MUSTAPARTAINEN MIES HERÄTTÄÄ PAHENNUSTA

32 JUTTUA

Kirj.

OLLI [Väinö Nuorteva]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1921.

SISÄLLYS:

Mustapartainen mies herättää pahennusta.
Gyges ja Kandaules.
Leipomisen taito.
Puuanturat.
Kinkku.
Uutinen.
Jouluaattona.
Tilinpäätös.
Rasvattu Salama.
Salaperäinen hissi.
Merikylpylä.
Yhteiskunnalliset velvollisuudet.
Salinkalusto.
Takaisin luontoon.
Helluntaiksi maalle.
Kirjakaapin ostaja.
Eteisen ovi.
Ovela luonnonlaki.
Pilvilinnojen murskaama.
Mustapartainen mies ja ikäneito.
Suomalainen sauna Tyynen valtameren luodolla..
Mäkelän isännän lankeemus.
Happamat omenat.
Nujerrettu asiantuntija.
Sisäänkäynti ja uloskäynti.
Joulumarkkinat.
Kostoonsa sortunut.
Pörssikeinottelija.
Tavattomia tapahtui.
Helsinkiläisen kesäasunto.
Mustapartainen mies ja keskusteleva pariskunta.
Romaanin loppu.

Mustapartainen mies herättää pahennusta.

Mustapartainen mies astui kadulle 1 huoneen ja 0 keittiön huoneistostaan ilman nyky- tai entisajan mukavuuksia.

Hänellä oli kainalossaan salaperäinen käärö.

Emme tahdo kiusata lukijan uteliaisuutta, joten heti ilmoitamme, mitä siinä käärössä oli. Siinä oli 68 senttimetrin pituinen palotorvi.

Käveltyään 3 minuuttia Helsingin horisontin mukaan, mustapartainen mies lähestyessään kadunkulmaa riisui kääröstä paperit, kohotti palotorven mustapartaisille huulilleen ja puhalsi torveen. Siitä lähti kaamea, voimakas ulvahdus. Ällistyneenä koko katuliikenne pysähtyi 1 minuutin ajaksi.

Mustapartainen mies jatkoi hieman kalpeana, mutta päättäväisenä matkaansa ja kuljettuaan 7 metriä hän taas töräytti torvellaan niin että ikkunaruudut tärähtivät ja katulyhtyjen lasit helisivät ja ihmiset toisella puolen kaupunkia kysyivät hätääntyneinä toisiltaan, että joko nyt alkoi?

Mustapartainen mies jatkoi matkaansa Pohjois-Esplanaadikatua kohden.
Hänen perässään kulki n. 185 uteliasta ihmistä.

Mustapartainen mies katujen risteyksessä taas kamalasti töräytti torveaan. Hänen perässään kulki 620 uteliasta ihmistä.

Kuusi metriä kuljettuaan mustapartainen mies taas puhalsi palotorveensa — tuuuu — tuuu — tutuu — tuuuuuuu! Hänen saattojoukkonsa nousi 1,058 sieluun.

Taas mustapartainen mies töräytti. 2,560 uteliasta. Nyt huomasi muuan sattumalta ohikulkeva poliisikonstaapelikin, että jotakin mahdollisesti oli tekeillä.

— Oletteko hullu, sanoi hän, ei saa puhaltaa! Kuinka uskallatte kadulla puhaltaa tuollaiseen torveen!

— Tuuu — tuu — tutuu, puhalsi mustapartainen mies.

Hetkisen kuluttua oli läsnä 3,001 uteliasta ihmistä ja 2 poliisia.

— Lopettakaa heti! huusivat poliisit.

— Tuuu — uu — uuu — — —

— Pois torvi!… Ottakaa kiinni tuo mies!… Herra on hyvä ja seuraa meitä poliisikamariin!

— Miksi minä en saa töräytellä torveeni?

— Ei semmoista saa täällä kadulla!

— Miksei saa?

— Se herättää yleistä pahennusta.

— Herättäköön. Tuu — tutuu — uuuuuuu —

— Lopettakaa!!

— Tämä on raakaa yksilön vapauden sortamista! Minä kuulen yötä päivää ulkoa kadulta torven töräyksiä. Vallan helvetillistä ulinaa. Kenen luvalla autot päästelevät eläimellisiä ääniään vaikkapa keskellä yötä? Niitten mölinä herättää kuolleet ja tappaa elävät. Yksinpä polkupyöräilijät toitottavat kaikenkaltaisia torvipelejä. Raitiovaunutkin ovat varustetut jonkunlaisilla höyrylaivapilliäänilaitteilla. Miksi minä en muka saisi kadulla kävellessäni antaa torvella merkkejä, että vastaantulijat tietävät väistyä oikealle puolelle? Mitä? — Tuuuu — tuu — — — tuuu!

— Torvi tänne! Ette saa puhaltaa!

— Miksi minä en saa puhaltaa? Miksi kaikki muut saavat?

— Se koskee vain ajoneuvoja. Vangitsemme teidät! Saatte sakkoja!

— Vai koskee se ainoastaan ajoneuvoja, sanoi mustapartainen mies ja kiipesi ajurin rattaille. — Ajelkaa tunnin aika, huusi hän ja löi ajuria selkään, — tuu — tuu — tuu tuuu!

Gyges ja Kandaules.

4-näytöksinen historiallinen näytelmä. Melko vapaasti Herodotoon mukaan. Huom! Kielletty lapsilta alle 15 v:n.

HENKILÖT:

Kandaules, Lydian kuningas. Kuningatar. Gyges, sotapäällikkö.

I NÄYTÖS.

Kandauleen linnan puutarha.

Kuningas: Gyges, ystäväni, olen onnellinen, niin onnellinen!

Gyges: Mikäpä on ollessa, kun sosialistien ja bolshevikien maailmaan ilmestymiseen vielä on aikaa pari tuhatta vuotta. Eikä parlamentarismistakaan…

Kuningas: Hiiteen politiikka! Minä puhun vaimostani. Olen saanut puolisokseni maailman ihanimman naisen!

Gyges: Niin ne sanovat kaikki juuri naimisiin mentyään.

Kuningas: Mutta hän on maailman ihanin nainen!

Gyges: Siltä kuuluu.

Kuningas: Kuuluu, kuuluu! Mutta sinä et kuitenkaan usko. Lydialainen ei usko ennenkuin näkee. Sinun on nähtävä vaimoni.

Gyges: Kuten teidän majesteettinne käskee.

Kuningas: Ja sinun on nähtävä hänet ilman vaatteita! Eevan puvussa!

Gyges: Mahdotonta, hirveätä! Toisen miehen, jopa itse kuninkaan vaimoa alastomana! Sehän olisi rikos maamme tapoja ja lakeja vastaan! Solvaus vaimoanne kohtaan!

Kuningas: Minä käsken! Sinä tottelet! Kuoleman uhalla! Toimitan sinulle pääsyn kuninkaallisen uimalaitoksen alueelle. Puolisoni ja minun mennessä kylpemään kätkeydyt pensaan taa. Ei hänen eikä kenenkään tarvitse koskaan mitään tietää koko jutusta. Luulenpa, että nähtyäsi uskot.

Gyges: Tapahtukoon niin. Vähemmälläkin suostun. Ilman kuolemanuhkauksiakin, suoraan sanoen, olen valmis katselemaan kaunista naista uimarannassa!

II NÄYTÖS.

Kuninkaallinen uimaranta.

Kuningas (ui ja ottaa aurinkokylpyjä).

Kuningatar (ottaa aurinkokylpyjä ja ui).

Gyges (kurkistelee pensaan takaa).

III NÄYTÖS.

Kuningattaren vierashuone.

Gyges: Teidän majesteettinne on kutsuttanut minut tänne.

Kuningatar: Niin. Olette loukannut minua häpeällisellä tavalla. Olette salaa katsellen nähneet minut Eevan puvussa.

Gyges: Mutta…

Kuningatar: Ei, ei, älkää kieltäkö, tiedän kaiken. Miehelläni on hauska tapa puhua unissaan. Halpamaisen tekonne voi vain kuolema sovittaa.

Gyges (erikseen). Tämäpä on kaunista! Katsoin tai olin katsomatta — henki pois!

Kuningatar: Kuninkaan syyllisyys on kenties yhtä suuri. Valitkaa: joko surmaatte kuninkaan ja otatte minut puolisoksenne tai surmautan minä teidät!

Gyges (raapii päätään): Naiminen tai kuolema. Ankarat vaihtoehdot! — Saanko nöyrimmästi anoa vähän miettimisaikaa.

Kuningatar: 25 minuuttia.

IV NÄYTÖS.

Kuningattaren vierashuone.

Gyges: En tapa kuningasta.

Kuningatar: Siis kuolette itse. (Tarttuu soittokelloon.)

Gyges; Malttakaa, teidän majesteettinne. Olen syytön. Tässä on todistukset siitä. (Näyttää paperikääröä kädessään.)

Kuningatar: Mitä tarkoitatte? Mitä siinä on?

Gyges: Nämä ovat uusimmat Parisin muotilehdet. Suvaitkaa silmäillä 1921-vuoden naisten juhlapukumuoteja. Rohkenen vakuuttaa, että teidän kuninkaallinen majesteettinne ei ollut ilkialasti, kun minulla oli kunnia ja ilo nähdä teidän kuninkaallista majesteettianne pensaan takaa. Teidän majesteettinne oli silloin oikeastaan miltei täysin pukeutunut 1921-vuoden Parisin muotien mukaisesti. Aivan »chic».

Kuningatar: Niin, niin… oikeastaan… tosiaankin… tietysti, tietysti, minä olen aina »chic». Olette vain nähnyt minut uusimmassa europalaisessa muotipuvussa. Saatte pitää henkenne. Menkää tiehenne.

Gyges: Hyvästi, teidän majesteettinne.

Kuningatar: Seis, seis, odottakaa!… Jättäkää muotilehdet tänne!

Esirippu.

Leipomisen taito.

— Olen tehnyt keksinnön, sanoi ystäväni ja huonetoverini Niemeläinen, olen keksinyt liisterin!

Minä en vastannut mitään, vaan itkin. Olin jo puolen tunnin ajan sisäänlämpiävän kaakeliuunimme ääressä koettanut saada sananlaskua »ei savua ilman tulta» pitämään paikkaansa. Mutta se ei pitänyt. Savua tuli kuin pienestä valtamerihöyrylaivasta, mutta tulta ei vain näkynyt.

— Tosin liisteri on jo aikaisemminkin keksitty, mutta olen sen nyt keksinyt uudestaan aivan omintakeisesti, jatkoi Niemeläinen.

— Kuka sinun käski ruveta liisteriä keksimään! Sinunhan piti keksiä jotakin aivan muuta. Olisi jo aika, että keksisit vehnäleipätaikinan, muuten sinut paha perii!

Tämä tapahtui niinä suurina sotavuosina, jolloin leipä ja jauhot olivat loppumassa ja niitä sai niukalti vain korteilla. Niemeläinen ja minä olimme kuulleet asiantuntevalta taholta, että leipomalla itse leipää, korteilla saadusta jauhoannoksesta saisi enemmän kuin ostamalla valmista leipää. Koska Niemeläinen kerskaili osaavansa leipoa, päätimme yrittää.

Olin jo saanut tulen uuniin. Niemeläisen liisteri kävi yhä liisterimäisemmäksi. Hän vakuutti, että sellaista muka joskus sattuu taikinanteossa ja että se oli vain ohimenevä ilmiö.

Ilmiön ohimeneminen näytti kuitenkin kestävän sietämättömän kauan.

— Se on sinun syysi! ärähti Niemeläinen tuskastuneena. — Eihän tästä parhaalla tahdollakaan voi tulla muuta kuin liisteriä, kun seisoskelet siinä vieressä ja tuijottelet ja härnäilet! Mene ostamaan hiivaa!

Menin. Kävin myymälästä toiseen. Kävin herkeämättä toista tuntia saamatta hiivaa: Sanotaan, että hiiva on käymisprosessin tulos, mutta kyllä se vain ei ainakaan tällä kertaa ollut.

Apteekista lopulta sain eräänlaista hiivapulveria, jonka vakuutettiin olevan niin tehokasta, että sillä saisi nousemaan vaikka rautatievetureita.

Kotiin tullessani ei Niemeläinen vieläkään ollut keksinyt vehnäleipätaikinaa. Hän yhä vielä viimeisteli liisterinkeksintöään.

Sekoitimme hiivapulverin liisteriin ja odotimme jännittyneinä tuloksia.

— Älä pistä nokkaasi niin lähelle, varoitin Niemeläistä, jos taikina hyvinkin äkkiä ja rajusti sattuu nousemaan — tämä pulveri kun on kuulemma niin voimakasta.

Ei taikina sentään noussutkaan äkkiä ja voimakkaasti. Se ei noussut ollenkaan. Lopulta se päinvastoin alkoi entisestäänkin laskea ja litistyä.

— Pannaan kaikin mokomin uuniin, neuvoin minä, se käy jo niin arveluttavan litteäksi, että tulemme tässä muuten vielä paperinkin keksijöiksi!

Työnsimme hiilille paistinpannun, johon sekoitus oli mätetty.

Kun alkoi tuntua käryä, otimme sen jälleen ulos.

Taikina oli niin kiihtynyt pannuun, että emme millään tahtoneet saada sitä irtaantumaan. Taltan ja vasaran avulla se lopulta luonnistui.

— Tiedätkö mitä, — sanoin Niemeläiselle tutkittuamme työmme tulosta, — luulen, että olemme kuin olemmekin keksineet viisaitten kiven.

Päässäni on kuhmu. Niemeläinen löi minua sillä »leivällä».

Puuanturat.

Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen tarkasteli kenkiään. Ne muistuttivat kehnoa naturalistista esikoismurhenäytelmää.

— Minä luulen — sanoi Niemeläinen — luulen, että vien nämä kengät syksyn tuulessa humisevien puitten juurelle, kaivan niille syvän haudan, istutan kummulle kukkia ja rupean paljasjalkatanssijaksi.

— Yritä vielä kerran viedä suutarille.

— Viime kerralla oli koko kaupungissa yksi ainoa suutari, joka viitsi ja uskalsi ruveta tätä paikkakokoelmaa, näitä nahkaisia juoksuhautoja, paikkaamaan, ja hän on kuulemma nykyään hermosairaalassa.

— Osta uudet kengät.

— Sanoitko sen tosissasi?

— En.

— No, älä siis puhu mielettömyyksiä! Ei, kukapa miestä auttaa, ellei mies itse. Minä paikkaan itse jalkineeni.

— Mistä luulet saavasi nahkaa?

— Nahkaa! Missä on kirjoitettu, että siihen tarvitaan nahkaa? Olen nähnyt eräässä ulkomaalaisessa aikakauslehdessä ohjeen miten jokainen voi itse valmistaa kenkiin anturat puusta. Onhan kellarissa tietääkseni halkoja. Ainakin yksi halko. Ja se riittää aluksi.

En yritä kuvata Niemeläisen kengänpaikkausta. Sitä varten pitäisi olla vähintään sotakirjailija. Lönnrotin sanakirjan uutta painosta varten merkitsin muistiin aivan uusia, meheviä sanoja, joita Niemeläinen keksi tukuttain joka kerta kun hän iski vasaralla peukaloonsa.

Työnsä päätyttyä Niemeläinen veti kengät jalkaansa. Oikeastaan on ehkä väärin sanoa niitä kengiksi. Ne näyttivät pikemmin olevan kaksi tankkia pienoiskoossa.

— Nauratko sinä! huusi Niemeläinen uhkaavasti.

Vakuutin, etten nauranut, ja kätkin kasvoni käsiini.

— Tule mukaan, sanoi Niemeläinen, minä lähden koettamaan minkälaisen vaikutuksen kenkäni tekevät yleisöön.

Ensimäinen vastaantulija oli varovainen. Hän siirtyi jo ajoissa toiselle puolen katua.

Toinen vastaantulija oli suurikokoinen mies. Hän hymyili.

— Suokaa anteeksi, että vaivaan, sanoi Niemeläinen kohottaen hattuaan, minulleko irvistätte?

Mies katsahti merkitsevästi Niemeläisen jalkoihin ja hymyili.

— Kuule, sanoi Niemeläinen minulle, mene hakemaan ajuria. Luulen, että tämä herra on hetkisen kuluttua vietävä kirurgiin.

Menin mielihyvällä. Sain ajurin ja palasin parahiksi viedäkseni Niemeläisen kirurgiin. Pahoinpitely ei ollut vaarallista laatua, joten hän pian toipui.

Niemeläinen oli ylpeä. Hän tunsi olevansa reformaattori, joka saa kärsiä uuden aatteen puolesta.

Hänen ei tarvinnut kärsiä kauan. Jo seuraavana päivänä molemmat pohjat irtaantuivat, ja tipahtivat kadulle, jonne jäivät.

Kinkku.

Ystävälleni ja huonetoverilleni Niemeläiselle oli jotakin tapahtunut. Hän kuljeskeli nokka pystyssä, puhui suuriäänisesti ja esiintyi yleensä harmittavan itsetietoisena.

— Nykyinen aika vaatii tarmokkaita ja älykkäitä miehiä — sanoi hän sytyttäen ainoan sikarini ja viskaten tulitikunpätkän irvistelevää villakoiraamme Jussia kohden. — Olemassaolon taistelu on järkkymätön luonnonlaki, josta emme mihinkään pääse. Älykkäät ja voimakkaat yksilöt yhä edelleenkin ovat määrätyt kehitystä jatkamaan heikompien ja saamattomien jäädessä jälkeen, ja… ja…

— Älähän rehentele, vaan sano suoraan, mistä on kysymys!

— Kinkusta. Haa, mitä sanot? Et mitään. Istut ja haaveilet olemattomista kinkuista. Märehdit mahdottomuuden mahdottomuutta. Minä, minä olen hankkinut kinkun!

— Mitä se maksoi?

— Ole huoletta. Sitä ei vielä oltu punnittu, mutta mies oli tuttavani ja lupasi toimittaa sen uskomattoman halvalla. Toki meidän vähät rahamme sentään yhteen kinkkuun riittävät.

— Hm.

Iltapäivällä ilmestyi mies ja kinkku. Meidän täytyi sitoa Jussi kiinni sängynjalkaan. Se ei ollut saanut kunnollista ateriaa kokonaiseen viikkoon ja kinkun näkeminen vaikutti siihen kovin järkyttävästi.

— Paljonko se nyt maksaa, kysyin minä mahdollisimman huolettomasti, vaikka ääneni hieman värisi, ja otin esille lompakosta kokonaisen viiden kymmenen markan setelin. Ainoan settiimme.

— Tässä on runsaasti viisi kiloa — vastasi mies. Ystävän kauppoja kun tässä tehdään, niin olkoon kuljetuskustannuksineen 40 markkaa kilolta. Tasan kaksisataa markkaa.

Minun silmissäni pyöri kuu ja aurinko ja pari tusinaa pyrstötähtiä.

Niemeläinen mutisi jotakin janosta ja vedestä sekä hävisi toiseen huoneeseen.

— Niin, sanoin minä, perin kohtuullinen hinta. Tietysti perin kohtuullinen. Nyt kun kulutus — hm — a tuotanto — hm — ja menekki — hm hm… mitä se tuo koirakin tuossa rimpuilee… oletkos alallasi, vintiö! — Niin, jaa, tuota… ikävä kyllä tässä on sattunut pieni väärinkäsitys. Asianlaita on oikeastaan sellainen, että ystäväni ja minä itse asiassa olemme kasvissyöjiä — ehdottomasti kasvissyöjiä. Ette suinkaan vain mitenkään ole tullut siihen käsitykseen, että aikomuksemme olisi kinkkua ostaa? Emme ole vielä eläissämme ostaneet kinkkua ja tuskinpa milloinkaan tulemme ostamaankaan. Ystäväni vain muuten lienee hintoja kysellyt… anteeksi, tuhannesti anteeksi, surullista, että tällainen erehdys.

— Erehdys, niin, ikävä erehdys — sanoi Niemeläinen, joka oli nyt rohkaissut mielensä ja tuli sisään. — En ollenkaan tiennyt, että… että ystäväni jo oli ennättänyt mennä ostamaan muualta kinkun — kaksikin kinkkua. Meillä on nyt lihaa koko talveksi. Ikävä kyllä, emme enää voikaan teidän kinkkuanne ostaa…

Nyt minä vuorostani nopeasti hävisin jättäen Niemeläisen selvittämään asioita.

Mies meni kinkkuineen. Hän puheli mennessään tavattoman epäkohteliaasti.

Jussi katseli kauan hänen jälkeensä. Silmät kosteina ja suupielet vieläkin kosteampina.

Jussi parka!

Uutinen.

Illan tyyni rauha lepäsi tupakansavupilvien yllä. Niemeläinen ja minä olimme vajonneet syvämietteiseen filosofiseen keskusteluun inhimillisen arvostelukyvyn epäluotettavaisuudesta, kun nuori mies tuli meitä häiritsemään.

— Minulla on suuri uutinen, huusi hän pakahtumaisillaan kertomahalusta, — se on kuitenkin toistaiseksi niin salaista laatua, ettei sitä voi kertoa.

— Siellä taitaa olla pakkanen ulkona, sanoi Niemeläinen.

— Minä olen kuullut vallan luotettavalta taholta. Ihmeellistä!
Uskomatonta!

— Pian se jo taas taitaa joulukin tulla, sanoin minä tarjoten sikaria, koska tiesin, että nuori mies ei ollut tupakkamies.

— Nykyään kyllä liikkuu mitä ihmeellisimpiä huhuja, mutta tämä ei ole huhua, tämä on vallan ehdottomasti tosiasia — intti nuori mies.

— Olen tässä lujasti miettinyt, sanoi Niemeläinen, että taitaisi sittenkin olla paras käännättää tämä vanha pukuni vielä kolmannen kerran. Housut kyllä ovat vähän niin ja näin, mutta takista ainakin tulee kalua…

— Kunpa tietäisitte, mitä minä tiedän, jatkoi nuori mies, ette istuisi näin rauhallisina!

— Kun oikein ajattelee, niin kyllä se sentään on aika kaunis laulu se »mustalaiseks olen syntynyt» — sanoin minä.

— Kaunis on, myönsi Niemeläinen, — varsinkin jos sen kauniisti laulaa.

Nuori mies tärisi mielenliikutuksesta: — Jos lupaatte ehdottomasti olla vaiti, niin ehkä sentään voisin sen teille kertoa. Ehkä voisin kertoa.

— Minkä sitten?

Nuori mies sai vaivoin pidätetyksi epätoivoisen voihkauksen: — Sen uutisen!

— Ahaa, vai niin, sanoi Niemeläinen ja rupesi huolettomasti viheltelemään.

— Paljonko sinä tätä nykyä maksat vuokraa huoneestasi? kysyin minä nuorelta mieheltä, jonka kasvolihakset alkoivat omituisesti nytkähdellä.

— Taitaa olla teille yhdentekevää kerronko sen vai en — sanoi hän käheästi.

— Minkä niin?

Nuori mies kohautteli kiivaasti olkapäitään, 4 kertaa.

— Onko sinulla reumatismi olkapäissäsi? kysyin minä. Se on vietävän ikävä tauti. Toissatalvena minä siitä sain tarpeekseni. Se johtui avantoon putoamisesta. Oli hieman sumuinen päivä. Lähdin lystikseni hiihtelemään… muistathan sinä, Niemeläinen, sen Koivikkoniemen töyrään Rutajärven rannalla?

— Muistan; siinähän minulle se ankerias kerran tarttui hauenkoukkuun. Se vasta oli lystikäs juttu. Ala-Rämpän vaari oli mukana sillä kertaa. Ja nyt oli sillä tavalla, että Ala-Rämpän vaari pelkää ankeriasta kuin syntiä…

Nuori mies pakahtui.

Jouluaattona.

Tänään on jouluaatto.

Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen, minä ja villakoiramme Jussi olemme mekin omalta vähäiseltä osaltamme valmistautuneet vastaanottamaan joulujuhlaa vaatimattomassa yhden huoneen huoneistossamme, jossa on kovasti uloslämpiävä ja sisäänsavuava kaakeliuuni, vielä jonkun verran seinäpapereita, pieni osa nykyajan mukavuuksia, kaunis näköala, jonka valitettavasti vastapäätä oleva kiviseinä estää näkymästä, ja ikkunalla ruusupensas, jossa tosin on vain varsi ja piikit ja ruukku, mutta jonka kerran toivomme puhkeavan kukoistukseensa — ehkä sitten kun kiviseinä on sortunut ja meillekin paistaa aurinko.

Muuta omaisuutta meillä ei tällä hetkellä liene. Ainakaan emme nyt löydä mitään, mitä tarvitsemme. Meillä oli näet eilen joulusiivous.

Aikaisempien kokemusten nojalla peläten mitä pahinta, rukoilimme liikuttavin sanoin ja elein siivoojamatamia jättämään irtaimen omaisuutemme siirtämättä pois paikoiltaan tai ainakin asettamaan esineet ja paperitavarat edes suunnilleen niille seuduille, missä ne ennen siivousta olivat sijainneet.

Matami sekä loukkaantui että heltyi ja vannoi asettavansa kaiken millimetrilleen entisille paikoille.

Siivouksen jälkeen olivat entisillä paikoillaan vain hämähäkinverkot katonrajassa.

Myöhään eilen illalla suursiivouksen aikaansaama hermoärsytys laukesi liikatunteellisuuteen. Muistelimme lapsuuden aikoja, jolloin — niin no, tuo kaikkihan on tunnettua. Loppujen lopuksi olimme niin pehmeitä, että päätimme ostaa joulukuusen. Emme olleet 10 vuoteen istuneet jouluaattoiltana oman kuusen ääressä. Tänä aamuna tietysti häpesimme lapsellisuuteen lankeamistamme, mutta koska kerran päätös oli tehty, ei itsetuntomme enää sallinut peruuttamista.

Käytyämme lainaamassa rahoja jouluostoksiin vedimme arpaa siitä, kenen oli mentävä joulukuusta ostamaan. Arpa lankesi Niemeläiselle.

Puolentoista tunnin kuluttua palasi Niemeläinen.

— Mikä pensasrähjä tuo on? kysyin minä Niemeläiseltä, joka kopisteli ja ravisteli huoneeseen hehtolitran verran lunta.

— Pensasrähjä!

— Niin, pensasrähjä tai nuohoojan suti, miksi sitä nyt sanoisinkaan.

— Koska ei kuuseni kelpaa, niin menköön! Niemeläinen puristi huulensa yhteen, avasi ikkunan ja pudotti kuusen alas pihalle, mistä se silmänräpäyksessä katosi talonmiehen lasten suosiollisella avustuksella. Talonmiehen lasten suosiollisella avustuksella katoaa silmänräpäyksessä yleensä kaikki, mitä pihallemme joutuu.

— Osta itse parempi, ärähti Niemeläinen.

— No, älähän nyt huoli pahastua. Eihän sitä voi erinomaisia vaatiakaan, kun asiantuntemus on vaillinainen, lohduttelin minä katuen loukkaustani.

Lähdin vuorostani kuusta ostamaan ja palasin tunnin kuluttua.

— Hah hah hah hah — ulvoi Niemeläinen nähdessään minun kuuseni — mistä sinä olet saanut joululahjaksi mokoman pitkävartisen uuninluudan? Hah hah, ja varressakin on pari oksantynkää, hah hah hah! Hän kiemurteli naurusta.

Tunsin veren kohoavan päähäni. Avasin ikkunan ja retkautin kuusen alas pihalle, mistä se silmänräpäyksessä katosi talonmiehen lasten suosiollisella avustuksella.

Hetkistä myöhemmin olimme sopineet ja lähdimme yhdessä ostamaan kuusta. Tuloksena oli kuusenkuvatus, jonka rinnalla molemmat edelliset olivat olleet suorastaan ihanteita, mutta kummallakaan ei nyt ollut mitään sanomista. Meillä on siis kuusi.

Joululahjojen osto on vielä jälellä. Tietysti minä tulen ostamaan Niemeläiselle samaa, mitä Niemeläinen ostaa minulle ja mitä meillä kummallakin jo on ennestään.

Villakoirallemme Jussille ostamme luun ja kamman. Emme kuitenkaan osta luukampaa. Se voisi Jussin johtaa väärinkäytöksiin. Nykyaikana niin helposti langetaan väärinkäytöksiin.

Tilinpäätös.

Haluaako joku aivan ilmaiseksi tavattoman yksinkertaisen parannetun kaksinkertaisen italialaisen kirjanpitojärjestelmän?

Sen on sommitellut, soveltanut ja keksinyt ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen yksityistalouttamme silmälläpitäen. Sattuneesta syystä emme omasta puolestamme enää halua sitä jatkaa.

Eräänä tammikuun aamuna Niemeläinen pilasi partaveitseni teroittamalla sillä lyijykynänsä, ja ilmoitti alkavansa tehdä tilinpäätöstä.

Pahaa aavistamatta lausuin julki tyytyväisyyteni päätöksen johdosta.

Parin tunnin ajan hän senjälkeen tonki tilejä, piti kaunopuheisia esitelmiä kirjanpidon verrattomasta hyödyllisyydestä säästäväisyyden edistäjänä ja lateli myrkyllisiä huomautuksia erinäisten tilien — varsinkin »sekalaisten satunnaisten menojen» tilin — kohtuuttomasta suuruudesta, johon minä muka olin syypää.

— Menehän ostamaan laatikollinen sikareja ja 1/2 kiloa nakkimakkaroita! — huudahti hän äkkiä riemukkaasti.

— Kernaasti, sanoin minä, kunhan vain annat ostoksiin tarvittavan pääoman.

— Ota siitä sadastaviidestätoista markasta kolmestakymmenestäkolmesta pennistä.

— Mistä sadastaviidestätoista? Minun tietääkseni koko nykyinen omaisuutemme rahassa on kolme epäpuhdasta markan seteliä ja neljä viiden pennin postimerkkiä.

— Älä yritä vetää minua nenästä! Kirjojen mukaan meillä on kassassa sataviisitoista markkaa kolmekymmentäkolme penniä. Mikä on kirjoitettu, se on kirjoitettu!

Laajan keskustelun jälkeen, jossa käytettiin runsaasti puheenvuoroja, suostui Niemeläinen tarkistamaan laskelmiaan ja teki nyt sen jossain määrin epämieluisan huomion, että kassassamme olikin 375 mkn 45 pennin suuruinen vajaus.

Seuraavan tunnin kuluessa hän teki meidät kolmasti keppikerjäläisiksi ja yhtä monasti pikku kapitalisteiksi. Vuoroon voitonriemuisesti napsautellen sormiaan, vuoroon takoen nyrkkiään pöytään hän toisinaan hirnahti ilosta, toisinaan vajosi synkimmän epätoivon kuiluun, kunnes lopulta ryhtyi vimmatusti metsästämään jotakuta laskuvirhettä, joka muka oli syypää kaiken sotkeutumiseen.

Luultavasti Dante, joka oli italialainen, tunsi italialaisen kirjanpidon, mutta epäiltävää on tiesikö hän mitään parannetusta kaksinkertaisesta italialaisesta kirjanpidosta. Varmasti hän muuten olisi käyttänyt sitä hyväkseen helvettikuvauksissaan.

Illan tullen muistutti Niemeläinen enemmän amerikkalaista puimakonetta kuin italialaista kirjanpitäjää. Tuhottuaan erinäistä irtainta omaisuutta, kaadettuaan mustepullon, revittyään kirjanpitokirjat siekaleiksi ja heitettyään niitten säpäleet uuniin hän sai rauhan, anasti yllämainitut 3 markan seteliä ja meni ulos.

Rasvattu Salama.

Huom.! Arvoisa tarvitseva yleisö. Huom.!

Ystäväni Kalle Niemeläinen ja minä olemme nyttemmin päättäneet perustaa pikatoimiston »Rasvattu Salama» sekä olemme valmiit lähitulevaisuudessa ojentamaan kiireisiinsä menehtyvälle arv. yleisölle auttavia käsiä ynnä jalkoja.

»Rasvattu Salama» tulee toimimaan noudattaen niitä tunnettuja periaatteita, jotka pikatoimistoissa yleensä vallitsevat. Toimiston johtajilla on pikatoimistojen juoksupoikien ja yleensä juoksupoikien työtavoista ja työtehosta laaja ja taattu kokemus.

Toimistolla tulee olemaan kaksi puhelinta. Kaupunkipuhelin, joka on epäkunnossa silloin kun se ei ole ylösotettu ja ylösotettu silloin kun se ei ole epäkunnossa. Ynnä kaukopuhelin, jolla ei pääse minnekään.

Juoksupoika-armeijansa on toimisto valinnut erikoisella huolella. Huom.! Uutuus! Olemme tarkoitusta varten monien ponnistusten ja vaivannäköjen jälkeen saaneet pestatuksi lauman mustalaispoikia, joilla on aivan synnynnäisiä taipumuksia ensiluokkaisiksi pikatoimistojuoksupojiksi.

Ankarasta kilpailusta huolimatta tulee pikatoimisto »Rasvattu Salama» juoksupoikiensa likaisuuteen nähden viemään voiton kaikista muista pikatoimistoista. Juoksupoikamme juoksevat ainoastaan nähdessään saippuan ja pesuvadin.

Juoksupoikamme kykenevät aivan helposti suorittamaan 5 minuutin matkan 2 l/2 tunnissa — erittäin kiireellisissä tapauksissa jopa 3—5 tunnissa.

Juoksupoikamme ovat taatusti täysin tylsiä; eivät käsitä alkeellisimpiakaan asioita eivätkä yksinkertaisimpia tehtäviä ja löytävät ainoastaan takaisin lähtöpaikkaan perimään kahdenkertaisen maksun.

Edelläesitetyn nojalla rohkenemme lämpimästi suositella juoksupoikiamme, joita ei toimistostamme tarvittaessa milloinkaan ole saatavissa. Paitsi erittäin tärkeissä tapauksissa, jolloin maksu on kolminkertainen. Liike vastaa siitä, että tilatut lähetit saapuvat hyvissä ajoin määräajan jälkeen — mikäli mahdollista jo seuraavana päivänä.

Huom.! Arvolähetyksiä vastaanotetaan mielihyvällä sekä talletettaviksi että kuljetettaviksi. Huom.! Liike ei vastaa kadonneista tavaroista!

Toimisto tarjoutuu myös välittämään erilaatuisten tavarain ostoa; tilauksia seuraavien, etukäteen suoritettavien maksujen nopea ja huolellinen vastaanotto tällöin taataan.

Suosittelemme! Suosittelemme!

Pikatoimisto Rasvattu Salama.

Salaperäinen hissi.

Koska olimme kuulleet, että rouva Jakari oli matkustanut Jyväskylään, päätimme ystäväni Niemeläinen ja minä käydä herra Jakaria tervehtimässä.

Herra Jakari asuu uudenaikaisen kerrostalon neljännessä kerroksessa. Talossa on hissi.

Yritimme avata pohjakerroksessa olevaan hissiin johtavan oven. Se ei auennut.

— Hissi on siis jätetty johonkin toiseen kerrokseen.
Paina nappulaa, sanoi Niemeläinen.

Painoin nappulaa.

Hissin ovi aukeni. Sen aukaisi sisältäpäin vanhanpuoleinen herrasmies. Hän oli avopäin ja hänellä oli sanomalehti kourassaan. Odotimme kohteliaasti, että hän astuisi ulos. Hän ei astunut ulos vaan ärähti meille jotakin ruotsiksi.

Koska olimme hyvin kasvatettuja nuoria miehiä, emme ärähtäneet mitään takaisin, vaan odotimme vieläkin kohteliaammin, että hän astuisi ulos. Mutta hän ei astunut. Mutisi vielä jotakin ja paiskasi oven kiinni.

— Luulenpa, hitto vieköön, että äijä istuu hississä lukemassa sanomalehtiä ja estää ihmisiä käyttämästä hissiä. Ovi on kiinni! Paina nappulaa! huusi Niemeläinen, joka nyt vain varsin lievästi muistutti hyvinkasvatettua nuorta miestä.

Painoin nappulaa. Sama herrasmies avasi taaskin oven, ärjäsi kiukkuisesti tusinan verran ruotsalaisia sarvipäitä ja paiskasi oven kiinni. Painoin uudelleen nappulaa. Ovi ei enää auennut.

— Nyt minä suutun, sanoi Niemeläinen. Mennäänpä kerrosta ylemmäksi ja kutsutaan se äijä hisseineen sinne.

Menimme kerrosta ylemmäs ja painoimme nappulaa. Hissin ovi aukeni ja
Niemeläinen repäisi sen selkoselälleen. Vanha herra oli kadonnut.
Hissiin oli sulloutunut nainen ja 5 lasta.

Ällistyimme sanattomiksi. Ennenkuin puhekykymme palautui, oli ovi jo hätäisesti sulkeutunut.

— Eikö tuo ollut hissi? sanoi Niemeläinen.

— Oli, sanoin minä.

— Millä ihmeellä he olivat ennättäneet saada sen vanhan karhun ulos hissistä, tunkeutua itse hissiin ja miksi he eivät astuneet hissistä pois ja kuinka herran nimessä se naishenkilö oli vain alushameisillaan?

— Koetetaan kolmannesta kerroksesta.

Koetimme. Painoimme nappulaa. Hississä oli juutalaisperhe. Paiskasimme kiireesti oven kiinni.

— Koettakaamme uudelleen toisesta kerroksesta! huudahti Niemeläinen.

Juoksimme alas toiseen kerrokseen, painoimme nappulaa. — Hississä oli taas äskeinen naisihminen alushameisillaan ja hänen 5 lastaan.

— Ylös kolmanteen!

Juoksimme, painoimme nappulaa, hississä taas juutalaiset.

— Hah hah, nauroi Niemeläinen paiskaten oven kiinni päin rähiseviä juutalaisia, jotka eivät yrittäneetkään poistua hissistä — nyt vastahan minä huomasin: tämä on unta! Me näemme hullunkurista unta.

— Loruja, minähän näen samat asiat!

— Mitä vielä. Minä tässä tietysti näen unta ja uneksin samalla, että sinä näet samaa unta kuin minäkin.

— Minä panen jyrkän vastalauseeni! Jos tämä on unta, niin tämä on minun omaa itsenäistä, persoonallista untani yhtä hyvin kuin sinun. Muuten olen kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että olemme valveilla. Yrittäkäämme joka tapauksessa vielä neljännen kerroksen nappulan vaikutusta hissin sisältöön.

Kiipesimme neljänteen kerrokseen ja painoimme nappulaa.

Hississä istui paitahihasillaan nuori mies..

— Herrat ovat hyvät ja astuvat sisään, sanoi hän kohteliaasti hymyillen.

— Kiitos, sanoi Niemeläinen, oikeastaan aikomuksemme on jäädä tähän neljänteen kerrokseen, mutta ehkä voitte antaa meille selityksen erinäisiin seikkoihin. — Kenties aikomuksenne kuitenkin oli juuri lähteä alas?

— Alas, ei, ei suinkaan. En lähde mihinkään.

— Tulitte siis juuri alhaalta?

— En suinkaan.

— Mitä tässä sitten teette?

— Lueskelen kemiaa, harjoitan opintoja.

— Taivas varjelkoon. — Tässäkö?

— Niin tässä.

— Oletteko tässä ollut kauankin?

— Pari viikkoa.

— Ei… nyt… nyt… yksinkö?

— Yksin.

— Mutta vaimo ja lapset… ja juutalaiset… ja…

— Ei minulla ole lapsia, onneksi en vielä ole naimisissa…

— Tarkoitan niitä, jotka äsken olivat tässä — ettekö juuri ollut toisen kerroksen kohdalla?

— Ee — en!

— Eikö tämä sama hissi mene toiseen kerrokseen?

— Ahaa, nyt minä ymmärrän. Herrat ovat erehtyneet. Tämä ei niinsanoakseni oikeastaan ole hissi.

Eikö ole. Ette suinkaan vain sattumalta väittäne, että tämä on unta?

— En. Valitettavasti tämä on kaikkea muuta kuin unta. Tämä on mitä kouriintuntuvinta pääkaupungin asuntopulaa ja asuntokeinottelua. Talon isäntä on lakkauttanut hissin käytön ja varustanut hissiaukon välipermannoilla. Sillä tavoin hän on saanut useampia, eri sisäänkäytävällä varustettuja huoneita. Vuokra 300 mk kuukaudessa. Hieman ahdasta tuppaa olemaan, eikä näköalastakaan kannata puhua.

Merikylpylä.

Suuressa maailmassa on kesäisin seurustelutilaisuuksia, joissa hienoimmatkin seurapiirit seurustelevat ilman vaatteita. Emme tarkoita tanssiaisia, sillä niissä ainakin herrasmiehet ovat puettuja. Tarkoitamme merikylpylöitä, joissa seurustelu tapahtuu uimapuvuissa, joita ei lueta varsinaisiin vaatteisiin kuuluviksi.

Niitä varten, jotka meidän maassamme suurmaailmalliseen tapaan haluavat vilkkaasti seurustella uimapuvuissa, on Helsingin lähistöllä, Lauttasaarella, merikylpylä. Siellä vallitsee kesäisin kirjava elämä. Hiekkaranta värillisine pukeutumiskoppeineen on täynnä iloista, ruskettunutta väkeä, joka pitää hauskaa oikein sydämensä pohjasta. Ja koska niin on tapana suuressa maailmassakin, ei kukaan kauhistu, vaikka herrat ja naiset eivät merikylpylässä olekaan aidatut eri karsinoihin. Ja sepä se ilon kohottaakin kaksinkertaiseksi.

Ystäväni Kalle Niemeläinen ja minä käymme siellä toisinaan. Enimmäkseen vain katselijoina. On niin hauskaa nähdä — ilman kiikaria — uimapukuisia naisia. Sitäpaitsi siellä tarjotaan kahvia ja kaunista luontoa.

Äskettäin tapasimme siellä erään tuttavan nuoren miehen, joka on kihloissa. Hän vakuutti, että merikylpyelämä on sanomattoman virkistävää ja hupaista varsinkin kihloissa oleville. Ja hauskaa hänellä näytti olevankin. Nuori neitonen kutitti häntä selkään, nauroi niin että hampaat näkyivät ja polskutteli vettä niin että m.m. varpaat näkyivät.

He tanssivat paraikaa hilpeätä piirileikkiä keskenään, kun nuoren miehen morsian äkkiä kirkasi. Olen vain kerran elämässäni kuullut tähän verrattavan naisen parkaisun — se nainen näki silloin hiiren (»rotan»).

Näimme, että nuoren miehen morsian paraikaa ratkaisi kysymystä pyörtyisikö vaiko ei. Hän pyörtyi puolittain.

Niemeläinen ja minä kannoimme hänet kasinolle. Nuori mies itse oli salamannopeasti hävinnyt erääseen pukukoppiin.

Niemeläinen ja minä koetimme parhaamme mukaan virkistää hänen morsiantaan kahvilla, leivoksilla ja sitruunasoodalla sekä yritimme ilahduttaa häntä vilkkaalla ja henkevällä seurustelulla. Mutta hän pysyi kaikesta huolimatta hieman alakuloisena. — Niin — olen tainnut kokonaan unohtaa mainita, että se neitonen, joka oli kylpemässä nuoren miehen seurassa, ei ollut hänen morsiamensa. Nuoren miehen morsian tuli rannalle aivan sattumalta.

Nuori mies ei enää uskaltanut näyttäytyä. Me saimme edelleenkin pitää seuraa hänen morsiamelleen. Hän oli hauska tyttö, vaikka vähän alakuloinen. Me menimme seuraavana päivänä hänen kanssaan kylpemään.

Yhteiskunnalliset velvollisuudet.

— Yhteiskuntamme taloudellinen tila on arveluttava, sanoi herra Jakari. On sentähden surkuteltava ja jyrkästi paheksuttava sitä anteeksiantamatonta kevytmielisyyttä, jolla kansalaiset suhtautuvat yhteiskunnallisiin velvollisuuksiinsa aikana, jolloin yhteiskunta kipeimmin kaipaa jäsentensä tukea. He eivät käsitä, että yhteiskuntaa kohtaan tehty laiminlyönti lopulta sittenkin kipeästi koskee heitä itseään.

— Tarkoitat kai tulojen ilmoittamisvelvollisuuden täyttämistä ja verojen suorittamista, joihin tehtäviin yleisö viime aikoina on suhtautunut jonkunverran kylmäkiskoisesti?

— Niin, sitä juuri, sanoi herra Jakari, sillä katsos velvollisuudentunto…

Ovikello soi. Olin vieraisilla herra Jakarin luona. Rouva Jakari oli 6-vuotiaan hra Jakari nuoremman kera matkustanut Oulunkylään poimimaan sinivuokkoja. Niitä saa siellä à Smk 1:— kimppu.

Herra Jakari riensi avaamaan ovea. Siellä oli siististi puettu, kärsivän näköinen vanhahko mies, jolla oli paperivihko kourassaan.

— Onko minulla ehkä kunnia puhua herra Jakarin kanssa?

— Kyllä minun nimeni on Jakari.

— Tulisin vain perimään viime vuoden kunnallisveroja 2,021 markkaa 65 penniä. Siitä asiasta on jo monta kertaa puhelimella soitettu kaupunginvoudin konttorista ja herra Jakarin kanssa pitäisi olla sovittu, että vero tänään lopullisesti ja ehdottomasti suoritetaan.

— Vai niin, sanoi herra Jakari ja rykäsi hermostuneesti. Jahah. Hm, hm. Niin. Oikeastaan… oikeastaan herra Jakari ei nyt sattumalta ole kotona. Hän on vähän matkustanut maalle. Ylihuomenna hän kyllä kutakuinkin varmasti…

— Mutta tehän itse juuri äsken sanoitte olevanne herra Jakari!

— Minäkö… sanoinko… niin, tietysti minä olen Jakari… mutta en ole… minä olen nähkääs hänen veljensä. Hänen nuorempi veljensä. Hän itse, kuten sanottu on maalla…

Silloin eteisen ovi avaantui. Rouva Jakari ja hra Jakari nuorempi saapuivat.

— Höh höh, vihdoinkin olemme taas kotona! huusi rouva Jakari — ai, täällä näyttää olevan vieraita!

— Anteeksi, sanoi veronkantomies, tämä on kai oikea rouva Jakari?

— Oikea! parkasi rouva Jakari. Oikea rouva Jakari! Tietysti! Mitä tämä merkitsee! Mitä on tapahtunut? Kalle, onko sinulla sitten… oo!

— Minä vain rohkenisin kysyä olisiko herra Jakari mahdollisesti puhunut rouvalle jotakin kunnallisveroista, että voisiko rouva ehkä ne maksaa, jos hän on kenties jättänyt rahoja sitä varten.

— Minäkö! Minäkö!

— Ei, ei, sanoi herra Jakari, rouva Jakari ei yleensä… kyllä veljeni, herra Jakari itse…ylihuomenna…

— Äiti, äiti, huusi hra Jakari nuorempi äkkiä, Pekka näyttää isälle käpyä! Katso, isä, käpyä, sanoi hän ja veti herra Jakaria takinliepeestä.

— Vai niin, sanoi veronkantomies merkitsevästi, vai niin!

— Ei, kyllä tämä on erehdys, sanoi herra Jakari, tuolla pojalla on vain omituinen tapa sanoa minua isäkseen, en minä ole sen oikea isä, ei se ole minun lapseni… niin, jos sopisi sitten ylihuomenna…

— Ei sinun lapsesi! Rouva Jakari kalpeni raivosta ja kauhusta ja paljosta muusta ja riensi toiseen huoneeseen pyörtymään.

Käytin syntynyttä hämminkiä hyväkseni poistuakseni kaikessa hiljaisuudessa. Yhteiskunnallisten velvollisuuksien täyttäminen on nykyään käytännössä niin raskasta ja monimutkaista, ettei sitä huvikseen viitsi katsella.

Salinkalusto.

Ystäväni Niemeläinen ja minä saimme äskettäin kirjeen eräältä maaseutuystävältämme. Hän oli myynyt vanhan, kuluneen salinkalustonsa, jota hän oli 10 vuoden ajan inhonnut. Hän oli saanut siitä Smk 1,300:—. Uutena se oli maksanut Smk. 750:—. Rajattomasti luottaen hyvään makuumme ja arvostelukykyymme hän lähetti meille Smk 3,500:—ja pyysi meitä Helsingistä ostamaan hänelle uuden, aistikkaan salinkaluston, joka, ynnä mahd. ylijäämä rahoista oli ensi tilassa lähetettävä hänelle sinne maalle.