AIRISELÄN TUKINAJOSSA

Kuvaus Lapin rajoilta

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.

1.

Järvi oli jo vahvassa jäässä. Pounikot ja jänkät olivat kylmettyneet hevosen kantaviksi, niin että kiveliön asukaskin pääsi liikkumaan. Tänä syksynä näytti pehmeillekin maille tulevan luja pohja, kun ennen lumen tuiskuamista piti näin kovia ja pitkällisiä pakkasia. Oli jo ollut kaksi viikkoa yhtämittaa pakkasta. Parempaa talven pohjaa ei Ahvenjärven Antti muistanut eläissään nähneensä.

Ei ainakaan ollut talvi näin hyvä- ja lujapohjaisena alkanut niinä kahtenakymmenenä vuotena, joina Antti oli tämän yksinäisen Ahvenjärven rannalla asunut.

Sen hän muisti varmaan, kun raudankovaa jänkkäpolkua asteli laukku selässä Meltoskylään päin. Varhain aamulla hän oli lähtenyt kotoaan, ja kiire hänellä oli. Sillä edellisenä päivänä oli Ahvenjärvessä käynyt Kettu-Iisakki, linnunpyyntiretkelle menossa. Oli levähtänyt ja tiennyt uutisena kertoa, että Vänttinen, maankuulu tukinajattaja, oli käynyt kylässä ja sanonut, että Airiselkään tulee suuri tukinajo. Kelpo tukinajajia oli tiedustellut raittiita ja rivakoita miehiä. Niin oli kertonut Kettu-Iisakki ja maininnut vielä, että Ahvenjärven Anttia oli Vänttinen muistellut. Antti oli ollut poissa heinän nounnissa toisella puolen järveä, niin ettei ollut saanut itse Kettu-Iisakkia puhutella, eikä Selma, asioita ymmärtämätön vaimoihminen, ollut älynnyt sen enempää Iisakilta Vänttisen olosta kysellä.

Ja Vänttisen puheille kylään oli Antilla nyt kiire. Sillä niin oli Iisakki arvellut, että Vänttinen oli hyvinkin voinut yöpyä kylään, kun yö ja pitkä taival oli edessä. Jospa sen siellä vielä kohtaa ja pääsee puheille! toivoi Antti hyvillä mielin. Saisi tuumata tukinajosta valmiiksi… ja kun sen Vänttisen kirjoihin saapi hyvän nimen, niin se saattaa monella tavalla puoltaa.

Viime talvena Antti oli osunut Vänttisen ajoon. Rehellinen, säntillinen mies on, mietti Antti. Ylen tuliluontoinen ja paljon vaativa, mutta hyvissä väleissä Antti hänen kanssaan oli pysynyt ja kiitokset häneltä saanut. Ja viinamiehille se oli vihainen kuin peto. Joka vain viinan vuoksi rokuliin joutui, niin seuraavana päivänä Vänttinen ilmoitti, että olla hyvä ja tulla konttoriin, että saapi rätingin. Ei siinä sen enempää…

Antti joudutti askeleitaan, noudattaen kuivilla mailla kesällistä polkua, joka kierteli leväisiä jänkkiä. Mutta hän oikaisi nyt jänkät suoraan halki pikemmin joutuakseen. Hänen teki kyllä mielensä poiketa kuusikkosaajoihin, joissa hänellä oli loukkuja ja satimia, pyydyksensä kokeakseen, mutta päätti poiketa vasta palatessa.

— Vai oli maininnut minunkin nimeni! No, se tiesi sitä, että hyvät välit jäivät!

Kun Antti jänkän halkaistuaan nousi vaaralle, näkyi sen laelta jo Meltosjärvi ja kylä sen rannalla. Marraskuun aurinko silloin nousi ja paistoi kirkkaasti huurteiseen, talvijäykkään luontoon. Sinne näkyi kotijärvikin, Ahvenjärvi, ja Antin torppa kyyrötti pienenä harmaana pilkkuna kuin sääski erämaan laidassa. Kylläpä näyttikin pieneltä ja avuttomalta! Ei ollut sitä sen paremmaksi jaksanut saada, ei vaikka parhaansa oli koettanut.

Antti lähti taas astumaan ja osui polulle, joka vei kylään asti ja oli kovaa kivikkorovaa.

Kirkkaaseen aamuilmaan nousivat kylältä aamulämmitysten savut, vaikkei mitään muuta elon merkkiä näkynyt. Rantakeroon, joka oli kylän paras ja rikkain talo ja jossa Iisakki oli kertonut Vänttisen olleen, Antti meni. Pihalla hän tapasi isännän, joka oli halkoja noutamassa.

"Taisit lähteä Vänttistä puhuttelemaan", sanoi hänelle isäntä, halot sylissä. "Vaan on jo ehtinyt illalla lähteä… Tästä on kyyditty Pasmajärveen… Tulehan sisälle, niin kuulet."

Isäntä läksi itse edellä nousemaan halkosylystä halaten portaita ylös, ja Antti seurasi perässä.

"Sepä nyt oli… Vai jo ehti mennä. En tiennyt, että liikkeellä oli", päivitteli Antti.

"Keneltä kuulit, että on täällä ollut?" kysyi isäntä mennen jo pirtin ovella.

"Oli käynyt Kettu-Iisakki siinä meillä ja Selmalle kertonut."

"Tässähän se näkyi kaljattelevan Iisakkikin Vänttisen aikana."

Isäntä laski halkosylyksen lattialle, niin että pirtti jymähti.

Antti istahti käskemättä penkille ja alkoi päästellä laukkuaan irti.

"Jopa se nyt oli, kun en saanut puhutella", päivitteli hän, pyyhkäisten laihoista kasvoistaan hikeä, ja kysyi sitten yhteen menoon:

"Lieneekö siinä puheessa ollut perää, että tukinajoon oli ollut miehiä hakemassa? Iisakki oli Selmalle sanonut…"

"Perä siinä on", alkoi isäntä puhua, yskien kuivaa yskää. "Perä siinä on. Kuuluu tulevan valta-ajo nyt Airiselän maille, ja nyt pitäisi miesten aloittaa, vaan lumen vähyys on esteenä. Vänttinen tulee ylijohtajaksi, puulaaki luottaa Vänttiseen, kuulemma, ja on antanut hänelle kaiken vallan Airiselän mailla… On se semmoinen turhantarkka mies, Vänttinen. Ei kuulu ottavan ajoonsa yhtään viinaanmenevää miestä, raittiita hakee… Kuuluukin olevan taas se Pirtu-Santeri viinoineen liikkeellä… eikä sille voi virkakuntakaan mitään… Tulee, kuulemma, niin suuri ajo, ettei ole takatalvina niin suurta ollutkaan… Ja kuuluvat olevan Airiselän puut järjestään jättiläispuita… että kysyy miestä jos hevostakin…"

"Kysyypä tietenkin", myönsi Antti, mutta lisäsi sitten huolestuneena: "Olisin minä puhunut Vänttiselle… jos hyvinkin olisi ottanut minutkin ajoon… kun jäivät meillä niin hyvät välit viime talvena… ja jos oma poika tulisi kumppaniksi…"

Isäntä ryiskeli kuivaa yskäänsä ja sanoi: "Maltahan nyt, kun kerron. Terveiset pani sinulle ja käski tulla…"

Antin kasvoille ilmestyi kuin päivänpaiste.

"Sanoi jääneensä hyvin pitämään, että oli rehti ajaja ja hoiti hyvin hevosensa… Ja moneen kertaan muistutti, että toimittaa Ahvenjärven Antille sana, jotta tulla niin pian kuin… vaikka heti, että työhön pääsee… Vaikka kuuluu olevan kovin paljon pyrkijöitäkin…"

Antti ei hyvillään osannut mitään virkkaa. Itsekseen hän ajatteli, että tulipahan kerran puulaakiin semmoinen työnjohtaja, joka näkee, kuka hevostaan hoitaa ja muuten rehellisesti menettelee.

Isäntä ryiskeli.

"Kelpo mies se on Vänttinen", sanoi Antti. "Hänen ajoonsa minä kyllä pyrin, vaikka onkin kaukana Airiselässä asti."

"Tarkka ja visu kuuluu sentään olevan palkkaa maksamaan", virkkoi isäntä, Vänttistä moittien?

"Lie mitä lie. Vaan rennosti minulle maksoi sen mitä puhe oli… eikä minun enempää sopinut vaariakaan… Hyvä on mies ja suoraluontoinen", kehui Antti.

"Vaan mistähän se ne viinattomat miehet näppää, kun monta sataa olla pitää", moitiskeli isäntä yhä.

"Tästä saapi yhden", sanoi Antti ja nousi piippuaan sytyttämään. "Antaisi nyt hyvä Jumala lunta pehmikkeeksi tälle lujalle pohjalle, että pääsisi lähtemään", sanoi hän sitten ulos silmäten.

"Joo, joo, sepä se… lunta tarvitsee pehmikkeeksi", myönsi isäntä.

Antti vaipui ajatuksiinsa. Ei ollut niinkään lähteä köyhästä kodista ja jättää lapset ja vaimo keskelle kiveliötä. Olisi tarvinnut saada ruokaa kotiväelle varatuksi ainakin jouluun asti, jolloin jo voisi tukinajosta lähettää… Pienet olivat oman pellon antimet, eivät riittäisi jouluun asti, kun semmoinen joukko jäisi nakertamaan.

Antin äskeinen hyvä mieli katosi. Pitäisi koettaa saada täältä kylältä jauhosäkki velaksi, sitten tulisivat toimeen jouluun asti… Antille oli ennenkin velkaa uskottu. Tämä Rantakeron isäntäkin oli monasti auttanut.

"Vai aiot ottaa poikasi tukinajoon", alkoi isäntä hetken päästä jutella. "Kuinka tullevat kotona toimeen, kun se vaimosikin kuuluu olevan kivulloinen ja yksi lapsi sairaana?"

"Niin olemme siinä tuumailleet, vaikka kyllähän se raskaalta tuntuu… Mutta toisaalta taas houkuttelee se, että Yrjö jo pystyy hakkuumieheksi ja niin jäisi koko ansio omaan kukkaroon… Nykyään kun hakkuumiehet ovat kovin kallispalkkaisiakin", selitteli Antti. "Ja olen minä siinä nyt syysaikana ajanut heinät kotia ja varannut puita koko talveksi…"

"Oikeahan se on tuuma ja oikein puhuttu", myönsi isäntä. "Mutta kuinka niille jääpi ruokatavaraa?"

"No niukalta jääpi — ovat jo siksi kasvaneet syömään lapsetkin", vastasi Antti alakuloisesti. "Olisi tarvinnut elon puolta saada… Olisiko ketään, joka velkaa jouluun asti uskoisi… Jouluksi tuota jo ehtinee jonkun verran ansaita, jos terveenä pysyy."

Nyt vasta isäntä ilmoitti, että Vänttinen oli hänelle jättänyt rahaa Antille matkaa varten annettavaksi.

"Uskovan se näkyy sinua", puheli isäntä ottaen avaimen ja alkaen loukkokaapista ottaa Vänttisen jättämiä rahoja. "Vaan täytyisi tässä olla todistaja, kun minä rahat annan, etten joudu välikäteen…"

"En minä kiellä kerran saatua", sanoi Antti, tullen sanomasta kovin hyvilleen. "On se miesten mies se Vänttinen…"

Mutta isäntä tenäsi:

"Saattaahan tapahtua, että sinä kuolet, niin millä minä sitten näytän toteen, että olen rahat sinulle antanut…"

"No, on niinkin", myönsi Antti, ja sovittiin, että talon renki ja piika, jotka eivät olleet sukua kumpaisellekaan, käskettiin vieraiksimiehiksi.

Ja vesissä suin, silmät kiiluen isäntä luki Antille rahat kouraan, ja tyytyväinen hymy huulillaan Antti otti setelitukun.

Toimitettuaan asiansa kylässä Antti läksi nopein askelin takaisin järvensä rannalle. Hän oli hyvillään ja asteli keveästi, vaikka raskas laukku painoi hartioita. Ei saattanut kyllin mielessään Vänttistä kehua. Nyt sai leipäainetta kotiväelle ja jäi vielä matkaakin varten yllinkyllin tarverahaa.

Mutta polkua kulkiessa muistuivat monet asiat mieleen, entiset ja vasta tulevaiset. Koko se eletty elämä täällä Ahvenjärven rannalla, josta kylään karttui runsas puoli penikulmaa eikä toisille ilmansuunnille ollut asukasta kuin penikulmain päässä.

Siihen aikaan kun hän, Kuusiston Antti, siihen haki kruunulta asumaoikeutta, ei Ahvenjärven rannalla ollut kuin kalasauna, jossa kyläläiset kesäisin majailivat kesäkalan pyynnissä ollessaan. Sillä vaikka Ahvenjärvi olikin yksinäinen, suurien vaarojen ympäröimä kiveliön järvi, viihtyivät sen kirkkaassa saivovedessä erinomaisen lihavat siiat ja kookkaat ahvenet, jotka jälkimäiset olivat tulleet maankuuluiksi ja joiden hyvyyden vuoksi järvikin oli nimensä saanut.

Siellä oli Anttikin, siihen aikaan naimaton Kuusiston torpan poika, kesäkalan pyynnissä kulkenut ja silloin jo ruvennut asiaa miettimään. Kun toiset pyyntimiehet läksivät saaliineen kotikyliinsä, jäi Antti yksin kalastusta jatkamaan ja viipyi retkellään niin kauan, kunnes järvi jäätyi.

Kun yksin öitään vietti kalasaunassa, rupesi hän omaa kotia ajattelemaan. Eräänä yönä hän oli nähnyt merkillisen unen, jota piti hyvänä enteenä ja johon sitten uskoi.

Ja aamulla herätessä oli hänen päätöksensä valmis.

Hän viipyi sitten vielä viikon päivät järven rannalla, maita ja talonpaikkoja tarkastellen. Pian mieluisan paikan löysikin pohjoisrannalta, jossa oli järveen asti loivaa, etelään viettävää myötälettä. Maanlaatu oli lihavaa savimultaa, kivetöntä ja helppoa viljellä. Loitompana järvestä oli vahvaheinäinen, harvametsäinen korpi, joka työnsi polvenkorkuista luhtaa, verestä kuin rieska, ja ojanvarsi, jonka korkeat törmäkamarat olivat maaheinän peittämät.

Siinähän oli jo valmista niittyä aluksi! Hän muisti, että toisen, Meltosjärven rannalla oli eräs, joka häntä odotti ja joka niinikään toivoi omaa kotia.

Ja niin hän siellä kelmeinä syyspäivinä, kun yökylmä oli järven jäädyttänyt, sen rantoja kierteli ja suunnitelmiaan laati. Ja niin hän hyvässä uskossa ja kirkkain toivein palasi saaliineen kylään.

Mutta samaa vauhtia hän painui rantamaille, missä tuumansa ja toiveensa metsäherralle esitti.

Metsäherra suostui.

Hän tunsi Antin kelpo mieheksi ja lupasi avustaa. Oli itsekin Ahvenjärvellä leimausmatkoilla käydessään ajatellut, että siihen tulisi elettävä talo.

Ja sanansa oli metsäherra pitänytkin. Samana talvena Antti jo ryhtyi tuvan tekoon, ja kun järvi kesän tullen lainehti sulana, saapui Antti sinne nuoren, vastavihityn vainionsa kanssa.

Siitä oli nyt kaksikymmentä vuotta aikaa.

Antti oli mietteissään kulkenut hyvinkin puoli matkaa, kun hän erään saajon — Lastusaajoksi nimitetyn — päässä kääntyi metsään linnunpyydyksiään kokemaan.

Aurinko oli peittynyt pilveen, ja pohjoisesta kävi kipakka tuuli. Taisi tulla tuisku!

Edempänä olevia pyydyksiä hän ei joutanut kokemaan, sillä päiväkin alkoi jo käydä lopulleen. Erään loukun alta hän veti esiin suuren ikämetson, jonka nokka oli käyrä kuin paininpuu ja kulmat tummanpunaiset. Suu hymyssä Antti heitti saaliin olalleen ja lähti takaisin polulle päin.

Mutta ennenkuin hän ehti järven rantaan, alkoi tuulen muassa tuiskuta lunta niin sakeasti, ettei järven poikki enää maan rantaa erottanut.

Mutta suoraan kotiaan Antti osasi kulkea, iloiset sanomat, hyvät suuhunpantavat matkassaan.

Varhain seuraavana aamuna hän nousi vuoteeltaan ja meni hevostaan ruokkimaan. Hän sytytti kyllä tulen takkaan, mutta ei hennonut vielä herättää vaimoaan Selmaa, joka oli kaiken yötä valvonut nuorimman, sairastelevan lapsen kanssa.

Ulos tultuaan Antti silmäsi taivaalle. Tuisku oli tauonnut, ja maassa oli rekikeliksi lunta. Taivas tähdessä, ja kuun kylmä puolikas oli vaipumassa metsänrannan taakse.

Pakkanen siitä tulee, nyt sopii jo lähteä tukinajoon.

Antti käveli talliin.

Hänen hevosensa oli vankka musta, joka kesälaitumella oltuaan ja nyt syyskauden melkein joutilaana syötyään oli hyvässä lihassa, niin että kouru lautasella. Sopii sillä, tuossa lihassa olevalla hevosella, lähteä tukinajoon! myhähti Antti hyvillään ja alkoi tehdä apetta hevoselleen. Hän tahtoi osoittaa hyvää mieltään uskolliselle työtoverilleenkin. Sillä nyt tänään hän aikoi laittautua matkalle. Airiselkään, tukinajopaikalle, oli pitkä ja vaivalloinen matka, oli Vänttinen kylällä kertonut. Ei ollut Anttikaan koskaan niin kaukana Lapissa käynyt, eikä sielläpäin ollut tukinajoja vielä monena talvena ollutkaan.

Sitä Antti mietiskeli hevostaan vaaliessaan. Mietiskeli ja laski.

Vanhin poika Yrjö, joka vasta oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta, oli nyt lähtevä hänelle kumppaniksi, hakkuumieheksi.

— Se on jo vankka mies ja semmoinen yrittämään, että hakee vertojaan, — ajatteli Antti. — Ei tarvitse nyt maksaa kallista palkkaa hakkuumiehelle, saadaan pitää kaikki ansiot itse.

Antti hymähti.

— Tuli toki terve ja vankka tuosta pojasta!

Mutta sitten hänelle muistuivat mieleen muut pirtissäolijat. Paljon niitä oli. Kymmenen Yrjöä nuorempaa. Kuinka ne täällä pitkän talven tulevat toimeen, kun Yrjö ei enää ole auttamassa? Yrjöä nuorempi tytär oli vaivainen, eikä nuoremmistakaan vielä ollut ulkosalla apua. Ja Selma sitten, joka ei sairaalta lapselta paljon mihinkään päässyt.

Hän sammutti pärevalkean, sulki oven ja käveli pirttiin.

Selma oli jo noussut ja oli kahvinkeittohommassa. Ei ollut moneen pitkään viikkoon ollut kahvia keittää, mutta nyt oli Antti tuonut kylästä tuliaisiksi vaimolleen pussillisen papuja ja valkoisen sokerimöhkäleen. Vänttistä saivat kiittää nyt tästä herkusta. Oli vielä niin varhainen, ettei ollut navettaanmenon aikakaan.

"Pakkanen taitaa olla?" kysyi Selma.

"Pakkanen on, ja kuun sirppi on terävä kuin keihään kärki", vastasi Antti mennen loisteen luo lämmittelemään.

Ahvenjärven emäntä, Selma, oli laiha, kuihtuneen näköinen nainen, jonka silmissä paloi sairaalloinen tuli. Antti itse oli vielä mies parhaissa voimissaan, leveäselkäinen ja vankkarakenteinen, mutta jonkunlainen alakuloisuus häntäkin painoi, sillä hänen katseensa oli kuin jotakin ikävöisi tai niinkuin joku raskas murhe aina mieltä painaisi.

He istuivat lämmittävän liesitulen ääressä ja olivat kumpikin pitkän aikaa vaiti. Selma tuijotti palaviin puihin, ja Antin katse oli tähdätty lattiaan. Kaikki lapset nukkuivat vielä. Nuorinkin, sairas, joka oli vikissyt koko yön, oli nyt vihdoin aamupuoleen rauhoittunut ja nukkunut. Mitä he miettivät, yksinäisen Ahvenjärven yksinäiset asukkaat?

Antti muisti, kuinka suurin toivein hän silloin oli Selman tänne tuonut, kun kesä oli kirkkaimmillaan ja järvi kalaisena. Eivät olleet ne silloiset toiveet toteutuneet. Ei ollut ehtinyt eikä jaksanut maata viljellä niin kuin silloin oli aikonut ja luulotellut jaksavansa. Ei ollut ehtinyt korpia perkaamaan eikä ojanvarsia niityksi raivaamaan, niinkuin oli luullut kerkiävänsä ja jaksavansa. Ja kaksikymmentä vuotta oli siitä jo kulunut, yhdeskolmatta alkanut…

Pirtin sai rakennetuksi ja sen päähän kamarin ja porstuan. Navetan, johon olisi mahtunut viisi lehmää, mutta jossa ei ollut kuin kaksi, ja tallin, josta oli tullut kovin pieni ja matala, ja pienen eloaitan ja lammasläävän. Oli toki vielä riihikin, kivikkorovalla vainion laidassa, ja saunapahainen, pieni ja musta, melkein järvenrannassa kiinni.

Siinäpä ne sitten talon rakennukset olivatkin, lukuunottamatta muutamaa niittylatoa.

Ei ollut ehtinyt, ei jaksanut, ei kyennyt enempää.

Vaikka kyllä oli koettanut.

Mutta ruoka oli alkuvuosina muualta hankittava, oli kannettava kesäisin polkua pitkin selässä, sillä muuta neuvoa ei ollut. Ja kun talvi tuli, täytyi rientää ansioihin tukkityömaille. Keväät sitten kuluivat tukinlaskuissa ja kesät lauttahommissa…

Niin ne olivat vuodet vierineet, ja lapsilauma oli lisääntynyt. Ei ollut saanut viime kesänäkään kerätyksi heiniä kuin kahdelle lehmälle, hevoselle ja kolmelle lampaalle.

— Vaan jos tänä talvena ansiot ovat hyvät — ja hyvät oli Vänttinen vakuuttanut niiden olevan — niin koko ensi kevään, kesän ja syksynkin saisi rauhassa olla maatyössä. Saisi tehdä ja kerätä heinää enemmän, kuokkia peltoa ja raivata ojanvarsia, kun ei olisi ruoka hakemisessa, jatkoi Antti mietteitään. — Nyt ei enää kulu ansioista mitään vieraalle, kun oma poika on kumppanina, niin että kyllähän tässä nyttemmin joutaa talontöitäkin tekemään.

Hän muisti samalla tätä uutta metsäherraa, joka kuului ankaralla kädellä pitelevän kruununmaan asukkaita, niitä, jotka eivät ole kyenneet torppaansa perintökuntoon saamaan. Kuuluu uhanneen häätää pois semmoiset asukkaat…

Milloin osunee käymään täällä Ahvenjärvessä? Sitä hetkeä Antti oli pelännyt ja pelkäsi. Paljon olivat huhut kertoneet tämän uuden metsäherran ankaruudesta. Mutta sitten hän taas muisti lähtöään.

Oli toki hyvä, että tuiskusi lunta, jotta pääsi matkaan. Niinkuin taivas olisi tiennyt hänen tulisen kiireensä.

Siellä ehkä jo olivat täydessä tukinajohommassa Airiselässä.

Silloin hän nosti silmänsä ja kohtasi vaimonsa kärsivän, surullisen katseen…

"Tänäänkö siis jo aiotte lähteä?" kysyi Selma.

"Niin olen päättänyt. Ei sovi enää viivytellä. Matka on pitkä, Vänttinen tietenkin vartoo… Jos ei ala kuulua, niin ottavat minun sijalleni jonkun muun. Olen jo tässä matkaa varten minkä mitäkin valmistellut…"

"Olihan Vänttinen luvannut vartoa", sanoi Selma.

"Oli luvannut, vaan kun nyt näin pian rekikeliksi tuiskusi lunta, niin ei sovi vitkastella. Lähteä täytyy. Luottaa siihen saapi Vänttiseen, se on kerrassaan taattu. Mutta huolettaa minua nyt jättää sinut tänne turvattomaksi lasten kanssa, kun tuo nuorin vielä on kipeä…"

"Älähän nyt meistä… kyllä me, kun ovat puut, heinät kotona ja ruokaakin on pitkäksi aikaa. Ja eikö poikine Lainakin parin viikon päästä… Mutta se minua huolettaa, kuinka te siellä tukkimetsässä…"

"Mikä sinua huolettaa?" kysyi Antti. "Olenhan ollut joka talvi tukinajossa. Mikäpä siinä nytkään on!"

"Kun se on niin kaukana tunturien takana se Airiselkä, saaneeko sieltä mitään tietoja teistä tänne koko talvena… Ja muutenkin minusta tuntuu nyt niin raskaalta…"

"Älähän nyt kiusaa itseäsi…"

Mutta melkein itkusilmin Selma kertoi:

"Oli niin kummaa. Lienenkö unta nähnyt?"

"Viime yönäkö?" kysyi Antti, aivan kuin epäilisi, ettei Selma ollut unta nähnyt.

"En tiedä oliko yö vai aamu", jatkoi Selma. "Mutta tuntui, että olin tulossa navetasta tänne pirttiin. Oli olevinaan pimeä ja taivas paksussa pilvessä. Kun sitten katsahdin taivaalle… niin tähti lensi toiselta taivaan rannalta toiselle ja tuli yhtäkkiä niinkuin kesäkirkas päivä… Ja kun ehdin portaille, näkyi toiselta puolen järveä musta kuorma tulossa, mutta ei yhtään ihmistä kuormalla eikä kuorman perässä…"

"No, ne nyt ovat niitä sinun joutavia uniasi. Kesä oli olevinaan ja reessä kuorma!" koetti Antti lyödä leikiksi.

Mutta Selman silmissä oli vakava ilme ja hän virkkoi:

"Ei se unta ollutkaan! Minä näin aivan selvään!"

"Ethän sinä tänä aamuna ole vielä ulkona käynytkään!" koetti Antti yhä leikiksi lyödä.

Selma jäi sanattomaksi ja tuijotti palaviin halkoihin.

Hetken päästä Antti alkoi kuin lohduttaen puhua:

"Kyllä minä jo jouluksi lähetän elämisen apua, ja jouluun asti teillä nyt on kaikkea kylliksi. Rantakeron isäntä lupasi näinä päivinä toimittaa jauhosäkin…"

"Kyllähän sinä meistä huolen pidät", sanoi Selma raskaasti huoahtaen.

Hän nousi sitten istumasta, otti päreitä orrelta ja lähti navettaan.

Antti jäi yksin lieden ääreen. Eivät olleet hänenkään ajatuksensa nyt hauskat. Jos olisi sittenkin jättää Yrjö kotia. Jos se sitä Selma tuolla raskasmielisyydellään tarkoittaa, vaikka ei sano. Mutta pojalla on kova halu, ja Selma on itse niin esitellyt…

Kaikki lapset nukkuivat vielä, Yrjökin nukkui.

— Nukkukoon, ajatteli Antti. — Ei lepo nuoressa hukkaan mene.

Hän alkoi loisteen lämpimässä voidella sekä omia että Yrjön kenkiä. Haki sitten siepakat ja lapikkaat ullakolta ja kokoili suureen puuarkkuun kaikenlaisia tukkimetsässä tarvittavia pikkutarpeita: äimiä, naskaleita, paikkanahkaa, neuloja, hamppua ja käärön vanhaa liinaa, haavakääreeksi. Arkku oli jo puolillaan, mutta vielä oli siihen pantava monenlaista, saippuahitusesta tulitikkuihin asti.

Mutta arkkua täyttäessä kulkivat hänen ajatuksensa muualla, ja hän oli tavallista hajamielisempi.

— Näkee se Selma sitten, kun me Yrjön kanssa palaamme… niin on kuormallinen ruokaa ja lompakko täynnä rahaa! lohdutteli hän apeata mieltään, sillä nyt hän vasta selvään tunsi, että ikävä oli jättää Selma kotia kymmenen avuttoman lapsen kanssa. Yrjöstä oli ennen ollut turva, nyt ei.

Mutta muutakaan keinoa ei ollut. Se vähäinen ohrasato, mikä omista pelloista oli saatu, oli jo melkein kaikki syksyllä syöty, eikä entisiä säästöjä ollut minkään vertaa, siemeniksi olivat jo keväällä viimeiset menneet, ja koko kesä oli syöty ostoeloa, Liipaun säkkiä.

Hätä tulisi, ellei nyt ansaitsemaan lähtisi. Ja sen tiesi Selmakin.

Kun hän mietteissään oli arkkuun kerännyt kaikkea, mitä sattui muistamaan, seisahtui hän keskelle lattiaa ja alkoi muistella, oliko mitään unohtunut…

Silloin Yrjökin heräsi ja nähtyään isänsä valmistukset nousi nopeasti vuoteeltaan.

Isän ja pojan välit olivat aina olleet erittäin hyvät. Antti rakasti koko perhettään hellästi, ja monta murheen hetkeä hän oli viettänyt sen vuoksi, ettei kyennyt lapsiraukoilleen lämpöisiä vaatteitakaan laittamaan. Puolialastomina olivatkin nuorimmat, vähän riekaleita ympärillään, ja nukkuivat rivissä lattialla, lähellä uunia.

Yrjö oli kuitenkin jo parina kesänä ollut tukkijoella ja viime kesän kylässä kesämiehenä, niin että oli ansainnut hyvät vaatteet ylleen. Olipa siskoillekin ostanut paitakankaat.

"Olisit nyt vielä nukkunut", alkoi isä pojalleen puhella lempein äänin. "Tästä kun lähdemme, niin ei taida oikeaa lepoa tulla matkan varrella, eipä ennen kuin perillä, Airiselässä vasta, kun saamme oman kotarustingin…"

"Jopa tuo nyt riittää", arveli Yrjö ja alkoi pukeutua siinä mielessä, että matkaan tulee lähtö.

Tukkireet olivat jo korjatut aikoja sitten ja kesäkuumilla tervatut, niin että välkkyivät kiiltävässä voiteessaan.

Yhdessä he rupesivat tukkirekien päälle asettamaan häkkiä, johon hevosen ja miesten eväitä oli pantava. Heiniä poljettiin häkki täyteen ja monta säkkiä täytettiin silpuilla.

Siinä hommassa kului aamu, ja päivä alkoi koittaa.

Kun kuorma jo oli valmiiksi pantuna, kysyi Antti ikäänkuin sivumennen Yrjöltä:

"Puhuiko se äiti sinulle mitään, kun minä kylällä olin?"

"Puhui se. Sanoi, ettei hänen ole koskaan ennen ollut niin ikävä jäädä kotia kuin nyt…"

Antti seisahtui, mutta ei virkkanut mitään. Hän katsoi järven yli etelän taivaanrannalle, joka pakkasen-punertavana heloitti.

"Taitaa senvuoksi tuntua äidistä ikävältä, kun sinäkin nyt lähdet", arveli hän hetken päästä pojalleen. Mutta samalla hänen mieleensä jysähti joku outo, painava tunne, josta ei ymmärtänyt, mikä oli.

Yrjö oli juuri köyttämässä silppusäkkejä heinähäkin päälle. Hän oli kookas ikäisekseen, isänsä pituinen, ja kasvot olivat vielä lapselliset ja silmät samanlaiset kuin äidillä, suuret ja tummansiniset.

"Taitaapa se nyt jo olla lähtövalmiina kuorma", virkkoi isä, kun Yrjö sai silppusäkit köytetyksi kiinni.

"Eiköhän ole", arveli Yrjö, ja isä ja poika kävelivät pirttiin, jossa lapsetkin nyt alkoivat heräillä.

2.

Aamiaiseksi Selma oli valmistanut Antin eilen saaman metson, jotta miehet lähtöateriakseen saisivat voimakkaan keiton.

Syödessä oli jo päivä valjennut, ja lumisiin, kuolonhiljaisiin metsiin paistoi marraskuun aurinko alakuloisen kylmästi. Monta sanaa ei syödessä vaihdettu.

Antti silmäsi silloin tällöin järvelle, joka nyt paistoi tasaisena, valkoisena kenttänä. Emännän silmistä näkyi, että hän oli itkenyt yksin navetassa ollessaan.

"Jos joku puute sattuisi tulemaan, niin Rantakeron isäntä lupasi auttaa ja aikoi joskus muutenkin hiihdellä tänne teitä katsomaan, että jos mikä hätä olisi", sanoi Antti vihdoin aterian loppupuolella.

"Hyvä ja auttavainen mieshän se on aina ollut Rantakeron isäntä", myönsi Selma hiljaisella äänellä. Taas aterioivat pitkän aikaa ääneti.

"Kulkevat sieltä kirjeet, ja kirjoittakoon Yrjö heti, kun perille Airiselkään pääsemme, jotta kuulet sanomia meistä… Kylältä kyllä tänne kirjeet saat, on siellä aina joku, joka tuopi, ja sattuu joskus kauttakulkuakin", puheli Antti.

"Kaipa ne kirjeet kylältä tänne kulkevat, ja pääsen minä itsekin käymään, jos tuo nuorin alkaisi parata", vastasi Selma, ja hänen surullisilla kasvoillaan näkyi nyt iloisempi ilme.

"Jouluksi jo lähetämme rahaa", lisäsi Antti, hyvillään vaimoonsa silmäten.

Antti nousi syömästä, mutta osui samalla silmäämään järvelle, sinnepäin, mistä talvitien reikä aukeana linjana lähti kylään päin. Sieltä ajoi hevonen suoraan jäälle ja näytti kääntyvän taloon päin.

Selma ja lapsetkin riensivät ikkunaan.

Ne olivat oudon näköisiä kulkijoita. Reen perässä istui kaksi susiturkkiin puettua miestä, ja kuskipenkillä istui kolmas.

"Herroja ovat", sanoi Selma.

Antti säpsähti. Jokohan olisi metsäherra? Hevonen lähestyi vinhaa vauhtia jäätä pitkin, ja kun oli ehtinyt puolijärveen, tunsi Antti hevosen Rantakeron ruskoksi ja ajajan Rantakeron isännäksi. Silloin hän arvasi, että susiturkkiset miehet olivat herroja, joita Rantakeron isäntä oli lähtenyt Ahvenjärvelle kyytiin.

Metsäherra siinä oli, kukaan muu se ei voinut olla!

Selma alkoi korjailla aterian jätteitä pöydältä ja komenteli lapsia loukkoon.

Antti itse seisoi miettiväisenä keskellä lattiaa eikä osannut sanoa mitään. Yrjö kuitenkin tointui ja lähti ulos kuormaa viimeistelemään.

Poikki järven tuli hevonen juosten, mutta talon rantaan, venevalkamaan päästyään se hiljensi vauhtiaan, ja ajaja hyppäsi reestä kävelemään. Järveltä taloon olikin ylämäkeä, ja rantapolulla vastailivat vielä maakivet rekirautoihin.

"Metsäherrapahan näkyy olevan", sanoi Antti, kun tulijat nousivat järveltä pihaan.

Metsäherra ja vallesmanni olivat yksin matkoin laitapitäjällä liikkeellä. Kesän aikana oli tänne kovin vaivalloinen kulku, kun teitä ei ollut ja polutkin useiden kylien välillä vajottivat polvia myöten. Mutta nyt tänä syksynä, kun maa ja jänkät olivat syvältä kylmettyneet, uskalsivat herratkin lähteä laitapitäjälle.

Illalla he olivat saapuneet Meltoskylään Rantakeroon ja pyytäneet isäntää Ahvenjärveen kyytiin, kun olivat kuulleet, että sinne jo näin vähän lumen aikana pääsi reellä melko tasaisia maita kulkevaa talvitietä.

Molemmat herrat olivat nuoria miehiä, jotka kumpikin olivat vasta muutaman vuoden olleet pitäjässä. Antti oli heidät sentään kumpaisenkin nähnyt ja tunsi heidät, mutta Selma ei ollut nähnyt kumpaakaan.

Metsäherra oli ylpeän ja kiukkuisen näköinen, vallesmanni oli sävyisämpi ja puettukin paljon vaatimattomammin. Ei ollut vallesmannilla kovaa kaulusta, ja pitkävartiset pieksut oli hänellä jalassa. Mutta metsäherra oli pysty kuin seiväs korkeine kauluksineen ja tuoksui vahvasti hajuvedeltä.

"Mutta merkillisen vähän te olette saanut valmista", sanoi hän Antille tyytymättömällä äänellä, kun oli tiedustellut torpan eduista, "ja nyt olette asunut jo kaksikymmentä vuotta kruunun maalla."

Hän kaivoi sitten torppaa koskevat paperit taskustaan.

"Laiskoja te olette… oikea mies olisi jo tehnyt suuren talon tästä…"

"Ei ole ollut varoja eikä aikaa", sanoi Antti.

"Mutta onhan teillä aikaa olla puulaakin töissä kaiket talvet, vieläpä kesätkin!" tikasi metsäherra.

"Pakko on olla, ja hyvä on, että puulaakeilla on ollut työtä… hätä tässä muuten olisikin ollut…"

"Jaa, jaa… minä olen kuullut… se on se vanha virsi…"

"Nälkä se on semmoinen virsi, joka komentaa", vastasi Antti alakuloisesti. "Milläs elät, jollet muualta leipää ansaitse."

Metsäherra näytti tyytymättömältä.

"Kruunu häätää pois maaltaan sellaiset, jotka eivät tee maan päälle työtä", sanoi hän.

Antti ei vastannut mitään.

"Taidatte olla tukinajoon lähdössä nytkin?" sanoi metsäherra hetken päästä.

"Niin on aikomus. Millä minä muuten joukkoni jaksaisin elättää. Vähäiset ne ovat ne hyvät, mitä tämmöisestä torpasta syötäväksi saapi…"

Metsäherra silmäsi lapsilaumaa.

"Herra Jumala… Näin paljonko teillä on lapsia!… Sehän on sikamaista!"

"Niin monta niitä on", sanoi Antti, ja hänen äänensä vähän vapisi. "Kuinkahan monta niistä pitäisi olla poissa, että olisi kruunun ja teidän mielestänne parhaiksi?" lisäsi hän sitten katkerasti.

Metsäherra vilkaisi Anttiin vihaisesti.

" Låt barnen vara ", sanoi vallesmanni nuhtelevasti.

Mutta metsäherra käveli turkki yllään edestakaisin lattialla.

"Siihen ne ovat… laittamaan lapsia… muuhun ei", sanoi hän.

Vallesmanni puhui hänelle jotakin, jota muut eivät ymmärtäneet. Mutta Antin kasvoille nousi tumma puna, ja ohimosuonet pullistuivat.

Vallesmannin puheista metsäherra näytti tyyntyvän. Ehkäpä alkoi ymmärtää, ettei täällä kiveliön keskellä tainnut olla helppo elää, kun maasta lähti niukasti syötävää. Mutta hän ei malttanut vieläkään olla lapsista herjaamatta, vaan virkkoi nyt puoleksi pilkallisesti:

"Joko niitä nyt on kylliksi, vai vieläkö tulee lisää?"

Antti oli luonnostaan tyyni mies, mutta nyt oli sattunut solvaus niin arkaan paikkaan, ettei hän enää voinut hillitä itseään.

"Tuli lisää tahi ei", sanoi hän nousten seisomaan, "se ei kuulu teihin! Minulla ovat lapset tässä näkösällä kaikki… lienevätkö niin forstmestarillakin… Ja minä tunnustan ja tiedän ne omikseni…"

Jo punastui metsäherra korviin asti. Olivatko ne kamalat huhut hänestä ehtineet tännekin asti!

"Mitä tarkoitat, lurjus?" kivahti hän.

Mutta taas alkoi vallesmanni puhua ruotsiksi, ja vihdoin metsäherra asettui.

Vallesmanni sai nyt puheenvuoron ja alkoi asioitaan Antille selittää. Olisi ollut tarkoitus pitää lain määräämä katselmus nyt tässäkin Ahvenjärven kruununtorpassa, mutta vallesmanni aikoi sen lykätä ensi kesään, kun lumikin jo oli maassa eikä sitten viime katselmuksen ollut paljoa tehty.

"En ole kyllä rakennuksia kyennyt tekemään, mutta niittyä on raivattu tänäkin syksynä neljän häkin ala ja uutta peltoa olemme tehneet vankankin puolen tynnyrin alan… Ensi kesänä sekin jo auttaa… Ja jos nyt tänä talvena, niinkuin on toivoa, sattuu tukinajossa ansaitsemaan vähän enemmän, niin ensi kesänä saapi sitten rauhassa tehdä maatöitä…"

"Niinpä vainkin", myönsi vallesmanni.

Mutta metsäherralle tuli yhtäkkiä kiire pois, niin että hän istui reessä, ennenkuin vallesmanni ehti uloskaan.

"Mahtoikohan hyvinkin suuttua?" kysäisi Antti vallesmannilta. "Minäkin satuin suuttumaan, kun lapsista…"

"No no, ei se niin vaarallista ole", naurahti vallesmanni. "Se on semmoinen pikainen mies, vaan kyllä se siitä ajan oloon talttuu…"

"Jokohan tuo kantelee kruunulle?"

"Eikö mitä. Onhan niitä tämmöisiä torppia muitakin…"

Vallesmanni hyvästeli kädestä ottaen ja toivotti onnea tukinajoon.

Antti seurasi perässä portaille.

Jo oli metsäherran pahin kiukkukin mennyt ohi, sillä hän vastasi, kun Antti hyvästeli, ja näytti naurahtavan.

Antti katsoi heidän jälkeensä, kun ajoivat jäälle.

— Olisikohan se maistellut — lieneekö viinamiehiä — kun oli noin oikullisena? arveli Antti metsäherrasta.

Kun Antti palasi pirttiin, puhalsivat lapset loukostaan ikkunaan menijöitä katsomaan. Semmoinen herraskuorma oli todellakin näkemisen arvoinen täällä erämaassa.

"Jokohan nyt suuttui?" kysyi Selma huolekkaana.

"Suuttukoon jos tahtoo. Vallesmannilla on tämän talon asioihin enempi sanomista kuin metsäherroilla… sen sanoi aikoinaan vanha vallesmanni, joka tämän kruunulta minulle haki", sanoi Antti.

Mutta herrojen äkkiarvaamaton käynti erämaassa, jossa ei ollut totuttu vieraita näkemään pitkiin vuosiin, vaikutti kuitenkin sen, etteivät Antti ja Yrjö ottaneet tointuakseen matkalle, vaikka kaikki oli valmiiksi laitettuna. Oli paljon puhumista ja arvelemista siitä, mitä herrat käynnillään oikeastaan tarkoittivat.

"Kuulee sen Rantakeron isännältä tarkemmin, kyllä ne hänelle jotakin juttelevat", arveli Antti.

Samaa uskoi Selmakin.

Vihdoin, kun olivat aikansa puhelleet, Antti alkoi hankkiutua matkaan.

"Tähän sattuivat juuri lähtöhommaan, viivyttämään meitä", sanoi hän Yrjölle.

Yrjö oli jo valjastanut hevosen. Antti kiskoi ylleen pientä keltaisenlikaista, päällyksetöntä lammasnahkaturkkia, Selman seisoessa häntä vastapäätä.

Eron hetki läheni.

Antti pani jo kintaat käteensä, mutta veti kuitenkin vielä oikean pois ja ikäänkuin heikkouttansa häveten ojensi kätensä Selmalle.

Ja pyörähti sitten oveen päin, ikäänkuin olisi tahtonut jotakin piilottaa vaimoltaan. Ja kun ovelle ehti, niin melkein kuin tuskanhuutona siinä äänsi:

"Hyvästi nyt kaikki! Jumalan haltuun jääkää!"

Ja mennä rymisti sitten alas kuin pahaa pakoon, pyyhkäisten silmistään jotakin.

Selma seurasi häntä portaille. Yrjö seisoi jo ohjat kädessä lähtövalmiina. Selman kasvot olivat kalpeammat entistään, ja silmissä oli kumma kiilto.

Antti silmäsi Selmaan ja sanoi sitten tukahtuneella äänellä Yrjölle:

"Annahan kävellä sitten!"

Yrjö viittasi äidilleen hyvästiksi, massautti suutaan ruunalle, joka virkkuna ja levänneenä porhalsi täyteen juoksuun järveen kallistuvaa myötälettä alas, niin että silppusäkit häkin päällä hyppelivät.

Antti seurasi puolijuoksua perässä.

Jäälle päästyä Yrjö pysäytti Mustan, ja kun Antti hänet saavutti, kiipesivät he kumpikin häkille ja läksivät ajamaan rantajäätä pitkin suoraan pohjoiseen, johon järvi kapenemistaan kapeni. Herrojen äskeinen jälki vei suoraan poikki järven, ja Musta yritti jo verekselle jäljelle, mutta eri suuntaan kulki nyt tukinajoon menevien tie.

Selma jäi portaille heidän menoaan katsomaan. Seisoi siinä, marraskuun kylmässä, silmät vedettöminä, mutta kasvoilla itkevä ilme ja sydämessä tuska ja ahdistus. Toisessa päässä järveä olivat jo menossa, mutta Selma seisoi yhä portailla ja heräsi mietteistään vasta sitten, kun kuuli nuorimman, sairaan lapsen itkevän.

Silloin hän vasta palasi sisälle, ja hänestä tuntui, että sydän oli pakahtumaisillaan. Ja kun otti sairaan syliinsä ja istahti, niin silloin purskahti itkuun ja itki kauan aikaa, ääneensä uikuttaen. Se tuntui sydämen tuskaa helpottavan.

Mutta tukinajoon menevät loittonivat loittonemistaan. Keli oli järvellä mainio. Mustan mieli oli iloinen, ja roimasti se käveli häntäänsä rennosti heilutellen. Isä ja poika istuivat äänettöminä häkillä. Lyhyt marraskuun päivä oli jo ehtinyt kulua pitkälle, ja aurinko oli jo laskemassa, kun menijät ehtivät kapenevan järven päähän. Se tie, jota heidän tuli aluksi kulkea, vei toiselle haaralle kuin kylään johtava tie. Järven päästä se alkoi, nousten männikkökankaalle ja lähtien siitä kapeana aukkona ja mutkikkaana viemään synkille sydänmaille.

Järven päähän saapuessaan menijät näkivät ilokseen, että tietä olivat poromiehet kulkeneet — ja se suuresti helpottaisi heidänkin kulkuaan.

Tämä taival, jolle he järven päästä lähtivät, oli kahden penikulman pituinen. Sen kuljettuaan he saapuvat ensimmäiseen suureen kylään ja valtatien varteen. Siitä taas jatkuu matka oikotietä pitkin kiveliöiden halki itäpohjoista kohti niihin kyliin, joiden kautta Antti tiesi matkan kulkevan Airiselän tukinajopaikalle.

Mutta vaivalloiselta tuntui kulku. Molemmat miehet olivat heti järveltä kankaalle noustua jääneet kuorman perään kävelemään. Sillä vaikka poromiehet olivatkin tietä kulkeneet, oli se näin vähän lumen aikana jyleää ja mätikköpounikkoa. Vähänväliä kuorma kellahti nurin, hevonen höyrysi, ja miehet paarustivat hikipäin perässä.

Suurelle suolle tultua ja sen poikki kuusikkokorpeen päästyä he levähdyttivät hevostaan ja tekivät nuotion.

"Tämä onkin pahin ja pounikkoisin taival — tätä kun näin vähän lumen aikana niin kovin harvoin kuljetaan", lohdutteli Antti poikaansa. "Tästä kun lähdemme, käännymme pian eri haaralle, länttä kohti, jossa muistaakseni on tasaisempi tienreikä, ja saavumme sitten suureen kylään, jossa on minulle entisestään tuttu isäntä. Siitä pitäisi alkaa teitä, joita on paljon kuljettu näinä vuosina, kun tukinajot ovat yhä syvemmä Lappiin siirtyneet. Ja ne, jotka Airiselän ajoon menevät, kulkevat tämän kylän läpi."

Muuta he eivät puhuneet. Ikävä painoi kummankin mieltä. Loppupuoli taivalta oli kuitenkin onneksi tasaisempia maita, niin että matka sujui nopeammin.

Myöhään illalla he saapuivat kylään. Antille oli kylä jo ennestään tuttu, hän kun oli viime vuonnakin tämän kautta mennyt tukinajoon, mutta silloin aivan eri haaralle, Susivaaraan päin. He ajoivat hevosensa erääseen vankkaan taloon, jonka pihalla näkyi olevan useita tukinajoon meneviä rekiä ja kuormia.

Talossa vielä valvottiin, ja Antti tapasi isännän pihalla.

"Jopahan on Ahvenjärven Anttikin tukinajoon menossa", tervehti isäntä Anttia.

"No, jopa sitä viimein… kun viimeinkin lumen tuiskusi", vastasi Antti. "Saisiko yösijaa?" kysyi hän sitten yhteen menoon.

"No, totta kai", toimitti isäntä. "Toki tässä vanha tuttava saapi, kun ventovieraillekin annetaan. Airiselän ajoonko sitä sinäkin…?"

"Sinne vain…"

"Sinne kuuluvat nämä toisetkin olevan menossa… Kuka tämä kumppanisi, nuori mies on?"

"Minunhan se on poika", hymähti Antti.

"Vai on sinulla noin vankka poika", kiitteli isäntä. "Tulee, peijakas, vielä vankempi mies kuin isästä."

"Kunhan nyt ensin tulisi semmoinenkaan kuin isä", kehahti Anttikin.

Isäntä toimitti, että Antti sai panna hevosensa talliin, vaikka muiden kulkijain hevoset olivat suuressa halkovajassa.

Antti ja Yrjö jäivät hevostaan hoitamaan, mutta isäntä köpitti pirttiin ja mennessään arveli, että on sijaa miehille pirtissä.

Talo, johon he olivat saapuneet, oli kylän vanhin, Linnanrovaksi nimitetty. Sen kautta kulki valtatietä itään ja etelään, länteen ja pohjoiseen, ja sitäpaitsi poro- ja suksimiesten teitä jos minnepäin asumattomien erämaiden poikki ja halki. Talvisin, suurten tukinajojen aikana, oli talossa aina kulkijoita, oli öin päivin koko pitkän talven ajan. Toisia meni, toisia tuli. Oli outoa jos tuttavaakin.

Pirtissä oltiin jo yösijoille asettumassa, eikä pihasalla näkynyt ketään, kun Antti ja Yrjö syöttivät hevostaan.

Yrjö meri sisälle, mutta Antti jäi vielä kuormaansa peittelemään hurstilla ja ottamaan siitä peurannahkoja yövuodetta varten.

Silloin hän kuuli, että jostakin kujasta ajoi hevonen pihaan, ja yhtäkkiä seisoi mies hänen vieressään, sähkölampun valossa häntä tarkastaen. Antti hieman säpsähti, mutta valo katosi samassa, eikä hän ehtinyt nähdä miehen kasvoja. Mies ei virkkanut sanaakaan, eikä Anttikaan ehtinyt mitään sanoa, ennenkuin toinen jo katosi sille kujalle, josta äsken hevonen pihaan ajoi.

Antti arvasi, etteivät ne olleet oikeita kulkijoita. Viinakauppiaita saattoivat olla.

Hän ei kuitenkaan puhunut näkemästään mitään, kun pirttiin meni. Suuri pirtti oli miehiä puolillaan. Jotkut jo nukkuivat, toiset tarinoivat. Himmeä kattolamppu valaisi niukasti tupakansavun läpi lattialla makaavia miehiä.

Ei näyttänyt olevan Antin tuttavia eikä työtovereita yhtään. Tuntuivat olevan etelän puolen miehiä, joita Antti ei muistanut ennen tukinajopaikoissa nähneensä. Saattoivat olla ensikertalaisia.

Antti ja Yrjö söivät niukan illallisensa särpimettä. He eivät ottaneet osaa toisten keskusteluihin eivätkä tiedustelleet, mistä toiset tulivat tai mihin olivat menossa.

Keskenäänkään he eivät monta sanaa vaihtaneet, ja pian he laskeusivat levolle peurannahkoille.

Yrjö nukkui heti. Mutta Antti makasi valveilla, iltapiippuaan poltellen. Silloin hänen korvansa erotti, mitä toiset haastelivat.

"Kuuluu Sodankylän poroaidalla myyneen monen tuhannen markan edestä paljasta Ruotsin konjakkia…"

"Voi turkanen!"

"Eivätkä osuneet poliisit hänen kätköilleen, jotka kuuluvat olleen aivan likellä poroaitaa… Mutta kiinni olisivat panneet, jos kohdanneet olisivat."

"Mutta eivät kohdanneet?"

"Eivät. Oli valehdeltu poliiseille. Sillä on omat suojelijansa… Pakoon pääsi."

"Pakoon, vaan täällä se nytkin kiertelee. Tukkityömaille on menossa."

Antti arvasi, että miehet puhuivat Pirtu-Santerista, joka monta vuotta jo oli viinaa myynyt pitkin Lappia.

"Minkä kokoinen mies se lienee, Pirtu-Santeri?" kysyi nyt Anttikin, toisten keskusteluun puuttuen.

Eräs vastasi:

"Onpahan minun mittaiseni mies, mutta sillä on pitkät, mustat viikset."

Antti ei viitsinyt nousta katsomaan, minkä mittainen se mies oli, joka puhui. Hänestä oli äskeinen mies pihalla ollut pitkänlainen.

— Olkoon kuka hyvänsä… Mitäpä minä hänestä, — arveli hän ja vaipui omiin ajatuksiinsa.

Nuo toiset tarinoivat ja nauraa hökertelivät. Miten lienee heillä kotonaan? Oliko lapsia ja minkä verran oli varoja? Olivatko torpan vaiko talon miehiä? Olikohan joukossa yhtään niin köyhää kuin hän?

Mutta olipa hänellä sentään tuossa vieressään vankka ja verevä poika, joka pian pystyi isäänsä auttamaan! Ei hän niin köyhä ollutkaan.

Hän muisti kotiajääneitä, vaimoaan ja lapsiaan, ja hiljainen huokaus nousi hänen povestaan. Ja huomaamatta ummistuivat silmät, ja hän vaipui raskaaseen uneen…

* * * * *

Antti oli nukkunut sikeästi. Hän heräsi siihen, että pirtissä kävi kova poru ja liikkeellä oltiin. Joku astui Antin jalalle. Päästyään oikein valveille ja kuultuaan mitä puhuttiin, hän ymmärsi, että taloon oli saapunut tullimiehiä, jotka meuhkaten herättivät nukkuvat. Antti kuuli heidän tiedustelevan erästä miestä, joka ajoi porolla ja jolla olisi pitänyt olla viinaksia matkassaan. Oliko talossa käynyt porolla-ajajaa?

Anttikin nousi taljalleen istumaan.

Hänellekin tehtiin kiivas kysymys, oliko hän porolla-ajaja. Kuka tuo toinen on, joka vieressä nukkuu?

Antti selitti kuka ja mistä oli ja matkansa tarkoituksen. Vieressä nukkuva oli hänen poikansa. Eivät olleet he nähneet kuin yhden poromiehen, joka ajoi suksilta.

Mutta tullimiehet eivät tyytyneet semmoisiin vastauksiin.

"Kenenkä kuorma se on, jossa on hursti peittona?" kysyi eräs tullimies kuin kaikilta yhteisesti.

Mutta kun ei siihen heti ehditty vastata, määräsi hän, että jokaisen oli näytettävä kuormansa ja avattava arkkunsa, muutoin revitään kuormat hajalleen ja arkut säretään.

Antti alkoi vetää kenkiä jalkoihinsa, ja samoin teki moni muu. Mutta eräs mies, joka makasi pimeässä loukossa, ärähti sieltä:

"Siellä on minunkin kuormani pihalla. Tarkastakaa, jos tahdotte! Minä en liiku yövuoteeltani."

Lyhtyjen valossa tullimiehet sitten ryhtyivät tarkastukseensa, penkoen kunkin kuorman ja rautapiikeillä sysien heiniä ja silppusäkkejä.

Tulivat Antin kuorman luo.

"Onko joku viinakauppias liikkeellä?" kysyi Antti, kun tullimiehet reikivät hänen silppusäkkejään.

"Niitä on montakin", vastasi tullimies tyytymättömänä.

"Ei ole minun matkassani tippaakaan", sanoi Antti.

Eivät löytäneet mitään luvatonta.

Silloin he ilmoittivat tietävänsä varmaan, että tämän kautta oli nyt yön aikana kulkenut viinakauppias, arvatenkin menossa Airiselän tukinajopaikalle.

Mutta miehet eivät sanoneet tietävänsä.

"Porollako sen olisi pitänyt olla liikkeellä?" kysäisi Antti.

Tullimies vilkaisi Anttiin kuin jotakin epäillen.

"Eikö ole kukaan kaupannut konjakkia?" kysäisi hän.

"Minulle kai viimeksi kauppaavat… joka en eläissäni ole ostanut kuin korttelin… senkin kaupungista", vastasi Antti.

Mutta tullimiehet herättivät isännän ja muunkin talonväen ja penkoivat joka huoneen.

Vihdoin he lähtivät ajamaan, kun eivät mitään löytäneet. Pirttiin saapuessaan Antti nyt vasta huomasi, että sinne oli yöllä hänen nukkuessaan ilmaantunut lisää väkeä. Näyttivät olevan etelän puolen miehiä, suksilla kulkevia.

Hän asettui sijalleen, vielä hetken nukkuakseen. Mutta unta ei tullutkaan. Mietitytti. Mitähän olivat ne miehet olleet, jotka illalla kujasta ajoivat pihaan ja samalla tuntuivat lähtevän takaisin? Epäilemättä ne olivat viinakauppiaita. Sitten hän muisti, ettei tallinovessa ollut lukkoa ja että ovi oli muutenkin rempallaan. Hän nousi ja päätti pistäytyä hevostaan katsomassa.

Muut pirtissäolijat näyttivät nukkuneen uudestaan. Kuorsauksia, raskaita huokauksia ja oikenevien koipien liikettä kuului, ja himmeä lamppu paloi ynisten, vaivalloisesti, sammumaisillaan.

Ulkona oli pimeä kuin säkissä, sillä taivas oli aamupuoleen vetääntynyt pilveen. Kun Antti joutui lähelle tallia, näki hän, että sekä tallin ovi että ylisen heinäluukku olivat auki. Samassa ilmestyi kaksi miestä tallista. Ne kantoivat suuria säkkejä reslaan, joka oli tallinpäässä ja jonka eteen oli hevonen valjastettu. Antti seisahtui ja näki, että toinen mies nousi yliselle ja antoi sieltä varovasti säkin kerrallaan toiselle.

Toinen miehistä, se, joka säkkejä reslaan kantoi, huomasi Antin ja töytäsi yhtäkkiä hänen eteensä.

"Mitä haet?" tiuskaisi hän Antille.

"En mitään. Aioin hevostani hoitamaan."

Mies ei virkkanut enää mitään, vaan meni jatkamaan työtänsä. Pimeä oli, mutta Antti näki, että miehellä, joka häntä kävi puhuttelemassa, oli pitkät viikset. Kumpikin mies liikkui kuumeisella kiireellä, ja Antti arvasi millä asialla he olivat. Hän ei kuitenkaan ollut heistä tietävinäänkään, toimitti hevoselleen lisää heiniä ja aikoi lähteä takaisin pirttiin.

Siinä ne olivat viinakauppiaat, joita tullimiehet olivat takaa ajaneet!

Ne siis olivat sittenkin olleet talossa ja ehtineet kätkeä tavaransa tallin yliseen, sillaikaa kun tullimiehet pitivät tarkastusta pirtissä.

Antti kuuli miesten yhtäkkiä lopettavan hommansa, kuiskaavan toisilleen jotakin ja katoavan kuin varjo kujasta ulos.

Antti pani merkille, että he katosivat siitä kujasta, josta tie lähti ylimaihin. Heidän hevosellaan ei ollut minkäänlaista helyä, mutta Antti kuuli kavionkapseen ja reslan ratinan nopeaan poistuvan.

Hän palasi pirttiin, mutta ei puhunut havainnostaan mitään, vaikka muutamia miehiä oli jo nousuhommassa.

Aamupimeällä jo joutuivat Airiselän tukinajoon menevät miehet taipaleelle. Heitä oli nyt yhdessä roikassa kymmenen hevosta ja kolmattakymmentä miestä. Sitäpaitsi heitä seurasi vielä kymmenkunta suksimiestä, jotka niinikään olivat Airiselkään hakkuumiehiksi menossa.

Antti oli Linnanrovalta lähdettäessä jäänyt jälkiroikkaan, mutta jo ensi syöttöpaikassa, joka oli suuren järven rannalla, toiset ehdottelivat, että Antti, jolla oli lihavin ja paras kävelijähevonen, ajaisi eillimmäiseksi.

Tie kulki nyt synkkiä sydänmaita, ja taipaleet olivat pelottavan pitkiä, tiet vähälumisia vielä ja paikoin hyvinkin pounikkoisia.

Seuraavana yönä tuli raskas tuisku, niin että lunta alkoi olla polveen asti. Mutta kun tuisku taukosi, koveni ilma, pakkasta oli veres lumi ruokkinut. Taivaanrannat punoittivat ja kiiltelivät, ja ilma helisi kylmyyttään. Kulkijoita oli paljon, rahdinajajia enimmäkseen.

Oli täydenkuun aika, ja tukinajoon menevät ajoivat öisinkin, pikemmin perille joutuakseen.

Suuresta kirkonkylästä ei enää ollut Airiselkään kuin parin päivän matka, aivan asumatonta kiveliötä.

Sitä viimeistä taivalta olivat nyt menossa kaikki ne, jotka yhdessä roikassa lähtivät Linnanrovalta Anttia seuraamaan. He olivat saavuttaneet toisia sinne menijöitä, ja roikka oli joillakuilla taipaleilla ollut hyvinkin pitkä, mutta toisilla taipaleilla pienentynyt, kun kaikki eivät olleet jaksaneet yhtä nopeaan kulkea.

Antti oli ajanut kaikki taipaleet edellä, ja usein olivat toiset saapuneet syöttöpaikkaan pitkän aikaa jälkeenpäin.

Nyt tälle viimeiselle taipaleelle lähdettäessä oli ollut puhe, että puhallutetaan puolivälissä, johon puulaaki oli rakennuttanut tilavan pirtin ja tallin sitä varten. Sillä koko taipaleella Airiselkään asti ei ollut ainoaakaan ihmisasuntoa.

Antti pani taas eillimmäiseksi. Hänen Mustansa oli vielä virkku ja käveli roimasti. Tiekin oli jo niin kuljettua, että oli kovaa kuin tavallinen maantie. Antti ja Yrjö istuivat kumpikin häkillä.

Joka paikassa pitkin väliä oli kerrottu, että ylen paljon on jo Airiselkään tukinajajia mennyt ja yhä lappaa kuin kadotukseen.

— Kuinka siellä käynee, kun niin paljon tulvaa ajajia? — mietiskeli Antti. — Jos Vänttinen ehkä luulee, etten tulekaan. Vaan miksi olisi käsirahatkin jättänyt?

Hän ei pojalleen huolistaan puhunut, itsekseen mietiskeli.

Kun pääsisi sen Vänttisen puheille ennen kuin muut ehtivät, toivoi hän.

Silloin juolahti hänelle mieleen, että hän ajaa yhtämittaa puulaakin pirtille, Airiselkään asti, ettei pysähdykään puolivälissä. Hänellä oli hyvä hevonen… se kyllä jaksaa, ja heillä itsellään oli evästä jälellä sen verran, että hyvästi toimeen tulivat.

Niin hän tekeekin! Ja heti kun pääsee perille, rientää Vänttisen puheille.

Hän tuli keksinnöstään niin hyvilleen, että massautti Mustaa nopeampaan vauhtiin. Päivä oli puolessa, kun he saapuivat Hyrränperään, sinne, mihin puulaaki vartavasten oli pirtin ja tallin rakennuttanut tukinajajille syöttöpaikaksi.

Kauas jo kuului kova meteli Hyrränperästä, kuului kuin juopuneitten rähinää ja karkeita kirouksia.

Paljon oli Hyrränperässä hevosia, jotka aisapäässä söivät. Miehiä kulki edestakaisin lähellä olevasta lähteestä vettä hevosilleen kantaen. Juovuksissa näyttivät miehet olevan, muutamat hieroivat tappelua. Pirtistä kuului tanssinjyske ja huuliharpun soitto. Antti ja Yrjö näkivät, että jotkut miehistä tanssivat, yksin hyppien ja rallattaen.

Antti pysäytti hevosensa, nouti ämpärillään vettä lähteestä ja tarjosi Mustalle. Ja aikoi lähteä.

"Mikä tuo mies on, joka ei hevostaan aio syöttää!" huusi hänelle joku.

Antti katsoi sinnepäin ja tunsi sen pitkäviiksisen miehen, joka niin nopeasti oli Linnanrovan tallin päästä lähtenyt.

"Mies hoi! Älä aja! Osta viinaa!" kuuli hän huudettavan yhtäältä, ja toisaalta taas kuului:

"Älä aja! Varro että muutkin ehtivät matkaan."

Eräs juopunut yritti Mustan ohjiin, muka pidättämään.

Antti napsautti ohjaksilla Mustaa, se töytäsi eteenpäin, ja mies pyllähti kinokseen.

"Pois alta!" huusi Antti ja laski menemään Hyrränperän myötäleestä täyttä juoksua alas.

Vai täällä se viinakauppias jo on! ajatteli hän.

Kun he pääsivät loittonemaan Hyrränperästä, kertoi hän Yrjölle kaikki mitä Linnanrovalla oli yöllä tapahtunut ja mitä miehiä hän arveli viiksiniekan olevan.

"Jos Vänttinen siitä vihiä saapi, niin lyhyeen sen miehen ilo loppuu, Vänttinen kun on niin vihainen viinamiehille, että tappaisi kaikki", sanoi hän pojalleen.

Taival, outo ja jyrkkämäkinen, katkesi katkeamistaan. Alkoi hämärtää, päivä loppui, mutta täysikuu, kirkas ja kylmänkiiltävä, nousi taivaalle.

Erään korkean mäen päällä Antti pysäytti hevosensa ja taitteli muutamia kuivia ruisleipiä sen syötäväksi.

Ei kuulunut perässätulijoita. Kylmä kuu vain valaisi kuolonhiljaista, avaraa Lapin tunturimaailmaa.

He jatkoivat matkaansa. Antin laskujen mukaan piti heidän jo olla likellä Airiselän maita.

Antin mieleen juolahti uusi tuuma. Kun hän ehtii Vänttisen puheille, niin kertoo epäilyksensä sen viiksiniekan suhteen… että viinanmyyjä on… jos ei liene se kuuluisa Pirtu-Santeri… Vänttinen kyllä selvän ottaa… Paha hätä oli tullut viime talvenakin eräälle viinakauppiaalle, joka oli osunut Vänttisen lähettyville.

Tie teki mutkia, nousi mäkiä ylös, laski toisia alas, puski taajojen korpien halki, jänkkien poikki ja vilahti järvelle. Kuun kirkkaassa valossa näkyi korkeita tunturien lakia edessäpäin, ja toivoton taivaanranta siinsi tumman sinertävänä.

Vihdoin, laskeuduttuaan erään korkean mäen alle, he näkivät edessään puulaakin kookkaan, honkahirsistä salvetun pirtin ja muut huoneet. Suuren ikkunan läpi loimusi iloinen takkatuli. Pihalla liikkui miehiä ja hevosia, ja pakkaslumi narisi. Oli liikettä, oli elämää keskellä synkintä kiveliötä. He ajoivat pihaan.

"Onkohan se Vänttinen nyt pirtillä?" kysyi Antti ensimmäiseltä mieheltä, joka näytti olevan työnjohtajia.

"Tuolla se kirjoittaa konttorissa", vastasi puhuteltu.

Antti jätti Yrjön vaalimaan Mustaa ja riensi heti Vänttisen puheille.

Yrjö alkoi riisua hevosta valjaista, päästi sen piehtaroimaan ja loimitti sen. Äskeinen mies, joka oli Anttia puhutellut, kävi Yrjönkin puheille. Ja koeteltuaan Mustan kylkiä arveli, että tuommoisella hevosella sitä pystyy isompaakin tukkia liikuttamaan. Siitä pääsivät puheisiin.

Yrjö kertoi keitä olivat eikä jättänyt mainitsematta, että Vänttinen oli matkarahatkin Antille jättänyt.

"No lieneekin sitten isäsi hyvä tuttu Vänttisen kanssa", arveli Syrjänen, joka oli ajattaja ja tukkienlukija.

"Tuttavat ne ovat… Koko viime talvenkin oli isä Vänttisen ajossa", kertoi Yrjö.

"No teitä varten se sitten on jättänyt saran tuonne Kilpisjoen varteen", arveli Syrjänen.

Ja niin siinä hetken vielä muutakin keskustelivat Antin viipyessä Vänttisen puheilla.

3.

Airiselän tukinajopaikka oli synkkien sydänmaiden keskellä, lähellä Venäjän rajaa. Pitkät olivat sieltä matkat kyläisiin kyliin ja vielä pitemmät kirkolle. Asumatonta, lyömätöntä kiveliötä oli koko penikulmia laaja tunturiseutu, jossa vasta parina vuotena tukkilaisen kirves oli puuhun iskenyt.

Erämaata se oli, mutta puulaaki oli pitänyt tukkityöläisten hyvinvoinnista kaikinpuolista huolta. Ruokatavaroita oli tänne erämaahan kuljetettu tavattomat määrät. Näinä talvina, joina Airiselässä oli tukinajoa ollut, oli äärettömiä metsiä jo maailman markkinoille kuljetettu. Mutta silmänkantamattomiin seisoi vielä petäjikköä synkillä saloilla ja alastomien tunturien kupeilla, miljoonia siellä oli, ja miljoonia sieltä aiottiin ottaakin. Sillä nyt oli tuhansien vuosien rauha rikottu ja ihmiskäsi anasti sen, minkä luonto oli luullut voivansa edelleenkin omaksi hyödykseen käyttää.

Mutta lujassa ne metsän jättiläiset olivat louhikkoisten vaarojen kupeilla ja pounikkoisten metsäjokien varsilla. Itsepäisesti ne panivat vastaan, ja kova oli siinä työ, ennenkuin monen sadan vuoden vanha, kiva ja tyvikäs petäjä uittojoen varteen synnyinpaikaltaan lähti. Mutta voimaa ja keinoja oli toisaallakin. Ihminen valloitti ja voitti ja Lapin aarteet hyväkseen käytti.

Antti meni suoraan konttoriin, jossa Vänttisen sanottiin kirjoittelevan.

Vänttinen oli jo keski-ikämies, joka oli koko ikänsä puulaakin hommissa ollut. Hän oli tunnettu säännölliseksi rehtimieheksi, joka jakoi oikeutta oikealle ja vasemmalle. Ja kiivas mies kuin tuli ja leimaus. Ei hänen kanssaan ollut leikkimistä. Ja jos hän kerran pääsi epäilemään toista, niin ei siitä uskosta koskaan luopunut. Kovakasvoinen, harmajasilmäinen mies, jonka kylmyys melkein pelotti.

Oikean miehen oli puulaaki tänne Airiselän ajoon osannut valita. Ei täällä pehmeä, toimettomampi mies ylijohtajaksi olisi kyennytkään. Tarmokas, kokenut mies piti olla — semmoinen kuin Vänttinen. Puulaakin tietoon oli tullut, että edellisinä talvina oli salaviinanmyyjäin onnistunut liikettään Airiselänkin ajoissa harjoittaa, ja siitä oli koitunut puulaakille suurta haittaa ja monta mieliharmia. Senvuoksi annettiin Airiselän tukkityön johto Vänttisen haltuun, sillä se tiedettiin, etteivät viinamiehet hänen parissaan menestyneet.

Kuiskeita olikin jo kuulunut, että Vänttinen oli uhannut heti erottaa työstä jokaisen, joka viinalta haiskahtikin.

"No jopahan saapui Ahvenjärven Anttikin", tervehti Vänttinen Anttia, ja hänen koville kasvoilleen ilmestyi lempeämpi ilme.

"Saitko käsirahat, jotka Rantakeron isännälle jätin?" kysyi hän sitten heti, kulmiaan rypistäen.

Antti kiitteli ja sanoi saaneensa.

"Täällä on jo tukinajo täydessä käynnissä", sanoi Vänttinen Antin selityksen kuultuaan ja tarjosi sikaarin.

"Jo olen kuullut", puheli Antti. "Paljon taitaa olla ajajia?" kysyi hän sitten.

"Paljon, paljon on", sanoi Vänttinen. "Tänne rientävät kaiken maailman roistot ja semmoisetkin, jotka eivät tukinajosta ymmärrä kerrassa mitään. Taitamattomia ja laiskoja lurjuksia… Vaan tänne ei oteta yhtään, jolla ei ole työpassia matkassaan…"

"Mahtanenko saada tukinajoa minäkään enää?" kysyi Antti katsoen pelokkaasti Vänttisen tuimiin silmiin. Vänttinen hymähti.

"Sinua varten olen palstan säästänyt, sitäkin on tänään jo moni käynyt pyytämässä ajaakseen… Kuka sinulle tulee hakkuumieheksi?" kysyi hän sitten äkkiä.

"Oma poika… Yrjö sen olisi nimi", tokaisi Antti hädissään.

"Vai on sinulla jo semmoinen poika. No, sitä parempi… sitä parempi, ettei tarvitse laiskoja ruokkia… Huomenna pääsette jo aloittamaan. Syrjänen, joka lienee tuolla pirtissä, saapi lähteä näyttämään sarkaa."

"Jopa on hyvä… kiitoksia paljon…" hoki Antti hyvillään.

"Panehan hevosesi sinne puulaakin talliin, ja kyllä pirttiin vielä miehiä mahtuu", sanoi Vänttinen sitten virallisella äänellä. "Tarvitsetko ehkä rahaa etukäteen?" kysyi hän, suupieltään venyttäen.

"En minä tässä vielä…"

Vänttinenkin sytytti sikaarin ja nousi pöytänsä takaa kävelemään. Ja sikaaria poltellessaan hän puheli:

"Sillä aikaa kun minä kävin rantamailla, niin… Minä olen tässä tänään ollut hyvin pahalla tuulella… Tänne oli ilmaantunut viinakauppias… Ei oltu saada selvää, missä sillä lurjuksella oli kätköpaikka, itse pääsi poliisien kynsistä pakoon suksilla ja mihin lie hiihtänyt… lakitta päin oli täytynyt lähteä, kun poliisit joutuivat paikalle… Etsittiin ja etsittiin… Jo vihoviimein tänä aamuna löysimme… lähempää kuin arvasimmekaan… metsästä suksenladun alta… Ja murusiksi jokikinen pullo… monta kymmentä pulloa pirtua…"

"Soo, soo… jopa se sattui", sanoi Antti.

"Joo", jatkoi Vänttinen. "Minä olen, kuten Antti tietää, vihainen sekä juopoille että viinanmyyjille…"

"No, jo minä sen tiedän", sanoi Antti, hiljensi sitten ääntään ja astuen aivan Vänttisen viereen kuiskasi:

"Olisi minulla eräs asia, josta on tunnon vaivaa… pitäisi saada sanotuksi… kun ei olisi kuuntelijoita…"

Vänttinen sulki pirttiin vievän oven tarkemmin ja viittasi tulemaan huoneen perälle.

Antti meni ja kuiskaamalla kertoi, mitä Linnanrovan pihalla oli nähnyt ja mitä nyt Hyrränperässä, puulaakin pirtillä…

Vänttinen kuunteli hartaana, ja hänen kulmakarvansa nousivat ja laskivat ja huulensa tekivät monenmoisia irvistyksiä.

"Pitkäviiksinen mieskö se oli?" kysyi hän.

"Niin oli… oli kuin hevosen häntä molemmin puolin suupieliä", vakuutti Antti.

"No, se on selvästi se kuuluisa Pirtu-Santeri ja saatana!" pamautti Vänttinen, synkkänä kuin ukkonen.

Antti läksi ulos, ja Vänttinen tuli pirttiin, jossa miehiä istui suuren takkatulen ääressä.

Yrjö ja Antti riisuivat hevosensa ja panivat sen talliin.

Pirtistä alkoi kuulua liikettä ja Vänttisen komenteleva, käskevä ääni.

Pirtillä sattui olemaan kolme poliisia, nimittäin kaksi, jotka puulaakin palkkaamina järjestystä valvoivat, ja kolmantena kruunun poliisi, joka viinasaksoja vaanien oli tullut pirtille levähtämään…

Pian olivat poliisit lähtökunnossa. Puulaakin hevonen valjastettiin, ja he lähtivät täyttä vauhtia ajamaan Hyrränperään päin. Mutta kukaan muu ei tiennyt heidän lähtönsä syytä kuin Vänttinen ja Antti.

Vänttinen oli ollut koko yön levoton, ja kun aamu tuli, meni hän ja herätti Antin ja kyseli uudestaan, mitä hän tiesi.

Se seikka, etteivät Antin matkatoverit vieläkään olleet ehtineet perille, osoitti Vänttisen mielestä, että miehet olivat juopuneet eivätkä olleetkaan kyenneet lähtemään viimeiselle taipaleelle.

"Parhaaseen iloon sinne poliisit sattuivat", arveli Antti Vänttiselle.

"Niin alan uskoa minäkin", myönsi Vänttinen. "Aivan varmaan olivat nämäkin viinakset, jotka särimme, saman Pirtu-Santerin."

Ja levottomana Vänttinen odotteli tietoja ja sanomia Hyrränperästä.

Antti ja Yrjö alkoivat hommata lähtöä metsäkodalleen, johon puulaakin pirtiltä oli melkein puolen penikulman taival. Siellä oli pienoinen, koukeroinen metsäjoki, Kilpisjoeksi nimitetty, jonka rannoille tukkeja ajettiin ja jossa Antille luvattu sarkakin oli. Ennestään oli jo siinä kodassa kolme ajomiestä, Perä-Pohjolan miehiä kaikki. Syrjänen, työnjohtaja, niistä Antille kertoi, kun Antti ja Yrjö kodalle lähteäkseen eväitä varustelivat. Puulaakin honkaisesta makasiinista he ottivat silavaa, poronlihaa, voita, jauhoja, kahvia ja sokeria ynnä muuta.

Antti eväitä rekeen kantaessaan tiedusteli vuorostaan Syrjäseltä, millaista oli metsä siinä sarassa, joka hänelle oli erotettu. Olivatko puut isoja, oliko maa pounikkoa, jänkkärämeikköä vaiko vaaran laitaa? Oliko pitkä ajomatka? Oliko myötälettä? Oliko vesipaikkaa lähellä?

Syrjänen tiesi kaikki selittää. Puiden sanoi isoja olevan, mutta ajoväli oli loivaa myötälettä. Vettä oli ja kota lämmin.

Niin siinä juttelivat.

Ja vilkas oli liike puulaakin pirtin pihalla kylmänkirkkaana marraskuun aamuna. Tukkimiehet ottivat eväitä, ja suuren varastohuoneen paksu ovi oli seposen selällään. Oli siellä tukinajajille ruokaa varattu: oli julman korkea pino silavalaatikoita, oli mahtavia läjiä jauhosäkkejä, kahvipaaleja, sokeriammeita, köysirullia, rautakettinkejä, saverikkoja, kirveitä, sahoja ja kaikenlaista muuta tavaraa.

Niin näytti, että on ruokaa, jos syömämiehiäkin.

Anttikin osti uudet köydet ja uuden kirveen, johon Yrjö aamuvarhaisella oli varren valmistanut.

"Otahan varoiksi enempi köyttä", ehdotteli Syrjänen, "sillä puut ovat jättiläisiä siinä sinun sarassasi."

Ja Antti otti, tietäen ettei vara venettä kaada.

Niissä hommissa kuluikin sitten päivä puoleen, ennenkuin Antti ja Yrjö joutuivat kodalleen lähtemään.

Puulaakin pirtiltä lähti teitä joka haaralle, kun kaikilla ilmansuunnilla ajettiin tukkeja. Se tie, jota Antti ja Yrjö lähtivät, painui ensin syvälle ikihongikkoon, laskeusi sitten laaksoon ja lähti siitä kapeaa, ylen mutkikasta metsäjokea myöten viemään itään päin.

Syrjänen, jolla oli toimena valvoa sielläpäin hakkuita ja ajoja, hiihteli edellä, ja Antti ja Yrjö ajoivat perässä. Mutta puhelias mies oli Syrjänen. Jäi usein jälkeen, hiihteli vieressä ja jutteli.

"Sinulla on vankka hevonen. Lieneekö Vänttinen tiennyt, kun arvasi sinua varten sen saran jättää…"

"Näki se tämän Mustan viime talvena Susivaaran ajossa", selitti Antti, nauru suupielessä. "En kuullut moittivan kertaakaan…"

"Eipä taida monta tuonnäköistä hevosta olla koko Airiselän ajossa", jutteli Syrjänen yhä. "Ja hyvä on, että on tuommoinen hevonen… Eivät lähtisikään ne sinun palstasi tukit huonommalla hevosella liikkeelle… Vaan parempi palkka niistä maksetaankin…"

"Ovat ne ennen tavalliset puut sijaltaan siirtyneet", kehaisi Antti.

Hetken päästä kysyi Syrjänen taas, Yrjöön katsoen:

"Onko tämä Yrjö ennenkin jo ollut tukinajossa?"

"On se sen verran ollut ja hakkuumieheksi tottunut, että tavallisesta miehestä pystyy yrittämään", vastasi Antti poikansa puolesta.

Ja niin jutellen he jatkoivat matkaansa pitkin koukeroisen Kilpisjoen uomaa, jonka molemmille rannoille oli tukkeja ajettu. Illan jo hämärtyessä he saapuivat sille kodalle, johon Antin tuli asettua. Se oli kaivettu pehmeään joenmellaan, ovi joelle päin, ja sen viereen oli tallin tapainen kyhätty ja maalla ja sammalilla tiivistetty. Kodan lakeistorvesta nousi savu, ja tallin ovi oli auki.

Tukinajajat olivat jo päivän töistä saapuneet yösijalleen.

"Nyt olemme perillä", sanoi Syrjänen. "Ruvetkaa taloksi ja pankaa hevonen talliin. Aamulla lähden sitten sarkaa näyttämään… se on tästä kilometrin päässä…"

Pian ne vanhat tukkilaiset kotiintuvat, ja pian liikkui Anttikin kuin omalla pihallaan.

Ilta tuli, pakkanen kiihtyi.

Mutta valkean lämpimässä loisteessa istuivat miehet illallistaan valmistellen ja jutellen. Ja monenlaisia oli kullakin kokemuksia tukkimetsistä, monenlaisia muistelmia, ja monenlaiset olivat kunkin elämän vaiheet. Myöhäiseen tarinoivat, kunnes miehistä ensin yksi peurantaljalleen kallistui, sitten toinen, ja joka viimeiseksi valveille jäi, hän vielä tarinoi, luullen toisten häntä kuuntelevan. Mutta kun ei kukaan mitään virkkanut ja hän kuuli raskaita kuorsauksia ympärillään, vaikeni hänkin, nukahti ja alkoi kuorsata…

Herran rauhassa nukkuivat. Mutta heidän ympärillään paukahteli suuri yksinäinen erämaa kiihtyvän pakkasen kynsissä. Kylmä vihelteli viluaan, Lapin taivaanrannat leimusivat, ja kylmän valjuna, hopeankirkkaana nousi kuu ja näki, että erämaahan oli tullut asukkaita.

Ja niin nukuttiin erämaassa, ja tähdet ja kuu pitivät vahtia siellä, missä ihmisvoima oli mitätön.

Mutta Vänttisen yö oli levoton.

Aamulla, kun tukinajajia alkoi Hyrränperästä päin pirtille saapua, Vänttinen nuuski jokaista, että olivatko maistelleet. Ja kun semmoisen miehen löysi, pani niin kovalle, että toisen oli pakko tunnustaa, mistä oli saanut viinaa ostaa. Jotkut olivat tunteneet Pirtu-Santerin, toiset eivät. Joku tiesi kertoa, että poliisit olivat lähteneet Santeria takaa-ajamaan, sillä pirtiltä, Hyrränperästä, eivät olleet häntä tavanneet.

Eräs vanhempi mies, joka näytti luotettavalta, kertoi, että lähellä kylää, kun hän juuri oli syöttöpaikasta lähtenyt, oli häntä vastaan laukkauttanut mies, joka oli polvillaan reessä ja huitoi ruoskalla hevostaan kuin hullu… oli ollut hänenkin päällensä ajaa… Reslareki oli ollut ja loimilla peitetty…

"Näitkö, oliko sillä miehellä pitkät viikset?" keskeytti Vänttinen miehen kertomuksen.

"En oikein pannut merkille, mutta nyt, kun sitä alan tarkemmin muistella, johtuu mieleeni, että sillä oli pitkät viikset, jotka olivat jäätyneet kahdeksi suoraksi puikoksi molemmin puolin naamaa", muisteli mies.

"Se rietas se on ollut", sanoi Vänttinen. "Entä näitkö muuta?" tiedusteli hän lisää. "Näkyikö Hyrränperässä… oliko siellä juopuneita?"

"Älkäähän! Malttakaahan", sanoi mies tyynin liikkein riisuen hevostaan. "Malttakaahan, kun kerron…"

"No kerro sitten", tokaisi Vänttinen malttamattomana. "Näitkö poliiseja tai kuulitko?"

Mies jatkoi levollisesti:

"Minä arvelin, että mikä hullu tuo on, että ei se kyllä tukinajajalta näytä, vaan ei herraksikaan sovi… Ajelin eteenpäin — noin kilometrin verran — niin jo ajaa vastaani vinhaa kyytiä, hevonen höyryten, kolme poliisia… jo aloin hoksata, mikä se äskeinen vastaantulija oli…"

"Kysyivätkö poliisit sinulta mitään?" keskeytti Vänttinen taas.

"Malttakaahan kun selitän", muistutti mies vuorostaan tyynesti ja jatkoi sitten: "Kysyiväthän ne. Pysäyttivät hevosensa ja kysyivät: 'ajoiko vastaasi mies?' — 'Ajoi, laukkaa ajoi', vastasin heille. He taas minulle: 'kaukanako ajoi vastaasi?' Minä heille: 'kilometrin päässä tästä'. He taas: 'oliko reslareki?' Minä: 'oli ja kuorma peitossa'. Sen kuultuaan lähtivät ajamaan perään — niinkuin näytti — täyttä laukkaa…"

"Kiinni saavat!" sanoi Vänttinen hyvillään. "Pirtu-Santeri on!"

"Mikä lie ollut, vaan viinakauppiaaksi otaksuin…"

Vänttinen luuli saaneensa mieheltä haluamansa tiedot, mutta mies tuumasi:

"Malttakaahan, niin kerron vielä."

"No, mitä vielä kerrot?" kysyi Vänttinen malttamattomana.

"Joo. No, sitten kun tulin Hyrränperään, jossa oli muitakin syöttäjiä, niin ilmestyi mies metsästä ja kysyi, tahtoisinko ostaa viinaa…"

"No sepä nyt on helvettiä! Minkälaista järjestystä tämä on, kun joka puun juurella on viinanmyyjiä!"

Vänttinen lensi suuttumuksesta tulipunaiseksi.

"Ostitko sinä?" tikasi hän miehelle.

"En ostanut", vastasi mies, "ja muut, jotka olivat samalla kertaa Hyrränperässä olleet, sanoivat, että se kauppias oli vain laukkukauppias."

"Lienee sen Pirtu-Santerin apulaisia", arveli Vänttinen.

Niin kului taas yö ja tuli aamu.

Vänttinen oli varhain liikkeellä ja tiedusteli kaikilta vastatulleilta, eikö ollut näkynyt poliiseja ja olivatko sattuneet kuulemaan, oliko peslaakia tehty. Mutta ne tulijat eivät olleet erinomaisempia nähneet eivätkä sattuneet mitään kuulemaankaan.

Vänttinen oli levoton, mutta arvasi, että perään olivat päässeet poliisit, koska niin kauan viipyivät.

Vihdoin iltahämyssä hiihteli yksi poliiseista puulaakin pirtin pihaan. Vänttinen tunsi hänet läpi himmeän ikkunan. Hän riensi konttorista heti kuulemaan, kuinka oli käynyt. Kysymyksiä sateli kuin rakeita, ja Vänttinen liehui ja käveli edestakaisin.

Hyvin oli käynyt, kertoi poliisi.

Sen kuultuaan Vänttinen vähän rauhoittui, niin että poliisi saattoi ryhtyä selittämään heidän takaa-ajoansa.

"Kirkonkylästä, erään talon navetan takaa, tapasimme kuorman ja hevosen… Kuormassa oli monta säkillistä ruotsalaista konjakkia… Miestä emme nähneet… Hän oli ehtinyt saada sukset ja hiihtänyt pakoon…"

Vänttinen rypisti kulmiaan.

"Kiivasta oli takaa-ajo, mutta lähellä kirkonkylää saavutimme kuitenkin niin paljon, ettei hän ehtinyt kuormaansa kätkeä…"

"Keneksi arvelitte miehen?" kysyi Vänttinen väliin.

"Varmoja emme ole, sillä pimeä oli, mutta Pirtu-Santeriksi otaksumme, koska vastaantulijoilta kuulimme, että ajajalla oli ollut pitkät viikset…"

"Se lurjus se on ollut!" uskoi Vänttinenkin.

"Hevonen oli hyvä ja kuorma kuten jo sanoin. — Mutta emme uskaltaneet jättää yhden miehen kuljetettavaksi semmoista kuormaa, sillä Pirtu-Santeri on vaarallinen lurjus, joka voi hyökätä taipaleella ryöstämään. Senvuoksi lähtivät toiset hevosta ja kuormaa viemään emäkirkolle, jossa ne kuten ennenkin takavarikkoon otetut viinakset säilytetään kruunulle menetettyinä…"

"Oikein tehty", arveli Vänttinen tyytyväisenä. "Mutta saaneeko olla varma, että takavarikkoon otetut tavarat olivat Pirtu-Santerin ja pakoon päässyt mies Santeri itse?"

"Varmaa se on… Sen verran meille sentään kertoivat oikeat ihmiset, jotka Santerin hommaa vihaavat."

"Se lurjus on siis näillä mailla!" sanoi Vänttinen. "Jospa olisitte hänet saaneet kiinni!"

"Kiinnihän se on tuomittu pantavaksi", myönsi poliisi, mutta lisäsi sitten: "Kyllä häneltä nyt ensi aluksi eväät loppuivat."

"Eipä tiedä… sillä riettaalla on ennenkin ollut monessa paikassa varastoja", epäili Vänttinen.

Ja hyvillään kuitenkin siitä, että Pirtu-Santerilta oli saatu konjakkikuorma takavarikkoon, hän lähti työhönsä.

Mutta ajatuksissaan hän kiitteli Ahvenjärven Anttia, joka rehellisenä miehenä oli hänelle asiasta ilmoittanut.

Jos semmoisia olisivat muutkin miehet kuin Antti, niin vähän niitä viinakauppiaita pääsisi tänne sydänmaalle, mietti hän ja päätti jollakin hyvällä työllä muistaa Anttia.

Niin kului viikko lauantai-iltaan.

Kun Syrjänen saapui sunnuntaiksi pirtille, oli Vänttisen ensimmäinen kysymys:

"No, miten siellä Ahvenjärven Antti poikineen näytti pääsevän alkuun?"

"Hyvinkin pääsivät. Ja mikä päästessä. Antti vanha tukinajaja, hevonen vankka ja poika näytti olevan rivakka hakkuumies. Vaikka puut ovatkin suuria, niin silti jo ensi päivänä saivat jokirantaan plassille useamman tukin kuin toiset saman kodan miehet."

"No, hyvääpä kuuluu", arveli Vänttinen. "Tukkimies se on ollut Antti ennenkin, eikö opettane poikaansakin!"

Kun Syrjänen taas maanantaiaamuna, sunnuntain pirtillä sanomalehtiä lueskeltuaan, läksi työpaikalleen, lähetti Vänttinen Antille terveiset ja käski kertoa, kuinka Pirtu-Santerin konjakkikuormalle oli käynyt. Panipa vielä Syrjäsen matkaan Antille kaksi kourallista "Suomi"-sikaareja.

"Viepä nuo tuliaisiksi Antille, niin saapi iltasella savut vetää", hän Syrjäselle sanoi.

4.

Kolme viikkoa olivat Antti ja Yrjö tukkeja ajaneet, reilusti oli käynyt työ. Puut olivat kyllä suuria, mutta hyvin olivat jaksaneet, ja vankka oli läjä, jonka he metsäjoen varteen olivat saaneet.

Lauantai-illoin Syrjänen heidän ajamansa tukit mittasi ja ilmoitti, että heidän ajopalkkansa nousi jo paljon suuremmaksi kuin toisten.

Ei kummakaan. Antti ja Yrjö olivat kuutamoisina öinäkin olleet liikkeellä.

"Hyvin käy", kiitteli Syrjänen, kun Antti ja Yrjö viimeistä kuormaa purkivat.

Siitä ajoivat kodalleen, jutellen keskenään, että jos ilmat näin hyvinä pysyvät, he jo jouluksi saavat kokoon melkoisen summan.

Mutta nyt olivat eväät lopussa, sekä hevosen että miesten, ja Yrjön oli määrä lähteä niitä puulaakin pirtiltä noutamaan. Antti jäi kodalle levähtämään.

Kun hevonen oli syönyt ja miehet aterioineet ja levähtäneet, läksi Yrjö matkalle, reessä tyhjä häkki ja siinä tyhjenneitä säkkejä ja pusseja. Syrjänen liittyi matkaan, viettääkseen sunnuntaipäivän puulaakin pirtillä, jossa aina silloin oli vilkkaampaa liikettä ja jossa sai vereksiä tietoja muusta maailmasta. Sai niinikään jutella ja "huvin vuoksi" lyödä korttiakin. Ja lisäksi silloin saapui usein kirjeitäkin.

Antti oli lähtiessä pyytänyt Yrjöä kirjoittamaan äidille ja samassa kirjeessä rahaakin lähettämään. Niissä mietteissä Yrjö istui, ja Syrjänen kertoili hänelle entisiä hauskoja muistoja niiltä ajoilta, jolloin oli palvellut sotaväessä. Huvikseen ja ihmetellen Yrjö kuunteli Syrjäsen kertomuksia, ja nauraakin täytyi, kun Syrjänen venäjäksi itseään komenteli ja sompasauvalla liikkeitä teki.

"Sinnepä minäkin olisin mennyt", sanoi Yrjö.

"Olisit siellä olla saanut, ellei Suomen sotaväkeä hajoitettu", sanoi Syrjänen alakuloisesti.

"Miksikä hajoittivat?" kysyi Yrjö.

"Se on pitkä juttu", vastasi Syrjänen ja alkoi Yrjölle kertoa, miksi Suomen sotaväki hajoitettiin.

Kun he saapuivat puulaakin pirtille, kiehui siellä miehiä erään reen ympärillä, ja jotkut kuuluivat puhuvan hätäisellä äänellä.

Joukosta erottui Vänttisen mahtava basso:

"Valjastakaa äkkiä puulaakin hevonen… hänet on vietävä lääkäriin mahdollisimman pian…"

Käskyä toteltiin heti, ja Syrjänen ja Yrjö saivat kuulla, että eräältä Palovaara nimiseltä mieheltä oli tukki ruhjonut jalan poikki polven alta, niin ettei muu kuin nahka enää ollut kiinnipitämässä.

Yrjökin käveli reen viereen, mutta loukkaantunut oli peitetty nahkasilla ja valitteli ääneensä.

Vänttinen toimitteli ja komenteli, ja toiset kertoivat, miten tapaturma oli sattunut.

Kuormaa purkaessa oli tukki vierähtänyt ennen aikojaan reeltä ja musertanut tukkiläjää vasten oikean jalan polven alta aivan murusiksi, luutkin, kertoi se mies, joka sanoi käyneensä Palovaaraa hirveästä pinteestä päästämässä.

"Pyörtynyt oli, ja kova oli työ, ennenkuin sain tukin sen verran siirtymään, jotta sai rutistuneen jalan irti", selitteli hän läsnäoleville. "Niinkuin kuollut retkotti siinä, mutta virkosi sitten vähitellen ja ymmärsi kaikki, miten hänelle oli käynyt."

Osaaottavina siinä miehet onnetonta toveria säälittelivät, ja kun kuulivat, että oli suuren perheen isä ja ainoa turva, niin alkoivat kerätä avustusta keskenään.

Puulaakin rekeen nostettiin loukkaantunut ja peitettiin huolellisesti nahkasilla.

Vänttinen, vaikka olikin kovaluontoinen mies, oli kuitenkin sääliväinen ja antoi ankarat määräykset kyytimiehelle, joka sairasta lähti kirkonkylään ja lääkärin luokse viemään.

"Jos sairas tuntuu kestävän, niin anna mennä hyvää kyytiä, sillä ei ole tämmöisessä tilanteessa aikaa vitkastella. Verenmyrkytys voipi tulla hyvin äkkiä, ja siinä se sitten on miehen elämän loppu."

"Koetan parastani", lupasi kyytimies, joka hänkin puulaakin puolesta palkattiin.

Säälissään ja hyväntahtoisuudessaan koetti sairasta kukin parhaansa mukaan lohduttaa ja rohkaista. Mikä tarjosi sitä, mikä tätä. Muuan lyhyt ja hyvin punainen mies esitteli, että hänellä olisi hokmannia pullossa… eikö kovaonninen mies sydämen vahvistukseksi sitä tahtoisi…

Mutta kun Vänttinen kuuli puhuttavan hokmannista, kielsi hän jyrkästi sitä sairaalle antamasta.

Hänellä oli itsellään pullossa jotakin punertavaa nestettä, jota antoi loukkaantuneelle kaksi teelusikallista.

Ilta oli ehtinyt myöhäiseksi, ennenkuin lääkäriin lähtevät joutuivat taipaleelle.

Sinä iltana ei puulaakin pirtissä muusta juteltu kuin tästä Palovaarasta, jota kova onni niin oli kolhinut. Muutamat alkoivat muistella mitä muina talvina oli tapahtunut tukkimetsässä. Aina siellä onnettomuuksia ja tapaturmia oli sattunut, usein kuolemakin osunut. Muistelivat jotkut, että samalla tavalla oli käynyt eräälle Kemppaiselle toissa talvena Susivaaran ajossa.

"Iäkseen jääpi tämä Palovaarakin jalkapuoleksi."

"Jos ollenkaan jääpi elämäänkään…"

"Voipi hyvinkin kuolla, jos verenmyrkytys sattuu…"

"Voipi verenmyrkytys tulla…"

"Ehkä lääkäri sentään voipi estää…"

"Ei niistä ole lääkäreistä luuvikojen korjaajaksi… Sen olen nähnyt…"

"On sekin monasti nähty ja kuultu…"

Niin haastelivat pirtille saapuneet tukinajajat vakavina ja miettiväisinä myöhäisenä lauantai-iltana, kun loimuava takkatuli valaisi puulaakin honkaista pirttiä.

Sunnuntaiaamuna Yrjö sai Vänttiseltä paperia ja kirjekuoren, ja niin hän alkoi kyhätä äidilleen kirjettä, niinkuin isä oli käskenyt.

Ryhmyisen hongan kelleksistä tehdyn pöydän nurkalla hän kirjoitti hikipäässä. Kova oli melu ja hälinä hänen ympärillään, mutta kiinteästi pysyivät Yrjön ajatukset sittenkin koossa.

Hän kirjoitti ensin, mitä heidän työmaalleen kuului, että terveinä molemmin olivat, että puut olivat suuria, mutta palkka verrattoman korkea. Ilmoista mainitsi, että olivat olleet erinomaisen hyvät ja ajokelit mainiot.

Sitten hän alkoi kertoa tapaturmasta, joka oli Palovaaraa kohdannut.

— — — "Ja sitten mainitsen, että Palovaara nimiseltä mieheltä rutistui oikea jalka mäsäksi tukkien väliin, jo tuli iso vahinko eikä siitä tule jalkaa enää koskaan. Sanottiin olevan iso perhe ja köyhä mies muutenkin. Se toimitettiin heti lääkäriin, vaan se on täältä kaukana, että arvelivat jotkut kuolevan taipaleelle, kyllä täällä kuuluu ennenkin semmoisia tapahtuneen, mutta ei sanota sentään niin pahasti jalan rutistuneen.

"Tätä kirjoitan puulaakin isossa pirtissä nyt sunnuntaiaamuna, miehiä kuhisee ympärilläni. Tässä tulee nyt rahaa, jotka Vänttinen panee kirjeeseen."

Siihen vielä lisäsi terveiset, ja kun lopetti, niin hikeä pyyhki otsaltaan. Vaikka siinä ympärillä miesjoukko oli rähissyt, ei hän ollut kuullut, mitä olivat keskustelleet. Mutta saatuaan kirjeensä kuntoon hän lähti sitä viemään Vänttiselle, joka sikaaria poltellen kirjoitteli konttorissaan.

"Jos sitten panisitte tähän kirjeeseen rahan", pyysi hän Vänttistä.

Vänttinen lupasi toimittaa kaikki, senkin, että kirje muun puulaakin postin matkassa lähetetään kirkonkylän postitoimistoon.

Yrjö uskoi kaikki Vänttisen toimeksi ja aikoi poistua.

"Äläpäs vielä mene", pidätti häntä Vänttinen. "Odotapas! Teillä taitavat eväät olla vähissä?"

"Sitä varten läksin…"

"Niin. No, ota mitä tarvitsette… kyllä siellä on heinistä ja silpuista alkaen… Syrjänen kertoi teillä työn käyvän hyvin…"

"Onhan sitä yritetty…"

"Niin kuulin", sanoi Vänttinen, mutta näytti miettivän muuta. "Onko näkynyt viinamiehiä siellä Kilpisjoen paikoilla?" kysäisi hän sitten.

"Ei ole minun tietääkseni."

"Jaa… eipä niitä ole näkynyt. Mutta minulle on kerrottu, että Pirtu-Santeri on täälläpäin nähty… että on nähty tässä likelläkin hiihtelevän."

"En ole sattunut siitä kuulemaan."

Yrjö yritti lähteä, mutta Vänttinen kysyi vielä:

"Tuota noin… tuossa muistan kysyä… Kävivätkö ne metsäherra ja vallesmanni siellä teillä, Ahvenjärvessä?"

"Kävivät, juuri kun olimme lähdössä."

"Sinne aikoivatkin", sanoi Vänttinen. "Tapasin ne sillä matkalla… No, mitä sanoivat?"

Yrjö kertoi mitä olivat sanoneet. Metsäherra oli ollut kiukkuinen…

Vänttinen kuunteli kulmat kurtussa, ja kun Yrjö kertoi, että metsäherra oli uhannut häätää pois, niin Vänttisen kasvot synkistyivät, ja hän sanoi:

"Semmoisia ne ovat… puulaakien ne sanovat kruununmaan asukkaita nylkevän, mutta itse ovat nylkijöitä…"

Ja hän puhui vielä muutakin metsäherrain hävyttömyydestä.

Kun Yrjö meni eväitä hommaamaan, jäi Vänttinen mietteisiinsä.

Vieläkö se rietas Pirtu-Santeri uskalsi täällä liikuskella? Viinoja sillä luultavasti ei enää ollut, koska ei ollut näkynyt yhtään juopunutta nytkään sunnuntain aikana. Mutta mitä se sitten täällä vaaniskeli ja hiihteli?

Jos se paholainen hautoi kostoa, kun hevosen ja koko kuorman menetti? jatkoi Vänttinen mietteitään. Olihan kerrottu, että samainen Santeri oli menneenä talvena Sodankylässä tappanut miehen, mutta syytöstä ei ollut voitu näyttää toteen…

Semmoinen lurjus oli valmis tekemään mitä hyvänsä. Kun sen pedon kerran saisi kiinni ja linnaan, että siitä pääsisivät ihmiset rauhaan.

Ja levottomaksi tunsi Vänttinen itsensä.

Yrjö piti kiirettä. Hän tahtoi joutua jo sunnuntai-iltana eväineen kodalle takaisin, jotta maanantaiaamuna ehtisivät varhain metsään. Siten ei menisi yhtään työpäivää hukkaan.

Niin oli isä neuvonut.

Saatuaan eväät häkkiin hän aikoi lähteä. Syrjänen oli luvannut tulla samaan matkaan, mutta ei malttanutkaan vielä lähteä.

"Menehän sinä", sanoi hän Yrjölle. "Minä hiihtelen täältä huomisaamuna."

Yrjö lähti yksin ajamaan.

Oli pilkkopimeä talvi-ilta, sillä nyt oli kuunpohja. Yrjö makaili reessä ja huvikseen lauleskeli:

Ja sen sorjan tytön itselleni kihlaan ja alttarin eteen sen talutan…

Niin hän lauleli, mutta muuta hän ajatteli. Pitkin matkaa hän oli kuulevinaan milloin perästä, milloin sivulta, kuin joku olisi suksilla hiihtänyt. Kerran tuntui kuin hiihtäjä olisi hyvin likellä. Yrjö lakkasi laulannasta, nousi reessä seisomaan ja huusi:

"Onko siellä hiihtomies perässä?"

Mutta kun ei kukaan vastannut eikä enää kuulunut hiihdäntääkään, arveli Yrjö erehtyneensä ja paneusi uudelleen pitkäkseen.

Kun hän saapui kodalle, seisoivat kaikki miehet häntä vastaanottamassa.

Hänellä olikin paljon uutisia kerrottavana. Ensiksikin sen Palovaaran kova kohtalo, josta kodalla olijat eivät olleet vielä mitään kuulleet. Sitten muita uutisia, joita oli sattunut kuulemaan.

Mutta kun hän oli kaikki tietonsa kertonut ja kun muut miehet jo nukkuivat, alkoi Antti pojaltaan kysellä, oliko hän äidille kirjoittanut ja oliko kirjeeseen pantu rahaa.

Yrjö kertoi mitä oli kirjoittanut ja että Vänttinen oli luvannut rahat kirjeeseen panna.

"Kyllä sitten asia reilassa on, kun Vänttinen on sen huolekseen ottanut", sanoi Antti tyytyväisenä.

Ja sitten hekin nukkuivat kumpainenkin.

5.

Taas oli viikko vierähtänyt.

Ilmat olivat pysyneet kuivina pakkasina, ja lunta oli riittämään asti. Tukkimetsässä oli mainio työskennellä, ja kovasti siellä yritettiinkin. Vaikka päivät olivat lyhyitä ja yhä joulun lähetessä lyhenivät, saatiin silti valmista hämmästyttävän paljon.

Vänttinen pysyi hyvällä tuulella, ja Syrjänen, Antin ja Yrjön päällysmies, oli aina kuin päivän paiste.

Ei ollut Airiselän ajossa koskaan edellisinä talvina ehditty jouluun mennessä niin paljon tukkeja ajaa kuin nyt. Mutta näin erinomaisen hyvää syystalvea ei ollutkaan sattunut pitkiin aikoihin. Pohja oli luja ja lunta riittämään asti. Tapaturmia ei ollut sattunut sitten kun Palovaaralta jalka musertui. Ei ollut viinanmyyjistäkään ollut haittaa kuin yhden kerran. Silloin oli Venäjän puolelta tullut kaksi laukkukauppiasta, ja useassa kodassa miehet olivat sen päivän olleet pilalla. Ei ollut kuitenkaan tappeluita eikä muutakaan häiriötä sattunut.

Mutta Pirtu-Santerin kerrottiin kiertelevän ympäristöllä. Moni oli hänet nähnyt ja varmaan tuntenut. Poliisit olivat monta kertaa olleet hänen perässään, hiihtäen kuin otusta takaa, mutta aina oli Santeri osannut piilottautua ja suksenlatunsa sotkea.

Vänttinen kirosi poliisien saamattomuutta ja antoi määräyksen, että jos kuka Pirtu-Santerin kohtaa, saapi hänet panna köysiin ja toimittaa vanginkuljettajalle, sillä semmoinen oli oikeuden päätös.

Mutta Santerin kimppuun ei tehnyt kenenkään mieli hyökätä, sillä hänellä oli aina aseet matkassaan.

* * * * *

Lauantaipäivä oli.

Antti ja Yrjö olivat ani varhain menneet metsään, ehtiäkseen tehdä tavallisen päivätyönsä. Sillä Yrjön oli taas illalla lähdettävä puulaakin pirtiltä eväsvaroja noutamaan. Toiveita oli Antilla myöskin, että Selma oli jonkun kirjeen pannut tulemaan…

He olivat ahkerasti puuhanneet koko päivän, ja kun viimeistä kuormaa lähtivät viemään jokivarteen "plassilleen", sanoi Antti Yrjölle:

"Hiihdä sinä nyt suoraan kodalle ja pane keitto tulelle… minä vien kuorman rantaan ja tulen sitten…"

Siitä oli suksilla metsän läpi puolta lyhempi matka heidän kodalleen, ja Yrjö lähti suoraan siitä hiihtämään.

Antti läksi ajamaan jokirantaan.

Yrjön saavuttua kodalle olivat sinne muut jo tulleet, sillä lauantaisin tukinajajat palasivat metsästä varemmin kuin muina arkipäivinä.

Täydessä ruuanlaittotouhussa miehet olivat. Kiukaalla, joka oli kivistä tehty keskelle lattiaa, kiehui jalkaniekkakahvipannuja ja musta pata, joka oli täynnä rasvaista poronlihaa. Miehet istuivat lavitsoilla ympärillä, polttelivat piippujaan ja tarinoivat.

Tallista kuului hevosten tiukujen helinää.

Yrjökin hommasi kahvipannun ja padan tulelle ja laittoi poronlihakeiton kiehumaan.

"Mihin Antti jäi?" kysyivät toiset Yrjöltä.

"Isä meni yksin plassille kuormaa viemään… minä hiihtelin tuosta metsän läpi suoraan…"

Aika kului.

Lapin päivä on niin lyhyt, että kun luulet sen alkavan valjeta, ojentaakin jo iltahämy aamuhämylle kättään ja odottamasi päivä on mennyt, ja raukea sarastus katoaa tunturien taakse.

Jo olisi pitänyt Antinkin ehtiä kodalle.

Toisilla miehillä oli jo keitto valmista, ja he alkoivat puukoillaan ronkkia lihapaloja padasta ja ryystivät lientä palan paineeksi. Yrjönkin keitto jo kiehui, mutta Anttia ei kuulunut tulevaksi.

Toisten syödessä Yrjö meni kodan eteen kuuntelemaan, eikö Mustan tuttua tiukua jo erottaisi.

Hän seisoi pitkän aikaa kodan edessä ja kuunteli sinnepäin, mistä tiesi isän tulevan. Ilta oli kylmä. Taivas oli tähdessä, ja tunturien huipuilla alkoivat revontulet roihuta. Pakkanen riemuitsi ikimetsissä paukahdellen, ja vauhdissaan ja jäätävänä viimana vihkaisi kylmänvihuri poikki jänkkien. Tuntui kuin ilma helähtelisi omaa kylmyyttään.

Mutta Mustan suuren messinkisen tiu'un helinää ei Yrjön korva erottanut.

Hän palasi kotaan, vieden mennessään sylyksen honkahalkoja.

"Kuuluiko tiukua?" kysyivät toiset.

"Ei kuulunut. En ymmärrä, mitä hän niin kauan viipyy. Olisi pitänyt jo ehtiä…"

Eräs miehistä, Roope niminen, arveli:

"Ettei vain ole joku vastuspaikka sattunut… joko hevoselle tai miehelle…"

Toiset eivät virkkaneet siihen mitään. Jokainen tiesi, että "vastus", onnettomuus, oli joka hetki vaanimassa tukkimetsässä olevaa miestä.

Ja hetken perästä, kun kaikki istuivat miettiväisinä, sanoi äskeinen Roope:

"Eipä ole Antin tapaista, että ilman aikojaan viivyttelee…"

Nyt kävi Yrjökin levottomaksi. Hän meni uudestaan ulos kuuntelemaan, mutta vieläkään ei erottanut Mustan tiukua.

"Ei kuulu vieläkään tiukua", sanoi hän kotaan palatessaan. "Lähden katsomaan, missä viipyy…"

Hän riensi matkaan kiireesti ja levottomana.

Roope, joka jo oli ateriansa päättänyt, sanoi:

"Minäpä tästä joudan kumppaniksi."

Hän haki kuivumassa olevat kintaansa ja lakkinsa, ja niin he Yrjön kanssa läksivät metsän poikki suksilla siihen "plassiin", johon Antti tukkejansa ajoi. Siinä lähellä joen rannalla olivat toistenkin ajajain tukkiläjät.

"Joku kumma sille on Antille tapahtunut", puheli Roope hiihtäessään Yrjön perässä samaa latua. "Mitä se muuten kuormaa purkaessa näin kauan viipyisi?… Jotakin on tapahtunut joko hevoselle tai miehelle. Siitä uskosta en pääse."

Yrjö kuuli Roopen puhuvan, mutta ei vastannut mitään. Roopen usko vahvisti vain hänen omia epäilyksiään.

Ja hänen hiihtovauhtinsa eneni sitä mukaa kuin he tukinpurkupaikkaa lähestyivät, eikä vieläkään kuulunut Mustan tiukua. Loppumatkalla Yrjö hiihti jo niin nopeasti, että Roopella oli täysi työ pysytellä perässä.

Oli melkein pimeä, sillä revontulten loimo, joka äsken valaisi heidän metsän läpi hiihtämäänsä latua, oli sammunut, ja suuret tukkiläjät törröttivät kuin kummitukset jokitörmällä, kun he loppumatkan hiihtivät joenuomaa pitkin.

Erään tukkiläjän luona Roope saavutti Yrjön, mutta kumpikaan ei hiiskunut sanaakaan pahoista aavistuksistaan.

"Kohta ollaan perillä", puhui Yrjö hätäisellä äänellä. "Tuon mutkan takana on meidän läjämme, se, johon isän oli määrä kuorma tuoda…"

Kun he sivuuttivat mutkan ja saivat tukkiläjän näkyviinsä, huomasivat he Mustan seisovan aivan hiljaa tukkiläjän laidassa ja kuormasta ainoastaan yhden tukin olevan poissa, läjään väännettynä…

Mutta melkein Mustan vieressä, etupajun kohdalla, makasi mies suullaan lumessa liikahtamatta kuin kuollut. Tukkikanki oli poikittain reessä olevien tukkien päällä…

"Se on alkanut kangella vääntää tukkia reestä… ja kanki on iskenyt päähän", sanoi Roope, ja molemmin tarttuivat he tainnoksissa olevaan Anttiin kiinni ja koettivat nostaa… Otsassa näkyi suuri, punainen kuhmu, ja toinen ohimo oli verinen.

Antti vain urisi vähän, kun Yrjö ja Roope nostivat hänet seisomaan. Ei kyennyt mitään vastaamaan. Silmät olivat ummessa ja suu puoleksi auki.

Kiireesti he purkivat tukit reestä, asettivat Antin etureen pankolle, molemmin puolin häntä tukien, ja lähtivät ajamaan kodalle.

Yrjö itki.

"Älähän hätäile", lohdutteli Roope. "Ajetaan nopeasti puulaakin pirtille… Jos se välskäri Patokoski jotakin ymmärtäisi. Se on taitavaksi tunnettu."

He ajoivat ensin kodalle, mutta Antti ei tullut tuntoihinsa. He kokosivat hänen ylleen kaikki mitä löysivät, tekivät tukkireistä reslan tapaisen ja asettivat Antin siihen pitkäkseen. Ja peitoksi panivat turkkejaan.

Ja lähtivät ajamaan puulaakin pirtille, Yrjö Anttia hoitaen, Roope ollen ohjasmiehenä.

Siellä syntyi tavaton hämminki, ja sääli tuli kaikkien nuorta Yrjöä; joka ääneensä valitteli.

Vänttinen meni hyvin vakavaksi ja tahtoi tietää, kuinka onnettomuus oli tapahtunut.

Roope selitti, kuinka olivat ensin alkaneet oudoksua, kun Antti niin kauan viipyi kuormaa purkamassa, ja vihdoin lähteneet Yrjön kanssa katsomaan plassille. Hän ja Yrjö olivat saaneet sen käsityksen, että tukkikanki oli kuormaa purkaessa singahtanut ohimoon…

"Reen vieressä makasi silmällään kuin kuollut", selitti Roope.

Eikä Yrjökään muuta osannut sanoa. Antti kannettiin puulaakin pirttiin, ja Patokoski, joka oli sitä varten puulaakin palveluksessa, alkoi tutkia hänen saamaansa vammaa. Loukkaantunut pysyi yhä tiedottomana, mutta alkoi hetken päästä huitoa molemmin käsin ja murisi pahoin.

"Isku on luultavasti koskenut aivoihin", selitti Patokoski. "Jos kulmaluun alla oleva 'kukonheltta' niminen luu on rikkonut aivokalvon, niin… En tiedä muuta neuvoa kuin suoraa päätä lääkäriin."

Siihen kokoontuivat kaikki Antin ympärille, mutta Yrjö itki ja valitteli ja koetti monta kertaa saada isäänsä vastaamaan.

Vänttiseen koski kovasti. Hän oli kalpea kuin palttina ja puhui tavallista hiljaisemmalla äänellä.

Patokoski teki mitä ymmärsi. Hän sitoi Antin otsalle kylmään veteen kastetun liinan ja selitti, että jos aivoihin on koskenut, niin… niin mies on auttamattomissa…

Eräs tukkimies, joka oli etempää katsellut, arveli:

"Mutta jos sitä ei olekaan kanki iskenyt… jos onkin hevonen potkaissut…"

Oli joukossa niitäkin, jotka uskoivat senkin mahdolliseksi.

"Mikäpä sen tietää, kun sattui aivan yksin olemaan", arveli Roope. "Mutta niin minusta näytti, että kanki oli jotenkin singahtanut ja paukahtanut suoraan otsaan… Vaikka en minä sen tarkemmin osaa selittää…"

Ja yksi arveli käyneen niin, toinen näin. Mutta kukaan ei osannut oikein tyydyttävästi asiaa selittää.

"Musta sitä ei ole potkaissut", kykeni Yrjö sanomaan. "Se hevonen ei ole korviaankaan luimuun koskaan vetänyt… niin on lakea…"

Mutta Vänttinen kutsui Yrjön konttoriinsa, ja he istuivat siellä kahden kesken pitkän aikaa jutellen. Yrjö ei enää itkenyt, mutta oli kalpea kuin ruumis. Vänttinen toimitti sairaalle mukavamman reen, johon tehtiin pehmeä vuode. Sairasta oli heti yön selkään lähdettävä viemään lääkäriin, ja Vänttinen toimitti puulaakin puolesta miehen Yrjölle kumppaniksi. Olisi ollut monta lähtijää.

"Antakaa Roopen tulla!" pyysi Yrjö Vänttiseltä.

Vänttinen lupasi heti. Roope saisi tavallisen päiväpalkkansa siitä huolimatta.

Antin Musta valjastettiin nyt puulaakin reslan eteen ja loukkaantunut kannettiin siihen ja peitettiin lämpöisillä nahkasilla. Yrjö istui isänsä viereen, ja ajomieheksi rupesi Roope.

Ja niin lähtivät ajamaan pimeään talviyöhön, tainnoksissa olevaa miestä lääkärin luokse penikulmien päähän viemään.

* * * * *

Mutta kun sunnuntaiaamu alkoi valjeta, meni Patokoski, välskäri, Vänttisen puheille. Sanoi olevan kahdenkeskistä asiaa.

Vänttinen istui pitkissä mietteissä, mutta tarjosi kuitenkin sikaarin.

"Niin pahoillani olen tuon Ahvenjärven Antin onnettomuudesta, etten ole koko yönä nukkunut", sanoi hän. "Köyhä mies ja hallanarka kruununtorppa, jonka metsästä kruunu parhaat puut viepi… On se…"

"Siitä Antin asiasta tulinkin juuri puhumaan", sanoi Patokoski.

"Niinkö? Luuletteko, että on toivoa paranemisesta, kun lääkärin hoitoon tulee?" kysyi Vänttinen hyvillään.

Patokoski mietti vähän, ennenkuin vastasi:

"Jos ajatukseni sanon suoraan, niin luulen, ettei parane… tuskin tulee tuntoihinsakaan. — Mutta siitä en tullutkaan puhumaan…"

"Mitä sitten aiotte sanoa?" kysyi Vänttinen melkein kuin vihaisesti.

"Minä tulin sanomaan ajatukseni, että häntä on joku toinen lyönyt kangella…"

"Lyönyt kangella! Joku toinen!"

Vänttinen seisoi kalpeana kuin ruumis.

"Se minun uskoni on", lisäsi Patokoski kuivasti.

"Mutta Anttihan oli ypö yksin tukkiläjällä!" huudahti Vänttinen, joutuen kuitenkin kauhun valtaan.

"Niinpä niin", jatkoi Patokoski yhä kiivaammalla äänellä. "Mutta onhan sinne voinut tulla joku juuri silloin, kun hän yksin oli kuormaa purkamassa…"

"Tulla joku!… Kuka? Mikä?"

Vänttinen joutui aivan suunniltaan.

"Minä tarkoitan Pirtu-Santeria", jatkoi Patokoski sikaariaan imeskellen. "Olen saanut kuulla, että hän on uhannut kostaa Antille ja poliiseille, koska kuului olevan siinä uskossa, että Antti oli ilmoittanut poliiseille hänen olleen liikkeellä… ja hän menetti konjakkikuormansa ja hevosensa…"

Nyt alkoi Vänttinen ymmärtää, ja vihan puna nousi hänen kalpeille kasvoilleen.

"Sitä se lurjus sitten on täällä ympärillä vaaniskellut, kun hänet on vähänväliä nähty. Kyllä minä nyt ymmärrän…"

Hän tuli kuin raivoihinsa, puri hammasta ja pui nyrkkiä. Hän käski valjastaa heti hevosen, otti molemmat poliisit matkaansa ja läksi kiireesti ajamaan sille kodalle, jossa Antti poikineen oli asunut.

Kodalla olevat miehet, jotka nyt sunnuntaina olivat joutilaina, otettiin vielä kumppaneiksi, ja miehissä lähdettiin sitten Antin tukkiläjälle, siihen, johon hän viimeisen kuorman oli tuonut. Syrjänen läksi oppaaksi.

Ja matkalla kertoivat Antin kanssa asuneet miehet, että kahtena iltana olivat nähneet oudon miehen hiihtävän kodan ohi. Ei ollut yksikään häntä tuntenut, mutta kun olivat kysyneet, mihin matka, niin ei ollut mitään vastannut eikä taakseen katsonut, vaan hiihtänyt suoraan metsään.

Tukkilaiselta ei outo ollut näyttänyt.

Antti ei ollut sattunut silloin kodalla olemaan, mutta toiset olivat siitä Antillekin kertoneet.

"Mitä Antti sanoi?" kysyi Vänttinen.

"Ei tiennyt Anttikaan arvella sinne ei tänne. Kuka lienee ollut, arveli vain."

Vänttinen istui synkkänä.

"Se mies pitää saada köysiin, vaikka maksaisi kymmenen tuhatta markkaa", sanoi hän poliiseihin päin kääntyen.

He saapuivat Antin tukkiläjälle ja alkoivat tehdä havaintojaan. Siinä näkyi tukkiläjän vieressä vielä siljo, johon Antti oli kaatunut, näkyi veripilkkuja ympärillä, ja lumi oli kovaksi tannerrettu. Muuta erinomaisempaa ei ilmennyt. Toinen poliisi huomasi kuitenkin suksenladun, joka lähti suoraan metsään. Hiihtäjällä oli ollut kiire, sillä somman jäljet olivat harvassa ja syvään painuneet. Ja kun latua miehissä tarkemmin tutkittiin, huomattiin, että suksien olas oli tehnyt leveämmän jäljen kuin Antin ja Yrjön sukset. Sitäpaitsi tiesivät toiset miehet kertoa, että Antti ja Yrjö käyttivät metsässä kulkiessaan vain toista sompasauvaa. Muuten näkyi, että latu oli aivan eilinen. Joku oli siis käynyt täällä tukkiläjällä silloin kun Antti yksin oli kuormaa purkamassa. Tukkikankea, joka vielä oli läjän päällä, tarkasteltiin ja koetettiin miettiä, olisiko se, ja millä tavoin, sittenkin voinut poukahtaa otsaan. Mutta vaikealta se tuntui selittää. Silloin huomasi Syrjänen, joka oli kävellyt tukkiläjällä, tukkien välissä uudenlaisen nahkakintaan ja harmajan vanttuun, jossa oli punainen ranne. Se oli pudonnut syvälle tukkien väliin. Kankien avulla siirrettiin tukit syrjään ja kinnas vedettiin esiin.

Se oli outo kinnas, ja siitä näkyi, ettei se ollut tukinajajan kinnas eikä työssä käytetty. Miehet tiesivät varmaan sanoa, ettei se ollut Antin eikä Yrjön kinnas.

Kokoonnuttiin miehissä kinnasta tarkastamaan.

"Täällä kintaan ranteessa on nimikirjaimet!" huudahti toinen poliiseista hyvillään. "Tässä on selvästi S.R."

"Santeri Räsänen! Se sopii! Se on selvää… epäilemättä! Pirtu-Santerin kinnas on!" huudahti Vänttinen ja riensi hänkin kinnasta tarkastamaan.

Ja kaikki olivat yksimielisiä siitä, että kinnas todella oli Pirtu-Santerin eli Santeri Räsäsen, joka kuului olevan hänen sukunimensä. Ja selitettävissä oli, miten se oli tukkien rakoon joutunut. Kiireessä se oli pudonnut kädestä, ja kun pimeä jo oli ja Santeri tietysti pelkäsi, että kodalta voisi miehiä saapua millä hetkellä hyvänsä, ei hän joutanut sitä hakemaan, vaan hiihteli pakoon, kamalan työnsä tehtyään.

Niin arvelivat miehet.

"Siinä on todistaja", puhui Vänttinen, vielä hammasta purren ja pudistaen kinnasta kädessään. "Siinä on todistaja, joka tietää… Ja Santerin päivät ovat nyt luetut."

Vänttisen kovat kasvot kävivät entistään kovemmiksi, ja silmissä leimahti semmoinen tuli, että miehiä melkein pelotti.

Ja kiireesti hän käski ajamaan takaisin puulaakin pirtille.

"Sen päivät ovat nyt luetut, vaikka minun pitäisi seisauttaa tukinajo viikkomääriksi… ja viisisataa markkaa saa palkintoa se, joka Santerin kytkee", sanoi hän.

Ja kun he pääsivät puulaakin pirtille, alkoi hän toimia ja järjestää Pirtu-Santerin kiinnipanoa.

Ja kaikki aavistivat, että kun Vänttinen tuon pään on ottanut, ajaa hän asiansa läpi vaikka kiiltävästä kalliosta.

Hän antoi määräyksiään, käski ilmoittaa palkinnosta, jonka lupasi heti käteisellä maksaa, ja ryhtyi itse järjestämään takaa-ajoa melkein kaikille ilmansuunnille.

Tukkimiehetkin innostuivat, ja paljon ilmaantui takaa-ajajia. Ja kaikille kävi selväksi, että Santerin päivät olivat luetut.

6.

Työnjohtaja Syrjänen, joka oli entinen aliupseeri ja sotaista innostusta hehkuva mies, valitsi kaksi rohkeaa nuorta tukkilaista kumppaneikseen ja lähti ajamaan Santeria takaa.

Ei ollut kenelläkään aavistusta, mihin päin Santeri oli lähtenyt. Erämaat olivat yhtä äärettömät joka haaralla, päivät lyhyitä ja pakkaset kovia. Ei ollut suuria toiveita takaa-ajajilla.

Syrjänen miehineen seurasi kuitenkin ensiksi sitä latua, jonka olivat tukkiläjältä nähneet metsään painuvan. Mutta heidän ilonsa loppui lyhyeen, sillä kilometrin päässä latu laskeusi tukkitielle ja katosi siihen. He hiihtivät ympäristöllä nähdäkseen, oliko hiihtäjä noussut uudestaan metsään, mutta semmoista suksenlatua eivät enää mistään löytäneet.

Mutta Syrjänen ymmärsi hyvin, että kauas ei Santeri pakkasyönä ollut ehtinyt. Asutuille seuduille hän ei tietenkään ensiksi uskaltautuisi, mutta ei hän myöskään pitkää aikaa tulisi toimeen paljaan taivaan alla tulipalopakkasessa.

Syrjänen oli takavuosina kerran kulkenut näitä maita Venäjän puolelta ja muisti, että ihan rajalla, Suomen puolella, korkean vaaran alla, oli pienoisen joen törmällä ollut pieni maakota, jonka poropaimenet kai olivat siihen levähdyspaikakseen tehneet. Siinä oli kiuas loukossa ja lavitsalla hyvä makuusija.

Syrjänen otaksui, että Venäjän puolelta tulevat viinakauppiaat käyttivät tätä yksinäistä kotaa yösijanaan, sillä silloin kun hänkin siitä oli osunut kulkemaan, oli kodassa vasta ollut asukas, jonka suksenlatu lähti Suomeen päin. Mutta ei ollut hänkään paikkaa merkinnyt, ei tiennyt maiden nimiä eikä varmaan muistanut, minkä näköinen se vaara oli, jonka alla kota oli ollut. Ei muistanut sitäkään, millä puolella vaaraa kota oli, oliko etelä- vai pohjoispuolella. Yksi seikka oli jäänyt mieleen. Kun he kodalta olivat lähteneet ja jälkeensä silmänneet, oli hän pannut merkille, että sen vaaran laki oli pyöreä ja että siinä kasvoi juuri laen huipussa sankkaa metsää, kun kupeet taas olivat paljaat ja puuttomat.

Mutta silloinen opas oli Syrjäselle selittänyt, että sekin vaara jo kuului Airiselän maihin. Syrjäsen muistin mukaan piti sen vaaran olla Kilpisjoelta, missä Antti oli tukkeja ajanut, suoraan itään. Hän otaksui, että Santeri hätääntyneenä oli hiihtänyt ensiksi sinne ja sieltä sitten muita seutuja toisille tukinajopaikoille. Ihmisasuntoja ei ollut näissä erämaissa.

Syrjänen miehineen varustausi matkaan. Eräältä tukinajajalta, joka asui samassa kodassa kuin Anttikin, hän sai kuulla, että samanlainen suksenlatu oli nähty etempänä metsässä. Se oli näyttänyt painuvan suoraan itään päin.

He lähtivät matkaan, ja tukkilainen lähti oppaaksi siihen paikkaan, jossa oli ladun nähnyt. Suuri oli Syrjäsen ilo, kun hän latua tarkastettuaan huomasi olaksen jäljen samanlaiseksi kuin se, jonka tukkiläjältäkin olivat nähneet lähtevän. He lähtivät sitä seuraamaan.

Viisaasti oli hiihtäjä kuitenkin koettanut peittää jälkiään, sillä yhtäkkiä latu kääntyi takaisinpäin ja laskeusi tukkitielle. — Sitä tietä ei kuitenkaan ollut sittemmin kuljettu, ja kun se muutenkin oli vielä pehmeänlainen, näkyi latu hyvin. Erään suuren kuusen juurelta se nousi metsään ja näytti taas alkavan painua itää kohti.

Syrjänen miehineen seurasi latua, joka hetken päästä laskeusi suurelle, harvamännikköiselle jänkälle. Kun ilma oli pysynyt tyvenenä, ei latu ollut tuiskunnut umpeen. Se näkyi selvään, ja somman jäljet näkyivät täällä jänkällä vielä paremmin kuin metsässä. Takaa-ajajat jouduttivat hiihtoaan. Jänkän toiselta rannalta kohosi korkea vaara, mutta latu näytti vievän sen pohjoispuolitse loivempia maita. Syrjänen käski miesten seurata latua. Hän itse hiihtäisi suoraan vaaran laelle nähdäkseen maita ja merkitäkseen vaarojen lakia.

Oli juuri keskipäivän aika. Syrjänen arveli ehtivänsä vaaran laelle ennen kuin alkoi hämärtää. Yhtymisen merkiksi päätettiin, että miesten, kun olivat latua seuranneet toiselle puolen vaaraa, oli siellä huudettava, jotta Syrjänen kuulisi, missä olivat. Niin he erosivat.

Suksikeli oli talven parhaita, ja nopeasti nousi Syrjänen viistoon hiihtäen vaaranlakea kohti. Ehdittyään puoliväliin vaaraa hän katsoi taakseen ja näki miesten painuvan vaaran alla olevaan kuusikkoon. Laelle päästyään hän alkoi silmäillä ympärilleen. Erämaata joka taholla. Mutta suoraan idässä näkyi korkea vaaran jyppyrä, jonka huipulta siinsi huurteista metsää…

Syrjänen tiesi olevansa oikeilla jäljillä, ja riemuissaan havainnostaan hän laski menemään vaaran alle. Aukealle tultuaan hän seisahtui, ja silloin hän kuuli melkein suoraan edestään kumppaniensa huudon… Mutta silloin olikin jo pimeä.

He olivat yöpyneet sakeaan korpeen, johon kylmä, öinen vihuri ei tuntunut. Rakovalkean ääressä olivat siinä värjöttäneet yön, mutta lähtivät varhain liikkeelle, seuraten suksenlatua, joka nyt kuitenkin jo oli paikotellen mennyt umpeen. Syrjänen hiihti edellä, toiset perässä. Johtuivat siinä puhumaan siitä, että jos Santerin kohtaavat, niin miten menettelevät. Sillä tietona oli, että Santerilla aina oli ampuma-ase matkassaan ja lisäksi monenlaisia teräaseita.

Mutta aseita oli heilläkin. Joka miehellä oli revolveri ja pitkä puukko.

"Ellei Santeri sovinnossa antaudu, niin ammun hänet heti hengettömäksi", uhkasi Syrjänen ja koetti rohkaista kumppaniensakin mieltä.

Ja niin jutellen hiihtelivät.

"Mutta jos nämä suksen jäljet eivät lopultakaan ole Santerin, jos tästä on joku muu hiihtänyt…" arveli toinen miehistä.

"Kuka piru tänne olisi hiihtänyt!" tuumaili Syrjänen.

"Jos olisi ollut joku Venäjän puolen poromies."

Saattoihan sekin olla mahdollista.

"Jostakin hänet kuitenkin tavataan", sanoi Syrjänen. "Monta kymmentä miestä on etsimässä…"

Oli aivan pimeä, kun he ehtivät sen vaaran juurelle, jossa Syrjänen muisteli maakodan olevan.

He vartoivat, kunnes revontulet alkoivat valaista, ja lähtivät sitten latua seuraamaan. Mutta aukealla latu katosi kokonaan, ja silloin he lähtivät vuorta sen juuritse kiertämään.

Eräässä paikassa Syrjänen huomasi ladun, mutta se oli niin ummessa, ettei siitä saanut selvää, mihin päin lähti viemään.

Aamupuoleen yötä, kun revontulet sammuivat, täytyi heidän tehdä nuotio ja asettua levähtämään.

Mutta kun päivä hiukan alkoi sarastaa, nousivat he suksilleen ja lähtivät vaaraa kiertämään.

He joutuivat pienoisen joen uomaan, ja Syrjänen arvasi, että tämä oli se joki, joka kierteli vaaran ympäri ja jonka hiekkaisella rantatörmällä sen yksinäisen maakodan piti olla.

Joenuomalla he löysivät useita vereksiä suksenlatuja, seurasivat niitä ja joutuivat aukeammalle paikalle. Silloin he näkivät lumipeitteisen kodan, jonka harjasta vain muutamia mustuneita ranganpätkiä pisti esiin.

He tiesivät tulleensa Syrjäsen muistelemaan paikkaan ja lähestyivät hiljaa kotaa. Pitkän matkan päähän he jo näkivät, että kodan edusta oli tannerrettu kovaksi ja että valkoiselle lumelle oli lennellyt mustia nokihiutaleita. Ovi, matala, hongan kelleksistä tehty, oli kiinni, eikä sisältä kuulunut mitään. Oven luota lähti suksenlatuja monelle haaralle.

Syrjänen laukaisi revolverinsa ilmaan ja huusi, että jos sisällä oli joku elävä olento, niin tulkoon ulos… Ei kuulunut hiiskaustakaan. Syrjänen repäisi oven auki.

Heitä vastaan lehahti väljähtänyt savunhajuinen lämmin, ja pienessä kodassa näkyi makuusija, jossa oli vuoteena saraheiniä. Pesä oli tyhjä. Otus oli ehtinyt lähteä. He tutkivat tarkoin kodan sisustuksen, löytääkseen jotakin, josta tietäisivät päättää, oliko Santeri todella ollut siellä. Mutta mitään ei löytynyt. Katossa riippui pienoinen pikiöljypullo, joka näytti siihen unohtuneen joltakin kesäkulkijalta, ja kiukaan kiviltä löytyi muutamia jyrsittyjä luita.

Muuta eivät löytäneet.

He alkoivat tarkastaa niitä suksenlatuja, joita kodalta lähti monelle suunnalle. Oli vanhempia ja oli vereksempiä jälkiä.

Hetken päästä Syrjänen huudahti iloisesti.

Hän oli löytänyt aivan vereksen ladun, jonka olaksen jälki oli aivan samanlainen kuin se, jonka he matkaan lähtiessään olivat nähneet ja jonka kaikki olivat uskoneet Pirtu-Santerin suksenladuksi.

"Nopeasti perään!" sanoi hän miehille. "Ei ole ehtinyt kauas… Kota on vielä lämmin ja suksenlatu aivan veres!"

He lähtivät kiivasta kyytiä hiihtämään.

Latu veti ensin pohjoista kohti, mutta jouduttuaan aavan jänkän laitaan se alkoi kääntyä itään, Venäjälle päin.

He kiinnittivät hiihtoaan, ja heitä kannusti toivo, sillä edellähiihtäjä ei enää voinut olla kaukana, päättäen siitäkin, että molemmin puolin latua näkyi tupakkasylkiä, joita hiihtäjä oli roiskautellut suustaan.

Hiihdettyään aavan jänkän poikki ja noustuaan puuttomalle kukkulalle, jonka toisella puolen taas oli aavaa jänkkää, he näkivät miehen, joka suuri laukku selässään laski kukkulan rinnettä toiselle jänkälle…

Mies näytti hiihtelevän hitaasti ja tasaisesti.

Perässätulijat työnsivät kukkulan myötäleessä täyteen vauhtiin ja saavuttivat miehen, juuri kun tämä taas ehti jänkän laitaan.

Siinä mies kai kuuli perästätulijain hiihdännän, koska kääntyi katsomaan taakseen…

Se ei ollutkaan Pirtu-Santeri! Oli Venäjän puolen laukkukauppias, Koudasta kotoisin, ja sinne päin menossa.

Mistä oli suksensa saanut?

Mies selitti ne vaihtaneensa Airiselässä, jossa oli levähtänyt tukinajajain kodassa. Minkälainen mies oli, jolta vaihtoi?

"Ka, taipaleella tuli vastaan… Pitkät viikset… Iso mies… Raskaammat sukset antoi…"

Asia näytti hyvinkin selvältä Syrjäsen mielestä. Pirtu-Santeri oli vaihtanut suksensa, jotta ei päästäisi hänen jäljilleen. Se oli kavalasti osannut menetellä. Senvuoksi ensimmäinen latu, joka tukkiläjältä lähti, olikin niin pian kadonnut. Ne jäljet, jotka sitten löytyivät, olivat tämän ukon hiihtämät.

Syrjänen tiedusteli vielä laukkumieheltä yhtä ja toista ja tuli siihen käsitykseen, että ukko puhui totta. Santeri oli ollut heitä ovelampi. Harmissaan he siinä seisoivat, ja ukko tiedusti, mitä varten pitkäviiksistä hakivat. Mutta Syrjänen ei selittänyt mitään.

Ukko läksi hiihtää nyykkäisemään, mutta Santerin takaa-ajajat jäivät siihen jänkän laitaan miettimään.

Ukko ei ollut tiennyt, minne päin Santeri hänestä erottuaan oli lähtenyt. "Ka, metsäh hiihti."

Ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä takaisin samoja latuja, joita olivat tulleetkin.

"Se lurjus voipi olla aivan Airiselässä… sillä on omat suojelijansa!" sanoi Syrjänen. "Mutta joka tapauksessa se roisto nyt on ahtaalla."

Pakkanen oli kiihtynyt, ja pureva viima puhalsi suoraan tuntureilta. Parrat kuurassa miehet hiihtelivät takaisin Airiselkään päin, Syrjänen edellä, viiman umpeen puhaltamaa latua aukaisten.

Osui tulemaan revontulten valaisema yö. Miehet eivät yöpyneet, vaan painuivat yhtä kyytiä Airiselkään. Monta sanaa eivät vaihtaneet, mutta pettyneensä he tunsivat ja hioivat kynsiään Pirtu-Santeria varten. Sen verran kuitenkin ilmaisi Syrjänen, että hän aikoi jatkaa takaa-ajoa… ellei joku toinen jo ollut ehtinyt Santerin jäljille.

He saapuivat lopen väsyneinä ensimmäisille tukinajokodille ja poikkesivat levähtämään, sillä puulaakin suurelle pirtille oli vielä matkaa monta kilometriä.

Täällä he saivat kuulla, että poliisit olivat jo Santerin kytkeneet. Olivat iltaa ennen osuneet erääseen tukinajokotaan, jossa Santeri muuna miehenä oli ollut korttia lyömässä. Pitkät viiksensä hän oli leikannut pois… Rautoihin oli pantu, selitettiin Syrjäselle.

Syrjänen erosi siinä kumppaneistaan ja hiihteli yksin puulaakin pirtille.

Vänttinen seisoi pihalla, suuri susiturkki yllään, lähdössä rantamaille.

Mutta nyt, kun näki Syrjäsen tulevan, hän viipyi hetkisen, antaen Syrjäsellekin määräyksiä tukinajon suhteen.

"Minulla on muitakin asioita rantamaille", sanoi hän Syrjäselle. "Ja samalla tahdon käydä kuulemassa, miten sen Ahvenjärven Antti-vainajan asiat ovat…"

"Anttiko on siis kuollut?" kysyi Syrjänen liikutettuna.

"Oli jo kuollut ennenkuin ehtivät lääkäriin", sanoi Vänttinen. "Somasti sattui: toiselta haaralta poliisit toivat Pirtu-Santeria raudoissa; toiselta kujalta palaa Roope ja ilmoittaa Antin kuolleeksi… Yksin oli Yrjö parka lähtenyt kuljettamaan ruumista kotipitäjään."

"Santeri on siis kuitenkin lujassa."

"On ja pysyy. Poliisit ovat lähteneet viemään häntä vanginkuljettajan huostaan… Mutta, kuten sanoin, minulla on kiire… Hoitakaa asiat hyvin… Heti jälkeen joulun palaan… Toivoakseni minulla ei ole silloin mitään muistuttamista."

Ja Vänttinen yritti jo istuutua rekeen. Mutta silloin hän vielä muisti kysyä, missä asti Syrjänen miehineen oli käynyt.

Syrjänen kertoi retkensä ja miten Santeri oli ovelasti heidät pettänyt.

"Vaan tarttuipa lurjus!" sanoi Vänttinen. "Eivät auttaneet konnan elkeet enää."

Ja rekeen istuessaan hän sanoi:

"Viekää terveiset miehille, etten jätä heille vaivojaan palkitsematta, vaikkeivät Santeria kiinni saaneetkaan."

Ja ylpeän herran tavoin Vänttinen retkahti rekeen, jossa oli komea kirjailtu karhunnahka koristuksena.

Ja juosten lähti puulaakin lihava ruuna viemään herraansa rantamaille.

7.

Ahvenjärven kruununtorpassa yksinäisen Ahvenjärven rannalla kuluivat syystalven puolipimeät päivät hiljaa ja hitaasti.

Jäätyään yksin lastensa kanssa oli Selmalla ensi päivinä painava ikävä, jota vielä lisäsivät omat sairaat luulot ja epäilykset. Ilokseen näki Selma kuitenkin, että nuorin, sairastava lapsi alkoi parata ja virkistyi päivä päivältä. Kaisa-tyttärestä oli hänellä suuri apu, melkein turva. Kaisa oli reipas ja rohkea ja tottunut jo minkä mitäkin toimittelemaan.

Eräänä päivänä nähdessään äidin itkevän hän lohdutteli:

"Älkäähän itkekö, äiti! Jos mikä hätä meille tulee, niin kyllä minä uskallan kylään hiihtää…"

Viikkoja oli jo kulunut siitä, kun Antti ja Yrjö tukkimetsään lähtivät. Ahvenjärvessä ei ollut koko tänä aikana käynyt yhtään ainoaa vierasta ihmistä. Sillä talon kautta ei edes kulkenut kyläläisten heinätietäkään, vaan sekin vei toista puolta järveä ja painui metsään kaukana talosta. Joskus aamuvarhaisella, kun Selma meni navettaan ja seisahtui pihalle kuuntelemaan, erotti hän toiselta puolen järveä kulkusten helinää ja arvasi, että siellä heinätiellään oli jokunen kyläläinen menossa syrjäniitylleen.

Eräänä aamuna, kun oli mainio suksikeli, esitteli Kaisa, sukkela tyttö, äidilleen, että hän lähtee nyt kylään kuulemaan, eikö isältä ja Yrjöltä jo ole kirjettä tai edes terveisiä saapunut.

Selma oli menneellä viikolla vartonut kirjettä ja kuulumisia. Ei ollut saanut kuulla, olivatko onnellisesti perillekään Airiselkään saapuneet, sillä sieltäpäin ei ollut vielä ketään takaisin tullut. Olisi sekin jo ollut suuri lohdutus. Muuta ei juuri ikävöinytkään, sillä elämisestä ei vielä ollut huolta. Leipää oli, karjanantia oli kylliksi kaikille lapsillekin, kun molemmat lehmät olivat syyspoikivia. Hän oli jo niin tottunut yksin lastensa kanssa elämään, ettei liioin seuraa kaivannutkaan. Nyt ei ensinkään, kun lapset jo olivat kasvaneet ja kykenivät auttamaan.

Selma suostui Kaisan pyyntöön. Kuluneena talvena Kaisa jo kerran oli hiihtäen yksin käynyt kylässä ja toimittanut asioita. Eikä ollut taipaleella mitään vaaranpaikkaa. Sileä järvi ensin poikki ja sitten selvä tienreikä, joka vei kylän ensimmäiseen taloon asti.

Kaisa suori jalkaansa sukset, keveät ja kesätervoissa kiiltävät, ja lähti hiihtämään järven poikki kylään vievää tiensuuta kohti. Äiti oli antanut hänelle omat kenkänsä ja pannut oman röijynsä hänen ylleen.

Selma katseli Kaisan menoa, kunnes näki hänen joutuvan järven poikki ja katoavan tiensuuhun.

Ilta oli tullut, ja pakkanen tuntui kiihtyvän.

Kaisaa ei vielä kuulunut tulevaksi. Selma alkoi jo käydä levottomaksi ja rupesi katumaan, että oli laskenut hänet menemään. Huononlaiset olivat kengät, eikä ollut muutakaan vaatetta kylliksi tämmöisessä pakkasessa. Jos olisi kylmettynyt! Ensin eksynyt oikealta tieltä, joutunut kyläläisten heinätielle ja sitten uupunut.

Selma käveli järven rantaan ja kuunteli. Kuivalla pakkasilmalla kuuluisi hiihto varmaan toiselta puolen järven. Ei kuulunut.

Hän palasi navettaan ja ruokki lehmät, mutta hänen levottomuutensa kasvoi joka hetki.

Meni uudestaan rantaan ja kuunteli.

Jo kuului järveltä hiihto, ja Selma tunsi tahdista ja sauvain liikkeestä, ettei hiihtäjä ollut miehenpuoli.

Ihastuneena hän huusi:

"Kaisa hoi!"

Hetken päästä kuului jo aivan läheltä Kaisan vastaus:

"Äiti hoi!"

Selma jäi odottamaan Kaisan tuloa.

"Siellä oli kirje ja rahaakin!" huusi Kaisa, kun ehti vähän likemmäksi.

Ja päästyään äitinsä viereen Kaisa kertoi loistavin silmin:

"Olisin jo ennen ehtinyt tulemaan, mutta talossa käskettiin syömään, ja niin viivyin… Tämä kirjekin oli vasta eilen tullut, ja Rantakerosta olisi tätä huomenna lähdetty tuomaan…"

Riemumielin nousivat äiti ja tytär pihaan. Selma sytytti takkaan suuren tulen, jonka valossa alkoi avata kirjettä…

Ja sinä iltana oli yksinäisessä Ahvenjärven kruununtorpassa onnellinen äiti, joka ei parempaa elämältä osannut toivoakaan.

* * * * *

Seuraavalla viikolla sattui Kettu-Iisakki pyydyksillään hiihtelemään Ahvenjärven ympäristöllä, ja vaikka siten tulikin hiihtäneeksi liikoja mutkia, päätti hän mennä talon kautta ja levähtää siinä hetkisen.

Tuttava mies oli Iisakki Ahvenjärven torpassa. Usein hän eräretkillään pistäysi juttelemassa. Vieraana Selma häntä nytkin piti. Kahvit keitti ja ruualle pidätti ateriaa hommaten.

Kiitokseksi Iisakki kertoi kuulumisia kylältä ja etempää rantamaailmoilta. Tiesi sanomia Airiselän tukinajostakin. Kertoi siitä miehestä, jolta jalka oli kahden tukin väliin musertunut.

"Siitä Yrjökin kirjoittaa ja mainitsee, että ei tule enää jalkaa koskaan, että loppuiäkseen jääpi jalkapuoleksi", selitti Selma vuorostaan.

"Vai niin pahoin kävi", surkutteli Iisakki. "Yrjö tuon parhaiten tiennee, joka on näkemässä ollut… Joo, joo. Monenlaiset siellä ovat vaarat ja vastukset tukinajossakin…"

"No joka hetki", sanoi Selma, melkein itku kurkussa. "Aina muistan veljeäni Aukustia, jolle honka päälle kaatui ja siihen tappoi… muistaahan Iisakki? Se tapahtui Kuolajärvellä…"

"Jo toki muistan."

Ja siitä alkoivat muistella, kuinka paljon tapaturmia tukinajossa heidänkin tietensä oli takavuosina sattunut. Mutta tiesi Iisakki vielä aivan vereksenkin uutisen. Tiesi kertoa Pirtu-Santerista, täälläkin päin kuulusta viinanmyyjästä, joka vuosikausia oli liikettä pitkin laajaa Lappia harjoittanut. Kertoi Iisakki, että tässä menneellä viikolla oli Santerilta saatu takavarikkoon koko kuorma konjakkia ja kallis hevonen.

"Vaan mitä se siitä huolii… se yrittää uudelleen, sillä rikas kuuluu olevan. Mutta ahtaalla sillä nyt on oleskeleminen, sillä se on määrätty kiinni pantavaksi milloin ja missä ikinä tavataan… Sanotaan olevan miesmurhan kysymyksessä."

"Hyvä Jumala kuitenkin!" huokasi Selma. "Lieneekö ollut viinoineen siellä Airiselän paikoilla?"

"Sinne kuuluu olleen pyrkimässä, vaan taipaleella olivat poliisit hänet kuormineen yllättäneet…"

Mutta Selman valmistaman aterian syötyään Iisakki lähti hiihtelemään järven poikki kylää kohti. Ja hänen povitaskussaan oli Selman kirje, menevä Antille Airiselkään. Huolellisesti oli Iisakki luvannut kirjeen oikeaan lähtöpaikkaan toimittaa.

Selma jäi taas yksin lastensa kanssa.

Vaikka Yrjön kirje olikin sisältänyt paljasta hyvää, oli hän silti levoton. Usein hän öisin heräsi siihen, että oli uneksumassa jotakin kamalaa, eikä päässyt pitkään aikaan uudestaan nukkumaan.

Hän odotti nyt joulua, jolloin toivoi taas kirjeen saavansa. Muuta hätää ei ollut. Ruokaa kylliksi ja lämmintä liiaksikin. Lapset olivat toki pysyneet terveinä, ja Kaisa-tyttö oli monta kertaa hiihtänyt kylään, jossa asioita oli toimitellut niinkuin täysi-ikäiset ihmiset.

Mutta päivät kuluvat hitaasti. Joulun edellä eräänä päivänä Selma päättää itse lähteä kylässä käymään. Hän on neuvonut ja opastanut Kaisaa, kuinka toimittaa ja kuinka nuorinta hoitaa. Kaisa on järkevä tyttö, ja Selma luottaa häneen.

Aamutyöt navetassa tehtyään ja kaikki mahdolliset varoitukset Kaisalle annettuaan Selma ottaa sukset hiihtääkseen kylään.

Osuu olemaan kaunis ilma, ei ole liian pakkanen, ja suksikeli on oivallinen.

Hänestä tuntuu hyvältä ja vapaalta siinä järven selkää hiihdellessä. Tuntuu hyvältä hengittää, elämä pulppuaa keveästi, ja valkea tasanko ikäänkuin vapauttaa hänet painavista ajatuksista, jotka yötä päivää rasittivat.

Hauskalta tuntuu sekin, että pitkästä aikaa pääsee kylässä ja muiden ihmisten ilmoilla käymään. Onkin kolmatta vuotta siitä, kun hän viimeksi on kylässä käynyt. Suksi luistaa liukkaasti, järven selkä katkeaa hauskasti ja vaivattomasti, ja äkkiä on hän talvitien suussa, josta tie lähtee metsän halki kylään viemään.

Hän saapuu kylään, jossa ihmiset ovat ystävällisiä. Kirjettä ei tosin vielä ole Antilta saapunut, mutta kyläläiset tietävät uutisia Airiselän tukinajosta. Ovatpa kuulleet, että Antti ja Yrjö ovat Vänttisen suosiossa ja että ansaitsevat enemmän kuin muut… jopa niin hyvin, ettei tukinajossa ole koskaan niin korkeita päiväpalkkoja ansaittu. Niin on kotiaan kirjoittanut Nevanperän Juuso, joka niinikään oli Airiselän ajossa.

"Ja kai sieltä vielä jouluksi kirjekin ehtii. Onhan jouluun vielä toista viikkoa", lohduttavat kyläläiset.

Selma tyyntyy, on iloinenkin ja hyvillään. Hän tekee pieniä ostoksia, sulloo ne laukkuunsa ja lähtee kotia päin hiihtämään, kun lyhyen talvisen päivän hämy on pimeäksi muuttumassa.

Kun saapuu tiensuuhun, josta järvelle latu laskee, näkee hän jo toiselle puolen järven, että pirtin ikkunasta loistaa takkatuli.

Kaisa siellä hommailee, tuumii hän hyvillä mielin, ja hänen ajatuksensa ja mielensä ovat nyt paljon keveämmät kuin ovat olleet moneen aikaan.

Ja kun hän saapuu kotia, on Kaisa siellä emännöinyt kuin aikaihminen. On hoitanut nuoremmat lapset, on ruokkinut lehmät ja lampaat ja siistinyt pirtinkin.

Selma on monta päivää reippaalla tuulella, on hyvissä tulevaisuuden toiveissakin, vaikka muistaakin metsäherran uhkaukset.

Ensi kesänä tehdään peltoa ja raivataan niittyä, kun kumpainenkin, sekä Antti että Yrjö, joutavat olemaan kotona, toivoo hän.

Mutta taas eräänä iltana tulee hänelle kummallinen hätä, ja tuska iskee rautakourallaan sydämeen. Ei saa unta. Valvoo ja miettii. On näkevinään väliin Yrjön, väliin Antin suuren, kaatuneen kelohongan alla kuolemankielissä kamppailemassa. Se on hirveää. Ja se syksyllinen näky muistuu silloin aina mieleen ja painaa ja vaivaa niin, että sen alle on väkisten vaipua.

Aamun tullen hän sentään taas voimistuu ja koettaa lohdutella itseään:

— Ei Jumala pane suurempaa kuormaa kuin ihminen jaksaa kantaa!

Mutta tulee taas ilta, ja seuraavana päivänä on jouluaaton aatto.

Selman käydessä oli luvattu, että kohta kun Antin kirje saapuu, niin pannaan joku tuomaan, ettei tarvitse itse lähteä pakkasessa niin pitkää taivalta hiihtämään.

Mutta ei ole kylältä päin hiihtävää näkynyt, vaikka hän vähän väliä on päivisin järvelle katsellut ja illoin aamuin pihalle pysähtynyt kuuntelemaan.

Silloin hän päättää, että jouluaattona lähtee itse kylään hiihtämään ja jättää Kaisan kotimieheksi.

"On toki ikuinen onni, että itse olen pysynyt näinkin terveenä", kiittää hän Jumalaa. "Kuinka kävisi, jos tässä sairaaksi joutuisi!"

Ja levottomana hän vartoo jouluaattoaamun valkenemista.

8.

Vänttinen on saapunut Linnanrovalle, rantamaille menossa.

Hevonen on riisuttu talliin, ja Vänttinen on päättänyt tässä talossa vähän enemmän aikaa levähtää, kun öisin on pakkasessa ajanut ja kovin on väsynyt.

Isännän kanssa juttelevat Airiselän kuulumisista.

Vänttinen saapi kuulla, että Yrjö on vähää ennen hänen saapumistaan lähtenyt ruumiin kanssa erämaan halki kotikylää kohti. Siitä isäntä kertoo, ja Vänttinen kuuntelee ja kyselee. Ikävältä tuntuu isännästäkin, joka Antin niin kelpo mieheksi tiesi, ja sääli on pieniä lapsia, joita kuuluu olevan pirtillinen. Puhuvat siitäkin syksyllisestä yöstä, jolloin tullimiehet talossa kävivät ja Pirtu-Santeri ehti kätkeä tavaransa tallinullakkoon. Vasta jälkeenpäin oli isäntäkin siitä saanut kuulla.

Mutta saapi isäntä Vänttiseltä tietää, että jo on vihoviimein Pirtu-Santerikin, kauan pahaa kylvänyt salakapakoitsija, kiinni saatu ja joutuu monista pahoista teoistaan vastaamaan. Kaiken mahtinsa on Vänttinen, rohkea ja varakas, pannut liikkeelle, ja niin on nyt Pirtu-Santeri kruunun kihloihin kytketty.

Mutta ei tiedä isäntä vielä, että Pirtu-Santerin työksi uskotaan varmasti Ahvenjärven Antin kuolemakin, jota on tapaturmaksi luultu. Nyt juurtajaksain vasta Vänttiseltä kuulee kaikki ja kauhistuu.

"Jo sen semmoisen pedon saikin viimein köyttää… Ikutielleen kai joutuu?" sanoo hän.

"Ikutielleen, sillä monta muuta asiaa on hänellä selvittämättä", vastaa Vänttinen. "Pääsevät nyt ihmiset hänestä rauhaan…"

"Ei se niin monta vuotta olisi menestynyt, vaan kuuluu olevan niitä talollistenkin joukossa semmoisia, jotka häntä ovat suojelleet ja viranomaisten silmiltä kätkeneet."

"Onhan niitä semmoisiakin. Ei olisi niin paljon pahaa, jollei olisi pahan suojelijoita… Siinä se on."

"Siinä se on", myöntää isäntä.

Mutta siinä kun parhaillaan juttelevat, ajaa pihaan hevonen, jonka isäntä tuntee vanginkuljettajan hevoseksi.

Vänttinenkin rientää ikkunaan, ja he arvaavat molemmat, vaikkei vangitun kasvoja näykään, että siinä ollaan nyt Pirtu-Santeria linnaan viemässä.

"Siinä paha, missä mainitaan", sanoo Vänttinen.

"Jokohan lienee Santeri tuossa kyydissä?" kysyy isäntä.

"Sen pirun luulen olevan."

Pirtissä olevat kulkijat rientävät ulos, mutta isäntä ja Vänttinen katselevat salin ikkunasta. Ei malta sentään isäntäkään olla pihalle menemättä. Vangittu ei liikahda reestä, vaan istuu kasvot turkkiin painuneina.

"Nyt sillä on leipää pitemmäksi aikaa. Miesmurha Sodankylässä ja monenvuotiset viinanmyynnit ja nyt tämä Ahvenjärven Antin murha, joka kyllä tulee toteennäytetyksi", kuulee isäntä jonkun takanaan puhuvan, kun hänkin uteliaana kävelee reen viereen.

Vanginkuljettaja on mennyt pirttiin kahville, mutta Santeri ei näytä tahtovan mitään.

"Eikö vieras suunavausta tahtoisi?", kysyy isäntä nöyrällä äänellä, mennen aivan reen viereen.

Santeri muljauttaa kerran mustia silmiään, mutta ei vastaa mitään.

"Olisi siellä vaimoväellä kahviakin valmiina… jos tuotaisiin tänne pihalle", ehdottelee isäntä houkuttelevalla äänellä.

Mutta Santeri ei vastaa, nostaa kuitenkin päätänsä turkistaan ja sovittelee jalkojaan, että rautapultit kalisevat. Sitä kalinaa ympärilläolevat säikähtävät, niin että loittonevat reen vierestä.

Mutta isäntä, joka on varma, että Santeri on semmoisessa kytkyessä, joka ei katkea, sanoo nyt pilkalla:

"Taitaapa sillä vieraalla olla nyt semmoiset kalossit jalassa, ettei olisi hyvä nousta meidän tallinyliseen…"

Santeri luopi häneen murhaavan katseen. Mutta isäntä ei säikähdä.

"Jopa olit sydämetön julmuri, kun ilkesit tappaa sen Ahvenjärven Antin, siivon miehen… Olisit senkään jättänyt tekemättä… lurjus…"

Santeri muljauttaa mustia silmiään ja puree hammastaan.

"Älä muljauttele silmiäsi… kyllä pysyt… nyt et olekaan suksilla liikkeellä… Kruunu kun kihlaa, niin sen kahleet ovat lujat."

Santeri vetää päänsä turkkiin eikä vastaa mitään.

Mutta hetken päästä palaa vanginkuljettaja pirtistä ja lähtee ajamaan suoraan etelään päin.

Ja niistä, jotka pihalla Pirtu-Santerin poistumista katsovat, tuntuu kuin hengittäisivät keveämmin ja vapaammin.

Mutta ei jouda Vänttinenkään pitkää aikaa levähtämään, vaikka niin on taloon tullessa sanonut. On tiedustellut sitä tietä, joka Linnanrovalta lähtee poikkimaisin Meltoskylään ja jota tietä Yrjökin on ruumista vienyt. Isäntä on ollut ymmärtävinään Vänttisen puheista, että jotakin aikoo Antti-vainajan perheen tueksi toimittaa. Eikä se ihme Vänttiseksi. On se mieleisiään miehiä ennenkin auttanut ja monen hyvinvointiin toimittanut. Semmoinen on mies.

Isäntä neuvoo tietä, joka on Vänttisellekin outo, vaikka kaikki loukot onkin matkoillaan kolunnut.

Puhuvat siinä lähtiessä Antti-vainajan asioista. Vänttinen tuntuu tietävän kaikki, Yrjö on hänelle kertonut.

"Kuuluu olevan sen Antin vaimo kovin helläluontoinen ihminen ja kivulloinen… Kuinka jaksanee tämän iskun kestää", arvelee Vänttinen.

"Kestämistä siinä kyllä olisi kovempiluontoisellekin", arvelee isäntä.

Vänttinen ottaa ylleen muhkean sudennahkaturkkinsa ja istuu komeaan rekeen lämpimäin nahkasten ja karhuntaljan väliin. Pakkas-iltayö on. Tähdet kiiluvat ja ilma helisee. Tietä on vähän kuljettu, niin että on aivan kävelyä ajettava. Kulkuset helisevät, mutta aisatiuku kilahtaa vain silloin tällöin. Huurteisena, pakkaskankeana seisoo metsä molemmin puolin kapeata tienuraa, joka mutkia tehden, nousten ja laskien, painuu Meltoskylää ja Ahvenjärveä kohti.

Vänttinen vaipuu mietteisiinsä, niinkuin hän aina tekee, kun yksinäisillä taipaleilla kulkee. Siinä hän reessään kenoselkäisenä, silmät puoliummessa maaten on parhaat mietteensä miettinyt ja puulaakin hyväksi käyttänyt. Siinä hän samoin on parhaat tunteensa tuntenut ja hyväksi ihmiseksi pyrkinyt. Metsä soi ja haasteli, oikein käski kaikille tekemään. Ja tähtien lennot hänen päätöksensä todistivat. Niin oli hän yksin kehittynyt pakkastalvina äärettömiä erämaita hiihtäessään ja valoisina Lapin kesäöinä kirkasvetisiä pikkukoskia tukilla viilettäessään…

Monenlaista hän oli nähnyt ja monenlaista kokenut elämänsä aikana, josta parhaat vuodet oli Lapissa viettänyt; tämä seutu olikin tullut hänen kotimaakseen, vaikka Etelä-Suomessa oli syntymäpaikka.

Ja niin hän ajatuksissaan joutuu miettimään Ahvenjärven Antin, rehellisen ja ahkeran työmiehen, kovaa kohtaloa. Kummia kujia ne kulkivat ihmisen tiet, ja selittämätöntä oli ja selittämättä jäi monta seikkaa. Vääryys menestyi, ja oikea mies sai kärsiä. Niin oli monta kertaa käynyt.

Mutta ehkäpä oikeat langat kerran yhteen liittyvät — ja monta kertaa ovat liittyneetkin. Aikansa ne vääryyden konstit auttavat, mutta tulee aika, sattuu pieni juttu, ja vääryys romahtaa maahan rytinällä ja paukahtaen kuin suuri tukki…

Hän muistaa Yrjön puheet heidän kotielämästään, muistaa metsäherran uhkaukset, ja sanomaton säälin tunne täyttää hänen sydämensä. Paljaan taivaan alleko joutunevat pienet lapset ja sairas leski…

Mutta heidän hyväkseen hän on jotakin päättänyt tehdä ja senvuoksi nyt Meltoskylän kautta matkansa sovitti, että leskellekin lohdun sanan saapi lausua.

Yö kuluu, taival katkeaa hitaasti.

Aamupuoleen syttyvät revontulet, ja kun tie nousee korkean vaaran laitaan, vilahtaa kaukana valkoinen kenttä, jonka Vänttinen tuntee Meltoskyläksi.

"Oikeassa olemme", puhuu hän nyt kaiken taivalta vaiti oltuaan, "oikeassa olemme… tuolta näkyy jo Meltoskylä… Ajahan vasempaan käteen… toinen tie oikealle viepi Ahvenjärveen…"

Aamulla he saapuvat Rantakeroon, joka talo on ennenkin ollut Vänttisen käymätalo, milloin hän on näitä maita sattunut kulkemaan.

Isäntä rientää heti pihalle, kuultuaan aisakellon äänen ja arvaten siitä, että herroja on liikkeellä. Ja heti hän tunteekin Vänttisen komeasta turkista ja kyytimiehen, joka hänkin on tuttu taloon.

Mutta ennenkuin Vänttinen ehtii reestäkään nousta, kertoo isäntä, että Ahvenjärven Yrjö on yöllä saapunut.

Väsyksissä on poika parka, uupunut niin, että nyt, kun pääsi omaan kylään, retkahti penkille kuin kuollut. Siitä ovat nostaneet sänkyyn nukkumaan. Ruumiskirstu on nostettu latopuotiin lukon taakse.

Vänttinen kuuntelee, ei sano mitään, vaan nousee reestä.

Isäntä päivittelee Antin kovaa kohtaloa.

Kun tulevat pirttiin, johon Vänttinenkin menee turkkiaan riisumaan, on sinne jo aamuvarhaisella ehtinyt kerääntyä kylän väkeä, surullisesta tapauksesta kuulemaan.

"Mitä sanonee Selma raukka", surkuttelevat naiset. "Kuinka jaksanee kestää, kun on muutenkin niin heikko. Ei tätä osannut aavistaakaan, kun niin hyviä sanomia Yrjö kirjeessään kirjoitti…"

"On se puhunut unestaan, Selma, jonka syksyllä jo oli nähnyt… minulle unensa selitti tuonnottain, kun kylässä kävi", sanoo eräs emäntä. "Merkillinen näky se oli ollutkin…"

Ja emäntä kertoo Selman näyn.

"Tätä se tiesi!"

"Ja kuolemaa tiesi sekin", kertoo Kettu-Iisakki, joka hänkin on saapunut taloon, "kun minä tuonnottain kävin Ahvenjärvessä ja siinä Selman kanssa juttelimme, lensi iso metso juuri pirtin päähän petäjän latvaan… Pahaa jo silloin arvasin sen ennustavan, vaan en Selmalle mitään virkkanut… näkyi jo silloin huolissaan olevan…"

"Kuolemaa ne tietävät metsälinnut, kun talon likelle pyrkivät ja varsinkin kun katon harjalle istuvat, uskovat muutkin."

Yrjö nukkuu nyt raskaasti. Vänttinen kävelee edestakaisin pirtin lattialla.

Tulee siinä sitten puhe Antti-vainajan perheestä.

"Jos siinä saisivat asua, niin eläisivät", puhuu isäntä, "Yrjö kun jo on vankka mies. Vaan taitaa kruunu ruveta hätyyttelemään, kun ei ole tullut tälläkään vainajalla täytetyksi kaikkia herrojen määräyksiä… Ja mihin sitten sortunevat… Kruunu kun siitäkin torpasta parhaat puut ottaa, niin ei taida jäädä montakaan karahkaa talon hyväksi…"

Vänttinen ei virka isännän puheeseen mitään. Mutta kulmiaan hän rypistelee ja näyttää kovin tyytymättömältä.

Kun lyhyt talvinen päivä on valjennut, ajaa pihaan kaksi herraa, jotka isäntä tuntee metsäherraksi ja vallesmanniksi.

Isäntä selittää juurtajaksain Antin kohtalon, mainiten Pirtu-Santerinkin, joka nyt on saatu kiinni.

Vänttisen, puulaakin inspehtorin, hän sanoo nukkuvan vieraskamarissa.

Herrat sijoittuvat toiseen vieraskamariin, sillä hekin ovat matkasta ja yön valvonnasta kovin väsyneet.

Mutta Vänttinen, joka on vähään lepoon tottunut, virkku ja vikkelä mies, onkin herännyt jo silloin, kun herrat pihaan ajoivat, ja ehtii pukeutua siksi, kun herrat sisälle saapuvat.

Vänttinen tunsi molemmat, kun oli puulaakin asiain vuoksi joutunut heidän kanssaan tekemisiin.

Heti joutuvat he keskustelemaan Ahvenjärven Antin kovasta kohtalosta. Vänttinen kertoo, mitä todistuksia oli olemassa Pirtu-Santeria vastaan Antin murhasta.

"Epäilemättä se saadaan toteen näytetyksi", sanoo vallesmanni. "Mikä onni, että se lurjus nyt vihoviimein on saatu kiinni!"

Vänttinen ei virka mitään omasta osastaan Santerin kiinnijoutumisessa.

Tulee sitten puhe Antti-vainajan perheestä ja kruununtorpasta.

"Olisi se siitä talon tehnyt, jos olisi elää saanut", arvelee vallesmanni.

Mutta metsäherra kivahtaa:

"Siitä ei olisi tullut sen valmiimpaa, vaikka olisi elänytkin… ja nythän on selvää, että siihen on isäntä muuttuva. Lieneekö se ottanut puulaakilta rahaa muka metsän päälle?" kysyy hän sitten Vänttiseen kääntyen.

"Ei ole minun tietääkseni", vastaa Vänttinen. "Eikäpä siihenkään torppaan taida puulaakeilla mieli tehdä, kruunu kun parhaat puut hakkaa…"

"Tietysti kruunu hakkaa omasta metsästään!" sanoo metsäherra. "Puulaakit ovatkin ennen aikaan nylkeneet kruununmaan asukkaat puhtaiksi. Ensin ostaneet metsän polkuhinnasta ja lopuksi ryöstön kautta saaneet itse talotkin…"

"Niinköhän lienevät tehneet", sanoo Vänttinen vähän ivahymyä suupielissä. "Nyt on kai sitten tullut kruunun vuoro…"

Metsäherran silmissä leimahtaa.

"Kruunu vaatii, että sen maata viljellään eikä tehdä työtä puulaakeille", kivahtaa hän.

"Niinpä tietenkin", sanoo Vänttinen. "Vaan jos ei olisi näilläkin perukoilla puulaakeja, jotka kruunulta metsät ostavat, niin vähänpä metsähallitus miljoonillaan kehuskelisi ja vielä kurjempi olisi täällä työstään elävän kansan elämä…"

"Ette te ymmärrä näitä asioita!" väittää metsäherra.

Vänttinen hymähtää, kääntyy sitten vallesmannin puoleen ja kysyy:

"Kuinka suuriksi ovat viimeisessä katselmuksessa nousseet Ahvenjärven torpan viljelys- ja rakennuskustannukset?"

Vallesmanni mainitsee muistinsa mukaan.

Vänttinen rykäisee.

"Minä takaan, että ne työt ensi kesänä tehdään", sanoo hän sitten.

"Spekuleeraatte vissiin metsää?" tokaisee metsäherra.

"En tiedä mitään koko torpan metsästä, jääneekö siihen linnun istuinta, kun kruunun hakkuu käypi, mutta tahtoisin kovaonnisen vainajan perheen vuoksi… että saisivat siinä asua…"

"Joo, miksei", myöntyy vallesmanni hyvillään. "Sehän sopii mainiosti, että herra Vänttinen ottaa huolekseen… Siten säästyy niin monta ikävyyttä…"

Metsäherra ei virka mitään. Murjottaa vain ja näyttää happamelta.

Vänttinen vakuuttaa vielä pitävänsä huolen ja aikoo nyt jo laittaa miehiä hirrenajoon uutta navettaa ja uutta asuinrakennusta varten.

Vallesmanni ja metsäherra jäävät vierashuoneeseen, mutta Vänttinen palaa pirttiin. Yrjö on herännyt, ja kun Vänttisen näkee, niin itku tulee.

"Älähän itke, Yrjö", puhuttelee Vänttinen kuin omaa poikaansa, "minä olen hyväksenne toiminut. Vie terveiset äidillesi, että saatte torpassa asua, ei häädä pois kukaan… minä takaan sen…"

Ja Vänttinen alkaa sitten tehdä Yrjölle tukinajotiliä. Paksun tukun saapi Yrjö seteleitä…

Isäntä ja muu väki katselevat puoleksi kateellisin silmin.

"Kun olette saattaneet Antti-vainajan hautaan, niin tule takaisin Airiselkään", puhuu Vänttinen. "Minä pidän huolen, ettei kukaan muu saa ajaa teille annettua palstaa… ajajia kyllä olisi ja pyrkijöitä vaikka kuinka paljon."

"Puhui se sitä Syrjänenkin", sanoo Yrjö, rauhallisemmaksi tullen.

"Niin no", puhuu Vänttinen. "Kevättalveen mennessä ehdit ansaita vielä komeat rahat."

"Kyllä minä…"

Isäntä arvelee:

"Olipa onni, että sattui semmoisen miehen työhön kuin Vänttisen… Kiitä onneasi, Yrjö…"

Vänttinen ottaa vielä taskustaan seteleitä ja ojentaa Yrjölle.

"Tässä on sitten… Vie äidillesi, että saatte isän hautaan… Ja jos tulee puhe Pirtu-Santerista, niin saat vakuuttaa, että jo on nyt niin lujassa, ettei ole kenenkään henkeä vaanimassa."

"Kyllä minä…"

Yrjö alkaa hommata lähtöä. Ruumis, joka jo on arkkuun asetettu ja nostettu latopuotiin, jääpi siihen, sillä kirkkotie kulkee Meltoskylän kautta.

Yrjö lähtee tyhjin resloin ajamaan Ahvenjärveen päin, johon nyt vie, järvelle asti, hyvä kyläläisten heinätie.

Musta kävelee roimasti, tietäen kotia lähestyvänsä.

Mutta Vänttisestä, joka pihalla katselee Yrjön menoa, soi hevosen tiuku kuin valittaen.

Hän huokaisee ja käskee valjastaa hevosensa.

Ja lähtee taas pakkaseen ja taipaleelle, rantamailla käydäkseen. Näyttää kuin hänellä olisi hyvin kiire.

"Mihin se semmoinen kiire… joulun pyhät kun ovat vastassa?" kysyy isäntä.

"Takaisin Airiselkään", vastaa Vänttinen ja istuu rekeensä.