Produced by Tapio Riikonen

AIRISELÄN TUKINAJOSSA

Kuvaus Lapin rajoilta

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.

1.

Järvi oli jo vahvassa jäässä. Pounikot ja jänkät olivat kylmettyneet hevosen kantaviksi, niin että kiveliön asukaskin pääsi liikkumaan. Tänä syksynä näytti pehmeillekin maille tulevan luja pohja, kun ennen lumen tuiskuamista piti näin kovia ja pitkällisiä pakkasia. Oli jo ollut kaksi viikkoa yhtämittaa pakkasta. Parempaa talven pohjaa ei Ahvenjärven Antti muistanut eläissään nähneensä.

Ei ainakaan ollut talvi näin hyvä- ja lujapohjaisena alkanut niinä kahtenakymmenenä vuotena, joina Antti oli tämän yksinäisen Ahvenjärven rannalla asunut.

Sen hän muisti varmaan, kun raudankovaa jänkkäpolkua asteli laukku selässä Meltoskylään päin. Varhain aamulla hän oli lähtenyt kotoaan, ja kiire hänellä oli. Sillä edellisenä päivänä oli Ahvenjärvessä käynyt Kettu-Iisakki, linnunpyyntiretkelle menossa. Oli levähtänyt ja tiennyt uutisena kertoa, että Vänttinen, maankuulu tukinajattaja, oli käynyt kylässä ja sanonut, että Airiselkään tulee suuri tukinajo. Kelpo tukinajajia oli tiedustellut raittiita ja rivakoita miehiä. Niin oli kertonut Kettu-Iisakki ja maininnut vielä, että Ahvenjärven Anttia oli Vänttinen muistellut. Antti oli ollut poissa heinän nounnissa toisella puolen järveä, niin ettei ollut saanut itse Kettu-Iisakkia puhutella, eikä Selma, asioita ymmärtämätön vaimoihminen, ollut älynnyt sen enempää Iisakilta Vänttisen olosta kysellä.

Ja Vänttisen puheille kylään oli Antilla nyt kiire. Sillä niin oli Iisakki arvellut, että Vänttinen oli hyvinkin voinut yöpyä kylään, kun yö ja pitkä taival oli edessä. Jospa sen siellä vielä kohtaa ja pääsee puheille! toivoi Antti hyvillä mielin. Saisi tuumata tukinajosta valmiiksi… ja kun sen Vänttisen kirjoihin saapi hyvän nimen, niin se saattaa monella tavalla puoltaa.

Viime talvena Antti oli osunut Vänttisen ajoon. Rehellinen, säntillinen mies on, mietti Antti. Ylen tuliluontoinen ja paljon vaativa, mutta hyvissä väleissä Antti hänen kanssaan oli pysynyt ja kiitokset häneltä saanut. Ja viinamiehille se oli vihainen kuin peto. Joka vain viinan vuoksi rokuliin joutui, niin seuraavana päivänä Vänttinen ilmoitti, että olla hyvä ja tulla konttoriin, että saapi rätingin. Ei siinä sen enempää…

Antti joudutti askeleitaan, noudattaen kuivilla mailla kesällistä polkua, joka kierteli leväisiä jänkkiä. Mutta hän oikaisi nyt jänkät suoraan halki pikemmin joutuakseen. Hänen teki kyllä mielensä poiketa kuusikkosaajoihin, joissa hänellä oli loukkuja ja satimia, pyydyksensä kokeakseen, mutta päätti poiketa vasta palatessa.

— Vai oli maininnut minunkin nimeni! No, se tiesi sitä, että hyvät välit jäivät!

Kun Antti jänkän halkaistuaan nousi vaaralle, näkyi sen laelta jo Meltosjärvi ja kylä sen rannalla. Marraskuun aurinko silloin nousi ja paistoi kirkkaasti huurteiseen, talvijäykkään luontoon. Sinne näkyi kotijärvikin, Ahvenjärvi, ja Antin torppa kyyrötti pienenä harmaana pilkkuna kuin sääski erämaan laidassa. Kylläpä näyttikin pieneltä ja avuttomalta! Ei ollut sitä sen paremmaksi jaksanut saada, ei vaikka parhaansa oli koettanut.

Antti lähti taas astumaan ja osui polulle, joka vei kylään asti ja oli kovaa kivikkorovaa.

Kirkkaaseen aamuilmaan nousivat kylältä aamulämmitysten savut, vaikkei mitään muuta elon merkkiä näkynyt. Rantakeroon, joka oli kylän paras ja rikkain talo ja jossa Iisakki oli kertonut Vänttisen olleen, Antti meni. Pihalla hän tapasi isännän, joka oli halkoja noutamassa.

"Taisit lähteä Vänttistä puhuttelemaan", sanoi hänelle isäntä, halot sylissä. "Vaan on jo ehtinyt illalla lähteä… Tästä on kyyditty Pasmajärveen… Tulehan sisälle, niin kuulet."

Isäntä läksi itse edellä nousemaan halkosylystä halaten portaita ylös, ja Antti seurasi perässä.

"Sepä nyt oli… Vai jo ehti mennä. En tiennyt, että liikkeellä oli", päivitteli Antti.

"Keneltä kuulit, että on täällä ollut?" kysyi isäntä mennen jo pirtin ovella.

"Oli käynyt Kettu-Iisakki siinä meillä ja Selmalle kertonut."

"Tässähän se näkyi kaljattelevan Iisakkikin Vänttisen aikana."

Isäntä laski halkosylyksen lattialle, niin että pirtti jymähti.

Antti istahti käskemättä penkille ja alkoi päästellä laukkuaan irti.

"Jopa se nyt oli, kun en saanut puhutella", päivitteli hän, pyyhkäisten laihoista kasvoistaan hikeä, ja kysyi sitten yhteen menoon:

"Lieneekö siinä puheessa ollut perää, että tukinajoon oli ollut miehiä hakemassa? Iisakki oli Selmalle sanonut…"

"Perä siinä on", alkoi isäntä puhua, yskien kuivaa yskää. "Perä siinä on. Kuuluu tulevan valta-ajo nyt Airiselän maille, ja nyt pitäisi miesten aloittaa, vaan lumen vähyys on esteenä. Vänttinen tulee ylijohtajaksi, puulaaki luottaa Vänttiseen, kuulemma, ja on antanut hänelle kaiken vallan Airiselän mailla… On se semmoinen turhantarkka mies, Vänttinen. Ei kuulu ottavan ajoonsa yhtään viinaanmenevää miestä, raittiita hakee… Kuuluukin olevan taas se Pirtu-Santeri viinoineen liikkeellä… eikä sille voi virkakuntakaan mitään… Tulee, kuulemma, niin suuri ajo, ettei ole takatalvina niin suurta ollutkaan… Ja kuuluvat olevan Airiselän puut järjestään jättiläispuita… että kysyy miestä jos hevostakin…"

"Kysyypä tietenkin", myönsi Antti, mutta lisäsi sitten huolestuneena: "Olisin minä puhunut Vänttiselle… jos hyvinkin olisi ottanut minutkin ajoon… kun jäivät meillä niin hyvät välit viime talvena… ja jos oma poika tulisi kumppaniksi…"

Isäntä ryiskeli kuivaa yskäänsä ja sanoi: "Maltahan nyt, kun kerron.
Terveiset pani sinulle ja käski tulla…"

Antin kasvoille ilmestyi kuin päivänpaiste.

"Sanoi jääneensä hyvin pitämään, että oli rehti ajaja ja hoiti hyvin hevosensa… Ja moneen kertaan muistutti, että toimittaa Ahvenjärven Antille sana, jotta tulla niin pian kuin… vaikka heti, että työhön pääsee… Vaikka kuuluu olevan kovin paljon pyrkijöitäkin…"

Antti ei hyvillään osannut mitään virkkaa. Itsekseen hän ajatteli, että tulipahan kerran puulaakiin semmoinen työnjohtaja, joka näkee, kuka hevostaan hoitaa ja muuten rehellisesti menettelee.

Isäntä ryiskeli.

"Kelpo mies se on Vänttinen", sanoi Antti. "Hänen ajoonsa minä kyllä pyrin, vaikka onkin kaukana Airiselässä asti."

"Tarkka ja visu kuuluu sentään olevan palkkaa maksamaan", virkkoi isäntä, Vänttistä moittien?

"Lie mitä lie. Vaan rennosti minulle maksoi sen mitä puhe oli… eikä minun enempää sopinut vaariakaan… Hyvä on mies ja suoraluontoinen", kehui Antti.

"Vaan mistähän se ne viinattomat miehet näppää, kun monta sataa olla pitää", moitiskeli isäntä yhä.

"Tästä saapi yhden", sanoi Antti ja nousi piippuaan sytyttämään. "Antaisi nyt hyvä Jumala lunta pehmikkeeksi tälle lujalle pohjalle, että pääsisi lähtemään", sanoi hän sitten ulos silmäten.

"Joo, joo, sepä se… lunta tarvitsee pehmikkeeksi", myönsi isäntä.

Antti vaipui ajatuksiinsa. Ei ollut niinkään lähteä köyhästä kodista ja jättää lapset ja vaimo keskelle kiveliötä. Olisi tarvinnut saada ruokaa kotiväelle varatuksi ainakin jouluun asti, jolloin jo voisi tukinajosta lähettää… Pienet olivat oman pellon antimet, eivät riittäisi jouluun asti, kun semmoinen joukko jäisi nakertamaan.

Antin äskeinen hyvä mieli katosi. Pitäisi koettaa saada täältä kylältä jauhosäkki velaksi, sitten tulisivat toimeen jouluun asti… Antille oli ennenkin velkaa uskottu. Tämä Rantakeron isäntäkin oli monasti auttanut.

"Vai aiot ottaa poikasi tukinajoon", alkoi isäntä hetken päästä jutella. "Kuinka tullevat kotona toimeen, kun se vaimosikin kuuluu olevan kivulloinen ja yksi lapsi sairaana?"

"Niin olemme siinä tuumailleet, vaikka kyllähän se raskaalta tuntuu… Mutta toisaalta taas houkuttelee se, että Yrjö jo pystyy hakkuumieheksi ja niin jäisi koko ansio omaan kukkaroon… Nykyään kun hakkuumiehet ovat kovin kallispalkkaisiakin", selitteli Antti. "Ja olen minä siinä nyt syysaikana ajanut heinät kotia ja varannut puita koko talveksi…"

"Oikeahan se on tuuma ja oikein puhuttu", myönsi isäntä. "Mutta kuinka niille jääpi ruokatavaraa?"

"No niukalta jääpi — ovat jo siksi kasvaneet syömään lapsetkin", vastasi Antti alakuloisesti. "Olisi tarvinnut elon puolta saada… Olisiko ketään, joka velkaa jouluun asti uskoisi… Jouluksi tuota jo ehtinee jonkun verran ansaita, jos terveenä pysyy."

Nyt vasta isäntä ilmoitti, että Vänttinen oli hänelle jättänyt rahaa
Antille matkaa varten annettavaksi.

"Uskovan se näkyy sinua", puheli isäntä ottaen avaimen ja alkaen loukkokaapista ottaa Vänttisen jättämiä rahoja. "Vaan täytyisi tässä olla todistaja, kun minä rahat annan, etten joudu välikäteen…"

"En minä kiellä kerran saatua", sanoi Antti, tullen sanomasta kovin hyvilleen. "On se miesten mies se Vänttinen…"

Mutta isäntä tenäsi:

"Saattaahan tapahtua, että sinä kuolet, niin millä minä sitten näytän toteen, että olen rahat sinulle antanut…"

"No, on niinkin", myönsi Antti, ja sovittiin, että talon renki ja piika, jotka eivät olleet sukua kumpaisellekaan, käskettiin vieraiksimiehiksi.

Ja vesissä suin, silmät kiiluen isäntä luki Antille rahat kouraan, ja tyytyväinen hymy huulillaan Antti otti setelitukun.

Toimitettuaan asiansa kylässä Antti läksi nopein askelin takaisin järvensä rannalle. Hän oli hyvillään ja asteli keveästi, vaikka raskas laukku painoi hartioita. Ei saattanut kyllin mielessään Vänttistä kehua. Nyt sai leipäainetta kotiväelle ja jäi vielä matkaakin varten yllinkyllin tarverahaa.

Mutta polkua kulkiessa muistuivat monet asiat mieleen, entiset ja vasta tulevaiset. Koko se eletty elämä täällä Ahvenjärven rannalla, josta kylään karttui runsas puoli penikulmaa eikä toisille ilmansuunnille ollut asukasta kuin penikulmain päässä.

Siihen aikaan kun hän, Kuusiston Antti, siihen haki kruunulta asumaoikeutta, ei Ahvenjärven rannalla ollut kuin kalasauna, jossa kyläläiset kesäisin majailivat kesäkalan pyynnissä ollessaan. Sillä vaikka Ahvenjärvi olikin yksinäinen, suurien vaarojen ympäröimä kiveliön järvi, viihtyivät sen kirkkaassa saivovedessä erinomaisen lihavat siiat ja kookkaat ahvenet, jotka jälkimäiset olivat tulleet maankuuluiksi ja joiden hyvyyden vuoksi järvikin oli nimensä saanut.

Siellä oli Anttikin, siihen aikaan naimaton Kuusiston torpan poika, kesäkalan pyynnissä kulkenut ja silloin jo ruvennut asiaa miettimään. Kun toiset pyyntimiehet läksivät saaliineen kotikyliinsä, jäi Antti yksin kalastusta jatkamaan ja viipyi retkellään niin kauan, kunnes järvi jäätyi.

Kun yksin öitään vietti kalasaunassa, rupesi hän omaa kotia ajattelemaan. Eräänä yönä hän oli nähnyt merkillisen unen, jota piti hyvänä enteenä ja johon sitten uskoi.

Ja aamulla herätessä oli hänen päätöksensä valmis.

Hän viipyi sitten vielä viikon päivät järven rannalla, maita ja talonpaikkoja tarkastellen. Pian mieluisan paikan löysikin pohjoisrannalta, jossa oli järveen asti loivaa, etelään viettävää myötälettä. Maanlaatu oli lihavaa savimultaa, kivetöntä ja helppoa viljellä. Loitompana järvestä oli vahvaheinäinen, harvametsäinen korpi, joka työnsi polvenkorkuista luhtaa, verestä kuin rieska, ja ojanvarsi, jonka korkeat törmäkamarat olivat maaheinän peittämät.

Siinähän oli jo valmista niittyä aluksi! Hän muisti, että toisen, Meltosjärven rannalla oli eräs, joka häntä odotti ja joka niinikään toivoi omaa kotia.

Ja niin hän siellä kelmeinä syyspäivinä, kun yökylmä oli järven jäädyttänyt, sen rantoja kierteli ja suunnitelmiaan laati. Ja niin hän hyvässä uskossa ja kirkkain toivein palasi saaliineen kylään.

Mutta samaa vauhtia hän painui rantamaille, missä tuumansa ja toiveensa metsäherralle esitti.

Metsäherra suostui.

Hän tunsi Antin kelpo mieheksi ja lupasi avustaa. Oli itsekin Ahvenjärvellä leimausmatkoilla käydessään ajatellut, että siihen tulisi elettävä talo.

Ja sanansa oli metsäherra pitänytkin. Samana talvena Antti jo ryhtyi tuvan tekoon, ja kun järvi kesän tullen lainehti sulana, saapui Antti sinne nuoren, vastavihityn vainionsa kanssa.

Siitä oli nyt kaksikymmentä vuotta aikaa.

Antti oli mietteissään kulkenut hyvinkin puoli matkaa, kun hän erään saajon — Lastusaajoksi nimitetyn — päässä kääntyi metsään linnunpyydyksiään kokemaan.

Aurinko oli peittynyt pilveen, ja pohjoisesta kävi kipakka tuuli. Taisi tulla tuisku!

Edempänä olevia pyydyksiä hän ei joutanut kokemaan, sillä päiväkin alkoi jo käydä lopulleen. Erään loukun alta hän veti esiin suuren ikämetson, jonka nokka oli käyrä kuin paininpuu ja kulmat tummanpunaiset. Suu hymyssä Antti heitti saaliin olalleen ja lähti takaisin polulle päin.

Mutta ennenkuin hän ehti järven rantaan, alkoi tuulen muassa tuiskuta lunta niin sakeasti, ettei järven poikki enää maan rantaa erottanut.

Mutta suoraan kotiaan Antti osasi kulkea, iloiset sanomat, hyvät suuhunpantavat matkassaan.

Varhain seuraavana aamuna hän nousi vuoteeltaan ja meni hevostaan ruokkimaan. Hän sytytti kyllä tulen takkaan, mutta ei hennonut vielä herättää vaimoaan Selmaa, joka oli kaiken yötä valvonut nuorimman, sairastelevan lapsen kanssa.

Ulos tultuaan Antti silmäsi taivaalle. Tuisku oli tauonnut, ja maassa oli rekikeliksi lunta. Taivas tähdessä, ja kuun kylmä puolikas oli vaipumassa metsänrannan taakse.

Pakkanen siitä tulee, nyt sopii jo lähteä tukinajoon.

Antti käveli talliin.

Hänen hevosensa oli vankka musta, joka kesälaitumella oltuaan ja nyt syyskauden melkein joutilaana syötyään oli hyvässä lihassa, niin että kouru lautasella. Sopii sillä, tuossa lihassa olevalla hevosella, lähteä tukinajoon! myhähti Antti hyvillään ja alkoi tehdä apetta hevoselleen. Hän tahtoi osoittaa hyvää mieltään uskolliselle työtoverilleenkin. Sillä nyt tänään hän aikoi laittautua matkalle. Airiselkään, tukinajopaikalle, oli pitkä ja vaivalloinen matka, oli Vänttinen kylällä kertonut. Ei ollut Anttikaan koskaan niin kaukana Lapissa käynyt, eikä sielläpäin ollut tukinajoja vielä monena talvena ollutkaan.

Sitä Antti mietiskeli hevostaan vaaliessaan. Mietiskeli ja laski.

Vanhin poika Yrjö, joka vasta oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta, oli nyt lähtevä hänelle kumppaniksi, hakkuumieheksi.

— Se on jo vankka mies ja semmoinen yrittämään, että hakee vertojaan, — ajatteli Antti. — Ei tarvitse nyt maksaa kallista palkkaa hakkuumiehelle, saadaan pitää kaikki ansiot itse.

Antti hymähti.

— Tuli toki terve ja vankka tuosta pojasta!

Mutta sitten hänelle muistuivat mieleen muut pirtissäolijat. Paljon niitä oli. Kymmenen Yrjöä nuorempaa. Kuinka ne täällä pitkän talven tulevat toimeen, kun Yrjö ei enää ole auttamassa? Yrjöä nuorempi tytär oli vaivainen, eikä nuoremmistakaan vielä ollut ulkosalla apua. Ja Selma sitten, joka ei sairaalta lapselta paljon mihinkään päässyt.

Hän sammutti pärevalkean, sulki oven ja käveli pirttiin.

Selma oli jo noussut ja oli kahvinkeittohommassa. Ei ollut moneen pitkään viikkoon ollut kahvia keittää, mutta nyt oli Antti tuonut kylästä tuliaisiksi vaimolleen pussillisen papuja ja valkoisen sokerimöhkäleen. Vänttistä saivat kiittää nyt tästä herkusta. Oli vielä niin varhainen, ettei ollut navettaanmenon aikakaan.

"Pakkanen taitaa olla?" kysyi Selma.

"Pakkanen on, ja kuun sirppi on terävä kuin keihään kärki", vastasi
Antti mennen loisteen luo lämmittelemään.

Ahvenjärven emäntä, Selma, oli laiha, kuihtuneen näköinen nainen, jonka silmissä paloi sairaalloinen tuli. Antti itse oli vielä mies parhaissa voimissaan, leveäselkäinen ja vankkarakenteinen, mutta jonkunlainen alakuloisuus häntäkin painoi, sillä hänen katseensa oli kuin jotakin ikävöisi tai niinkuin joku raskas murhe aina mieltä painaisi.

He istuivat lämmittävän liesitulen ääressä ja olivat kumpikin pitkän aikaa vaiti. Selma tuijotti palaviin puihin, ja Antin katse oli tähdätty lattiaan. Kaikki lapset nukkuivat vielä. Nuorinkin, sairas, joka oli vikissyt koko yön, oli nyt vihdoin aamupuoleen rauhoittunut ja nukkunut. Mitä he miettivät, yksinäisen Ahvenjärven yksinäiset asukkaat?

Antti muisti, kuinka suurin toivein hän silloin oli Selman tänne tuonut, kun kesä oli kirkkaimmillaan ja järvi kalaisena. Eivät olleet ne silloiset toiveet toteutuneet. Ei ollut ehtinyt eikä jaksanut maata viljellä niin kuin silloin oli aikonut ja luulotellut jaksavansa. Ei ollut ehtinyt korpia perkaamaan eikä ojanvarsia niityksi raivaamaan, niinkuin oli luullut kerkiävänsä ja jaksavansa. Ja kaksikymmentä vuotta oli siitä jo kulunut, yhdeskolmatta alkanut…

Pirtin sai rakennetuksi ja sen päähän kamarin ja porstuan. Navetan, johon olisi mahtunut viisi lehmää, mutta jossa ei ollut kuin kaksi, ja tallin, josta oli tullut kovin pieni ja matala, ja pienen eloaitan ja lammasläävän. Oli toki vielä riihikin, kivikkorovalla vainion laidassa, ja saunapahainen, pieni ja musta, melkein järvenrannassa kiinni.

Siinäpä ne sitten talon rakennukset olivatkin, lukuunottamatta muutamaa niittylatoa.

Ei ollut ehtinyt, ei jaksanut, ei kyennyt enempää.

Vaikka kyllä oli koettanut.

Mutta ruoka oli alkuvuosina muualta hankittava, oli kannettava kesäisin polkua pitkin selässä, sillä muuta neuvoa ei ollut. Ja kun talvi tuli, täytyi rientää ansioihin tukkityömaille. Keväät sitten kuluivat tukinlaskuissa ja kesät lauttahommissa…

Niin ne olivat vuodet vierineet, ja lapsilauma oli lisääntynyt. Ei ollut saanut viime kesänäkään kerätyksi heiniä kuin kahdelle lehmälle, hevoselle ja kolmelle lampaalle.

— Vaan jos tänä talvena ansiot ovat hyvät — ja hyvät oli Vänttinen vakuuttanut niiden olevan — niin koko ensi kevään, kesän ja syksynkin saisi rauhassa olla maatyössä. Saisi tehdä ja kerätä heinää enemmän, kuokkia peltoa ja raivata ojanvarsia, kun ei olisi ruoka hakemisessa, jatkoi Antti mietteitään. — Nyt ei enää kulu ansioista mitään vieraalle, kun oma poika on kumppanina, niin että kyllähän tässä nyttemmin joutaa talontöitäkin tekemään.

Hän muisti samalla tätä uutta metsäherraa, joka kuului ankaralla kädellä pitelevän kruununmaan asukkaita, niitä, jotka eivät ole kyenneet torppaansa perintökuntoon saamaan. Kuuluu uhanneen häätää pois semmoiset asukkaat…

Milloin osunee käymään täällä Ahvenjärvessä? Sitä hetkeä Antti oli pelännyt ja pelkäsi. Paljon olivat huhut kertoneet tämän uuden metsäherran ankaruudesta. Mutta sitten hän taas muisti lähtöään.

Oli toki hyvä, että tuiskusi lunta, jotta pääsi matkaan. Niinkuin taivas olisi tiennyt hänen tulisen kiireensä.

Siellä ehkä jo olivat täydessä tukinajohommassa Airiselässä.

Silloin hän nosti silmänsä ja kohtasi vaimonsa kärsivän, surullisen katseen…

"Tänäänkö siis jo aiotte lähteä?" kysyi Selma.

"Niin olen päättänyt. Ei sovi enää viivytellä. Matka on pitkä, Vänttinen tietenkin vartoo… Jos ei ala kuulua, niin ottavat minun sijalleni jonkun muun. Olen jo tässä matkaa varten minkä mitäkin valmistellut…"

"Olihan Vänttinen luvannut vartoa", sanoi Selma.

"Oli luvannut, vaan kun nyt näin pian rekikeliksi tuiskusi lunta, niin ei sovi vitkastella. Lähteä täytyy. Luottaa siihen saapi Vänttiseen, se on kerrassaan taattu. Mutta huolettaa minua nyt jättää sinut tänne turvattomaksi lasten kanssa, kun tuo nuorin vielä on kipeä…"

"Älähän nyt meistä… kyllä me, kun ovat puut, heinät kotona ja ruokaakin on pitkäksi aikaa. Ja eikö poikine Lainakin parin viikon päästä… Mutta se minua huolettaa, kuinka te siellä tukkimetsässä…"

"Mikä sinua huolettaa?" kysyi Antti. "Olenhan ollut joka talvi tukinajossa. Mikäpä siinä nytkään on!"

"Kun se on niin kaukana tunturien takana se Airiselkä, saaneeko sieltä mitään tietoja teistä tänne koko talvena… Ja muutenkin minusta tuntuu nyt niin raskaalta…"

"Älähän nyt kiusaa itseäsi…"

Mutta melkein itkusilmin Selma kertoi:

"Oli niin kummaa. Lienenkö unta nähnyt?"

"Viime yönäkö?" kysyi Antti, aivan kuin epäilisi, ettei Selma ollut unta nähnyt.

"En tiedä oliko yö vai aamu", jatkoi Selma. "Mutta tuntui, että olin tulossa navetasta tänne pirttiin. Oli olevinaan pimeä ja taivas paksussa pilvessä. Kun sitten katsahdin taivaalle… niin tähti lensi toiselta taivaan rannalta toiselle ja tuli yhtäkkiä niinkuin kesäkirkas päivä… Ja kun ehdin portaille, näkyi toiselta puolen järveä musta kuorma tulossa, mutta ei yhtään ihmistä kuormalla eikä kuorman perässä…"

"No, ne nyt ovat niitä sinun joutavia uniasi. Kesä oli olevinaan ja reessä kuorma!" koetti Antti lyödä leikiksi.

Mutta Selman silmissä oli vakava ilme ja hän virkkoi:

"Ei se unta ollutkaan! Minä näin aivan selvään!"

"Ethän sinä tänä aamuna ole vielä ulkona käynytkään!" koetti Antti yhä leikiksi lyödä.

Selma jäi sanattomaksi ja tuijotti palaviin halkoihin.

Hetken päästä Antti alkoi kuin lohduttaen puhua:

"Kyllä minä jo jouluksi lähetän elämisen apua, ja jouluun asti teillä nyt on kaikkea kylliksi. Rantakeron isäntä lupasi näinä päivinä toimittaa jauhosäkin…"

"Kyllähän sinä meistä huolen pidät", sanoi Selma raskaasti huoahtaen.

Hän nousi sitten istumasta, otti päreitä orrelta ja lähti navettaan.

Antti jäi yksin lieden ääreen. Eivät olleet hänenkään ajatuksensa nyt hauskat. Jos olisi sittenkin jättää Yrjö kotia. Jos se sitä Selma tuolla raskasmielisyydellään tarkoittaa, vaikka ei sano. Mutta pojalla on kova halu, ja Selma on itse niin esitellyt…

Kaikki lapset nukkuivat vielä, Yrjökin nukkui.

— Nukkukoon, ajatteli Antti. — Ei lepo nuoressa hukkaan mene.

Hän alkoi loisteen lämpimässä voidella sekä omia että Yrjön kenkiä. Haki sitten siepakat ja lapikkaat ullakolta ja kokoili suureen puuarkkuun kaikenlaisia tukkimetsässä tarvittavia pikkutarpeita: äimiä, naskaleita, paikkanahkaa, neuloja, hamppua ja käärön vanhaa liinaa, haavakääreeksi. Arkku oli jo puolillaan, mutta vielä oli siihen pantava monenlaista, saippuahitusesta tulitikkuihin asti.

Mutta arkkua täyttäessä kulkivat hänen ajatuksensa muualla, ja hän oli tavallista hajamielisempi.

— Näkee se Selma sitten, kun me Yrjön kanssa palaamme… niin on kuormallinen ruokaa ja lompakko täynnä rahaa! lohdutteli hän apeata mieltään, sillä nyt hän vasta selvään tunsi, että ikävä oli jättää Selma kotia kymmenen avuttoman lapsen kanssa. Yrjöstä oli ennen ollut turva, nyt ei.

Mutta muutakaan keinoa ei ollut. Se vähäinen ohrasato, mikä omista pelloista oli saatu, oli jo melkein kaikki syksyllä syöty, eikä entisiä säästöjä ollut minkään vertaa, siemeniksi olivat jo keväällä viimeiset menneet, ja koko kesä oli syöty ostoeloa, Liipaun säkkiä.

Hätä tulisi, ellei nyt ansaitsemaan lähtisi. Ja sen tiesi Selmakin.

Kun hän mietteissään oli arkkuun kerännyt kaikkea, mitä sattui muistamaan, seisahtui hän keskelle lattiaa ja alkoi muistella, oliko mitään unohtunut…

Silloin Yrjökin heräsi ja nähtyään isänsä valmistukset nousi nopeasti vuoteeltaan.

Isän ja pojan välit olivat aina olleet erittäin hyvät. Antti rakasti koko perhettään hellästi, ja monta murheen hetkeä hän oli viettänyt sen vuoksi, ettei kyennyt lapsiraukoilleen lämpöisiä vaatteitakaan laittamaan. Puolialastomina olivatkin nuorimmat, vähän riekaleita ympärillään, ja nukkuivat rivissä lattialla, lähellä uunia.

Yrjö oli kuitenkin jo parina kesänä ollut tukkijoella ja viime kesän kylässä kesämiehenä, niin että oli ansainnut hyvät vaatteet ylleen. Olipa siskoillekin ostanut paitakankaat.

"Olisit nyt vielä nukkunut", alkoi isä pojalleen puhella lempein äänin. "Tästä kun lähdemme, niin ei taida oikeaa lepoa tulla matkan varrella, eipä ennen kuin perillä, Airiselässä vasta, kun saamme oman kotarustingin…"

"Jopa tuo nyt riittää", arveli Yrjö ja alkoi pukeutua siinä mielessä, että matkaan tulee lähtö.

Tukkireet olivat jo korjatut aikoja sitten ja kesäkuumilla tervatut, niin että välkkyivät kiiltävässä voiteessaan.

Yhdessä he rupesivat tukkirekien päälle asettamaan häkkiä, johon hevosen ja miesten eväitä oli pantava. Heiniä poljettiin häkki täyteen ja monta säkkiä täytettiin silpuilla.

Siinä hommassa kului aamu, ja päivä alkoi koittaa.

Kun kuorma jo oli valmiiksi pantuna, kysyi Antti ikäänkuin sivumennen
Yrjöltä:

"Puhuiko se äiti sinulle mitään, kun minä kylällä olin?"

"Puhui se. Sanoi, ettei hänen ole koskaan ennen ollut niin ikävä jäädä kotia kuin nyt…"

Antti seisahtui, mutta ei virkkanut mitään. Hän katsoi järven yli etelän taivaanrannalle, joka pakkasen-punertavana heloitti.

"Taitaa senvuoksi tuntua äidistä ikävältä, kun sinäkin nyt lähdet", arveli hän hetken päästä pojalleen. Mutta samalla hänen mieleensä jysähti joku outo, painava tunne, josta ei ymmärtänyt, mikä oli.

Yrjö oli juuri köyttämässä silppusäkkejä heinähäkin päälle. Hän oli kookas ikäisekseen, isänsä pituinen, ja kasvot olivat vielä lapselliset ja silmät samanlaiset kuin äidillä, suuret ja tummansiniset.

"Taitaapa se nyt jo olla lähtövalmiina kuorma", virkkoi isä, kun Yrjö sai silppusäkit köytetyksi kiinni.

"Eiköhän ole", arveli Yrjö, ja isä ja poika kävelivät pirttiin, jossa lapsetkin nyt alkoivat heräillä.

2.

Aamiaiseksi Selma oli valmistanut Antin eilen saaman metson, jotta miehet lähtöateriakseen saisivat voimakkaan keiton.

Syödessä oli jo päivä valjennut, ja lumisiin, kuolonhiljaisiin metsiin paistoi marraskuun aurinko alakuloisen kylmästi. Monta sanaa ei syödessä vaihdettu.

Antti silmäsi silloin tällöin järvelle, joka nyt paistoi tasaisena, valkoisena kenttänä. Emännän silmistä näkyi, että hän oli itkenyt yksin navetassa ollessaan.

"Jos joku puute sattuisi tulemaan, niin Rantakeron isäntä lupasi auttaa ja aikoi joskus muutenkin hiihdellä tänne teitä katsomaan, että jos mikä hätä olisi", sanoi Antti vihdoin aterian loppupuolella.

"Hyvä ja auttavainen mieshän se on aina ollut Rantakeron isäntä", myönsi Selma hiljaisella äänellä. Taas aterioivat pitkän aikaa ääneti.

"Kulkevat sieltä kirjeet, ja kirjoittakoon Yrjö heti, kun perille Airiselkään pääsemme, jotta kuulet sanomia meistä… Kylältä kyllä tänne kirjeet saat, on siellä aina joku, joka tuopi, ja sattuu joskus kauttakulkuakin", puheli Antti.

"Kaipa ne kirjeet kylältä tänne kulkevat, ja pääsen minä itsekin käymään, jos tuo nuorin alkaisi parata", vastasi Selma, ja hänen surullisilla kasvoillaan näkyi nyt iloisempi ilme.

"Jouluksi jo lähetämme rahaa", lisäsi Antti, hyvillään vaimoonsa silmäten.

Antti nousi syömästä, mutta osui samalla silmäämään järvelle, sinnepäin, mistä talvitien reikä aukeana linjana lähti kylään päin. Sieltä ajoi hevonen suoraan jäälle ja näytti kääntyvän taloon päin.

Selma ja lapsetkin riensivät ikkunaan.

Ne olivat oudon näköisiä kulkijoita. Reen perässä istui kaksi susiturkkiin puettua miestä, ja kuskipenkillä istui kolmas.

"Herroja ovat", sanoi Selma.

Antti säpsähti. Jokohan olisi metsäherra? Hevonen lähestyi vinhaa vauhtia jäätä pitkin, ja kun oli ehtinyt puolijärveen, tunsi Antti hevosen Rantakeron ruskoksi ja ajajan Rantakeron isännäksi. Silloin hän arvasi, että susiturkkiset miehet olivat herroja, joita Rantakeron isäntä oli lähtenyt Ahvenjärvelle kyytiin.

Metsäherra siinä oli, kukaan muu se ei voinut olla!

Selma alkoi korjailla aterian jätteitä pöydältä ja komenteli lapsia loukkoon.

Antti itse seisoi miettiväisenä keskellä lattiaa eikä osannut sanoa mitään. Yrjö kuitenkin tointui ja lähti ulos kuormaa viimeistelemään.

Poikki järven tuli hevonen juosten, mutta talon rantaan, venevalkamaan päästyään se hiljensi vauhtiaan, ja ajaja hyppäsi reestä kävelemään. Järveltä taloon olikin ylämäkeä, ja rantapolulla vastailivat vielä maakivet rekirautoihin.

"Metsäherrapahan näkyy olevan", sanoi Antti, kun tulijat nousivat järveltä pihaan.

Metsäherra ja vallesmanni olivat yksin matkoin laitapitäjällä liikkeellä. Kesän aikana oli tänne kovin vaivalloinen kulku, kun teitä ei ollut ja polutkin useiden kylien välillä vajottivat polvia myöten. Mutta nyt tänä syksynä, kun maa ja jänkät olivat syvältä kylmettyneet, uskalsivat herratkin lähteä laitapitäjälle.

Illalla he olivat saapuneet Meltoskylään Rantakeroon ja pyytäneet isäntää Ahvenjärveen kyytiin, kun olivat kuulleet, että sinne jo näin vähän lumen aikana pääsi reellä melko tasaisia maita kulkevaa talvitietä.

Molemmat herrat olivat nuoria miehiä, jotka kumpikin olivat vasta muutaman vuoden olleet pitäjässä. Antti oli heidät sentään kumpaisenkin nähnyt ja tunsi heidät, mutta Selma ei ollut nähnyt kumpaakaan.

Metsäherra oli ylpeän ja kiukkuisen näköinen, vallesmanni oli sävyisämpi ja puettukin paljon vaatimattomammin. Ei ollut vallesmannilla kovaa kaulusta, ja pitkävartiset pieksut oli hänellä jalassa. Mutta metsäherra oli pysty kuin seiväs korkeine kauluksineen ja tuoksui vahvasti hajuvedeltä.

"Mutta merkillisen vähän te olette saanut valmista", sanoi hän Antille tyytymättömällä äänellä, kun oli tiedustellut torpan eduista, "ja nyt olette asunut jo kaksikymmentä vuotta kruunun maalla."

Hän kaivoi sitten torppaa koskevat paperit taskustaan.

"Laiskoja te olette… oikea mies olisi jo tehnyt suuren talon tästä…"

"Ei ole ollut varoja eikä aikaa", sanoi Antti.

"Mutta onhan teillä aikaa olla puulaakin töissä kaiket talvet, vieläpä kesätkin!" tikasi metsäherra.

"Pakko on olla, ja hyvä on, että puulaakeilla on ollut työtä… hätä tässä muuten olisikin ollut…"

"Jaa, jaa… minä olen kuullut… se on se vanha virsi…"

"Nälkä se on semmoinen virsi, joka komentaa", vastasi Antti alakuloisesti. "Milläs elät, jollet muualta leipää ansaitse."

Metsäherra näytti tyytymättömältä.

"Kruunu häätää pois maaltaan sellaiset, jotka eivät tee maan päälle työtä", sanoi hän.

Antti ei vastannut mitään.

"Taidatte olla tukinajoon lähdössä nytkin?" sanoi metsäherra hetken päästä.

"Niin on aikomus. Millä minä muuten joukkoni jaksaisin elättää. Vähäiset ne ovat ne hyvät, mitä tämmöisestä torpasta syötäväksi saapi…"

Metsäherra silmäsi lapsilaumaa.

"Herra Jumala… Näin paljonko teillä on lapsia!… Sehän on sikamaista!"

"Niin monta niitä on", sanoi Antti, ja hänen äänensä vähän vapisi. "Kuinkahan monta niistä pitäisi olla poissa, että olisi kruunun ja teidän mielestänne parhaiksi?" lisäsi hän sitten katkerasti.

Metsäherra vilkaisi Anttiin vihaisesti.

"Låt barnen vara", sanoi vallesmanni nuhtelevasti.

Mutta metsäherra käveli turkki yllään edestakaisin lattialla.

"Siihen ne ovat… laittamaan lapsia… muuhun ei", sanoi hän.

Vallesmanni puhui hänelle jotakin, jota muut eivät ymmärtäneet. Mutta
Antin kasvoille nousi tumma puna, ja ohimosuonet pullistuivat.

Vallesmannin puheista metsäherra näytti tyyntyvän. Ehkäpä alkoi ymmärtää, ettei täällä kiveliön keskellä tainnut olla helppo elää, kun maasta lähti niukasti syötävää. Mutta hän ei malttanut vieläkään olla lapsista herjaamatta, vaan virkkoi nyt puoleksi pilkallisesti:

"Joko niitä nyt on kylliksi, vai vieläkö tulee lisää?"

Antti oli luonnostaan tyyni mies, mutta nyt oli sattunut solvaus niin arkaan paikkaan, ettei hän enää voinut hillitä itseään.

"Tuli lisää tahi ei", sanoi hän nousten seisomaan, "se ei kuulu teihin! Minulla ovat lapset tässä näkösällä kaikki… lienevätkö niin forstmestarillakin… Ja minä tunnustan ja tiedän ne omikseni…"

Jo punastui metsäherra korviin asti. Olivatko ne kamalat huhut hänestä ehtineet tännekin asti!

"Mitä tarkoitat, lurjus?" kivahti hän.

Mutta taas alkoi vallesmanni puhua ruotsiksi, ja vihdoin metsäherra asettui.

Vallesmanni sai nyt puheenvuoron ja alkoi asioitaan Antille selittää. Olisi ollut tarkoitus pitää lain määräämä katselmus nyt tässäkin Ahvenjärven kruununtorpassa, mutta vallesmanni aikoi sen lykätä ensi kesään, kun lumikin jo oli maassa eikä sitten viime katselmuksen ollut paljoa tehty.

"En ole kyllä rakennuksia kyennyt tekemään, mutta niittyä on raivattu tänäkin syksynä neljän häkin ala ja uutta peltoa olemme tehneet vankankin puolen tynnyrin alan… Ensi kesänä sekin jo auttaa… Ja jos nyt tänä talvena, niinkuin on toivoa, sattuu tukinajossa ansaitsemaan vähän enemmän, niin ensi kesänä saapi sitten rauhassa tehdä maatöitä…"

"Niinpä vainkin", myönsi vallesmanni.

Mutta metsäherralle tuli yhtäkkiä kiire pois, niin että hän istui reessä, ennenkuin vallesmanni ehti uloskaan.

"Mahtoikohan hyvinkin suuttua?" kysäisi Antti vallesmannilta. "Minäkin satuin suuttumaan, kun lapsista…"

"No no, ei se niin vaarallista ole", naurahti vallesmanni. "Se on semmoinen pikainen mies, vaan kyllä se siitä ajan oloon talttuu…"

"Jokohan tuo kantelee kruunulle?"

"Eikö mitä. Onhan niitä tämmöisiä torppia muitakin…"

Vallesmanni hyvästeli kädestä ottaen ja toivotti onnea tukinajoon.

Antti seurasi perässä portaille.

Jo oli metsäherran pahin kiukkukin mennyt ohi, sillä hän vastasi, kun
Antti hyvästeli, ja näytti naurahtavan.

Antti katsoi heidän jälkeensä, kun ajoivat jäälle.

— Olisikohan se maistellut — lieneekö viinamiehiä — kun oli noin oikullisena? arveli Antti metsäherrasta.

Kun Antti palasi pirttiin, puhalsivat lapset loukostaan ikkunaan menijöitä katsomaan. Semmoinen herraskuorma oli todellakin näkemisen arvoinen täällä erämaassa.

"Jokohan nyt suuttui?" kysyi Selma huolekkaana.

"Suuttukoon jos tahtoo. Vallesmannilla on tämän talon asioihin enempi sanomista kuin metsäherroilla… sen sanoi aikoinaan vanha vallesmanni, joka tämän kruunulta minulle haki", sanoi Antti.

Mutta herrojen äkkiarvaamaton käynti erämaassa, jossa ei ollut totuttu vieraita näkemään pitkiin vuosiin, vaikutti kuitenkin sen, etteivät Antti ja Yrjö ottaneet tointuakseen matkalle, vaikka kaikki oli valmiiksi laitettuna. Oli paljon puhumista ja arvelemista siitä, mitä herrat käynnillään oikeastaan tarkoittivat.

"Kuulee sen Rantakeron isännältä tarkemmin, kyllä ne hänelle jotakin juttelevat", arveli Antti.

Samaa uskoi Selmakin.

Vihdoin, kun olivat aikansa puhelleet, Antti alkoi hankkiutua matkaan.

"Tähän sattuivat juuri lähtöhommaan, viivyttämään meitä", sanoi hän
Yrjölle.

Yrjö oli jo valjastanut hevosen. Antti kiskoi ylleen pientä keltaisenlikaista, päällyksetöntä lammasnahkaturkkia, Selman seisoessa häntä vastapäätä.

Eron hetki läheni.

Antti pani jo kintaat käteensä, mutta veti kuitenkin vielä oikean pois ja ikäänkuin heikkouttansa häveten ojensi kätensä Selmalle.

Ja pyörähti sitten oveen päin, ikäänkuin olisi tahtonut jotakin piilottaa vaimoltaan. Ja kun ovelle ehti, niin melkein kuin tuskanhuutona siinä äänsi:

"Hyvästi nyt kaikki! Jumalan haltuun jääkää!"

Ja mennä rymisti sitten alas kuin pahaa pakoon, pyyhkäisten silmistään jotakin.

Selma seurasi häntä portaille. Yrjö seisoi jo ohjat kädessä lähtövalmiina. Selman kasvot olivat kalpeammat entistään, ja silmissä oli kumma kiilto.

Antti silmäsi Selmaan ja sanoi sitten tukahtuneella äänellä Yrjölle:

"Annahan kävellä sitten!"

Yrjö viittasi äidilleen hyvästiksi, massautti suutaan ruunalle, joka virkkuna ja levänneenä porhalsi täyteen juoksuun järveen kallistuvaa myötälettä alas, niin että silppusäkit häkin päällä hyppelivät.

Antti seurasi puolijuoksua perässä.

Jäälle päästyä Yrjö pysäytti Mustan, ja kun Antti hänet saavutti, kiipesivät he kumpikin häkille ja läksivät ajamaan rantajäätä pitkin suoraan pohjoiseen, johon järvi kapenemistaan kapeni. Herrojen äskeinen jälki vei suoraan poikki järven, ja Musta yritti jo verekselle jäljelle, mutta eri suuntaan kulki nyt tukinajoon menevien tie.

Selma jäi portaille heidän menoaan katsomaan. Seisoi siinä, marraskuun kylmässä, silmät vedettöminä, mutta kasvoilla itkevä ilme ja sydämessä tuska ja ahdistus. Toisessa päässä järveä olivat jo menossa, mutta Selma seisoi yhä portailla ja heräsi mietteistään vasta sitten, kun kuuli nuorimman, sairaan lapsen itkevän.

Silloin hän vasta palasi sisälle, ja hänestä tuntui, että sydän oli pakahtumaisillaan. Ja kun otti sairaan syliinsä ja istahti, niin silloin purskahti itkuun ja itki kauan aikaa, ääneensä uikuttaen. Se tuntui sydämen tuskaa helpottavan.

Mutta tukinajoon menevät loittonivat loittonemistaan. Keli oli järvellä mainio. Mustan mieli oli iloinen, ja roimasti se käveli häntäänsä rennosti heilutellen. Isä ja poika istuivat äänettöminä häkillä. Lyhyt marraskuun päivä oli jo ehtinyt kulua pitkälle, ja aurinko oli jo laskemassa, kun menijät ehtivät kapenevan järven päähän. Se tie, jota heidän tuli aluksi kulkea, vei toiselle haaralle kuin kylään johtava tie. Järven päästä se alkoi, nousten männikkökankaalle ja lähtien siitä kapeana aukkona ja mutkikkaana viemään synkille sydänmaille.

Järven päähän saapuessaan menijät näkivät ilokseen, että tietä olivat poromiehet kulkeneet — ja se suuresti helpottaisi heidänkin kulkuaan.

Tämä taival, jolle he järven päästä lähtivät, oli kahden penikulman pituinen. Sen kuljettuaan he saapuvat ensimmäiseen suureen kylään ja valtatien varteen. Siitä taas jatkuu matka oikotietä pitkin kiveliöiden halki itäpohjoista kohti niihin kyliin, joiden kautta Antti tiesi matkan kulkevan Airiselän tukinajopaikalle.

Mutta vaivalloiselta tuntui kulku. Molemmat miehet olivat heti järveltä kankaalle noustua jääneet kuorman perään kävelemään. Sillä vaikka poromiehet olivatkin tietä kulkeneet, oli se näin vähän lumen aikana jyleää ja mätikköpounikkoa. Vähänväliä kuorma kellahti nurin, hevonen höyrysi, ja miehet paarustivat hikipäin perässä.

Suurelle suolle tultua ja sen poikki kuusikkokorpeen päästyä he levähdyttivät hevostaan ja tekivät nuotion.

"Tämä onkin pahin ja pounikkoisin taival — tätä kun näin vähän lumen aikana niin kovin harvoin kuljetaan", lohdutteli Antti poikaansa. "Tästä kun lähdemme, käännymme pian eri haaralle, länttä kohti, jossa muistaakseni on tasaisempi tienreikä, ja saavumme sitten suureen kylään, jossa on minulle entisestään tuttu isäntä. Siitä pitäisi alkaa teitä, joita on paljon kuljettu näinä vuosina, kun tukinajot ovat yhä syvemmä Lappiin siirtyneet. Ja ne, jotka Airiselän ajoon menevät, kulkevat tämän kylän läpi."

Muuta he eivät puhuneet. Ikävä painoi kummankin mieltä. Loppupuoli taivalta oli kuitenkin onneksi tasaisempia maita, niin että matka sujui nopeammin.

Myöhään illalla he saapuivat kylään. Antille oli kylä jo ennestään tuttu, hän kun oli viime vuonnakin tämän kautta mennyt tukinajoon, mutta silloin aivan eri haaralle, Susivaaraan päin. He ajoivat hevosensa erääseen vankkaan taloon, jonka pihalla näkyi olevan useita tukinajoon meneviä rekiä ja kuormia.

Talossa vielä valvottiin, ja Antti tapasi isännän pihalla.

"Jopahan on Ahvenjärven Anttikin tukinajoon menossa", tervehti isäntä
Anttia.

"No, jopa sitä viimein… kun viimeinkin lumen tuiskusi", vastasi
Antti. "Saisiko yösijaa?" kysyi hän sitten yhteen menoon.

"No, totta kai", toimitti isäntä. "Toki tässä vanha tuttava saapi, kun ventovieraillekin annetaan. Airiselän ajoonko sitä sinäkin…?"

"Sinne vain…"

"Sinne kuuluvat nämä toisetkin olevan menossa… Kuka tämä kumppanisi, nuori mies on?"

"Minunhan se on poika", hymähti Antti.

"Vai on sinulla noin vankka poika", kiitteli isäntä. "Tulee, peijakas, vielä vankempi mies kuin isästä."

"Kunhan nyt ensin tulisi semmoinenkaan kuin isä", kehahti Anttikin.

Isäntä toimitti, että Antti sai panna hevosensa talliin, vaikka muiden kulkijain hevoset olivat suuressa halkovajassa.

Antti ja Yrjö jäivät hevostaan hoitamaan, mutta isäntä köpitti pirttiin ja mennessään arveli, että on sijaa miehille pirtissä.

Talo, johon he olivat saapuneet, oli kylän vanhin, Linnanrovaksi nimitetty. Sen kautta kulki valtatietä itään ja etelään, länteen ja pohjoiseen, ja sitäpaitsi poro- ja suksimiesten teitä jos minnepäin asumattomien erämaiden poikki ja halki. Talvisin, suurten tukinajojen aikana, oli talossa aina kulkijoita, oli öin päivin koko pitkän talven ajan. Toisia meni, toisia tuli. Oli outoa jos tuttavaakin.

Pirtissä oltiin jo yösijoille asettumassa, eikä pihasalla näkynyt ketään, kun Antti ja Yrjö syöttivät hevostaan.

Yrjö meri sisälle, mutta Antti jäi vielä kuormaansa peittelemään hurstilla ja ottamaan siitä peurannahkoja yövuodetta varten.

Silloin hän kuuli, että jostakin kujasta ajoi hevonen pihaan, ja yhtäkkiä seisoi mies hänen vieressään, sähkölampun valossa häntä tarkastaen. Antti hieman säpsähti, mutta valo katosi samassa, eikä hän ehtinyt nähdä miehen kasvoja. Mies ei virkkanut sanaakaan, eikä Anttikaan ehtinyt mitään sanoa, ennenkuin toinen jo katosi sille kujalle, josta äsken hevonen pihaan ajoi.

Antti arvasi, etteivät ne olleet oikeita kulkijoita. Viinakauppiaita saattoivat olla.

Hän ei kuitenkaan puhunut näkemästään mitään, kun pirttiin meni. Suuri pirtti oli miehiä puolillaan. Jotkut jo nukkuivat, toiset tarinoivat. Himmeä kattolamppu valaisi niukasti tupakansavun läpi lattialla makaavia miehiä.

Ei näyttänyt olevan Antin tuttavia eikä työtovereita yhtään. Tuntuivat olevan etelän puolen miehiä, joita Antti ei muistanut ennen tukinajopaikoissa nähneensä. Saattoivat olla ensikertalaisia.

Antti ja Yrjö söivät niukan illallisensa särpimettä. He eivät ottaneet osaa toisten keskusteluihin eivätkä tiedustelleet, mistä toiset tulivat tai mihin olivat menossa.

Keskenäänkään he eivät monta sanaa vaihtaneet, ja pian he laskeusivat levolle peurannahkoille.

Yrjö nukkui heti. Mutta Antti makasi valveilla, iltapiippuaan poltellen. Silloin hänen korvansa erotti, mitä toiset haastelivat.

"Kuuluu Sodankylän poroaidalla myyneen monen tuhannen markan edestä paljasta Ruotsin konjakkia…"

"Voi turkanen!"

"Eivätkä osuneet poliisit hänen kätköilleen, jotka kuuluvat olleen aivan likellä poroaitaa… Mutta kiinni olisivat panneet, jos kohdanneet olisivat."

"Mutta eivät kohdanneet?"

"Eivät. Oli valehdeltu poliiseille. Sillä on omat suojelijansa…
Pakoon pääsi."

"Pakoon, vaan täällä se nytkin kiertelee. Tukkityömaille on menossa."

Antti arvasi, että miehet puhuivat Pirtu-Santerista, joka monta vuotta jo oli viinaa myynyt pitkin Lappia.

"Minkä kokoinen mies se lienee, Pirtu-Santeri?" kysyi nyt Anttikin, toisten keskusteluun puuttuen.

Eräs vastasi:

"Onpahan minun mittaiseni mies, mutta sillä on pitkät, mustat viikset."

Antti ei viitsinyt nousta katsomaan, minkä mittainen se mies oli, joka puhui. Hänestä oli äskeinen mies pihalla ollut pitkänlainen.

— Olkoon kuka hyvänsä… Mitäpä minä hänestä, — arveli hän ja vaipui omiin ajatuksiinsa.

Nuo toiset tarinoivat ja nauraa hökertelivät. Miten lienee heillä kotonaan? Oliko lapsia ja minkä verran oli varoja? Olivatko torpan vaiko talon miehiä? Olikohan joukossa yhtään niin köyhää kuin hän?

Mutta olipa hänellä sentään tuossa vieressään vankka ja verevä poika, joka pian pystyi isäänsä auttamaan! Ei hän niin köyhä ollutkaan.

Hän muisti kotiajääneitä, vaimoaan ja lapsiaan, ja hiljainen huokaus nousi hänen povestaan. Ja huomaamatta ummistuivat silmät, ja hän vaipui raskaaseen uneen…

* * * * *

Antti oli nukkunut sikeästi. Hän heräsi siihen, että pirtissä kävi kova poru ja liikkeellä oltiin. Joku astui Antin jalalle. Päästyään oikein valveille ja kuultuaan mitä puhuttiin, hän ymmärsi, että taloon oli saapunut tullimiehiä, jotka meuhkaten herättivät nukkuvat. Antti kuuli heidän tiedustelevan erästä miestä, joka ajoi porolla ja jolla olisi pitänyt olla viinaksia matkassaan. Oliko talossa käynyt porolla-ajajaa?

Anttikin nousi taljalleen istumaan.

Hänellekin tehtiin kiivas kysymys, oliko hän porolla-ajaja. Kuka tuo toinen on, joka vieressä nukkuu?

Antti selitti kuka ja mistä oli ja matkansa tarkoituksen. Vieressä nukkuva oli hänen poikansa. Eivät olleet he nähneet kuin yhden poromiehen, joka ajoi suksilta.

Mutta tullimiehet eivät tyytyneet semmoisiin vastauksiin.

"Kenenkä kuorma se on, jossa on hursti peittona?" kysyi eräs tullimies kuin kaikilta yhteisesti.

Mutta kun ei siihen heti ehditty vastata, määräsi hän, että jokaisen oli näytettävä kuormansa ja avattava arkkunsa, muutoin revitään kuormat hajalleen ja arkut säretään.

Antti alkoi vetää kenkiä jalkoihinsa, ja samoin teki moni muu. Mutta eräs mies, joka makasi pimeässä loukossa, ärähti sieltä:

"Siellä on minunkin kuormani pihalla. Tarkastakaa, jos tahdotte! Minä en liiku yövuoteeltani."

Lyhtyjen valossa tullimiehet sitten ryhtyivät tarkastukseensa, penkoen kunkin kuorman ja rautapiikeillä sysien heiniä ja silppusäkkejä.

Tulivat Antin kuorman luo.

"Onko joku viinakauppias liikkeellä?" kysyi Antti, kun tullimiehet reikivät hänen silppusäkkejään.

"Niitä on montakin", vastasi tullimies tyytymättömänä.

"Ei ole minun matkassani tippaakaan", sanoi Antti.

Eivät löytäneet mitään luvatonta.

Silloin he ilmoittivat tietävänsä varmaan, että tämän kautta oli nyt yön aikana kulkenut viinakauppias, arvatenkin menossa Airiselän tukinajopaikalle.

Mutta miehet eivät sanoneet tietävänsä.

"Porollako sen olisi pitänyt olla liikkeellä?" kysäisi Antti.

Tullimies vilkaisi Anttiin kuin jotakin epäillen.

"Eikö ole kukaan kaupannut konjakkia?" kysäisi hän.

"Minulle kai viimeksi kauppaavat… joka en eläissäni ole ostanut kuin korttelin… senkin kaupungista", vastasi Antti.