HEINÄRANNAN OSUUSMEIJERI
Kyläkuvaus
Kirj.
VÄINÖ KATAJA
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1912.
I
Oli kuulutettu kokous, johon kaikkia pitäjäläisiä kehoitettiin saapumaan. Ja tietoja oli siitä suuresta kokouksesta lähetetty pitäjän syrjäkyliinkin, sekä suusanallisia että kirjeellisiä.
Asia oli tärkeä, koski näet osuusmeijerin rakennusta. Ja nyt tässä suuressa kokouksessa piti päättää, mihin kylään ja paikkaan meijeri rakennetaan. Sillä niin pitkälle olivat jo Heinärannan pitäjäläiset päässeet, että osuuskunta oli valmis, ja nyt ei enää puuttunut muuta kuin kaikille sopivan rakennuspaikan valitseminen.
Kyllä jo nyt alkoikin olla kaikille selvillä, mistä tulee kysymys. Syrjäkylissäkin asiaa pohdittiin, ja tuumailtiin yhtä ja toista, vaikka syrjäkyläläiset kyllä ymmärsivät, ettei heidän toivomuksiaan, jos heillä sellaisia olisikin, otettaisi huomioon. Tiesivät hyvin, että Sipillan kylän, Heinärannan ja Mallikylän isännät, joiden joukossa koko pitäjän rikkaimmat miehet ovat, pitävät kyllä puolensa. Heillä ei olisi mitään sanomista, saivat kiittää, että heidät oli otettu osuuskuntaan.
Sen he tiesivät, ja se oli heille jo kirkolla käydessä selvästi sanottukin. Ja senvuoksi ei moni syrjäkyläläinen aikonutkaan mennä kokoukseen, vaan arveli, että kyllä rantamaan isännät asian hoitavat.
Marraskuu oli kulumassa, ja kokous oli kuulutettu römppäviikon lauantaiksi Heinärannan Rantalaan, jossa osuusmeijeri nyt oli vuokrahuoneisiin sijoitettuna.
Varhain aamulla jo heräsi Erkkilän Anaski Sipillan kylästä ja heti herättyään muisti, mikä päivä oli alkanut. Muina aamuina tapasi hän loikoa vuoteella ja tupakoida kunnes kahvi oli valmis, mutta nyt nousi hän jo ennen ylös ja näytti liikkuvan tavallista vikkelämmin. Housutkin veti jalkaansa niin näppärästi, ettei emäntä muistanut koskaan ennen Anaskinsa niin joutuisasti housuihin päässeen.
»Mihin sinulla nyt kiire on… vasta tässä sain tulen pannun alle», sanoi hän.
»Keitähän kahvi sukkelaan», vastasi isäntä, hakien kenkiään. »Toimita sitten, että saan pestä silmäni, ja laita jotakin syötävää…»
»Mihin sinä sitten…?»
»No meijerikokoushan on tänään Rantalassa…»
Nyt muisti emäntäkin. Olihan asiasta puhuttu monta viikkoa, ja kuitenkin oli häneltä päivä unohtunut! Hän lisäsi tulta pannun alle, nouti Anaskille uuden takin ja kaulahuivin sillä aikaa kun Anaski pani kenkiä jalkaan.
»Saisi nyt kuulla, kuinka käypi? Joko panevat meijerin kuitenkin
Pikku-Herralaan», arveli emäntä.
»Kyllä siinä vaan luja vastaan pannaan», sanoi isäntä, irvillä ikenin kiskoen kenkää jalkaansa. »Ne luulevat Mallikylän ja Heinärannan miehet, että he aina saavat puolensa päälle, mutta kyllä siellä nyt yrittävät muutkin…»
Anaski oli jo sillä luonnolla, että olisi pystynyt aloittamaan väittelyn kenen kanssa hyvänsä. Hän sai kengät jalkaansa, nousi ja kävi pesemään kasvojaan patapenkille asetetussa vadissa.
»Sen sanon, että minä en ole minä, jos meijeri Pikku-Herralaan rakennetaan», porisi hän silmiään pestessään. »Ne luulevat kyllä mallikyläläiset, että asia jo on selvä, ettei muuta kuin päätös tehdään, ja heti aletaan rakentaa, mutta…»
Emäntä oli saanut kahvin valmiiksi, ja molemmin olivat paraikaa meijerinpaikasta puhumassa, kun ovi aukeni ja naapurin isäntä, Mäenpään Ulrikki, astui pirttiin.
Ulrikkikin oli pukeutunut sunnuntaiturkkiinsa, ajellut partansa ja pessyt silmänsä.
»Sinä olet ollut vielä varemmin valveilla kuin minä», tervehti Anaski naapuriaan.
»Kyllä rennosti ehdimme, vaan ajattelin, että lähdenpä tästä jo liikkeelle, kun ei tuntunut muutakaan hommaa olevan», selitti tulija.
»Jo minäkin olen lähtövalmis», kehaisi Anaski. »Poltahan tämä sikari, ja tuumaillaan tässä… minäkin haukkaan ruokaa… Voipipa mennä päivä pilalle ennenkuin asia päätetään.»
»Menee hyvinkin pilalle», uskoi Mäenpää. »Sillä olenpa kuullut mallikyläläisten ja heinärantalaisten päättäneen, että Pikku-Herralan palstalle meijeri rakennetaan…»
»Vai niin…»
»Mutta jo on kumma, jos ei tässä muillakin ole sananvuoroa ja päätösvaltaa…»
Ja niin alkoi keskustelu naapurien kesken. He olivat molemmat, sekä Erkkilän Anaski että Mäenpään Ulrikki, Sipillan kylän rikkaimmat isännät, ja molemmat olivat myös tunnetut väittelijöiksi ja jarruttajiksi kaikissa kokouksissa. Ja he olivat nyt saaneet sen päähänsä, ettei meijeriä rakenneta Pikku-Herralaan, joka muuten olisi matkan puolesta ollut varsin sopiva ja konsulentinkin lausunnon mukaan edullinen paikka.
Sitäpaitsi oli Pikku-Herrala luvannut maastaan meijerille tarvittavan palstan ilmaiseksi, jotavastoin Varesmäen Josefiina, jonka maasta myöskin oli palstaa ehdotettu, tahtoi siitä useampia satoja.
Siitä oli nyt puhuttu pitkin syksyä, kumpaanko paikkaan meijeri rakennetaan, ja siitä tulisi nyt tässä kokouksessa päätettäväksi. Sillä siitä olivat nyt kaikki yksimielisiä, että meijeri oli rakennettava, oma talo osuusmeijerille. Konsulentti oli käydessään kehoittanut ja tarkoin selittänyt, mitä äärettömiä etuja siitä jokaiselle osuuskunnan jäsenelle koituisi. Voista saataisiin vielä korkeammat hinnat, ja menopuoli pienenisi. Ja sitähän kaikki toivoivat.
Oli vielä aamuhämärä, kun Erkkilä ja Mäenpää lähtivät kävelemään Heinärannan Rantalaan päin. Tiellä liittyi heihin muitakin kokoukseen menijöitä, ja kova oli puhelu, kun isännät Heinärannalle päin kävelivät. Sillä Sipillan ja Heinärannan kylien taivalta ei ollut kuin jokunen kilometri. Enimmin äänessä oli Erkkilän Anaski, joka selitti toisillekin, ettei sopinut mitenkään rakentaa meijeriä Pikku-Herralaan, sillä se tulisi liian loitolle Sipillan kylästä eikä paikka muutenkaan ollut niin sopiva kuin Varesrnäen lammashaka…
»Niinpä vainkin», myönsivät toiset.
Kun he saapuivat Heinärannan kylän yläpäähän, oli päivä jo valjennut. Ylipään Vilhemi seisoi pihalla ihka uusissa sarkavaatteissa ja vastatervatuissa pieksuissa.
»Huomenta!»
»Huomenta. Mitä Sipillan kylään kuuluu?»
Ja Vilhemi käveli joukkoon, ja niin jatkettiin matkaa, meijerin paikasta keskustellen.
Ylipään Vilhemillä oli uutinenkin kerrottavana.
»Jo on meidän kylän Iso-Herralakin liittynyt osuuskuntaan ja nyt on alkanut viedä maitoansa meijeriin», sanoi hän.
Sipillan kylän miehet ihmettelivät. Sillä Iso-Herrala oli vanhoillinen talo, jossa sitkeästi oli taisteltu »vanhan hapatuksen» puolesta, ja kiertelemässä oli huhu, ettei viedä Isosta-Herralasta maitoa meijeriin, vaikka voikilosta saataisiin viisi markkaa. Mutta niin oli nyt kuitenkin ihme tapahtunut ja viimeinenkin meijerin vastustaja ja kurnaalin soimaaja Iso-Herrala liittynyt osuuskuntaan. Se oli ollutkin näinä vuosina ainoa talo, josta Varpumäen mökkiläiset oikeaa eheää vanhankansan piimää saivat, ja ainoa paikka, jonka pihalla ei sallittu kuljetusastiain helinää ja kolinaa.
Siitä miehet nyt mielipiteensä lausuivat, kukin laillaan.
»Täytyi Herralankin liittyä meijeriin, kun viimetalvinen voi oli jäädä käteen eikä saanut myydyksi kuin polkuhinnasta», sanoi Erkkilän Anaski.
»Taisivat alkaa rahat muuttua lanteiksi», pisti Mäenpää.
»Vaan nyt se kyllä Herrala suorii rahaa eri tavalla», sanoi Ylipään
Vilhemi. »Siinä talossa on paljon lehmiä ja hyvässä kunnossa…»
Ja niin haastellen kävelivät. Kun saapuivat Varesmäen Josefiinan vainion kohdalle, alkoi Erkkilän Anaski selittää, että »tässä se on se oikea meijerin paikka… Tuolla vaaran laidassa on kaksi pulppuavaa lähdettä, joista jos vesijohto tehdään — ei koskaan lopu vesi, ja muutenkin on sopiva paikka…»
»Mutta Pikku-Herrala antaisi palstan ilmaiseksi», muistutti Ylipään
Vilhemi.
»Jaa, se ei kuulu asiaan», vastasi Erkkilän Anaski.
Pitkin kylää liittyi heidän joukkoonsa isäntämiehiä, niin että kun he lopulta Rantalaa lähestyivät, oli heitä iso joukko.
Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki olivat jääneet toisistaan jälelle ja keskustelivat omia asioitaan kahden kesken. Toiset, jotka kulkivat edellä, eivät kuulleet, mitä nämä puhelivat, mutta arvasivat, että meijerin paikasta on neuvottelua…
Kun he saapuivat Rantalaan, oli siellä jo Mallikylän ja Savukylän hevosia piha puolillaan, ja toisia näkyi tulevan. Niin oli liikettä kuin suurena kirkkopyhänä tai käräjillä asiainjakopäivänä. Tuossa näkyi ajavan pihaan Mallikylän Maaherra tanakkana ja ylpeänä, yksin komealla orhillaan. Hän silmäsi kylmästi Erkkilän Anaskia, ja sitä määrää oli, että hyvään päivään vastasi…
Nurkkain takanakin näkyi miehiä ja jokunen emäntäkin. Juteltiin kuiskaamalla, aivan kuin käräjäin aikana.
Navetan luona näkyivät seisoskelevan Ollin-Mikko ja Varpumäen Mantakin, jotka molemmin uteliaisuudesta olivat tulleet kokouksen menoa katsomaan ja päätöstä kuulemaan. Sillä kumpaisellakin oli omat syynsä ja huolensa.
»No, onkos Mikko kuullut, että jo on Iso-Herralakin liittynyt meijeriin?» kysäisi Ylipään Vilhemi, kun osui kävelemään Mikon ohi.
Kyllä Mikko sen oli kuullut. Ja häntä harmitti Ylipään kysymys, sillä hän ymmärsi, mihin Vilhemi oikeastaan tähtäsi. Iso-Herrala oli ollut Ollin-Mikon samoin kuin muidenkin Varpumäen mökkiläisten piimätalona! Mistäs nyt vanhankansan piimän sieppaat, kun Herralassakin on kurnaalia! Sitä Ylipään Vilhemi tarkoitti. Mikko ymmärsi ja ärähti vastaukseksi.
Pirtti oli jo täynnä väkeä, tupakansavua ja sorinaa. Kuului nauruakin joukosta, ja vapaasti ja rennosti sai kukin esiintyä, sillä nyt ei ollutkaan kokousta häiritsemässä konsulentti, joka vaati, että kaikkien tuli istua lakittomin päin ja tupakoimatta. Sitäpaitsi ei saanut kukaan puhua muulloin kuin vuorollaan…
Mutta nyt!
Nyt sai istua naapukka päässä ja piippu suussa ja sai puhua milloin mieli teki ja mitä tahtoi. Vapaus vallitsi. Hei vain!
Ollin-Mikkokin tunkeusi porstuaan, sillä pirttiin ei enää mahtunut. Ovi oli auki, ja kuuma höyry ja savu tulvasi porstuaan, niin että välikatosta tippui vesi. Sakean savun seasta kuuli Mikko Erkkilän Anaskin kimeän, kuuluvan äänen, niinkuin höyrypillin vihellyksen paksun usvan keskeltä. Ihmistä ei paljoa näkynyt. Näkyi jonkun puoli punottavaa naamaa, tämän naapukan korvallinen, tuon turkin kaulus ja piippu. Vilahti joskus käsi ja hartiat, mutta täyttä ihmistä ei eroittanut…
Yhä yltyi pauhu, yhä useampia alkoi puhua, ja sakeammaksi savu kasvoi.
Jo kuului vihdoin puheenjohtajan ääni huutavan olemaan hiljemmin, jotta päästään keskustelun alkuun. Ja kun sorina vähän vaimeni, kuuli Mikko puheenjohtajan taas huutavan:
»Niinkuin kaikki tietävät, ovat muut osuusmeijeriämme koskevat seikat ja asiat selvillä. Nyt tässä kokouksessa, kuten kuulutuksessa on ilmoitettu, tulee vain ratkaistavaksi, kumpaanko ehdotetuista paikoista meijeri rakennetaan. Rakennetaanko se Pikku-Herralan tilalle vai Varesmäen Josefiinan lammashakaan…»
»Niin vain… niinpä tietenkin… Siitä nyt tulee kysymys», kuului joku myöntävän.
»Toivoisin kuitenkin», jatkoi puheenjohtaja, »että kokous muitta mutkitta pian tulisi yksimieliseen päätökseen, jotta rakennustoimi aivan heti voitaisiin panna alulle. Joutava viivytys on ajan hukkaa, ja joka päivä tekee meille kaikille vahinkoa, kun meijerimme on vuokrahuoneissa… Muutenhan konsulentti viime kerralla näistä asioista selvästi ja ymmärrettävästi puhui, niin ettei minun tarvitse siitä nyt enää tolkuttaa. Jokainen siis tietää, että se koskee jokaista…»
»Tietääpä tietenkin», kuului taas joukosta.
»Ja vielä pyydän huomauttaa, että konsulentti, jonka asiantuntemusta kukaan ei pystyne epäilemään, ilmaisi antamassaan lausunnossa käsityksensä olevan, että kaikista ehdotetuista paikoista, siihen luettuna Varesmäen Josefiinan lammashakakin, on Pikku-Herralan palsta sopivin… Ja kun…»
»Ei konsulentti tunne lähteitä eikä vesisuonia, ja ensimäinen ehto on, että on vettä viljalti», kuului Erkkilän Anaskin ääni.
Puheenjohtaja koetti jatkaa:
»Ja kun lisäksi vielä Pikku-Herrala antaa meijerille tulevan palstan ilmaiseksi ja vanhastaan on tunnettua, että Pikku-Herralan talossa on koko kylän paras ja kirkkain vesi eikä kaivo koskaan ole kuivunut, niin…»
Niin pitkälle ehti puheenjohtaja, mutta silloin nousi voimakas melu miesjoukossa, niin ettei toinen toistaan kuullut. Erkkilän Anaski laski sukkeluuksia ja nauraa remusi, Mäenpään Ulrikki pilkkasi Pikku-Herralaa ja huusi niin että naama punaisena hohti.
Heistä tarttui väittelyinto muihinkin, ja yhtäkkiä oli koko pirtti yhtenä ainoana äänimerenä. Katkonaisia sanoja ja lauseita kuuli Ollin-Mikko oven suuhun. Toiset huusivat Pikku-Herralaa, toiset Varesmäen Josefiinaa. Vettä, kaivoja, vesijohtoja, jokia, järviä kuuli Mikko mainittavan, kuuli jonkun huutavan, että Pikku-Herralassa on niin pehmeä maakin, ettei kanna raskasta meijerirakennusta.
»Ollapa Atlantti tässä lähellä», kuuli Mikko Ponkalan Sakarin huutavan väkijoukkoon. »Siellä sitä olisi pojat lientä mille meijerille hyvänsä… Silloin kun minä palasin Ameriikasta…»
Mutta ei kuunnellut kukaan, mitä kokemuksia Ponkalan Sakarilla oli Atlantilta. Kuitenkin selitti Sakari, ja Mikko ymmärsi, että paljon oli vettä Sakari eläissään nähnyt.
Vähitellen alkoi kuumuus ja paha ilma hätyytellä pirtissä olijoita, ja kun kukin oli selittänyt ja huutanut, minkä sielu oli sietänyt, niin jo hikipäässä tunkeusi ulkoilmaa haistelemaan ja tullessaan mainoi, että jopa on kuuma tuolla pirtissä. Mutta yksikään ei ollut joutanut toistansa kuuntelemaan; silti oli jokainen puhunut.
Kun pauhu vähän taukosi (ja se oli merkki, että parhaat puheet oli pidetty), huusi Erkkilän Anaski, jotta kuului ihan pihalle asti:
»Jaa… Näyttäkää minkälaisen lausunnon konsulentti on antanut meijeripaikasta!»
»Se on lyhyesti niin, että hän puoltaa Pikku-Herralan palstaa, joka ehdottomasti onkin sopivin…»
Mutta kun puheenjohtaja sen oli sanonut, nousi uusi melu, entistä äkäisempi. Erkkilän Anaski ponnahti seisomaan, huitoi molemmin käsin ja selitti. Mäenpään Ulrikin naama punotti, ja hiki tippui pitkin poskia, kun hänkin sakeimmassa miesjoukossa teuhasi…
Ja kaikki Sipillan kylän miehet huusivat samoin kuin Anaski ja Ulrikki, että ei ikäpäivänä sitä meijeriä Pikku-Herralan palstalle rakenneta…
Mutta jo kiivastuivat Mallikylän miehetkin, ja Maaherran Heikki, joka oli kahden kylän rikkain mies ja lukuisimman karjan omistaja, huusi puheenjohtajalle, että hän tahtoi puheenvuoroa…
Sitä hän ei saanut, sillä Erkkilän Anaski tikasi heti vastaan, että tässä on nyt valta puhua muillakin kuin Maaherran rikkaalla…
Ja niin haasteltiin, poikettiin kauas pääasiasta, niin että kun perässä puhuttiin Torniojoen kevättulvasta, oli oven suussa puhe siitä, tuleeko pakkastalvi niinkuin vanhat miehet ennustavat ja merkit maassa ja taivaalla näyttävät.
Ja aika kului. Marraskuun lyhyt päivä alkoi jo hämärtää, eikä mihinkään päätökseen ollut päästy. Joku esitteli, että äänestettäisiin, mutta toiset vastustelivat ja sanoivat, että yksimielinen pitää päätöksen olla ennenkuin se on kaikille mieluinen. Ja niin jäi äänestäminen.
Yhä jankattiin ja molemmin puolin ruvettiin sukkeluuksia ja pikku pilkkaa jakelemaan.
Miehet jakaantuivat kahteen puolueeseen. Sipillan kylän miehet, osa heinärantalaisia ja kaikki syrjäkyläläiset puolustivat meijeripaikaksi Varesmäen Josefiinan lammashakaa. Mutta Mallikylän miehet, savukyläläiset ja osa heinärantalaisia taas väittivät kiivaasti Pikku-Herralan palstan puolesta.
Kun jo alkoi olla hämärä pirtissä, nousi vihdoin kirkonkylän Kauppila seisomaan ja alkoi puhua. Hän selitti laajasti ja perusteellisesti, kuinka tärkeä tämä kysymys oli kaikille osuuskunnan jäsenille. Englannissa oli voi verrattomassa hinnassa, eikä ollut pelkoa, että se laskisi. Nyt kun oli niin pitkälle päästy, että rakennushirret olivat paikallaan Pikku-Herralassa, ja kaikin puolin asiat muuten olivat reilassa, piti jokaisen ymmärtää, että tämmöinen turha tinka ja väittely vahingoitti kaikkien yhteistä asiaa…
»Pian ne hirret siitä siirretään», keskeytti hänet Erkkilän Anaski. »Ja kenen luvalla ne hirret on Pikku-Herralaan ajettu? Siinä on kysymys!»
Anaskin puoluelaiset remahtivat nauramaan, että jo oli sukkela ja viisas mies tuo Erkkilän Anaski.
Mutta siitä suuttui kirkonkylän Kauppila, painoi naapukan päähänsä ja tuimana miehenä läksi pyrkimään ulos.
»Tehkää niinkuin tahdotte! Rakentakaa meijeri vaikka keskelle Tornionjokea! Minä en puutu, en sekaannu. Minä kyllä saan voini myydyksi…»
»Elä lähde pois!… Elä suutu!» huudettiin Kauppilalle. Mutta Kauppila tunki miesjoukon läpi ja kirosi, että tätä hän oli konsulentille sanonutkin…
Ja Kauppilan perässä läksi Maaherran Heikki, kylmänä miehenä, ja lausui mennessään:
»Mallikylään kyllä pystytään saamaan oma meijeri, jos niikseen tulee…»
Toiset jatkoivat vielä tinkaa. Pimeä tuli ja lamppuun pantiin tuli…
II
Vasta myöhään illalla palasi Ollin-Mikko mökilleen. Vaikka hän oli ollut syömättä koko päivän, ei häntä nälkä hätyyttänyt, sillä niin hyvillään hän oli.
Hyvillään siitä, ettei meijerin paikasta ollut päästy yksimieliseen päätökseen. Se huvitti häntä. Sillä Mikko, samoin kuin kaikki muutkin mökkiläiset, oli vannonut ikuisen vihan kaikkia meijereitä ja meijerituotteita vastaan. — Kun niiltä hajoaisi koko homma! — mietiskeli hän, kotimökille päin kävellessään. — Kun oikein riitaantuisivat — ja siltäpä alkaa näyttää, — kunnes koko heidän osuuskuntansa hajoaisi ja loppuisi koko meijerihomma, niin että täytyisi jokaisen pitää maitonsa kotonaan ja kirnuta voinsa niinkuin ennenkin… Sitten sitä saisi köyhempikin taas oikeaa karjanantia… Taikka jos nyt ensiksi tulisi joku vahinko… palaisi poroksi tuo Rantalan mäkitupa, jossa sitä kirottua myllyään jauhattavat… Hän oli jo ehtinyt Ison-Herralan kohdalle ja muisti samassa, että nyt se oli Herralasta piimän saanti loppunut. Hän kirosi tunnossaan nyt Herralan isännän ja emännän, joita tähän asti oli maailman parhaimpina ihmisinä pitänyt. Herralan väki oli Mikon mielestä ollut ainoita ihmisiä koko kylässä, jotka kristityn nimen ansaitsivat… — Vaan niin on nyt, kuulemma, saanut piru heidätkin valtaansa, että jo liittyivät meijeriin, vaikka kesällä vielä emäntä vakuutti, ettei ruveta heiltä maitoa meijerissä käyttämään, vaikka kultaisin kielin pyytäisivät… Mutta ahneuden paholainen ja rikkauden rietas on heidänkin silmänsä sokaissut ja heidän omantuntonsa pimittänyt…
Niin Mikko mietti Herralan sivu kulkiessaan. Ja hän muisti, että hän aamulla oli ryystänyt pyttynsä pohjasta viimeisen piimätilkan, joka oli vielä jäännöstä Herralan vanhankansan piimästä… Kuinka käynee tästäpuolin? Sitä kurnaaliahan sitä kyllä saisi joka talosta, mutta sitä ei hän suuhunsa pane, vaikka metson vanhaksi eläisi! Niin olivat vannoneet kaikki muutkin varpumäkeläiset, ja valansa olivat pitäneet. Jos taloihin töihin menivät, niin vanhanajan piimää piti olla särpimenä, muutoin lähtivät pois… Työväki se nyt tänä maailman aikana komenteli ja komteerasi!
Isoa-Herralaa olivat kaikki mökkiläiset ylistäneet, ja kaikille toisille talollisille kehuneet, että siinä talossa eletään ja tullaan toimeen paremmin kuin missään muualla, vaikkei vietykään maitoa meijeriin…
Mutta nyt!
Mikko puri mälliä, sylkäisi ja kirosi itsekseen; — Vaan tulkoonpa Herrala nyt vielä tahtomaan uunia korjaamaan tai myllyään takomaan, niin minä heti sanon, että mene hiiteen senkin kurnaalisaksa…
Mikko oli jo ehtinyt Varesmäen Josefiinan vainiolle, jonka poikki myllytie kulki Mikon pirtin ohi. Vaikka oli pimeä, oli Mikko näkevinään sen mäennuppulan Josefiinan lammashaassa, johon Sipillan kylän miehet ja järvikyläläiset meijerin tahtoivat rakennettavaksi…
Sehän tulisi mokoma rakennus ihan Mikon naapuriksi!
Se tuntui raskaalta, ja Mikon sisustaa ihan karvasteli!
Mutta vielä ei ollut siitä varmuutta, ja Mikko käveli eteenpäin. Ja vaikka oli niin myöhä, näkyi vielä monesta mökistä Varpumäen laidasta tulia. Varpumäen Mantankin mökillä näkyi. Mikko päätti poiketa tuumille, koska eivät vielä olleet ehtineet nukkumaan. Siellähän se oli ollut kokouksessa Rantalassa Mantakin koko päivän, mutta oli täytynyt kesken pois lähteä, kun lehmä oli ruokittava eikä Israelikaan ollut kotosalla. Sopisipa nyt samalla puhua Mantalle valmiiksi sekin piimäasia. Oli Mikko jo siitä maininnutkin, varhain syksyllä jo, silloin kun lehmä Varpumäkeen tuotiin, mutta nyt sopisi puhua lisää ja tehdä sopimus, että vanha kannu hänelle joka päivä…
Mikko poikkesi polkua myöten Mantan ja Israelin pirtille, ja vaikka oli pimeä, osasi hän välttää polun kivet ja ojain kohdalla loikata, sillä kovin tuttu oli polku, jota lapsesta asti oli tottunut kulkemaan kaikkina vuoden aikoina. Pihalle Mikko jo näki, ettei oltu vielä levolle menemässä. Liedessä paloi iloinen tuli, ja Manta näkyi olevan keittämishommissa.
Mikko kävi sisälle. Lapset nukkuivat, mutta Israeli oli palannut metsätoimistaan, istuskellen penkillä tupakoimassa ja varroten illallista, jota Manta valmisteli.
Syntyi heti keskustelu siitä, mitä kokoukseen kuului. Oliko meijeri päätetty rakentaa Pikku-Herralaan vai tuohon Varesmäen Josefiinan hakaan?
»Ei kumpaankaan», alkoi Mikko nauraen ja hyvillään selittää, ja sytytellen piippuaan kertoi hän kaikki, mitä kokouksen menosta muisti. »Ha, ha, ha», nauroi hän lopuksi. »Olisi se kummaa, jos ne riitaantuisivat ja hajoaisi hornan kitaan koko kurnaalisaki… ha, ha, ha. Se minua naurattaisi.»
»Tuo Israeli se näki kumman unen jo viime talvena», ilmoitti Manta, ja kovin hyvillään näyttivät olevan Mikon uutisten johdosta sekä hän että Israeli. »Näki niin kumman unen, että jos se paikkansa pitää, niin ei rakenneta Heinärannalle heti meijeriä… Oli ollut… taikka selitä itse, Israeli…»
»Oli se niin kummaa», vilkastui Israeli. »Ja tuskin olisi lehmää tullut ostetuksi, ellen olisi sitä unta nähnyt…»
»Jopa oli kummaa.» ihmetteli Mikko jo valmiiksi.
»Selitähän Mikolle koko unesi, niin saapa kuulla, mitä Mikko arvelee», kehoitti Manta.
»Oli se», alkoi Israeli. »Oli olevinaan järvenä koko tuo Varesmäen Josefiinan lammashaka, ja siinä oli suuri kivi keskellä järveä. Siihen ilmestyi rannoille paljon ihmisiä sekä jalan että hevosilla, ja toinen kysyi toiseltaan, miksi tähän on järvi ilmestynyt, että tämähän on Varesmäen Josefiinan lammashaka… Tuli kova myrsky sitten, ja minä olin olevinani täällä pirttini pihalla, mutta kuulin ja näin kaikki… Niin toisella rannalla olijat alkoivat huutaa, että se on kultaa tuo kivi, joka on tuolla järvessä, ja kun sen muut kuulivat, niin hekin alkoivat huutaa, että kultaa se on… puhdasta kultaa… Ja vaikka oli olevinaan kova syysmyrsky ja kylmä sää, niin ne ihmiset riisuivat itsensä apposen alasti ja läksivät uimaan sitä kiveä kohden… Minä olin näkevinäni tänne pihalle ihmisten päitä ja kuulevinani huutoja, että kultaa… kultaa… Ja minä ajattelin itsekseni, että ne hukkuvat kaikki, sillä kova myrsky kävi… Ja alkoikin kuulua avunhuutoja, ja minä läksin juoksemaan ikäänkuin apuun… Mutta kun ehdin tuohon lammashaan veräjälle, niin oli järvi kadonnut, ja ilma oli kaunis, ja oli kesä. Ja keskellä lammashakaa jyrsi ruohoa ruskea lehmä, ja oli olevinaan pieni tyttö, joka näytti tulevan lehmän luota ja sanoi minulle, että tuo on teidän lehmänne… Siihen sitten heräsin…»
»Jopa oli kumma uni!» sai Mikko sanotuksi.
»Joo», sanoi Manta. »Ja tämä ei hankkinut selviytyä siitä unesta, vaan hoki vielä pitkän aikaa, vaikka silmät jo olivat auki: 'Mihinkä ne ihmiset joutuivat? Hukkuivatko ne?'»
Mikko ihmetteli ja sanoi uskonsa olevan, että se uni tiesi pahaa kaikille meijerilaisille.
»No sen minä sanoin heti Israelille. Ja silloin aloimme hommata lehmää…»
»Näet, ne kultaa pyytävät ja himoitsevat siihen hukkuvat, sitä tietää
Israelin uni. Merkillinen uni!» sanoi Mikko.
»Hyvää se ei tiedä… sen näkee, joka elää. Se ei tuo Israeli usein uneksi, mutta silloin kun uneksii, niin jotakin tietää», sanoi Manta.
»Kummasti siinä käypi», ennusteli Mikkokin. »Siinä vielä kummat tulevat, ja se niille olisikin parhaiksi kaikille niin mallikyläläisille kuin sipillankyläläisillekin… Ovatkin tulleet niin hulluiksi sen meijerinsä kanssa, ettei kahvikermaa kuuluta missään talossa annettavan, sininen kurnaali kuuluu olevan höystönä, ja joka talossa sokea puuro…»
Niin siinä meijeristä haasteltiin, ja kukin toivoi, että joku vahinko tulisi. Mutta vihdoin kääntyi keskustelu Mantan ja Israelin lehmään, jonka aikaisin syksyllä olivat ostaneet. Manta oli kesällä sanonut, että hän ei usko enää Herralan emännästäkään hyvää, että kyllä se rupeaa meijeriin hänkin… Ja nyt olikin Mantan arvelu toteutunut…
»Mutta jos ei Israeli sitä untansa nähnyt, niin tuskin tuli lehmää ostetuksi, kun ei ole itsellä niittyä minkään vertaa», selitti Manta.
»Kyllä teillä nyt on aina veres elämä, kun oma lehmä on», sanoi Mikko. »Mutta kyllä meillä mökkiläisillä taitaa surkea talvi tulla, jos vielä pakkaset tulevat niinkuin ennustetaan…»
Ja siitä sovellutti Mikko keskustelun siihen, että kun nyt Mantan lehmä poikii (minkä piti tapahtua Antinpäivänä), niin silloin sitä liikenee antaa oikeata piimää naapurillekin.
»No jos onnessa poikisi ja semmoiseen maitoon kostuisi kuin mennä
vuonnakin, niin aina sitä nyt tilkkanen naapurillekin liikenee…
Vaikka jo olen luvannut Apunlaakson emännällekin ja Virnemäen
Kaisalle», selitteli ja lupaili Manta.
Jo joutui keitto valmiiksi, ja Israeli siirtyi pöydän päähän syömään. Tulinen hiuka tuli Mikollekin, hänen nähdessään, kuinka ahnaasti Israeli kävi ruuan kimppuun. Mikko ei ollut syönyt kuin aamulla varhain ja koko päivän oli kokouksessa ollut. Hän koetti imeä piippuaan, mutta sisus mourusi ja vatsaa kihelmöitsi, ja palavin silmin seurasi hän Israelin käden liikettä… Ja tuli semmoinen nälkä, että täytyi nousta ylös ja lähteä… Tulet olivat kaikista muista mökeistä sammuneet. Mikko kävellä vätösteli hiljalleen myllytiehen ja kääntyi sitä pitkin mökilleen päin. Hän muisti taas, ettei hänellä ollut enää piimää tilkkaakaan, ja nälkä oli…
Mikko kävi pirttiinsä, jonka ovi oli auki, sillä Ullan-Eino, hänen poikansa, oli kotona. Mikko sytytti tulen kiiluun. Eino kuorsaili penkillään, jotta seinät helisivät. Se oli ollut Eino Ojalaisessa syystämässä, talon ruuassa… Vatsa sillä varmaan oli täynnä, koska noin raskaasti nukkui. Lieneekö ollut keittoa illalliseksi?
Mikko otti pöytälaatikosta vajavan rieskan, taittoi palan suuhunsa ja alkoi purra. Pöydän alla olivat heidän piimäpyttynsä, sekä hänen että Einon. Mikko silmäsi niihin, otti omansa ja nosti kantta… Oli vielä uurteissa vähän jälellä piimää… Mikko pani kauhallisen vettä ja huiskutti… Tuli siitä vähän harmajaa… Ja syötyään ensin paljasta leipää, joi hän piimäharmajan palanpaineeksi, sammutti kiilun ja kallistui penkilleen.
Mutta hän ei nukkunut. Muistui Ullakin mieleen. Viime talvena se oli kuollut. Ulla ruokki Einoakin ja antoi joskus palan hänellekin, Mikolle. Monta kertaa oli lampaanlihakeittoakin näin syysaikana antanut… Olisi saanut elää vielä…
— Einoa se taitaa tuleva talvi hätyytellä, vaikka saapikin tässä minun pirttini lämpimässä maata… Mutta syömisestä taitaa tulla kiipeli… luulen… Leivän puolta ja pottuja minulla on itselleni, mutta mistä saanee karjanantia, — ja kovin kallista on silava syötäväksi…
Ja sitten taas siirtyivät ajatukset meijeriin.
Jos ne sen tuohon Varesmäen Josefiinan lammashakaan rakentavat, niin siitä tulee ikuinen kiusa hänelle. Sillä etelänpuolisesta ikkunastaan näki Mikko suoraan siihen kohtaan, johon meijerirakennus oli ehdotettu tehtäväksi. Siinä se viheltelisi ja höyryäisi aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen, ja siinä ympärillä olisi ainainen rähinä ja hälinä. Ei olisi sitten rauhallista päivää koko elämän aikana. Niihin mietteisiin hän sitten lopulta nukkui.
Kun hän aamulla heräsi, oli kirkas päiväpaiste ja maa vahvassa kuurassa.
— On tainnut olla vähän pakkanen! — mietti hän ja nousi katsomaan lämpömittaria, joka oli etelänpuolisen ikkunan pielessä. Ei ollut kenelläkään muulla koko Varpumäessä pakkasen tietäjää, ja Mikon pirtillä kävivät muut kysymässä, onko ollut paljonkin pakkasta.
Mutta samalla kun Mikko silmäili pakkasen tietäjää ja näki, että kymmentä pykälää näytti, tuli hän luoneeksi silmäyksen alas Varesmäen Josefiinan lammashakaankin, ja kuinka lie hänen silmäänsä näyttänyt, että siinä oli niinkuin joku… ei se kuitenkaan ollut muuta kuin pakkasen höyryä…
Hän muisteli nähneensä jotakin unta, mutta ei muistanut mitä. Mutta jotakin pahaa oli yöllä kuitenkin ollut näkevinään.
Jo nousivat sauhut joka mökistä ja joka talosta alhaalta joen rannalta… Näkyi olevan liikkeellä meijeriin viejäkin. Pitkä kärrynlava oli täynnä kuljetusastioita, jotka helisivät ja rämisivät, kun kärryt kolisivat syysroutaisia teitä.
— Nyt jo paholaiset ovat liikkeellä, ja kello ei ole vielä seitsemääkään…! Jo se tuli aika maailmaan… hohoo kuitenkin…
Eino nukkui vielä, ja Mikko ajatteli, että nukkukoon. Hän sytytti tulen lieteen, ja hänen mielensä olisi tehnyt kahvia, mutta sitä ei ollut. Ei ollut raaskinut ostaa moneen viikkoon, ja hän olikin päättänyt paastota Antinpäivään asti.
Jospa olisi nyt ollut tuo pytyllinen sakeata Ison-Herralan piimää, jotta olisi saanut aamutuimaan oikein ryystää, syödä mahansa pullolleen…
Mutta ei ollut. Tuntui hirveän ikävältä olo, vaikka ulkona oli kirkas marraskuun ilma. Nälkäkin oli. Mikko täytti tupakkakukkaronsa ja mietti, että lähtee tästä ajan kuluksi naapurimökkeihin Apunlaaksoon ja Virnemäkeen ja kenties käy aina Jannenmäessä asti… ja kun palaa, niin sitten keittää pottuja…
Hän työnsi puut peremmäksi lieteen, etteivät putoaisi lattialle, jätti
Einon nukkumaan ja läksi piippu suussa Apunlaaksoon.
Mutta ulos päästyään huomasi hän kolme outoa miestä, jotka seisoskelivat hänen mäkipeltonsa pientareella ja katselivat isoa kiveä hänen ja Ojalaisen rajassa. Yksi miehistä siinä konttasi kiven päälle niinkuin olisi jotakin hakenut…
Mitä hiton miehiä nuo ovat, ja mitä on heillä hänen pellollaan tekemistä?
Jo huomasivat miehet Mikon; yksi, vanhin joukosta, kysyi:
»Missä se täällä on Ojalaisen raja?»
»Siinä se on», ärähti Mikko.
»Tämä kivi on siis Ojalaisen puolella?» kysyi mies.
»Ojalaisen puolella se on, mutta se on jätetty siihen rajakiveksi…
Mitä te siitä tahdotte? Ja mitä miehiä te olette?»
»Eläpäs nyt, ukko, hätäile», puhui levollisesti se vanha mies. »Me emme ole pahantekijöitä, vaan me tarkastamme, mistä saisimme kauniita kiviä meijerin kivijalkaan…»
»Meijerin kivijalkaanko? Eihän ole tietoa vielä, mihin se rakennetaankaan…»
»Se ei kuulu meihin. Meidät on pyydetty tänne kiviä halkomaan, ja me aloitamme nyt työmme…»
Mikko suuttui silmittömästi.
»Pois minun pelloltani penkomasta! Hakekaa kiviä vaikka hiidestä, mutta siihen kiveen ette koske… Kuka teidät on tänne määrännyt?»
»Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki… Ne ovat käskeneet, ja he ovat palkan luvanneet maksaa. Ja Ojalainen on luvannut ottaa kiviä tästä vaaran laidasta…»
»Voi, voi, jos Maaherran Heikki tietäisi!» sanoi Mikko ja ärähti taas:
»Ei sitä kiveä saa ottaa!»
»Mutta tiellähän tämä on… keskellä ojaa…»
»Antaa olla vaan… Se ei kuulu teihin… Se on rajakivi, ja minulla on oikeus kieltää…»
Mikko ärhenteli ja kirosi. Miehet tuumailivat hetken keskenään ja lähtivät vasaroineen vaaralle päin.
Ja kun Mikko ehti Apunlaaksoon selittämään, mitä nyt oli tekeillä, alkoi kuulua kalkutusta ja nalkutusta Repovaaran laidasta.
Mikko oli vihassa koko maailmalle, mutta enimmin Ojalaiselle, jonka uskoi häntä kiusatakseen kivimiehet hänen pirttinsä eteen vasaroimaan lähettäneen.
III
Rantalassa pidetyn kokouksen jälkeen nousi koko pitäjässä hirmuinen hälinä ja tinka. Joka kylässä ja talossa väiteltiin. Heinärannallakin sattui, että naapurimiehet olivat eri mieltä meijerinpaikasta, ja silloin syntyi ensiksi väittelyä ja lopuksi suututtiin. Mallikylän miehet olivat antaneet Sipillan kylän isännille liikanimiä ja herjanneet sillä, ettei koko Sipillan kylässä ollut yhtään ainoata miestä, joka olisi osannut edes kirjoittaa. Nämä sitten muka tämmöiset rupeavat selittämään vesijohdoista ja vesisuonista, — olivat sanoneet. Mutta Sipillan kylän miehet Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki vastasivat, että arkaan paikkaanpa taisi sattua, koska Mallikylässä semmoinen pauhu on noussut. Ja mitä kirjoitusmiehiin tuli, niin heillä oli varaa palkata kirjuri silloin, kun tarvitsevatkin!
Suurimmassa hommassa olivat Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki, kulkien kylästä kylään ja talosta taloon, selitellen sekä Herralan palstan kehnoutta että Varesmäen Josefiinan lammashaan hyvyyttä, lammashaka kun oli, paitsi muita etujaan, ihan keskellä osuuskunnan piiriä, jotavastoin Pikku-Herralan palsta oli liian likellä Mallikylää, joten siitä olisi mallikyläläisille päähyöty maidon kuljetuksessa. Ja monta muuta näkökohtaa ja asianhaaraa oli Anaskilla ja Ulrikilla selitettävänä. Kävikin niin, että moni mies, joka tähän asti oli puoltanut Pikku-Herralan palstaa, nyt alkoi kallistua Varesmäen Josefiinan lammashaan puolelle.
Semmoista väittelyä ja jankutusta riitti koko marraskuun. Riitoja ja vihoja oli syntynyt naapurien ja kylänmiesten kesken. Miesten riidellessä sekaantuivat emännätkin väittelyihin, ja yhä uusia pahennuksia alkoi kuulua. Eikä rakennushommasta ollut vielä mitään tietoa. Hirsiä, lautoja ja paljon muita rakennustarpeita oli vedätetty Pikku-Herralan palstalle ja ilmoitus oli pantu meijerin seinälle, että meijerirakennuksen piirustus, jonka taitava rakennusmestari oli tehnyt, oli nähtävänä Pikku-Herralassa.
»Jaa… se tarkastetaan sitten, kun ensin sovitaan paikka, johon se rakennetaan», oli Erkkilän Anaski sanonut.
Niin kuluivat päivät ja viikot. Kerrottiin jo, että Sipillan kylässä eräänä iltana olivat emännät tapelleet.
Joulu läheni lähenemistään, ja pakkaset kiihtyivät. Silloin levisi huhu, että uusi suuri kokous on kuulutettu taas Rantalaan. Ja nyt, sanottiin, on se viimeinen kokous, jossa asia päätetään.
Samana päivänä tiedettiin se Varpumäessäkin. Ollin Mikko oli koko syksyn elänyt kuin tulisilla hiilillä. Se, että kivijalkaa varten halottiin kiviä Repovaaran laidasta, osoitti selvään, että meijeri lopultakin rakennetaan Varesmäen lammashakaan, sillä mahdottomalta tuntui, että niin suurta kivimäärää ruvettaisiin kulettamaan Pikku-Herralaan asti, kun sitäpaitsi Pikku-Herralan vainiolla olisi ollut paljon parempia kiviä. Mutta toisaalla tuntui sittenkin olevan toivoa. Sillä Pikku-Herralan palstalle oli kaivettu kaivo, tehty ihan valmiiksi, ja vesi oli ollut erinomaista ja hyvin matalassa. Oikeaan valtavesisuoneen oli osattu. Ja tiedettiin kertoa, että Mallikylän Maaherra se oli kaivannut kaivon kaivamaan… kuultuaan, että Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki omin päinsä meijeriä varten kivitöitä teettivät.
Niin Mikko mietti sinä aamuna, jona kokouksen piti Rantalassa alkaa. Hän oli päättänyt, ettei hän' lähde koko kokoukseen, että saapi tuon sitten kuulla, mihin päätetään rakentaa. Mutta nähtyään, että Rantalaan päin meni paljon väkeä, otti hänkin suksensa ja läksi hiihtelemään.
Tänään tuntuikin hän aika virkulta. Hän oli edellisenä iltana saanut Varpumäen Mantalta kannun sakeata piimää ja syönyt sen yhdellä kertaa. Surkeaa oli muuten elämä ollut Varpumäessä koko syystalven, ja minkälaiseksi vielä menee ennenkuin sydänkuut on eletty. Talolliset olivat hekin puolestaan alkaneet kiukkuilla mökkiIäisille eivätkä myyneet maitoa mistään hinnasta, ja mökkiläiset eivät kurnaalista huolineet. Monta viikkoa oli Mikkokin elänyt leivällä ja silavalla ja käyttänyt vettä kasteena. Mutta sitten yhtäkkiä tuli sisus niin kipeäksi, että aivan oksennutti ja vuoteeseen piti panna. Mutta ei sittenkään Mikko pannut kurnaalia suuhunsa, vaan taisteli miehuullisesti elämän ja kuoleman välillä… Mieli kyllä teki, kun näki Einon ryystävän kurnaalipiimää, jota Ojalaisesta kesätyötä vastaan sai ja joka näytti sakealta ja makealta… Mutta ei antanut Mikko perään, vaikka kuoleman kalpeana makasi…
Ja pelastus vihdoin tuli. Varpumäen Mantan lehmä poiki, mutta alkoi heti poi'ittuaan kitua ja lypsi verrattain vähän. Sen verran oli Mikko kuitenkin Mantalta vanhanajan piimää saanut, että pääsi entiseen miehuuteensa. Eipä ollut tuntunut Mikonkaan elämä näin raskaalta koskaan ennen. Ennen tuota kuitenkin sai syödä piimää joka kerran vatsansa täyteen, — silloinkin vielä, kun muissa kylän taloissakin kurnaalia särvittiin. Siihen aikaan oli Iso-Herrala maailman paras talo. Talvella sai velaksi piimää vaikka kuinka paljon, ja keväisin sen myllynjauhatuksella maksoi… Nyt ei ollut Herralan ovea aukaissut siitä päivästä alkaen, kun Herralasta maito meijeriin vietiin…
Mikko hiihteli verkalleen ja oikaisi menemään mökiltä mökille. Surkealta näytti. Ei ollut puitakaan. Useassa mökissä ei ollut kuin pari kolme tuoretta rankaa porrasten edessä, halkopinosta ei näkynyt jälkeäkään. — Miten käy, jos näin pakkaset jatkuvat ja vielä kipakammiksi käyvät?
Hän tarkasteli joka mökin puuvaroja ja iloitsi mielessään, että hänellä kuitenkin oli vankka pino kuivia halkoja pirtin päässä, ja kaksi pinoa oli vielä metsässä…
Varpumäessä oli Manta pihalla, ja nähtyään Mikon alkoi hän selittää, että hänen lehmänsä ehtyy ja ehtyy ja syöntikin alkaa huonota.
Osaaottavana kuunteli Mikko, ja kun Manta arveli, että joku paha ihminen oli ehkä hänen lehmänsä noitunut, niin Mikko sanoi kuulleensa, että se karjakko, joka kierteli kylästä kylään, talosta toiseen, oli Ojalaisessa lehmän ruokkoa järjestämässä ollessaan lausunut uhkauksen, että kyllä syövät Varpumäen mökkiläiset vielä tänä talvena kurnaalia, vaikka Varpumäen Mantalla olisi kolme lehmää…
»Kuuluu olevan noidan sukua se karjakko, Kemijärveltä, mistä lienee», lisäsi Mikko.
Manta kuunteli kalpeana ja sanoi sitten:
»Jo meni tämä maailma niin pilalle, etteivät täällä enää syyttömätkään saa rauhassa olla…»
Ei osannut Mikko Mantaa lohduttaa, virkahti kuitenkin lähtiessään, että suurempi hätä muissa mökeissä on.
Mikko hiihteli, kun alussa jo oli ottanut sellaisen suunnan, pitkin Repovaaran kuvetta, jossa mökkiryhmiä oli. Nyt saapui hän Jannenmäkeen, jossa oli neljä mökkiä, kaikki suutareita. Eipä näkynyt halkopinoa Jannenmäessäkään. Ei muuta polttopuuta kuin tuoreita risuja ja lahokantoja. Semmoista se on, kun kesällä ei muisteta, että pitkä talvi on edessäpäin.
Vanhimman Jannen mökkiin pistäysi Mikko tupakalle.
Kylmänlainen oli pirtti, ja liedessä kitisivät tuoreet risut.
Janne itse oli syöntihommassa. Paksusta ruisleivästä leikkeli hän terävällä nahkaveitsellään suupaloja ja ryysti puutuopista piimää päälle… Piimää se epäilemättä oli. Mikko kuuli sen jo siitä, kun Janne ryysti, ja näki siitä, että viiksiin tarttui pisaroita…
Mikko hommasi piippuunsa, ja tuli puheeksi se ainainen meijeriasia, josta joka mökissäkin puhuttiin.
»Mistä te olette saaneet karjanantia?» kysyi Mikko, sillä hän uskoi varmasti, että Janne särpi vanhankansan piimää.
»Eihän sitä enää tänä maailman aikana saa oikeata piimää», sanoi Janne ja ryysti, jotta kauas kuului.
»Mutta onhan sinulla vanhanajan piimää tuopissasi nytkin», sanoi Mikko.
»Kurnaalia tämä on… ei tämä ole oikeata, eheää piimää…»
»Ja noin sakean ja hyvän näköistä…» kummaili Mikko.
»Ei se sentään ole tyhjä syödäkään… Katsos, Mikko…»
Janne nousi ja näytti tuopin sisältöä Mikolle.
»Mutta jopa on kummaa, että on noin sakeaa ja makean näköistä», ihmetteli Mikko. »Varpumäessä ei kukaan vielä ole syönyt kurnaalipiimää…»
»Koetahan maistaa», houkutteli Janne ja tarjosi Mikolle.
»Olisikohan tuota maistaa…»
Mikko otti piipun suustansa ja ryyppäsi pitkän siemauksen. Piti sitten piimää suussaan ja maiskutteli, ja kun oli nielaissut, niin alkoi kehua, että eipä hän olisi uskonut kurnaalin noin hyvää olevan.
Janne jatkoi vielä syöntiään, ja siinä tuli puheeksi tämä uusi kokous, johon Mikko oli menossa. Yhtä ja toista siinä arvelivat, mutta lopuksi kuitenkin toivoivat, että hajoaisi koko osuuskunta, ja kurnaali ja meijerit häviäisivät pois maan päältä.
Kun Mikko saapui Rantalaan, oli siellä piha ihan täynnä hevosia, paljon enemmän kuin syksyllisessä kokouksessa. Pihalla tapasi hän Ylipään Vilhemin, joka sarkavaatteissaan ja uusissa, vasta tervatuissa pieksuissaan kävi Mikkoa puhuttelemaan. Vilhemi tiesi kertoa, että kummia taitaa tästäkin kokouksesta kuulua. Sillä pitäjän rikkaimmat miehet Erkkilän Anaski ja Maaherran Heikki olivat kumpikin sanoneet, etteivät anna toiselle perään tuumaakaan. Molemmat olivat he keränneet ympärilleen valiojoukon, niin että nykyhetkellä olivat kumpikin puoli suunnilleen yhtä vahvat. Lisäksi oli Maaherran Heikki jo laitattanut kaivon valmiiksi Pikku-Herralaan, ja Erkkilän Anaski oli puolestaan hakkauttanut kivet meijerirakennuksen kivijalkaa varten ja ajattanut ne Josefiinan lammashakaan.
Vilhemi oli vastikään palannut pirtistä, joka oli väkeä aivan täynnä. Karsinan puolella istui Maaherran Heikki miehineen, ja oven puoli oli täynnä Anaskin puolustajia. Vihaisesti toisiaan silmäiltiin eikä vielä ollut aloitettu keskustelua.
»Niin minä luulen, ettei tule tästäkään kokouksesta mitään», lopetti
Vilhemi selityksensä.
Yhä saapui ihmisiä kokoukseen, mutta eivät mahtuneet enää pirttiin, vaan jäivät porstuaan ja kuistiin.
Ylipään Vilhemi ja Ollin-Mikko eivät pyrkineet kuistiinkaan, vaan seisoskelivat pihalla, vaikka oli pakkanen.
Silloin alkoi kuulua pirtistä sorinaa ja kovaäänistä puhelua. Pihalle ei kuitenkaan eroittanut sanoja, mutta äänestä tuntui, että suolaiset siellä olivat puheet. Joskus nousi ääni valtavaksi ja kaikui kuin melu jostakin kapakasta.
Vilhemi ja Mikkokin silloin lähestyivät kuistia ja kysyivät siellä olijoilta, mistä pirtissä keskusteltiin. Porstuasta tuli joku mies, joka tiesi kertoa, että Maaherran Heikki ja Erkkilän Anaski siellä vain väittelivät, toinen selittäen kaivostaan, toinen kivenajostaan… Mutta vähitellen alkoi kuulua useampia ääniä, ja äkkiä remahti koko pirtillinen puhumaan, jotta pihalle kuului vain kuin kosken pauhu.
Yhtäkkiä tulla rynnisti Maaherran Heikki tulipunaisena väkijoukon läpi, meni kiroten poikki porstuan ja kuistin ja vasta pihalle asettui. Ja hänen perässään alkoi tulla hänen valiojoukkonsa.
»Tästä tulee isommat asiat», kuului Maaherra sanovan. »Minä opetan
Sipillan kylän miehille…»
Ja sitten hän huusi kaikille kannattajilleen, että »pois lähdemme tästä kokouksesta ja käräjäpaikalla tavataan!»
Vilhemi ja Mikko seisoivat syrjässä ja kuuntelivat. »Siihenkö kokouksen pito jäikin?» kysyi Vilhemi Maaherralta.
»Siihen jäi! Otetaan semmoinen mies, joka riidan ratkaisee!»
Maaherra alkoi hommata kotia lähtöä, samoin hänen koko joukkonsa. Mutta ennenkuin ehtivät pihasta lähtemään, tuli Erkkilän Anaskikin ulos pirtistä, ja hänen jälessään muut Sipillan kyläläiset ja järvikylien miehet, jotka Anaskia kannattivat.
Ollin-Mikko iloitsi sydämensä sisimmässä, että kokous näin nolosti loppui. Hän muisti Varpumäen Israelin unta ja alkoi todella uskoa, että se uni merkitsi meijerin häviötä.
Poltellen piippuaan hän katseli pihalla niin kauan, että kaikki kokoukseen saapuneet olivat poistuneet. Silloin hänkin hyvillään hyppäsi suksilleen ja läksi kotiaan päin hiihtelemään, tulolatuaan noudattaen.
Kun Mikko saapui kotiaan, oli Eino raitilla. Mutta pirtti oli lämmin ja mieluinen, ja uunin päällä oli helisevän kuivia liesipuita. Kun oli jo hyvin hämy, sytytti Mikko tulen ja istahti sen lämpöiseen loisteeseen. Tuntui nälkä. Hänelle muistui mieleen, että Eino aamulla oli aikonut Ojalaiseen piimää noutamaan. Olikohan käynyt?
Mikko nousi, veti Einon pytyn pöydän alta ja nosti kantta. Oli melkein täynnä Einon pytty. Se oli sitä kurnaalipiimää… Mikko ei malttanut olla maistamatta, ja kun maistui makealta, kiskaisi hän koko kauhallisen suuhunsa.
Silloin tuli hänelle semmoinen nälkä, ettei hän enää hallinnut luontoaan. Hän haki rasiastaan silakoita, paistoi niitä pitkän vartaallisen ja rupesi syömään, nostaen Einon piimäpytyn pöydälle.
Ja hän söi miehen lailla ja ryysti Einon pytystä kurnaalia päälle. Oli ollut kerrassaan mielettömyyttä se, että hän oli piimän puutteessa itseään kiduttanut, kun kurnaali näin hyvänmakuista on, — mietiskeli hän syödessään. Ei se semmoisen ihmisen sisus, joka on elinaikansa karjanantia saanut, tule täyteen, vaikka mitä saisi, kun ei piimää saa.
Hän ryysti kauhallisen kerrallaan, ja kun hän vihdoin tunsi, että nyt alkoi vatsa olla täysi, oli Einon pytty aivan tyhjä.
Mutta hän oli nyt peräti tyytyväinen, röyhteli ja tuumi, että nytpä on mies taas mies. Hän pani kannen paikoilleen ja nosti Einon pytyn pöydän alle.
— Saatanpa ostaa Einolle sijaan, — lohdutteli hän itseään, pani piippuunsa ja läksi muihin mökkeihin kertomaan uutisia meijerikokouksesta.
IV
Joulun aikana tuli tulipalopakkaset. Vihaiset, purevat viimat puhalsivat suoraan tuntureilta, ja taivaanrannat heloittivat kuin kattilan kylki. Ei ollut koko kylässä niin rohkeaa miestä, joka pahimpina pakkaspäivinä olisi metsään uskaltanut. Aamusilla, kun Ollin-Mikko ikkunansa yliruudun läpi silmäsi kylälle, oli koko kylä yhtenä ainoana savupatsaana. Ilma helisi, ja metsistä ja vaarain kupeilta kuului pauketta.
Mikon pirtti oli lämmin, mutta pakkasten yhä kestäessä alkoi siihenkin aamupuoleen kylmä tunkeutua. Mikolla oli kuitenkin pino pirtin päässä…
Muissa mökeissä oli surkean surkeata, ja huonoa kuului kylältäkin. Kerrottiin monessa talossa olevan navettain kovin kylmiä, ja toisissa taas olivat kaivot kuivuneet. Ja ne, jotka sanomalehtiä lukivat, tiesivät kertoa, että muualla olivat pakkaset vielä kovemmat. Tukkityömailla, kaukana kiveliössä ja tunturien takana, oli tukkityöntekijöillä suuri kurjuus ja hengen hätä. Pakkasessa särkyivät reet ja katkeilivat kirvesvarret, ja huhuja liikkui, että tukkilaisia oli paleltunut kuoliaaksikin.
Eino, joka aikansa kuluksi kulki raittia, toi tullessaan näitä uutisia Mikollekin. Eino oli nytkin, uudenvuoden pyhänä, istuskellut Ojalaisessa ja kuunnellut, kun lehdistä luettiin pakkasen ankaruudesta ja sen tuhotöistä. Kun hän nyt illan tullen palasi kotimökille, oli siellä Mikolla vieraana Varpumäen Israeli ja Manta ja Virnemäen Kaisa.
Einolla oli paljon kerrottavaa. Ensiksi selitti hän, mitä lehdet olivat tienneet pakkasesta.
»Kolme miestä oli tuotu tukkimetsästä Rovaniemen sairaalaan… Kahdelta oli kädet paleltuneet, kolmannelta jalat…»
»Voi hyvä isä sentään!» huokasi Virnemäen Kaisa. »Kuinka lienee käynyt meidän Heikillekin, kun ei mitään kirjoita ja sinne Lipakkaan päin aikoi tukinajoon…»
»Joo, joo… Kovaapa kuuluu», arveli Israeli.
»Kumma, että menevätkin metsään semmoisilla pakkasilla… Pitäisipä se täysijärkisen ymmärtää», sanoi Mikko.
»Sitähän ne syksyllä ennustivatkin, että pakkastalvi tulee», sanoi
Manta.
»Kun jaksettaisiin tämä tammikuu!» toivoi Virnemäen Kaisa.
»Se on vielä helmikuukin yhtä vihainen», huomautti siihen Mikko.
Eino kertoi sitten olleen lehdessä uutisen, että Kemijärvellä oli ollut 52 astetta pakkasta.
Mikon pakkasentietäjä ei näyttänyt kuin 40 astetta, eikä Mikko ottanut semmoista uutista uskoakseen.
»Elä sinä valeita tule selittämään», sanoi hän Einolle. »Sillä elävähopea kuolee 40 asteen pakkasessa, ja silloin ei tiedä, montako astetta on…»
Kaksi kertaa oli Mikon »pruuvari» jo ollut 40 pykälässä, ja Mikko oli ne päivät merkinnyt almanakkaan.
Niin siinä aikansa puhuivat ilmoista, ja Mikko, joka oli vanhin joukossa, muisteli entisen ajan pakkasia, joiden sanoi olleen vielä vihaisempia ja kestäneen kuukausimääriä. Mutta oli Einolla muitakin uutisia. Näinä pakkaspäivinä oli maito jäätynyt astioihin, kun niitä kuljetettiin meijeriin.
»Sipillan kylän maitokuorma kuuluu olleen yhtenä tönkkinä», kertoi Eino. »Ja kun meijerskat sen huomasivat, niin ei ollut otettu vastaan yhtään ainoata astiaa. Samoin oli käynyt Savukylän ja Mallikylän maitokuormille…»
»Ha, ha, ha», nauroi Mikko. »Sepä sattui niinkuin minun kädestäni! Tulisi vielä niin pakkanen, että kylmettyisivät kuljettajatkin ja jäätyisi yhteen tönkkiin koko meijeri… Se minua naurattaisi…»
Sen uutisen johdosta ilmestyi kaikkien kasvoille tyytyväinen hymy, sillä jokainen olisi suonut meijerille pahaa. Varpumäen Mantakin, vaikka oli suuri suru lehmästään, joka yhä sairasteli, nauraa virnisteli ja näytti samaa toivovan kuin Mikkokin.
»Olipa se aika paukaus Sipillan kyläläisille!» sanoi Mikko vielä.
Mutta vaikka näin meijerille pahaa soivat, ei yksikään ottanut puheeksi kurnaalia, jota ennen aina oli miehissä moitittu. Ei sanaakaan moitittu. Oli kuin yhteisesti päätetty, ettei mitään puhuta. Mutta kaikki tiesivät, että jokaisessa Varpumäen mökissä nyt syötiin särpimenä kurnaalipiimää, vaikka syksyllä oli vala vannottu, ettei pane kukaan suuhunsa.
Kaiketi sen nyt kaikki muistivat juuri tällä hetkellä, koska olivat pitkän aikaa ääneti. Ja ehkäpä muistivat sitä ennustustakin, jonka karjakko syksyllä oli lausunut, että kyllä syödään Varpumäessä tänä talvena kurnaalia, vaikka Mantalla olisi kolme lehmää…
Pakkasia riitti yhä. Ollin-Mikko ja Ullan-Eino nukkuivat suureen päivään asti lämpöisessä pirtissään eivätkä kumpainenkaan lähteneet mihinkään työhön, vaikka moneen paikkaan oli Einoakin käyty pyytämässä. Ei ollut hätää siinä mökissä. Perunakellari oli pirtin parren alla ja jauhovarasto ullakolla. Pirtin päässä oli vankka halkopino ja pari askelta siitä käymälä. Ainoa homma oli se, että Eino aamuisin hiihti Ojalaiseen ja nouti Mikon ja oman pyttynsä täyteen piimää. Kelpasi sitten syödä ja makailla ja kulkea muissa mökeissä surkeutta näkemässä.
Sillä surkeutta niissä oli. Melkein kaikilla paleltuivat perunat kuoppiinsa ja Mikko sanoi, että se oli kunkin oma syy. Miksei varusteta perunakuoppia lämpimän pitäviksi? Eivätpähän paleltuneet hänen perunansa.
Siihen ei syytetty osannut puolustuksekseen mitään sanoa.
Monesti, pahempina pakkaspäivinä, juoksivat naapurimökkien eukot Mikon pirtille lämmittelemään. Mikko oli lumennut pirttinsä seinämät ikkunoihin asti, ja kun vankasti lämmitti, oli pirtti aina lämmin kuin sauna. Mutta meijerin kylmettymisestä ei kuulunut sen kummempaa, eivätkä enää jäätyneet maidotkaan meijeriin vietäessä, sillä vahingosta oli viisastuttu ja ruvettu käyttämään peitteitä maitokuormain päällä. Voi oli korkeassa hinnassa ja maitokilosta maksettiin niin paljon, ettei ollut näillä main koskaan semmoista hintaa kuultukaan. Se harmitti Mikkoa, mutta toisaalta oli hän hyvillään siitä, ettei meijerirakennuksesta näyttänyt tulevan mitään.
Vihdoin lauhtuivat ilmat, ja käräjätkin lähenemistään lähenivät. Heti ensimmäisenä lauhana päivänä, kun talven selkä jo oli katkennut, pani Virnemäen Kaisa saunansa lämmitä, jota ei pakkasten vuoksi ollut lämmitetty moneen viikkoon. Ja saunavieraiksi kutsui hän kaikki naapurinsa Varpumäestä, niiden joukossa Ollin-Mikon ja Ullan-Einon sekä Varpumäen Mantan ja Israelin.
Hauskalta tuntui Mikostakin nyt elämä. Ilma oli lauha, ja Virnemäen lämpenevästä saunasta toi tuulenhenki miellyttävää savun hajua Mikon sieraimiin, kun hän mökiltään läksi saunomista varten liikkeelle. Mutta koska aikaa oli riittävästi, poikkesi hän mennessään Apunlaaksoon juttuilemaan.
Apunlaakson emäntä oli vastikään palannut porvarista, ja hänellä oli paljon uutisia. Kauppiaan puodissa oli puhuttu.
»Kummia kuuluu, Mikko, nyt meijeriasiasta… Käräjäasia tulee…»
»As pentele… vai käräjäasia… Jopa minä sitä…»
»Niin kuuluu. Mallikylän Maaherra on haastattanut Sipillan kylän
Erkkilän maksamaan sonnin loppuhintaa ja neljästätoista vasikasta…»
»Ha, ha, ha», nauroi Mikko, jotta penkki hytkyi. »Jo minä arvasin…»
»Kuuluu tulevan muitakin asioita. Sipillan kylän Mäenpää kuuluu haastattaneen Pikku-Herralan Ossianin kunnianloukkauksesta ja Ison-Herralan Jooseppi vuorostaan Mäenpään Ulrikin soimaamisesta.»
»Ha, ha, ha», nauroi Mikko. »Jopa kävi niinkuin ennustinkin, ettei mene meijerijuttu käräjäjutuitta!»
Apunlaaksoon saapuivat hetken kuluttua Varpumäen Manta ja Israeli, hekin menossa Virnemäkeen saunomaan. Siinä saivat hekin tietää haasteista, ja kova oli sorina ja naurun rähinä.
Ja kun Virnemäkeen sitten saunaan kokoonnuttiin, niin muusta ei keskusteltu kuin uusista haasteista, jotka meijeripaikan vuoksi tiedettiin syntyneiksi.
* * * * *
Ennen käräjäin alkua sai Ollin-Mikkokin tietää, mistä Maaherran Heikin ja Erkkilän Anaskin saamisjuttu oli syntynyt. Kylällä siitä kerrottiin, ja Heinärannalla »käsiteltiin» juttua joka ilta, kun miehiä yhteen sattui. Niin oli osunut Mikkokin eräänä iltana Ojalaiseen piimän noutoon, kun siellä sattui olemaan paljon muitakin miehiä. Ja siinä Mikko kuuli, minkälainen juttu se Maaherran—Erkkilän juttu oli.
Tässä takavuonna oli Maaherra myynyt Erkkilän Anaskille sonnin, maan kuulun ja Kuopion näyttelyssä palkitun, saman sonnin »Tösselin», josta paljon aikoinaan kirjoiteltiin sanomalehtiin ja kiitettiin sitä sonnien sonniksi. Herrat ja talonpojat yksimielisesti. Verraton oli sonnin hinta ollut, mutta koska Erkkilä tahtoi saada karjansa jalostetuksi, niin rentona ja rikkaana miehenä tarjosi Maaherralle semmoisen summan, että jo toinen myi. Mutta ehdoksi oli Maaherra pannut, että Erkkilän piti, paitsi sovittua hintaa, parhailta lypsylehmiltään vielä hyvityksenä antaa neljätoista »Tösselin» astumaa vasikkaa. Niin oli kaupassa sovittu.
Mutta Erkkilän Anaski oli jättänyt osan sonnin hinnastakin maksamatta eikä ollut yhtään ainoata vasikkaa Maaherralle sopimuksen mukaan toimittanut…
Niin oli asia.
Nyt kieltäytyi Erkkilä maksamasta sonnin loppuhintaa eikä aikonut yhtään vasikkaakaan antaa.
Minkätähden?
Sentähden, että »Tösseli» Erkkilään tuotuna olikin kelpaamaton astutukseen, söi ja nukkui, ja Erkkilän sanoman mukaan se ei siittänyt ainoatakaan vasikkaa, joten se täytyi ensi syksynä teurastaa.
Siinä oli kumma asia, mutta nyt oli Maaherra haastanut Erkkilältä sonnin loppuhintaa ja maksoa neljästätoista vasikasta.
Paljon ennen käräjiä oli asia tietona ympäri pitäjää, ja taas jakaantuivat osuuskunnan jäsenet kahteen leiriin, toiset väittäen Maaherran tässä asiassa voittavan, toiset Erkkilän, vieläpä saavan sakkoakin Maaherran pettämisestä.
Niin asiasta rähistiin viikkoja ennen käräjäin alkua, jotta meijerirakennuskin väliin unohtui. Ja jännitetyin mielin varrottiin käräjäin alkamista.
Tuli viimein käräjäin aika. Ollin-Mikko ja muutkin Varpumäen mökkiläiset olivat kovin uteliaita, ja Mikko meni jo asiainjakopäivänä käräjäpaikalle kuulemaan, minä päivänä Maaherran—Erkkilän juttu tulisi esille. Paitsi Mikkoa oli siellä paljon muitakin uteliaita.
Ja kun se päivä valkeni, jolloin asiaa piti käsiteltämän, nousi Mikko jo tavallista varemmin penkiltään. Hän potkaisi Einoa kylkeen ja komensi lähtemään Ojalaisesta piimään, sillä Mikko aikoi syödä ennen käräjäpaikalle lähtöä. Mutta Eino urisi ja kääntyi toiselle kyljelle, arvellen:
»Elä potki siinä… Mene itse piimään…»
Ei uskaltanut Mikko enää toista kertaa potkaista. Eino oli näinä vuosina kasvanut ja vankistunut, jotta jos hän suuttuisi ja ottaisi kauluksesta kiinni, niin alakynteen Mikko ottelussa joutuisi.
Hän läksi itse Ojalaiseen piimän nountiin ja söi sitten vankasti, Einon yhä kuorsatessa.
Suksilla hän läksi käräjille. Heti hänen pirttinsä porrasten edestä alkoi vihainen myötäle Varesmäen Josefiinan vainiolle. Kun Mikko heti matkaan lähtiessään potkaisi kipakasti, saivat sukset sellaisen vauhdin, että Mikko kiiti kuin lintu aina Josefiinan lammashakaan asti; siellä vauhti vasta pysähtyi lähellä niitä kiviä, jotka Erkkilä oli siihen meijerirakennusta varten ajattanut.
Tiellä näkyi olevan muitakin käräjillemenijöitä. Vallesmanni ajoi kauppiaan kanssa, ja heidän jälessään Pitkärannan Juvani, jolta piikansa kuului haastaneen lapsen eläkettä. Näkyivät olevan lautamiehetkin liikkeellä, käräjille päin menossa ja sikari suussa röyhennellen.
Mikko hiihteli suoraan peltojen poikki ja saapui käräjätalon pihalle samaan aikaan kuin nimismies ja kauppiaskin.
Pitäjäläisten tupa oli väkeä täpösen täynnä ja piha hevosia. Yhtenä ainoana äänenä oli koko tupa. Mikko näki Maaherran Heikin istuvan kahvipöydän luona, Horsluntin, asianajajansa kanssa. Keskenään näyttivät siinä juttelevan hiljaisella äänellä. Maaherran suu oli hymyssä, mutta Horsluntin viisaan otsan poikki kulki syvä ryppy niinkuin pellon oja. Uunin luona istuivat Erkkilän Anaski ja Nälhuuti, jota yleensä pidettiin yhtä etevänä asianajajana kuin Horsluntiakin.
Mikko hankki itselleen istumapaikan penkin päästä, pani piippuunsa ja alkoi tehdä havaintojaan. Kuiskailevan näkyivät keskenään Erkkilä ja Nälhuutikin, ja Erkkilä väliin nauraa hohotti. Mikko ymmärsi, että molemmat, sekä kantaja että vastaaja, olivat ottaneet asianajajan. Maaherra näkyi enemmän luottavan Horsluntiin, joka oli vanha ja viisas asianajaja ja monet jutut voittanut sekä kihlakunnassa että kuvernöörissä, hovioikeudessa ja senaatissakin. Erkkilä taas piti Nälhuutia parempana. Nälhuuti oli tunnettu sukkelasanaiseksi vääristelijäksi ja oli monta kertaa saanut muistutuksia valehtelemisesta.
Mikon selän takana puhuttiin Maaherran ja Erkkilän jutusta, jota sanottiin nyt tänään ensimmäisenä asiana käsiteltävän.
»Saisi nähdä, kuinka tuosta käypi», kuuli Mikko sanottavan.
»Maaherralla kuuluu olevan kymmenen todistajaa ja Erkkilällä kahdeksan.»
»Onpa… onpa väkeä… Se onkin sitten pitkä juttu…»
»Kokeneet lakimiehet siinä nyt tulevat vastakkain: Horslunti ja
Nälhuuti… Ei siinä taida kumpikaan antaa perään…»
»Vaan ei taida Horslunti pystyä sanasille Nälhuutin kanssa, joka on niin suukko ja hävytön…»
»Joo, mutta Horslunti on pitkämielinen ja kavala kuin kettu… Hän iskee silloin kun Nälhuuti ei osaa olla varuillaan…»
Niin juteltiin ja sinne tänne arveltiin. Kun Mikko alkoi tarkemmin kuunnella, sai hän selville, että joka nurkassa puhuttiin Maaherran—Erkkilän jutusta. Väiteltiin, naurettiin, ja joku jo aikoi vetoa lyödä.
Jo siirtyi Maaherra asianajajansa kanssa, jolle kahvin päälle vielä osti sikarin, kahvipöydän luota loitommaksi. Silloin siirtyi Erkkilä Nälhuutin kanssa heidän paikalleen, ja Erkkilä huusi tuomaan kahvia ja useammanlaisia nisuja.
Synkästi silmäilivät Maaherra ja Erkkilä toisiaan, kylmät olivat katseet, ja poskilihat värähtelivät. Mutta Horslunti ja Nälhuuti tervehtivät toisiaan tuttuina miehinä, ja Horslunti sanoi nauraen Nälhuutille:
»Etkö sinä tänäpäivänä aio tässä ruveta meille vasikanpaistia antamaan, ha, ha…»
»Huono oli sonni… ei pystynyt vasikkaa siittämään… Pitäisi saada sonnista rahat takaisin, ja vasikan paistit saatte sitten syödä toisessa talossa, joka ei ole tässä kylässä», vastasi Nälhuuti purevasti.
Heti kokoonnuttiin pöydän ympärille, jotta kuultaisiin, mitä Horslunti ja Nälhuuti, kaksi pitäjän viisainta lakimiestä, toisilleen sanovat. Mutta eivät ne tosissaan puhuneet, naurusuin vain haastelivat ja piikkeilivät.
Jo sekaantuivat muutkin keskusteluun, toiset Horsluntin, toiset
Nälhuutin puolelle.
Kirkonkylän Kauppila, joka oli rauhaa rakastava mies, nousi ja sanoi:
»Mutta ettekö voisi muuten tätä sonnijuttuanne sopia? Ei siitä oikeuden pöydän takaakaan mieluinen päätös molemmille tule. Se uskokaa…»
Maaherra ei puhunut mitään, mutta Nälhuuti vastasi päämiehensä Erkkilän
Anaskin puolesta:
»Antaapas asian nyt mennä sitä tietä, kun on lähtenyt menemään…»
Sekä kantajan että vastustajan todistajatkin pyrkivät likemmäksi, ja joku heistäkin kehoitti sovintoon. Mutta asialliset eivät virkkaneet mitään. Aamu kului. Lautamiehet olivat saapuneet ja haukottelivat ja valittivat, että tuo istuminen käy niin pakaroille. Mutta nyt tiesivät, että Maaherran ja Erkkilän asia oli ensimmäinen, joten he olivat aika virkkuina.
Yhtäkkiä remahti tuvan ovi auki, ja poliisi huusi ovelta:
»Lautamiehet oikeuteen!»