TUULI JA TÄHKÄ YNNÄ MUITA RUNOJA

Kirj.

Uuno Kailas

1922.

SISÄLLYS:

Prologi

I Kaipaus Kevät Keskikesällä Vanha mylly Illan kanssa kahdenkesken Nuori Hjalmar Hellettä Ah, anteeks anna Kumpi? Ruusujen alla juhannuksena

II 1 Sotatieltä 2 Tuokiokuva Puistosta Kehtolaulu Syyshuokaus Midas-sydän Peikon lahja Tuskan yö Yksin Resignaatio

III Aika Rikas Latsareus Neljäs ulottuvuus Kello Narri Mikä milloinkin Eräs analyysi Ihmisaivoituksen tiet Futuristinen ilta-aaria Käsi

IV Laulu kesäillassa Vuoren vanhus Pääsiäisyö Tuuli ja tähkä Niin moni heistä Sydämet Muistikirjaan Nuoremmalleni Pieni sana Onni

Finaali

PROLOGI

Aavistuksien linnut lentää sielussa levottomasti. Jaksatko purtesi perille soutaa elämän sieluun asti?

Sydämen tulinen rauta on tuotu elämän alasimelle. Kuinkahan kohtalo, sydänten seppä, tilinsä tekee ja kelle?

I

KAIPAUS.

Tän' iltana ken mulle soittelis, kun aurinko on painumassa mereen. Ah, aavain rauhan sanomattoman ken sävelissä valais kuumaan vereen.

Tän' iltana ken mulle soittelis, kun tuuli yöksi nukkuu kaislanpäihin. Niin olen sairas. Sydän ikävöi nyt pilvien ja iltaruskon häihin.

Tän' iltana ken mulle soittelis ja laulais mulle laulun ikävästä. Oi, että kimmeltävin siivin vois kuin muuttolintu lentää elämästä!

KEVÄT.

Tänään syntyi kevät.

Meri suuteli rantansa jäättömiksi. Lokit ovat siipensä pesseet kaukaisten karien keskellä. Taivaan telttakatto oli vielä eilen harmaa. Joku on vetäissyt sinistä verkaa sijaan. Lounatuuli on oppinut puhumaan ja tuo viestejä ihmiselle.

Repäise auki mielesi akkunat, joihin pahantuulen hämähäkki talvisaikaan kutoi verkkojaan. Päästä kaipauksen häkkilintu valloilleen ja anna sen kisailla kaukaisten karien keskellä lokkiparven parissa.

Anna sen lentää levottomin siivin, kurkien keralla kauas kattojen yli jonnekin, toiseen maailmaan, vainioille, jotka odottavat, korpeen, jossa elämä herää. Lähetä tunteesi kultakiharaiset lapset tervehtimään kevättä, joka tänään syntyi luonnon sydämessä, auringon säteissä ja ihmisessä.

KESKIKESÄLLÄ.

Tähän on ihana oikaista. Kallion kämmenelle. Alastomana. Uimasta päästyä juuri. Otsalla vielä märkien hiusten liuta.

Tässä on kesä. Vieressä, yllä ja eessä. Neilikan terissä telmien. Mansikan punassa posket. Ilojaan ilmoille huutaen lauluna rantarastaan. Kurotat kätesi vain ja kas—se on kesää täynnä!

Tässä on ihana olla. Kesäkiireitä katsella muurahaisten. Tämä on onnea, tämä. Katsella. Aatoksitta. Taivas telttana yllä niinkuin sininen silkki. Katossa huikean kiiltävä kultaraha.

On nyt nahka jo kypsä, on totta maarin. jo, jopa onkin oikea Luojan leivinuuni kallio tämä.

VANHA MYLLY.

Ajanharmain, sammaltunein seinin vasten iltataivaan ruskotusta seisot rantatörmälläsi horsmankukkaisella. Siipitynkäs tuuliin kurkoitat niinkuin käsivarret rukoukseen ojetut.

Piennarpolkus on jo ruohottunut, pitkiin vuosikausiin sill' ei astujaa. Myllykuormat kulkee ohitsesi. Yksinäisenä ja hyljättynä olet oiva siivellisten pesäpaikka.

Lehtokurpan iltaan äännellessä, riihen lämmitessä, lemutessa uudisviljan tuoksun kartanolla viljantuojaa turhaan vuottelet.

Kurpan yksinäisen iltaan äännellessä on kuin hiljaa, hiljaa surisit. Niinkuin vanha, rujo, masennettu ihminen, jok' on elämästä syrjään jäänyt.

ILLAN KANSSA KAHDENKESKEN.

Kanervaista tietä pitkin illan kanssa kahdenkesken. Kuinka tänne uskalsitkin?

Tosiaankin: vaarallista illan kanssa kahdenkesken jäädä kanervien tuoksuun…

Juovut. Turhaan kilpajuoksuun joudut kanssa kaipauksen. Kullan välke kiharoilla, maanitellen: Kiinni ota, annan sata suutelota!— edelläs se hypähtelee kangastiellä, kallioilla.

Tavoittelet silkkisukkaa kangastiellä, kallioilla. Saitko kiinni kultatukkaa? Vielä vai! Sait uuden pinteen: se jo alla nurmirinteen suunsa punaa mansikoilla, karkaa pois ja kämmenellään kahmaa vettä lähtehestä.

Tätä kilpaa et, et kestä. Kompastuit jo ahon aitaan. Joka paikkaan tulet turhaan, niitylle ja nevan laitaan. Turhan turha enää jatkaa. Nääthän: ajatuksen verran kaipuullas on etumatkaa.

Päivän laskevaisen luota, joka kahlaa rämeen rantaa, kaukaa viittoo se jo kättään.

—Kultatukka, vuota; vuota, itseäni toista kertaa puijata en aio antaa!—

Löydät soman sammalmättään. Istut siinä ikävässä. Illan kanssa kahdenkesken.

NUORI HJALMAR.

Ääriä käyn kotirantain, kaipaus sydäntä syö. Valkeiden kuohujen kutsuja kantain aallot paasihin lyö.

Jos kotivuorelle nousen, ah, miten alhaalla oon! Saisinpa taattoni jäntevän jousen —ampuisin aurinkoon!

Kun kotilaaksoja harhaan, kaipaus yltyy vaan: täälläkö, täälläkö aikani parhaan jäisin mä kuluttamaan!

Maanala-vankilan koppiin kuin sydän teljetty ois! Ei! Ulos aavalle, myrskyjen oppiin, päänmenoleikkihin, pois!

Tääll' olet tielläni, taatto, tielläni uljahat työs. Laakerilehvät ja sankarisaatto poikas on saatava myös!

Taattoni tappelumiekan vyölleni vyöttävä oon. Voittajaks jään tahi jossakin hiekan hurmeeni punertakoon.

HELLETTÄ.

Rappusilla vanhan tavan mukaan silmäpuoli Musti loikomassa. Pihaportin pylväspuulla kukko kiekumassa, kaulaa oikomassa.

Seinän puna niinkuin liekki paistaa päivänruusu-jättiläisten takaa. Kynnyskivi polttaa jalan alla.— Eine-untaan niittoväki makaa,

kuorsaa … niinkuin kuorsata se aikois aina ensi heinäkuuhun hamaan, vaikka Mirri ruohonpäitä purren ryhtyy ukonilmaa ennustamaan.

Tiellä tomupilven alta pakoon joku ajaa jyrisevin rattain. Varis vaakkuu. Nousee ukonpilvet koillistaivaan niinkuin kaihi kattain.

AH, ANTEEKS ANNA.

(Anna Haavan mukaan).

Ah, anteeks anna, että rakastan. En tohdi pyytää mitään enempää. Mun ainoaksi osakseni jää se riemu, tuska, että rakastan.

Ah, anteeks anna, että rakastan. Jos mielit vihata, niin vihaa vaan. Sun luotas lähden, kärsin—kuitenkaan ma unhoita en, että rakastan.

KUMPI?

Sinäkö elät vai elänkö minä: toinen meistä nyt kuollut on. Sullako onni vai lieneekö mulla: toinen meistä on onneton.

Haudassa toinen ja maanpäällä toinen. Kumpi on ehtinyt päähän tien? Ah minä tiedän: haudassa sinä —kuitenkin minä se kuollut lien.

RUUSUJEN ALLA JUHANNUKSENA…

Sanoisit minulle, onnellinen, sattuiko sinulle jossakin, joskus tuokio onnen täydellisen.

Niin ei koskaan sattunut minulle.

Nytkin tosin ruusujen alla juhanuksena vieraakseni minä onnea kosin. Onkin onnea kyllä, onnen kultia taskullinen.

Sentään puuttuu yks onnen muru, pienen pieni, mut varsin tärkeä, sillä sen puutteessa kaikki puuttuu ja onnesta voi tulla suru.

Mitä voi kaivata ruusujen alla juhanuksena? Mikä voi vaivata, onnen puute?

Lapsia ollaan ruusujen alla. Siis sanon hiljaa kuiskaamalla: —Ei ole kättä, kallista kättä minulle ruusun taittajaksi.

Pieni on puutos,—mut tarpeeksi suuri tekemään onnettomaksi.

II.

SOTATIELTÄ.

1.

UIMANÄYTÖS.

Taas joukkueemme Suoju-virran luona on vahdiss' ollut monta tovia. Juur kupposista suuhun siirtyi muona ja haastain 'pehmeitä' ja 'kovia' voi kukin hetken vailla vahtihuolta —juur vahdinvaihtajamme palaa tuolta— nyt päivää paistatellen loikoa ja työkseen raajojansa oikoa.

Niin märehtineet monta tuttua ja uutta oomme roimaa juttua. Myös eksyy joukkoon pieni ilve, ilkku: »On taikakonstit tällä Kallella. Mies reistailee, mut viel' ei ole nilkku ja viel' on kaikki värkit tallella.»

Ja siitä luikkahasti juttu luisti. »Niin taistelussa hiljan», joku muisti, »tää Kalle kiipee hautaristille ja kättä viittoo bolshevistille. Pään ympärillä ryssän rakeet räiski, myös Kallen kiväärissä lukko läiski. Jo näytti siihen mies se tupertui, kun, äkkiä hän maahan kupertui. Mut Kalle ärjäsi, Hyi hiivattu! Kun ristin poikki ampui riivattu!»

»On komeljanttiveri ruojalla.» —»Mi aatos liekään ollut Luojalla, kun sillä lailla lahjojaan on jaannut.»

Mut Kalle, vain on ruohikossa maannut kuin juttu häntä liikuttais ei lainkaan. Kuin vihollista ei ois näillä mainkaan hän haukotellen tuumii: »Lähden uimaan. Se miestä virkistää näin aamutuimaan.»

Jo ällistyimme moista käytöstä mies suunnittelee uimanäytöstä täss' ihan vihollisen nenän alla. —Näet tuolla vastarannan kukkulalla sen kenttävahti kyttää, lymyää.

Hän takin, saappaat riisuu, hymyää. »Se yritys on arveluttava, voit pian olla Ahdin tuttava, tai ainakin saa työtä lääkäri», niin varoitamme. Noituu jääkäri. Mut Kalle lyhyesti kiellot kuittaa: »Kai sentään passais vähän täitä uittaa.»

—»No, ehkä siitä sisu tasaantuu, kun lyijyä sun pöksyys kasaantuu.»

Kuin aatoksissaan, muuna miesnä Kalle käy sauhutellen rantatöyryn alle ja piipun kopistelee huolella, sen panee kivelle ja kahlaa jokeen. Tää mitä tietää: ryssän puolella viel' äänetöntä on…

Tään uintikokeen kuin tekis itsekunkin oma veli mielt' ahdisti—suu pilaa yritteli: »Jo pitää olla kelpo kihinä…»

Nyt!—Laukaus ja luotisihinä. Mut veitikka vain kättä huiskutti. Taas uusi ryöppy tulla tuiskutti. Hän sukelsi jo sillä hetkellä. —»Se mies on viimeisellä retkellä, kas, vesi kiehuu niinkuin rokkapata! Hei tulta! tulta!—ryssiä on sata!»

Mut jääkärimme hoitaa kiikaria ja sillä tarkastelee viikaria. Ja ihmeellistä: tällä Kallella on vielä vanha kurssi tallella. Hän säärin vimmatusti: polskutti, kuin kana kaukalossa, molskutti, myös muisti tehdä kuperkeikkoja. —Se pyrki naurattamaan veikkoja.— Voi, varmaankin nyt luoti hipaisi: hän kädellänsä päätä sipaisi. Ja nyt hän uppoaa … jää veden alle…

Ei! jälleen sukeltanut oli Kalle.

Jo alkaa ryssän pauke loppua. Ei nytkään pidä Kalle hoppua, ei lymyile, ei askeltakaan juokse. Kas, piippu unohtui,—taas rannan luokse.

Ja niinpä nähdään, kun jo päättyy paluu: ei, poskillansa punan puutosta, ei miehess' ole muuta muutosta, vain niskaan. ohut verijuova valuu.

Ja ensi sana häll' on—tupakka.

»Täst' uhkas tulla paha jupakka. Pääs, ihme kyllä, viel' on tallella. Mut taisi sentään hiukaa sattua», niin myhäellen toruu jääkäri.

Mut vanha nuotti viel' on Kallella: »Tais luoti tutkistella hattua ja sille passais olla lääkäri.»

2.

TUOKIOKUVA.

(Ruokailu kenttävahdissa)

»Piru otti jo nyt! Koko moskahan saavista on heinille valunut kuin vesi haavista! Syö soppasi, kuski!»—

»Meill' ehjää ja tivistä ei saavia ollut ja tiekin on kivistä.»

»Kupit tänne ja ala Antti kauhalla ropsia. Sotamies voi heinätkin puurona popsia.»

»Mitä sorttia siellä on?»—»Vanhaa tuttua.» »Voi pannut ja kattilat! Taas sitä huttua? Ei särvintä muuta. Ei leivästä tietoa. Tämä muona on vatsalle helkkarin mietoa.»

»Pojat, kokkimme on ihan ilmiö alallaan.» —»Totisesti. Sen vannoisi vaikkapa valallaan. Syvä taiteensa tuntija, laiska ja lihava.» —»Mut huttunsa on vähän muikea, vihava.» »… kuin parhainta, makeinta marmelaatia.» »Kupin syötyäs huoli et toista vaatia,— mahan täydeltä ei näet ahmita herkkua.»

»Mut katsohan juutasta, Iivari-serkkua, mies pullosta pulittaa puuroonsa maitoa. ihan Mansikin aamuista antia aitoa.» —»Oveluutta sen hankinta vaatii ja taitoa, se todistaa melkoista liikeneroa, näet mutsjoilta maito ei helposti eroa.»

»Sata sen ja sen sarvea! Ruisku papattaa! Taas ryssällä halu on itsensä tapattaa.» —»Ylös! Ketjuun!—ei enää nyt huttua maistella,» »… vaan jälkiruuaksi saamme nyt taistella.»

PUISTOSTA.

Vanha, pikkuruinen mummo kävelyllä suuren, mustan rotukoiran myötä.

Varmaan vanhan vaivalloinen kulku tuntui nuoremmasta liian verkkaiselta, tai lie mikä mielen puuska ollut,— päätä käänsi se ja ilmaa nuuski, haukkui, sitten lähti hölkkäjuoksuun tietä pitkin. Mummorukka voimattomin käsin ketjun kiristyvän päässä teki tenää, mutta vastustuksen turhaks nähden pian myöten antoi vanhemmalleen.

Puistotietä siinä mennä vilistivät uljas rotukoira kiiltokarva, sekä vanha, pikkuruinen mummo, —jälkimmäinen tosin, kuten näytti, onnettomana ja vastahakoisena.

Anteeks suotaneen, jos hymyilimme. Meistä muista moinen promenaadi oli kielttämättä hiukan hupainen.

Tulin myöskin arvailleeksi syytä rotukoiran epähienoon käytökseen, —ilman syytä eihän unohtaisi jalosukuinen ja hyvin kasvatettu koira sopivan ja säädyttömän rajaa. Ehkäpä se tahtoi rientää tapaamaan jotain vanhaa, hyvää tuttavaansa. Mut en nähnyt muuta kunnon koiraa. Tosin joku ruippa, vääräsääri, pienen pieni piski tallusteli jonkun ikäneidon hameen kuuluvilla. Otus sellainen nyt oli sentään ylimyksen ystäväksi liian kehno.

Silloin huomasin: nyt kevät oli. —Miksei kevät olis koirillakin…

KEHTOLAULU.

Tuuti, tuuti pulmustain, tuuti häkkilintustain… —Maailma on häkki, Ettet syntynyt sä vaan siihen siipes taittamaan, maammon västäräkki.

Tuuti, tuuti nukkumaan. Etten tuutis hukkumaan… —Satumaailmastas ettet arkeen havahtais ettet tuskaa vavahtais, maammon laulurastas.

SYYSHUOKAUS.

Jo aikoja lähteneet ovat kurkien aurat. Maan pohjoisen jätti jo suvi kuin kurkien aurat.

Ah! lyijynharmaina taivasta pilvet peittää. Maan martahan tuulet lehtien keltaan peittää.

Verentummana hehkuu puistossa pihlajan puna. Ja akkunanruuduilla palaa ruskon puna.

Öin maata valtioi suvensurma, halla. Syö ihmisen rintaa myös ilonsurma, halla.

Veri verkkaan pulputen kiertää valtimoissa, kuin jäätyvä ois veri ihmisen valtimoissa.

MIDAS-SYDÄN.

Oon nälänkuoloon vihkinyt sun monin kyynelein. Sait, pyysit liioin. Siksi nyt oot köyhä, sydämein.

Jo ajast' aikaan toivoton on Midas-kohtalos sun suurin onnes ollut on sun suurin turmios.

Mit' auttaa, vaikka kyyneleen voit kullaks kirkastaa. Sun kaipaukses poltteeseen et lievitystä saa!

PEIKON LAHJA.

Sun leikkejäsi katselen— ja nielen kyyneleni. Oi tietäisitpä, lapsonen, mun suuren köyhyyteni.

Näin lasna laumat peikkojen mun hiipi kehdolleni. Niin kaipuun, tuskan, kyynelen sain kumminlahjakseni.

Ma tuijotin ja tutkailin, ja auringolta vieläkin nää silmät kyynel kaihtaa. Laps kaiken antaisin ma pois, sun kanssas sallimus jos sois mun elon arpaa vaihtaa.

TUSKAN YÖ.

Minä valvon illasta aamuun. Hetket kulkivat verkkaan ohitseni niinkuin mustakauhtanaiset kulkueet. Saattoivatko ne hautaan jotakuta?—

Pimeys oli äänetön ja peloittava. Nyyhkikö joku orpo jossakin? Eikö kumahtanut arkun kansi kolmasti?—

Minä valvoin vavisten illasta aamuun. Enkä saanut tuskaltani itketyksi yhtään kyyneltä.

YKSIN.

Käyn yksin. Eelläkö muista? Vai jälemmäksikö jäin? En tiedä. On kauan siitä, kun ihmisen toisen näin.

Ehk'en minä koskaan nähnyt. Se on häipynyt muistostain. Kenties se on syntymässä oma äitini ollut vain.

Vai lienenkö unessa nähnyt, sun, toisen ihmisen. Kenties sinut kerran löydän, kenties sua löydä en.

Mikä viestisi lie: ilo? tuska? Sitä en minä tiedä lain. Mut, varma on: itseni löytää mina voin sinun kauttas vain.

RESIGNAATIO.

Yö, päivä, illan ruskotus, aamun koitto, hymy aavain tyynten ja korska myrskysää— se kaikki on yhtä sulle. Ei määrä loitto nyt enää mieltäs houkuta vilhtyvää.

Myös yhtä kallis sulle on tappio, voitto. Mut kallein kaikesta on syvä rauha tää, joka raskain lainein kuin meren iltasoitto verenkäyntiis yhtyen nyt sinun sieluus jää.

Kuin vanha aallonkyntäjä kariin juuttuin joka tuulelta yöksi jo suljet purjeitas. Muun kaiken kalliin pettäen, kaiken puuttuin jo tyytymys vartioi sinun porttias. Muun kaiken murentain sekä itse muuttuin; niin, aika nöyrtyvä on sinun kohdallas.

III.

AIKA.

Aika on aluton ja loputon. Se yhdistää kaksi ajattomuutta. Se on portti kahden pimeyden välillä. Se on päätön rihma, jota tuntematon käsi kerii olemattomasta olleeseen maailmain vavistessa.

Me näemme siitä kulloinkin pisteen, yhden ainoan ikuisesti etenevän pisteen, jonka ohi me kuljemme matkallamme tuntemattomuuteen. Siihen lankeaa valo, jota me nimitämme elämäksi.

—Kenen on se käsi, joka kerii? Miksi se kerii? Mistä, mistä lähtee valo, joka lankeaa ajan rihmalle? Ja miksi se sitä valaisee?

Tätä kaikkea on kysytty. Tätä kaikkea kysytään. Mutta hapuileva ajatus tapaa vain tyhjyyden, jonka edessä kaikki sydämet värisevät.

—Eikö kukaan missään, milloinkaan; ratkaise ongelmaa, jonka jokin tuntematon oikku asetti ihmisen arvattavaksi piloillaan ehkä—?

RIKAS LATSAREUS.

Pois heitä kerjäläisen ryysyt yltäs ja vartes verhoo kultaan, purppuraan. Ei koiran pariss' oven ulkopuolla nyt enää paikkas sinun—kuninkaan.

Käy saleihis ja anna viinis vuotaa, jaa vihdoin oikeutta itselles. Juo maljas pohjaan, pöytäs herkut nauti, niin liennä jano huultes, sydämes.

Hääyötäs hurman sulhasena vietä. Ah, päätä paastos pitkä ikuisuus. Kuin köyhyytes, niin olkoon näännyttävä nyt rikkautes ylenpalttisuus.

NELJÄS ULOTTUVUUS.

Ken kaipauksen sydämeensä joi, hän tekemättömätkin tehdä voi.

Niin etäällä ei voisi milloinkaan kaks ikuisuutta olla toisistaan, ma linnunrataa etten rakentais, mi yhdistäis ne,—etten nähdä sais, niill' otsillaan on kirjoitettu mitä.

Ei mulle lännest etääll' ole itä. Ei vahvin muuri edessäni kestä, ei syvin kuilu askeltani estä. Ei salatuinkaan salaiseksi jää. Voin nähdä kuolemassa elämää.

Voin hiljaisuuden kuulla myrskyn aikaan. Ja kuinka paljon ystäville saikaan mun suuni puhutuksi puhumatta. ja hengen kahleetta ja sitojatta ma syksyt, keväät, kesät itse luon. Jos tahdon, taivaan kaikki tähdet tuon ja auringotkin lahjaks sydämelle.

Tää oikeus on suotu ihmiselle, tää avain salattujen ihmeiden. Mut ani harvat tallettivat sen.

KELLO.

Ihmiset elävät tiukasti tuntien rajoissa. Syövät ja nukkuvat kellonsa komennon mukaan. Tekevät työtä määrätunnit. Tuntien tahtiin ilonsa elävät.

Minullakin kello on seinälläni, mutta se riippuu mykistyneenä.

Vuosia sitten tahallani jätin sen vetämättä. Sen tapoihin näet tuiki tuskastuin.

Se valehteli: ajan tunnein se jakoi tasamittaisin aivan —kuin muka olisi aika aamusta uuteen aamuun joka kerralla yhtä pitkä, kuin ei muka oiskaan tämä tunti tuhannen kertaa tuota ikuisempi.

Niin valehteli kelloni mun. Ei valehtele enää. Saa riippua seinällä joutilaana. Saavat ruostua rattaat. Mitä tunneista minä!—

Kai jossakin … jollakin lienee tarkempi kello, jonka mukaan minulle elämäntunteja jaetaan.

NARRI.

Tän maisen matkani päässä minä naamarin riisun näin. Sen sinkoan matkani päässä nyt lauman naamoja päin.

Nyt tullut on naurun loppu ja narrinilveitten. Kun tullut on naurun loppu, ois, tuokio syytöksen.

Mut moista en lammaslaumaa edes ryhdy ruoskimaan. On ruoskana lammaslauman vain sääli paikallaan.

—Te kuljette sokkosilla kanss' outojen ihmisten. Myös ootte te sokkosilla kanss' oman sydämen.

Te näytätte kirkkaan kilven ja kuljette pöyhkeillen. Jok' ainoan kirkkaan kilven takapuoli on tahrainen.

Te käytätte väärää vaakaa, myös punnukset väärät on. Niin käyttäen väärää vaakaa on arvokas arvoton.

Kell' aina on täytenä vatsa, hän viisaaks kiitetään. Jos vain oli täytenä vatsa, sopi tyhjänä olla pään.

Myös jokaisella ma teistä omat narrintiukuset näin. ja myös jok' ainoa teistä kävi niitä helistäin…

MIKÄ MILLOINKIN.

Simasuu, hymyhuuli— miten milloinkin. Mut huulilla vilppi. yhä silloinkin, meilt' ihminen toinen kun tuomion kuuli.

Hyve, kunnia myötiin— mikä milloinkin. Pelitemppuja tehden yhä silloinkin, elon, kuoleman arpa kun pöytään lyötiin.

ERÄS ANALYYSI.

(Entinen kemisti pitää hourujenhuoneella tavanomaista luentoaan.)

Hyvät kuulijat, nähkääs, pullo tää… —sen vietävät, kieltänne hillitkää!— niin, kemistikuningas Salomon tää kristallipullo täyttämä on.

Hyvät, rakkaat kuulijat, katsokaa tätä nestettä, pullossa kimaltavaa. —Joka hetki se vaihtaa väriään.— Tämä neste on elämä nimeltään.

On ollut se tieteelle arvoitus, on tuntematon sen kokoomus. Minä myös tätä nestettä tutkia koin, sadat yöt sitä turhaan analysoin.

Sillä nähkääs: niinkuin väriltään se vaihdella mustaan synkimpään voi valkoisesta, sen kokoomus myös muuntuu. Turha sen tutkimus.

Runoniekkojen kielellä haastellen se on synteesi vihan ja rakkauden, se on itku ja nauru ja lepo ja työ, ja taivaan manna ja hornan yö.

Teen kokeen.—Tummempi pullo tää, hyvät kuulijat, kuoleman sisältää.— Sen toiseen pulloon tyhjensin: upo-uuden tein siten synteesin.

Haa, näättehän: neste katoaa! —Hyvät, rakkaat kuulijat, rauhoittukaa: ei pulloissa nestettä ollutkaan, näköharhaa, houretta, tyhjyyttä vaan.

IHMISAIVOITUKSEN TIET.

(Eräälle haihattelijalle.)

Salamyhkäiset, syvästi ihmeelliset ovat ihmisaivoituksen tiet.

Katsokaas, miten uljaana se syöksyi tyhjimpään tyhjyyteen pyydystämään hyttysiä kunnianhimo-mammuttinsa ruuaksi. Mitä, varastiko se pyrstön riikinkukolta ja läksi kosimaan laakeri-neittä sydän povitaskussa! Oh, sydän! —Sehän unohtui aikoja sitten (kumarrusmatkalla) muutamaan avaimenreikään.

Salamyhkäiset, syvästi ihmeelliset ovat ihmisaivoituksen tiet.

Se on kylpevinään Hippokrene-lähteessä ja sukeltaakin—viilivatiin. Suloista on sentään sukeltaa viiliin ja unohtaa hometahrat turkissaan. Ihanaa, kolminkertaisesti ihanaa on nousta kylvystä uutena ja sileäkarvaisena niinkuin vastanuoltu vasikka. Mutta vielä, vielä ihanampaa on keinua, keinua, heilahdella edestakaisin kaukana ja korkealla sinisessä äärettömyydessä niinkuin lehmän häntään juuttunut takiainen.

FUTURISTINEN ILTA-AARIA.

Kuulitko, veliseni, kuinka kukko kiekui kolmannen ehtoorukouksensa? Etkö huomannut, kuinka ensimmäinen yöllinen unelma vast'ikään istahti tuuliviirin harjalle tekemään kymmeniä kuperkeikkojaan niinkuin viinissä uitettu ajatus.

Tällä värisevällä hetkellä purjehtii huokaus minun huulillani valmiina ylenantamaan aurinkoja ja rakentamaan tomusta pyramiideja pilviin.

Nyt kuiskasi joku minulle yhdeksän valtameren takaa viimeisen salaisuutensa. Se on vilpillinen ja ihana niinkuin pieni alastomuus naisvartalon viivoissa. Sieluni, virittikö kaipaus sinulle ansan, —sinulle, joka voit onkia tähtiä lätäköistä ja ripustaa ne narrien napinläpeen.

Ole valmis, veliseni; kukonlaulun nuottiin yhtyen veisaamaan ilta-aariasi, jota tällä hetkellä joku rasvainen kokki keittää nauravia kyyneleitä hämmennellen hapantuneen tunteen liemeen.

Tiedätkö, veliseni, mitä teki mies, joka pantiin maailmaa rakentamaan? Hän veisasi aariaa kukonlaulun noottiin, istui pankolla ja antoi isäntänsä yksinään kylvää kalliot kohdalleen ja puhallella pilviä taivaalle.

KÄSI.

Miten pelkään tuota kättä! On se tehnyt työtä monta kunnotonta, tunnotonta. Hyvät jätti tekemättä.

Sorti, kun sen auttaa piti. Mit' ei myödä saisi, möi se. Ilman lyönnin syytä löi se. Kylvöstänsä kyitä iti.

Pelkään kättä pöydälläni. Kunpa kuivettuis se heti! Ah, se mustan ristin veti yli oman elämäni.

IV.

LAULU KESÄILLASSA.

Maa viileydellä ja tuoksulla siunataan. Ahoaukeilla suolaheinästä punervilla on vaientunut siritys heinäsirkkain. Joku paimen jossakin kutsuu karjojaan ja kaiku vastaa vuorilla kaukaisilla.

Viel' aurinko, lännen ruhtinas, sätein kirkkain punas akkunat äsken ja puut sekä portinpatsaat. —On tuokion päästä jo sammunut silmä sen, joka hetki se veristyy yhä himmeten. Avaruudessa kuin surusaattona pilviratsaat käy tummina, verkalleen, tulenliekki-harjoin.

Veet tyyntyen odattaa syvin, selvin varjoin. Käy tuuli vielä leyhkinä lyhkäisinä, pian rinnemetsiin uupuen lennostaan. Pajut rannalla muistelevat salamyhkäisinä, mitä laine kertoa ties kotarantaa kaartain meren kaukaisimmilta ääriltä tullessaan.

Syvä rauha ja hartaus käy joka kukkulan saartain, meren yllekin laskeutuin sekä laaksoihin. Hedelmöittävä on jo sen siunaus hiljaisin. Tätä onnea kaipasi helteen hetkinä maa, joka taivasta päin ilouhrina suitsuttaa nyt kaste-rukouksia parahiltaan.

Näin tuntenut et sinä ennen milloinkaan, miten rauha ja hartaus käy yli kaiken maan. Pois huulilta kuolee nyt joka kysymys, syvin kieles on pyhä äänetipysymys: mitä ennen ei, nyt silmäsi näkevät.

Kuin ois ajan, luonnon keskipiste tässä. Kuin ois mua liki, kuin sydäntä kiertämässä suvet menneet kaikki, myös menemättömät.

VUOREN VANHUS.

Sammalvuoteelle majani nurkkaan, aamun rientäessä rinnettä alas, minä jään kuuntelemaan pakenevaa hiljaisuutta, jolla on kätköissään kaikkien salaisuuksien avain.

Ei ole olemassa muuta kuin hiljaisuus. Kaikella muulla on rajansa. Kaikella muulla on alkunsa ja loppunsa. Kaiken muun voi ymmärtää.

Minä olen rakentanut majan vuorelle ollakseni turvassa ihmisiltä, jotka alinomaa rikkovat hiljaisuutta vastaan.

Auringottomina hetkinä minä tapaan istua oveni edessä hiljaisuutta ihmettelemässä. Joinakin iltoina on se huhuillut huipulta huipulle ja opettanut minulle paljon viisautta.

Useina öinä ilmoitti se minulle unessa itsensä. Mutta sarastuksen ensimmäisenä hetkenä se jo levitti siipensä ja pakeni, ennenkuin ennätin oppia sitä ymmärtämään.

Ei ole kuitenkaan kauan kestävä, ennenkuin se ainiaaksi asettuu majaani ja ilmoittaa minulle viimeisen ihmeensä. Hämmästykää silloin, ihmiset, sillä minä olen sanova teille salaisuuksia, joita jumalatkin vapisevat!

PÄÄSIÄISYÖ.

Tuhat yötä jo nöyrin sydämin Sinun merkkiäs vuotimme, Ylhäisin.

Suur ollut on mielemme ahdistus. Monet kerrat voitti jo uupumus, kun näännytti helle ja rakeet löi, maanpiiriä pimeys ympäröi, rikos siitteli sirkkalaumojaan, viha ruttona saastutti kaiken maan.

Mut tuskan hetkinä kuitenkin Sinun armoos luottaen, Ylhäisin, Sua vartoen omme valvoneet, Sinun tähteäs taivaalta etsineet.

Me vyötimme uskolla kupehet, sydän-ovemme pihtipieliset veren lämpimän kaipuulla pirskottain. —Nyt antaos, Jahve, sun merkkis vain.

Viel' ei Sinun tähtesi yössämme näy. Mut tiedämme: ihmeenä ilmi se käy. Tämä yö kova on Sinun kostosi yö, vavistuksella Pharaon huoneen se lyö; kenen nähdään nukkuvan vuoteessaan, totisesti ei vältä se tuomiotaan; ken soi vihan mieltänsä saastuttaa, hänet nielee liekkejä suitseva maa; oman voimansa tunnosta korska ken on, tänä yönä hän tuiki on voimaton.

—Mut valvojat hartaat, hiljaiset ja, joilla on nöyrät sydämet, tänä yönä ne matkaan kutsutaan ja ihmisen kruunulla kruunataan.

TUULI JA TÄHKÄ.

Imit mullasta voimaa, vain pienin hiukoin. Sait hellettä paljon ja vettä niukoin.

Karu kasvupaikkas kiven syrjässä mätäs. Koet sentään täyttää sun tehtävätäs.

Elojuhlaa varten, pian lähestyvää, mehus tuhlaten kaiken loit, kypsytit jyvää.

——

Kiviturpeen tähkä, minä vapisen vuokses, kun koillistuuli käy korskana luokses.

Yli vainion kiitäin se kiukusta puhkaa, raekuurolla ruoskii ja ulvoo ja uhkaa.

Sen tahto jo taittaa ikimetsien hongat, sen tahtoon taipuu ukonpilvien longat.

Miten monta se mursi sun ystävääsi! Alas mahtajan eessä jo taivuta pääsi.

——

Mut kulkijan korva mykän kuiskeen kuuli: Lyö, sorra ja surmaa, tee työtäsi, tuuli!

Minut, heikon ja hauraan, olet murtava kyllä. Mut voittava tahto on tahtosi yllä:

pyhä luomisen tahto, iankaikkisin, ylväin. Minut löit, minä kuolen —elon siemenen kylväin.

Suven suuremman tullen sato kallis kerran on karttuva laariin elonkorjuun herran.

NIIN MONI HEISTÄ

Niin moni heistä, jotka milloinkaan ei kärsimystä tulleet tuntemaan; niin moni heistä vaikertaen kulki.

Mut moni heistä, joilla tuska vaan ja orjantappurat on osanaan, ei sitä muille kuuluttanut julki,

vaan moni heistä hymy huulillaan on käynyt kärsimyksenpolkuaan, —he tuskan mykkään sydämeensä sulki.

SYDÄMET.

Vaikenevat sydämet turhan melun tähden. Mies miestä vastaan saaliin nähden.

Jäätyvät sydämet lämpöä vailla. Kuka voi hehkua auringon lailla?

Kuka voi jäässäkin syttyä paloon? Sysimustat sydämet vihkiä valoon?

Etsiä taivaalta eksyneen tähden? Kuka voi ruokkia nälkää nähden?

Itkevät sydämet kuollutta lastaan. Kuka veisi ihmisen ihmistä vastaan?

MUISTIKIRJAAN.

Kuin lehti, jota tuuli lennättää, niin kalpeaks ja kuihtuvaksi jää jok'ainut sana, kirjoitettu tähän. Ja sill' on sulle sanomista vähän. On mykkänä se unohtuva pois. kuin sit' ei koskaan kirjoitettu ois.

Jos ehkä kirjoittikin rivin, kaks, jäi vieras sulle sentään vierahaks. Ja sanoja et kaipaa ystävältä. Saat katseen kaikki ymmärtävän hältä; se katse sanaton jää unelmiis ja kieliin sydämen ja kyyneliin.

NUOREMMALLENI.

Niin tulvehtii veri suonissas kuin mahla maan kevätaikaan puussa, ja päivä päivältä sielustas kuvat nousee kuin kukat toukokuussa.

Tarun haltijattaret kruunupäät kuin auki löis lumolinnan ukset yhä uusia ihmeitä tielläs näät, unes luo yhä uudet kangastukset.

Suven leikkiä sun elos ollut on, kevättaivaan kuultoa, kimmellystä, sädesäihkyä äitimme auringon. —Et tuntenut outoa väristystä,

joka kunkin ihmisen yllättää, sydänyönä varkahin hiipii rintaan, kun ihminen etsii eikä nää tien varrelle jäänyttä kallehintaan.

Käyt hetkessä vieraaks itselles välähdyksenä sun oman sielus nähden. Hätäläppänä lyö sinun sydämes yön, tyhjyyden, elos turhan tähden.

Ole mies, veli. Muista: ankkurin kukin heittänyt on saman rannikon luona. Moni hukkui, mut moni voittikin, moni ihminen syntyi hetkenä tuona.

PIENI SANA.

Ken mulle lausuikaan sanan pienen sen. En muuta kuullut, muuta en muistaa voi. Mut niinkuin vinha tuulenpyörre kauas se kiidätti sydämeni.

Ken mulle lausuikaan sanan pienen sen. En muuta kuullut, muuta en muistaa voi. Mut niinkuin ylimmäisin tähti lentänyt ois ohi sydämeni.

Vei laaksoon siniseen, yli vuorijään, vei halki merten kuohujen huimimpain, vei suutelemaan otsaa taivaan tuskassa polttavan kaipauksen.

ONNI.

Se tulee niinkuin kuiskaus, joka sähkönä värähtää jäsenestä jäseneen. Se on kohta niinkuin huikaisevan kirkas sävel, joka polttavana riemuna imeytyy vereen. Sydämen ovelle tullessaan se kumahtaa kuin portinkolkutin. Kynnyksen yli se astuu kaikuvin askelin.

Ja samassa joku, joka siellä sisällä istui ja odotti, vavahtaa niinkuin täyttymyksen edessä ja sytyttää kaikki kynttilät palamaan ja panee piikansa vieraalle verhoksi kutomaan sinisintä silkkiä aavistusten arimmista rihmoista. Toisen se lähettää tuliaismaljaan tyhjentämään kaiken keväisenä mahlana kertyneen ihmeellisen ikävän, kolmannen käskee kaikkia ilon käkiä kukuttamaan.

Mutta itse se on kynnysalla vastassa, syleilyvalmiina käsivarret. Tulijan se taluttaa sisimpään saliinsa varta vasten varatulle istuimelle.

Ja jokainen askel jää vuosia kimmeltämään, kultaisena täplänä.

FINAALI

Lieneekö lauluni laatu luontunut mielesi mukaan. Joskus ei oikkuja polttavan pääni ymmärrä kukaan.

Elämän keskellä kerran kaunista untani nähden. Nääntävin riemu ja tuska on ollut kauniin tähden.

Ylväs on laulajan latu: siunaten laulua, lastaan astua otsin korkein unhoitustansa vastaan.