Eri isää: Kuvaus maalaistytön elämästä

ERI ISÄÄ

Kuvaus maalaistytön elämästä

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Hämeenlinnassa, Arvi A Karisto, 1910.

I

Isä oli itse tullut Hilmaa kansanopistolta noutamaan. Päästötodistukset oli annettu ja he olivat nyt palaamassa kotia.

Toukokuu oli kulumassa, kylmänkolea harmaataivainen toukokuu. Isä istui pitkissä ajatuksissa eikä ollut monta sanaa virkkanut sitten kun opiston pihalta lähdettiin ja käännyttiin tänne pohjoista kohden. Isä oli nostanut lyhyen takkiturkkinsa kauluksen pystyyn, suojatakseen korviaan, kun pureva pohjatuuli puhalteli. Vanha musta nulkutteli hidasta nulkkaansa ja kärryt liitteissään narahtelivat.

Isä oli Hilman mielestä vanhentunut nyt kuluneen talven aikana. Korvanjuurelta olivat hiukset muuttuneet harmaammiksi ja silmien ympärillä olivat rypyt syvenneet.

He olivat jo loitonneet opistolta kymmenkunnan kilometriä, omissa mietteissään kumpikin istuen. Ilma tuntui niin kovin epärunolliselta, kylmältä ja pystyvältä. Isä olikin peittänyt Hilman polvet ja jalat paksulla villahuivilla, ettei tuuli pääsisi niin rupeamaan. Mutta silti tunsi Hilma kylmän povessa nytkähtävän ja sydänalassa väräjävän.

"Kevään pohjoinen tuntuu aina kylmältä ja pystyy ihmiseen pikemmin kuin talvella", sanoi isä.

Ainahan ne olivat olleet keväiset tuulet kylmiä, siitä asti kun Hilma muisti. Silloin oli aina lämmin, kun lumet sulivat, etelätuulet puhalsivat ja päivä paistoi… kun joki jäistä vapautui ja kevättulva nousi melkein rakennuksen taakse, niin että joenrantapellotkin jäivät tulvaveden alle. Mutta kun tulva laskeusi, kääntyi tuuli pohjoiseen ja päivä saattoi olla harmaan pilven peitossa viikkomääriä.

"Ne ovat niitä tunturien tuulia", oli isän tapana sanoa. "Lappi laskee loppuja kylmiään pois."

Siitä johtuivat Hilman ajatukset kotia.

Isältä oli jo kuullut kuinka äiti ja pikku siskot ja veljet kotona jaksoivat. Oli isä kertonut, että kaipuu oli ollut koko talossa. Äiti auttajaansa kaipasi ja pikku veljet ja siskot kilttiä vanhinta sisartaan. Oli ollut itselläänkin, isällä, ikävä…

Isä oli aina ollut hyvä ja hellä Hilmalle. Ei hän muistanut isän hänelle pahaa sanaa koskaan sanoneen. Kun sattui, että äiti joskus pauhaili ja torasi, koetti isä välit sovinnolla selittää…

Huolet kai olivat isää noin vanhentaneet — mietti Hilma, kun sivulta isää tarkasteli. Huolet varmaan ja velat, joista oli kuullut isän ja äidin keskenään puhuvan… Nyt syksyllä viimeksi…

Taisi olla väärin, että hänkin rupesi tahtomaan kansanopistoon, kun niin vähäiset varat oli vanhemmilla ja iso lapsijoukko oli hoidettavana! Mutta mielellään oli isä suostunut, vaikka äiti olikin pannut vastaan ja velkakuormaa niin kovin suureksi maininnut. Mutta koko elinaikansa hän siitä isälle olisi kiitollinen, niin isälle kuin äidillekin. Olihan äiti keskellä köyhyyttä hänkin koettanut minkä mitäkin tyttärelleen lähettää, joskus kulkijain matkassa, joskus postissakin…

Hän oli niin paljon oppinut ja kehittynyt kuluneena talvena… Kuinka maailma tuntuikaan erilaiselta, ja toisin tuntein nyt elämää ajatteli…

Hevonen oli ruvennut kävelemään, isä näytti olevan syvissä mietteissä ja Hilmakin vaipui omiin ajatuksiinsa.

Hän palautti mieleensä kuluneen hupaisan talven, joka oli ollut hänen lyhyen elämänsä hauskin. Hyviä olivat olleet häntä kohtaan opettajatkin, ja kaikkien toveriensa suosima oli hän ollut…

Nyt viime päivänä ennenkuin erottiin oli johtaja sanonut Hilmalle, kun hyvästiä jätti:

"Hilmalla olisi hyvä oppi, soisin, että jatkaisit lukujasi seminaarissa…"

Hän oli ilosta punastunut ja johtaja oli vielä isällekin asiasta puhunut. Hilmasta tuntui niinkuin johtaja olisi nähnyt hänen sisimpäänsä, sillä sitä oli hän haaveksinut, uneksinut ennen jo kuin kansanopistoon lähtikään…

Se oli ollut kaunis ja ihana unelma hänellä silloin, kun hän kansakoulusta päästyään istui yksin kotirannassa ja mietiskeli… Hän pyrkii seminaariin… ahkeruudella menee hän nopeasti eteenpäin… on pian kansakoulunopettajattarena… ehkä omassa pitäjässä, kirkonkylän uljaassa, uudessa rakennuksessa… Siskot ja veljet hän ottaa luoksensa ja koulussa käyttää… ja isän ja äidin…

Niin oli hän tulevaisuuttaan unelmoinut, kun yksin keväisenä iltana vuolaan virran varrella istui…

Mutta se unelma oli särkynyt, ja raskas työ kesällä uuvutti niin, ettei syksyllä enää ikävöinytkään opinteille. Tyytyi kotona työtä tekemään, äitiä lehmäin hoidossa ja taloudessa auttamaan ja vaalimaan pikkusiskoja, joita oli kahdeksan Hilmaa nuorempaa.

Silloin oli hän vasta alkanut ymmärtää että he olivatkin hyvin köyhiä, jotka velkamiehet voisivat ajaa maantielle milloin hyvänsä. Äiti siitä puhui ja itki, mutta isän ei hän ollut kuullut koskaan veloista puhuvan. Isä työskenteli aamusta iltaan, oli usein kalpean ja alakuloisen näköinen eikä koskaan pannut äidille vastaan, vaikka äiti usein valitteli milloin minkin puutteen vuoksi…

Mutta kun hän isälle kerran peltoa leikatessa puhui, että hänen teki mieli kansanopistoon, niin ei isä sanallakaan pannut vastaan.

"Kuinka äiti tullee toimeen, kun sinä pois lähdet!" oli isä vain sanonut, mutta ei ollut Hilmalle puolta sanaa puhunut varattomuudestaan.

Oliko sitten ollut väärin, että omaa haluaan noudatti eikä jäänyt kotiin äitiä auttamaan? Sääli oli äitiäkin, joka pienten lasten kanssa yksin emännyyttä hoiti ja lehmät ruokki, sillä heillä ei ollut koskaan ollut varaa palvelijaa pitää! Mutta kerran hän kaikki palkitsee, kerran kai hänkin pystyy ansaitsemaan!

Hilma tunsi nyt sydämensä ilosta sykähtelevän, kun ajatteli, että hän nyt kesän aikana kykenee äitiä ja isää auttamaan… Ja sitten syksyllä…!

Johtaja oli neuvonut pyytämään rovastilta lainaa seminaarin lukuja varten…!

Jos kuitenkin sinne pääsisi… muutaman vuoden kuluttua voisi jo isää ja äitiä auttaa ja pikkusiskoja…

Hilma unohti kylmän pohjoistuulen ja antausi hetkeksi ihaniin tulevaisuuden unelmiin…

Mutta sitten sukelsi sydämen pohjalta kuva reippaasta nuoresta miehestä Pentti Luhtaniemestä, johon kansanopistossa tutustui ja josta oli jäänyt lämmin laine loiskimaan sydämen syvyyteen. He kaksi, Pentti ja hän, olivat olleet opiston etevimpiä. Pentti oli puhuja ja runoilija, jalo ja ihanteellinen nuori mies, joka tähtäsi kauas ja korkealle…

"Kirjoitathan minulle!" oli hyvästiä jättäessä sanonut ja pitänyt kättä pitkän aikaa omien käsiensä välissä… "Kerran sinut haen korkean vaarasi alta… Pohjolan puhdas impi… omakseni haen…"

Niin oli Pentti puhunut, suuret siniset silmät sädehtien…

Hilma muisti joka sanan, jonka Pentti hyvästiä jättäessä oli sanonut.

"Elämä on suurta ja ihanaa… se on meillä molemmilla edessämme… ja isänmaamme odottaa meitä…!"

Tovereille oli hyvästijättöpuheessaan innostunut, puhunut niin, että johtajakin oli ihmetellyt… Isänmaa… köyhä, ahdistettu Suomi… karu, kylmä Pohjola ja leivätön Lappi…

Kaikki oli hän saanut puheellaan innostumaan. Jokainen oli luvannut parhaansa yrittää rakkaan isänmaansa puolesta…

Millä voisi hän, Hilma, isänmaatansa palvella, millä tehdä jotakin poloisen Pohjolan hyväksi…!

"Täällä kulkee kansa vielä talviyön pimeydessä… isänmaa on vain epämääräinen sana… Mutta kansa on talutettava talviyön pimeydestä kesäyön kirkkaaseen valoon ja isänmaan laulu on kaikuva kautta laajan Perä-Pohjolan, Ruijan rannoilta alkaen, eikä saa olla yhtään Suomen miestä eikä naista, joka ei kuule Suomen laulun sulosäveliä… Me olemme valoisan Pohjolan lapsia… Talvinen yö on taaskin loppunut… Näettekö kuinka valot virtaavat Pohjolaamme… tunnetteko kuinka sydän paisuu ihanan illan suussa ja kuuletteko kuinka muuttolinnut raukkoja rajojamme rakastavat…"

Ja paljon muutakin oli Pentti puhunut. Suuret siniset silmät olivat sädehtineet ja notkea, pitkä vartalo värissyt sisällisestä innostuksesta…

Hilma tunsi yhä lämpenevänsä Pentin puheita muistellessaan, ja tahtomattaan käänsi hän päänsä taakse päin, sinne, johon komea opinahjo oli jäänyt mahtavan virran rannalle, jäänyt uljaana, pystypäisenä valonheittäjänä vartomaan uusia tulokkaita lämmittäviin suojiinsa…

Kaipaus ja ikävä vihloivat sydäntä… ja jonkunlainen pelko raskaasta työstä ja ahertamisesta kotona vaivasi… Todellinen elämä tuntui nyt kivenkovalta ja raskaalta… kun runouden maailmasta laski alas kylmän maan päälle…

He olivat jo sivuuttaneet ensimmäiset kylät. Aurinko oli harmaat pilvet hajoittanut ja paistoi nyt lämpöisesti kevään kuloluontoa herätellen.

Hilmasta tuntui, että hänen pitäisi jotakin isälle sanoa, mutta hän ei oikein tiennyt mistä alkaisi. Isä näytti niin raskasmieliseltä eikä hän kuitenkaan käsittäisi, vaikka koettaisikin selittää, sitä, mitä Hilma tunsi ja tiesi nyt, kun kansanopiston oli käynyt.

Mutta isäkin näytti saavan hauskempia mietteitä, kaiketi sen vuoksi, että aurinko oli alkanut paistaa ja pohjoistuuli oli ruvennut tyyntymään.

"No laskemaan ja kirjoittamaan siellä tietenkin olet oppinut", sanoi hän, käänsi takkiturkkinsa kaulusta alas ja kääntyi Hilmaan päin.

"No jopa varmaan ja paljon, paljon muuta… voi, jos kaikki kertoa osaisin mitä olen oppinut!" sanoi Hilma ja hellitti hänkin vähäisen villaista huivia ympärillään.

"Lasku ja kirjoitus kuitenkin ovat maamiehen elämässä tärkeitä", sanoi isä, Haukkavaaran vähäpuheinen, siivoluontoinen isäntä Aaro.

"Niin onkin", myönsi tytär. "Mutta on paljon muutakin — ja paljon tärkeämpää, — mikä jokaisen Suomen kansalaisen tulisi tietää…"

Siihen jäi taas keskustelu. Haukkavaaran Aaro ei tuntunut oikein ymmärtävän, mitä tytär tarkoitti.

Mutta hetken kuluttua hän kuitenkin sanoi:

"Jos minäkin olisin laskea osannut ja kirjoituksen tuntenut, ei minullekaan olisi kyetty väärin tekemään… niinkuin on tehty…"

Siihen ei Hilma vastannut mitään.

He olivat jo saapuneet kolmanteen kylään ja heidän oli aikomus käydä hevosta syöttämässä Korterannan talossa, jossa oli sukulaisemäntä. Mennessään tytärtään noutamaan oli Aaro taloon poikennut, vaan ei ollut sattunut isäntä kotona olemaan.

Kun talo tien mutkan takaa tuli näkyviin, alkoi Aaro tyttärelleen puhua:

"En minä monta kertaa ole Korterannan Aaroa puhutellut, enkä talossakaan käynyt kuin pari kertaa. Mutta kuulopuheita olen kuullut hänestä. Vireä ja toimellinen mies kuuluu olevan ja hyötyneen kuuluu, että taitaa olla kylänsä rikkaimpia talollisia nykyään… Vaan hyvä kuuluu olevan talokin… kolmattakymmentä kytkysessä."

Hilma ei ollut Korterannassa koskaan käynyt, mutta äidin muisteli puhuneen, että hänellä oli serkku siinä emäntänä.

Korterannan isäntä osuikin olemaan nyt kotosalla. Kun pihaan ajoivat, tuli isäntä tallista päin, kävi kättelemään, Aaroa ensin, Hilmaa sitten.

"Vai on tämä vanhin tyttäresi… äitinsä näköinen onkin… Vai kansanopistosta…"

Hän toimitti hevosen talliin, liikkui liukkaasti kuin nuori mies ja puuhatessaan puheli.

"Menkääpä vieraat sisälle, niin minä tässä hevoselle teen appeen… kyllä siellä vaimoväki on kotosalla."

Aaro katseli, kuinka toinen toimitteli, ja virkahti, että ei olisi tarvinnut nyt apetta…

Hän jäi siihen Korterannan kanssa vielä puhumaan ja kävi talliin hevosia katsomaan. Hilma astui sisälle.

"Kovinpa tuo tyttäresi on hienon näköinen talonpoikaiseksi ihmiseksi", alkoi Korteranta, kun kahdenkesken jäivät, ja katsahti apetta tehdessä tutkivasti Aaroon.

Aaro imeskeli sammunutta piippuaan eikä virkkanut mitään.

"Sen ne siellä oppivat kansanopistossa ja vieraantuvat työstä pois… niinkuin tämänkin kylän nuoret, jotka siellä ovat käyneet", jatkoi Korteranta. "Kummapa, että sinäkin, vähävarainen ja velkainen mies, tyttäresi sinne kustansit!"

"Oli niin kovassa halussa sinne, niin ajattelin…" sanoi Aaro.

"Niinpä tietenkin. Ovat ne meidänkin tyttäret vauhdissa olleet ja itkuja puserrelleet ja pyytäneet, että hekin… Vaan minä sanoin heti, että tässä talossa ei tarvita yhtään fröökynää… tässä on paljo työtä… ja jos menette, niin sille tielle jääkää… En minä rupea joutilasta väkeä elättämään…"

"Mitenhän lienee", sanoi Aaro. "Hyvänhän luulisi opinkin olevan."

"Mitäs sillä opilla tekee… eihän sillä kuitenkaan elä, jollei työtä tee… Työttömäksi siellä nuori väki oppii, sen olen nähnyt…"

"Saattaa niinkin olla", myönteli Aaro.

Korteranta nosti appeen hevoselle, kylkeä koetteli ja virkahti:

"Laihanlainenpa on sinunkin hevosesi… ja kevättyöt alkavat heti…"

"Eipä tahdo liietä suurusta hevoselle vähävaraisessa talossa", sanoi Aaro.

Kun pihalle tallista tulivat, sanoi Korteranta:

"Taitaa sitä olla velkaa sinullakin melko paljon…"

Alakuloisesti Aaro vastasi:

"On sitä, veli kulta, minun osalleni, ja kun on pieniä lapsia vielä…"

"Puulaaki se taitaa sinut hävittää… olen kuullut…"

"Olisi sitä vielä metsää myydä, jos sattuisi hyvä ostaja", sanoi Aaro.

"Pidä sinä sitten, mies, silmäsi auki, etteivät saa sinua pettää", sanoi Korteranta ja he nousivat korkeita kuistin portaita talon tilavaan pirttiin.

II

Iltapuolella päivää joutuivat he jatkamaan matkaansa Korterannasta. Ilma oli lauhtunut ja tuuli tyyntynyt kokonaan.

"Ehkäpä kääntyykin nyt etelään tuuli ja alkaa toden teolla kesän tekoon", sanoi Aaro, kun tielle ehtivät ja lähtivät ajamaan pohjoista kohden, josta jo taivaanrannan rajalta alkoi siintää korkeiden kukkuloiden huippuja.

Hilma istui omissa mietteissään eikä kuullut mitä isä puhui.

Kun pääsivät myötämaahan, niin Aaro ropsautti ohjasperillä hevostaan ja komenteli:

"Juoksepas joukkoon, että ehditään tästä kylvön tekoon!"

Aaro tuntuikin olevan puheliaammalla tuulella kuin aamupäivällä.

Mutta Hilma oli alakuloinen eikä isänsä puheisiin monta sanaa vastannut.

Oli kuin olisivat kaikki poispyyhkäistyt, kaikki kuluneen talven unelmat ja ihanat tulevaisuuden kuvat. Hilma oli joutunut miettimään erästä asiaa, jonka jo uskoi unohtuneen ja jonka jo mielestään oli karkoittanut. Mutta nyt oli asia verestynyt, kun olivat Korterannassa käyneet. Korterannan tyttäret siitä olivat Hilmalta kysyneet… Ja Hilma kun oli uskonut, ettei se asia ollut kuulunut kotikylää pitemmälle! Ja nyt siitä jo tiedettiin täällä vieraassa kylässäkin!

Kuinka lieneekin niin levinnyt se huhu, että Kaupin leski oli häntä kosinut, vaikka hän silloin vielä ei ollut täyttänyt kahdeksaatoista vuotta! Kaupin leski! Salomon Kauppi! Hän oli kirkonkylän rikkain isäntä, vielä komea mies ja kulki kuin nuoret miehet, välkkyvissä valjaissa ja maalatuissa reissä. Mutta kymmenen vuoden avioliiton perästä, jonka Hilma oli kuullut olleen hyvin onnettoman, oli häneltä kuollut vaimo, jättäen perinnöksi neljä tyttöä, joista vanhin nyt oli Hilman ikäinen…

Usein oli Kaupin leski Haukkavaarassa käynyt, puhellut ystävällisesti Hilmalle ja isän kanssa jaaritellut. Mutta ei ollut Hilma hänen aikeistaan ymmärtänyt ennenkuin äiti oli sanonut.

Ja sen jälkeen oli siitä Hilmalle puhuttu kirkonkylälläkin…

Hilma palautti mieleensä sen talvi-illan, jona Kaupin leski oli kosinut… ja josta nyt oli toista vuotta aikaa. Oli päiväpaisteinen maaliskuun päivä, kun Kaupin leski ajoi komealla orhilla Haukkavaaran pihaan, kulkusten ja tiukujen helistessä. Itse oli hän puettu kuin parhaat herrat, ja posket ja leuka sileäksi ajeltu…

Hilma ei ollut huomaavinaan, että äiti olisi mielellään suonut tyttärensä Kaupin leskelle menevän… oli sen selvään sanonutkin… mutta isä ei ollut koskaan sanaakaan maininnut… Mutta kylällä toiset kielsivät, toiset käskivät… "Olisi kai sillä Kaupin leskellä rikkaamman talon tyttäriäkin… vaan kun olet kaunis, niin sinut mieluummin ottaisi, vaikka köyhä olet", niin olivat kylällä sanoneet.

Eihän hänellä, Hilmalla, silloin ollut juuri erinomaista vastaankaan sanomista. Kaupin leski oli vielä pulska mies ja hänellä oli komea ja vankka talo, mutta Hilma ei ollut silloin vielä tiennyt lemmestä mitään. Eikä hän muuta silloin ajatellut kuin lesken uljasta taloa ja komeaa karjaa… Sulavasti ja hauskasti oli Kaupin leski puhellut, oli sanonut senkin, ettei hän ollut entistä vaimoaan koskaan rakastanut… Ei ollut Hilma sillä kerralla jyrkästi kieltänytkään, mutta oli tahtonut miettimisen aikaa… Ja siinä välissä, ennenkuin Kauppi toisen kerran kävi Haukkavaarassa, ehti Hilma nähdä ja kokea paljon. Hän oli kirkolla tavannut Kaupin vanhimman tyttären Mimmin, joka oli käynyt puhuttelemaan Hilmaa…

Vieläkin tuntuivat kylmät väreet vihlovan Hilman sydämessä, kun muisteli, kuinka raa'alla tavalla Mimmi häntä oli kohdellut… Ja kuinka hävyttömästi sekä isän että äidinkin haukkunut… Siitä kohtauksesta ei hän ollut kotona mitään sanonut, mutta itkenyt oli sen päivän ja toisenkin… Niinä päivinä hän alkoi miettiä kansanopistoon pääsemistä…

Oli hän kohdannut Kaupin lesken pari kertaa syyskesällä. Leski oli silloin tarjonnut apuaan ja kehoittanut vain menemään kansanopistoon. Hän kyllä vartoisi Hilmaa vaikka kuinka kauan… Sillä ei hän koskaan lakkaisi Hilmaa rakastamasta…

He olivat nyt saapuneet korkean mäen harjulle, jonka laen yli tie mutkikkaana kulki. Siitä näki jo kirkonkylän ja tapulin ristin korkean vaaran vierestä. Ja etempää tapulin ristin takaa kohosi harmajana Haukkavaaran kalju laki muita korkeampana kymmenien muiden lakien joukosta.

Isä oli puhellut minkä mitäkin Hilmalle, mutta Hilma ei ollut häntä kuunnellut. Hänellä oli nyt niin paljon omia miettimisiään, oli toiveita tulevaisuudesta, joka kangasteli ihanana ja toivorikkaana… nyt kun oli tuntenut puhtaan, taivaankirkkaan lemmen sydäntä lämmittävän.

Juuri kun hevonen laskeusi myötämäkeä, sanoi Aaro, ohjia lujemmalle ottaen:

"Et ole tainnut koko talvena puhutella Kaupin leskeä?"

Hilma säpsähti, heräsi todellisuuteen ja katseli kysyvästi isää. Isä ei koskaan ennen ollut Kaupin leskestä puhunut ja nyt aloitti keskustelun aivan niinkuin olisi ennenkin asiasta puhetta ollut.

"Aikoi käydä markkinain aikana opistolla, niin ajattelin…" ehti isä vielä sanomaan.

"Ei ole näkynyt opistolla käymässä", vastasi Hilma.

Hetken päästä kysyi isä taas:

"Ei ole… vai onko kirjoittanutkaan?"

"Minulleko?"

"Niinpä tietenkin. Sinua se vieläkin meinaa."

Hilma ei vastannut. Isän äänestä hän kuuli, että isäkin sitä olisi tahtonut. Mutta hän ei siihen mitään vastannut.

"Olisi siinä sinulla hyvä olla emäntänä ja puolet saisit periä Salomonin jälkeen… Eikähän Salomoni ole vielä iältäkään pilattu, ja siivo on mies… Me oikein äidin kanssa toivoisimme, että Salomonin ottaisit…"

Isäkin siis oli sitä mieltä!

Hilma tunsi kylmien väreiden kulkevan ympäri ruumistansa, mutta ei hän vieläkään isälle mitään sanonut. Hän muisti kohtauksensa Mimmin kanssa, ja hänestä tuntui kuin olisi Mimmin vihainen silmä häntä vieläkin vaaninut…

Hänkö asumaan samaan taloon, saman katon alle semmoisen sydämettömän raakalaisen kanssa! Hänkö äitipuoleksi neljälle ylpeälle, rahoistaan kerskailevalle samanikäiselle ihmiselle!

Ei ikinä!

Ennen vaikka…

Mutta silloin muistui Luhtaniemen Pentti mieleen… Ja hän sai voimaa isälleen sanoakseen:

"En minä ikinä Kaupin lesken vaimoksi rupea."

Hän sanoi sen melkein kiivaalla, suuttuneella äänellä ja suurissa sinisessä silmissä leimahti kuin nouseva liekki.

Aaro ei ollut odottanut semmoista vastausta, päinvastoin oli toivonut Hilman heti myöntyvän. Hän silmäsi tyttäreensä ja ihmetteli itsekseen, että Hilma hänestä nyt näytti niin kauniilta. Äitinsä näköinen oli, melkein kauniimpi vielä kuin Priita silloin kun heidät vihittiin. Kauan katseli Aaro tytärtään, vihdoin virkkaen:

"No saammehan asiasta vielä tuumailla. Mitä nyt äitikin arvelee!"

He ajelivat eteenpäin. Kirkonkylä alkoi lähestyä. Molemmin puolin tietä näkyi jo mökkejä ja jo joku isompi talokin metsän takaa.

"Jos kävisimme Kaupissa hevosta syöttämässä. Salomoni kutsui palatessa talossa käymään", esitteli Aaro.

"Menkää te, isä… Minulla onkin asiaa pappilaan… En minä tule Kaupille!"

"Tee tahtosi, vaan minä kyllä käyn… asiaini vuoksi täytyy käydä…"

Hilma arvasi kyllä, mitä asiaa isällä Kaupille olisi. Semmoisia oli ollut ennenkin, ja Kauppi oli rahaa lainannut.

Pappilan tienhaarassa hyppäsi Hilma kärryistä, mutta Aaro jatkoi matkaansa Kaupille päin, joka ei ollut kaukana pappilasta. Hilma päätti nyt koettaa. Hänestä tuntui, että hän oli joutunut kovaan leikkiin, josta täytyi selviytyä. Kulunut talvi oli innostuksen ja lemmen talvi, jokapäiväisiä asioita ei ollut muistanutkaan… ja nyt yhtäkkiä oli elämä mustine huolineen häntä vartomassa… Näinkö olikin ihmiselämä…! Kun onnellisena on, niin samassa surut tulevat.

Rovasti oli vanha hiljainen ihmisystävä, joka oli monta köyhää opintielle auttanut ja monta hyvää neuvoa rippikouluaikanakin antanut. Hilma menikin pappilaan rohkeana… niin oli johtajakin neuvonut…

Ystävällisesti rovasti Hilmaa kätteli ja oli kuin hänen vakaville kasvoilleen olisi levinnyt ilon hymy, kun nuorta, punaveristä ja kaunista tyttöä katseli. Itse lapseton oli, mutta nuoruutta ja nuoria rakasti.

"Oletpa sinä kasvanut ja kaunistunut sitten rippikouluajan", sanoi hän, ja hänen katseensa tunki syvälle Hilman kauniisiin sinisiin silmiin.

Hilma kertoi olostaan kansanopistossa, kertoi innostuen ja kehumalla. Rovasti kuunteli häntä hymy huulilla, — tuntui kuin Hilman kertomus olisi hänenkin vanhat, jäykistyneet verensä lämmittänyt.

Vihdoin uskalsi Hilma sanoa ajatuksensa, asiansa, jonka vuoksi oli pappilaan poikennut. Mutta rovasti oli jo kuullut huhun Kaupin lesken naimahommista, ja hän vastasi kuin leikillään:

"Mutta sinustahan tulee pian Kaupille emäntä…"

Hilma lensi tulipunaiseksi.

"Et sinä sitten seminaariin jouda."

Hilman katse sai kylmemmän ilmeen, kun hän vastasi:

"Ei tule minusta Kaupille emäntää… ei koskaan!"

Rovasti loi häneen tutkivan katseen ja kun näki, että täyttä totta tyttö tarkoitti, niin lupaavalla äänellä sanoi:

"No saamme tässä tuumailla, — ehkä voisin jotakin hyväksesi tehdä."

Hilman teki mieli ruveta rovastille selittämään kaikki: ensiksi sen, että Mimmi oli ollut kovin loukkaava häntä kohtaan ja toiseksi, että hänellä jo oli ystävä… vaikka ei hän mitään pahaa osannut Kaupin leskestäkään sanoa. Mutta ei hän kuitenkaan siitä puhunut, virkkoi vain hyvillään:

"Ainakin uskon, että päästyäni opettajanvirkaan voin enemmän vaikuttaa isänmaani hyväksi ja ehkäpä olla avuksi vanhemmillenikin…"

"Sinulla on siis kova halu oppia?" kysyi rovasti, mutta hän näytti miettivän aivan muuta.

"Niin minusta tuntuu… ja johtajakin kehoitti jatkamaan lukujani."

Rovasti sytytti piippunsa, hyräili jotakin ja sanoi sitten:

"Mutta oletko ajatellut, että Kaupin Salomoni on kunnon mies, joka rakastaa sinua totisesti… sen tiedän!"

"Mutta hänellähän on täysiä lapsia… minä tulisin taloon kuin viidenneksi rattaaksi vaunun alle… Enkä minä muutenkaan halua vielä naimisiin…"

Hilman äänessä helähti kylmä väre ja silmät leimahtivat.

"Minä tarkoitan että ehkä siten voisit auttaa vanhempiasi ja pikkusiskojasi paremmin", sanoi rovasti hetken kuluttua.

"Niin, sitenkö että menisin vastenmielisesti naimisiin?" sanoi Hilma melkein tikaisemalla, niin että rovasti säpsähti.

"Tultuasi kerran niin kunnon miehen vaimoksi kuin Kaupin Salomoni on, olet hyvässä turvassa… ja Mimmihän joutuu pian naimisiin hänkin", puhui rovasti nyt totisena, ja kun ei Hilma siihen mitään virkkanut jatkoi hän, äänen yhä enemmän ja enemmän muuttuessa saarnaääneksi:

"Sinä kuvittelet tulevaisuuttasi onnekkaaksi ja elämääsi päiväpaisteiseksi, niinkuin kaikki nuoret kuvittelevat, mutta harvoin täällä ihminen onnea saavuttaa ja vielä harvemmin toteutuvat nuoruuden ihanteet… Ei naisen voimalla maailmaa mullisteta eikä ole sanottu, että se tie, jota on aikomuksesi kulkea, on onnellisempi sinulle kuin sekään, jota vanhempasi soisivat sinun kulkevan ja josta olisi heille ja itsellesi hyötyä…"

Hilman äskeinen hyvämieli katosi, vaikkei hän oikein ymmärtänytkään mitä rovasti tarkoitti. Sen hän kuitenkin käsitti, että Kaupin leskelle rovastikin olisi suonut hänen menevän…

Sitenkö hän sitten pelastaisi sekä vanhempansa että pienet siskonsa köyhyydestä?

… Kun kauppatavaraksi alkaisi…

Sanomaton inho täytti hänen sydämensä, ja vaikka hän koetti pysytellä tyynenä, ratkesi hän itkuun. Rovasti alkoi lohdutella, hakien joutavia vertauksia Raamatusta.

Mutta Hilmaa alkoi rovastikin inhoittaa. Hän kuivasi kyyneleensä, sanoi kylmänlaisen hyvästin ja poistui.

"Herran rauhaan!" hyvästeli rovasti ovella.

Mutta sekavissa mietteissä käveli Hilma pitkin kirkonkylän raittia. Tiellä hän puhutteli muutamia tuttavia ja kertoi olostaan kansanopistossa. Sitä kertoessaan unhoitti hän hetkeksi suuren tuskansa ja huolensa ja kehoitti kaikkia tuttaviaan kansanopistoon menemään.

Kun hän lähestyi Kaupin taloa, jossa tiesi isän olevan, karsi kylmä pitkin selkäpiitä, ja aivan vieraita ajatuksia rynnisti hänen mieleensä…

Jos olisi johon menisi… jossa saisi oppia… niin ei enää palaisikaan kotia, vaan lähtisi avaraan maailmaan.

"Suuri, ihana elämä on edessämme…" oli Pentti sanonut.

Jospa hän tietäisi mitä minä täällä tunnen ja tiedän…

"Kerran otan sinut… noudan korkean vaarasi alta…!"

Jospa hän tulisi ja minut noutaisi ja yhdessä sitten…

"Karu ja kylmä on Pohjolamme, mutta meidän tulee siitä voimallamme tehdä viljava ja lämmin valon maa…!"

Niin… niin! Ne olivat Pentin ihanteita, joihin luotti. Pentti kyllä kykenisi jotakin tekemään, mutta hän…!

Hänestä tuntui nyt vastenmieliseltä palata kotia. Taas alkaisi se jokapäiväinen työ… aamusta iltaan… Ei joutaisi kirjaa aukaisemaan kaikkena kesänä… uuvuttavaa, raskasta työtä… Nyt ensiksi kevätkylvöjen teko, sitten se raskas ja vaivaloinen heinänteon aika, joka uuvutti niin, että tahtoi nääntyä…

Hän kulki ohi Kaupin tiehaaran ja päätti vartoa isäänsä kirkon luona. Hän istahti tienposkeen kivelle ja jäi pitkäksi aikaa siihen mietteisiinsä istumaan.

* * * * *

Oli jo myöhäinen ilta, kun Haukkavaaran Aaro tyttärineen ajoi läpi kirkonkylän Haukkavaaraa kohden. Mutta valoisa oli kuin päivällä. Haukkavaaran harmaja laki näkyi jo selvästi ja polveilevan joen leveä uoma, joka Haukkavaaran kohdalla teki lahdelman.

Hilma istui taaskin vähäpuheisena, eikä näyttänyt Aarollakaan olevan tyttärellensä sanomista. Piippuaan poltellen huokaili hän raskaasti ja hopitteli hevostaan.

Kun olivat jättäneet taakseen kirkonkylän, alkoi metsäinen taival, josta tie kulki kierrellen Haukkavaaraa kohden, mutta valtaväylä puski suoraan vaarain välistä. Talo näkyi jo vaaran juurelta ja virran rannalta, vaikka sinne maanteitse oli puolta pitempi matka. Öiset valot jo virran vesillä välkkyivät, öiset valot, jotka tähän vuoden aikaan eivät öisinkään Pohjolassa sammu, vaarojen alastomia lakia kultailivat ja silkinhienoja varjoja laaksoihin loivat.

Hilma oli aina rakastanut kesäöitä. Saattoi valvoa aamuun asti jokirannassa, kuunnella käkien kukuntaa ja lintujen laulua. Öisin oli hauska työtä tehdä…

Mutta vaikka hän oli mielikuvituksessaan talvella monta kertaa ajatellut kotiin saapumisen hetkeä juhlalliseksi ja ihanaksi, näytti hänestä nyt korkean vaaran alla kyyröttävä talo navettoineen ja muine ulkohuoneineen niin kummasti köyhältä ja alastomalta… Miksi niin tuntuikin!

Olihan se lapsuuden koti, jossa oli syntynyt ja kasvanut…

"Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto", johtui hänelle mieleen, mutta ei hän jaksanut sitä sen pitemmälle ajatella.

Mikä lieneekin tullut, mutta ei hänestä koti enää siltä tuntunut kuin ennen! Oliko ehkä sen vuoksi, ettei enää ollut lapsi, vaan täysi nainen, joka aikoi katsella elämää suoraan silmiin…

Tuntui melkein vastenmieliseltä kotia meno. Isäkin istui puhumattomana eikä näyttänyt kertaakaan kääntävän päätään Haukkavaaraan päin. Hänen kasvonsa olivat niin kovin kalpeat ja kuluneen näköiset…

Mies parka! Koko elinaikansa oli raskasta työtä tehnyt ja isoa lapsilaumaa elättänyt… Saisiko vanhan päivän turvaa mistään. Hilman tuli siinä isää katsellessa sanomaton sääli häntä kohtaan.

"Te näytätte kuin olisitte sairas", sanoi Hilma, kun isä painoi rintaansa rattaiden töksähtäessä leikkauksen kuoppaan.

"En minä enää ole oikein terveeltä tuntunut moneen vuoteen", vastasi Aaro alakuloisen äänellä. "Ei ole ollut entistä miestä sitten kun tukkimetsässä loukkaannuin…"

"Olisi pitänyt nyt käydä lääkärissä tällä samalla matkalla", sanoi Hilma.

Isä rykäisi.

"Niinpä ne olivat vähinä rahat… monet ovat tarpeet kotona, en puoliakaan ostoksia kyennyt saamaan, ja verotkin ovat vielä maksamatta…"

Hilma istui hetken ääneti miettien, sitten virkkoi kuin anteeksi pyytäen:

"On mennyt minunkin kouluuni niin paljon, vaan ehkä minä joskus kykenen maksamaan…"

Isäkin tuntui elostuvan.

"Eihän niin paljoa ole kulunut, vaan ihmiset huutavat sen suuremmaksi ja syyttävät minua, kun minä, velkainen mies, rupean kouluttamaan… Mutta kun itselläsi oli niin halu… Oliko sitten onneksesi vai onnettomuudeksesi, että laskin… Aikapa senkin näyttänee…"

"Aika sen juuri näyttääkin", innostui Hilma. "Minä vakuutan teille, isä, että kun seminaarin olen käynyt…"

"Silloin minä jo taidan olla haudassa… eikö liene jäänyt perinnöksi minullekin keuhkotauti… Siihen kuoli isävainajakin, vaikka vanhaksi elikin… Viime talvena on alkanut ry'ittää…"

Kun Hilma ei mitään puhunut, jatkoi isä:

"Hyvähän olisi, että jollakin keinoin helpompaan työhön pääsisit, sillä raskasta raatamista on maamiehen työ, köyhän nimittäin… Kyllä me jo kotona toimeen tulisimmekin… Akseli onkin renkinä jo, ja Aukusti ja Selli jo kykenevät niitylle kumpikin, ja luokoilemaan pystyy jo Anttikin, niin että kyllä me jo…"

Aaro kääntyi tyttäreensä päin, katsoi suoraan silmiin ja kysyi: "Oikeinko sinä totta puhuit, ettet Kaupin leskestä huolisi…?"

Mutta silloin he juuri ajoivat kodin pihalle ja pirtistä pullahti iso lapsilauma pienempää suurempaa portaille tulijoita katsomaan.

Äiti käveli jälkimmäisenä, nuorin rintalapsi sylissään.

Hilma näki likaisia lastenkasvoja ja reikäisiä vaatteita eikä hoksannut terveisiäkään koulumatkaltaan sanoa.

III

Kylmät kevättuulet muuttuivat lauhoiksi etelätuuliksi. Hienoa utusadetta antoi lämpenemistään lämpenevä taivas. Urpu puhkesi puuhun silloin, kun maamies ensimmäisiä kevätkylvöjä teki. Haukkavaaran etelänpuolinen rinne jo viheriältä paistoi ja nurmi vaaran alla vihannoi. Pääskyset palasivat pesiinsä ja ihana kesä tuoksui ilmassa.

Mutta raskaissa ajatuksissa kulkee ja toimittelee Haukkavaaran Hilma. Hän, joka aina ennen oli iloinnut kevään tulosta, laulellut ilokseen virran vesillä ja kulkiessaan lepikoissa vaaran rinteitä pitkin, hän nyt ei laula eikä iloita jaksa…

Tuskaa on sydän täynnä, epätoivoa ja yksinäisyyttä.

Pari viikkoa on hän vasta ollut kotona. Mutta aika on tuntunut pitkältä kuin kuukausi. Ei hän ole innostunut mihinkään työhön. Kuin sokko liikkui hän pellolla, ja kun äiti lypsämään pyysi, niin unohtui kiulu kädessä miettimään. Ei näyttänyt pitävän enää niin suurta huolta siskoistakaan kuin ennen. Ennen pesi ja kampasi pikkupoikain hiukset, paikkasi housut, paidat pesi. Nyt vain välinpitämättömästi katseli, kuinka ne liassa rypivät ja laskettelivat tulemaan kaikenlaisia rivouksia, joita lauttamiehiltä olivat oppineet.

Ja öisin luki ja itki.

Isä ei puhunut Hilmalle sinne ei tänne, mutta äiti pauhasi tuon tuostakin. Isääkin tuntui äiti syyttävän.

"Lupasitkin sen sinne kansanopistoon… siellä se työttömäksi oppi ja koreilemaan, ettei pysty enää mihinkään työhön!"

Niin oli kuullut äidin isälle sanovan, mutta isän ei ollut kuullut siihen mitään vastaavan.

Hän kärsi siitä ja tunsi itsensä joka päivä enemmän ja enemmän turvattomaksi. Eihän äiti ymmärtänyt häntä. Jos äidille jonkun kerran alkoi selittää ja lukea jotakin, niin äiti ei ollut kuulevinaankaan eikä käsittänyt vähääkään, mitä Hilma tarkoitti.

Kaupin leski oli Haukkavaarassa käynyt ja Hilma oli saanut kuulla kaikki. Vaikka hän olikin tiennyt, että talo oli velassa, ei hän ollut uskonut asiain niin huonosti olevan. Mutta nyt olivat asiat niin pitkälle menneet, että koko talo, niin irtaimisto kuin kiinteäkin omaisuus, tulisi syksyllä velkojien hyväksi myytäväksi.

Siitä oli juuri puhe ollut, kun Kaupin leski oli käynyt.

Äiti oli Hilmalle selittänyt, että Kauppi oli luvannut isälle rahat lainaan, jotta talo ei tulekaan myytäväksi, mutta siihen oli äiti myöskin lisännyt, ettei Salomoni rahaa antaisi ennenkuin Hilma suostuisi…

Hilma oli sen jälkeen elänyt kuin poltteessa. Isäkin oli hänet monet kerrat tavannut itkemästä, mutta ei koskaan ollut sanaakaan puhunut. Isä kyllä tiesi Hilman huolet, mutta ei hänkään kyennyt lohduttamaan.

Tätä kummallista asemaansa Hilma nytkin miettii, kun rantatörmää pitkin kävelee kirkonkylään. Törmää pitkin on matka kirkolle lyhempi kuin mutkittelevaa maantietä, joka kiertelee jänkkiä, vaarojen kupeita ja kovia maita noudattaen. Ja taival on hauskempi kulkea mahtavan virran viertä. Virta kulkee ja lauttoja kuljettaa…

Ajatuksissaan nuori tyttö katselee virran kirkasta vettä, joka kiitää pyörteissä eteenpäin, syvänä, mahtavana ja lepäämättä. Suuri ja ihana on kesäinen luonto hänen ympärillään, välkkyvät valot, heräävät heinikot ja totiset, alastomat vaarojen laet. Hetkeksi Hilmakin murheensa unohtaa ja nauttii ympäristöstään…

Vasta nyt olivatkin hänen silmänsä auenneet rakastamaan tätä pohjoista maata — vasta nyt, kun kansanopistossa pääsi käsittämään, mitä isänmaanrakkaus oikeastaan onkaan…

Mutta parhaillaan kun hän kesän yön suloa tunsi nauttivansa, silloin taas ikävät huolet mieleen johtuivat ja repivät rintaa kuin puukolla…

Mihinkä hän lähtisi? Mihin pakenisi näitä kiusoja ja suruja?

Mutta ei hän niihin kysymyksiinsä vastausta saanut. Tulevaisuus, jota hän opistosta lähtiessä oli kuvitellut hauskaksi ja rikkaaksi, näytti nyt pimeältä ja köyhältä. Ei ollut mitään varmuutta pääsisikö seminaariin… eikä ollut ketään muita kuin rovasti, jonka puoleen voisi raha-asioissa kääntyä…

Jos nyt koti vielä myytäisiin…? Silloin ei auttaisi muu kun ruveta palvelijaksi…

Mutta kuitenkin tunsi hän syvällä sydämessään, että hänellä oli vielä toivoa, että vielä joku ihme tapahtuu…

Kuka tiesi mitä Pentti…? Niin, Pentti!

Hän oli saanut Pentiltä kirjeen ja siihen jo vastauksenkin lähettänyt. Hän oli avomielisesti kertonut Pentille kaikki kotoiset huolet, oli selittänyt talon velat, kertonut Kaupin lesken kosinnasta… nyt hän toivoi jo Pentiltä vastausta…

Mutta yhtäkkiä, kun muisti Penttiä ja mitä oli hänelle kirjoittanut, tuli kuin hätä, että oli ehkä tyhmästi tehnyt. Mitä välittäisi Pentti hänen pikkumaisista huolistaan…! Pentti, joka ei koskaan alentunut ajattelemaan pikkuasioita… Mutta tässähän olikin kysymys melkein elämästä ja kuolemasta… Pentti ei voisi häntä väärin ymmärtää… Hän istahti rantatörmälle ja katseli joelle… Tukkilauttoja kulki monta yhdellä näkösällä. Siinä, joka kulki aivan läheltä rantaa, näyttivät lauttamiehet olevan nuoria miehiä, mutta Hilma ei heitä tuntenut.

He huusivat hänelle jotakin, mutta Hilma tiesi jo ennestään, etteivät lauttamiehet malttaneet olla rivouksia laskettelematta, ja sen vuoksi istui hän ääneti.

Silloin alkoi eräs heistä laulaa. Hänellä tuntui olevan kaunis, kantava ääni, joka kuului kauas etäisiin vaaroihin ja kaikuna kiiri takaisin…

Kulkurin tiellä on tuulta ja tyventä, on myötä- ja vastamaata, mut ootella tuulella tyventä ei kulkuripoika saata.

Enkä se ole minä, joka hymyilen, se on minussa toinen luonto — hymykin, jota hymyilen on teeskennelty muoto.

Suru se on syämmessä syvemmällä, vaikka iloiselta mä näytän. Mut mailman tähden ja tyttöjen nähden näin reilusti itseni käytän.

Kuuntelepa kulkurin säveleitä, kuinka katkerilta ne kaikuu: Ne on syämmeni mustia murehia, jotka laulustani raikuu…

Hilma kuunteli laulua sykkivin sydämin. Hän ei ollut koskaan ennen noita sanoja kuullut, ja sävelkin oli outo. Mutta laulu tuntui lähtevän sydämen pohjasta ja soi kummasti Hilman korvissa. Kerran, pari vuotta sitten, oli hän kuullut noin hyvän laulajan… se oli muuan etelänpuolen tukkilainen, joka lauloi, kun tuulta makasivat Haukkavaarassa ja lautat olivat lahdelman rannassa kiinni…

Hilma muisti hänet selvään… Nuori kaunis mies, musta hattu ja pitkät pieksunvarret… Kun vain ei olisikin sama mies… Halminen nimeltä…

Hän ei malttanut olla lautalle päin silmäämättä, ja hänestä näytti että se, joka lauloi, oli sen Halmisen kokoinen mies…

Laulaja piti vähän väliä, mutta kun Hilma nousi ja lähti nopein askelin törmää pitkin kävelemään, kuuli hän vielä:

Kulkuripoika näki vieressä tien tuon aukeavan lemmen kukan — katsella, vaan ei omistaa, on kulkuripojalla lupa…

Hilma oli nyt aivan varma, että se oli Halminen… ehkä oli laulanutkin juuri hänen vuokseen… ehkä tuntenut hänet tänne törmälle lautalta… Silloin jo oli näyttänyt olevan erilaisempi muita tukkilaisia… Ei rivouksia puhunut eikä kiroillut… Viikon olivat talossa tuulta maanneet…

Hilma kiirehti yhä kulkuaan, niin että lautta jäi jälkeen.

"Haukkavaaran Hilma se sittenkin on, vaikka on noin herraskäynti", kuuli hän lautalta sanottavan.

Mutta taaksensa katsomatta hän käveli eikä ollut huutoa kuulevinaan. Ja pian hän loittonikin rantatörmältä, kun polku alkoi vetää poikki niityn kirkonkylän taloja kohden.

Oliko illan sulo, vai oliko laulu ja nuoret lauttamiehet, jotka nuoren tytön mieleen vaikuttivat, mutta hänelle selkeni se, että nuoruus sittenkin oli elämää… ettei hän millään ehdolla sitoisi elämäänsä vanhaan mieheen, joka kelpaisi hänelle isäksi…

Mutta kun hän ehti siihen, jossa polku nousi maantiehen, muisti taas häviön partaalla olevaa kotiaan, kivuloista vanhaa isää ja äitiä, joka melkein yötä päivää sai raataa lastensa vuoksi… ja turvattomia pikku siskojaan… pientä lemmikkiään Lailaa, jota enimmin rakasti…

Laila parka! Pieni kirkassilmäinen pallero, Hilman lemmikki…

Kun hän ehti kylälle, näki hän Aholan Annan kävelevän vastaansa. Anna ja hän olivat yhdessä käyneet kansakoulun ja yhtä aikaa olleet ripilläkin. Hilma oli kuullut, että Anna oli kuluneena talvena synnyttänyt aviottoman lapsen…

Hän uskoi, ettei Anna käy häntä puhuttelemaan ja koetti olla vastaantulijaa huomaamatta, mutta Anna kävelikin suoraan kohti ja tuli lapsuudenystäväänsä tervehtimään.

Laihtuneen ja kärsineen näköinen Anna parka oli, mutta Hilma tunsi inhoa häntä kohtaan. Ja kyllä Anna sen Hilman katseesta huomasikin.

Anna pillahti itkuun.

"Sinä halveksit minua, kun minulle on näin käynyt… Mutta sinä et tiedä, mitä on rakastaminen… ja pettymys", nyyhki hän.

Hilman katse ei lämmennyt.

"Olen kärsinyt ja kärsin koko elämäni ajan… soisin, ettei kenenkään tarvitsisi niin paljon kärsiä… Mutta minä en ole ensimmäinen, joka on petetty, enkä viimeinenkään…"

"Se on huono lohdutus", sanoi Hilma melkein kylmästi.

Anna katseli hetken kyyneltensä läpi Hilmaa, sitten virkkoi:

"Sinä olet nyt varma itsestäsi… ja ylpeä siitä, että Kaupin leski sinua on kosinut, vaan tuskin olisit ihmistä kummempi, kun oikein ahtaalle tulisit… niinkuin minäkin… Heti häiden jälkeenhän olet itsekin syntynyt tähän maailmaan… Kysy papilta, jos et usko…"

Hilma sävähti tulipunaiseksi kasvoiltaan.

"Häpeä vähän!" kykeni hän sanomaan.

"Varo vaan, ettei käy itsellesi pahoin… ylpeys käy lankeemuksen edellä… Oletpa ylpistynyt oppimatkallasi…"

Anna läksi hyvästiä jättämättä kävellä vihmomaan raittia ylöspäin, mutta Hilma jatkoi matkaansa kirkolle päin. Ristiriitaisina mellastivat ajatukset hänen sydämessään. Tuli kuin hätä, että pois piti päästä koko syntymäkylästä… Täällä olivat ihmiset raakoja ja sivistymättömiä… jotka eivät parempia ihmistunteita tunteneet, eivätkä niistä välittäneet…

Polttavana liekkinä riehui se, mitä Anna oli sanonut, hänen mielessään… Olisiko se totta?

Ei siitä kukaan ollut hänelle ennen maininnut eikä hän itse koskaan ollut sitä tullut ajatelleeksi… Kysyäkö rovastilta! Ei vaikka sydän verta vuotaisi…

Mutta sen hän tunsi, että hänen äskeinen säälinsä ja rakkautensa vanhempiaan kohtaan oli isosti laimentunut.

Koko maailma taisi sen tietää, kaikki muut paitsi hän itse…?

Tietämättään käveli hän niin nopeaan kuin suinkin voi eikä hankkinut muistaa hyvään päivään vastata vastaantuleville tuttaville.

Kaupille päin hän ei katsonutkaan, vaan käveli rennosti sivu, pappilaan päin.

Pappilaan ja postitoimistoon hänellä oli asiaa.

Rovasti oli ystävällinen niinkuin ennenkin.

Hilma ei ehtinyt mitään asiastaan mainita, sillä rovasti alkoi heti puhua:

"Sitten viime käyntisi olen asiaasi miettinyt puolelta jos toiseltakin. Kun sinulla on harras halu opintielle eikä sinua Kaupin leski miellytä, niin… niin väärin on, että vanhempasi sinua Salomonille toimittavat… jouduthan siihen kuin pantiksi, kun Salomoni ottaa talon velat maksaakseen. Minä olen kuullut, että Salomoni ei ennen ole luvannut rahaa velkoihin ennenkun on vihitty kanssasi… Olleeko tosi?"

"Tosi se on. Äidille oli niin sanonut", sanoi Hilma kalpeana istuen ja vavisten, kun rovastin puhetta kuunteli.

"No niin", jatkoi rovasti. "Minä ymmärrän asemasi…"

Rovasti oli hetken hiljaa, pani piippuunsa ja jatkoi sitten:

"Mutta kuten ymmärrät on asialla toinenkin, valitettavasti vankka puolensa… Kotisi ehkä tulee myytäväksi, ja surkeaa on, jos isäsi ja äitisi joutuvat mierolle niin suuren lapsilauman kanssa… Isäsikin, joka on kivuloinen mies… Olet kai itsekin asiaa ajatellut?"

Hilman ylpeä luonto jo nousi ja kiivas vastaus pyöri kielellä:

"En minä rupea itseäni myymään vanhempain ja siskojen vuoksi…"

Mutta ei hän kuitenkaan sitä sanonut, istui vain kalvakkana, katse alas luotuna. Hetken vaiti oltuaan sanoi rovasti:

"Sinua ei taida miellyttää talonpojan työ?"

"En minä enää pääse siihen innostumaan", vastasi Hilma.

"Mutta se on terveellistä ja voimia tuottavaa työtä… toista on työskennellä pellolla ja niityllä kuin istua seminaarin salissa… Terve sinä vissimmästi olet?"

"Terve olen."

Taas oli rovasti vaiti. Hetken päästä jatkoi:

"Yleensä ei kansakoulunopettajan toimi ole helppoa — uupuu siihen moni…"

"Mutta siten voi kasvavan kansan hyväksi parhaiten vaikuttaa", sanoi Hilma.

"Onhan se niinkin, vaan esimerkki vaikuttaa enimmin… Olisi kai sinullakin vaikutusalaa kotipitäjässäsikin, omien siskojesikin parissa…"

"Ei ole kukaan profeetta omalla maallaan."

Siihen suuntaan rovasti ja Hilma keskustelivat. Ja lopuksi rovasti lupasi Hilmalle lainata rahat seminaarin lukuja varten.

Kevein askelin ja ylpeä hymy huulilla Hilma läksi Haukkavaaraan päin kävelemään.

Mutta rovasti jäi kamariinsa pitkäksi aikaa mietteisiinsä istumaan. Hän oli paljon auttanut opiskelevaa nuorisoa. Ollen rikas mies ja lapseton hän rakasti nuoria ja mielellään auttoi. Monta köyhää tyttöä oli avustanut seminaariin, monta nuorta miestä yliopistoon. Eikä hänen tähän asti ollut tarvinnut katua avustustaan. Kunnon opettajattaria oli tytöistä tullut ja nuorista miehistä virkamiehiä…

Mutta kuitenkin tuntui hänestä nyt, että Hilman suhteen ei tiennyt, tekikö oikein vai väärin. Mielessään syytti hän kansanopistoakin. Siinä saattoi olla joku vika. Kansanopiston tarkoitus oli kasvattaa kelpo kansalaisia, jotka saadun oppinsa valossa työtä tekisivät ja esimerkillään ympäristöönsä vaikuttaisivat…

Mutta Hilman käytös opistosta palattua oli ollut loukkaava ja hänen toimensa kotonaan kokonaan esimerkiksi kelpaamatonta.

"Koreutta ja työttömiksi ne siellä oppivat", oli hänellekin moni isäntä sanonut, kun oli puhe Hilmastakin tullut.

Ja hänelle oli kerrottu, ettei Hilma enää rikkaa ristiin kotonaan pannut eikä yleensä muuta tehnyt kuin luki ja kampaili hiuksiaan…

Ja vanha rovasti jäi pitkäksi aikaa mietteisiinsä istumaan, sammunut piippu toisessa kädessään.

IV

Tuli Juhannus ja ohi meni.

Marjat metsissä kypsyivät, heinä kasvoi ja ohra hiusta näytti.

Hilma oli joka viikko käynyt kirkonkylässä kirjettä kysymässä ja noutamassa. Jotkut koulutoverit kirjoittivat kuulumisiaan, keveitä, kömpelöitä kirjeitä, jotka eivät Hilman mielestä sisältäneet mitään — ei ystävyyttä eikä sitä henkeä, joka opistossa ollessa oli kaikkia elähyttänyt. Mutta Pentiltä ei vieläkään kuulunut kirjettä, vaikka Hilma oli jälkeenkinpäin kirjoittanut.

Vihdoin, eräänä lauantai-iltana, kun Hilma kirkonkylältä palasi, oli hänellä Pentin kirje taskussaan. Sykkivin sydämin käveli hän Haukkavaaraa kohden, oikaisi polkua rantatörmälle ja päätti siellä vasta, virran vieressä istuen, Pentin kirjeen lukea.

Rantatörmälle, tulvan leikkelemän hiekkalohmun partaalle hän istui, edessään virtava joki, takanaan laaja, kukkiva niitty ja taempana korkeita vaaroja ja harmaita huippuja, aukaisi vapisevin sormin kirjeen ja alkoi lukea:

"Hyvä Hilma ja opistotoveri!

Saan kiittää kirjeestäsi ja ilmoitan että olen täällä Tulisahalla työssä ja voin tavallisen hyvin. Koetin pitää muutamia puheita työväelle, mutta huononlaisella menestyksellä. Ei kansa ymmärrä aatteita. Vastenmielistä on tämä toimi, mutta minulla ei ole kotia, jossa olisin. Mahtaisiko teidän rovastinne, joka on niin monta muuta auttanut, minullekin lainata rahaa. Otapa ja kysy.

Mitä sitten kirjoitat Kaupin leskestä, niin olisipa sinun hyvä emäntänäkin olla ja kun vielä on rikas, että kykenisit auttamaan siskojasi, joista kirjoitat. Muuta en tiedä.

Olisin mennyt kihloihin, täällä on oikein mieleiseni tyttö, vaan kun ei ole kotia.

Olihan sitä meilläkin vähän puhetta, mutta koskapa sinne asti pääsisin tulemaan. Menetkö seminaariin? Oletko saanut muilta kirjeitä? Eipä muuta. Ja hyvin voi!"

Luettuaan kirjeen tuijotti Hilma kauhistunein katsein tyynelle joen pinnalle. Oliko hän tullut hulluksi? Kirjoittiko Pentti todellakin noin? Noin lyhyesti, kylmästi, kömpelösti? Pentti, tuo hehkuva nuorukainen!

Eikä sanaakaan lemmestä, jota oli luvannut!

Hilma tunsi hirveää pettymystä, surua ja tuskaa…

Ja hän, joka oli Pentille lempensä lujana sanonut pysyvän, kertonut kaikki ja tämmöisen vastauksen sai!

Maailma tuntui nurin menevän ja se porras, jolla Hilma oli uskonut seisovansa ja jonka oli kuvitellut lujaksi ja kestäväksi, se olikin heiluva jänkkä, joka ei astua kestänyt…

Mitä ajattelisi hän Pentistä, tuosta, joka puhui ja pauhasi ja uskoi vaikka mitä voivansa! Ei merkkiäkään entistä miestä! Miten oli kaikki tämä käsitettävä?

Kuinka osasi hän puhua isänmaanrakkaudesta, valoisasta Pohjolasta niin kauniisti ja hurmaavasti, — kun kelpo kirjettä ei kyennyt kirjoittamaan?

Teeskentelyäkö vai mitä olivat olleet hänen puheensa Hilmallekin, kun kuutamoiltoina kävivät kaksin kävelemässä?

— "Kerran sinut noudan korkean vaarasi alta."

Katkera hymy ilmausi Hilman huulille, ja hän tunsi kuin jäinen kanki olisi uponnut sydämeen.

Eikö ollutkaan olemassa ihanteiden ja lemmen maailmaa?

Sanomaton viha ryöpähti hänessä Penttiä kohtaan — viha koko maailmaa ja ihmisiä vastaan…

Toivovana oli hän elänyt, kun pappilassa hyvin asiat olivat menestyneet, — nyt raateleva tuska ja pettymys sydämen täyttivät! Kuinka hän jo oli kuvitellut, että he Pentin kanssa… toinen opettajana, toinen opettajattarena samassa koulussa…

— "Muuta en tiedä —!"

— Et todellakaan tiedä muuta, kelvoton heittiö, — puhkesi Hilma sanomaan itsekseen, rutisti Pentin kirjeen palloksi ja heitti niin kauas kuin jaksoi joelle päin. — Sinne menet… ja olkoon muistosikin kuollut,— hän huudahti.

Hän nousi ylös, mutta kummallinen voimattomuus tapasi hänet, niin ettei hän tahtonut jaksaa kävellä. Hän oli kuin taivaan pilvistä romahtanut alas maan pinnalle eikä tietä tiennyt, kuta kulkea.

Mutta vähitellen alkoivat hänen ajatuksensa selvitä ja hänestä tuntui, että hänen oma halunsakin ja intonsa olivat laimenneet. Ja se joustava jänne, joka oli voimallaan hänen henkeään sitonut, tuntui katkenneelta…

Taisi olla ainakin totta mitä äiti oli sanonut, ettei semmoista rakkautta, jota nuorena kuvittelee, ole olemassakaan. Siltä näytti. Ja utukuvia ja haaveita taisivat olla hänen tulevaisuudenkuvittelunsakin…

Ja kun hän Penttiä muisti, niin tuntui hänestä, ettei hänellä ollut halua seminaariinkaan…

Sekavin tuntein ja pääsemättä selvyyteen mitä hänen olisi tehtävä hän käveli Haukkavaaraan päin. Pitkä, kullankeltainen palmikko riippui rentona ja hänen hienot kasvonsa värahtelivät. Silmien sini oli kuin tummunut, mutta niiden ilmeessä heijasti uhmaa. Huulet olivat tiiviisti yhteen puserrettuina ja povi kohoili levottomasti. Polku, joka rantatörmää oli kulkenut, alkoi kaarena kääntyä taloon päin, matalaa koivikkoa kiertäen. Joen selällä näkyi tukkilauttoja soluvan, ja sieltä kuului puhelua ja hakkaamista.

Jo ehti Hilma talon rantaan, jossa ensimmäiset pellot olivat ja nyt hiusta näyttivät. Peltojen päässä kivikon päällä oli vanha, kaltto sauna, vaarainpensasten ympäröimänä ja nyt paraikaa lämpiämässä.

Kun hän käveli saunan ohi, juoksi sieltä hänen lempisiskonsa Laila häntä vastaan, sievät, punakat lapsenkasvot noessa ja kullankeltaiset, silkinhienot hiukset hajallaan. Kirkkain silmin ja naurussa suin Laila vastaan juoksi, paita vain ja lyhyt, rikkinäinen hamesiippa yllään.

Tunteet, joita ei pitkiin aikoihin ollut tuntenut, yhtäkkiä Hilman povessa alkoivat aaltoilla. Sanomaton sääli ja rakkaus pientä, kirkassilmäistä siskoa kohtaan täytti hänen mielensä ja hän sulki lapsen syliinsä, rinnalleen pusersi ikäänkuin siten tahtoen kaiken murheen ja tuskan sydämestään karkoittaa.

"Isä panee viikatteita varsiin ja pojat… maanantaina aletaan heinäntekoon", kertoi Laila.

Hilmalla oli taskussa vähän namusia. Niitä Lailalle suuhun pisti ja kysyi:

"Lailako saunaa lämmittää?"

"Selli ja minä olemme lämmittäneet ja isä on tehnyt Lailallekin haravan… Lähteekö Hilma heinäntekoon… Äiti sanoi, että Hilma menee Kaupille emännäksi…" puheli lapsi iloisena. Laila parka ei ollutkaan saanut olla Hilman sylissä koko kesänä.

Kun he tulivat pihaan, puuhaili Aaro poikainsa kanssa viikatteita varsiin ja äiti näkyi tulevan lehmäin kanssa metsäveräjältä päin.

Isä kertoi, että Kaupin leski oli juuri vasta lähtenyt talosta, mutta kun maantietä hevosella ajoi ja Hilma rantatörmää oli tullut, niin eivät sattuneet vastakkain.

"Aikoi tulla huomenna uudestaan", lisäsi Aaro. "Tärkeää asiaa sanoi olevan."

"Mitäpä hänellä minulle niin erinomaisen tärkeää olisi", sanoi Hilma välinpitämättömällä äänellä.

"Kyllä hän on sinulle jo paljon hyvää tehnytkin", sanoi isä.

Samassa tuli äitikin, kävellen lehmäinsä edessä hameenhelmat korkealle nostettuina; hän näytti väsyneeltä ja tuskaantuneelta.

"Jopa mampsellikin on raitilta palannut", sanoi hän melkein itkunsekaisella äänellä. "Tulisit nyt auttamaan lypsyä, kun minulla on niin sormi kipeä ja Selli päätaudissa makaa…"

"Jahka nyt vaihdan huonomman puvun", lupasi Hilma.

Mutta samassa näkivät he naapuritalon tyttären, Ylitalon Kaisun, tulevan kujasta polkua pitkin pihaan.

Kaisu oli ollut Haukkavaarassa melkein jokapäiväinen vieras sittenkun Hilma opistosta palasi. Hän oli opinhaluinen ja lainaili Hilmalta kirjoja. Aikoi ensi syksynä hänkin kansanopistoon, vaan sanoi vanhempain olevan vastaan. Monta valoisaa yötä olivat valvoen Hilman kamarissa viettäneet ja salaisuuksiaan toisilleen uskoneet. Hilma oli kertonut Kaisulle Pentistäkin… kuinka he toisiaan rakastivat ja Kaisu vuorostaan uskonut Hilmalle, että hänen mieleisensä oli Mäntymäen Kalle kirkonkylästä. Tytöt menivät nytkin heti Hilman kamariin. Kaisulla oli paljon kerrottavaa.

Mutta raskaalla mielellä oli Hilma. Eikä saattanut kertoa Kaisulle siitä, mitä Pentti oli kirjoittanut.

"Sinä siis ainakin aiot lähteä seminaariin?" kysyi Kaisu.

Hilma ei vastannut heti.

"Niin minä vielä olen ajatellut", vastasi hän hetken perästä, mutta hänen äänensä soi epävarmalta.

Kaisu ei sitä pannut merkille, vaan kertoi, että koko kylän nuoret huomenna kokoontuvat Haukkavaaran laelle huvittelemaan.

"Sinne tulee soittajakin, ja siellä tanssitaan. Kirkonkylänkin nuorisoa tulee. Totta kai sinäkin lähdet?"

Hilma mietti hetkisen.

"Se on semmoista raakaa elämää… onko siellä mitään hengen ravintoa, puheita tai muuta…? Ennenhän siellä on juotu ja välistä tapeltukin", sanoi hän.

"Pojat, jotka retkeä hommaavat, ovat sanoneet että jos joku esiintyy hutikassa, niin ajetaan paikalla pois… Ja jos tukkilaisia tulee, niin pidetään kuri niillekin… Leikitään vaan ja pojat hommaavat kahvivehkeet mukaan…"

Hilma mietti.

"Siellä sinä voisit pitää puheenkin, jos tahdot", keksi Kaisu.

Hilma innostui.

Nythän hänelle sattui tilaisuus, jossa saisi näyttää, mitä oli oppinut… tilaisuus, jossa voisi puhua Suomen kansasta, sen taisteluista ja kärsimyksistä, sen voitoista ja sen nykyisestä kulttuurista…

Se olisi aivan uutta puhetta näillä raukoilla rajoilla… ja siten hänenkin oppinsa ja tietonsa tulisivat kuulluiks laajemmaltakin.

"Mutta minäpä lähdenkin ja pidän puheen… isänmaasta ja kansansivistyksestä", sanoi hän innokkaana Kaisulle.

"Niin tee! Vanhat luulevatkin, ettet ole oppinut mitään muuta kuin… että olet alkanut työtä halveksia…"

Hilma innostui niin, että oli jo olevinaan puhetta pitämässä.

"Niin, työtä", sanoi hän ja asettui seisomaan pöydän eteen, Kaisun kuunnellessa, "työtä, raskasta ja uhraantuvaa vaaditaan vielä paljon ennenkun Suomemme — niin, ennenkun Pohjolamme pimeihin korpiin tiedon aurinko paistaa. (Kuuntele sinä nyt, Kaisu, minä vähän valmistelen puhettani.) Sillä tämä maa, jota köyhäksi sanotaan, ei ole köyhä eikä sen luonto karua. Suuri isänmaan ystävä, runoilija ja kirjailija Sakari Topelius sanoo, että tässä maassa voi elää kaksitoista miljoonaa ihmistä… Mutta työtä on meidän jokaisen tehtävä, työtä kansamme kohottamiseksi tietämättömyyden unesta. Sillä pimeä korpi on vielä kirkon vieressäkin, jossa nuoriso aikaansa turhissa, irstaissa menoissa viettää… (Miltäs alkaa kuulua?)"

Hilma katsoi Kaisuun ylpeänä silmät loistaen ja pää pystyssä. Kaisu vuorostaan tuijotti, suu auki, Hilmaa ikäänkuin tämä olisi ottanut hyvät ryypyt tai muuten ollut suunniltaan.

"Niin… ja minä aion vielä puheeni lopussa koskettaa hyvinkin arkaa kohtaa… aion puhua nuorison yöjuoksusta ja epäsiveellisyydestä yleensä… Täällähän syntyy aina ensimmäinen lapsi heti häiden jälkeen, välistä ennenkin… ja sitäpaitsi on äpärälapsia… se on juuri seuraus yöjuoksusta…"

"Etkö sinä sitten koskaan ole päästänyt poikia illalla kamariisi?" kysyi Kaisu ikäänkuin se tässä olisi pääasia.

"En ole, ja nyt jos koettaisivat, niin häpäisisin niin että…"

"Eikös Kaupin leski ole koettanut?"

"Vielä mitä!" sanoi Hilma halveksien. "Minä halveksin nyt kaikkia miehiä…"

"Mutta mihinkäs sinulta sitten se Pentti jääpi?"

"Hän on samanlainen kuin muutkin…"

Tahtomattaan Hilma pillahti itkuun ja vaikeroitsi:

"Voi, voi, tämä elämä on ikävää…"

"Jopa sinä olet kummalla luonnolla tänäpäivänä", sanoi Kaisu.

Muuta hän ei osannut Hilman oudon käytöksen suhteen sanoa.

Kun Hilma hetken oli vesitellyt, muistutti Kaisu:

"Mutta eikö sinun pitänyt mennä lypsämään, kun äidilläsi on sormi kipeä?"

Hilma nyyhki vielä.

"Mitä minä huolin lypsyistä ja lehmistä", nyyhki hän ja yritti alkaa uudelleen itkeä.

Kaisu ei ymmärtänyt sanoa sitä eikä tätä.

"Kun ei ole yhtään oikeaa ystävää koko maailmassa", huokaili Hilma.

Kaisu käsitti laillaan "ystävä"-sanan ja virkkoi:

"Ottaisit sen Kaupin lesken, niin saisit samalla kertaa ystävän ja tavaraa…"

Hilma loi Kaisuun halveksivan katseen.

"Sitäkö sinä kutsut ystävyydeksi?" sanoi hän.

"Ottaisin minä ja ottaisi hänet moni muukin, jos tarjona olisi", sanoi Kaisu. "Kappalaisen Eedlakin varmaan ottaisi, jos saisi… Vaan ei kuulu huolivan Kaupin leski hänestä…"

"Elä, hyvä Kaisu, puhu minulle enää puolta sanaa Kaupin leskestä…"

"Mutta jo sinä olet kummanluontoinen ihminen!" kummaili Kaisu eikä vähääkään ymmärtänyt Hilmaa.

"Niin minä olen."

"Mistä sinä sitten Kaupin leskelle olet suuttunut? Kaikki tytöt vaan sanovat, että jo he ottaisivat… eikä ole vielä vanhakaan… Eikä töihin karttaisi se mies…"

"En minä huoli!… Minulla on suuri ihanne, jonka aion toteuttaa… muualla…" Kaisa ei taaskaan ymmärtänyt, mitä Hilma tarkoitti.

"Taidat sinä vielä muistella sitä laulaja Halmista, tukkipoikaa…?" kysyi hän. "Olen minä hänet tänä kesänä nähnyt… ja sinua tiedusteli… Elä nyt taas rupea itkemään… No, tulet sinä sitten huomenillalla Haukkavaaran laelle?"

Hilma mietti hetkisen.

"Tulen minä", vastasi hän, pyyhkien kyyneliä silmistään.

V

Marianpäivänä, elokuun 4 päivänä, vietettiin pappilassa aina ruustinnan nimipäivää, ja sinä päivänä piti kaikkien pitäjän nuorten kokoontua pappilaan, iloksi vanhuksille. Silloin siellä saatiin leikkiä ja pitää hauskaa.

Hilma oli myöskin saanut kutsun.

Hän päätti lähteä, vaikka ei ollutkaan pitäjän herrasväen kanssa tuttava. Kirkonkylässä oli paljon opiskelevaa nuorisoa, oli sekä nais- että miesylioppilaita, nuori metsäherra ja kaksi kansakoulunopettajaa.

Ne olivat Hilman mielestä aina näyttäneet ylpeiltä, metsäherra varsinkin. Ja ruotsinkieltä oli hän kuullut ylioppilaidenkin puhuvan, vaikka suomenkielisen koulun olivat käyneet. Herraslähtöä muka olivat. Hilma oli päässyt siihen uskoon, että ne halveksivat kansaa, ne eivät, vaikka kykenisivät, pane rikkaa ristiin kansan hyväksi, eivät kohdista rakkauttaan kansan syviin riviin eivätkä välitä sen huolista…

Niille pitäisi kerran saada sanotuksi…

Hän jo kyllä tiesi paljon — siitä oli ollut kansanopistossakin puhe — hänen oli tehnyt jo aikaa mieli kappalaisen neideillekin sanoa suomalaista totuutta. Nekin ne olivat niin olevinaan, etteivät puheille alentuneet, vaan syrjäsilmällä katselivat, keskenään supattivat ja naureskelivat. Nyt viime juhannuksena oli Hilma sen viimeiseksi nähnyt…

Kun hän kirkon luona puheli opettajan kanssa ja kertoi olostaan kansanopistossa, niin kappalaisen neidit ja pari ylioppilasta nauraa virnistelivät — heille. Mistä syystä ja millä oikeudella? Opettaja oli kyllä vakuuttanut, etteivät nuo heille naura, mutta Hilma oli mielestään siitä varma ja halveksi heitä koko sydämestään.

Mutta nyt hän päätti heille sanoa, minkälaisia isänmaanystäviä he olivat…

Hän ihan paloi innosta. Hän ei antaisi väittelyssä perään — sen verran hänkin jo asioita tiesi. Hänelle oli kerrottu, että varatuomari Karinkanta, joka koko kouluaikansa oli ollut pappilassa ja jonka rovasti sukulaisuuden vuoksi oli kouluttanut, varsinkin oli ylpeä kuin kuningas ja itserakas herra. Hänen mielestään ei kansa ollut muuta kuin raskasta työtä varten — herrat ne olivat, jotka kansaa johtivat ja sitä opastivat…

Olikohan semmoinen vintiö lukenut koskaan Snellmanin aatteita?

Tuskin oli. Ja tuskin oli koskaan kansansa ja isänmaansa hyväksi aikonutkaan mitään tehdä!

Mitä vielä. Eivät ne muuta ajatelleet kuin omaa hyväänsä, ja omaksi hyödykseen ne kaikki tekivät.

Näitä Hilma jutteli naapuritalon Kaisulle, kun pukeusi pappilaan lähteäkseen. Kaisu katseli hänen toimiaan ja kuunteli hänen puheitaan.

"Paljonpa on puhuttu kirkonkylässä siitä puheestasi, jonka Haukkavaaran laella pidit… Olisivat saaneet olla sitä kuulemassa herratkin…"

"Niinkö? Kenen olet kuullut puhuvan?"

Hilman silmät loistivat.

"Kauppiaan puodissa puhuttiin. Kanttori, joka oli laella, kuten muistat, sanoi, ettei semmoista puhetta pysty moni mieskään pitämään…"

"Entäs muut? Puhuivatko muutkin?"

"Sanoivat kaikki, että se tyttö on tullut äijävaariinsa, joka oli mainio puhuja ja teki laulujakin…"

Hilmasta tuntui sanomattoman hyvältä.

"Kyllä he vielä saavat minusta kuulla muutakin… odottakootpa…"

Hän seisoi kuvastimen edessä ja kampaili pitkiä kullankeltaisia hiuksiaan.

"Jopa sinä… kylläpä sinä vasite kampaat…"

"Täytyy olla aistikkaasti puettu, ilman joutavia koristuksia", sanoi Hilma ja silmäili päätään kuvastimessa joka kulmalta.

"Hyvä on nyt", vakuutti Kaisu. "Jo sinä nyt kelpaisit vaikka vihille."

Ja sitten oli Hilma valmis lähtemään ruustinnan nimipäiville.

Kaisulla oli myös asiaa kirkonkylään, niin että heidän nyt sopi yhtä matkaa mennä. He kävelivät talon rantatietä törmälle ja lähtivät rantatörmän polkua pitkin kirkolle päin.

Niitty, jonka yli polku kirkonkylään vei, oli jo osaksi tehty. Latojen ikkunoista pullisteli kauniin vihreitä maaheiniä ja pieleksistä latojen vieriltä tuoksui kuivuneiden kukkien miellyttävä lemu. Luhdikoita, jotka olivat notkoissa ja alangoissa alempana, oli vielä niittämättä, mutta jo törrötti sielläkin korkeita, piikkipäisiä suovia kuin suuren suuria jättiläisnokkosia.

Tytöt kävelivät pitkän matkaa puhelematta, mutta kun kirkonkylä alkoi näkyä, sanoi Hilma:

"Hullusti se kävi Aholan Annallekin… Riihitansseissa kulkikin ja kaikilla markkinoilla… Tiedätkö sinä, Kaisu, kuka hänen lapsensa isä on?"

"On siitä puhuttu paljonkin, vaan lienevätkö oikeaan osanneet… on sitä puhuttu Kaupin leskeäkin…"

Hilma jäi suu auki Kaisua töllistämään.

"Eihän sekään mikään mahdoton asia olisi", arveli Kaisu. Kun palasen matkaa vielä kävelivät, sanoi Hilma:

"Se on sikamainen asia."

Kun Hilma saapui pappilaan, olivat sinne jo muut vieraat tulleet.

Siellä olivat pitäjän kaikki sekä vanhat että nuoret herrat, rouvat ja neidit.

Hilma tunsi menevänsä hämilleen, kun joutui joukkoon, jossa hänellä ei ollut muita persoonallisia tuttavia kuin molemmat kansakoulun opettajattaret. Vaikka hän oli aikonut esiintyä rohkeasti, tunsi hän kuitenkin painoa hartioillaan ja oli huomaavinaan että kappalaisen neidit, varsinkin vanhempi, Eedla, tarkastelivat häntä kiireestä kantapäähän. Herrat eivät juuri erityisesti tarkastaneet. Nuori metsäherra kuitenkin näkyi silloin tällöin silmäilevän…

Rovasti ja ruustinna olivat hänelle ystävällisiä niinkuin ennenkin, mutta Hilma oli varatuomari Karinkannan pöyhistyneissä, ilkeän lihavissa kasvoissa huomaavinaan pilkkahymyä.

Nuoret koettivat aloittaa jotakin leikkiä, mutta se ei tahtonut käydä enää niinkuin ennen, jolloin kaikki olivat nuorempia. Nyt olivat jo nuoret ylioppilaatkin velttoja, venytteleviä maailmanmiehiä ja arvelivat, etteivät leikit olleet kuin lapsia varten.

"Hyvä olisi, että säilyttäisitte lapsen sydämen niin kauan kuin mahdollista", sanoi ruustinna, joka koetti saada nuoret innostumaan.

Hilma esitteli, että alettaisiin leikkiä "Pekan viulua".

Varatuomari alkoi nauraa hohottaa.

"Nuorisoseurako tässä perustetaan", sanoi hän. "Eihän nyt neiti mahtane vaatia meiltä… kukaties lopuksi kansallistanssia…"

Hän nauraa hohotteli ja katseli suurilla pullosilmillään Hilmaa.

Hilma punastui ja puri huultaan.

"Se on loukkaava tuommoinen", sanoi vanhempi opettajattarista ja nousi mennäkseen.

"Tässä nyt vielä ruveta hulluttelemaan", lisäsi varatuomari.

Nähtävästi hän ikävöi totipöytää, jota ei pappilassa koskaan laitettu.

Kanttori koetti olla kohtelias ja huomaavainen Hilmalle. Kun leikistä ei näyttänyt mitään tulevan, istahti hän, piintynyt vanhapoika, Hilman viereen puhelemaan.

"Neiti aikoo seminaariin?" sanoi hän.

"Niin olen aikonut… olen jo hakenut ja saanut kutsunkin Jyväskylään", vastasi Hilma.

Varatuomari ja metsäherra istuivat heitä lähellä, paperossiaan poltellen ja jutellen kappalaisen neitien kanssa. Muut nuoret olivat menneet puutarhaan marjoja syömään.

Kanttori ja Hilma olivat pian vilkkaassa keskustelussa. Hilma kertoi olostaan kansanopistossa ja siitä isänmaallisesta hengestä, joka siellä jokaista oppilasta elähdytti.

Karikanta kuunteli toisella korvalla heidän haasteluaan.

Hilma innostui puhuessaan ja alkoi puhua siitä, ettei isänmaallisuus ollut monellekaan muuta kuin paljas sana — ilman merkitystä.

"Poloisessa Pohjolassamme varsinkin näyttää kansallishenki kokonaan kuolleen", sanoi Hilma. "Täällä ei ole ainoaakaan aatteen miestä eikä aatteen naista…"

"Eipä taida olla", myönsi kanttori.

"Ei ole. Ja kansa elää vailla hengen valoa… herrojen talutusnuorassa…"

Nyt ei Karikanta malttanut olla sekaantumatta keskusteluun.

"Sallikaa minunkin ottaa osaa intresanttiin keskusteluunne", sanoi hän kohteliaalla äänellä. "Tuo vanha ja kulunut sananparsi, että kansa elää herrojen talutusnuorassa…" alkoi hän sitten. "Ellen väärin muista aikoo neitikin seminaariin?"

"Niin olen aikonut!" vastasi Hilma niin kylmällä äänellä kun voi.

"Te pyritte siis herruuteen päin tekin ja ehkä juuri sen vuoksi, että uskottelette siten helpommalla toimeentulon ansaitsevanne…"

"Mitä se tähän asiaan kuuluu!" tokaisi Hilma väliin.

"… Ja siten juuri tahallanne pyritte kansan 'syvistä riveistä' — niinkuin tuo mahtava fraasi kuuluu — pois. Kun te puhutte kansallishengen kuolemasta…"

Silloin juuri saapuivat molemmat opettajattaretkin seuraan ja istahtivat lähelle Hilmaa ja kanttoria.

Karinkanta jätti lauseensa kesken ja sytytti paperossinsa.

"Suokaa anteeksi, mutta oletteko lukenut Snellmania?" kysyi Hilma, ja hänen verensä kiehui.

Varatuomari hymähti ja loi merkitsevän katseen metsäherraan.

"Hyvä olisi, jos tekin lukisitte Snellmania", vastasi hän. "Mutta minä puolestani neuvoisin teitä, neiti Hilma, että jättäisitte seminaariin menon sikseen…"

"Ja minkätähden?" tikasi Hilma tulipunaisena.

"Sen vuoksi, ettei kansanopisto suinkaan ole mikään pohjakoulu tai valmistava luokka seminaariin, vaan juuri se oppilaitos, jossa oikeita, kunnon kansalaisia, varsinaista maalaisväestöä kasvatetaan… Sitäpaitsihan kansakoulunopettajan toimi on kovin raskasta ja väsyttävää."

Hän veti pitkän savun paperossistaan ja sanoi sitten ikäänkuin yhteisesti kaikille:

"Harva kansakoulunopettaja pysyy täydessä järjessäänkään ja vielä harvempi terveenä… ohoi…"

Toinen opettajattarista, laiha ja hermostunut, sai semmoisen kohtauksen, että alkoi huutaen itkeä ja riensi pois sisähuoneisiin, toinen meni ulos, mutta Hilma jäi paikoilleen kanttorin viereen, joka nyki partaansa eikä tiennyt mitään sanoa…

"Siinä nyt näette minkälaista väkeä he ovat… miespuoliset ovat vielä hullumpia… Minä en ainakaan ole nähnyt monta kansakoulunopettajaa, joka olisi säilyttänyt alkuperäisen, terveen järkensä…"

"Te olette hirmuinen ihminen, herra Karinkanta", sai Hilma sanotuksi.

Karinkanta vain hymyili pirullista hymyään ja vastasi:

"Minä puhun totuutta, ja totuus on aina raskasta kuulla. Jos tekin, neiti Hilma, oikein tekisitte, niin te jättäisitte seminaarihommanne sikseen ja alkaisitte toden teolla kansallishenkeä herättää… Eikö niin?"

Mutta silloin juuri ilmestyi vanha rovasti ovelle ja sanoi, Karinkantaan kääntyen:

"Mitä sinä, hyvä Akseli, täällä juttuilet, kun opettajatar Neula… sairas ihminen muutenkin…"

Hilma ei kuullut enempää, sillä samassa hänkin poistui.

Mutta rovasti jäi Karinkannan ja metsäherran kanssa puhelemaan.

"Ei tässä niin vaarallista keskustelua ollut", puolustit Karinkanta. "Halusin vain tälle nuorelle talontyttärelle sanoa minun ajatukseni seminaareista yleensä ja kansakoulunopettajista erittäin… Mutta tällekin neitoselle on suuruudenhulluus noussut päähän nyt jo… mitä sitten tekee, kun seminaariin vielä menee…"

"Ne ovat sinun ajatuksiasi", sanoi rovasti. "Sopimatonta on, että menet ärsyttelemään muutenkin vaivaantuneita raukkoja…"

"Sepä se. Sitähän minä tässä juuri koetinkin teroittaa, että opettajantoimi on liian raskasta naiselle, koska miehetkään eivät näy pysyvän järjessään… Tässäkään pitäjässä ei ole ainoatakaan opettajaa, joka olisi — kuinka sanoisin — luonnollisella tavalla kuollut… Mikä on tullut sairaaksi — keuhkotautiin ja siihen kuollut, — mikä taas on tullut keskellä kirkasta päivää hulluksi ja siihen kuollut…"

"Se nyt on sattunut täällä, mutta…" sanoi rovasti.

"Setä ei tee oikein lainatessaan rahoja Haukkavaaran Hilmalle… Hänen terveytensä ei kestä raskasta opettajantointa… Keuhkotautista sukua on jo valmiiksi…"

"Niin", sanoi rovasti.

Mutta silloin juuri tultiin käskemään illalliselle.

Eikä varatuomari Karinkanta sen paremmin perustellut omituisia ajatuksiaan kansakoulunopettajista.

* * * * *

Puolenyön aikana lähti Hilma kotimatkalle.

Öisin on jo elokuun alussa Pohjolankin taivas hienon hämypilven peitossa ja korkeiden vaarojen kupeilla pohottavat metsät mustilta. Mutta vedet välkkyvät tyynenä yönä ja ilmassa tuoksuu kuivuneiden heinien mehevä lemu.

Yksin Hilma oikaisi polulle ja rantatörmälle. Lauttoja kulki nytkin monta yhdellä näkemällä, ja jokaisella lautalla loimusi iloinen tervastuli.

Hilman ajatukset paloivat kuin tulessa, yksi meni, toinen tuli, ja oudosti sykki hänen sydämensä. Elämä tuntui niin kummalliselta, kylmältä ja kolkolta kuin hauta…

Tämmöistäkö se olikin oleva!

Pentti, jota oli rakastanut ja jonka oli uskonut ihanteelliseksi nuoreksi mieheksi, olikin ollut kömpelö ja kylmä, tunteeton raukka, jonka puheet eivät olleet mistään kotoisin…

Hilma tunsi kylmiä väreitä käyvän sydämessään, muistellessaan Pentin kirjeen sisältöä…

Pettynyt oli hän nytkin, ruustinnan nimipäivillä. Hän oli salaa toivonut, että joku… ehkä kaikkikin… sanovat jotakin hyvää siitä hänen puheestaan, jonka hän oli Haukkavaaralla pitänyt. Mutta ei sanaakaan puhunut kukaan…

Ja sitten tuo pirullinen varatuomari, jonka sanat sattuivat luihin ja ytimiin!

Hän ei koskaan ollut tuntenut olevansa niin kahdella päällä kuin nyt. Sillä nyt nousi sydämeen vieras ajatus, joka ei ennen ollut siellä sijaa saanut, vaikka ohimennen joskus mielikuvituksessa vilahtikin…

Jos sittenkin suostuisi menemään Kaupin leskelle… Mimmihän joutuu pian naimisiin Pajukylään Ylimännikön rikkaalle pojalle… ja nuoremmat tyttäret olivatkin olleet hyviä Hilmalle…

Salomoni oli hyväsydäminen mies, jonka kanssa kyllä toimeen tulisi… Hän ottaisi Lailan omaksi tyttärekseen uuteen kotiinsa, kasvattaisi, kouluttaisi pikkusiskon vaikka yliopistoon asti…

Ja isä ja äiti ja muut saisivat rauhassa kotitalossa työskennellä. Niinpäin oli rovastikin puhunut, eikä saattanut Hilma uskoa, ettei rovasti hänen parastaan tarkoittanut…

Hän käveli kiivaasti, ajatusten ja tunteiden mellastaessa sydämessä…

Oliko olemassakaan enää ihanaa, puhdasta, himotonta rakkautta, sellaista, jota hän oli tuntenut Penttiä kohtaan? Ei ollut äiti semmoista sanonut olevan ja Ylitalon Kaisu oli vakuuttanut, ettei ollut yhtään tyttöä koko kirkonkylässä, joka ei Kaupin leskeä miehekseen ottaisi, — aina kappalaisen neidistä alkaen…

Näyttäisikö niille, että hän sen ottaa kuin hyllyltä Kaupin lesken…

Salomoni oli jo hänelle kihloja tarjonnut, mutta ei ollut Hilma huolinut… Mutta jos vielä tarjoaa, niin hän…

Hilma oli jo ehtinyt siihen kohti, jossa Haukkavaaran rantatie nousi taloon.

Kaikki nukkuivat. Tikapuissa, jotka olivat asetetut rakennuksen räystästä vasten, riippui varsiinsa köytetyitä viikatteita ja haravia. Pienoinen, uusi ja vastatervattu harava oli kolmannella piillä… Se oli pikku Lailan harava, josta tämä paljon piti ja jolla toisten joukossa haravoi…

Hilman haravaa ei näkynyt missään. Ennen oli hänelläkin oma haravansa, ja ennen hänkin… Mutta nyt ei ollut käynyt niityllä koko kesänä kuin yhden ainoan kerran eikä silloinkaan isosti apuna ollut…

Porstuan ovi oli jätetty auki, ja Hilma käveli kevein askelin tuvan läpi omaan huoneeseensa, joka oli rakennuksen pohjoispäässä. Huoneessa oli hämärä, ja Hilma sytytti kynttilän.

Ei hän oikeastaan kyennyt mitään asiaa ajattelemaan. Ristiriitaisina ajelehtivat ajatukset sinne tänne. Ei hän tuntenut itseään onnettomaksikaan, mutta tyhjältä sydän tuntui ja tuleva elämä kangasteli hämäränä.

Hän otti pöytälaatikostaan käsikirjoituksen, johon ei moneen viikkoon ollut kyennyt mitään lisäämään ja alkoi sitä katsella…

Siihen oli kirjoittanut oman sydämensä tunteita, omia onnekkaita mielialojaan kuvaillut…

Mihin suuntaan hän jatkaisi? Kerran hän vielä jatkaakin…

Mutta siitä mitä ja miten hän kertomuksensa juonta alkaa kehittää, ei hän selville päässyt.

Hän vaipui levottomaan uneen ja näki unta, että häntä joku puristi kurkusta.

VI

Oli jo eletty syksyyn.

Riihiä jo puitiin Haukkavaarassakin paraikaa. Aaro isäntä oli saanut vielä velkamiehensä vartomaan ja talonmyynti-kuulutus oli peruutettu. Vuoden sato oli tänä vuonna ollut runsas kaikin puolin, ja Aaro oli sitäpaitsi onnistunut saamaan paperipuumetsälleen ostajan. Metsärahoilla saikin kiivaimmat velkamiehensä asettumaan. Ja Hilma oli mennyt seminaariin. Hämärtyvänä iltana, kun riihestä oli palattu ja jo oli kylvetty, istuivat Haukkavaaran isäntä ja emäntä keskenään jutellen.

Hilman menon jälkeen oli Kaupin leski vielä käynyt Haukkavaarassa ikäänkuin Hilman jälkiä nuuskimassa. Pahalla päällä ja raskasmielisenä oli ollut, mutta ei ollut kuitenkaan uhannut hakea velkaansa Aarolta, vaikka hänellä olikin suuri saatava.

Ja kun Kaupin leski oli suoraan Aarolta ja emännältä kysynyt, mikä saattoi olla syynä, ettei Hilma, köyhä ja turvaton tyttö, suostunut tulemaan pitäjän parhaaseen taloon emännäksi, niin oli emäntä silloin sanonut, että huhu kertoi Salomonin olevan Aholan Annan lapsen isän — ja sitä oli Hilma pahana pitänyt.

Silloin oli Kaupin leski kironnut ja sen pitempiä puheita pitämättä lähtenyt pois.

"Vaan lieneekö sitä oikeastaan moittinut", arveli emäntä. "Eihän Hilma minusta ollut entisen lainen missään suhteessa sitten kun sieltä kansanopistosta palasi… Yökaudet luki ja kirjoitteli kesälläkin ja usein itkikin. Ja ennen kun oli semmoinen hyvä karjanhoitaja ja verraton lypsäjä ja muuhunkin työhön aina ruttosa rupeamaan, niin ei ole koko kesänä kun kerran pyytämättä lypsämään tullut ja kerranko lie käynyt niityn laidassa… Ei siellä vaan siinä opistossa työhön kehoteta… lukemaan ja lukemaan vaan ikäänkuin sillä henkensä elättäisi… Vai eikö ole totta?"

Emäntä puhui kuin moittien Aaroa kaikesta.

"Niinpä näytti", myönteli Aaro alakuloisesti. "Vaan minkäpä minä sille tein. Semmoinen haluhan sillä oli sinne, että lakkaamatta kärtti…"

"Mikset komentanut työhön, vaan annoit joutilaana keimailla ja kirjojansa lueskella?" ärähti emäntä taas.

"Olisipa siinä ollut tilaisuus sinullakin Hilmalle sanoa… ja ehkäpä hän itsensä silläkin tiellä elättää, niin rovasti ainakin vakuutti", sanoi Aaro.

Siihen ei emännällä ollut vastaan sanomista. Mutta sen sijaan alkoi hän taas syytellä isäntää:

"Jos hän ei olisi kansanopistoon päässyt ja siellä niitä 'aatteita' saanut päähänsä, niin epäilemättä olisi Kaupin leskelle vaimoksi mennyt — siihen monen kylän tyttäret toivoivat. Vaan kun et sinäkään kovaa sanaa sanonut, vaan annoit aina perään… Eihän Hilma yksin minun porinastani ja puheistani huolinut…"

"Mitäpä pakottamaan naimisiin, kun ei itsellä halua ollut… ja luulenpa Hilman kuuluvan sinulle sen verran kuin minullekin…"

Aaron äänessä soi katkera sävel, jota emäntä tuskin koskaan ennen oli kuullut. Ei pahimpina kiusausten hetkinäkään ollut Aaro, aina siivo ja sydämellinen, viitannut siihen, ettei Hilma ollut hänen lapsensa.

Mutta sen tunsi emäntä nyt, ettei asia Aaron mielestä ollut häipynyt eikä koskaan tietenkään unohtuisi, vaikka Hilmasta näytti pitävän niin paljon kuin muistakin lapsista.

Sanaakaan enää virkkaamatta nousi hän ja läksi navetan puoleen.

Mutta Aaro jäi yhä hämärämmäksi käyvään pirttiin istumaan omiin mietteisiinsä vaipuneena, eivätkä hänen surumielisiä ajatuksiaan tuntuneet häiritsevän pienemmät lapsetkaan, jotka lattialla mellastivat.

* * * * *

Myöhään syksyllä, kun joki jo oli jäässä, jänkät miehen kantavina mutakenttinä ja talven valkoinen käsi ilmassa viipotti, saapui Hilmalta ensimmäinen kirje kotiaan. Isän osoite oli kirjeessä, sillä Hilma tiesi, ettei äiti osannut kirjoitusta lukea.

Kun Aaro sunnuntaina palasi kirkolta, ilmoitti hän, että Hilmalta oli kirje.

Mutta vasta sitten, kun emäntäkin oli navettatyöt tehnyt ja takkaan oli sytytetty pystytuli, kokoontuivat kaikki lapset ja emäntä isän ympärille kuuntelemaan Hilman kirjettä.

Mutta merkillisen lyhyt oli Hilman kirje. Ei selittänyt olostaankaan muuta kuin että hän "voi hyvin". Ei ollut terveisiäkään nimenomaan kenellekään muulle lähettänyt kuin pikku Lailalle. Ei tiedustellut kotikylän kuulumisia eikä naapureista mitään. Ei ollut Kaupin leskestäkään sanaakaan.

Aaro näytti pettyneeltä ja emäntä istui puhumattomana ikäänkuin lisää odotellen.

"Eikö muuta mitään kirjota?" kysyi hän vihdoin.

"Eipä näy muuta olevan… puhdasta paperia tämä loppu", vastasi Aaro ja kääri kirjeen kokoon.

"Eikös Hilma Lailalle mitään lähettänytkään?" kysyi pikku Laila, joka isää vasten nojaantuneena oli kirjettä kuunnellut.

"Olihan siinä terveiset sinulle", sanoi emäntä, ja noustessaan ylös lisäsi hän tuikealla äänellä:

"Muille ei ole liiennyt sitäkään."

Mutta Aaro nousi ja pani Hilman kirjeen virsikirjan väliin loukkokaappiin.

Kun he illalla asettuivat levolle, ei Aaroa tuntunut nukuttavan.

"Mitä sinä valvot?" kysyi häneltä emäntä.

"Ajattelin minä kysyä sinulta yhtä asiaa… vaikka olisi sen saanut jo ennenkin kysyä, mutta en ole saanut sanotuksi…"

Emäntä kuunteli ääneti. Hän alkoi aavistaa, mitä Aaro aikoi kysyä.

"Oletko sinä koskaan sanonut Hilmalle, kuka hänen isänsä on?" sai Aaro nyt sanotuksi.

"Mistä sinulle nyt semmoinen johtui mieleen?" tiedusteli emäntä.

"Ajattelin tuosta kirjeestä… Kun aina minulle oli niin rakkaan luontoinen, niin nyt vaan muutaman rivin kirjoittaa…"

"En minä koskaan ole puhunut, eikä minun kauttani koskaan tietoa saa… Eikähän sitä asiaa kukaan muu tiedäkään kuin me kahden ja se kolmas, joka jo on kuollut…"

Emäntä puhui kiihkeämmällä äänellä kuin tavallisesti.

"Hyvä olisi, ettei saisi tietää", sanoi Aaro huoaten. "Omanani olen pitänyt Hilmaa niinkuin näitä toisiakin."

"Kyllä vaan sinä olet puolestasi hyvä ollut. Vaan olisin minä suonut, että Kaupin Salomonin olisi ottanut miehekseen…"

"Vaan vastenmielinen kai oli ja pelkäsi, luulen, niitä entisen emännän lapsia… Hyvältä tuntuu mielestäni, etten enempää pakottanut…"

"Olisit saanut pakottaa…"

"Hyvä on, etten pakottanut… Minusta tuntuu, että Hilma on nyt meiltä iäksi mennyt…"

"Pyh! Miten niin uskot ja ajattelet…?"

"En minä osaa niin selittää sitä, vaan niin minusta tuntuu."

"Ne ovat taas niitä sinun omia pehmeitä ajatuksiasi! Lupasihan hän muistaa ja ottaa Lailankin kouluttaakseen…"

"Niin minusta vaan tuntuu, ettei tule enää. Oli surkeaa, kun koko välin itki ihan asemalle asti…"

Ei emäntäkään siihen mitään virkkanut. Mutta kun kumpikin vielä valvoivat, sanoi Aaro:

"Kun ei tulisi isänsä luontoinen, hurja ja huikentelevainen…"

"Minuun se on tullut… kova on luonto, sen olen nähnyt, ja ylpeä lisäksi kuin mikähän…"

Emäntä nukkui pian, mutta Aaro valvoi aamupuoleen yötä ja mietiskeli syytä, miksi Hilma niin lyhyen kirjeen oli kirjoittanut.

VII

Hilma oli jo opettajattarena omassa koulussaan.

Vuodet olivat kuluneet, ja loistavasti oli Hilma koulunsa suorittanut ja parhaimpana pois päässyt. Nyt oli hän aloittamassa ensimmäistä lukukautta.

Hän on vähän laihtunut näinä neljänä raskaana vuotena ja jonkunlainen hermostuminen häntä vaivaa. Varsinkin iltaisin ja öin.

Pari päivää on koulu vasta ollut avoinna, ja hänellä on ollut paljon työtä. Hän tuntee väsymystä.

Mutta kun hän, kun syysilta alkaa pimetä, koettaa levähtää, lentävät ajatukset lapsuuden kotiin kauas Pohjolaan… ja jostakin julmasta teosta tuntuu tunto häntä soimaavan.

Nyt hän vasta oikein joutaa ajattelemaan. Sillä hän on tähän asti tehnyt työtä ja ahkeroinut eikä ole tahtonutkaan muistaa muuta. Mutta nyt on tullut raskas kivi sydämeen… Tunto soimaa siitä, että ylpeys esti hänet enää palaamasta entiseen köyhään kotiin, korkean Haukkavaaran alle. Sillä ei ole Hilma, sittenkun sinä koreana elokuun iltana seminaariin läksi, kotipitäjässään käynyt. Kesät on viettänyt milloin minkin luokkatoverin luona ja siten loma-aikansa kuluttanut.

Oli kulunut vuosia, ettei ollut sanaakaan kirjoittanut eikä vuorostaan minkäänlaisia tietoja kotipuolestaan saanut…

Ja tahallansa oli hän tänne näin kauas etelään tahtonutkin…

Mutta nyt juuri kun hän oli aloittamassa kouluaan, oli hän saanut tiedon, että isä, Haukkavaaran Aaro, oli kuollut…

Haukkavaara!

Hilma oli lyhentänyt nimensä Vaaraksi.

Näinä vuosina oli hänellä ollut kuin unehtuneena kaikki, koko entisyys, lapsuus ja koti siihen asti, kun seminaariin läksi. Mutta nyt virtasivat kaikki muistot yhdellä kertaa hänen mieleensä…

Suuret unelmansa ja haaveensa hän muisti ja kuvan siitä tulevaisuudesta, jonka valoisina kesäöinä oli mieleensä loihtinut. Muisti hän senkin, kuinka oli aikonut itsensä uhrata vanhempainsa ja pienten siskojensa hyväksi…

Nyt ne raukat eivät edes olleet saaneet kirjettäkään häneltä kahteen pitkään vuoteen…

Pikku Laila parka!

Hänelle tuli yhtäkkiä niin ikävä, että hän purskahti äänekkääseen itkuun., ja ensi kerran elämässään tunsi hän, että hän olikin yksin, aivan yksin…

Hän koetti tyyntyä, mutta sitä suurempina tuntuivat nyt tunnon tuskat raatelevan… Eikä tämä hänen elämänsä, jonka oli kuvitellut ihanaksi, tuntunut minkäänarvoiselta… Pettymyksiä pitkin matkaa… ystäviä, joiden ystävyys ei kestänyt kuin hetken…

Isänmaa!

Sen entinen kaiku oli kadonnut ja hänen oma voimansa vähentynyt. Mitä hän voisi tahi mihin kykenisi hän täällä, kaukana Pohjolasta…!

Sivumennen vilahti Pentti Luhtaniemikin hänen mieleensä ja ne muutkin toverit kansanopistoajalta. Pentti oli hukkaan joutunut… Hän oli seminaarissa ollessa lukenut sanomalehdistä, että Pentti oli vangittu murhasta, jonka juovuksissa oli tehnyt…

Mutta sitten taas vilahti valoa hänen mieleensä. Hän pyyhki kyyneleensä, silmäin loisto palasi ja suun ympärille ilmestyi käskevä piirre…

— Jos muut sortuvatkin… niin en sorru minä… minä taistelen kaikkea pahaa vastaan maailmassa… minä opetan koululapsille siveellisyyttä ja kehoitan heitä… minä vihaan kaikkia miehiä… sillä heissä ei ole yhtään ainoaa kelpomiestä, jonka entisyys ei olisi tahraantunut…

Hyi heitä! Ja hyi kaikkea!

Hän nousi ja alkoi järjestellä huoneessaan.

Pitäjä, johon Hilma oli päässyt opettajattareksi oli Etelä-Suomen suurimpia, ja hänen koulunsa oli kaikin puolin mallikelpoinen. Se oli keskellä vankkaa kylää, josta rautatieasemalle ei ollut kuin muutamia kilometrejä.

Hänen edeltäjänsä oli viime keväänä kuollut — keuhkotautiin, oli hänelle sanottu. Vanha ja vaivainen oli jo ollutkin, hermostunut vanhapiika, joka ei sallinut mitään leikkiä.

Kylä ja kouluhuoneet miellyttivät Hilmaa, mutta vaikka hän koulun puutarhassa, akkunansa alla, näki omenapuita, suurten kauniiden hedelmien peitossa, lensi ajatus kuitenkin Pohjolaan, Haukkavaaran alle… Siellä oli ollut pihlaja, joka juhannuksena oli valkoisessa kukassa ja syysmyöhällä punoitti marjoistaan…

Kun hän sitä alkoi ajatella, nousi itku taas kurkkuun ja hän heittäysi keinutuoliin.

— Kun kuluu talvi ja tulee kesä, niin lähden Pohjolaan, — mietti hän itkunsa välissä. — Missä lienevätkin? Maailmalle kai kaikki joutuneet, pikku Laila parkakin! Kuinka sydämetön olen ollutkaan!

Hän itki niin — koko elämänsä tänä yhtenä ainoana iltana.

Mutta taas tyynnyttyään muisti hän Kaupin leskeä… ja tunsi, ettei hän jaksanut ajatella sitä loppuun, — kun ajatteli mahdollisuutta että hän nyt olisi Kaupilla emäntänä.

* * * * *

Mutta vähitellen, kun hän alkoi tutustua pitäjään ja pitäjäläisiin, alkoivat päivätkin tuntua lyhemmiltä, ja välisti voi hän jo laskea leikkiä lastenkin kanssa tunnilla.

Hän oli alussa välttänyt seuraa ja kulki enimmäkseen yksin. Harvoin hän hymähti, ja oli vähäpuheinen varsinkin isommassa joukossa.

Mutta pitäjän nuorilta miehiltä ei jäänyt huomaamatta, että uusi opettajatar, Hilma Vaara, oli kaunis tyttö, joka pukeusi aistikkaasti ja käveli komeasti, että hänen hymynsä oli suloista ja olentonsa viehkeää.

Ja kun Hilma joulun aikana nuorisoseuran iltamassa piti puheen, myönsivät kaikki, että heidän oli onnistunut saada lahjakas opettajatar.

"Mutta hän on vähän omituinen…"

"Kuinka niin?"

"Öisin valvoo ja itkee, ja kun nuoria miehiä näkee, niin melkein pelkää…"

"Kyllä hän siitä tasaantuu… ehkä liiaksi rasittunut ja hermostunut…"

"Niin kaiketi…"

Mutta kukaan ei onnistunut pääsemään Hilman tuttavuuteen, ja yhä harvemmin kävi hän missään seurassa; varsinkin hän silminnähtävästi vältti miesten seuraa.

Talven tullen muuttui hän yhä raskasmielisemmäksi, valvoi öisin ja päivin, oli heikko ja hajamielinen. Oppilaatkin näkivät hänen usein rientävän huoneeseensa itkemään.

Usein iltasin yksin istuessaan mietti hän tilaansa ja huomasi, että hänen terveytensä huononi huononemistaan. Ei hän oikeastaan itsekään tiennyt, mikä häntä vaivasi.

Miksi oli hän katkera ja epäluuloinen ihmisiä kohtaan? Eivät kai nämä ihmiset olleet syypäät siihen, että hän suri ja murehti… niin, hän ei tiennyt itsekään mitä oikeastaan suri. Miksi epäili hän kaikkia ihmisiä ja luuli pienimmänkin hymyn toisen huulilla olevan pilkkahymyä hänelle?

Oli häntä kehoitettu liittymään nuorisoseuraan, käymään naapureissa ja olemaan iloinen. Mutta kehoitukset olivat kuin kieltoa hänelle. Yhä enemmän hän epäili joka ainoaa ihmistä…

Kerran talvella oli hän saanut kotipitäjän rovastilta kirjeen, jossa rovasti m.m. oli kirjoittanut: "Kuinka sinua muuten nyt tuntuu opettajatoimesi miellyttävän? Minä olen niin lapsellisessa uskossa vieläkin, että paremmin olisit sopinut maalaistalon emännäksi kuin kansakoulunopettajattareksi…"

Mutta sanaakaan ei ollut rovasti maininnut haukkavaaralaisista, — aivan kuin aavistaen, ettei Hilma tahtonutkaan tietää…

Isä oli kuollut… totta kai oli talo joutunut vieraan käteen!

Äitiä muisteli Hilma tylsin, kylmin tuntein. Äiti ei ollut koskaan häntä ymmärtänyt. Aina oli moittinut ja työtä, työtä vain komentanut tekemään… Isääkin oli äiti Hilman mielestä usein pahoin kohdellut ja raa'asti puhunut silloin kun Hilma aatteitaan selitti…

Mutta nuorempia siskoja hän ikävöi ja varsinkin Lailaa, jonka kasvattaaksensa oli aikonut ottaa…

Mutta se toivo häntä vielä virkisti, että kun tulee kevät ja kesä, matkustaa hän taas Pohjolaan, on siellä kesän, vankan vaaran alla ja virtavan virran rannalla… Hän sovittaa sen mitä on rikkonut… ja tulee tervein tuntein ja sydämin takaisin…

Usein joutui hän miettimään sitäkin, oliko hän sittenkään osannut oikeaan, kun pyrki seminaariin. Kaikki se, mitä hän oli kuvitellut ja toivonut tulevaisuudelta, olikin aivan erilaista…

Ja haaveet ja toiveet siitä, että hän kerran kulkisi valoa näyttäen Pohjolan kansalle, olivat kuin tietämättä loppuneet… tuli oli sammunut eikä ollut ketään, joka sen uudestaan sytyttäisi…

Semmoisina hetkinä saattoi Hilma istua huoneessaan tuntikausia käsikirjoituksiaan ja muistiinpanoja selaillen. Ne olivat rohkeita tuumia, ihania unelmia, jotka noista papereista tuulahtivat. Hän oli yrittänyt paljon ja paljon toivonut, mutta ne olivat nyt kuin kuolleita…

Hän löysi pieniä lastuja, joita kansanopistossa ollessaan oli kynäillyt. Niissä oli kuvattu Pohjolan revontulisia iltoja ja talvisten öitten aavistelevaa pimeyttä; niissä hehkui lempeä isänmaahan ja polo-Pohjolaan, ja niissä oli aina lopussa hän, jonka kättä sai pusertaa, että sydän lämpesi ja mieli ilostui…

Ne olivat niitä muistoja ja sitä aikaa kuvasivat, jona Pentti Luhtaniemi oli sankari…

Mutta oli siellä sievä lastu kodin ympäristöltä, luonnon kuvaus, jota lukiessa Hilmalle kyyneleet nousivat silmiin…

Sitä lukiessa veivät ajatukset hänet väkisten virran rannalle, korkean vaaran alle. Elokuun ilta oli olevinaan, niinkuin olikin se ilta, jota nyt vasten tahtoaan joutui muistelemaan. Hän leikkasi peltoa jokitörmällä. Väylä oli tyyni ja ilma lämmin. Lauttoja kulki siitä ohi, mutta eräs laski talon rantaan…

Ne nousivat maihin talon rantaan, kaksi tukkilaista, toinen vanhempi, toinen nuorempi. Kysyivät talosta karjanantia ja puhuttelivat ystävällisesti… Vanhempi mies nousi taloon, mutta nuorempi istahti pientareelle (se oli samana syksynä, jona kansanopistoon läksi) ja alkoi jutella.

"Onpa kaunista ja tuleentunutta ohraa", sanoi hän.

"On tämä melkoista… eikä ole hallakaan tänä syksynä hätyytellyt", vastasi Hilma.

Siitä pääsivät he keskustelun alkuun. Hän katsahti tukkilaiseen tarkemmin. Hän oli nuori, ja hänellä oli ruskea kihara tukka ja hyvin lempeät tummansiniset silmät… Eikä hänen kasvoissaan näkynyt sitä raakaa leimaa, jota tukkilaisten kasvoissa oli tottunut näkemään.

Hänellä oli uudet pitkävartiset pieksut ja kaulassa puhdas huivi.

"Tämän talon tytär neiti taitaa olla?"

Silloin hän säpsähti. Häntä ei ollut kukaan vielä sitä ennen "neidiksi" puhutellut.

Hän sanoi nimensäkin, ja kysyi vuorostaan tukkilaisen nimeä.

"Halminen minun nimeni on…"

"Oletteko te se laulaja Halminen, josta olen kuullut puhuttavan…?"

"Se minä olen… Vai on neiti kuullut laulaja Halmista mainittavan."

"Olen minä kuullut sen tekemiä laulujakin…"

Hänen kasvojensa ilme oli enemmän surullinen kuin iloinen eikä hän puhuessaan hymähtänyt kuin joskus.

"Täällä on hauskaa minusta olla täällä Pohjan puolessa; en minä täältä pyri pois milloinkaan…"

He puhelivat siinä pitkän aikaa, ja kun ei vanhempaa miestä alkanut talosta takaisin kuulua, läksivät he yhdessä pihaan. He eivät panneet sinä iltana lauttaansa kulkemaan, vaan viipyivät aamuun asti.

Aamuvarhaisella hän puheli Halmisen kanssa pitkän aikaa kaivon kannella istuen… siksi kunnes äiti tuli hopittamaan navetalle. Mutta hyvästiä sanoessaan Halminen painoi lämpimästi kättä ja hyvää vointia toivotti… Silmissä oli omituinen, lempeä kaiho ikäänkuin anteeksi olisi tahtonut pyytää…

Omituinen surumielisyys Hilman sydämessä nyt tuntui, kun tuota iltaa muisteli, sitä unelmaa, jonka mieli kuvitteli seuraavina päivinä…

He menisivät naimisiin. Laittaisivat siistin ja sievän tuvan johonkin korkealle jokitörmälle… Heillä olisi navetta ja kaksi lehmää… Halminen kulkisi talvisin tukinajossa ja kesäisin kuljettaisi lauttoja meren suulle; heidän elämänsä olisi hauskaa ja…

Eikä se haave ollut jättänyt häntä pitkään aikaan kansanopistossakaan… ennenkun sitten vasta kun Pentti Luhtaniemeen tutustui…

Kuinka olisikaan nyt, jos se unelma olisi toteentunut?

Ehkä hän olisi nyt onnellinen, terve ja elämänhaluinen… ehkä heillä olisi pieni, sinisilmäinen tyttö, joka äitiä seuraisi joen rantaan ja katselisi välkkyville virran vesille, jossa isä suuren tukkilautan päällä kulki alas meren suulle…

"Hyvästi rakkaani… molemmat!" huutaisi isä.

Hilma unehtui niin muistoihinsa, ettei hän huomannut taas yön tulleen… eikä muistanut sitäkään, että hänellä huomenna oli raskas työpäivä…

Uupuneena ja itkusilmin hän vihdoin nukahti levottomaan uneen.

VIII

Hilma on matkalla entiseen kotiinsa.

On valoisa kesäyö, Pohjolan kaikkein kirkkain ja ihanin. Valot vaarojen la'illa hyppelevät ja virran vesillä ilakoivat. Suuren erämaan sydän on sulanut, ja kyyneliin käypi kovan kiveliönkin silmä ihanimpana vuoden yönä.

Mutta raskas on Hilman mieli; kun hän katselee tuttuja vaarain huippuja, jotka pohjoista taivaanrantaa vastaan ikäänkuin valomeren keskeltä pohottavat, värähtää sydän.

Se on kaunista, tuttua ja verratonta — niinkuin oli ennenkin. Kukahtaa käki samoin, kaiku kukkulan huipulta toiselle kiertää, mutta Hilman mieli vain on raskas…. raskas ja pimeä…

Kirkonkylässä vielä liikkuu ihmisiä, vaikka on sydänyö. Monta tuttavaa on häntä vastaan tullut, mutta ei yksikään ole häntä tuntenut, sillä hän ei ole tahtonut ketään silmiin katsoa… Mutta paljon on muutoksiakin näinä vuosina tapahtunut…

Kaukaa näkyy jo Haukkavaarankin harmaja laki ja välkkyy saarien välistä kirkkaita joen vuopioita. Suuri rauha ja kirkkaus vallitsee tänä ihanana yönä, jona taivaan ja maan valot toisensa kohtaavat.

Hilma on jo ajanut kirkonkylän sivu.

Kun hän ehtii siihen paikkaan, jossa maantie kiertäen lähtee Haukkavaaraan, mutta polku suoraan oikaisee poikki niittyjen rantatörmää pitkin, pysäyttää hän hevosen ja sanoo jalan jatkavansa matkaa.

Siitä palaa kyytipoika ja Hilma jatkaa matkaansa, tuttua polkua pitkin yksin kävellen.

Ei ole Hilma keneltäkään kysynyt Haukkavaaran väestä, ei tiedä elääkö äitikään. Ja siskot, asuvatko vielä entisessä kodissaan vai joko ovat hajaantuneet maailmalle. Koko tutun taipaleen on hän tahtonut tuntemattomana kulkea eikä hän ole kenellekään sanonut kenenkä tytär oli… ja että oli täältä pohjoisesta. Ei hän tiedä itsekään syytä kummalliseen käytökseensä, mutta niin hänestä kuitenkin tuntuu, ettei hän tahtoisi nyt, tänä yönä ainakaan, ketään tuttavaa tavata…

Nyt onkin viimeinen taival Haukkavaaraan kulumassa. Kun nyt ei vain rantatörmällä tulisi ketään tuttavaa vastaan.

Mutta ketään ei näy, vaikka hän katselee pitkin rantatörmää, joka vihannoi ja kukkii pitkänä, kauniina harjuna ohi Haukkavaaran.

Ja Hilma kiirehtii askeleitaan. Joku tukkilautta kulkee ylhäältä vuopioiden välistä ja jolloinkin kuuluu paukaus ja pitkien airojen natiseva ääni, kun lauttamiehet raskasta alustaan ohjaavat oikeille vesille.

Aurinko alkaa jo näkyä Haukkavaaran takaa, kun Hilma ehtii rantatiehen, joka taloon nousee. Helpotuksen huokaus pääsee Hilman rinnasta. Hän on päässyt taloon kenenkään tietämättä. Vanhan saunan sivu hän kävelee. Siinä on pitkää heinää kimaltelevan aamukasteen peitossa ja saunan seinää likellä, kivirauniossa, versovat vaarainpensaat rehevinä.

Entisensä näköinen on vielä talo. Pellot ovat jo pitkällä oraalla ja luhdikko peltojen alla polvenkahlomana heinikkona. Pian on hän pihassa!

Silloin sattuu silmään pihlaja, joka valkoisena seisoo hänen entisen akkunansa alla ikäänkuin morsian vihillä. Kuinka se on tuuheutunut ja kasvanut! — Muistojen, ilojen ja surujen puu! — ajattelee Hilma. Hän tulee pihaan. Ei näy mitään liikettä, mutta talo näyttää kuitenkin olevan asuttu, vaikka pitempi nurmi kuin ennen peittää pihamaata. Portaat ovat lahonneet, ja alimmainen kynnys on kokonaan poissa. Mutta porstuan ovet ovat auki…

Auki ne ennenkin olivat tähän aikaan kesää… Ei kukaan käynyt yörauhaa häiritsemässä… Menisikö hän sisälle?

Hilma seisahtuu porrasten eteen, ja hänen sydämensä sykkii niin että lyönnit kuuluvat…

Ehkä talossa jo olivatkin uudet asukkaat…

Hilmalle tulee melkein pelko ja hätä ja kerran jo juolahtaa mieleen, että kääntyy takaisin siitä… ei menekään sen edemmäksi…

Aurinko kohoaa yhä korkeammalle ja kultaa kastehelmisen pihamaan…

Lintujen laulua kuuluu lepiköstä vaaran alta, ja jossakin kaukana vaaran takana kilahtaa laitumella olevain hevosten kelloja…

Silloin alkaa kuulua pirtistä äänekästä pienen lapsen itkua ja liikettä…

Henkeään pidättäen kuuntelee Hilma oven takana, mutta ääni, joka itkevää lasta koettaa tyydyttää, tuntuu tutulta, vaikkei hän muista kenenkä ääni se on…

Silloin rohkaisee Hilma luontonsa, avaa oven ja astuu pirttiin…

Ensi silmäyksellä tuntee hän nuoren naisen, joka lasta hoitaa. Se on hänen sisarensa Selli, joitakuita vuosia nuorempi kuin hän. Sellin katse kohtaa Hilman katseen, ja Hilma ymmärtää, että Selli on hänet tuntenut…

Ei ketään muuta ihmistä ole koko avarassa pirtissä kuin Selli ja lapsi; köyhyys ja siivottomuus näkyy kaikkialla.

"Sinunko lapsesi tämä on?"

Hilma upottaa tuiman, kylmän ja jäisen katseen Selliin, joka ei kuitenkaan näytä siitä välittävän.

"Kuka on isä?"

Hilman ääni on jäinen ja kova; näyttää kuin tahtoisi hän silmäinsä salamoilla tappaa sisarensa.

Selli ei siihen vastaa, mutta hetken kuluttua sanoo hänkin niin kolkolla äänellä kuin voi:

"Tällälaillako sinä monen vuoden perästä tulet tervehtimään!"

Hilman äskeinen mielenkovuus herpoaa, ja hän purskahtaa hermostuneeseen itkuun.

"Voi sinua ja voi minua ja voi meitä kaikkia!" vaikeroi hän.

Selli ei virka mitään, mutta sisaren itkiessä heltyy hänenkin mielensä ja hän sanoo kuin anteeksi pyytäen:

"Pettynyt olen minä elämässäni… kuinka lienet onnellinen sinä… kun et pitkiin vuosiin ole itsestäsi mitään tietoa antanut…"

Hilma itkee yhä.

"Kun isä kuoli, jäimme orvoiksi ja köyhiksi… Kaupin leski on talon velastaan ottanut, mutta sallii meidän tässä vielä asua…"

"Elääkö äiti…?"

"Vielä elää, mutta sairas on, ja sinua on ikävöinyt. Tuolla se asuu sinun entisessä kamarissasi, ja Heikki, nuorin lapsi, on vielä hänen kanssaan…"

Hilma kyllä kuulee mitä Selli puhuu, mutta ei saata itkultaan mitään puhua.

"Muut ovatkin jo maailmalla kaikki… Missä lienevätkin… en tiedä…"

"Lailakin…?"

Hilman ääni väräjää ja hän katsoo tuskallisena Selliä silmiin ikäänkuin apua pyytäen.

"Laila on mennyt uuden metsäherran perheen palvelukseen… Mihinkä lienevät siirtyneet Etelä-Suomeen; ei ole hänestäkään kuulunut…"

"Laila parkakin… avarassa maailmassa!"

"Pojat lienevät tukkitöissä, vaan en ole heistäkään kuullut… Olen elättänyt itseäni käsitöillä, vaan nyt olen aikonut kesätöihin, jos tämä lapsi paranee…"

He olivat ääneti pitkän aikaa, kumpikin omissa surullisissa muistoissaan. Hilman tuntoa soimaa ja hän tuntee, että se entinen tuska, joka ei vielä ollut kuin aavistusta, nyt oli muuttunut ja kasvanut puolta raskaammaksi. Elämä tuntui hukkaan kuluneelta, ja raskas murhe siitä, ettei ollut tehnyt mitä olisi voinut, uhkasi sydämen halaista…

"Kaupin leski on ollut hyvä sekä äidille että minulle… hänettä olisi äidilläkin monesti hätä ollut… Sinua kai vieläkin muistelee…"

Kun Hilma ei siihen osaa mitään sanoa, jatkaa Selli:

"Kumma sinä olit, kun et Kaupin leskeä ottanut… nyt olisit emäntänä, sillä kaikki entiset lapset ovat jo naimisissa… Eikä näy Kaupin leskelle kukaan muu kelpaavan, vaikka ottajia kyllä olisi…"

"Kuka sinut petti?" kysyy Hilma sitten äkkiä.

Sellin katse laskeutuu, puna poskille kohoaa ja väräjävin äänin hän selittää:

"Rakas oli minulle ja olisi vieläkin… takaisin lupasi tulla, kun tiesi kuinka asiani ovat… Vaan ei ole kuulunut… Olisiko koskiin hukkunut tai tukkimetsään kuollut…"

"Tukkilainenko oli…?"

"Tukkilainen oli, ja roima oli mies ja hyvä silmistään ja sydämestään… En usko minua pettäneen, vaan vielä takaisin tulee, jos hengissä on… lapsensa ja minut omaksensa tunnustaa…"

"Selli parka…"

Lapsi on lakannut itkemästä ja nukahtanut äitinsä syliin.

Suuressa, avarassa pirtissä istuvat sisarukset vierekkäin itkeytynein kasvoin ja näkevät, kuinka aurinko kultaa koko lattian ja kuinka pääskyset lentävät pitkin pihaa…

"Ihana aamu", sanoo Hilma. "Mutta karjankelloja ei kuulu…"

"On äidillä yksi lehmä, Kaupin lesken antama, naapuritalon navetassa…"

"Menkäämme äidin luokse!"

"Menkäämme!"

Molempien ääni oli nyt ystävällisempi, ja sisarellisemmasti he toisiaan puhuttelivat.

He menivät poikki porstuan äidin asumaan kamariin, joka oli Hilman entinen makuuhuone, Selli edellä, Hilma hänen jälessään.

IX

Isännän, Aaron, kuoltua on Haukkavaara myyty ja Kaupin leski on sen ostanut, viljellen nyt sitä syrjämaana. Lapset ovat joutuneet maailmalle mikä minnekin, ainoastaan nuorin on enää äitinsä hoidossa.

Aaron kuoltua on emännänkin jo ennestään heikko terveys huononemistaan huononnut, ja nyt ei enää jaksa paljoa jalkeilla olla. Mutta Kaupin leski on kuitenkin sen verran pitänyt huolta hänen toimeentulostaan, ettei hänen ole tarvinnut köyhäinhoitoon turvaantua. Mutta ikävää ja raskasta on hänen elämänsä näinä viimeisinä vuosina ollut, varsinkin lastensa vuoksi.

Hilmaa oli hän enimmän surrut.

Kalpeana ja laihtuneena istui emäntä sänkynsä laidalla Hilman kanssa puhellen. Selli oli poistunut lapsensa luo ja Hilma jäänyt kahden kesken äitinsä kanssa.

"Laihtunut olet ja punaiset poskesi kadottanut", sanoi äiti. "Lienetkö terve?"

"En minä vielä ole sairaalta tuntunut", vastasi Hilma.

Emäntää yskitti hirveästi. Hilma avasi akkunan, josta kultaista aamuilmaa ja pihlajankukkien lemua tulvasi huone täyteen.

"Kohta kai ne ovat minunkin päiväni päässä", puheli emäntä yskänsä välissä. "Ja nytpä jo alan joutaakin. Olen sinua ikävöinyt ja kerran tahtonut puhutella ennenkun kuolen, ettei jää tunnolleni painoa… Sinua se asia koskeekin… Olihan Aaro vainaja aina hyvä sinulle?"

Emäntä kysyi sen omituisella äänellä ja katsoi Hilmaa tutkivasti silmiin.

"Hyvä oli hän aina minulle… Vanha isäraukka!"

Emäntä oli hetken hiljaa, mutta kun Sellin askeleet kuuluivat porstuassa, kiirehti hän sanomaan:

"Ei Aaro vainaja ollut sinun oikea isäsi… Sinun isäsi oli kulkeva tukkilainen, joka hukkui jo ennen kun sinä synnyit…"

Emäntä alkoi sen sanottuaan yskiä ja kaatui voimatonna vuoteelleen. Hilma tuijotti häneen kauhistunein, kalpein kasvoin ja sanoi vihdoin:

"Äiti hourii…"

"En minä houri, mutta minä en ole ennen sanonut sitä sinulle, kun Aaro vainaja kielsi, ettei sanoa. Vaan ei saanut tuntoni rauhaa ennenkun sain sanotuksi… tosi se on… kysy rovastilta, hän tietää…"

Yhä tuijotti Hilma kauhistunein katsein äitiinsä eikä oikein näyttänyt ymmärtävän mitä äiti sanoi.

"Aaro vainaja tiesi kaikki eikä koskaan minua siitä muistuttanut… ja sinua rakasti niinkuin omia lapsiaankin… niinkuin itsekin muistanet…"

"Eihän ole sinun syysi, että minä olen rikkonut… etkä sinä ole isäsi luontoa perinyt… kovaluontoinen olet… isäsi oli huikenteleva ja hurja mies… maailman veijari ja lurjus…"

Sanaa sanomatta nousi Hilma horjuen ylös vuoteen vierestä ja kävi porstuaan…

Piha oli täynnä päiväpaistetta ja pääskyset viillättivät poikki pihan joen rantaan asti ja sieltä nuolena takaisin.

Melkein kuin tietämättään käveli Hilma rantaan päin, käsittämättä mitään…

Vasta kun hän pääsi vanhan saunan luo, selvisi hän ja tunsi kylmiä väreitä kulkevan pitkin ruumistaan… Kauhea tuska raateli rintaa, ja hänestä tuntui niinkuin hänen tarvitsisi paeta pois… paeta jotakin kauheaa, saastaista, likaista…

Hän lähti nopein askelin kävelemään rantatietä pitkin…

Luonto, suuri ja puhdas, oli hänen ympärillään puhtaimmillaan ja ihanimmillaan kukassaan…

Hänenkö omassa veressään oli saastaa ja syntiä…

Semmoinen hirveä epätoivo ja hurjuus jyskyttivät sydämessä, että ajatukset himmenivät. Hän käveli joen rantaan ja katseli kauan kirkkaaseen veteen, josta kellertävä hiekka pohotti päiväpaisteiselle vedenpinnalle. Tuli kuin jostakin ulkoapäin se ajatus, että hyppää jokeen, mutta syvällä sydämessä tuntui olevan kielto… Vanha, harmaja ja ystävällinen mies, Aaro, ei ollutkaan hänen isänsä!

Ja hän oli aina, aina pienestä lapsesta asti rakastanut Aaroa enemmän kuin äitiään… Kuinka lieneekään tuo vanha siivo mies kärsinyt elämässään…

Ja kun hän selvisi oikein asiaa miettimään, suuntausi hänen vihansa äitiä kohtaan… — Tukkilainen… hurja ja maailman veijari… Mutta parhaillaan kun hän äitiä syytti, muisti hän Halmista, laulajaa… Tuossahan se oli lähellä saunaa, jossa ensi kerran sitä puhutteli…

Olisiko käynyt hänelle itselleenkin niinkuin oli käynyt äidille aikoinaan ja nyt Sellille…

Kun hän sitä joutui ajattelemaan, repsahtivat kädet helmaan ja hän istahti voimattomana rantatörmälle… Jos olisi laulaja Halminen silloin syksyllä tullut, niin… Hän ei uskaltanut ajatella loppuun, mutta ei myöskään saanut kiinni mistään selvästä ajatuksesta… Kaikki kulki kirjavana sekamelskana hänen mielessään… lapsuus… kansanopistoaika, jona suuret tuumat mieleen painuivat ja jolloin isänmaa, Pohjola, kotiseutu, koti ja siskot… niin… joiden hyväksi oli kaiken kuntonsa päättänyt uhrata… Mitä oli jälellä nyt? Mitä oli tehnyt?

Yhtäkkiä lensi hänen mieleensä Laila, joka oli maailmalla — pahassa, kavalassa maailmassa yksin… Miksi oli niin unohtanut kaikki, Lailankin?

Oliko hänen veressään sen onnettoman kulkurin verta niin paljon, että mieli teki pois kotoa…

— Sinä voisit siten tehdä sekä vanhemmillesi että siskoillesi hyvän työn, — muisteli hän rovastin sanoneen silloin kun oli kysymys hänen naimisestaan Kaupin lesken kanssa…

Niin, ehkäpä rovasti sittenkin oli hyvää tarkoittanut!

Mutta tiesikö rovasti silloin että hän oli eri isää, ettei Aaro ollutkaan hänen isänsä…

Hänen veressään oli siis auttamattomasti aviottomuuden ja kulkurin verta!

Se ajatus ja tieto tunki niin syvälle sydämeen, että hän melkein pyörtyi, makasi siinä kasteisella törmällä, kun sisar talosta juoksi hänen luokseen.

"Elä toki tee itsellesi pahaa… äiti pelkää!" rukoili Selli.

Hilma kohosi istumaan. Hänestä tuntui, että hänessä oli jotakin iäksi päiväksi särkynyt.

"Mene pois, portto sinäkin", sanoi hän tylysti Sellille ja työnsi häntä luotaan.

Toisenkin veri kuohahti.

"Elä kehu siveydelläsi", sanoi hän nyt vimmassa. "Kuinkahan olisi sinulle käynyt, jos se laulaja Halminen olisi saanut talossa käydä niinkuin aikoi… Vaan isävainaja sen esti… ja toimitti kansanopistoon…"

Hilma nousi seisomaan kuoleman kalpeana, mutta ei saattanut mitään sanoa.

"Sinun veressäsi on porttoutta kyllä… sillä sinä olet eri isää kuin minä… minun isäni oli kunniallinen mies, mutta sinun oli linnassa istunut roisto…"

Hilman huulet liikkuivat, mutta Sellin vimmastunut katse tunki hänen ytimiinsä asti.

Hän kokosi viimeiset voimansa ja lähti kuin takaa-ajettuna kävelemään rantatörmää pitkin. Sisar yritti häntä seuraamaan, katui kiivauttaan ja pyyteli anteeksi.

Mutta kun hän Hilman rinnalla kävellen oli seurannut tätä pitkän matkaa, pyörsi hän takaisin ja huusi hyvästiä.

Mutta ei kääntynyt Hilma häntä katsomaan eikä vastannut hyvästiin.

Vasta kun Hilma nousi polulta maantiehen, muisti hän, että oli jo päivä ja että kirkonkylässä olivat jo ihmiset hereillä.

Hän ei olisi millään ehdolla tahtonut nyt kävellä kirkonkylän läpi. Tuttavia voisi tulla vastaan…

Häntä uuvutti niin, että maailma musteni hänen silmissään… Ei ollut yhtään semmoista tuttavaa, jonka luokse olisi voinut poiketa hetkeksi levähtämään…

Mutta ei hän voinut siinäkään keskellä tietä seisoa. Hitaasti lähti hän kirkolle päin kävelemään. Onneksi ei tiellä ketään näkynyt liikkeellä, vaikka pihasalla näkyi ihmisiä.

Hän oli jo ehtinyt sivu Kaupin ja kirkon kohtaamatta ketään vastaantulijaa, mutta kun hän ehti pappilan kohdalle, näki hän edempänä hevosen tulevan vastaansa, kaksi miestä kärryissä istuen.

Hän säpsähti, mutta päätti kulkea allapäin ohi.

Hevonen tuli lähemmäksi, mutta Hilma tuijotti vain tien someroon ja koetti kävellä joutuin ohi…

Mutta juuri kun hän oli kohdalla, nosti hän katseensa maasta ja tapasi suoraan laulaja Halmisen katseen… Se ei ollut kuin silmänräpäys, mutta Hilma näki, että Halminen oli tuntenut hänet, samoin kuin hänkin Halmisen… ja että Halmisen kädet olivat rihmalla selän taakse köytetyt.

Muuta ei Hilma nähnyt, mutta hän sai kuin uusia voimia, jotta jaksoi kävellä majataloon asti.

Kun hän saapui majatalon pihaan, seisoi siinä muutamia miehiä keskenään jutellen.

"Huonolle tielle joutui tuokin laulaja Halminen", kuuli Hilma erään miehen sanovan.

"Niin joutui. Ei olisi uskonut. Murtovarkaudesta kiinni", kuului toinen sanovan.

Hilma koetti kävellä miesjoukon läpi, mutta kun hän ehti majatalon saliin, kaatui hän pyörtyneenä sohvalle.

X

Hilma on saapunut koululleen. Vasta sitten kun hän on vähän rauhoittunut, voipi hän ajatella, mitä hänen elämässään näinä viikkoina on tapahtunut…

Hänestä tuntuu niinkuin hän heräisi pitkästä, ilkeästä unesta, jolla ei todellisuuden kanssa ollut mitään tekemistä. Mutta sitä mukaa kuin hän voimistuu, sitä selvemmin hän käsittää, että kaikki onkin totta… armotonta, kivenkovaa todellisuutta… Totta on kodin häviö, totta on Sellin kohtalo ja totta on sekin, että hänen isänsä oli ollut kulkuri, lurjus… Mutta hirvein totuus on se, ettei hän mitään yrittänyt heidän hyväkseen, joita rakasti…

Hän alkaa syyttää itseään kaiken onnettomuuden alkusyyksi ja kuta enemmän hän uskossaan vahvistuu, sitä polttavammat tuskat vihlovat rintaa…

Miksei hän jäänyt seminaariin menemättä ja ruvennut Kaupille emännäksi? Koti olisi pelastunut… hän olisi voinut kouluun auttaa pienempiä veljiään ja kotipitäjässään hyvää vaikuttaa… sivistystä ja siveyttä… perustaa emäntäyhdistyksen ja olla kaikessa esimerkkinä nousevalle polvelle. Se olisi ollut jaloa elämää… kun toisten ja isänmaansa hyväksi… kotiseutunsa parhaaksi olisi elämänsä saanut uhrata…

Mutta näin…?

Ei mitään ollut saanut tehdyksi, joka tuntoa olisi viihdyttänyt… ei kerrassaan mitään…

Yhtäkkiä muistaa hän taas sisarensa, keltakutrisen Lailan, jonka kirkkaat silmät aina hymyillen häneen katsoivat…

Laila rukka! Yksin kavalassa, petollisessa maailmassa!

Ja niinkuin hukkuva oljenkorteen tarttuu, niin nyt Hilman sydämessä herää uusi ajatus pelastuksena ja lohdutuksena…

Hän lähtee hakemaan Lailaa… hän on saanut tietää mihin Laila metsäherran väen kera on muuttanut… hän hakee… etsii niin kauan, että kohtaa kultasiskonsa… tuopi hänet tänne kumppanikseen, ilokseen, lohdutuksekseen ja ystäväkseen elinajakseen…!

Se ajatus antaa hänelle voimaa ja toivo, että vielä voipi hyvittää ja parantaa sitä, jonka tiesi rikkoneensa, vahvistaa hänen uupunutta ja lannistunutta mieltään… Se toivo välähtää niin voimakkaana, että hän tuntee kuin uusi elämä pulppuaisi sydämessä…

Mutta sitä iloa ei kestä kuin hetkinen.

Sillä sijaan tulee yhtä arvaamatta hirveä, pelottava ja raateleva pelko Lailan kohtalosta. Hänen sairaassa, pelokkaassa mielessään syntyy kamala kuva siitä kurjuudesta, johon Laila on suurkaupungin vilinässä voinut hukkua…

Hän on näkevinään Lailan, sorean ja kauniin immen, herraspetojen ympäröimänä… Ne katselevat nälkäisin, nielevin silmäyksin kukoistavaa tyttöä ja viettelevät ja houkuttelevat… kullalla ja hopealla… Heidän hirveät himonsa kuohuvat eikä mikään rikos estä heitä niitä tyydyttämästä…

Orpo raukka, isätön ja äiditön, raiskataan ja jääpi yksin häpeään…

Kun Hilma kaikkea tuota kuvittelee, tulee hänelle semmoinen hirveä hätä, että sydän tuntuu rinnasta hyppäävän pois… Ei hetkeäkään enää saa menettää, ei silmänräpäystä kallista aikaa…!

Miksei ole ennen tämä ajatus hänelle tullut? Miksei ole ennen muistanut?

Ehkä on liian myöhää jo, — kaikki ehkä menetettyä…

Kuin kuumilla kivillä hän liikkuu ja sairaalloinen puna palaa hänen poskillaan…

Ollapa nyt ystävä, joka lohduttaisi!

Mutta ei yhtään ystävää ollut!

Ei ollut koko maailmassa yhtään ainoaa ihmistä, jolle sydämensä sisimmän saattaisi kertoa ja tuskansa tulkita…

Yksin… yksin oli hän maailmassa!

Jospa hän Lailan kumppanikseen saisi, jospa hän vielä ehtisi ennenkun oli myöhäistä!

Hän voisi vielä sovittaa sen, jonka oli laiminlyönyt — ja Lailasta tulisi hyvä ja jalo ihminen — hänhän olikin eri isää, jonka suonissa ei ollut kulkuriverta, vaan siivon ja hyväsydämisen isän…

* * * * *

Kesälomaa on vielä pitkälti, ja Hilma lähtee Lailaa hakemaan. Kalpeana, silmissä levoton tuli palaen hän matkustaa ja osuu vihdoin sen metsäherran perheeseen, jonka matkassa Laila palvelijana on seurannut.

Mutta ei ole lohduttava se vastaus, joka hänelle annetaan, eikä hän ole sen likemmäksi päämaaliaan päässyt.

Laila on kyllä herrasväessä palvellut, mutta vuosi sitten mennyt erään toisen perheen palvelukseen. Se perhe asui jossakin maaseutukaupungissa…

Hilma sai tiedon perheestä ja asuntopaikasta ja matkusti sinne.

Aivan oikein. Hän tapasi perheen ja ajoi asiansa.

Perheen emäntä, suuri ja lihava rouva, jolle hän asiansa selvittää, kuuntelee hänen puhettaan, ja kun Hilma lopettaa, sanoo hän melkein moittivalla äänellä:

"Miksette ennen lähtenyt hakemaan Lailaa? Onko hän sisarenne?"

"On. Hän on sisareni…"

Hilma on lisäämäisillään, että hän on eri isää kuin Laila, mutta ei kuitenkaan sano.

"Olettekin vähän yhteen näköön…"

Ja hetken perästä, kun Hilma näyttää odottavan paksun rouvan tietoja, puhuu tämä:

"Minä en tiedä missä lienee nyt, vaan en minä usko hyvillä jäljillä olevan… Rupesi viipymään illoin kaupungilla, niin että meidän oli saatava toinen palvelija…"

"Ette tiedä, onko tässä kaupungissa vai ei?" kysyy Hilma julmassa tuskassa.

"Tuskin vaan… semmoinen lintu kuin Laila on ei pysy kauan yhdessä kohden…"

Paksun rouvan ääni on kylmä ja tyly eikä hän näytä aavistavankaan sitä tuskaa, joka Hilman sydäntä raataa hänen joka sanaa sanoessaan. Itku silmässä, tuska sydämessä jatkaa Hilma etsiskelyään.

Pahinta peläten on Hilma saapunut pääkaupunkiin ja kaikki kurjuuden ja saastan paikat nähnyt, mutta jälkeäkään ei kuulu siskosta.

Hän saapi tietoonsa, että siellä ja siellä on tavattu taasen nuori tyttö huonoilta jäljiltä. Hän rientää sinne, mutta se ei ole Laila.

"Siskoni on sinisilmäinen ja keltakutrinen ja nyt seitsemäntoista vanha… hän on minun näköiseni, vaikka hän on eri isää kuin minä", selittää Hilma viranomaisille.

Mutta he eivät osaa häntä mihinkään neuvoa.

Ja hän kulkee vieläkin, hakee ja kyselee.

Mutta ei hän pääse niille jäljille, jotka Lailan ovat vieneet kuin elämästä pois.

XI

Kun syyslukukausi alkaa, saapuu Hilmakin koululleen.

Mutta hän on murtunut ja sairas ja kummallinen, kiiltävä tuli palaa hänen silmissään.

Ei jälkeäkään ole hän löytänyt kultasisarestaan. Laila on kuin elävitten joukosta kadonnut.

Tuska, väsymys ja epätoivo rasittavat häntä niin, ettei hän tahdo jaksaa pystyssä pysyä. Hän pelkää keskellä päivääkin ja hourii öisin. Nyt hän karttaa kaikkia ihmisiä eikä antaudu mihinkään keskusteluun heidän kanssaan.

Ei kukaan osaa selittää, mikä ennen toimeliaalle opettajattarelle on tullut, eikä hän kenellekään tuskiaan huuda. Yksin istuu, itkee ja miettii.

Syysöisin palaa tuli hänen lampussaan, ja usein on hänen nähty kävelevän edestakaisin huoneessaan.

Mutta merkillistä on, että hän siitä huolimatta jaksaa hoitaa opettajatointaan. Hän on lempeä ja hyvä lapsille ja puhuu usein Jumalasta, kodista ja vanhemmista. On sattunut jokunen kerta, että hän keskellä tuntia on unhoittunut katsomaan yhteen paikkaan, tuijottaen ja kuin vavisten… Ja kun siitä on herännyt, niin on sanonut olevansa kipeä ja päästänyt lapset pois.

Se on huomattu, että hän hermostuu, kun nuoria miehiä saapuu hänen läheisyyteensä, ja ettei hän yleensä miesten kanssa halua puhua mitään.

Ja hän alkaa kuihtua tavattoman nopeasti. Kasvot kalpenevat ja silmät putoavat kuoppiinsa.

Mutta yhä hän lapsia opettaa, tunti tunnilta; yhä öisin valvoo ja yhä harvasanaisemmaksi käy.

Mutta eräänä päivänä kevättalvella, kun hän saapuu luokalle, hymyilee hän, ja hänen silmänsä palavat omituisesti.

"Tunnetteko sisartani Lailaa, hyvät lapset?" kysyy hän.

Lapset tuijottavat häneen suurin kysyvin silmin eivätkä vastaa mitään.

"Ettekö tunne! Hän on minun näköiseni, vaikka minä olen eri isää…"

Lapset eivät ymmärrä häntä eikä hän vastausta odotakaan.

"Laila sisareni tulee tänne minun luokseni… ja hän on hyvin kaunis ja hyvä…"

Sama uudistuu vielä seuraavinakin päivinä, ja lapset kertovat siitä kotonaan…

* * * * *

Suuressa kartanossa, jossa unohdetut pimenneet sielut viettävät elonsa päiviä, on hoidokkina nuorenpuoleinen nainen, joka on menettänyt järkensä valon.

Ei hän raivoa eikä mellasta, mutta hän kulkee ja hakee, puhelee itselleen ja nauraa… nauraa tuota kauheata mielipuolen naurua… Mutta kun hän tapaa hoitajiaan, kysyy hän joka kerta:

"Tunnetteko sisartani Lailaa? Hän on minun näköiseni, vaikka hän onkin eri isää…"

Kun ei hän saa kysymykseensä vastausta, jatkaa hän hakemistaan ja uudistaa saman kysymyksen seuraavalle vastaantulijalle. Hän on hoidokeista hiljaisin, ja hän saa hoitaa puutarhaa ja liikkua pihasalla…

Mutta joskus sattuu, että hän alkaa puhua kodistaan, joka on kaukana valoisassa Pohjolassa, ja silloin tuntuu kuin puhuisi hän järkevän ihmisen tavalla. Mutta kesken kaiken kotiseutunsa kuvauksen mainitsee hän Lailan nimen ja silloin parahtaa hän kamalasti ja ulvahtaa, että ilma tuntuu särkyvän hänen ympärillään. Ja kun hän lakkaa itkemästä, hymyilee hän taas ja tekee tavallisen kysymyksensä:

"Ettekö tunne sisartani Lailaa? Hän on minun näköiseni, vaikka hän onkin eri isää…"