Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

SADAN PROSENTIN PATRIOOTTI

Kirj.

Upton Sinclair

Duluth (Minn.), Workers Socialist Publishing Company, 1920.

VAIMOLLENI

joka on luonut tämän kertomuksen viehättävimmän henkilön. "Mrs. Godd" ja joka ehdottomasti kieltää kirjaa painamasta ennenkuin on selitetty että kysymyksessä oleva henkilö on kreikkalainen "Godd" [God — Jumala] eikä juutalainen "Godd", jotta kukaan ei voisi syyttää pyhien pilkkaamisesta.

I.

Silloin tällöin tulee miettineeksi, kuinka mitä vähäpätöisin sattuma voi johtaa elämän tärkeimpiin tapauksiin; ikäänkuin sattuisi katsomaan taakseen hätkähtäen huomatessaan kuinka vähällä piti ettei koko olemus vajonnut mitättömyyteen. Esimerkiksi. Nuori mies käy pitkin katua, ilman päämäärää, ilman tarkotusta; hän tulee kulmaukseen ja miettimättä, ilman syytä, kääntyy oikealle — eikä vasemmalle — ja niin sattumalta kohtaa sinisilmä tytön, joka panee hänen sydämmensä sykkimään. Hän tutustuu tyttöön, nai hänet — ja tytöstä tuli teidän äitinne. Mutta olettakaamme että tuo nuori mies olisi kääntynyt kadunkulmauksessa vasemmalle eikä olisi nähnytkään sinisilmä tyttöä; missäs olisitte te nyt, ja missä olisivat nuo ominaisuutenne, jotka te pidätte niin tuiki tärkeinä koko maailman hyvinvoinnille ja nuo vakavat liikeasiat, joihin aikanne kuluu?

Jotenkin näin kävi Petteri Gudgen; vähäinen sattuma muutti hänen elämänsä kulun kokonaan aiheuttaen sen tapauksien sarjan, josta tämä kirja kertoo. Petterin käydessä pitkin katua eräänä iltapäivänä lähestyi muuan nainen häntä, ojensi lentolehden ja sanoi: "Lukekaa tämä, olkaa hyvä."

Ja Petteri, jolla oli nälkä ja joka oli kyltynyt maailmaan, vastasi jäykästi: "Ei ole rahaa." Hän luuli sitä ilmotuslipuksi ja sanoi: "En voi ostaa mitään."

"Ei tässä kaupata mitään", vastasi nainen. "Se on kehotus-sanoma."

"Uskonnollinenko?" sanoi Petteri. "Vastikään potkittiin minut ulos kirkosta."

"Ei se ole kirkollinen", sanoi nainen. "Se on muuta; pistäkää se taskuunne." Hän oli vanhanpuoleinen, harmaahapsinen nainen ja kulki Petterin perässä hymyillen ystävällisesti tälle laihalle huonopukuiselle oudolle miehelle, mutta kehotellen: "Lukekaa se joskus kun teillä ei ole muuta tekemistä." Ja niin Petteri päästäkseen hänestä erilleen otti lentolehden, pisti sen taskuunsa ja meni menojaan, ja parin minuutin kuluttua oli hän unohtanut koko jutun.

Petteri mietti — tai oikeammin, Petterin vatsa ajatteli hänen puolestaan; sillä kun ei koko päivänä ole saanut syödä mitään eikä edellisenäkään päivänä muuta kuin kupin kahvia ja vaivaisen voileivän, niin muuttuvat ajatuskeskukset päästä vatsaan. Petteri mietti että tämä elämä oli nyt koko helvetti. Kukapa olisi voinut aavistaa että vain sen vuoksi, että varastaa yhden raukkaisen rasvarinkelin, menettää helpon työpaikan ja mahdollisuutensa kohota maailmassa. Petterin koko olemus oli keskitetty ponnistuksiin kohota — menestyä, joka merkitsee rahaa, joka taas merkitsee helppoa elämää ja nautintoja, jotka taikanimet houkuttelevat kaikkia ihmisolentoja.

Mutta kuka nyt olisi voinut aavistaa, että Mrs. Smithers laski rasvarinkelit joka kerta kun joku kulki ruokahuoneen läpi? Ja ainoastaan tuo naurettava seikka oli syynä siihen, että Petteri oli vajonnut nykyiseen kurjuuteensa. Jollei sitä olisi ollut, olisi hän paraikaa voinut syödä päivällistä — leipää, kuivattua silliä ja heikkoa teetä — suutarin vaimon kotona, ja hoitanut tointaan, mihin sisältyi eripuraisuuksien nostattaminen ensimäisen apostolisen kirkon jäsenissä, joita myös "holirollareiksi" kutsutaan, ja pastori Gamaliel Lunkin erottaminen sekä suutari Smithersin pastoriksi valitseminen — Petterin ollessa hänen oikeana kätenään.

Ja näin oli käynyt aina — koko kahdenkymmenen vuoden ajan Petterin elämää. Kerran toisensa perään oli hänen otteensa hipaissut hyvinvoinnin tikkaita, ja aina tapahtui jotakin, jollei muuta niin raukkaisen rasvarinkelin varkaus, joka riuhtasi hänet irti ja viskasi kurjuuden kuiluun.

Niin kulki Petteri edelleen, vyö lujilla ja rauhattomat siniset silmät vilkuivat sinne tänne, etsien ruokaa. Työtä olisi kyllä löytynyt, mutta se oli kovaa työtä, ja Petteri halusi helppoa. Tässä maailmassa on ihmisiä, jotka elävät lihastensa työstä, ja toisia, jotka elävät järjellään; Petteri kuului tähän jälkimmäiseen luokkaan, ja hän oli mieluummin syömättä kuin laskeutui alas yhteiskunnallisesta asemastaan.

Petteri katsoi jokaista vastaantulijaa kasvoihin valmiina kaikkien mahdollisuuksien varalle. Jotkut vilkaisivat häneen, mutta eivät kuin silmänräpäyksen ajan, sillä he näkivät mitättömän näköisen miehen, pienikasvuisen, huonosti ruokitun, jolla toinen olkapää oli korkeammalla kuin toinen, heikko leuka ja suu, epätasaiset hampaat ja veltto, riippuva, ruskea huuliparta. Petterin olkihatusta oli monta olkea poissa, hänen vanhoina ostetut vaatteensa olivat muuttuneet räsyiksi ja hänen kenkänsä pyrkivät kääntymään nurin. Kaupungissa, jossa jokainen "yritti", jokainen, niinkuin he sanoivat, "tekemässä rahaa", ei kellään ollut aikaa eikä halua katsahtaa kahdesti Petteri Gudgea. Mitä välitti kukaan Petterin rauhattomasta sielusta, tai uneksi että Petteri omalla huomaamattomalla alallaan oli eräänlainen nero? Ei kukaan välittänyt; ei kukaan uneksinutkaan.

Oli kello kahden seudussa heinäkuun iltapäivällä, ja aurinko paahtoi American Cityn katuja. Kaduilla oli väkijoukkoja ja Petteri havaitsi että kaikkialla oli lippuja ja koristeita. Kerran, pari hän kuuli etäistä soittoa ja ihmetteli, mitä oli "käynnissä." Petteri ei ollut lukenut sanomalehtiä; koko hänen huomionsa oli keskittynyt smithersiläisten ja lunkilaisten välisiin riitoihin ensimäisen apostolisen kirkon jäsenten keskuudessa, joita myös holirollareiksi kutsutaan, ja maailman suurtapahtumat eivät kuuluneet hänelle. Petteri tiesi hämärästi että maapallon toisella puolella puolisen tusinaa suurta maata oli kietoutunut kuolinkamppailuun; taistelu täryytti koko maailmaa, ja olipa Petterikin tuntenut silloin tällöin tämän tärinän. Mutta Petteri ei tiennyt että hänen omalla maallaan oli mitään tekemistä tämän europalaisen taistelun kanssa ja että vissit suuredut läpi koko maan olivat päättäneet herättää yleisön toimintaan.

Tämä liike oli levinnyt American City'in, ja näytteille asetettu isänmaallisuus vallitsi kadut. Kaikkien kauppojen ikkunoissa oli tauluja: "Herää, Amerika!" Main kadun poikki hulmusi jättiläiskirjaimin: "Valmistau, Amerika!" Kadun päässä olevalle torille kokoontui pieni armeija — kansallissodan vanhoja veteraaneja, Espanjan sodan keski-ikäisiä veteraaneja, kansalliskaartin rykmenttejä, merisotilaita ja merimiehiä sataman laivoista, salaseurojen jäseniä kultavöin ja valkoisin töyhdöin koristeltuine, hevosten selässä ratsastavine holipompeli suur-marshalleineen, kaikki kaupungin huomattavat henkilöt ajopeleineen, parikymmentä soittokuntaa marssijain kantapäitä kutkuttamaan ja kymmenen tuhatta lippua pään päällä liehumaan. "Herää, Amerika!" Ja tässä oli sitten Petteri Gudge nälkäisine vatsoineen, joka äkkiarvaamatta tuli Main kadun häärivään ihmisjoukkoon eikä aavistanutkaan mitä oikeastaan oli tekeillä.

Petterin mielestä oli väkijoukolla vain yksi merkitys. Seitsemän vuotta nuoresta elämästään oli hän avustanut Pericles Priamia ja matkustanut ympäri Amerikaa myyden Priamin Parasta Pakotuksen Parantajaa; he kuleksivat autolla ja missä vain oli joku näyttely, konventioni, huviretki tai ulkoilmakokous, sinne he menivät, ja Pericles Priam pysähtyi paikassa, missä väkijoukko oli sankin, soitti ruokakelloa ja saarnasi ylitsevuotavan kaunopuheisesti pelastavan sanansa ihmiskunnalle — ikuisen elämän neste vihdoinkin löydetty, kärsimykset pois maailmasta, kaikkien jokapäiväisten pikkuvastusten loppu — dollarin pullo, viidentoista prosentin opiumia! Petterin työnä oli antaa pullo ja ottaa raha; ja kun hän näki väkijoukon, tarkasti hän ympäristöään tarkemmin. Sattuisi ehkä olemaan joku liikavarvasvoiteen tai mustepilkkujen hävittäjän kauppias tai kolmen kortin monte-mies, jonka apuriksi sopisi ruveta vaikka vain yhden voileivän hinnalla.

Petteri kiemurteli ihmisjoukon läpi pari kolme risteystä, mutta ei huomannut lupaavampaa kuin kauppiaita, jotka möivät tikkujen nenissä olevia Amerikan lippusia ja isänmaallisia nappeja, joissa oli: "Herää, Amerika!" Mutta lopuksi hän näki muutaman risteyksen toisella puolella miehen rahti-autolla pitämässä puhetta, ja Petteri tunkeutui sinnepäin tuuppien, luikerrellen, anteeksipyytäen — kunnes hän pääsi ulos väkijoukosta tyhjälle keskikadulle, jota sinipukuiset poliisit pitivät vapaana ihmisistä kulkuetta varten. Petteri lähti juoksemaan tuon tyhjän paikan yli — ja juuri silloin tuli maailman loppu.

II.

Kun yrittää sanoin kuvailla tapauksia, niin tapaa väliin vakavia vaikeuksia. Mahtava ja suurimerkityksellinen seikka voi tapahtua silmänräpäyksessä, mutta sanojen, jotka sitä kuvaavat, täytyy tulla yksi erällään pitkässä jonossa. Tapaus voi sattua äkkiarvaamatta, mutta kun sitä kuvailee sanoin, niin täytyy valmistua siihen, herättää aavistavaa odotusta ja johtaa se kärkeensä. Jos kuvaisi tapausta mikä sattui Petterille hänen mennessään poikki kadun parin tuuman mittaisilla kirjaimilla kirjoitetulla sanalla "PAMAUS", niin se ei selostaisi asiaa.

Maailman loppu se oli Petterin mielestä, kun hän toipui säikähdyksestään sen verran, että pystyi ajattelemaan sitä. Mutta aluksi hän ei kyennyt ajattelemaan lainkaan; tuntui ja kuului kauhea jyräys, ikäänkuin koko maailma olisi äkkiä muuttunut ääneksi; sokaiseva valo, kirkas kuin kaikki salamat yhteensä; isku, joka heitti hänet kuin puuvillatukon poikki kadun erään rakennuksen seinään. Petteri lysähti katukäytävälle kuurona, sokeana ja tunnotonna; siinä hän makasi, herra ties kuinka kauvan, kunnes hänen aistinsa vähitellen palasivat ja yleisestä hämmingistä varmat seikat alkoivat kuultaa läpi; hieno savu, joka painui maata vasten, katkera haju, joka pisteli nenää ja kurkkua, äänekästä huutoa, voihkinaa, nyyhkytystä ja yleistä hälinää. Petterin rinnan päällä oli jotakin raskasta, joka pyrki häntä tukehduttamaan. Hän yritti vaistomaisesti lykätä sitä pois; hänen lykätessään tuntui käsissä jotakin kuumaa ja märkää ja limaista, ja kauhistuen havaitsi Petteri että tuo paino oli puoli raadeltua ihmisruumista.

Niin, tämä oli maailman loppu. Vain muutama päivä sitten Petteri oli ollut ensimäisen apostolisen kirkon harras jäsen, joita myös holirollareiksi kutsutaan, ja oli kuunnellut kokouksissa sielua ravistelevia mielikuvia ilmestyskirjasta. Siksi Petteri tiesi että tämä oli maailman loppu, ja koska hänellä oli useita syntejä omalla tunnollaan ja koska hän ei ollut lainkaan halukas kohtaamaan luojaansa, tirkisteli hän maassa makaavien ruumiiden ja vavahtelevien loukkaantuneiden ylitse ja huomasi rivin tyhjiä laatikoita rakennuksen vieruksella. Niitä olivat sinne kantaneet ihmiset, jotka halusivat nähdä väkijoukon päiden ylitse. Petteri koetti kontata ja huomattuaan että se kävi päinsä, laahasi hän itsensä erään laatikon sisälle ja lymysi jumalaansa.

Hän oli verinen, mutta hän ei tiennyt oliko se omaa verta vaiko muiden. Hän vapisi pelosta ja hänen epätasaiset hampaansa takoivat kuin tikka. Mutta iskun seuraukset hälvenivät vähitellen ja järkiriepu selveni, kunnes Petteri huomasi ettei hän kai ollut koskaan oikein uskonut American Cityn ensimäisen apostolisen kirkon aatteisiin. Hän kuunteli loukkaantuneiden valituksia ja väkijoukon huutoja ja hälinää ja rupesi todella miettimään mitä mahtoi oikeastaan tapahtuneen. Kerran oli American Cityssä ollut maanjäristys — olisikohan tämä toinen. Tai olisikohan Main kadulla sattunut tulivuoren purkaus! Tai olisikohan kaasujohto räjähtänyt? Ja mahtaakohan se nyt jo olla ohi, vai räjähtäneekö tuo vielä? Jos tulivuori jatkaisi purkamistaan, niin työntäisi se luonnollisesti Petterin laatikkoineen seinästä sisälle Guggenheimin osastokauppaan?

Petteri odotti, kuunnellen tuskissa vääntelehtelevien ihmisten kamalia voihkeita ja rukouksia toisille lopettamaan heidät. Sitten kuuli hän komentosanoja ja käsitti poliiseja olevan tulossa ja tietysti myöskin pian sairasvaunuja. Ehkä hänkin oli jotenkin loukkautunut ja olisi kai parasta kömpiä esille että saisi hoitoa. Mutta äkkiä Petteri muisti vatsansa; ja hänen älynsä, joka oli kärkeytynyt kaksikymmentä vuotta kestäneessä kamppailussa vihamielistä maailmaa vastaan, äkkäsi käyttää hyväkseen tilaisuutta, jossa oltiin. Hänen täytyy olla olevinaan loukkaantunut, vaarallisesti; hänen täytyy olla tiedotonna, tyrmistyneenä, hermot pilalla; sitten ne ehkä korjaavat hänet sairaalaan, pistävät pehmoselle vuoteelle ja antavat ruokaa — ehkä antavat olla siellä viikkokausia, ja vieläpä voivat antaa rahaakin, kun hän on "parannut."

Tai ehkä antavat hänelle työpaikan sairaalassa, jotakin helppoa, jossa ei tarvita muuta kuin terävää älyä. Ehkäpä sairaalan päälääkäri tarvitsee jonkun pitämään silmällä toisia lääkäreitä, jotteivät nämä olisi huolimattomia tai rakastelisi hoitajattaria — se voisi olla hyvinkin mahdollista. Näin oli ollut orpokodissa, jossa Petteri oli osan lapsuusajastaan, kunnes karkasi. Näin oli myöskin suuressa Jimjambon temppelissä, jota piti Pashtian el Kalandra, Eleuterilaisen Exoticismin päänoita. Petteri oli työskennellyt tuon salaperäisen laitoksen keittiörenkinä, ja oli menestynyt toimessaan niin, että oli vähitellen kohonnut päänoidan neuvonantajan, Tushbarin, neuvonantajaksi.

Missä tahansa oli ryhmä ihmisiä ja rahasto "hoidettavana", siellä tiesi Petteri olevan yllin kyllin salapuremista, skandaaleja, juoruja ja vakoilua — selvästikin mainio tilaisuus miehelle, joka osaa älyään käyttää. Voi kuulua ihmeelliseltä että Petteri ajatteli tällaisia juuri kun maa oli auvennut, ilma muuttunut hirmuiseksi jyrinäksi ja sokaisevaksi leimaukseksi, ja heittänyt hänet rakennuksen seinään ja pudottanut puoli veristä naisen ruumista hänen päälleen; mutta Petteri oli aikaisimmasta lapsuudestaan elänyt "järjellään" eikä millään muulla, ja sellainen oppii käyttämään älyään kaikkein sekasortoisimmassakin tilanteessa. Petterin harjotus oli ollut perinpohjainen; hän oli joskus miettinyt muiden muassa sitäkin, mitä hän tekisi, jos kaikesta huolimatta holirollarit sattuisivat olemaan oikeassa ja äkkiä Gabriel töräyttäisi torveensa ja Petterin tulisi seisoa kasvoista kasvoihin Jesuksen kanssa, jolla pukunaan olisi vain pitkä yöpaita.

III.

Petterin miettimisen katkaisi se, että laatikko vedettiin rakennuksen vierustalta. "Aha!" sanoi joku.

Petteri voihki, mutta ei avannut silmiään. Laatikko vedettiin etemmäs ja pari silmiä tirkisti laatikkoon: "Mitäs sinä piilottelet?"

"Mi-mi-täh?" änkötti Petteri heikosti.

"Loukkaantunutko?" uteli ääni.

"En tiedä", mutisi Petteri.

Laatikkoa kallistettiin, ja Petteri luisti kadulle. Petteri avasi silmänsä ja näki pari kolme poliisia kumarruksissa ympärillään; hän voihki taas.

"Mitenkäs sinne olet päässyt?" kysyi muuan poliiseista.

"Konttasin."

"Miksi?"

"Päästäkseni pakoon sitä — mikä se oli?"

"Pommi", sanoi eräs poliiseista, ja Petteri hämmästyi niin, ettei hetkeen muistanut olla lainkaan tyrmistynyt.

"Pommi!" huudahti hän; ja samassa nosti eräs poliisi hänet pystyyn.

"Voitko seistä?" kysyi hän. Petteri koetti ja huomasi että voi, ja unohti ettei hän voinut. Hän oli kauttaaltaan veren ja lian peitossa, eikä lainkaan esiintymiskunnossa, mutta hän oli todella hyvillään havaitessaan että kaikki jäsenet olivat paikoillaan.

"Mikä nimi?" uteli poliisi, ja kun Petteri vastasi, kysyi hän: "Missä olet työssä?"

"Ei ole työpaikkaa", vastasi Petteri.

"Mikä oli viimeinen työpaikkasi?" Ja sitten kysyi toinen poliisi:
"Miksi sinä konttasit tuonne?"

"Jumalani!" huudahti Petteri. "Halusin päästä pakoon."

Poliisit näyttivät pitävän epäluulonalaisena sitä, että hän niin kauvan pysyi piilossa. He olivat itsekin kiihdyksissään; kamala rikos oli tehty, ja he hakivat sen tekijää, tai jälkiä tekijästä. Muuan siviilipukuinen mutta vaikutusvaltainen mies tuli lisäksi siihen ja alkoi hyökkäillä Petterin kimppuun kyselyillä, kuka hän oli, mistä hän oli tullut ja mitä tekemistä hänellä oli väkijoukossa? Luonnollisestikaan ei Petteri voinut antaa tyydyttäviä vastauksia näihin kyselyihin. Hänen toimensa oli ollut tavaton eikä suinkaan luottamusta herättävä, eikä hän pystynyt sydämensä aivoituksia tyydyttävästi selittämään tälle epäluuloiselle kyselijälle. Mies oli iso ja uhkaavannäköinen, päätänsä pitempi kuin Petteri, ja kun hän puhui, kumartui hän ja tuijotti Petterin silmiin, ikäänkuin etsisi synkkiä salaisuuksia Petterin kallon sisältä. Petteri muisti että hän oli olevinaan sairas, hänen silmänsä menivät kiinni ja hän horjahti, joten poliisien oli tuettava häntä.

"Haluan puhutella tätä miestä", sanoi kyselijä. "Viekää hänet sisälle." Yksi poliiseista tarttui Petteriä kainalosta, toinen toisesta, ja niin he puoliksi taluttaen, puoliksi kantaen, laahasivat hänet kadun poikki erääseen rakennukseen.

IV.

Rakennuksessa oli suuri kauppa, jonka poliisit olivat avanneet. Sisällä oli lattialle asetettuina loukkaantuneita, joita lääkärit ja muut hoitelivat. Petteri kuletettiin käytävää pitkin huoneeseen, missä istui ja seisoi useita muita miehiä enemmän tai vähemmän kurjassa tilassa, ne olivat miehiä, joiden vastauksiin poliisit eivät olleet tyytyväisiä ja joita nyt pidettiin täällä vartioituina.

Petterin poliisit asettivat seinää vasten seisomaan ja alkoivat tutkia hänen taskujaan, vetäen esille niiden hävettävän sisällön — likasen räsyn, kaksi kadulta noukittua sauhukkeen pätkää, rikkinäisen piipun ja kellon, joka joskus oli maksanut dollarin, mutta joka nyt oli niin epäkunnossa, että se ei kelvannut edes panttilainaajalle. Sen enempää heillä ei Petterin mielestä olisi ollut oikeutta löytää. Mutta löytyipä vieläkin — lentolehtinen, jonka Petteri oli pistänyt taskuunsa. Poliisi joka sen löysi, vilkasi siihen ja huudahti: "Jumalani!" Hän tuijotti Petteriä, tuijotti sitten toiseen poliisiin ja antoi lentolehden hänelle.

Samalla hetkellä se siviilipukuinen mies tuli huoneeseen. "Mr. Guffey!" huusi poliisi. "Katsokaa tätä!" Mies otti lehtisen, vilkasi siihen, ja Petteri hämmästyneenä ja hämillään, huomasi erään hirvittävän seikan. Oli aivan kuin mies olisi äkkiä kadottanut järkensä. Hän tuijotti Petteriin ja näytti siltä kuin mustien kulmien alla olevat pistävät silmät putoisivat pois päästä.

"Vai niin!" hän huusi, "vai saimme me sinut kiinni!" Lehtistä pitelevä käsi vapisi ja toinen käsi ojentautui kuin petoeläimen käpälä ja tarttui Petterin kaulukseen ja kiinnitti sitä kunnes Petteri oli kuristua. "Sinä heitit sen pommin!" sähisi hän.

"Mi-mitä?" änkötti Petteri tuskin kuuluvin äänin. "P-p-pommin?"

"Tunnusta!" huusi mies ja toi naamansa melkein kiinni Petteriin, irvellä ikenin kuin aikoisi purasta palan Petterin nenästä. "Tunnusta! Pian! Kuka auttoi sinua?"

"Ju-jumalani!" sanoi Petteri. "En tiedä mitä te tarkotatte."

"Uskallatko valehdella minulle?" karjui mies ja puisti Petteriä kuin aikoisi ravistaa hampaat hänen suustaan. "Älä kieräile! Kuka auttoi sinua laittamaan pommin?"

Petterin ääni nousi kauhistuneeseen kiruntaan. "En ole nähnyt pommia.
En tiedä, mistä puhutte."

"Tule tänne", sanoi äkkiä mies ja lähti ovea kohti. Petterin olisi ollut mukavampi, jos mies olisi kääntänyt hänet ympäri, pidellen häntä niskasta; mutta kaippa hän piti Petterin ruumiillisen hyvinvoinnin kerrassaan mitättömänä ottaa huomioonsa — hän vain piteli Petteriä rinnuksista ja puoleksi kantaen, puoleksi lykäten raahasi hänet ulos ovesta ja käytävää pitkin rakennuksen takaosaan. Ja koko matkan sähisi hän Petterille päin silmiä: "Kyllä minä sen puristan sinusta irti! Älä luulekkaan että voit minulle valehdella! Valmistau nyt, tulet varmasti tunnustamaan."

Mies avasi oven ja vei Petterin jonkunmoiseen varastohuoneeseen sekä läimäytti oven kiinni. "Nyt, anna kuulua!" sanoi hän. Mies pani taskuunsa sen lentolehden, tai mikä lie ollut — Petteri ei koskaan sitä enää nähnyt eikä ikinään tiennyt mitä siinä oli. Vapaalla kädellään mies äkkiä tarttui Petterin käteen, tai oikeammin sormeen, ja väänsi sitä taaksepäin vihlovan rajusti. "Oh!" kiljui Petteri. "Lakatkaa!" Ja sitten villisti kirkuen: "Te katkasette sen!"

"Niin teenkin! Aijon katkaista jokaisen luun ruumiistasi! Revin kynnet sormistasi; revinpä silmät päästäsikin, jos tarvitaan! Kerro, kuka auttoi sinua valmistamaan tuon pommin!"

Petteri kirkui tuskaisia vastalauseita; hän ei ollut koskaan kuullutkaan mistään pommista eikä tiennyt mitä mies tarkotti; hän kiemurteli ja vääntelehti ja sujutti ruumistaan taapäin koettaen lieventää väännyksissä olevan sormensa kamalaa tuskaa.

"Valehtelet!" väitti Guffey. "Tiedän että valehtelet. Kuulut siihen roikkaan."

"Mihin roikkaan? Ai! En tiedä mitä tarkotatte!"

"Sinä olet niitä punikkeja, olethan?"

"Punikkeja? Mitä ne ovat?"

"Koetatko sinä selittää minulle ettet tiedä mitä punikit ovat?
Olethan levittänyt niitä lentolehtiä kaduilla?"

"En ole koskaan nähnyt lentolehtiä", intti Petteri. "En tiedä mitä niissä on; en tiedä mitä ne ovat."

"Ja luuletko täyttäväsi minut tuollaisella!"

"Eräs nainen antoi minulle sen lehtisen kadulla. Ai-ai! Lakatkaa!
Jessus! Kuuletteko, en koskaan ole lukenut sitä lehtistä."

"Uskallatko vielä valehdella?" ärjyi mies, nostattaen vimmaansa uudelleen. "Vaikka olen nähnyt sinut punikkien seurassa! Tiedän teidän vehkeenne ja aijon puristaa sen ulos sinusta." Hän sieppasi Petterin kalvosesta kiinni ja alkoi sitä väännellä, ja Petteri oli mennä nurinniskoin koettaessaan pelastua, kirkuen lakkaamatta: "En tiedä! En tiedä!"

"Mitä hyvää sinulle on siitä, että noita miehiä suojelet?" kyseli mies. "Mitä hyvää on sinulle siitä, että hirtämme sinut ja he pääsevät pakoon?"

Mutta Petteri kirkui ja volisi vain äänekkäämmin.

"Ne kerkiävät mennä pois kaupungista", jatkoi mies. "Jos sanot pian, niin ehdimme saada heidät kiinni, ja sitten minä annan sinun mennä. Käsitätkö? Emme tee sinulle mitään, jos tunnustat ja sanot kuka pani sinut tekemään tämän. Tiedämme että sinä et ole tätä suunnitellut; haluamme saada kiinni pääpukarit."

Hän alkoi houkuttelemaan ja imartelemaan Petteriä; mutta sitten kun Petteri vastasi vain tuolla kiusallisella: "En tiedä", väännäytti hän lisää Petterin kalvosta, ja Petteri ulisi melkein järjettömänä pelosta ja tuskasta — mutta aina vain kertoen että hän ei tiedä mitään, ei sanaakaan mistään pommista.

Lopuksi Guffey väsyi tähän tuloksettomaan tutkintoon; tai ehkä hänelle pisti päähän että tämä on liian julkinen paikka mitään "kolmatta astetta" varten — joku saattoi vaikka kuunnella oven ulkopuolella. Hän päästi irti Petterin kalvosen, kallisti taapäin hänen päätään, jotta Petterin pelästyneet silmät tuijottivat hänen omiinsa.

"Nyt, nuori mies", sanoi hän, "kuuleppa. Juuri nyt ei minulla ole enempää aikaa, mutta sinä menet vankilaan, olet minun vankini, ja totuttele itseäsi siihen ajatukseen että ennemmin tai myöhemmin minä puristan sinusta irti tämän. Voi kulua päivä, ehkä kuukausikin, mutta lopuksi kuitenkin kerrot minulle tästä pommisalaliitosta ja sen, kuka on painattanut noita valmistuneisuusvastaisia lentolehtisiä, sekä myöskin noista punikeista, joiden joukkoon kuulut. Sanon tämän siksi että voit miettiä sitä — mutta pidä suusi kiinni, älä sano kenellekään sanaakaan, tai kiskon kielen irti kurkustasi."

Sitten, ottamatta lainkaan huomioonsa Petterin ulinaa, tarttui Guffey häntä niskasta ja marssitti pitkin käytävää takasin, ja luovutti hänet eräälle poliisille. "Viekää tämä mies kaupungin vankilaan", sanoi hän, "pankaa hänet rotkoon ja pitäkää siellä kunnes tulen, älkääkä antako hänen puhutella ketään. Jos hän yrittää, niin iskekää turpa mäsäksi." Poliisi otti nyyhkivää Petteriä käsivarresta ja marssitti ulos rakennuksesta.

V.

Tähän mennessä olivat poliisit saaneet väkijoukon ulommaksi ja köysiä oli asetettu poikki kadun pitämään heitä aisoissa, ja köysien välissä oli muutamia sairasvaunuja ja pari poliisiautoa. Petteri työnnettiin yhteen poliisiautoista, poliisi istui hänen viereensä, kello soi ja auto lähti hiljalleen tunkeutumaan väkijoukon läpi. Puoli tuntia sen jälkeen auto saapui suuren kivivankilan luo ja Petteri marssitettiin sisälle. Ei mitään muodollisuuksia, Petterin nimeä ei kirjotettu mihinkään kirjoihin, ei otettu sormijäljennöksiä; joku korkeampi voima oli antanut äänensä kuulua, ja Petterin kohtalo oli valmis. Hänet asetettiin hissiin, laskettiin kellarikerrokseen, sitten vielä kivirappuja alas yhä syvempään kellariin. Siellä oli rautaovi ja siinä ylhäällä tuuman levyinen ja kuusi tuumaa pitkä rako. Tämä oli "rotko", ja sinne Petteri tuupattiin. Ovi paukahti, lukko ratisi; sitten oli kaikki hiljaa ja pimeää. Petteri lysähti kylmälle kivilattialle toivottomaan ja kauhistuttavan kurjaan läjään.

Nämä seikat olivat tapahtuneet niin hirveän nopeasti, että Petteri tuskin oli voinut niitä seurata. Mutta nyt hänellä oli kylliksi aikaa; hänellä ei ollutkaan muuta kuin aikaa. Hän voi miettiä tätä juttua ja havaita kuinka kaamean metkun kohtalo oli hänelle tehnyt. Hän makasi rotkon kivilattialla, ja aika kului; hän ei voinut sitä mitata, ei aavistustakaan kuluiko tunteja vai päiviä. Tässä kivikomerossa oli kylmä ja kostea; sitä kutsuttiin "jäähdyttäjäksi" ja käytettiin rajujen ja vääjäämättömien lämpömäärän vähentämiseen. Se oli työtäsäästävä laitos; yksinkertaisesti vain mies sinne viskattiin — ja unohdutettiin sinne — hänen oma kidutettu mielensä piti huolen lopusta.

Ja varmastikaan ei koskaan tuohon mustaan rotkoon oltu heitetty kidutetumpaa mieltä kuin Petteri Gudgen. Vieläkin hirvittävämmäksi teki tämän kaiken se, että se tapahtui niin täysin ilman syytä ja niin arvaamatta. Että pitikin sellaista tapahtua Petterille, joka aina oli pyrkinyt väistämään epämukavuutta, joka aina oli valmis palvelemaan kaikkia, tekemään aina niinkuin käskettiin, jotta hänellä olisi helppo työ, kyllin ruokaa ja lämmin nurkka nukkua. Mikähän oli saanut kohtalon tekemään hänelle tämän kepposen — hänhän oli nyt asemassa ettei olisi voinut väistää kärsimyksiä, vaikka olisi tehnyt mitä tahansa. Vaativat häntä kertomaan jotakin — ja Petteri olisi mielelläänkin kertonut mitä tahansa, mutta hän ei tiennyt.

Kuta enemmän hän mietti tätä, sitä enemmän hän suuttui. Se on kamalaa! Hän nousi istualleen ja tuijotti mustaan pimeyteen. Hän puhui itsekseen; hän puhui komeron ulkopuolella oleville; hän puhui koko maailmalle, joka oli hänet unohtanut. Hän pauhasi ja itki. Hän nousi seisaalleen ja heittelehtihe häkissään, joka oli kuutta jalkaa kunnakin ja niin matala, että Petteri tuskin pystyi siinä seisomaan. Hän takoi ovea sillä kädellään, jota Guffey ei ollut rusikoinut, hän potki ja hän kirkui. Mutta kukaan ei vastannut, ja hänen tietääkseen ei kukaan kuullut.

Kun hän oli uuvuttanut itsensä, lyyhistyi hän lattialle ja vaipui kummituksia täynnä olevaan uneen; ja heräsi sitten taas todellisuuteen, joka oli kamalampi kuin mikään painajainen. Se kauhea mies tulee takasin hänen kimppuunsa! Ja kiduttaa häntä ja koettaa saada hänet kertomaan sellaista, josta hän ei tiennyt. Kaikki männingäiset ja paholaiset, joita on keksitty lasten mielikuvitusta pelottamaan, eivät olleet mitään Petterin mielestä sen kuvan rinnalla, joka hänellä oli Guffeystä.

Kun useita ijankaikkisuuksia oli kulunut Petterin koppiin sulkemisesta, kuuli hän ääniä oven ulkopuolella ja ovi avattiin. Petteri koetti etsiä suojaa nurkasta luullen Guffeyn tulevan. Jotakin rapinaa kuului lattiaa vasten ja sitten taas lyötiin ovi kiinni, ja oli yhtä hiljaista kuin ennenkin. Petteri kopeloi ja huomasi että lattialle oli asetettu palanen leipää ja astiaan vettä.

Sitten kului lisää ijankaikkisuuksia ja Petterin raivoamiset uudistuivat; sitten taas tuotiin vettä ja leipää, ja Petteri ihmetteli, tuotiinko sitä kahdesti päivässä, vai oliko tämä toinen päivä? Ja kauvankohan ne mahtavat pitää hänet siellä? Olikohan niitten tarkotus tehdä hänet hulluksi? Hän kyseli näitä mieheltä, joka toi leivät ja veden, mutta tämä ei vastannut, hän ei yleensä puhunut sanaakaan koskaan. Petterillä ei ollut "rotkossaan" muuta seuraa kuin jumalansa, ja Petteri ja hänen jumalansa eivät olleet oikein hyvät tuttavat eikä Petteri halunnut olla kahden kesken hänen kanssaan.

Enimmän kuitenkin kiusasi Petteriä kylmä; se tunki läpi luiden ja hänen hampaansa lotisivat yhtenään. Vaikka hän koetti liikkuakin, ei hän voinut pysyä lämpimänä. Kun ovi avattiin, rukoili Petteri peittoa; joka kerralla hurjemmin kuin ennen. Hän kirkui että hän oli kipeä, että hän oli loukkaantunut räjähdyksessä, että tarvitsi lääkäriä, että hän kuolee! Mutta koskaan ei tullut minkäänlaista vastausta. Petteri makasi kivilattialla väristen ja itkien, väännellehden ja houraten, menettäen joskus tajuntansa, eikä koskaan tiennyt, oliko hän hereillä vai unessa, eläväkö vai kuollut. Hänen houraillessaan olivat nuo hänen kiduttajansa olevinaan hirviöitä, jotka kulettivat häntä pitkiä matkoja ja heittelivät häntä tuskien ja kauhujen kuilusta toiseen.

Mutta vaikka Petterin sairaan mielikuvituksen luomat kuvat olivat monet ja oudot, ei niistä yksikään ollut niin kaamea kuin todellisuus, joka juuri silloin vallitsi American Cityssä ja rakensi kohtaloa pienelle miespoloiselle, jonka nimi oli Petteri Gudge. American Cityssä asui ryhmä miehiä, jotka olivat ottaneet haltuunsa kaupungin teollisuudet ja hallitsivat kaupunkilaisten elämää. Tämä ryhmä, joka oli vallannut itselleen vallan kaupungin liike-elämässä ja hallinnossa, oli nostanut vastaansa uuden ja nopeasti kasvavan voiman, järjestyneen työväestön, joka oli päättänyt murtaa kapitalistien harvainvallan ja ottaa vallan omiin käsiinsä. Taistelu näiden kahden ryhmän välillä oli kärjistymäisillään huippuunsa. Ne olivat kuin kaksi voimakasta painijaa, jotka olivat tarttuneet toisiinsa kuolinottein; kuin kaksi tappelevaa jättiläistä, jotka kiskovat puita juurineen ja taittavat kalliosta lohkareita lyödäkseen mäsäksi vastustajansa pään. Ja Petteri parka — mikä hän oli? Muurahainen, joka sattui näiden taistelijoiden tielle. Maa tärisi jättien jalkojen alla, sora lensi, ja onneton muurahainen kierieli puoleksi hautaantuneena, kunnes — läiskisi — jättiläisjalka astui siihen, missä hän ponnistelihe ja huohotti.

VI.

Petteri oli ollut "rotkossa" ehkä kolme päivää, ehkä viikon — hän ei tiennyt eikä kukaan koskaan sanonut. Ovi avattiin ja ensi kerran kuuli hän taaskin äänen, "Tule tänne."

Petteri oli toivonut saada kuulla ihmisäänen, mutta nyt hän painui kauhistuneena nurkkaan. Ääni oli Guffeyn ääni, ja Petteri tiesi, mikä häntä odotti. Hänen hampaansa alkoivat taaskin lyödä loukkua ja hän ulisi: "En tiedä mitään! En voi kertoa mitään!"

Käsi työnnettiin loukkoon ja se tarttui häntä kaulukseen, ja hän havaitsi kulkevansa Guffeyn edessä pitkin käytävää. "Suu poikki!" sanoi Guffey vastaukseksi hänen ukinaansa ja kuletti hänet erääseen huoneeseen, heitti kun räsynipun tuolille, veti toisen tuolin itselleen ja istui vastapäätä Petteriä.

"Kuule nyt", sanoi hän. "Otappa huomioon mitä sanon. Haluatko mennä rotkoon takasin?"

"E-en", ulisi Petteri.

"No, tiedä sitten että tulet viettämään koko elämäsi tuossa rotkossa, paitsi kun puhuttelet minua. Ja kun minua puhuttelet, niin väännetään sinusta kädet irti, tikkuja lyödään kynsien alle, nahkasi korvennetaan tulitikuilla — kunnes kerrot mitä haluan tietää. Kukaan ei sinua auta, ei kukaan sinusta edes tiedä. Tulet pysymään täällä, kunnes tunnustat."

Petteri ei voinut muuta kuin ulista ja nyyhkyttää.

"Katso nyt." jatkoi Guffey. "Olen ottanut selvää sinusta, tunnen koko elämäsi siitä saakka kun olet syntynyt, eikä sinun auta koettaa salata mitään. Tunnen sinun osasi tähän pommijuttuun eikä ole vaikeakaan saada sinut hirteen. Mutta on joitakin seikkoja, joita en voi todistaa niistä toisista. Ne ovat tärkeämpiä kuin sinä, ne ovat oikeita perkeleitä, ja ne minä haluan saada käsiini, joten annan sinulle tilaisuuden pelastaa nahkasi, ja sinun tulisi olla siitä kiitollinen."

Petteri yhä nyyhki ja ulisi.

"Pidä kitasi!" karjasi mies. Ja sitten, pakottaen Petterin tuijottamaan häntä silmiin, hän jatkoi: "Käsitätkö? Voit pelastua. Eikä tarvitse tehdä muuta kuin kertoa mitä tiedät. Sitten pääset pois eikä sinua enää häiritä. Pidämme sinusta hyvän huolen; teemme sinulle elämän helpoksi."

Petteri tuijotti kuin hypnotisoitu lintu. Suuri ikävä täytti hänen sielunsa — ikävä vapauteen, huolettomuuteen, hyville päiville! Jos vain tietäisi mitään, niin kertoisi; jos vain keksisi jotakin, jonka kertoisi!

VII.

Äkkiä mies tarttui Petteriä käteen ja väänteli taaskin kalvosta, se oli se sama kipeä, ennen kidutettu kalvonen. "Kerrotko?"

"Kertoisin jos tietäisin!" kirkui Petteri. "Jumalani, enhän voi!"

"Älä valehtele", sähisi mies. "Minä tiedän nyt, et voikkaan valehdella enää minulle. Tunnet Jim Gooberin."

"En vähääkään", voivotteli Petteri.

"Valehtelet!" selitti toinen ja väännäytti Petterin kalvosta.

"Joo, joo, kyllä, kyllä, tunnen hänet!" kiljui Petteri.

"Se on parempi. Tietysti tunnet hänet", sanoi Guffey. "Minkä näköinen mies hän on?"

"E-n tiedä. Iso mies."

"Valehtelet! Tiedäthän että hän on keskikokoinen mies!"

"Keskikokoinen."

"Onko hän tummaverinen?"

"On. Tummaverinen."

"Ja tunnethan hänen vaimonsa, musiikki-opettajan?"

"Joo, joo, kyllä tunnen."

"Ja olet käynyt heillä kotona?"

"Kyllä. Olen käynyt heillä kylässä."

"Missä heidän kotinsa on?"

"E-n tiedä — tuota —"

"Neljännellä kadullako?"

"Neljännellä kadulla."

"Ja Goober palkkasi sinut kantamaan matkalaukkua, missä pommit olivat, eikö niin?"

"Kyllä hän palkkasi minut."

"Ja hän kertoi sinulle mitä niissä oli?"

"Hän — hän — tuota — en tiedä."

"Etkö tiedä, kertoiko hän?"

"Ke-ke-kertoi."

"Sinähän tunsit salaliiton perinpohjin?"

"Ky-kyllä, tiesin."

"Tunnethan Isaacsin, sen juutalaisen?"

"Tu-tunnen."

"Hänhän oli se mies, joka ajoi autolla?"

"Ky-kyllä, hän ajoi autolla."

"Minne hän ajoi?"

"H-hä-hän ajoi joka paikkaan."

"Hän ajoi tänne ja toi sen matkalaukun, eikö niin?"

"Ky-yllä hän ajoi."

"Ja tunnethan Biddlen, ja tiedäthän mitä hän teki, eikö niin?"

"Ti-iedän."

"Ja haluat kertoa kaiken, minkä tiedät, haluatko?"

"Ky-ky-kyllä kerron. Kerron mitä vain haluat —"

"Kerrot kaiken, mitä tiedät, eikö niin?"

"Kyllä, herra."

"Ja pysytkö sen kannalla? Etkö jänistä? Vai haluatko mennä takasin rotkoon?"

"En, herra."

Sitten Guffey veti taskustaan kokoonkäännetyn paperin. Siinä oli useita konekirjotettuja sivuja. "Petteri Gudge", sanoi hän. "Olen tarkoin tutkinut elämäsi ja olen saanut selville, mitä olet tehnyt tässä jutussa. Kun luet tämän, niin huomaat kuinka perinpohjin tiedän. Et löydä ainoatakaan erehdystä." Guffey oli sanovinaan sukkeluuden, mutta Petteri oli niin pelon vallassa, ettei tiennyt maailmassa olevankaan mitään sellaista, jota nauruksi sanotaan.

"Tämä on sinun kertomuksesi, näetkö?" jatkoi Guffey. "Lue se nyt."

Petteri otti paperin vapisevaan käteensä, siihen, jota ei oltu rusikoitu. Hän koetti lukea, mutta hänen kätensä vapisi niin, että hänen täytyi asettaa paperi polvilleen ja sitten hän huomasi etteivät hänen silmänsä olleet tottuneet valoon. Hän ei nähnyt kirjotusta. "E-en voi", ulisi hän.

Guffey otti paperin häneltä. "Minä luen sen sinulle", sanoi hän. "Kuuntele nyt tarkkaavaisesti että tiedät onko kaikki niinkuin pitääkin."

Ja niin Guffey alkoi lukea monimutkaista lakipaperia: "Minä, Petteri Gudge, vannottuani sanon ja selitän —" j.n.e. Se oli laaja ja yksityiskohtainen kertomus miehestä, jonka nimi oli Jim Goober ja hänen vaimostaan ja kolmesta toisesta miehestä, miten he olivat palkanneet Petterin ostamaan pommintekotarpeita, miten Petteri oli avustanut heitä valmistamaan pommeja talossa, jonka osote oli merkitty, miten he olivat asettaneet pommit matkalaukkuun ja helvetinkoneen räjäyttämään ne määrättynä aikana, miten jitney-ajuri Isaacs oli kulettanut heidät määrättyyn kulmaukseen Main kadulla ja miten he olivat jättäneet matkalaukun pommineen kadulle valmistuneisuuskulkueen eteen.

Se oli hyvin yksinkertaista ja selvää ja kuunnellessaan Petteri oli miltei itkeä ilosta käsittäessään että häneltä vaadittiin vain tämä, jotta hän pääsisi pälkähästään. Nyt hän tiesi, mitä hänen toivottiin tietävän — ja nyt hän sen myöskin tiesi. Miksei Guffey ollut kertonut sitä hänelle jo aikoja sitten, niin hän olisi säästynyt sormen ja kalvosen vääntelemisiltä.

"Ja nyt", sanoi Guffey, "tämä on sinun tunnustuksesi?"

"Ky-kyllä", sanoi Petteri.

"Ja seisot sen takana vääjäämättä?"

"Ky-kyllä."

"Nyt voimme luottaa sinuun? Ei mitään verukkeita enää?"

"Ky-kyllä."

"Vannotko että tämä on totta?"

"Vannon."

"Etkä anna kenenkään houkutella itseäsi kieltämään tätä — vaikka sinulle sanottaisiin mitä."

"E-en", sanoi Petteri.

"Hyvä", sanoi Guffey, ja äänessään kuului tyytyväisyys, jota liikemies tuntee, kun on tehnyt hyvän kaupan. Hän puhutteli Petteriä miltei inhimillisesti jatkaessaan: "Katso nyt, Petteri, sinä olet meidän miehemme ja me luotamme sinuun. Ymmärrät tietysti että meidän on pidettävä sinua täällä, mutta sinun ei tarvitse olla vankina ja me kohtelemme sinua hyvin. Asetamme sinut vankilan sairaalaan, saat hyvää ruokaa eikä tarvitse tehdä mitään. Noin viikon kuluttua tulee sinun esiintyä todistajana suurvalamiehistön tutkinnossa. Mutta sillä välin — ei sanaakaan kenellekään! Voivat koettaa houkutella sinulta joitakin tietoja tästä, mutta älä puhu tästä asiasta kenellekään muulle kuin minulle. Minä olen sinun herrasi, ja minä sanon mitä saat puhua ja pidän huolta sinusta kokonaan. Käsitätkö kaiken?"

"Ky-ky-yllä", sanoi Petteri.

VIII.

Taru kertoo, että oli kerran neekeri, joka sanoi, että hän mielellään loukkasi varpaansa, koska tuntui niin hyvältä, kun se heitti pakottamasta. Tämän saman periaatteen mukaan oli Petterin hyvä olla American Cityn vankilan sairaalassa. Hänellä oli mukava vuode, kylliksi ruokaa, eikä tarvinnut tehdä kerrassaan mitään. Hänen kipeät jäsenensä paranivat, hän lihoi, ja hänen vilkas järkensä alkoi tutkia olosuhteita ympärillään saadakseen selville, miten voisi saada tämän tilanteen pysyväiseksi ja miten lisätä oloonsa pientä ylellisyyttä, joka tekee elämän elämisen arvoiseksi.

Sairaalan isäntänä oli vanha mies, nimeltä Doobman. Hänet oli nimitetty virkaansa sen takia, että hän oli erään valtuusmiehen sukulainen. Hän oli ollut virassaan kuusi vuotta ja tällä ajalla lihonut yhtä nopeasti kuin Petteri nyt. Hän oli saapunut asteeseen, missä hän ei mitenkään halunnut lähteä nojatuolistaan, jos suinkin voi sen välttää. Petteri havaitsi tämän ja niin kykeni tekemään itsensä hyödylliseksi pikkuasioissa. Mr. Doobmanilla oli myöskin muuan salainen synti; hän nuuskasi, eikä halunnut kurin takia, että tämä kamala seikka tulisi tunnetuksi. Sen vuoksi hän piti tapanaan odottaa, että jokaisen selkä oli käännetty häneen, jolloin hän vetäsi nenäänsä hyppysellisen nuuskaa. Petteri huomasi tämän, ja kohteliaasti käänsi selkänsä.

Jokaisella tässä sairaalassa oli joku salainen synti, ja Mr. Doobmanin velvollisuus oli tukahduttaa kaikkien muiden synnit. Sairaalan asujiin lukeutui useita vangeista, joilla oli rahaa, jotta voivat maksaa mukavuuksista. He halusivat tupakkaa, viinaa, cocainia ja muita huumausaineita, ja jotkut heistä halusivat tilaisuuksia harjottaa ilettäviä ja nimettömiä irstailuja. Kaiken rahan minkä he saivat salakuletetuksi vankilaan, kuluttivat he mielellään, jos saivat halunsa tyydytetyiksi. Ja entäs sitten sairaalan palveluskunta? Kaikki sen jäsenet olivat politiikkojen nimittämiä, hylkyjä, jotka eivät olleet kyenneet täyttämään tointaan liikemaailmassa ja olivat halunneet helpon työpaikan, niinkuin Petterikin. He ottivat lahjoja ja olivat valmiit antamaan lahjoja Petterille, jos tämä pettäisi Mr. Doobmania; Doobman taas oli valmis antamaan Petterille yhtä ja toista etua, jos Petteri toisi hänelle salaisia tietoja. Tällaisessa tilanteessa oli järkevän miehen helppo koota rahaa.

Yleensä oli Petteri Doobmanin puolella, sillä hän oli katkerista kokemuksista oppinut, että oli viisainta pysyä rehellisenä. Sairaalan henkilökunta kutsui Doobmania "äijäksi" — ja varhaisimmasta lapsuudesta oli Petterin elämässä ollut aina joku "äijä", vallan lähtökohta ja mukavuuksien luoja. Ensin oli ollut Drubbin "äijä", jolla aamusta iltaan oli vihreät silmälasit päässä ja rinnalla kirjotus: "Olen sokea", ja jota väsyneet pikkulapset taluttivat pitkin katua. Mutta iltasin kun he saapuivat kotiinsa, vinttikamariin, otti "äijä" vihreät lasit silmiltään ja ihan helposti kykeni näkemään Petterin, ja jos Petteri oli tehnyt pienimmänkään erehdyksen päivän kuluessa, sai hän selkäänsä.

Kun Drubb vangittiin, vietiin Petteri orpokotiin, ja siellä oli toinen "äijä" ja sama kuuliaisuusläksy opittavana. Petteri karkasi orpokodista, ja sitten tuli Pericles Priam pakotuksen parantajineen, ja Petteri oli tutkinut hänen heikkouksiaan ja palvellut niitä. Kun Pericles oli nainut rikkaan lesken ja tämä potkinut Petterin kadulle, tuli Jimjambon temppeli, ja uusi "äijä", talonhaltija Tushbar Akrobas — kauhea vihassaan, mutta antelias, kun oli oppinut häntä imartelemaan ja valmistamaan hänelle tilaisuuksia nautinnoihin. Koko tämän pitkän ajan oli Petterin ollut pakko "notkistaa polveaan"; se oli tullut hänelle vaistomaiseksi — vaistoksi, jonka alku oli vanhempi kuni hänen kaksikymmentä vuottaan, vanhempi kuin kaksikymmentä tuhatta vuotta ja ehkä kymmenen kertaa kaksikymmentä tuhatta vuotta, jonka alku oli silloin kun Petteri hioi piikivestä nuolenpäätä jollekin lauman "äijälle" ja näki kapinallisten nuorten miesten joutuvan tiikerien saaliiksi.

IX.

Petteri havaitsi pian että hän on jotakuinkin tärkeä henkilö sairaalassa. Hän oli päätodistaja huomattavassa Goober-jutussa, josta koko kaupunki ja koko maakin puhui. Tiedettiin että hän tulisi todistamaan valtion puolesta, mutta mitä hän tiesi ja mitä hän tulee kertomaan, oli salaisuus, ja Petteri "piti suunsa" ja oli tärkeän näköinen ja nautti herättämästään huomiosta.

Mutta eihän ollut mitään syytä, miksi hän ei voisi kuunnella toisten puheita, ei mitään syytä, miksi hän ei ottaisi perinpohjin selvää tästä jutusta, jotta hän tulevaisuudessa tietäisi mitä tehdä. Hän kuunteli mitä "äijä" Doobman sanoi, mitä hänen ruotsalainen apurinsa, Jan Christian sanoi, mitä cocainin nauttija, Gerald Leslie sanoi. Kaikilla näillä, ja vielä muillakin, oli ystäviä "ulkopuolella", jotka "tiesivät." Yksi kertoi yhtä, toinen aivan päinvastaista; mutta Petteri punnitsi vehkeilyjen terottamalla älyllään kaiken, minkä kuuli, eikä aikaakaan, niin oli hän varma että hän tiesi jutun kokonaan.

Jim Goober oli huomattu työväen johtomies. Hän oli järjestänyt raitiotietrustin työläiset ja johtanut suurta lakkoa. Hän oli myöskin määrännyt rakennuslakkoja, ja jotkut sanoivat, että hän oli räjäytellyt puolivalmiita rakennuksia ja tehnyt siitä pilaa. Joka tapauksessa halusivat kaupungin liikemiehet laittaa hänet sellaiseen paikkaan, että hän ei enää voisi heitä häiritä; ja kun joku tuntematon mielipuoli oli heittänyt pommin valmistuneisuuskulkueen eteen, olivat kaupungin suurmiehet päättäneet, että nyt tuli tilaisuus jota he ovat etsineet. Guffey, joka oli "hoivannut" Petteriä, oli raitiotietrustin salapoliisikunnan pää, ja hänet oli asetettu tätä hommaa johtamaan. Pomot vaativat tuloksia eivätkä luottaneet lahjoja ottavaan ja kykenemättömään poliisilaitokseen. He olivat vanginneet Gooberin, hänen vaimonsa ja kolme hänen roikkansa jäsentä, ja kaupungin sanomalehtien kautta levittivät he propagandaa valmistaakseen yleisöä kaikkien näiden viiden henkilön hirttämiselle.

Ja tämä oli luonnollisestikin niin kuin sen pitikin olla; Jim Goober oli Petterin mielestä vain pelkkä nimi eikä edes sen arvoinen kuin yksi ainoa hänen aterioistaan. Petteri ymmärsi mitä Guffey oli tehnyt, ja hänen mielestään ainoa seikka, missä Guffey oli menetellyt epäviisaasti, oli se, ettei hän ollut heti alussa kertonut asiaansa Petterille, ettei olisi tarvinnut rusikoida hänen käsiään. Mutta, arveli Petteri, Guffey oli kai tarkottanut antaa hänelle läksytyksen, voidakseen olla hänestä varma. Ja Petteri oli oppinut läksynsä ja hänen tarkoituksensa oli nyt näyttää tämä selvästi Guffeylle ja Doobmanille.

"Pidä suusi kiinni!" oli Guffey sanonut, eikä Petteri koskaan sanonut sanaakaan Goober-jutusta. Mutta luonnollista oli, että hän puhui muista asioista. Ei kukaan voinut pysyä mykkänä aamusta iltaan, ja Petterin heikkoutena oli kertoa seikkailuistaan ja niistä viekkaista metkuista, joilla oli pettänyt edellisen "äijänsä." Ja niin kertoi Petteri cocainia nauttivalle Gerald Leslielle Pericles Priamista, ja kuinka monta tuhatta dollaria he olivat petkuttaneet yleisöltä ja kuinka he kaksi kertaa olivat joutuneet linnaan petoksesta. Myöskin kertoi hän Jimjambon temppelistä ja niistä oudoista ja uskomattomista seikoista, joita siellä tapahtui. Pashtian el Kalandra, päänoita, kertoi seuraajilleen olevansa yli kahdeksankymmentä vuotta vanha, mutta todellisuudessa oli alle neljänkymmenen. Hän sanoi olevansa persialainen prinssi, mutta oli syntynyt muutamassa Indianan pikkukaupungissa, alkaen uransa kauppiaan juoksupoikana. Hän oli syövinään vain kourallisen hedelmiä päivässä, mutta Petterin toimiin kuului muun muassa avustaa ison paistin tai paahdetun kanan valmisteluja. Nämä valmistettiin "pyhää sakramentillista toimitusta" varten, niin sanottiin rohveetan seuraajille; mutta Petterille annettiin aina näiden pyhien sakramenttien jäännökset ja hän ahmi ne nahkoihinsa sangen sakramentillisesti ruokahuoneen oven suojassa. Tämä oli yksi Petterin erikoisetuja, jonka hän ansaitsi pitämällä rohveetalta salassa Tushbar Akrobasin varkauksia.

Ihmeellinen paikka oli Jimjambon temppeli. Oli salaperäisiä alttareita seitsemän verhon takana, ja näiden takaa esiintyi päänoita puettuna pitkään kerman väriseen kullalla kirjailtuun vaippaan, vaaleanpunaisiin tohveleihin ja pyhyyttä kuvaavaan päähineeseen. Sadat kuuntelivat hänen saarnojaan ja seurasivat hänen pyhiä temppujaan — useat niistä rikkaita yhteiskunnan "kerman" naisia, jotka tulivat komeissa autoissaan. Myöskin oli koulu, jossa lapsille opetettiin lahkon salaperäisiä pomiloita. Rohveetalla oli tapana viedä näitä lapsia yksityishuoneisiinsa, ja liikkeellä oli kamalia huhuja — jotka loppuivat siihen, että poliisit tekivät tarkastuksen, rohveetta karkasi, samoin talonhaltija ja Petteri, talonhaltijan renki ja kaveri.

Myöskin piti Petteri mukavana kertoa Gerald Leslielle seikkailuistaan holirollareiden joukossa, jonne hän oli joutunut etsiessään tointa. Petteri oli liittynyt tähän lahkoon, oli oppinut "puhumaan kielillä" ja miten on meneteltävä, kun kaatuu selälleen tuolineen päivineen ja saa taivaallisen kunnian suonenvetokohtauksia. Petteri oli saavuttanut pastori Gamaliel Lunkin luottamuksen, ja pastori oli salaa palkannut hänet tekemään kirkon jäsenten keskuudessa kiillotustyötä, jotta nämä kohottaisivat palkkaa tuolle huonopalkkaiselle suonenvetotaiturille. Mutta vissit asianhaarat olivat saaneet Petterin menemään suutari Smithersin puolelle, joka suutari jo jonkun aikaa oli koettanut saada seurakunnan uskomaan, että hän pystyy kierimään lujemmin ja nopeammin kuin pastori Gamaliel. Mutta Petterillä oli tämä toimi ollut vain muutaman päivän ennen kuin hän sai potkun varastettuaan rasvarinkelin.

X.

Näitä ja muita Petteri kertoi, ajatellen olevansa turvassa nyt, kun oli oikein valtamiesten hoivassa. Mutta kun hän oli ollut parisen kuukautta sairaalassa, käskettiin hänet eräänä päivänä konttoriin, ja siellä oli Guffey, joka katseli häntä raivosta mustana. "Saatanan hullu!" olivat hänen ensimäiset sanansa.

Petterin polvet tuntuivat heikoilta ja hampaat alkoivat lotista.
"Mi-mi-mitä?" huudahti hän.

"Enkö käskenyt sinun pitää suusi kiinni?" Ja Guffey oli sen näköinen, kun hän aikoisi taaskin väännellä Petterin kalvosta.

"Mr. Guffey, en ole sanonut kenellekään. En ole puhunut sanaakaan
Goober-jutusta yhdellekään sielulle."

Petteri jatkoi inttämistään, mutta Guffey lopetti sen lyhyeen. "Pidä suusi, pöhlö! Ehkä et ole puhunut Goober-jutusta, mutta olet puhunut itsestäsi. Etkö ole kertonut jollekin, että olet ollut työssä miehellä, jonka nimi on Kalandra?"

"O-o-len."

"Ja tiesit, että poliisit olivat hänen kintereillään, ja sinun myös?"

"Ky-yllä."

"Ja että sinut on vangittu patenttilääkkeillä huijaamisesta?"

"Kaikkivaltias Kristus!" kiljui Guffey. "Minkälaisen todistajan sinä luulet itsestäsi tulevan?"

"Mutta", kirkui Petteri epätoivoisesti, "en kertonut kenellekään, joka olisi vaarallinen. Kerroin vain — —"

"Mistäs sinä tiedät, kuka on vaarallinen?" karjui salapoliisi, lisäten sarjan raivoisia kirouksia. "Gooberin roikalla on vakoojia keskuudessamme, heillä on joku tässä vankilassakin. He ovat saaneet selvän sinusta ja sinun elämästäsi. Olet menettänyt meiltä pelin kielevyydelläsi!"

"Oi, luojani!" kuiskasi Petteri tukahtunein äänin.

"Ajatteleppa itseäsi todistajatuolilla! Ajatteleppa mihin valoon joudut valamiehistön silmissä! Matkustaa ympäri maata peijaten ihmisiä patenttilääkkeillä — ja linnaan vielä! Avustaa tuota helvetin leipomaa lurjusta, Kalandraa —" ja Guffey lisäsi hirveitä sanoja, jotka selostivat niitä pöyristyttäviä paheita, joista päänoitaa oli syytetty. "Ja sinä olet ollut avustamassa tuollaista!"

"En ole koskaan tehnyt sellaista!" volisi Petteri. "En edes tiennyt varmasti niistä."

"Kerro tuo valamiehistölle!" irvisteli Guffey. "Ne ovat käyneet puhuttelemassa suutari Smithersiäkin, ja tulevat asettamaan hänen vaimonsa todistamaan, että olet näpistelijä ja varas ja että hän potki sinut ulos holirollareiden joukosta. Ja vain siksi, ettet voinut pitää suutasi kiinni, niinkuin käskin."

Petteri itki ja ulisi. Hän laski polvilleen ja rukoili. Sanoi ettei hän ollut tarkottanut mitään pahaa; hän ei ollut tiennyt ettei saanut puhua entisyydestään; ei ollut tiennyt mikä on todistaja tai mitä häneltä vaadittiin. Häntä oli kielletty puhumasta Goober-jutusta, eikä hän ollut puhunut. Petteri itki ja nyyhki ja rukoili — mutta turhaan. Guffey määräsi hänet takasin rotkoon, selittäen tulevansa todistamaan ja todistuttamaan, että Petteri itse oli se mies, joka oli heittänyt pommin ja että Petteri, eikä Jim Goober, oli koko salaliiton pää. Olihan Petteri allekirjoittanut tunnustuksen, jossa sanottiin, että hän oli ottanut osaa pommin valmistukseen.

XI.

Taaskaan ei Petteri tiennyt, kuinka kauvan hän värisi mustassa komerossa. Sen hän tiesi, että hänelle tuotiin vettä ja leipää kolme kertaa ennen kuin Guffey tuli jälleen ja komensi ulos. Nyt istui Petteri tuolilla läjässä, väännellen käsiään, kun raitiotietrustin salapoliisi selosti hänelle uutta ohjelmaa. Petteristä ei enää ollut todistajaksi. Salaliittoutuneet työläiset olivat koonneet suuren puolustusrahaston, heillä olivat koko kaupungin ja koko maan kaikki uniot takanaan. Niillä oli vakoojia, jotka koettivat ottaa selvää syyttäjien jokaisesta toimesta ja todisteista, joita syytettyjä vastaan koottiin. Guffey ei sanonut, että hän olisi potkinut Petterin ulos vankilasta, jollei olisi pelännyt, että hän menee Gooberin roikan puolelle ja kertoo mitä tietää; mutta Petteri arvasi tämän kuunnellessaan Guffeyn selityksiä, ja huomasi ilokseen, että vihdoinkin hän oli saanut oikean otteen hyvinvoinnin tikkaista. Sormen ja kalvosen rusikoiminen ei ollutkaan tapahtunut aivan turhan takia!

"Katso", sanoi Guffey, "asia on näin: Todistajaksi sinusta ei ole, mutta vakooja sinusta tulee. Ne tietävät, että olet kielitellyt ja että olen pitänyt sinua rotkossa. Ja nyt minä teen sinusta marttyyrin. Käsitätkö?"

Petteri nyökkäsi; kyllä hän käsitti. Hänen erikoisominaisuutensa oli käsittää tällaiset.

"Sinä olet rehellinen todistaja, ymmärrätkö? Minä olen koettanut saada sinun valehtelemaan, mutta sinä et ole suostunut; ja nyt sinä menet Gooberin roikan puolelle, ja he ovat mielissään. Ota selvä kaikesta, ja tuon tuostakin laitan niin, että kohtaat jonkun, jota myöten voit lähettää tietoja minulle. Käsitätkö?"

"Käsitän", sanoi Petteri mielissään. Sanoin ei voi kuvata hänen tuntemaansa helpotusta Hänellähän nyt oli oikea toimi! Hänestä tulee salapoliisi — aivan kuin Guffey!

"Nyt", sanoi Guffey, "ensimäiseksi haluan tietää, kuka kantaa kieliä tästä vankilasta; emme voi tehdä mitään heidän tietämättään. Minulla on todistajia, joita haluaisin pitää salassa, mutta en uskalla pitää heitä täällä. Haluan tietää, kuka on petturi. Haluan tietää paljonkin seikkoja, joista sanon sinulle tuonnempana. Haluan että laitat itsesi näiden punikkien läheiseksi, otat selvää heidän aatteistaan, jotta voit puhua samoin kuin hekin."

"Kyllä", sanoi Petteri. Häntä vähän nauratti. Häntähän jo pidettiin "punikkina" — yhtenä pääpukareista! Mutta Guffey oli jo luopunut tuosta pelistä — tai ehkä oli unohtanut sen jo!

Oli oikeastaan helppo toimi tämä, mikä Petterillä nyt oli. Hänen ei tarvinnut esiintyä minään muuna kuin mitä oli. Hän kutsuu itseään olosuhteiden uhriksi ja tulee olemaan vilpittömästi vihanen niille, jotka ovat koettaneet käyttää häntä salaliitossa Jim Gooberia vastaan. Loppu seuraisi itsestään. Hän saavuttaa työläisten luottamuksen — ja Guffey neuvoo häntä, miten menetellä.

"Asetamme sinut koppiin tässä vankilassa", sanoi pääsalapoliisi, "ja olemme panevinamme sinut 'kolmannen asteen' läpi. Muista kirkua ja pitää elämää ja huutaa ettet kerro mitään, niin me lopulta herkeämme ja potkimme sinut ulos. Ja sitten vain odota. He etsivät sinut käsiinsä, jollen ole kovin huono arvaamaan."

Näin tämä ilveily suunniteltiin ja näyteltiin. Guffey tarttui Petteriä kaulukseen ja kuletti hänet vankilan pääosaan, jossa lukitsi hänet erääseen avonaiseen koppiin joita oli useita rivissä. Hän otti Petteriä kalvosesta ja oli vääntelevinään sitä, ja Petteri pani vastalauseita. Hänen ei tarvinnut käyttää mielikuvitustaan, hän tiesi miltä se tuntui, ja hän nyyhki ja kiljui ja vannoi, että hän on puhunut totta, että hän ei tiennyt enempää kuin oli kertonut, eikä voinut kertoa enempää vaikka mikä olisi. Guffey jätti hänet sinne seuraavan päivän iltapäivään, tuli sitten taas, otti häntä niskasta, kuletti vankilan rappusille ja antoi hänelle eropotkun.

Petteri oli vapaa! Mikä ihmeellinen tunne — vapaus! Jumala! Ei mitään voinut olla sen veroista! Hän olisi mielellään huutanut ja melunnut ilosta. Hän ei kuitenkaan sitä tehnyt, vaan hoiperteli pitkin katua ja solui istumaan kiviseinän ulkoumalle, nyyhkien, pää käsien varassa, odottaen, mitä tapahtuisi. Ja tietysti tapahtui. Ehkä tunti oli kulunut, kun joku kosketti häntä keveästi olalle. "Toveri", sanoi pehmeä ääni, ja kun Petteri katsoi sormiensa lomitse, näki hän hameen. Paperilappu painettiin hänen käteensä ja tytön pehmeä ääni sanoi: "Tulkaa tämän osotteen mukaan." Tyttö poistui, ja Petterin sydän löi rajusti. Vihdoinkin oli hän salapoliisi!

XII.

Petteri odotti pimeään saakka, antaakseen asialle seikkailun värityksen; hän myöskin imarteli itsetietoisuuttaan, katsellen varovaisesti ympärilleen, kulkiessaan pitkin katua.

Ei hän olettanut, että kukaan häntä seuraisi, vaan Petteri halusi olla salapoliisimainen.

Mutta sen lisäksi hän oli hiukan peloissaan. Hän oli puhunut totta, sanoessaan Guffeylle, ettei hän tiennyt mitä punikit olivat; mutta sen jälkeen hän oli ottanut selvää, ja nyt hän tiesi. "Punikki" oli sellainen, joka oli myötätuntoinen työväenunioille ja lakoille; joka halusi murhata rikkaat ja jakaa heidän omaisuutensa, ja luulivat että nopein keino tähän jakamiseen oli dynamiitin käyttö. Kaikki "punikit" tekivät pommeja ja heillä oli salattuja aseita ja ehkä salaisia myrkkyjäkin — kuka tiesi? Ja nyt Petteri oli menossa heidän joukkoonsa, tulemaan yhdeksi heistä! Se oli melkein liiaksi mieltäjännittävää miehelle, joka ennen kaikkea halusi mukavuutta. Mieleen juolahti: "Karkaa, lähde pois kaupungista ja heitä koko juttu!" Mutta sitten hän ajatteli niitä palkkioita ja sitä kunniaa, mitä Guffey oli hänelle luvannut. Ja sitten hän oli vielä vähäsen uteliaskin; voisihan hän karata tuonnempana, mutta ensin halusi hän olla vähän enemmän aikaa "etsivänä."

Hänelle annettu osote johti pieneen yksikerroksiseen taloon köyhäinosassa kaupunkia, ja hän soitti ovikelloa. Oven avasi tyttö, ja heti Petteri huomasi, että se oli sama tyttö, joka oli häntä puhutellut. Ennenkuin Petteri ehti sanoa mitään, huudahti tyttö innoissaan: "Mr. Gudge! Voi, kun olen iloinen että tulitte!" lisäten: "Toveri!" — aivan kuin Petteri olisi ollut vanha ystävä. Ja sitten: "Mutta olettehan te toveri?"

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Petteri.

"Ette siis ole sosialisti? No, sitten teemme teistä sosialistin." Hän kuletti Petterin sisälle, asetti hänelle tuolin ja sanoi: "Tiedän mitä ne ovat tehneet teille; ja te kestitte lujana kaiken! Te olitte ihmeteltävä, ihailtava!"

Petteri ei tiennyt mitä sanoa. Tämän tytön äänessä oli ystävällinen ja ihaileva sävy; eikä Petterillä ollut kolkon elämänsä varrella ollut kokemuksia sellaisista tunteista. Petteri oli katsellut rakastelijoita pyydystelevien tyttöjen ryöppyävää kiimaa; mutta tämän tytön olemus ei ollut sellaista. Hänen äänensä, vaikkakin pehmeä, oli hiukkasen liian vakava ollakseen nuoren tytön; hänen syvät, kaihoovat harmaat silmänsä katselivat Petteriä kuin hellän äidin, jonka lapsi on juuri pelastunut vaarasta.

Hän huusi: "Sadie, täällä on Mr. Gudge." Ja huoneeseen astui toinen tyttö, vanhempi ja pitempi, mutta laiha ja kalpea kuin sisarensakin. Jenni ja Sadie Todd olivat heidän nimensä; vanhempi oli pikakirjottaja ja ansaitsi perheen toimeentulon. Tytöt olivat kovin huolissaan hänestä. He alkoivat kysellä hänen kokemuksiaan, mutta hän ei ollut ehtinyt kuin alkaa, niin vanhempi meni puhelimen ääreen. Oli useita ihmisiä, joille täytyi ilmoittaa heti kun Petteri oli tullut. Hän oli jonkun aikaa puhelimen ääressä, ja ne ihmiset, joille hän puhui soittivat kai toisille, koska parin tunnin kuluessa väkeä virtasi huoneeseen yhtämittaa, ja Petterin täytyi kertoa seikkailunsa useita kertoja.

Ensimäiseksi tuli jättiläiskasvuinen mies, jolla oli yhteenpuristetut huulet ja niin voimakas ääni, että Petteriä pelotti. Häntä ei hämmästyttänyt lainkaan, kun kuuli, että tämä mies oli kaupungin yhden radikalisimmista unioista, merimiesten union, johtomies. Niin, hän varmasti oli "punikki", hän mainiosti sopi yhteen Petterin mielikuvien kanssa — juro, vaarallinen mies, jonka voi kuvitella tarttuvan Simsonin tavoin yhteiskunnan pilareihin ja vetävän ne mukanaan kumoon. "Ne ovat saaneet sinut pelkonsa alle, poikani", sanoi hän huomatessaan Petterin arkailevan vastata hänen kyselyihinsä. "No, olen pelännyt heitä neljäkymmentä viisi vuotta, mutta enpä ole antanut heille vihiäkään vielä." Ja sitten lohduttaakseen Petteriä ja vahvistaakseen hänen hermojaan hän kertoi miten häntä, karattuaan laivasta, oli verikoirin etsitty Floridan aarnioista, saatu kiinni, sidottu puuhun ja piesty taidottomaksi.

Sitten tuli David Andrews, jonka Petteri oli kuullut olevan yhtenä lakimiehenä Goober-jutussa, kookas huomiota herättävä mies, jolla olivat terävät, valppaat piirteet. Mitäs sellainen mies teki näiden hylkyjen joukossa? Petteri päätteli, että varmaankin hän on "viisas", sellainen joka "tekee rahaa" kiihottamalla tyytymättömyyttä. Sitten tuli nuori tyttö, tuntehikas ja hento, lievästi raajarikko. Kun tämä kulki huoneen poikki puristaakseen häntä kädestä, juoksivat kyyneleet pitkin hänen kasvojaan, ja Petteri oli hämillään, arvellen hänen äskettäin kadottaneen jonkun läheisen sukulaisen, eikä tiennyt mitä sanoa. Tytön ensimäisistä sanoista hän kuitenkin hämmästyksekseen käsitti, että kyyneleet johtuivat vain siitä, mitä hän oli kuullut Petterin saaneen kokea.

Ada Ruth oli runoilija, ja se oli aivan uutta Petterille; pitkän aprikoimisen perästä hän luokitteli tytön herkkäuskoisuutensa uhriksi — pieni, tunteellinen tyttöparka, jolla ei ollut aavistustakaan pahuudesta, joka häntä ympäröitsi. Hänen mukanaan tuli kveekari-poika, jolla oli kalpeat itsensäkieltäjän kasvot ja mustat suortuvat, jotka hänen oli puistettava kasvoiltaan tämän tästä; hänellä oli liehuva kaulanauha ja musta huopahattu, ja vielä muitakin löyhäpäisyyden merkkejä, ja hänen puheistaan pääsi Petteri siihen käsitykseen, että hän oli valmis räjäyttämään ilmaan kaikki maailman hallitukset rauhanaatteen takia. Samanlainen oli McCormick, I.W.W. liiton johtomies, joka vastikään oli ollut kuusikymmentä päivää linnassa, hiljainen nuori irlantilainen, jolla oli tiukat huulet ja mustat rauhattomat silmät, ja hän pelotti Petteriä, sillä hän katsoi häneen herkeämättä ja tuskin puhui sanaakaan.

XIII.

Niitä tuli yksitellen ja joukoissa; vanhoja naisia ja nuoria naisia, vanhoja miehiä ja nuoria miehiä, fanatiikkoja ja haaveilijoita, agitaattoreita, jotka tuskin voivat avata suutaan sanomatta jotakin pistävää, korventavaa, joka toi esille heidän sisimmässään kytevän hehkun. Petteriä pelotti yhä enemmän ja enemmän, kun hän huomasi, että hän todellakin oli keskellä kaikkein vaarallisimpia "punikkeja" koko American Cityssä. Nämä olivat niitä, joita tavalliset lainkuuliaiset ihmiset kammosivat, ja joista oli poliisilaitokselle enemmän vaivaa kuin kaikista rosvoista ja ryöväreistä yhteensä. Nyt Petteri havaitsi syyn siihen — ei hän olisi voinut aavistaakkaan, että koko maailmassa voi olla noin ankaraa ja vihan vaivaamaa väkeä. Sellaiset voivat tehdä vaikka mitä! Istuessaan vilkuili hän silmillään yhdestä toiseen. Kukahan noista on ollut avustamassa pommin räjäyttämistä? Ja mahtanevatkohan kerskua siitä hänelle tänä iltana?

Petteri vähän vartoi sitä; mutta ei ollut varma. Nämä olivat niin kummallisia rikoksellisia! Ne kutsuivat häntä "toveriksi", ja puhuttelivat häntä samalla ystävyydellä, joka oli häntä hämmästyttänyt, kun pikku Jenni häntä puhutteli. Olikohan se teeskenneltyä, jotta he voittaisivat hänen luottamuksensa, vai luulivatko nämä ihmiset todellakin rakastavansa häntä — Petteri Gudgea, joka oli vieras ja salainen vihollinen? Petteri oli nähnyt vaivaa ja ollut huolellinen pettääkseen heidät, mutta he olivat niin helpot pettää, että hänen vaivannäkönsä oli mennyt hukkaan. Hän halveksi heitä tämän vuoksi, ja kuunnellessaan heitä, hän tuon tuostakin toisti itsekseen: "Pöhlö-parat!"

He olivat tulleet kuulemaan hänen kertomustaan, ja he kyselivät häneltä, ja hänen täytyi kertoa joka pikkuseikkakin moneen kertaan. Petteriä oli luonnollisesti neuvottu hyvin ja huolellisesti; hän ei saanut puhua sanaakaan tunnustuksesta, jonka hän oli allekirjoittanut; se olisi antanut näille lain ja järjestyksen vihollisille liian hyvän aseen. Häntä oli neuvottu kertomaan niin lyhyesti kuin mahdollista miten hän oli sattunut olemaan lähellä räjähdyspaikkaa ja miten poliisit olivat koettaneet saada hänet myöntämään, että hän tietää jotakin tästä jutusta. Petteri kertoi neuvojen mukaan, mutta hän ei ollut valmistautunut siihen perinpohjaiseen kyselyyn, jonka lakimies Andrews merimiesten johtajan, Durantin, avustuksella toimitti. He halusivat tietää kaikki mitä hänelle oli tehty, kuka oli tehnyt, ja miten ja milloin ja missä sekä miksi. Petterillä oli jonkunverran näyttelijälahjoja ja hän oli mielellään huomion ja ihailun esineenä, vaikka sitä eivät olisi osottaneetkaan muut kuin joukko rikoksellisia "punikkeja." Ja niin hän kertoi seikkaperäisesti ja laajasti, miten Guffey väänteli hänen sormiaan ja kalvostaan ja heitti hänet rotkoon; ja muisto tuosta kaikesta oli hänellä vielä niin tuoreena, että hänen realistinen kuvauksensa olisi saanut veriinsä kylmemmänkin joukon.

Ja pian alkoivatkin kaikki naiset nyyhkyttää ja raivota. Pikkunen Ada Ruth sai vaikutelman ja rupesi lausumaan runoa — vai lieneekö sommitellut sen siinä hänen silmäinsä edessä? Hän oli kuin suuttumuksen lumoomana. Runossa puhuttiin jotakin työläisten noususta — väkijoukon huuto:

"Ei kärsitä enää raakaa vihamiestä —
Pois selästämme, tai kannatte helvetin iestä!"

Petteri kuunteli ja ajatteli: "Pöhlö-parka!" Ja sitten se kveekari-poika, Donald Gordon, otti puhujan paikan, heristi pitkiä mustia hiuksiaan ja alkoi puhua. Petteri kuunteli ja ajatteli taas: "Pöhlö-parka!" Sitten eräs toinen mies, joka oli työväenlehden toimittaja, sanoi kirjoittavansa artikkelin; hän tunsi Guffeyn ja aikoi julkaista hänen valokuvansa allekirjoituksella "Inkvisiittori." Hän pyysi Petterin valokuvaa, ja Petteri suostui otattamaan kuvan, joka myöskin julaistaan ja siihen pannaan allekirjoitus: "Inkvisiittorin uhri." Petterillä ei ollut aavistustakaan, mitä tuo pitkä sana merkitsi, mutta hän ajatteli: "Pöhlö-parka!" Kaikki nuo olivat "pöhlöjä" — ottivat toisten ihmisten vastukset noin vakavasti!

Mutta Petteriä pelottikin vähäsen; ei ollutkaan täydellisesti hauskaa olla sankari tällä elävällä ja säikyttelevällä tavalla — hänen nimensä ja maineensa levitetään ympäri maata, jotta järjestynyt työväestö saisi tietää, miten American Cityn raitiotrusti menettelee saattaakseen tunnetun työväenjohtajan hirteen! Tämä asia näytti yhtämittaa kasvavan pelottavasti Petterin silmissä. Petteri, muurahainen, tunsi maan tärisevän jalkainsa alla, ja hänelle leimahti kuva niistä vuorenkorkuisista jättiläisistä, jotka taistelussaan uhkasivat tallata hänet. Petteri ihmetteli, oliko Guffey aavistanut, millaisen hälinän hänen kertomuksensa herättää, ja kuinka hyvän aseen hän oli antanut vastustajainsa käsiin? Mitä luuli Guffey hyötyvänsä Petteristä sellaista, joka vastaisi tätä vauriota hänen omalle asialleen? Ja Petteri, kuunnellessaan myrskyisiä puheita, ihmisiä täynnä olevassa pienessä huoneessa, ajatteli yhä uudelleen ja uudelleen pakoa. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään, joka olisi muistuttanut näiden ihmisten raivoa, niitä kauheita asioita, joita he sanoivat, he eivät tuominneet ainoastaan American Cityn poliisilaitosta, vaan myöskin oikeuslaitokset, sanomalehdet, kirkot, yliopistot ja kaikki mikä oli pyhää ja kunnioitettavaa lainkuuliaisten ihmisten mielestä — niinkuin esimerkiksi Petteri Gudgen.

Petterin pelko alkoi näkyä. Mutta miksi ei hän saisi pelätä! Lakimies Andrews lupasi viedä hänet piiloon, jotta vastustajat eivät voisi laittaa häntä päiviltä. Petteri tulee olemaan erinomainen todistaja Gooberin puolustajille, ja he tulevat pitämään hänestä hyvän huolen. Mutta Petteri sai rohkeutensa takasin ja rupesi taas näyttelemään jaloa osaansa. Ei, häntä ei tarvitse suojella enempää kuin heitä muitakaan, eikä hän hyvinkään pahasti pelännyt.

Sadie Todd, pikakirjuri, palkitsi hänen sankaruutensa. Tytöillä oli pienessä kodissaan tilaa, ja jos Petteri haluaisi asua heidän luonaan jonkun aikaa, niin koettaisivat he tehdä hänelle olon mukavaksi. Ja halusihan Petteri. Myöhään illalla menivät vieraat. "Punikkien" eri ryhmät menivät omille teilleen nyrkit puristettuina ja kasvoilla ilme, josta näki, että he tulevat tekemään Petterin jutusta välineen, jolla kiihotetaan tyytymätön työväestö uusiin hurjiin mielenilmauksiin. Miehet puristivat Petterin kättä ystävällisesti, naiset katsoivat häneen sielukkailla silmillään ja lausuivat julki ihailunsa hänen sankaruudestaan, toivonsa — niin, varmuutensa — siitä, että hän tulee pysymään totuuden puolella loppuun saakka ja tutkittuaan heidän aatteitaan yhtyy "liikkeeseen." Petteri kuunteli ja katseli, ja yhtämittaa sanoi itsekseen: "Pöhlöparat!"

XIV.

American Cityn arvossa pidetyt sanomalehdet eivät luonnollisestikaan tuhlanneet palstojaan radikalien esittämiin uskomattomiin syytöksiin poliisivirkailijoista, että nämä muka kiduttavat todistajia. Mutta American Cityssä oli sosialistinen viikkolehti ja siinä oli pitkä kirjoitus Petterin seikkailuista etusivulla, ja myöskin Petterin kuva. Vielä oli kolme muuta työväenlehteä, joissa tämä kertomus oli, ja Gooberin puolustuskomitea painatti siitä lentolehden, jota lähetettiin tuhansin kappalein ympäri maata. Tämän lentolehden kirjoitti Donald Gordon, kveekari. Hän toi Petterille korjausliuskan siitä saadakseen kaikki yksityiskohdat oikein, ja Petteri luki sen suurella nautinnolla huomatessaan kuinka suuri sankari hän todella oli. Petteri ei ollut kertonut näille ihmisille aikaisempia vaiheitaan, ja jos Gooberin puolustuskomitea oli saanut niistä vihiä, olivat sen jäsenet niistä vaiti. Petteri hymyili miettiessään tätä. Ne olivat viekkaita, ne peijakkaat! Ne pelasivat korttinsa mainiosti — ja Petteri kunnioitti heitä siitä. Donald Gordonin kertomuksessa Petteri esiintyi köyhänä työmiehenä. Hän nauroi. Hän tunsi sanan "työmies", mutta kun hän puhui "työväestä", tapahtui se eri äänilajissa kuin nämä sosialistit.

Kun tämä kertomus oli ollut lehdissä, tuli kaikenlaisia ihmisiä tapaamaan Petteriä Todd sisarusten kotiin. Ja Petteri rupesi todenteolla hoitamaan tointaan, koettamaan saada selvää mahdollisimman paljon näistä kävijöistä, heidän nimistään ja toimistaan ja heidän suhteestaan radikaliseen liikkeeseen. Guffey oli kieltänyt häntä tekemästä muistiinpanoja, jotta ei olisi pelkoa kiinnijoutumisesta, mutta Petteri ei voinut pitää kaikkia saamiaan tietoja päässään, ja sen vuoksi hän meni huoneeseensa ja teki muistiinpanoja pienille paperilippusille, jotka hän sitten huolellisesti neuloi takkinsa liepeisiin, sangen salaperäisesti.

Kun ei ota huomioon näitä muistiinpanoja, oli Petterin salapoliisin toimi helppoa, sillä nämä ihmiset näyttivät olevan sangen halukkaita puhumaan siitä, mitä he toimivat. Ja väliin pelotti Petteriä sekin, että he olivat niin avomielisiä ja uhmaavia! He eivät ainoastaan puhuneet aatteistaan toisilleen ja hänelle, he pitivät julkisia puheita, kirjottelivat kirjasia ja lentolehtisiä — ja näitä he kutsuivat "kirjallisuudeksi." Petterillä ei ennen ollut aavistustakaan siitä, että heidän liikkeensä oli niin laaja ja voimakas. Hän oli toivonut keksivänsä salaliiton, ja ehkä pommijutun tai pari; mutta sen sijaan hän nähtävästi oli keksimäisillään tulivuoren!

Kuitenkin, kaikitenkin Petteri teki parhaansa. Hän pani muistiin noin puolensadan kaikkiin luokkiin kuuluvien henkilöiden nimet ja yhtä ja toista, minkä luuli olevan tärkeää. Ne olivat tavallisia työläisiä, miehiä ja naisia, juutalaisia räätäleitä, venäläisiä ja italialaisia sikarintekijöitä, Amerikassa syntyneitä konetyöläisiä ja kirjaltajia; vielä kuului niihin "salonki-punikkeja" — isoja, moitteettoman ja loistavan näköisiä naisia, jotka tulivat tuohon pieneen taloon isoissa, moitteettomissa ja loistavissa autoissa, ja jättivät virkapukuiset ajurinsa odottamaan ulos tuntikausiksi kuunnellessaan Petterin kertomuksia. Muuan hyväntahtoinen nainen, jolla oli hulmuava huntu ja hieno tuoksu, aprikoi että Petteri kai on rahantarpeessa ja pisti kahdenkymmenen dollarin setelin hänen käteensä. Petteri, ihastuneena ja myöskin hämillään, sai uuden vaikutelman tästä hommasta, jota kutsuttiin "liikkeeksi", ja hän päätti, että niin pian kuin Guffey ei häntä enää tarvitse, rupeaa hän "punikiksi" oikein todella.

Hän eli mukavuudessa Todd sisarten luona. Sadie meni työhönsä ennen kahdeksaa aamulla, joka oli ennen kuin Petteri nousi ylös; mutta Jenni pysyi kotona ja laittoi hänelle aamiaisen, avasi oven hänen vierailleen ja yleensä piti huolen hänen mukavuudestaan. Hän ei ollut terve; kahdesti viikossa kävi hän lääkärin luona, joka hoiteli hänen selkärankaansa, ja lopun ajasta oli hänen määrä levätä, mutta Petteri ei koskaan nähnyt hänen lepäävän. Hän aina oli työssä "liikkeen" hyväksi — kirjoitteli osotteita kiertokirjeisiin, kirjoitteli kirjeitä, kulki kauppaamassa kirjallisuutta tai keräsi kolehteja kokouksissa. Hänellä ei ollut rauhaa yöllä eikä päivällä, joka seikka kiusasi Petteriä, joka halasi rauhaa ylitse kaiken. Europassa oli miljonia miehiä armeijoissa tekemässä kaikkensa teurastaakseen toisensa. Tuo oli luonnollisesti kauheaa, mutta mitäpä se parani siitä, että sitä ajatteli? Sitä ei voitu lopettaa eikä se suinkaan ollut Petterin syy. Mutta tämä tyttöraukka oli erehtynyt luulemaan että tuo sota Europassa on hänen syynsä ja että oli hänen tehtävänsä saada se loppumaan. Kyyneleet tulivat hänen syviin, harmaisiin silmiinsä ja hänen leukansa vapisi tuskasta joka kerta kun hän puhui siitä; Ja Petteristä tuntui siltä ettei hän muusta puhukkaan. Jennillä näytti olevan ajatus että sota on lopetettava siten, että Europan työväestö saadaan nousemaan kapinaan. Ja hän luuli vielä että American Cityn työläisten on tehtävä kapina ensiksi, jotta europalaisille tulisi esimerkki, jota voivat seurata!

XV.

Ei Jenni salannut tätä tuumaansa lainkaan; hän usein pani punasen nauhan tukkaansa ja kiinnitti punasen merkin rintaansa ja meni kokouksiin myymään pieniä kirjasia, joissa olivat punaset kannet. Tietysti on Petterin velvollisuus antaa hänet ilmi raitiotietrustin salapoliisilaitoksen päämiehelle. Petteri oli pahoillaan tästä, ja häntä hävettikin; Jenni oli soma pikku tyttö, ja sieväkin ja voisi pitää hauskaa hänen kanssaan, jollei hän olisi niin kiintynyt asiaansa. Petteri katseli häntä, kun hän oli kumartuneena kirjoituskoneensa ääressä. Hänellä oli hienot, haileat hiukset, tasaiset valkoiset hampaat ja poskilla päilyili vieno puna, mennen ja tullen — niin, ei hän olisi pahannäköinen lainkaan jos hän vain suoristaisi itsensä ja hiukan "edistäisi kauneuttaan", niin kuin muut tytöt tekevät.

Mutta ei, hän oli aina jännityksessä, ja mikä pirullisinta, hän koetti saattaa Petterinkin samaan tilaan. Hän oli ehdottomasti päättänyt että Petterin täytyy suuttua työväenluokan kärsimien vääryyksien takia. Hän oli varma siitä, että Petteri tekee näin, kunhan häntä vain neuvotaan. Hän kertoi Petterille kamaloita juttuja, ja Petterin velvollisuus oli kauhistua; hänen täytyi koko ajan näytellä tunne-osaa. Hän antoi Petterille "kirjallisuutta" ja käski lukea, ja sitten uteli ja kyseli nähdäkseen, onko Petteri todella lukenut kirjan. Ja osasihan Petteri lukea — kiitos Pericles Priamin, joka oli opettanut Petterin pitämään huolta kiertokirjeistä ja ilmoituksista pikkupaikkojen lehdissä. Niinpä Petterin täytyi nyt istua nurkassa ja keskittää ajatuksensa sellaisiin kuin "Sosialismin aakkoset", "Pääoma ja köyhälistö" tai "Tie valtaan."

Petteri tuumi itsekseen että olihan osa hänen työstään koettaa saada selville juuri nämä seikat. Hänestähän tulee "punikki" ja hänen täytyy oppia puhumaan samaa kieltä kuin hekin; mutta se oli tavattoman väsyttävää ja täynnä pitkiä sanoja, joita hän ei ollut koskaan kuullutkaan. Miksi eivät nämä ihmiset puhu Amerikan kieltä? Hän oli ennen jo tiennyt että maailmassa on sosialisteja ja myöskin "anarkisteja", ja hän oli luullut että ne ovat kaikki samallaisia. Mutta nyt hän kuuli ei ainoastaan sosialisteista ja "anarkisteista", vaan myöskin valtiososialisteista ja kommunistianarkisteista, kommunisti-syndikalisteista ja syndikalistianarkisteista, sosialisti-syndikalisteista ja revisionisteista ja guild-sosialisteista, puhumattakaan single-taxareista, liberaleista ja progressiveista ja monista muista lajeista, joita hänen oli puhuteltava ja luokiteltava ja kuunneltava kohteliaasti. Jokainen ryhmä painosti erikoisominaisuuttaan, joka erotti ne toisista, ja oli varma siitä, että he saarnasivat ainoaa tosi-totuutta; ja Petteriä kiukutti niin sanomattomasti heidän ijänikuinen puheensa — kuinka paljoa yksinkertaisempaa olikin lyödä ne kaikki yhteen läjään ja kutsua heitä "punikeiksi", niinkuin Guffey!

Petterillä oli jo ennestään ollut päässään että se mitä nämä "punikit" puuhasivat, oli rikasten omaisuuden jakaminen. Kaikki olivat selittäneet hänelle näin. Mutta nyt hän huomasi ettei tämä ollutkaan aivan oikein. Heidän tarkoituksensa oli että valtio ottaa hoitoonsa teollisuudet, tai että uniot tekevät sen, tai että kansa yleensä sen tekee. He huomauttivat postilaitoksesta, armeijasta ja laivastosta esimerkkeinä siitä, että valtio voi hyvin hoitaa asioita. Eikös se ollut hyvä? uteli Jenni. Petteri myönsi, mutta sisimmässään hän ajatteli että pirujako se häneen kuuluu. Ihmiset ovat helposti petettäviä ja herkkäuskoisia, ja vaikka asiat olisivat järjestetyt miten tahansa, niin aina olisi sellaisia, jotka keksisivät keinon elää toisten kustannuksella. Esimerkiksi tämä lapsi-parka, joka oli valmis uhrautumaan minkä harhaluulon tai kurjuudessa olevan henkilön hyväksi tahansa — voisiko koskaan olla sellaista yhteiskuntaa, jossa hän ei joutuisi jonkun mässääjän hyvän ruokahalun uhriksi?

Hän oli kahdenkesken Petterin kanssa kotona aamusta iltaan, ja Petterin mielestä hän päivä päivältä näytti sievemmältä. Myöskin oli silminnähtävää että hän piti Petteristä yhä enemmän, kuta kauvemmin tämä näytteli osaansa. Olihan Petteri syvästi myötätuntoinen ja helposti käännettävä aatteen puoltajaksi; hän käsitti kaiken, mitä Jenni selitti, hän kauhistui kauheita kertomuksia, hän oli valmis avustamaan Jenniä, kun tämä työskenteli nostattaakseen kapinaan American Cityn työläiset jotta Europan sota loppuisi. Petteri myöskin kertoi hänelle itsestään ja herätti hänessä myötätuntoa kovaa ja kurjaa kahdenkymmenen vuoden ikäistä elämäänsä kohtaan; ja kun hän itki Petterin kurjuutta, nautti Petteri siitä. Jostakin syystä tuntui niin hyvältä, kun Jenni otti osaa hänen kohtaloonsa; se tavallaan korvasi hänen kyllästymistään kuuntelemaan Jennin myötätunnon ilmaisuja koko työväenluokkaa kohtaan.

Petteri ei tiennyt, oliko Jenni kuullut hänen huonosta maineestaan, mutta hän oli varovainen — hän kertoi Jennille kaiken, ja näin poisti pahamaineisuutensa kärjen. Niin hänet oli petkutettu pahoille teille mutta se ei ollut hänen syynsä, hän ei ollut tiennyt paremmasta ja oli ollut olosuhteiden säälittävä uhri. Hän kertoi laajasti, miten "äijä" Drubb oli pitänyt häntä nälässä piessyt ja hakannut, kunnes kyyneleet kiilsivät Jennin silmissä ja valuivat poskia alas. Hän kertoi yksinäisyydestään, kärsimyksistään ja kurjuudestaan orpokodissa. Ja miten osasi hän, poikaparka, tietää että oli väärin avustaa Perlicles Priamia myymään Parasta Pakotuksen Parantajaa! Miten olisi hän voinut tietää, oliko tuo lääke hyvää tai huonoa — kun hän ei sitä vieläkään tiennyt! Mitä taas tuli Jimjambon temppeliin, niin oli Petteri siellä vain pessyt astioita keittiössä, aivan samoin kuin hotellien ja ravintoloiden astianpesijät tekevät.

Oli helppo tehdä tämä kertomus uskottavaksi, ja erikoisesti helppo siksi, että sosialisti Jennin elämänymmärryksen ensimäinen pykälä oli että taloudelliset olosuhteet ovat syynä inhimillisiin heikkouksiin. Tämä seikka avasi tien kaikenlaisille petkuttajille, ja tämä lapsiraukka oli niin helppo pettää, että Petteri olisi hävennyt tehdä hänestä uhria, jollei hän olisi sattunut olemaan hänen korkeampien tarkoitustensa tiellä — ja myöskin hän sattui olemaan nuori, vain seitsemäntoista hempeine silmineen ja viettelevine sulohuulineen, ja kahdenkesken hänen kanssaan aamusta iltaan.

XVI.

Petterin rakkausseikkailut olivat tähän saakka olleet samaa maata kuin hänen muutkin elämän kokemuksensa; oli ollut toivoa ja ihmeellisiä haaveita, jotka hyvin harvoin toteutuivat. Petteri tiesi koko joukon tällaisista asioista; orpokodissa ei ollut montakaan pahetta, joita hän ei olisi nähnyt, hyvin harvoja riettaita mielikuvia, joita hän ei tuntenut. Pericles Priam oli elänyt kuin merimies — morsian joka satamassa; ja näissä pikkukaupungeissa ja maakylissä ei Petterillä yleensä ollut muuta paikkaa mihin mennä kuin mihin Pericles meni, joten Petteri oli ollut todistajana monelle herransa seikkailulle ja vieläpä tämän uskottukin. Mutta näistä tytöistä ja naisista ei yksikään ollut tietävinäänkään Petteristä. Petteri oli vain "kakara"; ja kun hän vanheni eikä ollut enää kakara, vaan alhaisten viettien raatelema nuorukainen, niin eivät he sittekään edes ottaneet häntä huomioonsa — se ei kannattanut! Petteri ei ollut mitään; hänellä ei ollut yhteiskunnallista asemaa, ei rahaa, eikä minkäänlaista "vientiä"; pienikasvuinen kierohampainen ja toinen olkapää korkeammalla kuin toinen. Mitä hän voi odottaa naisilta muuta kuin ivanaurua ja tylyyttä?

Sitten Petteri tuli Jimjambon temppeliin, ja siellä tapahtui hänelle kerrassaan ruhjovaa — hän rakastui tuskaisesti silmiään ja korviaan myöten. Tässä laitoksessa oli kamarineitsyt, hurmaava irlannitar, jolla oli tukka kuin päivänpaiste, posket kuin omenat ja nauru, joka sai astiat hyllyllä tanssimaan. Hän nauroi Petterille, hän nauroi jokaiselle miehelle, joka koetti ottaa häntä vyötäisiltä. Hän antoi tuon yrityksen onnistua kerran pari kuukaudessa, pitääkseen miehet innostuneina ja pysyäkseen vireessä.

Ainoa mies, jota hän todella suosi, oli pesulaitoksien ajuri, ja Petteri havaitsi pian syyn siihen. Tällä ajurilla oli käytettävinään auto sunnuntaisin ja Nell pukeutui paraisiinsa ja lähti hänen kanssaan huviajelulle. Ajuri tuhlasi viikkopalkkansa huvittaakseen Nelliä näillä ajeluilla — Petteri tiesi sen siitä, että Nell ei pitänyt sitä salassa maanantai-aamuna. "Jessus, kun oli hauskaa!" oli hänen tapansa sanoa, ja sitten hän luetteli jääkermat, karusellit, onnenpyörät ja muut hassutukset. Hän kertoi tatueeratusta miehestä, viisijalkaisesta vasikasta ja naisesta, joka oli puoliksi mies — ja kalisteli koko ajan astioitaan.

Niin, hän oli ihmeellinen olento, ja Petterille kävi selväksi että hänen elämänsä lopullinen päämäärä oli saavuttaa moinen "hieno naisystävä." Hän huomasi että oli vain yksi edellytys, jota kaivattiin, ja se oli raha. Ei kukaan huomannutkaan, jos ei ollut rahaa. Ainoastaan kerran oli Nell lähtenyt hänen mukaansa, ja sillä kertaa menivät Petteriltä kuuden kuukauden säästöt, ja koska Petteri ei ollut voinut salata katkeruuttaan, kun ne menivät kaikki, sanottiin häntä "kitupiikiksi"', ja koko seurustelu loppui siihen.

Nell katosi samalla kertaa kuin muutkin poliisien hävitettyä "temppelin." Petteri ei tiennyt miten hänen oli käynyt, mutta vanhat haaveet häntä vieläkin seurasivat ja hän kuvitteli usein näin — jos poliisit olisivat saaneet hänet kiinni ja hän oli vankilassa, nyt kun hänellä oli "vaikutusvaltaa", nyt voisi hän koettaa saada hänet ulos vankilasta, viedä pois ja pitää piilossa pesulaitoksen ajurilta!

Nämä olivat unia; ja Petteri eli todellisuudessa, aivan uudessa maailmassa. Hän oli asettautunut Todd sisarusten kotiin — ja mikähän mahtaa olla näiden sisarten mielipide näistä lemmen hirveistä salaisuuksista?

XVII.

Guffeyn kanssa oli sovittu että viikon kuluttua tulee Petterin tavata salaa erästä päämiehensä miehistä. Niinpä kertoikin Petteri sisarille että hän oli väsynyt olemaan vankina talossa ja että hänen täytyy saada raitista ilmaa.

"Eihän toki, Mr. Gudge" sanoi Sadie, "ette saa asettua sellaiseen vaaraan." Ja hänen kalpeat kasvonsa tulivat vieläkin kalpeammiksi. "Ettekö tiedä, että tätä taloa vahditaan? Ne vain toivovat saavansa teidät kiinni ulkona. Ja se olisi teidän loppunne."

"En sentään liene noin tärkeä henkilö", sanoi Petteri, mutta Sadie oli ehdottomasti toista mieltä, ja Petteri oli mielissään kun häntä sanottiin tärkeäksi tekijäksi.

"Oh!" huudahti tyttö. "Ettekö tiedä, kuinka paljon teidän todistuksestanne riippuu Gooberin puolustus? Tätä juttua seuraa tarkasti miljonia ihmisiä ympäri maapallon. Tässä jutussa koetetaan, Mr. Gudge — voidaanko työväenluokan johtajia murhata ilman taistelua? Ei, meidän täytyy näyttää että on olemassa suuri liike, koko maailman käsittävä työläisten nousu, taistelu palkkatyöläisten vapauttamiseksi —"

Petteri ei jaksanut kuunnella enempää tuollaista. "Hyvä", sanoi hän äkkiä keskeyttäen Sadien agitatsionipuheen. "Luultavasti on velvollisuuteni pysyä täällä, vaikka kuolisin keuhkotautiin raittiin ilman puutteessa." Hän näytteli marttyyriä; eikähän se ollut vaikeaa, sillä olihan hän marttyyri, ja näyttikin marttyyriltä toispuolisine vartaloineen ja kuluneine vaatteineen. Sekä Sadie että Jenni katselivat häntä ihaillen ja päästivät helpotuksen huokauksen.

Mutta myöhemmin pisti Petterin päähän keino. Hän sanoi Sadielle että hän voisi mennä vasta pimeällä ja kulkea takaovesta, joten kukaan ei häntä näkisi; hän ei menisi ihmisvilinään eikä kirkasvaloisille kaduille, joten ei olisi mitään vaaraa sitä, että hänet tunnettaisiin. Oli muuan mies, jota hänen on välttämättä tavattava ja joka oli hänelle velkaa rahaa; hän asui kaupungin toisessa laidassa — siksi hän ei halunnut Jennin seuraavan häntä.

Ja niin kiipesi Petteri sinä iltana taka-aidan yli naapurin kanapihaan ja siitä toiselle kadulle. Oli koko hauskaa kierrellä ja kaarrella väkijoukossa puistaakseen jäliltään jokaisen, joka yritti seurata — hän ei halunnut jätillään ketään "punikkia", joka sattumalta olisi tullut epäluuloiseksi "toveria" kohtaan. Määräpaikka oli loistoton majatalo, jonka nimi oli "American House" ja jossa Petteri nostettiin hissillä neljänteen kerrokseen, hän ei puhutellut ketään ja noputti kolmesti oveen, jossa oli numero 427. Ovi avautui, Petteri luiskahti sisälle, ja siellä hän tapasi Jerry McGivneyn, jonka naama muistutti rottaa.

"No, mitä olet saanut tietoosi?" kysyi McGivney; ja Petteri istuutui kertomaan. Innosta tutisevin käsin aukoi hän neuleita takinliepeissään ja veti esille muistiinpanonsa niistä ihmisistä, jotka olivat tulleet häntä tapaamaan.

McGivney katsoi ne läpi nopeasti. "Jesus!" hän huudahti. "Mitäs hyvää näistä on?"

"No, ne ovat niitä punikkeja!" selitti Petteri.

"Tiedän sen", sanoi toinen, "mutta entäs sitten? Voimme mennä kuuntelemaan heidän puheitaan joka ilta. Meillä on heidän järjestöjensä jäsenluettelot. Mutta entäs Goober-juttu?"

"Tuota", sanoi Petteri, "ne agiteeraavat siitä kaiken aikaa. Ne ovat julkaisseet kirjotuksia minusta."

"Kyllä me sen tiedämme", sanoi McGivney. "Ja pirun hyvän jutun heille kerroitkin; varmaankin oli sinusta hauska kuulla itsesi puhuvan. Mutta mitä hyvää siitä meille on?"

"Mutta mitä te sitte haluatte tietää?" huudahti Petteri harmistuneena.

"Me haluamme tietää niiden salaiset suunnitelmat", sanoi toinen. "Me haluamme tietää, mitä ne tekevät ulottuakseen meidän todistajiimme; me haluamme tietää, kuka meiltä vie tietoja niille ja kuka on se vakooja, joka on vankilassa. Etkö tiedä?"

"E-en", sanoi Petteri. "Ei kukaan sanonut siitä mitään."

"Hyvä jumala!" sanoi salapoliisi. "Luuletko sinä että ne tuovat asioita sinulle hopeatarjottimella?" Hän alkoi uudelleen selailemaan Petterin muistiinpanoja ja lopuksi heitti ne tyytymättömänä vuoteelle. Hän alkoi urkkia Petteriä, ja Petterin harmi muuttui epätoivoksi. Hän ei tiennyt ainoatakaan asiaa, jota McGivney olisi vaatinut. Hänen koko viikon kestänyt "salapoliisina" olo oli mennyt hukkaan!

Salapoliisi ei valinnut sanojaan. "On aivan selvää, että olet pöhlö", hän sanoi. "Mutta olitpa mikä tahansa, niin meidän on tehtävä parhaamme. Nyt kiinnitä huomiosi ja keskitä ajatuksesi tähän: me tiedämme ketä nämä punikit ovat ja tiedämme mitä he opettavat; emmekä voi heittää heitä tyrmään sen takia. Me haluamme että saat tietoosi heidän vakoojansa nimen, ja kutka tulevat olemaan heidän todistajansa Goober-jutussa, ja mitä nämä tulevat todistamaan."

"Mutta miten voin minä saada tietooni tuollaisia asioita?" huudahti
Petteri.

"Sinun on käytettävä järkeäsi", sanoi McGivney. "Mutta annan sinulle neuvon: hanki itsellesi morsian."

"Morsian!" toisti Petteri ihmeissään.

"Niinpä tietenkin", sanoi toinen. "Niin aina menettelemme. Guffey sanoo, että on vain kolme tilaa, jossa ihmiset kertovat salaisuutensa: ensimäinen on, kun he ovat päissään, toinen, kun ovat rakastuneet —"

Sitten McGivney keskeytyi. Petteri, joka halusi täydentää kasvatustaan, kysyi: "Ja kolmas?"

"On silloin, kun he ovat sekä rakastuneet että päissään", oli vastaus. Ja Petteri oli vaiti, ihailun tyrmistyttämänä. Tämä salapoliisi-juttu näkyikin muuttuvan yhä monimutkaisemmaksi ja mielenkiintoisemmaksi kuta enemmän siihen tutustui.

"Etkö ole nähnyt tuossa joukossa tyttöä, josta pidät?" uteli toinen.

"Tuota — ehkä —" sanoi Petteri ujona.

"Sen luulisi olevan helppoa", jatkoi salapoliisi. "Tiedäthän että punikit ovat kaikki vapaarakastajia."

"Vapaarakastajia!" huudahti Petteri. "Mitä tarkotatte?"

"Etkös tiennyt sitä?" nauroi toinen.

Petteri tuijotti häneen. Kaikki naiset, jotka Petteri oli tuntenut tai joista hän oli kuullut, olivat ottaneet rahaa lemmestään. He joko ottivat rahaa suorastaan, tai he ottivat sitä auto-ajelujen, kukkien, makeisten ja huvittelujen muodossa. Oliko sitten mahdollista, että oli naisia, joille raha ei kelvannut kummassakaan muodossa, vaan joiden rakkaus oli tykkänään vapaata?

Salapoliisi vakuutti hänelle, että niin oli. "Ne kerskuvat siitä", sanoi hän. "Ne luulevat sen olevan oikein." Ja Petterin mielestä tämä oli kaikkein pöyristyttävin juttu, mitä hän vielä punikeista oli kuullut.

Niin, niin, kyllä, mutta kun hän asiaa tarkemmin mietti, oli sillä kyllä hyvätkin puolensa; olihan se kovin mukavaa miehelle — säästyi rahaa. Jos naiset halusivat olla noin tyhmiä — ja Petteri havaitsi ajattelevansa pikku Jenni Toddia. Ky-yllä Jenni voi olla noin tyhmä, sen voi helposti käsittää.

Hän auliisti jakoi kaikki mitä hänellä oli; ja olisihan luonnollista, että hän oli "vapaarakastaja."

Petterin valtasi, jätettyään McGivneyn, uusi ja ihmeellinen suunnitelma. Nyt hän ei olisi luopunut toimestaan millään hinnalla. Oli se sentään eri hauskaa tämä salapoliisina olo!

Oli jo myöhä ennen kuin Petteri ehti kotiin, mutta molemmat tytöt olivat ylhäällä odottaen häntä, ja selvästi näkyi helpotus, jota he tunsivat, hänen palatessaan ehjin nahoin. Hän huomasi, että Jennin kasvoissa näkyi syvempi osanotto kuin hänen sisarensa, ja tämä seikka herätti äkkiä uuden tunteen Petterissä. Jennin hengitys kävi kiivaammaksi, kun hän astui huoneeseen; ja tämä vaikutti samaa Petterinkin hengitykseen. Hän lämpeni äkkiä Jenniä kohtaan, hänelle tuli puhtaasti epäitsekäs halu lohduttaa ja rauhottaa häntä; mutta vaistomainen, ennen tuntematon, käsitys sukupuolipelistä ehkäisi tämän, ja hän sen sijaan kääntyi vanhemman sisaren puoleen ja vakuutti tälle ettei kukaan ollut häntä seurannut. Hän kertoi kadulla sepittämänsä laajan jutun, miten hän oli kymmenen päivää hakannut eräälle miehelle puita — kovaa työtä — ja sitten mies oli koettanut väistää maksua. Petteri oli tavannut hänet kotonaan tänä iltana ja oli onnistunut saamaan häneltä viisi dollaria ja lupiin jonkun dollarin viikossa, kunnes summa on maksettu. Tämä viimeinen siksi, että voisi vastakin mennä tapaamaan McGivneytä.

XVIII.

Petteri valvoi suuren osan yöstä miettien tätä uutta työalaansa — morsiamen tavottelua. Hän huomasi, että jo jonkun aikaa hän oli ollut hassahtanut Jenniin; mutta hän aikoi olla järkevä ja käytännöllinen valitessaan morsiamen. Hän halusi tietoja, ennen kaikkea. Keneltähän niitä mahtaisi enimmän saada? Hän ajatteli Miss Nebbinsiä, joka oli lakimies Andrewsin sihteeri; hän luonnollisesti tiesi salaisuuksia enemmän kuin kukaan muu; mutta hän oli vanhapiika, jolla oli silmälasit ja tasakärkiset kengät, eikä hän siis voinut tulla kysymykseenkään lemmen kohteena. Sitten hän ajatteli Miss Standishia, joka oli pitkä ja vaaleatukkainen kaunotar ja työskenteli eräässä vakuutusliikkeessä, mutta kuului sosialistipuolueeseen. Hän pukeutui hienosti ja Petteri olisi ollut iloinen, jos olisi voinut näyttää tuollaisen "mollan" McGivneylle ja muille Guffeyn apureille; mutta vaikka hän olisi kuinkakin koettanut nostattaa oman arvonsa tuntemista, ei Petteri voinut saada itseänsäkään uskomaan, että siitä mitään tulisi. Sitten oli Miss Yankovich, oikea ehta-punikki, joka kuului I.W.W. liittoon, mutta hän oli teräväkatseinen, mustasilmäinen ja helposti ärtyvä juutalainen, ja Petteri pelkäsi häntä. Sitten hän aavisti vielä, että hän oli kiintynyt McCormickiin — vaikkakaan näistä "vapaarakastelijoista" ei luonnollisesti voinut tietää mitään varmaan.

Mutta yhdestä tytöstä Petteri oli aivan varma, ja se oli pikku Jenni; hän ei luullut että Jenni tiesi paljoakaan salaisuuksia, mutta kaippa hän voi niitä ottaa tietoonsa. Kun hän kerran van saa Jennin omakseen, niin käyttää hän tyttöä kyselemään toisilta. Ja Petteri kuvitteli mielessään, millainen Jennin lempi tulee olemaan. Jenni ei ollut aivan sellainen, jota kutsutaan "hienoksi", mutta hänessä oli jotakin, joka pani Petterin luulemaan ettei häntä tarvitse hävetä. Uudet vaatteet vain, niin hän on sievä, ja hänellä oli tosihieno esiintymistapa — hän ei ollut ollut lainkaan hämillään, kun rikkaita naisia tuli autoissaan taloon; ja toiseksi, Jenni tiesi tavattoman paljon ollakseen tyttö — vaikkakaan hän ei tiennyt kaikkia asioita oikein.

Petteri ei tuhlannut aikaa ennenkuin alkoi työhön uudella alallaan. Seuraavan aamun sanomalehdissä oli tavalliset seikkaperäiset tiedot Flandereista; tuhansia miehiä ammuttiin melkein jokaisena päivän tuntina, miljonia miehiä kietoutuneena verileikkiin, jota oli jo kestänyt viikkoja, voipa kestää kuukausiakin. Ja tunteellinen pikku Jenni istui vesissä silmin ja kertoi näitä Petterille, kun tämä söi kaurapuuroa ja laihaa maitoa. Petterikin puheli siitä — kuinka paha se oli, ja kuinka heidän, pikku Jennin ja hänen, on se lopetettava. Hän oli nyt samaa mieltä Jennin kanssa; hän oli sosialisti ja kutsui Jenniä "toveriksi" kertoen että tyttö oli hänet käännyttänyt. Tytön silmät loistivat ilosta, ikäänkuin hän todella olisi tehnyt jotakin lopettaakseen sodan.

He istuivat sohvalla lukiessaan lehteä, ja he olivat yksin talossa.
Petteri katsahti äkkiä ylös lehdestään ja hirveän hämillään sanoi:
"Mutta toveri Jenni —"

"Mitä?" sanoi tämä katsoen Petteriin rehellisillä harmailla silmillään. Petteriä ujostutti ja pelotti pikkusen, tällainen salapoliisin työ oli uutta.

"Toveri Jenni", sanoi hän. "En tiedä, kuinka sanoisin, mutta pelkään että olen rakastumaisillani."

Jenni veti kätensä pois ja Petteri kuuli hänen vetävän äkkiä henkeään. "Oh, Mr. Gudge!" hän huudahti.

"Tuota —" änkytti Petteri. "Toivon ettette suutu."

"Elkäämme tehkö niin!" huudahti tyttö.

"Miksi ei, toveri Jenni?" Ja Petteri lisäsi: "En tiedä voinko sille mitään."