ERI ISÄÄ
Kuvaus maalaistytön elämästä
Kirj.
VÄINÖ KATAJA
Hämeenlinnassa, Arvi A Karisto, 1910.
I
Isä oli itse tullut Hilmaa kansanopistolta noutamaan. Päästötodistukset oli annettu ja he olivat nyt palaamassa kotia.
Toukokuu oli kulumassa, kylmänkolea harmaataivainen toukokuu. Isä istui pitkissä ajatuksissa eikä ollut monta sanaa virkkanut sitten kun opiston pihalta lähdettiin ja käännyttiin tänne pohjoista kohden. Isä oli nostanut lyhyen takkiturkkinsa kauluksen pystyyn, suojatakseen korviaan, kun pureva pohjatuuli puhalteli. Vanha musta nulkutteli hidasta nulkkaansa ja kärryt liitteissään narahtelivat.
Isä oli Hilman mielestä vanhentunut nyt kuluneen talven aikana. Korvanjuurelta olivat hiukset muuttuneet harmaammiksi ja silmien ympärillä olivat rypyt syvenneet.
He olivat jo loitonneet opistolta kymmenkunnan kilometriä, omissa mietteissään kumpikin istuen. Ilma tuntui niin kovin epärunolliselta, kylmältä ja pystyvältä. Isä olikin peittänyt Hilman polvet ja jalat paksulla villahuivilla, ettei tuuli pääsisi niin rupeamaan. Mutta silti tunsi Hilma kylmän povessa nytkähtävän ja sydänalassa väräjävän.
"Kevään pohjoinen tuntuu aina kylmältä ja pystyy ihmiseen pikemmin kuin talvella", sanoi isä.
Ainahan ne olivat olleet keväiset tuulet kylmiä, siitä asti kun Hilma muisti. Silloin oli aina lämmin, kun lumet sulivat, etelätuulet puhalsivat ja päivä paistoi… kun joki jäistä vapautui ja kevättulva nousi melkein rakennuksen taakse, niin että joenrantapellotkin jäivät tulvaveden alle. Mutta kun tulva laskeusi, kääntyi tuuli pohjoiseen ja päivä saattoi olla harmaan pilven peitossa viikkomääriä.
"Ne ovat niitä tunturien tuulia", oli isän tapana sanoa. "Lappi laskee loppuja kylmiään pois."
Siitä johtuivat Hilman ajatukset kotia.
Isältä oli jo kuullut kuinka äiti ja pikku siskot ja veljet kotona jaksoivat. Oli isä kertonut, että kaipuu oli ollut koko talossa. Äiti auttajaansa kaipasi ja pikku veljet ja siskot kilttiä vanhinta sisartaan. Oli ollut itselläänkin, isällä, ikävä…
Isä oli aina ollut hyvä ja hellä Hilmalle. Ei hän muistanut isän hänelle pahaa sanaa koskaan sanoneen. Kun sattui, että äiti joskus pauhaili ja torasi, koetti isä välit sovinnolla selittää…
Huolet kai olivat isää noin vanhentaneet — mietti Hilma, kun sivulta isää tarkasteli. Huolet varmaan ja velat, joista oli kuullut isän ja äidin keskenään puhuvan… Nyt syksyllä viimeksi…
Taisi olla väärin, että hänkin rupesi tahtomaan kansanopistoon, kun niin vähäiset varat oli vanhemmilla ja iso lapsijoukko oli hoidettavana! Mutta mielellään oli isä suostunut, vaikka äiti olikin pannut vastaan ja velkakuormaa niin kovin suureksi maininnut. Mutta koko elinaikansa hän siitä isälle olisi kiitollinen, niin isälle kuin äidillekin. Olihan äiti keskellä köyhyyttä hänkin koettanut minkä mitäkin tyttärelleen lähettää, joskus kulkijain matkassa, joskus postissakin…
Hän oli niin paljon oppinut ja kehittynyt kuluneena talvena… Kuinka maailma tuntuikaan erilaiselta, ja toisin tuntein nyt elämää ajatteli…
Hevonen oli ruvennut kävelemään, isä näytti olevan syvissä mietteissä ja Hilmakin vaipui omiin ajatuksiinsa.
Hän palautti mieleensä kuluneen hupaisan talven, joka oli ollut hänen lyhyen elämänsä hauskin. Hyviä olivat olleet häntä kohtaan opettajatkin, ja kaikkien toveriensa suosima oli hän ollut…
Nyt viime päivänä ennenkuin erottiin oli johtaja sanonut Hilmalle, kun hyvästiä jätti:
"Hilmalla olisi hyvä oppi, soisin, että jatkaisit lukujasi seminaarissa…"
Hän oli ilosta punastunut ja johtaja oli vielä isällekin asiasta puhunut. Hilmasta tuntui niinkuin johtaja olisi nähnyt hänen sisimpäänsä, sillä sitä oli hän haaveksinut, uneksinut ennen jo kuin kansanopistoon lähtikään…
Se oli ollut kaunis ja ihana unelma hänellä silloin, kun hän kansakoulusta päästyään istui yksin kotirannassa ja mietiskeli… Hän pyrkii seminaariin… ahkeruudella menee hän nopeasti eteenpäin… on pian kansakoulunopettajattarena… ehkä omassa pitäjässä, kirkonkylän uljaassa, uudessa rakennuksessa… Siskot ja veljet hän ottaa luoksensa ja koulussa käyttää… ja isän ja äidin…
Niin oli hän tulevaisuuttaan unelmoinut, kun yksin keväisenä iltana vuolaan virran varrella istui…
Mutta se unelma oli särkynyt, ja raskas työ kesällä uuvutti niin, ettei syksyllä enää ikävöinytkään opinteille. Tyytyi kotona työtä tekemään, äitiä lehmäin hoidossa ja taloudessa auttamaan ja vaalimaan pikkusiskoja, joita oli kahdeksan Hilmaa nuorempaa.
Silloin oli hän vasta alkanut ymmärtää että he olivatkin hyvin köyhiä, jotka velkamiehet voisivat ajaa maantielle milloin hyvänsä. Äiti siitä puhui ja itki, mutta isän ei hän ollut kuullut koskaan veloista puhuvan. Isä työskenteli aamusta iltaan, oli usein kalpean ja alakuloisen näköinen eikä koskaan pannut äidille vastaan, vaikka äiti usein valitteli milloin minkin puutteen vuoksi…
Mutta kun hän isälle kerran peltoa leikatessa puhui, että hänen teki mieli kansanopistoon, niin ei isä sanallakaan pannut vastaan.
"Kuinka äiti tullee toimeen, kun sinä pois lähdet!" oli isä vain sanonut, mutta ei ollut Hilmalle puolta sanaa puhunut varattomuudestaan.
Oliko sitten ollut väärin, että omaa haluaan noudatti eikä jäänyt kotiin äitiä auttamaan? Sääli oli äitiäkin, joka pienten lasten kanssa yksin emännyyttä hoiti ja lehmät ruokki, sillä heillä ei ollut koskaan ollut varaa palvelijaa pitää! Mutta kerran hän kaikki palkitsee, kerran kai hänkin pystyy ansaitsemaan!
Hilma tunsi nyt sydämensä ilosta sykähtelevän, kun ajatteli, että hän nyt kesän aikana kykenee äitiä ja isää auttamaan… Ja sitten syksyllä…!
Johtaja oli neuvonut pyytämään rovastilta lainaa seminaarin lukuja varten…!
Jos kuitenkin sinne pääsisi… muutaman vuoden kuluttua voisi jo isää ja äitiä auttaa ja pikkusiskoja…
Hilma unohti kylmän pohjoistuulen ja antausi hetkeksi ihaniin tulevaisuuden unelmiin…
Mutta sitten sukelsi sydämen pohjalta kuva reippaasta nuoresta miehestä Pentti Luhtaniemestä, johon kansanopistossa tutustui ja josta oli jäänyt lämmin laine loiskimaan sydämen syvyyteen. He kaksi, Pentti ja hän, olivat olleet opiston etevimpiä. Pentti oli puhuja ja runoilija, jalo ja ihanteellinen nuori mies, joka tähtäsi kauas ja korkealle…
"Kirjoitathan minulle!" oli hyvästiä jättäessä sanonut ja pitänyt kättä pitkän aikaa omien käsiensä välissä… "Kerran sinut haen korkean vaarasi alta… Pohjolan puhdas impi… omakseni haen…"
Niin oli Pentti puhunut, suuret siniset silmät sädehtien…
Hilma muisti joka sanan, jonka Pentti hyvästiä jättäessä oli sanonut.
"Elämä on suurta ja ihanaa… se on meillä molemmilla edessämme… ja isänmaamme odottaa meitä…!"
Tovereille oli hyvästijättöpuheessaan innostunut, puhunut niin, että johtajakin oli ihmetellyt… Isänmaa… köyhä, ahdistettu Suomi… karu, kylmä Pohjola ja leivätön Lappi…
Kaikki oli hän saanut puheellaan innostumaan. Jokainen oli luvannut parhaansa yrittää rakkaan isänmaansa puolesta…
Millä voisi hän, Hilma, isänmaatansa palvella, millä tehdä jotakin poloisen Pohjolan hyväksi…!
"Täällä kulkee kansa vielä talviyön pimeydessä… isänmaa on vain epämääräinen sana… Mutta kansa on talutettava talviyön pimeydestä kesäyön kirkkaaseen valoon ja isänmaan laulu on kaikuva kautta laajan Perä-Pohjolan, Ruijan rannoilta alkaen, eikä saa olla yhtään Suomen miestä eikä naista, joka ei kuule Suomen laulun sulosäveliä… Me olemme valoisan Pohjolan lapsia… Talvinen yö on taaskin loppunut… Näettekö kuinka valot virtaavat Pohjolaamme… tunnetteko kuinka sydän paisuu ihanan illan suussa ja kuuletteko kuinka muuttolinnut raukkoja rajojamme rakastavat…"
Ja paljon muutakin oli Pentti puhunut. Suuret siniset silmät olivat sädehtineet ja notkea, pitkä vartalo värissyt sisällisestä innostuksesta…
Hilma tunsi yhä lämpenevänsä Pentin puheita muistellessaan, ja tahtomattaan käänsi hän päänsä taakse päin, sinne, johon komea opinahjo oli jäänyt mahtavan virran rannalle, jäänyt uljaana, pystypäisenä valonheittäjänä vartomaan uusia tulokkaita lämmittäviin suojiinsa…
Kaipaus ja ikävä vihloivat sydäntä… ja jonkunlainen pelko raskaasta työstä ja ahertamisesta kotona vaivasi… Todellinen elämä tuntui nyt kivenkovalta ja raskaalta… kun runouden maailmasta laski alas kylmän maan päälle…
He olivat jo sivuuttaneet ensimmäiset kylät. Aurinko oli harmaat pilvet hajoittanut ja paistoi nyt lämpöisesti kevään kuloluontoa herätellen.
Hilmasta tuntui, että hänen pitäisi jotakin isälle sanoa, mutta hän ei oikein tiennyt mistä alkaisi. Isä näytti niin raskasmieliseltä eikä hän kuitenkaan käsittäisi, vaikka koettaisikin selittää, sitä, mitä Hilma tunsi ja tiesi nyt, kun kansanopiston oli käynyt.
Mutta isäkin näytti saavan hauskempia mietteitä, kaiketi sen vuoksi, että aurinko oli alkanut paistaa ja pohjoistuuli oli ruvennut tyyntymään.
"No laskemaan ja kirjoittamaan siellä tietenkin olet oppinut", sanoi hän, käänsi takkiturkkinsa kaulusta alas ja kääntyi Hilmaan päin.
"No jopa varmaan ja paljon, paljon muuta… voi, jos kaikki kertoa osaisin mitä olen oppinut!" sanoi Hilma ja hellitti hänkin vähäisen villaista huivia ympärillään.
"Lasku ja kirjoitus kuitenkin ovat maamiehen elämässä tärkeitä", sanoi isä, Haukkavaaran vähäpuheinen, siivoluontoinen isäntä Aaro.
"Niin onkin", myönsi tytär. "Mutta on paljon muutakin — ja paljon tärkeämpää, — mikä jokaisen Suomen kansalaisen tulisi tietää…"
Siihen jäi taas keskustelu. Haukkavaaran Aaro ei tuntunut oikein ymmärtävän, mitä tytär tarkoitti.
Mutta hetken kuluttua hän kuitenkin sanoi:
"Jos minäkin olisin laskea osannut ja kirjoituksen tuntenut, ei minullekaan olisi kyetty väärin tekemään… niinkuin on tehty…"
Siihen ei Hilma vastannut mitään.
He olivat jo saapuneet kolmanteen kylään ja heidän oli aikomus käydä hevosta syöttämässä Korterannan talossa, jossa oli sukulaisemäntä. Mennessään tytärtään noutamaan oli Aaro taloon poikennut, vaan ei ollut sattunut isäntä kotona olemaan.
Kun talo tien mutkan takaa tuli näkyviin, alkoi Aaro tyttärelleen puhua:
"En minä monta kertaa ole Korterannan Aaroa puhutellut, enkä talossakaan käynyt kuin pari kertaa. Mutta kuulopuheita olen kuullut hänestä. Vireä ja toimellinen mies kuuluu olevan ja hyötyneen kuuluu, että taitaa olla kylänsä rikkaimpia talollisia nykyään… Vaan hyvä kuuluu olevan talokin… kolmattakymmentä kytkysessä."
Hilma ei ollut Korterannassa koskaan käynyt, mutta äidin muisteli puhuneen, että hänellä oli serkku siinä emäntänä.
Korterannan isäntä osuikin olemaan nyt kotosalla. Kun pihaan ajoivat, tuli isäntä tallista päin, kävi kättelemään, Aaroa ensin, Hilmaa sitten.
"Vai on tämä vanhin tyttäresi… äitinsä näköinen onkin… Vai kansanopistosta…"
Hän toimitti hevosen talliin, liikkui liukkaasti kuin nuori mies ja puuhatessaan puheli.
"Menkääpä vieraat sisälle, niin minä tässä hevoselle teen appeen… kyllä siellä vaimoväki on kotosalla."
Aaro katseli, kuinka toinen toimitteli, ja virkahti, että ei olisi tarvinnut nyt apetta…
Hän jäi siihen Korterannan kanssa vielä puhumaan ja kävi talliin hevosia katsomaan. Hilma astui sisälle.
"Kovinpa tuo tyttäresi on hienon näköinen talonpoikaiseksi ihmiseksi", alkoi Korteranta, kun kahdenkesken jäivät, ja katsahti apetta tehdessä tutkivasti Aaroon.
Aaro imeskeli sammunutta piippuaan eikä virkkanut mitään.
"Sen ne siellä oppivat kansanopistossa ja vieraantuvat työstä pois… niinkuin tämänkin kylän nuoret, jotka siellä ovat käyneet", jatkoi Korteranta. "Kummapa, että sinäkin, vähävarainen ja velkainen mies, tyttäresi sinne kustansit!"
"Oli niin kovassa halussa sinne, niin ajattelin…" sanoi Aaro.
"Niinpä tietenkin. Ovat ne meidänkin tyttäret vauhdissa olleet ja itkuja puserrelleet ja pyytäneet, että hekin… Vaan minä sanoin heti, että tässä talossa ei tarvita yhtään fröökynää… tässä on paljo työtä… ja jos menette, niin sille tielle jääkää… En minä rupea joutilasta väkeä elättämään…"
"Mitenhän lienee", sanoi Aaro. "Hyvänhän luulisi opinkin olevan."
"Mitäs sillä opilla tekee… eihän sillä kuitenkaan elä, jollei työtä tee… Työttömäksi siellä nuori väki oppii, sen olen nähnyt…"
"Saattaa niinkin olla", myönteli Aaro.
Korteranta nosti appeen hevoselle, kylkeä koetteli ja virkahti:
"Laihanlainenpa on sinunkin hevosesi… ja kevättyöt alkavat heti…"
"Eipä tahdo liietä suurusta hevoselle vähävaraisessa talossa", sanoi Aaro.
Kun pihalle tallista tulivat, sanoi Korteranta:
"Taitaa sitä olla velkaa sinullakin melko paljon…"
Alakuloisesti Aaro vastasi:
"On sitä, veli kulta, minun osalleni, ja kun on pieniä lapsia vielä…"
"Puulaaki se taitaa sinut hävittää… olen kuullut…"
"Olisi sitä vielä metsää myydä, jos sattuisi hyvä ostaja", sanoi Aaro.
"Pidä sinä sitten, mies, silmäsi auki, etteivät saa sinua pettää", sanoi Korteranta ja he nousivat korkeita kuistin portaita talon tilavaan pirttiin.
II
Iltapuolella päivää joutuivat he jatkamaan matkaansa Korterannasta. Ilma oli lauhtunut ja tuuli tyyntynyt kokonaan.
"Ehkäpä kääntyykin nyt etelään tuuli ja alkaa toden teolla kesän tekoon", sanoi Aaro, kun tielle ehtivät ja lähtivät ajamaan pohjoista kohden, josta jo taivaanrannan rajalta alkoi siintää korkeiden kukkuloiden huippuja.
Hilma istui omissa mietteissään eikä kuullut mitä isä puhui.
Kun pääsivät myötämaahan, niin Aaro ropsautti ohjasperillä hevostaan ja komenteli:
"Juoksepas joukkoon, että ehditään tästä kylvön tekoon!"
Aaro tuntuikin olevan puheliaammalla tuulella kuin aamupäivällä.
Mutta Hilma oli alakuloinen eikä isänsä puheisiin monta sanaa vastannut.
Oli kuin olisivat kaikki poispyyhkäistyt, kaikki kuluneen talven unelmat ja ihanat tulevaisuuden kuvat. Hilma oli joutunut miettimään erästä asiaa, jonka jo uskoi unohtuneen ja jonka jo mielestään oli karkoittanut. Mutta nyt oli asia verestynyt, kun olivat Korterannassa käyneet. Korterannan tyttäret siitä olivat Hilmalta kysyneet… Ja Hilma kun oli uskonut, ettei se asia ollut kuulunut kotikylää pitemmälle! Ja nyt siitä jo tiedettiin täällä vieraassa kylässäkin!
Kuinka lieneekin niin levinnyt se huhu, että Kaupin leski oli häntä kosinut, vaikka hän silloin vielä ei ollut täyttänyt kahdeksaatoista vuotta! Kaupin leski! Salomon Kauppi! Hän oli kirkonkylän rikkain isäntä, vielä komea mies ja kulki kuin nuoret miehet, välkkyvissä valjaissa ja maalatuissa reissä. Mutta kymmenen vuoden avioliiton perästä, jonka Hilma oli kuullut olleen hyvin onnettoman, oli häneltä kuollut vaimo, jättäen perinnöksi neljä tyttöä, joista vanhin nyt oli Hilman ikäinen…
Usein oli Kaupin leski Haukkavaarassa käynyt, puhellut ystävällisesti Hilmalle ja isän kanssa jaaritellut. Mutta ei ollut Hilma hänen aikeistaan ymmärtänyt ennenkuin äiti oli sanonut.
Ja sen jälkeen oli siitä Hilmalle puhuttu kirkonkylälläkin…
Hilma palautti mieleensä sen talvi-illan, jona Kaupin leski oli kosinut… ja josta nyt oli toista vuotta aikaa. Oli päiväpaisteinen maaliskuun päivä, kun Kaupin leski ajoi komealla orhilla Haukkavaaran pihaan, kulkusten ja tiukujen helistessä. Itse oli hän puettu kuin parhaat herrat, ja posket ja leuka sileäksi ajeltu…
Hilma ei ollut huomaavinaan, että äiti olisi mielellään suonut tyttärensä Kaupin leskelle menevän… oli sen selvään sanonutkin… mutta isä ei ollut koskaan sanaakaan maininnut… Mutta kylällä toiset kielsivät, toiset käskivät… "Olisi kai sillä Kaupin leskellä rikkaamman talon tyttäriäkin… vaan kun olet kaunis, niin sinut mieluummin ottaisi, vaikka köyhä olet", niin olivat kylällä sanoneet.
Eihän hänellä, Hilmalla, silloin ollut juuri erinomaista vastaankaan sanomista. Kaupin leski oli vielä pulska mies ja hänellä oli komea ja vankka talo, mutta Hilma ei ollut silloin vielä tiennyt lemmestä mitään. Eikä hän muuta silloin ajatellut kuin lesken uljasta taloa ja komeaa karjaa… Sulavasti ja hauskasti oli Kaupin leski puhellut, oli sanonut senkin, ettei hän ollut entistä vaimoaan koskaan rakastanut… Ei ollut Hilma sillä kerralla jyrkästi kieltänytkään, mutta oli tahtonut miettimisen aikaa… Ja siinä välissä, ennenkuin Kauppi toisen kerran kävi Haukkavaarassa, ehti Hilma nähdä ja kokea paljon. Hän oli kirkolla tavannut Kaupin vanhimman tyttären Mimmin, joka oli käynyt puhuttelemaan Hilmaa…
Vieläkin tuntuivat kylmät väreet vihlovan Hilman sydämessä, kun muisteli, kuinka raa'alla tavalla Mimmi häntä oli kohdellut… Ja kuinka hävyttömästi sekä isän että äidinkin haukkunut… Siitä kohtauksesta ei hän ollut kotona mitään sanonut, mutta itkenyt oli sen päivän ja toisenkin… Niinä päivinä hän alkoi miettiä kansanopistoon pääsemistä…
Oli hän kohdannut Kaupin lesken pari kertaa syyskesällä. Leski oli silloin tarjonnut apuaan ja kehoittanut vain menemään kansanopistoon. Hän kyllä vartoisi Hilmaa vaikka kuinka kauan… Sillä ei hän koskaan lakkaisi Hilmaa rakastamasta…
He olivat nyt saapuneet korkean mäen harjulle, jonka laen yli tie mutkikkaana kulki. Siitä näki jo kirkonkylän ja tapulin ristin korkean vaaran vierestä. Ja etempää tapulin ristin takaa kohosi harmajana Haukkavaaran kalju laki muita korkeampana kymmenien muiden lakien joukosta.
Isä oli puhellut minkä mitäkin Hilmalle, mutta Hilma ei ollut häntä kuunnellut. Hänellä oli nyt niin paljon omia miettimisiään, oli toiveita tulevaisuudesta, joka kangasteli ihanana ja toivorikkaana… nyt kun oli tuntenut puhtaan, taivaankirkkaan lemmen sydäntä lämmittävän.
Juuri kun hevonen laskeusi myötämäkeä, sanoi Aaro, ohjia lujemmalle ottaen:
"Et ole tainnut koko talvena puhutella Kaupin leskeä?"
Hilma säpsähti, heräsi todellisuuteen ja katseli kysyvästi isää. Isä ei koskaan ennen ollut Kaupin leskestä puhunut ja nyt aloitti keskustelun aivan niinkuin olisi ennenkin asiasta puhetta ollut.
"Aikoi käydä markkinain aikana opistolla, niin ajattelin…" ehti isä vielä sanomaan.
"Ei ole näkynyt opistolla käymässä", vastasi Hilma.
Hetken päästä kysyi isä taas:
"Ei ole… vai onko kirjoittanutkaan?"
"Minulleko?"
"Niinpä tietenkin. Sinua se vieläkin meinaa."
Hilma ei vastannut. Isän äänestä hän kuuli, että isäkin sitä olisi tahtonut. Mutta hän ei siihen mitään vastannut.
"Olisi siinä sinulla hyvä olla emäntänä ja puolet saisit periä Salomonin jälkeen… Eikähän Salomoni ole vielä iältäkään pilattu, ja siivo on mies… Me oikein äidin kanssa toivoisimme, että Salomonin ottaisit…"
Isäkin siis oli sitä mieltä!
Hilma tunsi kylmien väreiden kulkevan ympäri ruumistansa, mutta ei hän vieläkään isälle mitään sanonut. Hän muisti kohtauksensa Mimmin kanssa, ja hänestä tuntui kuin olisi Mimmin vihainen silmä häntä vieläkin vaaninut…
Hänkö asumaan samaan taloon, saman katon alle semmoisen sydämettömän raakalaisen kanssa! Hänkö äitipuoleksi neljälle ylpeälle, rahoistaan kerskailevalle samanikäiselle ihmiselle!
Ei ikinä!
Ennen vaikka…
Mutta silloin muistui Luhtaniemen Pentti mieleen… Ja hän sai voimaa isälleen sanoakseen:
"En minä ikinä Kaupin lesken vaimoksi rupea."
Hän sanoi sen melkein kiivaalla, suuttuneella äänellä ja suurissa sinisessä silmissä leimahti kuin nouseva liekki.
Aaro ei ollut odottanut semmoista vastausta, päinvastoin oli toivonut Hilman heti myöntyvän. Hän silmäsi tyttäreensä ja ihmetteli itsekseen, että Hilma hänestä nyt näytti niin kauniilta. Äitinsä näköinen oli, melkein kauniimpi vielä kuin Priita silloin kun heidät vihittiin. Kauan katseli Aaro tytärtään, vihdoin virkkaen:
"No saammehan asiasta vielä tuumailla. Mitä nyt äitikin arvelee!"
He ajelivat eteenpäin. Kirkonkylä alkoi lähestyä. Molemmin puolin tietä näkyi jo mökkejä ja jo joku isompi talokin metsän takaa.
"Jos kävisimme Kaupissa hevosta syöttämässä. Salomoni kutsui palatessa talossa käymään", esitteli Aaro.
"Menkää te, isä… Minulla onkin asiaa pappilaan… En minä tule Kaupille!"
"Tee tahtosi, vaan minä kyllä käyn… asiaini vuoksi täytyy käydä…"
Hilma arvasi kyllä, mitä asiaa isällä Kaupille olisi. Semmoisia oli ollut ennenkin, ja Kauppi oli rahaa lainannut.
Pappilan tienhaarassa hyppäsi Hilma kärryistä, mutta Aaro jatkoi matkaansa Kaupille päin, joka ei ollut kaukana pappilasta. Hilma päätti nyt koettaa. Hänestä tuntui, että hän oli joutunut kovaan leikkiin, josta täytyi selviytyä. Kulunut talvi oli innostuksen ja lemmen talvi, jokapäiväisiä asioita ei ollut muistanutkaan… ja nyt yhtäkkiä oli elämä mustine huolineen häntä vartomassa… Näinkö olikin ihmiselämä…! Kun onnellisena on, niin samassa surut tulevat.
Rovasti oli vanha hiljainen ihmisystävä, joka oli monta köyhää opintielle auttanut ja monta hyvää neuvoa rippikouluaikanakin antanut. Hilma menikin pappilaan rohkeana… niin oli johtajakin neuvonut…
Ystävällisesti rovasti Hilmaa kätteli ja oli kuin hänen vakaville kasvoilleen olisi levinnyt ilon hymy, kun nuorta, punaveristä ja kaunista tyttöä katseli. Itse lapseton oli, mutta nuoruutta ja nuoria rakasti.
"Oletpa sinä kasvanut ja kaunistunut sitten rippikouluajan", sanoi hän, ja hänen katseensa tunki syvälle Hilman kauniisiin sinisiin silmiin.
Hilma kertoi olostaan kansanopistossa, kertoi innostuen ja kehumalla. Rovasti kuunteli häntä hymy huulilla, — tuntui kuin Hilman kertomus olisi hänenkin vanhat, jäykistyneet verensä lämmittänyt.
Vihdoin uskalsi Hilma sanoa ajatuksensa, asiansa, jonka vuoksi oli pappilaan poikennut. Mutta rovasti oli jo kuullut huhun Kaupin lesken naimahommista, ja hän vastasi kuin leikillään:
"Mutta sinustahan tulee pian Kaupille emäntä…"
Hilma lensi tulipunaiseksi.
"Et sinä sitten seminaariin jouda."
Hilman katse sai kylmemmän ilmeen, kun hän vastasi:
"Ei tule minusta Kaupille emäntää… ei koskaan!"
Rovasti loi häneen tutkivan katseen ja kun näki, että täyttä totta tyttö tarkoitti, niin lupaavalla äänellä sanoi:
"No saamme tässä tuumailla, — ehkä voisin jotakin hyväksesi tehdä."
Hilman teki mieli ruveta rovastille selittämään kaikki: ensiksi sen, että Mimmi oli ollut kovin loukkaava häntä kohtaan ja toiseksi, että hänellä jo oli ystävä… vaikka ei hän mitään pahaa osannut Kaupin leskestäkään sanoa. Mutta ei hän kuitenkaan siitä puhunut, virkkoi vain hyvillään:
"Ainakin uskon, että päästyäni opettajanvirkaan voin enemmän vaikuttaa isänmaani hyväksi ja ehkäpä olla avuksi vanhemmillenikin…"
"Sinulla on siis kova halu oppia?" kysyi rovasti, mutta hän näytti miettivän aivan muuta.
"Niin minusta tuntuu… ja johtajakin kehoitti jatkamaan lukujani."
Rovasti sytytti piippunsa, hyräili jotakin ja sanoi sitten:
"Mutta oletko ajatellut, että Kaupin Salomoni on kunnon mies, joka rakastaa sinua totisesti… sen tiedän!"
"Mutta hänellähän on täysiä lapsia… minä tulisin taloon kuin viidenneksi rattaaksi vaunun alle… Enkä minä muutenkaan halua vielä naimisiin…"
Hilman äänessä helähti kylmä väre ja silmät leimahtivat.
"Minä tarkoitan että ehkä siten voisit auttaa vanhempiasi ja pikkusiskojasi paremmin", sanoi rovasti hetken kuluttua.
"Niin, sitenkö että menisin vastenmielisesti naimisiin?" sanoi Hilma melkein tikaisemalla, niin että rovasti säpsähti.
"Tultuasi kerran niin kunnon miehen vaimoksi kuin Kaupin Salomoni on, olet hyvässä turvassa… ja Mimmihän joutuu pian naimisiin hänkin", puhui rovasti nyt totisena, ja kun ei Hilma siihen mitään virkkanut jatkoi hän, äänen yhä enemmän ja enemmän muuttuessa saarnaääneksi:
"Sinä kuvittelet tulevaisuuttasi onnekkaaksi ja elämääsi päiväpaisteiseksi, niinkuin kaikki nuoret kuvittelevat, mutta harvoin täällä ihminen onnea saavuttaa ja vielä harvemmin toteutuvat nuoruuden ihanteet… Ei naisen voimalla maailmaa mullisteta eikä ole sanottu, että se tie, jota on aikomuksesi kulkea, on onnellisempi sinulle kuin sekään, jota vanhempasi soisivat sinun kulkevan ja josta olisi heille ja itsellesi hyötyä…"
Hilman äskeinen hyvämieli katosi, vaikkei hän oikein ymmärtänytkään mitä rovasti tarkoitti. Sen hän kuitenkin käsitti, että Kaupin leskelle rovastikin olisi suonut hänen menevän…
Sitenkö hän sitten pelastaisi sekä vanhempansa että pienet siskonsa köyhyydestä?
… Kun kauppatavaraksi alkaisi…
Sanomaton inho täytti hänen sydämensä, ja vaikka hän koetti pysytellä tyynenä, ratkesi hän itkuun. Rovasti alkoi lohdutella, hakien joutavia vertauksia Raamatusta.
Mutta Hilmaa alkoi rovastikin inhoittaa. Hän kuivasi kyyneleensä, sanoi kylmänlaisen hyvästin ja poistui.
"Herran rauhaan!" hyvästeli rovasti ovella.
Mutta sekavissa mietteissä käveli Hilma pitkin kirkonkylän raittia. Tiellä hän puhutteli muutamia tuttavia ja kertoi olostaan kansanopistossa. Sitä kertoessaan unhoitti hän hetkeksi suuren tuskansa ja huolensa ja kehoitti kaikkia tuttaviaan kansanopistoon menemään.
Kun hän lähestyi Kaupin taloa, jossa tiesi isän olevan, karsi kylmä pitkin selkäpiitä, ja aivan vieraita ajatuksia rynnisti hänen mieleensä…
Jos olisi johon menisi… jossa saisi oppia… niin ei enää palaisikaan kotia, vaan lähtisi avaraan maailmaan.
"Suuri, ihana elämä on edessämme…" oli Pentti sanonut.
Jospa hän tietäisi mitä minä täällä tunnen ja tiedän…
"Kerran otan sinut… noudan korkean vaarasi alta…!"
Jospa hän tulisi ja minut noutaisi ja yhdessä sitten…
"Karu ja kylmä on Pohjolamme, mutta meidän tulee siitä voimallamme tehdä viljava ja lämmin valon maa…!"
Niin… niin! Ne olivat Pentin ihanteita, joihin luotti. Pentti kyllä kykenisi jotakin tekemään, mutta hän…!
Hänestä tuntui nyt vastenmieliseltä palata kotia. Taas alkaisi se jokapäiväinen työ… aamusta iltaan… Ei joutaisi kirjaa aukaisemaan kaikkena kesänä… uuvuttavaa, raskasta työtä… Nyt ensiksi kevätkylvöjen teko, sitten se raskas ja vaivaloinen heinänteon aika, joka uuvutti niin, että tahtoi nääntyä…
Hän kulki ohi Kaupin tiehaaran ja päätti vartoa isäänsä kirkon luona. Hän istahti tienposkeen kivelle ja jäi pitkäksi aikaa siihen mietteisiinsä istumaan.
* * * * *
Oli jo myöhäinen ilta, kun Haukkavaaran Aaro tyttärineen ajoi läpi kirkonkylän Haukkavaaraa kohden. Mutta valoisa oli kuin päivällä. Haukkavaaran harmaja laki näkyi jo selvästi ja polveilevan joen leveä uoma, joka Haukkavaaran kohdalla teki lahdelman.
Hilma istui taaskin vähäpuheisena, eikä näyttänyt Aarollakaan olevan tyttärellensä sanomista. Piippuaan poltellen huokaili hän raskaasti ja hopitteli hevostaan.
Kun olivat jättäneet taakseen kirkonkylän, alkoi metsäinen taival, josta tie kulki kierrellen Haukkavaaraa kohden, mutta valtaväylä puski suoraan vaarain välistä. Talo näkyi jo vaaran juurelta ja virran rannalta, vaikka sinne maanteitse oli puolta pitempi matka. Öiset valot jo virran vesillä välkkyivät, öiset valot, jotka tähän vuoden aikaan eivät öisinkään Pohjolassa sammu, vaarojen alastomia lakia kultailivat ja silkinhienoja varjoja laaksoihin loivat.
Hilma oli aina rakastanut kesäöitä. Saattoi valvoa aamuun asti jokirannassa, kuunnella käkien kukuntaa ja lintujen laulua. Öisin oli hauska työtä tehdä…
Mutta vaikka hän oli mielikuvituksessaan talvella monta kertaa ajatellut kotiin saapumisen hetkeä juhlalliseksi ja ihanaksi, näytti hänestä nyt korkean vaaran alla kyyröttävä talo navettoineen ja muine ulkohuoneineen niin kummasti köyhältä ja alastomalta… Miksi niin tuntuikin!
Olihan se lapsuuden koti, jossa oli syntynyt ja kasvanut…
"Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto", johtui hänelle mieleen, mutta ei hän jaksanut sitä sen pitemmälle ajatella.
Mikä lieneekin tullut, mutta ei hänestä koti enää siltä tuntunut kuin ennen! Oliko ehkä sen vuoksi, ettei enää ollut lapsi, vaan täysi nainen, joka aikoi katsella elämää suoraan silmiin…
Tuntui melkein vastenmieliseltä kotia meno. Isäkin istui puhumattomana eikä näyttänyt kertaakaan kääntävän päätään Haukkavaaraan päin. Hänen kasvonsa olivat niin kovin kalpeat ja kuluneen näköiset…
Mies parka! Koko elinaikansa oli raskasta työtä tehnyt ja isoa lapsilaumaa elättänyt… Saisiko vanhan päivän turvaa mistään. Hilman tuli siinä isää katsellessa sanomaton sääli häntä kohtaan.
"Te näytätte kuin olisitte sairas", sanoi Hilma, kun isä painoi rintaansa rattaiden töksähtäessä leikkauksen kuoppaan.
"En minä enää ole oikein terveeltä tuntunut moneen vuoteen", vastasi Aaro alakuloisen äänellä. "Ei ole ollut entistä miestä sitten kun tukkimetsässä loukkaannuin…"
"Olisi pitänyt nyt käydä lääkärissä tällä samalla matkalla", sanoi Hilma.
Isä rykäisi.
"Niinpä ne olivat vähinä rahat… monet ovat tarpeet kotona, en puoliakaan ostoksia kyennyt saamaan, ja verotkin ovat vielä maksamatta…"
Hilma istui hetken ääneti miettien, sitten virkkoi kuin anteeksi pyytäen:
"On mennyt minunkin kouluuni niin paljon, vaan ehkä minä joskus kykenen maksamaan…"
Isäkin tuntui elostuvan.
"Eihän niin paljoa ole kulunut, vaan ihmiset huutavat sen suuremmaksi ja syyttävät minua, kun minä, velkainen mies, rupean kouluttamaan… Mutta kun itselläsi oli niin halu… Oliko sitten onneksesi vai onnettomuudeksesi, että laskin… Aikapa senkin näyttänee…"
"Aika sen juuri näyttääkin", innostui Hilma. "Minä vakuutan teille, isä, että kun seminaarin olen käynyt…"
"Silloin minä jo taidan olla haudassa… eikö liene jäänyt perinnöksi minullekin keuhkotauti… Siihen kuoli isävainajakin, vaikka vanhaksi elikin… Viime talvena on alkanut ry'ittää…"
Kun Hilma ei mitään puhunut, jatkoi isä:
"Hyvähän olisi, että jollakin keinoin helpompaan työhön pääsisit, sillä raskasta raatamista on maamiehen työ, köyhän nimittäin… Kyllä me jo kotona toimeen tulisimmekin… Akseli onkin renkinä jo, ja Aukusti ja Selli jo kykenevät niitylle kumpikin, ja luokoilemaan pystyy jo Anttikin, niin että kyllä me jo…"
Aaro kääntyi tyttäreensä päin, katsoi suoraan silmiin ja kysyi: "Oikeinko sinä totta puhuit, ettet Kaupin leskestä huolisi…?"
Mutta silloin he juuri ajoivat kodin pihalle ja pirtistä pullahti iso lapsilauma pienempää suurempaa portaille tulijoita katsomaan.
Äiti käveli jälkimmäisenä, nuorin rintalapsi sylissään.
Hilma näki likaisia lastenkasvoja ja reikäisiä vaatteita eikä hoksannut terveisiäkään koulumatkaltaan sanoa.
III
Kylmät kevättuulet muuttuivat lauhoiksi etelätuuliksi. Hienoa utusadetta antoi lämpenemistään lämpenevä taivas. Urpu puhkesi puuhun silloin, kun maamies ensimmäisiä kevätkylvöjä teki. Haukkavaaran etelänpuolinen rinne jo viheriältä paistoi ja nurmi vaaran alla vihannoi. Pääskyset palasivat pesiinsä ja ihana kesä tuoksui ilmassa.
Mutta raskaissa ajatuksissa kulkee ja toimittelee Haukkavaaran Hilma. Hän, joka aina ennen oli iloinnut kevään tulosta, laulellut ilokseen virran vesillä ja kulkiessaan lepikoissa vaaran rinteitä pitkin, hän nyt ei laula eikä iloita jaksa…
Tuskaa on sydän täynnä, epätoivoa ja yksinäisyyttä.
Pari viikkoa on hän vasta ollut kotona. Mutta aika on tuntunut pitkältä kuin kuukausi. Ei hän ole innostunut mihinkään työhön. Kuin sokko liikkui hän pellolla, ja kun äiti lypsämään pyysi, niin unohtui kiulu kädessä miettimään. Ei näyttänyt pitävän enää niin suurta huolta siskoistakaan kuin ennen. Ennen pesi ja kampasi pikkupoikain hiukset, paikkasi housut, paidat pesi. Nyt vain välinpitämättömästi katseli, kuinka ne liassa rypivät ja laskettelivat tulemaan kaikenlaisia rivouksia, joita lauttamiehiltä olivat oppineet.
Ja öisin luki ja itki.
Isä ei puhunut Hilmalle sinne ei tänne, mutta äiti pauhasi tuon tuostakin. Isääkin tuntui äiti syyttävän.
"Lupasitkin sen sinne kansanopistoon… siellä se työttömäksi oppi ja koreilemaan, ettei pysty enää mihinkään työhön!"
Niin oli kuullut äidin isälle sanovan, mutta isän ei ollut kuullut siihen mitään vastaavan.
Hän kärsi siitä ja tunsi itsensä joka päivä enemmän ja enemmän turvattomaksi. Eihän äiti ymmärtänyt häntä. Jos äidille jonkun kerran alkoi selittää ja lukea jotakin, niin äiti ei ollut kuulevinaankaan eikä käsittänyt vähääkään, mitä Hilma tarkoitti.
Kaupin leski oli Haukkavaarassa käynyt ja Hilma oli saanut kuulla kaikki. Vaikka hän olikin tiennyt, että talo oli velassa, ei hän ollut uskonut asiain niin huonosti olevan. Mutta nyt olivat asiat niin pitkälle menneet, että koko talo, niin irtaimisto kuin kiinteäkin omaisuus, tulisi syksyllä velkojien hyväksi myytäväksi.
Siitä oli juuri puhe ollut, kun Kaupin leski oli käynyt.
Äiti oli Hilmalle selittänyt, että Kauppi oli luvannut isälle rahat lainaan, jotta talo ei tulekaan myytäväksi, mutta siihen oli äiti myöskin lisännyt, ettei Salomoni rahaa antaisi ennenkuin Hilma suostuisi…
Hilma oli sen jälkeen elänyt kuin poltteessa. Isäkin oli hänet monet kerrat tavannut itkemästä, mutta ei koskaan ollut sanaakaan puhunut. Isä kyllä tiesi Hilman huolet, mutta ei hänkään kyennyt lohduttamaan.
Tätä kummallista asemaansa Hilma nytkin miettii, kun rantatörmää pitkin kävelee kirkonkylään. Törmää pitkin on matka kirkolle lyhempi kuin mutkittelevaa maantietä, joka kiertelee jänkkiä, vaarojen kupeita ja kovia maita noudattaen. Ja taival on hauskempi kulkea mahtavan virran viertä. Virta kulkee ja lauttoja kuljettaa…
Ajatuksissaan nuori tyttö katselee virran kirkasta vettä, joka kiitää pyörteissä eteenpäin, syvänä, mahtavana ja lepäämättä. Suuri ja ihana on kesäinen luonto hänen ympärillään, välkkyvät valot, heräävät heinikot ja totiset, alastomat vaarojen laet. Hetkeksi Hilmakin murheensa unohtaa ja nauttii ympäristöstään…
Vasta nyt olivatkin hänen silmänsä auenneet rakastamaan tätä pohjoista maata — vasta nyt, kun kansanopistossa pääsi käsittämään, mitä isänmaanrakkaus oikeastaan onkaan…
Mutta parhaillaan kun hän kesän yön suloa tunsi nauttivansa, silloin taas ikävät huolet mieleen johtuivat ja repivät rintaa kuin puukolla…
Mihinkä hän lähtisi? Mihin pakenisi näitä kiusoja ja suruja?
Mutta ei hän niihin kysymyksiinsä vastausta saanut. Tulevaisuus, jota hän opistosta lähtiessä oli kuvitellut hauskaksi ja rikkaaksi, näytti nyt pimeältä ja köyhältä. Ei ollut mitään varmuutta pääsisikö seminaariin… eikä ollut ketään muita kuin rovasti, jonka puoleen voisi raha-asioissa kääntyä…
Jos nyt koti vielä myytäisiin…? Silloin ei auttaisi muu kun ruveta palvelijaksi…
Mutta kuitenkin tunsi hän syvällä sydämessään, että hänellä oli vielä toivoa, että vielä joku ihme tapahtuu…
Kuka tiesi mitä Pentti…? Niin, Pentti!
Hän oli saanut Pentiltä kirjeen ja siihen jo vastauksenkin lähettänyt. Hän oli avomielisesti kertonut Pentille kaikki kotoiset huolet, oli selittänyt talon velat, kertonut Kaupin lesken kosinnasta… nyt hän toivoi jo Pentiltä vastausta…
Mutta yhtäkkiä, kun muisti Penttiä ja mitä oli hänelle kirjoittanut, tuli kuin hätä, että oli ehkä tyhmästi tehnyt. Mitä välittäisi Pentti hänen pikkumaisista huolistaan…! Pentti, joka ei koskaan alentunut ajattelemaan pikkuasioita… Mutta tässähän olikin kysymys melkein elämästä ja kuolemasta… Pentti ei voisi häntä väärin ymmärtää… Hän istahti rantatörmälle ja katseli joelle… Tukkilauttoja kulki monta yhdellä näkösällä. Siinä, joka kulki aivan läheltä rantaa, näyttivät lauttamiehet olevan nuoria miehiä, mutta Hilma ei heitä tuntenut.
He huusivat hänelle jotakin, mutta Hilma tiesi jo ennestään, etteivät lauttamiehet malttaneet olla rivouksia laskettelematta, ja sen vuoksi istui hän ääneti.
Silloin alkoi eräs heistä laulaa. Hänellä tuntui olevan kaunis, kantava ääni, joka kuului kauas etäisiin vaaroihin ja kaikuna kiiri takaisin…
Kulkurin tiellä on tuulta ja tyventä, on myötä- ja vastamaata, mut ootella tuulella tyventä ei kulkuripoika saata.
Enkä se ole minä, joka hymyilen, se on minussa toinen luonto — hymykin, jota hymyilen on teeskennelty muoto.
Suru se on syämmessä syvemmällä, vaikka iloiselta mä näytän. Mut mailman tähden ja tyttöjen nähden näin reilusti itseni käytän.
Kuuntelepa kulkurin säveleitä, kuinka katkerilta ne kaikuu: Ne on syämmeni mustia murehia, jotka laulustani raikuu…
Hilma kuunteli laulua sykkivin sydämin. Hän ei ollut koskaan ennen noita sanoja kuullut, ja sävelkin oli outo. Mutta laulu tuntui lähtevän sydämen pohjasta ja soi kummasti Hilman korvissa. Kerran, pari vuotta sitten, oli hän kuullut noin hyvän laulajan… se oli muuan etelänpuolen tukkilainen, joka lauloi, kun tuulta makasivat Haukkavaarassa ja lautat olivat lahdelman rannassa kiinni…
Hilma muisti hänet selvään… Nuori kaunis mies, musta hattu ja pitkät pieksunvarret… Kun vain ei olisikin sama mies… Halminen nimeltä…
Hän ei malttanut olla lautalle päin silmäämättä, ja hänestä näytti että se, joka lauloi, oli sen Halmisen kokoinen mies…
Laulaja piti vähän väliä, mutta kun Hilma nousi ja lähti nopein askelin törmää pitkin kävelemään, kuuli hän vielä:
Kulkuripoika näki vieressä tien tuon aukeavan lemmen kukan — katsella, vaan ei omistaa, on kulkuripojalla lupa…
Hilma oli nyt aivan varma, että se oli Halminen… ehkä oli laulanutkin juuri hänen vuokseen… ehkä tuntenut hänet tänne törmälle lautalta… Silloin jo oli näyttänyt olevan erilaisempi muita tukkilaisia… Ei rivouksia puhunut eikä kiroillut… Viikon olivat talossa tuulta maanneet…
Hilma kiirehti yhä kulkuaan, niin että lautta jäi jälkeen.
"Haukkavaaran Hilma se sittenkin on, vaikka on noin herraskäynti", kuuli hän lautalta sanottavan.
Mutta taaksensa katsomatta hän käveli eikä ollut huutoa kuulevinaan. Ja pian hän loittonikin rantatörmältä, kun polku alkoi vetää poikki niityn kirkonkylän taloja kohden.
Oliko illan sulo, vai oliko laulu ja nuoret lauttamiehet, jotka nuoren tytön mieleen vaikuttivat, mutta hänelle selkeni se, että nuoruus sittenkin oli elämää… ettei hän millään ehdolla sitoisi elämäänsä vanhaan mieheen, joka kelpaisi hänelle isäksi…
Mutta kun hän ehti siihen, jossa polku nousi maantiehen, muisti taas häviön partaalla olevaa kotiaan, kivuloista vanhaa isää ja äitiä, joka melkein yötä päivää sai raataa lastensa vuoksi… ja turvattomia pikku siskojaan… pientä lemmikkiään Lailaa, jota enimmin rakasti…
Laila parka! Pieni kirkassilmäinen pallero, Hilman lemmikki…
Kun hän ehti kylälle, näki hän Aholan Annan kävelevän vastaansa. Anna ja hän olivat yhdessä käyneet kansakoulun ja yhtä aikaa olleet ripilläkin. Hilma oli kuullut, että Anna oli kuluneena talvena synnyttänyt aviottoman lapsen…
Hän uskoi, ettei Anna käy häntä puhuttelemaan ja koetti olla vastaantulijaa huomaamatta, mutta Anna kävelikin suoraan kohti ja tuli lapsuudenystäväänsä tervehtimään.
Laihtuneen ja kärsineen näköinen Anna parka oli, mutta Hilma tunsi inhoa häntä kohtaan. Ja kyllä Anna sen Hilman katseesta huomasikin.
Anna pillahti itkuun.
"Sinä halveksit minua, kun minulle on näin käynyt… Mutta sinä et tiedä, mitä on rakastaminen… ja pettymys", nyyhki hän.
Hilman katse ei lämmennyt.
"Olen kärsinyt ja kärsin koko elämäni ajan… soisin, ettei kenenkään tarvitsisi niin paljon kärsiä… Mutta minä en ole ensimmäinen, joka on petetty, enkä viimeinenkään…"
"Se on huono lohdutus", sanoi Hilma melkein kylmästi.
Anna katseli hetken kyyneltensä läpi Hilmaa, sitten virkkoi:
"Sinä olet nyt varma itsestäsi… ja ylpeä siitä, että Kaupin leski sinua on kosinut, vaan tuskin olisit ihmistä kummempi, kun oikein ahtaalle tulisit… niinkuin minäkin… Heti häiden jälkeenhän olet itsekin syntynyt tähän maailmaan… Kysy papilta, jos et usko…"
Hilma sävähti tulipunaiseksi kasvoiltaan.
"Häpeä vähän!" kykeni hän sanomaan.
"Varo vaan, ettei käy itsellesi pahoin… ylpeys käy lankeemuksen edellä… Oletpa ylpistynyt oppimatkallasi…"
Anna läksi hyvästiä jättämättä kävellä vihmomaan raittia ylöspäin, mutta Hilma jatkoi matkaansa kirkolle päin. Ristiriitaisina mellastivat ajatukset hänen sydämessään. Tuli kuin hätä, että pois piti päästä koko syntymäkylästä… Täällä olivat ihmiset raakoja ja sivistymättömiä… jotka eivät parempia ihmistunteita tunteneet, eivätkä niistä välittäneet…
Polttavana liekkinä riehui se, mitä Anna oli sanonut, hänen mielessään… Olisiko se totta?
Ei siitä kukaan ollut hänelle ennen maininnut eikä hän itse koskaan ollut sitä tullut ajatelleeksi… Kysyäkö rovastilta! Ei vaikka sydän verta vuotaisi…
Mutta sen hän tunsi, että hänen äskeinen säälinsä ja rakkautensa vanhempiaan kohtaan oli isosti laimentunut.
Koko maailma taisi sen tietää, kaikki muut paitsi hän itse…?
Tietämättään käveli hän niin nopeaan kuin suinkin voi eikä hankkinut muistaa hyvään päivään vastata vastaantuleville tuttaville.
Kaupille päin hän ei katsonutkaan, vaan käveli rennosti sivu, pappilaan päin.
Pappilaan ja postitoimistoon hänellä oli asiaa.
Rovasti oli ystävällinen niinkuin ennenkin.
Hilma ei ehtinyt mitään asiastaan mainita, sillä rovasti alkoi heti puhua:
"Sitten viime käyntisi olen asiaasi miettinyt puolelta jos toiseltakin. Kun sinulla on harras halu opintielle eikä sinua Kaupin leski miellytä, niin… niin väärin on, että vanhempasi sinua Salomonille toimittavat… jouduthan siihen kuin pantiksi, kun Salomoni ottaa talon velat maksaakseen. Minä olen kuullut, että Salomoni ei ennen ole luvannut rahaa velkoihin ennenkun on vihitty kanssasi… Olleeko tosi?"
"Tosi se on. Äidille oli niin sanonut", sanoi Hilma kalpeana istuen ja vavisten, kun rovastin puhetta kuunteli.
"No niin", jatkoi rovasti. "Minä ymmärrän asemasi…"
Rovasti oli hetken hiljaa, pani piippuunsa ja jatkoi sitten:
"Mutta kuten ymmärrät on asialla toinenkin, valitettavasti vankka puolensa… Kotisi ehkä tulee myytäväksi, ja surkeaa on, jos isäsi ja äitisi joutuvat mierolle niin suuren lapsilauman kanssa… Isäsikin, joka on kivuloinen mies… Olet kai itsekin asiaa ajatellut?"
Hilman ylpeä luonto jo nousi ja kiivas vastaus pyöri kielellä:
"En minä rupea itseäni myymään vanhempain ja siskojen vuoksi…"
Mutta ei hän kuitenkaan sitä sanonut, istui vain kalvakkana, katse alas luotuna. Hetken vaiti oltuaan sanoi rovasti:
"Sinua ei taida miellyttää talonpojan työ?"
"En minä enää pääse siihen innostumaan", vastasi Hilma.
"Mutta se on terveellistä ja voimia tuottavaa työtä… toista on työskennellä pellolla ja niityllä kuin istua seminaarin salissa… Terve sinä vissimmästi olet?"
"Terve olen."
Taas oli rovasti vaiti. Hetken päästä jatkoi:
"Yleensä ei kansakoulunopettajan toimi ole helppoa — uupuu siihen moni…"
"Mutta siten voi kasvavan kansan hyväksi parhaiten vaikuttaa", sanoi Hilma.
"Onhan se niinkin, vaan esimerkki vaikuttaa enimmin… Olisi kai sinullakin vaikutusalaa kotipitäjässäsikin, omien siskojesikin parissa…"
"Ei ole kukaan profeetta omalla maallaan."
Siihen suuntaan rovasti ja Hilma keskustelivat. Ja lopuksi rovasti lupasi Hilmalle lainata rahat seminaarin lukuja varten.
Kevein askelin ja ylpeä hymy huulilla Hilma läksi Haukkavaaraan päin kävelemään.
Mutta rovasti jäi kamariinsa pitkäksi aikaa mietteisiinsä istumaan. Hän oli paljon auttanut opiskelevaa nuorisoa. Ollen rikas mies ja lapseton hän rakasti nuoria ja mielellään auttoi. Monta köyhää tyttöä oli avustanut seminaariin, monta nuorta miestä yliopistoon. Eikä hänen tähän asti ollut tarvinnut katua avustustaan. Kunnon opettajattaria oli tytöistä tullut ja nuorista miehistä virkamiehiä…
Mutta kuitenkin tuntui hänestä nyt, että Hilman suhteen ei tiennyt, tekikö oikein vai väärin. Mielessään syytti hän kansanopistoakin. Siinä saattoi olla joku vika. Kansanopiston tarkoitus oli kasvattaa kelpo kansalaisia, jotka saadun oppinsa valossa työtä tekisivät ja esimerkillään ympäristöönsä vaikuttaisivat…
Mutta Hilman käytös opistosta palattua oli ollut loukkaava ja hänen toimensa kotonaan kokonaan esimerkiksi kelpaamatonta.
"Koreutta ja työttömiksi ne siellä oppivat", oli hänellekin moni isäntä sanonut, kun oli puhe Hilmastakin tullut.
Ja hänelle oli kerrottu, ettei Hilma enää rikkaa ristiin kotonaan pannut eikä yleensä muuta tehnyt kuin luki ja kampaili hiuksiaan…
Ja vanha rovasti jäi pitkäksi aikaa mietteisiinsä istumaan, sammunut piippu toisessa kädessään.
IV
Tuli Juhannus ja ohi meni.
Marjat metsissä kypsyivät, heinä kasvoi ja ohra hiusta näytti.
Hilma oli joka viikko käynyt kirkonkylässä kirjettä kysymässä ja noutamassa. Jotkut koulutoverit kirjoittivat kuulumisiaan, keveitä, kömpelöitä kirjeitä, jotka eivät Hilman mielestä sisältäneet mitään — ei ystävyyttä eikä sitä henkeä, joka opistossa ollessa oli kaikkia elähyttänyt. Mutta Pentiltä ei vieläkään kuulunut kirjettä, vaikka Hilma oli jälkeenkinpäin kirjoittanut.
Vihdoin, eräänä lauantai-iltana, kun Hilma kirkonkylältä palasi, oli hänellä Pentin kirje taskussaan. Sykkivin sydämin käveli hän Haukkavaaraa kohden, oikaisi polkua rantatörmälle ja päätti siellä vasta, virran vieressä istuen, Pentin kirjeen lukea.
Rantatörmälle, tulvan leikkelemän hiekkalohmun partaalle hän istui, edessään virtava joki, takanaan laaja, kukkiva niitty ja taempana korkeita vaaroja ja harmaita huippuja, aukaisi vapisevin sormin kirjeen ja alkoi lukea:
"Hyvä Hilma ja opistotoveri!
Saan kiittää kirjeestäsi ja ilmoitan että olen täällä Tulisahalla työssä ja voin tavallisen hyvin. Koetin pitää muutamia puheita työväelle, mutta huononlaisella menestyksellä. Ei kansa ymmärrä aatteita. Vastenmielistä on tämä toimi, mutta minulla ei ole kotia, jossa olisin. Mahtaisiko teidän rovastinne, joka on niin monta muuta auttanut, minullekin lainata rahaa. Otapa ja kysy.