämaalauksia, joissa oli luonnollisen kokoisia hevosia; oli keski-ajan ritarien panssareita ja sotakirveitä ja japanilaisia tanssivia piruja ja useita muita outoja näkyjä. Tavallisissa oloissa olisi Petterin mieltä suuresti kiinnittänyt se, miten miljoneerien koti on sisustettu ja hän olisi nauttinut täysin siemauksin siitä ilosta, että on päässyt kaiken tämän loiston ja komeuden keskelle. Mutta nyt kaikki hänen ajatuksensa olivat keskittyneet vaaralliseen asiaansa. Nell oli neuvonut häntä pitämään silmänsä auki, ja hän piti. Kohotessaan samettimattoisia rappusia näki hän verhon, jonka taakse mies helposti voi kätkeytyä, ja aivan vastapäätä sitä taulun, johon oli kuvattu espanjalainen ritari. Hän painoi mieleensä nämä kaksi seikkaa.

He kulkivat pitkin käytävää, joka oli samallainen kuin Hotel de Sotossa, ja sen perällä palvelija noputti hiljaa oveen, ja Petteri työnnettiin ovesta sisälle suureen hämärään huoneeseen. Palvelija poistui hiljaa sulkien oven ja Petteri seisoi epäröiden ja katsellen ympärilleen. Toisella puolen huonetta kuuli hän kolme heikkoa rykäystä, sairaan miehen yskää. Siellä oli nelipylväinen vuode tummaa puuta, ja siinä katos ja verhoja sivulla, ja vuoteessa mies, istuen patjojen varassa. Lisää yskimistä, ja sitten kuului heikko ääni kuiskaten, "Tänne päin." Ja Petteri meni lähemmä ja seisoi noin kymmenen jalan päässä vuoteesta, hattu kädessä; hän ei voinut oikein hyvin nähdä vuoteessa olijaa, eikä tiennyt varmasti, olisiko kunnian loukkaus koettaa nähdä.

"Oletteko — (yskäys) mikä nimi?"

"Gudge", sanoi Petteri.

"Tekö olette — (yskäys) joka tietää noista punikeista?"

"Kyllä."

Vuoteessa olija yski aina parin minuutin kuluttua keskustelun kestäessä ja Petteri huomasi että joka kerta hän asetti käden suulleen, aivan kuin olisi hävennyt ääntä. Vähitellen Petteri tottui puolipimeään ja huomasi että Nelse Ackerman oli vanha mies, jolla oli paisuneet, veltot posket ja leuka ja puolikuun muotoiset tummat paisumat silmien alla. Hän oli aivan kalju ja hänen päässään oli musta yömyssy kirjailtua silkkiä ja yöpaidan päällä lyhyt, kirjailtu mekko. Vuoteen vieressä oli pöytä, jolla oli pulloja ja laseja ja lääkemarja-rasioita, ja myöskin puhelin. Vähän väliä tämä puhelin soi, ja Petteri odotti kärsivällisesti sillä aikaa kuin Mr. Ackerman hoiteli moninaisia liikeasioitaan. "Olen sanonut ehtoni", sanoi hän hermostuneesti, ja ryki sitten; ja Petteri, joka tarkoin seurasi kaikkia rikasten menettelyjä, huomasi että hän oli liiaksi kohtelias rykiäkseen puhelimeen. "Jos ne maksavat satakaksikymmentä viisi tuhatta nyt, niin odotan loppua, mutta en vähemmällä", sanoi Nelse Ackerman. Ja Petteri, puolipökerönä kunnioituksesta, oivalsi että hän nyt on saavuttanut Olympian vuoren huipun, hän oli nyt kaikkein korkeammalla, mihin hän voi päästä, ennen kuin pääsee taivaaseen.

Vanha mies kiinnitti tummat silmät vieraaseensa. "Kuka kirjoitti tuon kirjeen?" kuiskasi käheä ääni.

Petteri oli odottanut tätä. "Minkä kirjeen?"

"Kirjeen, jossa minua käskettiin tapaamaan teitä."

"En tiedä mitään siitä."

"Tarkotatteko — (yskäys) että ettette itse ole kirjottanut minulle nimetöntä kirjettä?"

"En ole kirjottanut."

"Sitten on joku ystävistänne kirjottanut sen."

"En tiedä sitä. Sen on voinut tehdä joku poliisien vihamies."

"No, mutta mitä se on, että tässä talossa on muka punikkien urkkija?"

"Sanottiinko kirjeessä niin?"

"Sanottiin."

"Se on liian jyrkästi sanottu. En ole varma, se oli vain epäluuloni. Ja sitä varten pitäisi minun selostaa tätä juttua laajemmin."

"Olenko oikeassa, kun luulen, että te olette se mies, joka sai ilmi tämän salaliiton?"

"Kyllä."

"Istuutukaa tuohon tuolille", sanoi pankkiiri. Vuoteen vieressä oli tuoli, mutta se Petterin mielestä ei ollut kunnioitettavan välimatkan päässä, joten hän veti sitä vähän etemmäs, istuutuen sen etureunalle, pitäen hattuaan käsissään ja hermostuneesti kierrellen sitä. "Pankaa pois se hattu", sanoi vanha mies hermostuneesti. Ja Petteri asetti hattunsa tuolin alle, sanoen: "Pyydän anteeksi!"

LII.

Tämä vanha rahakuningas oli heikko ja sairas, mutta hänen järkensä oli terve, ja hänen katseensa tuntui menevän Petterin pään läpi. Petteri huomasi että hänen tulee olla sangen varovainen — pieninkin erehdys tuottaisi tuhon. "Gudge", sanoi vanha mies, "haluan että kerrot minulle kaiken. Ensiksikin, miten tulitte joutumaan näiden punikkien sekaan? Alkakaa alusta."

Ja Petteri kertoi miten hän oli tutustunut radikaliseen liikkeeseen — erikoisesti painostaen sitä, kuinka vaarallisia nämä punikit ovat, ja lisäksi vieläkin erikoisemmin painostaen omaa uskollisuuttaan sitä luokkaa kohtaan, joka edusti järjestystä ja kehitystä ja sivistystä maassa. "Se olisi lopetettava, Mr. Ackerman!" huudahti hän tuntehikkaasti, ja vanha pankkiiri nyökkäsi. Niin niin, se olisi lopetettava!

"Niin", selitti Petteri, "sanoin itselleni, 'menen ja tarkastan noita kavereita'. Menin heidän kokouksiinsa ja vähitellen olin kääntyvinäni, ja Mr. Ackerman, poliisiviranomaiset nukkuvat; he eivät tiedä, mitä nämä agitaattorit toimivat, mitä he saarnaavat. He eivät tiedä, kuinka kiinteästi heillä on kynsissään tyytymättömien joukko!"

Petteri kertoi edelleen yhteiskunnallisen vallankumouksen propagandasta ja salaliitoista lakia ja järjestystä vastaan, ja omaisuutta ja vieläpä rikasten henkeäkin vastaan. Petteri huomasi että kun vanha mies otti ryypyn vettä, vapisi hänen kätensä niin, että hän oli vaarassa kaataa veden päälleen; ja vähän sen jälkeen, kun puhelin soi, oli hänen äänensä kimeä ja ärtynyt: "Kuulin että koettavat saada takuulla vapaaksi noita miehiä. Angus, kuule, se on hävytöntä! Ei voi tulla kysymykseenkään! Mene puolestani puhuttelemaan tuomaria heti paikalla ja laita asiat varmasti niin, että nuo miehet pysyvät vankilassa."

Ja sitten vanha pankkiiri sai yskimiskohtauksen. "Gudge", sanoi hän, "tiedän jotakuinkin kaiken tuon. Nyt haluaisin saada tietää tästä salaliitosta minua vastaan. Kertokaa, miten satuitte saamaan sen ilmi."

Petteri kertoi; mutta luonnollisesti hän koristeli kertomustaan, ainakin sen suhdetta Mr. Ackermaniin — nämä miehet olivat yhtämittaa puhuneet Mr. Ackermanista, niillä oli jotakin erikoista häntä vastaan.

"Mutta miksi?" huusi tuo vanha mies. "Miksi?"

"Ne luulevat että te taistelette heitä vastaan, Mr. Ackerman."

"Mutta sitä en tee! Se ei ole totta!"

"Ne sanovat että annoitte rahaa, jotta Goober saataisiin hirteen. Ne kutsuvat teitä — suonette anteeksi?"

"Kyllä, kyllä, luonnollisesti."

"Ne kutsuvat teitä 'pää rahapiruksi'. Ne sanovat teitä American Cityn rahakuninkaaksi."

"Kuninkaaksi!" huudahti pankkiiri. "Se on pötyä! Gudge, se on vain sanomalehtien puhetta! Olen köyhä mies nyt. Tässä kaupungissa on kaksi tusinaa rikkaampaa miestä kuin minä olen, ja niillä on enemmän valtaa. Katsokaa —" Mutta tuo vanha mies alkoi taas rykiä ja meni niin heikoksi, että hänen oli pantava makuulle, kunnes kohtaus meni ohi. Petteri odotti kunnioituksella; mutta ei häntä niinkään petetty. Petteri oli tinkinyt koko elämänsä ajan ja kuullut yhtä mittaa ihmisten vaikeroivan köyhyyttään.

"Gudge", sanoi taas hetken kuluttua tuo vanha mies. "En halua kuolla; en tahdo että minut tapetaan."

"Ettepä tietenkään", sanoi Petteri. Sen hän selvästi käsitti, ettei Mr. Ackerman halunnut tulla tapetuksi. Mutta Mr. Ackerman näytti olevan sitä mieltä, että tämä seikka täytyy saada aivan selväksi Petterille; ja keskustelun kestäessä hän toisti tämän useita kertoja, ja joka kerralla sanoi hän sen samalla hartaalla vakavuudella kuin olisi se aivan uusi, hyvin outo ja ihmeellinen ajatus. "En halua tulla tapetuksi, Gudge; kuuletteko, en halua että nuo miehet saavat minut käsiinsä. Ei, ei; meidän täytyy tehdä heidän aikeensa tyhjäksi, meidän täytyy ryhtyä varokeinoihin — meidän täytyy ottaa kaikki seikat huomioon, ryhtyä kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin."

"Olen sitä varten täällä, Mr. Ackerman", sanoi Petteri vakavana. "Tulen tekemään kaikkeni, ja olen varma että tulemme tekemään kaikkemme."

"Mitäs se olikaan niistä poliiseista?" kysyi pankkiiri. Ja Guffeyn laitoksesta? Sanotte että ne eivät ole tehokkaita?"

"Tuota noin, katsokaa nyt, Mr. Ackerman", sanoi Petteri. "On vähän ilkeä sanoa. Tiedättehän, että olen niillä työssä —"

"Pötyä!" huusi toinen. "Olette minulla työssä! Minä olen pannut rahoja tähän ja haluan saada tietooni tosiseikat — kaikki tosiseikat."

"Tuota", sanoi Petteri, "ne ovat olleet hyviä minulle —"

"Sanoinhan että kertokaa minulle kaikki!" huusi vanha mies. Hän oli sangen hermostuttava vanha mies eikä voinut odottaa minuuttiakaan sitä, mitä hän vaati. "Mikä niillä on vikana?"

Petteri vastasi nöyrästi: "Voisin kertoa teille koko paljon sellaista, joka teitä hyödyttää, Mr. Ackerman, mutta teidän tulee pitää se salaisuutenanne."

"No, sama se", sanoi toinen nopeasti. "Mitä se on?"

"Jos hiiskutte siitä sanaakaan", intti Petteri, "niin saan potkut."

"Et saa potkua, kyllä siitä pidän huolen. Jollei muu auta, niin palkkaan teidät itse persoonallisesti."

"Mutta te ette ymmärrä, Mr. Ackerman. Se on koneisto, eikä sitä voi vastustaa; se täytyy tuntea ja sitä täytyy käsitellä oikein. Haluaisin auttaa teitä ja tiedän että voinkin auttaa teitä, mutta teidän on sallittava minun selittää se, jotta käsittäisitte eräät vissit seikat."

"Hyvä", sanoi tuo vanha mies. "Ala jo, mitä se on?"

"Se on näin", sanoi Petteri. "Nämä poliisit ja muut tarkottavat hyvää, mutta ne eivät ymmärrä; se on liian monimutkainen juttu eivätkä ne ole seuranneet tätä liikettä kyllin kauvan. Ne ovat tottuneet olemaan tekemisissä rikoksellisten kanssa, mutta nämä punikit ovat aate-hulluja. Rikokselliset eivät ole järjestyneet, ainakaan ne eivät vedä yhtä köyttä, mutta nämä punikit tekevät niin, ja jos niitä vastustetaan, niin taistelevat ne vastaan ja levittävät mitä ne kutsuvat propagandaksi. Ja tämä propaganda on vaarallista — jos niitä vastustaessaan tekee väärän liikkeen, niin pian huomaa että ne ovat tulleet voimakkaammiksi kuin ennen olivat."

"Käsitän sen", sanoi vanha mies. "No?"

"Ja sitten eivät poliisiviranomaiset tiedä, kuinka vaarallisia ne ovat. Ja jos niille koettaa selittää, niin eivät ne usko. Olen jo pitemmän aikaa tiennyt että useat näistä punikeista ovat hommissa ryhtyä tappamaan suurmiehiä, koko maamme suurmiehiä. Ne ovat vakoilleet näitä suurmiehiä ja tehneet valmistuksia. Ne tietävät uhreistaan enemmän kuin voi käsittää heidän tietävän. Ja siitä sain minä ajatuksen, että niillä on joku teidän talossanne, Mr. Ackerman."

"Sanokaa, mitä tarkotatte. Sanokaa heti."

"Silloin tällöin olen kuullut osia keskusteluista. Eräänä päivänä kuulin, miten Mac —"

"Kuka se on?"

"Se on McCormick, joka on nyt linnassa. Hän on I.W.W. liiton johtaja, ja minun mielipiteeni mukaan kaikkein vaarallisin. Kuulin hänen kuiskaavan eräälle toiselle miehelle, ja se pelotti minua, sillä se tarkotti erään rikkaan miehen tappamista. Hän oli vakoillut tätä rikasta miestä ja sanoi että hän tulee ampumaan miehen tämän omassa kodissa! En kuullut miehen nimeä — kävelin pois, sillä en halunnut herättää epäluuloja. Ne ovat hirveän epäluuloisia, nämä miehet; jos tarkastaa McCormickia, niin huomaa hänen vilkuilevan olkansa yli tuon tuostakin. Niinpä kävelin pois, ja hetken kuluttua palasin, ja hän nauroi jollekin ja kuulin hänen sanovan nämä sanat: 'Olin piilossa verhon takana, ja vastapäätä oli seinälle maalattu joku espanjalainen 'iikka', ja joka kerta kun tirkistin ulos, katseli tuo peijakas minua ja ihmettelin aikooko se ilmiantaa minut'."

Petteri pysähtyi. Hänen silmänsä olivat tottuneet hämärään nyt, ja hän näki vanhan pankkiirin silmien pelosta jähmettyneenä tuijottavan. "Jumalani!" kuiskasi Nelse Ackerman.

"Se oli ainoa minkä kuulin", sanoi Petteri. "En tiennyt mitä se merkitsee. Mutta kun kuulin piirustuksesta, jonka Mac oli tehnyt teidän talostanne, niin ajattelin: Jeesus, se varmaankin oli Mr. Ackerman, jonka hän aikoi ampua!"

"Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!" kuiskaili vanha mies; ja hänen vapisevat kätensä repelivät peitteen koristeita. Puhelin soi ja hän otti kuulotorven ja sanoi jollekin että hänellä nyt oli liian kiire puhumiseen; tulisi soittaa vähän jälkeenpäin. Hänellä oli toinen yskimiskohtaus, ja Petteri luuli hänen tukehtuvan ja hänen täytyi auttaa vanhaa miestä saamaan jotakin lääkettä kurkustaan alas. Petteriä vähän pisteli se, että yksi jumalista osottaa noin huomattavaa ja perinpohjaista pelkuruutta. Kaikesta päättäen ne olivat vain ihmisiä nämäkin olympialaiset, yhtä alttiita tuskalle ja kuolemalle kuin Petteri Gudge itse!

Myöskin ihmetytti Petteriä se, miten "pehmeä" Mr. Ackerman oli. Hän ei teeskennellyt ylevää välinpitämättömyyttä punikeita kohtaan. Hän asetti itsensä Petterin armoille, lypsettäväksi milloin Petteriä halutti. Ja Petteri aikoi käyttää tätä tilaisuutta hyväkseen.

"Huomaattehan, Mr. Ackerman", alkoi Petteri, "ettei tällaisen kertomisesta poliiseille olisi mitään hyötyä. Ne eivät tiedä, miten menetellä tällaisessa tapauksessa; ja tosi on, etteivät ne ota näitä punikeita vakavalta kannalta. Ne kuluttavat kymmenen kertaa enemmän rahaa tavallisen rosvon kiinnisamiseen kuin tällaisen roikan silmälläpitoon."

"Miten ne ovat päässeet minun talooni?" huusi vanha mies.

"Niillä on keinoja, joista teillä ei voi olla aavistustakaan, Mr. Ackerman. On ihmisiä, jotka ovat myötätuntoisia heille. Te ette tiedä, mutta on pappeja, jotka ovat punikeita, ja yliopistojen opettajia ja vieläpä joitakin rikkaita miehiä, niinkuin te."

"Tiedän, tiedän", sanoi Ackerman. "Mutta varmaankin —"

"Mistä te voitte tietää, vaikka teillä olisi petturi omassa perheessänne."

Ja Petteri jatkoi samalla tavalla, lisäten punikki-pelkoa tämän vanhan miehen sieluun, joka ei halunnut tulla tapetuksi. Hän sanoi taaskin ettei hän tahdo kuolla, ja selitti tätä seikkaa vähän laajemmasti. Oli paljon ihmisiä, joiden toimeentulo riippui hänestä, Petterillä ei voinut olla siitä aavistustakaan! American Cityssä oli ehkä sata tuhatta perhettä, joiden toimeentulo riippui Ackermanin suunnitelmista — ja joita kukaan muu ei edes pystynyt suunnittelemaankaan. Leskien ja orpojen rahat oli uskottu hänen hoidettavikseen; ja laaja verkko vastuunalaisuuksia vaati hänen jokapäiväistä, vieläpä jokatuntistakin valppauttaan. Ja samalla soikin puhelin, ja Petteri kuuli Ackermanin sanovan että Amalgamated Securities yhtiön oli lykättävä huomiseen päätöksen teon voitto-osingoitten jaosta, koska hänellä ei ollut nyt aikaa allekirjoittaa mitään papereita. Hän asetti kuulotorven koukkuun ja sanoi: "Näettehän, näettehän! Hyvä Gudge, me emme saa antaa niiden tappaa minua!"

LIII:

Vähitellen saapuivat he kysymykseen käytännöllisistä toimenpiteistä, ja Petterillä oli valmiina esityksiä. Ensiksikin, Mr. Ackerman ei saa antaa vihiä poliisilaitokselle eikä Guffeyn salapoliisilaitokselle siitä, että hän on tyytymätön niiden toimintaan. Hänen tulee vain silloin tällöin laittaa niin, että saa puhutella kahdenkesken Petteriä, ja Petteri tulee persoonallisesti ryhtymään toimenpiteisiin taatakseen Mr. Ackermanille sen turvallisuuden, minkä hänen tärkeytensä koko kaupungin hyvinvoinnille vaati. Ensimäinen tehtävä oli saada selville, oliko todellakin Ackermanin kotona petturi, ja sitä varten tarvittaisiin vakooja, ensiluokan salapoliisi, jolla olisi jonkunlainen toimi talossa. Ainoa pula oli se, että löytyi niin harvoja salapoliiseja, joihin voi luottaa; ne olivat melkein kaikki lurjuksia, ja jolleivät ne olleet lurjuksia, oli se siksi, ettei niillä ollut kylliksi älliä lurjuksiksi — ne olivat hölmöjä ja punikit voivat nähdä ne läpi kuin lasin.

"Mutta kuulkaa", sanoi Petteri, "mitä olen ajatellut. Minulla on vaimo, joka on ihmeen etevä, ja juuri nyt, kun puhelimme tästä, pälkähti päähäni että jos vain voisin saada Edythen tänne muutamaksi päiväksi, niin voisimme päästä selville kaikista ihmisistä tässä talossa, sukulaisistanne niin hyvin kuin palvelijoistannekin."

"Onko hän ammatti-salapoliisi?" kysyi pankkiiri.

"Ei ole", sanoi Petteri. "Enkä tiedä olisiko hän halukas tekemään tämän vai ei, sillä hän ei halua että minulla olisi mitään tekemistä noiden punikkien kanssa, ja hän on pyydellyt minua jättämään koko tämän homman, ja minä olen lupaillutkin jo vähän. Mutta jos kerron hänelle teidän pulastanne, niin ehkä saisin hänet myöntymään — hänellä on hyvä sydän."

Mutta miten voitaisiin Petterin vaimo esittää Ackermanin huonekunnalle, jotta ei syntyisi epäluuloja? Petteri teki tämän kysymyksen, huomauttaen että hänen vaimonsa on liiaksi korkealla yhteiskunnan asteella ruvetakseen palvelijaksi. Mr. Ackerman sanoi ettei hänellä ole palvelijainsa pestaamisen kanssa enempää tekemistä kuin pankkivirkailijainkaan — ei mitään. Synnyttäisi epäluuloa, jos hän tekisi ehdotuksia tästä taloudenhoitajalle. Mutta lopuksi hän huomautti että hänellä on veljentytär, joka joskus käy häntä tervehtämässä, ja tulee nytkin heti, kun käsketään, ja Edythe Eustace voisi tulla tämän kamarineitsyeenä. Petteri puolestaan oli varma että Edythe oppisi osansa piankin, sillä hänhän oli ollut ennen näyttelijätär ja "vienyt" tällaisia osia montakin. Mr. Ackerman lupasi laittaa sanan veljensä tyttärelle ja käskeä tämän mennä tapaamaan Edytheä Hotel de Sotoon vielä saman päivän illalla.

Sitten vanha pankkiiri sangen vakavana antoi kunniasanansa ettei hän puhu kenellekään tästä asiasta, paitsi veljensä tyttärelle. Petteri vaati tätä lujasti; hän sanoi ettei saa kertoa poliisiviranomaisille, ei yhdellekään Mr. Ackermanin huonekuntaan tai perheeseen kuuluvalle, ei edes hänen yksityissihteerilleen. Kun Petteri oli saanut tämän isketyksi Mr. Ackermanin päähän, alkoi tämä iskeä Petterin päähän ajatusta, mikä hänen mielestään oli kaikkein tärkein: "En tahdo tulla tapetuksi, Gudge, sanon vieläkin etten halua kuolla!" Ja Petteri lupasi juhlallisesti että hän tulee tekemään erikoisen suuria ponnistuksia kuullakseen kaikki punikkien kuiskutukset, jotka koskevat Mr. Ackermania.

Kun hän nousi istuiltaan lähteäkseen pois, pisti Mr. Ackerman vapisevat kätensä mekkonsa taskuun ja veti ulos ratisevan ja uuden, sileän setelin. Hän avasi sen, ja Petteri näki että se oli viidensadan dollarin seteli, aivan vasta tuotu American Cityn ensimäisestä kansallispankista, jonka johtokunnan puheenjohtaja Mr. Ackerman oli. "Tässä olisi pieni lahja teille, Gudge", sanoi hän. "Ja haluan että ymmärrätte, että jos suojelette minut punikkien vehkeiltä, katson ettei teiltä tule mitään puuttumaan. Tästä hetkestä haluan pitää teidät omana miehenäni."

"Kyllä", sanoi Petteri. "Olen teidän. Kiitoksia hyvin paljon." Ja hän pisti setelin taskuunsa ja otti askeleen taaksepäin ja kumarsi, toisen askeleen ja kumarsi, ja kulki näin ovea kohti. "Unohdatte hattunne", sanoi pankkiiri.

"Kah", sanoi Petteri vavisten ja tuli uudelleen vuoteen luo, otti hattunsa ja alkoi taaskin kulkea takaperin, pokkuroiden joka askeleella.

"Ja muistakaa, Gudge", sanoi vanha mies. "En halua tulla tapetuksi! En tahdo kuolla!"

LIV.

Petterin ensimäinen huolenpito päästyään jälleen kaupunkiin oli mennä Mr. Ackermanin pankkiin vaihtamaan tuota viidensadan dollarin seteliä. Pankkimies katseli häntä ankarasti ja tarkasti seteliä perinpohjin, mutta sanaakaan sanomatta antoi Petterille viisi sadan dollarin seteliä. Petteri asetti kolme niistä salaiseen piilopaikkaan sisempiin vaatteisiinsa ja kaksi jälellä olevaa lompakkoonsa ja meni tapaamaan Nelliä.

Hän kertoi Nellille kaiken mikä tapahtunut oli ja sanoi että hänen on mentävä tapaamaan Mr. Ackermanin veljentytärtä. "Mitä hän sinulle antoi?" uteli Nell heti, ja kun Petteri näytti noita kahta seteliä, huudahti Nell: "Hyvä jumala! millainen vanha kitupiikki!"

"Hän sanoi että tulen saamaan enemmän", huomautti Petteri.

"Nuo sanat eivät maksaneet hänelle mitään", oli Nellin vastaus. "Meidän täytyy kiinnittää ruuveja." Ja sitten hän lisäsi: "On paras että minä pidän nämä rahat tallessa sinulle, Petteri."

"Mutta", sanoi Petteri, "pitäisihän minulla olla vähän rahaa omiakin kulujani varten."

"Onhan sinulla palkkasi?"

"O-on kyllä, mutta —"

"Minä pidän sen tallella sinulle", sanoi Nell, "ja jonakin päivänä, kun tarvitset, tulet olemaan iloinen että sinulla on mistä ottaa. Sinä et ole koskaan säästänyt mitään itse; sitä eivät tee muut kuin naiset."

Petteri koetti inttää, mutta se ei ollutkaan yhtä helppoa kuin tinkiminen McGivneyn kanssa; Nell katsoi häntä niin hellästi, että Petterin päätä huimasi, ja vaistomaisesti ojensi hän kätensä ja antoi hänelle setelit. Sitten hymyili Nell vieläkin hellemmin, ja Petterin rohkeus kasvoi ja hän sanoi: "Tiedäthän, Nell, että olet minun vaimoni nyt!"

"Kyllä, kyllä", vastasi tämä, "tietysti. Mutta meidän on jotenkin päästävä erilleen Ted Crothersista. Hän vartioi minua kuin vankia ja minulla on mahdottomasti vaivaa päästäkseni karkuun ja sitten selittääkseni missä olen ollut."

"Mitenkäs sitten aijot päästä hänestä?" kysyi Petteri vesikielellä.

"Meidän täytyy paeta", vastasi Nell; "aivan heti kun olemme pelanneet loppuun uuden tekopelimme —"

"Uusiko taas?" huudahti Petteri säikähtäen.

Tyttö nauroi. "Odotahan!" huudahti hän. "Tulen kiskomaan suuremman summan Ackermanilta tällä kerralla! Kun olemme saaneet saaliimme, niin lähdemme, ja meillä on kylliksi rahaa koko elinijäksemme. Odota sinä — mutta älä puhu nyt minulle rakkaudesta, sillä minun pääni on nyt täynnä uutta suunnitelmaa. En voi ajatella mitään muuta."

Ja he erosivat ja Petteri meni American hotelliin tapaamaan McGivneytä. "Älä vääjää!" oli Nell sanonut. Mutta se ei ollut helppoa, sillä McGivney uteli ja muokkasi, käänteli ja leipoi, kääntäen Petterin miltei nurin koettaessaan saada selville jokaisen seikan, mikä oli tapahtunut Petterin puhutellessa Nelse Ackermania. Herra jumala, kuinka nämä miehet itsepintaisesti pitivät kiinni verirahojensa lähteestä! Petteri toisti yhä uudelleen että hän oli pelannut suoraa peliä — hän ei ollut sanonut Nelse Ackermanille mitään muuta kuin saman totuuden, jonka hän oli kertonut McGivneylle ja Guffeylle. Hän oli sanonut ettei poliisilaitoksessa ollut mitään vikaa ja että Guffeyn toimisto astuu punikkeja hännälle ihan yhtämittaa.

"Mitäs hän haluaa sinun tekevän?" kysyi rotannaamainen mies.

Petteri vastasi: "Hän vain halusi ottaa selvää siitä, että saako hän tietoonsa kaiken mikä on tärkeää, ja hän vaati minua lupaamaan että hän tulee saamaan tietoonsa joka seikan salaliitosta häntä vastaan, mikä vain tulee esille; ja minä lupasin että ilmoitamme hänelle heti kaiken."

"Vieläkö tulet tapaamaan häntä?" uteli McGivney.

"Ei hän siitä puhunut."

"Ottiko hän osotteesi?"

"Ei, ja luulen että jos hän haluaa puhutella minua, antaa hän teidän tietää siitä, niinkuin ennenkin."

"Hyvä", sanoi McGivney. "Antoiko hän sinulle rahaa?"

"Kyllä", sanoi Petteri, "hän antoi minulle kaksi sataa dollaria ja lisäsi että hänellä on vielä paljon, jotta tekisimme kovasti työtä auttaaksemme häntä. Hän sanoi ettei hän halunnut tulla tapetuksi, hän sanoi tuon pari tusinaa kertaa. Tuon sanomiseen ja toistamiseen kului häneltä enemmän aikaa kuin kaikkeen muuhun yhteensä. Hän on sairas ja puolikuollut pelosta."

Ja lopuksi McGivney alentui kiittämään Petteriä siitä, että tämä oli ollut uskollinen — ja senjälkeen antoi hänelle lisää määräyksiä.

Punikit olivat nostaneet hirveän ulinan. Lakimies Andrews oli saanut tuomarilta määräyksen, jonka nojalla hän oli ollut tapaamassa vangittuja, ja luonnollisesti olivat nämä selittäneet että koko juttu oli mitä räikeintä tekopeliä. Nyt punikit tekivät valmistuksia lähettääkseen kiertokirjeitä ympäri maata kaikille punikki-tovereilleen, pyytäen rahallista avustusta taistelussa tätä "tekopeliä" vastaan.

Ne pitivät toimenpiteitään salassa, ja McGivney halusi saada tietää, mistä ne saavat rahat tähän. Hän halusi jäljennöksen kiertokirjeestä ja tietoonsa sen, missä ja miten kiertokirje tullaan postittamaan. Guffey oli käynyt puhuttelemassa postiviranomaisia, ja nämä tulisivat ottamaan takavarikkoon kiertokirjeet ja hävittämään ne antamatta punikkien tietää että näin oli tapahtunut.

Petteri hieroi käsiään mielihyvästä. Tämä oli oikeata toimintaa, tämä! Tämä oli noiden punikkien kohtelemista aivan samoin kuin Petteri oli aina kehottanut! Rotannaamainen mies vastasi ettei tämä vielä ole mitään sen rinnalla, mitä he tulevat tekemään muutaman päivän kuluttua. Pitäköön Petteri vain huolen työstään, niin tulee hän näkemään! Nyt, kun yleisö oli suuttunut tämän dynamiittijutun takia, oli aika toimia.

LV.

Petteri otti raitiovaunun Miriam Yankovichin kotiin, ja matkalla luki hän American City "Timesin" iltapäivänumeron. Tämän lehden toimittajat antoivat noille punikeille, jotta tuntui! He olivat ottaneet McCormickin sapoteesi-kirjan ja julkaisivat kokonaisia kappaleita siitä, aivan niinkuin Nell oli ennustanut, ja uhkaavimmat lauseet olivat tummennetut, ja jotkut niistä olivat ladotut raamien sisään, joita oli sirotettu sinne tänne lehdessä, joten kukaan ei voinut niitä sivuuttaa. Siinä oli vankilassa otettu McCormickin kuva; hänellä ei ollut ollut tilaisuutta ajaa partaansa moneen päivään eikä hän ehkä ollut edes hyvillään kuvan ottamisesta — joka tapauksessa oli hän niin raivokkaan näkönen, että pelotti, ja Petteri tuli yhä täydellisemmin vakuutetuksi siitä, että Mac on kaikkein vaarallisin kaikista punikeista.

Palstan toisensa perään julkaisi tämä lehti "uutisia" jutusta, vetäen sen yhteen kaikkien muiden räjähdysten ja murhien kanssa Amerikan historiassa, ja osottaen selvän yhtymän saksalaisten vakoojien ja pommijuonten kanssa. Lehti sanoi että näiden murhaajien järjestö käsitti koko maan; niillä oli satoja sanomalehtiä, joilla oli miljoonia lukijoita ja jotka julkaistiin saksalaisella kullalla. Sitäpaitsi oli tummennettu toimituskirjotus, jossa kehotettiin kansalaisia nousemaan ja pelastamaan tasavallan ja lopettamaan punikkien vaaran kaikiksi ajoiksi. Petteri luki tämän, ja niinkuin kaikki muutkin hyvät amerikalaiset, uskoi hän jokaisen sanan, minkä lehti lausui, ja hänen kiukkunsa punikkeja kohtaan oli tukehduttaa hänet.

Miriam Yankovich ei ollut kotona. Hänen äitinsä oli kiihtynyt, koska Miriam oli saanut kuulla että vankeja rääkättiin "kolmannen asteen" läpi, ja Miriam oli mennyt "kansanneuvoston" konttoriin koettaakseen saada radikalit koolle ja ryhtymään heti toimenpiteisiin. Petteri kiiruhti konttorihuoneeseen, jossa oli jo noin kaksikymmentä viisi rauhanaatteen kannattajaa ja punikkia, kaikki saman kiihkon valtaamana. Miriam käveli lattialla edestakasin väännellen käsiään, ja hänen silmänsä olivat sen näköset, kuin olisi hän itkenyt koko päivän. Petteri muisti epäluulonsa että Miriam ja Mac olivat rakastuneet toisiinsa. Hän puhutteli Miriamia. Mac oli pantu "rotkoon", ja tukkityöläinen Henderson oli sairaalassa sen rääkkäämisen perästä, minkä hän oli läpikäynyt.

Tuo juutalainen tyttö kertoi yksityisseikkoja, ja Petteriä puistatti — hänellä oli niin hyvässä muistossa itsellään "kolmas aste"! Hän ei estänytkään puistattamistaan, vaan alkoi kävellä huoneessa edestakasin niinkuin Miriamkin, ja kertoi huoneessa olijoille, miltä tuntuu, kun kalvosta väännetään ja sormet miltei kiskotaan irti, ja kuinka kostea ja kauhea oli tuo "rotko." Ja näin hän auttoi heitä kiihtymään miltei mielipuoliksi, toivoen että nämä tekisivät jotakin harkitsematonta, niinkuin McGivney halusi. Hyökätään linnaan ja vapautetaan vangit!

Pikku Ada Ruth sanoi että tuo on hulluutta; mutta parempi olisi hankkia lippuja ja kulkea edestakasin vankilan edessä, vastalauseeksi siitä, että rääkätään niin hirveästi miehiä, vaikka heitä ei ole tuomittu edes syyllisiksi. Poliisit luonnollisesti olisivat heti heidän niskassaan, väkijoukko hyökkäisi heidän kimppuunsa ja ehkä repisi heidät kappaleiksi, mutta vähät siitä, jotakin on tehtävä. Donald Gordon vastasi, että tästä ei olisi mitään muuta hyötyä kuin että heidän olisi sitten enää mahdoton pitää yllä agitatsionia. Heidän täytyy koettaa saada aikaan lakko. Heidän täytyy lähettää sähkösanomia radikalisille sanomalehdille, koota rahaa ja kutsua kokoon joukkokokous kolmen päivän päähän. Myöskin olisi koetettava vaikuttaa kaikkiin työväenunioihin että nämä tekisivät yleislakon.

Petteriä harmitti, kun täytyi mennä kertomaan McGivneylle tämä kokolailla "kesy" lopputulos. Mutta McGivney sanoi että se on hyvä, että hän tietää keinon, millä päästään heidän kimppuunsa, ja sitten hän ilmaisi Petterille tätä kokolailla säikyttävän uutisen. Petteri oli lukenut lehdistä saksalaisista vakoojista, mutta hän oli näitä juttuja uskonut vain puoliksi; sota oli kaukana eikä Petteri ollut koskaan nähnyt tätä saksalaista kultaa, josta puhuttiin niin paljon — totuus, jonka hän omin silmin oli huomannut, oli että nämä punikit elivät ainaisessa puutteessa, jokainen niistä kiristi suolivyötään alituisesti koettaen lahjottaa osan pienistä ansioistaan puolustusrahastoihin, kiertokirjeisiin ja postimaksuihin ja kaikkiin muihin toimivan agitatsionijärjestön kuluihin. Mutta nyt selitti McGivney että American Cityssä oli todellakin oikea kaiserin kätyri! Hallitus oli juuri saamaisillaan hänet verkkoonsa, mutta ennenkuin mies vangittiin halusi McGivney saada hänet lahjottamaan rahasumman radikalisen liikkeen hyväksi.

Ei ollut tarpeellista osottaa Petterille tämän seikan tärkeyttä. Jos viranomaiset voivat todistaa että McCormickin ja noiden muiden hyväksi tehty agitatsioni oli tapahtunut saksalaisten rahoilla, niin kansa hyväksyisi kaikki toimenpiteet, jotka tehtiin tämän agitatsionin lopettamiseksi. Voisiko Petteri nimittää jonkun saksalaisen sosialistin, joka voitaisiin houkutella menemään tämän kaiserin vakoojan puheille ja koettamaan saada hänet lahjottamaan rahaa sitä varten, että saataisiin aikaan yleislakko American Cityssä? Useita kaupungin suuremmista tehtaista muutettiin paraikaa sotateollisuuden palvelukseen, ja luonnollista oli, että vihollista eivät suinkaan vahingoittaisi lakot ja työrettelöt. Guffeyn miehet olivat koettaneet kaikkensa saadakseen saksalaisia tekemään lahjotuksia Gooberin puolustusrahastoon, mutta tässä olisi vieläkin mainiompi tilaisuus.

Petterin ajatukset kohdistuivat toveri Apfeliin, joka oli äärimmäisiä vasemmistolaisia sosialisteja ja väliaikaisesti rauhanaatteen kannattaja, niinkuin kaikki saksalaiset. Apfel teki työtä eräässä leipomossa ja hänen kasvojensa väri oli sama kuin taikinallakin, mutta hänen poskillaan väreili hieno puna, kun hän otti puheenvuoron osaston kokouksissa ja haukkui "sosiali-patriootteja", noita osaston jäseniä, jotka koettivat auttaa Englantia toteuttamaan suunnitelmansa maailmanvallasta. McGivney sanoi että hän tulee lähettämään jonkun puhuttelemaan Apfelia aivan heti ja huomauttamaan hänelle tästä kaiserin miehestä, joka on halukas lahjottamaan rahaa radikalien rahastoon. Luonnollisestikaan ei Apfelille sanottaisi että mies on saksalainen vakooja; hän menisi pyytämään rahaa, ja McGivney kavereineen pitäisi huolen lopusta. Petteri sanoi tämän olevan mainiota ja tarjoutui menemään Apfelia tapaamaan heti; mutta rotannaamainen mies selitti Petterille, että Petteri oli liian kallisarvoinen panna sellaiseen asemaan, että voi ruveta herättämään epäluuloja.

LVI.

Petteri oli saanut lyhyen kirjelipun Nelliltä, ja tämä sanoi että kaikki oli käynyt hyvin ja hän on jo uudessa työpaikassaan ja tulee pian saamaan aikaan jotakin. Ja Petteri hoiteli iloisena tointaan ja täytti velvollisuutensa koettamalla tukehduttaa radikalien vastalause-meininkejä. Tukkuja kiertokirjeitä ilmaantui heidän kokouksiinsa kuin taikavoiman vaikutuksesta ja vietiin taaskin pois ennenkuin viranomaiset ehtivät tehdä mitään, vaikka kylläkin koettivat. Joka ilta oli työ-temppelissä, jonne työläiset kokoontuivat, agitaattoreita, jotka kirkuivat äänensä käheiksi agiteeratessaan McCormickin juttua. Vieläkin kiusallisemmaksi teki asian se, että American Cityssä oli yhden sentin iltalehti, joka koetti saada työläiset lukijoikseen, ja itsepintaisesti julkaisi todistuskappaleita, jotka olivat omiaan osottamaan koko jutun tekopeliksi. Punikit olivat huomanneet että heidän postiansa peukaloitiin ja nostaneet kauhean melun tuosta — teeskennellen luonnollisesti että se oli "puhevapaus", josta he melusivat!

Joukkokokous oli määrätty täksi illaksi ja Petteri luki American City "Timesistä" vihasen toimituskirjotuksen, jossa kehotettiin viranomaisia estämään se. "Alas punalippu!" oli kirjotuksen otsikkona; eikä Petteri voinut käsittää, miten yksikään punaverinen, sadan prosentin amerikalainen, voi lukea sitä innostumatta tekemään jotakin.

Petteri puhui tästä McGivneylle, joka sanoi: "Me tulemme tekemään jotakin; varro vain sinä!" Ja niinpä tuona iltapäivänä sanomalehdissä oli uutinen että American Cityn pormestari oli ilmottanut kokoushuoneen omistajille, että heidät tultaisiin pitämään vastuunalaisina kaikista yllyttävistä ja kapinallisista lausunnoista tuossa kokouksessa; jolloin huoneuston omistajat olivat peruuttaneet vuokrasopimuksen. Sitä paitsi selitti pormestari että joukkoja ei saanut kokoontua kaduille, ja että poliisiviranomaiset tulisivat pitämään siitä huolen ja suojelemaan lakia ja järjestystä. Petteri kiiruhti "kansanneuvoston" huoneustoon, ja siellä oli radikaleilla kiirettä koettaessaan löytää uutta huoneustoa kokousta varten; aina vähän väliä kävi Petteri Puhelimessa ja ilmoitti McGivneylle, mitä haalia punikit nyt yrittivät, ja McGivney ilmotti Guffeylle, Guffey kauppakamarin sihteerille, ja huoneuston omistaja sai käskyn tulla käymään pankissa, jossa hänelle annettiin varotus kiinnityslainan voimalla — tai käytettiin jotakin muuta tehokasta keinoa estämään punikeilta kokoushuone.

Joten sinä iltana ei ollut punikkien joukkokokousta — eikä moneen pitkään aikaan sen jälkeen American Cityssä! Guffeyn toimisto oli saanut saksalaisen vakooja-juttunsa valmiiksi, ja seuraavana aamuna oli American City "Timesin" etusivulla koko sivun täyttävä hämmästyttävä uutinen että Karl von Stroeme, Saksan hallituksen asiamies ja jonka sanotaan olevan Saksan vara-kanslerin veljenpoika, on vangittu American Cityssä, jossa hän on esiintynyt ruotsalaisena neulomakonekauppiaana, mutta jonka todellisena toimena on ollut palkata kätyreitä asettelemaan dynamiittipommeja Pioneer Foundry Companyn rakennuksiin, joita paraikaa varustetaan konetykkien valmistamista varten. Von Stroemen apureita oli saatu kiinni kolme samalla kertaa ja löydetty suuri joukko papereita, jotka olivat täynnä tärkeitä tietoja — joista ei suinkaan pienin ollut se tosiseikka, että vielä eilen oli von Stroemen havaittu olevan suhteissa erään äärimmäisiin punikkeihin kuuluvan saksalaisen sosialistin Ernst Apfelin kanssa, joka samalla on ollut leipurien union no. 470 virkailija. Viranomaisilla oli hallussaan aivan yksityisseikkoja myöten tiedot eräästä keskustelusta, jossa von Stroeme oli lahjottanut sata dollaria vapauden puolustusliitolle, jonka punikit olivat perustaneet tekemään agitatsionityötä niiden I.W.W.-läisten vapauttamiseksi, jotka oli vangittu sekaantuneina dynamiittijuoneen Nelse Ackermanin henkeä vastaan. Sitäpaitsi oli todistettu että Apfel oli ottanut tämän rahan ja jakanut sen useampien saksalaisten punikkien kesken, jotka taaskin olivat lahjottaneet sen puolustusrahastoon tai maksaneet sillä painokustannukset kiertokirjeistä, joissa kehotettiin yleislakkoon.

Petterin sydän hyppeli kiihkosta; ja se hyppeli vieläkin nopeammin, kun hän aamiaisensa jälkeen kulki Main katua pitkin. Hän näki väkijoukkoja ja Amerikan lippuja kaikissa rakennuksissa, aivan samoin kuin valmistuneisuuskulkueen päivänäkin. Se pani Petterin tuntemaan ilkeitä pelon väristyksiä; hänen mielessään pyöri pommeja, mutta hän ei voinut vastustaa väkijoukkojen jännittyneitä kasvoja ja tarttuvaa innostusta. Hetken kuluttua tuli soittokunta, joka soitti komeaa sotamusiikkia, ja sitten tuli sotilaita marssien — rivi rivin perästä sotilaspukuisia poikia raskaat kantamukset selässä ja uudet, välkkyvät kiväärit olalla. Poikamme! Poikamme! Jumala siunatkoon heitä!

Siinä oli kolme rykmenttiä 223:sta divisioonista, jotka tulivat Lincolnin harjotusleiriltä lähteäkseen sotaan. Parempi heidän olisi ollut tietenkin astua junaan leirillä, mutta kaikki olivat vaatineet saada edes vilaukseltakaan nähdä sotilaita, ja täällä ne nyt olivat soittoineen ja lippuineen ja punastuneine, kiihtyneine ihailijajoukkoineen — kaksi loppumatonta jonoa ihmisiä, jotka olivat villeinä isänmaallisesta hehkusta, huutaen, laulaen, heiluttaen hattuja ja nenäliinoja, kunnes koko katu muuttui epäselväksi, järjettömäksi pöhnäksi. Petteri näki nämä tiheät rivit, suorat kuin kireälle vedetty lanka, ja jalat, jotka liikkuivat täsmällisesti kuin kello, ja täristyttivät maata kuin ukkonen. Hän näki nuoret, poikamaiset kasvot, joilla oli vakava ja ylpeä ilme, silmät suoraan eteenpäin, kääntymättä silmänräpäykseksikään, vaikka tiesivät, että tämä voi hyvinkin olla viimeinen kerta, kun he näkevät kotikaupunkinsa — voi helposti sattua, etteivät ikinä palaa matkaltaan. Poikamme! Poikamme! Jumala siunatkoon heitä! Petterin kurkkua kuristi ja hän tunsi suurta kiitollisuutta näitä poikia kohtaan, jotka menivät suojelemaan häntä ja hänen maataan; hän puristi kätensä nyrkkiin ja puri hampaansa yhteen uudelleen päättäen juhlallisesti rangaista pahoja miehiä ja naisia — asevelvollisuuden väistäjiä, väittelijöitä, rauhanaatteen kannattajia ja kapinallisia — jotka eivät tehneet velvollisuuttaan tässä suuressa työssä.

LVII.

Petteri meni American hotelliin ja tapasi McGivneyn, joka antoi hänelle työn, mikä mainiosti sopi hänen mielentilaansa. Rotannaamainen mies sanoi että oli tullut toiminnan aika. I.W.W. liiton paikallisosasto oli laatinut koko järjestölle kirjelmän, jossa pyydettiin apua, ja osaston toimeenpanevan komitean kokous pidetään tänä iltana; Petterin oli heti mentävä tapaamaan sihteeri Gradya, saatava selville missä tämä kokous tullaan pitämään ja tehtävä viittaus että tähän kokoukseen olisi saatava koko järjestö ja muitakin punikkeja niin paljon kuin mahdollista. McGivney sanoi että kaupungin liikemiehet aikoivat panna täytäntöön suuren suunnitelmansa tänä iltana; kauppakamarin ja tehtailijain ja kauppiasten liiton nuoremmat jäsenet olivat pitäneet kokouksen ja tehneet salaisen suunnitelman, eivätkä he nyt halunneet muuta, kuin että kaikki punikit kokoontuisivat yhteen paikkaan.

Petteri lähti ja löysi Shawn Gradyn, tuon nuoren irlantilaisen pojan, joka piti jäsenluettelon ja muut järjestön asiakirjat niin salaisessa paikassa, ettei edes Petterin ollut onnistunut löytää niitä. Petteri kertoi sihteerille viimeiset uutiset McCormickin kärsimyksistä "rotkossa" ja että Gus oli viety samaan sairaalaan, missä Hendersonkin oli. Hän oli niin kaunopuheinen vihassaan, että pian Grady kertoi hänelle illaksi kutsutun kokouksen paikan ja ajan, ja Petteri sanoi että heidän pitäisi saada kaikki ystävänsä koolle ja keskustella tavasta, millä saisivat vastalausekirjallisuutensa jaetuksi nopeasti, sillä olihan selvää etteivät he enää voi käyttää postia. Mitä merkitsivät toimeenpanevien komiteojen päätöslauselmat, kun ainoa, mistä oli mitään toivoa, oli koko järjestön jäsenten yhteistoiminta? Grady sanoi että se on hyvä ja aikoi kutsua koolle kaikki toimivat jäsenet ja liitolle myötätuntoiset henkilöt, ja Petteri sai toimekseen puhelimitse ja jalkapatikassa antaa tieto noin tusinalle henkilölle.

Kello kuuden aikana illalla ilmotti Petteri McGivneylle työnsä tulokset, ja silloin sai hän iskun, josta hän miltei pyörtyi. "Sinun täytyy mennä myös tuohon kokoukseen", sanoi rotannaamainen mies. "Et voi asettua vaaraan että ne rupeavat epäilemään sinua."

"Mutta herra jumala", huusi Petteri. "Mitä siellä sitten tulee tapahtumaan?"

"Älä pelkää", sanoi toinen. "Tulen pitämään huolen siitä, ettei sinulle tapahdu mitään."

Kokous oli päätetty pitää runoilija Ada Ruthin kotona, ja McGivney käski Petterin tehdä selkoa tuosta kodista. Arkihuoneen takana oli käytävä ja tässä käytävässä suuri vaatekaappi. Heti ensi hälinän kuultuaan on Petterin kiiruhdettava tähän kaappiin. Hänen täytyy mennä kaappiin, ja sitten McGivney miehineen tulee suojelemaan häntä, vaikka ovat pieksävinään häntä niinkuin muitakin huoneissa olijoita. Petterin polvet alkoivat vavista ja hän suuttuneena moitti tuota järjestelyä; mitäs hänelle sitten tapahtuu, jos McGivneylle tai hänen autolleen sattuu tapahtumaan jotain, jotta hän ei voisi ollakaan Petteriä suojelemassa? McGivney selitti ettei Petterin tarvitse pelätä mitään, hän, Petteri, on heille niin kallisarvoinen mies, etteivät he uskalla asettaa häntä mihinkään vaaraan. McGivney tulee varmasti olemaan siellä, eikä Petterin tarvitse välittää muusta kuin kirkua ja pitää pahaa elämää ja lopuksi olla pyörtyvinään, jolloin McGivney, Hammet ja Gummings tulevat kantamaan hänet automobiiliinsa ja vievät pois.

Petteriä pelotti niin, ettei hän pystynyt syömään illallista, vaan hän käyskenteli pitkin katuja jupisten itsekseen ja koettaen nostattaa rohkeuttaan. Hänen täytyi pysähtyä ja katsella Amerikan lippuja ja lukea American City "Timesin" iltapäivänumeroa ennenkuin hänen isänmaallinen innostuksensa palasi. Kun hän lopuksi lähti tuon pienen raajarikon kotia kohti, joka kirjotteli sotavastaisia runoja, tuntui hänestä todella aivan kuin hänkin olisi sotilaspoika, joka marssi sotaan.

Ada Ruth oli siellä ja hänen äitinsä, vanha kuivettunut nainen, joka ei käsittänyt lainkaan näitä kauheita, maailmaa mullistavia liikkeitä, mutta jonka rukoilut eivät vaikuttaneet yhtään vähää hänen innostuneeseen tyttäreensä; vielä oli siellä Adan serkku, laiha koulunopettajatar, vanhapiika, kansanneuvoston sihteeri; ja myöskin olivat siellä Miriam Yankovich, Sadie Todd ja Donald Gordon. Matkalla oli Petteri tavannut Tom Dugganin, ja tämä synkkä runoilija oli sanonut laatineensa uuden runon, jossa kuvailtiin McCormickia "rotkossa." Heti sen jälkeen saapui sihteeri Grady, taskut täynnä papereita. Grady, pitkä, tummasilmäinen ja herkkämielinen irlantilainen poika, oli sellainen, joita sosialistit kutsuivat "Jimmie Higginsiksi", tarkottaen niitä tovereita, jotka tekivät raskaat ja väsyttävät työt toiminnassa, jotka aina olivat läsnä, tapahtuipa mitä tahansa, aina valmiit ottaman yhä vain lisää kuormaa kannettavakseen. Grady ei välittänyt vähääkään sosialisteista, mutta "Jimmie Higgins"-nimitystä vastaan hänellä ei ollut mitään; ja hän sanoi Petterin olevan samaa maata, ja Petteriä nauratti miettiessään että "Jimmie Higgins" on viimeinen, miksi hän tässä maailmassa rupeaa. Petteri oli kiipeämässä hyvinvoinnin tikkaita, eikä hänen päähänsä pälkähtänytkään että hän voisi olla sittenkin "Jimmie Higgins" — ei punikeille, vaan "valkosille"!

Grady veti esille paperinsa ja keskusteli Gordonin kanssa illan ohjelmasta. Hän oli saanut I.W.W. liiton kansallisvirastossa sähkösanoman, jossa luvattiin avustusta, ja hänen laihat, nälkäisen näköiset kasvonsa loistivat ylpeydestä, kun hän sitä näytti. Sitten hän ilmoitti että kokoukseen saapuu "Bud" Connor, joka oli tunnettu organiseeraaja ja joka oli McCormickin mukana ollut järjestämistyössä öljykentillä ja oli tuonut sanan että työläiset siellä olivat tekemäisillään suuren lakon. Sitten tuli Mrs. Jennings, pieni kiusaantunut naisraukka, jonka mies oli vaatinut avioeroa sen perusteella, että vaimo oli lahjoittanut rahaa I.W.W. liitolle. Hänen mukanaan tuli muuan suurikasvuinen konetyöläinen, Andy Adams, joka oli potkittu ulos salaseurastaan sen takia, että oli siellä jutellut "suorasta toiminnasta." Hän veti taskustaan "Evening Telegraphin" viimeisen numeron, jossa ankarasti tuomittiin "suoraa toimintaa" ja sanottiin sen olevan dynamiitilla hosumista, joka tietysti oli valhe, ja kysyttiin kuinka kauvan kuluu ennenkuin Amerikan Cityn lain ja järjestyksen ystävät käyttävät vähän "suoraa toimintaa" omasta puolestaankin.

LVIII.

Lisää saapui, kunnes noin kolmekymmentä oli läsnä, jolloin kokous alettiin. Oli silminnähtävää että viranomaiset olivat tahallaan suunnitelleet dynamiittijuonen, jotta saisivat tekosyyn tuhotakseen I.W.W. liiton; ne olivat sulkeneet kokoushuoneen ja ottaneet takavarikkoon kaiken, kirjotuskoneet, kaluston ja kirjat — ja niistä antaneet erään sapoteesia käsittelevän kirjan American City "Timesin" toimittajille! Tätä tervehdittiin suuttumuksen ilmaisuilla. Myöskin olivat viranomaiset ruvenneet peukaloimaan liiton postia, joten järjestön kirjallisuutta oli nyt pakko lähettää pikarahtitavarana. Järjestö taistelee nyt olemassaolonsa puolesta, ja oli keksittävä keino, miten saadaan todellisia tietoja kansalle. Jos kellään on esityksiä, niin nyt niitä sopii tehdä.

Yksi esitys tuotiin esille toisensa perästä; ja sillä aikaa istui Petteri kuin neuloilla. Miksikä ne eivät jo tule — nuo kauppakamarin ja tehtailijain ja kauppiasten liiton nuoremmat jäsenet — ja tee tehtäväänsä ilman enempää viivyttelemistä? Luulivatko ne että Petteri tulee istumaan siellä koko illan, vavisten pelosta — eikä hän ollut syönyt edes illallistakaan!

Äkkiä Petteri hypähti. Ulkoa kuului huuto, ja Donald Gordon, joka oli puhumassa, pysähtyi äkkiä, ja kokouksessa olijat tuijottivat hetken toisiinsa ja muutamat niistä hyppäsivät pystyyn. Kuului lisää huutoja, jotka muuttuivat kipeiksi älähdyksiksi, ja jotkut huoneessa olijat riensivät oville, toiset ikkunoita ja rappusia kohti. Petteri ei tuhlannut aikaa, vaan sukelsi kaappiin, ryömi sen etäisimpään nurkkaan, vetäen siellä olevia vaatteita päälleen. Ja sitten tunkeutui kaappiin lisää ihmisiä, suojellen Petteriä vieläkin paremmin.

Piilopaikastaan hän kuunteli meteliä, mikä huoneissa vallitsi. Ilma oli täynnä naisten kiruntaa, tappelevien miesten kirouksia, sinne tänne heiteltyjen huonekalujen kolinaa ja sitä ilkeää kalketta, joka syntyy, kun kapula jysähtää ihmisten päihin. Kauppakamarin ja tehtailijain ja kauppiasten liiton nuoremmat jäsenet olivat tulleet niin suurena joukkona, että heidän suunnitelmansa varmasti tulee täytetyksi. Heitä oli kyllin täyttämään huoneet ja ovireijät ja pari kolme vartioimaan jokaista ikkunaa ja sitäpaitsi joukkioita ulkopuolella pitämään huolen siitä, ettei kukaan voi päästä pakoon käyttämällä kattoa ja pihamaan hedelmäpuita pakotienään.

Petteri veti takkinsa kauluksen korviinsa ja kuunteli melua, ja pian hän kuuli niidenkin kirkuvan, jotka olivat hänen päällään kaapissa, ja käsitti että nyt niitä vedetään ulos ja piestään; hän tunsi käsien tarttuvan häneen ja hän ulisi ja vinkui pelosta; mutta mitään ei tapahtunut hänelle ja hän sai sen verran rohkaistuksi luontoaan, että vilkasi ylös ja näki miehen, jolla oli musta naamari kasvoillaan, mutta jonka hän sittekin helposti tunsi McGivneyksi, Petteri ei milloinkaan koko elämänsä aikana ollut ollut niin iloinen kuin nyt nähdessään naamioidun rotan naaman! McGivneyllä oli kädessään kapula ja hän iski oikealle ja vasemmalle Petterin ympärillä olevia vaatteita. Hänen takanaan olivat Hammett ja Cummings peittämässä tätä hommaa, ja hekin löivät iskun silloin tällöin, mutta sangen varovaisesti ja huolellisesti.

Vähitellen taukosi tappelu huoneissa ja ulkona, sillä kaikki huoneissa olleet oli lyöty tainnoksiin tai sidottu. Ja sitten useat Guffyn urkkijoista jotka olivat tutkineet näitä punikeita pari vuotta, tarkastivat heidät ja ottivat huostaansa ne, jotka he erikoisesti halusivat saada käsiinsä, tarkastivat, oliko heillä aseita ja sen jälkeen panivat heidät rautoihin. Muuan näistä miehistä lähestyi Petteriä, joka silmänräpäyksessä pyörtyi ja ummisti silmänsä; sitten Hammett otti häntä kainaloista ja Cummings jaloista, ja McGivney käveli rinnalla kunniavahtina sanoen tuon tuostakin: "Me haluamme tämän miehen, pidämme hänestä huolen."

He kantoivat Petterin ulos, ja täällä pimeässä avasi hän silmiään sen verran, että näki kadun olevan täynnä autoja, joihin punikeita laahattiin. Petterin ystävät kantoivat hänet erääseen autoon, joka heti lähti liikkeelle, ja sitten Petteri tuli jälleen tajuntaansa ja nämä neljä miestä nauroivat katketakseen taputtaen toisiaan olalle ja huomauttaen niistä tyydytyksen tunnetta hivelevistä seikoista, joita olivat nähneet. Oliko Hammett huomannut verikuhmua, jonka Grady oli saanut otsaansa, ja miten veri siitä valui? Hänhän halusi olla punikki — he olivat vain auttaneet häntä tulemaan sellaiseksi — sisältä ja päältä! Oliko McGivney huomannut, miten eräs heidän miehistään, "Buck" Ellis, oli lyönyt kulkuri-runoilijan nenän pois sijoiltaan? Ja nuori Ogden, kauppakamarin presidentin poika, oli epäämättä osottanut tunteensa tätä karjaa kohtaan, niinhyvin narttuja kuin uroksiakin kohtaan; kun tuo Yankovich rääviö oli antanut häntä korvalle, oli hän tarttunut tuota naaraspirua tisseistä kiinni ja kiskonut ne miltei irti, kunnes hän kiljui kuin puolihullu ja lopuksi pyörtyi.

Niin, he olivat tehneet puhdasta jälkeä. Mutta siinä ei ollut vielä kaikki, he tulevat viemään asian päähän saakka tänä iltana, kautta jumalan! He antavat näiden rauhanaatteen kannattajien maistaa sotaa, he tulevat lopettamaan punasen terrorin American Citystä! Jos Petteri haluaa, voi hän tulla mukaan näkemään tätä jaloa työtä; he menevät maaseudulle ja siellä on aivan pimeä, ja jos hän pitää naamarin kasvoillaan, on hän tykkänään turvassa, Petteri myöntyi; hänen verensä kiehui ja hän oli täynnä metsästys? intoa, hän halusi olla läsnä, kun saalis tapettiin, tapahtuipa mitä tahansa.

LIX.

Moottori hyrisi hiljaa ja auto huristi kuin siivillä American Cityn etukaupunkien läpi maaseudulle. Oli toisia autoja edessä ja toisia perässä — pitkä rivi valkosia valoja kiitämässä maaseudulle. Ne saapuivat petäjikköön, jonka puut kohosivat kaksi ja kolme jalkaa vahvoina kuin kirkon pilarit, ja olivat peittäneet maan pehmeällä ruskealla neulasmatolla. Se oli tunnettu huvittelupaikka ja autot pysähtyivät sinne edeltäpäin annetun määräyksen mukaan. Kaikki oli valmistettu tuon kehutun tehokkuuden mukaisesti, joka on kaikkien sadan prosentin amerikalaisten ylpeys. Mustaan naamioon kätkeytynyt mies seisoi keskellä suurta aukkoa ja huusi määräyksiä äänitorven läpi, ja jokainen auto pysähtyi toinen toisensa viereen suureksi renkaaksi, joka oli enemmän kuin sata jalkaa läpimitaten. Nämä kauppakamarin ja tehtailijain ja kauppiasten liiton nuorempien jäsenten autot olivat hyvin opetettuja — ne olivat tottuneet liukumaan täsmällisesti paikoilleen äänitorveen huudettujen määräysten mukaan suurissa juhlallisuuksissa, tai kun nämä nuoremmat jäsenet vaimoineen ja morsiamineen, jotka olivat enemmän tai vähemmän täydellisesti silkin ja sametin verhoomia, saapuivat pitoihinsa ja tansseihinsa.

Autoja saapui ja saapui, kunnes viimeiselle oli tuskin tilaa mahtua paikoilleen. Sitten kuului komento: "Numero yksi!", ja miesjoukko astui eräästä autosta raahaten raudoissa olevaa vankia. Se oli nuori juutalainen räätäli, Michael Dubin, joka oli ollut Petterin kanssa viisitoista päivää linnassa. Michael oli hiljainen haaveilija, joka ei ollut tottunut väkivaltaisuuksiin; ja hän myöskin kuului rotuun, joka avomielisesti ilmaisee tunteensa, eikä siis ole mieluinen sadan prosentin amerikalaisille. Hän kirkui ja valitti, kun naamioidut miehet irrottivat hänen kahleensa, vetivät takin hänen yltään ja repivät paidan hänen selästään. Hänet raahattiin erään pienemmän puun luo, joka oli juuri niin vahva, että hänen kätensä ulottuivat sen ympäri ja kalvosiin voitiin asettaa raudat. Siinä hän seisoi kolmenkymmenen tai neljänkymmenen auton lyhtyjen huikaisevassa valossa kiemurrellen ja valittaen, ja muuan mustanaamioinen mies otti takin yltään ja valmistui toimeen. Hänellä oli musta, käärmettä muistuttava ruoska, ja hän seisoi käsi ojennettuna, kunnes äänitorveen puhuva mies sanoi: "Ala!" Ruoska vingahti ilmassa ja läimähti Michaelin selkään, repien lihaa, jotta verta alkoi näkyä. Uhri kiljui tuskasta, kiemurrellen, vääntelehtien ja potkien kuin kuoleman kourissa. Taaskin vinkui ruoska ja kuului, kun se viilsi lihaa ja toinen punanen juova kohosi entisen viereen.

Nämä kauppakamarin ja tehtailijain ja kauppiasten liiton nuoremmat jäsenet olivat mainiossa kunnossa tämän illan työtä varten. He eivät olleet kalpeita ja laihoja, huonosti ruokituita ja työn rasittamia, niinkuin olivat heidän vankinsa; he olivat sileitä ja punakoita ja terveitä kuin pukit. Oli aivan kuin jo kauvan aikaa sitten heidän isänsä olisivat nähneet tämän punikki-vaaran ja ne toimenpiteet, joka olivat välttämättömät sadan prosentin amerikalaisuuden turvaamiseksi; isät olivat tuoneet maahan pelin, jossa pelaajat löivät pieniä valkosia palloja erilaisilla kurikoilla. Heillä oli loistavia klubihuoneustoja etukaupungeissa ja satoja eekkereitä maata järjestettynä tätä peliä varten, ja he heittivät kaupankäyntinsä ja tehtailijoimisensa varahin iltapäivällä matkatakseen näille kentille pitämään lihaksensa kunnossa. Ja niinpä ruoskaa heiluttava mies oli "vireessä", eikä hänen tarvinnut pysähtyä hengähtämään. Iskun iskun perästä hän läimähytti mainiossa tahdissa; hän ei väsynyt, löi vain ja löi. Oliko hän unohtanut? Luuliko hän että tämä oli pieni valkonen pallo, jota hän takoo? Hän iski ja iski, kunnes ei enää voinut laskea punasia naarmuja ja Michael Dubinin selkä oli yhtenä revittynä ja vertavuotavana lihamöhkäleenä. Michael Dubinin kiljunta oli tauvonnut, hänen suonenvedontapaiset nytkähtelemisensä loppuneet ja hänen päänsä riippui velttona ruumiin valuessa yhä alemmas puun juurelle.

Lopultakin juhlamenojen ohjaaja astui esille ja määräsi lopettamaan, ja ruoskaa vinguttanut mies pyyhkein hikeä kasvoiltaan paidanhihaansa, muiden miesten irrottaessa Michael Dubinin puusta ja raahatessa hänet muutamia askeleita sivuun makaamaan suullaan neulasten päällä.

"Numero kaksi!" huusi juhlamenojen ohjaaja selvällä käskevällä äänellä, ikäänkuin hän olisi johtanut katrillia; ja toisesta autosta tuli esille toinen joukko miehiä vetäen matkassaan toista vankia. Se oli Bert Glikas, kulkuri, joka oli I.W.W. liiton paikallisosaston toimeenpanevan komitean jäsen ja jolta oli äskettäin lyöty kaksi hammasta eräässä elonkorjaajain lakossa. Kun häneltä vedettiin takki yltään, onnistui hänen saada toinen kätensä irti ja heristi sitä autojen valkosen valon takana oleville katselijoille. "Kirotut!" huusi hän; hänet sidottiin kiinni puuhun ja veres mies astui esille, ottaen ruoskan maasta, sylkäsi käsiinsä ja alkoi iskeä; joka iskulla Glikas kirkasi uuden kirouksen, ensin englanninkielellä ja sitten kuin houreissa jollakin vieraalla kielellä. Mutta viimein hänen kirouksensa taukosivat ja hän meni tainnoksiin, otettiin irti ja vedettiin suulleen makaamaan ensimäisen viereen. "Numero kolme!" komensi juhlamenojen ohjaaja.

LX.

Petteri istui auton takaistuimella McGivneyn antama musta naamio kasvoillaan, musta vaatekappale, jossa oli kaksi reikää silmiä ja yksi suuta varten. Petteri vihasi näitä punikeita ja halusi että heitä rangaistaisiin, mutta hän ei ollut tottunut verinäytelmiin, ja tämä loppumaton ruoskan läiske ihmislihaan oli miltei enemmän kuin hän jaksoi kestää. Miksi oli hän tullut? Tämä ei suinkaan ollut osa hänen työstään pelastaessaan maataan punikki-vaarasta. Hän oli tehnyt osansa osottaessaan sormellaan vaarallisia niistä; hän oli mies, joka käytti järkeään eikä väkivaltaa. Petteri huomasi että seuraava uhri oli Tom Duggan katkenneine ja verisine nenineen, ja tahtomattaankin hän hätkähti. Hän havaitsi että hän aivan itsestään oli alkanut vähän pitää Tom Dugganista. Kaikesta huolimatta oli Duggan uskollinen ja hyvä toveri ja hänen kiukkuisen pintansa alla oli paljon hyvää. Hän ei ollut tehnyt koskaan mitään muuta kuin nurissut ja laitellut nurinastaan runoja; ne tekivät erehdyksen pieksäessään häntä, ja hetken oli Petterillä pähkähullu ajatus mennä väliin ja sanoa niin.

Runoilija ei sanonut sanaakaan. Petteri näki vilaukselta hänen kasvonsa huikaisevassa valossa, ja vaikka ne olivat veriset ja mäsänä, näki niistä helposti päätöksen — hän kuolee ennemmin kuin päästää pienintäkään valitusta. Joka kerta kun ruoska putosi, vavahti koko hänen ruumiinsa, mutta ei kuulunut pienintäkään ääntä ja hän seisoi pidellen puuta suonenvedon tapaisesti. Häntä piestiin, kunnes ruoskasta sinkoili verta kuin suihkusta, kunnes verta valui virtanaan maahan. Pieksäjät olivat varovaisuuden vuoksi tuoneet lääkärin mukanaan, ja tämä nyt lähestyi juhlamenojen ohjaajaa ja kuiskasi hänelle jotakin. He irrottivat Dugganin, päästivät hänen kätensä puusta ja heittivät hänet Glikasin viereen.

Seuraava oli Donald Gordon, tuo sosialistinen kveekari, ja nyt tuli palanen tusina-draamaa. Donald otti uskontonsa vakavalta kannalta ja julisti sotavastaisia mielipiteitään jesuksen nimeen, joka teki hänet erittäin vastenmieliseksi. Nyt huomasi hän tilaisuuden teaatteri-tempuillen ja kohotti kahleiset kätensä taivasta kohden, ikäänkuin rukoillen, ja huusi vihlovalla äänellä: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät!"

Kuului murinaa joukosta, joka kasvoi ulvonnaksi. "Jumalanpilkkaaja!" huudettiin. "Sulkekaa hänen saastainen suunsa!" Se oli se sama suu, joka oli kuulunut sadoilta puhujalavoilta, ja se oli ankarasti arvostellut sotaa ja niitä, jotka hyötyivät rahallisesti sodasta. He olivat nyt täällä, nuo miehet, joita hän oli arvostellut, kauppakamarin ja tehtailijaan ja kauppiasten liiton nuoremmat jäsenet, koko kaupungin paremmat ihmiset, jotka olivat kovassa työssä maan pelastamiseksi — eivätkä vaatineet enempää kuin täyden arvon palveluksistaan. Ja niinpä he ulvoivat raivosta tälle jumalaapilkkaavalle nulikalle. Mies, jonka naamio oli naurettava, sillä hän oli niin vankkarakenteinen ja lihava, että jokainen tunsi hänet, otti käteensä verisen ruoskan. Se oli Billy Nash, "Amerikan kehitys-liiton" sihteeri, ja roskajoukko kiljui: "Anna mennä, Billy! Hyvin osattu, hyvä poika!" Donald Gordon voi ehkä sanoa jumalalle että Billy Nash ei tiedä mitä hän tekee, mutta Billy luuli tietävänsä ja hän aikoi osottaa Donaldillekin että hän tietää. Se ei kestänyt pitkää aikaa, sillä tällä nuorella kveekarilla ei ollut paljon muuta kuin ääntä, ja jo neljännellä iskulla hän pyörtyi ja kahdennenkymmenennen lyönnin perästä keskeytti lääkäri pieksännän.

Sitten tuli I.W.W. liiton sihteerin, Gradyn vuoro, ja silloin sattui kamala tapaus. Grady, joka oli katsellut tätä näytelmää eräästä autosta, oli hurjistunut, ja kun hänen kätensä irrotettiin ja takkia yritettiin vetää hänen yltään, riuhtasi hän äkkiä itsensä irti ja löi miehen toisensa perästä kumoon. Hän oli kasvanut tukkimetsässä ja hänen ruumiinvoimansa olivat ihmeteltävät, ja ennenkuin miesjoukko oikein tiesi, mitä oli tapahtunut, oli hän jo kahden auton välissä menossa. Kymmeniä miehiä hyökkäsi silloin hänen päälleen kymmeniltä eri suunnilta ja hän kaatui maahan keskellä villiintynyttä joukkoa. Hänen kasvonsa painettiin lokaan, ja miesjoukko kiljui kuin villipedot yöllä: "Vetäkää hänet hirteen!" Muuan mies juoksi paikalle köysi käsissä, kirkuen: "Hirttäkää se!"

Juhlamenojen ohjaaja koetti estellä äänitorvensa lävitse, mutta torvi lyötiin hänen käsistään ja hänet vietiin syrjään, ja eräs miehistä kiipesi petäjään ja heitti köyden vahvan oksan ylitse. Ei voinut nähdä Gradya tämän kuhisevan joukon keskellä, mutta äkkiä kuului kiljaus ja hän tuli näkyviin — kohoten korkealle ilmaan, silmukka kaulassa ja potkien hurjasti. Hänen alapuolellaan miehet tanssivat ja ulvoivat ja heittelivät hattujaan ilmaan, ja yksi miehistä hyppäsi ilmaan ja tarttui yhteen potkivista jaloista riippuen siinä.

Sitten kaiken tämän melun läpi kuului ääni: "Laskekaa hänet vähän alemmaksi! Laskekaa, että ulotun häneen!" Ja nuorasta pitelijät hellittivät köyttä ja ruumis laskeutui maata kohti, potkien vieläkin, ja eräs mies otti taskuveitsen taskustaan, leikkasi vaatetta pois ruumiista ja leikkasi erään kappaleen ruumiista vielä. Joukko ulvoi kahta uljaammin ja autoissa istuvat miehet löivät polviinsa kämmenillään ja kirkuivat mielihyvästä. Petterin kanssa autossa olijat kuiskasivat että tämä veitsimies oli Ogden, kauppakamarin presidentin poika; ja seuraavana päivänä kaupungilla — ja useita viikkoja jälkeenkin päin — miehet nyhjäsivät toisiaan ja kertoivat kuiskaten, mitä Ogden oli tehnyt noitten "kirottujen tuplajuulaisten" sihteerin, Shawn Gradyn ruumiille. Ja jokainen näistä nyhjääjistä ja kuiskuttelijoista oli mielessään varma siitä että tällä tavalla oli punikkivaara poistettu ikuisiksi ajoiksi ja sadan prosentin amerikalaisuus nostettu kunniaan ja tehty eittämättömän varmaksi työn ja pääoman suhteiden rauhallinen ratkaisu.

Miten ihmeelliseltä se kuuluneekin oli yksi I.W.W.-läisistä, joka oli heidän kanssaan samaa mieltä. Yksi tuon yön uhreista oli oppinut läksynsä! Kun Tom Duggan jälleen pystyi istumaan, joka oli kuusi viikkoa tapahtuman jälkeen, kirjotti hän artikkelin kokemuksistaan erääseen I.W.W. liiton sanomalehteen, ja kirjotusta levitettiin sittemmin tuhansin kappalein kiertokirjeenä työläisten keskuuteen. Siinä sanoi tämä runoilija:

"I.W.W. liiton periaatejulistus alkaa lausunnolla että työtäteettävällä ja työtätekevällä luokalla ei ole mitään yhteistä; mutta tässä tilaisuudessa opin että periaatejulistus on väärässä. Tässä tilaisuudessa näin yhden seikan, joka oli yhtymäkohtana työtäteettävän ja työtätekevän luokan välillä, ja se oli ruoska. Ruoskan kädensija oli työtäteettävän luokan käsissä ja ruoskan siima työtätekevän luokan selässä, ja näin tuli kaikiksi ajoiksi päivänselvästi osotetuksi suhde näiden kahden eri luokan välillä."

LXI.

Petteri heräsi seuraavana aamuna elävästi tuntien elämän tuskaa ja kauhua. Hän oli vaatinut rangaistusta punikeille; mutta hän oli ajatellut tätä rangaistusta vain sivumennen ikäänkuin seikkana, josta suoriutuu heilauttamalla kättään. Hän ei ollut aavistanutkaan sen todellisuutta, miten verinen ja likanen työ se tulisi olemaan. Kaksi tuntia ja enemmänkin hän oli kuunnellut ruoskan kirausta ihmislihaan, ja jokainen isku oli sattunut suoraan hänen omiin hermoihinsa. Petteri oli saanut yliannoksen kostoa, ja nyt kohmeloisena ollessaan kalvoi omatunto häntä. Hän oli tuntenut jok'ainoan noista rääkätyistä ja heidän kasvonsa kummittelivat hänelle. Mitä oli yksikään heistä tehnyt ansaitakseen sellaista kohtelua? Voiko hän sanoa, että tiesi yhdenkään heistä tehneen mitään sellaista väkivaltaa, jota he nyt saivat kärsiä?

Mutta enemmän kuin mikään muu vaivasi Petteriä pelko. Petteri, muurahainen, huomasi jättien taistelun käyvän yhä raivokkaammaksi, ja käsitti vaarallisen asemansa jättien jaloissa. Molemmin puolin alkoi kiihko kohota, ja kuta suuremmaksi heidän vihansa kasvoi, kuta suuremmaksi vaara Petterin ilmitulemisesta, sitä kamalammaksi hänen kohtalonsa, jos hänet saataisiin ilmi. McGivneyn oli helppo vakuuttaa hänelle että ainoastaan neljä Guffeyn miehistä tiesi totuuden ja että näihin miehiin voi luottaa kuolemaan saakka. Petteri muisti mitä kerran Shawn Grady sanoi, ja se oli pilannut hänen ruokahalunsa pitemmäksi ajaksi. "Meidän joukossamme on urkkijoita", oli tuo nuori irlantilainen sanonut. "Sama se, ennemmin tai myöhemmin tulemme mekin urkkimaan puolestamme!"

Ja nyt nämä sanat tulivat Petterin mieleen kuin ääni haudasta. Mitähän jos joku punikki, jolla oli rahoja, palkkaisi jonkun työhön Guffeyn toimistoon! Mitähän jos joku punikki-tyttö koettaisi Petterin omaa keinoa ja viettelisi jonkun Guffeyn miehistä — mikä ei suinkaan olisi vaikeata! Mies ei tietäisikään ilmaisseensa että Petteri Gudge on urkkija; se voisi häneltä lipsahtaa, aivan kuin pikku Jenniltä lipsahti totuus Jack Ibbettsistä! Ja niin saisi Mac tietää, ketä hänen on kiitettävä kärsimyksistään; ja mitä mahtaisi hän tehdä Petterille, kun pääsisi takuulla vapaaksi? Kun Petteri ajatteli tällaisia, käsitti hän, mitä merkitsee sota; hän huomasi ettei hän ollut hyötynyt mitään siitä että sai jäädä kotiin olisi ollut sama olla etumaisissa juoksuhaudoissa! Joka tapauksessa tämä oli sotaa, luokkasotaa; ja kaikessa sodankäynnissä vakoojan rangaistus on kuolema.

Petteriä myöskin kiusasi Nellin vaitiolo. Tämä oli ollut uudessa työpaikassaan jo viikon eikä Petteri ollut kuullut hänestä mitään. Nell oli kieltänyt häntä kirjottamasta, pelosta että Petteri kirjottaa jotakin sopimatonta. Odottakoon rauhassa, kyllä Edythe Eustace pystyy pitämään huolen itsestään. Ja hyvähän se oli, Petterillä ei ollut vähääkään epäilystä siitä, etteikö Edythe Eustace pysty pitämään itsestään huolen. Häntä kiusasi ajatus siitä, että Edythe on taaskin suunnittelemassa uutta "tekopeliä" ja hän pelkäsi tytön mielikuvituksen laajuutta. Viime kerralla oli tuo mielikuvitus yllättänyt hänet, se oli asettanut hänen käsiinsä matkalaukun täynnä dynamiittia. Mitä se tulee ensi kerralla saamaan aikaan, hän ei tiennyt, ja häntä pelotti sitä ajatella. Nell voisi laittaa vaikka niin että Guffey saisi hänen metkuistaan vihiä; ja tämä olisi melkein yhtä kamalaa kuin että jos Mac saisi ilmi totuuden hänestä!

Petteri sai käsiinsä "Timesin" aamunumeron ja siinä oli kokonainen sivu uutista punikkien pieksäjäisistä, ja työtä kuvailtiin uljaasti toimitettuna isänmaallisena velvollisuutena; ja se luonnollisesti sai Petterin paljoa paremmalle mielelle. Hän etsi toimitussivun ja luki kaksipalstaisen "johtavan artikkelin", joka oli kauttaaltaan yhtä ainoaa kerskuvan mielihyvän riemua. Se yhä vähensi Petterin omantunnon pakotusta; ja kun hän luki edelleen ja löysi joukon johtavimpien kansalaisten lausuntoja, joissa kohteliaasti hyväksyttiin nämä "vigilantien" toimenpiteet, häpesi Petteri heikkouttaan ja oli hyvillään ettei ollut sitä kenellekään näyttänyt. Petteri koetti parhautensa mukaan muodostua oikeaksi "uros"-mieheksi, sadan prosentin punaveriseksi amerikalaiseksi, ja hänellä oli "Times" kaksi kertaa päivässä, aamuin ja illoin, johtamaan, kannattamaan ja innostamaan häntä.

McGivney oli sanonut Petterille että hänen olisi vähän laiteltava ulkonäköään ja esiinnyttävä yhtenä illan uhreista, ja tämä hiveli hänen nauruhermojaan. Hän leikkasi pois osan tukastaan ja asetti siihen paikkaan vähän puuvillaa, jonka kiinnitti kiinnelaastarilla. Otsansa poikki asetti hän myöskin kiinnelaastaria ja teki ristin samasta aineesta poskelleen, sekä pani siteen kalvoseensa, ikäänkuin se olisi vääntynyt sijoiltaan. Tässä asussa hän meni American hotelliin ja McGivney palkitsi häntä naurunpuuskalla, ja sitten alkoi antaa määräyksiä, jotka palauttivat heti Petterin sieluntilan täydellisesti entiselleen. Petteri lähetetään taaskin Olympian vuorelle!

Rotannaamainen mies selitti seikkaperäisesti. Oli rikas nainen — sanottiin hänen olevan monimiljonäärin - joka oli avoimesti punikki, kaikkein pahinta lajia rauhanaatteen kannattaja. Nuoren Lackmanin vangitsemisen perästä oli tämä nainen rahastanut "kansanneuvostoa", "asevelvollisuusvastaista liittoa" ja monia muita hommia, joita mukavuuden vuoksi sanottiin "saksalaismielisiksi." Ainoa vika oli että tämä nainen oli niin äärettömän rikas, että hänelle ei voitu mitään. Hänen aviomiehensä oli parin Nelse Ackermanin pankin johtokunnan jäsen, ja kuului hän moneen muuhunkin mahtavaan yhtymään. Aviomies oli hurja sosialistien vastustaja ja "liberty-bondien" ostaja; hän riiteli vaimonsa kanssa, mutta ei kuitenkaan halunnut nähdä häntä vankilassa, ja tämä kaikki sai aikaan ilkeän tilanteen poliisiviranomaisille, piirisyyttäjälle ja vieläpä hallitusviranomaisillekin, jotka luonnollisestikaan eivät halunneet saattaa pulaan yhtä American Cityn kuninkaan hoviherroista, "Mutta jotakin on tehtävä", sanoi McGivney. "Tämä naamioitu saksalainen propaganda ei saa jatkua." Ja niinpä jäi Petterin työksi houkutella Mrs. Godd jonkunlaiseen julkiseen lainrikkomukseen.

"Mrs. Godd?" sanoi Petteri. Hänen mielestään oli merkitsevä sattuma että yhdellä Olympian vuoren asujamista oli tuollainen nimi [God — Jumala]. Tämä suuri nainen asui eräällä kukkulalla etukaupungissa, ei kaukana siitä kukkulasta, jonka omisti Nelse Ackerman. Muuan hätäänjoutuneiden punikkien ja rauhanaatteen kannattajien toivomista seikkailuista oli retki tälle kukkulalle saamaan pitkiä vihreitä laastareita haavojensa peitoksi. Nyt oli sopivin aika Petterin mennä, sanoi McGivney. Petterillä oli paljon haavoja laastaroitavaksi, ja Mrs. Godd tulee luonnollisesti olemaan suutuksissaan eilisillan tapahtumista ja tulee varmaankin puhumaan suunsa puhtaaksi.

LXII.

Petteri ei ollut ollut näin kiihtynyt siitä saakka, kun oli odottanut tavatakseen nuorta Lackmania. Hän ei oikeastaan ollut koskaan antanut itselleen anteeksi kallista epäonnistumistaan, mutta nyt hänelle annettiin uusi tilaisuus. Hän ajoi katuvaunulla etukaupunkiin, käveli pari mailia ja saapui kukkulalla olevalle palatsille, joka oli puistikon ja komean italialaisen puutarhan ympäröimänä. McGivneyn neuvojen mukaan hän keräsi rohkeutensa hituset ja meni palatsin pääovelle sekä soitti ovikelloa.

Petteri oli kuuma ja tomuinen pitkän kävelynsä jälkeen ja hiki oli tehnyt juovia hänen kasvoilleen ryvettäen laastarilaput. Hän ei ollut paraimmillaankaan mikään huomiota ansaitsevan näköinen mies, ja nyt, pidellen resuista olkihattuaan käsissään, muistutti hän paljon tavallista kulkuria. Kuitenkin näytti siltä, että ranskalainen kamarineitsyt, joka tuli ovea avaamaan, oli tottunut oudonnäköisiin vieraisiin. Hän ei neuvonut Petteriä keittiön ovelle eikä uhannut usuttaa koirat hänen kimppuunsa, vaan sanoi yksinkertaisesti: "Istuutukaa, olkaa hyvä. Sanon rouvalle."

Ja pian tulikin Mrs. Godd olympialaisen hyväntahtoisuuden pilvessä; hän oli suuri ja tanakka nainen, ikäänkuin erikoisesti rustattu jumalattaren osaa näyttelemään. Petteri oli äkkiä kunnioituksesta haljeta. Miten hän oli uskaltanut tulla tänne? Ei Hotel de Soton monien ja moninaisten jumalattarien keskellä, ei kuningas Nelse Ackermanin palatsissa, ollut hän tuntenut niin täydellisesti omaa alhaisuuttaan kuin nähdessään tämän tyyneen, hitaasti liikkuvan suuren naisen. Hän oli ruumiillistunut hyvinvointi, hän oli "sitä ehta oikeaa lajia." Vaikka hänen avoimista sinisistä silmistään loistikin hyväntahtoisuus, tunsi Petteri kuitenkin selvästi hänen tyrmistyttävän paremmuutensa. Hän ei tiennyt että hänen velvollisuutensa "gentlemannina" oli nousta seisomaan, kun nainen astuu huoneeseen, mutta vaisto pakotti hänet jaloilleen ja seisotti häntä siinä silmiään räpyttäen, kun nainen lähestyi häntä suuren huoneen toiselta puolelta.

"Miten voitte?" sanoi nainen alhaisella, selvällä äänellään, katsoen häntä vakavasti hyväntahtoisilla, avoimilla sinisillä silmillään.

Petteri änkötti: "Miten v-v-ovv-oitte, M-Mrs. Godd?"

Tosi oli että Petteri oli niin hämillään, että oli miltei mykkä. Voiko tosiaankin olla totta, että tämä kunnioitettava henkilö oli punikki? Yksi niistä seikoista, jotka olivat Petteriä enimmän radikaleissa kiukuttaneet, oli heidän melunsa ja hyökkääväisyytensä; mutta tässä oli nyt suuremmoinen tyyneys ulkonäössä ja käytöksessä, pehmeä, alhainen ääni — ja kauneutta, keski-ijästä huolimatta rypytön iho, joka hohti terveyttä ja hienoa puhtautta. Nell Doolinilla oli hohtava iho, mutta hänellä oli aina aikalailla kasvojauhetta, ja kun tutki tarkkaan, kuten Petteri oli tehnyt, huomasi sameita paikkoja hiusrajassa ja kaulalla. Mutta Mrs. Goddin iho hohti niinkuin voi otaksua jumalattaren ihon hohtavan, ja kaikki hänessä todisti jumalallista: ja täydellistä hyvinvointia. Petteri ei voinut selittää, mikä se oli, joka aiheutti tämän viimeksi mainitun vaikutelman niin eittämättömästi. Ei se johtunut siitä, että hänellä oli yllään jalokiviä, sillä Mrs. Jamesilla oli ollut enemmän ja suurempia; ei se ollut hänen hajuvetensäkään, sillä Nell Doolin levitti ympärilleen enemmän sulotuoksua; mutta jotenkin Petteri-parka sen tunsi — hänestä näytti ettei yhtään Mrs. Goddin kalliista pukimista oltu koskaan ennen pidetty, ettei lattialla olevien kalliiden mattojen päälle kenenkään jalka ollut koskaan astunut, eikä edes tuolillakaan, millä hän istui, kukaan ollut koskaan ennen istunut. Pikkunen Ada Ruth oli kutsunut Mrs. Goddia "koko maailman äidiksi", ja nyt hän äkkiä rupesi Petteri Gudgen äidiksi. Hän oli lukenut aamulehdet ja puhutellut puhelimitse muutamia kauhistuneita ja suuttuneita punikkeja, joten Petterin ei tarvinnut sanoa kuin muutama sana selitykseksi siteilleen ja laastareilleen. Hän tarttui viileällä kädellään Petteriä kädestä ja äkkiä kyyneleet tulivat hänen suuriin sinisiin silmiinsä.

"Oh, te olette yksi noita poikaparkoja! Kiitos jumalan etteivät ne tappaneet teitä!" Ja hän johti Petterin pehmeälle leposohvalle ja asetti hänet makaamaan silkkipatjoille. Petterin unelma Olympian vuoresta oli toteutunut täydellisesti! Hän mietti että jos Mrs. Godd olisi halukas pysyväisesti näyttelemään Petteri Gudgen äidin osaa, olisi hän valmis luopumaan punikkivasaisesta urkkijatoimestaan ja sen vaaroista ja hermojännityksestä; hän unohtaisi velvollisuutensa, maailman riidat ja huolet; hän yhtyisi Olympian vuoren hunajan syöjiin ja siman juojiin!

Mrs. Godd istui ja puhutteli Petteriä pehmeällä äänellään ja katseli häntä hyväntahtoisilla sinisillä silmillään, ja Petterin mielestä hän ei koskaan ollut tuntenut sellaisia tunteita kuin nyt. Tottahan oli että kun hän oli mennyt tapaamaan Miriam Yankovichia, oli vanha Mrs. Yankovich ollut aivan yhtä hyväntahtoinen, ja osanoton kyyneleet olivat aivan samoin tulleet hänen silmiinsä. Mutta eihän Mrs. Yankovich ollut muuta kuin lihava ja vanha juutalais-akka, joka asui vuokrakasarmissa ja haisi pyykkisaippualta ja keskeneräiseltä pyykiltä; hänen kätensä olivat olleet kuumat ja limaiset, eikä Petteri ollut lainkaan kiitollinen hänen osanotostaan. Mutta tavata osanottoa, äidillistä ja ystävällistä puhetta tässä taivaallisessa ympäristössä — se oli sentään toista!

LXIII.

Petteri ei halunnut asettaa ansoja tälle Olympian vuoren äidille, hän ei halunnut houkutella minkäänlaisia salaisuuksia tältä. Mutta hän huomasi pian ettei hänen tarvitsekaan, sillä Mrs. Godd kertoi hänelle empimättä ja suoraan kaikki. Hän puhui aivan samoin kuin "tuplajuulaiset" puhuivat huoneustossaan; ja Petteri, miettiessään tätä, havaitsi että oli kahdenlaisia ihmisiä, jotka uskalsivat olla suoria ja rehellisiä lausuessaan mielipiteitään — sellaisia, joilla ei ollut mitään menetettävää, ja sellaisia, joilla oli niin paljon menetettävää, etteivät ne mitenkään voineet sitä menettää.

Mrs. Godd sanoi että se, mitä noille miehille oli tehty, oli rikos, ja se olisi rangaistava jos koskaan rikosta pitäisi rangaista, ja hänen tekisi mieli palkata salapoliiseja ottamaan selvää rikoksen tehneistä ja hankkimaan todisteita näitä vastaan. Hän lisäsi vielä että hän kuului kaikkein punasimpun punikkeihin, ja että jos olisi olemassa joku muu väri, joka on punastakin punasempi, niin olisi hän sen värinen. Hän sanoi tämän kaiken tyyneesti ja rauhallisesti. Kyyneleitä ilmaantui tuon tuostakin hänen silmiinsä, mutta ne olivat hyvinkasvatettuja kyyneleitä, ne katosivat itsestään eivätkä pilanneet Mrs. Goddin kasvojen väriä, eivätkä edes väräyttäneet hänen tyyneyttäänkään.

Mrs. Godd sanoi ettei hän käsitä miten kukaan, joka on ajatellut tämän nykyisen yhteiskunnan vääryyksiä, voi elää olematta punikki. Vain muutama päivä sitten oli hän käynyt tapaamassa piirisyyttäjää ja koettanut tehdä punikin hänestä! Sitten hän kertoi Petterille, miten häntä kerran oli tullut tapaamaan mies, joka oli olevinaan radikali, mutta hän oli huomannut miehen ei tietävän mitään radikalisista aatteista ja hän oli sanonut miehelle olevansa varma siitä, että tämä on hallituksen salapoliisi. Mies oli lopulta myöntänyt ja näyttänyt kultaisen merkkinsä — ja sitten oli Mrs. Godd yrittänyt käännyttää häntä! Hän oli väitellyt miehen kanssa pari tuntia ja sitten kutsunut hänen kanssaan teatteriin. "Mutta tiedättekö", sanoi Mrs. Godd vääryyttä kärsineen äänellä, "hän ei lähtenyt! He eivät halua kääntyä, nuo miehet; he eivät halua kuulla totuutta. Luulen että mies todellakin pelkäsi että käännytän hänet."

"En ihmettele", sanoi Petteri osanottavasti; sillä hän pelkäsi hieman itsekin.

"Sanoin hänelle: 'Täällä minä asun tässä palatsissa, ja tuolla kaupungin teollisuusosassa on useita tuhansia miehiä ja naisia, jotka raatavat koneiden ääressä hyväkseni kaiket päivät, ja nyt sodan alettua, kaiket yötkin. Minä saan voiton näiden ihmisten työstä — ja mitä olen tehnyt ansaitakseni sen? En kerrassaan mitään! En eläessäni ole tehnyt hituistakaan hyödyllistä työtä.' Ja hän sanoi minulle: 'Mutta entäs jos voitto-osingot loppuisivat, mitä sitten tekisitte?' 'En tiedä, mitä tekisin,' vastasin, 'kurjaa se olisi luonnollisesti sillä vihaan köyhyyttä. En voisi kestää sitä, se on kamalaa ajatellakin — ei olisi mukavuuksia, ei puhtautta, ei varmuutta. En voi käsittää, miten työväenluokka kestää sitä — ja siksipä olenkin punikki, tiedän että on väärin olla lainkaan köyhiä, siihen ei ole mitään syytä. Ja niinpä koetan avustaa kapitalistisen järjestelmän kukistamista, vaikka siitä johtuisikin että minun täytyy pestä pyykkiä!'"

Petteri istui ja katseli häntä ja hänen pukimiensa sileää tuoreutta. Hänen sanansa toivat kauhean kuvan hänen mieleensä; oli kuin olisi hän äkkiä nähnyt vuokrakasarmin huoneuston keittiön, missä Mrs. Yankovich teki työtä kyynärpäitään myöten saippuavaahdossa. Hän oli vähällä sanoa: "Jos olisitte eläessänne päivänkään pesseet pyykkiä, niin ette puhuisi noin!"

Mutta hän muisti että hänellä oli osa näyteltävänä ja hän sanoi: "Ne ovat kauheita, nuo hallituksen salapoliisit. Niitä ne olivat, jotka eilen illalla kävivät kimppuuni", ja sitten hän koetti näyttää heikolta ja säälittävältä, ja Mrs. Godd muuttui osaaottavaksi jälleen ja jatkoi hurjia lausunnoitaan.

"Ja tämä pöyristyttävä sota on tähän kaikkeen syynä!" selitti hän. "Olemme lähteneet sotaan saattaaksemme maailman turvalliseksi kansanvallalle, ja samalla kertaa meidän on täällä kotona uhrattava viimeinenkin hitunen kansanvaltaa. Sanovat että meidän on oltava vaiti, kun he murhaavat toisiaan, mutta koettakoot mitä tahansa, minua he eivät koskaan vaijenna! Tiedän että liittolaisissa on yhtä paljon syytä kuin Saksassakin, tiedän että tämä on pankkiirien ja voittoilijain sota; he voivat ottaa minulta pojat ja pakottaa ne armeijan, mutta he eivät voi ottaa minulta mielipiteitäni ja pakottaa ne armeijaansa. Kannatan rauhanaatetta ja kansainvälisyysaatetta; haluaisin nähdä työläisten nousevan ja panevan viralta kapitalistiset hallitukset ja lopettavan tämän hirvittävän ihmisteurastuksen. Ja näin aijon puhua niin kauvan kuin elän." Mrs. Godd istui, kauniit, valkoset, lujat kädet ristissä kuin rukoillen. Vasemman käden nimettömässä sormessa säteili timanttisormus kuin uhmaten, hänen kasvoillaan oli vakaa lapsellinen varmuuden ilme, ja mielessään hän kuvitteli puhuvansa näitä puheitaan koko sivistyneen maailman salapoliiseille, piirisyyttäjille, kapitalistien tuomareille, valtiomiehille, kenraaleille ja nahkapoikia komentaville aliupseereille.

Hän kertoi edelleen että hän oli seurannut kolmen rauhanaatteen kannalla olevan pappismiehen oikeusjuttua pari viikkoa sitten. Eikö ollut hävytöntä että kristittyjä lähetetään vankilaan kristityssä maassa sen vuoksi, että he toistavat Kristuksen sanoja! "Suutuin niin kovin", selitti Mrs. Godd, "että kirjotin tuomarille kirjeen. Mieheni sanoi että kirjottaessani tuomarille oikeusjutun käynnissä ollessa tein itseni syypääksi oikeuden halveksimiseen, mutta vastasin että halveksimiseni tuota oikeutta vastaan on niin ääretön, että sitä ei voi kirjottamalla kuvailla. Odottakaahan —"

Mrs. Godd nousi vakaana tuoliltaan ja meni seinän vieressä olevan kirjotuspöydän ääreen ja otti sieltä jäljennöksen kirjeestä. "Luen sen teille", sanoi hän, ja Petteri kuunteli olympialaista bolshevikien julistusta —

'Teidän kunnianarvoisuutenne:

Kun astuin oikeuden pyhättöön, kohotin silmäni värjättyyn lasikattoon, johon oli kirjotettu neljä sanaa: Rauha — Oikeus — Totuus — Laki — ja tuntui niin toivorikkaalta. Edessäni oli miehiä, jotka eivät olleet rikkoneet yhtäkään perustuslaillisista oikeuksista, joilla ei ollut mitään edellytyksiä rikoksellisuuteen, jotka vastustivat kaikenlaista väkivaltaa.

Jutun käsittely jatkui. Kohotin taaskin silmäni kauniiseen, värjättyyn lasikattoon ja kuiskailin itsekseni noita neljää majesteetillista sanaa: "Rauha — Oikeus — Totuus — Laki." Kuuntelin syyttäjiä; ja laki heidän käsissään oli terävä, julma miekka, joka yhtämittaa, säälimättä etsi varusteista heikkoa kohtaa. Kuuntelin heidän totuuttaan ja se oli valhe. Heidän rauhansa oli julma ja verinen sota. Heidän oikeutensa oli verkko, johon uhrit olivat saatavat hinnalla millä hyvään — mikään ei ollut liian kallis syyttäjän maineeksi ja kunniaksi!

Tulin sairaaksi sielultani. Voin ainoastaan kysyä itseltäni tuon vanhan, vanhan kysymyksen: Mitä me, kansa, voimme tehdä? Miten voimme me saada rauhaa, oikeutta, totuutta ja lakia mailmaan? Täytyykö meidän ryömiä polvillamme ja pyytää yleisiä palvelijoitamme pitämään huolen siitä, että turvattomille tehdään oikeutta, eikä ijankaiken vainota näitä maailman jaloimpia! Te tulette tuomitsemaan nämä miehet syyllisiksi ja sulkemaan heidät rautaristikkojen taa — jota ei pitäisi koskaan tehdä ihmisolennoille, vaikka heidän rikoksensa olisi kuinka suuri tahansa, jollette halua tehdä heistä petoja. Onko tämä teidän tarkotuksenne, herra? Se näyttää siltä; ja senpä vuoksi sanonkin, että meidän on kukistettava järjestelmä, joka raaistuttaa ihmiskuntaa sen sijaan kun sen pitäisi avustaa ja kohottaa.

Teidän,

Rauhan — Oikeuden — Totuuden — Lain — hyväksi,

Mary Angela Godd.'

Mitä sellaiselle naiselle voisi tehdä? Petteri voi hyvin käsittää hämmingin, jonka vallassa olivat tuomarit, yleiset syyttäjät, raitiotietrustin salapoliisilaitos — ja myöskin Mrs. Goddin aviomies! Petteri oli hämmentynyt itsekin; mitäs hyvää hänen tänne tulostaan oli, kun Mrs. Godd oli jo kirjotetussa muodossa halveksinut oikeutta ja antanut kaikki tarvittavat tiedot hallituksen salapoliisille? Hän oli kertonut tälle että oli lahjottanut "kansanneuvostolle" useita tuhansia dollareita ja uhannut lahjottaa vastakin. Hän oli taannut vankilasta punikkeja laumottain ja hän aikoi taata vankilasta McCormickin ja hänen ystävänsä niin pian kuin mädännäiset kapitalistiset oikeusistuimet oli saatu pakotetuksi päästämään miehet takuulla irti. "Tunnen McCormickin hyvin, ja hän on rakastettava poika", sanoi hän. "En usko hänen olleen lähemmissä tekemisissä dynamiittipommien kanssa kuin olen itsekään ollut."

Koko tämän ajan tähän saakka oli Petteri istunut tuolla Mrs. Goddin hyvinvoinnin lumoomana. Hän oli simanjuojien joukossa ja oli unohtanut koko maailman riitoineen ja huolineen; hän loikoili silkkipatjoilla ja seurusteli Olympian vuoren loistotähtien kanssa. Mutta nyt äkkiä Petteri muisti velvollisuutensa, aivan kuin herätyskello olisi valveuttanut hänet unesta. Mrs. Godd oli McCormickin ystävä ja aikoi saada hänet takuulla vapaaksi — McCormickin, joka oli punikeista vaarallisin! Petteri huomasi että hänen on saatava tämä nainen ansaan aivan heti!

LXIV.

Äkkiä Petteri kohottausihe silkkipatjoillaan ja alkoi kertoa Mrs. Goddille asevelvollisuusvastaisen liiton uusinta suunnitelmaa — laatia ohjeita omantunnon syiden perusteella sotaa vastustaville. Petteri selitti näissä ohjeissa neuvottavan nuoria miehiä perustuslaillisiin oikeuksiinsa nähden. Mutta McGivney oli ollut sitä mieltä, että Petterin olisi sisällytettävä näihin ohjeisiin jonkunmoinen lause, jossa kehotetaan kieltäytymään sotapalveluksesta; jos tämä painettaisiin ja sitä levitettäisiin, niin odottaisi jokaista asevelvollisuusvastaisen liiton jäsentä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden vankeusrangaistus. McGivney oli kehottanut Petteriä olemaan sangen varovainen toimiessaan tämän, mutta taaskin huomasi Petteri ettei ollut minkäänlaista tarvetta olla varovainen. Mrs. Godd oli täysin halukas kehottaman nuoria miehiä kieltäytymään sotapalveluksesta. Hän oli neuvonut näin useille, sanoi hän, muun muassa omille pojilleenkin, jotka onnettomuudeksi olivat yhtä mieltä isänsä kanssa, joka oli verenhimoinen.

Tuli päivällisen aika, ja Mrs. Godd pyysi Petteriä päivälliselle — ja Petterin uteliaisuus voitti hänen varovaisuutensa. Hän halusi nähdä Goddin perheen ryyppivän simaa kultakupeista. Hän ihmetteli, tulisivatko tyytymätön aviomies ja verenhimoiset pojat olemaan läsnä?

Läsnä ei ollut muita kuin muuan elähtänyt nainen, eikä Petteri nähnyt kultakuppeja. Mutta hän näki niin ohutta kiinalaista posliinia, että hän pelkäsi siihen koskea, ja hän näki joukon niin raskaita hopea-aseita, että hän hämmästyi joka kerta kun hän niitä nosti. Myöskin näki hän ruokaa, joka oli niin oudosti ja monimutkaisesti valmistettu, niin hakattua ja leikeltyä ja kastikkeiden peittämää, ettei hän olisi voinut sanoa lainkaan mitä on syönyt, jollei ota lukuun voileipää.

Hämminki lainehti hänen sisässään aterian kestäessä, mutta hän pelasti itsensä Mrs. Jamesin neuvolla — katso, miten muut tekevät, ja tee itse samoin. Joka kerralla kun tuotiin uusi ruokalaji, odotti Petteri ja katsoi, minkä haarukan tai lusikan Mrs. Godd otti käteensä, ja sitten tarttui hän samanlaiseen, tai jokseenkin samanlaiseen, välistä hän ei ollut varma, oliko hän oikeassa. Hän keskitti koko järkensä tähän, sillä hänen ei tarvinnut puhua sanaakaan; Mrs. Godd talutteli yhtämittaa kapinallisuutta ja maanpetturuutta, eikä Petterin tarvinnut muuta kuin kuunnella ja nyökäyttää päätään.

Päivällisen jälkeen menivät he leveälle verannalle, josta oli kaunis näköala. Talon emäntä asetti Petterin istumaan monen patjan keskelle nojatuoliin, sitten heilautti kättään mustan paksun savupilven varjostamaa kaupunkia kohti.

"Tuolla raatavat palkkaorjani ansaitakseen minulle voitto-osingoita", sanoi hän. "Heidän on pysyttävä siellä — paikallaan, niinkuin sanotaan ja minä pysyn täällä paikassani. Jos he haluavat vaihtaa paikkoja, kutsutaan sitä vallankumoukseksi, ja se on 'väkivaltaa'. Ja minä ihmettelen sitä, että he niin vähän käyttävät väkivaltaa, ja ajattelevat sitä niin vähän. Ajatelkaa noita miehiä, joita kidutetaan vankilassa! Voisiko kukaan moittia heitä, jos he käyttäisivät väkivaltaa? Tai yrittäisivät päästä pakoon?"

Tämä herätti Petterissä nopean, pistävän ajatuksen. Jaa, mutta jos saisikin Mrs. Goddin houkutelluksi avustamaan karkaamisyritystä!

"Voisi ehkä olla mahdollista auttaa heitä karkuun", viittasi hän.

"Luuletteko niin?" kysyi Mrs. Godd innostuen ensi kerran koko vierailun aikana.

"Kyllä se voisi olla mahdollista", sanoi Petteri. "Vanginvartijat eivät ole yläpuolella lahjusten ottoa, niinkuin tiedätte. Tapasin melkein kaikki heistä, kun olin vankilassa ja luulen voivani löytää yhden tai pari, jotka ottavat rahaa. Haluatteko että yritän?"

"En oikein tiedä —" alkoi nainen epäröiden. "Luuletteko todellakin —"

"Tiedättehän ettei heitä olisi koskaan pitänyt pannakkaan putkaan?" ehätti Petteri.

"Se on kyllä totta!" selitti Mrs. Godd.

"Ja jos he pääsisivät pakoon loukkaamatta ketään, jollei heidän tarvitsisi tapella vartijainsa kanssa, ei siinä olisi mitään todellisesti pahaa —"

Tähän saakka pääsi Petteri äkkipikaa keksimässään salajuonessa. Äkkiä kuuli hän takanaan äänen: "Mitäs tämä merkitsee?" Se oli miehen ääni, raivokas ja suuttumuksesta värähtelevä; ja Petteri kohottautui silkkipatjoiltaan ja katsoi taakseen, kohottaen käsivartensa suojaamaan kasvojaan, niinkuin tekee se, jota varhaisimmasta lapsuudestaan saakka alinomaa on piesty.

Häntä lähestyi uhkaavana mies; ehkä hän ei ollut tavattoman suuri, mutta siltä hän ainakin Petteristä näytti. Hänen sileiksi ajellut kasvonsa olivat punertavat vihasta, hänen kulmakarvansa kauheasti rypyssä, ja hänen kätensä pelottavan merkitsevästi nyrkissä. "Pieni saastainen hajunäätä!" sähisi hän. "Helvetin luikki!"

"John!" huudahti Mrs. Godd käskevästi; mutta olisi ollut sama huutaa raivoavalle ukkosilmalle. Mies hyökkäsi Petteriin, ja Petteri, joka eläissään oli väistänyt satoja iskuja, vyörähti patjoiltaan lattialle ja hypähti pystyyn, kiiruhtaen rappusia kohti. Mies oli hänen perässään, ja kun Petteri ehti ylimmälle portaalle, laukesi miehen jalka ja osui keskelle Petterin nousun takapuolta, ja ylimmäinen oli ainoa noista kymmenestä tai kahdestatoista rappusesta, johon Petteri alas mennessään kosketti.

Petteri mätkähti maahan, mutta hän ei pysähtynyt, ei edes sen vertaa, että olisi silmännyt taakseen; hän kuuli Mr. Goddin huohotuksen, ja hänestä tuntui että se on juuri hänen korvansa takana, ja Petteri juoksi käytävää pitkin kovemmin kuin oli koskaan ennen eläissään juossut. Vähän väliä tähtäsi Mr. Godd uuden potkun Petterin housujen takapuoleen, mutta tehdessään tämän, oli hänen pakko hetkiseksi pysähtyä eikä potku ulottunut. Ja niinpä vihdoin takaa-ajaja lopetti, ja Petteri kiidätti Goddin portista ulos kadulle.

Sitten hän katsahti olkansa ylitse ja huomatessaan että Mr. Godd oli turvallisen välimatkan päässä pysähtyi hän ja kääntyi ympäri heristäen nyrkkiään yhtä uhkaavasti kuin katurotta, ja kirkui: "Kirous! Kirous!" Saamaton raivo ryöppysi hänessä. Hän kirkui kirouksia ja uhkauksia, ja niiden joukossa oli outoja, miltei uskomattomia sanoja. "Niin, olen punikki, kirottu olkoon sielusi ja pysyn punikkina!"

Niin kyllä, Petteri Gudge, lain ja järjestyksen ystävä, Petteri Gudge, rikasten pikku veli, ulvoi: "Olen punikki ja joskus vielä räjäytämme sinut ilmaan. — Mac ja minä panemme pommin allesi!" Mr. Godd kääntyi ja marssi halveksivan arvokkaasti omaa yksityistä, kotoista erimielisyyttä kohti.

Petteri käveli katua pitkin hieroen kipeitä housujaan ja nyyhkien itsekseen. Nyt Petteri käsitti selvästi, miltä punikeista tuntui. Tässä olivat nyt nämä rikkaat loiset riistäen työläisten työstä ja eläen palatseissa — ja mitä olivat he tehneet ansaitakseen sen? Mitä tulevat he koskaan tekemään köyhälle miehelle muuta kuin halveksivat häntä ja potkivat häntä housun takapuoleen? Ne ovat roikka julmureita! Petteri näki äkkiä eilisillan tapaukset aivan toisessa valossa, ja hän toivoi että kaikki kauppakamarin ja tehtailijain ja kauppiasten liiton nuoremmat jäsenet olisivat samassa paikassa, jotta hän voisi lähettää heidät helvettiin yhdellä kertaa.

Eikä tämä mielentila ollut aivan ohimenevää laatua. Petterin housujen takapuoli oli niin kipeä että hän vaivoin voi kestää katuvaunukyytiä kotiinsa, ja koko matkan Petteri suunnitteli, miten hän kostaa Mr. Goddille. Hän muisti sitten että Mr. Godd on Nelse Ackermanin liiketoveri; ja Petterillä oli nyt urkkija Nelse Ackermanin kotona ja valmisteli jonkinlaista "tekopeliä"! Petterin tulee tarkoin ottaa selvää, eikö hän voisi alkaa ja suunnitella jotakin dynamiittisalaliittoa Mr. Goddia vastaan! Hän tulee alkamaan heti agitatsionin Mr. Goddia vastaan radikalisissa piireissä, ja ehkä hän voisi saada joitakin "tuplajuulaisia" sieppaamaan kiinni hänet ja sitomaan puuhun ja ruoskimaan niin että jumalauta!

LXV.

Näitä miettien meni Petteri American hotelliin, jossa McGivney oli luvannut tavata häntä sinä iltana. Petteri meni huoneeseen 427, ja kun hän oli väsynyt edellisen yön seikkailuista, asettui hän vuoteelle ja nukkui. Ja kun hän sen jälkeen avasi silmänsä, ei hän ollut varma vaivasiko häntä painajainen, vai oliko hän kuollut nukkuessaan ja mennyt helvettiin Mr. Goddin kanssa. Joku ravisteli häntä ja sanoi vihasella äänellä: "Nouse ylös!" Petteri avasi silmänsä ja näki että se oli McGivney; ja sehän oli hyvä, olihan aivan luonnollista että McGivney hänet herättää. Mutta mitä tämä on? McGivneyn ääni oli vihainen, McGivneyn kasvojen ilme oli synkkä ja uhkaava ja — kaikkein hämmästyttävintä — McGivneyllä oli revolveri kourassa ja tähtäsi Petteriä keskelle naamaa!

Se kokolailla vaikeutti Petterin heräämistä, sillä hän ei voinut uskoa olevansa hereillä; se myöskin vaikeutti McGivneyn yrityksiä saada häneltä tietoja, sillä Petterin leuka oli venähtänyt lonkolleen ja hän katsoi kauhistunein silmin revolverin piipunreijästä suoraan sisälle.

"J-jumalani-ju-jumalani, Mr. McGivney, mi-mi-m-mitä! tämä on?"

"Nouse ylös!" sähisi rotannaamainen mies, lisäten inhottavan haukkumasanan. Hän sieppasi Petteriä takinkauluksesta ja nykäsi hänet seisaalleen, pitäen yhä revolveria miltei kiinni Petterin naamassa. Ja Petteri parka, koettaen epätoivoisesti keräillä älynsä sirpaleita, mietti viittä tai kuutta hurjaa selitystä tähän arvotukseen. Olisikohan mahdollista että McGivney oli saanut kuulla että hän oli julistanut Mr. Goddille olevansa punikki? Olisivatkohan punikit paljastaneet hänet? Vai oliko McGivney yksinkertaisesti tullut hulluksi ja että Petteri oli nyt kahdenkesken huoneessa raivohullun kanssa?

"Mihin olet pannut rahat, jotka annoin sinulle muutama päivä sitten?" kysyi McGivney ja lateli yhä lisää pöyristyttäviä haukkumasanoja.

Petteri alkoi luonnollisesti heti puolustautumaan. Olipa hän kuinka säikähtänyt tahansa, ei Petteri aikonut niinkään ilman muuta luopua rahoistaan.

"Olen ne k-kuk-ku-kuluttanut, Mr. McGivney."

"Valehtelet!"

"En, en."

"Kerro, minne olet pannut nuo rahat!" intti toinen, kasvot kamalasti vihan vääristäminä ja revolverin piippukin näytti vapisevan vihasta. Petteri alkoi väittää että hän oli kuluttanut joka sentin. "Pane se oksentamaan rahat, Hammett!" sanoi McGivney; ja nyt vasta Petteri huomasi että huoneessa oli toinenkin mies. Revolverin piipunreikä oli niin kiinnittänyt hänen huomionsa, ettei hän ollut huomannut mitään muuta.

Hammett oli suurikasvuinen mies ja hän astui Petterin taa ja tarttui yhteen Petterin käsivarsista ja väänsi sitä taaksepäin ja sitten ylös harteiden väliin. Kun Petteri aikoi kirkua, painoi hän toisen kätensä Petterin suulle, jolloin tämä huomasi, että kaikki on mennyttä. Hän ei voinut puolustaa rahojaan tuolla hinnalla. Kun McGivney kysyi: "Kerrotko missä rahat ovat?" nyökkäsi Petteri ja koetti vastata nenänsä kautta.

Hammett otti kätensä hänen suultaan. "Missä ne ovat?" Ja Petteri vastasi: "Oikeassa kengässäni."

Hammett avasi kengännauhan ja otti kengän jalasta, veti sitten pois sisäpohjan ja sen alla oli ohut silkkipaperiin kääritty kääre, ja siinä oli McGivneyn antamat tuhat dollaria, kolmesataa dollaria, jotka Petteri oli säästänyt Nelse Ackermanilta saamistaan rahoista ja sitä paitsi kaksisataa dollaria, jotka hän oli säästänyt palkastaan. Hammett laski rahat ja McGivney pisti ne taskuunsa, jonka jälkeen hän komensi Petteriä panemaan kenkä jalkaansa. Petteri totteli vapisevin sormin, sillävälin koettaen pitää toisen silmänsä revolverin piipunreijässä ja toisen McGivneyn rotannaamassa.

"M-i-mikä vaivaa, Mr. McGivney?"

"Kyllä saat tietää" oli vastaus. "Marssi nyt alakertaan, ja muista, että tämä revolveri ja minä tulemme perässä, ja tässä revolverissa on kahdeksan kuulaa, ja jos liikautat sormeasikaan, lähetän ne kaikki sinuun."

Ja niin menivät Petteri ja McGivney ja Hammett ulos hotellista ja astuivat automobiiliin. Hammett ajoi ja Petteri ja McGivney istuivat takaistuimella ja McGivneyn käsi oli taskussa ja siinä revolveri, sormi liipasimessa ja piipunsuu kohdistettuna Petterin keskiruumista kohti. Petteri totteli kaikki määräykset heti ja heitti pois kyselemisensä, kun huomasi, ettei saa vastausta.

Sillävälin koetti hän käyttää kaikki piloille säikytetyt järkensä sirpaleet tämän ongelman ratkaisuun. Hän koetti arvailla, mutta paras tulos siitä oli, että Guffey oli äkkiä päättänyt uskoa Joe Angellin kertomusta eikä Petterin. Mutta miksi tämä pyssyseikkailu ja nämä muut liikkuvakuvatemput? Petteri ei käsittänyt ja jätti arvailun sikseen; ja paras olikin, sillä se, mitä todella oli tapahtunut, oli niin vaikea arvata, ettei Petteri eikä kukaan muukaan olisi sitä voinut arvata milloinkaan.

LXVI.

Petteri vietiin raitiotrustin salapoliisilaitoksen konttoriin, jonne Petteri ei ollut saanut koskaan ennen mennä. Se oli Merchants' Trust rakennuksen neljännessätoista kerroksessa, ja oveen oli maalattu: "American City Maa & Kiinteimistöyhtiö. Käykää sisälle." Ja kun kävi sisälle, niin huomasi tavallisen kiinteimistökonttorin, ja vasta kun oli kulkenut usean oven läpi, tuli niihin huoneisiin, joissa Guffey kumppaneineen johti kaupungin suurliikemiesten urkkimisjärjestelmää.

Petteri vietiin yhteen näistä huoneista ja siellä oli Guffey; ja heti kun Guffey näki Petterin kävi hän uhkaavana nyrkkiään heristäen kohti: "Sinä saastainen penikka!" huusi hän. "Sinä kurja ja vaivainen pentu! Haiseva, luihu koira!" Hän puhkui vielä lisää verrannollisia, koiramaailmaa ja Petteriä selittäviä lauseitaan.

Petterin polvet tutisivat, hänen hampaansa kalisivat ja hän tarkkaan seurasi Guffeyn sormien liikkeitä ja jokaista vihasta väännähdystä hänen kasvoillaan. Petteri oli valmistautunut vastaanottamaan kaikkein kamalinta rääkkäystä, mikä hänen osalleen oli vielä tullut; mutta vähitellen hänelle selveni, että häntä ei tullakkaan kiduttamaan, hänelle vain raivotaan ja häntä haukutaan — eikä sanoja löydy kuvaamaan helpotusta hänen sielussaan. Viettämänsä katurotan elämän kuluessa oli Petteriä haukuttu useammalla tavalla ja nimityksillä kuin Guffey voi keksiä, vaikka kuluttaisi siihen kuukauden. Jollei Guffey aijo tehdä muuta kuin kävellä rajusti edestakaisin huoneessa ja aina sivumennen heristää nyrkkiään Petterin leuvan alla, ja verrata häntä kaikellaisiin kotieläimiin, niin Petterin on helppo kestää se ilman valituksia.

Hän herkesi koettamasta saada selville, mitä oli tapahtunut, koska hän huomasi, että se raivostutti Guffeyn äärimmäisyyksiin saakka. Guffey ei halunnut puhutella Petteriä, hän ei halunnut kuulla Petterin katuoja-pennun ääntä. Hän halusi vain keventää raivolastiaan ja hän halusi, että Petteri kuuntelee tyytyväisenä, ja Petteri teki niin. Mutta sillävälin Petterin aivot tekivät ankaraa työtä, hän koetti kuulla viittauksia siitä, mitä pirua tämä oikein merkitsi. Yksi asia oli vallan selvä — olipa se mitä tahansa, niin oli se jo tapahtunut; kaikki oli valmista, eikä puuttunut muuta kuin hautajaiset. Ne olivat ottaneet Petterin rahat, kaippa hautajaiskustannuksiksi, eivätkä ne näkyneet toivovankaan saavansa hänestä irti mitään muuta.

Vähitellen tuli lisää oireita. "Vai luulit sinä alkavasi oman liikkeen?" rähisi Guffey, ja hänen nyrkkinsä, joka oli Petterin nenän alla, läsähti nenään niin ankarasti, että Petterin kaulassa niksahti kuin aikoisi se mennä sijoiltaan.

"Ahaa!" ajatteli Petteri. "Nelse Ackerman on kertonut!"

"Luulit kerääväsi omaisuuden ja heittäväsi pois kaikellaisen työn ja eläväsi tuloillasi!"

Niin se oli varmastikin! Mutta mitähän Nelse Ackerman on kertonut, koska se on vaikuttanut noin pahaa?

"Aijot pitää omaa urkkijaasi, rakentaa ehkä oman salapoliisilaitoksen ja potkia minut virasta!"

"Jumala!" mietti Petteri. "Kuka on sanonut noin?"

Sitten äkkiä Guffey pysähtyi hänen eteensä: "Näinkö sinä ajattelit?" kysyi hän. Hän toisti kysymyksensä ja näytti siltä, että hän todella halusi vastausta. "E-e-en", änkötti Petteri. Mutta nähtävästi ei tämä vastaus ollut Guffeyn mieleen, koska hän sieppasi Petteriä nenästä ja kiersi sitä niin, että Petterin silmiin tuli kyyneleitä.

"Mitäs sitten?" Pirullinen hymy leikki hetken tämän urkkijajärjestelmän pään kasvoilla, sitten hohotti hän vasten Petterin kasvoja myrkyllisen halveksivaa pilkkanaurua. "Ehkä luulit, että hän tosiaankin rakasti sinua! Oliko niin? Luulitko, että hän todella rakasti sinua?" Ja McGivney, Hammett ja Guffey hohottivat yhteen ääneen, ja Petterin mielestä tämä oli kuin kaikkein alimman helvetin pääjehujen ivaa. Nämä sanat iskivät silmänräpäyksessä Petterin ilmalinnan pirstaleiksi. Guffey oli saanut tietää jotakin Nellistä!

Matkalla Guffeyn konttoriin oli Petteri muistellut Nellin neuvoa: "Pysy lujana, Petteri, pysy lujana!" Hän oli aikonut pysyä lujana kaikesta huolimatta, mutta nyt hänelle selveni silmänräpäyksessä, että kaikki on menetetty. Miten hänelle oli enää mahdollista pysyä lujana, kun Nell itsekään ei ollut pysynyt lujana?

Guffey huomasi näiden ajatusten liikehtelemisen Petterin silmistä, ja hänen pilkkansa muuttui ärjynnäksi. "Vai aijot sinä nyt kertoa minulle totuuden, häh? No, sattuu nyt niin, ettei sinun tarvitse kertoa mitään!"

Sitten hän taaskin alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Hänen raivonsa oli niin suuri, että hänen täytyi kävellä kauvan ennenkuin tyyntyi. Mutta viimein hän meni työpöytänsä ääreen, ja istuutui, vetäen auki erään laatikon ja ottaen sieltä paperin. "Näen, että koetat miettiä jotain uutta valetta kertoaksesi sen minulle", sanoi hän. Eikä Petteri yrittänytkään sitä kieltää, sillä joka sana, minkä hän oli sanonut, oli vain lisännyt Guffeyn raivoa. "Samapa se", sanoi Guffey, "luen sinulle tämän jotta kuulet miten asiat ovat — ja myöskin sen, kuinka monenlainen hölmö sinä olet."

Ja hän alkoi lukea kirjettä. Ennenkuin Petteri oli kuullut ensimäisen lauseen loppuun, tiesi hän jo, että kirje oli Nelliltä, ja samalla hän myöskin tiesi, että hänen ilmalinnansa on ikuisiksi ajoiksi hävitetty. Niniveen rauniot eivät olleet niin synkeän toivottomat!

'Rakas Mr. Guffey', kuului kirje.

'Olen suruissani, että minun täytyy teidät jättää, mutta viisikymmentä tuhatta dollaria on suuri summa rahaa, ja kaikkihan joskus kyllästymme työhön ja haluamme lepoa. Tämä kertokoon teille, että Ted Crothers on juuri murtautunut Nelse Ackermanin kassakaappiin hänen kotonaan, ja meillä on nyt liberty-bondeja ja jalokiviä, jotka arvostelemme viideksikymmeneksi tuhanneksi dollariksi, ja tiedättehän, että Ted on mainio jalokivien tuntija.

'Nyt luonnollisestikin keksitte, että olen ollut työssä Mr. Ackermanin kotona ja aijotte koettaa saada minut kynsiinne, joten lienee parasta kertoa teille miten asiat ovat ja että te ette hyödy siitä paljoakaan, että saatte meidät kiinni, sillä me satumme tietämään totuuden Goober-jutusta ja kaiken muunkin, mitä teidän toimistonne on työskennellyt viime vuoden kuluessa American Cityssä. Kysykää Petteri Gudgelta, niin hän ehkä kertoo tästä tarkemmin. Me yhdessä Petterin kanssa suunnittelimme dynamiittijuonen, mutta ette voi syyttää Petteriä, sillä hän teki vain niinkuin minä käskin. Hänellä ei ole kylliksi järkeä ollakseen vaarallinen, ja hän on tavallisen hyvä urkkija, jos häntä kohtelee hyvin, mutta pitäkää hänet erillään naisista. Ja se on helppoa, jollette anna hänelle rahaa, sillä niinkuin tiedätte, ei hän ulkonäöltään ole mikään, eivätkä naiset välittäisi hänestä vähääkään, jollette maksaisi hänelle liian suurta palkkaa.

'Petteri kertoo teille miten suunnittelimme tuon dynamiittijuonen, ja luonnollisestikaan te ette haluaisi punikkien tästä tietävän mitään, ja voitte olla varma siitä, että jos Ted ja minä vangitaan, niin kyllä keksimme jonkun keinon, jolla saamme koko jutun punikkien tiedoksi. Jos pysytte alallanne, niin emme sano siitä koskaan sanaakaan, ja teillä on mainio dynamiittisalajuoni todistuksineen päivineen, joilla voitte tuhota kaikki punikit, jonka voitte laskea tulleen maksamaan viisikymmentä tuhatta dollaria — helppo hinta, kun ottaa huomioon, että Nelse Ackerman on maksanut paljoa enemmänkin teidän hommistanne eikä teillä ole ollut näyttää puoleksikaan näin hyviä tuloksia. Tiedän että suututte kauheasti lukiessanne tämän, mutta miettikää asiaa ja pitäkää paita housuissa. Lähetän tämän kirjeen lähetin kautta, jotta voitte saada heti käsiinne Nelse Ackermanin ja kehottaa häntä olemaan sanomatta sanaakaan tästä poliisille, sillä tiedättehän mitä siitä seuraisi — jos nuo lapset saavat tästä vihiä, niin joutuu se heti sanomalehtiin ja punikkien tiedoksi, ja siitä olisi paljon haittaa teidän salajuonellenne. Ja sitäpaitsi, nyt kun noita punikkeja on rääkätty ja Shawn Brady lynkattu, ei olisi teidän mieleistänne, että tulisi tiedoksi, että teidän toimistoonne kuuluvat urkkijat ovat syypäitä koko dynamiittijuttuun. Ted ja minä tulemme pysymään hieman syrjässä, emmekä aijo myydä jalokiviä aivan heti, joten kaikki on hyvin.

Kunnioituksella,

Edythe.'

'P.S. Luonnollisestikaan ei ole Petterin syy, että on niin kovin 'naisten perään', ja hän olisi varmasti uskollisesti palvellut teitä, mutta väliin tuli minun kauneuteni!'

LXVII.

Siinä se oli. Kun Petteri oli kuullut tämän kirjeen, käsitti hän, ettei hänellä ollut enää mitään lisättävää, ja hän sanoi niin. Hänen painonsa oli äkkiä tullut niin raskaaksi, ettei hän sitä enää jaksanut kantaa, vaan valui istumaan vieressä olevalle tuolille, josta lähetteli kurjan rukoilevia silmäyksiä McGivneyhin, Hammettiin ja Guffeyhin.

Huolimatta suuttumuksestaan oli pääsalapoliisi käytännöllinen mies; hän ei ilman sitä olisi voinut hoitaa niin tärkeää ja salaista raitiotrustin haaraa. Ja niinpä hän rupesi puhumaan asiasta. Olisiko Petteri hyvä ja kertoisi hänelle koko dynamiittisalajuonen alusta loppuun saakka. Ja Petteri — myöskin käytännöllinen mies — oivalsi, että paras on kertoa pelkkä totuus, eikä salata mitään. Hän kertoi jutun alusta loppuun ja painosti erikoisesti sitä, että hän ja Nell olivat ainoat, joilla oli totuudesta aavistustakaan — paitsi että luultavasti Nell oli kertonut sen rakastajalleen, Ted Crothersille. Luultavasti oli Crothers se, joka oli hankkinut dynamiitin. Tästä seuraavasta keskustelusta ilmeni Petterille, että tämä Ted Crothers oli kaikkein taitavimpia kassakaapin räjäyttäjiä koko maassa, ja epäilemättä oli se hän, joka oli keksinyt tämän salaliiton; hän oli neuvonut Nelliä ja tämä Petteriä askel askeleelta. Äkkiä Petteri muisti kaikki ne suukkoset, joita Nell oli jaellut hänelle puistossa, ja hän tunsi häpeän punan kohoutuvan poskilleen. Niin, ei ollut epäilystäkään siitä, että hän oli hölmö, kun tulivat kysymykseen naiset!

Petteri alkoi puolustella. Ei se oikeastaan ollut hänen syynsä, sillä hän oli ollut Nellin pauloissa jo ennen. Kun hän pikkupoikana oli ollut Jimjambon temppelissä, oli hän ollut silmittömästi pihkaantunut Nelliin. Nell ei ollut ainoastaan kaunis, hän oli vielä lisäksi sukkelan nerokas, nerokkain nainen, mitä Petteri oli koskaan tavannut. McGivney sanoi, että Nell jo silloin pelaili Petterillä kuin kissa hiirellä, sillä hän oli jo silloin ollut Guffeyn palveluksessa keräämässä todisteita Kalandran vangitsemiseksi ja eleuterialaisen exoticismin lopettamiseksi. Hän oli toiminut paljon muutakin raitiotrustin salapoliisilaitoksen hyväksi jo silloin, kun Petteri kulki Pericles Priamin kanssa ympäri maata myyden patenttilääkkeitä. Guffey oli muun muassa käyttänyt Nelliä viettelemään erään tunnetun työväenjohtajan American Cityssä; hänet oli "saavutettu" eräässä hotellin yksityishuoneessa Nellin kanssa kahdenkesken, ja näin oli selkäranka katkaistu yhdeltä suurimmista lakoista kaupungin historiassa.

Petteri havaitsi, että hänellähän on tässä mainio puolustusperuste. Luonnollisesti oli tuollainen nainen erittäin vaarallinen hänelle! Oli Guffeyn oma syy, että hän palkkasi tuollaista väkeä, eikä pitänyt heitä aisoissa! Yht'äkkiä Petteri äkkäsi, että tietysti oli Nell saanut vihiä siitä, että hän menee Hotel de Sotoon tapaamaan nuorta Lackmania, ja hän oli mennyt sinne pelkästään sen vuoksi, että saisi Petterin pauloihinsa taaskin. Kun McGivney sanoi, että se voi olla hyvinkin mahdollista, alkoi Petteri puolustaida vieläkin kiihkeämmin. Hän oli ollut hölmö, luonnollisesti, suurin hölmö, mitä ajatella voi, eikä hänellä ollut sanomista sen puolustukseksi mitään; mutta nyt hän oli oppinut läksynsä ja oppinut sen perinpohjin. Hän ei tule enää katsahtamaankaan naisiin, ja jos Mr. Guffey antaisi tämän kerran anteeksi —.

Guffey tietysti haukkui häntä. Hän ei aijo pitää tuollaista puuropäätä kymmentä mailia lähempänä konttoriaan! Mutta Petteri rukoili vain vieläkin nöyremmin. Hän tunsi punikit tarkoin, ja mistä löytäisi Mr. Guffey toisen hänen veroisensa siinä suhteessa? Kaikki punikit luottivat häneen — katsokaa vain näitäkin siteitä. Ja hän oli juuri saanut yhden punasen laakeriseppeleen lisää — hän oli käynyt tapaamassa Mrs. Goddia, ja Mr. Godd oli potkinut häntä housujen takapuoleen, ja hän tulee kertomaan tämän punikeille ja luonnollisesti he yhtyvät hänen kanssaan salaliittoon Mr. Goddia vastaan. Ja eikö Mr. Guffey ollut tyytyväinen juttuun ja todisteihin McCormickia ja muita I.W.W.-läisiä vastaan? Ja kun asiat olivat jo näin pitkällä, niin eivät suinkaan viranomaiset voi jättää tuota juttua sikseen! Ei tarvitse muuta kuin vain selittää asia perinpohjin Mr. Ackermanille —.

Petteri huomasi liian myöhään, että tuo oli onneton lause. Guffey oli heti jaloillaan, raivoten edestakaisin huoneessa ja kutsuen Petteriä kaikkien karjapihan elukkain nimillä, ja samalla ilmottaen, että hän on jo käynyt puhuttelemassa Mr. Ackermania, ja että Mr. Ackerman ei ollut halukas ottamaan tyyneesti vastaan tiedon siitä, että salapoliisilaitos, jonka hän rahastaa ja jonka tarkotuksena on suojella häntä, oli ollut välineenä hankkimaan sisäänpääsyn hänen kotiinsa kahdelle roistolle, jotka olivat räjäyttäneet hänen kassakaappinsa ja menneet menojaan, mukanaan jalokiviä, jotka he arvostelivat viidenkymmenen tuhannen dollarin arvoisiksi, mutta joiden Mr. Ackerman sanoo maksaneen kahdeksankymmentä viisi tuhatta. Guffey suvaitsi vielä ilmottaa Petterille, että hän saa kiittää onneaan siitä, ettei Guffey heitä häntä "rotkoon" elämänsä loppuajaksi tai revi häntä kappaleiksi tuuma tuumalta. Mutta sen sijaan oli hänen nyt heti lähdettävä Guffeyn konttorista ja laitettava itsensä helvettiin suorinta tietä, minkä löytää. "Mene!" sanoi Guffey. "Kuuletko, ala laputella!"

Ja Petteri nousi seisaalleen ja lähti epäröiden ovea kohti. Hän mietti mielessään: "Uhkaisinkohan niitä? Sanonko, että menen punikkien luo ja kerron kaiken, mitä tiedän?" Ei, ei hän uskalla; pieninkin viittaus tuosta laittaisi hänet varmasti rotkoon! Mutta miten oli mahdollista, että Guffey uskalsi antaa hänen mennä — eikö hän uskonut Petterin menevän kielimään? Jaa, mutta ehkä Guffey paraikaa miettiikin, että Petteri voi mennä vihassaan suoraan punikkien luo ja kertoa totuuden, ja silloin olisi kaikki mennyttä. Ei, ei varmaankaan Guffey anna näin käydä! Petteri käveli hyvin hitaasti ovelle, avasi sen vastahakoisesti ja seisoi ovella pidellen kiinni ovesta niinkuin hän olisi ollut liian heikko pysymään pystyssä; hän odotti — odotti —.

Ja niinpä tietenkin! "Älä mene, senkin hölmö!" sanoi Guffey. Ja Petteri kääntyi takaisin ovelta, mennen pääsalapoliisia kohti kädet ojennettuina alamaisen tavoin; jos Petteri olisi ollut jossakin itämailla, olisi hän laskeutunut polvilleen ja lyönyt otsansa kolme kertaa tomuun. "Hyvä Mr. Guffey", makeili hän. "Antakaa minulle anteeksi — tämä kerta!"

"Jos annan sinulle toimesi jälleen, tuletko tekemään niinkuin minä tahdon, etkä niinkuin itse tahdot?" räyhäsi Guffey.

"Kyllä, kyllä, Mr. Guffey.

"Etkö enää tee muita tekopelejä kuin minun suunnittelemiani?"

"En, en, Mr. Guffey."

"Hyvä, annan sitten sinulle anteeksi, vielä. Mutta, jumalauta, jos huomaan, että edes isket silmää kenellekään naiselle, revin hampaat suustasi!"

Petterin sydän sykähti helpotuksesta? "Oi, kiitos, kiitos, Mr. Guffey!"

"Saat kaksikymmentä dollaria viikossa, että senttiäkään enempää", sanoi Guffey. "Olet kyllä enemmän arvoinen, mutta sinuun ei voi luottaa, kun sinulla on rahaa, ja minulle on yhdentekevää, myönnytkö näihin ehtoihin vai et."

"Se on kaikinpuolin hyvä, Mr. Guffey", sanoi Petteri.

LXVIII.

Siinä oli Petteri Gudgen "korkeamman elämän" loppu. Hän ei enää liikuskellut Olympian vuoren taivaallisissa piireissä. Hän ei enää koskaan nähnyt Mr. Ackermanin kiinalaisia palvelijoita tai Mrs. Goddin ranskalaista kamarineitsyttä. Hänelle eivät enää koskaan hymyilleet nuo Hotel de Soton kaksisataa kaksikymmentä neljä poika-enkelin päätä. Petteri söi ateriansa istuen jakkaralla voileipä-ravintoloissa, hän oli todellakin köyhälistöläinen, "Jimmie Higgins" osansa mukaisesti. Hän luopui haaveistaan loistavasta ja työttömästä tulevaisuudestaan ja ryhtyi kovaan jokapäiväiseen työhönsä — tunkeutui agitaatorien tuttavuuteen, kulki heidän kodeissaan ja piti silmällä heidän toimiaan, pimittäen kappaleita heidän levittämästään kirjallisuudesta, varastellen heidän kirjeitään ja osoteluetteloitaan ja muistikirjojaan ja vieden kaikki nämä American hotelliin huoneeseen 427.

Nämä olivat toiminnan aikoja. Huolimatta pieksäjäisistä, murhista ja vangitsemisista — tai ehkä juuri näistä johtuen — oli radikaalinen liike kiehumapisteessä. I.W.W.-läiset olivat järjestyneet salaa ja kokoilivat puolustusrahastoa vangituille tovereilleen; myöskin kaikenkarvaiset sosialistit, punaset, vaaleanpunaset ja "keltaset", olivat täydessä työssä eivätkä työläiset yleensä olleet vielä heittäneet agiteeraustaan Goober-juttuun nähden. Nyt he paraikaa toimivat kahta hurjemmin, sillä Mrs. Gooberin elämä oli kysymyksessä oikeustuvassa. Kaukana Venäjällä oli joukko anarkisteja pannut toimeen mielenosotuksia Amerikan lähetystötalon edessä sen takia, että Amerikassa oli väärinkäytetty oikeutta erästä miestä vastaan, jonka nimi oli "Guba". Näin ainakin seisoi niissä sähkösanomissa, joita sieltä tuli, ja koko maan uutistoimistot olivat onnistuneet pitämään Goober-jutun niin salassa, että New Yorkin sanomalehtien toimittajat erehtyivät julkasemaan nimen tuollaisena josta radikaalit yli koko maan kohottivat viiltävän ivanaurun ja sanoivat, että siitä nyt näette, paljonko kapitalistilehdet välittävät työläisistä!

Kaikkein äärimmäisillä punikeilla näyttivät asiat olevan hallussaan Venäjällä. Myöhään syksyllä he kumosivat Venäjän hallituksen, ottivat vallan käsiinsä ja alkoivat hieroa rauhaa Saksan kanssa; joka seikka pani liittolaismaat pelottavaan pulaan ja sai yleiseen käytäntöön aivan uuden sanan, tuon kauhistuttavan "bolshevikin." Tämän jälkeen, jos mies esitti jäätä kulettavien autojen kunnallisomaisuudeksi hankkimista, niin hän vaikeni äkkiä, jos hänelle karjasi: "Bolsheviki!"

Mutta tämän maan äärimmäiset punikit vastasivat tähän yllättävällä tavalla — ne ottivat itse käytäntöön tuon nimityksen ja kantoivat sitä kunniamerkkinä. American Cityn sosialistiosasto hyväksyi kiihkeän innostusmyrskyn vallitessa päätöslauselman, jossa osaston nimi muutettiin "bolshevikiosastoksi", ja "vasemmistolaiset" olivat määräävinä jonkun aikaa. Tämän siiven johtajana oli puolueen äänenkannattajan, "Clarionin", toimittaja Herbert Ashton, joka oli laiha ja kalpea sanomalehtimies ja uskomattoman katkera puheissaan ja kirjotuksissaan. Hän oli nähtävästi käyttänyt koko elämänsä tutkimaan kansainvälisen kapitalin metkuja, eikä hänelle näistä kysymyksistä voinut tehdä väitettä, ettei hänellä olisi ollut kerrassaan musertava vastaus valmiina. Hän käsitteli sotaa Suur-Britannian vanhan ja vakiintuneen kommersialismin ja Saksan uudemman ja hyökkäilevän kommersialismin välillä.

Ashton käsitteli sotakiihkoilijain väitettä aivan samoin kuin rottakoira käsittelee rottaa. Vai oli tämä sota kansanvallan hyväksi! Pariisin pankkiirit olivat viimeiset kaksikymmentä vuotta rahastaneet Venäjän tsaareja, ja nämä olivat lähettäneet tuhansia maanpakolaisia Siperiaan, tehdäksensä maailman turvalliseksi kansanvallalle! Suur-Britannia oli myöskin ennenkin käynyt sotaa kansanvallan hyväksi — ensin Irlannissa, sitten Intiassa ja Egyptissä ja lopuksi Whitechapelin köyhäinkorttelissa! Ei, sanoi Ashton, työläisille ei enää voida syöttää tuollaista pötyä. Wall-kadun pankkiirit olivat lainanneet muutamia biljoonia liittolaismaiden pankkiireille, ja nyt usutettiin Amerikan kansaa tekemään maailma turvalliseksi noille lainoille!

Petteri oli kehottanut McGivneytä tekemään lopun tällaisesta agitatsionista, ja nyt kertoi tuo rotannaamainen mies, että toiminnan hetki oli tullut. Oli aijottu pitää suuri joukkokokous bolshevikien vallankumouksen juhlimiseksi, ja McGivney neuvoi Petteriä pysymään syrjässä tuossa kokouksessa, sillä siellä voivat kapulat heilua. Petteri otti takinkauluksestaan punanappinsa ja meni parvekkeelle siellä olevien sekaan. Hän huomasi, että useita "kapula-jusseja" oli siroteltu sinne tänne väkijoukkoon ja hän myöskin näki poliisipäällikön ja kaupungin salapoliisilaitoksen päämiehen. Kun Herbert Ashton oli päässyt saarnansa puoliväliin, meni poliisipäällikkö puhujalavalle ja vangitsi hänet, ja parikymmentä poliisimiestä asettui vangin ja kirkuvan väkijoukon väliin.

Yhteensä vangittiin seitsemän henkilöä; ja kun huomattiin kuinka suurta mieltymystä sanomalehdistö osotti tälle toimenpiteelle, päätettiin mennä vieläkin pitemmälle. Kymmenkunnan Guffeyn miestä ja samanverran piirisyyttäjän kätyreitä hyökkäsi Ashtonin lehden, "Clarionin", painoon — toimittajat potkittiin alas rappusia tai heitettiin ikkunoista ulos, kirjotuskoneet ja painokoneet särettiin, tilaajaluettelo vietiin pois ja pari tonnia "kirjallisuutta" poltettiin takapihalla. Myöskin "tarkastettiin bolsheviki-osasto" ja sen toimeenpanevan komitean seitsemän jäsentä vangittiin. Tuomari määräsi jokaiselle takaussummaksi kaksikymmentä viisi tuhatta dollaria, ja viikon kuluessa sen jälkeen tuli Guffeyn konttoriin joka päivä American City "Timesin" toimituksesta mies, jolle Guffey antoi tukun aiheita, jotka Petteri oli valmistellut ja joissa osotettiin selvästi, että sosialistien ohjelma merkitsee terrorismia ja murhia.

Melkein joka päivä teki Petteri nykyään tuollaisia palveluksia maalleen. Hän sai tietoonsa, missä I.W.W.-läisillä oli kätkettynä painokone, jolla he painoivat lentolehtisiä ja kiertokirjeitä. Tämä paikka "tarkastettiin" ja puhumattakaan painokoneen takavarikoimisesta, saatiin puolisen tusinaa agitaattoria taaskin linnaan. Nämä miehet tekivät nälkälakon, koettaen tappaa itseään nälkään vastalauseeksi kärsimiään pieksämisiä vastaan; ja jotkut hysteeriset naiset kokoontuivat Ada Ruthin kotona, laativat kiertokirjeen vastalauseineen, ja Petteri piti silmällä tämän kiertokirjeen postittamista, joten se otettiin takavarikkoon postissa, ja niin taaskin tehtiin tyhjäksi salaliitto. Nyt olikin useita miehiä työssä postikonttorissa, ja heidän yksinomaisena työnään oli agitaattorien postin avaaminen salaa; ja silloin tällöin annettiin määräys, että sellaisille henkilöille, joiden mielipiteet eivät olleet "terveet", ei saanut välittää postia.

Postihallitus myöskin peruutti "Clarionin" toisen luokan postioikeuden ja myöhemmin estettiin sen lähetys postitse kokonaan. Silloin pari "toveria", joilla oli auto, ottivat levittääkseen lehteä lähikaupunkeihin; ja Petteri lähetettiin hieromaan näiden miesten tuttavuutta, joka onnistuikin niin, että pari Guffeyn miestä yöllä salaa "korjasi" toisen näistä autoista niin hyvään kuntoon, että ohjauslaite meni epäkuntoon ja ajuri oli vähällä menettää henkensä. Ja taaskin oli yksi salaliitto tehty tyhjäksi!

LXIX.

Petteri oli nyt hyvällä tuulella, sillä viranomaiset olivat heränneet toimimaan, ja kun hän toi heille uusia tietoja, näki hän mielihyväkseen, että niiden mukaan toimittiin. Se nähtävästi oli hallituksen miesten ja piirisyyttäjän viraston toimintaa, mutta Petteri tiesi, että hän ja muut Guffeyn miehet olivat todella ne, jotka kulissien takaa ohjasivat tätä toimintaa. Guffeyllä oli rahaa, hän teki työtä niille, jotka todella hallitsivat American Cityä; Guffey oli määrääjä. Ja samoin oli laita ympäri maan; punikkeja hävittivät kauppakamarien, tehtailijain ja kauppiasten liittojen ja sellaisilla salanimillä kuin "Amerikan kehitysliitto" käypien järjestöjen salaiset asiamiehet.

He menettelivät täydelleen mielivaltaisesti, sillä maa oli sodassa ja sotakiihko riehui kuin kulovalkea kaikkialla. Ei tarvinnut muuta kuin nimittää miestä saksalaismieliseksi tai bolshevikiksi — jos oli kylliksi kiihtynyt tehdessään tämän — niin pian sai kokoon roskajoukon, joka meni miehen kotiin ja ruoski hänet, tai tervasi ja höyhensi, tai tappoi. Vuosikausia olivat suurliikemiehet vihanneet agitaattoreita, ja nyt vihdoinkin oli heidän aikansa tullut; jokaisessa kaupungissa, jokaisessa tehtaassa, myllyssä ja kaivoksessa oli joku Petteri Gudge työssä, joku "valkosten" "Jimmie Higgins" urkkimassa ja "sokaroimassa" punikkien "Jimmie Higginsiä." Kaikkialla oli Guffeytä ja McGivneytä johtamassa näitä töitä, nuija-junkkareita ja pyssymiehiä, joilla oli apulais-sheriffin merkkejä takin sisäpuolessa ja paljon muitakin merkkejä, jotka antoivat heille rajattoman vallan puolustaa maata pettureita vastaan.

Harjotusleireillä oli kolme tai neljä miljoonaa miestä, ja joka viikko lähti itärannikon satamista suuria laivastoja viemään sotilaita "siellä kaukana" oleville taistelukentille. "Siellä kaukana" oli paikka, johon meni biljoonien dollareiden arvot ammukkeita ja sotatarpeita, ynnä myöskin koko maan isänmaalliset ja muut tunneryöpyt. Petteri luki lisää toimituskirjotuksia ja saarnoja ja puheita, ja hän oli ylpeä ja iloinen, tietäen tekevänsä osansa tästä suuresta seikkailusta. Kun hän luki, että maan suurimmat teollisuuskapteenit vaativat palveluksestaan hallitukselta vain yhden dollarin vuodessa, niin mitä valittamista on hänellä, joka saa kaksikymmentä dollaria jok'ainoa viikko! Kun jotkut punikit puheissaan ja tuossa "kirjallisuudessa" sanoivat, että nämä teollisuuskapteenit olivat semmoisten yhtiöiden johtajia, jotka häikäilemättä nylkivät hallitusta ja tekivät kolmesta kymmeneen kertaan enemmän voittoa kuin koskaan ennen — silloin Petteri heti tiesi, että hän nyt kuuntelee kaikkein vaarallisinta bolshevikia; hän antoi miehen nimen McGivneylle ja McGivney nykäsi jostakin näkymättömästä nuorasta, ja mies sai äkkiä potkun työpaikastaan — tai ehkä häntä vastaan nosti kaupungin terveyslautakunta syytöksen siitä, että oli jättänyt solkkuastian hetkeksi kannetta!

Itsepintaisen agitatsionin perästä olivat punikit onnistuneet saada tuomarin päästämään McCormickin ja muut salaliittolaiset vapaaksi viidenkymmenen tuhannen dollarin takuulla päätä kohti. Se harmitti Petteriä tavattomasti, sillä olihan aivan selvää että kun joku punikki vangittiin, pitivät muut punikit häntä marttyyrinä ja hän kohoutui huomattuun asemaan, mutta jos hänet sitten päästettiin vapaaksi, oli hänen agitatsioninsa ja puheensa kymmenen kertaa tehokkaampaa. Agitaattorit pitäisi joko pitää vankilassa koko ikänsä, tai sitten antaa niiden tykkänään olla rauhassa. Mutta tuomarit eivät käsittäneet tätä — niiden päät olivat täynnä kaikellaista lakitöskää, ja ne olivat antaneet Andrewsin ja muiden punikkien lakimiesten vetää itseään nenästä. Herbert Ashton ja hänen toverinsa myöskin pääsivät vapaiksi takuulla, ja "Clarionia" julkaistiin yhä ja myytiin kaduilla aivan avoimesti. Vaikka se ei enää uskaltanutkaan vastustaa sotaa avoimesti, julkaisi se kaikki tietoonsa saamat epäkohteliaat seikat tuosta "jättiläis-kauppahuoneesta", jota kutsuttiin Suurbritannian hallitukseksi, ja myöskin "ranskalaisista pankkiireista" ja "italialaisista imperialisteista". Se vaati kansanvaltaa Irlannille, Egyptille ja Intialle, ja häpeemättä puolusti bolshevikeja, noita saksalaismielisiä juonittelijoita ja naisten yhteiskunnallistuttajia.

Petteri keräili lisää todisteita "Clarionin" joukkoa ja I.W.W.-läisiä vastaan. Pian sitten hän luki sen hyvän uutisen, että hallitusmiehet olivat vanginneet pari sataa I.W.W. liiton johtajaa ympäri maata ja myöskin sosialistipuolueen toimeenpanevan komitean jäsenet ja nämä tullaan asettamaan syytteeseen salaliittoutumisesta. Sitten tuli McCormickin ja Hendersonin ja noiden toisten oikeusjuttu, ja Petteri luki eräänä aamuna "Timesistä" etusivulta uutisen, joka sai hänet hämmästymään. Joe Angell, yksi dynamiittijuonen johtajista, oli tunnustanut ja todisti syyttäjien puolesta! Hän oli kertonut piirisyyttäjälle, ei ainoastaan oman osansa juonesta räjäyttää ilmaan Nelse Ackermanin talo, vaan myöskin minkä osan tuosta salaliitosta jokainen toinen syytetyistä oli tehnyt — hän selitti tarkkaan, miten dynamiitti oli hankittu, ja nimitti kaikkien niiden johtavimpien kansalaisten nimet, jotka olisivat tulleet saamaan saman kohtalon kun Nelse Ackerman! Petteri luki edelleen henkeään pidättäen ihmetyksestä, ja kun hän oli päässyt loppuun, kierieli hän vuoteellaan ja nauroi ääneensä. Peijakas, miten kierää! Petteri oli laatinut tekopelin Guffeyn kätyrille, eikä Guffey tietenkään voinut antaa miehensä mennä vankilaan, joten asia oli järjestetty niin, että hän "tunnustaa" ja todistaa syyttäjien puolesta sekä palkaksi toveriensa pettämisestä pääsee vapaaksi!

Oikeusistuinten ohjelmistot olivat täynnä "vakooja"-juttuja; pappeja vastaan, jotka olivat koettaneet saarnoissaan puhua rauhanaatteen hyväksi; työväenmiehiä vastaan, jotka elivät koettaneet tehdä lakkoja; asevelvollisuusvastaisen liiton jäseniä ja heidän opetuslapsiaan, asevelvollisuuden karkkojia ja väistelijöitä vastaan; anarkisteja ja sosialisteja ja kveekareita, I.W.W.-läisiä, kommunisteja ja "russelilaisia" vastaan. Useita juttuja oli esillä samalla kertaa, ja melkein jokaisessa olivat Petterin sormet mukana. Petterin oli väliin saatava joku todistuskappale, väliin otettava selvä jostakin valamiesehdokkaasta, väliin suunniteltava ja toimeenpantava joku sievä tekopeli puolustajien todistajia vastaan. Petteri piti jokaista eri juttua persoonakohtaisena asianaan, ja jokaista syylliseksi julistamista persoonallisena voittonaan. Ja kun syytetyt aina julistettiin syyllisiksi, alkoivat Petterin isänmaalliset tunteet uudelleen riehua, ja muisto Nell Doolinista ja Ted Crothersista häipyi unohduksiin. Kun McCormick ja hänen mukanaan muut salaliittolaiset tuomittiin, jokainen kahdeksikymmeneksi vuodeksi vankilaan, ajatteli Petteri että hän oli sovittanut kaikki syntinsä, ja hän rohkeni ujosti huomauttaa McGivneylle että elinkustannukset kohosivat yhtämittaa ja että hän oli jo kuusi kuukautta pitänyt lupauksensa ettei edes iske silmää kenellekään naiselle. McGivney sanoi että sama kai se on, voihan Petterin palkan korottaa kolmeenkymmeneen dollariin viikossa.

LXX.

Luonnollisestikaan ei Petterin lause McGivneylle ollut kirjaimelleen totta. Hän oli iskenyt silmää useammallekin naiselle, mutta pahaksi onneksi ei kukaan ollut iskenyt takasin. Ensin oli hän lähestynyt Miriam Yankovichia, joka oli pulleahko eikä pahannäkönen; mutta Miriamin ajatukset olivat tykkänään McCormickin luona vankilassa; ja sitten, jälkeen käsikähmänsä Ogdenin kanssa, oli hänen mentävä sairaalaan, eikä Petteri halunnut olla tekemisissä vaivaisen naisen kanssa. Hän koetti lähennellä yhtä ja toista punikki-tyttöä ja nämä näyttivät pitävän hänestä; he kohtelivat häntä hyvänä toverina, mutta syystä tai toisesta eivät he olleet tietävinäänkään McGivneyn kertomasta "vapaarakkaudesta." Ja Petteri päätti hakea itselleen heilan, joka ei ole punikki. Se antaisi hänelle vaihtelua silloin tällöin, ja olisihan se hiton hauskaa. Punikeilla oli harvoin hauskaa — heidän käsityksensä seikkailusta oli sulkeutua johonkin huoneeseen ja laulaa Kansainvälinen tai Punalippu kuiskaamalla, etteivät poliisit kuulisi heitä.

Oli lauvantai-iltapäivä, ja Petteri meni erään sosialistin omistamaan vaatekauppaan ja osti uuden puvun ja hatun velaksi. Sitten hän meni kadulle ja näki sievän pikkusen tytön menevän liikkuvakuva-teatteriin, hän seurasi perässä, tutustui tyttöön ja he söivät illallista yhdessä. Hän oli Petterin mielestä "hienosti puettu" ja Petteri kuuli että hän tekee työtä eräässä kynsienpuhdistuspajassa. Hänen käsityksensä hauskan pidosta oli samaa maata kuin Petterinkin, ja Petteriltä menivät kaikki rahansa tuona lauvantai-iltana ja hän päätti että heti kun hän saa tietoonsa jotakin erikoista punikeista, vaatii hän McGivneyltä neljäkymmentä dollaria viikossa.

Seuraava päivä oli pääsiäissunnuntai ja he kohtasivat toisensa tilauksen mukaan. He kävelivät Park Avenueta pitkin, joka oli American Cityn ylimystön katu ja "pääsiäisparaatin" paikka. Oli sota-aika ja useissa taloissa oli lippuja ja useat miehistä sotilaspuvussa ja useat saarnoista käsittelivät sotaa. Kristus, näin saarnattiin, oli noussut taaskin tekemään maailman turvalliseksi kansanvallalle ja antamaan itsemääräämisoikeuden kaikelle kansalle. Petterillä ja Miss Frisbiellä oli päällään parhaat vaatteensa ja he katselivat "pääsiäisparaattia", ja Miss Frisbie tarkasteli naisten pukimia ja maalaustaidetta sekä kuunteli palasia heidän keskusteluistaan, joita sitten kuiskutteli Petterille korvaan, josta Petteri oivalsi olevansa jälleen ainakin hyvin lähellä Olympian vuorta.

He menivät erääseen Park Avenuen hienoista kirkoista; sitä kutsuttiin Jumalallisen Sääliväisyyden Kirkoksi; ja se oli sangen "ylhäinen" kynttelineen ja pyhine savuineen — vaikkakaan ei selvästi voinut erottaa pyhän savun hajua tällä kerralla kukkien ja naisten lemusta. Petteri ystävineen kuletettiin yhteen nahkapäällystetyistä penkeistä, ja he kuuntelivat kuuluisan saarnamiehen, pastori de Willoughby Stotterbridgen esittävän yhden noista kuuluisista isänmaallisista saarnoistaan, joita julkaistiin melkein joka maanantaiaamu "Timesissä." Pastori de Willoughby Stotterbridge oli ottanut saarnansa tekstin vanhasta testamentista, ja siinä puhuttiin herran vihollisten hävittämisestä, ja hän ylisti amerikalaisten aseiden voittoja ja amerikalaisten ammukkeiden verratonta etevämmyyttä. Hän tuomitsi bolshevikit ja muut petturit ja hän kehotti tukahduttamaan heidät aivan heti. Hän ei sanonut että hän itse oli ollut mukana, kun I.W.W.-läisiä ruoskittiin ja kun sosialistien painokoneet lyötiin rikki, mutta hän antoi selvästi ymmärtää että hän olisi halunnut olla, ja Petterin rintaa röyhisti juhlallinen ylpeys. Olihan jotakin erikoista tietää palvelevansa maataan ja auttavansa vanhaa lippua liehumaan; mutta kuinka paljon enemmän oli tietää että oli pestautunut kaikkivaltiaan palvelukseen, että taivas ja sen asukkaat olivat samalla puolella, ja että kaikki, mitä hän teki, sai herran voidellun siunauksen, joka voideltu nimittäin, puhui kaikkivaltijaan pyhässä temppelissä keskellä värillisiä ikkunoita, kirkkaasti palavia kynttilöitä, herpaannuttavan hyvässä hajussa, joka lähti pyhästä savusta, kukista ja Olympian vuoren ohkasesti puettujen ja hienojen naisten moninaisista tuoksuista. Tämähän kyllä on jumaltarustojen sekottamista, mutta Petterin kasvatus oli tullut laiminlyödyksi hänen nuoruudessaan, eikä Petteriä voi moittia siitä, että hän piti maailman mahtavia sinä, mitä he olivat ja uskoi, mitä he opettivat.

Valkopukuinen kuoro marssi ulos ja soitto, "Eteenpäin kristityt sotilaat", heikkeni olemattomiin ja Petteri heiloineen kävi ulos jumalallisen säälin kirkosta ja käveli vielä kadulla hetkisen, ja kun he olivat täyttäneet sieramensa herras-narrimaisuuden sulotuoksuilla, menivät he puistoon, jossa oli oikein mukavia paikkoja nuorille pareille, joilla on tai aikoo olla "välejä." Mutta surkeus! Kohtalo, joka oli aina Petteriä peitonnut rakkausseikkailuissa, oli valmistanut täksi aamupäiväksi erittäin julman metkun. Puiston portilla sattui niin luonnottoman hullusti, että Petteri tapasi toveri Schnitzelmanin, pienen lihavan teurastajan, joka kuului American Cityn "bolsheviki-osastoon." Petteri koetti katsoa muualle ja kiiruhtaa ohitse, mutta toveri Schnitzelman ei ollut samaa mieltä. Hän kiiruhti kohti pullea käsi ojennettuna ja korviin asti ulottuva hymy punakalla naamallaan. "Ah, toveri Gudge!" huusi hän hirveästi murtaen englanninkieltä. "Miten jaksatte tänä aamuna?"

"Kiitos, hyvin", sanoi Petteri kylmästi ja koetti rientää eteenpäin.

Mutta toveri Schnitzelman ei päästänyt Petterin kättä. "Jahah! Olette katsellut tuota pääsiäisparaattia!" sanoi hän. "Mitä te sanotte, häh, jos kokoisimme kaikki palkkaorjat katsomaan tuota paraattia, niin tekisimme niistä bolshevikeja pian, häh, toveri Gudge?"

"Eiköhän", sanoi Petteri jäätävän kylmästi.

"Me osottaisimme heille, minne ne rahat menevät — häh, toveri Gudge?" Ja toveri Schnitzelmania nauratti, ja Petteri sanoi nopeasti: "No, hyvästi", ja esittämättä lemmittyään hän sieppasi tätä käsivarresta ja riensi pois.

Mutta vahinko oli jo tapahtunut! He kävelivät minuutin tai kaksi merkitsevän hiljaisuuden vallitessa. Sitten äkkiä tuo kynsienpuhdistaja pysähtyi ja kääntyi Petteriä päin. "Mr. Gudge", kysyi hän, "mitä tämä merkitsee?"

Ja Petteri ei tietystikään voinut vastata. Hän ei uskaltanut katsoa äskeisen heilansa leimahteleviin silmiin, vaan seisoi kaivaen kenkänsä kärkeä hiekkaan. "Haluan tietää, mitä se merkitsee", intti tyttö. "Oletteko te noita punikkeja?"

Mitä voi Petteri-parka sanoa? Miten voisi hän selittää tuttavuutensa tuon saksalaisen ulkonäön ja saksalaisen murteen kanssa?

Tyttö polki jalkaansa kärsimättömän vihasesti. "Vai olette te punikki! Saksalainen petturi! Kavaltaja, vakooja!"

Petteri oli avuton ja hämillään ja häntä harmitti. "Miss Frisbie", yritti hän, "en voi kertoa —"

"Miksi ette voi kertoa. Miksi ei kuka tahansa rehellinen mies voisi kertoa?"

"Mut-mutta — en ole mitä luulette — se ei ole totta! Mi-minä—" Oli jo Petterin kielellä sanoa: "Olen patriootti! Olen sadan prosentin amerikalainen ja suojelen maatani noita pettureita vastaan!" Mutta ammatti-ylpeys esti, ja pikkunen kynsienpuhdistaja polki jalkaa ja silmät salamoivat.

"Ja uskallatte tunkeutua tuttavuuteeni! Uskallatte viedä minut kirkkoon! Jos näkisin poliisin, niin joutuisitte linnaan!" Ja hän koetti katsellakin poliisia! Mutta onhan yleisesti tunnettua että kun etsii poliisia, niin sitä ei koskaan löydä ja niin Miss Frisbie poikasi jalkaansa taaskin ja sähähti Petterille vasten naamaa: "Hyvästi, toveri Gudge!" Paino, jonka hän asetti sanalle "toveri", olisi jäätänyt kaikkein tulisimmankin punikin sielun, ja hän heilautti hameitaan kääntyessään menemään, ja Petteri seisoi katsellen surullisena hänen pikkusia ranskalaisia kengänkantojaan, jotka tärskähtelivät maahan, jotta sora pirisi. Kun kengänkantoja ei enää näkynyt, etsi Petteri lähimmän penkin ja istuutui, peittäen kasvonsa käsiinsä. Oliko missään maailmassa toista miestä, jolla oli noin hirveän huono naisonni?

LXXI.

Nämä olivat koko maailmaa tärisyttäviä päiviä, jolloin ihmiset ostivat monta sanomalehteä päivässä ja ihmisjoukkoja kerääntyi suurien kaduilla olevien karttojen ääreen katsellen niillä olevia pikku lippusia ja miettien, pääsevätkö saksalaiset Pariisiin, pääsevätkö he Englannin kanaalille ja lopettavat Ranskan mahdollisuudet käydä sotaa? Ja sitten äkkiä amerikalaiset antoivat ensimäisen iskunsa ja heittivät saksalaiset takasin Chateau Thierryssä, ja koko Amerika kohosi varpailleen ja voitonvarmana kiljui.

Olisi luullut tämän olevan huonon ajan tehdä rauhanaate-agitatsionia; mutta asevelvollisuusvastaisen liiton jäsenillä oli niin vähän harkitsemiskykyä, että he juuri tällöin julkaisivat lentolehtisen, jossa selostettiin omantunnon syistä sotapalveluksesta kieltäytyneiden rääkkäystä sotilasvankiloissa ja harjoitusleireillä! Petteri oli toiminut tässä järjestössä alusta alkaen ja hänen oli onnistunut sisällyttää lentolehtiseen erään lauseen, jonka McGivney oli ehdottanut. Liittohallitus otti lentolehtisen takavarikkoon ja liiton jäsenet vangittiin, niiden muassa pikku Ada Ruth, Sadie Todd ja Donald Gordon. Sadie Todd säälitti Petteriä, huolimatta siitä, että tämä oli haukkunut häntä. Ada Ruth ei paljoakaan häntä säälittänyt, sillä olihan silminnähtävää että Ada oli sokea kiihkoilija, joka ehdoin tahdoin haki rettelöitä. Ja jollei Donald Gordon ollut oppinut läksyään tuosta pieksämisestä, niin ei hän voinut syyttää ketään muuta kuin itseään.

Koska Petteri oli tämän asevelvollisuusvastaisen liiton jäsen, niin oli hän pysyvinään piilossa ja piti yllä pientä ilveilyä Ada Ruthin serkun kanssa; hän oli englantilainen nainen ja piilotteli Petteriä kotonaan maalla. Petterillä oli sangen epämukava neljännestunti, kun Donald Gordon päästettiin vapaaksi takuuta vastaan, sillä tuo kveekari-poika intti että tuo samainen lause, joka heidät kaikki oli pulaan saattanut, oli ollut poispyyhittynä, kun hän antoi käsikirjoituksen Petterille painoon vietäväksi. Petteri intti että Donald on väärässä, ja nähtävästi onnistui hänen uskotella toiset jäsenet, ja kun kaikki olivat päässeet vapaiksi takuulla, tuli hänkin esille piilopaikastaan ja otti osaa pariin yksityisasunnoissa pidettyyn vastalausekokoukseen.

Sitten alkoi uusi seikkailu, joka oli ehkä kaikkein hämmästyttävin. Sen toisena osanottajana oli ihan uusi tyttö, ja sen alku tapahtui Ada Ruthin kotona, jonne muutamia kaikkein huomatuimpia rauhanaatteen kannattajia oli kokoontunut keskustelemaan rahojen hankkimisesta heidän oikeudenkäyntiään varten. Tähän kokoukseen saapui Miriam Yankovich, kalpeana rintoihin tehdyn leikkauksen perästä, mutta sydän ja aivot yhtä punikkina kuin koskaan. Miriam oli tuonut mukanaan ystävättären auttamaan häntä kävelemään, sillä yksin liikkumaan oli hän vielä liian heikko; ja se oli tämä ystävätär, joka oli syynä Petterin uuteen seikkailuun.

Rosie Stern oli hänen nimensä ja hän oli pieni pyylevä juutalainen työläistyttö, jolla olivat rohkeat mustat silmät, välkkyvä musta tukka, punaposket, kauniit valkoset hampaat, jotka säteilivät hänen hymyillessään. Hän oli pukeutunut aivan kuin olisi tiennyt kauneutensa ja täydelleen hyväksynyt sen; ja niinpä ei Petteri hämmästynyt lainkaan, kun Miriam sanoi esittäessään hänet, että Rosie ei ollut punikki eikä pitänyt punikeista, vaan oli tullut kokoukseen auttaakseen Miriamia ja nähdäkseen millainen rauhanaatteen kannattajien kokous oli. Ehkä Petteri olisi niin hyvä ja koettaisi tehdä hänestä punikin! Ja Petteri oli niin hyvä, mielelläänkin, sillä hän ei ollut koskaan ollut niin kyllästynyt rauhanaatteen kannattajien valituksiin kuin nyt, kun poikamme olivat ajaneet saksalaiset pois Marnelta ja paraikaa kirjottelivat nimiään historian kaikkein tärkeimmille lehdille.

Rosie oli Petterille yllätys — erilainen kuin kukaan hänen ennen tapaamansa tyttö — ja Petteri ryhtyi heti alustaviin toimenpiteisiin, ja pian hän huomasikin että tyttö oli hänelle erittäin suosiollinen. Petteri tiesi luonnollisesti että hän oli yläpuolella tämän roikan, mutta hän ei ollut tottunut siihen, että muut sen seikan huomasivat, ja kävi nyt taas niinkuin tavallisesti kävi, kun joku nainen hymyili hänelle — hänen omanarvon tuntemisensa paine kohosi vaaran-pisteen yläpuolelle. Rosie kuului niihin ihmisiin, jotka ottavat maailman siltä kannalta kuin se todellisuudessa on ja koettavat nauttia siitä sen kuin voivat, ja sillä aikaa kuin rauhanaatteen kannattajat pitivät kokoustaan, istui Petteri tytön kanssa nurkassa ja kertoi hänelle kuiskaten seikkailujaan Pericles Priamin mukana ja Jimjambon temppelissä. Rosie voi töin tuskin pidättää nauruaan, hänen mustat silmänsä loistivat, ja ennen kuin ilta oli kulunut, olivat heidän kätensä joutuneet kosketuksiin useamman kerran. Sitten Petteri lähti saattamaan tyttöjä, ja sanomattakin on selvää, että Miriam vietiin ensin kotiinsa. Vuokrakasarmit olivat pimeitä tähän aikaan illasta ja kadut tyhjinä, joten heidän onnistui halailla äkkipikaa ennenkuin erosivat, ja Petteri meni kotiinsa kuin siivillä — jalat tuskin ulottuivat maahan.

Rosie teki työtä paperilaatikko-tehtaassa ja seuraavana iltana vei Petteri hänet illalliselle, ja teerenpeli kehittyi nopeasti. Mutta Rosieta vaivasi perääntymishalu, ja kun Petteri uteli syytä siihen, selitti tyttö. Hän ei välittänyt punikeista; hän oli väsynyt punikkien laverteluihin eikä hän koskaan tule rakastamaan punikkia. Katsokaa Miriam Yankovichia — mitä oli hän tehnyt elämästään! Hän oli ollut kaunis tyttö ja olisi voinut saada rikkaan miehen, ja nyt pitää häntä leikellä kappaleiksi! Ja katsokaa Sadie Toddia, joka raataa itsensä kuoliaaksi, ja Ada Ruthia, jonka runot tekevät ihmisen sairaaksi! Rosie pilkkasi heitä kaikkia ja antoi heistä nerokkaan pistelijäitä lausuntoja, ja luonnollisesti oli Petteri sisimmässään aivan samaa mieltä; mutta Petterin oli oltava toista mieltä, ja tämä sai Rosien vihaiseksi ja pilasi heidän hauskanpitonsa ja pani heidät miltei riitelemään.

Näin ollen oli erittäin vaikea olla ilmaisematta oikeita tunteitaan. Kun Petteri oli kuluttanut kaikki rahansa ja paljon aikaa eikä ollut päässyt sen pitemmälle, päätti hän tehdä myönnytyksiä tytölle — hän sanoi ettei hän enää yritäkkään tehdä hänestä punikkia. Rosie irvisteli: "Te olette erittäin ystävällinen, Mr. Gudge, mutta sopisiko minun tehdä teistä 'valkonen'?" Ja hän lisäsi että hän haluaa sellaisen miehen, joka tekee paljon rahaa ja pystyy pitämään tytöstään huolen. Petteri vastasi että hän kylläkin "tekee rahaa" oikein rutosti. Millä ihmeen tavalla, kysyi Rosie. Petteri ei sanonut, mutta lupasi todistaa sen hänelle viemällä hänet teaatteriin joka ilta.

Ja näin kävi kamppailu illasta iltaan. Petteri hullaantui yhä enemmän tähän mustasilmäiseen kaunottareen, ja tämä kävi yhä viettelevämmäksi ja ärsyttävämmäksi puhuen paljon Petterin radikalisuudesta. Rosien isä oli tuonut hänet pikkutyttönä Kishinewista, mutta hän sanoi olevansa sadan prosentin amerikalainen yhtäkaikki; nuo pojat, jotka peittosivat paraikaa hunneja, olivat hänen mielestään vasta poikia, ja hän sanoi varttovansa yhtä niistä takasin. Missä on vika, miksei Petteri täytä velvollisuuksiaan? Oliko hän asevelvollisuuden karkkoja? Rosie ei ollut koskaan kärsinyt karkkojia, eikä hän paljoakaan välittänyt miehestä, joka ei pysty tekemään selvää itsestään. Viimeksi juuri sinä päivänä oli hän lukenut noiden hunnien julmuuksista. Miten voi kukaan täysiverinen mies olla myötätuntoinen rauhanaatteen kannattajille ja pettureille? Ja miksi Petteri sitten seurusteli heidän kanssaan ja kannatti heitä, jollei hän ollut myötämielinen heille? Kun Petteri koetti heikosti vastata rauhanaatteen tavallisilla väitteillä, sanoi Rosie: "Hitto vie, teillä luulisi olevan enemmän järkeä kuin että puhuisitte noin!" Ja Petteri tiesi luonnollisesti että hänellä oli liian paljon järkeä, ja oli vaikea pitää sitä salassa. Hän oli juuri menettänyt yhden tytön punikkisuutensa vuoksi. Pitikö hänen nyt menettää toinen?

Pari viikkoa he hyökkäilivät ja väistelivät. Rosie antoi joskus Petterin suudella, ja viettelys pani usein Petterin pään ihan sekasin. Hän päätteli että tämä oli kaikkein ihmeellisin tyttö, minkä hän eläissään on tavannut; Nell Doolinkin jäi auttamattomasti varjoon. Mutta sitten taas tyttö rupesi puhumaan Petterin punikkisuudesta ja halveksi häntä ja kieltäytyi tapaamasta häntä. Lopuksi Petteri myönsi että hänen myötätuntonsa punikkeja kohtaan on hälvennyt, Rosie on käännyttänyt hänet ja nyt hän halveksii punikkeja. Ja Rosie vastasi että hän on sangen mielissään, ja että nyt heidän on heti lähdettävä tapaamaan Miriam Yankovichia ja kerrottava tämä hänelle — ehkä hänkin saataisiin tekemään parannuksen. Petteri oli nyt pulassa; hänen täytyi ottaa lupaus että Rosie pitää tämän salassa. Mutta Rosie suuttui silmittömästi ja sanoi että parannus, joka on pakko pitää salassa, ei ole mikään parannus, vaan alhaista teeskentelyä, ja Petteri Gudge on raukka ja menköön tiehensä Rosien silmistä! Ja Petteri parka meni, sydän murheen murtamana ja pää sekaisin.

LXXII.

Oli vain yksi tie ulos tästä pulmasta, ja se oli että Petteri tunnustaa tytölle totuuden. Ja miksi ei se sopisi tehdä? Hän oli ihan järjettömästi pihkaantunut tyttöön ja tyttö häneen, ja vain yksi seikka — hänen salaisuutensa — oli täydellisen autuuden tiellä. Jos hän kertoisi tuon salaisuutensa, niin tulisi hän sankarien sankariksi tytön silmissä; hän olisi vieläkin ihailtavampi kuin nuo pojat, jotka hätyyttivät hunneja Marnella ja kirjoittivat nimensä historian kaikkein tärkeimmille lehdille! Miksi pitäisi hänen olla kertomatta?

Petteri oli tytön huoneessa eräänä iltana, tyttö oli hänen käsivarsissaan ja antaantui jo melkein, mutta ei varsin. "Petteri hyvä", pyysi hän, "lopeta tuo hirvittävä punikkina olo!" Ja Petteri ei voinut enää kestää. Hän kertoi ettei hän ollut punikki, vaan salapoliisi, jonka American Cityn kaikkein suurimmat liikemiehet olivat palkanneet pitämään silmällä punikkeja ja tekemään tyhjäksi heidän aikeensa. Ja kun hän sanoi tämän, tuijotti tyttö häneen hämmästyneenä. Hän ei uskonut, ja kun Petteri intti, nauroi tyttö hänelle ja lopulta suuttui. Se oli typerä valhe, ja luuliko mies että häntä voidaan pettää noin helposti;

Petteriä harmitti ja hän alkoi selittää. Hän kertoi Guffeyn konttorista ja American City maa- ja kiinteimistö-yhtiöstä; hän kertoi McGivneystä ja huoneesta 427 American hotellissa. Hän kertoi kolmestakymmenestä dollaristaan viikossa ja että se pian kohotetaan neljäänkymmeneen ja että hän tulee kuluttamaan joka sentin tytön hauskuudeksi. Ja ehkä Rosie voisi teeskennellä että muka Petteri on hänet käännyttänyt ja hänestäkin on tullut punikki, ja jos hän voisi saada McGivneyn uskomaan että hän on rehellinen, niin palkkaisi McGivney hänetkin, ja se olisi paljoa parempi kuin tehdä työtä kymmenen ja puoli tuntia päivässä Isaac & Goldsteinin paperilaatikko-tehtaassa.

Lopuksi Petterin onnistui saada tyttö uskomaan. Se vaijensi tytön ja pelotti häntä; hän sanoi ettei hän osannut aavistaakkaan mitään tuollaista ja vaati aikaa miettimiseen. Tämä taas huolestutti Petteriä. Hän toivoi ettei tyttö panisi pahakseen, ja sitten hän alkoi selittää, kuinka tärkeätä hänen työnsä oli ja kuinka kaikki paremmat ihmiset sen hyväksyivät — eivät ainoastaan suuret pankkiirit ja suurliikemiehet, vaan myöskin pormestarit ja muut viranomaiset, sanomalehtien toimittajat ja yliopistojen opettajat, ja vielä suuret kirkkomiehet, niinkuin esimerkiksi jumalallisen säälin kirkon pastori de Willoughby Stotterbridge. Ja Rosie sanoi ettei siinä kai mitään pahaa ole, mutta häntä vähän pelottaa nyt ja hänen täytyy saada miettiä. Hän lopetti keskustelun siihen, ja Petteri meni kotiinsa harmistuneena.

Ehkä tunti sen jälkeen kuului ovelta äkänen koputus, ja kun hän meni ovelle, oli siellä lakimies Andrews, Donald Gordon ja merimiesten union presidentti, jättiläisruumiinen John Durant. Sanaakaan sanomatta miehet tunkeutuivat huoneeseen, ja Durant sulki oven asettuen sitä vasten seisomaan, risti käsivartensa rinnalleen ja seisoi tuijottaen Petteriä kuin puujumala. Ja ennenkuin he olivat ehtineet sanoa sanaakaan, ymmärsi Petteri mitä oli tapahtunut. Hän tiesi että tämä oli kaiken loppu; hänen hyödyllisyytensä maansa pelastajana oli mennyttä. Ja taasenkin oli syypää nainen — hänen olisi pitänyt totella Guffeyn neuvoa eikä iskeä silmää!

Mutta yksi tunne ajoi kaikki muut mietteet Petterin päästä, ja tämä tunne oli pelko. Hänen hampaansa kalisivat ja hänen polvensa kieltäytyivät kannattamasta hänen painoaan; hän istahti vuoteensa laidalle katsoen vuorotellen kutakin näistä kiveen hakatuista kasvoista. "Vai niin, Gudge", sanoi Andrews lopulta, "vai olet sinä se urkkija, jota olemme kauvan etsineet?"

Petteri muisti Nellin neuvon: "Pysy lujana, Petteri, pysy lujana!"

"Mi-mi-mitä tarkotatte, Mr. Andrews?"

"Älä löpise, Gudge", sanoi Andrews. "Olemme vastikään puhutelleet Rosietä, ja hän oli meidän urkkijamme."

"Hän on valehdellut!" huudahti Petteri.

Mutta Andrews sanoi: "Loruja! Älä luule meitä järjettömiksi! Miriam Yankovich kuunteli oven takana ja kuuli puheesi."

Petteri oivalsi että hänen asemansa oli toivotan, eikä muuta ollut enää jälellä kuin koettaa saada selville, mitä hänelle tapahtuu. Olivatko nuo miehet tulleet vain haukkumaan häntä ja vetoamaan hänen omaantuntoonsa? Vai aikoivatko he viedä hänet mukanaan ja kuristaa ja kiduttaa hänet kuoliaaksi? Tämä viimeinen oli pelottanut Petteriä "uransa" alusta saakka, ja kun hän vähitellen pääsi selville siitä, että nämä jylhän päättäväisen näköiset miehet eivät aikoneetkaan mitään väkivaltaa, vaan yksinkertaisesti koettivat saada selville, mitä kaikkea hän oli kertonut herroilleen — silloin oli Petterin sisässä riemua, hän tunnusti ja itki häpeän kyyneleitä ja sanoi että tämä kaikki oli tapahtunut vain siksi, että McCormick oli levittänyt tuota julmaa valetta hänestä ja pikku Jenni Toddista. Hän oli taistellut viettelystä vastaan kokonaisen vuoden, mutta sitten oli hän ollut työtönnä eikä Gooberin puolustuskomitea ollut antanut hänelle työtä; hän oli ollut vähällä kuolla nälkään, mutta lopuksi myöntynyt McGivneyn ehdotuksiin, että hän rupeaa antamaan tietoja äärimmäisten punikkien toiminnasta. Mutta hän ei ollut ilmiantanut ketään, joka ei ollut rikkonut mitään lakeja eikä hän ollut kertonut McGivneylle mitään muuta kuin totta.

Sitten Andrews alkoi tutkia häntä. Petteri kielsi ilmottaneensa mitään koskaan Goober-jutusta. Hän intti kovasti ettei hänellä ole ollut mitään tekemistä McCormickille asetettuun ansaan nähden. Kun he koettivat puristaa hänestä ulos totuuden, hän äkkiä rupesi sangen arvokkaaksi ja selitti ettei Andrewsilla ollut mitään oikeutta ristikuulustella häntä, hän oli sadan prosentin punaverinen amerikalainen patriootti, ja hän oli pelastanut maansa ja jumalansa saksalaisten asiamiehistä ja bolsheviki-pettureista.

Donald Gordon tuli villiksi tästä. "Sinä et ole tehnyt muuta kuin väärentänyt lentolehtisemme omantunnon syistä sotapalveluksesta kieltäytyneille saadaksesi meidät kaikki satimeen!"

"Se on valhe!" huusi Petteri. "En ole tehnyt mitään sellaista."

"Sinä tiedät ja minä tiedän että pyyhit pois lyijykynän jälen, jolla olin poistanut tuon lauseen lentolehtisestä."

"En ole tehnyt sitä!" huusi Petteri kerran toisensa perästä.

Ja äkkiä John Durant puristi kätensä nyrkkiin ja hänen kasvonsa olivat pelottavat pidätetystä raivosta. "Sinä kelmeä luikki!" sähisi hän. "Meidän tulisi repiä tuo valehteleva kielesi kidastasi!" Hän otti askeleen eteenpäin ikäänkuin aikoisi todella tehdä sen.

Mutta David Andrews astui väliin. Hän oli lakimies ja tiesi, mitä hän voi tehdä ja mitä Guffeyn miehet voivat tehdä. "Ei, John", sanoi hän. "Emme tee sellaista. Luulen ettemme hyödy enempää tästä miehestä. Jättäkäämme hänet omantuntonsa ja sotaisan jumalansa haltuun. Tule, Donald." Ja hän otti kalpeakasvoista kveekari-poikaa toisella kädellään ja suurta työläis-jättiläistä toisella kädellään ja marssitti heidät ulos ovesta, ja Petteri kuuli heidän menevän portaita alas, jolloin hän heittäytyi vuoteelleen sangen surkeana, sillä taaskin oli häntä vedetty nenästä, ja niinkuin aina, oli nytkin tämä nenästä vetäjä nainen.

LXXIII.

Kun Petteri mietti tätä asiaa huomasi hän, millainen aasi oli ollut. Hänen olisi pitänyt tietää että nyt jos koskaan tulee hänen olla varovainen, kun häntä epäiltiin Donald Gordonin lyijykynän jälkien poistajaksi. He olivat valinneet tähän toimeen tytön, jota Petteri ei koskaan ollut nähnyt, ja tämä oli heti tarttunut häntä nokkaan ja taluttanut jyrkänteen partaalle ja tipauttanut hänet kuiluun. Ja nyt hän tietystikin nauraa Petteriä ja kertoo kaikille hänen kolmestakymmenestä dollaristaan, joita Petteri ei enää koskaan tule saamaan.

Petteri kulutti suuren osan yöstä sommittelemaan juttua, jonka kertoisi McGivneylle seuraavana aamuna. Hän ei tule mainitsemaan lainkaan Rosie Sterniä, eipä tietenkään; hän sanoo että punikit ovat seuranneet häntä huoneeseen 427, ja että luultavasti heillä on urkkija Guffeyn konttorissa. Petteri kertoi tämän jutun McGivneylle sangen vakavana, ja sitten taas, kun jo oli liian myöhäistä, havaitsi hän tehneensä yhden tyhmyyden lisää. Ei kulunut kahtakymmentä neljää tuntia ennenkuin jokainen American Cityn punikki tiesi totuuden Petteri Gudgen urkkijatoimesta raitiotietrustin hyväksi ja siitä, miten hänet oli paljastettu. "Clarion" käsitteli juttua kahdella sivulla seuraavassa numerossaan ja julkaisi Petterin kuvan sekä luettelon Petterin rötöksistä ja minkä osan hän oli suorittanut eri "tekopeleistä." Melkein joka sana oli totta, eikä se parantanut yhtään Petterin asemaa, että Donald Gordon oli nämä yksityiskohdat pannut arvaamalla. Luonnollisesti Guffey, McGivney ja muut lukivat tämän kertomuksen ja tulivat tietämään, millainen aasi Petteri on — he tiesivät sen nyt yhtä hyvin kuin Petteri itse. "Mene ja etsi itsellesi jotain lapiotyötä", sanoi McGivney, ja Petteri murhemiellä lähti. Hänellä oli vain muutama dollari rahaa, ja nämä eivät riittäneet pitkäksi aikaa. Hänellä oli enää jälellä yksi nikkeli, kun McGivney tuli hänen huoneeseensa ja teki hänelle uuden ehdotuksen. Petterille olisi vielä yksi toimi, ja Petteri voi saada sen, jos luulee siinä kestävänsä.

Toimi oli todistajan toimi. Petteri tunsi perinpohjin punikkien liikkeen, ja hän tunsi hyvin jokaisen rauhanaatteen kannattajan ja sosialistin ja syndikalistin ja "tuplajuulaisen", joka oli vankilassa. Muutamin paikoin olivat syyttäjien todisteet kokolailla hatarat; ja Petterille annettaisiin entinen palkka takasin, jos hän haluaisi todistajatuolilta kertoa, mitä hänen käskettiin kertoa, ja jos hän voi istua oikeustuvassa pihkaantumatta johonkin lautakunnan naisjäseneen tai puolustajien naisurkkijaan. Petteri ei tuntenut lainkaan näitä pilkan nuolia, sillä hän säikähti niin kovin tuota ehdotusta, jonka McGivney teki. Tulla esille punikkien vihan huikaisevaan hohteeseen! Hän, muurahainen, asettaa itsensä taistelevien jättien murskaavien nyrkkien väliin!

Kyllähän se voi näyttää vaaralliselta, myönteli McGivney, sellaisesta pikkusesta raukasta kuin Petteri oli; mutta olihan montakin miestä uskaltanut tehdä tuollaista eikä kukaan heistä ollut vielä kuollut. McGivney ei sanonut paljoakaan välittävänsä, ottipa Petteri toimen vastaan tai ei, hän vain tekee tämän ehdotuksen niinkuin Guffey oli käskenyt. Toimesta maksettaisiin neljäkymmentä dollaria viikossa, ja päättäköön Petteri itse, mitä tekee.

Ja siinä istui Petteri vain muutama penni taskussa ja huoneenvuokra jo kaksi viikkoa maksamatta, ja emäntä eteisessä varttomassa häntä kuin intiaani sotatapparoineen. Petteri vastusteli — mutta entäs nuo huonot seikkailut hänen entisyydestään, Pericles Priam ja Jimjambon temppeli, nehän olivat estäneet hänet todistamasta Goober-jutussa. McGivney vastasi kuivasti, että tuo tekosyy ei kelpaa tässä asiassa; tarkotushan on tehdä Petteristä "parannuksen" tehnyt "tuplajuulainen", ja kuta enemmän hänen entisyydessään on rikoksia ja lurjusteluja, sitä varmemmaksi tulee lautakunta siitä, että hän on ollut oikea "tuplajuulainen."

Petteri kysyi, milloin hänen tulee esiintyä. Tulevalla viikolla, ilmotti McGivney. Oikeutta käytiin paraikaa seitsemäätoista "tuplajuulaista" vastaan, ja Petterin tulee todistaa kuulleensa heidän kehottavan väkivaltaisuuksiin, hänen tulee sanoa kuulleensa heidän kerskuneen sytytelleensä latoja ja viljapeltoja, asettaneensa sytytyspommeja heinäsuoviin vaskinauloja hedelmäpuihin, rautanauloja sahatukkeihin ja hiekkaa koneisiin. Sitä paitsi ei Petterin tarvitse vaivata päätään sillä, mitä hän tulee kertomaan, sillä Guffey tulee pitämään huolen siitä, että Petteri osaa läksynsä ulkoa ennen todistajapaikalle menoa; ja sanomalehdet tulevat varmasti tekemään Petteristä sankarin ja tekemään epäämättömän selväksi että hän on tehnyt kaiken sadan prosentin amerikalaisuuden korkeimpien ihanteiden kannustamana, eikä yksikään sotilas sodassa ole tehnyt maalleen suurempia tai vaarallisempia palveluksia.

Petteri mietti että tuon niiden kyllä sopii sanoa hyvällä omallatunnolla. Mutta McGivney ehätti selittämään ettei Petterin tarvitse pelätä ollenkaan; ei Guffey aijo antaa punikeille tilaisuutta vahingoittaa hänen parasta todistajaansa. Petteriä tullaan pitämään turvallisessa paikassa ja hänellä tulee aina olemaan turvanaan vartija. Niin kauvan kuin hänen todistajatoimensa kestää kaupungissa tullaan hänet majoittamaan Hotel de Sotoon.

Tämä naula veti. Petteri parka, jolla taskussaan oli vain vaivainen lantti, äkkiä äkkäsi edessään tuliset vaunut ja taivaalliset taikavaljakot, eikä tarvinnut muuta kuin astua vaunuihin, niin hänet heilautetaan Olympian vuorelle Petteri astui!

LXXIV.

McGivney vei hänet Guffeyn konttoriin. Guffey ei tuhlannut aikaa turhiin valmisteluihin, vaan otti pöydältään pitkän konekirjoitetun asiakirjan, johon oli täydellisesti merkitty, mitä aijottiin todistaa noiden seitsemäntoista I.W.W.-läisen tehneen. Ensin kertoi Petteri mitä hän oli nähnyt ja kuullut — se tosin ei merkinnyt paljoa, mutta saatiinhan siitä alku, totta siteeksi. I.W.W. liiton huoneusto oli koko maan kuleksivien ja kodittomien työläisten kokouspaikka, tyyssija noille "juhdille", jotka saivat osakseen kovimmat maailman kovista iskuista, ja joskus iskivät takasin. Ei yleensä ollut vääryyttä, jota nämä miehet eivät olisi saaneet kokea, ja silloin tällöin he olivat maksaneet takasin samalla mitalla. Heidän joukossaan oli myöskin suupaltteja, jotka kevensivät tunteitaan hirmuisilla uhkauksilla vihollisiaan kohtaan. Silloin tällöin oli joukossa todellinen rikoksellinen, silloin tällöin palkattu kätyri, kuin esimerkiksi Petteri Gudge ja Joe Angell, Petteri kertoi pahimman siitä, mitä oli kuullut, sekä kaiken, minkä tiesi vangituista miehistä; Guffey kirjoitti sen paperille ja alkoi sitten rakentaa Petterin todistusta. Yksi vangituista, Alf. Guinness, oli kerran joutunut riitaan erään Wheatland kauntin maanviljelijän kanssa, ja lähiseudulla oli poltettu lato; Guffey sanoi lähettävänsä Petterin parin muun salapoliisin seurassa autolla sinne, jotta Petteri voi tutustua paikkaan, ja sitten tulee Petteri todistamaan että hän on ollut Guinnessin matkassa, kun tämä ja puolisen tusinaa muita syytetyitä sytyttivät ladon palamaan.

Tämä oli Petterille yllätys. Hän ei ollut aavistanutkaan noin vakavanluontoisia toimenpiteitä tarvittavan, mutta Guffey käsitteli toimenpidettä niin jokapäiväisenä ja asiaan kuuluvana, että Petteri ei uskaltanut näyttää jäniksen käpälää. Niin, ja olihan nyt sota-aika; satoja miehiä kaatui joka päivä Argonnen metsässä — ja miksi ei Petteri ottaisi niskoilleen noin vähäpätöistä vaaraa tuhotakseen maansa kaikkein vaarallisimmat viholliset?

Ja niinpä tekivät Petteri ja hänen kaksi urkkijatoveriaan huviretken maaseudulle. Ja sitten Petteri tuotiin takasin ja asetettiin asumaan Hotel de Soton kahdenteentoista kerrokseen, jossa hän ahkerasti tutki McGivneyn hänelle tuomia konekirjoitusliuskoja ja opetteli ulkoa todistuksensa. Oven edessä oli aina yksi Guffeyn miehistä vahtina revolveri taskussa, ja Petterille tuotiin ruokaa kolme kertaa päivässä, pullo olutta ja laatikko sauhukkeita. Kaksi kertaa päivässä luki Petteri sanomalehdistä meidän sankari-poikaimme tekemistä urotöistä, viimeisistä pommijuonista, joita oli saatu ilmi ympäri maata, ja vakoilulain alaisista oikeusjutuista.

Sitten oli Petterillä vielä yksi nautinto. Hän sai lukea itsestään aivan oikeasta sanomalehdestä. Tähän saakka olivat hänestä puhuneet vain työväenlehdet, niinkuin esimerkiksi "Clarion", jotka luonnollisestikaan eivät merkinneet mitään; mutta nyt American City "Times" julkaisi pitkän kirjotuksen, jossa selitettiin että piirisyyttäjä oli asettanut salapoliisin I.W.W.-läisten joukkoon ja että tämä mies, jonka nimi oli Petteri Gudge, oli käynyt "tuplajuulaisesta" kaksi vuotta ja tulee nyt todistajapaikalta paljastamaan koko I.W.W. liiton rikollisuuden.

Kaksi päivää ennen jutun käsittelyä oikeudessa veivät McGivney ja eräs toinen salapoliisi Petterin piirilakimiehen virastoon, ja Petteri neuvotteli melkein koko päivän Mr. Burchardin ja hänen apulaisensa, Mr. Stannardin, kanssa. McGivney oli kertonut Petterille, että piirilakimies ei tiennyt totuutta, vaan luuli asioiden tapahtuneen niinkuin Petteri kertoi, mutta Petteri epäili että tämäkin oli "tekopeli", että piirilakimies olisi turvassa, jos Petteri äkkiä muuttaisi mielensä eikä todistaisikaan niinkuin oli opetettu. Petteri huomasi että joka kerta kun häneltä jäi aukko kertomukseensa, käski piirisyyttäjä hänen täyttää se, ja hänen onnistui ilman apua se täyttää.

Henry Clay Burchard oli kotoisin kaukaisesta etelästä ja käytti puhetaito-temppuja, jotka jo aikoja sitten ovat jääneet syrjään. Hän piti mustaa tuuheaa tukkaansa kokolailla pitkänä ja kun hän astui puhujalavalle, ojensi hän kätensä ja sanoi tunteesta väräjävin äänin: "Naiset, a-ah, jumala heitä siunatkoon!" Taikka: "Minä olen tavallisten ihmisten ystävä. Sydämeni sykkii osanotosta niille, jotka muodostavat Amerikan todellisen selkärangan, työmiehille ja maanmuokkaajille." Ja sitten kauppakamarin ja kauppiasten ja tehtailijain liiton mässääjät taputtivat käsiään ja lähettivät rahaa tämän tavallisten ihmisten ystävän vaalirahastoon. Mr. Burchardin apulainen, Mr. Sannard, oli laki-kettu, joka kertoi päämiehelleen mitä tehdä ja miten; kuivettunut pikku mies, kirjatoukan näköinen, joka lakkaamatta tuijotti syytetty-parkoja pistävin katsein etsien heikkoa kohtaa, jonka hän voisi läväistä laki-miekallaan. Hän teki tämän kaikessa ystävyydessä — oikeusistunnon väliajalla laski hän siitä leikkiä, olettaen että syytetyt käsittivät että hän teki näin vain virkansa puolesta eikä tarkottanut mitään pahaa.

LXXV.

Nämä kaksi miestä kuuntelivat Petterin kertomusta, muuttivat sitä hieman ja kuuntelivat uudestaan, jonka jälkeen he hyväksyivät sen ja Petteri vietiin takasin huoneeseensa hotellissa odottamaan väristen aikaa, jolloin hänen tulee astua julkisuuteen. Kun hänet vietiin oikeustupaan, vapisivat hänen polvensa, mutta samalla hän oli sanomattoman ylpeä tärkeydestään, sillä hänelle oli annettu vartioiksi neljä vankkaa salapoliisia; sitäpaitsi näki hän kaksi "kapulajussia" oikeustuvan oven edessä sekä useita muita siellä täällä oikeustuvassa. Tupa oli täynnä punikkien suosijoita, mutta nämä oli tarkastettu ennenkuin heidät oli päästetty sisään, ja jokaista heidän liikettään seurattiin tarkkuudella oikeusistunnon kestäessä.

Kun Petteri astui todistajapaikalle tunsi hän samaa kuin Tom Duggan ja Donald Gordon olivat tunteneet, kun kolmenkymmenen tai neljänkymmenen auton valot oli kohdistettu heihin silloin eräänä punikkien pieksäjäisyönä. Petteri tunsi selvästi nahassaan noiden parin kolmen sadan punikin keskitetyn vihan, ja silloin tällöin heidän pidätetty raivonsa kuohahti ilmoille; väliin kävi läpi huoneen äkkiä vastalause-humahdus, väliin pilkkanaurun remahdus, ja oikeuspalvelua takoi pöytää puuvasarallaan ja tuomari nousi puoliksi seisaalleen ja ankarana selitti että jos tämä tapahtuu vielä kerran, niin hän ajaa kaikki asiaan kuulumattomat ulos.

Vähän matkan päässä Petteristä istuivat nuo seitsemäntoista syytettyä kuin rotat loukussa, ja kolmekymmentä neljä rotansilmää tuijotti herkeämättä Petteriä kasvoihin. Petteri katsahti vain kerran sinne, ja heti paljastivat nämä hampaansa, aivan kuin rotat, ja Petteri käänsi päänsä äkkiä pois. Mutta siitä ei ollut mitään hyvää, sillä hän huomasi Mrs. Goddin moitteettomine valkosine pukimineen, joka katseli avoimilla sinisillä silmillään Petteriä murheisena ja moittien. Oli kuin hän olisi sanonut: "Voi, Mr. Gudge! Miten voitte te tehdä näin? Onko tämä Rauha — Oikeus — Totuus — Laki?" Ja Petteriä vihlaisi ajatus että hän nyt ei enää voi koskaan päästä Olympian vuorelle eikä loikoilla silkkipatjoilla! Hän käänsi katseensa lautakunnan kahteentoista mieheen ja naiseen. Muuan vanhahko nainen hymyili hänelle hyväntahtoisesti ja eräs nuori maanviljelijä iski hänelle merkitsevästi silmää, josta Petteri huomasi että täällä ovat hänen ystävänsä — ja nämähän olivatkin niitä, jotka mitään merkitsivät. Mrs. Godd oli yhtä avuton kuin mikä "tuplajuulainen" tahansa tässä korkeassa oikeudessa.

Petteri saneli todistuksensa, ja sitten tuli ristikuulustelu, ja kukas siihen ryhtyi muu kuin David Andrews, tyynenä, leikillisenä ja myrkyllisenä. Petteri oli aina pelännyt Andrewsia, ja nyt hän hätkähti. Kukaan ei ollut sanonut että hänen tulee kokea tällaista! Ei kukaan ollut sanonut hänelle että Andrews saa kysellä häneltä yksityisseikkoja näistä rikoksista, joita hän sanoi nähneensä, ja keskusteluista, joita hän oli sanonut kuulleensa, ja kuka muu oli läsnä, ja mitä muuta puhuttiin, miten hän oli sattunut olemaan siellä, mitä hän oli tehnyt jälkeenpäin ja mitä hän oli syönyt aamiaiseksi tuona aamuna. Oli kuitenkin kaksi seikkaa, jotka pelastivat Petterin, ensiksi vastaväitteet, joita Stannard teki joka kysymykseen, jotta Petteri sai aikaa miettiä, ja toiseksi, sisimmäinen varustus, jonka Stannard oli Petterille valmistanut ja jonne hän oli Petterin käskenyt vetäytyä, kun ei muutoin selvinnyt asiasta. "Voit olla muistamatta", oli tämä laki-kettu sanonut, "ei kukaan voi rangaista sinua siitä, että olet unohtanut jotakin." Ja niinpä Petteri tiesi kertoa yksityisseikkojaan myöten keskustelun, jossa Alf. Guinness oli kertonut ladon polttamisesta, mutta hän ei muistanut mitään muuta, mitä silloin sanottiin, eikä myöskään sitä, kuka muu oli ollut läsnä eikä edes tuon keskustelun päivämäärää.

Sitten tuli tervetullut päivällisaika, jolloin Petteri korjailtiin parempaan kuntoon iltapäiväistuntoa varten. Stannard paikkaili hänen todistustaan, ja sitten Petteri taaskaan ei muistanut mitään, väistäen näin ansat, joita Andrews hänelle asetti. Hänelle sanottiin että hän oli onnistunut mainiosti ja hänet saatettiin voittokulkueessa takasin Hotel de Sotoon, jossa hän vietti viikon, jolla aikaa puolustuspuoli teki heikkoja yrityksiä vastatakseen hänen todistuksiinsa. Petteri luki sanomalehdistä ne pitkät puheet, joissa piirilakimies ja hänen apulaisensa julistivat hänet patriootiksi, joka suojelee isänmaataan "sisäisiä vihollisia" vastaan; myöskin luki hän sangen lyhyen selostuksen Andrewsin "lavertelusta", jossa häntä oli nimitetty "rotaksi" ja "Judas-luikiksi." Petteri ei välittänyt tuosta vähääkään — sehän kuului asiaan, ja nimitteleminenhän oli merkki voimattomuudesta.

Vähemmän helppoa oli tyynesti ottaa vastaan eräs toinen kirjotus, jonka Petteri sai käsiinsä samana päivänä — kirje Mrs. Goddilta! Se ei ollut kirjotettu hänelle, mutta Petteri näki Hammettin ja erään "kapulajussin" naureskelevan keskenään, ja kun hän kysyi, mille he nauroivat, kertoivat he että Mrs. Godd oli jotenkin saanut tietoonsa Guffeyn ja kirjottanut hänelle kirjeen täynnä solvauksia, ja Guffey oli hirveän vihanen. Petteri kysyi, mitä siinä oli, ja he sanoivat, ja kun hän oli pyytänyt ja vaatinut, toivat he hänelle kirjeen, ja hänkin raivostui. Kallishintaiselle kirjotuspaperille oli tuo Olympian vuoren äiti kirjottanut suuripiirteisellä, tyttömäisellä käsialalla mielipiteensä "urkkijoista" ja niistä, jotka heitä palkkasivat:

"Olette kuin iso hämähäkki, joka kutoo verkkoja pyydystelläkseen miehiä ja tuhotakseen ne. Te tuhootte sekä uhrinne että kätyrinne. Sekin miespoloinen, Petteri Gudge jonka lähetitte minun luokseni — sydämeni vuotaa verta ajatellessani häntä ja sitä, mihin te olette hänet johtanut! Surkea, vähämielinen ahneuden turmelema raukka, joka pitäisi lähettää epämuodostuneiden sielujen parantolaan, hänet te olette ottanut hoivaanne ja opettanut hänelle ulkoa luvun roistomaisuutta, jotta hän voisi lähettää joukon tosi-ihanteisia miehiä vankilaan."

Siinä oli kyllin! Petteri heitti lukemisen kesken — hän ei halua antaa tuollaiselle roskalle sitä tunnustusta, että lukisi sen. Hän huomasi että hänen täytyy taaskin kääntää huomionsa Mrs. Godd juttuun. Yksi tuollainen nainen on vaarallisempi kuin kaikki nuo seitsemäntoista "tuplajuulaista" yhteensä. Petteri kyseli ja kuuli että Guffey oli jo käynyt puhuttelemassa Nelse Ackermania tästä, Mr. Ackerman oli jo käynyt puhuttelemassa Mr. Goddia ja Mr. Godd oli puhutellut Mrs. Goddia. Myöskin "Times" puhui eräässä toimituskirjotuksessaan "bolshevismi-pesästä" Olympian vuorella, ja kaikki Mrs. Goddin ystävät olivat tulematta hänen päivällisilleen — ja näin hänelle rangaistiin solvaus, jonka hän oli tehnyt Petteri Gudgelle!

Vai "epämuodostuneiden sielujen parantolaan"! Petteri oli niin vihanen, ettei häntä ilahduttanut edes se sanoma, että lautakunta oli julistanut syytetyt syyllisiksi jo ensi äänestyksessä. Hän sanoi McGivneylle että tämä oikeusjuttu oli häntä niin hermostuttanut, että jotakin täytyy tehdä hänen hyväkseen; ja niin vietiin Petteri autolla salaiseen piilopaikkaan maaseudulla tointumaan ankarien ponnistustensa jälkeen.

Hammett lähti hänen mukaansa ja Hammett oli ensiluokan pyssymies, ja Petteri ei loitonnut hänestä koskaan; iltasin pysyi hän visusti rakennuksen toisessa kerroksessa peläten että "tuplajuulaiset" seuraavat kirjaimellisesti hänen "todistustaan", jossa hän oli sanonut että he ammuskelevat vihollisiaan pimeässä. Petteri tiesi, että he vihaavat häntä; hän luki lehdistä että tuomari oli asettanut syytetyt riviin eteensä ja antoi heille tuomion pakottaen heidät kuuntelemaan ankaraa nuhdesaarnaa, joka oli kokonaisuudessaan julaistuna "Timesissa." Laki määräsi rangaistukseksi vankilaa yhdestä neljääntoista vuoteen, ja tuomari tuomitsi kuusitoista vankeuteen neljäksitoista vuodeksi ja yhden kymmeneksi, näin lieventäen oikeutta armolla.

Sitten eräänä päivänä McGivney lähetti auton Petteriä noutamaan ja hänet vietiin Guffeyn konttoriin, jossa uusi suunnitelma selitettiin hänelle. Naapurikaupungissa Eldoradossa oli vangittu joukko "tuplajuulaisia", ja sinne haluttiin Petteriä todistajaksi. Petteri tunsi sattumalta yhden syytetyistä, ja tämän katsottiin olevan kylliksi suuren syyn hänen "todistukselleen" — latojen ja heinäsuovien polttamisesta! Eldorado kauntin piirilakimiehen virasto tulee pitämään hänestä erinomaisen huolen — tai mikä vieläkin parempi, Guffey kirjottaa hänestä ystävälleen Steve Ellmanille, joka piti huolen tuon kaupungin suurliikemiesten järjestön, Kotiliesi-yhdistyksen, urkkijatoimesta.

Petteri verukehti. Tämä oli liian kovaa ja vaarallista työtä, se saattoi miehen koko hermoston piloille, kun täytyi istua hotellissa pitkät päivät poltellen sauhukkeita ja peläten että "tuplajuulaiset" heittävät pommilla. Eikä sitä voi pitkää aikaa kestääkkään, siitä tulisi saada parempi palkka. Guffey sanoi ettei Petterin tarvinnut pelätä että työ loppuu; jos hän haluaa, voi hän kulkea vaikka koko maan halki todistamassa yhdessä ainoassa pitkässä huviretkessä, ja joka paikassa tulisi hän elämään mitä parhaiten ja sanomalehdet ylistäisivät häntä sankarina.

Mutta sittenkin Petteri verukehti. Hän oli nähnyt American City "Timesistä", kuinka arvokas todistaja hän oli ja hän uskalsi vaatia hintaansa itseltään pelottavalta Guffeyltä; eikä hän vääjännyt, vaikka Guffey olisi kuinkakin mulkoillut, ja lopuksi Guffey myöntyi. Petteri saa seitsemänkymmentä viisi dollaria viikossa ja kulut, ja sitäpaitsi takasi Guffey että tätä tointa kestää vähintäin kuusi kuukautta.

LXXVI.

Ja Petteri meni Eldoradoon ja avusti lähettämään yksitoista miestä vankilaan vaihdellen kolmesta neljääntoista vuoteen. Sitten hän meni Flaglandiin ja todisti kolmessa eri jutussa ja lisäsi seitsemän päänahkaa vyöhönsä. Tällöin hänelle selvisi myöskin että punikit eivät voineet tehdä hänelle muuta kuin näytellä hampaitaan kuin rotat loukussa. Hän tottui toimeensa, kävipä joskus iltasin lystäilemässäkin ilman vartijoita. Kun hän piilotteli maaseudulla, teki hän väliin pitkiä kävelyretkiä huolimatta tuhansista verenhimoisista punikeista, jotka olivat hänen kintereillään.

Kun Petteri oli todistamassa Flaglandissa, lennätettiin Europasta taikasana ja koko kaupunki tuli hulluksi ilosta. Jokainen, sylilapsista harmaahapsiin saakka, tuli kadulle, liehutti lippuja ja takoi tinakannuja sekä kirkui ja ulvoi voittoisata rauhaa. Kun tuli tiedoksi että sanomalehdet olivat vetäneet ihmisiä nenästä, odottivat nämä kolme päivää ja tulivat taaskin kadulle ja antoivat saman näytännön. Petteriä pelotti alussa että rauhantulo tekee lopun hänen "ammatistaan", joka oli maan pelastaminen; mutta pian hän huomasi ettei ollut syytä lainkaan sellaiseen pelkoon, sillä punikkijahti yltyi yhä.

Kun Petteri oli Flaglandissa, tehtiin sosialistien huoneustossa "tarkastus" ja salapoliisit kehoittivat Petteriä tulemaan mukaan ja pitämään hauskaa. Ja Petteri otti patukan ja revolverin ja avusti hyökkäystä sosialistien huoneustoon. Sota oli ohi, mutta Petteri oli sotaisa kuin ennenkin; hän sai pienikasvuisen juutalaisen järjestäjän tuupatuksi erääseen nurkkaan ja alkoi takoa häntä päähän, ja hänestä tuntui aivan samalta kuin meidän pojistamme Argonnen taistelussa. Ja kun hän oli oppinut, miltä tuntui kirjoituskoneen näppäimillä tanssiminen, niin hän tiesi, mitä hunnilaisuus oli.

Salapoliisien seurassa oli joukko opistolaisia, jotka ilolla ottivat osaa tällaiseen menoon. Kun heidän verensä oli lämmennyt, päättivät he kerralla tehdä lopun koko punikkiliikkeestä ja hyökkäsivät erääseen kauppaan, jonka nimenä oli "Kansainvälinen kirjakauppa", ja jota piti muuan hawaijilainen. Kaupan omistaja livisti vieressä olevan kiinalaisen ravintolan keittiöön ja sitoi esiliinan vyötäisilleen, mutta koska mustaviiksinen kiinalainen oli liian outo ilmiö, niin särettiin muutamia kiinalaisen patoja hänen päähänsä. "Kansainvälisen kirjakaupan" varasto vietiin takapihalle ja sytytettiin palamaan, jonka jälkeen nämä huvittelevat salapoliisit ja opistolaiset hyppelivät nuotion ympärillä matkien hawaijilaista "hula-hula hutsi-kutsia."

Ja näin eli Petteri iloista elämää useita kuukausia. Pari kertaa raukesi hänen reissunsa tyhjiin, kun sattui olemaan niin äkäpäinen tuomari, ettei hän hyväksynyt todistukseksi jotakin erikoista syytettyä I.W.W.-läistä vastaan kaikkea, mitä joku toinen I.W.W.-läinen oli tehnyt tai sanonut jossakin muualla viimeisen kymmenen vuoden kuluessa. Mutta useimmat tuomarit olivat halukkaat yhteistyöhön suurliikemiesten kanssa pelastaakseen maan punikki-vaarasta, ja Petterin päänahka-luku kohosi yli sadan, kun Guffey lähetti hänelle viimeisen maksuosotuksen ja ilmoitti että hänen työnsä on nyt loppunut.

Tämä tapahtui kaupungissa, jonka nimi oli Richport, ja koska Petterillä oli sisätaskussaan yli tuhannen dollaria säästössä, niin päätti hän pitää hieman hauskaa. Hän lähti kävelemään kaupungin huvittelu-osaan ja erään liikkuvien kuvien teatterin edessä muuan kultakutrinen tyttö hymyili hänelle. Olutta tarjoiltiin vielä silloin, ja Petteri kutsui tytön erääseen kapakkaan juomaan lasin olutta — ja kun hän taas avasi silmänsä, oli pimeä ja päätä kivisti, ja kun haparoi hetken, huomasi hän olevansa jonkun pimeän solan nurkassa. Hän hätkähti ja kaappasi sisätaskuaan, jossa rahat olivat olleet, mutta siellä ei ollut muuta kuin kaamea tyhjyys. Taaskin oli kaikki mennyttä, ja kuten tavallista, oli sen saanut aikaan nainen!

Petteri meni poliisiasemalle, mutta naista ei koskaan löytynyt, tai jos löytyi, niin jakoivat poliisit saaliin hänen kanssaan, eivätkä Petterin. Hän heittäytyi erään poliisikersantin armoille ja sai tämän uskomaan että hän, Petteri, oli tärkeä osa maan puolustuskoneistosta, ja kersantti suostui lainaamaan rahaa sähkösanoman lähettämiseksi Guffeylle. Ja Petteri otti kynän ja paperia ja hetken työskentelyn perästä sai koko jutun mahtumaan kymmeneen sanaan: "Nainen taaskin poikki antakaa työtä palkasta ei riitaa sähköttäkää matkaraha." Ja näytti siltä kuin Guffeykin olisi ottanut kynän ja paperia sekä tehnyt työtä, sillä vastaus oli myöskin kymmensanainen ja kuului: "Pöhlö olen sähköttänyt kauppakamarin sihteerille hae hän antaa sinulle matkalipun."

Ja Petteri lähti heti kauppakamarin komeaan konttoriin ja siellä nuori ja riuskaliikkeinen sihteeri lähetti konttoristin ostamaan Petterille piletin ja laittamaan hänet junaan. Petteri mietti ihastuneena kuinka tavattoman hauskaa oli tällaisen hädän hetkenä että hänen takanaan oli voimakas järjestö komeine konttoreineen ja rahoineen kaikkia tarpeita varten — sähkösanoma vain, ja mies pääsi pulasta. Hän uudisti taaskin jo usein ennen tekemänsä päätöksen heittää pois juopottelun ja ruokottomat reissut, jotta lain ja järjestyksen voimat pysyisivät hänen puolellaan.

LXXVII.

Petteri "haukuttiin" perinpohjin, ja sitten hän asetettiin työhön konttoriin entisellä kahdenkymmenen dollarin palkalla. Hänen toimenaan oli nyt neuvoa Guffeyn laitoksen urkkijoita, kertoa heille kaiken minkä tiesi yksityisistä punikeista ja heidän järjestöistään. Hänen tietojaan persoonista, aatteista ja liikkeistä käytettiin nyt tekasemaan todisteita ja asettelemaan ansoja innokkaille agitaattoreille. Hän ei enää pystynyt käymään punikista itse, mutta oli sittenkin vielä urkkimista, jota hän voi toimittaa, kun esimerkiksi joku lautakunnan jäsen oli "voideltavana" tai heidän entisyytensä tutkittavana.

I.W.W. liiton toiminta oli lakkautettu American Cityssä, mutta sosialistit yhä vain toimivat, huolimatta oikeusjutuista ja tuomioista. Ja sitten oli jo havaittavissa uusi vaara; sotilaita tuotiin takasin ja päästettiin armeijasta ja osa näistä oli sangen tyytymättömiä kohteluunsa armeijassa, tyytymättömyyttä lisäsi se, ettei heille ollut hyviä työpaikkoja eikä presidentin Pariisissa muokkaama rauhansopimuskaan ollut heidän mieleisensä. He olivat tapelleet tehdäkseen maailman turvalliseksi kansanvallalle, ja nyt sanoivat he maailman tulleen sangen turvalliseksi paikaksi sotavoittoilijoille. Tämähän oli kaikkein vaarallisinta bolshevismia mitä ajatella taitaa, sillä nämä miehet olivat opetetut käyttämään aseita eikä voinut olla toivoa että he äkkiä muuttuvat rauhaa rakastaviksi.

Sodan kuluessa oli ollut puute työvoimasta ja voimakkaammat uniot olivat elinkustannuksien kohotessa korottaneet jäsentensä palkkoja. Tämä oli saattanut kauppakamarien ja kauppiasten ja tehtailijaan liittojen jäsenet vimmaan, ja nyt he havaitsivat tilaisuuden käyttää palanneita sotilaita lakonrikkureina ja työväenjärjestöjen murskaajina. He alkoivat heti järjestää sotilaita tätä varten; American Cityssä kauppakamari luovutti kaksikymmentäviisi tuhatta dollaria heidän klubihuoneustoaan varten, ja kun raitiotietyöläiset tekivät lakon, ottivat univormupukuiset sotilaat työläisten paikat.

Eräs Sydney niminen palannut sotilas pani vastalauseen tätä vastaan. Hän julkaisi lehteä, "Veteraanin ystävä", ja vastusti lehdessään ankarasti sitä, että hänen tovereistaan tehtiin "skääppejä." Kauppiasten ja tehtailijain liiton sihteeri kutsutti hänet luokseen ja uhkaili häntä, mutta hän vain jatkoi työtään, jolloin Guffeyn toimistolle annettiin tehtäväksi tukkia hänen suunsa. Vaikka Petteri ei voinut julkisesti toimia tässä, oli se kuitenkin hän, joka koko toimintaa johti. Sydneyn konttoriin asetettiin urkkijoita, ja niitä laitettiin sinne niin paljon, että ne olivat toistensa tiellä. Sydney oli köyhä eikä hänellä ollut kylliksi rahaa lehtensä julkaisemiseen, joten hän oli kiitollinen, kun sai työntekijöitä ilmaiseksi. Ja Guffey lähetti hänelle kylliksi "apua" — seitsemän urkkijaa ja kätyriä yhteensä — yksi piti Sydneyn kirjanpitoa, toinen postitti lehden, kaksi keräsi rahallista avustusta unioilta, ja loput olivat neuvonantajia ja ystäviä. Kuitenkin Sydney jatkoi kauppiasten ja tehtailijain liiton haukuskelemista ja hallituksen moittimista siitä, että se ei hankkinut maata takasin palaneille sotilaille.

Muuan Guffeyn "peitteen alla työskentelijöistä" — tämä oli Petteri Gudgen ja Joe Angellsin tapaisten "tieteellinen" nimitys — oli mies, jonka nimi oli Jonas. Tämä Jonas sanoi olevansa "filosofinen anarkisti" ja kävi punaisimmasta punikista koko American Cityssä; hänen tapanaan oli kokouksissa tehdä kysymyksiä puhujille ja saada heidät myöntämään oikeutetuksi väkivaltaisuuden, kapinan ja "joukkotoiminnan." Jollei hän hyväksynyt näitä menettelytapoja, haukkui Jonas häntä "jänishousuksi", "keltaseksi" ja "työväen petturiksi." Jotkut kuulijoista aina taputtivat käsiään tälle, josta Guffeyn urkkijat saivat tietää, kutka olivat oikeita punikkeja.

Petterillä oli ollut jo kauvan epäluuloja Jonaksesta, ja nyt hänet lähetettiin huoneeseen 427 tapaamaan Jonasta ja suunnittelemaan hänen kanssaan ansan Sydneylle. Jonas kirjotti kirjeen, jonka muka oli kirjoittanut joku saksalainen "toveri" ja jossa nimitettiin muutamia sanomalehtiä Europassa ja kehotettiin lähettämään näytenumero Sydneyn julkaisua. Tämä kirje postitettiin Sydneylle, ja kun Jonas seuraavana aamuna meni hänen luokseen, näytti Sydney kirjettä, jolloin Jonas selitti että nämä olivat työväenlehtiä ja että niiden toimittajat luonnollisesti olisivat kiitollisia, jos saisivat tietää, mitä takasin palanneet amerikalaiset sotilaat oikeastaan ajattelevat asioista. Sydney alkoi kirjottaa kirjettä ja Jonas seisoi vieressä sanellen: "Entisille vihollisilleni lähetän täten veljellisen tervehdykseni ja toivotan teidät tervetulleiksi uuteen ko-operativiseen yhteiskuntaan, joka pian luodaan" — ja niin edespäin, tavallista kansainvälistä kieltä, jota nämä agitaattorit pulppusivat yötä ja päivää, ja joka juoksi heidän kynänsä nenästä aivan itsestään. Sydney postitti nämä kirjeet ja näytenumerot, ja Guffeyn konttorista huomautettiin postikonttoria, jossa kirjeet pidätettiin. Kirjanpitäjänä ollut Guffeyn urkkija meni hallituksen piirilakimiehen virastoon ja vannoi että Sydney oli ollut salaliitossa vihollisen kanssa sodan aikana, tarkastusmääräys annettiin, julkaisun konttoriin hyökättiin, tilauslistat otettiin takavarikkoon ja kaikki, mitä huoneessa oli, heitettiin lattialle.

Ja näin oli Petteri tehnyt nätin työn; mutta tuo lurjus, Jonas, rupesi väittämään että se olikin hän, joka sen oli aikaansaanut, ja koetti riistää Petteriltä yksin hänelle kuuluvan kunnian! Mutta ennenkuin tämä tärkeä seikka oli ratkaistu, tuli Petteri hyvilleen, kun kuuli että hallitusviranomaiset, jotka juttua olivat tutkineet, sanoivat että se oli ruokottoman huonosti järjestetty eivätkä ruvenneet millekään koko asiassa. Mutta kauntin piirilakimies Burchard ei ollut niin turhan tarkka, hänen apurinsa hyökkäsivät uudelleen julkaisun konttoriin, särkivät paikat ja raastoivat tuon sotilaan vankilaan. Tuomari asetti takaussummaksi viisitoista tuhatta dollaria ja American City "Times" julkaisi uutisen hirveillä otsikoilla — miten "Veteraanin ystävän" toimittaja oli saatu kiinni juuri kun hän oli salaliitossa vihollisen kanssa, ja tässä on nyt valokuva-jäljennös hänen maansa myyntikirjeestä; myöskin julkaistiin jäljennös siitä kirjeestä, jonka Sydney oli saanut salaperäiseltä saksalaiselta salajuonittelijalta, jonka kanssa hän oli samassa pelissä! Kulutettiin enemmän kuin vuosi oikeudenkäyntiin tätä toimittajaa vastaan, ja vaikka hän oli vapaana takuuta vastaan, piti Guffey huolen siitä, ettei hän saanut minkäänlaista työtä American Cityssä; hänen sanomalehtensä oli tuhottu ja hänen perheensä nälkäkuoleman uhkaamana.

LXXVIII.

Petteri oli nyt työskennellyt uskollisesti kuusi tai kahdeksan kuukautta ja vilpittömästi pitänyt Guffeylle antamansa lupauksen, ettei iske silmää kenellekään naiselle. Mutta tuollainen on miehelle luonnotonta, ja Petterin aika kävi pitkäksi, ja hän näki unia Nell Doolinista, Rosie Sternistä ja vieläpä pikku Jenni Toddistakin. Eräänä päivänä hän äkkiä muisti yhden tytön vielä, Miss Frisbien, sen pienen kynsitaiturin, joka oli ylönkatsonut hänet, koska hän oli punikki. Ja nythän Petteri ei enää ollutkaan punikki! Kaukana siitä, hän oli sankari, jonka kuva oli julaistu American City "Timesissa", ja epäilemättä oli Miss Frisbie nähnyt sen. Miss Frisbie oli hyvä tyttö eikä suinkaan kenelläkään pitäisi olla mitään sitä vastaan, että Petteri tapaa hänet.

Petteri meni kynsien puhdistuspajaan, ja olihan se kultakutrinen tyttö siellä; ja olihan hän lukenut sanomalehdistä Petteristä ja oli uneksinut että vielä saisi joskus tavata hänet — joten Petteri pyysi häntä kanssaan kuvateatteriin. Mennessään kotiin illalla tuli heistä hyvät ystävät, ja ennenkuin viikko oli kulunut olivat he kuin elinikuiset ystävät. Petteri kysyi Miss Frisbieltä, kävisikö päinsä että hän suutelee häntä, johon Miss Frisbie vastasi kiemaillen että saapa tuon nähdä, kun koettaa, ja kun Petteri oli suudellut häntä joitakin kertoja, selitti tyttö hänelle että hän on yksinäinen ja turvaton itsensä elättävä tyttö, eikä kukaan pidä hänen puoliaan, jollei hän sitä tee itse; hän halusi että ennenkuin Petteri suutelee häntä enemmän ottaa Petteri huomioonsa että hän on aina ollut kunniallinen nainen. Ja Petteri aprikoi asiaa ja päätteli että hänen on jo aika tasaantua elämässään, ja kun hän seuraavan kerran näki Miss Frisbien, sanoi hän näin, ja ennenkuin ilta oli kulunut, olivat he päättäneet mennä naimisiin.

Sitten Petteri meni tapaamaan Guffeytä, istuutui tuolin laidalle ja rutisteli hattuaan käsissään ja punastui korviaan myöten ja alkoi änköttää tunnustustaan. Hän odotti pilkkanaurua, mutta sen sijaan Guffey sanoi että jos Petteri todella oli löytänyt hyvän tytön ja aikoi mennä hänen kanssaan naimisiin, niin ei Guffeyllä ollut mitään sitä vastaan. Päinvastoin. Guffey sanoi ettei ole mitään tässä maailmassa, joka vastaa hyvän naisen vaikutusvaltaa mieheen, ja hänen mielestään oli parempi että urkkijat yleensä olivat naimisissa, eläen tasaista ja kunniallista elämää. Silloin voi heihin luottaa, ja jos tarvittiin naiskätyri johonkin toimeen, niin oli niitä "omasta takaa." Jos Petteri olisi mennyt naimisiin aikoja sitten, olisi hänellä nyt jo aikamoinen summa pankissa.

Petteri rohkaisi mielensä ja osotti että kaksikymmentä dollaria viikossa oli liian pieni naimisiin menevälle miehelle, varsinkin kun ottaa huomioon alati kohonevat elinkustannukset. Guffey myönsi ja lupasi korottaa Petterin palkan kolmeenkymmeneen heti — mutta ensin halusi hän tilaisuuden puhutella Petterin morsianta, jotta voisi nähdä, oliko tämä Petterin arvoinen. Petteri oli mielissään, ja Miss Frisbie puhutteli kahdenkesken Petterin isäntää. Mutta jälkeenpäin ei Petteri ollutkaan niin mielissään, sillä hän huomasi Guffeyn kertoneen tytölle Petterin menneisyyden ja Petterin heikkoudet ja toivoneen että Petterin tuleva vaimo tulee pitämään huolen siitä, että Petteri tulevaisuudessa pysyy kaidalla tiellä. Ja niinpä noin viikko sen jälkeen kuin Petteri oli mennyt pyhään avioliittoon ja kun hänellä ja Mrs. Gudgella oli tuommoinen pikkunen joutava perheriita, havaitsi hän äkkiä, kuka siinä perheessä tulee olemaan "itse kukko tunkiolla." Hänelle tehtiin asema selväksi, perinjuurin selväksi, ja hän alistui — aivan samoin kuin sekin aviomies, joka selostaessaan perhesuhteitaan sanoi, että hän tulee mainiosti toimeen vaimonsa kanssa, he kun olivat sopineet asiat siten, että hänellä on määräysvalta kaikissa suuremmissa asioissa ja vaimolla kaikissa pienemmissä asioissa, ja että tähän saakka ei ollut ilmaantunut mitään suurempia asioita.

Mutta se oli todellakin hyvä juttu; Gladys Frisbie Gudge oli erinomainen hommaaja ja alkoi laitella itselleen pesää yhtä ahkerasti kuin naarasmajava. Hän kulki yhä työssä kynsien puhdistuspajassa, sillä hän arveli että punikki-liike kai on pian tuhottu tykkänään ja sitten loppuu Petteriltä työ. Iltasin hän haki huoneustoa ja päivällisaikoina hän, kysymättä Petterin mielipidettä lainkaan, valitsi huonekalut ja seinäpaperit, ja tyhjensi viiden- ja kymmenensentin kaupan melkein koko varaston "höyhentääkseen pesänsä."

Gladys Frisbie Gudge luki ahkeraan muotijulkaisuja ja piti itsensä muotien eturintamassa; hän myöskin osti kirjan, jossa käsiteltiin seurustelutapoja, opetteli sen ulkoa kannesta kanteen ja muokkasi näitä tärkeitä asioita Petteriinkin. Miksi pitäisi Petterin olla aina vain "valkosten" "Jimmie Higgins"? Miksi ei hän voisi hankkia itselleen oppineen miehen sanavaraston ja hyvinvoipain taidot ja nokkeluuden? Gladys tiesi että nämä ovat seikkoja, joista ennemmin tai myöhemmin riippuu miehen palkka; joten Petterin täytyi joka sunnuntai-aamu pukeutua ruskeaan patahattuun ja ruskeihin hansikkaihin ja mennä vaimonsa kanssa jumalaisen säälin kirkkoon kuuntelemaan pastori de Willoughby Stotterbridgen isänmaallisia saarnoja; ja Gladys kumarsi päänsä rukoukseen ja silmiensä kulmista katseli seuraavassa penkissä istuvan naisen pukua ja otti siitä oppia. Jälkeenpäin ottivat he osaa sunnuntaiparaatiin ja Gladys huomautteli Petteriä niistä seikoista, jotka todistivat "hienoutta." Iltasin kävelivät he kaduilla ja pysähtyivät suurten kauppojen ikkunoiden eteen, tai vei Gladys Petterin hotellien eteisiin, joissa rikkaita sai katsella ilmaiseksi. Petterin oli nälkä ja hän olisi halunnut mennä johonkin halpaan ravintolaan ja täyttää itsensä rehellisellä ruualla, mutta Gladys, jolla oli pikkulinnun ruokahalu, marssitti hänet Hotel de Soton ruokasaliin syömään lautasellisen soppaa, palan leipää ja hitusen voita — jotta he voisivat katsella komeutta ja seurata, miten "hienot" ihmiset syövät ruokaansa.

LXXIX.

Ja yhtä hartaasti kuin Gladys Frisbie Gudge ihaili rikkaita, yhtä hartaasti hän halveksi köyhiä. Jos hänet pani tiukalle, niin myönsi hän että täytyi olla köyhiäkin; hienostoa ei voinut olla, jollei ollut laajaa kerrosta epähienostoa. Köyhät olivat paikallaan; mutta Gladys ei hyväksynyt sitä, että köyhät pyrkivät pois paikaltaan tai arvostelivat parempia ihmisiä. Hänellä oli sana, millä hän nimitti kaikkea, jota hän halveksi, ja tuo sana oli "alhainen"; hän käytti sitä sanaa ihmisistä, joita ei halunnut tavata, ja hän käytti sitä korjatessaan Petterin tapoja tai tuomitessaan hänen ostamansa hatun. Olla "alhainen" oli samaa kuin olla kirottu, ja kun Gladys näki ihmisiä, jotka olivat epäilemättä "alhaisia" ja uskalsivat olettaa olevansa yhtä hyviä kuin muutkin, niin piti Gladys tätä persoonallisena solvauksena ja hän tuli kostonhimoiseksi ja armottomaksi heitä kohtaan. Jokainen tällainen sai hänen persoonallisen vihansa, ja paljoa korkeamman ja jalomman olennon vihan kuin hänen persoonansa olikaan, sen olennon vihan, miksi hän pyrki, hänen aatteensa vihan.

Petteri oli ollut kerran samanlainen, mutta nyt hänen oli niin mukava olla, että hän pakkasi laiskumaan ja tulemaan välinpitämättömäksi. Sen vuoksi olikin hyvä että hänellä oli Gladys kannuksena ja pitämässä hänet vireessä. Alussa ei Gladys tavannut ketään punikkeja, hän tunsi niitä vain niistä kertomuksista, joita Petteri kertoi tultuaan kotiin iltasin. Mutta jokainen eri ryhmä, joita Petteri vainosi, muuttui hänen vaimonsa mielessä joukoksi ihmispiruja, ja sillä aikaa kun hän kiillotti uneliaiden hienoston naisten kynsiä, oli hänen mielensä täynnä suunnitelmia näiden pirujen voittamiseksi.

Joskus hänen suunnitelmansa oli odottamattoman ihmeteltäviä. Hänellä oli naisen vaistomainen tieto inhimillisistä heikkouksista ja tunne-elämän monimutkaisista poluista; hän voi esimerkiksi tehdä Petterille suunnitelman jonkun nuoren radikalin turmioon saattamisesta niin täydellisesti kuin jos hän olisi tuntenut henkilön perin pohjin. Petteri vei näitä suunnitelmia McGivneylle ja Guffeylle, josta seurasi että hänen vaimonsa kyvyt otettiin huomioon ja hänet kiskottiin irti kynsien puhdistuspajasta hyvän palkan avulla. Guffey lähetti hänet tekemään tuttavuutta erään rikkaan miehen palvelijoiden kanssa, koska tämä rikas mies oli lahjottanut rahasummia "primaryvaali-yhdistykselle" ja muillekin punikkimaisuuteen vivahtaville järjestöille, ja jonka yksityiselämässä arveltiin olevan jotakin salattavaa. Gladys onnistui tässä niin hyvin, että hänet pian pantiin vieläkin arkaluontoisempaan työhön — hänet lähetettiin rikasten naisten luo selittämään punikkivaaran suuruutta ja pyytämään rahaa Guffeyn konttorin yhä kasvaviin kustannuksiin.

Nyt olikin paljon työtä punikkivastaisessa toiminnassa. Noin kahden vuoden kuluessa, aina Venäjän bolshevikien vallankumouksesta saakka, oli vähitellen sosialistiliikkeessä tapahtunut hajaannus, ja raitiotrustin urkkijat, samoin kuin piirilakimiesvirastojen kätyrit ja hallituksen salapoliisit, olivat tehneet ahkerasti työtä lisätäkseen hajaannusta ja saadakseen aikaan vakavaa erimielisyyttä järjestössä. Oli sellaisia sosialisteja, jotka luottivat politilliseen toimintaan ja halusivat käyttää elämänsä puolueen hitaaseen ja vaivaloiseen rakentamiseen. Oli toisia, jotka olivat kärsimättömiä ja etsivät lyhempää tietä, yleislakkoa tai työläisten joukkokapinaa, joka tekisi lopun kapitalismin orjuudesta. Nämä sanoivat että koko politiikkapeli on mädännäinen; politikoitsijat löysivät minuutissa enemmän keinoja työläisten pettämiseksi kuin työläiset voivat vuodessa estää. He käskivät katsoa saksalaisia sosialisteja, noita kansainvälisyyden pettureita. He sanoivat että täällä American Cityssäkin oli ihmisiä, jotka nimittivät itseään sosialisteiksi ja halusivat vetää työväestön samanlaiseen rotanloukkuun!

Tätä väittelyä ei käyty vain itsensä väittelyn vuoksi; liikkeen kaksi siipeä hyökkäilivät toistensa kimppuun katkerasti. "Politikot" kutsuivat vastustajiaan "impossibilisteiksi" ja "anarkisteiksi"; ja toinen puoli syytti vastustajiaan hallituksen palkkalaisiksi. Petteri saneli McGivneylle jonkun skandaalin, jonka kätyrit levittivät "vasemmistolaisten" keskuuteen, ja pitkien väittelyjen kestäessä osaston kokouksissa nämä tulivat esille syytöksinä. Herbert Ashton lausui niistä pistävän ivallisesti, tai "Pätkä" Gunton jyrisi niitä hurjissa puheenvuoroissaan — "heittäen ne vastustajilleen vasten kasvoja", kuten hänen tapansa oli sanoa.

"Pätkä" Gunton oli kuljeksiva latoja, agitaattori, joka aina kehotti suoraan toimintaan eikä välittänyt kuka sen kuuli. "Väkivaltaako?" sanoi hän. "Kuinka monta tuhatta vuotta täytyy meidän kärsiä kapitalististen hallitusten väkivaltaa ilman oikeutta vastata siihen?" Taikka: "Väkivaltaa? Tietysti meidän on vastustettava väkivaltaa — siihen saakka, että olemme saaneet kärsiä siitä kyllin!" Petteri oli kuunnellut "Pätkän" kiihkoiluja "sovittelevia tinkijöitä" ja "konikauppiaita" vastaan ja oli pitänyt häntä yhtenä American Cityn vaarallisimmista punikeista. Mutta sitten kun Joe Angellin juttu oli avannut hänen silmänsä oli Petteri käsittänyt että "Pätkä" oli kätyri, niinkuin hänkin.

Petterille ei kukaan kertonut, mutta hän piti silmänsä auki, eikä aikaakaan, niin tapausten kulku osotti hänen olleen oikeassa. "Vasemmistososialistit" erosivat puolueesta, pitivät oman puoluekokouksensa, ja tässä kokouksessa jakautuivat taaskin kahtia, muodostaen kommunistipuolueen ja kommunistisen työväenpuolueen. Kun nämä kaksi konventionia olivat koolla, tuli McGivney Petterin luo ja sanoi että hallituksella oli mies kommunistipuolueen ohjelmakomiteassa, ja nyt vaadittaisiin sellainen lause, joka tekisi yksistään tuon puolueen jäsenyyden rikolliseksi, joten jokainen kommunistipuolueen jäsen voitaisiin asettaa vankilaan ilman muita todisteita. Tämän lauseen täytyi luonnollisesti olla oikeaa kommunistien kieltä, ja tässä tarvittiin Petterin erikoistietoja.

Petteri kirjoitti lauseen ja pari päivää sen jälkeen hän näki sanomalehdissä, miten oli käynyt. Ohjelmakomitea oli laatinut ohjelma-ehdotuksen, mutta "Pätkä" Gunton oli esittänyt vähemmistöehdotuksensa ja pitänyt konventionissa leimuavan puheen, ja seurauksena oli että hänen ehdotuksensa hyväksyttiin vähäisellä enemmistöllä. Tässä ehdotuksessa oli Petterin kirjottama lause. Pari kuuta sen jälkeen, kun hallituksen juttu kommunisteja vastaan oli valmis ja kun kommunisteja vangittiin tukuttain, vangittiin myöskin "Pätkä" Gunton, mutta muutamaa päivää myöhemmin pääsi hän pakoon huomiota herättävällä tavalla — sahasi itselleen tien vankilan katon lävitse!

LXXX.

I.W.W. liitto oli taaskin alkanut toimia American Cityssä, ja olivatpa jo uskaltaneet avata huoneustonsakin. Petteri ei uskaltanut itse mennä sinne, mutta hän opetti kahta McGivneyn hänelle tuomaa nuorta miestä puhumaan ja ajattelemaan niinkuin I.W.W.-läiset puhuvat, ja hän myöskin neuvoi, miten näiden luottamuksen voi saavuttaa. Ei kulunut pitkää aikaa ennenkuin toinen näistä oli liiton osaston sihteeri; ja Petteri, joka johti heidän toimintaansa, sai kaksi kertaa viikossa raportin siitä, mitä "tuplajuulaiset" suunnittelivat ja toimivat. Petteri ja Gladys paraikaa olivat suunnittelemassa uutta pommijuttua, joka kohdistaisi yleisen huomion näihin vaarallisiin miehiin, kun Petteri eräänä aamuna otti käsiinsä sanomalehden ja havaitsi että suotuisa kohtalo oli antanut hänen vihollisensa hänen käsiinsä.

Kaukaisen pohjoislännen tukkityömailla, pienessä Centralian kaupungissa, oli "tuplajuulaisten" huoneusto hävitetty aivan niinkuin American Cityssäkin. He laittoivat itselleen toisen kokoushuoneen, ja taaskin kauppakamarin ja kauppiasten ja tehtailijain liiton jäsenet pitivät salaisen kokouksen, jossa päätettiin tuhota kaikki "tuplajuulaiset." Nämä vetosivat viranomaisiin ja pyysivät suojelusta, ja kun heiltä kiellettiin lakien turva, laativat he lentolehden ja vetosivat yleisöön. Mutta liikemiehet panivat suunnitelmansa käytäntöön. He laittoivat aselevon vuosipäiväksi takasin palanneiden sotilaiden paraatin, ja he johtivat tämän paraatin syrjään oikealta tieltään, jotta se kulkisi I.W.W. liiton huoneuston ohitse. Muutamat innokkaimmista kantoivat käsissään köysiä osotukseksi, mikä oli tarkotuksena; kulkue pysäytettiin huoneuston kohdalle, kiljastiin ja alettiin hyökätä huoneustoon. Ovi lyötiin mäsäksi ja alettiin tunkea sisälle, jolloin "tuplajuulaiset" alkoivat ampua sisäpuolelta tappaen useita kulkueen osanottajista.

Silloin roskajoukko luonnollisesti tuli raivoisaksi. Huoneustossa olijat piestiin, jotkut tunnottomiksi; heidät heitettiin vankilaan, piestiin ja kidutettiin, ja eräs heistä otettiin vankilasta, vietiin pois automobiililla, ja sen jälkeen kuin hänelle tehtiin sama raaka ruokottomuus kuin Shawn Bradylle tehtiin, hirtettiin hänet erääseen siltaan. Luonnollisesti pidettiin huoli siitä, että sanomalehdille tuona iltana lähetettiin oikeat uutiset tapahtumasta; ja seuraavana aamuna koko Amerika luki, miten joukko "tuplajuulisia" oli asestautunut pyssyillä, piilottautunut I.W.W. liiton huoneuston katolle ja kylmäverisesti ammuskellut aseettomien, takasin palanneiden sotilasten rauhalliseen kulkueeseen.

Koko maa tuli villiksi, ja Guffeyt ja McGivneyt ja Gudget ympäri Yhdysvaltoja käsittivät että heidän hetkensä oli lyönyt. Petteri neuvoi American Cityn I.W.W. liiton osaston sihteeriä kutsumaan siksi illaksi kokouksen hyväksymään päätöslauselman, jossa sanottiin Centraliasta saapuneet uutiset valheiksi. Samalla kertaa muuan toinen Guffeyn miehistä, entinen armeijan upseeri, joka vieläkin oli sotilaspuvussa, sai aikaan että American Legionan kokous määrättiin pidettäväksi; hän piti hurjan puheen entisille sotilaille, ja noin yhdeksän tienoissa illalla nelisenkymmentä heistä lähti liikkeelle ja asestettuina autoista otetuilla raskailla rauta-aseilla hyökkäsi I.W.W. liiton huoneustoon, huitoen siellä olijoita päihin aseillaan ja pakottaen toiset hyppäämään ulos ikkunasta, josta johtui että useat taittoivat jalkansa. Seuraavana aamuna selosti American City "Times" tapausta riemun huudahduksilla, ja piirilakimies Burchard antoi julistuksen, jossa sanottiin että ei tultaisi tekemään yritystäkään rangaista sotilaspoikia; "tuplajuulaisethan" olivat vaatineet "suoraa toimintaa", ja nyt he olivat saaneet sitä, ja arvella voi että he nyt ovat tyytyväisiä.

Sitten American Legionan jäsenet, tämän hyväksymisen kannustamina ja Guffeyn entisen upseerin yllyttäminä, alkoivat järjestelmällisesti tuhota jokaisen radikalien kokouspaikan kaupungissa. "Clarionin" konttori hävitettiin taas ja sosialistiosaston huoneusto, ja tonnittain otettiin kirjallisuutta takavarikkoon. Pari kirjakauppaa tuhottiin, jonka jälkeen nämä entiset sotilaat jakautuivat pienempiin ryhmiin ja tarkastivat jokaisen lehtimyymälän kaupungissa, ja missä tahansa löydettiin punikki-julkaisuja, niinkuin "Nation" tai "New Republic", revittiin ne ja myyjiä uhkailtiin vankeudella. He hyökkäsivät kirjallisuusseuraan, jonka nimi oli "Ruskin Club" ja jossa tavallisesti ei ollut muita kuin ystävällisiä vanhahkoja naisia, jotka säikäyksestä tulivat miltei mielipuoliksi. He löysivät "Venäjän kansanklubin", joka tähän saakka oli säästynyt, sillä se oli kasvatuksellista laatua, pelkästään sivistyspyrinnöitä varten. Mutta luonnollisestikaan ei nykyään voitu luottaa kehenkään venäläiseen — kaikkihan ne olivat bolshevikeja, tai jolleivät ole, niin niistä kuitenkin tulee, joka oli sama asia; ja niinpä Guffey järjesti hyökkäyksen tähän rakennukseen, ja pari sataa venäläistä piestiin, heitettiin alas portaista tai ikkunoista ulos, ja eräältä vanhanpuoleiselta matematiikan opettajalta lyötiin pääkallo halki ja muutamalta soitannon opettajalta hampaat suusta.

Oli useita miljoonia nuoria amerikalaisia, joille oli annettu sotilaspuku ja kivääri, opetettu ampumaan ja käyttämään pistintä, eivätkä he kuitenkaan olleet saaneet tapella. Nämä miehet olivat luonnollisesti tappeluhaluisia, ja tässä oli heillä nyt hyvä tilaisuus. Se oli ainakin yhtä hauskaa kuin juoksuhaudoissa oli, eikä hetikään niin vaarallista. Kun punikkien huoneustoihin hyökkääjät tulivat takasin retkiltään, ei ollut ketään kateissa, ei tarvinnut sähköttää kenenkään vanhemmille että poika on kaatunut. Jotkut nöyräpäiset naiset haalivat kokoon kulkueen pannakseen vastalauseen Venäjän saartoa vastaan; nuo isänmaan puolustajat kävivät näiden naisten kimppuun, tuhosivat heidän lippunsa ja repivät vaatteet kappaleiksi heidän yltään, jonka jälkeen poliisit korjasivat vankilaan sen, mitä heistä jälellä oli. Sattui että eräs tunnettu "sportti" — se on, kilpa-ajopeluri — tuli paikalle ja hänellä oli punanen kaulaliina, ja kulkueeseen hyökkääjät, luullen häntä bolshevikiksi, takoivat hänet puolikuolleeksi. Tällainen herätti vastenmielisyyttä ihmisissä, joiden mielestä oli epäviisasta rikkoa liian monta lakia lain ja järjestyksen nimessä, joten piirilakimiehen virasto vannotti nuoret sotilaspojat apulaissheriffeiksi ja antoi heille virkamerkin, joten kaikki oli taas laillista ja aivan paikallaan.

LXXXI.

Petteri Gudge oli usein mukana näillä metsästysreissuilla. Ihme kyllä, Petterin mieli oli samanlainen kuin noiden sotilaspoikien, jotka eivät olleet nähneetkään sotaa. Petteri oli lukenut sotauutisia viisi vuotta, mutta ei ollut saanut tapella; ja nyt hän havaitsi että hän halusi tapella. Ennen hän ei lainkaan halunnut tapella, sillä hän olisi joutunut vaaraan tulla haavotetuksi tai tapetuksi; mutta nyt ei ollut enää mitään sellaista vaaraa, ja nyt voi tappelemisesta nauttia. Entisinä aikoina olivat ihmiset sanoneet häntä pelkuriraukaksi ja hän oli itsekin uskonut sen; mutta nyt hän huomasi ettei se ollutkaan totta; hän oli yhtä urhoollinen kuin yksikään koko joukosta.

Oikea asianlaita oli se, että Petterillä ei ollut ollut hauskaa nuoruudessaan, hän ei ollut oppinut, niinkuin kauppakamarin ja kauppiasten ja tehtailijain liiton nuoremmat jäsenet, lyömään pientä valkosta palloa erilaisilla nuijilla ympäri kenttää. Petteri oli kuin liikemies, jolla ei oikeastaan ollut ollut mitään lapsuusaikaa, ja vanhempana lääkärin määräyksestä alkaa harjottaa jotakin urheilua. Petterin urheiluksi tuli pistää revolveri takataskuunsa ja ottaa patukka käteensä sekä hyökätä johonkin huoneeseen, jossa kolmekymmentä tai neljäkymmentä venäläistä partoineen päivineen koetti ottaa selvää englanninkielen ongelmoista. Petteri kiljasi ja näki niiden hädissään juoksevan sinne tänne, jolloin hän seurasi kintereillä ja iski patukallaan jokaista päätä, minkä ulottuville tuli, ja jollei päitä ollut näkösällä, iski hän ympärilleen niin kauvan, että taaskin löysi jonkun pään. Erikoista nautintoa tuotti hänelle, jos hän sai heitä heitetyksi portaita alas mullin mallin; ja jos hän sai heitä viskotuksi ikkunoista, oli se vieläkin virkistävämpää ja hän huusi ja kirkui riemusta. Hän oppi joitakin heidän huudahduksistaan — ulkomaalaista pötyä, mitä lie ollut — ja hän kirosi heitä heidän omalla kielellään. Hänen luonteessaan oli koko joukon apinaa, ja kun hän oppi tuntemaan näitä ihmisiä paremmin, alkoi hän matkia heidän kädenliikkeitään ja kauhistuksen ilmeitä ja sai koko huoneentäyden "kapulajusseja" nauraa hohottamaan aivan katketakseen. Oli eräs kuuluisa liikkuvien kuvien komeljanttari, jolla oli suuret juhlat, ja Petteri matki tämän käyntiä, laahustellen jonkun hikipajatyöläis-paran luo potkasten häntä takapuoleen tai astuen hänen varpailleen ja samalla sylkästen häntä vasten kasvoja. Joten "kapulajussit" rupesivat pitämään hänestä tavattomasti, ja pakottivat tulemaan kanssaan joka retkelle.

Myöhemmin, kun hallitus rupesi murskaamaan kommunistipuoluetta ja kommunistista työväenpuoluetta, kasvoi Petterin maine ja suosio. Sillä nyt, hyökkäysten ja pieksäjäisten lisäksi, salapoliisit ja urkkijat ja "kapulajussit" paimensivat noiden järjestöjen jäseniä sadottain vankilaan ja "tutkivat" heitä. Ja aina tarvittiin Petteriä näissä; hänen tietonsa punikeista teki hänet välttämättömäksi ja hänestä tuli koko toiminnan pää. Oli järjestetty "Pätkä" Guntonin ja muiden kätyrien kautta että kommunistipuolue ja kommunistinen työväenpuolue pitivät kokouksiaan samana iltana yli koko maan; ja seuraavana aamuna ilmotettiin suurella riemulla sanomalehdissä koko maailmalle että kaikkiin kokouksiin oli hyökätty jokapaikassa samalla hetkellä ja tuhansia kommunisteja pantu vankilaan. American Cityssä oli Yhdysvaltain hallitus vuokrannut suuren huoneuston, joka oli Guffeyn konttorin yhteydessä, ja pitkin yötä ja vielä seuraavana aamunakin tuotiin joukottain vangituita punikkeja, kunnes niitä oli enemmän kuin neljäsataa. Heidät sullottiin näihin huoneisiin, joissa ei ollut kylliksi tilaa heidän edes istua lattialle; ja tietysti siellä vallitsi kamala hälinä, kirouksia ja rusikoitujen ihmisten valituksia, sekä löyhkä, joka veti vertoja eläintarhan apinahäkin löyhkälle.

Vankeja pidettiin näissä huoneissa useita viikkoja ja yhä vain tuotiin lisää; heitä oli niin paljon, että naiset oli pakko eristää — heidät asetettiin käymälöihin. Useat vangeista tulivat sairaiksi, tai olivat olevinaan sairaita, useat heistä tulivat hulluiksi, tai olivat tulevinaan hulluiksi, useat heistä kuolivat, tai olivat kuolevinaan. Ja tietenkin salonki-punikit ja muut radikaalit ulkopuolella nostivat hirveän elämän. Heillä ei ollut enää sanomalehtiä eivätkä he enää voineet pitää kokouksia, ja kun he yrittivät levittää lentolehtisiä, ottivat postiviranomaiset ne takavarikkoon; mutta kaikesta huolimatta he onnistuivat herättämään huomiota, ja Petterin urkkijat ilmottivat, ketä ne ovat, ja Petteri suunnitteli uusia hyökkäyksiä, ja taaskin tuotiin lisää vankeja. Muutaman "pommijutun" yhteydessä, joka oli saatu ilmi idässä, oli löydetty hitunen vaaleanpunasta paperia, jota oli käytetty lentolehtisten painamiseen tai räjähdysaineiden käärepaperina, ei oltu aivan varmoja tästä. Kuitenkin nuo salaiset toimistot, joista Guffeyn oli yksi, jakoivat tätä samaa paperia ympäri maan, ja joka kerta kun haluttiin tuhota joku punikki, löydettiin tätä "vaaleanpunasta paperia" hänen hoteistaan, ja sanomalehdet haukkuivat häntä katalaksi salaliittolaiseksi, joka lähettelee helvetinkoneita postin kautta.

LXXXII.

Petteri oli niin ahkerassa työssä näinä aikoina, että hänellä oli unettomia öitäkin, ja harvoin oli hänellä aikaa syödä. Hänellä oli yksityishuone, jonne punikit tuotiin hänen tutkittavakseen ja hänellä oli komennossaan puoli tusinaa miehiä tekemään sen kidutustyön, mikä tutkinnoissa tarvittiin. Hänen työnään oli puristaa ulos näistä punikeista tunnustuksia, jotka oikeuttivat asettamaan heidät vankilaan, jos olivat kansalaisia, ja karkottamaan maasta, jos olivat ulkomaalaisia. Harvoin oli kansalaisilla ja ulkomaalaisilla mitään eroa; eikä sillä suurta väliä pidettykään, sillä olivathan ne kaikki vaarallisia. Kauvan sitten, kun Petteri oli työssä Pericles Priamilla, olivat nämä kerran asuneet useita kuukausia muutamassa ruokatalossa, ja he tiesivät aina edeltäpäin, milloin oli lihapaistia päivälliseksi siitä, että kuulivat kokin mätkivän lihaa perunanuijalla "pehmittääkseen" sitä. Petteri muisti tämän sanan ja käytti tätä menettelytapaa punikkeihin nähden. Kun heidät tuotiin huoneeseen, hyökkäsivät Petterin käskyläiset heidän kimppuunsa piesten ja tuuppien heitä nyrkistä nyrkkiin. Jos he olivat itsepintaisia eivätkä "tunnustaneet", ryhtyi Petteri itse heihin, muistaen miten hyvin Guffeyn onnistui puristaa asioita Petteristä kalvosen vääntelemisellä ja sormien taittamisella.

Oli hämmästyttävää, kuinka viisaita ja valppaita nämä punikit olivat. Ne olivat pelkkiä ulkomaalaisia työläisroistoja, mutta ne käyttivät kaiken aikansa kirjojen lukemiseen; heidän kodeistaan ja huoneistaan löytyi aina suuria pinkkoja kirjoja, ja ne tiesivät mitä heistä tahdottiin saada ulos ja väistelivät vastauksissaan. Kun Petteri sanoi: "Sinä olet anarkisti, olethan?", sai hän vastauksen: "En ole anarkisti siinä merkityksessä kuin te tarkotatte" — ikäänkuin sanalla "anarkisti" voisi olla kaksi merkitystä! Petteri sanoi, "Sinä luotat väkivaltaan, luotathan?" Ja silloin rupesivat nämä hävyttömiksi: "Tehän se olette, joka luottaa väkivaltaan, katsokaa kasvojani, joita olette kolhineet." Tai jos Petteri kysyi: "Sinä et pidä tästä hallituksesta, ethän?", sai hän vastaukseksi: "Pidin siitä siihen saakka, kun se rupesi kohtelemaan minua huonosti" — vain tuollaisia väisteleviä vastauksia. Pikakirjuri kirjotti paperille kaikki kyselyt ja vastaukset, ja jos Petteri ei saanut heistä ulos mitään, joka voitiin katsoa tunnustukseksi, niin ei maastakarkoittamisesta tullut mitään. Ja lopuksi Petteri alkoi punikkia "pehmittämään" ja jatkoi sitä, kunnes punikki vastasi niinkuin käskettiin; taikka laati Petteri paperille sellaisen "tunnustuksen" kuin tahtoi, salapoliisit tarttuivat miehen käteen ja allekirjotuttivat sen; taikka jollei tästä tullut mitään, niin allekirjoitti Petteri sen itse.

Nämä olivat raakoja keinoja, mutta sitä ei voitu auttaa, sillä nämä punikit olivat niin viekkaita. Ne salaa koettivat tuhota hallituksen, ja pitäisikö hallituksen tunnustaa avuttomuutensa? Sadan prosentin amerikalaisuus kaijutti vastauksensa maan jokaiselta mäeltä ja jokaisesta temppelistä ja jokaisesta sanomalehtitoimituksesta. Vastaus oli "Ei!" Sadan prosentin amerikalaisuus tulee löytämään keinon säilyttääkseen itsensä huolimatta europalaisen bolshevismin viisasteluista; sadan prosentin amerikalaisuus oli laatinut itselleen sananparren: "Jolleivät ne pidä tästä maasta, niin menkööt sinne, mistä ovat tulleetkin!" Mutta tietenkin tiesivät punikit sisimmässään että Amerika on paras maa maailmassa eivätkä halunneet lähteä, joten täytyi pakottaa heidät siihen.

Petteri eli sitä varten, ja hänen rinnallaan oli hänen vaimonsa, kannustamassa häntä naisellisuutensa julmuudella. Gladys oli tottunut nimittämään näitä ihmisiä "elukoiksi", ja kun hän tunsi sen hajun, joka lähti heidän joukostaan, kun he olivat olleet sullottuina ahtaisiin huoneisiin viikkokausia, tiesi hän olevansa oikeassa ja ettei mikään kohtalo ollut heille kylliksi kova. Hetken kuluttua hän Petterin kanssa sai ilmi uuden pommijuonen, tällä kertaa maan prokuraattoria vastaan, joka näitä punikkijahteja johti. American Cityssä vangittiin neljä italialaista anarkistia, heitä pidettiin eristettyinä yksi kussakin huoneessa, ja Petteri teki työtä pari kuuta saadakseen heistä kiskotuksi tunnustuksia, joita halusi. Aivan viime tingassa, kun Petteri jo luuli onnistuneensa, meni koko homma myttyyn, kun yksi heistä hyppäsi ulos akkunasta. Ja koska huone oli neljännessätoista kerroksessa, ei tämä italialainen anarkisti enää kelvannut todistajaksi itseään vastaan. Tapaus sai koko maan salonki-bolshevikit raivoon, ja David Andrewsin onnistui saada jonkunlainen oikeuden määräys, joka teki paljon haittaa Guffeylle ja Petterille.

Työtä kuitenkin jatkettiin; punikit lajiteltiin ja ne, joiden oli havaittu olevan ei-punikkeja, saivat mennä, ja toiset pantiin erikoisiin punikkijuniin ja vietiin satamakaupunkeihin. Toiset heistä menivät äänettöminä, toiset synkeästi kiroten, toiset valittaen ja kirkuen; sillä useilla heistä oli perheitä ja he vaativat että hallituksen täytyy karkottaa heidän perheensä myös tai muutoin pitää niistä huolta! Luonnollisesti kieltäytyi hallitus tällaisesta vastuunalaisuudesta. Punikeilla oli yllin kyllin rahaa painattaa kapinallista kirjallisuutta, käyttäkööt nyt rahansa pitämään huolen omistaan!

Näissä punikkijahdeissa ja tutkinnoissa Petteri tietenkin kohtasi useita punikkeja, joita oli ennen tuntenut. Oli aika, jolloin Petteri pelkäsi tavata heitä; mutta nyt oli päinvastoin, hän nautti siitä. Hän oli tykkänään vapautunut tuosta entisestä pelostaan, joka oli pilannut hänen ruokahalunsa ja häirinnyt hänen untaan. Hän oli havainnut että punikit olivat raukkoja, jotka eivät lyöneet takasin, kun heitä lyötiin; heillä ei ollut aseita eikä useilla heistä ollut edes lihaksiakaan; ei tarvinnut pelätä muuta kuin heidän puhettaan. Ja Petteri tiesi että hänellä oli koko järjestyneen yhteiskunnan voima takanaan, poliisit, oikeuslaitokset ja vankilat ja jos tarvittiin, armeijat konetykkeineen, ilmatasoineen ja myrkkykaasuineen. Turvallista ei ollut ainoastaan pieksää näitä, astua heidän varpailleen ja sylkeä silmille; oli aivan yhtä turvallista tehdä heille millainen tekopeli tahansa, sillä sanomalehdet olivat aina heitä vastaan, ja yleisö luonnollisesti uskoi, mitä sanomalehdet sanoivat.

Ei, Petteri ei enää pelännyt punikkeja! Hän päätteli ettei hän enää pelkää edes McCormickiakaan, kaikkein vaarallisinta punikeista. McCormick oli turvallisesti vankilassa, tuomittuna kahdeksikymmeneksi vuodeksi, ja vaikka hänen juttuunsa oli vedottu, ei tuomari ollut suostunut päästämään häntä vapaaksi takuulla. Sattumalta näki Petteri vilahduksen McCormickin sieluntilasta vankilassa, ja näytti että tuokin ylpeä, järkähtämätön luonne oli masentumaisillaan. McCormick oli vankilasta lähettänyt kirjeen eräälle punikkitoverilleen American Cityssä, ja postiviranomaiset olivat ottaneet kirjeen takavarikkoon ja Guffey oli näyttänyt sen Petterille. "Kirjottakaa meille!" pyysi Mac. "Jumalan tähden, kirjottakaa meille. Kauheinta vankilassa olosta on se, että on tullut unohdetuksi. Antakaa meidän edes tietää, että jokukaan meitä muistelee!"

Tästä Petteri tiesi että hän oli voittaja. Ja kun hän tapasi punikkeja, joita ennen oli pelännyt, nautti hän siitä, että antoi heidän tuntea valtaansa, ja joskus nyrkkiänsäkin. Häntä naurattivat ne eri tavat, millä nuo punikit suhtautuivat häneen. Jotkut koettivat pyydellä ja rukoilla häntä entisten aikojen tähden; jotkut valittivat ja ulisivat; jotkut koettivat puhua hänelle järkeä ja kolkuttaa hänen omaatuntoaan. Mutta enimmäkseen he olivat ylpeitä ja heidän silmistään loisti viha ja heidän huulillaan pistävän pilkallinen hymy. Ja Petteri pani "kapulajussinsa" työhön opettamaan heille parempia tapoja, ja tavallisesti olikin kaivosten väännöistä ja sormien katkomisista apua.

LXXXIII.

Ensimäisten vangittujen joukossa oli Miriam Yankovich. Miriam oli yhtynyt kommunistipuolueeseen, ja koska hän oli syntynyt Venäjällä, ei muita todisteita tarvittukaan. Petteri tiesi luonnollisesti että se oli Miriam, joka usutti Rosie Sternin hänen kimppuunsa ja oli syynä hänen paljastamiseensa. Mutta kuitenkin liikutti häntä Miriamin ulkomuoto. Hän oli vanhan ja raihnaisen näköinen, hänellä oli paha yskä ja hänen silmänsä olivat villit ja hurjat. Petteri muisti hänet ylpeänä ja kuumaverisenä, mutta nyt oli hänen ylpeytensä mennyt — hän heittäytyi polvilleen Petterin jalkojen eteen, otti häntä takinliepeestä ja itki katkerasti. Hänellä oli äiti ja viisi pientä veljeä ja sisarta, joiden ainoana turvana hän oli; kaikki hänen säästönsä oli sairaus vienyt, ja nyt hänet aijotaan karkottaa Venäjälle eikä hän tiennyt, miten hänen rakkaimmilleen käy.

Petteri vastasi ettei hän voinut sille mitään. Miriam oli rikkonut lakia, viranomaisilla oli hänen kommunistipuolueen jäsenkorttinsa, ja itse hän myöntää syntyneensä ulkomailla. Petteri koetti vetäytyä pois, mutta Miriam piteli kiinni takinliepeestä ja itki ja rukoili. Ainakin hänen pitäisi saada puhutella vanhaa äitiään kertoakseen tälle, mistä etsiä apua, ja miten hän tulevaisuudessa voi saada tietoja Miriamista. Hänet aijottiin karkottaa antamatta hänelle tilaisuutta sanoa jäähyväiset rakkaimmilleen tai ottaa mukaansa edes vaatteitakaan.

Niinkuin tiedämme, oli Petteri aina ollut hellä naisia kohtaan, ja nyt oli hän hämillään. Näitä elukoita jahdatessaan hän vain pani täytäntöön ylemmiltään saamansa käskyt; hänellä ei ollut oikeutta eikä valtaa osottaa suosiota kenellekään, ja hän sanoi näin Miriamille kerran toisensa perään. Mutta Miriam ei kuunnellut häntä. "Hyvä Petteri, olkaa niin hyvä! Jumalan tähden, Petteri! Kerranhan vähän rakastittekin minua — niin ainakin sanoitte —"

Tottahan se oli, mutta eihän siitä ollut Petterille ollut mitään hyvää. Miriam oli silloin ollut kiintynyt McCormickiin — tuohon kaikkein vaarallisimpaan perkeleeseen, joka oli saanut aikaan Petterille niin monta pelon hetkeä! Miriam oli ylönkatsonut Petterin, hän ei ollut edes kuunnellutkaan hänen lemmenselityksiään; ja nyt koetti hän käyttää hyväkseen rakkautta, jota oli halveksinut!

Miriam oli saanut kiinni Petterin kädestä eikä Petteri saanut sitä pois kiskotuksi. "Jos koskaan olette tuntenut vähääkään rakkautta ketään naista kohtaan", huusi Miriam, "niin ette voi kieltää noin pientä suosiota — noin pientä suosiota! Petteri hyvä, olkaa niin hyvä, entisaikojen vuoksi!"

Äkkiä Petteri säikähti, ja samoin Miriam. Ovelta kuului ääni. "Vai niin, vai on tämä yksi naisystävistäsi?" Ja siellä seisoi Gladys, suorana kuin kynttilä ja vihasta vavisten, kädet nyrkissä. "Vai on tässä yksi sinun punikki-lemmityistäsi, yksi yhteiskunnallisista naisistasi?" Ja Gladys polki jalkaa. "Nouse ylös, narttu! Nouse ylös, lutka!" Ja kun Miriam oli yhä vain polvillaan, hämmästyksen tyrmistyttämänä, hyökkäsi Gladys häneen, sieppasi kätensä täyteen mustaa tukkaa ja veti, jotta Miriam kaatui pitkin pituuttaan lattialle. "Minä opetan sinut, sinä vapaarakastaja!" kirkui Gladys, "opetan sinut rakastelemaan miestäni!" Ja veti Miriamia tukasta pitkin lattiaa potkien ja kynsien häntä, kunnes useiden kapulajussien oli pakko mennä väliin, jottei tyttö menettäisi henkeään.

Tiesihän Gladys Petterin häpeällisen menneisyyden jo ennen heidän naimisiin menoaan; Guffey oli kertonut hänelle, ja hän oli kertonut Petterille että Guffey on kertonut, ja hän oli muistuttanut Petterille siitä monta, monta kertaa. Mutta tämän "yhteiskunnallisen naisen" näkeminen oli saattanut hänet suunniltaan, ja kului viikko ennenkuin rauha palasi Gudgen perheeseen. Ja sillä aikaa oli Petteri keskellä raivoisata tunnemyrskyä sekä kotonaan että konttorissaan. Valmistauduttiin lähettämään ensimäistä junallista punikkeja, ja näytti siltä että jokainen ulkomaalainen punikki, jonka Petteri oli koskaan tuntenut, piiritti Petteriä nyt ja kolkutti hänen omaatuntoaan ja venytteli hänen sieluaan. Tässä ensimäisessä junassa lähetettiin Sadie Toddin serkku, joka oli syntynyt Englannissa, muuan suomalainen tukkityöläinen, jonka kanssa Petteri oli toiminut I.W.W. liitossa, puolalainen sikarintekijä, jonka kotona Petteri oli syönyt useita kertoja, ja viimeksi Mikael Dubin, se nuori juutalainen poika, jonka seurassa Petteri oli ollut viisitoista päivää linnassa ja joka oli ollut yksi kuuluisien "tuplajuulaisten" pieksäjäisten uhri.

Mikael valitteli kovin, koska hänellä oli vaimo ja kolme pientä lasta, ja sitä paitsi teki hän syytöksen, että kun "kapulajussit" olivat hänen kotiaan "tarkastamassa" veivät he kaikki hänen säästönsä, pari kolme sataa dollaria. Petteri intti luonnollisesti ettei hän voi mitään; Dubin oli punikki ja ulkomaalainen ja hänen oli mentävä. Kun näitä punikkeja lastattiin junaan, saapui asemalle Dubinin vaimo ja puoli sataa muuta naista, jotka kirkuen ja käsiään väännellen koettivat tunkeutua poliisiketjun läpi rakkaimpiensa luo. Poliisien täytyi takoa heitä vatsaan kapuloillaan estääkseen heitä pääsemästä, mutta kaikesta huolimatta onnistui Mrs. Dubinin päästä vartijain läpi ja hän heittäytyi junan pyörien alle ja töin tuskin saatiin pois ennenkuin menetti henkensä. Tällainen olisi tietysti vaikuttanut sangen pahaa yleisössä, jonka vuoksi Guffey kutsui kaikkien sanomalehtien toimittajat koolle ja sai heiltä lupauksen, ettei tästä sanomalehdissä hiiskuta sanaakaan.

LXXXIV.

Kaikkialla maassa oli junia kulussa itää kohti, täynnä "tuplajuulaisia", kommunisteja, rauhanaatteen kannattajia ja anarkisteja ja satoja muunlaisia bolshevikeja. Heidät pantiin laivaan ja lähetettiin Venäjää kohti — laivaa kutsuttiin "punaseksi arkiksi", ja punikki-puhujat nostivat kauhean elämän, ja muuan punikki-pappi vertasi "punasta arkkia" Mayfloweriin! Washingtonissa oli joku punikki virkamiehenä, ja tämä sai aikaan paljon harmia ja peruutti koko joukon karkottamismääräyksiä, näiden joukossa sellaisia, joita Petteri kovalla työllä oli saanut karkotetuksi. Tämä tietystikin harmitti suuresti Petteriä ja hänen vaimoaan; ja tämän lisäksi tuli toinenkin jupakka, joka oli vieläkin nöyryyttävämpi.

American Cityssä kutsuttiin koolle "vaaleanpunanen" joukkokokous panemaan vastalauseita näitä karkotuksia vastaan. Guffey sanoi että hyvin luultavaa oli että viranomaiset sekautuvat kokouksen menoon ja että Petterin on mentävä mukaan osottamaan salapoliiseille oikeat punikit, joita kokoukseen tulisi. Tämän toimeenpano oli annettu poliisilaitoksen salapoliisille, jonka nimi oli Garrity ja joka oli "pommi-joukkion" päämies; mutta tämä mies ei tiennyt näistä asioista paljoa ja hänen tapanansa oli tuon tuostakin tulla Petterin luo saamaan neuvoja. Nyt kun hänen hallussaan ja vastuunalaisenaan oli koko tämä kokous, pyysi hän Petteriä tulemaan puhujalavalle istumaan hänen kanssaan, ja Petteri meni. Siellä oli suuri joukko läsnä — monta kuukautta tukahduksissa ollut punikkiraivo näytti nyt ryöppyävän villinä ja vapaana. Siellä oli puhujia, hyvinpuettuja ja nähtävästi kunniallisia miehiä, joita ei voinut erottaa maan hallitsijoista, mutta jotka tulivat puhujalavalle ja lausuivat mitä kapinallisimpia lauseita, tuomitsivat hallitusta, tuomitsivat ankarasti Venäjän saartoa, ylistivät Venäjän bolshevikihallitusta, ja selittivät että henkilöt, jotka menivät "punasessa arkissa", olivat onnellisia, sillä he pelastuivat sorron ja tyranniuden maasta vapauden maahan. Ja joka lauseen perästä täytyi puhujan lopettaa hetkeksi kuulijakunnan mielihyvän ilmaisujen takia.

Ja mitä voi irlantilais-katoolinen salapoliisi-parka ajatella tuollaisesta! Nytkin juuri sanoi eräs puhuja; "Milloin tahansa mikään hallituksen muoto muuttuu vahingolliseksi näille tarkotuksille, on kansalla oikeus muuttaa taikka poistaa se ja perustaa uusi hallitus, perustaen sen sellaisille periaatteille ja järjestäen sen vallan sellaiseen muotoon, jotka sen mielestä näyttävät parhaimmilta takaamaan heille turvallisuuden ja onnellisuuden." Garrity kääntyi Petteriin: "Mitäs tuosta mietit?" sanoi hän, hyvänsuovat irlantilaiset kasvot suuttumuksen halventamina.

Petteri mietti että tuo jo menee yli laitojen. Petteri tiesi että tuhansia miehiä ympäri Amerikan oli lähetetty vankilaan lausuttuaan paljon viattomampaa. Petteri oli lukenut useita eri määräyksiä, joita oli tullut Yhdysvaltain prokuraattorin virastosta, ja tiesi oikein virallisesti että tuollaista ei saanut missään tapauksessa antaa kenenkään sanoa, kirjottaa eikä edes ajatella. Ja niin sanoi Petteri Garritylle: "Tuo mies on jo mennyt liian pitkälle. Paras on että vangitset hänet." Garrity antoi merkin miehilleen, jotka hyppäsivät puhujalavalle ja vangitsivat puhujan ja kaikki muutkin puhujat sekä komensivat väkijoukon ulos kokoussalista.

Kokouksessa oli läsnä pari sataa salapoliisia ja kapulajussia täyttämässä Garrityn määräyksiä, ja he ajoivat kapuloillaan väkijoukon ulos ja veivät puhujat vankilaan poliisiautoilla. Sitten Petteri meni Guffeyn konttoriin ja kertoi mitä hän oli tehnyt — ja sai sellaisen vastaanoton, joka elävästi muistutti sitä kertaa, kun Guffey luki hänelle Nell Doolinin kirjeen! "Kenenkäs luulet vanginneesi?" huusi Guffey. "Hän on erään Yhdysvaltain senaattorin veli! Ja mitä sinä luulet hänen sanoneen? Hän luki muutaman lauseen itsenäisyysjulistuksesta!"

Tämä ei Petterille "mennyt päähän"; hän oli aivan sekasin. Voiko rikkoa lakeja vain sen vuoksi, että sattui olemaan Yhdysvaltain senaattorin veli? Ja mitä vaikutti se, että jokin lause oli itsenäisyysjulistuksessa, kun se kerran oli sangen kapinallinen ja vaarallinen? Tästä tapahtumasta saivat Guffeyt ja poliisilaitokset niin kovin paljon pilkkaa osakseen, että he kutsuttivat kaikki miehensä eteensä ja pitivät heille esitelmän selostaen, mitä ei saa ja mitä saa tehdä punikkeja jahdatessa, ketä ei saa vangita missään tapauksessa ja mitä ei voida estää ihmisiä sanomasta. Esimerkiksi eihän suinkaan voitu vangita ketään siitä, että siteerasi raamattua.

"Mutta herra jumala, Guffey," huusi muuan miehistä, "pitääkö meidän jokaisen osata raamattu ulkoa?"

Nauraa hohotettiin. "Ei", myönsi Guffey, "mutta olkaa kuitenkin varovaisia älkääkä vangitko ketään sellaista, jonka puhe tuntuu lainatun raamatusta."

"Mutta perkele vieköön", sanoi eräs miehistä, joka sattui olemaan entinen pappi. "Tuo panee meidät tiukemmalle kuin vankila! Tiedättekö, mitä kaikkea raamatussa on!"

Ja hän alkoi sanelemaan raamatunlauseita, ja Petteri kuuli ja mietti ettei hän ole koskaan kuullut yhdenkään bolshevikin puhuvan sopimattomampia kuin tuo. Se sotki yhä enemmän tätä punikki-ongelmaa, sillä Guffey sanoi että missään tapauksessa ei saa raamatun sanoja rangaista. "Winnipegissä, Canadassa", sanoi hän, "vangittiin pappi, joka lainasi kaksi lausetta profeetta Esaiasta, mutta lopulta oli viranomaisten annettava papin mennä rauhassa." Samoin oli itsenäisyysjulistuksen laita, ei ketään voitu vangita sen lukemisesta, vaikka se kuuluisi kuinka kapinalliselta tahansa. Ja samoin oli perustuslainkin laita, senkin osan, jossa puhuttiin ihmisten oikeuksista, jossa sanottiin että jokainen Amerikassa saa tehdä juuri niitä, joiden tekemisestä Guffeyn virasto lähetti ihmisiä vankilaan!

Tämä tuntui kovin nurinkuriselta; mutta Guffey selitti näin tehtävän politillisten seikkain vuoksi. Jos viranomaiset menisivät näissä hommissa liian pitkälle, niin punikit saisivat vaaleissa paljon ääniä ja ehkä valtaisivat hallituksenkin käsiinsä, ja missä silloin oltaisiin? Petteri ei ollut tähän saakka koskaan lainannut minkäänlaista huomiota politiikalle, mutta sekä hän että Gladys havaitsivat tämän esitelmän perästä että heidän on laajennettava näkökantaansa. Yksistään siinä ei ollut kyllin, että punikkeja heitettiin tyrmään ja halottiin heidän pääkallojaan, vaan piti lisäksi pitää yleisö myötätuntoisena näille toimille, piti saada yleisö käsittämään että se oli aivan välttämätöntä, piti yhäti ja aina pitää yllä niinsanottua "propagandaa", jotta yleisö olisi täysin selvillä näiden elukkain ruokottomuudesta ja heidän tarkotustensa vaarallisuudesta.

Mies, joka käsitti tämän kaikkein selvemmin, oli maan prokuraattori, ja Guffey esitelmässään huomautti että hänen toiminnassaan on kaksi eri puolta. Hän ei ainoastaan työskennellyt tuhotakseen kommunistipuolueen ja kommunistisen työväenpuolueen ja lähettääkseen niiden jäsenet vankilaan, vaan hän käytti suuren osan virastonsa varoista täyttämään koko maan loppumattomalla propaganda-tulvalla, jotta ihmiset pysyisivät peloissaan punikkisalaliittojen takia. Nytkin oli prokuraattorin miehiä American Cityssä työskentelemässä niiden tietojen nojalla, joita heille Guffeyn virasto antoi, ja joka viikko piti prokuraattori jossain puheen tai julkaisi lausunnon sanomalehdissä, kertoen uusista pommijuonista ja uusista salaliitoista hallituksen tuhoamiseksi. Ja miten kierä hän osasikaan olla! Hän otatti valokuvia kaikkein pahimman näköisistä punikeista, kun nämä olivat olleet vankilaan sulettuina parisen viikkoa eivätkä olleet voineet ajella partaansa ja sitä paitsi olivat suutuksissaan "kolmannen asteen" kidutusten perästä. Näitä valokuvia asetettiin paperille ja varustettiin allekirjoituksella: "Tällaiset miehet haluaisivat hallita teitä." Kymmenelle tuhannelle sanomalehdelle lähetettiin näitä ja yhdeksän tuhatta yhdeksän sataa julkaisi ne, ja seuraavana aamuna halusi yhdeksänkymmentä yhdeksän miljoonaa amerikalaista murhata kaikki punikit. Niin hyvin oli tämä suunnitelma onnistunut, että prokuraattori luuli että hänet nimitetään presidentin ehdokkaaksi sen takia, ja hänen virastonsa kaikki osat työskentelivät siihen suuntaan.

Yli koko maan tekivät suurliikemiesten toimistot samaa. Amerikan Cityn "Amerikan kehitysliitto" julkaisi kokosivun ilmotuksia "Timesissa", Eldoradon "kotiliesi-yhdistys" julkaisi kokosivun ilmotuksia Eldorado "Timesissa" ja "patrioottien puolustus-legioona" teki samoin Flagland "Bannerissa." Kaikkien politillisten ehdokkaiden entisyys tutkittiin tarkoin ja jos löydettiin jotakin vaalenpunaiseenkaan vivahtavaa, ryhtyi Guffeyn toimisto puuhiin asettelemalla ehdokkaan tielle ansoja, ja liikemiehet kokosivat suuria vaalirahastoja, joiden avulla saatiin näistä ehdokkaista vaaleissa voitto. Näin tehtiin, ja Guffey terotti miestensä mieliin tämän toiminnan tärkeyttä ja varotti tekemästä mitään, joka olisi omiaan vahingoittamaan tällaista politiikkaa ja propagandaa lain ja järjestyksen hyväksi.

LXXXV.

Petteri lähti pois Guffeyn toimistosta vakavana, havaiten ensi kerran elämässään Vastuunalaisuutensa äänestäjänä, niin, ja toisten äänestäjien paimenena. Petteri myönsi vaimonsa olevan oikeassa, kun tämä sanoi Petterin näkökannan näihin saakka olleen liian ahtaan; hänen käsityksensä kätyrin toiminnasta oli vanhanaikainen, ennen sotaa vallinneisiin olosuhteisiin sopiva. Nyt hänen on käsitettävä että maailma on muuttunut; tässä uudessa maailmassa, joka on tehty turvalliseksi kansanvallalle, oli se kätyri ja urkkija, joka oli yhteiskunnan oikea herra ja hallitsija, sivistyksen kunniavahti. Petterin ja hänen vaimonsa täytyy nyt ottaa tämä uusi osa ja valmistaa itsensä siihen sopiviksi. Luonnollisestikaan eivät persoonalliset edut tulleet kysymykseenkään, mutta tuli kuitenkin ottaa huomioon sekin seikka että tästä korkeammasta osasta on heille suuri etu; he voivat nyt kohota maailmassa ja tavata parempia ihmisiä. Viisi tai kuusi vuotta nuorta elämätään oli Gladys viettänyt hienoston kynsien puhdistamiseen ja heidän valkosten, pehmeiden käsiensä pitelemiseen; ja aina oli hänen rinnassaan kytenyt sen päätöksen hehku, että vielä jonakin päivänä hänen tulee kuulua tähän hienostoon, ei enää palvelijana, vaan vertaisena, jolloin sen sijaan, että hän piteli heidän käsiään, hekin pitelisivät hänen.

Nyt oli tullut tämä tilaisuus. Gladys jutteli suunnitelmastaan Guffeylle, joka hyväksyi sen ja lupasi puhutella "Amerikan kehitysliiton" sihteeriä, Billy Nashia; niin hän tekikin, ja seuraavalla viikolla ilmotti American City "Times" että Bethlehem kirkon miesten raamatun luku-seuralla tulee ensi sunnuntaina olemaan sangen mielenkiintoinen kokous. Siellä tulee pitämään puheen eräs hallituksen "peitteen alla työskentelijä", entinen punikki, joka useita vuosia oli ollut mitä vaarallisin agitaattori, mutta oli havainnut olevansa väärässä ja tehnyt parannuksen, tekemällä palveluksia hallitukselle äskeisissä I.W.W.-läisiä vastaan käydyissä jutuissa.

Bethlehem kirkko ei nyt kyllä ollut paljon pirukaan, olihan vain tuommoinen vähemmän huomattu lahko kuin holirollaritkin; mutta Gladys oli päätellyt viisaasti että vuoren huipulle ei saa koettaa kiivetä yhdellä harppauksella. Petterin tulee ensin "koettaa lääkettään koiralle", ja jos hän epäonnistuu, niin ei siitä johdu suurtakaan vauriota.

Mutta Gladys teki työtä tämän luennon hyväksi aivan yhtä kovasti kuin jos kysymyksessä olisi ollut hienompikin seura. Hän kulutti monta päivää pukunsa ja Petterin puvun laittelemiseen, ja hän kulutti kokonaisen päivän "kehittämään kauneuttaan", ja viimeinen tunti kului peilin edessä viimeistelyihin ja Petterin "kauneuden kehittämiseen." Kun Mr. Nash aivan omassa persoonassaan esitti hänet pastori Zebediah Mugginsille, ja kun tämä toisen tulemisen apostoli tuli puhujalavalle ja esitti Petterin puhumaan tuolle suurelle työläis-kuulijakunnalle, oli Gadys niin täynnä riemua, että sen pakkokeinoin tukahduttaminen teki kipeää.

Petteri luonnollisestikaan ei onnistunut moitteettomasti. Hän takertui pari kolme kertaa ja änkötti ja kompasteli eikä kuolemakseenkaan muistanut mitä pitikään sanoa, mutta hän muisti aina vaimonsa neuvon — kun takerrut, niin hymyile ja selitä ettet vielä koskaan ennen ole pitänyt puhetta. Ja niin kävi kaikki hyvin, ja miesten raamatun lukuseura oli kauhuissaan tämän entisen punikin ja nykyisen lain ja järjestyksen vartijan uskomattomien paljastusten takia. Ja seuraavalla viikolla pyydettiin Petteriä taaskin puhumaan — tällä kertaa "nuorten pyhimysten liitolle" — ja kun hän oli onnistunut jo paremmin siellä, esitelmöi hän ilmotusten kirjottajien yhdistykselle ja sitten "korppu- ja juusto-klubille." Tällöin hän jo oli tottunut toimeensa, hänen maineensa levisi nopeasti, ja lopulta tuli voiton hetki — häntä pyydettiin pitämään esitelmä "ystävyysseuran" kokouksessa, joka seura oli jumalallisen säälin kirkon kannatus-yhdistys!

Tämä oli päämäärä, mihin Petterin vaimon silmät olivat tähdänneet. Tämä oli kerta, josta kaikki riippui, ja Petteriä valmistettiin ja harjotettiin ihan väsyksiin saakka. Heidän kotinsa oli vain muutaman kadunristeyksen päässä kirkosta, mutta Gladys selitti että heidän on välttämättä mentävä autolla, ja kun he saapuivat kirkon alakerrassa olevaan kokoushuoneeseen ja tuo melkein englantilainen herrasmies, pastori de Willoughby Stotterbridge, kätteli heitä, tiesi ja tunsi Gladys että hän nyt oli saapunut unelmiensa perille. Pappi itse omassa korkeassa persoonassaan saatteli hänet puhujalavalle, ja kun hän oli esittänyt Petterin puhumaan, istuutui hän Gladysin viereen, näin leimaten hänet yhteiskunnalliseksi vertaisekseen.

Ja koska Petteri oli jo oppinut esitelmänsä ulkoa, oli päässyt selville siitä, mille nauretaan, mille itketään ja mikä saa aikaan isänmaallisen käsien taputuksen, onnistui hän mainiosti. Esitelmänsä perästä hän vastaili kysymyksiin, ja kaksi Billy Nashin konttorityöläistä möi "Amerikan kehitysliiton" jäsenkortteja, jäsenmaksut viisi dollaria vuosi, elinikäinen jäsenyys kaksi sataa dollaria. American Cityn ylimmän kermakerroksen jäsenet puristivat Petteriä kädestä ja kehottivat häntä jatkamaan alkamaansa suuntaan — hänen maansa tarvitsee häntä. Seuraavana aamuna oli pitkä kertomus hänen puheestaan "Timesissa", ja sitä seuraavassa numerossa oli toimitusartikkeli hänen tekemistään paljastuksista, ja punaisena lankana siinä: "Liittykää Amerikan kehitysliittoon."

LXXXVI.

Kun Petteri eräänä aamuna saapui konttoriinsa, oli siellä hänelle kirje, joka oli kirjotettu komealle ja kalliille kirjotuspaperille naisen koukeroisella ja teräväkulmaisella käsialalla. Kun hän avasi sen, hätkähti hän, sillä kirjepaperin yläpäässä oli jonkunmoinen kilpi ja latinalainen kirjotus sekä sanat: "Amerikan vallankumouksen tytärten yhdistys." Kirjeessä ilmotettiin hänelle jonkun sihteerin kautta että Mrs. Warring Sammye toivoo Mr. Petteri Gudgen olevan niin hyvän ja saapuvan hänen luonaan käymään sinä iltapäivänä kello kolme. Petteri tutki kirjettä ja koetti miettiä, millainen punikki tuo mahtoi olla. Kirjotuspaperin komeus ja ylhäinen sävy herätti hänessä kunnioitusta, mutta sana "vallankumous" — sehän oli kielletty sana. Kaippa Mrs. Warring Sammye oli "salonki-punikki", niinkuin esimerkiksi Mrs. Godd.

Petteri lähti McGivneyn luo ja sanoi epäluuloisena: "Mikäs punikki juoni tämä on?"

McGivney luki kirjeen ja sanoi: "Punikki-juoni? Mitä tarkotat?"

"No", selitti Petteri, "siinähän seisoo: 'Amerikan vallankumouksen tyttäret'."

McGivney tuijotti Petteriin; ensin luuli hän Petterin laskevan leikkiä, mutta kun hän huomasi Petterin tarkottavan totta, nauroi hän täyttä kurkkua. "Voi sinuas yksinkertainen!" sanoi hän. "Etkö ole koskaan kuullut puhuttavan Amerikan vallankumouksesta? Etkö tiedä mitään heinäkuun neljännestä päivästä?"

Puhelin soi ja keskeytti keskustelun, ja McGivney työnsi kirjeen Petterille, sanoen: "Kysy vaimoltasi." Kun sitten Gladys saapui, antoi Petteri hänelle kirjeen, ja Gladys innostui kovin. Hän selitti että Mrs. Warring Sammye oli American Cityn paksuinta kermaa, ja tämä Amerikan vallankumous, jonka tytär hän oli, oli aivan kunniallinen ja jalo vallankumous, joka oli tapahtunut kauvan aikaa sitten; kaikkein parhaimmat ihmiset kuuluivat siihen ja oli aivan kunniallista ja sopivaa siitä puhua ja kirjoittaa. Petterin täytyy nyt heti mennä kotiin ja panna parhaat vaatteet yllensä ja puhelimitse ilmottaa sihteerille että hän hyvin mielellään tulee tapaamaan Mrs. Warring Sammyetä määrättynä aikana. Ennen sinne menoa oli Petterillä uusi läksy opittavana. Hänen tuli hankkia itselleen kirja, "Kuka kukin on American Cityssä", hänen tuli hankkia maansa historia ja tutkia itsenäisyysjulistusta ja ottaa tarkka selvä siitä, mikä ero oli vallankumouksella, joka on tapahtunut jo aikoja sitten, ja vallankumouksella, joka tapahtuu paraikaa.

Petteri meni tuon kuuluisan hienoston naisen luo suureen kivitaloon, ja hän huomasi tämän hienoston naisen olevan ainakin yhtä hyvinvoivan kuin oli Mrs. Godd, sillä erotuksella, että tämä hienoston nainen kunnioitti omaa yhteiskunnallista asemaansa. Tämä nainen ei erehtynyt kohtelemaan Petteriä vertaisenaan, josta johtui ettei Petterin mieleen juolahtanutkaan viivähtää hänen kodissaan pitemmän aikaa. Hänen tarkotuksensa oli kertoa Petterille että hän oli kuullut Petterin esitelmästä punikki-vaarasta ja koska hän oli raajarikkoisten sotavanhusten kodin nais-johtokunnan puheenjohtaja, niin hän halusi sopia Petterin kanssa ehdoista tuon esitelmän pitämisestä noille sotavanhuksille. Ja Petteri, jota Gladys oli jo edeltäpäin neuvonut, vastasi että hän sangen mielellään tulee pitämään esitelmänsä ilman maksua — noin ikäänkuin isänmaallisena uhrauksena. Mrs. Warring Sammye kiitti häntä vakavasti ja juhlallisesti koko maan nimessä ja ilmotti että päivämäärä annetaan Petterin tietää myöhemmin.

Petteri meni kotiin, ja Gladys veti naamansa kieroon, kun kuuli että esitelmä tullaan pitämään jonninjoutaville entisille sotilaille jossakin kokoushuoneessa sen sijaan kuin hän oli toivonut että esitelmä tullaan pitämään noille "tyttärille" itselleen Mrs. Warring Sammyen kotona. Mutta kuitenkin, olihan jo sekin jotakin, että he olivat herättäneet Mrs. Warring Sammyen huomiota. Ja niin tuli Gladys pian hyvälle tuulelle jälleen ja alkoi kertoella Petterille palasia Mrs. Warring Sammyen elämää; näytti siltä, että kynsienpuhdistuspajoissa tiedettiin kaiken maailman juorut ja salaisuudet.

Ja koska Gladys sattui nyt olemaan hyvällä tuulella, puhui hän Petteristä itsestään. Nyt he olivat päässeet asteeseen, jossa voivat heittää silmäyksen taakseen entiseen elämäänsä kokonaisuudessaan ja kotinsa ja elinkumppanuutensa rehellisessä tuttavallisuudessa avomielisesti ottaa opikseen erehdykset ja suunnitella tulevaisuutensa viisaammasti. Petteri oli tehnyt paljon erehdyksiä — myönsi hän kai sen? Myönsikö? Joo, myönsihän Petteri. Mutta, jatkoi Gladys, hän oli tehnyt parhautensa, ja hänellä oli ollut se erinomainen onni, että oli saavuttanut suurimman siunauksen, mitä elämällä antaa on, nimittäin hyvän ja kykenevän naisen auttavan käden. Gladys ei vääjännyt vähääkään tästä ajatuskannasta, joten Petterin oli pakko lopulta myöntää sekin. Petteri myönsi vielä senkin, että hyvän ja kykenevän naisen velvollisuus on suojella aviomiestään elämän loppuun saakka, jotta hän voi väistää niitä ansoja, joita hänen vihollisensa hänelle asettavat. Ja oli kai Petteri oppinut katkerista kokemuksistaan senkin, ettei lähde takaa ajamaan kauniita silmiä tai punasia poskia, herätäkseen seuraavana aamuna taskut tyhjinä? Petteri myönsi. Ja kun keskustelua jatkui, havaitsi Petteri että tuo voittokulku, joksi hänen elämänsä oli muuttunut, oli täydellisesti hänen vaimonsa luoma; tai oikeastaan hän havaitsi sen, ettei ollut vähintäkään toivoa saada muutetuiksi hänen vaimonsa mielipiteitä siitä. Vielä myönsi hän oikeaksi suunnitelman tulevaisuudesta: hän tulee tuomaan kotiin koskemattomana palkkansa joka viikko, ja hänen vaimonsa tulee käyttämään sen ja oman palkkansa parantamaan heidän elin- ja esiintymistapojaan ja avustaakseen heidän kiipeämistään yhä ylemmä hyvinvoinnin tikkailla.

Ja jäljet tästä jo näkyivätkin Petterin olemuksessa; hän on tullut arvokkaammaksi puhetavassaan ja vakavaksi, juhlalliseksi liikunnossaan. Gladys sanoo hänelle että koko yhteiskunnan tulevaisuus riippuu hänen tiedostaan ja taidostaan, ja Petteri myöntää tämänkin. Hän on oppinut, mitä voi tehdä ja mikä on paras jättää tekemättä; hän ei enää koskaan tule astumaan lakien rajojen ulkopuolelle. Hän ei enää koskaan tule yrittämään mitään omin päinsä sellaisten alhaisten olentojen viekotuksesta kuin esimerkiksi Nell Doolin, vaan hän tulee pitämään "koneiston" puolta, pitäen mielessään että rehellisyys maan perii. Ja hän tulee alati kulkemaan eteenpäin; hän tulee tapaamaan maan suurmiehiä, ei enää peläten ja hattuaan kierrellen käsissään, vaan tyynesti ja arvokkaasti. Hän tulee tapaamaan presidentiksi pyrkivän prokuraattorin kätyreitä ja antamaan heille ainehistoa jokaviikkoisia punikkipelotuksia varten. Hän tulee tapaamaan lainlaatijakuntien jäseniä, jotka haluavat erottaa lainlaatijakuntiin valitut sosialistit, ja hän tulee tapaamaan kuvernöörejä, jotka haluavat panna vankilaan "laittomien" lakkojen johtajat. Hän tulee tapaamaan kirjailijoita, jotka kirjottelevat artikkeleita kuukausijulkaisukin, ja novellisteja, jotka haluavat todellisia tietoja novelleissaan esiintyvistä "punikkiroistoista".

Mutta Petterin suurin menestys tulee olemaan esitelmänpitäjänä. Hän tulee kulkemaan halki maan ja herättämään tavatonta huomiota. Tietääkö Petteri, miksi? Ei, Petteri ei tiennyt varmaan. No, voihan Gladys sen sanoa: siksi, että hän on romantillinen. Petteri ei tiennyt, mitä tämä sana merkitsee, mutta se määritteli häntä, ja hän hymyili itserakkaasti, näyttäen epätasaiset hampaansa, ja kysyi mistä Gladys on huomannut että hän on romantillinen. Vastaukseksi sai Petteri kiivaan määräyksen nousta seisaalleen ja kääntyä ympäri hitaasti.

Ei Petteri halunnut nousta ylös mukavasta nojatuolistaan, mutta kuten tavallista, teki hän niinkuin hänen vaimonsa käski. Tämä tutki häntä kaikilta puolilta ja huudahti: "Petteri, sinun täytyy muuttaa ruokajärjestelmääsi; sinullahan on 'ombongpoing'!" Gladys sanoi tähän kauhistuneella äänellä, ja Petteriä pelotti, sillä se kuulusti jonkun taudin nimeltä. Gladys jatkoi: "Sinä et voi olla mikään romantillinen näky puhujalavalta, jos sinulla on ihravatsa!"

Petterin mielestä oli tavattoman hauskaa, kun hänestä puhuttiin, jonka vuoksi hän kysyi uudelleen, miksi Gladys piti häntä romantillisena. Hänen vaimonsa sanoi että siihen on montakin syytä, mutta pääasiallinen oli se, että hän oli ollut vaarallinen rikoksellinen ja oli tehnyt parannuksen, joka seikka miellytti uskonnollisia ihmisiä; mutta kaikki oli päättynyt onnellisesti naimisiin menolla, joka miellytti sellaisia, jotka lukivat novelleja.

"Vai niin?" sanoi Petteri yksinkertaisesti, ja Gladys vieläkin vakuutti niin olevan. "Entäs sitten?" kysyi Petteri, johon Gladys vastasi että Petteri oli tuntenut läheisesti noita kauheita ja vaarallisia ihmisiä, bolshevikeja, joista tavalliset ihmiset tiesivät vain sanomalehtien kautta. Ja sitäpaitsi, Petteri ei ainoastaan pitänyt mainiota esitelmää, vaan hän vielä lisäksi lopetti sen kysymyksellä rahasta. Tämä rahakysymys oli: "Lahjoittakaa rahaa Amerikan edistysliitolle. Antakaa rahaa kotiliesi-yhdistykselle! Koko teidän maanne olemassaolo riippuu siitä, että kannatatte patrioottien puolustus-legioonaa!" Ja Petterin esitelmän maine tulee yhä suuremmaksi ja laajemmaksi ja Amerikan kaikkien kaupunkien Billy Nashit ja Guffeyt tulevat kilvan koettamaan saada hänet kaupunkiinsa, ja kun sinne saapuu, julkaisevat sanomalehdet hänen kuvansa, ja kaikki paremmat ihmiset ottavat hänet ja hänen vaimonsa avosylin vastaan. Heistä tulee yhteiskunnan leijonia, he tulevat näkemään rikasten koteja, ja vähitellen tulee heistä itsestäänkin rikkaita.

Gladys tutki aviomiestään vieläkin tarkemmin heidän mennessä levolle. Niin, epäilemättä oli Petterillä kasvamassa möhömaha; jaa, Petterin täytyy urheilla. Petterillä oli kellonperissään pikkunen Amerikan lippu, mutta Gladys meinaili että eiköhän tuo mahtane olla kokolailla alhainen koriste. Hänellä itsellään oli oikea timanttisormus ja hän oli oppinut puhumaan englanninkieltä erittäin hienosti ja ylhäisesti. Hän haukotteli näppärästi ottaessaan yltään hienon tilatun pukunsa, huomauttaen että tuollaisia tavaroita saa kun on osannut järjestää elämänsä mukavaksi ja turvalliseksi.

Sekä hän että Petteri saivat nyt nauttia täysin siemauksin näistä. Heitä ei enää pelottanut se, että Petteri menettäisi työpaikkansa. He olivat saaneet selville että punikki-vaara ei tule katoamaan; se on tauti, joka kalvaa yhteiskunnan ruumista, purkautuen silloin tällöin esille raivoisana. Gladys oli punikkien kanssa samaa mieltä siinä, että niin kauvan kuin tulee olemaan rikasten ja hyvinvoipien luokka, niin kauvan tulee olemaan tyytymättömyyttä ja niin kauan tulee olemaan sellaisia, jotka saavat elämänsä agiteeraamalla muutosta. Yhteiskunta on kuin kasvitarha; kun kasvitarha kylvetään keväällä, kasvaa myöskin rikkaruohoja, ja täytyy tehdä työtä tappaakseen rikkaruohot. Petteri on taitava kasvitarhan hoitaja, hän tietää miten rikkaruohot kuolevat, ja tietää myöskin sen, ettei tämä yhteiskunta voi lainkaan menestyä ilman hänen palveluksiaan. Niin kauvan kuin kasvitarhaa hoidetaan, tulee Petteri olemaan rikkaruohojen tappajien päämies ja nuorten rikkaruohojen tappajien opettaja.

Gladys mietti että oli ihana olla naimisissa sellaisen miehen kanssa! Se oli hänelle palkkio siitä, että hän oli hyvä nainen ja että hän oli auttanut miestään kehittymään hyväksi kansalaiseksi, patriootiksi ja lain ja järjestyksen suojelijaksi. Sillä selväähän on, että ne, jotka kasvitarhan omistavat, tulevat katsomaan että heidän rikkaruohojen tappajastaan pidetään huoli ja että hänelle annetaan parasta mitä kasvitarha tuottaa. Gladys seisoi peilin edessä sukien tukkaansa yökuntoon ja miettien niitä, mitä hän tulee vaatimaan kasvitarhasta. Hän ja Petteri olivat ansainneet, ja he tulevat vaatimaankin, kaikkein kauniimmat kukat, kaikkein parhaimmat hedelmät. Äkkiä levitti Gladys käsivartensa ylitsevuotavasta riemusta. "Petteri, me olemme onnistuneet! Me olemme perillä! Meillä tulee olemaan rahaa ja voimme ostaa, mitä tahdomme! Käsitätkö, kuinka hyvin sinä olet onnistunut?"

Petteri näki hänen riemusta loistavat kasvonsa, mutta häntä pelotti pikkusen, sillä hän ei ollut tottunut tällaiseen kunnian jakoon. Gladys huomasi tämän, ja hän hyväili Petteriä säälinsekaisin tuntein. Ojennetuin käsivarsin sanoi hän Petterille: "Petteri parka! Rakkaalla Petterillä on ollut niin kova kohtalo! On hirveän julmaa ettei hänellä ollut minua jo paljoa aikaisemmin!"

Sitten Gladys mietti hetkisen ja innostui taaskin. "Ajattele, Petteri, kuinka ihanaa on olla amerikalainen! Amerikassa voi aina kohota, jos vain tekee velvollisuutensa! Amerika on vapauden maa! Sinun esimerkkisi köyhän pojan menestymisestä pitäisi saada, nuo tyhmät punikitkin uskomaan että he ovat väärässä — että kaikki köyhät pojat voivat kohota, jos tekevät työtä ahkerasti! Petteri! Olen kuullut sanottavan että Amerikassa köyhinkin poika voi kohota presidentiksi! Mitä pitäisit presidenttinä olosta, Petteri?"

Petteri epäröi. Hän ei ollut varma, pystyisikö hän tuollaiseen, mutta hän tiesi että Gladys on mielissään, jos hän vastaa myöntävästi. Hän mutisi: "Tuota — ehkä sitten joskus —"

"Joka tapauksessa, Petteri", sanoi hänen vaimonsa, "minä pidän tästä maasta! Minä olen amerikalainen!"

Tällä kertaa ei Petterin tarvinnut epäröidä. "Niinpä tietenkin!" sanoi hän, lisäten tavallisen luokituksensa: — "Sadan prosentin!"

LISÄKE.

Pieni kokeileminen "Sadan prosentin" käsikirjoituksella on osottanut kirjoittajalle että kaikilla ihmisillä on joukko kysymyksiä, joita he heti tekevät. Kuinka paljon tuosta on totta? Kuinka suuressa määrässä ovat Amerikan liikemiehet olleet pakotettuja ottamaan haltuunsa radikalismin urkkimisen ja estämisen. Ja ovatko he, tuhotessaan punikkeja, olleet pakotettuja ottamaan käytäntöön niin räikeitä menettelyjä, joita tässä kirjassa esiintyy?

Jotkut "Sadan prosentin" tapahtumista ovat mielikuvituksen tuotteita, niinkuin esimerkiksi Nell Doolinin ja Nelse Ackermanin seikkailu, mutta kaikki, mikä on yhteiskunnallista laatua, on totta ja sovitettu kulkemaan tosiseikkojen mukaan, jotka ovat tulleet joko kirjoittajan itsensä tai hänen ystäviensä huomioon. Melkein kaikki "Sadan prosentin" henkilöt ovat todellisia henkilöitä. Petteri Gudge on todellinen henkilö, ja hän on käynyt usein tapaamassa kirkottajaa ammattinsa asioilla; Guffey ja McGivney ovat todellisia henkilöitä, samoin Billy Nash ja Gladys Frisbie.

Alkakaamme alusta: "Goober-juttu" seuraa pääpiirteissään Tom Mooneyn juttua. Jos haluatte saada lähempiä tietoja tästä jutusta, lähettäkää viisitoista senttiä osotteella: Mooney Defense Committee, Post Office Box 894, San Francisco, Cal., Robert Minorin kirjoittamasta lentolehdestä, "Shall Mooney Hang." San Franciscon liikemiehet kokosivat miljoonan dollarin rahaston pelastaakseen kaupunkinsa työväenunioista ja tämä tapahtui Mooney-jutun kautta. Sattui kuitenkin niin, että tuomari, joka tuomitsi Mooneyn, ei kestänytkään vahvana loppuun saakka, vaan kirjotti valtion ylisyyttäjälle tulleensa vakuutetuksi että Mooney tuomittiin valapattoisten todistusten nojalla. Mutta Mooney on siltikin vieläkin vankilassa. San Francisco "Callin" toimittaja Fremont Older, joka on koettanut ottaa oikean selvän tämän jutun kulusta, kirjotti äskettäin tämän kirjan kirjottajalle: "Kaiken kaikkiaan on se hämmästyttävin juttu, minkä olen koskaan tavannut. Kun tulee ilmi kaikki, minkä luulen vielä joskus tulevan ilmi, niin havaitaan että valtio hereillään olevassa yhteiskunnassa on kyennyt murhaamaan miehen niillä välineillä, joita kansa on laitellut oikeuden jakamiseksi. Ei Mooneyn eikä Billingsin jutuissa ollut hitustakaan sellaista todistusta, joka ei ollut valapattoinen, paitsi miestä, joka piirsi Market kadun pohjapiirroksen."

"Kuinka suuressa määrässä on punikkien jahti ja tuhoaminen siirtynyt viranomaisten käsistä suurliikemiesten käsiin?" Kaikki liikemiehet myöntävät että kun "suurliikkeellä" on etuja puolustettavana, niin se puolustaa niitä. Niin pitkälle kuin on mahdollista käytetään tässä viranomaisia, mutta jos nämä, mädännäisyyden tai politillisten seurausten pelon takia, eivät toimi, toimii "suurliike" itse. Coloradon kivihiililakon aikana kokosivat kivihiiliyhtiöt rahat, millä maksettiin miliisin palkka, ja muodostivat uusia komppanioja omista yksityisistä salapoliiseistaan. Punikit kutsuivat tätä "pyssyhurttien hallitukseksi" ja tämän kirjoittaja — "lokaa haravoidessaan" — kirjoitti siitä kirjassaan "King Coal." Mies, joka johti miliisiä tässä lakossa, oli A. C. Felts, Baldwin-Felts salapoliisilaitoksen johtaja, joka tapettiin joku aika sitten hallitessaan useita kivihiiltä tuottavia kaunteja Länsi-Virginiassa.

Tällaiset olosuhteet vallitsevat Washingtonin ja Oregonin tukkimetsissä, Oklahoman ja Kansasin öljykentillä, Michiganin, Montanan ja Arizonan kuparikaivannoilla ja kaikilla suurilla kivihiili-alueilla. Läntisen Pennsylvanian terästeollisuus-alueella ovat kaikki paikalliset viranomaiset teräsyhtiöiden virkailijoita. Jos menette Bristoliin, R.I., niin havaitsette, että National Rubber Company on suostunut maksamaan kaksi kolmatta osaa kaupungin poliisilaitoksen kuluista.

Amerikan jokaisessa suuressa kaupungissa ovat työnteettäjäin liitot koonneet suuria summia unioiden vastustamiseksi ja punikkien tuhoomiseksi, ja näitä summia käytetään niinkuin "Sata prosenttia" osottaa. Los Angelesissa työnteettäjäin liitto kokosi miljoonan dollaria, ja seurauksena oli "Sydneyn" juttu, joka tässä kirjassa on pääpiirteissään kerrottu. Lukija, joka haluaa seikkaperäisempiä tietoja tästä jutusta, voi niitä saada luvusta LXVI kirjaa "The Brass Check." Hänen oikea nimensä on Sydney R. Flowers, ja hänen juttunsa on jo ollut kaksi kertaa esillä, ja piirilakimiehemme on kuulemani mukaan sanonut että häntä vastaan tullaan käymään oikeutta siihen saakka, että onnistutaan saamaan hänet tuomituksi. Kun juttu häntä vastaan oli esillä viimeksi, esitettiin todistajia yhteensä kaksikymmentä viisi, joista yhdeksäntoista oli sellaisia kuin Petteri Gudge ja McGivney tai muita salapoliiseja tai paikallisten politillisten koneistojen kätyreitä. Muuan Yhdysvaltain piirilakimiehen apulainen sanoi puhuessaan kanssani tästä jutusta että hän oli kieltäytynyt ajamasta tuota syytöstä, koska hän oli aivan varma, että tuo "Paulin kirje", johon koko syytös perustuu, on tekaistu, ja hän vielä lisäsi että hän on varma vielä siitäkin, kuka sen on kirjottanut. Hän myöskin selitti että Los Angelesin viisikymmentä kaikkein toimeliainta rikasta miestä on muodostanut salaisen komitean, jonka toiminnasta hän ei tiedä mitään, mutta he tulivat hänen virastoonsa ja vaativat nähdäkseen hallituksen salaisia asiakirjoja; ja kun hän kieltäytyi ajamasta juttua Flowersia vastaan, oli näillä kyllin vaikutusvaltaa saadakseen valtion kuvernöörin sähköttämään Washingtoniin vastalauseen. Kun olin todistajatuolilla, toistin tämän, mitä hän oli sanonut, ja kun tämä Yhdysvaltain piirisyyttäjän apulainen kutsuttiin myöskin todistajaksi, sanoi hän näiden juttujen olevan "kirjailijan mielikuvitusta."

Vanhalla Venäjällä ja vanhassa Itävallassa oli agitaattorien pyydystelyn tekniikka kovin kehittynyt, ja urkkijain ja kätyrien käyttäminen punikkien viekottelemiseen rikoksiin oli saavuttanut huippunsa. Meillä ei ole englanninkielessä — eikä suomenkielessäkään — "provokaattorin" vastinetta, mutta viimeisen neljän vuoden kuluessa on niitä käytetty Amerikassa tuhansittain. Flowersia vastaan haalittiin todistajiksi kolme miestä, jotka olivat toimineet I.W.W. liitossa, kiihottaen jäsenistöä rikoksiin, ja jotka saivat maksun siitä, että todistivat hallituksen puolesta. Yksi näistä miehistä tunnusti polttaneensa noin neljäkymmentä latoa, ja tunnusti myöskin että hänelle nyt maksetaan kolmesataa dollaria kuukaudessa ja kulut. Kun Chicagossa oli esillä juttu William Bross Lloydia vastaan, jota syytettiin kommunistipuolueen jäsenyydestä, esitettiin samanlainen mies todistajaksi. Joulukuun 27 päivänä, 1919, Washingtonissa sijaitsevan hallituksen oikeusdepartmentin "tutkimis-viraston" päämies sähkötti Bostonissa olevalle paikallisvirastolle seuraavaa: "Kätyrienne kautta tulisi teidän toimittaa että kommunistipuolueen ja kommunistisen työväenpuolueen osastot pitävät kokouksen määrättynä iltana. Minulle ovat ilmottaneet tämän viraston virkailijat että näin tullaan tekemään kaikkialla." Yhdysvaltain hallituksen tuomarille G. W. Andersonille esitettiin provokaattorien toiminnasta niin paljon todisteita, että hän sanoi: "Näyttää olevan epäämättömän varmaa, että hallitus omistaa ja hoitaa jotakin osaa kommunistipuolueesta."

Näyttää myöskin siltä, että tuomari Andersonilla ei ole kätyreistä sama korkea käsitys kuin on "Sadan prosentin" kirjottajalla. Hän sanoo: "En voi käsittää että hallituksen urkkijat olisivat luotettavampia tai vähemmän taipuvaisia laittelemaan häiriöitä, kun he niistä kerran hyötyvät, kuin yksityisetkään urkkijat ovat. Paitsi sodassa, jolloin joku Nathan Hale voi olla vakooja, on aivan selvää että urkkijat saadaan sellaisista kansankerroksista, jotka ovat epäluotettavia ja saastaisia. Oikein ajatteleva mies ei rupea urkkijaksi. Urkkijajärjestelmän aikaansaama vahinko teollisuudessa on kymmenien vuosien kuluessa kasvanut aavistamattomaksi. Ennenkuin se on poistettu, ei inhimillisiä suhteita voi olla työnteettäjien ja työläisten välillä, eikä edes työläistenkään kesken. Se tappaa luottavaisuuden ja varmuuden; se tappaa inhimillisen hyvän tahdon; se synnyttää vihaa."

Kuinka suuressa määrässä ovat Amerikan hallitusviranomaiset olleet pakotettuja kieltämään punikeilta ne kansalaisoikeudet, joita lait ja perustuslaki takaavat vielä hyville amerikalaisille? Lukija, joka haluaa saada tästä seikasta tietoja, voi lähettää kaksikymmentä viisi senttiä osotteella: American Civil Liberties Union, 138 West 13th St., New York, lentolehtisestä, "Report upon the Illegal Practices of the United States Department of Justice", jonka on allekirjottanut kaksitoista maan kuuluisinta lakimiestä, niiden joukossa Harvardin yliopiston lakiosaston johtaja sekä muuan entinen Yhdysvaltain piirilakimies, joka otti eron virastaan vanhanaikaisten mielipiteittensä takia lain pyhyydestä. Tässä lentolehtisessä on kuusikymmentä seitsemän sivua, useita todistuskappaleita ja valokuvia. Se on jaettu kuuteen osaan: Julmat ja tavattomat rangaistukset, laittomat vangitsemiset, epäjohdonmukaiset tarkastukset ja takavarikkoon otot, provokaattorit, henkilöiden pakottaminen todistamaan itseään vastaan, oikeusdepartementin propaganda. Voi myöskin pyytää lentolehtistä: "Memorandum Regarding the Persecution of the Radical Labor Movement in the United States", taikka "War time Prosecution and Mob Violence", joka on päivätty maaliskuulla, 1919, ja jossa on neljäkymmentä sivua pienillä kirjaimilla painettuna luetteloa eri oikeusjutuista ja tapauksista.

Kuinka suuressa määrässä on ollut välttämätöntä kiduttaa punikkeja Amerikan vankiloissa? Ne, jotka haluavat saada tästä tietoja, voivat kirjottaa osotteella: "Harry Weinberger, 32 Union Square, New York", ja pyytää lentolehtistä, "Twenty Years in Prison", joka käsittelee Mollie Steimerin ja kolmen muun juttua, jotka tuomittiin siitä, että levittivät lentolehtistä, missä vastustettiin sotaa Venäjää vastaan; taikka American Civil Liberties Unionille, pyytäen lentolehtistä, "Political Prisoners in Federal Military Prisons", ja myöskin lentolehtistä, "Uncle Sam: Jailer", jonka on kirjoittanut Winthrop D. Lane, ja myöskin lentolehtistä, "The Soviet of Deer Island, Boston Harbor", jonka on julkaissut American Civil Liberties Unionin Bostonin osasto; myöskin voi pyytää lentolehtisiä American Industrial Companyltä ja American Freedom Foundationilta, osote: 106 West Washington St., Chicago.

Voi olla joku lukija, jonka nauruhermoja kutkuttaa juttu Yhdysvaltain senaattorin veljestä ja haluaa tietää, kuka oli se, joka vangittiin, kun hän luki palasen itsenäisyysjulistuksesta. Tämä herrasmies oli Marylandia edustavan senaattori Francen veli, ja sattuvasti kylläkin, vangitseminen tapahtui Philadelphian kaupungissa, jossa itsenäisyysjulistus laadittiin. Voi olla lukija, joka haluaa tietää papista, joka vangittiin Winnipegissä siitä, että lainasi profeetta Esaiaa. Syytöskirjelmästä kuuluu osa: 'Että J.S. Woolworth kesäkuussa herran vuonna tuhat yhdeksän sataa yhdeksäntoista Winnipegin kaupungissa, Manitoban maakunnassa, laittomasti ja kapinallisesti julkaisi kapinallista solvausta seuraavin sanoin: 'Voi kirjanoppineita, jotka väärän lain tekevät, ja väärän tuomion kirjottavat.'

'Että he vääntelisivät köyhän asian, ja tekisivät väkivaltaa raadolliselle oikeudessa, minun kansassani; niin että lesket ovat heidän saaliinsa, ja orpoja he raatelevat.

— — —

'He rakentavat huoneita ja niissä asuvat; he istuttavat viinapuita ja niiden hedelmistä syövät.

'Ei heidän pidä muiden asuttavaksi rakentaman, eikä istuttaman muiden syötäväksi; sillä minun kansani päivät pitää oleman niinkuin puun päivät, ja heidän käsialansa pitää vanheneman minun valittuini tykönä.'

Tässä kirjassa on viitattu Centralian juttuun. Ei kukaan voi sanoa käsittävänsä punikkien aisoissa pitämisen tekniikkaa ennenkuin hän on tutkinut tätä juttua, ja jokaisen "suurliikkeen" ystävän olisi lähetettävä viisikymmentä senttiä osotteella: I.W.W. Headquarters, 1001 West Madison St., Chicago, kirjasesta, "The Centralia Conspiracy", jonka on kirjottanut Ralph Chaplin, joka oli läsnä tämän jutun oikeuskäsittelyssä ja joka on kerännyt kaikki yksityisseikat ja esittää ne valokuvin ja asiakirjoin.

Useita muita seikkoja I.W.W.-läisistä on kerrottu "Sadan prosentin patriootissa." Lukija luonnollisesti haluaa tietää, ovatko punikit tosiaankin noin vaarallisia ja ovatko American liikemiehet olleet pakotettuja kohtelemaan heitä niinkuin tässä kirjassa on kerrottu. Lukija voi taaskin kirjottaa I.W.W. liiton keskusvirastoon ja pyytää nelisivuisen lentolehden, jolla on sattuva nimi: "With Drops of Blood the History of the Industrial Workers of the World Has Been Written." Vaikkakin tämä lentolehtinen ei sisällä muuta kuin luettelon eri jutuista, on paraikaa Yhdysvaltain vankiloissa paljon miehiä siitä syystä, että heillä on ollut hallussaan tämä kirjanen. Mutta "Sadan prosentin" lukijat, jotka kaikki ovat sadan prosentin amerikalaisia, jotka tutkivat punikkien tuhoomisen tekniikkaa, saavat varmastikin olla rauhassa liikemiehiltä. Myöskin toivon etteivät liikemiehet pane pahakseen, vaikka lainaan muutamia kappaleita tästä lentolehdestä osottaakseni yleisölle, miten vaarallisesti nämä punikit osaavat kirjottaa. Luonnollisestikaan en tule seuraamaan heidän yllyttävää ja kiihottavaa tapaansa — veripilkkujen painattamista näille sivuille. Lainaan lentolehdestä:

"Me teemme syytöksen että I.W.W. liiton jäseniä on murhattu ja mainitsemme tässä muutamia niistä, jotka ovat menettäneet henkensä:

"Joseph Michalis ammuttiin kuoliaaksi, ja teon teki niinsanottujen kansalaisten roskajoukko. Michael Hoey piestiin kuoliaaksi San Diegossa. Samuel Chinn piestiin niin raa'asti Spokanen, Wash., kauntin vankilassa, että hän kuoli sen johdosta. Joseph Hillstrom joutui oikeusmurhan uhriksi kuritushuoneessa Salt Lake Cityssä, Utahissa. Kutomotyöläinen Anna Lopeza ja kaksi muuta työläistoveria ammuttiin kuoliaaksi ja murhattiin Lawrencen, Mass., lakon aikana. Raajarikkoisen Frank Littlen murhasivat kuparitrustin palkatut roistot Buttessa, Mont. Everettissä, Wash., tappoi roikka puutavaratrustin pyssymiehiä höyrylaiva Veronalla John Looneyn, A. Robinowitzhin, Hugo Gerlotin, Gustav Johnsonin, Felix Baronin ja muita. J.A. Kelly vangittiin Seattlessa, Wash., ja sitten taas vangittiin uudelleen, ja lopuksi hän kuoli kärsimänsä kauhean kohtelun seurauksista. I.W.W. liiton neljä jäsentä tapettiin Grabow'ssa, La., jossa sitä paitsi vaarallisesti haavotettiin kolmeakymmentä. Ketchiganissa, Alaskassa, venytettiin autojen perässä kuoliaaksi kaksi liiton jäsentä.

"Nämä ovat vain muutamia niistä monista, jotka ovat antaneet henkensä ahneuden alttarille, uhrautuneet ikuisessa taistelussa teollisen vapauden puolesta.

"Me teemme syytöksen että useita tuhansia tämän järjestön jäseniä on vangittu, useimmiten ilman laillista vangitsemismääräystä, ja pidetty vangittuna ilman syytöstä. Todisteeksi tälle väitteelle tarvitsee vain lukea teollisuussuhteita tutkineen komissionin raportin, jossa on todistettu näin käyneen Lawrencessa, Mass., jossa lähelle 900 miestä ja naista heitettiin vankilaan kutomotyöläisten lakon aikana. Tämä sama raportti kertoo että silkkityöläisten lakon aikana Patersonissa, N.J., lähelle 1,900 miestä ja naista asetettiin vankilaan laittomasti ja ilman syytä. Kautta koko pohjoislännen on taiteista tapahtunut yhtämittaa I.W.W. liiton jäsenille. Melkein jokaisen valtion kauntien ja kaupunkien vankiloissa viruu tämän järjestön jäseniä.

"Me teemme syytöksen että I.W.W. liiton jäseniä on tervattu ja höyhenöity. North Yakimassa, Wash., tervasi ja höyhenöi eräs roikka prominentteja Frank H. Meyersin. Sedro Woolleyssa, Wash., tervasi ja höyhenöi D.S. Dietzin eräs roskajoukko, jota johtivat puutavaratrustin kätyrit. I.W.W. liiton lakimiehen, John L. Metzenin, tervasi ja höyhenöi joukko kansalaisia Stauntonissa, 111. Tulsassa, Okia., roikka pankkiireja ja muita liikemiehiä kokosi yhteen seitsemäntoista I.W.W. liiton jäsentä, lastasi heidät autoihin, kuletti pois kaupungista erääseen metsikköön, tervasi ja höyhenöi heidät ja pieksi heitä köydellä.

"Me teemme syytöksen että I.W.W. liiton jäseniä on karkotettu, ja viittaamme juttuun Bisbeessä, Ariz., jossa 1,164 kaivostyöläistä, useat heistä I.W.W. liiton jäseniä ja heidän ystäviään, raastettiin kodeistaan, lastattiin tavaravaunuihin ja lähetettiin pois kylästä. Heitä pidettiin piiritystilassa useita kuukausia Columbuksessa, N.M. Suuri joukko liiton jäseniä karkotettiin Jeromesta, Ariz. Seitsemän liiton jäsentä karkotettiin Florencesta, Ore., ja he olivat metsässä kadoksissa useita päiviä. Sokea sanomalehtien myyjä, Tom Lassiter, vietiin ulos Centralian kaupungista keskiyöllä ja piestiin panoin siitä syystä, että hän möi radikalisia julkaisuja.

"Me teemme syytöksen että I.W.W. liiton jäseniä on raa'asti ja epäinhimillisesti piesty. Sadat liiton jäsenistä voivat näyttää revityissä ruumiissaan arpia, joita ovat saaneet pakotettuina kujajuoksuun. Joe Marko ja useat toiset saivat osakseen tällaisen kohtelun San Diegossa, Cal. James Rowan piestiin melkein kuoliaaksi Everettissä, Wash. Lawrencessa, Mass., pieksivät kutomotrustin hurtat miehiä ja naisia, jotka olivat pakotetut turvautumaan lakkoon saadakseen hitusenkaan lisää elämän hyvyyksiä osakseen. Säikähdys ja raaka pieksäminen, jota eräs pieni italialainen nainen sai kärsiä, aiheutti liian aikaisen synnytyksen. Red Lodgessa, Mont., hyökättiin erään jäsenen kotiin ja hänet hirtettiin itkevän vaimonsa ja valittavien lastensa silmien edessä. Franklinissa, N.J., elokuun 29 päivänä, 1917, sieppasivat kaupungin poliisipäällikkö ja autollinen liikemiehiä I.W.W. liiton jäsenen John Avilan, ja veivät metsään lähelle kaupunkia sekä hirttivät puuhun keskellä päivää. Hänet otettiin alas ennenkuin hän oli tykkänään kuollut ja piestiin. Viisi tuntia sen jälkeen tuli Avila tuntoihinsa, jolloin 'tuomari' tuomitsi hänet kolmeksi kuukaudeksi pakkotyöhön.

"Me teemme syytöksen että I.W.W. liiton jäseniä pidetään nälässä. Tämän voi todistaa tutkimalla olosuhteita missä vankilassa tahansa, jossa pidetään liiton jäseniä. Tuore tapaus on Topeka, Kan., missä liiton jäsenten oli pakko turvautua nälkälakkoon saadakseen ruokaa, jolla voi pysyä hengissä. Useissa paikoissa on sattunut niin, että jäsenten on ollut pakko turvautua nälkälakkoon. Pyydämme teitä lukemaan Winthrop D. Lanen kirjoittaman kertomuksen syyskuun 6 päivän, 1919, numerosta julkaisua 'The Survey'. Siinä on kaamea kuvaus olosuhteista Kansasin kauntivankiloista.

"Me teemme syytöksen että I.W.W. liiton jäseniltä on kielletty kansalaisoikeudet, ja jokaisessa tapauksessa tuomari sanoi suoraan että kansalaisoikeuksien kieltäminen johtuu I.W.W. liiton jäsenyydestä, lisäten tähän vielä solvaavia huomautuksia; Seattlessa, Wash., tuomari Hanford ja Scrantonissa, Pa., tuomari Paul O'Boyle kielsivät liiton jäseniltä kansalaispaperit.

"Me teemme syytöksen että I.W.W. liiton jäseniltä on riistetty oikeus puolustautua. Koska tämä liitto on työläisten liitto joilla ei ole omia varoja, oli pakko kääntyä työväenluokan jäsenten puoleen yleensä, jotta saataisiin varoja kunnollisen puolustuksen varustelua varten. Ylipostimestarilta Washingtonista, D.C, saamiensa määräysten mukaan ovat postiviranomaiset estäneet meidän pyyntökirjelmiemme ja sanomalehtiemme levittämisen. Näitä on kasattu postikonttoreihin, emmekä ole saaneet edes takasin postimerkkejä, joita niihin olimme asettaneet.

"Me teemme syytöksen että I.W.W. liiton jäseniä on pidetty vankilassa mahdottomien takaussummien nojalla. Esimerkkinä on Pietro Pierre, Topekan, Kan., kauntinvankilassa. Hänen takuusummakseen asetettiin $5,000, ja kun sitä tarjottiin, kohotettiin takuusumma heti kymmeneen tuhanteen. Tämä on vain yksi useista tapauksista, joita voitaisiin mainita.

"Me teemme syytöksen että I.W.W. liiton jäseniä on pakotettu alistumaan pakolliseen orjuuteen. Tämä ei tarkota niitä jäseniä, jotka ovat kuritushuoneissa, vaan haluamme kiinnittää lukijan huomiota erääseen I.W.W. liiton jäseneen, joka oli vangittu Birminghamissa, Ala., ja otettiin vankilasta sekä asetettiin näytteille maanviljelysnäyttelyssä kahdenkymmenen viiden sentin ovirahalla."

Lopuksi sellaisen lukijan valaisemiseksi, joka ihmettelee, miksi ei yleisö tällaisista enempää tiedä, lainaan seuraavan kirjasta "The Brass Check", sivuilta 382—383, jossa käsitellään "New York Timesia" ja sen suhdetta tämän kirjottajan novelliin, "Jimmie Higgins":

Tämän kertomuksen viimeisissä luvuissa kerrotaan miten erästä amerikalaista sotilasta kidutettiin eräässä amerikaiaisessa sotilasvankilassa. 'Times' sanoo:

'Mr. Sinclairin olisi esitettävä ne todisteet, joihin nämä hänen hämmästyttävät syytöksensä nojaavat, jos hänellä niitä on. Jos hän on kirjottanut kulkupuheiden perusteella, tai vielä pahemmin, jos hän on antanut huomiota herättämisen halunsa itseänsä johtaa, on hän asettanut itsensä asemaan, jossa voi odottaa ei ainoastaan moitteita, vaan myöskin rangaistuksen.'

"Vastaukseksi tähän lähetin 'Timesille' sangen kohteliaan kirjeen, jossa viittasin useihin eri tapauksiin ja sanoin, mistä 'Times' voi saada tietoonsa satoja muita tapauksia. Pari kuukautta kului, ja radikalien väsymättömän agitatsioonin vaikutuksesta tutki kongressi asiaa, ja todisteita raaoista julmuuksista tunkeutui sanomalehtiin. 'Times' julkaisi toimituskirjotuksen otsikolla, 'Vankileirien julmuudet', jonka ensimäinen lause kuuluu: 'Seikka että amerikalaisia sotilaita on vankileireillä kohdeltu äärimäisellä julmuudella, voidaan nyt pitää todistettuna.' Ja taaskin kirjotin kohteliaan kirjeen 'Timesille' huomauttaen että heidän olisi pyydettävä minulta anteeksi. Ja mitä teki 'Times'? Se teki ilman lupaa muutoksia kirjeeseeni. Se poisti siitä huomautukseni anteeksipyynnöstä sekä lainaamani sen omat sanat, joissa vaadittiin minulle rangaistusta! 'Times', jouduttuaan omaan ansaansa, ei salli minun muistuttaa lukijoilleen että se halusi saada minulle 'rangaistuksen' siitä, että puhuin totta! 'Kaikki uutiset, jotka ovat soveliaat painaa!'"