Produced by Tapio Riikonen

JULIUS KROHN RUNOILIJANA

Kirj.

V. K. Trast

Akateeminen väitöskirja, joka Helsingin Yliopiston Filosofisen tiedekunnan Historiallis-kielitieteellisen osaston suostumuksella esitetään julkisesti tarkastettavaksi Historiallis-kielitieteellisessä oppisalissa lauantaina helmikuun 25 p:nä 1922 klo 12 päivällä.

Helsingin Uusi Kirjapaino Oy, Helsinki, 1922.

SISÄLLYS:

Johdanto.
I. Elämänvaiheet ja kirjallinen toiminta.
II. Katsomus ja runoilijaluonne.
III. Aiheitten käsittely.
IV. Tyylin ominaisuuksia. — Kielenkäyttö.
V. Runomuoto.
VI. Loppuhuomautuksia.
Muistutuksia.
Liite.
Käytettyjä lähteitä.

JOHDANTO

Julkaistessani nyt tuloksia esitöistä, joita olen suorittanut suunnittelemaani, koko Julius Krohnin elämäntyötä käsittelevää monografiaa varten, pyydän saada lausua kiitokseni professori Kaarle Krohnille auliudesta, jolla hän on antanut käytettäväkseni Julius Krohnin kirjeitä ja käsikirjoituksia, sekä v.t. professori V. Tarkiaiselle taitavasta opastuksesta tutkimustyössä.

Siteeraamani kohdat Julius Krohnin kirjeistä vanhemmilleen olen tarkasti suomentanut saksasta. Muut käyttämäni Julius Krohnin kirjeet ovat suomenkielisiä. Tekstissä esiintyvät viitenumerot viittaavat lopussa oleviin vastaaviin muistutuksiin.

Iisalmi, tammikuun 23 p. 1922.

Tekijä.

Schiller-juhlassa Helsingissä marraskuun 19 päivänä 1859, jolloin Ahlqvist luki huomiota herättäneen suomennoksensa Kello-laulusta, esittäytyi suomalaiselle yleisölle uusi suomenkielinen runoilija Julius Krohn. Tämä silloin 24-vuotias, kuusi vuotta yliopiston kirjoissa ollut nuorukainen, jonka avustus juhlaan, Schillerin Sukeltajan suomennos, vielä osoittaa vakaantumatonta tekniikkaa ja kielenkäyttöä, antoi pian kuulla itsestään enemmän runoilijana. "Mansikoita ja Mustikoita" kalenterin II osassa v. 1860 hän julkaisi kolmetoista runoa ja neljätoista "iltaa" "Kuun tarinoita", tehden heti ensi iskulla nimen Suonio, jota hän tästälähin aina runoilijana käytti, tunnetuksi ja rakastetuksi. Samoihin aikoihin hän esiintyy juhlarunoilijana Helsingin teaatterin vihkiäisissä.

Uusi lupaava kyky oli siis ilmestynyt rikastuttamaan köyhää suomenkielistä kirjallisuutta. Että kirjallisuus, jonka hyväksi Julius Krohn oli päättänyt toimia, todellakin oli köyhää, sen osoittaa pikainenkin silmäys oloihin vuoden 1860 lopulla. Tosin silloin kansanrunoutta oli koottu ja julkaistu runsaat määrät ja Kalevala tuottanut mainetta suomalaiselle kulttuurille. Mutta varsinaisella taidekirjallisuudella ei vielä ollut paljon täysipainoisia saavutuksia näytettävänä. Näytelmärunoudessa ei oltu päästy pitemmälle kuin Lagervallin ja Hannikaisen, Vareliuksen ja Granlundin heikkoihin kokeisiin. Vähäiset yrittelyt eepillisen runouden alalla olivat epäonnistuneet. Vain lyyrillinen runous oli tuottanut jonkun verran sellaista, millä voi myöntää olevan taiteellista arvoa. H. Achrenius, Juteini, Kemelli, Ticklén, Granlund y.m. edustavimmat suomenkieliset runoilijat osoittivat enemmän hyvää halua ja lämmintä harrastusta runoiluun kuin todellista runolahjaa. Poppiuksen laulun vaimensivat taloudelliset huolet ja yleisön kylmäkiskoisuus. Kallio ennätti rikastuttaa suomalaista lyriikkaa vain muutamilla ihanilla lauluilla. Hänen jälkeensä oli Oksanen suomalaisen taidelyriikan huomattavin edustaja. Vuonna 1860 ilmestyneessä "Säkenien" ensimäisessä parvessa on muutamia siihenastisen lyyrillisen runoutemme parhaita tuotteita. Tästä runokokoelmasta voi laskea suomenkielisen taidelyriikan varsinaisesti alkavan, mutta huomauttamista ansaitsee samalla sekin, että "Säkenien" taiteellista arvoa on alusta alkaen aina viimeisiin aikoihin asti liioiteltu. Samoin on Suonion runous aikoinaan tullut jossakin määrin yliarvioiduksi. Joka tapauksessa oli se lisä, minkä Julius Krohn v. 1860 toi suomalaiseen kirjallisuuteen, silloisissa oloissa sekä sinänsä huomattava että hyviä toiveita herättävä.

Suomalaisen taiderunouden kehitystä olivat hidastuttaneet ja haitanneet ne väittelyt suomenkielisen runon rakenteesta, jotka olivat jakaneet teoreetikot ja runoilijat meillä kahteen vastakkaiseen leiriin, n.s. korkoteorian ja laajuusteorian kannattajiin. Krohnin alkaessa runoilla suomeksi oli tämä kiista jo loppumassa. Ahlqvistin esittämä runomittateoria yhdisti eri mielet ja tälle pohjalle ryhdyttiin nyt rakentamaan. Vuoden 1861 "Mehiläisessä" Ahlqvist arvostellessaan K.M. Kiljanderin "Nadeschda"-suomennosta antaa yksityiskohtaisia ohjeita siitä, kuinka koron ja laajuuden yhdistämisperiaatetta on sovitettava laulantoon, mutta hän kompastelee vielä itsekin sovittaessaan teoriaansa käytäntöön. Krohnin tehtäväksi tuli viedä tässä suhteessa kehitystä eteenpäin, mutta vielä hänenkin tuotannossaan nähdään runomittateorian kannalta katsoen jonkun verran häilähtelyä eri puolille.

Kieli, jonka Krohn sai ajatustensa ja tunteittensa ilmaisuvälineeksi ryhtyessään suorittamaan kirjailija- ja runoilijatoimintaansa suomeksi, oli vielä vailla joustavuutta, notkeutta ja täsmällisyyttä.[1] Kuitenkin joutui Krohn omistamaan tämän kielen omakseen edullisella ajankohdalla. Suomenkielen kehittämiselle tarpeelliset alustavat työt oli silloin jo suoritettu. Sitäpaitsi oli käytettävinä kaksi elävää lähdettä, jotka entistä enemmän olivat alkaneet antaa elinvoimaa kirjakielelle: Kalevala, joka oli Krohnille tuttu ja rakas jo kouluajoilta[2] ja joka vaikuttikin ratkaisevasti Krohnin runoiluun ja tieteilyyn, sekä rahvaankieli. Kalevala oli jo ennättänyt synnyttää luottamusta suomenkielisen kirjallisuuden tulevaisuuteen, vahvistaa suomalaisuutta ja kohottaa kansallishenkeä. Runebergin ja Topeliuksen ruotsinkielinen, mutta hengeltään suomalainen runous oli saanut suomenkieltä käyttävienkin lauluninnon uutta tulta leimuamaan ja asettamaan runoudelle korkeat vaatimukset. Vaikeuksista ja vastuksista huolimatta olivat suomenmieliset parhaansa mukaan koettaneet toteuttaa Snellmanin aatteita ja onnistuneet saamaan suomenkielelle yhä enemmän arvonantoa ja ystäviä. Ei edes vuoden 1850 surkeankuuluisa asetus, jolla tahdottiin suomenkielisen kirjallisuuden edistys tukahduttaa, tullut käytännössä erikoisen tuhoisaksi. Saattoipa se, kuten sortotoimenpiteet yleensä, tavallansa hyödyttääkin sorrettua. Paavo Tikkanen viittasi siihen kirjeessään Ahlqvistille toukok. 3 p. 1855: "Jos kielemme saapi elää ja se siksi on aivottu, niin se ainaki on voitto, että se ahdistusten ja vainon alla on itsensä ylentänyt. Niin ei sen tarvitse kantaa kenellenkään kiitollisuutta, vastusten kautta se on pysynyt puhtaana, martyri-muodon kautta se voittaa lujemman perustuksen ja saapi pyhyyden valon."[3]

Kymmenen vuotta Snellmanin "Saiman" herätyshuutojen jälkeen olivat suomenkielen saavuttamat voitot käytännössä vielä verrattain vähäiset. Yliopistossa oli tosin jo suomenkielen professorin virka, mutta Fr. Polén mainitsee kirjeessään Ahlqvistille 24 p. marrask. 1854 erikoisesti merkittävänä tapauksena, että Lönnrot pitää luentonsa suomeksi. Huhtikuun 28 p. 1855 pidetyssä juhlassa kaikuu suomenkieli ensi kertaa yliopiston juhlasalissa ja tästä kertoessaan Ahlqvistille kirjeessä Tikkanen pitää uutista niin merkillisenä, että huudahtaa: uskotkos korviasi! — Suomenkielisen väestön oikeutta oli hiukan otettu huomioon siten, että lääninhallituksiin oli asetettu suomenkielen kääntäjiä. Mutta yleensä olivat asiat suomenkielen luonnollisiin oikeuksiin nähden entisellä nurjalla kannalla. Kohta alkoi kuitenkin työ suomalaisuuden hyväksi saada vauhtia. Kreivi Bergin tultua kenraalikuvernööriksi alkoi olla suurempia mahdollisuuksia kuin ennen Snellmanin lausumien ajatusten toteuttamiseksi. Snellman itse tuli 1856 professoriksi ja pian sangen vaikutusvaltaiseksi tekijäksi julkisessa elämässä. Aseman ja siihenastisen työn merkityksen täysin ymmärtäen Snellman juuri professoriksitulovuotenaan julisti sen ajan olevan käsissä, jolloin taiteelliselta arvoltaan täysipainoinen suomenkielinen kansalliskirjallisuus voi syntyä. Kansakoululaitosta ryhdyttiin suunnittelemaan, suomenkielisiä oppikouluja perustamaan. Julius Krohn joutui astuessaan kirjallisuutemme ja suomalaisten sivistyspyrintöjen palvelukseen vilkkaan toiminnan pyörteeseen, jolle käänne vapaampaan suuntaan valtiollisessa elämässä avasi yhä uusia aloja.

Vielä tähänkin aikaan, 1860-luvun taitteessa, on suomenmielisten toiminnalla aatteellinen leima. Aineellinen sivistyselämä oli toisarvoista. Se on sen aikakauden henki, johon Krohnkin kuuluu. Se henki määrää osaltaan Krohnin runouden ja koko kirjallisen toiminnan laadun. Kirjallisuuden alalla oli Yrjö Koskinen v. 1855 julistanut ohjelmaksi: "Suomalaisen kirjallisuuden pitää valloittaman kaikkien tieteitten alat, voidaksensa jokaisen säädyn vaatimuksia ja tarpeita jotenkin täyttää." Kun vuoden 1860 jälkeen toimintamahdollisuudet suurenivat ja tehtävät yhä enemmän laajenivat ja moninaistuivat, oli tämän ohjelman seuraaminen kylläkin sangen haitallista Krohnin runoilulle. Hän säilytti kuitenkin kolmen vuosikymmenen aikana asemansa huomattavana runoilijana. Nämä vuosikymmenet ovat suomalaisen taiderunouden perustavaa aikaa ja niiden työssä on Krohnilla huomattava osuus. Tuon aikakauden luonne, se kansallisromanttinen henki, joka elähdyttää tämän aikakauden fennomaaneja, kuvastuu Krohnin runoudessa. Täysin ymmärrettäväksi käy Krohnin runollinen tuotanto vasta sitten, kun sitä katsotaan taustana ne valtiolliset ja yhteiskunnalliset virtaukset, joiden aikana se on syntynyt. Toiselta puolen on Krohnin runoilijatoiminnan seikkaperäinen tutkimus omiansa valaisemaan uudemman suomalaisen kirjallisuuden perustavan ajan, tuon vuosien 1860 ja 1885 väliin jäävän tärkeän ja omalaatuisensa aikakauden, katsomusta ja luonnetta.

I.

Elämänvaiheet ja kirjallinen toiminta.

Julius Krohn, aikoinaan tuotteliain suomenkielisistä kirjailijoista, monipuolisin suomalaisuuden työntekijöistä ja suomalaisen kansanrunoudentutkimuksen nerokas perustaja, lähti kodista, joka oli sangen vähässä määrin suomalainen. Hänen isoisänsä Abraham Krohn oli kotoisin Poseritzista Rügen-saarelta. Kotiseudultaan Abraham Krohn siirtyi köyhänä leipurinkisällinä Pietariin, jossa sittemmin rupesi oluttehtailijaksi ja kuoli varakkaana miehenä. Hänen lähinnä nuorin poikansa Leopold Vilhelm Krohn (synt. Pietarissa 1806) oli teknikkona isän oluttehtaassa. Lapsia Abraham Krohnilla oli seitsemän ja näistä suku laajeni, leviten Saksaan, Englantiin, Ranskaan ja Madeira-saarelle.[4]

Leopold Krohn sai isänsä kuoltua tehtaan hoidettavakseen ja meni v. 1834 naimisiin kauniin ja lahjakkaan, silloin 16-vuotiaan, Juliana Dorothea Dannenbergin kanssa, jonka isä oli Pietarin saksalaisia ja äiti, Anna Passelberg, suomalainen papintytär Inkerinmaalta.

Nuoren rouvan isä, kauppias Friedrich Dannenberg, omisti tähän aikaan Kiiskilän kartanon, joka sijaitsee 15 kilometrin päässä Viipurista Helsinkiin vievän maantien varrella, Suomenlahden rannalla. Kiiskilän hovi on komeimpia ja suurimpia koko Itä-Suomessa.[5] Sen oli pannut hyvään kuntoon ja omien suunnitelmiensa mukaan kaunistanut mainittu Friedrich Dannenberg. Ukko Dannenbergin kätten työn jälkiä näkyi talossa paljon, sillä hän oli taitava teknikko ja kokeilija, täynnä uusia ajatuksia ja keksintöjä, joita hän uupumatta sovitti käytäntöön. Hän oli muutenkin lahjakas henkilö, m.m. hyvin soitannollinen, mutta luonteeltaan omituinen.[6] Kiiskilän kartanon hän möi sittemmin Leopold Krohnille, mutta jäi sen jälkeenkin taloon asumaan. Uusi omistaja siirtyi v. 1844 Pietarista kokonaan Kiiskilään, jota hän aluksi oli pitänyt vain kesäasuntonaan.

Leopold Krohnin ja Julia Dannenbergin avioliitosta syntyi viisi lasta. Vanhin syntyi Viipurissa toukokuun 19 päivänä 1835 ja sai kasteessa heinäk. 15 p:nä, kuten kirkonkirjat osoittavat, nimen Julius Leopold Fredrik. Muut lapset olivat Juliusta paria vuotta nuorempi veli Leopold (synt. 1837) ja kolme sisarta: Emilie (s. 1841), Ottilie (s. 1844) ja Adéle (s. 1847). Perheen lisääntyessä ja lasten kasvaessa sai elämä Kiiskilässä oman leimansa. Kiiskilän hovista tuli keskus, johon lapset ja lastenlapset aina tilaisuuden tullen kokoontuivat eri tahoilta. Patriarkaalinen järjestys, vanhat vakiintuneet tavat, keskinäinen sopu ja rakkaus vallitsivat tässä monijäsenisessä perheessä.[7] Kiiskilä oli idyllinen, uskonnollinen, sivistynyt vanhanajan koti. Kielioloista kodissa saa hyvän käsityksen Julius Krohnin omasta kertomuksesta. Varsinaisena kotikielenä oli saksa. Tällä kielellä Julius lapsuudesta asti kirjoitti kirjeensä vanhemmilleen. Sisarilleen hän, ainakin ylioppilasvuosinaan, kirjoitti ranskaksi. Että venäjänkielelläkin oli perheen elämässä osa, näkyy m.m. siitä, että nimitys "babinka" on perheessä vakiintunut ja että Juliuksen kirjeissä vanhemmille vielä myöhemmälläkin ijällä tavataan venäläisiä käänteitä. Koulusivistyksensä Julius sai ruotsinkielellä. Suomenkielellä ei tässä monikielisessä seurassa ollut kovinkaan tukevaa jalansijaa. Julius mainitsee itse oppineensa jonkun verran suomea palvelijoilta. Isä ei koko elinaikanaan kyennyt lukemaan Juliuksen suomenkielisiä tuotteita. Häntä varten poika itse käänsi sekä runojaan että suorasanaisia kirjoitelmiaan saksankielelle antaen toisinaan näitä käännöksiään isälle joululahjaksi. Julius Krohn itse kirjoitti vielä nuorena ylioppilaana Kiskilä (yhdellä i:llä)[8] ja osasi suomea huonommin kuin muita lapsena kuulemiaan kieliä. Tietysti Julius Krohnin elämäntyö myöhemmin veti hänen vanhempansa ja muut omaisensa lähemmäksi suomalaisuuden liikettä. Onpa tämä epäsuomalainen koti osaltaan tehnyt jotakin suomalaisuuden hyväksikin, esimerkiksi sen kautta, että Julius Krohnin äiti oli perustamassa Tervajoen suomenkielistä kansakoulua ja isä avusti rahalla Aleksis Kiveä.

Kaikkien johtajana ja yhdistäjänä Kiiskilässä oli perheen äiti. Liike- ja raha-asioitten kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä, sillä ne hoiti isä, mutta elämäntavat ja harrastusten suunnan talossa määräsi tarmokas emäntä. Lasten kasvatukseen hän pani paljon huolta. Hänen suurta vaikutusvaltaansa osoittaa sekin, että Julius Krohn vielä yliopistonopettajana ollessaan usein pyysi äitinsä suostumusta asioihin, jotka koskivat vain häntä tahi hänen omaa perhettään.[9] Mutta Julius olikin erityisesti kiintynyt äitiinsä ja myös äidin lempilapsi. Tätä seikkaa on Julius Krohn itse selittänyt elämäkerrassaan sillä, että äiti hänen syntyessään oli vain 17-vuotias. Verrattain pieni ikäero äidin ja hänen esikoisensa välillä sekä Juliuksen ruumiillinen heikkous lähensivät äitiä ja poikaa tässä tapauksessa tavallista enemmän. Luonteenominaisuuksissa oli näillä kahdella myös niin paljon yhteistä, että Julius saattoi täydellä syyllä lausua olevansa äitinsä kuva kaikissa suhteissa. Äidin vaikutus Juliuksen luonteenkehitykseen on kieltämättä ollut sangen suuri. Avoin ja luottavainen suhde Julius Krohnin ja hänen vanhempiensa välillä säilyi koko heidän elämänsä ajan ja Kiiskilään saapui Julius aina, kun siihen tilaisuutta vain oli.[10]

Kiiskilässä ja Pietarissa vietti Julius Krohn lapsuutensa päivät saaden ensimäiset opinalkeet äidin ja kotiopettajien johdolla. Lapsuusajalta on huomattavana tapauksena mainittava ulkomaanmatka, jonka Julius sai kahdeksanvuotiaana tehdä Englantiin, Sveitsiin, Itävaltaan ja Saksaan.

Vuonna 1848 tuli Julius Krohn oppilaaksi Viipurin kimnaasiin. Lasten koulunkäynnin vuoksi asettui perhe asumaan talvisin Viipuriin ja myöhemmin ostettiin oma kaupunkitalo.

Kouluajoilta on vanhin säilössä oleva Julius Krohnin kirje äidille. Jos tästä päiväämättömästä, lapsellisella käsialalla kirjoitetusta kirjeestä tahtoo tehdä kirjoittajan luonnetta ja olosuhteita koskevia johtopäätöksiä, niin huomio kiintyy siihen, että kirje on hyvin huolellisesti kirjoitettu, paperi lyijykynällä viivoitettu ja kirjoittaja sisällyksestäkin päättäen huolellinen miehen alku, sillä hän kertoo, että hänellä on Kiiskilässä säilössä kaikki saamansa kirjeet. Vuoden 1849 lopulla rupesi Julius Krohn pitämään päiväkirjaa elämästään lukukausien aikana. Säännöllistä tämä päiväkirjanpito ei ollut, mutta sitä jatkui parina seuraavanakin vuonna. Osa näistä 14-vuotiaan muistiinpanoista on säilynyt ja ne antavat kaikessa lyhykäisyydessään elävän kuvan kirjoittajastaan.[11] Huomaamme, että Julius on virkeä, iloinen lapsi, joka koulutyön ohella harrastaa kaikkea, mitä muutkin lapset samanikäisinä, ennen kaikkea leikkejä ja ulkoilmaelämää kaikissa muodoissa. Tanssikurssi on suuri tapaus Juliuksen ja hänen hiukan nuoremman veljensä elämässä, samoin tanssiaiset ja muut juhlat iloineen ja herkutteluineen. Miekkailuharjoituksetkin miellyttävät. Mutta myös opintojaan Julius mainitsee päiväkirjassaan. Todistusten saannin edellä joulukuussa 1849 hän ei nukkunut koko yönä, niin suuri oli jännitys. Suuri oli sitten myös ilo, kun todistus oli paras koko kimnaasissa. "Olin äärettömän onnellinen", sanoo kirjoittaja. Onnellisuus kohosi huippuunsa, kun samana päivänä vielä veli vietti syntymäpäiväänsä ja saatiin tanssia puoleen yöhön ja myös tarjoilupuoli oli "loistava".

Päiväkirjamerkinnöistä huomaa, että Juliuksen harrastukset ovat monipuoliset, että hän suhtautuu toisinaan kriitillisesti asioihin[12] ja että hänellä on taipumusta huumoriin ja sanaleikkeihin. Muistiinpanoista käy myös selville, että Krohnin lapset pääsivät kouluaikanaan silloin tällöin käymään Pietarissa sukulaisten luona. Nämä hauskat matkat tietysti avarsivat näköpiiriä ja olivat eduksi nuorten kehitykselle.

Opinnot kimnaasissa sujuivat Juliukselta sangen hyvin, kuten edellä oleva viittaus päiväkirjaankin jo osoittaa. Käytös on läpi koko kouluajan arvosteltu korkeimmalla arvosanalla, samoin ahkeruus ja tarkkaavaisuus (paitsi yhtä kertaa). Mieliaineita, tahi ainakin niitä, joissa Julius aina sai parhaat arvosanat, olivat historia, maantiede, luonnonhistoria, saksa ja kreikankieli. Kreikankielen opinnoista koulussa on Julius Krohn myöhemmin kertonut; että hän oli luokallaan ainoa, joka otti vaivakseen etsiä sanat sanakirjasta. Toiset lukivat ulkoa valmiin käännöksen. Mutta kun tuli kertaus, oli käännösten muistaminen kovan työn takana, jotavastoin hänelle oli helppoa, kun oli aikoinaan etsinyt sanat ja ne ymmärsi.[13] luonnontieteitä harrasti Julius Krohn kouluaikanaan innokkaasti, varsinkin hyönteisten tutkimista. Usein hän kävi hyönteisiään näyttämässä samaan alaan innostuneelle hovioikeuden presidentti Karl Mannerheimille.[14] Ainekirjoitus sujui hyvin tuottamatta pienintäkään vaivaa,[15] mikä onkin ymmärrettävää, kun hänen kirjalliset harrastuksensa heräsivät sangen varhain. Hänellä oli myös runsas oma kirjasto, josta toveritkin lainasivat luettavaa.[16] Että vieraat kielet olivat hänelle koulussa helppoja, on itsestään selvää. Hänen laaja kielitaitonsa herätti huomiota toveripiirissäkin. Vain suomenkielen taito oli heikompaa. Siinä hän sai vasta viimeisellä luokalla korkeimman arvosanan. Muut oppilaat osasivat yleensä suomea paremmin käytännöllisesti. Suomenkielen taitoaan näkyy Krohn kuitenkin jo kouluaikanaan saaneen vahvistaa oleskelemalla kesäloman aikana supisuomalaisella maaseudulla. Eräs hänen kirjeitään, joka on hänen viimeiseltä kouluvuodeltaan (1853), on päivätty: "Laiskojen linna in Puhois 23/11 Juni". Siinä kuvaillaan kesäelämää Oriveden rannalla. Samassa kirjeessä Krohn kuvaa matkaa Viipurista Puhokseen. Päästyään kuvauksessaan Punkaharjuun asti hän lausuu: "Tässä täytyy minun, rakkaat vanhemmat, vaieta, sillä tätä ei voi kuvata, sen voi vain tuntea. Olin ylpeä, kun kirjaan, johon on merkittävä nimi ja kansallisuus, kirjoitin olevani suomalainen."

Siis suomalainen, ja ylpeä siitä, että on suomalainen! Keskellä kieltensekoitusta ja kosmopoliittisessa ympäristössä kasvanut muukalaissyntyinen nuorukainen tunsi kuuluvansa Suomen kansaan. Tämä tulos oli suureksi osaksi koulun ansiota. Viipurissa oli 1840-luvulla Snellmanin "Saiman" ja Hannikaisen "Kanavan" vaikutuksesta tapahtunut valtavampi kansallinen heräys kuin muualla Suomessa. "Täällä ei ollut sitä vastassa, yhden yhtenäisen ruotsinkielisen sivistyksen kaikkivalta, vaan sen rinnalla saksalainen ja venäläinen, mikä teki oman kansallisen kielen alennustilan vielä räikeämmin silmiinpistäväksi. Suomenkieli, jota kaupungin varsinainen rahvas puhui ja sivistyneetkin lapsena oppivat, oli täällä kuitenkin käytännöllisenä yhdyssiteenä eri kansallisuuksien välillä. Vain sitä kehittämällä sivistyskieleksi voi ajatella yhteistunnon syntyvän."[17] Koulut Viipurissa olivat aikaisemmin kaikki olleet saksankielisiä ja myöhemmin perustettiin jälleen senkielinen oppilaitos, mutta v. 1846, jolloin Julius Krohn veljensä kanssa pantiin asumaan Viipuriin valmistettaviksi kaupungin ruotsalaiseen alkeisopistoon ja lukioon, ei Viipurissa ollut saksankielistä koulua. Se seikka vaikutti ratkaisevasti Julius Krohnin elämänsuuntaan. Hän samoinkuin hänen veljensä sai suomalaisen koulukasvatuksen, sisaret sitävastoin saksalaisen.

Kansallisten harrastusten etunenässä Viipurissa olivat lukion opettajat. He olivat m.m. enemmistönä siinä kokouksessa syyskuun 7 päivänä 1845, jossa perustettiin Viipurin suomalaisen kirjallisuuden seura. H. Kellgren, joka matkallaan Leipzigiin pysähtyi Viipuriin kolmeksi viikoksi, antaa kirjeessään K. Tengströmille heistä seuraavan lausunnon: "— — — pahuksen kunnon väkeä ja niin innokkaita suomalaisia, etten luule missään tavattavan suomalaisempaa opettajakuntaa."

Toveripiirissä, johon Krohn koulussa joutui, vallitsi myös isänmaallinen mieli eikä tämä piiri, vaikka olikin ruotsinkielinen, ollut vieras eikä nurja Snellmanin uudelleen entistä voimakkaampaan eloon herättämille suomalais-kansallisille harrastuksille. Opettajilla, joista J.G. Fabritius oli Julius Krohnin läheinen sukulainen (naimisissa Julius Krohnin äidin sisaren kanssa), oli tietysti suuri osuus tämän kansallisen hengen ylläpitämisessä.

Kaikesta siitä vaikutuksesta, mistä Krohnin oli koulussa vallitsevaa isänmaallisuutta kiittäminen, hän lausuu elämäkerrassaan, että se oli "kuitenkin hengeltään puoleksi, kieleltään kokonaan ruotsalainen. — — — Mitä kieleen tulee, ei ruotsinkielen yhteensopimattomuus tosikansallisen edistyksen kanssa ollut vielä selvinnyt. Minusta tuli koulussa täysi ruotsalainen, kaikissa ajatuksissanikin, tunteissani." Aivan pitkäaikaista tuo täydellinen ruotsalaisuus ei Krohnissa kuitenkaan ollut, sillä hän kertoo itse, että "jo silloin ilmautui koulunuorisossa yksi ja toinen todellinen suomalainen itu" ja että hänen koulutoverinsa Kaarlo Slöörin kehoitukset suomenkielen viljelemiseen saivat hänet ryhtymään pontevasti opiskelemaan suomenkieltä. Koska tämä tarmokas suomenkielen opiskelu aivan määrätietoisesti jatkui ylioppilaaksi tultuakin ja lopulta Krohnin opinnotkin, osittain: Slöörin vaikutuksesta, tarkoittivat suomalaisuuden suoranaiseen palvelukseen valmistumista, niin voi sanoa, että Julius Krohnista tuli teoreettisesti suomenmielinen, ennenkuin hän käytännöllisesti suomalaistui. Mitä se merkitsi, huomaa Yrjö Koskisen lausunnosta, että äidinkielen tahallinen muuttaminen oli samaa kuin "alasastuminen helvettiin".

Paitsi kansallisia harrastuksia oli Viipurin kimnaasilaisilla myös kirjallisia. Niistä kertoo Krohn itse hauskasti elämäkerrassaan. Julius Krohnin päiväkirjasta taas v. 1849 löydämme seuraavat muistiinpanot: "15/11 Oikeastaan olisi tänään ollut pidettävä quartalaisten kirjallisuusseuran kokous, jonka seuran puheenjohtaja olen, mutta kun en ollut kirkossa, niin ei kukaan tiennyt olinpaikkaani ja senvuoksi siitä ei tullut mitään. Kokous on siis lykkäytynyt joulukuun 1 päivään." — "20/11 Uusi numero quintassa Modeenin toimittamana ilmestyvää kuvitettua humoristista lehteä Hulivili on taas ilmestynyt." — "11/11 Minäkin olen nyt alkanut julkaista sanomalehteä, jonka nimi on Tarinatar. Hulivili on lakannut ilmestymästä, mutta sen sijaan on nyt kaksi uutta lehteä kimnaasissa: Tarinatar ja Calle." — "6/3 K. Slöör kävi tänään hirmuisesti Tarinattaren kimppuun, mutta se puolusti itseään myös. Viisi palstaa täytti 'Nuorukaisessa' arvostelu ja yhtä pitkä oli vastaus."[18]

Siihen aikaan kuin "Tarinatar" perustettiin (1850), harjoitti Julius Krohn jo runoilua. Hän mainitsee päiväkirjassaan kirjoittaneensa isoisälle syntymäpäiväksi runon, tietenkin saksaksi. Pari viikkoa myöhemmin on päiväkirjaan kirjoitettu pieni saksankielinen runonpätkä keväisen metsän ihanuudesta. Tukena ja innostuttajana runotarten palvelemisessa kouluaikana oli Krohnilla hänen ystävänsä Kaarlo Slöör. Runsaimmat hedelmät tämä askartelu kantoi vuonna 1852. Runoilu näkyy silloin koulutyön ohessa olleen oikein vakavan harrastuksen esineenä. Runonsa Krohn kirjoitti useampaan kertaan puhtaaksi ja varusti usein päiväykselläkin. Useimmat tämän kauden runotuotteet ovat ruotsinkieliset.[19] Yksi niistä, "Till K.S.", joka on päivätty helmikuun 19 p. 1852, on omistettu Kaarlo Slöörille ja alkaa:

Uti trånga lärosalar
Smägta poesiens knopp.
Då kom du från diktens dalar,
Lyfte späda plantan opp.

Och ifrån den samma stunden
Växte telningen och blef
Snart en vacker ros i lunden
Och än andra knoppar dref.

Ofta då din lyras toner
Hördes klinga i vår midt
Och i diktens helga zoner
Fick vår tanke sväfva fritt.

Jatko on pahoittelua sen johdosta, että Slöör sittemmin oli poistunut toveripiiristä [yliopistoon], suureksi vahingoksi runollisille harrastuksille.

Muita tämän kauden ruotsinkielisiä runoja on säilynyt lähes parikymmentä Krohnin jälkeenjääneiden paperien joukossa. Ne ovat nuoren aloittelijan tekeleitä, joille on ansioksi luettava niiden sujuvuus ja teeskentelemätön sanonta. Korjauksia on tehty koko joukko ja ne ovat enimmäkseen parannuksia. Mitään runoa ei ole perinpohjin muutettu, mutta muutamien yli on vedetty ristit. Kaikissa näissä runokokeissa vallitsee ihanteellinen katsomus ja isänmaallinen henki. Pitkin matkaa huomaa, että Runeberg ja Topelius ovat olleet oppimestareina. Syvyyttä on näistä runoista turhaa etsiä. Sisällys on aivan yleistä laatua olematta silti kuitenkaan pelkkää toisten jäljittelyä. 17-vuotias runoniekka laulaa Pohjolan ihanuudesta ja sen kansan kunnosta, runolahjan onnesta ja tyttöjen sulosta. Onnistuneimpia on "Nordbons sång". Näppärä on myös loppusoinnuton, kansanrunouden muotoa Runebergin tapaan lähestyvä "Basilisken". Hiukan syvemmälle pyrkii runo "Strid och försoning", joka mahdollisesti onkin ensimäisten ylioppilasvuosien ajoilta. Kuvattuaan ihmishengen harhailuja ja epäilyjä vertaamalla ihmistä laivaan, joka haaksirikkoutuneena ajelehtii myrskyssä, kunnes myrsky lakkaa, runoilija lausuu:

Så skall ock, du irrande ande,
En gång för dig morgonen gry,
Då tviflenas nattliga mörker
För sanningens dag måste fly.

Då trött af den fåfänga striden
Du sjunker till Frälsarens bröst
Och finner ett svar på din fråga,
Försoning och kärlek och tröst.

Tässä tavattu uskonnollinen tunne tuskin lienee tilapäistä tahi tehtyä. Krohnin myöhempi tuotanto ja esiintyminen todistaa uskonnollisuutta, jonka juuret ulottuvat lapsuuteen saakka.

Julius Krohnin luonteenlaatu osaltaan tekee ymmärrettäväksi hänen uskonnollisuutensa. Eräs hänen lapsuudenystävistään (kauppaneuvos W. Hackman) lausuu hänestä: "Hän oli oikein hyvä poika, tasainen, hyvä luonne, aina valmis tekemään toisille hyvää niin paljon kuin mahdollista. Hän olikin sen vuoksi toverien suosiossa." — Sama kertoja on huomauttanut, että Julius Krohn paljon harrasti purjehdusta ja metsästystä, mutta hän oli ruvennut harjoittamaan näitä urheilulajeja terveydellisistä syistä ja hieman liian myöhään, minkä vuoksi hän ei koskaan ollutkaan niissä täysin varma. Sitävastoin Jac. Ahrenbergin mielestä Krohn oli erinomainen purjehtija. Joka tapauksessa oli Krohn jo koulussa ollessaan ennen kaikkea lukumies, virkeä ja moniharrastuksinen. Kouluaikanaan hän tutustui m.m. useihin maailmankirjallisuuden huomattaviin tuotteisiin, ennen kaikkea ruotsalaisiin ja saksalaisiin runoilijoihin. Mainitseepa hän lukeneensa sellaisenkin teoksen kuin Atterbomin "Svenska siare och skalder". Vieraita kieliä oppi Krohn nopeasti ja käytti niitä vaivattomasti. Huomiota ansaitsee Krohnin kehitysvuosia valaisevana seikkana, että Krohn sanoo ensin tutustuneensa ruotsinkielisiin runoilijoihin (Runeberg, Tegnér y.m.), sitten vasta saksalaisiin (Schiller, Goethe) ja viimeksi Kalevalaan. Pitkä matka kesällä v. 1853 Savoon ja Pohjois-Karjalaan tutustutti laajemmalta kotimaahan ja kansan elämään.

Näin tulivat kouluvuodet hyvin käytetyiksi ja Julius Krohn tuli syyskuun 22 päivänä 1853 ylioppilaaksi saaden tutkinnossa arvosanan "laudatur" (33 ääntä). Isä oli mukana Helsingissä tutkinnonsuoritusmatkalla järjestämässä käytännöllisiä asioita ja jäi kaupunkiin siihen asti, kunnes näki Juliuksen täysissä juhlatamineissa miekkoineen ja kultakalunoineen.

Heti ylioppilastutkinnon suoritettuaan ryhtyi nuorukainen harjoittamaan opintoja yliopistossa. Hän oli saanut asunnon professori A.E. Arppella ja pääsi pian useitten perheitten tuttavuuteen. Entinen ujous katosi pian ja Krohn otti mielellään osaa seuraelämään, mikäli hänellä siihen oli aikaa. Opinnot olivat kuitenkin pääasia. Krohn oli kirjoittautunut filosofisen tiedekunnan fysis-matematisen osaston jäseneksi ja ryhtyi aluksi kuuntelemaan kemian, eläintieteen ja matematiikan luentoja. Hyönteisten tutkimista ja kokoamista hän edelleen innokkaasti harrasti. Sitäpaitsi hän opiskeli piirustusta M. v. Wrightin johdolla sekä lintujen täyttämistä. Luonnontieteisiin innostuneena hän haaveilee pääsevänsä joskus tutkimusmatkoille kaukaisiin maanosiin. Ainakin luulee hän jokseenkin varmasti pääsevänsä parin vuoden kuluttua tieteellisen retkikunnan mukana Lappiin. Näissä unelmissa ja tavassa, jolla hän niistä kertoo vanhemmilleen, on vielä koko joukko lapsellisuutta. Lapsellisuutta osoittaa myös hänen suhtautumisensa Sakari Topeliukseen. Krohn oli saanut Viipurissa suosituskirjeen Topeliukselle. Mutta yleinen mielipide oli tähän aikaan niin kiihtynyt Topeliusta vastaan, että häntä melkeinpä pidettiin maanpetturina.[20] Tämän vuoksi Krohn vitkasteli suosituskirjeensä viemisessä aina joulukuuhun saakka ja oli iloinen, kun hänen käydessään Topelius ei ollut kotona. Krohn, joka miehistyttyään aina esiintyi perin itsenäisenä antamatta yleisen mielipiteen kovinkaan paljon vaikuttaa kantaansa, on itse myöhemmin kertonut tämän tapauksen esimerkkinä silloisesta kehittymättömyydestään —- "ja" — lisää tämän kertomuksen muistoonpanija — "tuo kertomus oli mestarillinen sen huumorin vuoksi, jonka Krohn siihen valoi".[21]

Toverielämään otti Krohn alusta alkaen innokkaasti osaa. Kirjeessään vanhemmilleen (lokak. 5 p. 1853) hän vakuuttaa, että ylioppilaskunnassa yleensä vallitsee vakava henki, ja lausuu sen vakaumuksen, että kurinpitovallan antaminen toverien käsiin olisi eduksi tapojen valvonnalle. Veljelleen Leopoldille hän (kirjeessä marrask. 25 p. 1853) kuvailee ylioppilaitten tiedekuntakokouksia ja antaa niille tunnustuksensa. Myös vapaaseen seurusteluun yksityisesti toverien kanssa jää aikaa. Niinpä hän saatuaan vanhemmiltaan lähetyksen Viipurin rinkeliä kiittää heitä (kirjeessä marrask. 22 p. 1853) "tusinan toverin nimessä", jotka kahdessa päivässä tekivät rinkeleistä lopun. "Monet — hän jatkaa kirjeessään — moittivat minua tuhlauksesta arvellen, ett'ei minun olisi tarvinnut niin paljon jaella, mutta näin ilahdutin useampia, jotka eivät olleet koskaan nähneet Viipurin rinkeliä." Seurustelu toverien kanssa innostutti hänet myös yhtymään ylioppilaslaulukuntaan, vaikka hänellä ei juuri ollutkaan ääntä. Kirjeistä vanhemmille huomaa, että Krohn yleensä haki kunnollisten, työteliäitten toverien seuraa.

Elämä Helsingissä oli siis hauskaa ja vaihtelevaa. Kuitenkin pyrki silloin tällöin koti-ikävä vaivaamaan ja tuli surumielisyyden kohtauksia. Pahimmin nämä puuskat vaivasivat Krohnia silloin, kun hän sattui olemaan pahoinvoipa. Hän valittaa kirjeissään vanhemmilleen, että Helsingin ilmasto ei ole hänelle terveydeksi, ja viittaa siihen, että useat muutkin ovat Helsinkiin tultuaan sairastuneet. Tavallisesti nämä ikävät hetket eivät kuitenkaan kestäneet kauan. Lääkkeenä niitä vastaan oli työnteko, joka oli intensiivistä, vaikkakin Krohn sanoo ottaneensa periaatteekseen: qui trop embrasse, mal étreint. Työohjelmassa näkyy olleen sijaa suomenkielen harjoittamisellakin, koskapa Krohn heti lukukauden alussa pyysi kotoaan Renvallin sanakirjan. Ottilie-sisarelleen Krohn kirjoittaa, että hänellä töittensä ohessa on sangen laaja kirjeenvaihto hoidettavana. Kaikkien näitten puuhiensa lomassa hän kuitenkin jo monta viikkoa ennen lukukausien loppua rupesi laskemaan päiviä, joiden kuluttua hän pääsee kotiinsa lomalle. Suuri olikin riemu, kun se päivä vihdoin valkeni, jolloin hän sai lähteä rakkaaseen Kiiskilään.

Seuraavina lukukausina jatkui elämä Helsingissä pääasiassa samaan tapaan kuin ensimäisenäkin. Krohnin ylioppilasvuosista saa hyvän käsityksen hänen kirjeistään, joita on runsas kokoelma julkaistu suomeksi.[22]

Kevätlukukaudella 1854 Krohn kävi samoilla luennoilla kuin syyslukukaudellakin. Sen lisäksi hän oli jo lukukauden alussa päättänyt ryhtyä opiskelemaan suomenkieltä Lönnrotin johdolla heti kun tämä astuisi virkaansa.[23] Aikeensa hän toteuttikin, vieläpä sillä tavoin, että pääsi hyviin tuloksiin. Kannustimena oli nyt jo tietoiseksi ja voimakkaaksi kehittynyt suomalaisuuden harrastus. Sitä todistavat hänen sanansa kirjeessä vanhemmille vuotta myöhemmin: "Kuten tiedätte kirjoitin viime keväänä professori Lönnrotille suomenkielisiä kirjoitelmia, jotka silloin näyttivät sangen kirjavilta sen jälkeen kuin hän ne oli korjannut. — — — Tänään vein hänelle [taas], ensimäisen tekeleeni ja katso, siinä oli vain muutamia vähäpätöisiä virheitä — niin, hän sanoi, että minun pitäisi antaa kirjoitukseni Suomettareen painettavaksi! — Ajatelkaahan, semmoinen rohkaisu semmoisen miehen puolelta! — — — Se oli runsas palkinto paljosta ajasta ja vaivasta, jonka olin käyttänyt oppiakseni isänmaani kielen. Miten paljon suuremmalla halulla ja kestävyydellä työskentelenkään nyt edelleen, kun näen voivani päästä tuloksiin." Että Krohn jo vuotta aikaisemmin suomenkielen opiskeluun ryhtyessään oli ollut tämmöisellä kannalla, sen osoittaa maaliskuun 22 päivänä 1854 kirjoitettu kirje vanhemmille. Tässä kirjeessä hän kertoo keisari Nikolain käynnistä Helsingissä ja sanoo keisarin voittaneen hänen ja monien muitten sydämen toimenpiteillään suomenkielen hyväksi. "Tästä kaikesta näkee, että kansalliset pyrintömme ovat saavuttaneet tunnustusta." Keisarilla oli matkallaan mukana perintöruhtinas. Krohn, joka oli mukana perintöruhtinaalle esitellyssä ylioppilasjoukossa, kertoo ihastuneensa perintöruhtinaaseen. Jo näiltä ajoilta lienee peräisin se ihailu, jota Krohn runoilijana tulkitsee Aleksanteri II:ta kohtaan ja jota tuli myös Aleksanteri III:n osaksi. Tämä ihailu on sitä ymmärrettävämpää, kun Krohnin kodin hengessä tuntui jälkiä Pietarissa olosta.[24] Ei koskaan tämä ihailu kuitenkaan mennyt yli niiden rajojen, jotka sille asetti isänmaallinen, kansallinen mieli. Keisarin puheesta, jossa tämä huomautti ylioppilaille "yhteistä isänmaata" uhkaavasta sodan vaarasta, kertoo Krohn vanhemmilleen hieman ivallisessa äänilajissa samoin kuin siitäkin, että keisari piti puheensa ylioppilaille venäjäksi.

Muuten tämän keisarivierailun yhteydessä jo ilmenee, ett'ei Krohn ollut erikoisemmin mieltynyt politiikkaan — piirre, joka säilyy hänessä läpi elämän. Hän valittaa, ett'ei enää kuule missään järkevää sanaa, sillä kaikki puhuvat vain politiikkaa. Varsinkin raivostuttaa häntä naisten alituinen politikoiminen ja puhe sodasta. "Olen niin kyllästynyt tähän teemaan, että minut voi sillä karkoittaa."

Krohnin huomion vaativatkin etupäässä opinnot. Paitsi suomenkieltä harrasti Krohn kevätlukukaudella 1854 varsinaisten opintojensa ohella myös englanninkieltä opiskellen sitä aina aamuisin ylös noustuaan kello yhdeksään asti. Piirustuksen harjoittamista hän edelleen jatkoi. Lepohetkinään hän mielellään haki seuraa kuten ennenkin. Hän oli iloinnut päästessään perheeseen asumaan, koska hän luuli siten saavansa paljon olla ihmisten parissa, mutta pettymyksekseen hän pian huomasikin luulleensa tässä suhteessa liikoja. Kun tovereitakin hiukan ujostutti tulla hänen luokseen professorin taloon, tunsi hän ajoittain itsensä yksinäiseksi. Äidin pelon, että toveriseurat ja kekkerit Helsingissä voisivat totuttaa juomatapaan, hän torjuu huomauttamalla, että vaikka hän muuten onkin tullut hilpeämmäksi ja seuramielisemmäksi, niin hän siinä suhteessa on melkein pedantti, ett'ei hän koskaan juo yli tavallisen määränsä. Toverien pilkka ei tässä asiassa voi vaikuttaa mitään. Häntä on monesti tämän takia sanottu "akaksi", mutta siitä ei ole ollut mitään tulosta.

Ylioppilaaksi tultuaankin Krohn jonkun verran harjoitti omaksi huvikseen runoilua ruotsin- ja saksankielellä. Paljon ei tästä runoilusta ole jälkiä säilynyt eikä se voinut runsasta ollakaan syystä että opinnot ja muut harrastukset veivät ajan. Runoilu olikin oikeastaan luvattomaksi katsottua syrjäaskartelua, allotriaa, johon opintojen takia ei saanut antautua kuin poikkeustapauksissa. Mutta olipa toinenkin syy tähän vieraskielisen runoilun tyrehtymiseen. Krohn selittää sen itse elämäkerrassaan: "Ylioppilaaksi tultuani olin päättänyt laata runoilusta, siksi kuin voisin tehdä sen suomeksi. Siihen kului kuitenkin useampia vuosia, ennenkuin olin tarpeeksi suomistunut. Ensimmäinen suomalainen runokokeeni on talvelta 1856."

Itsensä "suomistamista" Krohn harjoitti, kuten edellä jo on huomautettu, tarmokkaasti ja määrätietoisesti. Hän pääsi verrattain pian hyviin tuloksiin, senkin vuoksi, että hän oleskeli kesän 1857 Kaavilla ja syksyn 1858 ynnä alun vuotta 1859 Rautalammilla, perehtyäkseen käytännöllisesti suomenkieleen. Kuvaavaa hänen innostukselleen on, että hän opetti näinä vuosina suomea Emilie-sisarelleen. Mutta hän ei ollut vain innostuva, hän oli myös kestävä työssään. Lönnrotilta saatu tunnustus ei saattanut häntä heittäytymään veltoksi, vaan entistä innokkaammin hän työskenteli suomenkielen taitonsa kartuttamiseksi. Ankarasti arvostellen täytyy sanoa, ett'ei hän koskaan päässyt hallitsemaan suomenkieltä aivan täydellisesti sen pienimpiäkin vivahduksia myöten, mutta hän saavutti jo opintovuosinaan tässä kielessä niin suuren taidon, että hänelläkin on suuri osuus suomenkielen kehittämisessä kulttuurikieleksi. Rohkenipa hän jo ensimäisinä ylioppilasvuosinaan ryhtyä suomentamaan Stöckhardtin "Kemian oppikirjaa" — siis luomaan suomenkielistä kemiallista sanastoa ja menestyi siinä jokseenkin hyvin.[25]

Koko esiintymiskielen muuttaminen suomeksi niin perin pohjin, että runoilukin tapahtuisi suomenkielellä, merkitsee sangen jyrkkää käännettä Krohnin elämässä. Samoihin aikoihin kuin tämä käänne tapahtuu, on Krohnin muussakin elämässä havaittavissa käänne. Terveydellisistä syistä hänen täytyi olla poissa Helsingistä lukuvuosi 1855-56. Hän teki silloin virkistyksekseen pitkän merimatkan käyden Saksassa, Englannissa, Skotlannissa, Norjassa ja Helgolannin saarella. Kun hän syksyllä 1856 taas saapui Helsinkiin opiskelemaan, muutti hän kokonaan opintosuunnitelmaa ja siirtyi filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteelliseen osastoon. Varsinaisena syynä tähän muutokseen oli se, ett'ei hänen terveytensä ollut kestänyt työskentelyä laboratorioissa. Mutta lisättävä on, että niin suuresti kuin hän harrastikin luonnontieteitä, hän sittenkin tunsi joutuneensa väärälle uralle. Pääaineekseen hän nyt otti historian ja filosofian, nuo poikaijän mieliaineensa, kuten hän sanoo kirjeessä vanhemmilleen. Suomenkielen opinnoilla luonnollisesti nyt tuli olemaan entistä huomattavampi sija työsuunnitelmassa. Näin joutui Krohn kahden kuuluisuuden, Lönnrotin ja Snellmanin, oppilaaksi. Snellmanin luennoista hän olikin niin intresseerattu, että hän niiden takia kerrankin jäi keväällä Helsinkiin pitemmäksi aikaa kuin hänelle muuten olisi ollut tarpeellista.

Entistä suuremmalla innolla jatkuivat nyt opinnot, kun terveyskin oli taas hyvä. Julius Krohn asui nyt yhdessä veljensä Leopoldin kanssa, joka myös opiskeli yliopistossa. Toveripiiriin kuului ahkeraa väkeä.[26] Usein kokoonnuttiin iltapäivällä Krohnien luo ja keskusteltiin opinnoista. "Ei mikään ole ihanampaa kuin työ", kirjoittaa Krohn kotiinsa. Englanninkielen opiskelu jatkuu myös. Krohn lukee alkukielellä englantilaisia ja amerikkalaisia runoilijoita (Shakespeare, Longfellow, Bryant). Seuraelämää hän ei myöskään laiminlyö, vaan käy ahkerasti tutuissa perheissä.

Tähän tapaan jatkuu elämä ja opiskelu Helsingissä lukuvuosina 1856-58. Suomalaisuuden liike vie yhä varmemmin Krohnin mukanaan. V. 1856 mainitsee hän tehneensä Kaarlo Slöörin kanssa sen välipuheen, että aina keskenään puhuisivat suomea. Hän ilmoittaa vanhemmilleen kirjoittavansa yliopistolliset ainekirjoitusharjoituksensa periaatteen takia suomeksi, vaikka ne oikeastaan olisi kirjoitettava ruotsinkielellä ja saisi kirjoittaa saksaksikin. Vanhemmilleen hän kirjeissään kertoo suomalaisuuden edistyksestä ja voitoista, ihailee Lönnrotia ja Snellmania, mutta uskaltaa myös moittia viimemainittua, kun tämä hänen mielestään ampuu harhaan. Suomalainen taide, etenkin Sjöstrandin Kalevala-aiheiset tuotteet, herättää hänessä ihastusta. Lausuupa hän myös demokraattisia ajatuksia eri kansanluokkien lähentämisestä toisiinsa. Kun hänen vanhempansa perustivat suomenkielisen koulun, kirjoitti Krohn heille, että he olivat toteuttaneet yhden hänen mieliaatteitaan. Hän olikin harrastanut tämmöisiä asioita ja tuli tunnetuksikin niiden harrastajana. Niinpä hän kehoitti A.G. Keldania panemaan koulun pystyyn Uuraassa, kun kerran innostusta asiaan oli olemassa, odottamatta asianomaista lupaa. Mielipiteensä kansakouluista hän lausuu tässä yhteydessä seuraavasti: "Mitä minä toivon kansakouluista on se, että heidän kauttansa saisimme sivistyneitä talonpoikia ja kästeostajia, joiden tietoa ja taitoa häveten suottaherrojen täytyisi paeta kankaalle. Jo viimein tästä asiasta keskustellessamme väitin hyvin tarpeelliseksi opettaa tytötkin ja tämä ajatukseni on, luettuani muiden mietintöjä asiasta, varmaunut lujaksi vakuutukseksi. Nyt väitän siis, että jos tahdotaan toden teolla koroittaa kansan sivistystä, niin pitää kaikin mokomin harrastaa naisten opetusta, sillä niiden kautta leviää siunaus nousevaankin ihmispolveen, koska sitä vastaan miestä opetettaessa ei hyödytetä muuta kuin hänet yksinänsä."[27] — Yliopiston varakansleri, parooni J.R. Munck, kääntyi keväällä v. 1857 Krohnin puoleen pyytäen järjestämään kansakoulun Hämeessä olevalla tilallansa. Krohn ei katsonut opintojensa takia voivansa suostua ehdotukseen, mutta ilmoitti olevansa halukas kandidaattitutkinnon suoritettuaan ottamaan vastaan vuodeksi opettajanviran siellä. Samana vuonna Krohn muitten töittensä ohella toimi jonkun verran opettajanakin Helsingissä. Tämä kaikki osoittaa, että Krohn, vaikka hän toisinaan valitti olevansa epäkäytännöllinen ja jossakin määrin sitä olikin, kuitenkin itse asiassa oli toiminnan ja käytännön mies. Kuvaavaa hänen luonteelleen ja ajatustavalleen on seuraava kohta vanhemmille syyskuun 21 p. 1857 kirjoitetussa kirjeessä: "Paljon ajattelemista on minulle antanut se, mitä me yhdessä luimme Humboldtin teoksesta 'Lichtstrahlen', nimittäin että joka ihmisen ennen kaikkea pitäisi koettaa sivistää itseään, koska silloin tuo sivistys ehdottomasti vaikuttaa myös toisiin siunausta tuottavasti. En voinut silloin sanoa olevani samaa mieltä enkä voi sitä nytkään, vaikka olen katsellut asiaa joka puolelta. Sillä jos toisiin vaikuttaakseen ensin pitää itsensä olla täysin sivistynyt, niin ei siitä koskaan tule mitään. Milloin ja kenen on mahdollista sanoa: nyt olen täysin sivistynyt! Ja sitäpaitsi miten tuleekaan tosisivistyneeksi muuten kuin irtautumalla yhä enemmän persoonallisista, itsekkäistä pyrkimyksistään ja työskentelemällä korkeampien aatteitten toteuttamiseksi s.o. toisten hyväksi. Sen vuoksi en Humboldtin auktoriteetista huolimatta voi luopua siitä mielipiteestä, että on työskenneltävä niin paljon kuin mahdollista yhteiseksi hyväksi, koska siten varmimmin edistää omaa parastaan ja omaa kehitystään."

Ylioppilaitten yhteisissä riennoissa oli Krohn paljon mukana. Ylioppilastalohankkeeseen hän innostui ja selitti sitä vanhemmilleen, jotka aluksi eivät oikein ottaneet ymmärtääkseen koko puuhaa. Asian hyväksi pidetyssä iltamassa hän avusti pitämällä esitelmän "Nykyisemmästä" suomalaisesta kansanrunollisuudesta.

Opintojensa jouduttamiseksi ja osaksi myös terveydellisistä syistä Krohn asettui syksyllä 1858 erään toverinsa Östbergin kanssa Rautalammille, ensin Arvolan, sitten Sahalan taloon. Ahkerasti hän siellä lueskelikin, etupäässä historiaa, filosofiaa ja estetiikkaa, mutta jäipä vielä aikaa muuhunkin. Hän seurusteli rahvaan kanssa tarinoiden iltaisin tuvassa, lukien ääneen ja kuunnellen toisten juttuja. Täällä hän kuuli myös runolaulua ja saavutti erään venäjänkarjalaisen laukkukaupustelijan suosion lukemalla tälle Kalevalaa. Myöskin säätyläisten kanssa hän seurustelee, mikäli semmoiseen jää aikaa, ihailee vanhaa, katoavaa elämänmuotoa, "the old merry Finland", joka puhtaimpana on säilynyt pappiloissa, mutta ymmärtää myös ihmisten veljestymisen edistyvän sikäli kuin olot muuttuvat. Lukutyön vastapainoksi tehdään toisinaan metsästysretki. Kirjeistä vanhemmille näkyy, että Krohn on edelleen sama hyvä poika kuin ennenkin. Hänen hartain toiveensa on olla vanhemmilleen iloksi ja kunniaksi. Vanhemmat puolestaan seuraavat tarkoin poikansa elämää ja heidän huolenpitonsa ulottuu aivan yksityiskohtiin asti. Ero kodista tuntuu ikävältä, onpa toisinaan suorastaan raskasmielisyyden puuskiakin Ensi kertaa elämässään Krohn nyt vietti joulun poissa kotoaan. Mutta suuren jouluilon — niin hän kirjoitti vanhemmilleen joulukuun 5 päivänä — voisivat vanhemmat tuottaa hänelle avustamalla vuoden 1808 sotavanhuksia, joiden hyväksi oli käynnissä varojen keräys. Alakuloisuutta vastaan oli hyvänä lääkkeenä työ, joka sujui hyvin. Historiaa lukiessa nousi mieleen kaikenlaisia ideoitakin. Niinpä hän kirjoittaa maaliskuun 13 päivänä 1859 Kaarlo Slöörille: "Pietarin arkistoissa löytyy epäelemättä Venäen lähettilästen kertomuksia Ruotsin, siis Suomenki tilasta; mitä jos joutessas pyrkisit niitä tutkimaan?" Vähän myöhemmin hän kirjoittaa, että hän mielellään ryhtyisi kirjoittamaan kertomuksia Suomen historiasta Fryxellin tapaan, jommoisista Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli määrännyt palkinnon, mutta tutkintoluvut estävät semmoiseen työhön ryhtymästä.

Rautalammilla oloa jatkui maaliskuuhun (1859) asti. Sen tarkoituksena oli jouduttaa kurssilukuja niin että Krohn keväällä valmistuisi kandidaatiksi. Tämä suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut. Yhtenä syynä tähän mainitsee Krohn kirjeessään Slöörille (maaliskuun 13 p. 1859) sen, että suomenkielen oppimiseen on mennyt paljon aikaa. Slöör ei pitänyt kandidaattitutkinnon jouduttamista ollenkaan tärkeänä, mutta Krohn itse oli toista mieltä. Hän kirjoittaa Slöörille huhtikuun 9 päivänä 1859: "Minä soisin, että olisin aikoja sitten pääsnyt siihen, että joutaisin muille teille, minne mieleni pyrkii. Kokelaaksi pyrkiessä täytyy voimansa jakaa eri haaroille, siksi päästyä vasta voipi väkivoimalla ryhtyä yhteenne päin ja sillä tavalla ennättää ensimmäisten rinnalle." Varsinaisena syynä tutkintolukujen pitkistymiseen oli Krohnin tunnollisuus. Hän ei tahtonut mennä tutkintoon heikoin tiedoin ja päästä läpi ilman että oli sen täysin ansainnut. Vanhemmilleen hän vakuuttaa, ett'ei tässä ollut kysymys turhasta kunnianhimosta, vaan hänen luonteensa oli kerta kaikkiaan semmoinen.

Luonteestaan hän muuten näihin aikoihin antaa vanhemmilleen kuvauksen, joka tuntuu luotettavalta. Viitaten aikaisemmin Helsingissä kärsimäänsä surumielisyyteen ja mietiskelytautiin hän sanoo kevättalvella 1858: "Niin vaikeata kuin tuo aika minulle olikin, niin en kuitenkaan antaisi sitä mistään hinnasta pois; sillä olen ensiksikin kadottanut melkoisen annoksen liian suurta itseluottamustani ja sitten myös tottunut enemmän ajattelemaan, kun taas ennen seurasin etupäässä tunteitani ja hetken mielenliikkeitä." Rautalammilta hän kirjoittaa marraskuun 21 päivänä 1858: "Viimeisinä parina vuotena olin päässyt aikaisemmasta sulkeutuneisuudestani; olin tullut vilkkaaksi, hilpeäksi ja seuramieliseksi, mutta samalla myös suuriluuloiseksi, nenäkkääksi ja huikentelevaiseksi. Ja vaikka jo yli puolen vuoden olin taistellut sitä vastaan, ei vapautuminen näistä vioista ottanut minulle onnistuakseen. Olin tällöin kadottanut kunnioituksen itseäni kohtaan ja hoipuin sinne tänne väliin hillittömän iloisena, väliin aivan lamautuneena. — Jo kesällä alkoi asia parata ja täällä vahvistaa ponteva, säännöllinen työ tahdonvoimaani ja antaa minulle, jos hyvin käy, jälleen tarpeellisen itseluottamuksen." Työstään ja työtavastaan Krohn kirjoittaa vanhemmilleen Rautalammilta lähtiessään: "Olen valitettavasti nähnyt, että vaikka ennenkin olen tehnyt työtä ja toverit ovat pitäneet minua jopa pedanttina, niin vilkkauteni kuitenkin kaikesta huolimatta on johtanut minut hutiloimiseen ja pintapuolisuuteen. Moni seikka, minkä luulin tietäväni, on minulle täällä antanut kovasti työtä." Krohnin myöhempi toiminta osoittaa, että hän oli tutkijana aina erittäin uuttera ja tunnollinen. Vilkkaus ja ideoitten runsaus — hänellä oli runoilijan fantasia ja häneen sopii nimitys fertile ingenium — ovat ominaisia hänelle tutkijana. Joskus saattoi kuitenkin omaperäisen työn aikana jäädä jokin detalji tarkistamatta.[28]

Tultuaan Rautalammilta Helsinkiin helmikuun lopussa 1859 Krohn jatkoi lukujaan ja aloitti kandidaattitutkintonsa suorittamalla huhtikuussa Lönnrotille tutkinnon suomenkielessä, jonka sai suorittaa ennen varsinaista tenttiaikaa. Suomalaisuuden edistyminen Helsingissä on nytkin tärkeänä aiheena hänen kirjeissään vanhemmilleen. Hän kertoo Ahlqvistin kunniaksi vietetyistä juhlista, joissa puheet pidettiin suomeksi, ja ylioppilaitten teaatteri-näytännöistä ylioppilastalon hyväksi, jolloin pelko, että viisinäytöksinen suomenkielinen kappale, Hannikaisen "Antonius Putrorius", ei saisi kylliksi katsojia, osoittautui aivan perusteettomaksi; päinvastoin kerrottiin monien, varsinkin naisten, ennen kappaleen esitystä sitä kotonaan lukeneen.

Kesäloman Krohn vietti Kiiskilässä ja meni sen jälkeen Helsinkiin suorittamaan tutkintoaan. Historian hän suoritti hyvin lokakuun lopulla, mutta lopullinen valmistuminen lykkäytyi seuraavaan lukukauteen. Maaliskuun 29 päivänä 1860 hän tuli filosofiankandidaatiksi saaden arvosanan "maxime dignus" 12 äänellä, pääaineina Siveysoppi ja tieteitten systeemi, Yleinen historia ja Suomenkieli, muina aineina Estetiikka ja uudempi kirjallisuus sekä Roomalainen kirjallisuus. Tutkintoaika oli tuntunut rasittavalta ja tympäisevältäkin — Krohn sanoo, että hänellä oli semmoinen tunne kuin olisi syönyt liikaa, — mutta pienen levähdyksen jälkeen oli mieli entistä virkeämpi ja työkyky entisellään.

Uusia suunnitelmia olikin jo mielessä ja erilaisia töitä menossa. Krohn oli taipunut Uno Cygnaeuksen tuumiin ja päättänyt valmistua opettajaksi seminaariin. Tätä varten oli määrä tehdä kesällä valtion stipendiaattina opintomatka ulkomaille. Asia tosin sitten pitkistyi ja Krohn sai ilokseen viettää kesänsä kotonaan, mutta joka tapauksessa hän kandidaattitutkinnon suoritettuaan ryhtyi valmistautumaan ulkomaanmatkalle opiskelemalla pedagogiikkaa. Jo kauan sitten aloitettu Kemian oppikirjan suomennos oli nyt myös saatava viimeisteltyyn asuun. Sitäpaitsi hänellä oli hoidettavina entiset suomenkielen tuntinsa tyttökoulussa ja sen lisäksi 6 viikkotuntia ylioppilaitten perustamassa suomalaisessa kansakoulussa. Hän suunnitteli myös antologiaa, joka sisältäisi uudempaa suomalaista runoutta. Ensimäisenä näkyvänä tuloksena tästä suunnitelmasta oli aikaisemmin mainittu esitelmä "Nykyisemmästä suomalaisesta kansanrunollisuudesta".

Tapansa mukaan ennätti Krohn nytkin monien puuhiensa keskellä ajatella muitakin. Niinpä hän vähän ennen loppututkintoaan pyysi ja sai isänsä avustamaan Aleksis Kiveä.

Kaikkia Krohnin tärkeimpiä harrastuksia ja töitä hänen filologiksi ruvettuaan emme vieläkään ole esittäneet. On kerrottava vielä hänen runoilustaan suomenkielellä.

Hän mainitsee sepittäneensä ensimäisen suomenkielisen runokokeensa syksyllä 1856. Runo, jota hän tällä tiedonannolla tarkoittaa, on "Suvilaulu".[29] Se on onnellisella hetkellä syntynyt tuote. Kieli on sujuvaa ja kaunista ja tunnelma eheä. Tutustuminen suomalaiseen kansanrunouteen on ilmeisesti vaikuttanut hyvää. Samoihin aikoihin syntynyt pieni Uhland-suomennos (Äiti ja lapsi) ja myöhemmin kirjoitettu "Suomen Neitosille maisterivihkiäisissä 29/5 1857" ovat kielellisestikin paljon heikompia.[30]

Seuraava suomenkielinen runo, mikäli voimme Krohnin tuotantoa seurata, on "Varpunen". Siinä hän määrittelee mahdollisuutensa ja merkityksensä runoilijana niin vähäiseksi, että kirjallisuushistorioitsijain on täytynyt todeta tuo itsearviointi aivan liian vaatimattomaksi.[31] Asiain myöhempi kehitys osoitti, että Krohn tarkoitti täyttä totta sanoessaan laulavansa vain

Kun ääni lintuin muitten
Ei kuulu talvella.

Runoilullaankin hän tarkoitti suomalaisuuden edistämistä ja oli valmis tarvittaessa sen jättämäänkin, jos luuli voivansa enemmän hyödyttää suomalaista sivistystä muunlaatuisella toiminnalla. Tämä on kaunis todistus luonteen jaloudesta ja kansallisesta innostuksesta, mutta myös todistus siitä, että Krohn ei tuntenut sellaista voittamatonta vetoa runoiluun, joka pakoittaa ihmisen kaikesta huolimatta seuraamaan runoilijakutsumustaan ja pysymään sille uskollisena.

Vuonna 1858, jolloin "Varpunen" on kirjoitettu, harjoitti Krohn muutenkin kirjallista toimintaa, vaikka tietenkin vain sivutyönä. Hän ilmoittaa auttaneensa Slööriä tämän sanomalehtityössä sekä avustuksilla että korrehtuuria lukemalla, minkä vuoksi Slöör hänen vastustelustaan huolimatta lahjoitti hänelle Vischerin Estetiikan. Rautalammilta Krohn lähetti Slöörille keväällä 1859 siellä sepittämänsä runon "Nuoren neidon lohdutus".

Jo ennen "Varpusen" ja "Nuoren neidon lohdutuksen" kirjoittamista oli Krohn yrittänyt runojen suomentamista. Ensimäinen yritys (emme ota tässä huomioon aikaisemmin mainittua vähäpätöistä Uhland-suomennosta) oli ylen rohkea eikä onnistunutkaan. Krohn näet yritti käyttämään suomenkielellä eleegistä runomittaa suomentamalla Malmströmin runoa "Angelika". Kuten Ahlqvist aikaisemmin samanlaisessa kokeessa ja kenties Ahlqvistin vaikutuksen alaisena Krohn tässä rakensi heksametrin ja pentametrin yksinomaan laajuudelle polkien pahasti korkoa. Tulos on huonompi kuin Ahlqvistin. Toinen suomennosyritys sen sijaan on katsottava silloisissa oloissa sangen onnistuneeksi. Se on Runebergin "Hurtti-ukko". Siinä on jo ikäänkuin alku suureen työhön, jonka suorittamisesta pääansio tulee Krohnille ja jossa hän, kuten työssä osallisena ollut B.F. Godenhjelm todistaa (Oma maa III, s. 265), on ollut aloitteen tekijänäkin, nimittäin "Vänrikki Stoolin Tarinain" suomentamiseen.

V. 1859 suomensi Krohn saksankielestä runon "Neidon tunnustus" ja Schillerin "Sukeltajan". Jälkimäinen, Helsingissä vietettyyn Schiller-juhlaan tehty suomennos, on katsottava Krohnin ensimäiseksi esittäytymiseksi yleisölle suomenkielisenä runoilijana. Kirjeessään vanhemmilleen marraskuun 21 p. 1859 hän kertoo tämän tekeleen syntymähistorian. Melkeinpä lapsellinen innostuksen puuska oli saanut hänet työhön ryhtymään keskellä tutkintokiireitä.[32] Innostuksen hetkinä sujui runotyö Krohnilta verrattain kevyesti. Niinpä hän sanoo tämän pitkän runon suomentamiseen käyttäneensä oikeastaan vain yhden päivän. Suomennoksensa hän julkaisi vielä samana vuonna kalenterissa "Mansikoita ja Mustikoita I", mikä on kylläkin ymmärrettävää, kun runo joka tapauksessa oli juhlassa tullut yleisölle tutuksi. Myöhempiin julkaisuihinsa hän sitä ei enää ottanut. Hänellä oli aina sangen paljon itsekritiikkiä ja varsinkin nuoremmalla ijällään hän myös oli arka siitä, että häntä ehkä luultaisiin itserakkaaksi.[33]

Yleisö näkyy ottaneen "Sukeltajan" suosiollisesti vastaan. Ahlqvist arvosteli sitä sangen suopeasti lausuen: "Suurella taidolla, sekä runollisella että kielellisellä, on 'Sukeltaja', suomennos Schilleristä, tehty (tekijä J.K.), ehkä suomentajan runo-mitta-perusteet, arvollisten tavuiden pitkiksi lukeminen ja koron polkeminen, eivät ole meidän mieleiset".[34] Totta onkin, että käännöksellä on ansionsa. Se seuraa uskollisesti ja notkeasti alkutekstiä ja siihen on saatu alkutekstin tunnelmaa ja henkeä. Kieltäkin suomentaja käyttelee taitavasti. Paikoittain hän onnistuu jossain määrin jäljittelemään alkuteoksen äännemaalaustakin ("Kas kuohuen nyt kohisee, kihisee — — — kita haukkoo pohjaton hirmuisin, Manalaan kuin viepä ois suorastaan j.n.e."). Runossa on vauhtia. Toiselta puolen kielessä on murteellisuuksia (veistä = vedestä; lainata = niellä; piä — pidä; tullu, tehty noutoa, palkkoa, viinoa, poikoa, päiveä j.n.e.) ja omituisuuksia (pikarinsa Karybdihin langettaa; vuori jyrkkänä longottaa; alas poika jo syöstäiksee; väki parkahtaa). Ja suomentajan runomittaperusteet ovat todella vielä vakiintumattomat. Verrattuna Ahlqvistin samana vuonna esitettyyn, monine puutteellisuuksineenkin taiturimaisesti suoritettuun Kellolaulun suomennokseen on Krohnin käännös aloittelijan työtä. Krohn itse ei myöhemmin enää parannellut "Sukeltajan" suomennosta. Paavo Cajander käytti sitä sittemmin pohjana suomentaessaan tämän runon uudelleen,

Runoilijanimi Suonio[35] esiintyi julkisuudessa ensi kerran keväällä 1860. Silloin on "Mehiläisessä" (N:o 4) painettuna "Italian herääminen" ja "Suomettaressa" (N:o 17) "Suksimiesten laulu". Krohnin kirjeistä vanhemmilleen ja Slöörille näkyy, että "Suksimiesten laulu" on sinä keväänä kirjoitettu.[36] Samoin on nähtävästi laita runon "Italian herääminen", jonka runomittakin on sama kuin "Suksimiesten laulun". Tämä kevät oli onnellista aikaa Krohnille, sillä hän piti aina runolahjaa suurena onnena ja iloitsi huomatessaan itselläänkin sitä olevan. Onnistuneitakin tuotteita kertyi pian niin paljon, että Krohnin varsinainen debyytti kirjallisen yleisön edessä omintakeisena runoilijana muodostui sangen onnistuneeksi, silloisiin oloihin katsoen suorastaan loistavaksi. Se tapahtui "Mansikkain ja Mustikkain" II osassa joulukuussa 1860. Tähän kalenteriin Krohn painatti "Kuun tarinoita" (14 iltaa) ja 13 runoa, joista vain kaksi oli käännöksiä, nimittäin runot "Suvilaulu", "Hurtti-ukko", "Varpunen", "Neidon tunnustus", "Suksimiesten laulu", "Lumisateella", "Lemmen aamu", "Iltaselle", "Onneton", "Italian herääminen", "Juomalaulu", "Sydämelle" ja "Soittoa kuullessa".[37]

Enimmän huomiota herättivät "Kuun tarinat". Ne olivat aivan uutta kirjallisuudessamme, ilman vastinetta aikaisemmilta ajoilta, ja niissä ilmenevä kansallinen mieli herätti paljon vastakaikua. Ne tulivat hyvin tunnetuiksi ja suosituiksi, kuten julkiset arvostelut ja aikalaisten lausunnot vielä yli puoli vuosisataa myöhemmin todistavat.[38] Niistä tulikin merkkitapaus kirjallisuushistoriassamme, sillä "Kuun tarinoita" oli ensimäinen suomenkielinen kaunokirjallinen teos, joka levisi sivistyneisiin piireihin ja käännettiin vieraille kielille.[39] Runotkaan eivät heikentäneet "Kuun tarinain" tekemää hyvää vaikutusta.

Sivuuttaen tässä yhteydessä kysymyksen "Kuun tarinain" taiteellisesta arvosta kiinnitämme huomiota siihen, missä määrin ne valaisevat Krohnin luonnetta ja kehitystä. Teos uhkuu rakkautta isänmaahan ja suomenkieleen. Mutta tekijä ei ole niitä, joille riittää voimakas tunne semmoisenaan. Isänmaanrakkaus velvoittaa toimintaan ja uhrauksiin. Paikoittain saa esitys, taiteelliset näkökohdat hyljäten, melkeinpä agitatoorisen sävyn. Runoilija on tyytymätön suomalaisten saamattomuuteen, heidän välinpitämättömyyteensä omasta kielestään ja kansallisesta arvostaan. Kuu, joka on nähnyt olot maapallon eri puolilla ja eri aikakausina, on sopiva runoilijan mielipiteitten tulkiksi: "Teissä itsessänne vaan on syy, jos ei se [suomenkieli] vielä väkikoskena kohise ja lempilauluna helise! — Teissä on syy, jos ei maailma vielä tiedä, mitä Suomenniemellä on ihanaa, on suloista ja jaloa. Teillä on korvat ja ette kuule, teillä on silmät ja ette näe, teillä on ääni ja ette laula!" Neljäntenä iltana kuu mainitsee Amerikan uudistalolaisista, joista Cooper kertoo, ja jatkaa: "Mutta tiedätkös, että omassa kotimaassas, ehkä omassa pitäjässäskin, eletään samanlaatuista elämää ja nähdään yhtä suuria vaivoja, koetaan yhtä kovia tuskia, kuin noissa Amerikan takasolissa? Vaan mistähän sen tietäisit; eihän siitä Cooper ole virkkanut sanaakaan!"

"Kuun tarinoista" voi myös päätellä, että tekijä on uskonnollinen ja sovinnollinen. Hän suhtautuu lempeästi ihmisiin, hairahtuneihinkin, ja ihailee miehuutta ja kuntoa, varsinkin sellaista, joka suorittaa suurtekonsa piilossa maailman katseilta.

Esiintymisellään "Mansikkain ja Mustikkain" II osassa Krohn sai heti ensi iskulla huomatun aseman kirjallisuudessamme. "Sukeltajan" kautta saavutettu huomio oli vain valmistusta tähän. Kuitenkin oli Krohn jo ennen "Mansikkain ja Mustikkain" II osan ilmestymistä kirjallisissa piireissä niin huomattu henkilö, että hänet pyydettiin suomenkielisen proloogin sepittäjäksi Helsingin uuden teaatteritalon vihkiäisiin syksyllä 1860 sen jälkeen kuin Ahlqvist oli siitä kieltäytynyt. Tämmöinen luottamuksen osoitus oli nuorelle runoilijalle epäilemättä mieleen, vaikka tehtävä hiukan peloittikin ja hän ensin pani vastaan. Sen perusteella, mitä tähän asti olemme Krohnista nähneet, voimme täydellisesti uskoa, että päävaikuttimena hänen suostumukseensa oli, kuten hän itse sanoo,[40] pelko että vastustajien puolelta olisi ivattu sitä puuttuvan kyvyn todisteena, jos suomalainen aines ei olisi ollut edustettuna tässä tilaisuudessa. Runotar oli tällä kertaa hieman vastahakoinen, mutta tehtävä tuli kuitenkin suoritetuksi täysin tarkoitustaan vastaavalla tavalla. Runo "Helsingin teaterin vihkiäisissä" on alkujaan suunniteltu draamalliseen muotoon, mutta oli sitten, kun sen esittämisestä näyttämöllä ei tullut mitään, muodosteltava toisenlaiseksi.

Myöskin "Vänrikki Stoolin tarinain" suomentamista ajatteli Krohn jo näihin aikoihin.[41] Vuosia meni, ennenkuin asia toteutui, mutta Krohnin innostus siihen pysyi vireillä koko ajan.

Vuosi 1860 ja vielä kevätlukukausi 1861 oli ahkeraa runotarten palvelemista eli "laiskurin työtä", kuten Krohn kirjeessään Slöörille sitä nimittää. Niinpä kertyikin vuoden 1861 lopulla ilmestyneeseen "Mansikkain ja Mustikkain" III osaan melkoinen määrä Krohnin kynästä lähtenyttä avustusta. Hän julkaisi siinä kuusi muodostelmaa kuningas Taavetin psalmeista (Ps. 1, 12, 19, 23, 42 ja 139) sekä seuraavat runot ja runosuomennokset: "Ossianin laulu auringolle", "Kultain ja miekkain", "Lorelei", "Suomalainen maamme ruotsalaiselle", "Runoniekan sydän", "Sotamiesten laulu", "Varotus", "Varotus tytöille", "Kaste ja kyynel", "Laulu Anakreonin tapaan", "Neidon rukous", "Suurelle herralle", "Neuvo", "Elämän menot", "Kova rangaistus", "Yhteen kasvaneet koivut", "Nuoruuttaan surija", "Kultaa odottaessa" ja "Pohjolan valkeneminen".

Yksi poikkeus ohjeeksi omaksutusta periaatteesta ansaitsee tässä mainitsemista sitäkin suuremmalla syyllä kun se liittyy tapahtumaan, jossa Krohnin menettely kuvaa hänen luonnettaan. Kevättalvella 1861 esitti ruotsalainen teaatteriseurue Helsingissä vähäpätöisen ranskalaisen vaudevillen, jolloin siihen kuuluva tanssi esitettiin niin rivosti, että se herätti huomiota. Jotkut ylioppilaat ja maisterit, niiden joukossa Krohn, päättivät tehdä lopun tästä heidän mielestään häpeällisestä esiintymisestä. Heidän ollessaan tässä tarkoituksessa kappaletta seuraamassa olivat näyttelijät tosin varovaisia tanssia esittäessään, mutta kun osa permantoyleisöä mielenosoituksellisesti puhkesi suosionosoituksiin ja vaati tanssia toistettavaksi, alkoi se joukko, johon Krohn kuului, hyssyttää ja viheltää. Kun tanssi siitä huolimatta aiottiin toistaa, tulistui Krohn ja häneltä pääsi puol'ääneen lause: "häpeä Helsingin yleisölle!" Kohta sen jälkeen hän nousi seisomaan ja käänsi selkänsä näyttämöön päin. Tämä esiintyminen herätti paljon paheksumista, mutta tanssin puoltajain tahditon menettely seuraavana näytäntöiltana sai yleisen mielipiteen lopuksi kuitenkin kääntymään mielenosoittajain puolelle. Krohn, joka nyt ensi kertaa elämässään oli joutunut yleisen paheksumisen esineeksi, myönsi kiivastuneensa, mutta katsoi taistelleensa oikean asian puolesta eikä vähääkään peräytynyt kannaltaan silloinkaan kun hänen omat hengenheimolaisensa häntä moittivat. Mielialansa hän tämän tapahtuman johdosta toi ilmi runossa joka vastoin tavallisuutta oli ruotsinkielinen. Sen nimi on "Studentsång" ja se julkaistiin "Helsingfors Tidningar" lehdessä N:o 33 (v. 1861). Runon ydinajatus näkyy säkeistöstä:

Tiga må den fega slafven,
Der det helga kränkes fräckt;
Men vi höje hänmdeglafven,
Sanning ljunge oförtäckt!
Mannaharm,
Manna-arm
Blixtrar mot allt uselt ner.

Tarkoituksenmukaisinta arvatenkin oli sanoa sanottavansa tällä kertaa ruotsiksi. Poikkeustapauksissa Krohn kirjoitti ruotsinkielisiä runoja muulloinkin, etupäässä vain tilapäistä laatua; eikä se ollutkaan ristiriidassa päätöksen kanssa uhrata varsinainen elämäntyö suomenkielisen kirjallisuuden hyväksi.

Vuonna 1862 kirjoitti Krohn runon "Provessori Lönnrotille" tämän erojuhlaan. Seuraavana vuonna ilmestyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Näytelmistö-sarjan II osana Krohnin suomennos Theod. Körnerin runonäytelmästä "Die Sühne" nimellä "Syyn sovitus" "Mansikkain ja Mustikkain" IV osassa, joka ilmestyi v. 1863, on Krohnin tuotteita vain viisi "Kuun tarinaa", niistäkin useimmat jo v. 1861 kirjoitettuja. Pieni esipuhe näihin uusiin kuun tarinoihin osoittaa jonkinmoista runoilu-innon lamautumista, sillä sen sävy ei ole ollenkaan sopusoinnussa tämän runollisen teoksen kanssa. Tuotteitten vähälukuisuus osoittaa Krohnin runoilun tällä kertaa tyrehtyneen.

Näin ollen voi sanoa, että Krohnin runollisen tuotannon ensimäinen kausi, joka alkaa vuodesta 1856 ja tuottaa runsaimmat tuloksensa vuosina 1860 ja 1861, on katsottava päättyneeksi vuonna 1862. Syynä tähän olivat monenlaiset työt sekä heikontunut terveys.

* * * * *

Tässä yhteydessä on mainittava pari toteuttamatta jäänyttä kirjallista suunnitelmaa, jotka kuuluvat Krohnin ensimäiseen runoilukauteen. Kirjeestä Slöörille huhtikuun 17 p. 1861 näkyy, että Krohn suunnitteli näytelmää, jonka päähenkilönä olisi Klaus Fleming.[42] Hiukan myöhemmin hän suunnitteli toista näytelmää, "Ritvalan helka", johon lyhyt, lyijykynällä kirjoitettu luonnos on Krohnin käsikirjoitusten joukossa. Suunnitelma muistuttaa hiukan hänen sittemmin kirjoittamaansa novellia "Viimeinen rekryytin-otto Viipurin läänissä" ja on voinut vaikuttaa siihen. Muutamat kielelliset omituisuudet, kuten: "nyljetään", "sängittää hänellä ei käyneen kenenkään" j.m.s., osoittavat vielä vakiintumatonta kielitaitoa.[43]

Valmiiksi kirjoitettu, mutta ei julkaistu, on yksinäytöksinen saksankielinen näytelmä "Denker und Künstler". Kenties se on kirjoitettu Saksassa, oleskellessa v. 1861. Tätä saattaa otaksumaan teoksen sommittelu ja sanontatapa. Vihkosen kannella on omistus: "Dem Dichter des 'Uriel Acosta' im Geheimen gewidmet von einem ehrfurchtsvollen Bewunderer", sekä kunnioitusta henkivä runo. Näytelmän henkilöt ovat: Van der Ende, lääkäri ja luonnontutkija Amsterdamissa; Ophelia, hänen tyttärensä; Bauc Spinoza; Adrian van der Hoost, maalari; Chis dai, synagogan lähetti; kaksi palvelijaa. — Päähenkilö on Spinoza, joka tahtoo Opheliaa omakseen, mutta ei saavuta tätä päämääräänsä, koska nuorempi kilpailija, van der Hoost, menestyy paremmin. Samalla on pyritty osoittamaan, että Spinozan asema juutalaisseurakunnassa oli samankaltainen kuin Uriel Acostan, vaikka loppuratkaisu muodostui vähemmän järkyttäväksi. Näytelmä on runomittainen, ensimäistä kohtausta lukuun ottamatta. Jambiset säkeet, joissa on 11 tahi 10 tavua, sujuvat hyvin; vain harvoin tapaa ontuvan säkeen. Koko teos henkii ylevää ajatustapaa, lämmintä paatosta, isänmaan- ja vapaudenrakkautta, mutta toimintaa ei ole juuri nimeksikään. Sävy ja tunnelma on Krohnille ominainen. Karl Gutzkovin "Uriel Acostan" vaikutus tämän teoksen syntyyn ja muotoon on niin ilmeinen, että siinä jo oli kyllin syytä jättää teos harjoitelmana lepäämään käsikirjoitusten joukkoon.

* * * * *

Kuten näimme oli Krohnilla sinäkin keväänä, jolloin hän suoritti kandidaattitutkinnon, monenlaisia töitä, ja tulevaisuuden suunnitelmana oli valmistua opettajaksi Jyväskylän seminaariin. Tämä aikomus kuitenkin raukesi ja sen sijalle tuli uusi suunnitelma, jonka toteuttaminen pian tuli päätyöksi ja sysäsi syrjään sekä runoilun että muita töitä. Krohn ryhtyi suunnittelemaan väitöskirjaa suomalaisen kirjallisuuden historian alalta. Jo alusta pitäen oli hänen tarkoituksenaan saada tutkimuksestaan niin kunnollinen, että hän sillä pääsisi dosentiksi yliopistoon. Jos tämä tuuma toteutuisi, suorittaisi hän lisensiaattitutkinnon joskus myöhemmin sopivan tilaisuuden sattuessa.

Väitöskirjatyö osoittautui pian laajemmaksi ja vaivaloisemmaksi kuin Krohn ensin on luullut, mutta myöskin sangen viehättäväksi. Innokkaasta suomalaisuuden miehestä oli mielenkiintoista seurata suomalaisen kansallistunteen kehitystä ja voimistumista. Mutta juuri tämän tieteellisen työn Krohn sanoo olleen syynä runoilun lamautumiseen ja loppumiseen, hänen kun piti väitöskirjaansa varten, paitsi että se vaati voimaperäistä työskentelyä, myös lukea suuri määrä runouden nimellä kulkevia tuotteita, joissa ei ollut vähääkään runollisuutta.

Tosinhan hänellä oli tähän aikaan tilaisuus löytää toisaalta sitä, mitä tutkimusaineisto ei sisältänyt. Hän meni nimittäin tammikuussa v. 1861 kihloihin Emilia Sofia Nybergin kanssa. Riemastuksissaan hän kirjoittaa vanhemmilleen:[44] "En ollenkaan käsitä, kuinka sydämeni voi kestää niin paljon onnea halkeamatta! Onni oli ajatus, josta vuosien kuluessa olin yhä enemmän vieraantunut. Ankara velvollisuuden täyttäminen ja siitä johtuva rauha, se oli onni, minkä olin asettanut päämääräkseni. Ja nyt tämä riemun ylenpalttisuus!" Suunnitellen omaa kotia, josta piti tulla yksinkertainen, sillä laajan seurapiirin ylläpitämiseen heillä ei ollut halua eikä varoja, viettivät kihlautuneet hilpeästi joutohetkensä yhdessä.

Tätä onnea ja samalla myös Krohnin työtekoa häiritsi kuitenkin ikävä seikka. Liikarasitus ja taipumus mietiskelyyn oli heikentänyt Krohnin hermoja siinä määrin, että hän usein parin tahi kolmen tunnin työskentelystä uupui ja sai päänsärkyä. Myöskin suuremmissa seuroissa olo rasitti häntä ja hän valitti tulleensa ärtyisäksi. Mutta kun alakuloisuus ja lamautuminen yritti saamaan vallan, voitti hän sen usein ajattelemalla, että semmoinen on kiittämättömyyttä Jumalaa kohtaan, joka oli suonut hänelle niin paljon hyvää. Terveytensä hoitamiseksi hän jätti pois koulutunnit ja harjoitti voimistelua. Kesäksi (1861) hän aikoi mennä voimistumaan Suursaarelle, mutta isä kehoitti menemään Marstrandiin. Ruotsissa käynti olikin Krohnille mieleen, sillä sieltä hän toivoi saavansa aineistoa väitöskirjaansa varten. Matka tuli myös tehdyksi ja ulotettiin Saksaan asti, jossa Krohn nautti hoitoa Homburgin kylpylaitoksessa. Tulos oli hyvä. Syksyllä oli terveys taas korjautunut ja työ sujui hyvää vauhtia.

Yleisiä asioita seurasi Krohn työnsä ohella tarkasti kuten ennenkin. Kirjeissään vanhemmilleen hän selittelee v. 1862 kokoon kutsuttavan n.s. Tammikuun valiokunnan laittomuutta, iloitsee siitä, että venäjänkielen pakollinen opiskelu kouluissa on poistettu, ja ihailee keisari Aleksanterin vapaamielisyyttä. "Jumala suokoon vain meidän pitää Aleksanterimme hyvin kauan, niin voi Suomen kansa kehittyä niin pitkälle, ett'ei mikään hallitsija enää voi pysähdyttää sen edistystä."[45] Hän kiinnittää vanhempiensa huomiota siihen, miten kansa on valistustyön avulla saatu kohoamaan. Hänelle itselleen omasta kohdastaan on suomenkielen asia edelleen kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä. Hallituksen ymmärtämättömyys tässä suhteessa kiukustuttaa häntä. Vaikka kaikki kiista, yksinpä kielikiistakin, oli vasten hänen luonnettaan, antautuu hän toisinaan julkiseen polemiikkiinkin aatteittensa puolesta. Sisar Emilie tuottaa hänelle suuren ilon kirjoittamalla hänelle suomenkielisen kirjeen, joka osoittaa todellista perehtymistä suomenkieleen. Morsiankin, jonka äidinkieli oli ruotsi, oli Pietarissa sukulaistensa luona oleskellessaan Kaarlo Slöörin johdolla niin edistynyt suomenkielessä, että pyysi Krohnia kirjoittamaan kirjeensä suomeasi. Tämä suuremmoinen esimerkki antoi Krohnille aihetta muutamia vuosia myöhemmin kirjoittaa Jaakko Länkelälle: "Kuule, mitenkäs jos rupeaisit morsiamelles kirjoittaa Suomeksi; minä rupesin ulkomailla ollessani ja näen että hän sillä tavoin paraten on oppinut. Alussa hänen täytyi istua sanakirja kädessä, mutta lopulla ei sitä sano paljon tarvinneensa. Välttämättömäksi katson, että meidän Suomalaisten perheet tulevat ihan suomalaisiksi; siinä ei saa olla veltto. Ja sinun morsiames kuuluu olevan jotenkin hyvä Suomalainen, niin ett'ei siinä voi tulla sinnepäinkään niin suurta haittaa kuin minun tyttöiselleni. Ajattele tuota tarkoin."[46]

Vaikka Krohn pysytteli kokonaan syrjässä julkisesta ja erityisesti valtiollisesta elämästä, pelkäsi hänen varovainen, Venäjän oloja nähnyt isänsä kuitenkin, että Krohn ottamalla osaa mielenosoituksiin tahi muulla varomattomalla esiintymisellä panisi tulevaisuutensa vaaranalaiseksi. Tämän johdosta kirjoitti Krohn vanhemmilleen toukokuun 3 päivänä 1861: "Te olette luullakseni ainoat ihmiset, jotka pitävät minua yltiöpäänä, sillä muuten on minulla pikemminkin se maine, että olen liian varovainen ja konservatiivinen. Mutta jos vain isänmaan vapaus joutuu vaaraan, niin ei minua, niin toivon, mikään neuvo eikä mikään ajatus tulevasta asemastani ja perheonnestani tule pidättämään tekemästä, mitä velvollisuus vaatii; sillä onhan lähinnä Jumalaa isänmaa korkeinta, minkä puolesta on uhrattava kaikki muu."

Kun varoitukset taas uudistuivat sen johdosta, että Krohnin "Kirje Joulukuulta" "Mehiläisessä" 1861 vanhempien mielestä oli vaarallinen, kirjoitti Krohn vanhemmilleen helmikuun 8 päivänä 1862, ett'ei julkisesta arvostelusta ole mitään vaaraa eikä asianomainen siitä edes voi vihoitella, jos vain kirjoitus on perusteltu ja tyyni. Hän jatkaa: "Ja jos, rakas isä, välttämättömän, joskin epämieluisen totuuden lausuminen todella olisikin vaarallista, niin voitko sinä, isä, kristittynä ja miehenä minua tosissasi neuvoa raukkamaisesti vaikenemaan? Että totuuden ja oikeuden puolesta taistelijat eivät aina saa kulkea ruusuilla, sen ennusti jo Vapahtajamme sanoessaan: 'Autuaita ovat ne, joita oikeamielisyyden tähden vainotaan, sillä heidän on taivaan valtakunta'. Ja olisiko koskaan mitään suurta maailmassa tapahtunut, jos ihmiskunnan sankarit olisivat vavisseet, jos Luther olisi pelännyt mahtavaa paavia? Mutta minä häpeän mainitessani näin suuria esikuvia. Täytyyhän halvimmankin velvollisuuttaan täyttäessään usein panna vaaraan terveytensä ja henkensäkin. Saako sotamies väistyä taistelusta sentähden, että hänen vaimonsa kenties voi jäädä leskeksi? Saako lääkäri jäädä kotiin sen vuoksi, että hänen vaimollaan ilman häntä on ikävä? Ei, isä, et voi tosissasi tarkoittaa, että minä, kun todella velvollisuuden täyttäminen on kysymyksessä, jättäisin tämän velvollisuuden täyttämättä sen takia, että siitä mahdollisesti seuraa jokin, tulevalle perheonnelleni vahingollinen seikka. Sinä tarkoitat kaiketi vain sitä, että minulla tässä ei ollut velvollisuutta." Sen jälkeen Krohn selittää "Mehiläisen" toimitustyötä koskevia asianhaaroja, jotka tekivät, että hänen esiintymiseensä oli syytä ja että hänen velvollisuutensa oli asioita arvostellessaan seurata vilpitöntä ja varmaa vakaumustaan. Senaatti on niin umpisokea, että oli oikein ja kohtuullista kohdistaa arvostelu siihenkin. Velvollisuuden täyttämisessä ei voinut, ottaa huomioon edes sitäkään, että se vei aikaa varsinaiselta päätyöltä.

Tämä pitkä ote kirjeestä on saanut tässä sijansa Krohnia kuvaavana. Uskollisuus omille periaatteille ja pelkäämättömyys olivat hänelle ominaisia läpi elämän.

Morsiamen kirjeestä Krohnin äidille helmikuun 25 p. 1862 näkyy, että Krohn tähän aikaan oli hyvässä työkunnossa ja puuhasi paljon. "Kaikki ihmiset tarvitsevat häntä", — kirjoittaa Emma Nyberg. — "Kaikkialla on hänellä jotakin tärkeätä toimitettavaa ja sen lomassa väitöskirjansa, joka minusta näyttää melko kuivalta. Mutta kun hän kuitenkin on ollut sangen terve ja on kaikesta intresseerattu, niin olisihan väärin olla muuta kuin tyytyväinen ja iloinen siitä." Itsekin Krohn kertoo vanhemmilleen, että Helsingissä nyt on tavallista vilkkaampaa ja mielenkiintoisempaa. Sen vaikutti Tammikuun valiokunnan kokoontuminen. Krohn tutustui pian useimpiin valiokunnan talonpoikaisiin jäseniin. Erittäin miellyttävältä tuntui hänestä, kun hänet esitettiin näille maalaismiehille Krohn-Suoniona ja he heti sanoivat: "Hänethän me tunnemme sangen hyvin, vaikka emme vielä ole häntä nähneet".

Tammikuun valiokunnan työssä oli Krohnillakin sen verran osuutta, että hän suomensi osan valiokunnan pöytäkirjoista. Vanhemmilleen hän selitti, ett'ei tämä työ tuottanut suurta vaivaa, ja maksu oli niin hyvä, että hän sillä saattoi sittemmin suorittaa m.m. väitöskirjansa painatuskulut. "Mutta pääsy", — kirjoittaa hän, — "miksi työn otin, oli se, että tahdoin siitä vapauttaa Yrjö Koskisen, jonka on syksyllä väiteltävä historian professoriksi ja jonka aika on paljon kallisarvoisempaa kuin minun. Jos niin tarmokas mies kuin hän pääsee tänne professoriksi, niin edistyy suomalaisuus täällä paljon ripeämmin kuin tähän asti."

Kysymys tuloista, jota Krohn sivumennen tässä koskettaa mainitessaan suomennospalkkiosta, antoi myös hiukan ajattelemisen aihetta. Naimisiin aikovana miehenä hän olisi mielellään tahtonut järjestää taloutensa omien ansiotulojen varaan käyttämättä hyväkseen isän hyväntahtoista avustusta, johon hän kylläkin saattoi varmasti luottaa. Toiveet dosentinviran saamisesta näyttivät hänestä tähän aikaan jokseenkin hämäriltä, kun muitakin kilpailijoita näytti ilmestyvän. Samoin oli laita neljäksi vuodeksi annettavan noin 300 ruplan suuruisen stipendin, jota hän oli hakenut. Kolmestatoista viikkotunnista lyseossa hänellä oli vihkonkorjauspalkkioineen tuloja 370 hopearuplaa. Hän laski tarvitsevansa tähän lisää parisataa hopearuplaa vuodessa tullakseen toimeen. Sellainen kunniavirka kuin jäsenyys Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran asettamassa valiokunnassa, jonka tehtävänä oli tarkastaa kaikki seuralle painettaviksi tarjotut teokset, ei tuottanut rahatuloa, vaikka olikin lisänä kirjallisiin ansioihin. Sen verran Kirjallisuusseuran läheisyydessä olo ehkä saattoi auttaa, että helpommin kuin muuten voi saada suomennostyötä. Niinpä tiedusteli Krohn tähän aikaan Englannin kirjallisuutta tuntevilta tutuiltaan sopivaa ja suuremmalle yleisölle tuntematonta suomennettavaa englanninkielestä.

Yksi keino tarjoutui ekonomian saattamiseksi varmalle pohjalle. Krohnille tarjottiin lehtorin viransijaisuus Kuopiossa ja mahdolliselta näytti saada toimi vakinaisestikin. Morsian kuitenkin piti tätä ratkaisua vähemmän suotavana ja morsiamen isä lausui mielipiteenään, että on väärin lähteä pois pääkaupungista, jossa voi toimia enemmän. Krohn itse hieman epäröi. Hänen mielestään oli velvollisuus laittautua varmaan ja riippumattomaan asemaan, mutta myös velvollisuus jäädä Helsinkiin, jos vain saattoi olla varma siitä, että kykeni siellä enemmän hyödyttämään muita. Viimein hän päätti pysyä ainakin seuraavan vuoden paikoillaan, kun hänellä kerran kuitenkin oli mahdollisuus tulla toimeen Helsingissä.

Väitöskirjatyökin oli edistynyt nyt niin pitkälle, että Krohn keväällä 1862 saattoi lausua olevansa tyytyväinen teokseensa. Alkupuolen siitä saattoi jo antaa painettavaksi, mutta uusien lähteitten löytäminen pakoitti lykkäämään lopullisen valmistumisen syksyyn.

Sitä ennen Krohn toukokuun 28 päivänä 1862 vietti häänsä, joitten jälkeen seurasi matka maaseudun rauhaan lepäilemään.

Krohnin väitöskirja "Suomenkielinen Runollisuus Ruotsinvallan aikana, ynnä Kuvaelmia Suomalaisuuden Historiasta" tarkastettiin julkisesti lokakuun 4 päivänä 1862. Virallisena vastaväittäjänä oli Ahlqvist. Krohn kertoo vanhemmilleen väittelytilaisuuden menneen onnellisesti. Hän oli tyyni, ja kun Ahlqvist tehtyään ensin muutamia kielellisiä huomautuksia kävi käsiksi itse aineeseen, kävi keskustelu intressantiksi ja aika kului sangen hupaisesti. Mitään painavia muistutuksia ei tehty, joten saattoi olla jokseenkin varma dosentinarvon saamisesta. Väitöstilaisuuden jälkeen oli Krohnin kodissa päivälliset, joilla m.m. J.V. Snellman oli läsnä. Nuori emäntä oli rohjennut ottaa vastuulleen tämmöisen juhlan valmistamisen, koska sen kautta juhlapäivälliset tulivat puolta halvemmiksi kuin ne olisivat tulleet kodin ulkopuolella. Näin saatu säästö annettiin nälkääkärsivien avustukseksi.[47]

Vanhemmilleen, jotka yksityiskohtaisesti seurasivat poikansa harrastuksia, Krohn kirjoitti väitöskirjansa valmistuttua syyskuun 30 päivänä 1862: "Koko teosta hallitsevan pääajatuksen olen teille aikaisemmin jo eri tilaisuuksissa selittänyt, nimittäin sen tähän saakka kokonaan huomiotta jätetyn tosiasian esittämisen ja todistamisen, että ruotsinvallan aikana Suomen kansa ei ollut vailla kansallistunnetta, ja että suomenkieli oli vielä vuoden 1700 jälkeen yleinen seurustelukieli kaikissa säädyissä. — — — Minua ilahduttaa se varma toivo, että edellä mainitun tosiasian keksimisen täytyy osaltaan lujittaa ja kohottaa kansallistunnetta. Sillä näkyy, ett'ei suomalaisuus ole eilispäivänä keksitty, maitopartain aivoissa syntynyt kuvitelma, vaan kansallisuusaate, joka vain on joksikin ajaksi työnnetty syrjään."

Krohnin väitöskirja on perustavaa laatua suomalaisen kirjallisuuden tutkimukselle. Ahlqvist virallisessa lausunnossaan siitä, jonka hän antoi historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan kokouksessa lokakuun 11 päivänä, toteaa tämän ja kiittää tekijän tutkijakykyä, uutteruutta ja rakkautta tutkimusaineeseensa.

Marraskuun 29 p. 1862 Krohn nimitettiin Suomen kielen ja kirjallisuuden dosentiksi.

Dosentiksi tulo ei Krohnin kaltaiselle moniharrastukselliselle miehelle suinkaan merkinnyt antautumista vain tieteelliseen työhön ja opetustoimintaan. Suomalaisuuden hyväksi oli niin paljon ja monenlaista työtä vielä tehtävänä, että Krohnillekin tarjoutui pian taas uudenlaatuisia tehtäviä. Jo hänen perhe-elämänsäkin muodostui alusta alkaen sellaiseksi, että sekin oli voitto suomalaisuudelle. Seurapiiri ei ollut suuri, mutta se oli sympaatinen. Siihen kuuluivat lähinnä Ekbohmin, Ahlqvistin, Donnerin ja Flomanin perheet sekä joitakuita naimattomia yliopiston miehiä. Yrjö Koskinen oli hyvin suosittu vieras talossa. Silloisista tavoista poikkeavaa oli, että Krohnilla oltaessa miehet ja naiset istuivat samassa huoneessa. Keskustelukielenä oli pääasiallisesti suomenkieli, jota emäntäkin jo pystyi käyttämään. Suomenmieliset perheet kokoontuivat muutenkin toisinaan suurella joukolla viettämään iltaa ja harjoittamaan suomenkielistä seurustelua. — Kun F.W. Rothstenin v. 1862 perustaman "Suomen ystäväin liiton" työtä jatkamaan perustettiin "Suomalainen iltaseura", kokoontui se ensi kertaa v. 1864 Krohnin kodissa.

Perheen piirissä vietettäväksi jäi Krohnille kuitenkin vähitellen yhä niukemmin aikaa. Töitä alkoi taas kasaantua. Ensiksikin oli jatkettava entisiä kirjallisia yrityksiä. Kemian oppikirjan suomennokseen oli ennen sen painattamista tehtävä alkuteoksen, uuden painoksen mukaan lisäyksiä ja oikaisuja, mikä työ nyt jo oli verrattain kaukana Krohnin varsinaisesta harrastuspiiristä. Aikaisemmin mainittu Körner-suomennos, "Syyn sovitus", kuuluu myös tämän ajanjakson kirjallisiin töihin samoinkuin muutamat Kuun tarinat.[48] Myös "Mehiläisen" toimitukseen kuului Krohn edelleen. Vapauduttuaan vanhoista töistään hän ryhtyi uuteen suurenlaiseen kirjalliseen yritykseen, nimittäin sepittämään Kertomuksia Suomen historiasta nuorisolle. Tästä työstä ja sen vaatimuksista tekee Krohn selkoa kirjeessä vanhemmilleen maaliskuun 28 päivänä 1863. Hänen silloisia ajatuksiaan ja mielialojaan kuvaavana siteerattakoon tästä kirjeestä seuraavaa:

"Tämmöisestä teoksesta on täydellinen puute, ja kuitenkin on sellainen lukukirja, joka esittää ja tekee tutuksi lapsille isänmaan historian elävinä, lämpiminä kuvauksina, kansallistunnon kehitykselle mitä tärkein. Sellaisen kirjan kautta muuttuu kansan entisyys ikäänkuin lihaksi ja vereksi. Kaikki tunteet ja koko katsantotapa saa määrätyn isänmaallisen luonteen. Kykenenkö luomaan teoksen, joka on tämän korkean päämäärän mukainen, sen osoittaa tulevaisuus. Reippaasti uskallettu on puoleksi voitettu! Valitettavasti huolettaa vain yksi seikka, nimittäin että olen väitöskirjaani varten tarpeellisten kauhean kuivien esitöitten kautta kadottanut runollisen vaistoni. Monet harmit ja riidat, jotka nyt tällä hetkellä, suomalaisen aineksen valloittaessa itselleen lujan aseman käytännöllisessä elämässä, myötäänsä kuohuttaa sydäntä, ovat myös paljon vaikuttaneet siihen. Kun sisäinen sopusointu on häiritty, ei voi luoda sopusointua. Toivoisin toisinaan eläväni jossakin pikku kaupungissa kaukana taistelun telmeestä; mutta onhan velvollisuus tarvittaessa pysyä paikallaan. — Oli miten oli, seuraus on nyt kerta kaikkiaan se, että olen menettänyt aikaisemman, kevyen kirjoitustapani. Tiedän, että se takertelee ja missä se takertelee, mutta en voi sitä muuttaa. Sama on uusimpien Kuun tarinainkin laita. Jos on Jumalan tahto, että minun on ainaiseksi oltava vailla tätä lahjaa, niin täytyy minun tietysti siihen taipua ja luoda itselleni toimiala paria porrasta alempana. Itse asiassahan on kaikki työ suuren kokonaisuuden hyväksi saman arvoista. Mutta olen kuitenkin liiaksi tuudittanut itseni siihen suloiseen unelmaan, että voisin runouden salamain voimalla sytyttää kylmiä sydämiä, luopuakseni niin helposti kaikesta toivosta."

Eräässä toisessakin kirjeessä[49] lausuu Krohn, että hänen suunnittelemiensa historiallisten kertomusten menestys riippuu kokonaan esitystavasta, ja valittaa, että kaiken talvea ovat työn paljous ja alituinen taistelu estäneet häntä kehittämästä runolahjaansa. Syynä tähän asiaintilaan taas on hänen luonteensa, joka vaatii ottamaan osaa kaikkeen: "Onhan häpeällistä katsoa kädet ristissä, kuinka toiset puolustavat sitä, mikä on itselleenkin rakasta ja kallista."

Runolahjan kehittämiseen ei todellakaan nyt ollut aikaa. Sen sijaan Kertomukset Suomen historiasta, — tuo jo Rautalammilla ollessa syntynyt ajatus, — onnistuivat hyvin. Niistä muodostui aikanaan teos, joka oli arvokas lisä kansalliskirjallisuuteemme. Osa näitä kertomuksia julkaistiin ensiksi kuvalehdessä "Maiden ja Merien takaa".

Tämä kuvalehti on se kirjallinen yritys, joka parina seuraavana vuonna vaati Krohnilta enimmän aikaa ja huomiota. Kun kustantaja Th. Sederholm vuoden 1864 alusta ryhtyi julkaisemaan suomenkielistä kuvalehteä, jolle hän ulkomaalaisen esikuvan mukaan antoi tuon mainitun nimen, niin hän tuskin mistään olisi voinut löytää sille niin sopivaa toimittajaa kuin Krohnin. Toiselta puolen taas Krohn mielellään rupesi lehden toimittajaksi, sillä siinä hän pääsi toteuttamaan erästä aatetta, jonka tärkeys hänelle oli selvinnyt: sivistynyt sääty oli saatava harrastamaan ja oppimaan suomenkieltä, sivistyneisiin perheisiin oli suomenkieli juurrutettava! Tämän ohjelman hän lausui selvästi julki jo lehden näytenumerossa ja sitä hän johdonmukaisesti seurasi koko lehden ilmestymisajan kiinnittäen samalla erityisesti huomiota lehdessä käytettyyn kieleen ja tyyliin.[50]

Ryhtyessään toimittamaan kuvalehteä Krohn suunnitteli ohjelman seuraavasti: Sisällyksessä tulisi olemaan tärkeänä osana, oikein yleisöä vetävänä erikoisuutena, kertomuksia Suomen historiasta, joitten laatimisessa Krohn oli pannut parastansa. Alkuperäisiä novelleja hän myös aikoi sepittää, vaikka epäilikin, että hänen ihmistuntemuksensa kenties oli liian pieni, jotta hän pystyisi luomaan eläviä tyyppejä ja nukketeaatterimaisuudesta vapaata toimintaa. "Mutta ken ei koskaan uskalla yrittää, se ei myöskään koskaan pääse päämäärään", oli hänen tunnussanansa. Luonnontieteellisiä, kansantajuisesti esitettyjä ja mieluimmin myös huumorilla höystettyjä kuvauksia oli oleva runsaasti ja matkakertomuksia oli jo luvassa. Muuta sopivaa tulisi lisäksi.

Ohjelmansa Krohn onnistui sangen hyvin toteuttamaan. Hän osasi kirjoittaa kevyesti ja helppotajuisesti ja sekoittaa kirjoituksiinsa sopivan annoksen leikillisyyttä. Hyvänä esimerkkinä siitä on lehden alkunumeroissa ollut esitys "Kahvista ja sokerista", jonka hän aikaisemmin oli pitänyt Helsingissä kansantajuisena luentona ja joka jo silloin tuli tunnetuksi "kahvisaarnan" nimellä. Mutta eipä hän säästänytkään aikaa eikä vaivoja etsiessään ja muovaillessaan sopivaa aineistoa.[51] Kiiskiläläisiä, varsinkin äitiään ja Emilie-sisarta, hän pyysi lausumaan arvosteluja kuvalehdestä nimenomaan sivistyneitten lukijain kannalta, sillä etupäässä semmoisille hän tahtoi kirjoittaa ja sen vuoksi välttää kovin tuttuja ja triviaalia aiheita. Kun vuoden 1865 alussa kuvalehti levisi entistä enemmän sivistyneisiin piireihin, mutta menetti talonpoikaisia tilaajia, joitten mielestä lehti oli liian korkeita asioita käsittelevä ja sisälsi liian vähän sanomia ulkomailta, niin Krohn lausui, että hänellä ei ole mitään muistutettavaa semmoista asiaintilaa vastaan. Oli parempi, että lehti vaikutti herättävästi sivistyneisiin, kuin että sitä lukisivat vain talonpojat, vaikkapa suurempikin joukko.

Ulkonaiset olot vaikuttivat, että hyvin toimitettu "Maiden ja Merien takaa" ei tullut pitkäikäiseksi. Puolivälissä vuotta 1866 se lakkasi ilmestymästä. Korvaukseksi kokovuoden tilaajille jaettiin Krohnin muutamien asianharrastajain avulla kokoilema "Helmivyö suomalaista runoutta".[52] Tämä antologia, vaikka se näyttää vain vähäiseltä sivutyöltä Krohnin muitten töitten rinnalla, oli hyvä palvelus suomalaisuudelle harrastuksen herättäjänä suomalaista runoutta kohtaan. "Ei kukaan ihminen", — lausui Krohn, — "voi kuvitellakaan, miten paljon kaunista on hajallaan ja piilossa vanhoissa sanomalehdissä ja muissa senkaltaisissa hämäräperäisissä paikoissa."[53]

Itsekin oli Krohn toivonut pääsevänsä kuvalehteä toimittaessaan taas runoilunkin vauhtiin. Toivoaan hän perustelee seuraavalla tavalla: "Tämänlaatuinen työ on toivoakseni vaikuttava minuun sangen herättävästi ja samalla rauhoittavasti. Katkeruus, minkä monet muut puuhat ovat synnyttäneet sielussa, häviää taas ja kenties taas runotar, joka pelkää synkkiä kasvoja ja kolkkoja ajatuksia, ottaa kotiutuakseen luokseni. Sepä olisi minun mieleni ja luonteeni mukaista elämää ja toimintaa."[54]

Toiveet eivät toteutuneet vielä tällä kertaa. Työtä oli paljon, ja uusia, aikaa vieviä toimia kasaantui pitkin matkaa. Semmoisena mainitsee Krohn itse Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerin toimen. Paljon työtä vaati myös luentojen valmistaminen, kun Krohn määrättiin hoitamaan suomenkielen professorinvirkaa Ahlqvistin ollessa virsikirjakomitean jäsenenä. "Edullisempaa luullakseni olisi henkiselle ihmiselleni, jos sen hartioille ei olisi niin paljon kuormaa sälytetty", kirjoitti Krohn vanhemmilleen huhtikuussa 1866. Tämän työtaakan lisäksi oli kestettävä kotoisia huolia, kun vaimo ja ajoittain Krohn itsekin sairasteli.

Niinpä onkin Krohnin runoja näiltä vuosilta mainittava vain "Taideniekka-seuran vuosijuhlassa vuonna 1865" ja "Suomalaisille", joka painettiin "Maiden ja Merien takaa" lehden viimeiseen numeroon v. 1865. Jälkimäisen Krohn itse mainitsee kirjeessään sisar Ottilielle kesäkuun 2 p. 1866 esimerkkinä tuotteesta, jonka taistelun telme on synnyttänyt. Hän kirjoittaa samassa yhteydessä: "Minun mielestäni on taistelu vain silloin elämää, kun sitä todellakin käydään periaatteista, jotka keskenään kamppailevat valtaan pääsystä. Mutta taistelu, johon ovat syynä kurjat persoonalliset intressit ja vihamielisyydet (tarkoitan nimittäin eräitten suomenmielisten käytöstä) ja niissä menee hajalle se, mikä on yhteen kuuluvaa, ei ole elämää, vaan — mädäntymistä. Että tuollainen mädäntynyt ilmapiiri vaikuttaa tuhoavasti kaikkiin elämän ituihin, runollisiin kuten muihinkin, on varsin luonnollista. Mutta — que faire? Viime vuosikertani viimeisestä numerosta löydät kuitenkin runotuotteen, jonka juuri tuollainen taistelu on synnyttänyt."

Aikomuksensa kirjoittaa novelleja kuvalehteen Krohn kuitenkin toteutti. Kuvalehden ensimäiseen vuosikertaan painettiin kertomukset "Viimeinen kosija", "Hollannin saaristossa" ja "Viimeinen Rekryytin-otto Viipurin läänissä", ja toiseen vuosikertaan "Viimeinen kohtaukseni Neapelin rosvoin kanssa".

Joskin omintakeiseen runoiluun nähden, Krohnin sanoja käyttääksemme, "aikaisemmista ponnistuksista hieman herpautunut hengenvoima kykeni vain pariin siivenlyöntiin", niin Krohn tänä aikana kuitenkin käytti runolahjaansakin sangen hedelmällisesti. Ollessaan korvataudin takia estettynä menemästä ulos hän ryhtyi suomentamaan "Vänrikki Stoolin tarinoita". Tällöin jo oli olemassa se vapaaehtoinen "komitea", jota Helsingissä mainittiin nimellä "vänrikit"[55] ja joka oli Krohnin innostamana ottanut yhteisvoimin suomentaakseen tuon kansallistunnetta kohottavan merkkiteoksen. Krohn nimittäin kirjoittaa vanhemmilleen marraskuun 20 päivänä 1866: "Meitä on neljä, jotka olemme jakaneet koko teoksen ja kokoonnumme kerran viikossa arvostelemaan valmista työtä.[56] Silloin harjoitetaan ankaraa kritiikkiä ja paljon hylätään ja on tehtävä uudelleen. Mutta niinpä myös käännös, mikäli jo voi nähdä, ei tuotakaan Runebergille häpeää." Hiukan myöhemmin, joulukuun 18 p. 1866, Krohn mainitsee, että hänellä on "leijonan osa" Stoolin tarinain käännöstyössä. Kirjeistä vanhemmille ilmenee myös, että hän käytti paljon aikaa tähän työhön. Edistipä hän hanketta avustamalla sitä taloudellisestikin. Pari vihkoa valmistuneita tarinain suomennoksia nimittäin painatettiin Sederholmilla niiden saatavien vastineeksi, joita Krohnilla oli häneltä kuvalehden toimittamisesta. Kun näitten vihkosten menekki oli niin hyvä, että painos kohta myytiin loppuun, otti Krohn lainaamalleen pääomalle tavallisen koron, mutta ei mitään osaa voitosta, joka jaettiin suomennospalkkioksi köyhemmille suomennostyön suorittajille.

Omat runonsa Krohn julkaisi v. 1865 kokoelmana "Runoelmia Suoniolta".

Historian harrastus, jonka tuloksena olivat kertomukset Suomen historiasta nuorisolle ja sen lisäksi Gruben historian loppuosien kompiloiminen ja Macaulayn "Englannin historian" suomennos, lienee myös innostanut Krohnin suunnittelemaan historiallista romaania. Tästä suunnitelmasta hän kirjoittaa vanhemmilleen maaliskuun 5 päivänä 1867: "Aion kesäkuussa mennä kolmeksi viikoksi Viroon, osaksi filologisessa tarkoituksessa, osaksi kootakseni, meidän kesken sanoen, detaljeja historialliseen romaaniin, jonka pohjana ja perustana tulisi olemaan virolaisten viimeinen joukkonousu kalpaveljiä vastaan vuonna 1343. Tahtoisin itse nähdä kuvattavat paikat sekä tehdä havaintoja kansan tavoista, mikä voisi antaa aiheita monenlaisiin episoodeihin."

Romaanin kirjoittamiseen ei ollut tilaisuutta, vaikka työkyky ja työhalu syksyllä 1867, vanhempien luona Kiiskilässä vietetyn kesän jälkeen, olikin suuri. Puhumattakaan "kiistoista ja aikaa vievistä sivuhommista" oli Krohn taas kovasti kiinni semmoisissa töissä, jotka kuuluivat hänen pääharrastuksiinsa. Hän oli myynyt kustantajalle kuvalehdessä olleet kertomukset Suomen historiasta ja ryhtyi tämän pyynnöstä täydentämään näitä kertomuksia esityksellä pakanuuden ajasta. Samalla hän syventyi tutkimaan suomalaisen kirjallisuuden historiaa. Nämä tutkimukset yhdessä monien muiden töiden kanssa veivät koko lukuvuoden ja työtä jäi vielä seuraavaksi talveksikin.

Kesä 1868 toi suruja Krohnin perheeseen ja syyslukukauden alkaessa oli asema sellainen, että Krohn katsoi välttämättömäksi lähteä sairaan vaimonsa luo Wiesbadeniin. Virkavapauden saanti kyllin pitkäksi ajaksi kohtasi vaikeuksia, mutta kun Ahlqvist oli omasta aloitteestaan, Krohnin sitä pyytämättä, ilmoittanut yliopiston konsistorille ottavansa suorittaakseen Krohnille kuuluvan kirjoitusharjoitusten korjaamisen, pääsi Krohn lähtemään. Hän oli hyvin iloissaan Ahlqvistin odottamattomasta ystävällisyydestä. Ikävä oli keskeyttää Suomen kirjallisuushistorian valmistaminen, joka jo alkoi lähetä loppuansa. Muita suunniteltuja töitä sen sijaan saattoi tehdä ulkomaillakin. Liiallisen työn ja huolten rasittamalle miehelle, jota lääkärikin oli kieltänyt työskentelemästä enempää kuin 4-5 tuntia päivässä, oli vapauttava ulkomaanmatka epäilemättä hyödyksi, varsinkin kun hän jo kauan oli toivonut sitä. Olihan historiallinen romaani juuri tällöin tekeillä ja saattoipa ulkomailla toivoa aikaa liikenevän kaikkein mieluisimpaankin askarteluun — runoiluun.

Romaani ei valmistunut tällä matkalla eikä myöhemminkään. Sen sijaan muodostui matka runotuotantoon nähden Krohnin toiseksi ja tuloksiltaan merkittävimmäksi nousukaudeksi.

* * * * *

Runoilijain surut ovat hedelmällisiä, sanotaan. Näyttää todellakin siltä kuin pitäisi runoilijan kulkea suurten kärsimysten kautta korkeimpiin saavutuksiinsa. Runoilunsa ensimäisen kauden aikana Krohn katsoi vastoinkäymisten kasvattaneen hänessä vakavampaa mieltä ja suurempaa nöyryyttä. Nyt olivat koettelemukset suuremmat, mutta myös seurauksiltaan hedelmällisemmät. Suru, joka ajoittain vei aivan epätoivon rajoille, syvensi tunne-elämää ja kasvatti voimakkaaksi Krohnissa aina ilmenneen vakavan uskonnollisuuden. Nöyrä alistuminen Jumalan tahtoon ja kiitollisuus siitä hyvyydestä, jota Kaikkivaltias kurittaessaankin osoitti, määräsivät runoilijan mielensuunnan. Ilman ankaria sisällisiä taisteluja ei tämä luottamus Jumalaan suinkaan ollut saavutettavissa. Sen osoittavat kirjeet vanhemmille. "Mikä demoonin valta ahdistaa sieluani ja mikä siinä on kuvittelua, mikä totta?" — kirjoittaa Krohn marraskuun 19 päivänä 1868 Montreux'sta. — "Toisinaan tutkin kulunutta elämääni ja mietin, minkä vikojeni tähden Jumala on pannut päälleni niin kauhean, tekisi usein mieleni sanoa julman rangaistuksen. Mutta toisinaan alan jo huomata, mitä Kaikkivaltias, Armosta rikas, tällä raskaalla kurituksella tarkoittaa. Tarkoitus lienee, että minun on lakattava välittämästä siitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat ja turvauduttava kokonaan Häneen, vain Häneen. Kuinka monta kertaa jo, kun olin aivan tuskastunut ja epätoivoinen, olenkaan antanut itseni kokonaan Hänen käsiinsä ja ajatellut: Sinä Sydäntentuntija tunnet sydämeni kaikki sopet ja tiedät, että tässä suhteessa ei siinä koskaan ole ollut pahaa ajatusta. Ethän sinä tahdo minun turmiotani. Ja silloin olen aina ollut jonkun aikaa rauhallinen. Mutta ei ole aina helppo löytää armokättä ja tarttua siihen, kun sielussa on myrskyä ja pimeyttä."

Rukous ja työ olivat parhaat voiman lähteet näinä vaikeina aikoina, jolloin synkkämielisyyden puuskat Krohnissa ajoittain olivat sangen huolestuttavaa laatua. Kolmanneksi lohduttajaksi ilmestyi pian runotar, tuo kaivattu ja kauan loitommalla pysytellyt. Kävelyt metsissä Wiesbadenin ympäristöissä ja sittemmin Sveitsiin siirryttyä kiipeilyt vuorilla tekivät runoilijalle hyvää. Marraskuun 6 päivänä 1868 hän kirjoittaa vanhemmilleen Wiesbadenista: "Virolaisilla on vanha taikausko, että kaikki kivut voidaan manata puihin ja että tuulen jumalatar heti kiiruhtaa lieventäville henkäyksilleen sinne, missä ilmaan on tuotu haava- tahi muuta sairasta. Tämä syväaatteinen taikausko on osoittautunut todeksi minuunkin nähden. Olen pari kertaa tuonut metsästä tuomisia[57] pikku runojen muodossa. Yksi niistä on alkuna suunniteltuun pikku vihkoon lasten lauluja ja kertomuksia, jotka kenties saan valmiiksi jouluksi. Siinä tapauksessa lähetän käsikirjoituksen Viipuriin Emilien lapsille. Muutenkin olen harjoittanut jonkun verran runollista allotriaa vakavien töitten lomassa. Olen nimittäin suomentanut Schillerin Kampf mit dem Drachen ja — katso, se oli varsin hyvä. Lähetän sen avustuksena Kuukauslehteen, josta saatte sen nähdä.[58] — — — Kunpa vain saisin tehdä enemmän työtä!"

Montreux'sta marraskuun 19 päivänä 1868 lähetetyn kirjeen mukana seurasi kuusi runoa, nimittäin: 1) "Rantakalliolla keväällä"; 2) "Tottelemattomat jäsenet"; 3) "Puu syksyllä"; 4) "Koivu Etelässä"; 5) "Armahalleni"; 6) "Kukkasten kanssa lahjaksi". — Itse kirjeessä sanotaan: "Myös suloinen runotar on usein vieraillut luonani. Mitä, jos tämä murheen aika saisi taas uuden laulunlähteen sydämessäni kuohumaan! Mikä autuus! Silloin olisi mieleni kuin äidin, joka heti lapsensa synnyttyä unhoittaa kaikki kokemansa tuskat. Lähetän tämän mukana kuusi pikku runoa. Kaikki eivät kuitenkaan ole syntyneet Wiesbadenissa, vaan olen ennestään puolivalmiita täällä vain valmistanut. Niin ensimäisen, jonka alun Ottilie varmaan muistaa. Aate tuli mieleeni, kun pitkän nälkätalven jälkeen taas näin Tähtitornin vuorelta ensimäisen vesiviirun. N:o 2 on jo kosinta-ajaltani 1860, mutta jäänyt silloin keskeneräiseksi. N:o 5 niinikään silloin kirjoitettu ruotsinkielellä puolivalmiiksi. Muut kolme ovat kokonaan Wiesbadenin kaupunki- tahi oikeammin sanoen metsänlapsia. Ensimäinen kuuluu aikaisemmin mainitsemaani lastenkirjaan; Emilie voisi piirtää sievän kuvan erityisesti siihen. Toinen syntyi, kun näin pari surkeata, vaivaista koivua Nerobergillä. — — — Emilielle olkoon sanottuna, että romaani saa vähitellen yhä selvemmät ääriviivat. Kenpä tietää, eikö lapsukainen kevääseen mennessä jo sietäne päivän valoa. Voinen toivoa, että ihana luonto täällä on edistävä asiaa." Vähän myöhemmin, tammikuun 7 p:nä, Krohn kirjoittaa Kaarlo Slöörille: "Virolainen romaani muodostuu myöskin vähitellen pääpiirteiltään, vaan ei ole vielä siksi kypsynyt, että tohtisin ruveta kirjoittamaan. Synnytettyä lasta, vaikka ei oliskaan muuta kuin keskonen, ei hennoisi viskata pois. Paras antaa sen vielä kasvaa." Mutta Wiesbadenista huhtik. 20 p. 1869 Slöörille kirjoitetussa kirjeessä hän jo epäilee romaanin valmistumista kirjoittaen siitä: "Mitä romaaniini tulee, olen sitä kyllä aika ajalta ajatellut, vaan eipä siitä eheää tahdo tulla. Saa nähdä, tulleeko kesä minulle myötyisämmäksi sen puolesta. Minä epäilen, voinenko pitempää kertomusta saada soveltumaan yhteen. Andersenin romaanit ovat juuri peloittavaisena esikuvana minulle, mihin joudutaan, jos pienistä kuvapalasista, joiden rakentamiseen Luoja on lahjan suonut, uskalletaan panna kokoon suurempia. Se tulee kuitenkin repaleiseksi. Mutta koettaa aion kuitenkin; ehkä työ tekijäänsä neuvoo." Muista kirjallisista töistä Krohn vielä mainitsee haluavansa Montreux'ssa tapahtumapaikka silmien edessä käydä rohkeasti käsiksi Byronin "Chillonin vangin" suomentamiseen.

Joulukuun puolivälissä sanoo Krohn runosuonensa vuotavan niin vuolaana, että hän ei pitkiin aikoihin enää ollut uskonut semmoista mahdolliseksi. "Syntyy melkein aina runo joka päivää kohti. Niitä tulisi vielä tiheämpäänkin, jos en pelkäisi liiaksi ponnistavani voimiani." Sisar Emilielle hän lähettää kahdeksan runoa joululahjaksi sillä ehdolla, että tämä valmistaa niistä kopion äidille. Isälleen, joka ei pysty alkuperäisestä suomalaisesta runosta nauttimaan, hän valmistaa niistä runomittaisia saksannoksia. Nähtävästi ovat nuo kahdeksan Emilielle lähetettyä runoa seuraavat: "Luettuani 'Säkenien' toisen parven", "Komeaa hautakiveä nähdessä", "L'Isle de la paix", "Clarensin hautausmaalla", "Lempi ja Lempo", "Myrskyn ajalla Genève-järven rannalla", "Karkuri" ja "Vakoja". Viimeksi mainittuun runoon Krohn sanoo saaneensa aiheen eräästä "Gartenlauben" numerosta.

"Karkurista", josta laatimaansa saksannokseen Krohn ei ollut tyytyväinen, sanotaan eräässä kirjeessä, jonka alku on kadonnut, mutta joka ilmeisesti on seurannut sisar Emilielle joululahjaksi lähetettyjä runoja: "Varmaan olet sinäkin monesti lukenut sanomalehdistä syvää sääliä tuntien noista onnettomista rikollisista, jotka ikävän ajamina läpi tuhansien vaarojen ja vaivojen etsivät tiensä kotimaahan nähdäkseen vielä kerran rakkaan isänkodin. Semmoistahan on meillä tapahtunut melkein joka vuosi ja se on aina minua syvästi liikuttanut."[59]

Samassa kirjeessä kuvailee Krohn runoiluansa Sveitsissä seuraavasti: "Kävelyillä olen enimmäkseen yksin, paljon lian takia housut saappaanvarsiin pistettyinä ja vuorelle nousun takia vuorivuohen sarvella varustettu sauva kädessä. Näin menen runonpyydystykselle ja tätä riistaa näyttää vuorilla olevan vielä enemmän kuin vuorikauriita. Komeata ja kohottavaa on todellakin seisoa korkealla ihmistelmeen yläpuolella yksinäisellä kallionkielekkeellä ja katsella alas, missä kaikki näyttää niin pienen pieneltä kuin lelulaatikossa. Kun ajoin takaa Karkuria, nousin korkealle, niin että näin lumipeitteiset huiput aivan lähelläni. Paperia ja lyijykynän olin sillä kertaa varovaisuuden vuoksi ottanut mukaani, koska tunsin, että jotakin pitempää pyrki ilmoille, mitä en voisi pitää muistissani. Tavan takaa istahdin aina puun rungolle ja kirjoitin paperille pari valmista säkeistöä. Puunhakkaajat siellä ylhäällä mahtoivat luulla minua maalariksi."

Samaan tapaan kuin vanhemmilleen kertoo Krohn toimistaan myös ystävälleen Kaarlo Slöörille. Slöör oli lähettänyt Krohnille Oksasen "Säkenien" toisen parven heti niiden ilmestyttyä. Tämän runokokoelman luettuaan Krohn Montreux'ssa marraskuun 29 päivänä 1868 kirjoitti runon "Luettuani 'Säkenien' toisen parven" ja lähetti sen samana päivänä päivätyn kirjeen mukana Slöörille. Kirjeessä sanoo hän m.m.: "Kiitoksia tuhansia sydämellisiä siitä, että Säkenet lähetit tänne. Myötäseuraavasta runosta näet, mitä niitä lukiessani tunsin. Kuinka selvästi ilmauvat niissä Ahlqvist paran taistelut, taistelunsa hänen 'perkeleensä ja enkelinsä' välillä. Jumalan kiitos, että jälkimmäinen näkyy voitolle pääsneen ja suokoon hänelle Herra voimaa, että hän jaksaisi pysyä rauhan ja sovinnon tiellä. Mutta siihen pitääkin jokaisen meistä olla hänelle avullisina niin paljo kuin mahdollista, lempeällä, lepyllisellä kohtelulla. Vie, ole niin hyvä hänelle runoni ja sano hänelle puolestani sydämelliset terveiset. Myös voit runon, jos tahdot, panna lehteesi tai Kuukausilehteen.[60] — Minussakin on tämä syksy uudestaan aukaisnut runohettehen, luultavasti ovat sen surun ja ikävän vedet paisuttaneet. Osaksi olen täydistänyt ennen kesken jääneitä kappaleita, osaksi tehnyt ihan uudet. Näytteeksi lähetän sinulle muutamat, sillä ehdolla kuitenkin, ett'et niitä mihinkään painata etkä näytä muille kuin likeisimmille ystäville. Sillä minä tahtoisin, jos Jumala siihen apunsa suopi, seuraavan vuoden jouluksi myös antaa ulos runovihkosen ja siksi niiden pitäisi vereksinä pysyä."

Kirjeen mukana lähetti Krohn runot "Armahalleni", josta huomautetaan: "kirjoitettu ruotsiksi v. 1861, vaan ei valmistettu", "Koivu etelässä" (nähdessä Wiesbadenissa muutamia surkastuneita koivuja) ja "Rantakalliolla keväällä nälkätalven perästä" (keväällä kesken jäänyt).

Tammikuun 7 päivänä 1869 kirjoittaa Krohn Slöörille Montreux'sta: "Kävelyiltäni tuon jokseenkin usein tuomisia kotiin, nimittäin runoelmia. Myrskyt, jotka ovat sydäntäni tänä syksynä mylleröittäneet, ihmeen ihana luonto täällä ynnä viimeinkin tuo kultainen joutilaisuus kaikista määrähetkisistä töistä ovat yhdessä vielä kerran puhkaisseet karstakuoren, joka runosuoneni oli tukahduttanut. Nyt en pelkää enää Vaarasen synkkää kohtaloa. Hulluus on minussa Tegnérin sanoilla puhuen saanut miedomman muodon ja puhjennut runoudeksi. Kestäköön se tauti nyt kaiken ikäni. Kyllä olet oikeassa, veikko kulta, kun sanot minun siksi juuri olevan luodun. Sen minäkin tunnen nyt paremmin kuin koskaan muulloin. Varsinkin on Karkuri, jota minä käskin Berndt lankoni näyttää Sinulle, kiihoittanut toivoni ja samassa vahvistanut voimani korkeammalle kuin tähän asti pyrkimään. Balladi ja suurempi kertomaruno, ne, näen, ovat oikea alani. En ole luotu laulajaksi, vaan maalariksi. — En tiedä luvata kuitenkaan mitään novellia Seuralle, sillä tätä nykyä ainakin pyrkivät kaikki tämmöiset aineet runomuotoon, joka tietysti on parempi, vaan ei novellikirjastoon kelpaava. Par'aikaa pyörii päässäni Saara Simonen Rautalammilla ja Teidän kesäidyllinne hänen kanssaan. Mutta aine näkyy tahtovan muodostua tragediaksi. Se olisi jo kirjoitettu, jos vaan olisi oikean sopivan runomitan siksi löytänyt. Kuusmittaa on kovin vaikea suomeksi kirjoittaa enkä juttuani tahtoisi kovin pitkäksi, niin kuin se mitta vaatisi. Ehkä panen eri tapaukset, eri mittoihin niinkuin juuri Tennyson runoelmissa olen esimerkin lukenut. — — — Koskiselle, jota minä myös hänen lempeästä kirjeestään kiitän, voit sanoa, että pari uusista runoistani juuri ovat lapsikirjan alkua, niihin myös aion suorasanaisia kappaleita sekaan panna. Hyvä olis, jos sitten Alexandra Såltin Frosterus piirtäisi niihin tarpeelliset kuvat. Jouluksi näen mä on Topelius taas kirjoittanut värsyt yhteen Pletschin kuvakirjaan. Mikä se lienee? Siitä voit kirjoittaa. Niitä on täällä koko joukko saatavana. Ehkä joku voisi jonkun toimittaa suomalaisilla sanoilla. Mutta suomen kieliopin toimittamiseen saksalaisten tarpeeksi en rupea, sen voit vakuuttaa hänelle. Uuk agathon polykoiraniee sanoo Homerus s.o. ei voi kaikkein koirana olla. Toisten pitää profeteerata, toisten kielillä puhua. — — — Kuukauslehdelle lähetän pian Schillerin Fridolin'in, joka jo on enemmän kuin puolekseen käännetty. — — —"

Kirjoittaessaan Slöörille Wiesbadenista huhtikuun 20 p. 1869 virolaisromaaninsa epäonnistumisesta Krohn jatkaa: "Lyyrillistä olen sitä vastoin aina silloin tällöin lirittänyt. Niitä on jo pari tusinaa yhteensä ja täällä Wiesbadenissa, kun toivottavasti pian lämpenevä ilma taas sallii aamukävelyni, toivon sikiöitteni luvun vielä karttuvan." — Kirjeen mukana seurasi näytteeksi runo "Ainoa hetki".

Runotuotannon runsauteen olivat syynä suotuisat olot. Tervehtyminen — sekä runoilijan itsensä että hänen vaimonsa — edistyi hyvällä hoidolla ilahduttavasti, tieteellistäkin työtä tuli tehdyksi koko joukko,[61] ja vieras ympäristö, joka alussa oli vaikuttanut kiusallisesti, oli usein myös virkistykseksi. Näemme Krohnin taas yhtä virkeänä ja moniharrastuksisena kuin ennenkin. Hän lukee "Kuun tarinoita" saksaksi asuintovereilleen, ja kun huomaa niiden miellyttävän, ryhtyy suunnittelemaan saksalaista painosta tästä teoksestaan voidakseen sen palkkiolla avustaa tuhotulvista kärsineitä. Hyväätekevää tarkoitusta varten hän parina iltana esittää halullisille kuulijoille kuvauksia suomalais-virolaisesta mytologiasta. Omaksi ilokseen ja hyödykseen hän opiskelee englanninkieltä ja toivoo pian olevansa "perfect english gentleman", sillä hänen englanninkielen opettajattarensa on kehunut, että hän on "very quick to catch the particularities of the pronunciation".

Elämäänsä näinä aikoina Krohn pitää todellisena laiskurin elämänä ja saa siitä aihetta kirjoittaa runon "Laiskuuden ylistys", joka sisältää todeksi osoittautuneen väitteen:

Ei työjuhtien luo
Runotar koskahan käy.

Sanaa laiskottelu ei Krohnin käyttämänä voi ottaa kuitenkaan aivan täydestä. Krohn itse kertoo kirjeissään tekevänsä työtä siihen asti kuin tuntee itsensä väsyneeksi — "ei silmänräpäystäkään enempää", sanoo hän kirjeessä tammikuun 13 p:nä 1869 — ja saavansa sangen paljon valmista käsistään. Runoilussa tapahtui vuoden 1869 alussa pieni pysähdys, joka oli aivan tilapäinen. Krohn kirjoittaa siitä vanhemmilleen (13/1 1869): "Uusia runoja en ole nyt kirjoittanut. Luonnollisena reaktiona yhteen aikaan melkein jokapäiväiseksi käynyttä tuotantoa vastaan on nyt tullut seisahdus. Kohta toivon kuitenkin saavani valmiiksi suurehkon runon, joka minulla on mielessä."

Tuo mielessä ollut suuri runo on ilmeisesti "Purjehdusretki saaristossa", sillä tämän valmistusajaksi on käsikirjoitukseen merkitty helmikuun 18 p. Muut ulkomailla ollessa keväällä 1869 syntyneet runot ovat: "Ainoa hetki", "Tähden tuikkiminen", "Lempeni ja viisas ystäväni", "Käynti Valunpajassa", "Viinitarhan edustalla", "Huhtikuun 16 päivänä 1869", "Ne ovat vait!", "Leskisillä", "Suurisuiselle ystävälle", "Miks sua rakastan" ja "Virsi kotimaan puolesta".

* * * * *

Krohn palasi ulkomailta kotimaahan kesäkuun 12 päivänä 1869. "Tuskin saatoin olla kyyneltymättä", kirjoitti hän vanhemmilleen saman kuun 22 p:nä, "kun taas niin pitkän ajan jälkeen astuin kotimaan rantaan ja omaisten ja ystävien monet iloiset kasvot lausuivat minut tervetulleeksi." Kesän vietti runoilija vanhempiensa kodissa Kiiskilässä.

Syksyllä oli pitkän poissaolon jälkeen taas käytävä käsiksi entisiin puuhiin, "solmittava uudelleen moni katkennut lanka". Semmoisena mainitsee runoilija m.m. Vänrikki Stoolin tarinain suomentamisen. Muuhun runolliseen työhön ei enää ollut aikaa, sillä uusia, aikaa vieviä tehtäviä oli taas ilmestynyt, kuten kuraattorin toimi Savo-Karjalaisessa osakunnassa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaiseman "Novellikirjaston" vaatimat suomennostyöt. Krohn kirjoittaa vanhemmilleen Helsingistä syyskuun 27 p:nä 1869: "Olen iltaisin enimmäkseen ollut poissa kotoa komiteoissa ja kokouksissa. Paljo työ käy ilolla ja voimalla. Siksi ei ole pelkoa liikarasituksesta. Olen muuten ottanut järkähtämättömäksi periaatteeksi, että en muulloin kuin aivan tavattomissa tapauksissa jatka hetkeäkään työtä, kun tunnen puristusta päässäni."

Krohnin runollisen tuotannon toinen kausi oli täten loppunut. Se oli ollut niin satoisa, että hän saattoi julkaista nyt uudetkin runot eri kokoelmana. Vuonna 1865 ilmestynyt "Runoelmia Suoniolta" ilmestyi nyt syksyllä 1869 uutena, lisättynä painoksena nimellä "Suonion runoelmia, I, II". Siihen ennättivät mukaan myös syksyllä 1869 Helsingissä kirjoitetut runot "Vieras lippu" ja "Tuhma, raak' on Suomalainen."

"Työ, kuten onnettomuuskin, ei tule koskaan yksin", lausui Krohn kerran. Sen Krohn sai todeta taas nytkin ulkomailta palattuaan. Siinä työssä, jonka hän nyt lähinnä seuranneina vuosina suoritti, oli muun muassa melkoinen määrä suomennoksia. Äitinsä pyynnöstä hän suomensi kokoelman K. Gerokin saarnoja. "Suomen Virallisen Lehden" ja "Uuden Suomettaren" kaunokirjalliseen osastoon hän suomensi Walter Scottin romaaneja, jotka sittemmin ilmestyivät kirjakauppaankin ja innostuttivat suomentamaan vielä lisää Scottia. Sen lisäksi hän suomensi Andersenin satuja ja Topeliuksen tekstin kuvateokseen "Matkustus Suomessa".

Andersenin satujen suomennos ei ollut ainoa lahja, minkä Krohn antoi Suomen lapsille. Jo ulkomailla hän oli suunnitellut lasten kirjaa. Semmoisia valmistui pian kokonainen sarja suurempien kirjallisten töitten lomassa, joko omien lasten huviksi tahi suorastaan kustantajain pyynnöstä. Vuonna 1869 ilmestyi "Pienokaiset", v. 1872 "Kotieläimet", v. 1874 "Metsä-elävät", v. 1875 "Minun äitini" ja v. 1880 "Kylän lapset". Tähän on lisättävä vielä yhdessä Samuli Suomalaisen kanssa v. 1878 toimitettu "Pikku joululahja". Nämä teokset sisälsivät osaksi omia runoja, osaksi mukaelmia.

Tieteellisistä töistä, joita Krohn suoritti kohta ulkomaanmatkansa jälkeen, on mainittava kahden vuoden työn tuloksena v. 1872 ilmestynyt "Viron kieli-oppi Suomalaisille".

Helsingin vilkas ja rauhaton elämä, josta Krohnin oli mahdoton vetäytyä aivan erilleen, tuntui hänestä toisinaan liian rasittavalta. Rauhallisemmissa oloissa hän arveli voivansa myös saada aikaan enemmän ja parempaa kuin Helsingissä. Nämä arvelut eivät kuitenkaan vaikuttaneet muutosta Krohnin elämässä. Hän jäi pääkaupunkiin työtaakkoineen. Jos elämä siellä toisinaan tuntuikin rasittavalta, varsinkin kun terveys oli heikko, niin sen vastapainona oli ystävyys ja tunnustus, jota hän sai osakseen. Hän itse kertoi vanhemmilleen, että yleisistä kiistoista ja kimppuunkäymisistä on hän saanut kärsiä vähemmän kuin useimmat muut. Onpa hänen aatetoveriensa piirissä tullut melkein sananparreksi, että Krohnilla on sama etuoikeus kuin muinoin hovinarreilla: hän saa lausua totuuden julki ilman että siitä suututaan. Tämä kertomus on yhtäpitävä Yrjö-Koskisen todistuksen kanssa: "Kaikista 'fennomaneista' oli Krohn varmaan se, jota parhaiten suvaittiin niidenkin kesken, jotka seisoivat ihan toisella kaunalla. — — — Hän on jaloimmalla tavalla edustanut kansallisen liikkeen niin-sanoakseni ritarillista, sen hurskasta ja humanista puolta."[62] Koskinen lisää vielä, ett'ei Krohnin nauttima suosio suinkaan ollut seurauksena liiallisesta mietoudesta. "Päinvastoin Julius Krohn oli varsin kiivas puolustamassa, mitä oikeaksi katsoi; joskus hän saattoi tulistua silmättömäksi, jos luuli huomaavansa vähintäkään vilppiä muissa." — Varsinaiset kunnianosoitukset, milloin niitä, esimerkiksi merkkipäivinä, nuorison tahi muitten kansalaisten puolelta tuli Krohnin osaksi, eivät erikoisesti ilahduttaneet häntä, sillä hän katsoi ne ansaitsemattomiksi. Myöskään kiittävät arvostelut hänen teoksistaan eivät sokaisseet häntä,[63] vaikka hän toiselta puolen piti tärkeänä, että työ, jonka suorittamiseen hän oli pannut parastansa, tunnustettiin tarpeelliseksi. Arvonimistä hän ei välittänyt. Kun hänet vuoden 1882 promotsionissa vihittiin kunniatohtoriksi, ilahdutti häntä enemmän kuin arvonimi se huomaavaisuus, jota tiedekunta täten tahtoi hänelle osoittaa.

Joskus saattoi kesken kiireellisten töittenkin jokin hyvin lähellä Krohnin sydäntä oleva asia hänet uhraamaan hetken runoilulle. Semmoinen sydämen kyllyydestä syntynyt runo on lokakuun 14 päivänä 1871 kirjoitettu "Fenialaiset", joka aikanaan sai paljon suosiota osakseen. Sangen suopean vastaanoton sai myös Krohnin "Tervehdyssanoja 1873 vuoden maistereille". Tämän runon synnystä puhutaan kahdessa kirjeessä vanhemmille. Toukokuun 3 päivänä 1873 Krohn kirjoittaa: "Kuten olette nähneet sanomalehdistä, on osakseni tullut se kunnia, että minut on valittu promotsionirunoilijaksi. Sen johdosta olen pyytänyt vapautusta ylioppilastutkinnosta[64] ja myönnetäänkin se minulle aivan varmasti, koska minulla sitä paitsi on toukokuun aikana lähemmä 50 kandidaattitutkintoa." Kirjeessä saman kuun 20 päivänä ilmoittaa Krohn: "Runoni on jo viime torstaista asti ollut aivan valmis ja jo suurimmaksi osaksi painettukin. Se on, luulen, onnistunut paremmin kuin odotinkaan. Olin hieman peloissani, kun aika oli niin lyhyt enkä ollut pitkään aikaan kirjoittanut mitään runoa. Huoleni uskoin Herralle ja ryhdyin sitten työhön varmasti luottaen Hänen apuunsa. Ja työ kävi kuin höyrykoneella!"

Jo vuonna 1871 Krohn oli suunnitellut kuvalehden julkaisemista, mutta huonon vuodentulon johdosta lykännyt suunnitelman toteuttamisen seuraavaan vuoteen. Vuoden kuluttua näyttivätkin olot niin suotuisilta, että Krohn ryhtyi toimiin asian toteuttamiseksi. Nytkin hän noudatti vanhaa periaatettaan, että on koetettava saada aikaan niin hyvää kuin mahdollista. Niinpä esimerkiksi tiedustellessaan, voisiko se hänen keksimänsä ajatus toteutua, että hän lähettäisi jollekin saksalaiselle kuvalehdelle kymmenkunta kuvaa Suomesta osaksi valokuvina osaksi lyijykynäpiirroksina ja saisi palkkioksi klisheitä samoista kuvista, hän nimenomaan pani ehdoksi, että klisheet on toimitettava hänelle samaan aikaan kuin kuvat ilmestyvät saksalaisessa lehdessä. Sillä vaikka hän tiesi, että hänen yleisönsä olisi aivan toinen kuin saksalaisten lehtien ja että saksalaiset lehdet tähän aikaan Suomessa olivat rarissima avis, niin hän samalla otti huomioon, että huomatuimmat saksalaiset kuvalehdet kuitenkin tulivat akateemiselle lukuseuralle, jonka vuoksi tässä oli valvottava, ett'ei vahingoitettaisi suomalaisen kuvalehden mainetta.

Krohn oli vakuutettu siitä, että kuvalehti oli tarpeen vaatima, ja tähän hän perusti laskelmansa. Siksipä hän alkoi vuoden 1873 alusta julkaista "Suomen Kuvalehteä" hyvin toivein ja saikin lehdelleen kohta paljon tilaajia ja suosijoita. Vanhempiaan, joiden hyväntahtoisuuden ja harrastuksen hänen yrityksiään kohtaan hän tunsi, hän nimenomaan kielsi ottamasta levittääkseen lehteä enemmän kuin he todella saisivat kaupaksi, sillä välttämätöntä oli, että kaikki perustui terveeseen spekulatioon. Kun tilaajamäärä toisena vuonna luonnollisista syistä väheni, ei Krohn ottanut vastaan isän tarjoamaa avustusta lehden julkaisemiseksi. Sen hän kyllä mielellään kesti, että tilaajain vähettyä hän itse sai tehdä työnsä palkatta, mutta työnteossa häntä kannusti se toivo, että lehti osoittautuu tarpeelliseksi ja sen asiat paranevat. "Tunnustus ja onnistuminen pitää maailmalta väkisin ottaa, ja sen minä Jumalan avulla teen!" — lausui hän.

"Suomen Kuvalehti" eli kahdeksan vuotta. Tänä aikana se sai nähdä hyviä jos huonojakin vuosia. Kun tilaajamäärä lisääntyi, teki Krohn voitavansa lehden parantamiseksi. Niinpä oli lehdellä parhaina aikoinaan kolme omaa puupiirtäjää ja toimituksessa apuvoimia. Kun taas tulos tuli odotettua huonommaksi, lausui Krohn: "Rahallisesti tulen toimeen, vaikka Kuvalehti ei tuottaisi penniäkään työpalkkaa. Siinä ei siis ole mitään menetetty, korkeintaan hiukan loukattu itserakkautta."[65] Vuonna 1880 Krohn aikoi lopettaa kuvalehtensä julkaisemisen keskellä vuotta, varsinkin kun hänellä oli muita tärkeitä töitä suoritettavana, mutta eri tahoilta saapuneitten pyyntöjen johdosta hän jatkoi julkaisemista vuoden loppuun. Tällöin ei suomenkielinen yleisö jäänyt enää ilman kuvalehteä, sillä "Kyläkirjaston Kuvalehti" oli jo olemassa.

Taitavasti ja huolellisesti Krohn toimitti kuvalehteään koko sen olemassaoloajan. Siinä hän taas oli "omassa elementissään", vaikka hän toisinaan valittikin, ett'ei hänellä enää ollut samaa hengenjoustavuutta kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin mitkään ulkonaiset vaikeudet eivät voineet estää ilomielin työskentelemästä. Näin Krohn taas suoritti runsaan määrän uhrautuvaa työtä suomalaisuuden hyväksi, erittäinkin sen aatteensa toteuttamiseksi, että sivistyneet kodit oli saatava suomalaistumaan. "Suomen Kuvalehti", jolle aikanaan ei maassamme ollut olemassa mitään ruotsinkielistä vastinetta, herätti hyvin toimitettuna julkaisuna ruotsinkielisessä sivistyneistössämme sekä harrastusta että arvonantoa suomenkieltä ja suomenkielistä kulttuuria kohtaan.[66]

Tieteellinen työ, joka varsinkin kohdistui suomalaisen kirjallisuuden historian tutkimiseen, sujui näinä sanomalehtimiesvuosina hyvin. Sen sijaan ei kuvalehden kahdessa ensimäisessä vuosikerrassa ole juuri ollenkaan Krohnin runottaren tuotteita. Mutta vuonna 1875 tapahtui tässä suhteessa jyrkkä muutos. Lehteen ilmestyi joukko kauniita runoja, joiden alla oli suosittu nimimerkki Suonio, ja tätä runotuotantoa jatkui vielä seuraavanakin vuonna. Runojen sävy ja sisällys ilmaisee, mistä tämä runsas tuotanto on aiheutunut. Raskain isku, mikä tähän asti on runoilijaa kohdannut, — vaimon kuolema huhtikuun 4 päivänä 1875, — on keskeyttänyt runoilijan elämän säännöllisen kulun ja saattanut hänet etsimään lohdutusta lyyrystään. Tämä on Krohnin runoilijaelämän kolmas ja viimeinen nousukausi. Sen tuotannon ytimenä on "Emma"-sikermä.

Vuonna 1875 valmistuneet runot ovat säilyneissä käsikirjoituksissa varustetut seuraavilla päiväyksillä: 22/4 Unhoitus, 23/4 Haudan partaalla, 24/4 Mut miltä tuntui katsees, 27/4 Tyhjää, 7/5 Kahden kesken, 9/5 Uusi sulhas-aika, 13/5 Ihmisseuroissa, 11/6 Kaikkein vaikein, 12/6 Isä ja Helmi, 16/6 Hiljaa, 6-8/7, Sydämmen taisteluita, 1/12 Rouva Raa-Winterhjelmin albumiin, 6/12 Mun suun' on mykkä, 8/12 Sun tahtosi tapahtukoon! — Seuraavan vuoden tuotteita ovat: Pää pystyyn vaan!, Oi kiitos!, Keväällä 1878 ja Nimetön sormi.

Runojen päiväyksistäkin voi lukea, että ankaran iskun synnyttämä masennus vähitellen katosi ja Krohn taas miehekkäästi tarttui työhön. "Pää pystyyn!" on sydämen syvyydestä noussut huuto, ilman teennäisyyttä ja tavoiteltua asennetta. Kesällä vuonna 1876 saadun kylpylaitoshoidon jälkeen oli työkyky taas niin hyvä kuin suinkin saattoi toivoa. Syyskuun 10 päivänä samana vuonna Krohn meni naimisiin Maria Vilhelmina Lindroosin kanssa, joka oli hänen työtoverinsa suomalaisessa tyttökoulussa.

Jo marraskuun 12 p. 1875 oli Krohn nimitetty Gottlundin jälkeen suomenkielen lehtoriksi yliopistoon. Tuloja ei tämä nimitys vakinaiseen virkaan sanottavasti lisännyt, mutta uusi toimi antoi enemmän tilaisuutta kirjalliseen työhön. Saadakseen keskittää entistä enemmän huomiotaan suomalaisen kirjallisuuden historian tutkimiseen Krohn jätti pois sivutoimia ja korvasi täten johtuneen tulojen pienennyksen supistamalla sopivasti menojaan.

Vieläkään ei Krohn kuitenkaan saanut kokonaan antautua siihen tutkimustyöhön, joka aina oli ollut hänen elämänsä pääharrastuksena. Virsikirjakomitean jäsenenä ja puheenjohtajana v. 1876-1880 hän sai suorittaa vaikean ja voimia kysyvän työn. Päiväjärjestystään kesällä 1878 Kangasalan Vääksyssä, virsikirjakomitean ollessa ensi kertaa koolla, Krohn kuvaa seuraavasti: "Päivätyön aloitan kello 7 aamulla ja työskentelen kello 12:een tahi 1:een; iltapäivällä kello 4-7, joskus 8:aan. Voidakseni sen ohessa tehdä omiakin töitäni, joista en voinut täysin vapautua, täytyy minun nousta 1/2 6 ja toisinaan työskennellä illallisen jälkeenkin. Päivällä teemme lyhyemmän, illalla noin kello 7 tahi 8 pitemmän kävelymatkan notkistaaksemme paljosta istumisesta kangistuneita jäseniämme. Pieni päivällisuni on välttämätön. Kaikki käy kuin kellokoneisto. — — — Tästä paljosta työstä huolimatta olen terve ja iloinen, ja tulen olemaan sitä vielä enemmän, kun, kuten joku päivä sitten, voin työskennellä ulkona."[67]

Suurin rasitus ei kuitenkaan johtunut työpäivien pituudelta, vaan siitä, että Krohn oli komitean ainoa runoilija. Hänen osakseen siis tuli vaivaloinen ja aikaa vievä runomuodon antaminen virsille. Hän itse sanoo: "Ahkeruudestamme huolimatta edistyy työmme vain hitaasti. Siihen vaikuttaa suuresti se, että meistä viidestä vain yhdellä paitsi minua on runollisia taipumuksia ja hänkin on valitettavasti jo 75-vuotias. Kolme muuta ovat aivan välttämättömiä vanhan virsikirjan ja tehtyjen muutosten arvostelemisessa sekä vahtimassa ett'ei sisältöön epähuomiossa tule vääriä tahi helposti väärinkäsitettäviä lauseita; mutta he eivät kykene kirjoittamaan ainoatakaan säettä."[67] Puhuessaan Krohnin osuudesta virsikirjan valmistuksessa lausui Yrjö-Koskinen: "Yritys olisi ollut mahdoton, ell'ei Krohnilla itsellään olisi ollut niin syvä uskonnollinen mieli ja sen ohessa se sielun nöyryys, joka ei milloinkaan loukkautunut muiden muistutuksista."[68] Työn raskautta lisäsi vielä sekin, että se oli joutuva koko kansan arvostelujen alaiseksi eikä ruti vanhoillisilta piireiltä ollut odotettavissa mitään suopeutta. Krohn itse lausui työn lähestyessä loppuaan. "Tuntien sen sokean konservatismin, joka vallitsee monissa määräävissä piireissä, en kovin ihmettelisi, jos ainakin aluksi kaikki tulisi hylätyksi."[69]

lopputulokseksi tuli, että se virsikirjakomitea, jossa Krohn oli niin tärkeänä tekijänä, lopultakin antoi Suomen Seurakunnille kauan kaivatun uuden virsikirjan. Suomen toinen yleinen kirkolliskokous v. 1886 hyväksyi pienin muutoksin komitean virsikirjaehdotuksen. Tehdyistä muutoksista lausui Krohn: "Ihmeellistä (kuriös) on, että nuo muutokset, jotka enimmäkseen eivät ole kovinkaan suuria, ovat voineet yhdellä kertaa tehdä yleisesti hylätystä teoksesta kelvollisen."[70]

Virsikirjatyön yhteydessä valmisti Krohn Kansanvalistusseuran julkaisuihin noin sadan sivun laajuisen teoksen "Suomalaisen virsikirjan historia", joka ilmestyi v. 1880. Tämä alkujaan pikku sivutyöksi suunniteltu tehtävä vei Krohnilta paljon aikaa, sillä tapansa mukaan hän tutki aineensa perusteellisesti. Tulos olikin sen mukainen.[71]

Vasta virsikirjatyön päätyttyä, jolloin myös monen vuoden aikana kirjoitetut ja itsenäisiksi tutkimuksiksi muuttuneet kertomukset Suomen historiasta oli saatu loppuun saatetuiksi, saattoi Krohn keskittää koko huomionsa varsinaiseen tutkimusalaansa. Tällä hän nyt saavuttikin suurimman tieteellisen voittonsa sovittamalla kansanrunouden tutkimukseen keksimänsä tutkimustavan, joka vieläkin on käytännössä suomalaisen metodin nimellä. Ilman vastaväitteitä hän ei saanut tuloksiaan tunnustetuiksi ja suuren Kalevala teoksensa valmistuttua v. 1885 hän tiesikin, että oli odotettavissa polemiikki, joka saattoi käydä ikäväksikin. Mutta hän oli varma asiastaan. Kun hänen äitinsä oli huolestunut nähtyään sanomalehdistä, että Ahlqvist tulisi teoksessaan "Kalevalan karjalaisuus" todistamaan vääräksi Krohnin teorian Kalevalan alkuperästä, kirjoitti Krohn vanhemmilleen: "Ei se niin muitta mutkitta käy; siihen tarvitaan enemmän kuin vain kehuskeleva ennakkoilmoitus. Se seikka vain tekee minut kokonaan Tuomaaksi, että hän ei ollenkaan tunne toisintoja, joita ilman ei mikään tieteellinen Kalevalatutkimus ole mahdollinen. Joka tapauksessa olen hyvin iloinen tuosta teoksesta, sillä sen kautta kiintyy huomio kysymykseen ja totuus tulee varmasti selvemmin ilmi, olkoonpa se missä tahansa." [72]

Hyvin ansaittu tunnustus Krohnin työstä oli, että hänet v. 1885 nimitettiin Suomen kielen ja kirjallisuuden ylimääräiseksi professoriksi. Jo vuonna 1881 oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seura palkinnut hänen Kalevala-tutkimuksensa alkuosan, kaunotieteellisen katsauksen Kalevalaan. Tämän teoksensa osan arvostelua odotti Krohn hieman jännittyneenä, sillä hän ei aikaisemmin ollut liikkunut estetiikan alalla. Sitä suurempi oli hänen ilonsa, kun niin pätevä palkintolautakunnan jäsen kuin professori J.F. Perander hänelle lausui, ett'ei teos antanut aihetta mihinkään mainittavampiin muistutuksiin. Vain todella ansaittu palkinto saattoi ilahduttaa Krohnia.

Suurempien tieteellisten töitten lomassa syntynyt teos on Krohnin "Suomen suku", joka ilmestyi v. 1887. Tästä aineesta oli Krohn edellisenä keväänä Helsingin työväenyhdistyksen toimesta pitänyt kansantajuisia luentoja.

Luennoitsijana Krohn oli suosittu. Yksinkertaisemmatkin kuulijat seurasivat mielellään hänen selvää ja asiallista, mutta samalla vilkasta ja usein leikillistä esitystään. Yliopistossa hänellä tavallisesti oli runsaasti kuulijoita. Samoin oli hänen opetuksensa kouluissa mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa. Näinollen on luonnollista, että häntä myös usein pyydettiin juhlapuhujaksi. Hänen puheissaan oli välitöntä innostusta ja hän puhui mieluimmin vapaasti, ilman papereita. "Jos kirjoittaa puheensa, silloin on asia tavallisesti myös piloilla", sanoi hän.[73]

Paitsi juhlapuhujana Krohn myös, kuten olemme jo nähneet, esiintyi juhlarunoilijana. Hänen myöhäisimmät runotuotteensa ovatkin melkein kaikki juhlarunoja, nimittäin "Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä" (1880), "Aleksanteri II:n muistoksi" (1881), "Runebergin patsasta paljastettaessa" (1885), "Keisariparille heidän Lappeenrannassa käydessään" (1885), "Turun suomalaisen lyseon vihkiäisjuhlassa" (1887) ja "Brahen patsasta paljastettaessa" (1888). Juhlarunon luontoinen on myös v. 1888 kirjoitettu "Hyljätty äiti".

Paljosta työstä Krohnin käsi niin väsyi, että hänen lopulta täytyi hankkia itselleen kirjoituskone. Muutenkin pyrki usein ruumiillinen heikkous häiritsemään työtä. Krohnin täytyi työkunnossa pysyäkseen tarkoin hoitaa terveyttään. Kun Savo-Karjalainen osakunta piti hänelle juhlan hänen erotessaan kuraattorintoimesta v. 1883, oli hän hyvin mielissään siitä hienotunteisuudesta, että juhla liian valvomisen välttämiseksi oli järjestetty alkamaan tavallista aikaisempaan.

Yhtä paljon terveyttään ajatellen kuin innokkaana urheilijana Krohn iloitsi ja sydämellisesti kiitti vanhempiaan siitä uudesta veneestä, jonka nämä keväällä v. 1888 olivat hankkineet Kiiskilään. "Se tuottaa varmasti meille ja monille muille iloa ja ruumiin voimistumista", kirjoitti hän vanhemmilleen. Mutta aivan toisin kävikin. Krohnille tuo vene tuotti kuoleman ja sen kautta hänen vanhemmilleen sekä hyvin monille muille mitä katkerimman surun. Krohn hukkui Viipurin lahteen purjehdusmatkalla elokuun 28 päivänä 1888. Hän oli lähtenyt vesille kahden kesken sisarensa Ottilien kanssa. Keulapurjetta paikoilleen laittaessaan hän luiskahti veneestä mereen. Sisar, joka oli likinäköinen ja tottumaton purjeveneen hoitoon, ei saanut häntä pelastetuksi. Krohn oli tosin hyvä uimari ja pysytteli jonkun aikaa veden pinnalla huutaen sisarelleen ohjeita, miten oli meneteltävä. Pian hän kuitenkin, koska hänen yllään oli raskas päällystakki, uupui ja huomasi ponnistelunsa turhiksi. Huudahtaen: "Hyvästi, voimani uupuvat!" hän vaipui syvyyteen.[74] Ruumis löydettiin vasta syyskuun 3 päivänä. Tuhatlukuisen kansalaisjoukon läsnä ollessa Julius Krohnin ruumis haudattiin Helsingin vanhaan luterilaiseen hautausmaahan syyskuun 7 päivänä 1888. Kansalaisten mielialan tässä surujuhlassa tulkitsi ehkä sattuvimmin Yrjö-Koskinen lausuessaan: "Se seppele, jonka laskemme hänen haudallensa, ei ole yksistään suruseppele; se on voiton seppele hyvin suoritetusta elämäntyöstä, voitolla päätetystä kilvoituksesta."

* * * * *

Julius Krohnin harvinaisen runsaasta elämäntyöstä sisältää edellä oleva esitys vain pääkohtia.[75] Tarkoituksena on ollut osoittaa, kuinka Krohnin runoilijatoiminta ikäänkuin pusertui hänen muitten tärkeitten töittensä väliin. Nuori suomenkielinen kulttuuri tarvitsi hänen kykyänsä moniin tehtäviin ja hän antoi auliisti työvoimansa käytettäväksi sinne, missä luuli sen parhaiten hyödyttävän yhteistä asiaa. Työpäivät olivat pitkiä, runoilluin ei ollut aikaa. Senkin vuoksi Krohnin koko kaunokirjallinen tuotanto on, vain pikku tekeleitä: runoja, Kuun tarinoita, jokunen novelli. Suunniteltu historiallinen romaani ei valmistunut. Toteuttamatta jäi muitakin kirjallisia suunnitelmia.

Siitä huolimatta on Krohnin työ suomenkielisen sivistyksen hyväksi perustavaa laatua myöskin runouden alalla. Hänen kirjeensä vanhemmilleen osoittavat, että hänelle kaikista toimistaan runoilu oli rakkain. Kenties sekin, että seurustelu runottaren kanssa hänestä oli suloista nautintoa, sai tuon velvollisuudentuntoisen, omasta ilostaan alttiisti luopuvan miehen supistamaan mahdollisimman vähiin ne ilon hetket, joita runoilu hänelle tuotti. Rientäessään työhön aina sinne, missä hän luuli parhaiten hyödyttävänsä suomalaisuutta, Krohn kenties arvioi liian pieneksi sen työn merkityksen, jota hän olisi ollut kykenevä suorittamaan suomenkielisen taiderunouden kehittäjänä. Olihan hänellä ilmeiset laulun lahjat ja herkkä kieliaisti. Varmaankin hän nuorena tunsi itsessään kehitysmahdollisuuksia kirjoittaessaan vanhemmilleen: "Jo lapsesta saakka, lukiessani runoutta, päilyi aina mielessäni ajatus: 'Anch' io sono pittore!'"

II.

Katsomus ja runoilijaluonne.

Julius Krohn oli harvinaisen sympaattinen ja puhdasluonteinen ihminen. Siitä antanee aavistuksen jo edellä oleva elämäkerrallinen katsaus. Huomiota herättää se seikka, että aikalaiset kuvaavat Krohnin vielä paljon sympaattisemmaksi ja merkittävämmäksi henkilöksi kuin mitä hänen omista lausunnoistaan ja teoistaan voi päätellä.[76] Kaikki, jotka ovat olleet tekemisissä Krohnin kanssa, ylistävät häntä miehenä, johon sydämen sivistys oli painanut leimansa. Sydämellinen ja herkkä, vankka periaatteissaan ja itsenäinen, mutta samalla humaaninen ja suvaitsevainen, valoisan katsomuksen ja uupumattoman työn mies, — siinä tavallisimmat mainesanat, jotka hänestä lausutaan. Työtoverit muistelevat hänen aaterikkauttaan ja kykyään saada valmista käsistään, hänen innostuvaisuuttaan ja monipuolisuuttaan. Muistellaan myös lempeätä, usein suuripiirteiseksi kohoavaa huumoria, joka monesti antoi valaistuksensa hänen esityksilleen. Erityisesti on tuotu esille sitä, että hän oli positiivisen työn, ei kiistan ja hajaannuksen mies. Sydän oli hänellä mukana kaikessa toiminnassa. Jac. Ahrenberg kuvaa häntä sanoilla: "kokonainen ihminen, lapsi sydämessä, työn merkki käsissä ja Jumalan leima sielun kuvastimessa. Lämminsydämisenä, lapsellisen hurskaana, ymmärtäväisenä kanssa-ihmisiään kohtaan hän eli hengen puhtaudessa ja työn levossa harvinaisen antautuvana miehenä, hyvänä isänä ja jalona kansalaisena."[77]

Aikalaisten antama kuva Krohnista ei ole ihannoitu. Se näkyy siitä, että kertojat aina mainitsevat myös vioista, joita he ovat Krohnissa huomanneet. Semmoiset supistuvat kuitenkin vain siihen, että Krohn saattoi toisinaan tulistua näennäisesti vähäisestä syystä ja että hänen esiintymisensä toisinaan näytti oikulliselta. Krohnin tulisuudesta puhuttaessa kertojat kuitenkin samalla huomauttavat siitä sympaattisesta piirteestä, ett'ei Krohn kiivastunut persoonallisista syistä ja että hän aina oli valmis sovittamaan ja hyvittämään, jos luuli vähänkään loukanneensa toista.[78] Tulistumisen aiheena oli useimmiten se, että Krohn suorana ja vilpittömänä miehenä ei voinut sietää mitään, mikä hänestä tuntui vääristelyltä tahi vilpillisyydeltä. Erityisesti arka kohta oli tällöin suomalaisuuden asia.

Erään määritelmän mukaan kuuluu miehen kuvaan sanan parhaassa merkityksessä "eheä luonne ja määrästään tietoinen tahto, voimakas toimintahalu työhön käytettynä, itsetuntemus ja itsekuri".[79] Nämä sanat sopivat Krohniin. Hän oli miesten parhaita. Kuitenkin juuri Krohnia ajatellessa muistamme, että hänessä oli luonteenpiirteitä, jotka ovat naisellisia: hän oli innostuva ja helposti myös masentui hetkellisesti. Tunne ohjasi usein hänen tekojaan, ei kylmä harkinta. Tästä puolesta muistuttaa eräs muistosanojen kirjoittaja[80] joka jatkaa: "Kun pitää silmällä tätä tunteen ja toiminnan välitöntä yhteyttä ja samalla muistelee hänen mielensä ja puheensa kaikinpuolista puhtautta, joka m.m. teki hänet kuratorina ollessaan verrattomaksi nuorison johtajaksi, niin juohtuu ehdottomasti mieleen se lause, jota hän käytti muistosanoissaan E. Lönnrotista, selittäessään tämän persoonallisuuden eheyttä ja jaloutta naisen kaltaisuudeksi. Luulemme kuitenkin oikeammaksi sen selityksen, että hän, samoin kuin Lönnrot ja moni muu Suomen jaloimmista pojista, täydellä vakaumuksella seurasi sitä ihannetta, jossa miehen voima ja naisen puhtaus täydellisimmässä muodossaan ovat yhdistettyinä — Kristusta."

Krohn oli saavuttanut sen, mitä Goethe nimittää ihmisen suurimmaksi onneksi: hän oli eheä persoonallisuus. Hän oli sitä oikeastaan alusta asti. Tämä ei merkitse sitä, että hän olisi päässyt läpi elämänsä sisällisittä taisteluitta ja ristiriidoitta, vaan ainoastaan sitä, että hän taistelussaan persoonallisuutensa kehittämiseksi sai paljon apua hänessä itsessään piileviltä hyviltä voimilta. Pintapuolisten katselijain mieleen ei juolahtanut, että esimerkiksi Krohnin elävä uskonnollisuus oli — kuten olemme nähneet hänen ulkomailla kirjoittamistaan kirjeistä — ankarien sisällisten taistelujen syventämää.

Krohnin luonteenlaadusta ja uskonnollisuudesta seurasi, että hän ei saattanut tinkiä moraalisista periaatteistaan ja että hän lausui vakaumuksensa rohkeasti julki. Hänen kirjalliseen makuunsakin tämmöinen katsomus tietenkin vaikutti.[81] Mutta yksipuolisuuksiin hän ei siinäkään mennyt.[82] Ensi katsauksella ehkä kummastuttaa, että hän saattoi, kuten on nähty, ihastua sellaiseenkin kirjailijaan kuin Karl Gutzkow. Asia on kuitenkin hyvin ymmärrettävä. Paitsi että "Uriel Acosta" on etevä taideteos, joka tempaa mukaansa jo pelkällä esteettisellä tehollaan, on koko tuon näytelmän henki sukua Krohnille. On paljon totuutta siinä E.N. Setälän sivumennen lausumassa ajatuksessa, että Krohn runoilijana on hengeltään saksalainen.[83] "Uriel Acostasta" taas on täydellä syyllä sanottu, että se on puhtaasti saksalaisen hengen luoma.[84] Mutta pääasia on, että mainittu draama ylistää ihmisen uskollisuutta vakaumukselleen. Siinä se koskettaa Krohnin olemuksen keskeisimpiä osia.

Sisintä vakaumusta Krohnissa oli antautuminen työhön suomalaisuuden hyväksi. Vilkkaan luonteen aiheuttama moniharrastuksellisuus sai suomalaisuuden aatteesta kiinteän keskipisteen, jonka ympärille kaikki toiminta kiertyi sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Mutta sen vakaumuksen synty, joka Krohnia työssä ohjasi, on itsessään mielenkiintoinen probleemi. Sillä alunperin ei näyttänyt olevan edellytyksiä siihen, mitä tuli tulokseksi. Krohnin runouden ymmärtämiseksi on tarpeellista päästä selville siitä, miten hänestä tuli suomalaisuuden työntekijä ja miten hän saavutti suomenkieltä kohtaan suuremman rakkauden kuin moni, jonka sukujuuret ovat syvällä suomalaisessa maaperässä.

Tätä seikkaa on Jac. Ahrenberg selittänyt uskottavalla tavalla.[85] Hänen mielestään on Krohnin kehitys tässä psykoloogisesti ymmärrettävissä. Krohn oli luonteeltaan lempeä, herkkä, runollinen. Kotiseudun ihana luonto kiinnitti hänet itseensä ja painoi ainaiseksi leimansa hänen olentoonsa. Kodilla, joka aluksi oli aivan vieras suomalaisuuden liikkeelle, oli vielä vähemmän edellytyksiä ymmärtää ruotsinkielen oikeutusta Suomessa. Pikemminkin ruotsinkieli, joka uhkasi sysätä käytännössä syrjään saksankielen, oli Viipurin saksalaisille, m.m. Krohnin äidille, vastenmielinen, kun taas suomenkieltä kohtaan ei ollut olemassa tuommoista vastenmielisyyden tunnetta. Julius Krohn oli nuorukaiseksi kypsyttyään epätietoinen siitä, mihin kansallisuuteen hän oikeastaan kuului, ja tämä epätietoisuus vaivasi häntä suuresti. Ahrenbergin kertomuksen mukaan Krohn kerrankin kyynelsilmin pyysi hänen isältään neuvoa, mille kansallisuudelle hän omistaisi työnsä. Kysytty kehoitti silloin Krohnia antautumaan kokonaan suomenkielen opiskeluun, oppimaan suomenkielen äidinkielekseen. Nämä sanat lankesivat maahan, jota Krohnin äitikin ehkä tietämättään oli otolliseksi muokannut, ja toivat satakertaisen sadon. Muistettakoon tässä myös, mitä edellisessä luvussa on kerrottu oloista Viipurissa ja Viipurin lukiossa vallitsevasta hengestä, johon rehtori Ahrenberg paljon vaikutti.

Jac. Ahrenbergin selitystä tukee B.F. Godenhjelmin kertomus siitä, kuinka Krohn kerrankin juhlassa Suomalaisella tyttökoululla puhui pontevasti ja lämpimästi isänmaan merkityksestä ihmiselle ja sanoi itse saaneensa kokea, miltä tuntuu, kuu ihminen on maaperää vailla niinkuin juureton puu.[86] Lisäksi tuli se seikka, että Krohn alkoi opiskelunsa yliopistossa aikana, jolloin Snellmanin voimakas herätyshuuto jo oli ennättänyt kaikua ja herättää vastakaikua, jolloin fennomaaninen liike oli vauhdissaan ja tempasi sekä pontevuudellaan että aatteellisuudellaan ihmisiä mukaansa ja jolloin suomenkielen kohottaminen kulttuurikieleksi ei enää ollut kaukainen unelma, vaan päivän kysymys. Mielenkiintoinen sattuma on, että Snellmanin kirjoitus "Suomalaisen kirjallisuuden lähimmästä tulevaisuudesta", jossa, m.m. asetetaan tehtäväksi korkeimpia taiteellisia vaatimuksia täyttävän suomenkielisen runouden luominen, ja Krohnin ensimäiset yritykset runoilla suomeksi ovat molemmat vuodelta 1856. Krohnin kansallista heräämistä selitettäessä on lisäksi otettava huomioon se hänen luonteensa puoli, jonka hän itse ilmaisi tunnussanallaan: "kaikki tahi ei mitään". Häntä, kuten hän itse lausui, ei tyydyttänyt pintapuolinen suusuomalaisuus eikä puolinaisuus, vaan hän antoi itsensä suomalaisuuden aatteelle kokonaan ja johdonmukaisesti.

Olemme nähneet, että tämä vannoutuminen suomalaisuuden palvelukseen oli haitallinen Krohnin runoilulle. Filosofoimiseen riittää puolikin ihmistä, mutta runottaret vaativat ihmisen kokonaan, sanoo Schiller.[87] Toiselta puolen suomalaisuuden aate lyö leimansa Krohnin runoiluun, on usein inspiration lähteenä ja vaikuttaa aiheiden valintaan. Jo ensimäinen tutustuminen Krohnin runotuotantoon oikeuttaa sanomaan, että yksi sen huomattavimpia piirteitä on isänmaallisuus. Jää vain tarkastettavaksi, mikä sisällys sanalla isänmaallisuus on tässä tapauksessa.

Krohnin ensi esiintymisen suomenkielisenä runoilijana teki loistavaksi ensi sijassa sikermä "Kuun tarinoita", joiden varsinaisena, nykypäiviin asti säilyneenä tehona on isänmaallinen paatos. Teoksen johdatuksessa se purkautuu ylistyslauluksi erityisesti suomenkielelle. "Kuun tarinat" kokonaisuudessaan antavat hyvän kuvan tekijänsä maailmankatsomuksesta ja runoilijatemperamentista osoittaen monivivahteisina muutamat luonteenpiirteet, jotka ovat tekijälle ominaisia: uskonnollisuuden, sovinnollisuuden, epäitsekkään antautumisen suuren aatteen palvelukseen. Suomalaisuus nimenomaan on sellainen asia, jolle elämäntyö on uhrattava. Suurin se, ken enimmän tekee ja uhraa Suomen kansan ja kielen hyväksi pyytämättä siitä itselleen etua. Sentähden on M.A. Castrén suurmies. Eripuraisuus on ollut suomalaisten heimojen turma: johtopäätös ja toimintaohje seuraa tästä itsestään. Epätoivoon suomalaisten tulevaisuudesta ei suinkaan ole syytä. Tämä kansa on kiintynyt karuun kotimaahansa, se on vuodattanut vertaan sen puolesta, se on suorittanut salassa suurtöitä maatansa viljelykselle valloittaessaan. Se on kansa, jossa on kuntoa ja mielenjaloutta.

"Kuun tarinat" sisältävät eepilliseen runouteen viittaavasta nimestään huolimatta vahvasti lyyrillisiä tunneilmaisuja. Paitsi niitä kuuluu Krohnin ensimäiseen runoilukauteen joukko lyyrillisiä runoja. Saamme niistä lisäselvitystä siihen, mitä laatua on Krohnin isänmaallisuus. Runoilija kiivastuu nähdessään matalamielisyyttä, joka johtaa nauttimaan elämän hyvyyksistä kansan muitten jäsenten kustannuksella ("Suurelle herralle"). Kaikki pikkumaiset kinastelut ovat hyljättävät ("Suomalainen maamme Ruotsalaiselle"); yksimielisyys on voimaa ja yksimielisyyteen on mitä parhaat edellytykset, sillä isänmaa on kaikille yhteinen ja rakas:

Siit' olkohon riita
Ja kiistamme siitä
Ken Suomea parhaiten rakastanee.

Kansojen alkeellisimpiin oikeuksiin kuuluu vapaus elää oman luonteensa mukaista elämää ("Italian herääminen"). Isänmaan vapautta on tarpeen vaatiessa ase kädessä puolustettava ("Suksimiesten laulu"), isänmaalle on elämä omistettava ("Juomalaulu"). Isänmaanrakkauden elähdyttämä työ on Suomen kansalle ja kielelle luonut vaikeissa oloissa tulevaisuuden edellytykset ("Pohjolan valkeneminen", "Provessori Lönnrotille") ja semmoista työtä on edelleen tehtävä ("Taideniekkaseuran vuosijuhlassa").

Kun Krohnin toinen runokokoelma ilmestyi, huomautti eräs arvostelija "runoilijan laulumahdin suuresti voimistuneen". Ajan tapaukset ovat vaikuttaneet tekijän mieleen ja antaneet runoille ikäänkuin tukevamman pohjan.[88] Tämä Krohnin laulumahdin voimistuminen hänen toisena runoilukautenaan on kaikkein selvimmin havaittavissa hänen isänmaallisissa runoissaan. Aiheen käsittely niissä on syventynyt. Runoilija on aikakautensa lapsi, kauniisti ajatteleva ja suuria tavoitteleva idealisti. Mutta hänelle on ominaista myös selväpiirteisyys, järkevyys, joka varjelee eksymästä mahdottomiin, pilventakaisiin haaveiluihin. Hän on käytännöllisen toiminnan mies. Krohnin isänmaallinen runous ei ole ylimalkaista isänmaan ylistämistä ja siitä innostumista. Päinvastoin se on kehoitusta työhön ja suuntien viittomista tuolle työlle. Isänmaanrakkaus velvoittaa. Isänmaa on ylinnä kaikkein, sen onni olkoon itsekunkin silmämääränä. Yksilölle olkoon elämän ohjeena:

Ylempänä, alempana,
Mitä siit' on huoltakaan,
Kun vaan kukin portahana
Onpi Suomen kunniaan.[89]

Työtä on tehtävä tosi innolla ja se on tarmokkaasti suunnattava nurinkuristen, suomalaista kansaa sortavien olosuhteitten muuttamiseksi, muuten kuljetaan onnettomuuteen ("Tuhma, raak' on Suomalainen"). On poistettava vieraan kielen vieras lippu, joka peittää kaikki urhotyömme ja toimemme, kaikki saavutuksemme tieteen ja taiteen alalla ("Vieras lippu"). Tehtävä on niin suuri ja kaunis, että sitä suoritettaessa täytyy kaikkien pikkumaisten kiistelyjen vaieta ja unhoittua ("Suomalaisille").

Näissä lauluissa on pontta ja lämpöä. Niissä ei ole sitä taistelijan hehkuvaa intoa, mikä ilmenee Ahlqvistin isänmaallisissa runoissa, mutta niissä on vahva usko lopulliseen voittoon. Käytännöllinen ohjelma oli kummallakin runoilijalla sama. Kumpikin uskoo kaksikieliseen, mutta yksimieliseen Suomeen. Luonteensa mukaisesti he kuitenkin kumpikin kohdastaan suhtautuvat eri tavoin tuohon tunnussanaansa. Asia ei ole aivan mutkaton. Krohnin periaatteena oli, kuten näkyy hänen sanoistaan ja toimistaan: kaikki tahi ei mitään! Hän ei suvainnut puolinaisuutta. Sen mukaisesti hän kyllä oli valmis jyrkästi pitämään kiinni siitä vaatimuksesta, että yläluokan on kokonaan suomalaistuttava. Omassa elämässään hän tuon vaatimuksen toteuttikin aivan johdonmukaisesti. Mutta toisiin nähden sai sananvallan myös hänen luontainen sovinnollisuutensa ja hänen humaanisuutensa. Myöskin Suomen ruotsinkielisen väestön oikeudet hän otti huomioon. Niin tiukasti kuin hän vaatikin sivistyneen säädyn suomalaistumista, niin hänen kuitenkin aluksi täytyi tyytyä siihen tosiasiaan, että maassa vielä oli merkitystä ruotsinkieliselläkin kulttuurilla. Ohjelma "kaksi kieltä, yksi mieli" oli hänessä kompromissin tulos. Niin se oli Ahlqvistissakin. Ahlqvist oli lausunut kaukonäköisen tunnussanan: "Yksi mieli, yksi kieli Väinön kansan soinnuttaa." Olisi luullut hänen, jyrkän ja pelkäämättömän miehen, ajavan tätä aatettaan. Mutta hänpä meneekin ruotsinkielen hellimisessä paljon pitemmälle kuin Krohn: hän puhuu kulttuuriveloista ja ruotsalaisuuden tarpeellisuudesta Suomessa, ainakin toistaiseksi. Näin tulee hänenkin ohjelmakseen kaksikielisyys ja yksimielisyys.

Yhteistä on kumpaisellekin sekin, että he vilpittömästi iloitsevat jokaisesta uudesta suomalaisuuden voitosta. Semmoisen ilon ilmaisu Krohnilla on m.m. runo "Luettuani 'Säkenien' toisen parven".

Krohnin toisen runoilukauden isänmaallisiin runoihin kuuluu myös "Huhtikuun 16 p. 1869". Sen aiheena on Suomelle suurta voittoa tietävä merkkitapaus, valtiopäiväjärjestyksen vahvistaminen. Luonnollisesti runoilija samassa yhteydessä ylistää keisari Aleksanteria, jossa hän näkee nuoren ja vielä heikon kansallisen elämämme auttajan.[90]

Isänmaanrakkaus on kiintymystä omaan maahan, kiintymystä niin suurta, että ihminen siitä irti raastettuna ja toisiin oloihin sijoitettuna kärsii ja surkastuu. Tätä oli Krohn taidokkaasti kuvannut jo Kuun tarinoissa. Koti-ikävä, joka häntä ulkomailla vaivasi,[91] synnytti runot "Koivu etelässä" ja "Karkuri". Jälkimäisen syntymästä olemme jo aikaisemmin kertoneet runoilijan omien kirjeitten mukaan. Lisättäköön tässä, että runoon alkujaan kuuluivat vielä seuraavat loppusäkeistöt:

Epäillen sanot: Pohjan perän jää
Sydämet lämpimätkin jäykistää;
Tään pehmittänyt ois? — Mut tulen henki,
Ei, veikko, ole ainoo polttava.
Polttaahan kipeästi pakkanenkin,
Kuin helvetin sen tul' on ankara.

Se silloin saa, mit' ei sais tulikaan,
Muruiksi kalliotkin halkeemaan,
Mut sydämelle särkeväisin kylmä
Se tuntuu maastaan ajetulle vaan;
Sentähden vieri vesin rosvon silmä,
Siis tänne hän riens yli veden, maan.

Ilmeisesti on Slöör, jolle runoilija toimitti "Karkurin" nähtäväksi, kehoittanut jättämään runosta pois nämä säkeistöt, koskapa Krohn kirjoittaa hänelle Wiesbadenista huhtikuun 20 p:nä 1869: "Mitä Karkurin loppuvärssyistä sanot on aivan totta. Se on ikäänkuin jälkisaarnaa. Mutta yhtähyvin en ole vielä varmaan päättänyt hakkaanko hännän poikki. Nuo värssyt ovat kuitenkin mielestäni vaikuttavaisia, vaikka ei estetiikin sääntöin mukaiset. Minun tekee mieleni näyttää tuo kappale Cygnaeus'elle, mitä hän arvellee. Balladiin muuten mieleni nyt taipuu kernaimmin. Yks on minulla valmis, paitsi Kark., toinen sikiämässä. Se laji on minulle mieleen sen puolesta että siinä saa kertoa ja kuitenkin samalla innokkaalle tunteellekin sijaa antaa. Pelkkä lyyrillisyys on niin haamuntapaista. Kuitenkin olen sitäkin koetellut. Esimerkiksi (vaan ainoasti Sinun luettavakses) tämä: — — —"

Kirjettä seurasi runo "Ainoa hetki". Juuri kun Suonio puhui lyyrillisyyden haamuntapaisuudesta, helähti hänen kanteleestaan kaunis, harras, puhtaasti lyyrillinen sävel.

Uskonnollisen ja isänmaallisen tunteen onnellisesta yhtymästä on syntynyt "Virsi kotimaan puolesta". Sen harrasta tunnetta henkivät säkeet tulkitsevat selvästi Krohnin katsomusta, ilmaisevat hänen nöyrän antautumisensa työhön Jumalan mielen mukaan, hänen pyrintönsä valistua itse ja valistaa muita.[92]

Krohnin kolmannen runoilukauden isänmaalliset runot eivät tuo mainittavaa lisää siihen kuvaan Krohnista, mikä edellä on esitetty. Ne tosin osoittavat vieläkin suurempaa kypsyyttä kuin aikaisemmat runot, vakaumus lausutaan harkitusti ja pontevasti, toimintaohjeet annetaan selvästi, milt'ei ohjelmapuheen tapaan, eikä tunteen lämpö suinkaan ole vähäisempi kuin ennen. Aikaisemmin Krohn puhui eripuraisuuden turmiollisuudesta; nyt hän nimenomaan tuomitsee puoluekiihkon, joka saattaa väärin arvostelemaan toisten tahtoa ja toimintaa. Hän on aina kehoittanut työhön isänmaan etu korkeimpana silmämääränä; nytkin hän ylistää rauhallista, miehekästä työtä, mutta viittaa erityisesti valistustyön tärkeyteen, joka muuttaa Pohjolan Päivöläksi. Ennen kaikkea on luotava suomenkielinen kulttuuri:

Opin voimalla siis ylös Suomen miehet kohotkoot,
Suomen omat pojat itse Suomenmaata johtakoot.

Ken on unhoittanut velvollisuutensa köyhää isänmaataan kohtaan, palatkoon takaisin väärältä tieltään, ja hän on näkevä, että rakkaus tekee ihmeitä. Aina voi työskennellä luottavin mielin, sillä rakkauden valta maailmassa on suurempi kuin vihan.[93] Tarkastaessamme Krohnin isänmaallisuuden laatua ja verratessamme häntä muihin runoilijoihin (Runebergiin, Topeliukseen, Oksaseen j.n.e.) me havaitsemme, että Krohnin isänmaallisuus ei ollut maantieteellisen heimoalueen ajattelusta syntynyttä suursuomalaisuutta, kuten Ahlqvistilla, eikä myöskään historiallisen menneisyyden kirkastamista runoissa, kuten Runebergilla, vaan nykyisyyttä, nykypäivien työtä suomalaisuuden hyväksi ja tulevaisuuden uskoa. Etupäässä vain Krohnin tieteellisissä tutkimuksissa tulee näkyviin suomalaisuuden historiallinen puoli.

Krohnin katsomusta hänen myöhäisemmät juhlarunonsa kylläkin hyvin kuvaavat, mutta ne ovat sittenkin verrattain vähässä määrässä persoonallisia. Tilapäisessä, tilatussa runossa, jossa runoilija tulkitsee suuren ihmisjoukon tunteita, pyrkii joukkosielu ottamaan puheenvuoron eikä individualisuus pääse oikeuksiinsa.

Sitä osoittaa muun muassa sekin piirre, että Krohnin uskonnollisuus on noihin kolmannen runoilukauden juhlarunoihin jättänyt jokseenkin vähän jälkiä. Sen laatuun voimme sitävastoin tutustua useista muista runoista. Ensimäisellä runoilukaudellaan Krohn ei varsinaisesti tuo esille uskonnollisuuttaan, mutta se ilmenee siinä ymmärtäväisessä hengessä, jossa hän mukailee Taavetin psalmeja ja joka ikäänkuin jo viittaa siihen, että Krohnista oli tuleva suomalaisen virsikirjan uudistaja. Sivumennen se värähtää vastaan "Kuun tarinoista" ja joistakin lyyrillisistä runoista. Se on valoisaa, kenties sovinnaista lapsuuden-uskoa, joka on säilynyt nuoruusvuosinakin.[94] Luoja hyvyydessään pitää kaikesta huolen ("Suvilaulu"). Ihminen elää maailmassa lyhyen ajan, mutta hän ei maadu siihen, mihin kaatuu ("Lumisateella"). — Krohnin toisen runoilukauden runoista ovat useat syntyneet aikana, jolloin hän kävi ankaria sisällisiä taisteluja ja suoriutui niistä voittajana. Hänen uskonsa kesti koetuksen. Hän alistuu Jumalan viisaaseen tahtoon ja johtoon ("Järven rannalla"), hän luottaa siihen, että asiat järjestyvät ihmisen parhaaksi silloinkin, kun ihmisestä asema näyttää toivottomalta:

Kyll' Luoja sun kevähäs laittaa,
Vaikk' aina ei siintävän näy.

Tähden tuike on valo taivaallisesta isänkodista, se muistuttaa, että äärettömien avaruuksien hallitsija pitää huolen ihmislapsistakin.

Tämmöinen uskonnollisuus selittää sen, että Krohn oli optimisti ja pysyi semmoisena. Hänen uskonsa hyvän ja oikean voittoon ei horjunut. Hänelle itselleen antoi näin saavutettu uskonnollinen elämä voimaa kestämään koviakin elämän vaiheita. Sen todistavat ne kolmannen runoilukauden tuotteet, jotka suru on synnyttänyt. Uskonnollinen katsomus ja mieliala on entinen, luottamus Jumalaan nyt, kun usko on kestänyt vielä uuden koetuksen, ehkä vielä vankempi kuin ennen, nöyryys entistä suurempi, sillä ihmisen oma voima ei riitä mihinkään, mutta Jumalan armo ja rakkaus on rajaton ("Ijankaikkinen autuus").

Sanoilla isänmaallisuus ja uskonnollisuus voimme siis kuvata Krohnin runouden kahta huomattavaa puolta, jotka johtuvat Krohnin oman luonteen olennaisista piirteistä. Kolmaskin Krohnin runoilijaluonteelle karakteristinen piirre on jo tullut mainituksi: hän on lyyrikko. Hänen hetkellinen viehättymisensä ballaadin muotoon ei puhu sitä tosiasiaa vastaan, että hän on kauttaaltaan lyyrillinen runoilijaluonne. Mutta hänen alaansa ei kuitenkaan kuulu se, mikä on hämärää, selittämätöntä, aavisteltavaa, "haamuntapaista". Häntä on sanottava puhtaaksi lyyrikoksi etupäässä sen takia, ett'ei hän ole tuottanut mitään huomattavaa eepillisen eikä draamallisen runouden alalla. Hänen rajoituksensa lyyrikkonakin taas johtuu siitä, että hän runoilijana useinkaan ei kykene tuomaan esille ja lukijaansa siirtämään välitöntä tunnetta, koska hän on runoillessaan turvautunut etupäässä ajatuskykyynsä, jota kylläkin ohjaa hyvä maku. Tästä voimme tulla vakuutetuksi tarkastamalla edelleen hänen runojensa aihepiiriä ja aiheitten käsittelyä.

Lyyrikon tuotannossa tavallisesti on keskeisenä aiheena rakkaus. Krohninkin runoudessa esiintyy tämä aihe. Mieluimmin hän käyttää siitä nimitystä lempi, — sanaa, jonka tunnearvo ja merkitys eivät enää ole aivan samat kuin hänen aikanaan. Somissa, soivissa pikku runoissa saa Krohn jo ensimäisellä tuotantokaudellaan taitavasti esille puhtaan nuoren lemmen tunteen. Semmoisia runoja ovat esim. "Lemmen aamu", "Iltaselle",[95] "Sydämelle" ja mukaelma "Neidon tunnustus". Nämä pikku runot ovat vailla intohimoa, syvällisyyttä ja alkuperäisyyttäkin. Ne vaikuttavat kovin ylimalkaisilta ja pintapuolisilta, ajattelemalla tehdyiltä, jonkun verran naiveiltakin, mutta ovat samalla herttaisia ja miellyttäviä. Myöskin nuoreen lempeen kuuluva ja nuoruudelle ominainen surumielisyys antaa väriä tälle tunnelyriikalle. Onhan yhden runon otsakkeenakin "Onneton". Mutta sekin on vain ohimenevän surumielisyyden ilmaus, kevyt ja vieno, kansanlaulua lähentelevän sävynsä vuoksi myös verrattain vähän persoonallinen, — kokonaan toista kuin esim. Kramsun samanniminen runo, joka raskaine poljentoineen huokuu joka säkeestään synkkää toivottomuutta. — Pian kuitenkin lempi-aiheen käsittely käy monipuolisemmaksi, leikkivämmäksi, hieman syvemmäksikin. Runoilija tietää jo enemmän lemmestä. Hänellä on "Varotus" pyydystämästä kovin taitamattomasti "lemmen purppuraperhoo". "Varotus tytöille" muistuttaa poikien mielen vaihtelevaisuudesta. Samaa asiaa käsittelee näppärästi runo "Neuvo", jonka kuvarikkautta ja leikittelevää sävyä Snellman ihaili.[96] Ylimalkaisempia runoja on edelleen joukossa ("Laulu Anakreonin tapaan", "Neidon rukous"). Kaunis ja eheätunnelmainen on "Yhteen kasvaneet koivut", joka jo viittaa, mihin suuntaan Krohnin lemmenlyriikka myöhemmin oli kehittyvä ja millä tavoin syvenevä.

Kehityksen suuntaan ja syvenemisen laatuun lemmenrunoissa Krohnin toisella runoilukaudella vaikuttivat suurena tekijänä runoilijan omat elämykset. Runoilihan hän nyt sairaan vaimonsa läheisyydessä, jonka hän oli vaarassa menettää. Tunteen syventyminen ja entistä varmempi muodon hallitseminen sai syntymään niin kauniin runon kuin "Ainoa hetki". Tämä runo on mielikuvituksen tuote, jolla on sievä historiansa. Sanatoriossa oli muuan kuolemaan tuomittu keuhkotautinen, jonka näkeminen herätti ajatuksen, mitä tuntisi se, joka semmoiseen kiintyisi. Toiselta puolen tällä kaudella kirjoitetut lemmenrunot ("Miks sua rakastan ma", "Armaalleni", "Ne ovat vait", "Lempeni ja viisas ystäväni"), joissa aiheen käsittely entisiin verraten on muuttunut siinä suhteessa, että lemmentunne keskittyy ja voimakkaana suuntautuu yhteen määrättyyn henkilöön, eivät kuitenkaan merkitse kovin suurta etenemistä ensimäisestä kaudesta. Useat niistä ovat jo aikaisemmin aloitettuja ja nyt vasta viimeisteltyjä. Se on vaikuttanut niiden laatuun, sillä, kuten käsikirjoituksista näkyy, Krohn ei koskaan tehnyt perinpohjaisia, koko perusajatusta muuttavia korjauksia niihin runoihinsa, jotka olivat saaneet jo osapuilleenkin selvät ääriviivat.

Suru puolison kuoleman johdosta synnytti kolmannen nousukauden Krohnin runoilijatoiminnassa ja inspiroi Emma-sikermän runot. Näitä murherunoja on sanottu parhaaksi, mitä Krohn on kirjoittanut.[97] Ilmeistä on, että ne on synnyttänyt eletty, todella suuri suru. Tosin niitä lukiessa nousee mieleen vanha kysymys, missä määrin on mahdollista suhtautua järkyttäviin persoonallisiin kohtaloihin esteettisesti niiden vereksinä ollessa. Ei myöskään näiden runojen vilpitön sävy esiinny silmiinpistävänä piirteenä Krohnin muuhun tuotantoon verraten. Mutta laulun aihe on joka tapauksessa uusi. Onnellisen kodin elämä ja henki, kodin ilot ja surut tulevat voimakkaasti tuoduiksi esille, samoin kiintymys puolisoon ja tuska, jonka puolison menetys synnyttää. Harvoin on runoudessa ylistetty naista puolisona niin hartaasti kuin Krohn tässä tekee. Syventyminen tähän runosikermään jättää sen loppuvaikutelman, että nuo puolison muistolle omistetut laulut sittenkin ovat syvimmin elettyä ja persoonallisinta, mitä Krohn koskaan on laulanut. Niissä on tunteen värähtelyä ja voimaa, jommoista turhaan saa hakea Krohnin muusta lemmenrunoudesta. Nöyrä Jumalan tahtoon alistuminen, jonka avulla runoilija suoriutuu surustaan voittajana, on kärsimysten ja ankarien sisällisten taistelujen tulos. Näistä taisteluistaan ei runoilija kerro, mutta ne kuvastuvat kauniissa runossa "Sun tahtosi tapahtukoon". Näiden taistelujen vaikutusta on, että runossa "Pää pystyyn" on sytyttävää voimaa.

Siitä, että Krohnista oli tuleva kodin surujen ja ilojen laulaja sekä lasten runoilija, oli jo ollut enteenä runoilijan esikoisen kuoleman johdosta kirjoitettu "Pikku Julius vainaa".[98] Krohn löysi täten aihepiirin, joka oli hänen temperamenttinsa mukainen ja josta hän saattoi jotakin tehdä.

Lyyrikko on tavallisesti läheisessä suhteessa luontoon. Niin Krohnkin. Urheilijana hän liikkui paljon ulkosalla. Näemme hänen tuotannostaan, että hänen silmänsä oli tarkka huomaamaan yksityiskohtia ja eri vivahduksia luonnossa, hänen mielensä avoin vaikutelmille. Luonnonkuvauksilla on suuri sija hänen tuotannossaan. "Kuun tarinat" sisältävät pitkin matkaa ansiokkaita luonnonkuvauksia. Siellä kuvataan auringon nousua (3. ilta), myrskyä (9. ilta), Pohjolaa ja etelää (10. ilta), hallayötä ja paljon muuta. Runosuomennoksissa on tarkasti koetettu jäljitellä alkuteoksen luonnonkuvauksia ("Lorelei", "Ossianin laulu auringolle" y.m.) Toisinaan on runoissa käytetty luonnonkuvausta valaisemaan runoilijan omaa elämää ja mielentiloja ("Keväällä 1876", "Illalle"). Mutta muuten on Krohnin runoissa harvoin luonnonkuvausta semmoisenaan. Aikakauden henki ja kirjallinen maku kuvastuu Krohnin runojen tekotavassa siinä, että hän mielellään alkaa runon luonnonkuvauksella johtuakseen siitä johonkin yleiseen totuuteen tahi mietelmään ("Lumisateella", "Järven rannalla", "Rantakalliolla keväällä", "Tähden tuikkiminen"). Krohn oli aatteiden mies samoin kuin hänen lähimmät työtoverinsa. Hän eli aikakaudella, jolloin aatteellisuus oli korkeassa arvossa. Tämä vaikutti syvästi koko hänen runoutensa laatuun. Krohn on tyypillinen aaterunoilija. Luonnonkuvaus hänen runoissaan selvittää tavallisesti aatetta tahi johtaa siihen. Usein on luonnonkuvaus Krohnin runoissa vilkasta ja yksityiskohtaistakin,[99] luonnon ilmiöitten personifioiminen antaa sille elävyyttä eikä siinä tunnu mitään teennäisyyttäkään, mutta sittenkin se jää heikommaksi aatteellisen puolen rinnalla. Tämä on niin olennaista Krohnin runoudelle, että sitä lukiessa vaikuttaa yllättävältä poikkeukselta, kun joskus kohtaa jonkin soman idyllin, jossa ei ole mitään sivutarkoituksia, semmoisen kuin "Viinitarhan edustalla". Nousee tätä katsellessa mieleen K.G. Ossian-Nilssonin väite, että kirjallisesti heikkoina aikakausina ei runoissa ole pääasiana rytmi, vaan sisällys.[100] Krohnilla ovat sellaisetkin laulut kuin "Juomalaulu" ja "Suksimiesten laulu" aaterunoja. Hänellä oli tuo aatteellisuus niin verissä, ett'ei hän voinut oppia kerrassaan mitään aikalaisensa Kiven luonnonkuvauksista.

Samanlainen aatteellisuus ilmenee Krohnin runoudessa silloin, kun hän kuvaa kansaa. Suhtautuminen Suomen kansaan on sama kuin Runebergin ja Topeliuksen, mutta kuvaus ei ole läheskään yhtä yksityiskohtaista kuin näillä. Krohn kuvailee kansaa suurena kokonaisuutena vahvasti ihannoidussa valossa. Oikeastaan ei voi mistään kansan kuvauksesta Krohnin runoudessa puhuakaan. Vain "Kuun tarinain" neljännessä illassa esiintyy kansan edustajana yksi perhe muutamin vedoin kuvattuna. Muuten on vain puhe suuresta joukosta, jolle omistetaan attribuutit jörö, umpisuinen, kömpelö, karkea, mutta myös luja, luotettava, teeskentelemätön, uskollinen, hyväntekijälleen kiitollinen. Lisäksi vielä: halpa maailman silmissä, mutta turmeltumaton, kehityskykyinen, näyttänyt Saksan sotatantereilla kuntonsa. Tämä Krohnin aikakauden isänmaallisen hengen mukainen kansan ihannoiminen ja sen kuvaaminen koristeellisin attribuutein ei edes ole sopusoinnussa Krohnin varsinaisen runoilijaluonteen kanssa. Juuri niissä juhlarunoissa, joissa on tämmöistä kansan ylistämistä, Krohnin runointo helpoimmin väsähtää, kuten esim. runon "Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä" viimeisessä säkeistössä. Tämä on se osa Krohnin runoudessa, joka auttamattomasti jo on vanhentunut eikä enää ole nautittavaa myöhäisemmille sukupolville silloinkaan, kun yleinen katsomus taas muuten lähestyy hänen ihanteitaan.

Yksilökuvaus Krohnin runoudessa sen sijaan on onnistuneempaa. Tapaamme sitä etupäässä "Kuun tarinoissa". Teoksen luonteen mukaisesti siinä ei ole kysymystäkään mistään psykoloogisesta syventymisestä. Vain hetkiseksi runoilija heittää valaistuksen johonkin tilanteeseen, jossa yksilön luonne ja olemus tulevat näkyviin. Samalla antaa tekijän lempeä ja ymmärtäväinen suhtautuminen kuvattaviinsa näille enemmän elävyyttä. Novelleissa ei myöskään ole mitään niin suoritettua luonnekuvausta, joka asettaisi ne yläpuolelle muita samanaikuisia suomalaisen kertomataidon tuotteita. Aikakauden sovinnainen romantiikka on niihin painanut leimansa. Vain kevyt kirjoitustapa on niiden ansiona. Paremman aikaansaamiseksi ei tekijällä nuorena ollut edellytyksiäkään[101] ja vanhempana hän ei enää yritellyt suoranaisen kertomuksen alalla.

Krohnin ymmärtäväinen suhtautuminen ihmisiin on yhteydessä erään toisen piirteen kanssa hänen runoilijaluonteestaan, joka piirre ansaitsee huomiota. Hänellä on taipumusta huumoriin. Huumori on katsomusta, jonka saavuttamiseen tarvitaan hyvä sydän ja terävä, riemukas silmä.[102] Krohnilla oli ne edellytykset luonteessaan ja semmoisia kokemuksia elettyinä, jotka voivat kehittää ihmisestä humoristin. Hänellä oli myös se luonteen vakavuus, joka neuvoo, missä huumorin rajat kulkevat.[103] Krohnin runotuotannossa ei huumori kuitenkaan päässyt anastamaan suurta osaa. Se johtui eräästä toisesta luonteenpiirteestä: uupumattomasta toimeliaisuudesta ja antautumisesta kaikin voimin palvelemaan suomalaisuuden aatetta. Hänestä voisi sanoa niinkuin on sanottu Goethestä: hänen sielunsa suurenmoinen aktiviteetti loitonsi hänet huumorista.

Leikillisyyttä, joka on tarkoitettukin vetämään lukijan suun hymyyn, kohtaamme m.m. runoissa "Laiskuuden ylistys", "L'Isle de la paix", "Lempi ja Lempo", "Komea hautakivi" ja "Suurisuiselle ystävälle". Kaksi viimeksimainittua lienee katsottava yrityksiksi sepittää kompia. Ne osoittavat selvästi, että ivailu oli aivan mahdoton Krohnin luonteelle. Hän ei saa itsestään irti purevaa satiiria kuten Ahlqvist. Krohnin leikinlasku on hyvänsävyisää, leppoisaa, porvarillista "gemyytlisyyttä". Se lisää usein hänen lemmenrunojensakin viehätystä.

Lahjoistaan liikoja luulematta Krohn teki voitavansa edistääkseen suomenkielisen taiderunouden luomista. Rajoituksistaan huolimatta hän tuli tehneeksi perustavaa työtä suomalaisen runokielen ja runomuodon kehittäjänä. Ahlqvist oli jo ennen häntä suorittanut raskaimman muokkaustyön: vakaannuttanut runomittateorian[104] ja tehnyt merkittäviä käytännöllisiä kokeita. Krohn laajensi asteikkoa, rikastutti ja kevensi muotoa. Näistä kahdesta runoilijasta on sanottu: "Oksasella sanat putoilevat yksikseen ja verkkaan kuin moukarin iskut; hänen runoilemisensa on vuorenlouhijan vaivalloista työtä. Suoniolla runomitta juoksee helpommin ja keveämmin. Hän on ensimäinen, jolla on lyyrillisesti soivat säkeet ja hän hallitsee monimutkaisia runomittoja."[105]

Ahlqvist oli runoseppo, joka tekemällä teki runojaan, alinomaa niitä muutellen ja korjaillen.[106] Krohnin runoja on, niiden aatteellisen luonteen ja ajattelulle annetun suuren osuuden takia, usein myös sanottu tekemällä tehdyiksi. Mutta Krohn tuotti, kuten lukuisat tapaukset todistavat,[107] verrattain helposti ja nopeasti eikä sittemmin enää sanottavasti hionut tuotteitaan. Olihan tosin hetkiä, jolloin runonteko kävi hitaammin ja jolloin runoilija oli jännittyneenä sekä epätietoinen tuloksesta, mutta sehän on tavallinen ilmiö ja riippuu tilapäisistä tekijöistä, kuten väsymyksestä, siitä, niihin asti piilotajunnassa tapahtuva mielikuvien yhtyminen runoiluhetkellä on edistynyt j.n.e. Kieltämättömäksi tosiasiaksi jää, että Krohn kuuluu improvisoiviin, kevyesti tuottaviin runoilijoihin.

Ahlqvist vetäytyi toisista suomenmielisistä erilleen, koska hänen mielestään "uskollinen ja hiljainen työnteko paraiten sujuu, kuin sitä tekee yksinänsä ja oman vakuutuksensa mukaan". Krohn sitävastoin, joka sekä ihmisenä että runoilijana oli joustavampi luonne kuin Ahlqvist ja vapaa kaikesta kulmikkuudesta, sopi hyvin yhteistyöhön hengenheimolaistensa kanssa. Työntekijänä Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa, kuvalehtien julkaisijana ja liikkuvana, pirteänä toimihenkilönä monissa suomenmielisten puuhissa Krohn joutui kosketuksiin melkein kaikkien suomalaisuuden ja nimenomaan suomenkielisen kirjallisuuden hyväksi työskentelevien kanssa. Hänestä tuli kirjallisella alalla keskeinen henkilö, varsinkin nuorten opastaja ja esilleauttaja. Siinä on myös yksi tärkeä puoli hänen vaikutustaan suomalaisen kirjallisuuden hyväksi.

Krohn kuului siihen suomenmielisten ryhmään, jota Ahlqvist nimitti "Santta Yrjänän lippukunnaksi". Läheinen ystävyys Yrjö-Koskisen kanssa epäilemättä jätti jälkiä Krohnin kirjailijatoimintaan. Koskisen ilmeiset runoilijalahjat olivat jääneet kehittämättä, mutta ankarana arvostelijana hän vaikutti suorastaan Krohnin runoiluunkin. Työaloja viittoen, suomenmielisten taistelua käytännöllisesti johtaen tuli Yrjö-Koskinen paljon vaikuttaneeksi Krohniin. Mutta puoluekiistoista pysyi Krohn erillään, niinkuin niistä pysytteli loitolla myös Ahlqvist. Tässä nuo kaksi luonteiltaan aivan erilaista runoilijaa osoittavat yhtäläisyyttä. Yhtäläinen on pääasiassa heidän katsomuksensa muutenkin, yhtäläinen aihepiiri heidän runoudessaan. Runoilu oli kummallekin heistä yhtä paljon "kielellinen yritys" kuin pakko toteuttaa taiteellista luomistarvetta. Ahlqvistin ja Krohnin luonteiden ja kykyjen rinnastaminen, johon etempänä vielä saamme tilaisuuden palata, on omiansa valaisemaan kummankin runoilun laatua ja heidän aikakautensa suomalaista sivistyselämää.

Ahlqvistin ja Yrjö-Koskisen lisäksi on Krohnin kirjallisista aikalaisista mainittava vielä Aleksis Kivi. Niin kokonaan erilainen kuin muiden kolmen on kuitenkin Kiven luonne, kehitys ja ilmiömäinen runoilijakyky, että asettamalla hänet Krohnin rinnalle emme saa juuri mitään lisää Krohnin runoilijamuotokuvaan.

Krohnin runoilijaluonteen pääpiirteet on edellä koetettu esittää semmoisina kuin ne käyvät selville hänen persoonallisista ominaisuuksistaan ja hänen kirjallisesta tuotannostaan. Hän ei ollut mikään ihmissielun syvyyksiä mittaileva etsijä eikä esteettinen kauneudenpalvoja. Hän oli ennen kaikkea perittyjen aatteiden mies ja mieterunoilija, jopa sillä uhallakin, että runot sen kautta eivät aina olisikaan "estetikin sääntöin mukaiset". Krohnissa sai suomalainen kirjallisuus omalaatuisen kirjailijapersoonallisuuden, sympaattisen ja läpeensä kirjallisesti viljellyn. "Suonion runouden kulturoitu henki oli omiansa hänen aikakaudelleen todistamaan, että suomenkielinen kirjallisuus ei ollut ainoastaan rahvaan kirjallisuutta, vaan että sivistyneetkin siitä voivat nauttia."[108] Siinä on Krohnin historiallinen merkitys runoilijana. Mitä uutta hän on tuonut kirjallisuuteemme, sen lausuu Eino Leino seuraavasti: "Suonion mukana tulee suomenkieliseen kirjallisuuteen jälleen eräs uusi aines: kristillinen, kansaa kasvattava ja kansaa valistava, vakaumuksellinen ja jonkun verran hentomielinen isänmaallisuus."[109] Vaikka tämä lausunto kaipaakin hieman tarkistamista — onhan kansaa kasvattava ja valistava pyrkimys ilmeinen jo Juteinin runoudessa — niin se kuitenkin pääasiassa ilmaisee oikein sen yleisvaikutuksen, jonka Krohnin runoudesta saa.

Runoudessaan toi Krohn ilmi parhaat pyrkimyksensä ja tunteensa niin vakuuttavasti ja vilpittömästi, että hänen runojensa kokoelman motoksi sopisivat Rückertin säkeet:

Nichts geschrieben steht darinnen,
Was nicht aus dem Herzen kam.

III.

Aiheitten käsittely. — Vieraita vaikutuksia.

Sen, mitä edellä on sanottu Krohnin runouden yleisestä luonteesta, voi jokainen todeta jo ensi lukemalla. Krohnille on ominaista selvyys, joka ei jätä lukijaa epätietoiseksi siitä, mitä runoilija tarkoittaa ja tahtoo. Aatesisällys ei kuitenkaan runoa arvostellessa ole ainoa eikä edes tärkein huomioonotettava puoli, jos kohta silläkin on merkityksensä. Pääasia ei ole, mitä runoilija sanoo, vaan miten hän sanoo sanottavansa. Runo on taideteoksena arvosteltava esteettisen tehon mukaan, joka sillä on.

Taideteokseksi tulee runo vasta sen kautta, että se synnyttää lukijassa tahi kuulijassa esteettisen tunteen, esteettisen suhtautumisen esitettyyn asiaan. Edellytykset tämmöiseen syntymiseen ovat siis myös vastaanottajassa, ja ne ovat eri indiviideissä erilaiset. Runon arviointi esteettiseltä kannalta näin ollen voi saada täysin tukevan pohjan vasta sitten, kun on selvitetty sekä runoilijan että runosta nauttijan fantasiatoiminnan laatu. Kirjallisessa erikoistutkimuksessa ei tätä psykoloogista prosessia voi tarkastaa koko laajuudessaan, vaan on huomio kiinnitettävä etupäässä vain runoilijan sieluntoimintoihin, sikäli kuin niitä voi selvästi seurata.

Tässä on siis lähemmin tarkastettava niitä tekijöitä Krohnin runoudessa, jotka yhdessä synnyttävät esteettisen vaikutuksen: sisällystä ja muotoa, tunnelmaa ja tekniikkaa. Suurin vaikeus tutkijalle on juuri siinä, että nuo tekijät vaikuttavat kaikki yhdessä eivätkä ole tarkasti eroitettavissa toisistaan. Jo konseption asteella saattaa kielikuva esiintyä, kompositio vaatii varsinkin laajemmissa tuotteissa yhä uudelleen konseptiota, rytmi tahi jokin sellainen seikka, joka näyttää kuuluvan muodon siloitteluun, voi olla ja onkin useimmiten perustavaa laatua koko runotuotteelle.

Goethe kertoo ihastuneena tarkanneensa erästä ilmiötä, ihaninta minkä hän tuntee orgaanisessa luonnossa: kuinka perhosen siivet kehittyvät huimaavan nopeasti, kasvaen kahdessatoista minuutissa puoli tuumaa pituutta ja samassa suhteessa leveyttä. Hän selittää ilmiön niin, että siivet ovat olleet jo edeltäpäin valmiina hienosta aineesta, joka nyt laajenee niin nopeasti sen kautta, että siihen virtaa jotakin kimmoista nestettä.[110] Jossakin määrin samantapainen salaperäinen ja ihastuttava ilmiö on runon synty runoilijan mielessä. Vaikeata on päästä seuraamaan taiteilijan työtä sen alkuasteilla ja varovasti on siitä arveluja lausuttava. Runoilijain omien havaintojen ja sielutieteellisten tutkimusten perusteella voi siitä kuitenkin saada aavistuksen.

Ola Hansson kuvaa erästä mielentilaansa seuraavasti: "… Ja sieluni eli muutamia siunattuja silmänräpäyksiä, joitten aikana elämä levisi eteeni niin keskitetyssä ja selvässä lintuperspektiivissä kuin Genève-järvi rantoineen ruumiilliselle silmälleni. Mitä minä näin? En tiedä, sellaista ei voi muistaa; se on näky, joka ilmestyy sekunniksi taivaalle ja josta kykenee säilyttämään vain epämääräisen muistelon, väräjöivän mielialan, aavistuksen, joka saa silmän suureksi ja mielen avaraksi, joitakin köyhiä ajatuksia, vaivaista maihinajautumaa kaiken sen ihanuuden sijaan, joka näkymättömänä on painunut meren pohjaan…"[111]

Tähän runolliseen tunnustukseen sisältyvän tosiasian lausuu eräs tutkija yksinkertaisemmin sanomalla, että kuviteltuna hetkenä taiteilijamielessä esiintyi väkevä tunteen nousu sekä siinä ohessa äärimäisen nopea ja uudenlainen mielikuvien yht'aikainen esiinvälähtely. Tähän liittyy myös emotionaalinen, onnellistuttava momentti. Esteettisen tunteen pohjalta nouseva kuvittelu on saanut katselijan vapautumaan arkinäkemyksen piiristä, irtautumaan totunnaisesta, ymmärryksenomaisesta suhtautumisesta. "Sellainen irtautuminen, siirtyminen kuvitteellisuuden maailmaan, ei ole yhtä helppoa jokaiselle. Taiteilijalla on siihen kiistämätön etuoikeus. Hänen elämyksiinsä lankee kuvitteellinen hohde taajemmin ja kestävämmin kuin muiden kuolevaisten; hänen asianansa on kiinnittää tuo kajaste säilyviin teoksiin, joista se havainnollisuuden voimalla heijastuu tylsempiinkin mieliin."[112]

Pääasia on, että selityksen lähtökohdaksi otetaan tunne-elämä. Ola Hanssonin kuvaama voimallinen tunteen nousu on kuitenkin poikkeuksellista. Runon esihistorian valaisemiseksi on lähdettävä siitä, että runoilijan mieltä vallitsee joku tunne tahi tunnelma. Siihen yhtyy jokin mielikuva — joko piilotajunnasta noussut tahi havainnon aiheuttama, mahdollisesti jostakin kirjallisesta lähteestä mieleen johtunut. Mielikuvaan assosioituu toisia, se vetää toisia mielikuvia yhteyteensä. Tähän mielikuvain yhtymiseen vaikuttaa ratkaisevalla tavalla mieltä parhaillaan vallitseva tunne eli tunnelma, "taustatunnelma".[113] Alkuperäinen mielikuva rikastuu, syvenee, saattaapa kokonaan muuttuakin. Tässä ei ole kysymys ainoastaan salamannopeasti tapahtuvista kombinationista, mutta kuitenkaan se, mitä alkuperäiseen kuvaan tulee lisää, ei liity siihen diskursiivisesti vaan kaiken yhdistää kokonaisuudeksi esteettinen intuitio. Taiteilija saa pidetyksi koossa mielikuvasarjan, joka muilta tahtoo lipua ohi niin, ett'ei sitä huomata kokonaisuudeksi. "Hänen ajatustoimintansa on hienompaa ja nopeampaa kuin toisten." Sarja synteesejä kehittää alkuaiheesta runoteoksen.[114]

Runoilija saattaa myös olla enemmän auditiivinen kuin visuaalinen tyyppi. Sisäisesti nähdyn mielikuvan asemasta saattaa, määrätyn tunteen tahi tunnelman vallitessa hänen mieltään, tunne aaltoilla rytminä. K.G. Ossian-Nilsson kertoo runojensa synnystä:[115] "Normaalinen luomisenkulku minulla on aina ollut rytmillinen ja vaistomainen. Ne aatteet, tunnelmat, kokemukset, joita ehkä olen tuonut ilmi, olen aikaisemmin sisääni hengittänyt yhtä tiedottomasti ja tarkoituksettomasti kuin ilman hapen. — — — Parhaimpien luomieni pohjana on aina rytmi. — — — Rytmin etsiminen sovitettavaksi tietoiseen sisältöön on melkein aina tuottanut minulle vaivaa, jota ei ole palkinnut lopputulos, eheä runo. Mutta milloin rytmi on tullut itsestään — ilman että sitä ollenkaan olen toivonut, ollenkaan tarvinnut — on se (rytmi) useimmiten pakoittanut esille, ponnistuksetta pakoittanut esille runon." — Samanlaista on omasta kohdastaan kertonut suullisesti Eino Leino.

Ei edes selvän mielikuvan tahi mielessä soivan säveleen tarvitse olla alku-ituna taideteokseen. "Luulen", sanoo Schiller,[116] "ett'ei aina elävä mielikuva aiheesta, vaan usein vain tarve saada aihe, epämääräinen pyrkimys purkamaan esiinpyrkiviä tunteita, synnyttää innostuneita teoksia." Tämmöistä lienee tuntenut Krohnkin, kun hän kuvailee kirjeessään vanhemmilleen "Karkurin" syntymän edellä käynyttä mielentilaansa sanoilla: "tunsin, että jotakin pitempää pyrki ilmoille".

Se, mikä vaikuttaa ikäänkuin muualta saatuna voimana, innoituksena, runoilijan luomistyössä, johtuu tunteesta ja piilotajunnan työstä runoilijassa. Kaikki entiset elämykset ja niiden jäljet runoilijan henkisessä elämässä vaikuttavat motiivin esiintymiseen ja kehittymiseen. Runoilija on tuottamisensa hetkellä kiihoituksen tilassa,[117] hän on "liikutettu", hän ei ajattele, hän on "tarkoitukseton kuin lapsi", kuten Heidenstam sanoo. Hän elää silloin jonkunmoista uni-elämää; se on tilaa, jota ei voi tahallisesti synnyttää.[118] Krohnin kirjeissä vanhemmille on viittauksia tämmöiseen mielentilaan runoillessa. Inspiratio on hänestä runon syntymisen välttämätön edellytys.

Epäilemättä tähän tilaan kuuluu myös tahdonvoimalla keskitettyä harkintaa, jo konseption asteella asteettain etenevää loogillista toimintaa. Ei niin jyrkässä muodossa kuin Poe tahtoo vakuuttaa tunnetussa selityksessään runonsa "The Raven" syntymästä, vaan siihen tapaan kuin Hans Ivarsson on esittänyt kirjassaan "Poesiens logik". Runouden logiikka on toisenlaista kuin tavallinen karkeampi logiikka eikä Ivarsson suinkaan kiellä kuvittelun suurta merkitystä. Innoitukseen, inspiratioon, tulee lisäksi tietoinen kombinatio. Mielikuvitus yhdistelee ja eroittelee eri aineksia järjestäen niitä kokonaisuudeksi. Tätä tarkoittaa E. Nervander väitteellään, että täytyy omistaa eräänlainen taipumus matematiikkaan ollakseen taiteilija, ja — vedotaksemme suuren runoilijan käsitykseen — Puskin sanoessaan: "anna minulle ajatus, mikä tahansa; minä teroitan sen pään, sulitan sen lentävällä riimillä — — —". Alkuperäinen sisällinen kuva — visuaalinen mielikuva lisineen tahi runollisesta tunnelmasta saostunut, ääriviivoiltaan epämääräinen tunnelmakuva[119] — elävöityy ja kehittyy. Runollinen aate selvenee ja saa lopulta ilmaisumuotonsa.

Krohnilla on pieniä, lyyrillisiä tunnelmarunoja, jotka ovat laadultaan niin yksinkertaisia, että voi siitä päätellä niiden syntyneen siten, että tunnelman vallitessa mieltä samalla runon sisällys kokonaisuudessaan on noussut mieleen yhtenäisenä kuvana ja samalla saanut sopivan ilmaisumuotonsa. Semmoisia ovat: "Suvilaulu", "Soittoa kuullessa", "Onneton", "Illalle", "Lemmen aamu". Nöyrä alistumisen tunne on synnyttänyt runon "Sun tahtosi tapahtukoon", sitä seurannut toivehikas rohkeus on puhjennut sanoihin "Pää pystyyn vaan!", joista samanniminen runo on kasvanut esille orgaanisena kokonaisuutena. Usean "Kuun tarinan" tunnelmallisuus saa selityksensä tämmöisestä konseptiosta.

Aikaisempi tarkastelumme on jo selvittänyt, mitkä aatteet ja aiheet olivat Krohnille luonteenomaisia sekä itsenäisesti ja syvästi elettyjä. Olemme ensiksikin panneet merkille hänen syvän uskonnollisuutensa. Mikään nimenomaan hengellinen runoilija ei Krohnista kuitenkaan tullut. Puhtaasti uskonnollis-aiheisia runoja on hänen tuotannossaan vain pieni määrä. Krohn oli herkkä ja tunteellinen ihminen, mutta samalla niitä, joille uskonnollisuus ei ole tunteilua ja hurmiota, vaan toimintaa, uskollisuutta jokapäiväisten velvollisuuksien täyttämisessä, sellaista katsomusta, minkä Runeberg runossaan "Bönen" antaa Lutherin lausua: "Ty en bön, min vän, är flit och arbet". Krohnin runoudessa tuntuu vakava ja vilpitön uskonnollisuus etupäässä tunnelmana, lujana vakaumuksena ja eheänä, tosikristitylle ominaisena katsomuksena. Mutta selvästi, kuten aina, hän myös uskonnollisissa runoissaan lausuu katsomuksensa ydinkohdan: Jumala on hyvä ja armollinen, ihminen heikko parhaissakin pyrkimyksissään, kaikki menestys on saavutettu vain Jumalan armosta. Paremmin kuin pitkät selitykset valaisee tätä mielensuuntaa pieni sitaatti runosta "Ijankaikkinen autuus":

Kyll' rakasti
Sua sieluni;
Pyrkinyt pois
Maan tomust' ois;
Ja hurskauteen
Ja pyhyyteen
Se halavoi —
Mut aina — voi!
Taas vaipui kesken lentoaan.

Oi rakkaus!
Oi armahdus!
Sä rajaton,
Sä verraton!
Maan madon tään
Niin viheljään
Sä armahdit
Ja puhdistit,
Pyhitit omaks' lapsekses.

Krohnille vielä luonteenomaisempi on "Virsi kotimaan puolesta".
Siinäkin huomautetaan ihmisvoiman mitättömyydestä:

Kuin tomu edessäs on maan
Suuruudet, voimat, vallat vaan;

Mutta työtä, toimintaa, Jumalan tahdon täyttämistä on ihmisen elämä.
Siihen runoilija pyytää Jumalalta voimaa.

Krohnin uskonnollisissa runoissa esiintyvät ajatukset ja tunteet ovat vanhoja ja tunnustettuja, mutta ei voi kieltää, että Krohn on kyennyt painamaan näihin runoihinsa persoonallisuutensa leiman. Tämä koskee m.m. hänen jo v. 1861 julkaisemiaan mukailuja Taavetin psalmeista. Niihin palaamme vielä etempänä. Sen sijaan Krohnin työ virsikirjakomiteassa oli niin kahlehdittua, ett'ei sen työn tuloksien tarkastelusta saa sanottavasti valaistusta Krohnin runoilijaluonteelle.

Toinen elämänpiiri, josta Krohn oli hengittänyt sisään aatteita, tunnelmia ja kokemuksia "yhtä tiedottomasti ja tarkoituksettomasti kuin ilmasta happea", oli koti ja perhe. Kotipiirisiä aiheita käsitellessään Krohn selvimmin näyttää kykynsä ja rajoituksensa runoilijana. Toivomme voivamme osoittaa tämän ja saavamme selvän kuvan Krohnista runoilijana tarkastamalla Krohnin runoja kutakin erikseen ja vertaamalla niitä samalla eräitten muitten runoilijain tuotteisiin.

Niinkin pienissä tuotteissa kuin Krohnin pikku runot saattaa runon syntyessä esiintyvä mielikuva tahi ajatusyhtymä olla joltakin toiselta runoilijalta saatu. Tietoisena lainana semmoista ei voi pitää, mutta muistelma ennen luetusta voi esiintyä niin elävänä, että hyvällä syyllä saattaa puhua esikuvasta ja valaista runoilijan fantasiatoiminnan laatua vertaamalla hänen tuotettaan siihen vaikuttaneeseen esikuvaan. Niinpä Krohnin runo "Onneton", joka sävyltään ja sanonnaltaan on suuressa määrin kansanlaulun tapainen, tuo mieleeu myös Franzénin pikku runon "Skuggan". Yhtäläisyydet näissä kahdessa runossa ovat niin suuret, että jo niiden perusteella voi puhua suorastaan Franzénin vaikutuksesta Krohnin runouteen.[120] Toiselta puolen kylläkin runon "Onneton" viimeinen säkeistö, joka tuntuu Franzénin vaikuttamalta, on myös sangen lähellä kansanrunoutta. — Kuten etempänä saamme nähdä, ei "Onneton" ole ainoa Krohnin runo, jossa Franzénin vaikutus on havaittavissa. Tämä vaikutus onkin hyvin ymmärrettävissä. Krohn kertoo itse jo kouluaikanaan tutustuneensa Franzénin runouteen. Kummankin runoilijan luonteessa on piirteitä, jotka lähentävät heitä toisiinsa. Heillä on kummallakin valoisa, uskonnollinen katsomus, he rakastavat kumpikin kodin piiriä ja liikkuvat runoissaankin mielellään siinä. Krohnille ominainen selvyys ja Franzénin säkeitten yksinkertainen koruttomuus ovat myös merkkejä sielujen sukulaisuudesta. Sitävastoin ei Krohnissa ole Franzénin ilmeistä, joskin lievää, kallistumista valistusajan katsomukseen päin eikä hänen taipumustaan kosmopolitismiin. Isänmaallisen mielensä puolesta Krohn lähestyy toista ihailemaansa runoilijaa, jonka vaikutus hänen tuotantoonsa on ilmeinen, nimittäin Runebergia.

Runebergin runo "Hjertats morgon" on inspiroinut Krohnin sepittämään runonsa "Lemmen aamu". Tätä saattaa otaksumaan jo se, että Krohn hyvin tunsi Runebergin tuotannon, jonka vaikutus usein tuntuu Krohnin runouden yleisessä sävyssä tahi suorastaan näkyy runomitoissa ja yksityisissä piirteissä. Mainitusta Runebergin runosta "Lemmen aamu" kylläkin eroaa aiheen käsittelyssä, mutta lähtökohta on sama. Onko Krohnin runon alkuna mieleen noussut kuva vaiko ajatus, sitä on vaikea varmasti päättää. Kuvien paljous ja niiden loogillinen järjestely viittaa siihen, kuin olisi kuvia haettu valaisemaan yksinkertaista perusajatusta lemmen onnellistuttavasta vaikutuksesta. Samalla on kuvia haettaessa tapahtunut pieni kompastus: viimeinen säe "Ja nietokset mun sydämessän' suli" vaikuttaa yllättävästi ja onkin ristiriidassa runon muun sisällön kanssa, joka ei anna kuvaa talvesta nietoksineen. Tuollainen harhaanmeno osoittaa, että runoilija vielä on nuori ja aloitteleva. Itse aihe on nuorille runoilijoille läheinen ja olisi voinut tulla mieleen ilman Runeberginkin vaikutusta. Mutta Runebergin vaikutuksen tässä tapauksessa todistaa Krohnin käsikirjoitusten joukossa oleva nuoruudenaikuinen runo "Vår och vinter", joka on vielä lähempänä Runebergin runoa "Hjertats morgon" kuin "Lemmen aamu" ja jonka runomittakin muistuttaa Runebergin käyttämää.[121]

Aivan yleinen ja kansanlauluissakin paljon käytetty runollinen aihe on, että runoilija toivoo olevansa lintu, jolloin hän voisi toteuttaa hartaan toiveensa. Sellaista on Krohn käyttänyt lähtökohtana "Suvilaulussa" eikä siinä voi puhua vieraista vaikutuksista. Mutta kun hän käyttää samanlaista aihetta pari vuotta myöhemmin runossa "Varpunen", johtuu lukijan mieleen sekä Topelius että Runeberg. Runomitta on sama kuin Runebergin runossa "Till en fågel", paitsi että Krohnin kaikki säkeet ovat loppusoinnullisia. Sisällys taas liittyy läheisesti Topeliuksen runoon "En sommardag i Kangasala". Varsinkin Topeliuksen runon viides ja kuudes säkeistö ovat tässä suhteessa huomattavia. Tietysti Krohn on runossa, jossa hän lausuu käsityksensä kutsumuksestaan runoilijana, antanut sisäisintä itseään kuten hänen luonteensa vaatikin. Siinä on esitetty yksi Krohnin katsomuksen ja runouden ydinajatuksia, joka myöhemmin tulee eri vivahduksin ja yhä voimakkaammin esille Krohnin tuotannossa: työtä isänmaan hyväksi on tehtävä, vaikka ei olisi saanutkaan suuria lahjoja eikä voisi kohota huomattavaan asemaan. Jo nuorena näkyy Krohn kiintyneen tähän ajatukseen. Niinpä hän käänsi saksasta runon, jossa sama käsitys lausutaan;[122] sen loppusäkeet kuuluvat:

Göm det ljus ej, som du fått,
Gud det dig att lysa gifvit,
Om det också ej din lott
Att som sol få stråla blifvit.

Krohnin "Varpusessa" ei näy mitään vaikutusta Poppiuksen samannimisestä runosta. Poppiuksen aikanaan huomattava tuotanto ei ole jättänyt jälkiä Krohnin runouteen.

Tarkastaessamme Krohnin fantasiatoiminnan laatua on edullista noudattaa runojen kronoloogista järjestystä. Hänen ensimäisessä suomenkielisten runojen sikermässään, vuonna 1860 kirjoitettujen joukossa, ansaitsee huomiota runo "Lumisateella". Tietääksemme ei kukaan ole asettanut tätä runoa Topeliuksen samana vuonna julkaiseman runon "Snöflingorna" yhteyteen. Ensi silmäyksellä nämä kaksi runoa näyttävätkin aivan erilaisilta. Mutta ken ottaa syventyäkseen Krohnin ajatus- ja tunnetapaan, löytää juuri siitä todistuksen, että mainitut runot kuuluvat yhteen. Lisätodistuksia saa itse runojen rakenteesta. Ajatus, että ihmisen elämä on kuin lumihiutaleen leijailu ilmassa, nousee sopivan mielialan vallitessa helposti runoilijan mieleen ilman ulkoapäin tullutta vaikutustakin. Mutta Krohn on saanut ilmeisesti alkusysäyksen Topeliuksen runosta, olipa esikuva sitten selvänä mielessä tahi jo himmentyneenä muistelmana. Sen todistaa se, että runoilija nimenomaan painostaa ihmiselämän hetkellisyyden ohella myös sen jatkumista toisessa olomuodossa. Niin pitkälle ei nuori runoniekka jaksa antaa fantasiansa lentää kuin Topelius runossaan, mutta hän pyöristää siitä, mitä vertaus semmoisenaan jo tarjoaa, eheän ja tunnelmallisen pikku runon, esteettisesti tehoavan kaikkina aikoina. Runon lyhyet säkeet ovat Topeliuksen antaman esikuvan aiheuttamia. Tuskinpa nuori aloittelija ilman tätä esikuvaa olisi myöskään ymmärtänyt käyttää hyväkseen sitä etua, minkä voi saavuttaa sopivalla typograafisella asulla, nimittäin järjestämällä säkeet niin, että silmäkin auttaa ottamaan tarpeeksi huomioon pysähdyskohdat.

Mutta ei Topelius yksin ole ollut myötävaikuttamassa runon "Lumisateella" syntyyn. Myös Franzénilla näkyy siinä olevan osuutta. Hänen runonsa "Hymn till jorden" ja Krohnin runo ovat muutamissa yksityiskohdissa niin lähellä toisiaan, että Krohnilla ilmeisesti on ollut Franzénin runo hyvästi muistissa ja siitä saatu vaikutelma kauan mielessä, kenties juuri alku-ituna siihen, mikä Topeliuksen vaikutuksesta sai lopullisen muotonsa. Franzénin runossa on säkeet:

Sist när tröttnade ben nedsänkt våra hvitnade hufvu'n,
Rymme oss jemte hvarann till ro i ditt heliga sköte.
Vakne ånyo, vi tacke dig än, då vi sväfve ifrån dig!

Krohnilla on:

Vaan väsyneinä
Horjuvat hautaan,
Töistähän, teistään
Lepäjämään.
Kerran kun kutsuvi
Jumalan ääni,
Henkinä nousevat
Taivahasen.

Edellisessä säkeistössä puhutaan maan povesta. Tämä ei ole ainoa tapaus, vaan yksi monista, jolloin Krohn runoillessaan saa lähtökohdan jostakin kirjallisesta esikuvasta, mahdollisesti jostakin sen yksityiskohdasta, ja lähtee tältä pohjalta aivan itsenäisesti käsittelemään aihetta. Tämän tietäen ja runoilijan aloittelijaksi muistaen olisimme taipuvaiset otaksumaan, että myös runon "Sydämelle" lähtökohtana on jokin kirjallinen esikuva. Emme voi kuitenkaan varmasti viitata mihinkään määrättyyn tuotteeseen.

Sen sijaan runo "Italian herääminen" antaa aihetta viitata C.W. Böttigerin runoon "Italia". Vielä paljon kauempana kuin runo "Lumisateella" on Topeliuksen runosta, näyttää "Italian herääminen" olevan Böttigerin runosta. Jos Böttigerin ja Krohnin yleensä voikin jollakin tavoin rinnastaa heidän koko toimintaansa ajatellen, niin ei ainakaan vielä vuonna 1860 sitä voi tehdä. Italian kohtalo taas oli mainittuna vuonna ja sen edellisenä yleensä koko sivistyneen, maailman huomion esineenä ja nuorison sympatiat Italiaa kohtaan meillä voimakkaat.[123] Näin ollen Krohnilla kyllä oli itsellään herkässä mielessään edellytykset intomielisen runonsa synnylle. Mutta hän näyttää sittenkin tarvinneen lähtökohtaa runolleen ulkoa päin. Böttigerin pitkässä runossa on m.m. seuraavat säkeet:

Stå upp, Italia — —
Ditt ok från sköna skuldran hvälf!
Stå upp på nytt och — lef!

Då rör sig ock Vesuv,
Det sprutar eld den långa natt,
Och slungar sten mot fega män:
Det är en vink, ett tecken, att
Italia lefver än.
Hon lefver. — Snart den dag skall gry,
Då ej hon är trälinna mer.

Krohnin kuvaus tulivuoren purkautumisesta ja kehoitus italialaisille sen tavoin heräämään ja survaisemaan ikeet päältään liittyy liian läheisesti Böttigerin runoon ollakseen vain sattuma. Ottaen huomioon sen seikan, että Krohn tunsi melkeinpä kaiken runotuotannon, mikä yleensä hänen aikanaan maamme sivistyneistön keskuudessa oli tunnettua, ja että hän oli herkkä vastaanottamaan vaikutelmia, olisimme tässä taipuvaiset näkemään Böttigerin vaikutusta. Kuitenkin muistamme samalla, että kaksi henkisesti toisilleen sukua olevaa runoilijaa saattaa hyvinkin samoilla tavoin tuoda ilmi tunteensa tietämättä silti luomisen hetkellä toisistaan mitään.

Krohnin virkeä kirjallinen harrastus ja olojemme pienuus oikeuttavat pitämään selvänä, että Krohn sepittäessään "Italian heräämisen" tunsi Wecksellin runon "Italienaren", joka julkaistiin keväällä 1859 "Papperslyktan" lehdessä. Mikä Krohnin ja Wecksellin runoissa on yhtäläistä, se palautuu Böttigeriin. Wecksellin vaikutusta ei ole havaittavissa, jollei mahdollisesti Krohnin runon eloisa alkukuvaus saa syntymästään kiittää Wecksellin runon aivan päinvastaista kuvaavia alkusäkeitä.

Samalla runomitalla kuin "Italian herääminen" on kirjoitettu "Suksimiesten laulu". Molemmat runot julkaistiin, kuten aikaisemmin olemme nähneet, jokseenkin samoihin aikoihin ja ovat ilmeisesti samaan aikaan sepitetytkin. "Keväisillä hiihtoretkillä syntyneeksi" ilmoittaa Krohn "Suksimiesten laulun". Kaivopuiston tienoilla hiihdellessään, nuoruuden virkeyden ruumiissaan tuntiessaan, hän on tuntenut halua purkaa urheilu-innostuksensa sanoiksi, säejaksoiksi. Jos sopiva runomuotokin, kuten näyttää, oli jo keksitty "Italian heräämistä" sepitettäessä, niin sitä helpommin aihe pääsi muodostumaan. Reipas alku:

Ylös Suomen poijat nuoret,
Ulos sukset siepaiskaa!

saattaa kylläkin olla peräisin, kuten O.A. Kallio arvelee, Schillerin runosta "Reiterlied":

Wohl auf, Kameraden, aufs Pferd, aufs Pferd!
Ins Feld, in die Freiheit gezogen!

"Suksimiesten laulu" on runona sangen näppärä ja onnistunut. Eheä tunnelma yhdistää kokonaisuudeksi sen kolme eri osaa: hiihtoa kuvailevan alun, karhun kaadantaa esittävän keskiosan ja isänmaallista paatosta henkivän lopun. Runossa on vauhtia ja sen säkeet kulkevat kevyesti ja sujuvasti kuin tottuneen hiihtäjän sukset.

Mutta tämä laulu on myös mielenkiintoinen Krohnin fantasiatoimintaa valaisevana todistuskappaleena. Olemme jo edellä huomauttaneet ja saamme myöhemmin tilaisuuden vielä uudelleen viitata siihen, että Krohn säilytti kauan aiheita mielessään. Saattoi kulua monta vuotta, ennenkuin hänen mieleensä noussut aihe tuli runossa käytetyksi tahi lopulliseen muotoonsa muovailluksi. Tämmöinen osoittaa havainnollista mielikuvitusta. "Suksimiesten laulu" osoittaa samaa, sillä se esittää sangen havainnollisesti kuvasarjansa. Mutta sen sisällöstä oli melkoinen osa ollut Krohnilla mielessä jo kahdeksan vuotta. Koulupoikana Krohn kirjoitti runon "Nordbons sång", josta tässä yhteydessä seuraavat säkeistöt ansaitsevat huomiota:[124]

Vi strida mot naturen,
Ty den är ej vår vän.
Vi slåss mot vilda djuren
Och emot fienden.
Hvad skönare på jorden
Finns än vår ädla jagt,
När kulna höga norden
Klädt sig i vinterns prakt.

Vår ädla jagt den gäller
Ej skogens rädda djur.
Nej, nordbon trygg sig ställer
Mot fienden på lur.
Och mot dess bröst han vänder
Sin trogna bössas rör;
Han tunga ledet vänder,
Som döden med sig för.

När dagen då förliden
Och solen ren gått ner,
Då vunnen är ock striden,
Och fiender ej mer
I vilda skaror ströfva
Kring nordens sköna fält,
Ej mer de kunna röfva,
Ty nordbon har dem fällt.

Glad jag nu återvänder
Hem till min fosterbygd,
Till dessa helga stränder,
Der frihet bor och dygd,
Der modet ej försvunnit
Än utur mannens barm
Och yppighet ej hunnit
Försvaga än dess arm.

Siinähän ovatkin jo kaikki ainekset "Suksimiesten laulun" loppuosaan ja myös viittaus sen keskiosaan, taisteluun petoeläimen kanssa. On hyvin luonnollista, että se peto, jota suomalainen suksimies rohkeasti ahdistaa, on nimenomaan karhu. Koko karhukuvaus on voinut sitäkin helpommin nousta mieleen, kun runossa "Nordbons sång" myös esiintyy sana karhu juuri siteerattujen säkeistöjen edellä, vaikkakin toisessa yhteydessä:

Visst kallar man oss björnar,
Fritt vore det vårt namn.
Det ord oss ej förtörnar,
Det heder är, ej skam.
Vi slå med björnens styrka.
— — — — —

Aivan erikoislaatuinen runo Krohnin ensimäisten runojen joukossa ja koko hänen tuotannossaan on "Juomalaulu". Runon koko laatu on sellainen, että pakostakin tulee etsineeksi sille esikuvaa. Se seikka, että siinä juodaan kolme maljaa, on aivan yleislaatuinen piirre. Ajateltakoon vain esim. sentapaisia yleisesti laulettuja juomalauluja kuin "Hvem egnar jag mitt första glas i godt kalas?" Mutta eräät yksityiskohdat viittaavat Körnerin runoon "Trinklied". Eräs nuori tutkija, J.M. Töllikkö,[124] on viitannut seuraaviin yhtäläisyyksiin näissä runoissa:

Krohn:

Nuoruus se punastuttavi posket.

Körner:

die Wange glüht.

Krohn:

Autuus taivahass' lempi on sula vaan.

Körner:

Das höchste Glück für Menschenbrust
Das ist der Liebe Götterlust.

Krohn:

Kannun pohja jo pilkoittaa.
Viimeisen kerran täytän mä maljain.
Tehkää se myös!

Körner:

Jetzt sind die Gläser alle leer.
Füllt sie noch einmal wieder!

Lisääkin yhtäläisyyksiä voisi löytää. — Krohn on kirjoittanut runonsa tunnetun ylioppilaslaulun "Sjung om studentens lyckliga dag" säveleeseen ja saanut siitä valmiina muodon ja rytmin runolleen. Ajatuksia ja käänteitä on saatu Körneriltä. Sopiva tunnelma, joka on johdattanut runon sepittämiseen, on tietysti vallinnut tekijän mieltä. Mitä on tullut tulokseksi? Verrattain laimea ja väritön aateruno, joka ei kykene esille saamaan eikä toisiin tartuttamaan tekijän tarkoittamaa nuorekasta elämänhurmiota.

Krohnin "Juomalaulua" on verrattu Ahlqvistin runoon "Kerran viinikellarissa". Vertailu on sikäli epäoikeutettu, että Ahlqvist kirjoitti mainitun runonsa kypsyneenä miehenä, Krohn juomalaulunsa aloittelevana nuorukaisena. Ahlqvistin runo on mestariteos, hänen parhaita saavutuksiaan, Krohnin runo heikko harjoitelma, jolla on vähäpätöinen sija hänen tuotannossaan. Näitten kahden runoilijan arvioinnille taiteilijoina ei siis kyseessä olevien runojen vertailu anna pohjaa. Mutta tekijäinsä erilaista luonteenlaatua kuvaavina tuotteina ne sopivat kyllä rinnakkain asetettaviksi. Krohnin koko laaja tuotanto osoittaa, että hänen luonteelleen oli vierasta sellainen dityrambinen riemuunriehahdus, jossa pohjasäveleenä sentään soi synkkä tietoisuus elämän katoavaisuudesta ja turhuudesta, sellainen epätoivoinen kuolemantanssi, jommoisen ilmaisuna Ahlqvistin runo on. Krohnin tunne-elämä ei ole niin korkealle ja eri puolille läikähtelevää kuin Ahlqvistin, hänen luonteensa ei ole niin kulmikas ja jyrkkäpiirteinen kuin vanhemman runoilijaveikon. Hillitty, harmooninen, hienotunteinen Krohn on juuri sen takia, että hän joutui Ahlqvistin rinnalle, saanut osakseen sen ansaitsemattoman mainesanan, että hän on mieto ja epämiehekäs.

Voimme tässä vielä hiukan jatkaa Krohnin ja Ahlqvistin luonteitten vertailua. Käsiteltävänämme olevaan aikakauteen Krohnin kirjallisessa toiminnassa, vuoteen 1860, kuuluvat myös useimmat "Kuun tarinat". Ahlqvist arvosteli sangen suopeasti Krohnin ensi esiintymistä ja varsinkin "Kuun tarinoita".[125] Hän kehui "Kuun tarinain" kieltä ja tyyliä ja lisäsi: "Vaikea on sanoa, mikä näistä tarinoista on kauniin; sillä kauneutta on niissä kaikissa." Tämän tunnustuksen "Kuun tarinat" kyllä ansaitsivatkin. Tosin myöhemmän ajan arvostelijat, jotka ovat nähneet suomenkielen nopean kehityksen kirjakielenä, eivät voi myöntää, että suomalaista proosatyyliä varsinaisessa taiteellisessa merkityksessä olisi ollut jo 1860-luvulla.[126] "Kuun tarinainkin" tyylissä he kaipaavat alkuperäisyyttä ja mehua. Mutta "Kuun tarinat" ovat kuitenkin joka tapauksessa säilyttäneet taiteellisen tehonsa, ja uusimmatkin arvostelijat myöntävät niiden taiteellisen arvon.[127] Niiden harras, isänmaallinen mieliala saa vielä nykyisinkin vastakaikua.

Voimakas isänmaanrakkaus, kuten voimakas tunne yleensäkin, antaa runoilijan sanoille pontta ja tulta, mutta se saattaa myös helposti puhjeta ilmaisuun, joka ei ole taiteellinen. Tämän vaaran on Krohn välttänyt "Kuun tarinoissa". Hän sijoittaa kuvattavansa kauas kotimaan rajojen ulkopuolelle tahi jo menneeseen aikaan ja antaa suomalaisen isänmaanrakkauden ilmetä valtavana koti-ikävänä tahi uhrautuvana työnä Suomen hyväksi. Tilannekuva puhuu itse puolestaan kaipaamatta kaunopuheisia selityksiä. Samaa keinoa käyttää Krohn osoittaakseen veljesriidan turmiollisuutta. Ottamalla tarinansa aiheen muinaisuudesta hän voi suhtautua aiheeseensa täysin esteettisesti. Silloinkin kuu hän tulee lähelle nykyaikaa ja kuvaus liikkuu kotimaassa, kuten esimerkiksi näyttäessään meille Siikajoen taistelutantereen tahi osoittaessaan mielenjaloutta mahtuvan matalankin katon alle, hän välttää hyvällä aistilla kaiken turhan retoorisuuden ja suuret eleet. Tätä taiteellisuutta "Kuun tarinoissa" tietysti Ahlqvistkin tarkoittaa sanoessaan kaikissa niissä olevan kauneutta. Että tuo taiteellinen saavutus oli sangen kunnioitettava isänmaallisen mielialan täyttämässä teoksessa aikana, jolloin voimistuva kansallistunto helposti saattoi työntää syrjään taiteelliset näkökohdat, sen osoitti Ahlqvist selvästi siten, että vimmastui kuun pakinasta seitsemäntenä iltana. Tämä tarina loukkasi hänen kansallista tuntoaan. Annamme Ahlqvistin itsensä puhua: "Siinä kerrotaan, kuinka ennen muinoin, vanhan Permian aikaan, 'Norjalainen' ('Turjalainen' eli 'Ruijalainen' olisi sopinut tässä paremmin) tuli laivoinensa Vienajoelle, kävi eräsnä yönä kauppamatkoilta palaavan permialaisen (suomalaisen) laivan päälle, jonka hän onneksensa ryösti, lyötyään laivuen kuolijaksi. Tätä meidän onnettomuuden ja kurjuuden virttä on veisattu kaikilla nuottiloilla niin paljon, että minä osaltani joudun vimmaan, milloin aina kohtaan uuden virren samaa laatua. Iloisempata sitä vastaan olisi ollut, jos Suonio olisi antanut Norjalaisen hiipiä makaavien suomalaisten yö-sialle, antanut näiden herätä ajoissa ja sitten hakata Norjalaisen väkeä, niin ett'ei yhtään kynttä olisi päässyt pois. Tapahtui semmoisiakin varmaan sangen usein."

Tuommoinen ei todellakaan olisi johtunut Krohnin mieleen, ei silloin eikä vanhempana. Ahlqvistin ja Krohnin runoilijaluonteitten erilaisuus esiintyy alusta alkaen. Yhteiseen päämäärään pyrkien he täydentävät toisiaan, eduksi alkavalle taiderunoudellemme.

"Kuun tarinoista" kirjallisena tuotteena on jo sivumennen ollut puhetta. Ne ihastuttivat ensi kertaa ilmestyessään kirjallisuutta seuraavaa yleisöämme aiheittensa uutuudella ja taiteellisuudellaan. Vuosikymmenet ovat nyttemmin vähentäneet niiden viehätysvoimaa, mutta eivät sitä hävittäneet. Tässä tarinasikermässä esitetään sarja kuvia, jotka ovat runoilijan silmin nähtyjä ja taitavasti piirrettyjä. Joskaan tyyli ei nykyaikaista lukijaa aina täysin tyydytä ja tekijän käsitystapa paikoitellen tuntuu nuorekkaan naivilta, niin toiselta puolen runoilijan vilkas mielikuvitus ja kevyesti pakinoitseva esitystapa kuitenkin synnyttävät tarkoitetun runollisen tunnelman. Tuskinpa missään Krohnin tuotteissa on taiteellinen tunne-ilmaus niin hyvin onnistunut kuin näissä hänen esikoistekeleissään. B.F. Godenhjelm on huomauttanut, että näissä kuvauksissa tuntuu Suomen kansan sydämen sykintä ja että tekijän löytämistä aiheista jotkut ovat aivan uusia, maailmankirjallisuudessa käyttämättömiä.[128] Vanhojenkin aiheitten käsittely on omintakeista. Tuopihan tarinain neljäs ilta helposti mieleen "Saarijärven Paavon" ja kolmannentoista illan tunnelma on samanlainen kuin runon "Kuoleva soturi", mutta mistään Runebergin jäljittelystä näissä ei voi olla puhettakaan. Ansiokkaimmat luonnonkuvaukset koko Krohnin tuotannossa ovat löydettävissä "Kuun tarinoista" (esim. 3., 4., 9., 10. ilta). Ensimäisen ja ainoan kerran Krohnin mielikuvitus "Kuun tarinoissa" liitelee vapaasti maapallon joka puolelle ja läpi koko ihmiskunnan historian. Kaikki muu Krohnin tuotanto kohdistuu verrattain ahtaalle alalle.

"Kuun tarinain" esikuvaksi ilmoittaa Krohn itse H.C. Andersenin v. 1839 ilmestyneen "Billedbog uden Billeder". Suomenkielisen teoksen vertailu tähän "esikuvaan" on omiaan selvittämään Krohnin runoilun laatua. Yhtäläistä molemmissa teoksissa ja Andersenilta Krohnille siirtynyttä on sanonnan yleinen sävy, lyhyet lauseet, ympäristön ja tilanteen kuvaaminen muutamalla vedolla. Kuvausten havainnollisuus ja tunnelmallisuus on "Kuun tarinain" vahvin puoli. Siinäkin on otettu oppia Andersenilta. Andersenin kuvat ovat kuitenkin värikkäämpiä, asettelu rohkeampaa, tunneasteikko laajempi. Niissä ilmenee satujen kertojan rikas mielikuvitus, kuvauksia lasten maailmasta on useita ja huumorilla on niissä melkoisen suuri sija. Krohn ei maalaa sellaisia rohkeita yhdistelmiä kuin esim. Andersenin kuva leivosesta vanhan neidon ruumisarkulla (10. ilta), ei kerro sellaisia tärisyttäviä esimerkkejä jokapäiväisen elämän tragediasta kuin Andersen (esim. 3. ja 16. ilta) eikä kykene vielä katsomaan asioita humoristin kaikkea ymmärtävin silmin, vaan hakee mielellään aiheita historiasta ja antaa esitykselleen isänmaallisen paatoksen. Andersen on mestari, Krohn on oppilas, mutta tässä ei oppilas toista opettajan lausumaa, vaan omaksuu siitä sen, mikä on hänen oman luonteensa mukaista, ja luo teoksensa itsenäisesti. Tulos tällöin lähentelee usein opettajan parhaita saavutuksia. Yhtä vaikuttavalla, vaikka aivan toisenlaisella kuvalla kuin Andersen, valaisee Krohn "Kuun tarinain" hallayö-kuvauksessa (4. ilta) arkielämän murhenäytelmiä, mutta tuo siihen samalla, luonteensa mukaisesti, puhtaasti suomalaisen tunnelman ja antaa ihmisen mielen jalouden esiintyä koko suurenmoisuudessaan. — Yhtäläisyys Andersenin ja Krohnin välillä supistuu pikku piirteisiin, sivuseikkoihin, samalla kuin niissäkin on myös kummallekin ominaista erilaisuutta. Niinpä esimerkiksi Krohn samaan tapaan kuin Andersen käyttää huudahduslauseita: "Oi autuas elämä, autuas kuolo!" — "Voi lapsen tyytyväistä ja turmeltumatonta mieltä!" — "Kah, se oli kallehin kaste kaunehimmassa ruusussa." Mutta "Kuun tarinain" luonteen mukainen ei olisi semmoinen huudahdus kuin Andersenin: "Qvindelighet, kys Du Digterens Harpe, naar han synger om Livets Mysterier!" — Andersen nähtävästi teki syvän vaikutuksen Krohnin mieleen. Kun Krohn kymmenkunta vuotta "Kuun tarinain" ilmestymisen jälkeen kirjoittaa Slöörille olevansa oikeastaan luotu maalariksi, niin se on kuin kaikua Andersenin sanoista: olen maalari (Billedbog uden Billeder). Samoihin aikoihin Krohn puhuessaan suunnitelmastaan virolaisromaanista vertaa itseään Anderseniin.

Kiitosta ansaitsee "Kuun tarinoissa" aiheitten valinta. Kuten jo on mainittu, on aiheitten joukossa aivan uusiakin. Mutta semmoisia ei nuori runoilija ole voinut löytää monta. Jos koetamme seurata Krohnin fantasiatoiminnan kulkua hänen valitessaan aiheita "Kuun tarinoihin", niin ajatus suuntautuu, paitsi Anderseniin, harrastuksiltaan, luonteeltaan ja temperamentiltaan Krohnin kaltaiseen runoilijaan, Topeliukseen. Juuri siihen aikaan, kun Krohn sepitti tarinoitaan, oli Topelius julkaissut "Silverpenningens berättelser". Tämä tarinasikermä on voinut kylläkin antaa intoa Krohnille, m.m. ohjaamalla hänen huomionsa kotimaan- ja maailmanhistorian tarjoamiin aiheisiin. Topeliuksen "Sylvias hälsning från Sicilien" on ilmeisesti jättänyt Krohnin mieleen vaikutuksia, jotka tuntuvat "Kuun tarinain" kymmenennen illan kuvauksessa. Näyttää myös siltä kuin Topeliuksen runolla "Farkosten på vägen" olisi ollut jotakin vaikutusta myrskyn kuvaukseen "Kuun tarinain" yhdeksännessä illassa. — Yhtäläisyyksistä Andersenin ja Krohnin tarinoissa ja kuvauksissa ansaitsee huomauttamista, että myös Andersen kuvaa ihmisiä, jotka menevät Amerikkaan onnea etsimään, mutta kuolema on se onni, minkä he saavuttavat (Andersen 15. ilta, Krohn 1. ilta). Andersenin kuvaus grönlantilaisten leikeistä ja kuolevasta eskimosta (9. ilta) on saattanut ohjata Krohnin ajatuksen Pohjan perille ja synnyttää kuvan Castrénista Siperiassa (2. ilta). Lapsen onnea ja tyytyväisyyttä kuvaa Andersen (m.m. 17. ja 33. ilta), samoin Krohn (11. ilta). Krohnin kahdestoista ilta kuvaa onnetonta ihmiskohtaloa, kuten Andersenkin tarinoissaan tekee. Andersenin kuvaus nuoresta neidosta vanhalla sankarihaudalla (7. ilta) ehkä ei ole rinnastettavissa Krohnin kuvaukseen Siikajoen taistelutantereesta (13. ilta), mutta sittenkin on kummankin tarinan hengessä siirtymismahdollisuuksia fantasialle toisesta toiseen. "Kuun tarinain" 14. ilta on Andersenin inspiroima (8. ilta), vaikka itsenäisesti kehitetty. — Kaikista vieraista vaikutuksista huolimatta jää kuitenkin Krohnin "Kuun tarinoille" ansioksi itsenäisyys aiheitten valinnassa ja käsittelyssä. Kun laskemme yhteen kaikki "Kuun tarinain" ansiot, niin emme voi olla pitämättä tätä teosta Krohnin runoilun taiteellisesti huomattavimpana saavutuksena.