E-text prepared by Tapio Riikonen
ELÄMÄN LOPPUESSA
Romaani
Kirj.
VÄINÖ KATAJA
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1908.
I.
Olen jo aikaa päättänyt kirjoittaa nämä lehdet. Mutta en ole voinut, en ole oikeastaan kyennyt mitään työtä tekemään.
Sanotaan, että aika parantaa haavat. Saattaa olla niin. Tuskin terveeksi parantaa, mutta voipi kipuja lievennellä. Minäkin voin jo ruveta tyynemmästi ajattelemaan enkä enää tunne semmoista villiä tuskaa kuin vuosi sitten. Hermostonikin on parantunut. Vain hyvin harvoin herään enää öisin tuskanhuutoihini, enkä enää usein näe noita kauheita unia, jotka olivat niin verisen hirveitä, että päivilläkin pelkäsin.
Maaelämä on varmaan vaikuttanut minuun: tyynnyttänyt hermostoni ja saanut ajatukseni selvemmäksi. Nyt tunnun aika pirteältä, ja aamulla jo päätin, että tänään alan kirjoittaa. Minun on helpompi elää, kun saan panna paperille, mitä olen elänyt ja kokenut. Minulla on ikäänkuin aavistus tai toivo siitä, että saatuani kertoa kaikki tämän uskollisen muistikirjani lehdille, on elämäni helpompaa. Niin minusta ainakin tuntuu.
Kun pääsisin hyvään alkuun. Kertoisinko ensin tyttövuosiltani jotakin ja sitten vasta aloittaisin lyhyen onneni ja surullisen elämäni tarinan?
En tiedä. Mutta eihän minulla olekaan kiirettä. Kirjoitan vähän päivässä, elän muistoissani jonkun hetken. Siten saan ajankin nopeammin kulumaan.
Niinpä niin. Huomenna tulee vuosi siitä, kun palasin lapsuuteni kotiin, isä-vanhan luo. Kuinka hän on minun poissaollessani vanhentunut ja harmaantunut! Vanhus rukka! Kuka tietää, kuka osaa sanoa, mitä hän on minun vuokseni kärsinyt! Minä näen sen hänestä, vaikkei hän siitä mitään ole virkkanut. Tunsin sen silloin, kun hän otti minut syliinsä niinkuin ennen pienenä tyttönä, painoi rinnalleen ja sanoi:
"Laila rukkani… isän oma lemmitty…"
Ja kuitenkin olin tehnyt vastoin hänen tahtoaan, tuottanut hänelle kauheita kärsimyksiä. Mutta hän ei ole sanallakaan minua siitä muistuttanut, ei sanallakaan kajonnut siihen aikaan, jonka olen ollut naimisissa. Hän kärsii vieläkin nähdessään, että minä suren. Kokeehan hän minulle välisti laskea leikkiä niinkuin ennenkin, koulutyttönä ollessani, saadakseen minut hetkeksikään hymyilemään… Mutta hymy on huuliltani ainiaaksi kadonnut ja ilo mielestä mennyt…
Vuoden olen siis ollut kotona mustien muistojeni kera.
Kuinka leuto ja lämmin toukokuun ilta nyt on! Kas vain, kun koivujen urvut alkavat vihannoida. Nyt on touon aika. Maamiehellä on kiire… Isä lienee vielä vainiolla. Kuinka hän jaksanee vielä, vanhus rukka? Aamusta iltaan hän touhuaa väkensä kanssa, ja kuitenkin on iltaisin vielä virkku…
Vasta tänä vuonna olen tullut ajatelleeksi isän kohtaloa. Eivät ole olleet hänenkään päivänsä pelkkää iloa, ja kyllä hän on toiveissaan pahoin pettynyt — siitä olen varma.
Eilen illalla ennen maatapanoa hän tuli luokseni tänne kamariini, kuten hänellä on tapana tehdä. Mutta hän oli tavallista totisempi ja vähäpuheisempi.
"Jopa minä mielelläni antaisin isännyyden nuorempiin käsiin. Väsymys ja uupumus saavuttaa ikäpuoleen", sanoi hän.
Kun minä siihen huomautin, ettei hänen pitäisi itse niin raataa, vaan ruveta vanhaa ruumistaan säästämään, virkkoi hän alakuloisesti:
"Miksei suonut Jumala minulle yhtään poikaa, joka olisi jatkanut työtäni tässä talossa!"
Minä aavistin hänen ajatuksensa, ja minun tuli niin sanomattomasti sääli häntä; juoksin itkien hänen kaulaansa. Hän otti minut vankkaan syliinsä, painoi rinnalleen ja kuiskasi:
"Laila lapseni, rakkaimpani, kun isän toivo sinussakin raukesi."
Mutta nähdessään, kuinka katkerasti minä rupesin itkemään, hymyili hän, silitti hiuksiani ja lohdutteli:
"Älähän nyt sure… olethan nyt iloni vanhuuteni viimeisinä päivinä!"
Minä aavistan, mitä isä ajattelee. Usein ajattelen minäkin sitä. Miksi piti kohtalon olla näin kova? Olenko minä sitten huonoin ihminen maailmassa, kun Jumala on näin minua rangaissut! En voinut toisin tehdä, ja vaikka pääsisin takaisin siihen iltaan, jona Joukoon tutustuin, tekisin vieläkin samoin. Niin äärettömästi rakastan häntä yhä, rakastan häntä tuonne kylmään hautaan, jossa hänen runneltu ruumiinsa lahoo…
Mutta jos onnettomuus ei olisi tapahtunut, jos hän olisi terveenä ja toivovana päässyt tänne maaelämän yksinäisyyteen, olisi hän parantunut, tullut kelpo isännäksi ja helläksi isäksi…
Miksei jäänyt minulle muistoa hänestä? Jospa minulla olisi hänen lapsensa, jolle saisin tuhlata rakkauteni ja hellyyteni ja jonka saisin kasvattaa hyväksi ja jaloksi mieheksi! Ei suotu sitäkään minulle, en kyennyt äidiksi.
Usein olen näinä päivinä, joina olen aikonut ryhtyä kirjoittamaan, ajatellut, kuinka hän olisi kirjoittanut, kuinka olisi aloittanut lyhyen romaanimme. Kerran hän siitä puhui, sanoi, että hän sinä yönä oli kokenut ja tuntenut enemmän kuin koko elämänsä aikana. Raukka, rakas Joukoni! Jospa tietäisit sinne pimeään, ahtaaseen hautaasi, kuinka Lailasi sinua vieläkin rakastaa! Miksi oli sinussa yhdistettynä kaksi niin kummallista vastakohtaa? Olit niin voimaton ja heikko — siinä yhdessä hirveässä asiassa — ja niin kertomattoman hyvä ja hellä, ahkera ja säästävä muussa elämässäsi…
Minä uskoin varmasti, että rakkauteni pelastaisi sinut, ja samaahan uskoit itsekin, uskoit ja luotit…
Niin. En tiedä oikeastaan kuinka aloitan. Nyt kuitenkin lähden vähän virkistymään. Isäkin näkyy tulevan vainioilta. Miltähän näyttäisi, kun Jouko kävelisi hänen vieressään, pieksut jalassa ja lippalakki päässä! Hän se on tämän ison talon isäntä, näiden laajojen laitumien omistaja, tämän hyvin hoidetun Koskenkorvan kartanon haltia!
Se on Jouko, nuorimman tyttären, Lailan mies!
Niin, niin. Minun mieheni, minun rakastettuni, hellä ja hyvä mieheni!
Väki on illastanut. Isä on ollut verrattoman hyvällä tuulella. Kun hän syödessämme huomasi, että olin vaipunut ajatuksiini, aloitti hän merkillisen keskustelun. Niin avomielisesti hän ei ole koskaan ennen minulle puhunut. "Sitä Joukoasi sinä, Laila parka, aina vain suret…" Nähdessään kyynelten nousevan silmiini hän jatkoi: "Suren minäkin. Liian hyvä hän oli kuolemalle ja alhaisen himon orjaksi. Tiedätkö, Laila, että minulla on Joukosi entisyydestä paljon tietoja, enemmän kuin sinulla. Jos minä olisin silloin tiennyt, jos olisin osannut aavistaa, että hän koulunkäyntiaikanaan teki kesät kovaa maatyötä, ansaitakseen toimeentulonsa seuraavaksi talveksi, en olisi päästänyt häntä talostani. Miksi pitikin minun olla niin sokea… se on rangaistukseni. Olen ollut minäkin liian ylpeä, ja Jumala tahtoi masentaa kunnianhimoni. Mutta sinun parastasi minä tahdoin sokeudessani katsoa, Laila parkani…!"
Isän puheesta tulin äärettömän liikutetuksi. En oikeastaan tiedä, en osaa sanoa, mitä tunsin. Se oli kuin tuskan ja ilon sekaista temmellystä, joka sydämessäni mellasti. Hyvä Jumala sentään, kuinka onneton olen! Ja kuitenkin tunnen, että suuri, kivinen paino on hartioiltani pudonnut, kun tiedän, että isäkin siunaa oman rakastetun Joukoni muistoa…
Tästä puolin puhelemme hänestä usein, niin, aina kun olemme kahden kesken…
En ole voinut tiedustella isältä enempää. Mutta huomenna aloitan puheen. Mistä ihmeestä isä on saanut tietoja Jouon entisyydestä? En voi arvata, sillä minun tietääkseni isä ei tiedä, mistä Jouko oli kotoisinkaan. Ei hän ainakaan minulta ole sitä kysynyt. Selvän siitä kuitenkin otan…
Minusta on nyt oloni paljon helpompaa. Olen kuin likempänä isää, tuota kovakasvoista, rautaista vanhusta, joka ei koskaan ole antanut hellempien tunteittensa vietellä itseään järjen kylmältä polulta. Kukapa kuitenkaan osaa arvata, mitä hän sydämessään on tuntenut tänä kuluneena vuonna? Ja epäilemättä hän on kovaa kokenut, sillä hänen hiuksensa ovat harmaantuneet ja otsarypyt ovat tulleet syvemmiksi ja ikäänkuin veltostuneet…
Olen käynyt ulkona, kävellyt pitkin peltojen pientareita ja nauttinut tästä valoisasta, lempeästä yöstä. Olen onnellinen saadessani yksin kulkea ja yksin nauttia muistoistani. Kuinka olenkaan kiintynyt tähän laajaan, avaraan Pohjanmaahan ja tähän rakkaaseen lapsuuteni kotiin! Kävin taas siinäkin… tuolla tuuhean koivun alla veräjän pielessä, jossa ovat ihanimmat muistoni ja jossa hän…
Minun on iltaisin ollut hyvin vaikea saada unta. Usein olen valvonut aamupuoleen yötä, enkä oikeastaan ole tiennyt, missä ajatukseni ovat harhailleet. Mutta nyt tunnun väsyneeltä, ehkä yön lepo virkistää voimiani ja antaa ajatuksilleni vauhtia. Sillä huomenna olen päättänyt alkaa kirjoittaa. Nousen aamulla jo silloin kun väki menee työhön. Varhain aamuisin sanoi Joukokin parhaat kuvauksensa kirjoittaneensa…
II.
Isäni on usein sanonut, että olen tullut äitivainajaani. Olen aivan kuin äiti oli nuorena. Äiti armas! Eläisit vielä, niin kyllä kykenisit Lailaasi lohduttamaan, tietäisit voiteita sydämeni haavoihin. Sinä olit niin lempeä ja hyvä, siksi kutsui Jumala sinut luoksensa. Mutta Lailasi jäi tänne maailman kovuutta kokemaan. Äidiltä minä olen perinyt haaveksivan luonteeni ja koko olemukseni. Ei ole minussa hituistakaan sitä rautaista tahtoa eikä sitä luonteen lujuutta, joka on isäni luonteen peruspiirre. Minä muistan kerran, — mutta sehän tulee näkyviin kuvauksessani, — että menettelin oman mieleni mukaan, huolimatta mistään. Silloin minä tunsin, että saattoi minussa kuitenkin olla jotakin helskettä isänkin luonteesta.
En ole tullut koskaan isältä kysyneeksi, miksi hän tahtoi juuri minua kouluuttaa. Tai oikeastaan en ole tahtonut, sillä minä luulen, että hän on sitä moneenkin kertaan katunut. Siskoni, Kaisa, olisi ollut sopiva lukutielle. Hän on perinyt isältä verrattoman muistilahjan ja hänen rautaisen tahtonsa…
Minulla ei oikeastaan olekaan koskaan ollut halua lukea. Mutta kun aavistin isäni tahdon, tiesin, että hän kunnianhimossaan tahtoi saada nuorimman tyttärensä ylioppilaaksi, niin koetin edes siinä noudattaa hänen mieltään.
Muistan kuinka isä tuossa kujalla tuli avoimin sylin vastaani, kun minä ylioppilaslakki päässä palasin Helsingistä!
Näin selvään, että hänellä oli rohkea unelma toteutunut, ja silloin hän otti minut niin hellästi syliinsä, etten koskaan sitä unhota.
"Laila lapseni, rakkaimpani, kuinka oletkin tullut tänä viime talvena äitivainajasi näköiseksi", sai hän mielenliikutukseltaan vain sanotuksi, ja minä näin kyyneliä hänen silmissään…
Silloin minäkin olin onnellinen, onnellinen koko sen kesän. Mutta syksyllä tuli hän, Jouko Vartto. Jouko! Jouko! Kuinka tuo nimesi on vieläkin rakas minun kirjoittaa, vaikka runneltuna makaat haudan povessa. Hyvä Jumala, etten voinut pelastaa sinua itselleni ja isänmaalle!
Olinhan kuullut paljon hänestä puhuttavan, Jouko Vartosta, suurilahjaisesta ja rohkeasta kirjailijasta, olin kuullut, mutta paljasta hyvää. Olin lukenut hänen kirjoituksiaan, olin tarkoin tutkinut hänen surunvoittoisia kuvauksiaan sielun ja sydämen syvyydestä, ja ajatuksissani olin ikäänkuin rakastunut häneen. Sillä minusta näytti, ei, minusta tuntui aivan selvästi siltä, että hänen sydämensä oli hehkuvaa lempeä, hänen tunteensa tulista tulta ja hänen mielensä herkkä ja haaveksiva, notkea ja pehmeä kuin vaha. Varmaankin semmoisen miehen rakkaus olisi suuri ja sielukas, uhrautuva ja puhdas… niin silkin hienoa ja taivaan ihanaa! Semmoista mielessäni kuvittelin, ja kuta enemmän ja tarkemmin tutkin hänen kirjoituksiaan, sitä enemmän innostuin hänen persoonastaankin. Olin näkevinäni hänet päivilläkin, tuon lempeän, yksinäisen ja rakkautta janoavan miehen, ja öisin hän oli unimaailmani uljas sulho, joka vartioitsi lemmittyänsä…
Kun sitten yhtäkkiä kuulin, että hän oli liikkeellä, kulkemassa läpi tämän kotiseutuni, heräsi minussa villi riemu, ja minä tunsin suloisen tuskan vihlovan sydämeni sisintä. Minun piti päästä häntä näkemään, piti saada pusertaa hänen kättänsä ja kerrankaan katsahtaa hänen silmiinsä… Olin aivan kuin poissa suunniltani enkä välittänyt muista miehistä mitään.
Hyvä Jumala sitä hetkeä, jolloin häntä lähestyin! Luulin sydämeni ponnahtavan pois rinnastani, luulin kaatuvani lattialle…
Oikein olin sittenkin arvannut, oikeat olivat aavistukseni olleet. Hänen täytyi olla erilainen kuin muut ihmiset, suurempi ja täydellisempi kuin ne, jotka puhuivat vain jokapäiväisistä asioista.
Ja niin hän olikin.
En ollut monta sanaa hänen kanssaan vaihtanut, en ollut kuin yhden ainoan kerran vilkaissut hänen silmiinsä, kun tunsin häntä rakastavani. En rakastunut juuri hänen persoonaansa, vaan hänen äänensä sointuun ja siihen viehättävän surumieliseen ilmeeseen, joka oli ikäänkuin lyönyt leimansa jokaiseen hänen liikkeeseensä…
Minun on aivan mahdoton kuvata tai sanoa, mitä hänessä oikeastaan rakastin enimmin: hänen suuria sielunlahjojaanko vai sydämensä hyvyyttä? Vai rakastinko siksi, että hän oli niin hellä ja hyvä ja siksi että jokaisessa hänen sanassaan tuntui vavahtelevan sielun väräjävä ilme?
Niin, en tiedä.
Mutta sen minä tiedän ja siitä olen varmakin, että sinä iltana, kun kauan olimme puhelleet, oli hänessä jotakin aivan haltioitunutta. Hän sanoi sen itsekin, ja kyllä minäkin sen näin. Hän puhui minulle muutamia sanoja nuoruudestaan, kertoi orvosta, yksinäisestä elämästään ja siitä kuinka hän sai elämänvoimia omista tunteistaan, oman sydämensä syvyydestä.
Mieleeni ovat jääneet ne sanat, jotka hän minulle sanoi juuri silloin, kun laski kätensä olkapäälleni:
"Minä olen sinut ennen nähnyt… kerran pikkupoikana… korkean vuoren huipulla valoisana kesäyönä… ja nyt toisen kerran tämän tumman talvisen taivaan alla… Lailani… unimaailmani morsian…"
Hän puhui niin omituisella äänellä, hiljaa ja hillitysti, ikäänkuin olisi muistellut sitä näkyään pienenä poikana korkean vuoren päällä…
"Minä muistan sen tai oikeammin näen sen nytkin tämän tumman taivaan alla… On kuin aukenisi taivaanranta, kuin avaruus halkeaisi, ja minä näen selvään lapsuuteni näyn… näen sinun seisovan vaaran huipulla, katselevan alas vuoren juurelle… se olet juuri sinä, näen kasvotkin aivan selvään… Enkä ole muistanut tätä ennen kuin nyt… nyt juuri, kun tunsin, että sinä olet orvon ystävä ja heikon varjelija…"
Hän veti minut vierelleen ja unohtui siihen…
Minä lupasin olla orvon ystävä ja heikon varjelija, ikuinen ystävä…
Tämä kaikki tapahtui tuuhean koivun alla tuolla veräjän pielessä, jossa rakkain muistoni on.
Voi, että kerran vielä saisin elää sellaisen hetken, taivaan iloa ja riemua tuntien!
Sitä seuraavat päivät ja viikot olivat elämäni ihanimpia. Taivaan rauha ja sopusointu vallitsi sielussani, autuas onni asui sydämessäni. Saatoin istua tuntikausia ja muistella mitä hän oli sanonut, saatoin nauttia hänen muistostaan juuri kuin hän olisi ollut elävänä vieressäni…
Luin hänen kirjeitään sataan, tuhanteenkin kertaan, aina vain saaden niistä samaa nautintoa. Minulle selvisi vähitellen, että edessäni oli suuri tehtävä: minun piti pelastaa hänet, säilyttää hänet ja tehdä hänestä isänmaansa jalo poika. Olihan siinä ihannetta yhden naisen toteutettavaksi!
Sillä sitä hän ei salannut minulta, että hän oli heikko, niin heikko kuin pakkasen panema oljenkorsi, joka kaatuu vähimmänkin viiman puhaltaessa. Suuret surut ja katkerat kokemukset olivat hänen tahtonsa murtaneet, ryöstäneet tyystin sen voiman ja tehneet hänestä — juopon.
Voi, minkätähden piti hänessä olla yhdistettynä ääretön rikkaus saastaiseen likaisuuteen!
Mutta minä pesen likaisen loan hänestä, niin että hänen ruumiinsa on yhtä kirkas kuin sielunsakin! Uhraan itseni hänen hyväkseen ja kulutan joka soluni hänen pelastukseksensa! Voi, ettei minussa ollutkaan sitä voimaa! Mutta sitten sai maailma tietää suhteistamme! Ne olivat hirveitä hetkiä, kauheita ja kamalia. Tuskallisimpia olivat ne, jolloin kosijoita kävi luonani.
Rikas tyttö! Rikas tyttö! Minä luin kosijoitteni katseista ja sormien liikkeistä, mitä he minussa rakastivat, ja minä kauhistuin ja kirosin sydämessäni rikkauteni. Rauhani ja onnelliset mietteeni katosivat, ja päiväni tuntuivat pitkiltä ja pilvisiltä. Ei kenelläkään ollut enää hyvää sanaa lausuttavana Joukosta, kukaan ei käynyt häntä puolustamaan, kun mitä ilettävimpiä seikkoja kerrottiin hänen elämästään. Verta vuotavin sydämin sain kuunnella, mutta rakkauteni yhä lujeni, ja Jouon lämpöiset kirjeet antoivat voimia kaikki kärsiäkseni…
"… Enkelini, auttajani, pelastajani", kirjoitti hän. "Elän aivan uutta elämää, olen sinussa ja sinun kauttasi kohonnut maan likaiselta kamaralta tähtitarhojen tasalle. Rakkaimpani! älä syökse minua takaisin!"
* * * * *
Kas, nyt olen muistoistani taas kirjoittanut pitkän pätkän, enkä vieläkään ole aloittanut kuvaustani. Mutta eihän minulla olekaan kiirettä. On niin ihanaa elää muistoissaan sitä aikaa, joka oli onnellisinta. Kirjoitellessani näitä muistojani selvenevät ajatukseni, ja ehkäpä kasvaa kykyni kuvata meidän lyhyttä onnenelämäämme niin, että se koskee muidenkin sydämiin.
Tänään aion nyt ottaa renki Matin kahden kesken, kuullakseni häneltä Jouon nuoruudesta, josta hän ei itse paljoa tahtonut kertoa. Nyt juuri kuulin isältä, että renki Matti oli samasta kylästä kuin Joukokin, olivat kasvinkumppaneita. Matilta isäkin oli tietonsa saanut. Merkillistä, ettei Matti ennen ole mitään Jouosta puhunut, vaikka on jo melkein vuoden ollut palveluksessamme!
Olen kutsunut Matin kamariini. Istumme kahden, ja Matti polttaa isältä saamaansa sikaaria.
"Vai on Matti tuntenut Jouko Varton? Hän oli minun mieheni…"
"Olen hyvinkin tuntenut. Yhdessä on lapsena oltu, monet leikit lyöty ja monet tappelut tapeltu. Ja tapasimme myöhemminkin kesäisin, kun Jouko koulusta palasi ja rupesi kesäksi taloihin töihin…"
"Niinkö?"
"Hän oli Tieralan ainoa poika. Mutta isä oli maan kuulu juoppo, hän kuoli juuri samana keväänä kun Jouko syntyi, kuoli, tai kuuluu hukkuneen, kun juovuksissa lähti virtavan joen poikki."
"Jääkö petti?"
"Jää oli huonoa keväthalsketta. Niin olivat suuret velat, että koko talo irtaimistoineen meni puille paljaille. Ei jäänyt Jouon äidille mitään elämisen apua, vaan täytyi ruveta työtä tekemään samoin kuin muutkin mökkiläiset. Siten me tulimme Jouon kanssa naapureiksi, ja kun olimme samanikäisiä, tuli meistä kisakumppanitkin."
"No, miten Jouko tuli lukumieheksi ja Matti rengiksi?"
"Niinpä näkyi käyvän. Kuulin sanottavan, että Jouko oli hyväoppinen. Ei hänestä kyllä Jouostakaan herraa helpolla tullut. Äitinsäkin kuoli, kun Jouko oli ison koulun aloittanut, ja omin voimin sai poikaparka tulla toimeen. Kerran me olimme siellä kotipitäjässämme samassa talossa kesämiehinä, kasvavia poikia molemmin. Silloin hän usein kertoi puutteistaan, kertoi, että opettajien avutta olisi hän nälkäänkin kuollut. Minä kehoitin häntä heittämään lukuhommat sikseen, sillä hän oli hyvä ja ahkera työmies, ja sinäkin kesänä isäntämme maksoi Jouolle paremman palkan kuin minulle… Samana syksynä minä sitten näinkin hänet viimeisen kerran. Hän ei enää palannut kotipitäjään, enkä ole sittemmin kuullut hänestä mitään. Kerran sain postissa kirjan, jonka hän oli kirjoittanut Jouko Varton nimellä. Sen hän oli lähettänyt minulle muistoksi…"
"Poikaparka!"
"En kuullut hänestä muuta kuin kerran rovastin sanovan, että juoppo kuuluu tulleen siitäkin Tieralan Juhovainajan pojasta. Eihän se kumma, jos pojasta tulikin juoppo… isäkin kuoli viinaan…"
Silloin ratkean äänekkääseen itkuun, ja Matti poistuu huoneestani.
* * * * *
Näinä päivinä olen taas ollut rauhattomampi, ja yöni ovat olleet levottomat. Miksen minä voinut häntä pelastaa, miksen kyennyt nostamaan häntä siitä loasta, johon hän oli langennut? Ne kysymykset tulevat nyt yhä useammin mieleeni. Koetinko sitten parhaani, vai puuttuiko minulta voimia? Vai oliko hänessä sittenkin vielä jotakin, jota en hänessä ymmärtänyt ja jonka perille en päässyt!
Useinhan kyllä huomasin, että hän tuli yhtäkkiä levottomaksi ja näytti niin kovin tuskaantuneelta, mutta kun puuska oli mennyt ohi, vaipui hän synkkämieliseksi. Semmoisina hetkinä en saanut häntä puhumaan, vaikka koetin, että hän avomielisesti selittäisi mitä hän tunsi ja mikä häntä vaivasi.
"Rakkaimpani… se on ohi… se oli synkkä muisto entisiltä ajoilta", sanoi hän vain, mutta ei hän sittenkään ollut entisenlainen. Jotakin kummallista olin huomaavinani hänessä.
Kuluneena yönä valvoessani alkoi minua tunto soimailla, etten sittenkään ollut koettanut parastani, pyhintäni, että hän sittenkin oli vailla jotakin, jota hänen sielunsa ja sydämensä kaipasi ja josta hän ei minulle koskaan puhunut. Usein huomasin, että kun hän puhui minulle, hänen katseensa tähtäsi johonkin kauas ja hän ajatteli aivan muuta kun sitä, josta puhui…
Jospa minulla olisi täällä joku todellinen ystävä, jolle voisin kertoa koko elämäni ja avioliittomme ajan, ensi hetkestä viimeiseen, selittää tuolle todelliselle ystävälleni kaikki: miten olimme aloittaneet elämämme, miten olimme toisillemme puhuneet ja luvanneet! Mutta sellaista ystävätärtä minulla ei ole. Ja kuitenkin tarvitsisin lohdutusta, tarvitsisin ystävän osanottoa tuskilleni ja epäilyksilleni. Onkohan sekin minun oma syyni, ettei minulla ole sellaista ystävää. Niukkahan olen ollut paloittelemaan ystävyyttäni, ja moni on siitä päättänyt minut ylpeäksi. Mutta kuinka olen voinut kiintyä ihmisiin, joilla ei ole mitään sisäistä elämää, jotka eivät tunne sillä lailla kuin minä, jotka eivät ajattele elämää niinkuin minä?
Parempi sittenkin kärsiä yksin, ja yksin tuskansa tuntea…
* * * * *
Tänä aamuna oli isäni kipeä. Hän ei jaksanut nousta vuoteeltaan ja kutsutti minut luokseen. Hänen päätänsä kivisti, ja muutoinkin hän tunsi pahoinvointia.
"Alan jo tuntea vanhuutta", sanoi hän. "Merkillistä, kuinka olen heikonnut näinä kahtena vuotena. Vanhuus näkyy tulevan pian, kun se kerran alkaa tulla."
Hänen äänensä oli pehmeä, eikä siinä tuntunut enää sitä kovaa, käskevää sointua, jota olin harjaantunut kuulemaan.
"Johan olenkin puolivälissä kahdeksattakymmentä", virkkoi hän, kun äänetönnä istuin hänen vuoteensa vieressä ja käärin kylmään veteen kastetun liinan hänen päänsä ympärille.
"Saattaa tulla kuolemakin milloin hyvänsä… vaikka tällä silmänräpäyksellä", hän jatkoi. "Olen monesti ajatellut puhua sinulle, Lailaseni, tulevaisuudestasi, ja järjestää muutenkin asioitani. Miten olet aikonut alkaa elää, kun minun pääni on kaatunut?"
"Emme nyt ajattele vielä sellaisia, rakas isä. En ole sitä ajatellut, enkä ole jaksanutkaan ajatella. Minä uskon, että isä vielä saapi kauan aikaa olla Lailansa tykönä…"
"Sitä en usko. Tunnen, että minun aikani on tullut. Vastaa minulle,
Laila, suretko kovin miesvainajaasi?"
Minä pillahdin itkuun.
"Enhän sitä kummeksu. Ja sinun vuoksesi suren minäkin."
"Kauheinta on minusta hänen kuolemansa… Jos hän olisi kuollut minun hoidettavanani, olisi kuollut rauhallisen, luonnollisen kuoleman, ei minun suruni olisi näin suuri. Mutta ruhjoutua mäsäksi junan alle juuri silloin, kun olin hänen pelastuksestaan varma… se on niin kauheaa… niin perin kovaa kohtaloa…"
Isäni antoi minun siinä itkeä, pitäen kättäni omassaan.
"Minun syyni se myöskin on. Olisin voinut asiaa tarkemmin ajatella, ennenkuin tein päätökseni. Mutta minun kunnianhimoni oli niin suuri ja ylpeyteni niin väkevä, että ennen luovuin rakkaimmasta lapsestani kuin huolin vävykseni maankulkijaa, jolla ei ollut mitään virkaa ja joka lisäksi oli köyhä rotta. Heti jälestäpäin kyllä kaduin ja tiesin ja tunsin, että olin Jumalan kasvojen edessä pahoin tehnyt, vaikka ihmiset kyllä hyväksyivät menettelyni…"
"Täälläkö? Nämä kotikylän ihmiset?"
"Juuri he. Kaikki sanoivat, että Laila kyllä vielä katuu, eikä hän koskaan pääse maasta ylös semmoisen tyhjäntoimittajan kanssa…"
En voinut siihen mitään sanoa.
Hetken kuluttua isä jatkoi:
"En ole sinulta kysynyt mitään avioliittosi ajalta. En ole hennonut herättää sinussa muistoja, joista en tiedä, ovatko ne sinulle vastenmielisiä vai eivätkö. Enhän tiedä, kuinka onnellinen olit hänen kanssaan, mutta yhtä asiaa olen tullut ajatelleeksi juuri näinä päivinä. Olen nimittäin ajatellut, että totta kai oli olemassa joku syy, jonka vuoksi miehesi uudestaan ratkesi juomaan. Sillä ei kai hän ainakaan avioliittonne alussa juonut…"
Siihenkin vastasin vain kyynelilläni.
"Älkää, rakas isä, nyt kysykö, minä kerron toiste", sain lopulta sanotuksi.
Eikä hän sen pitemmältä tiedustellut.
III.
En ole moneen viikkoon joutunut kirjoittamaan sanaakaan, ja aikeeni, että alkaisin kyhätä pientä romaania Jouon ja omasta elämästäni, näyttää ainakin toistaiseksi jääneen sikseen.
En ole joutunut, sillä isä makaa sairaana vieläkin, nyt jo neljättä viikkoa. Jonkun kirjeen olen ystävilleni kirjoittanut ja saanut heiltä vastauksen. En ole muistikirjaanikaan näinä viikkoina aukaissut.
Isä on järjestänyt asiansa, sillä hän uskoo varmasti, ettei hän tuolta vuoteelta enää nouse.
Tämä aika on jälleen ollut minulle kovaa aikaa, taistelua ja kyyneleitä, sillä minun on täytynyt taaskin tehdä vastoin isän tahtoa.
Minä olen sitä jo aavistanut, ja isäni puheista olen päässyt käsitykseen, mikä hänen tahtonsa olisi.
Eräänä päivänä — oliko toissapäivänä vai kolmantena, — sanoi hän minulle, kun istuin hänen vuoteensa vieressä:
"Laila, sinä jäät niin yksin, kun vanha isäsi menee pois. Etkö tahtoisi noudattaa isäsi viimeistä tahtoa menemällä vaimoksi pastorille… Hän on nyt jo viidettä vuotta vaikuttanut seurakunnassamme, on kunnioitettava, kaikkien ihmisten rakastama mies. Hän on sinua rakastanut siitä asti, kun hän seurakuntaamme tuli. Ja ajattele! Hän rakastaa sinua vieläkin yhtä hellästi, yhtä paljon kuin ennenkin…"
Tätä olin pelännyt ja aina koettanut kääntää puheen toisiin asioihin, kun olin huomannut, että isäni tahtoi aloittaa siitä.
Mutta nyt se tuli, ja aivan esipuheetta.
Pastori oli kulkenut meillä nyt isän sairastuksen aikana joka päivä. Minä poistuin aina huoneesta hänen tullessaan. Usein he kyllä molemminkin pyysivät minua jäämään, mutta en jäänyt. Oikeastaanhan minulla ei ollut mitään pastoria vastaan ihmisenä. Hänkin oli minua kosinut paljoa ennen kuin Jouko. Muistaakseni se oli aivan ensi viikolla, kun palasin Helsingistä ylioppilastutkintoani suorittamasta. Pastori Rinta oli pienoinen, paksu mies; kasvot punottavat ja hyväntahtoiset, ja vedenväriset silmät aina niinkuin talin tahraamat.
Totta kai hän vielä muisteli saamiansa rukkasia, sillä hän ei ollut nyt puhunut minulle mitään. Sen sijaan hän oli kääntynyt isän puoleen, hyvin tietäen, ettei sielläpäin ollut vastusta.
"En enää aio mennä naimisiin", sain isälle sanotuksi.
"Pastorista saisit todellisen ystävän, todellisen elämänkumppanin. Sillä hän on mies, joka elää ja opettaa iankaikkisuutta varten… Minä olen, Laila, päässyt ymmärtämään, että avioliittosi Jouon kanssa ei ollut onnellinen. Te ette sopineet toisillenne. Jommassakummassa teistä on ollut syy. Taikka sitten on Joukosi lopultakin ollut kurja raukka… Minä kuolisin niin iloisella mielellä, kun tietäisin, että Laila-lapseni on hyvän, Jumalaa pelkääväisen miehen turvassa. Sillä Jumalan luona on meillä kaikilla viimeinen turva. Hänen luokseen tulee hätä niillekin, jotka Häntä ovat pilkanneet ja kieltäneetkin Hänet…"
Hän puhui minulle pitkään ja painavasti, vanha isäraukka! En osannut lopulta sanoa mitään, täytyi aivan itkeä. Oli niin kauhean paha sanoa isän viimeistä tahtoa vastaan. Mitä minä onneton ihminen tekisin? Mihin pakenisin näiden muistojeni kanssa?
Näinä päivinä on isä heikkonemistaan heikonnut. Lääkäri ei ole enää luvannut hänen puhua mitään.
"Sydämen tykintä on niin äärettömän heikkoa, että loppu voi tulla milloin hyvänsä", sanoi lääkäri tänä aamuna lähtiessään.
Onneksi on sisareni Kaisa nyt miehineen saapunut luoksemme. Kaisa on ottanut emännyyden huolekseen ja hänen miehensä, Ville, isännyyden.
Isän tahto on nyt, että Kaisa miehineen tulee tämän rakkaan
Koskenkorvan kartanon haltiaksi.
Toimeliaita, virkkuja ihmisiä ovat niin Kaisa kuin miehensäkin. Näyttää siltä, että he kumpikin ovat hirveästi kiinni tavarassa; he puhuvat säästäväisyydestä aivan kuin heillä olisi viimeinen penni pivossa.
Olen luovuttanut Kaisalle oman huoneeni ja muuttanut itse ullakkokamariin. Täältä on komea näköala yli laajojen, tasaisten viljavainioiden ja yli koko kylän. Ruispellot hedelmöivät jo parhaillaan ja keinuvat, lainehtivat, tuulen puhaltaessa, kuin meren aallot.
Minulla on täällä ylhäällä oikein rauhallista, tänne ei kuulu liikettä alhaalta, joskus joku kimakampi huuto pihalta. Voin niin rauhassa mietiskellä elämääni, ajatella tulevaisuuttani ja entisyyttäni.
Jäänkö tänne syntymäkotiini lopuksi ikääni surevana leskenä elämään koroillani? Vai muutanko pois jonnekin muualle… sielläkin yksin elääkseni?
Ei tunnu sekään hyvältä. Isän kuoleman jälkeen tuntuu tämä koti jo kolkolta ja vieraalta. Kuinka saisin päiväni kulumaan, ilman työtä ja tointa?
Kesä on jo pitkälti kulunut, on heinänteon aika.
Vähän käsitöitä olen tehnyt, en mitään muuta. Ei ole minussa innostusta mihinkään työhön, taikka sitten en ole vielä osannut oikeaan, en sille alalle, joka minua miellyttäisi. Päiväni ovat hirveän pitkät, ja unettomat ovat yötkin. Isän kuoleman jälkeen olen elänyt kuin ventovieras tässä lapsuuteni kodissa. Se, että johonkin minun pitää ryhtyä, jotakin ruveta minunkin toimimaan, on kyllä selvää. Mutta mihin ryhtyisin, siitä en pääse selville. Joskus olen ajatellut lähteä Helsinkiin jatkamaan lukujani, mutta minulla ei tunnu olevan vähääkään lukuhaluakaan. Olen kuitenkin vielä verrattain nuori vasta viidenkolmatta; pitäisi minun jotakin alkaa hommata.
Pastorista olen onneksi päässyt rauhaan. On hän sentään kirkosta palatessaan joka sunnuntai poikennut taloon, mutta harvoin hän on minua puhutellutkaan. Olen juossut tänne ullakolle, kun olen nähnyt hänen tulevan. Syksyllä olen kuitenkin päättänyt lähteä johonkin talvea viettämään, sillä talvella täällä on tavattoman ikävää, kun ei ole sopivaa seuraa. Iltaisin olen joskus koettanut sepittää runoja. Lähetin tuonnoin jonkun kuvalehteen. Mielellään ne oli julkaistu ja toivottiin lisää.
Olen näinä päivinä todenteolla koettanut mielessäni kuvitella jotakin kaunokirjallista teosta siitä, mitä olen kokenut. Varma olen, että aihetta minulla kyllä on, mutta kuinka voisin sovitella niin, että siitä samalla tulisi mielenkiintoinen!? Ihmiset voisin ottaa todellisuudesta ja keksiä tapauksia heitä kuvatakseni. Kun kerran pääsisin oikein hyvään alkuun, kun saisin rungon valmiiksi, luonteet ja tapaukset selville, pian sitten työ sujuisi! Mutta mitäpä minun oikeastaan tarvitsee keksiä tapauksia ja ihmisiä: kertoisin vain avioliittoni ajan aivan niinkuin olen sen elänytkin. Nimet vain muuttaisin ja itse tapahtumat sijoittaisin johonkin muualle, esimerkiksi Etelä-Suomeen ja vaikkapa Helsinkiinkin. Kyllä minun täytyy ruveta todenteolla nyt kirjoittamaan. Minä voin kuvata; tunnen itsessäni, että voin…
Sillä en usko monen ihmisen niin lyhyen avioliiton aikana, kuin minun avioliittoni oli, saaneen kokea ja tuntea niin paljon kuin minä. Niin paljon toivoja, niin paljon rakkautta ja niin peräti paljon pettymyksiä ja veristä tuskaa! On aivan kummallista uskoa, että niin äärettömän paljon tunteita, niin erilaisia, niin mahtavia ja niin synkän suruisia voi mahtua yhteen ainoaan ihmissydämeen.
* * * * *
Olen ollut ihan suunniltani tänä päivänä.
Vieläkin vapisen vihasta ja suuttumuksesta! Olen jo alkanut kirjoittaa romaaniani, olen päässyt hyvään alkuun. Hyvä siitä tulee, kun oikein parastani koetan…
Olin juuri ihanimmissa unelmissani, romaaniani valmistellen, kun aivan arvaamatta pastori tuli luokseni tänne ullakolle — ihan yksin ja ilmoittamatta.
Mitä tämä merkitsi? Enkö siis vieläkään ollut päässyt rauhaan tuosta talisilmäisestä miehestä, jota en voinut sietää!
Pastori oli erinomaisen juhlallisella tuulella. Puhui hyvin harvaan, ei juuri hymyillytkään, ja hänen tavallisesti punaiset kasvonsa olivat nyt vaaleammat ja ikäänkuin laihemmat. Oliko tuo ilkeä mies sittenkin niin uppiniskainen, että vieläkin aikoi kosia minua? Vai mitä hänellä oli minulle sanomista?
"Mikä erinomainen asia saattaa herra pastorin minun luokseni?" kysyin häneltä, kun hän puhua jankkasi hyvistä heinäntekoilmoista ja lupaavista ruisvainioista.
"Aion puhua kanssasi asiasta, josta me isävainajasi kanssa sovimme. Hän pyysi minua elämänsä viimeisinä päivinä niin tekemään, ja minä lupasin täyttää hänen tahtonsa. En ole ennen sitä tahtonut tehdä, vaan nyt katsoin tilaisuuden sopivaksi, rakas Laila", sanoi hän imelällä, laulavalla äänellään. Oivalsin hänen asiansa ja vastasin niin kylmästi kuin voin:
"Kyllä arvaan asianne. Mutta minä en usko isävainajan pyytäneen teitä puhumaan siitä minulle hänen kuolemansa jälkeen."
"Ja kuitenkin hän sen teki, sillä hän huolehti lapsensa tulevaisuudesta. Rakas Laila! Kuuntele minua, kallista korvasi sanoilleni ja anna sijaa sydämessäni minulle…"
"Minun sydämessäni ei ole sijaa kenellekään ihmiselle enää. Ja teidän pitäisi muistaa jo entisestään, etten voi teitä rakastaa… en edes kunnioittaakaan niinkuin tahtoisin…"
"Ja saisinko tietää, miksi et?"
Hänen äänensä laulava nuotti muuttui kovemmaksi, ja sanat alkoivat tulla nopeampaan.
"Sen tiedätte itsekin. Enkä minä pidä velvollisuutenani ruveta teille tarkemmin selittämään… Jos oikein tekisitte, jos olisitte gentlemanni ja hieno mies, niin poistuisitte nyt heti, ja minä voisin teitä muistella ystävällisillä tunteilla…"
Mutta hän ei siitä säikähtänyt. Päinvastoin hän tuli rohkeammaksi. Hän kävi lähemmäksi ja istui tuolille melkein minun viereeni, niin että hänen taliset silmänsä näkyivät vielä paremmin punaisten silmäripsien alta.
"Rakas Laila! Oletko koskaan tullut ajatelleeksi minun kovaa kohtaloani! Ensi hetkestä, kun sinut näin, rakastin sinua. Sinä et tiedä, mitä tuskia olen tuntenut, kun näin sinun menevän miehelle, jolla ei ollut minkäänlaista karaktääriä, eipä edes varmaa toimeentuloa. Tiesin varmasti, että sinä et tulisi onnelliseksi hänen kanssaan. Eivätkä sellaiset luonteet yleensä, kuin miesvainajallasi, kirjailija Jouko Vartolla oli, voi tehdä itseään tai muita onnelliseksi…"
"Vai niin", vastasin hänelle jotenkin pisteliäästi. "Mutta tekö olette se ihmeluonne, joka voi tehdä onnelliseksi sekä itsenne että muut!?"
"Olen vakava ja hyväänpyrkivä luonne, ja Jumalan Kaikkivaltiaan avulla olen koettanut elää nuhteettomasti elämääni… Rakas, kallis Laila…" Hän koetti tarttua käteeni ja vetää sitä huulilleen.
Silloin minua iljetti ja pisti niin vihakseni, että lyödä lipsautin häntä kämmenrystysillä poskelle…
Mutta silloin hänenkin juhlallisuutensa loppui. Kasvot lensivät tulipunaisiksi, ja hän nousi istumasta.
"Vai niin. Sinä häpäisetkin vielä minua. Sinä et olisi tuota tehnyt, jos tietäisit, että isäsi on minulle laillisella tavalla testamentannut puolen omaisuudestasi."
"Isänikö…?"
"Juuri hän. Ja voit olla varma, että minä valvon myös etuani. En penniäkään jätä ottamatta…"
Silloin vihani nousi täyteen voimaansa, suutuin niin silmittömästi, etten nytkään vähääkään muista, mitä hänelle sanoin. Mutta hän ei silti vielä poistunut huoneestani.
"Sinä et siis suostu rupeamaan vaimokseni?" kysyi hän vielä kerran.
"Saatanan muori sinun vaimoksesi tulkoon!" muistin herrojen Eevan sanoneen kraatari Aapelille, ja sen minä hänelle linkosin niin suurella voimalla kuin minusta ikinä löytyi.
"Sinä sydämetön julmuri ja rietas nainen!" sanoi pastori vihasta kähisevällä äänellä. "Tiedätkö, että minulla on kaikki tiedossani, kuinka sinä olet elänyt… Eikö sinun pimeää, kivikovaa sydäntäsi ahdista, kun muistat, julmuri, että juuri sinä tapoit miehesi, saatuasi hänet ensin epätoivoisena juomaan. Minä tiedän, sillä olen ottanut selvän avioliittosi ajalta…"
Hän puhui varmasti ja ilkkuillen, ikäänkuin tuntien riemua nähdessään, etten kyennyt mitään vastaamaan.
"Omat, parhaat ystävättäresi ovat minulle sen kertoneet…"
Ja sitten hän, hioen kämmeniään yhteen, lisäsi pirullisella äänellä ja pienten talisten silmäin kiiluessa helvetillisessä tulessa:
"Mutta jos näiden kämmenien väliin olisit tullut… kyllä minä olisin koettanut sinusta puristaa pahat aivoituksesi…"
Silloin keksin juomakarahvin pöydälläni ja lennätin sen hänen niskaansa juuri kun hän kääntyi pois paetakseen.
Tuommoisen raa'an tolvanan höyhennettäväksikö olen joutunut!
Olin aivan suunniltani. Mutta toivottavasti minä nyt olen hänestä päässyt…
Minun täytyy päästä pois tuommoisen hävyttömän miehen likikuuluviltakin! Sillä minä tunnen, että olisin valmis millä hetkellä hyvänsä lähettämään luodin hänen kurjaan raatoonsa…
Kuinka hän oli saanut isäni, joka muuten oli niin varovainen ja samalla ihmistuntija, noin petetyksi! Teeskennellen jumalisuutta ja osaten aina puhua vanhan miehen mieliksi hän oli saanut isäni uskomaan itsestään paljasta hyvää. Kavalasti hän oli osannut huiputella, Jumalansa nimessä valehdella vaikka mitä!
Mikä ääretön raukka! Eiköhän tuo mies ole langennut paljon syvempään kuin koskaan kukaan juomari!
* * * * *
Nyt, kun on joku päivä kulunut pastorin käynnistä, olen sentään vähitellen alkanut tyyntyä. Mutta minulla on nyt selvillä, että jätän ainiaaksi kotipitäjän ja syntymäkotini. Ainiaaksi tahdon täältä lähteä, sillä se, mitä minulla on täällä ihanaa ja kallista muistoa, on ikäänkuin unennäköä, niinkuin en koskaan olisi sitä aikaa elänytkään. Mutta siitä totuudesta, että kerran olen ollut naimisissa ja että nyt olen leski, siitä en koskaan pääse, ja se ei ole unennäköä. Vaikka nyt soisin, että niin olisi, etten koskaan olisi elänyt avioliitossa enkä koskaan nähnytkään Joukoa!
Niin nyt soisin olevan!
Minulla ei olisi näitä muistoja, jotka minua kiusaavat ja ärsyttävät ja panevat sydämeni epätoivoiseen vimmaan.
Voisin nyt nuorena neitinä muuttaa Helsinkiin. Jatkaisin lukujani… ja eläisin siellä isossa maailmassa, taiteen ja soiton keskellä, iloisena, huolettomana leipämurheista…
Mutta mikä estää minua nytkään tahtoani täyttämästä?
Ei mikään. Mutta ensi jouluksi minä valmistan romaanin, esikoiseni…
"Uusi ja lupaava, nuori kirjailijatar on esikoisteoksellaan…"
Niin! Niin! Koettaa tahdon!
IV.
Monta päivää, ehkä viikkokin, on kulunut, ettei ole mitään tapahtunut. On ollut poutaisia päiviä, lämpöisiä ilmoja. Rukiinleikkuu on aloitettu, ja yöt ovat jo hyvin hämäriä, melkeinpä pimeitä.
Eilen tulin katsoneeksi Jouon jälellejääneisiin papereihin, joita on melkoinen laatikollinen omien papereitteni joukossa. Olen löytänyt aloitteita Jouon myöhemmin julkaistuihin teoksiin, runonpätkiä ja sommittelun laajaan murhenäytelmään "Pohjolan kevät". Se on äärettömän intresantti aihe. Siitä voisi mestarin kädessä tulla ihmeen kaunis näytelmä. Mistä hän on keksinyt näin kummallisen, salaperäisen aiheen? Käsialasta ja paperista päättäen hän on tämän sommittelun kirjoittanut naimisissaolomme aikana.
Ylettömän paljon täällä onkin sommitteluja ja liuskoja; on paperiliuskoja, joissa ei ole kuin jokunen lause, ikäänkuin jonkun kertomuksen keskeltä temmattu. Tällä tavalla hän kai kokosi aiheita, kuvasi ihmisiä ja tapauksia tulevia teoksiansa varten…
Mutta hän sammui juuri silloin, kun oli parhaiksi syttymään päässyt, taittui kesken kasvamistaan…
Ajatuksissani pengon ja lueskelen näitä papereita, jotka ovat huiskin haiskin, sikin sokin laatikossa! Erään paperin ylälaidasta vilahtaa silmääni nimi Laila… Vedän sen uteliaana toisten seasta ja luen:
"… Laila seisoi miehensä silvotun ruumiin vieressä ja itki hiljaa. Jouon oikea käsi oli mennyt poikki ja rinta oli litistynyt kuin lauta. Muuta näkyvämpää vammaa ei ollut. Kasvot olivat valkeat kuin palttina, silmät tiukasti ummessa. Hän näytti kuin nukkuneen syvään, iankaikkiseen uneen. Laila oli monen monta kertaa öisin, kun hän tiesi Jouon olevan humalassa, sytyttänyt tulen ja hiipinyt hänen vuoteensa viereen kuuntelemaan, hengittikö Jouko. Silloin oli Jouon kasvoilla ollut tuo sama kuoleman kalpeus ja silmät olivat olleet tiukasti ummessa… niinkuin nytkin…
"Hän laskeusi polvilleen Jouon ruumiin viereen, otti vasemman käden omaansa, silitteli sormusta, joka uudenkirkkaana välkkyi hoikassa sormessa, ja painoi suutelon hänen verettömille huulilleen… Silloin Lailan voimat loppuivat, ja hän lyyhistyi pyörtyneenä miehensä ruumiin päälle…"
Luin tuon palasen toiseen, kolmanteen, en tiedä kuinka moneen kertaan, ennenkuin käsitin, mitä se sisälsi. Mutta sitten minä sen käsitinkin!
Suuri Jumala, mistä hän oli tiennyt eläessään kuvata kuolemansa, kuvata sen juuri niin kuin se oli tapahtunutkin! Minun suuteloni ja pyörtymisenikin! Ja kasvojensa kuolonkalpeuden.
Milloin hän oli tämän kirjoittanut? Kuinka oli mahdollista, että hän oli hengessään nähnyt loppunsa?
Tämä on ihan selittämätöntä, satumaista taikka unta keskellä päivää! Olenko minä sitten Laila ja oliko hän Jouko? Olenko? Olenko? Mikä mies hän oli, tuo Jouko? Oliko tietäjä, näkijä, aavistelija?
Mitä hän onkaan saanut kärsiä?!
Enkö ole häntä ymmärtänyt?
Minulle tulee aavistus jostakin kauheasta, minkä olen tehnyt…
"Jommassakummassa täytyi olla syy, muutoin ei Jouko olisi juomaan ratkennut", oli isä sanonut.
Mutta minä pengon ja pengon käsikirjoitusten joukossa! Ehkä siellä on alkua ja loppua tälle kummalliselle kuvaukselle? Ehkä on kuvattuna koko avioliittomme aika…
Milloin hän on sen kirjoittanut ja kuinka olen näin kauan antanut sen virua näiden paperien välissä?
Aivan alimpaa, laatikon pohjalta, löydän paksun, rullalle käärityn käsikirjoituksen. Heti ensi sivulta, ensi sanoista näen, että se on kuvaus avioliittomme ajalta. Nimilehti vain puuttuu…
Silmissäni himmenee, kun alan sitä lukea… "Jouon kertomusta".
Mutta sitä ennen lukitsen oven, ettei kukaan pääse häiritsemään.
JOUON KERTOMUS
1.
Pian puoli vuotta olivat he olleet jo naimisissa.
Heillä oli kaksi sievää huonetta laitakaupungilla, lähellä merenrantaa. Heidän huoneistaan oli kaunis näköala sekä merelle että maalle päin, ja muutenkin paikka oli rauhallisempi kuin vilkasliikkeisemmällä keskikaupungilla. Molemmin he olivat näihin huoneisiin ihastuneet ja yksissä tuumin päättäneet ne vuokrata.
Ennen häitänsä he olivat jo sen huoneiston hankkineet, sisustaneet pienen kotinsa sieväksi ja viihtyisäksi. Lailalla olikin erinomainen maku asettaa huonekalut mukavasti ja somasti, niin että ne miellyttivät silmiä ja tekivät huoneet hauskan näköisiksi. Jouko oli ihan haltioissaan nähdessään, kuinka aistikkaasti Laila osasi järjestää. Ja vaikka heidän omaisuutensa oli hyvin vähäinen ja huonekalustakin keskinkertainen, kykeni Laila kukkien ja muiden keinojen avulla sovittelemaan niin taitavasti, ettei niiden vanhuus tullut näkösälle.
Heidän täytyi nyt alussa ainakin ruveta elämään hyvin säästävästi. Jouon palkka ei sallinut suuria menoja, ja vaikka Laila kyllä lupasi käsitöillään ansaita jonkun vähän, täytyi sittenkin koettaa saada menot mahdollisimman pieniksi.
Jouko se oikeastaan oli halunnut, että he muuttaisivat tänne Pohjanmaalle, sillä hän ei tahtonut enää olla likelläkään niitä seutuja, joilla hänen entinen elämänsä oli kulunut. Lailasta oli samantekevää missä asuivat, hän seuraisi Joukoaan vaikka leivättömään Lappiin taikka maan ääriin asti.
Jouko oli juuri palannut sanomalehden toimistosta, jossa hänellä oli aputoimittajan paikka. Laila oli mennyt johonkin asioilleen, sillä heillä ei ollut palvelustyttöäkään. Väsähtäneesti hän istui tuolille ja katsoi ulos ikkunasta merelle, joka jo lumisena jääkenttänä levisi silmänkantamattomiin.
Toimistossa olivat toiset taas häntä kiusoitelleet.
"Sinä onnellinen, joka sait niin rikkaan ja kauniin vaimon! Sinulla varmaankin on kultaiset päivät", virkkoi yksi.
"Ei kuulukaan appivaari hellittävän penniäkään, kun vastoin ukon kieltoa on mennyt naimisiin. Ei se tainnut tämä vävypoika olla oikein Koskenkorvan ukon mieleen", sanoi toinen, ja sitten he nauroivat.
Jo heidän kihloissa ollessaan olivat toverit Joukoa onnitelleet, onnitelleet rikkaaksi mieheksi…
Se oli häntä jo silloin hermostuttanut, mutta nyt vielä enemmän. Niinkö he uskoivat, että hän oli rahojen takia ottanut Lailansa? Eivätkö he nähneet, että Lailassa oli muuta enemmän rakastamista kuin rahat… rahat, joista hän ei ollut koskaan Lailalta kysynytkään… Oli vain muilta kuullut Lailan isällä niitä olevan…
Hän oli uskonut, Jouko, että kun he muuttavat tänne kauas pohjoiseen, outoon paikkaan ja vieraiden ihmisten keskelle, on koko tuo ikävä raha-asia tietämättömissä. Mutta toiset toimittajat näkyivät tietävän, tiesivät paljon enemmän kuin Jouko itse…
Kummallisella, veltolla ja verettömällä tuulella hän tunsi olevansa, ja vanha viinanhimo muistui hänen mieleensä. Hän ei ymmärtänyt itseään, ei vaimoaan, ei koko maailmaa. Ja ne tulivat aina nämä samat ajatukset ja vanhat himot silloin, kun hän vain hetkeksikään joutui olemaan yksin… Hän istahti veltosti keinutuoliin. Tämmöistäkö tämä elämä sitten oli olevakin — se tulevaisuus, jolta hän oli odottanut niin äärettömän paljon sekä kunniaa että kuuluisuutta… tämmöistä jahkailemista sanomalehtimiehenä, että tuskin eli…
Mitä hän oli ajatellut mennessään naimisiin, köyhä mies, joka ei oikeastaan itsekään elänyt! Kyllä hän sen tiesi… ei hän ollut oikeastaan ajatellut mitään, ei entisyyttään eikä tulevaisuuttaan…
Entisyyttään sentään enemmänkin, varsinkin kulkurielämäänsä ylioppilasvuosinaan. Sillä kulkurin elämää se oli ollut, juopottelemista ja laulamista ja unelmia paremmista päivistä, kullasta ja kunniasta. Hän oli laulanut lemmestä ja pakahtuvista sydämentunteista, parhaimman sydänverensä lauluihinsa vuodattaen. Rakkautta hän oli himonnut, orpouttaan ja yksinäisyyttään itkenyt ja katumalla katunut hurjisteluansa…
Yksinäisinä hetkinään, kun hän tunsi itsensä onnettomimmaksi ja koko maailman hylkäämäksi, hän oli ainoana pelastuksenaan toivonut herttaista ja hellän hyvää kumppania, joka näkisi hänen sieluunsa ja sydämeensä, joka osaisi häntä lohduttaa ja antaa hänelle voimia jalompaan elämään…
Hän oli kohdannut rakastavan naisen hellän sydämen, puhtaan ja jalon aarteen, jota hänen tuli helliä ja hoitaa… Mikä häntä vaivasi? Miksi hän kuitenkin kaipasi? Olivatko nämä synkät, tyytymättömät hetket vielä maininkeja entisestä myrskyisestä elämästä? Vai oliko hänen sielunsa puhtaus jo niin himmennyt, ettei se enää voisi kirkastua, vaiko sydän jo liiaksi tylsistynyt?
Puolihämärässä huoneessa, keinutuolissa istuessaan, näytti Jouko jo vanhentuneelta mieheltä, josta paras nuoruuden mehevyys on kuivunut. Kasvot olivat kalpeat ja luisevan laihat. Ohut tukka peitti kauniinmuotoista päätä, joka oli päälaelta paljas. Mutta suurten sinisten silmien välissä, kaarevan nenän yläpuolella, oli syvät juovat, jotka tekivät hänen kasvonsa tyytymättömän näköisiksi. Ne olivat aina silloin kalpeammat ja otsarypyt syvemmät, kun hän mietiskeli jotakin erityisempää.
Hänelle tuli istuessaan kummallinen levottomuus, ikäänkuin hätä ja pelko jostakin kauheasta. Hänestä tuntui siltä kuin hänen voimansa olisivat loppuneet, luova mielikuvitus kangistunut ja älyn valokin himmennyt. Mutta mistä tuli tämä saamattomuus ja veretön elämä?
Hän oli uskonut, että hän nyt vasta, kun oli saanut rakastetun kumppanin vierelleen, pystyy tosityöhön… jatkaa kirjallisia töitään, luopi teoksen, jonka muisto on pitempi kuin lyhyen ihmiselämän… jatkaa lukujaankin ja tulee kuuluisaksi, hyväksi mieheksi…
Samassa hän kuuli tuttuja askeleita eteisestä. Laila palasi kotia, ja hänen astuntansa oli nopeaa ja niinkuin hätäisen askeleita.
Lailan kasvot olivat kävelystä ja raittiista talvi-ilmasta käyneet terveen punakoiksi. Hänen suuret, ruskeat silmänsä loistivat, ja koko hänen olennostaan kuin irtaantui kokonainen maailma iloa ja onnea. Riisumatta päällysvaatteitaan hän riensi miehensä luo, suuteli otsalle ja laski kätensä Jouon kaulan ympäri.
"Oletko jo pitkästynyt? Kävin Saarisen perheessä ja viivähdin enemmän kuin aioinkaan", hän sanoi kirkkaalla äänellään ja taivutti miehensä päätä taaksepäin, nähdäkseen hänen silmiinsä.
"Tiesinhän sinun tulevan pian, mutta kuitenkin jo ehdin ikävöidä", vastasi Jouko ja veti hänet syliinsä rajusti ja riemukkaasti:
"Voi, voi, Laila, rakkaimpani, kuinka huonon miehen sinä sait", sanoi hän sitten ja ratkesi itkuun kuin lapsi.
Laila katsoi häntä kummastellen ja pitkään. Mikä hänen miestään vaivasi? Hän oli niin kummallinen ja käsittämätön tänään.
"Miksi olet noin? Miksi itket? Teinkö pahoin, kun viivyn?"
"Ei, ei, et… et… Sinä olet aina hyvä, mutta minä olen niin paha… olen paha ja saamaton…"
"Ole nyt taas! Sinun on muuten paha olla, sinua rasittavat taas synkät ajatuksesi. Heitä ne pois… olethan oman Lailasi parissa…"
Ja Laila nousi hänen sylistään, riisui päältään ja jatkoi kuin puoleksi nuhdellen:
"Nyt olet taas niin omituinen, etten sinua ymmärrä. Miksi et ole avomielinen minulle, miksi et kerro kaikkia kiusauksiasi minulle? Lupasithan, että kerran selität sydämesi sisimmän, ja senkin selität, joka mieltäsi painaa ja ilosi viepi… Vastahan elämämme on alussa… ja sinullakin on vielä suuret tuumasi toteuttamatta… Sallitko, että otan tulen? Nyt sinun pitää sanoa, miksi sinä itkuun ratkesit… nyt juuri tänä…"
"Ei, älä ota vielä tulta, istukaamme hämärässä. Lailani, rakkaimpani, onneni, elämäni, tule tänne syliini istumaan…"
"Kuinka sinä kuitenkin olet lapsellinen… iso lapsi, jota minun pitää kasvattaa. Mutta sanohan nyt, mikä sinua vaivaa…"
"En minä voi, etkä sinä sille mitään mahda, vaikka sanoisinkin…"
"Suretko sitä, että meidän täytyy elää näin säästävästi?"
"Semmoisia asioita en juuri koskaan ajattele."
"Kyllä sitäkin ajattelet, tunnusta pois."
"Ehkä sinun vuoksesi, jos sinun on paha elää näin."
"Minä kyllä tyydyn tähän nyt, varromme parempia aikoja. Ehkäpä onni sinuakin potkaisee…"
"Uskotko niin?"
"Uskon minä… luotan, että sinä paranet kokonaan, että sielusi kirkastuu ja ruumiisi vaurastuu… että sinuun kasvaa kauniita ajatuksia… että unhotat entisen elämäsi… unhotat niinkuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan… että olet niinkuin silloin vasta olisit alkanut, syntynyt, silloin kun minut näit…"
"Laila parkani… Minusta on vieläkin kummaa ajatella eli oikeastaan uskoa, kuinka sinä minua voit rakastaa…!"
"Sinä olet tänä iltana kummallisempi kuin koskaan ennen. Kuinka voit sellaista kysyäkään?"
"Olen sitä jo monesti ennen aikonut kysyä, kihlauksemme aikana jo. Kyllähän minä tiedän vikani ja virheeni, tunnen heikkouteni ja saamattomuuteni… Tiedän senkin, etten ole ihannemies missään suhteessa. Kuinka voit minua rakastaa, kuinka voit pitää vertaisenasi miestä, jonka henki on niin heikko ja jonka sielu on sairas…?"
Jouolla oli tuo sama kysymys usein huulilla pyörinyt, ensimmäisinä päivinä jo heidän kihlausaikanaan, mutta hän ei ollut saanut sitä koskaan lausutuksi. Pelko siitä, mitä Laila siihen vastaa, oli estänyt. Sillä hän tunsi, että Lailan vastauksesta riippuisi hänen koko elämänsä, siinä olisi kallion kieleke, jolta hän syöksyisi alas pimeään kuiluun tai kohoaisi ylös korkeuksien huipulle. Hän oli tätä hetkeä toivonut ja pelännyt, toivonut ja kuvitellut jo Lailan vastauksenkin. Jos hän niin sanoisi, jos niin selittäisi kuin hän toivoi, silloin hän olisi varma pelastuksestaan, silloin hän nousisi kallion kielekkeeltä ylös korkeuksien huipuille. Ja silloin hän tuntisi sen, jota tahtoi, mitä Laila hänessä rakasti…
Näin hän oli luullut Lailan vastaavan:
"Rakkaimpani! En rakasta sinua semmoisena kuin itseäsi kuvasit, en rakasta sinussa enemmän kasvojasi kuin ruumistasi… Tiedän sydämesi olevan hyvän ja hellän ja sielusi jalon ja älysi kirkkaan, mutten rakasta niitäkään niinkuin jotakin ihmeellistä, suurta ja satumaista, jota sinussa on, joka lyö leimansa koko sinun olentoosi ja välähtää parhaina hetkinäsi silmissäsi. Sitä salaperäistä älyä, sitä satumaista voimaa sinussa rakastan… En osaa sanoa sille nimeä enkä ole koskaan kenenkään kuullut siitä puhuvan… Tunnen sen vain syvällä sydämessäni, ja se tunne on ollut elämäni ihanin. Ymmärrätkö minua, Jouko, rakkaimpani?"
Ymmärsikö hän sitä! Suuri Jumala, näitä sanojahan hän oli odottanutkin, toivonut ne kuulevansa noilta kauniilta punertavilta huulilta… Toivonut niitä pelastuksenaan.
Hän oli nyt kysyessään vetänyt Lailan rinnalleen, pusertanut rajustilyövää sydäntään vasten, ja odotti henkeään pidättäen, mitä Laila sanoisi.
"Kuinka olet kummallinen! En minä sitä osaa niin selittää. Mutta uskothan nyt, kun sanon sinulle… voi, voi, kuinka sydämesi hyppää rajusti", ja Laila ikäänkuin irtautui Jouon sylistä.
Laila näki, että Jouon katse taas harhaili jossakin muualla, niinkuin hän ajattelisi jotakin aivan muuta kuin mitä oli sanonut. "Puhelkaamme nyt jotakin hauskaa. Tahdotko kuulla uutisia?"
"No kerrohan nyt", sai Jouko sanotuksi ikäänkuin heräsi unesta.
Laila nousi Jouon sylistä, viritti tulen lamppuun ja alkoi toimia yhtä ja toista.
"Niin. Oli puhe Saarisella tulevasta raittiusiltamasta, jota me naiset nyt hommaamme, arpajaisista, kuten tiedät. Rouva Saarinen lähetti sinulle lämpöiset terveisensä ja käski minun vieläkin kehoittaa sinua pitämään puhe arpajais-iltana. Sopivasta puhujasta on puute, sillä maisteri Kantele on sairaana, ja rouva Salo tahtoisi, että tällä kertaa puhuisi mieshenkilö…"
"Ei minusta ole puhujaksi, en ole koskaan esiintynyt puhujana", vastasi
Jouko aivan kuin ei olisi oikein käsittänyt, mitä Laila sanoi.
"No välipä sillä, jos et ennen ole yleisön edessä puhunutkaan. Voithan kirjoittaa puheesi ja lukea sen. Minä olen varma, että siitä puheesta tulisi hyvä, sellainen, jonka kaikki ymmärtäisivät… Täytyy meidänkin koettaa jotakin, kun kaikki muutkin uhraavat aikaansa kalliin asian vuoksi… Koko Suomen pelastukseksi…"
"No, saanenpa tuota vielä miettiä", lupaili Jouko, mutta ääni, jolla hän sen sanoi, soi epävarmalta.
"Mitä sinä oikeastaan mietit, kun olet niin ajatuksissasi?"
Jouko naurahti.
"Muistelin erästä talvi-iltaa nuoruuteni ajoilta."
"Mitä silloin tapahtui?"
"Ei mitään, mutta se on kuitenkin jäänyt mieleeni. Kun näin tuon tähden tuolla kaukana etelän taivaalla, niin siitä muistin."
Laila oli häärännyt keittiössä, johon ovi oli auki, ja puhui sieltä:
"Arvaas mitä rouva Saarinen myöskin kysyi… se koski sinua?"
"En minä voi arvata…"
"Hän sanoi kaupungilla olevan puheena, että sinä valmistelet laajaa teosta jostakin yhteiskunnallisesta kysymyksestä… Yleensä pidetään sinua etevänä miehenä. Voi, et arvaa, ystäväni, kuinka hauskalta minusta tuntui ja hyvältä… Melkein itkin, olin niin iloinen kotiin tullessani…"
"Ne ovat niitä tavallisia maailman puheita."
"Olkoon niinkin, mutta hauskaa oli minun kuulla…"
"Minä olisin paljon ennemmin halunnut kuulla, että viimeöinen uneni olisi ollut totta…"
Laila riensi keittiöstä Joukon luo, joka oli ottanut sanomalehden käsiinsä ja ottanut siitä palasen. Hän oli solminut valkoisen esiliinan eteensä, ja puuhatessa olivat hänen kauniit tummat kutrinsa valahtaneet ohimoille, poskien hohtaessa punaisilta. Hän oli niin suloisen kaunis ja viehättävän kodikas…
"Kuinka sinä olet kaunis tänä iltana!" riemuitsi Jouko ja katsoi häneen hellästi.
"No, kerroppa nyt, mitä sinä kuluneena yönä uneksit."
"Kerronkohan? Se oli kaunis ja suloinen uni…"
"Voi, voi… sano nyt!"
"Me olimme muuttaneet täältä pois, syntymäpaikoilleni Karjalaan. Meillä oli oma talo korkean mäen päällä. Sinä olit emäntänä. Tulit pellon pientareelle katsomaan, kun minä kynnin…"
"Oliko se sinusta niin hauskaa? Kaipaatko sinne Karjalaasi?"
Laila kysyi sen hellällä äänellä, ikäänkuin olisi aavistanut, että
Jouko sinne ikävöitsi.
"Kaipaan kovinkin, muistan sitä aina. En rakastu koskaan tähän Pohjanmaahan enkä jäiseen meren henkeen. Metsä ja kiveliö ovat kotoni, sinne mieleni minun tekevi laulun laajaan kotimaahan. Sinne me vielä kerran, Lailani, muutammekin!"
Jouko puhui ikävöivän äänellä, ja Lailasta näytti siltä kuin hän olisi hengessään nähnyt Karjalansa…
"Ehkä toivomuksesi kerran toteutuukin", toivoi hänkin.
Ja laulellen hän kävi toimiinsa, Jouon istuessa pöytänsä luona jotakin kirjoitellen.
2.
Aamupäivät Jouko viipyi toimistossa, ja Lailan oli silloin yksin ikävä olla.
He olivat jo tällä lyhyellä ajalla, asuessaan heille molemmille oudossa kaupungissa, saaneet kosolta tuttavia. Jouko oli kyllä lausunut toivomuksenaan, etteivät he rupeaisi seurustelemaan kenenkään kanssa, eläisivät vain kahden omaa elämäänsä. Mutta tuttavuuksia oli sittenkin tullu. Ensiksi insinööri Saarisen perheessä, kun Saarinen itse oli karjalainen samoin kuin Joukokin. Saarisen perheen kautta tuli muita tuttavia, niin että niitä pian oli aivan liiaksi, Lailankin mielestä.
Rouva Saarinen oli melkein jokapäiväinen vieras Lailan luona.
Aamupäivällä hän usein tuli, silloin kun Jouko oli toimistossa.
"Nuoren rouvan tulee ikävä istua yksin, kun aviomies on poissa… Lähdin sinua tervehtimään. Muistan kuinka pitkät minun päiväni olivat avioliittomme alussa kun Saarinen viipyi matkoillaan viikoittain", tervehti hän tullessaan. Olihan Lailalle hauskaa saada puhekumppani, mutta kuta useammin rouva Saarinen tuli, sitä rohkeammaksi ja puheliaammaksi hän kävi. Ja Laila oli huomaavinaan, että rouva Saarinen piti ikäänkuin pesänkirjokusta heidän huonekaluistaan, jotka olivat huonot ja vanhat, ja että hän aina tarkasteli tunkeilevasti joka nurkkaa. Mutta ei kuitenkaan mitään virkkanut.