HYVIÄ PÄÄTÖKSIÄ
Kohtaus elämästä yhdessä näytöksessä
Kirj.
WÄIKKÖ WUOKKO
Urheilu- ja voimisteluseura Kullervon palkitsema.
Helsingissä, G. W. Edlund, 1900.
Frenckellin Kirjapaino-Osakeyhtiö.
Henkilöt:
Kustaa Kivinen, työmies. Maria, hänen vaimonsa. Anna, heidän tyttärensä. Oskari, Annan sulhanen. Kalle, nuori työmies. Eeva, | nuoria tyttöjä. Selma, | 1:nen poliisi. 2:nen poliisi.
Näyttämö: Työmies Kustaa Kivisen asunto. Perällä otot. Oikealla kamarin ovi ja vasemmalla ikkuna. Huonekaluista on sohva oikeassa ja piironki vasemmassa nurkassa.
Kustaa Kivinen nukkuu sohvalla paitahihasillaan, tyyny pään alla. Maria seisoo piirongin edessä asetellen mustaa silkkihuivia päähänsä.
Maria (itsekseen). Menen tervehtimään tytärtäni, nyt kun tilaisuus on. Miksi istuisin tässä kaiken päivää tuon onnettoman miesparkani läheisyydessä. Mikä hänen saikin taas juopottelemaan… kyllä se nyt kestää. (Katselee miestään.) Kustaa parka, parastani olen sinun suhteesi koettanut, mutta sinä et välitä mistään, sinua ei liikuta mikään. Mutta nyt saatkin pysyä kotona edes tämän päivän, sen kiusan minäkin osaan tehdä. (Ottaa tuolilta miehensä takin ja hatun ja lukitsee ne piirongin laatikkoon.) Meneppäs nyt kapakkaan, ukkoseni, mene jos pääset.
(Anna aukasee kamarin oven.)
Anna (itkeneen näköisenä). Menettekö ulos, äiti?
Maria. Menen katsomaan mitenkä Sofi ja hänen lapsensa voivat.
Anna. Oletteko kauvan?
Maria. En tiedä. Mutta mikä sinua vaivaa? Olethan sinä itkenyt.
Anna. Eihän minua mikään vaivaa, ei kerrassaan mikään.
(Yrittää naurahtamaan.)
Maria (huolestuneena). Toisin se minusta näyttää. Etkö tahdo sitä ilmaista?
Anna. Enhän minä mitään… Te vaan luulette…
Maria (pudistaa päätään). Ei tiedä… No voimmehan siitä puhua sittemmin. Jäätkö kotiin?
Anna. Jään. Mutta isä…?
Maria. Saa maata tuossa. Olen kätkenet hänen vaatteensa.
Anna. Vai niin.
Maria (aikoo mennä, mutta kääntyy ovessa). Odotatko tänne ketään?
Anna. En.
Maria. Entäs Oskari? (Anna ei vastaa.) — Eikö hänkään tule tänne?
Anna. Ei.
(Poistuu kamariin ja sulkee oven.)
Maria (katselee ihmetellen hänen jälkeensä). Mitä tämä merkitsee? Olisiko heidän välillään jotakin tapahtunut? Siitä tahdon selvitystä. (Aikoo mennä kamariin, mutta kääntyy ja menee ulos.) Olkoon nyt iltaan asti.
Anua (tulee itkien kamarista). Voi äiti, äiti, sinä et tiedä vielä mitä on tapahtunut, et tiedä miten onneton olen. Mutta sinä saat sen tietää, tahdon ilmoittaa sen sinulle… sinulle yksin, äiti. (Nojaa käsivartensa pöytään ja katselee ulos ikkunasta.) Oskari, Oskari! Miksi petitkään minua ja rikoit lupauksesi, vaikka tiedät tahtoni, tunnet päätökseni?… Nyt olemme eroitetut ja tiemme on kulkeva eri suuntiin, sillä sinun omaksesi en koskaan tule… en koskaan. (Itkee.) Miten voisinkaan tahallani antautua sellaisen kohtalon alaiseksi kuin äiti parkani on joutunut? Ei, ei! Tappakoon suru minut, vaan päätöstäni en koskaan muuta; se on pyhä, horjumaton.
(Kivinen herää.)
Kivinen (käännähtää). Mitä sinä höpiset, Anna? Puhutko jotain? Anna!… Tuhat tulimaista, itketkö sinä, tyttöseni? (Nousee istumaan.) Miksi itket, Anna, miksi? Onko joku sinua loukannut?
Anna. Ei.
(Kuivaa silmänsä ja nousee.)
Kivinen. Eikö? No mitä sitten hulluttelet, keskellä kaunista päivää!
Anna. Sitä saatte kysyä itseltänne.
(Menee kamariin.)
Kivinen (yksin). Mitä? Itseltäni? Minäkö? Kuinka minä sen tietäisin?… Anna! (Nousee seisomaan.) Itseltäni… Tuhat tulimaista, minunko sen pitäisi tietää; hänen itkunsa. Enhän minä ole hänelle mitään tehnyt, en kerrassaan mitään, Itkeköön siis minun puolestani, mitä minä sille voin. (Kohottaa sohvan kantta ja ottaa sieltä pullon.) Onkohan täällä vielä mitään? (Pitää pulloa päivää vasten.) Voi turkanen sentään; noin mitätön luraus vaan. (Raappii päätään.) Eihän tuossa ole kun kielen päähän ja tuskin sitäkään. (Tyhjentää pullon suuhunsa.) Äh! Hyvähän se oli sekin, mutta enemmän sentään pitäisi saada. (Pistää pullon sohvan alle ja katselee sitten ympärilleen.) Katsos häijyä, luulenpa että takkini on kadonnut. On kun onkin, ja hattu myös. Nythän tästä tuska tuli. (Etsii useasta paikasta.) Ei, kyllä ne nyt hukassa on! (Raapasee päätään.) Tuhat tulimaista, enhän minä niitä ainakaan juonut ole. Tuohon minä ne panin… Äh, olisiko se taas tuon eukon vehkeitä, tai Annan? Totisesti onkin! (Huutaa.) Anna, tiedätkö missä minun takkini on?… Anna! (Anna tulee kamarista puettuna ulosmenoa varten.) Oletko korjannut takkini?
Anna. En.
Kivinen. Sitten se on äidin vehkeitä!
Anna. Tiedättekö varmaan?
Kivinen. Tiedän minä, ja sanon, että se on hävyttömästi tehty!
Anna (painolla). Äiti ei tee koskaan mitään hävytöntä!
Kivinen. Hm, hm, no niin, no olkoon nyt, mutta väärin hän kumminkin teki.
Anna. Älkää koskaan syyttäkö äitiä, isä, hän tarkoittaa vaan hyvää.
Kivinen. No, no, sen kyllä tiedän, mutta mihin äiti on mennyt, tiedätkö sitä?
Anna. Sofin luo.
Kivinen. Perhana! Siellä hän viipyy kaiken iltaa. Tiedätkö mihin hän pani vaatteeni?
Anna. En.
(Menee ulos.)
Kivinen (yksin). Jumaliste! Häijyä väkeä on koko hameväki! (Kävelee.) Onko tämä nyt hyvää tarkoitusta, tämä, kun kätketään mieheltä vaatteet ja jätetään kuin lintu häkkiin, parempikin ihminen voisi tästä suuttua, mutta minä en saisi edes hiisuakaan. Ja sitte vetistellään ja pihistään nurkissa… Annakin, eukosta puhumattakaan; hänen itkuunsa olen jo ehtinyt tottuakin. Mutta olkoon miten tahansa, omiani minä juon, omia rahojani, ja mitäs sille voi kun on tottunut… luonto vetää. Nyt olen pöhnäpäällä eikä sitä voi auttaa, ei vaikka mikä olisi, ennenkuin tämä taas menee ohi. Sitten sitä taas eletään parhaan mukaan, mutta nyt, niin nyt pitäisi päästä ulos. (Pysähtyy ikkunan luo.) Hiisi vieköön koko eukkoni kaikkine vehkeineen, koska hän tällä tavalla miestänsä pitelee. Naurua tämä synnyttää, naurua ja pilkkaa, tietäähän sen. Mutta meneppäs jotain sanomaan, niin silloin ovat kuin hakkiset niskassasi, ovat totisesti, ja molemmat… Annakin. Aha, siinä menee Kalle. (Koputtaa ikkunaruutua ja viittaa sisään.) Hei, hei! Tule vaan, tule! (Menee ovelle.) Saan edes kumppanin itselleni ja hyvän kumppanin saankin. Siitä pojasta minä paljon pidän. (Avaa oven. Kalle tulee.) Käy sisälle vaan minua tervehtimään, älä toki sivu mene! Hyvä kun huomasin ikkunassa.
Kalle. Täälläkö te asutte?
Kivinen. Täällä, niin. Tämä on minun majani, matala majani, hi-hi-hii. Hyvä kun tulit. Istu velisein, istu!
Kalle. Yksinkö olette kotona?
(Istuu sohvalle.)
Kivinen. Yksin olen, akka on ulkona, tyttö myös. Hi-hi-hii. En pääse mihinkään, vaatteet on hukassa.
Kalle. Vaatteetko?
Kivinen. Vaatteet, niin, takki ja hattu. Hi-hi-hii.
Kalle. Mihinkä ne sitten…?
Kivinen (vakavampana). Akka on ne kätkenyt jonnekin. Olisi pitänyt käydä vähän ulkona, naapurissa, ja nyt en pääse minnekään. Kuules, eikö tämä ole koiramaista kiusantekoa.
Kalle. Onhan tuo.
Kivinen. Mihin olet menossa?
Kalle. En juuri mihinkään, kävelin vaan.
Kivinen. No sitten ei sinulla ole mitään kiirettä; voit istua täällä minun seurassani. Eikö niin?
Kalle (vastenmielisesti). Voihan tuota hetkisen.
Kivinen. Nuori poika… ei kiirettä mihinkään. Toista on eukon kanssa, on se… Kuules, onko mestari minua kysynyt?
Kalle. Kyseli se.
Kivinen. Sanoiko kukaan?
Kalle. En tiedä.
Kivinen (kynsäsee korvaansa). On tullut hiukan maistetuksi!… Paha kyllä. Mutta huomenna tulen taas työhön, tulen kun tulenkin. Se on minun vahva päätökseni.
Kalle, Parasta se olisi. Mestari ottaa pian toisen.
Kivinen. Ei tarvita. Minä tulen aamulla jo.
Kalle. Hyvähän se olisi
Kivinen. Tulen minä. Mutta kuulehan, Kalle, sinä olet nuori mies ja siivo mies, et tiedä vanhan vaikeuksia etkä akan metkuja, se on tosi. Mutta hyvä mies sinä olet, hyvä kuin enkeli, sen minä tiedän.
Kalle. Älkää turhia puhuko!
Kivinen. Ei se mitään turhaa ole; työpaikalla olen sen kyllä huomannut, vaikket olekaan vielä kauvan täällä ollut. Mielellään sinä muita auttelet. (Kävelee. Hetken vaitiolo.) Tuo akan tolvana… Hiisi vie, minun pitäisi päästä ulos… (Pysähtyy.) Tahdotko auttaa minua, Kalle, tahdotko?
Kalle. Miten?
Kivinen. Lainaa minulle vähäksi aikaa takkiasi.
Kalle. Hm, en tiedä.
Kivinen. Lainaa vaan, minä en sitä kauvan tarvitse. Käväsen naapurissa tuonne kadun yli. Minun pitäisi käydä siellä, ja voisithan sinä odottaa minua täällä niin kauvan. (Pyytävästi.) Auta nyt minua sen verran tässä pulassani. (Pistää Kallen hatun päähänsä.) Hattukin sopii vallan hyvin.
Kalle (empien). Olette ehkä kauvan?
Kivinen. En millään muotoa, Siunaaman hetkeksi vaan; korkeintaan kymmenen minuuttia minä mahdan viipyä.
Kalle. Jos kumminkin viivytte kauvemmin?
Kivinen. En, en, usko pois. Heti olen taas.
Kalle (vastahakoisesti). Voisinhan tuon nyt ehkä antaa siksi aikaa. (Nousee ja riisuu hitaasti takkinsa.)
Kivinen (pukee nopeasti takin ylleen). Tässä teet minulle hyvän työn, jota en jätä palkitsematta… Jos tahdot, niin pistäydy pitkällesi siihen sohvalle, ja voithan vaikka nukkuakin.
(Menee.)
Kalle (yksin; istuu sohvalle). — Makaamaanko minä tässä rupeisin, ja nukkumaan kymmenessä minuutissa… Ha-ha-haa! Korea juttu. Eukko on kätkenyt äijänsä takin… Minkätähden?… Luulen että se oli vieläkin hutikassa, ainakin se haisi viinalle… Hän on hiukan hupsun näköinen mies, josta en suuria piittaisi; mutta pitihän tuota auttaa tuollaisessa pulassa. Kunhan ei vaan viipyisi liiaksi kauvan… Mitä jos sattuisi hänen eukkonsa tulemaan ja näkee täällä oudon miehen yksinään, ja paitahihasillaan… siitäpä soppa syntyisi… Taisinpa sittekin tehdä tuhmasti, kun päästin sen menemään. Jos tuo valehteli minulle ja menikin juopottelemaan. Tuli ja leimaus! Senkö hän tohtisi tehdä palkinnoksi hyvästä avustani. (Kopeloi taskujaan.) No nyt se vei tupakat mennessään… (hypähtää ylös ja tekee kiihkeitä hämmästyksen liikkeitä) ja rahani… rahani! (Juoksee ikkunaan.) Minun rahani! (epätoivoisesti.) Nyt se vei rahani ja hävittää ne, enkä minä voi sitä estää. (Kävelee.) Voi tätä kirottua pesää! Että minun pitikin tänne tulla tuon roiston käskystä! Kyllä se nyt rahani vei. (Pysähtyy kuuntelemaan.) Tuleeko sieltä joku vai? (Menee ovea kohden. Oskari tulee; hämmästyy.)
Oskari. Kuka te olette?
Kalle (peräytyy neuvottomana). Minun rahani…
Oskari. Mitä?
Kalle, Ja takkini…!
Oskari. Oletteko hullu?
Kalle. On äijä vienyt!
Oskari (syrjään). Se on hullu mies. Kuinka se on tänne tullut, ja missä ovat muut… missä on Anna?
(Katselee ihmetellen Kallea.)
Kalle (lähenee tyyntyneenä). Kuka te olette?
Oskari (tylysti). Mitä se teille kuuluu?
Kalle. Ei mitään, mutta minä olen kamalassa pulassa.
Oskari, Siltä se kyllä näyttää!
Kalle. Tahdotteko auttaa minua?
Oskari, Miten?
Kalle. Että pääsisin täältä pois.
Oskari. Menkää Jumalan nimeen! Tuossa on ovi!
Kalle. Ei, ei, minulla ei ole takkia. Tuo roisto on sen ottanut ja rahat myös.
Oskari (pudistaa päätään). Näkyy olevan parasta, että menen samaa tietä, kun tulinkin.
(Aikoo mennä.)
Kalle (tavottelee Oskaria kiinni. Kiihkeästi.) Älkää menkö! Jumalan tähden, kuunnelkaa minua hetkinen vaan!
Oskari. No!
Kalle. Kuunnelkaa minua; antakaa minun puhua.
Oskari. No puhukaa.
Kalle. Olen kamalassa pulassa. Minut on narrattu tänne ja viety rahani ja vaatteeni.
Oskari. Mahdotonta!
Kalle, Se on totta! Menin tästä sivu, kun Kustaa Kivinen huusi minut sisälle. Hän istui täällä yksinään paitahihasillaan kuten minä nyt; sanoi eukon kätkeneen vaatteensa ja vakuutti, että hänen pitää välttämättä käydä naapurissa. Pyysi lainata takkiani kymmeneksi minuutiksi ja siinä se sai rahani mukanaan.
Oskari (tarttuu hymyillen hänen käteen). Jumalan kiitos, minä luulin teitä ensin hulluksi.
Kalle. Hulluhan melkein olenkin. Istua täällä kuin vanki yksinään vieraiden ihmisten huoneessa, onhan se jo aivan liiankin hullumaista.
Oskari. Tämä on todellakin ikävä pula.
Kalle. Kirottu juttu! Onneton oli se hetki, kun tämän oven aukasin.
Oskari. Rauhoittukaa toki, ja ruvetkaamme miettimään, mitä olisi tehtävä.
Kalle. Kunhan vaan pääsisin ulos häntä etsimään.
Oskari. Pääsette te! Minä annan takkini teille. (Riisuu takkinsa.) Se, ottakaa tämä siksi aikaa.
Kalle. Entäs te?
(Ottaa takin ja pukee ylleen.)
Oskari. Odotan täällä. Tuossa on hattuni.
Kalle. Jos joudutte samaan pulaan kuin minäkin?
Oskari. Enhän toki. Olenhan minä tuttava talossa ja voin selvittää asian. Kiirehtikää vaan ja kun löydätte ukon, niin tuokaa takkini takaisin.
Kalle (puristaa Oskarin kättä). Kiitos teille tästä hyvästä. Saanko kysyä nimeänne, minua kutsutaan Kalle Karhuseksi.
Oskari. Ja minun nimeni on Oskari Tupala.
Kalle. Te ette ole siis sukua Kiviselle?
Oskari. En ole. Mutta pyydän kuitenkin: älkää olko pahoillanne tästä ukon kepposesta.
Kalle. Kuu omani vaan saan, niin en muusta välitä.
Oskari. Nähkääs, tuo Kivinen on aika veitikka vielä vanhanakin. Nyt hän on juopottelutuulella ja eukko on kätkenyt hänen vaatteensa, ettei hän pääsisi enää lisää juomaan, vaan olisi pakostakin selviävä. Hyvä on ollut eukon tarkoitus, vaikka te ette sitä oivaltaneet.
Kalle. Ahaa! Niinkö se onkin asianlaita? Tuli ja leimaus, olispa minun pitänyt tuo ymmärtää. Nyt olen tahtomattani tehnyt pahennusta.
Oskari. Eihän sitä vieras ja tuntematon…
Kalle (menee). Kirottu juttu!
Oskari (yksin). Kirottu kylläkin… (Kävelee.) Aika lippari tuo äijä onkin, narrailee vieraita ihmisiä, Ha-ha-haa! Mies-parka oli ihan helisemässä, kun ukko vei rahat ja kaikki. Kelpaa hänen nyt herrastaa. (Pysähtyy ikkunan luo.) Äijä on ihan parantumaton, hänen täytyi päästä ulos ja hätä keinon keksii. (Naurahtaa.) Hyvän keksikin… Surullista kyllä, muori parka saa paljon kärsiä miehensä tähden, saa tehdä työtä ja elätellä vielä miestäkin… Häpeä sellaista miestä… (Hypähtää äkkiä sivulle.) Kas siinä tuli Anna, ja Eeva ja kuka se toinen oli, on hänen kanssaan. Tämä on hullusti nyt, kun minä olen näin ilman vaatteita… Minun täytyy piilottaa itseni.
(Menee kamariin. Anna, Eeva ja Selma tulevat.)
Anna. Mitä! Eihän tuo isä vaan ole mennyt menojaan? Niin hullu ei hän nyt mahtanut olla. (Vilkaisee kamariin.) On se mennyt… ja ovet seisovat auki. (Itkua tehden.) Voi, isä parka, minkälaisessa hapetissa olet mennytkään.
Eeva. Onko isäsi kadonnut?
Anna. On.
Eeva. Mihinkä hän sitten? Kaupungille vai?
Anna. En tiedä.
Eeva. Mitäs siitä. Parempi se onkin, saamme rauhassa puhella.
Anna (pudistelee päätään). — — — Heittäkää toki pois päältänne. Minä pistän kahvipannun tulelle.
(Menee ulos.)
Eeva. Mitä hän isästään tahtoi?
Selma. Se juopottelee.
Eeva. Jassoo, joko taas. (Istuvat.) Oletko puhunut Annalle jo?
Selma. Olen, aamulla.
Eeva. Mitä hän sanoi?
Selma. Ei tahtonut uskoa.
Eeva. Uskoo se. Etkö huomannut, että hän oli erilainen kuin ennen?
Selma. Huomasin kyllä. Mutta hän voi kysyä Oskarilta ja saada selityksen.
Eeva (kiihkeästi). Ei, ei! Se ei saa tapahtua. Meidän täytyy se estää.
Selma. Miten se on mahdollista?
Eeva. Sen täytyy! Tahdotko auttaa minua yhä edelleen?
Selma. Tahdon kyllä, mutta miten luulet onnistuvasi?
Eeva. Minun täytyy onnistua! Meidän täytyy pitää heidät erillään edes tämän päivän. Sinä otat Annan huostaasi ja kasvatat hänessä vihaa, ymmärrätkö? Minä pidän Oskarista huolen ja koetan saada hänet tänäkin iltana juovuksiin. Ymmärrätkö?
Selma. Kyllä.
Eeva. No jaa. Kun he sitten tapaavat toisensa syntyy siitä tietysti riita. Anna rupeaa häntä moittimaan ja Oskari, niin, minä tiedän sen, hän on ylpeä ja tulinen. Pääasia on vaan, että saamme heidät riitaan, kyllä minä sitten jo lopusta huolta pidän.
Selma. Mutta jos he sittenkin sopivat?
Eeva. Silloin keksitään uusia keinoja. Kaikissa tapauksissa täytyy meidän saada heidät eroitetuiksi. En voi kärsiä, että Anna vie sen, jota minä rakastan. Minun täytyy saada Oskari omakseni keinolla millä hyvänsä.
Selma (naurahtaa). Kovin oletkin varma asiastasi?
Eeva. Olen minä, paremmin minä Oskarille sovin kuin Anna.
Selma. Se on tietty!
(Nauravat ilakoiden.)
Eeva. St, st!… Kuuleppas, Selma! Kuka oli se nuori mies, joka meni siellä kulmassa; se jota näytit? Tunsitko hänet?
Selma. Tunsin kyllä.
Eeva. Mikä hänen nimensä on?
Selma. Karhunen.
Eeva. Tunteeko hän sinut? Oletteko tuttavat keskenänne? (Selma nauraa.) Aha, sinä olet jo napannutkin häntä. (Yhtyy nauramaan.) Onko se kaunis ja?
Selma. Onhan se komea.
Eeva. Ja oletko jo laskenut koukkusi. Pidätkö hänestä?
Selma. Kuinkas muuten.
Eeva. Lykkyä tykö vaan. Luuletko onnistuvasi?
Selma. Sitten se nähdään.
Eeva. Kuule, sinun pitää laittaa minutkin hänen tuttavakseen.
Selma. Johan nyt, veisit vielä hänetkin.
(Nauravat.)
Eeva. Onhan mulla itselläni.
Selma. Missä? On sitte kun saat ensin.
Eeva (painolla). On se! Luuletko, etten minä Oskaria saa? (Nousee.) Nyt lähdetään.
Selma. Ei toki. Pitäähän meidän kahvia odottaa. Anna jo tuleekin heti.
Eeva. Ei, ei. Ajatteleppas, jos Oskari tulisi. Silloin olisi kaikki hukassa.
Selma (nousee). Se on totta. Meidän täytyy siis lähteä.
Eeva. Ja viedä Anna mukanamme.
Selma. Niin.
(Menevät ulos. — Oskari tulee hetken kuluttua varovasti kamarista.)
Oskari (yksin). He mahtoivat mennä? (Kuuntelee. Suuttuneena.) Voi hävyttömiä ihmisiä! Ja tuollaiset ovat olevinaan hyviä ystäviä. Anna parka, pirullisia vehkeitä ne laittavat eteesi… Mutta hyvä oli kun kuuntelin loppuun asti, oli se oikein hyvä, nyt tiedän kaikki. (Pudistelee päätään ja naurahtaa.) Saakurin tytöt, olette te aika piruja, kun pahan nahkanne käännätte! Enpä olisi tuota ikinä uskonut… Nyt ymmärrän sinua, Eeva, nyt tiedän, miksi aina olet niin makeana ja miksi narrasit minua eilen luoksesi ja uskotit Annankin tulevan. Niin, enhän olisi muutoin tullutkaan… Voi kuitenkin, miten hyvin te osaatte pelata, tytöt, miten helkkarin hyvin. Edessä olette makeita ja nauravia, niin että suuhun tahdotte sulata, ja takana tuollaisia kataloita. Voi toki sentään… Luulenpa totta vie, että Eeva olisi onnistunut, ellen olisi ollut kuulemassa. Ha-ha-haa! Mutta minua ei hän sentään koskaan olisi saanut; ei, vaikka kahden olisimme maailmassa. Hänen miehekseen, ha-ha-haa! Kaikkia sitä pitää kuuleman.
(Maria tulee.)
Maria. Sinäkö täällä oletkin? Missä on isä?
Oskari. Isä on mennyt karkuun.
Maria (hämmästyneenä). Mitä? Ethän sinä vaan päästänyt häntä?
Oskari. En toki. Hän on mennyt vieraan miehen takilla jo ennen kuin minä tänne tulinkaan.
Maria. Vieraan miehen? Ja sinä, sinun takkisi…?
Oskari. On vieraalla miehellä.
Maria. Mitä sinä oikein puhelet, Oskari?
Oskari, Puhelen sitä, että minun takkini on vieraalla miehellä, vieraan miehen takki isällä, isä on ulkona, ja vieras mies on hakemassa isää, ja Anna on ulkona ja petturit ovat Annan kimpussa, ja minä… (Lyö kiivaasti kätensä yhteen.)
Maria. Jumalan tähden, Oskari, minä en ymmärrä sinua!
Oskari. Te tulette sen kyllä ymmärtämään. Antakaa minulle isän takki, että pääsen heitä hakemaan.
Maria. Selitä toki mitä on tapahtunut!
(Seisoo kädet ristissä.)
Oskari, Suuria asioita; sotkuista soppaa! Piru on päässyt valloilleen ja tanssii ihmisten joukossa, tehden paljon pahaa ja pahennusta. Missä on isän takki?
Maria (vaikeroiden). Voi, voi, mitä on tapahtunut?
Oskari (rauhoittaa). Älkää toki, rakas anoppi, noin säikähtäkö. Eihän tässä ole hätää mitäkään, ei ensinkään. Kyllä minä tämän vielä selvitän, Jumal'auta selvitänkin.. (Maria ummistaa silmänsä ja horjuu. Oskari tarttuu häneen.) Mikä teille tuli, mikä? No, no! (Maria vaipuu alas.) Jumalan tähden, nyt hän kuolee! Kuolee kuin kivi minun käsihini. Tämä nyt vielä tarvitaan kaiken hyvän lisäksi. (Nostaa Marian tuolille ja hoitaa häntä.) Tointukaa toki, äitiseni! (Itsekseen.) Mitä minun on tekeminen tällaisessa hädässä? Hän ei pysy tuossa, jos hellitän, ja kuitenkin minun pitäisi hakea vettä. Mitä on tehtävä? Hän on kokonaan hermoton. (Silittelee Marian päätä.) Äiti! Kuulkaa! Avatkaa silmänne!… Äiti! (Maria kohottaa päätään.) Jumalan kiitos, hän virkoo sentään… Tointukaa, äiti! Ei täällä ole hädän mujuakaan… Kas niin.
Maria (heikosti). Sinäkö… Oskari?
Oskari. Niin, minä tässä olen… Jumalan kiitos, minä luulin teidän kuolevan. Rauhoittukaa.
Maria. Mitä on tapahtunut?
Oskari. Menitte pyörryksiin…
Maria Pyörryksiin?… (Tointuu.) Ah, niin, mitä se taas olikaan kuin sinä äsken sanoit?
Oskari. Ei yhtään mitään, ei ainakaan mitään pahaa. Täällä on tapahtunut vaan joukko erehdyksiä. Menenkö hakemaan vettä? Tahdotteko juoda?
Maria. En, ei tarvitse! (Nousee.) Mitä tämä kaikki merkitsee? Sano, mitä täällä on tapahtunut?
Oskari, Sanon kyllä, jok'ainoan sanan. Mutta ei nyt, en ehdi. Minun täytyy päästä hakemaan Annaa ensin. Sitten selvitän kaikki tyyni. Antakaa minulle isän takki. Missä se on?
Maria. Entä sinun…?
Oskari. Ei! älkää kysykö enää mitään, minä en ehdi vastata. Missä on takki?
Maria. Se on täällä. (Aukasee piirongin laatikon.) Mitä tästä lopuksikaan tulee.
(Antaa vaatteet.)
Oskari (panee takin ylleen ja katselee hattua), Perin on kehnon näköinen ja hirveän suuri, mutta mitäs siitä… paremman puutteessa. (painaa hatun päähänsä.) Ei se kauvan kestä, kun olen asian selvittänyt.
(Kiiruhtaa ulos.)
Maria (yksin). Voi, minä en jaksa tätä ymmärtää… mitä hän oikein tahtoi? Miten on isä päässyt ulos, jos ei Oskari häntä auttanut? Ja mitä on Annalle tapahtunut?… Voi, ettei se vaan mitään kamalaa olisi; minä jo kuolen muutenkin surusta ja jokapäiväisestä tuskasta, josta ei koskaan näy loppua tulevan. (Istuu tuolille pöydän ääreen ja itkee.) Koko elämäni on täynnä kärsimyksiä ollut, ikuista piinamista ja puutetta… minkätähden; voi minkätähden pitää yhden näin paljon kärsimän, ja minkätähden juuri minun osani pitää tämmöistä oleman? (Itkee.) Ja kenen syy… ketä voin syyttää tästä, ketä? Kuka on keksinyt viinan, kuka laittanut oluen, kuka? Jumala ne tietää. Mutta minun elämäni on niiden tähden turmioon mennyt, — ne ovat kaiken iloni hävittäneet… Isäni joi, veljeni joivat ja mieheni juo… Jumala paratkoon, ehkä joisi poikanikin, ellei hän olisi aikanaan päässyt pois tästä kurjuuden maasta. Onnellinen hän, ei kukaan joudu hänen tähtensä kärsimään… (Kuivaa kyyneliään.) Tahdon kärsiä hiljaisuudessa kaiken tuskani ja huokaukseni kuuluu vaan Jumalalle. Häneltä rukoilen apua ja lohdutusta… Miksi valittaisin minä, kun koko maailma kärsii samoja tuskia, samoja huokauksia… Onnettomia ovat ne, jotka edesvastuun kantavat kaikesta tästä kurjuudesta… ketä sitten lienevätkin. (Nousee. Anna tulee.)… Anna! (Anna riisuu huivinsa ja päällysvaatteensa.) Oskari haki sinua.
Anna (selin). Hakekoon vaan… en minä häntä kaipaa.
Maria (nuhdellen). Kuinka sinä noin puhut? (Menee Annan luo.) Anna, mikä sinua vaivaa… mikä teitä kaikkia vaivaa tänä päivänä?
Anna (heittäytyy Marian kaulaan). Voi, äiti! Tämä maailma on niin paha, niin paha. Minä en voi ottaa Oskaria.
Maria. Et voi? Mitä? Mikset voi?
Anna. Hän ei ole sen parempi kuin muutkaan. Hänkin juo!
(Itkee.)
Maria. Hän. Oskariko? Ei, se ei voi olla totta!
Anna. On se! Hän on eilenkin illalla ollut juovuksissa.
Maria. Ei suinkaan. Minä en voi sitä uskoa.
Anna. Teidän täytyy se uskoa! Hän on eilen illalla ollut juovuksissa, siitä ei pääse mihinkään.
Maria. Miten se voisi olla mahdollista?
Anna. Niin se kuitenkin on. Hän on pettänyt minua ja sentähden ei voi tulla enää kysymykseenkään, että minusta tulisi hänen vaimonsa. Tämä on kyllä hirveätä, mutta minä en tahdo itselleni sellaista kohtaloa kuin teidän on.
(Itkee.)
Maria. Anna raukkani… Kuka sitä kertoi?
Anna. Selma oli itse nähnyt.
Maria. Vai niin, vai niin. Eikö hänkään ole sen parempi? Suokoon Jumala, että tämä olisi erehdystä. Selma on ehkä erehtynyt.
Anna. Ei ole. Totta on kaikki.
Maria (surullisesti). Vai niin… lapsiraukkani. Kova on meidän kohtalomme, sinun niinkuin minunkin, ja yleensä kaikkien naisten. Me olemme heikkoja, vähävoimaisia, sentähden meitä rääkätään; me haluamme vaan hiljaista, lempeää elämää, mutta sitä ei sallita. Me saamme kärsiä hiljaisuudessa ja kuihtua lemmen puutteessa niinkuin kedon kukkaset, ilman että miehet sitä ollenkaan älyävät… Anna, älä itke lapseni. Hetken suru haihtuu kyllä ja kaikki voi vielä hyväksi muuttua. (Syleilee Annaa.) Oskari katuu ja parantaa itsensä.
Anna. Siihen ei voi luottaa; niin pyhän lupauksen kun hän teki.
Maria. Hän oli täällä äsken ja lähti sinua hakemaan.
Anna. Hakekoon vaan.
Maria. Mutta se oli merkillistä, ettei hänellä ollut takkia eikä hattua.
Anna (ihmetellen). Ei takkia?…
Maria. Ei. Annoin hänelle isän vaatteet. Ellei hän vaan antanut omiaan isälle ja jäi itse sijaan?
Anna. Hänkö? Ei. Kävinhän minä äsken kotona ja isä oli jo silloin mennyt. Huoneet olivat tyhjänä eikä täällä ollut ketään.
Maria (istuu). Ihmeellistä… Tämä on sen kerrassaan ihmeellistä. Kuka jaksaa tämän selittää? Meidän täytyy odottaa Oskaria.
Anna. Lupasiko hän tulla?
Maria. Lupasi. Ja lupasi kaikki selittää. Hän oli hyvin kiihtynyt ja sanoi, että sinun kimpussasi häärää pettureita, jotka laittavat sakeata sotkua.
Anna. Pettureita?… Mitä hän sillä tarkoitti?
Maria. En tiedä. Meidän täytyy odottaa, kunnes hän tulee.
(Ulkoa kuuluu ääniä.)
Anna, Nyt niitä tulee useampia.
(Kalle tulee ja hänen jälessään Kivinen juopuneena kahden poliisin taluttamana.)
Kalle. Hyvää päivää!
Kivinen. Hi-hi-hii! Herroja tulee! Saat vieraita, ämmä!
Maria (hämmästyneenä). Mitä tämä on? Minkätähden te miestäni…?
Kalle, Missä on se nuori mies, joka täällä oli?
Maria. Nuori mies…?
Anna. Oskariko? Oskari Tupala?
(Kivinen nauraa höröttää.)
Kalle. Niin juuri. Eikö hän ole täällä?
Maria. Hän meni ulos. (Poliiseille.) Mitä te miehestäni…?
Kivinen. Älä tule likelleni! Älä tule! Minä en pelkää sinua!
(Pudistelee nyrkkiään.)
1:nen poliisi. Me tuomme hänet kotiin. Hän ja tämä nuori mies, Karhunen, riitelivät kadulla. Karhunen väittää, että ukko on vienyt hänen rahansa.
Kalle. Niin onkin, ja takkini ja hattuni myöskin. Katsokaa, emäntä, eikö tämä ole minun takkini?
Kivinen. Mitä te minusta?… Pois, pois!
Maria. Sitä en tiedä, mutta hänen takkinsa ei se kumminkaan ole.
Kalle. Se on minun! Ja rahat olivat sen povitaskussa.
2:nen poliisi (näyttää rahakukkaroa). Tämä. Tunnetteko, onko tämä miehenne?
(Kivinen nauraa.)
Maria. Ei, se ei ole meidän.
Kalle. Se on minun, ja siinä pitää olla kuusikymmentäviisi markkaa rahaa ja yksi nimikortti.
2:nen poliisi (avaa kukkaron). Katsotaan. Kenen nimi on kortissa?
Kalle. Saima Siurusen.
2:nen poliisi. Oikein. Katsotaan rahat vielä. (Laskee rahat.) — Tässä on… niin, tässä ei ole kun kuusikymmentä vaan.
Kalle. Eikö? Missä on loput viisi markkaa? (Tarttuu Kivisen olkapäähän.) Missä on rahani, äijä?
Kivinen. Hi-hi-hii! Mitä sinä tahdot?
1:nen poliisi. So, so, antakaa olla, me otamme siitä selvän. (Kiviselle.) Oletteko ottanut hänen rahojansa?
Kivinen. Hi-hi-hii! Anna olla vaan.
Maria (Annalle). Voi, mitä meidän pitää kuuleman.
1:nen poliisi. No, Kivinen, mitenkä se on nyt?… Minä tutkin taskunne.
(Tutkii.)
Kivinen (päristelee). Saakeli! Menkää matkoihinne! Mitä te minusta? Pois, pois!
1:nen poliisi. No, no, äijäseni, pysy vaan paikallasi! Ei tässä auta rimpuileminen, sillä nyt on tosi kysymyksessä!… Tuossa on nenäliina…
Kalle. Se on minun!
1:nen poliisi. Ja täällä on pientä rahaa. (Laskee.) Tässä on vaan kaksi markkaa. Katsokaa!
Kalle. Ei enempää! Voi tuota hävytöntä miestä kun on juonut rahoillani…
Kivinen. Omiani minä juon, ihan omiani! Menkää te pois täältä! (Lyö jalkaansa lattiaan.) Pois!
Kalle. Minä tahdon omani! Tästä saatte oikeudessa vastata!
Maria. Onko hän todellakin…?
Kalle. Hävittänyt rahojani! On se! Mutta minä en jätä sitä sikseen… Tällaisen palkkion avustani… (Ottaa rahakukkaronsa ja rahansa ja pistää ne taskuunsa.) Ja takkini tahdon myös. (Kiviselle.) Riisukaa takki päältänne!
Kivinen. Ee-ei, poika, minä tahdon takkini; minä menen ulos nyt heti!
1:nen poliisi. Ei tästä mihinkään mennä, ennenkuin omistaja on saanut omansa.
(Riisuvat Kiviseltä takin, jonka Kalle vaihtaa päälleen.)
Kivinen (päristelee). Te roistot! Vielä minä teidät opetan!
Maria. Voi sinua, Kustaa, miten onnettomasti sinä elät!
1:nen poliisi (Kiviselle). Pysykää vaan hiljaa eli muuten viemme teidät mukanamme!
(Kivinen istuu sohvalle väristen.)
Kalle. Kas niin, nyt olen saanut mitä tällä kertaa saatavissa oli. (Poliiseille.) Kiitos teille avustanne, palkitsen tämän sitte perästäpäin.
2:nen poliisi. Meitä ei nyt siis enää tarvita täällä?
1:nen poliisi. Ei, me voimme lähteä.
(Poistuvat.)
Kalle. Minä en kuitenkaan osaa lähteä ennenkuin olen selittänyt, miten tämä jupakka sai alkunsa.
Maria. Niin, tehkää se, minä pyydän sitä. Mitenkä hän sai teidän vaatteenne?
Kalle. Asia on siten, että Kivinen huusi minut tänne sisälle ja sai houkutelluksi minun lainaamaan takkiani hänelle kymmeneksi minuutiksi.
Maria. Sitäpä juuri arvelin.
Kalle. Ikävä kyllä, että tulin sen tehneeksi, mutta minä en tietänyt teidän tarkoitustanne. No niin, hän sai takkini ja meni sille tielleen. Minua alkoi harmittaa odotus, varsinkin kun hän vei rahanikin. Silloin juuri tuli tänne eräs mies, Tupala oli hänen nimensä, ja päästi minut pälkähästä.
Maria. Antoi teille takkinsa?
Kalle. Niin. Tässä se on.
Maria. No, nyt ymmärrän koko arvoituksen!
Anna (katselee takkia). Niin on. Kyllä tämä on Oskarin.
Maria. Isä junkkari, mitä olet tehnyt?… No nyt hän nukkuu tuossa istuallaan! (Työntää Kivisen kumoon.) Mene makaamaan!
Kivinen. Noh, mitä tahdot?… Ai, auttakaa, ämmä hakkaa minua!
(Yrittää nousta.)
Maria. Huuti hävytön!
Kivinen. Päästäkää minut ylös! Auttakaa!
Maria (Kallelle). Sanokaa hänelle pari kovaa sanaa, että hän tottelisi ja jäisi maata.
Kalle (astuu esiin). Kuulkaapas, Kivinen! Tunnetteko kuka minä olen? Tunnetteko? Minä sanon teille nyt, että ellette vaan pysy hiljaa paikallanne, niin minä toimitan teidät putkaan, muistakaa se!
(Kivinen murisee.)
Anna (itsekseen). Isä raukka. Tuollaisenko minunkin pitäisi saada?
Maria. Hän on tehnyt ruman työn ja loukannut teitä sangen kovasti. Mutta ettekö te tahtoisi… eli eikö tätä asiaa voisi rauhassa sovittaa?
Kalle (hymyillen). Voipi kyllä; olkaa rauhassa vaan. Minä en tahdo siitä mitään tämän enempää. Se saa olla sinänsä… teidän tähtenne ja opiksi itselleni.
Maria. Kiitos hyvyydestänne, suurin kiitos! Tahdon kuitenkin suorittaa sen, mitä hän hävitti.
Kalle. Ei sitäkään tarvitse… ei teidän kumminkaan, ellei miehenne itse tahdo.
Maria (liikutettuna). Kyllä minä sen kuitenkin maksaa tahtoisin… Mutta minulla ei ole nyt…
Kalle. Älkää turhista välittäkö… minä en sitä tarvitse. Mutta minun pitäisi kai odottaa sitä Tupalaa… tai kyllä hän sentään takkinsa täältä muutenkin saa.
Maria. Odottakaa kuitenkin, ehkä hän jo piankin tulee. Istukaa siksi aikaa. (Antaa tuolin.) Eihän teillä mahda mitään kiirettä olla.
Kalle. Eihän minulla näin pyhänä…
(Istuu.)
Maria (Annalle). Meneppäs pistämään kahvipannu tulelle, Anua.
(Anna menee.)
Kalle. Onko hän tyttärenne?
Maria. On.
Kalle. Ainoako?
Maria. Ei, toinen on naimisissa.
Kalle. Entäs pojat?
Maria. Yksi on vaan ollutkin ja sekin kuoli jo nuorena.
Kalle, Vai niin… Entäs tämä Tupala?
Maria. Hän on… niin, hän on Annan sulhanen.
Kalle. Vai niin. No kyllä heistä tuleekin komea pari.
(Hetken vaitiolo.)
Maria. Oletteko jo kauvankin olleet kaupungissa?
Kalle. Kolme viikkoa vasta.
Maria. Ei muuta! No mitä pidätte täällä olostanne?
Kalle. En juuri mitään, yksinäistä on ja ikävää, kun ei ole mitään tuttavia.
Maria. Pitää hankkia.
Kalle, Siitä ei näy tulevan mitään. Niillä on kaikilla omat metkunsa ja pyrintönsä, enkä minä kaikista välittäisikään. (Anna tulee. Annalle.) Saan onnitella teitä.
Anna (hämillään). Mistä?
Kalle, Sain kuulla, että Tupala on sulhasenne.
Anna. Tuskin kyllä.
(Menee katselemaan ulos ikkunasta.)
Maria (silmäilee levottomana Annaa ja pudistelee päätään). Oskarin pitäisi kai heti tulla.
(Eeva ja Selma tulevat.)
Eeva. Täälläkö sinä oletkin, Anna?
Anna. Niin. Missäpä muualla minun pitäisi olla.
Eeva. Miksi jätit meidät?
Anna. Teki mieli kotiin.
Kalle. Hyvää iltaa, Selma! Siinä on toki yksi, jonka tunnen.
Selma. Iltaa! Mitä teille kuuluu?
(Kättelevät.)
Kalle. Eipä erityistä.
Eeva (itsekseen). Onhan se pulska mies.
Selma. Siellä on hyvin kaunis ilma… on niin hauska kävellä.
Kalle. Onhan se. Mihin olette menossa?
Selma. Piti mennä tanssiaisiin. (Annalle.) Etkö tule mukaan, Anna?
Anna. En.
Eeva. Ja mikset tule?… Tule vaan, sinne tulee Oskarikin.
Anna. Ei minusta ole tanssimaan, sitä saavat muut tehdä.
Eeva. Kun et yritäkään…
Anna. Ja mitä hyötyisin minä siitä?
(Menee ulos.)
Maria. Istukaa toki, tytöt, kunnes Anna tuo meille kahvia. Eihän sitä nyt niin kiirettä ole, vielä te tanssimaankin ehditte.
Eeva (nauraen). Tokkohan tuota ehtinee…?
Selma. Ennenkun tulee vanhaksi.
(Istuvat.)
Maria. Kyllä siihen vielä ehditte väsyäkin. Parempi olisi hiukan hiljaisempi elämä.
Eeva. Kun tulemme teidän ikäänne, niin silloin on kyllä aikaa hiljaisesti elellä, mutta nyt pitää iloita. Eikö niin, Selma?
Selma. Se on tietty!… (Kallelle.) Mitä te, Karhunen, niin hartaasti mietitte? Eikö totta, että nuorena pitää iloita niin paljon kuin jaksaa?
Kalle (miettivästi). Nuorilla on kyllä oikeus iloita, sitä ei voida kieltää, mutta liiallinen huvi on kuitenkin sopimaton. Pitäisi muistaa, että ken nuorena liiaksi iloitsee, hän vanhana vaikeroitsee. Ajattelen Annan sanoja, sillä minä en todellakaan tiedä, mitä tanssiminen hyödyttäisi. Tanssi ja viina ovat samanarvoisia minusta nähden. Toinen ei ole toistaan parempi.
(Anna tulee kahvitarjottimen kera ja tarjoo jokaiselle.)
Selma. Ettekö te siis ollenkaan tanssi?
Kalle (hymyillen). En ole nähnyt sen maksavan sitä vaivaa. On mielestäni hullunkurista ruveta hyppimään kuin harakka ympäri huonetta.
Selma (harmistuneena). Silloin te ette tiedä lystistä mitään!
Kalle. Olette oikeassa… jos nimittäin lystiksi ymmärretään ainoastaan tanssiminen.
Eeva (ivallisesti). Ja mitä olette sen parempi, vaikk'ette tanssikaan?
Kalle (rauhallisesti). En mitään… Mutta tuskinpa minä silti olen sen huonompikaan. (Maistelevat hetkisen äänettöminä kahviaan. Annalle). Ettekö tekään pidä tanssimisesta?
Anna. En. Se on niin joutavaa.
Kalle, Me olemme siis samaa mieltä siinä asiassa.
Maria. Ja sellainen ajatus onkin hyvä. Tanssiminen on niin jumalatonta huvia, että jokaisen, joka vähänkin ajattelee elämänsä päälle, pitäisi kauhistua sitä.
Eeva (keskeyttää). Anna! Eikö lähdetä ulos kävelemään?
Selma. Niin, ja lähdetään kaikin. Mitä me täällä istumme, kun ulkona on niin kaunis ilma.
(Anna ryhtyy keräilemään kuppeja.)
Kalle. Ja minä pyydän tulla mukananne, jos pääsen.
Selma. Tietysti! (Annalle.) Ota vaatteet päällesi, Anna, ja lähdetään!
Anna. Voinhan minä tulla vähäksi aikaa, mutta ensin juomme toisen kupin.
(Mari tulee ja pysähtyy oven suuhun hattu päässä.)
Oskari (iloisesti). Kas vaan, täällä te istutte kaikki koolla hauskasti kemua pitäen ja minä olen hyppinyt kuin hupsu ympäri kylää. No tämä on helkkarin hyvä; minä tulen joukon jatkoksi ja iloa ei pidä puuttumaan. (Heittää hatun sohvalle.) Tuos on hattusi, ukko, oletpa jo ehtinyt nukkumaankin. Ha-ha-haa! Peevelin hauskan kepposen laititkin meille, äijä-rukka. (Kallelle.) Morjens taas! Ja on teidänkin harakantanssinne loppunut, ha-ha-haa, ja omanne olette saaneet.
(Anna panee tarjottimen pöydälle.)
Kalle (nauraen), Niin olen.
Oskari. Ja te, äiti! Nyt ei teidän tarvitse enää itkua tehdä, siitä minä pidän huolen… Anna, minä olen sinua hakenut. (Anna katselee alas.) — — Mainiota, kerrassaan mainiota! Tämä menee niinkuin meinattu on! Anna, minä tiedän helkkarin hyvin, mitä sinä ajattelet, tiedän kuin omat sanani. Mutta älä sure kultaseni, kaikki on kumminkin hyvin taas… Eeva, kiitos eilisiltaisesta kemusta! Anna, mikset tullut kesteihin, vaikka odotimme? Etkö tietänyt, että olin siellä?
Eeva (hämillään). Mitäs niistä nyt enää.
Oskari. Viini oli mainiota, mutta siinä oli paha vika.
Eeva (neuvottomana). Viini… vika….
Oskari. Niin. Siinä oli pieni pisara petoksen myrkkyä; pieni vaan, mutta karvas, niin että tänään olen saanut kovasti hikoilla. Ha-ha-haa! Kuules, Eeva! Kuka istui tuolla kamarissa silloin, kuu Anna keitti kahvia ja te teitte täällä hyviä päätöksiä, kuka?
Eeva (hypähtää ylös kiihtyneenä). Oskari!…
Oskari. Niin, minä siellä olin, minä, ja hitto vie, sitä hetkeä en suinkaan kadu. Hyvästi nyt, Anna, meidän täytyy erota, sillä tämä sorea impi tahtoo minut omaksensa keinolla millä hyvänsä. Ja tekin, Karhunen, tekin olette jo tilattu! Tämä toinen impi on teidän… Ha-ha-haa!
Selma (Eevalle). Mennään pois!
Eeva (julmistuneena). Hyi, hävytön mies? Tämän saat vielä katkerasti katua!
(Poistuvat.)
Oskari (katselee perään; tyynesti). Rakastakaa tai vihatkaa, mutta varokaa puremasta. (Tarttuu Annan käteen; hellästi.) No, mitä ajattelet minusta, Anna? Oletko vihainen vielä?
Anna (nojaa päänsä Oskarin rintaan). Voi, Oskari…!
(Itkee.)
Oskari (hyväilee Annaa). Sellaisia ovat ystäväsi, Anna, pettävät sinua ja meitä molempia noin hävyttömillä vehkeillä. Eevan ja Selman piti erottaa meidät keinoilla millä hyvänsä, mutta pettivät itsensä. Älä itke, Annaseni, älä itke, meillä ei ole mitään hätää ja heitä ei suinkaan kannata sääliä.
Anna. Minä luulin, että sinä…
Oskari. Minä tiedän sen. Sinä luulit, että minä olin juovuksissa, kun en tänne tullut. Viini oli väkevämpää kuin tavallisesti ja odottelin sinua liian kauvan… Ha-ha-haa! Olisin saanut yötäkin olla…
Anna (laskee kätensä Oskarin suun eteen). So, mitä sinä puhut…?
Oskari (nauraen). Ei mitään tämän enempää. Joko nyt ymmärrät?
Anna. Liiankin hyvin. Voi miten katalia olivat?
Oskari. Heistä ei kannata enää mitään puhua, kaikki on hyvin nyt kun sain asiasta selvän. Tästä puoleen en maista enää mitään, en viiniäkään, ellet itse tarjoo. Sen päätöksen olen tehnyt ja vahvistan sen nyt juhlallisesti.
Anna (hymyilee). Sitä saat turhaan minulta odottaa; pidän sinusta siksi paljon.
Oskari. Miten vaan itse tahdot. (Naurahtaa.) Aika hyvän kepposen tuo isä-ukko sentään teki. Nyt olemme kaikin viisastuneet. Mitä arvelette, Karhunen, oletteko pahoillanne vielä?
Kalle. En ensinkään. Kaikki on hyvin taas, ja sen opin olen minäkin saanut, etten enää koskaan lainaile takkiani.
Maria. Se oli kumminkin ikävintä, kun hän hävitti rahojanne.
Oskari. Mitä? Kerkesikö hän kuitenkin… peijakas, se oli paha asia. paljonko?
Maria. Kolme markkaa.
Oskari. Eikö muuta? No, minä hyvitän sen teille, Karhunen. Pyydän, älkää ukkoa hätyyttäkö.
Kalle. En ensinkään. Asia on siksi mitätön, ettei siitä kannata puhua.
Oskari, Herätänkö ukon yhteiseen lystiin?
Kalle. Ei, antakaa hänen nukkua pois pöhnänsä ja tehkäämme nyt sellainen päätös, että rupeamme yksissä puuhin häntä parantamaan.
Oskari. Sen teemme! Minä otan vävypojan oikeudet ja pistän ukon lujalle.
Kalle. Ja minä hoitelen häntä työmaalla.
Maria (hymyilee). Ja minä tahdon yhä edelleenkin piiloitella hänen vaatteitaan.
Oskari. No entäs sinä, Anna?
Anna. Minä… minä rukoilen Jumalaa!