Ihmiskohtalo

IHMISKOHTALO

Kuvaus tilattoman elämästä

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Hämeenlinnassa, Arvi A Karisto Oy, 1911.

1.

Illallinen oli syöty nuotion ympärillä, törmäladon luona, ja väki oli kiivennyt ladon ovesta heiniin nukkumaan. Hyvältä tuoksuvia maaheiniä oli lato täpösen täynnä, ja hyvä ja lämmin oli siellä raskaan päivätyön perästä levätä.

Ulkona oli hämyävä elokuun ilta. Päivä oli laskenut pilvettömän taivaanrannan taakse, ja se oli merkki, että pouta on huomennakin. Valtaväylältä ja saarien putaista ja vuopioista oli noussut pehmeää usvaa, joka nuoskeana levisi yli laajan niittymaan, kasteena laskeutuen heinikoille.

Hiljainen, rauhallinen ja äänetön yö oli alkanut.

Latonsa edessä istui Törmälän isäntä, harmajapartainen Joonas, vielä hetkisen sen jälkeen kun muu väki jo oli käynyt nukkumaan. Piippuaan poltellen hän keräili kekäleenjäännöksiä nuotioon, jolla illallinen oli keitetty.

Kuuma ja poutainen oli päivä ollut. Heinät olivat kuivuneet mainiosti, ja monta suovaa oli Törmälänkin väki saanut valmiiksi. Mutta raskas oli päivä myöskin ollut, sillä paljon oli heiniä luokona ja kaikki oli ehditty saada kokoihin. Levähtämättä oli pitkä, kesäinen päivä raadettu.

Hyvä oli vanhan isännän mieli, kun parhaan niityn, tämän Karjasaaren heinät poutapäivinä tehdyksi saatiin. Hän keräsi vielä viimeiset kekäleet nuotioon ja sitten silmäili ympärilleen yli laajan saaren, josta hämyn ja usvan seasta vielä häämöitti latoja ja korkeita suovia. Jo olivat tulet sammuneet muidenkin latojen luota ja niittymiehet käyneet nukkumaan…

Nukkuvan tuntuivat Törmälänkin ladossa olijat. Väsymys ja raukeus tuntui isännänkin jäsenissä. Vanha jo oli ja koko ikänsä kovaa työtä tehnyt. Ei ollut enää hänessäkään kuin puolet entisestä miehuudesta, tuskin sitäkään. Ei syntynyt enää suova niinkuin ennen. Puolen verran entisestä jaksoi enää hangolla suovaan nostaa, ja tutisemaan pani jo sekin paino sekä kädet että jalat.

— Vaan kummasti jaksaa vielä tuo Samuli, mietti isäntä. — Nuorempana kun Samuli oli, niin eihän ollut niin joutuisaa eikä ahkeraa heinäntekijää näillä tienoin toista. Vaan vielä näkyy olevan täysi mies, nyt tänä päivänä näin, kun hankosi… Mahtaa nyt Samuli-parkaakin väsyttää; kun vaan siltä sisusvialtaan saisi nukkua rauhassa…

Viimeisetkin kekäleet olivat palaneet ja alkoivat mustua sitä mukaa kuin hiillos riutui. Isäntä kopisti piippunsa tyhjäksi ja nousi seisomaan.

— Huomisaamuna saavatkin levähtää pitempään! tuumaili hän. — Ei olekaan kiirettä niittämään… vaikka nukkuisivat aamiaiseen asti… Ja jos poutana pysyy koko päivän, niin hyvissä ajoin ovat koko niityn heinät koossa, jotta ehditään vielä koreasti kotia kylpemään… onkin lauantaipäivä…

Hän kiipesi latoon, jossa jo ennen nukkuivat piiat ja renkipoika ja hänen torpparinsa Samuli Koski eli Koski-Samuli. Piiat olivat kaivautuneet ladon nurkkaan syvään heinien sisään, mutta renkipoika retkotti keskellä latoa, lakki kasvoilla. Toisessa ovinurkassa nukkui Samuli, jonka toinen pieksu näkyi heinäin päällä. Isäntä kaivoi itselleen makuusijan ladon toiseen ovipieleen, riisui takkinsa, painoi lakin syvempään päähänsä ja pani maata, takin kasvojensa yli peitteeksi levittäen.

Pian nukkui hänkin, ja hiljainen hämy-yö hiipi latoon.

Ei minkäänlaista ääntä kuulunut tuosta laajasta joensaaresta, jossa monen kylän ihmisiä oli heinää tekemässä. Öinen rauha kaikkialle levisi ja suloinen lepo joka niittymiehen mieleen. Uneksuvan levollinen ja tyyni oli hämyinen elokuun taivas, jonka kannelta jo kirkkaana vilkkui jokunen tähti, ensimmäisiä valoisan kesän perästä ja ikäänkuin hyvästellen mennyttä, lyhyttä valon aikaa.

Ja suuri rauha vallitsi kaikkialla, hiljainen lepo ja onni, ikäänkuin raskaat surut ja vaivat eivät koskaan ihmisten mieliä rasittaisi.

Sakeana usvana oli vielä koko aamuinen maailma, kun Törmälän ladosta jo kömpi mies ulos. Idän taivaalta kohottihe nouseva aurinko sakean usvan läpi kuin itkun seasta. Kastehelmissä kimaltelivat heinikot, ja ilman täytti kuivuneiden heinien lemu ja aamutuoreen raikas tuoksu.

Jo kuului etempää usvameren keskeltä viikatteiden hiontaa ja puhelua, mantereen puolelta liikettä taloista ja teiltä. Mutta pian alkoi usvameri hävitä. Sitä mukaa kuin aurinko kohosi, hälveni usva, nuoskeana kasteena maahan laskeutuen. Silloin aukeni koko laaja niitty kuin verhon takaa ja vilkasta liikettä näkyi joka haaralta. Tuolla niittivät Viinikan väet, neljä roimaa miestä, niin että valkoiset paidanhihat vilkkuivat ja pitkien, kirkkaiden viikatteiden terät välkkyivät, kasteisen heinän suhahtaen katketessa.

Törmälän saran vieressä niittivät Riekkolan väet: nuori ja pitkä mies edellä, kirjava pusero yllä ja musta, julman leveälierinen hattu päässä. Kaukana hänen jälessään kynsivät piiat, avopäin ja alushameisillaan, kynsivät kaikin voimin pysyäkseen edelläniittävän nuoren miehen perässä, ettei väli kovin pitkäksi ehtisi. Mutta turhaan näyttivät ponnistelevan, sillä väli pitenemistään piteni. Piikojen jälessä kampaili Riekkolan emäntä tasaisesti ja tähdellisesti ja huusi joskus piioille, että »niittäkää tarkemmin, pitkiä heinätupsuja jää pystyyn… elkääkä rimpuilko Ison-Iivarin perään… ette ehdi hänen matkassaan kuitenkaan…»

Mies, joka Törmälän ladon luota Riekkolan väen niittoa katseli, oli Koski-Samuli, Törmälän torppari. Hän oli istunut, ladon seinän viereen, nojasi selkäänsä siihen, käsivarret ristissä vatsan yli, ja voihki ja valitteli hiljaa. Samuli ei vielä ollut vanha mies, vaikka vanhalta jo näytti. Pitkä varsi oli jo kumarassa, ja ruumis oli niin luisevan laiha, että melkein luusolmut paidan ja puseron alta kyhmyinä kohosivat. Kasvot olivat kalpean laihat ja silmät mustien renkaiden ympäröimät. Rasittuneelta, kivulloiselta ja surkastuneelta näytti mies.

Edellisen päivän kova työnteko oli taas saanut vanhan vian ja kivun virkoamaan. Vatsaa väänteli, rintaa poltti ja koko ruumista pakotti niin, että tuskin saattoi hengittää. Koko yön oli polttanut ja särkenyt, hän ei ollut nukkunut kuin iltayöstä hetkisen ja oli herännyt siihen, että vatsaa väänsi ja rintaa poltteli…

Heinänhankoaminen oli eilen ollut niin rajua, että tämän teki. Ei hän enää kestänyt niinkuin ennen… Ja heiniä hangotessa se oli ensi kerran ruvennut tämä polttaminen ja vihlominen tuntumaankin… siinä oli vika sisälmyksiä, rintaan ja vatsaan tullut… juuri tällä samalla niityllä… tässä Karjasaaressa… tällä Törmälän saralla…

Siitä oli toistakymmentä vuotta aikaa. Mutta eipä enää parannut silloin sattunut repeämä… Joka kesä oli tullut huonommaksi, aina heinän aikana, ja varsinkin uudistui silloin, kun joutui enemmältä heiniä korkeaan suovaan hankoamaan…

Hän katseli laimein, väsynein silmin Riekkolan saralla niittävää miestä, Isoa-Iivaria… Noin hänkin niitti ja liehui ensi vuosina, kun tällä saralla heinää teki, liehui ehkä vielä rajummin kuin Iso-Iivari nyt tuolla… Mutta silloin ei polttanut sisälmyksiä eikä vihlonut rintaa…

Kipu tuntui kuitenkin vähän helpottavan, ja hän alkoi hommata tulta entiseen paikkaan. Ennen oli aina kipu lieventynyt, kun tulen loisteessa lämmitteli rintaa ja vatsaa. Niin hän nytkin toivoi, ja saatuaan pilkotut puut iloiseen liekkiin hän alkoi paistatella itseään. Siitä tuntui nytkin tulevan kivuille lievennystä, ja helpotuksen huokaus nousi hänen rinnastaan.

— Jaksaisi vielä tämän päivän, tuumaili hän itsekseen. — Ei olisi tänä päivänä enää niin paljon heiniä hangottavanakaan kuin eilen… hyvään aikaan jouduttaisiin kotia, ja lauantai kun on, olisi kylpy illalla, ja huomenna saisi levähtää koko päivän…

Kuta likempänä loistetta hän rohkeni olla, sitä enemmän kivut hellittivät, ja hän höpisi jo itsekseen, ohuitten huulien mennessä hymyn irveen:

— Taitaapa tästä sentään vielä miestyä!

Silloin isäntäkin ilmestyi ladosta, pusero ja harmaja parta heinän pelmuissa, haukotellen ja taivaalle katsellen.

»Joko sitä Samulia taas vanha vika alkoi haitata?» sanoi hän, kun Samulin näki paistelemassa rintaansa. »Taisi eilinen hankoaminen tehdä pahaa… Sinä yrität liian ruttoon… pitäisi sinun säästää itseäsi, ennenkuin miehuus kokonaan loppuu…»

»Olisi pitänyt nuorempana säästää», virkkoi siihen Samuli kuin toivottomalla äänellä.

Siihen ei Törmälä heti vastannut. Hän katseli Samulia melkein ilmeettömin, vielä unisin silmin ja alkoi hommata piippuunsa.

»Tuolla piika-Maijalla taitaa olla matkassa hokmannia… Olisi herättää
Maija ja pyytää tilkkanen», esitteli hän.

»Ei siitä ole hokmannistakaan ollut enää näinä vuosina apua», sanoi
Samuli siihen ja lisäsi sitten peittäessään rintansa:

»Tuosta loisteessa paistamisesta se tuntuu paras apu olevan.»

»No eipä olekaan nyt vielä kiirettä työhön… vasta aamiaiselta alamme… kun kastekin ehtii heinästä lähteä», lohdutteli isäntä.

Ja haukoteltuaan vielä ja sytytettyään piippunsa hän silmäili ympärilleen, missä joka haaralla vilkkui niittymiehiä, kuului hauskaäänistä viikatteiden hiontaa ja jostakin etempää joelta rallatuksia.

»Taitaapa pysyä poutana vielä tämänkin päivän… ja se nyt ensiksi meillekin riittäisi», sanoi hän sitten, käveli ladon ovelle ja alkoi huudella piikoja hereille:

»Nouseppa, Maija, sieltä kahvin keittoon ja hommailemaan aamiaista!»

Sitten hän hiljaisemmalla äänellä puhui Samulille:

»Otetaanpa aamusta päivä talteen, niin pääsemme ennen auringonlaskua jo kotia saunomaan.»

Hetken kuluttua kähmivät piiatkin ulos ladon eteen. Unisina olivat vieläkin, silmät puoliummessa; massotellen ja vähäpuheisina rupesivat ensin epäjärjestykseen joutunutta pukuaan tasailemaan.

Poutainen ja kuuma oli koko lauantaipäivä. Ja kiire oli joka talon niityllä, sillä kunkin talon väki koetti panna kaiken kuntonsa liikkeelle ehtiäkseen illaksi kotia.

Lännen vaarain lakia jo aurinko kosketteli, ennenkuin Törmälän väki sai kaikki heinät suoviin. Liikkeellä olivat olleet ja ahkeroina koko päivän, mutta tarkkaan otti työ päivän sittenkin. Samuli oli ollut kaiken aikaa huonosti voipa. Ei ollut saanut syödyksikään kuin päivällisen aikana hiukkasen, ja senkin vähän oli oksentanut takaisin. Mutta merkillisesti oli sittenkin jaksanut liehua.

Mutta kun kaikki työ oli saatu loppumaan ja lähtökahvit vielä törmäladon luona juotu, ruvettiin hommaamaan kotimatkaa. Laulellen ja hyvillä mielin nyt piiatkin kantoivat eväänjäännöksiä suureen kolmilaita-niittyveneeseen, joka oli ollut viikon päivät Loueputaan rannassa. Siihen pyttyjä ja leilejä toivat, tyhjiä laukkuja, ja keskelle venettä kumolleen asettivat leveäjalkaisen, nokisen padan ja sen alle vielä nokisemman kahvipannun Isäntä ja Samuli sillä aikaa irroittivat viikatteita varsistaan ja kokoilivat muita työaseita venevalkamaan.

Ja niin siitä joutuivat lähtemään. Vene työnnettiin vesille syvävetiseen, korkearantaiseen, mutta laimeavirtaiseen Loueputaaseen, joka koukeroisena halkoi laajan Karjasaaren eri osiin.

Samuli asettui etukeulaan sauvomaan ja isäntä peräkeulaan. Piiat laittoivat istumapaikat keskelle venettä, mutta renkipoika istui perään. Sillä sellainen oli niittymiesten laki, että niitylle mennessä tuli naisten soutaa myötävirralle ja miehet saivat jutella puheitaan ja tupakoida, mutta palatessa tuli miesten sauvoa vastavirtaa ja naiset saivat vuorostaan joutilaina köllötellä.

Ja pitkin Loueputaan rantoja näkyi niittyveneitä ja niittymiehiä, jotka valmistausivat kotia lähtemään. Mutta muutamilla saroilla vielä hangottiin heiniä korkeisiin suoviin tai työnnettiin latojen aukoista sisälle.

Tasaisesti ja verkalleen sauvoivat Törmälä ja Samuli, ja vene solui hiljaista vauhtia pitkin putaan tyventä, kirkasta pintaa. Hyvänä oli kaikkien mieli, sillä raskain ja etäisin niitty oli nyt tehty ja suotuisat ilmat olivat työtä jouduttaneet. Ja Törmälän talossa olikin nyt, kun Karjasaari oli koossa, heinätyö loppunut. Tuntui suloiselta mielessä, kun tiesi, että raskas heinänteko nyt tälle kerralle oli päättynyt, vaikka ruumista raukaisikin ja painava uupumus jäseniä pakotti.

Kun saavuttiin Loueputaan suuhun, aukeni leveä joen uoma ja suuria kyliä tuli näkyviin kummaltakin rannalta, niittyjä näkyi yhä vielä edessäkin päin, mutta laaja Karjasaari putaineen alkoi jäädä taakse.

»Poutainen on ollut tänä kesänä heinäaika ja varsinkin tämä viikko», arveli Törmälä peräkeulasta, kun Loueputaasta pullahtivat valtaväylälle.

»Onpa se ollut», vastaili Samuli, »eipä niitä ole minun muistooni jäänyt monta näin hyvää kesänkulkua kuin tämä…»

»Monesko kesä jo ollee, jona Samuli on Karjasaaressa ollut? Eikö alkane jo lähennellä kahtakymmentä?» alkoi isäntä muistella.

»Kolmaskolmatta kesä tämä on», sanoi siihen Samuli. »Silloin olin ensi kertaa, kun sitten syksyn tullen Varpumäkeen tulin asumaan. Siitä muistan.»

»Niin kuluu aika… Vai on siitä jo niin kauan… Ja niinhän todella onkin, kun minäkin oikein alan muistella.»

He olivat jo tasaisesti sauvoen päässeet valtaväylälle ja pyrkineet likelle rantaa, jossa virta ei tuntunut niin väkevältä kuin ulompana joella.

Matalalle oli jo laskenut aurinko, veripunaisena pallona vielä viivähti vaarojen lakien päällä, mutta alkoi vähitellen upota niiden taakse. Vaaleaa hämyä ympärilleen hajoitellen alkoivat taivaanrannat tummua sitä mukaa kuin aurinko uppoamistaan upposi. Lauhan näköisiä olivat korkeiden vaarojen puuttomat, harmaansinertävät huiput, ja ilman henki vastasi lämpimältä poskipäihin.

»Jo nyt ohra kypsyy tämmöisinä päivinä ja tämmöisinä… näin lämpöisinä öinä», virkkoi Törmälä.

»Ei ole hallasta nyt pelkoa… tänä syksynä…»

»Kai sitä ensi viikolla, jos eletään, jo leikkuu alotetaan…»

Niin jutellen Törmälän väki hiljainen kulki kotiin päin.

Mutta heidän jälessään sauvoi monta niittyvenettä. Vihaista vauhtia ne likenemistään likenivät, sillä nuoria, notkeita miehiä näkyi olevan sauvomassa. Sieltä kuului lauluakin ja nauravaa puhelua, joka tyynenä, kirkkaana iltana kantoi kauas. Pian jälessätulevat saavuttivatkin Törmälän veneen ja sauvoivat samaa vauhtia ohi. Mutta laulu ja puhelu lakkasi, kun tunsivat Törmälän vanhan isännän, joka oli herännyt mies eikä suvainnut loilotuksia. Vasta kun olivat ehtineet kauas edelle, alkoivat taas laulaa ja rallattaa. Törmälän piikainkin teki mieli rallatella, mutta kun isäntä oli veneessä, eivät uskaltaneet.

»Noillapa on kiire», sanoivat piiat kuitenkin, kun edellä menevät jo katosivat kivisen jokiniemen taakse.

»On se noussut tämäkin vene joskus hyvinkin pian Karjasaaresta Törmälän rantaan», virkkoi piikojen puheeseen Samuli.

»Vaan silloin olivatkin nuoremmat miehet sauvomassa», arveli
Törmäläkin. »Nyt meitä on… Samulikin sairas mies, ja mitä minusta
enää seitsemänkymmenen ikäisestä ukosta… Ja mikäpä tässä kiireenä…
Saunaan ehdimme hyvissä ajoin.»

Ja rykäistyään puheli hän vielä:

»Tuskin noidenkaan sauvojien työnteko on niin ruttoon käypää kuin on heidän sauvomisensa… Niinpä arvelen…»

»Eivät ne niitylle mennessä näkyneet kiirettä pitävän», virkkoi Samuli.

Törmälä naurahti ja puheli lisää:

»Me olemme tällä viikolla tehneet lujasti työtä, ja kiitokset minä annan teille kaikille… On sillä samalla niityllä mennyt paremmalla ja lukuisammallakin joukolla enemmän aikaa kuin meillä nyt, ja poutailmat ovat silloinkin olleet… Minä sen tiedän, joka kuudettakymmenettä vuotta olen Karjasaaren sarkaa tehnyt…»

Törmälä ei juuri koskaan kiitellyt väkensä työntekoa, mutta sitä paremmalta tuntui nyt Samulista ja piioista isännän kiitos.

Ja näytti kuin olisi venekin saanut osansa, sillä vauhti alkoi enetä. Samuli näkyikin heiluttelevan sauvointa aika kiireesti, ja notkeammin liikkui vanha Törmäläkin.

Niemen takaa tuli kotikylä näkyviin viettävältä joen törmältä. Hämyn seasta häämöittivät rakennukset mustina ja totisina, eikä vielä valoja näkynyt yhdestäkään talosta. Mutta joelle tuli jo vastaan ihana savun haju lämpiävistä saunoista ja tuoksahti veresten vihtain miellyttävä lemu.

Törmälän talo oli keskikylällä, vähän loitompana jokirannasta kuin muut talot, ja venevalkama oli kivinen, mutta syvä.

Viimeiset syltäkymmenet kulki vene jo semmoista vauhtia, että vesi molemmin puolin vaahtosi. Samuliin oli tarttunut entinen sauvomainto, ja hän työnsi niin että piiat keskiveneessä notkahtelivat, kun hän sauvoimen vetäisi virrasta.

Pian saapuivatkin kotirantaan.

Piiat lähtivät laulellen nousemaan pihaan, mutta miehet jäivät veneestä kapineita maalle nostamaan.

2.

Nuorena, naimattomana miehenä hän oli kylään tullut.

Tukkilaisten joukossa oli etelän puolesta noussut ylös Lappiin asti ja siellä kevättulvan aikana tukkeja uittanut olkajokia pitkin suureen valtasuoneen. Notkea oli varsi, rohkea mieli, ja taitava oli tukkipoika. Oli ollut liiankin rohkea. Kun koskissa ruuhkasi eivätkä muut uskaltaneet mennä ruuhkaa purkamaan, oli hän aina valmis. Mutta jo ensi matkalla sai niin monta kylpyä kevätkylmässä jäävedessä, että öisin oli paleltua sammuvan nuotion viereen.

Sieltä kai ne olivat jäseniin ensimmäiset kylmyydet nousseet, hyhmäisistä kirsivesistä ja hallaa huokuvilta korpimailta, missä yöt sai nuotiolla värjöttää.

Verkalleen Samuli käveli mökkiään kohti elämänsä kulkua miettien. Hän oli vielä kylvynkin jälkeen hetkisen aikaa istunut pirtin penkillä ennenkuin läksi kotiaan.

Tänä kesänä oli hän monta kertaa tavannut itsensä miettimässä kulunutta elämäänsä ja tulevia päiviään kuvittelemassa. Ja varsinkin silloin ne aina mieleen johtuivat, kun tunsi kipujen ruumista raatelevan, ja iltaisin, kun oikein raskas väsymys koko olemusta vaivasi ankaran päivätyön jälkeen.

Kun kaiken voimansa pani liikkeelle ja yritti niin, että oli läkähtyä, ja aina vain muiden hyväksi, silloin ne tulivat nämä huolet ja surulliset ajatukset. Eivät ennen nuorempana rasittaneet, mutta kuta vanhemmaksi tuli ja kun kipujen tunsi vuosi vuodelta enenevän ja voimien vähenevän, sitä enemmän pani miettimään.

Niinkuin nytkin.

Ei hänellä nuorenakaan ollut sellaista kulkurin henkeä kuin monella muulla tukkilaisella. Ja maatyö häntä enemmän miellyttikin.

Hän muisti kuin tämän illan, kun lauttoineen tämän kylän ohi olivat menossa. Ottivat lautat maihin tuohon Törmälän rantaan, ja taloon nousivat miehet. Nyt siitä oli jo kolmaskolmatta kesä kulumassa. Heinänteon aika oli.

Hän antausi keskusteluihin isännän kanssa, tämän Törmälän. Isäntä pyysi häntä heinäntekijäksi, kun kuuli, että hän oli siihen tottunut. Häntä oli aina tämä kylä miellyttänyt sivu kulkiessa, ja kun talossa tarjottiin melkoisen hyvää palkkaa, jäi hän niittomieheksi, ja silloin jäivät tukkihommat ikipäiviksi.

Sillä siitä asti oli hän Törmälässä ollut, ei tosin vuosirenkinä, mutta kesät talvet talon töitä tehden, milloin urakalla, milloin päiväläisenä.

Niin oli aika sitten lähtenyt kulumaan, ja seuraavana talvena hän jo nai Tikan Liisan, joka siihen aikaan oli karjakkona Törmälässä. Törmälä antoi silloin tuon torpan, Varpumäen, jossa ei ollut muuta kuin pirtin kehä. Sisustetuksi oli pirtin saanut ja palasen peltoa pirtin ympärille, mutta muuta ei.

Niin olivat nämä vuodet menneet, ja kaikki mitä ansaitsi kului jokapäiväisessä elämässä, ja puutekin oli hätyytellyt talvisydämen aikoina. Sillä perhe oli lisääntynyt. Oli jo seitsemän lasta, nuorin vasta alkanut kävellä.

Samuli oli jo mietteissään kulkenut tietä palasen matkaa, mutta kääntyi sitten polulle, joka Törmälän ja Alapietin rajaa pitkin nousi Varpumäkeen kylän taakse. Hiljainen tuulenhenki kävi etelästä, ja ilma oli lämmin. Komeatähkäistä ohrapeltoa oli siinä molemmin puolin polkua. Jyvä oli jo aivan valmista, sillä se tuntui kovalta, kun Samuli otti käteensä tähkän ja sormiensa välissä sitä pyöritteli.

Kauniina ohrapeltona oli puoli Törmälän vainiota. Siinä vainiossa oli hän monta kovaa päivätyötä tehnyt … tämäkin rajaoja oli hänen kaivamansa ja samoin koko vainion salaojat hänen tekemiänsä. Ja jyrkässä metsänrannassa, jossa nyt oli talon paras viljapelto, oli koko aukea hänen valmistamansa. Sakea metsä oli ollut päällä, kun hän aloitti… ja nyt työnsi ohraa kuin seinää.

Niin oli.

Oli kuin olisi ikäväksi mieli käynyt, kuin kättensä töitä katseli, vaikka iloltahan siitä olisi pitänyt, että valmista oli tullut.

Mutta ei hän nyt vain voinut siitä iloltakaan.

Sillä nyt vasta tänä kesänä olivat häntä alkaneet kummalliset ajatukset vaivata öin ja päivin. Ei ollut hänkään saattanut korviaan tukkia, kun kuuli työväen puolesta puhuttavan. Ei hänkään itse ollut kertaakaan käynyt työväenpuhujia kuulemassa, mutta oli muilta Varpumäen miehiltä kuullut, varsinkin sinä talvena, jona ensi kerran käytiin äänestämässä.

Häntä oli kehoitettu yhtymään työväenseuraan, joka oli perustettu kirkonkylään. Mutta Törmälä oli kieltänyt ja sanonut, ettei työväki huutamalla ja Jumalaa pilkkaamalla päiviänsä paranna.

Ja niin oli hän noudattanut Törmälän neuvoa. Ei ollut työväenseuraan liittynyt, mutta talvi-illoin, kun osui toisiin mökkeihin menemään, kuunteli hän, mitä työväen hyväksi tehtiin.

Eivät ne vielä olleet saaneet parempia päiviä. Työtä heidän täytyi tehdä nytkin, niinkuin olivat tehneet ennen ensimmäistäkin äänestämistä. Eikä ollut kuulunut vielä seuraavienkaan äänestyksien perästä mitään erikoisempaa.

Mutta sittenkin hän oli ruvennut miettimään omaa elämäänsä enemmän kuin ennen, ja salaisesti oli hänkin toivonut, että joku suurempi muutos tapahtuu. »Kunniallisille, rehellisille työmiehille on yhteiskunta suuressa velassa»… tai jotakin sinnepäin hän muisteli erään etelänpuolen työväenpuhujan sanoneen.

Lanko-Pekka, kylän seppä, Samulin naapuri, oli siitä puheesta
Samulillekin selvää tehnyt.

Hän oli jo mietteissään kävellyt rajapyörtänöä peltojen päähän ja kääntyi nyt mökilleen päin. Hänen mökkinsä oli Törmälän maalla erillään muista Varpumäen mökeistä, jotka olivat kaikki saman kumpulan nokassa melkein vierekkäin. Siinä oli kylän someropalsta, ja siihen oli aikain kuluessa mökki mökin perästä rakennettu, niin että koko someropalsta nyt oli vallattu ja pelloksi viljelty.

Nukkuivat siellä jo Varpumäessä joka mökissä, koska ei mitään liikettä kuulunut.

Samuli pääsi aitapolkua menemään ohi muiden mökkien kotiin päin. Lämmin kylpy oli häntä virkistänyt. Ruumis tuntui notkealta, eivätkä vaivanneet rinnan tai vatsan kivut.

Hänellä oli ollut unelma, jonka kerran toivoi toteutuvan. Vuosi vuodelta oli odottanut ja toivonut, mutta ei siitä vielä ollut mitään tullut — ja kohta oli lopussa taas tämäkin kesä. Aika oli kulunut, ja hopussa piti olla, jotta sai ansaituksi jokapäiväisen leivän ja vaatetta väelleen. Ei mihinkään muualle liiennyt. Ei vaikka oli aina raatanut ja ponnistanut, että jäseniä särki.

Oli ollut mielessä silloin kun tätä mökkiä valmisteli ja naimisiin meni, että kaivaa peltoa usean tynnyrinalan, ja kun torpankirjat Törmälän kanssa tehdään, niin silloin Törmälä antaa Takasuon niitystä palstan, josta lehmälle saapi heinää tehdä…

Ei ollut peltoa tullut kuin pari pienoista tilkkua kivikkoon. Navettaa, jota joka vuosi hommasi ja josta puhui, ei ollut vielä hirttäkään. Torpankirjatkin olivat vuosi vuodelta jääneet tekemättä — ja nyt oli jo kolmaskolmatta kesä kulumassa.

Saamaton, toimeton ja laiskako hän oli ollut?

Mutta ei hänen tuntonsa siitä soimannut. Ja sen hän tiesi, että hänellä kylässä oli ahkeran ja hyvän työmiehen nimi.

Eikä hän kuitenkaan ollut saanut säästetyksi mitään. Ja jos nyt terveys näin alkaa huononemistaan huonota, niin…

Hän oli jo aivan mökkinsä luona, jonka takana kohosi komea männikkö, metsäpalstaan yhtyen. Porstuan ovi oli auki. Liisa oli kai jo mennyt nukkumaan.

Liisa! Heidän avioelämänsä ei ollut oikein hyvää alussakaan ollut, ja vuosi vuodelta olivat keskinäiset suhteet käyneet yhä kireämmiksi. Sitä mukaa kuin perhe kasvoi ja he itse vanhenivat, sitä mukaa he tulivat toinen toiselleen kärsimättömämmiksi.

Liisa valitteli vaivojaan, toivoi navettaa ja omaa lehmää ja muistutti myötäänsä Samulille, että torpankirjat olivat tekemättä.

Olihan Samuli ottanut asian puheeksi, kun kahdenkesken Törmälän kanssa sattuivat. Törmälä oli aina silloin luvannut, että kun nyt tässä ehditään, niin tehdään… Mutta tekemättä olivat jääneet.

Liisa ei herännyt, kun Samuli astui sisälle, ja nukkumassa olivat lapsetkin. Samuli sulki porstuan oven, riisui päältään ja asettui pitkäkseen ovisänkyyn, jossa hän nyt kesän aikana oli maannut. Liisa nukkui toisessa sängyssä, nuorin lapsi käsivarrellaan. Kolme vanhempaa lasta nukkui lattialla uunin luona, johon olkipatja oli levitetty.

Pirtin toinen ikkuna oli etelään päin ja toinen länteen, kylälle päin. Samuli ei saanutkaan heti unta. Häntä mietitytti nyt taas niinkuin näinä viime aikoina oli mietityttänyt. Monenlaisia huolia tuli.

Kuinka olikaan mahdollista, että ikä näin oli kulunut… hänkin oli kohta viidenkymmenen vanha… Nyt piti jotakin yrittää, jos yrittää…

Miten saisi ensiksi navetan hirret? Itse hän kyllä pystyisi salvamaan. Silloin hän aina muisti vanhinta poikaansa Paavo Eemeliä, joka toista vuotta sitten oli lähtenyt tukkijoelle ja luvannut, kun takaisin tulee, ostaa vanhemmilleen lehmän.

Se ajatus ja toivo oli aina ahdistusten ja kiusausten hetkinä virkistänyt ja alakuloista mieltä ilahduttanut.

Ja niin nytkin teki.

Lapsellinen ilo täytti Samulin mielen, kun hän poikaansa muisti ja pojan lupauksia mietiskeli. Tuntui, että oli monesta aikaa parempi olla. Eivät kivutkaan jäseniä särkeneet. Hän oikaisi itsensä niin suoraksi kuin voi ja vielä puolinukuksissa näki kuun punaisena kohoavan metsän reunasta ja etelänpuolisesta ikkunasta sisälle katselevan.

Sunnuntaiaamuna olivat Varpumäen mökkiläisetkin nukkuneet myöhäisempään kuin arkiaamuina. Vaaran takaa, jonka kyljessä mökkiryhmä oli, oli aurinko jo noussut, kun ensimmäiset herääjät alkoivat liikuskella. Suloinen lämmin täytti ilman, ja vainioilta ja metsästä levisi monenlaisten yrttien ja pihkan tuoksu. Oli niin tyven, että pieninkin liike kylältä kuului tänne vaaran laitaan. Hopeankirkkaana päilyi leveä joenuoma, ja suurten vaarain kupeilta nousi pumpulinpehmoista usvaa, joka liikkumattomana juovana jäi taivaan ja maan välille riippumaan.

Kylältä kuului kukon laulua ja jostakin kaukaa, joen toiselta rannalta, suuren rautaisen lehmänkellon kalkutusta.

Täältä Varpumäeltä oli avara näköala alas kylään, kylänraitille ja suurelle valtaväylälle, jonka keskeltä etelästä päin näkyi laajoja niittysaaria, ja sopi sinne, kun katsoja arvasi oikeaan tähystää, näkymään Karjasaarenkin korkea, keltahiekkatörmäinen pohjoisnokka. Yli kylän pohjoisesta päin kuumotti suuren kirkon musta katto mäntyjen välistä ja tapulin ylimmät valkoiset luukut ja musta risti huipun nenästä. Ja kirkon takaa, kauempaa pohjoisesta päin, siinsi harmajapäisiä vuorten huippuja ja alastomia, yksinäisiä kukkulain lakia taivaanrannan tasalta.

Täynnä tervettä, ihanaa elämää oli luonto, ja sunnuntain taivas näytti lempeästi hymyillen katselevan alas maan kamaralla kypsynyttä viljaa, joka raskaina tähkinä nuokkuen odotti leikkaajaa. Niin lempeänlauha oli pohjoinenkin taivas, kuin ei koskaan enää hallaa aikoisikaan huokua, ja niin nuoren neitseelliseltä maailma näytti ja aurinko lämpöisesti paistoi, kuin juuri vasta olisi maailma luotu ja valkeus tullut…

Lanko-Pekan mökistä ensiksi alkoi savu vaaleana kohota, ja pian Pekka itsekin pyörähti pihasalle. Hän oli parhain eläjä koko Varpumäellä. Hänellä oli enimmin peltoa, oli oma niitty Takasuolla, kolme lehmää ja lampaita. Kerrottiin hänellä olevan puhdasta rahaakin säästöpankissa. Mutta lapseton pari olikin, ja sepäntyö oli kallista. Ei ollut kummakaan, että Lanko-Pekka reilusti eli. Itse peuhasi pajassa nakutellen kesät talvet, ja akkakin kehräämällä ja sukkaa kutomalla ansaitsi rahamarkan tuontuostakin.

Pekka oli pienoinen, punapartainen ja punaposkinen miehen tassukka, vilkaspuheinen ja toimessa aina. Hänpä nytkin ensimmäisenä Varpumäellä liikkeellä oli, ja kun aamukahvin oli juonut ja sunnuntaipukuun pukeutunut, läksi naapuriin juttelemaan. Kuulemaan Koski-Samulilta uutisia niittymatkalta, jolla tämä oli viikon ollut. Pekalla oli uudet vaatteet ja valkoinen paita, jonka hihat hauskasti vilkkuivat päiväpaisteessa, kun hän Samulin pirtille kävellä heippasi.

Samuli istui pöydän päässä juomassa aamukahviaan, istui pitkä musta tukka sikinsokin epäjärjestyksessä ja kalpeilla laihoilla kasvoilla vielä unen harsoa. Liisa laitteli vuoteita kokoon ja siisti muutenkin huonetta.

»Korea aamupa taitaa olla», arveli Samuli, kun Pekka oli penkille istahtanut ja alkanut tupakkavehkeitään hakea.

»No niin komea ilma ja lämmin, että hikeen lyöpi. Jo nyt joutuvat nekin pellot, jotka myöhään ovat kylvetyt», alkoi Pekka hymyssä suin ja punaposkisena puhua.

Siitä sitten keskustelu pääsi alkuun. Pekka, puhelias, tiedusteli, oliko Karjasaari hyvin työntänyt heinää tänä kesänä ja joko alkoi heinänteko olla lopulla muillakin.

Samuli selitteli, mutta kovin hän näytti uupuneelta ja vaivaantuneelta.

»Siinä saaressa se on tuokin mies terveytensä menettänyt», virkahti
Pekka kesken puheen ja katsoi Liisaan, myöntymistä odottaen.

»Siellä on mennyt», puhkesi Liisakin nyt puhumaan. »Siellä on ensin rinnanalustansa repinyt, kun raskaita heiniä korkeihin suoviin vinttaa… siellä on sitten liha kulunut ja vatsanvaivat ja kolotukset tulleet… eivätkö jääne sinne luutkin ennenkuin ymmärtää pois heittää.»

»Tosi», sanoi Pekka väliin.

Samuli kuunteli vaimonsa ja Pekan puhetta mitään vastaan sanomatta.

»Viime yönäkin unissaan valitteli, kääntelehti ja urisi, että luulin jo pahemmankin seuraavan», jatkoi Liisa tyytymättömällä äänellä. »Ei siitä olisi Samulistakaan enää raskaan työn tekijäksi.»

»Tuossa Törmälässä on itsensä noin sairaaksi repinyt», huomautti Pekka väliin.

»Tietää sen, kun aina ja joka työssä raskaimman taakan saapi kantaa… ja joka ei sitten ole koskaan ymmärtänyt säästää itseään, vaan on repinyt ja raatanut kuin karhu…»

»Elä nyt siinä!» virkahti Samuli vaimonsa puheisiin ja kävi pannusta kaatamassa lisää kahvia.

Mutta vaimo jatkoi:

»Tänäkin kesänä on moneen muuhun taloon käyty heinäntekoon hakemassa, ja puhtaan rahan olisi saanut, kun työ loppuu, vaan ei malta olla poissa Törmälästä … hyvästäkin paikasta… Ja sitten jyvissä ja kurnaalissa palkka maksetaan… jos maksetaan…»

»Täytyy sitä sille työtä tehdä, jonka maalla asuu», virkkoi Samuli.

Mutta siitä kävi Liisa yhä enemmän kiukkuun ja alkoi taas selittää,
Pekan puoleen kääntyen:

»Olisi Törmäläkin oikein tehnyt, niin torpankirjat olisi antanut ja muutenkin avustanut, että olisi navetta ja lehmä saatu…»

»Sitähän minä jo olen aikaa sanonut», myönsi Pekka. »Saat siinä menettää vielä lopunkin terveyttäsi… ja hyvän tyhjän saat palkaksesi… Se se on työmiehen osa ollut ennenkin maailmassa», sanoi hän sitten Samulille.

»Törmälä on kristitty ja ymmärtäväinen mies… ei se työntekijäänsä unhota», sanoi Samuli. »Ja kyllä tässä torpankirjatkin tehdään ja vielä lehmäkin ostetaan, kun ehditään…»

»Ne ovat niitä sinun puheitasi, joilla ei ole alkua eikä loppua», sanoi
Liisa siihen ylenkatseellisesti.

Mutta Samuli oli nyt hyvällä tuulella. Hän haukotteli mielihyvästä, oikoi käsivarsiaan ja ruumistaan ja arveli, että nytpä tuntuu ihminen aivan terveeltä.

»Niin se on aina aamupäivästä, mutta ennenkuin on ilta käsissä, voi olla vuoteessa… on se ennenkin niin käynyt», pisti Liisa siihen.

Puhtaan paidan toi Liisa Samulille, mutta rikkinäiset olivat siinä hihojen suut, ja kauluksen liitoksessa oli suuri reikä. Arkihousut sai Samuli jalkaansa vetää, sillä parempia ei ollut. Mutta pusero oli aivan uusi, sinistä kalminkia, ja päähän pantiin musta hattu, jota sunnuntaisin oli tapana pitää.

Jutellen siitä miehet sitten lähtivät kylälle päin kävelemään, Samuli aamiaiselle Törmälään ja Lanko-Pekka muuten kylälle ajankuluksi juttuilemaan, aikoipa käydä työväentalollakin »Kansan Tahtoa» lukemassa.

»Ovatko nyt tämän kesän aikana saaneet mitään valmista ne sosialistit?» kysäisi Samuli.

»Aina vähin. Kumma ettet sinäkin jo ala uskoa ja huomata, että toisten hyväksi työtä teet. Parhaan miehuutesi menetät, ja kun tulet vanhaksi ja kykenemättömäksi, niin eivät enää huoli työhönsä, vaan antavat kuolla puutteeseen… Semmoista se on köyhän työmiehen kohtalo ollut maailman alusta ja pysyy semmoisena, elleivät itse ryhdy asemaansa parantamaan», alkoi seppä selitellä.

Samuli oli sitä samaa kuullut jo monena vuonna sekä sepältä että muilta. Oli paljon muutakin kuullut, kapitalistien sydämettömyydestä ja alhaisista työpalkoista. Kuulemiansa oli Törmälälle selittänyt. Törmälä oli vain hymähtänyt, sanonut, että oli siinä jotakin oikeaakin, mutta iankaikkisena totuutena oli sanonut pysyvän sen, ettei työttä kukaan elä.

Eikä Samuli nytkään sepän puheisiin erityisesti valtaankaan pannut, mutta ei myöntänytkään. Kehui Törmälää, että hyvä oli mies ja rehellisesti oli palkan aina maksanut.

»Vieläkö olisi pitänyt jättää maksamatta!» kivahteli seppä. »Sinun työlläsi on Törmäläkin vainionsa saanut kuntoon ja saapi nykyään puolta enemmän viljaa kuin ennen. Sinun kaivamasi ovat ojat Takasuollakin, josta Törmälä nyt niittää monen lehmän heinät… ja ennen ei saanut kuin vaivaisen häkin sararunsuja…»

Samuli käveli äänettömänä sepän perässä. Seppä pauhasi kaikkea sitä, jota oli kuullut agitaattorien puhuvan ja jota oli lehdistä lukenut.

Mutta kun saapuivat Törmälän tienhaaraan, virkkoi Samuli:

»Palkanhan minä olen saanut Takasuollakin tekemästäni työstä, eikä Törmäläkään ole rikas mies. Korkoihin menee kaikki, mitä talosta irti saapi.»

Siihen ei sepällä ollut mitään sanomista. Hän lähti kävellä viuhtomaan kirkolle päin, mutta Samuli kääntyi Törmälään aamiaiselle.

3.

Törmälän talo ei ollut mikään varakas talo.

Tämä nykyinen isäntä Joonas oli ollut velassa jo isännäksi tullessaan, ja kun oli molemmat poikansa kouluttanut, toisen papiksi, toisen lääkäriksi, niin kerrottiin velkojen lisääntyneen. Ja tiedettiin, etteivät olleet pojat vielä kyenneet isänsä velkoja lyhentämään, vaikka virassa olivat jo molemmat.

Talon vanha emäntä oli vuosi sitten kuollut, ja emännyyttä hoiti nyt ainoa tytär Serafiina, itsekäs ja sisukas vanhapiika. Hänestä kerrottiin, että hän vanhan emännän kuoleman jälkeen oli ottanut talon ohjat omiin käsiinsä ja teki kaikki oman mielensä mukaan ja vastoin vanhan isännän tahtoa. Työväki oli ensiksi saanut tuntea, että talossa olivat tavat muuttuneet. Ruoka oli muuttunut huonommaksi eikä sitä annettu enää määrätyllä tunnillakaan niinkuin emäntävainajan aikana.

Se varsinkin oli Samulia harmittanut, ja kerran hän jo oli syödessä kironnut ja jättänyt keittonsa syömättä. Se ei ollut työntekijän ruokaa, jossa ei ollut muuta höysteenä kuin vihanneksia. Sittemmin ei ollutkaan Samulille ruohosoppaa tarjoiltu. Kerran olivat Serafiina ja Samuli kivahtaneet toisilleen, niin että tulta iski. Joonas oli kuullut keittiöstä kiivaan sanasodan ja rientänyt paikalle. Mutta Samulin puoleen oli isäntä kallistunut ja Serafiinan oli täytynyt, itkusilmin ja hammasta purren, sillä kertaa totella vanhaa isäänsä.

Se oli tapahtunut juuri tänä kesänä.

Semmoisissa mietteissä Samuli verkalleen käveli pihaan. Sunnuntaisin oli hänellä tapana astella hitaasti ikäänkuin kävellessäänkin levähtäen. Silloin asetti hän aina molemmat kätensä selän taakse, ristiin pakaroille, ja katse maahan luotuna verkkaan astui.

Pihasalla olivat jo piiat liikkeellä, ja kanat kotkottivat kuistin edessä lämpimässä paisteessa.

Samuli nousi korkeita kuistin portaita ylös. Keittiön ovi oli auki, ja
Serafiina näkyi puuhailevan kuuman hellan luona.

Samuli käveli sisälle ja istahti tuolille ovenpieleen.

Serafiina oli tällä kertaa erinomaisen hyvällä tuulella. Oli puhelias ja naureskelikin Samulille, ruokia valmistellessaan. Hän oli keski-ikäihminen, pallonaamainen, pystynokkainen, pienisilmäinen ja lyhyenläntä. Silmät olivat viekkaat ja kiiluvat. Koko olennossa oli jotakin miesmäistä ja kovaa. Aina taloustoimissa hommatessaan hän hieroi nenänsä nokeen, joka teki hänen kovat kasvonpiirteensä tylyäkin tylymmiksi.

Niin oli nytkin nenä noessa, vaikka oli sunnuntaiaamu.

»Meille tuli eilen illalla vieras, ja hänelle pitää tässä ruokaa hommata», kertoi hän ja alkoi Samulille kannella pöytään aamiaista.

»Ohoo… vai vieras», sanoi Samuli. »Mikä vieras se näin kesätyön aikana joutaa liikkeellä olemaan?»

»No niitä kansakouluherroja, tarkastaja, joka tämänkin kylän kansakoululle katselee sopivaa paikkaa… Nythän tähänkin kylään aletaan omaa koulu rakentaa…»

»Vai niin…»

»Samulipa istuisi nyt syömään… Hyviä taisivat heinät tulla
Karjasaaressa?»

»Hyviä… kuin kuminoita kaikki…»

Samuli alkoi syödä, ja Serafiina toi lautasella hänelle maistaa herrasruokaa, jota oli voissa paistettu.

Keittiön viereisestä huoneesta kuului vieraan herran ja isännän puhelu.
Korva otti jonkun sanan, jopa lauseenkin.

»Juuri näille paikoin sopisi…», kuului vieras sanovan. »Tämä on kylän keskellä ja muutenkin erinomaisen sopiva… piiriinkin nähden…»

Samuli ei kuullut mitä isäntä siihen arveli.

Aamiaisen syötyään läksi Samuli kylälle päin kävelemään. Ihmiset olivat nukkuneet myöhäiseen tänä aamuna, raskaan viikon vaivoista levähtäen. Muutamissa taloissa nukkuivat vielä kaikki, vaikka aurinko jo oli korkealla. Mutta myöhään, vasta aamupuoleen yötä, olivatkin niityltä palanneet. Niin oli päivä tarkoin kulunut, ennenkuin niityllä saivat kaikki heinät korjuuseen. Ei kohdannut Samuli tielläkään ketään kulkijaa, vaikka oli kirkkoonmenon aika. Hiljainen, sunnuntainen rauha ja kirkkaan lämmin elokuun aamu oli. Kylä näytti nukkuvan auringon kultaisten säteitten alla, ja täyteläisinä, lupaavina kimaltelivat tähkäpäät aamukasteen seasta. Valtaväyläkin näytti sunnuntaita pitävän. Ei värähtänyt vetten viri, ei kuulunut ääniä eikä liikettä joelta. Tyynenä virta matkaili merta kohden, suvantopaikoissa kuin levähtäen ja rantojansa ihaillen… ja kuin nauttien suuresta sunnuntaisesta rauhasta.

Omissa ajatuksissaan Samuli käveli. Ei tehnyt mieli mennä kotimökillekään. Hauskempi oli kävellä raittia levähtäessä ja jonkun kanssa puhella. Liisan kanssa ei sopinut juuri minkäänlaisiin puheisiin. Liisa torui ja valitti vaivojaan ja aina vain oli tyytymätön kohtaloonsa.

— Jos olisi kävellä Kuusi-Antin, Rantalan torpparin, mökille, mietiskeli Samuli.

Ei ollut tullut käydyksi Antin pirtillä sitten menneen talven, eikä ollut Anttia tavannut koko kesänä.

Ja Samuli läksi vähän nopeammin astumaan. Ei näkynyt alapäässäkään kylää vielä ketään liikkeellä tiellä, mutta muutamissa taloissa oli kuitenkin joku piioista noussut ja seisoi kaivon kannella, vettä vintaten alushameisillaan ja avopäin.

Rantalan pihan läpi käveli Samuli Kuusi-Antin pirtille. Ei ollut Rantalassakaan muita vielä hereillä kuin kesämies, Pennen-Eino, joka päiväpaisteisella nurmella istuen hommaili kenkiä jalkaansa.

Vaihtoivat sanaparin Samuli ja Eino.

»Vasta neljättä käydessä aamulla palasimme Karjasaaresta», kertoi Eino haukotellen, päivänpolttamien kasvojen vetäytyessä kummalliseen irvistykseen.

»Vai meni niin myöhäiseen», sanoi Samuli.

»Paljon oli työtä, ja tässäkin talossa on enimmäkseen lapsiväkeä… vaan emme antaneet perään… kaikki pantiin suoviin…»

»Soo, soo… vai kaikki saitte», virkahti Samuli. »Tämänkyläläisillä taitaakin olla jo Karjasaari tehtynä?»

»Taisi Ylipään väeltä kesken jäädä.»

Eino haukotteli yhä, ja Samuli jatkoi matkaansa Antin pirtille, johon kapea tie nousi Rantalan pihasta suoraan metsään päin.

Vainion perällä oli Antin mökki, metsän laidassa. Antilla oli peltoa parin tynnyrin maa pirttinsä ympärillä, navetta ja kaksi lehmää. Takasuolla oli sitäpaitsi torppaan kuuluva niittykin, ja polttopuuta sai ottaa talon metsäsarasta. Antin torppa olikin paras etujensa puolesta koko kylässä, ja torpankirjat kuuluivat olevan lujat ja pätevät.

Antti oli hyvin toimeentuleva mies. Ei ollut kuin kaksi lasta, tyttö ja poika, ja täysiä ihmisiä molemmat jo.

Kotona oli Antti, ja torpassa vallitsi hyvä mieliala. Aukusti poika oli eilen palannut lauttahommista, mihin tukinlaskun aikana keväällä oli lähtenyt. Nyt viime työkseen oli kuljettanut lauttoja meren suulle ja eilen illalla oli kotiutunut ja parhaiksi ehtinyt kylpemään.

»Hyvän kesän sanoo olleen», selitteli Antti Samulille ja tarjosi
Aukustin tuomia sikareja.

»Oli poikaa tämä viimeinen yritys onnistanut oikein hyvin… rikkomatta oli lauttansa saanut meren suulle, ja näyttää minusta, ettei ole tyhjänä palannut…»

Kaisakin kehui joukkoon ja alkoi hommata Samulille kahvia. Samuli kuunteli tyytyväinen hymy huulilla, iloiten hänkin toisten hyvästä mielestä. Mutta sitten hän yhtäkkiä muisti omaa poikaansa Paavo-Eemeliä… ja omaa mökkiänsä ja elämäänsä.

»Ei tullut puheeksi, olisiko sattunut Aukusti kohtaamaan meidän
Paavo-Eemeliä?» kysäisi hän kesken Kaisan kehumisen.

»Ei tullut puheeksi vielä eilen illalla, vaan kohta kai herää Aukustikin — tuonne pani kamarin sänkyyn maata, — niin saat itse kuulla», sanoi Antti.

Samuli tunsi sydämellisesti iloitsevansa torpan väen hyvistä uutisista, mutta samalla tuntui kuin joku katkera pettymys hänen omaa kohtaloansa painaisi.

Mutta kahvin valmistuttua heräsi Aukustikin ja tuli pirttiin. Kuulumisiaan alkoi Samulille kertoa. Ei ollut tavannut Paavo-Eemeliä, mutta luuli, että Eemeli oli mennyt Ounasjoelle, jonne muitakin tämän kylän poikia oli lähtenyt.

Uudet vaatteet oli Aukusti ostanut, uudet patiinit, hatut ja silkkihuivit.

»Ja rahaa kuin roskaa vielä», sanoi Kaisa, kun Samuli ihmetteli
Aukustin pukeutuessa uusiin vaatteisiinsa.

»On se mies liikkeellä ollut», kiitteli Samuli. »Vaan siinä se on, että kun ei juo eikä pieksä korttia, niin rahaa karttuu.»

Samuli ei tukkipoikana ollessaan osannut säästää, ei juuri paljoa viinaan pannut, mutta korttia pelasi ja menetti muuten rahojaan turhuuteen.

»Ei sitä vielä ole viina vietellyt», kehui Antti.

Mutta kun Samuli ja Antti istuivat pöydän luo kahvia juomaan, kaivoi Aukusti laukustaan täysinäisen viinapullon, pöydälle miesten eteen sen kapautti ja sanoi:

»Tehkääpä siitä puolikuppeja kaupungin tuliaisia. Otin litran, että jos kipeä päivä sattuisi tulemaan…»

Antin silmät kiiluivat, niinkuin vanhan viinamiehen silmät kiiluvat, kun monesta aikaa näkee kirkkaan viinapullon. Tyytyväisenä ja ylpeänä katseli Kaisa, ja leveään hymyyn meni Samulinkin suu.

»Enpä ole pariin vuoteen nähnytkään viinaa», sanoi Samuli.

»Katsos poikaa, kun muisti isäänsäkin», arveli Antti ja alkoi kiskoa korkkia pullon suulta.

Samuli muisti taas Paavo-Eemeliä ja virkkoi:

»Tuoneeko minun poikani koskaan viinatilkkaa kivulloiselle isälleen?»

Siihen eivät muut sanoneet mitään.

»Pane sinä hyvin sekaan… hyvää se tekee kipeälle sisustallesi», kehoitti Antti.

Samuli teki väkevän puolikuppisen ja nakkasi menemään suuhunsa yhdellä kertaa. Mutta heikko kun oli, nousi viina päähän melkein heti ja kieli alkoi sammaltaa.

»Jos minuun tulee, Paavo-Eemeli, niin rehellinen mies tulee… kun tulisi päätä, että osaisi säästää», alkoi hän kesken muiden puheiden lavertaa.

»Joo, ja jos isänsä lahjat muutenkin tulevat…» sanoi Kaisa.

Samuli ymmärsi mitä Kaisa tarkoitti. Liisaa oli aina pidetty epärehellisenä, ja monta kertaa oli siitä riita perheeseen sattunut. Ja puhuttu oli kylällä jo siitäkin, että Paavo-Eemelikin paimenpoikana ollessaan yhtä ja toista pientä kalua näpisteli, vaikkei Samulin korviin siitä ollut kuulunut.

Juotuaan toisen puolikuppisen alkoi hän itkeä ja laverteli puuta heinää. Ja vähä väliä vannoi, ettei hän ikipäivinä ollut varastanut eikä toisen omaa himoinnut, vaikka välistä oli ollut hirveä puute ja monasti oli joutunut suureen kiusaukseenkin…

Lopulta hän nukahti Antin sänkyyn eikä herännyt ennenkuin iltahämyssä.
Mutta herättyään tunsi hän itsensä hyvin levänneeksi ja arveli:

— Taisipa viina mennä päähän.

Antti ja Aukusti olivat kävelleet kylälle, ja juotuaan Kaisalta kupin kahvia läksi Samulikin kotiaan päin.

Monenlaisia, ristiriitaisia ajatuksia pyöri hänen päässään. Minkävuoksi muutamat elivät niin hyvin ja rennosti? Niinkuin tuo Anttikin. Ja monet muut.

Ja hän oli aina pysynyt vähävaraisena ja köyhänä, vaikka työtä oli tehnyt… yli voimainsa monta kertaa raatanut… Seppä oli sanonut:

»Siitä näet, että liian vähän maksetaan palkkaa… ja muitten hyväksi sinä työtä teet… ilmaiseksi…»

Samaa taas oli puhunut Kuusi-Anttikin.

Mutta olihan Törmälä maksanut hänelle aina tavallisen palkan, joskus enemmänkin! Eihän häneltäkään sopinut enempää vaatia kuin mitä muutkin maksoivat…

Mutta sitten taas tuli mieleen iloisempi ajatus. Tuli kuva mökistä, joka oli punaiseksi maalattu ja navetta vieressä… peltoja, joissa oli suorat ojat ja kaikki kivet sievänä kiviaitana ympäri vainiota… siinä olisi vanhuuden päiviä hauska viettää…

Tullappa nyt Paavo-Eemelikin kotia, povitasku rahaa täynnä! Lehmä ensiksi… sitten navetta… Ostaisi Rantalalta sen vanhan riihen, josta tulisi hyvä navetta…

Kumma mies, kun ei ole minkäänlaisia tietoja lähettänyt! Kun ei vain olisi kevättulvan aikana jokeen pudonnut, outo kun oli…

Siitä ajatukset siirtyivät omaan nuoruuden aikaan ja tukkijoelle… Vaara siellä oli tarjona joka päivä ja huonoja kumppaneita, kirjattomia kulkulaisia ja roistoja, jotka pahaan neuvoivat. Hän muisti, kuinka häntäkin kerran kehoitettiin… Toiset kolme menivät ja tappoivat taipaleella laukkuryssän… Hän oli neljäntenä joukossa… mutta pyörsi takaisin ja juoksi kylään…

Monasti oli tuo tapaus mieleen johtunut ja silloin oli aina tullut ajatelleeksi, että Jumalan sormi pidätti… niinkuin oli pidättänyt jälkeenpäinkin monesta pahasta työstä, jotka ajatuksissa olivat syntyneet…

Tultuaan Törmälän tienhaaraan yritti hän kääntyä taloon päivällistä syömään. Mutta kun päivällisen aika jo oli ohi, kääntyikin hän Varpumäkeen.

Ilta oli hämyämistään hämynnyt, ja kirkon takaa taivaanrannalla välkkyi jo kirkas tähti — kuin hyvästiä valoisalle kesälle jättäen ja alkavaa syksyä tervehtien. Samulinkin mieli kävi alakuloiseksi.

Vuosi oli taas kulunut, kohta oli lopussa tämäkin kesä… ja viime kesänä muisteli miettineensä, että tänä kesänä nyt lehmän ja navetan hommaa… Nyt kesä kohta loppuu. Eikä ollut vielä navetan hirsiäkään tiedossa… Jos terveenä pysyisi, niin koettaisi ojankaivuulla säästää lehmää varten, ja jos Paavo-Eemeli talveksi kotiutuu… niin jo kumma on, jos ei sitten… Ja jos Sylvikin, joka palveli pappilassa, voisi jotakin palkastaan ojentaa…

Hän näki mökkinsä ikkunan läpi kirkkaan tulen takasta vilkkuvan, ja kun likemmäksi pääsi, niin kuuli kovaäänistä puhelua sisältä. Seppä siellä kuului olevan ja yhtaikaa selittivät ja huusivat Liisan kanssa, että kauas kuului…

Kun Samuli astui pirttiin, herkesivät huutamasta, eivät olleet innossaan kuulleet, että porstuan ovi kävi.

»Täälläpä iso asia on, kun huuto kuuluu virstan päähän», sanoi Samuli sisään tullessaan.

»Iso täällä onkin asia», vastasi Liisa. »Täällä on käynyt vieraita, joista olen Lanko-Pekalle selittämässä.»

»Joo, vieraita täällä on käynyt», sanoi seppäkin.

Samuli istahti sepän viereen sivupenkille ja kysyi:

»Vai vieraita. Keitä on käynyt?»

Samuli ei osannut aavistaakaan, keitä olisi käynyt, uskoi paremmin, että oli joku hyvä asia tapahtunut.

»No Törmälän Serafiina, ja kansakouluntarkastaja kuului olleen se herra», kerkesi seppä ilmoittamaan ennenkuin Liisa.

»Aamulla sanottiinkin olleen Törmälässä sen tarkastajan», sanoi Samuli.

Liisa oli ehtinyt saada ilmaa keuhkoihinsa, ja nyt hän alkoi pauhaavan saarnaavalla äänellä selittää:

»Joo. Tännepäin kävelivät puolenpäivän aikana. Minä ajattelin, että mikä pari sieltä tulee. Väliin seisoskelivat tullessaankin, joelle ja tielle päin katselivat, ja se herra viittoi käsillään ja selitteli, ja viittoi Serafiinakin ja selitteli. Tulivat sitten ihan tuon perunamaan laitaan. Minäkin menin porstuan ovelle kuuntelemaan. Herra viittoi ja kehui, että tämä juuri, tässä tämän mökin paikka olisi erinomaisen sopiva kansakoulutontiksi. Tämä on korkealla, sanoi, mäntymetsän vieressä, ja näköala on komea, ja parhaiksi kaukana on paikka maantiestä ja taloista… Erinomainen paikka… Serafiina siihen, että kyllä Varpumäkeä ovat kaikki muutkin kiittäneet ja sanoneet, että tähän paikkaan sopisi kansakoulu… Menivät sitten tuonne männikköön päin, enkä enää kuullut mitä sitten puhuivat…»

»Siinä nyt kuulet…» huomautti seppä.

Samuli ei virkkanut mitään, laski päänsä molempain kämmeniensä varaan, kyynärpäät polviaan vasten asetti ja jäi siihen miettimään.

Mutta Liisa, levättyään, alkoi taas:

»Onhan siitä jo puhuttu kahtenakin kesänä, että tähän kansakoulutontti on valittu… vaan tuo Samulikos se, nahjus, on uskonut… Ja konstikos on tähän rakentaa! Törmälä komentaa pois… taitavatpa torpankirjat olla esteenä, heh… Sen sitten saat pitkästä palveluksestasi.»

»Paitaan asti ottavat… jos nyt lapsinesi joudut pois mökiltäsi… Lurjus ja sydämetön on lopulta Törmäläkin, johon olet luottanut ja jota hyväksi mieheksi olet uskonut… Niinkuin ei olisi muualla yhtä hyviä paikkoja kansakoululle kuin tämäkin», jatkoi seppä siitä, mihin Liisa lopetti.

Ja vuorotellen pauhasivat, Samulin äänettömänä kuunnellessa. Sekä seppä että Liisa nähtävästi odottivat, että Samuli nyt ainakin raivostuisi ja uhkaisi jättää työnteon Törmälässä. Mutta ei suuttunut Samuli, allapäin istui ja mietiskelevän näytti.

»Eihän tuota nyt vielä niin varmaan tiedä uskoa… Eipähän ole Törmälä itse koskaan siitä sanallakaan maininnut», sanoi hän vihdoin sepän ja Liisan puheisiin.

»Siinä nyt kuulette, seppä», innostui Liisa sepälle selittämään. »Siinä kuulette nyt — hän uskoo Törmälää kuin Jumalaa — niinkuin ei Törmäläkin osaisi väärin tehdä samoin kuin muutkin talolliset…»

»Jo minä sinuna huomispäivänä ottaisin asiasta selvän ja palttua antaisin Törmälän töille», ehti seppä välissä sanomaan.

»Eivät ne ole kuin Serafiinan hommia», arveli Samuli. »Ei siihen Joonas suostu, vaikka olisi kymmenen herraa tämän paikan kansakoulutontiksi katsonut…»

»Serafiina, nokinenä, siinä talossa nyt onkin isäntänä ja emäntänä», riemastui Liisa taas puhumaan. »Serafiina siinä vielä ukollekin kummat tekee… Ettekö usko, seppä, tekin niin?»

»Niin on minunkin uskoni.»

»Olkaa hörisemättä», sanoi siihen Samuli eikä enää vastannut heidän puheisiinsa mitään.

Mutta iltayöstä häntä kuitenkin valvotti ja mietitytti. Hänen ja isännän suhteet olivat ensimmäisestä päivästä alkaen olleet kuin parhaitten veljien. Ei ollut sattunut yhtään ainoata kertaa pienintäkään riitaa. Aina oli Törmälä ystävällisesti puhutellut, aina naurusuin työmaalle tullut, ja kun kahdenkesken jäivät, niin oli hyvillään kiittänyt hänen töitään, vaikka usein muiden töitä väheksyi ja moitiskeli. Pikavihaiset olivat molemmin, sekä hän että isäntä, mutta ei ollut kummankaan tarvinnut toiselleen suuttua…

Ja monesta Törmälän puheesta oli Samuli siihen uskoon tullut, että
Törmälä oli muistanut häntä — jos kuolemakin sattuisi tulemaan.

Ja siihen uskoon hän nytkin nukkui ja seuraavana aamuna meni hyvin varhain Törmälään ohran leikkuuta aloittamaan.

4.

Samuli oli aloittanut taas tavallisen syystyönsä Takasuolla.

Kun kaikki kesätyöt olivat loppuneet, riihetkin puidut ja juurikasvit kuoppiinsa kannetut, alkoivat maatyöt. Joka syksy oli Samuli Takasuolla ojia kaivanut — siitä asti kun Törmälään tuli. Takasuolla oli koko kylän uutisviljelys, mutta Törmälän palstaa oli nyt laajimmin viljelty, vaikka siinäkin vielä oli laveat alat koskematta.

Näinä viime vuosina oli Samulikin urakalla ojaa kaivanut, samoin kuin muutkin ojurit mikä minkin talon palstalla. Urakkatyössä ansaitsi Samuli hyvin, sillä samalla kun hän oli ahkera, oli hän tottunut ojuri ja saikin valmista paljon enemmän kuin nuoret miehet. — Mutta kahtena viime syksynä ei hän enää ollut jaksanut niin paljoa kuin ennen nuorempana. Oli sattunut muutamina päivinä, että sisuskivun takia oli täytynyt jättää työ siihen ja lähteä mökille, jossa sitten sai sairastella monta päivää. Ja kun viimein kykeni työhön, oli niin heikko ja voimaton, ettei tullut valmista paljon mitään.

Mutta nyt oli tänä syksynä pysynyt merkillisen terveenä. Heinänteon loputtua ei ollut suurempaa tuskaa koskaan tuntunut, vaikka väliin vatsanpohjaa vihloi ja kirveli, ja työssä oli ollut joka päivä. Häntä oli neuvottu ottamaan terveydensuolaa joka aterian aikana, ja siitä oli ehkä ollut apua. Nyt syksyllä oli ollut ruokakin parempaa, sillä tytär Sylvi, joka palveli pappilassa, oli palkkaansa vastaan ottanut pappilasta kaksi kookasta lampaankurentoa, jotka lahjoitti kotimökille.

Terveeltä hän nytkin tuntui, kun sumuisena syyspäivänä loi ojaa. Hän oli jo aamupimeällä lähtenyt kotimökiltä, ehtiäkseen saada valmiiksi ojan, jota koko viikon oli kaivanut. Isäntäkin oli aikonut tulla katsomaan. Ei ollut käynytkään kokonaiseen viikkoon Takasuolla, oli ollut muita töitä kotosalla.

Ja Samuli oli itsekseen päättänyt, että nyt kun tulee, niin ottaa hän puheeksi… Ensiksi kansakouluasian, josta jo ympäri kylää puhuttiin, ja jos se kuitenkin alkaa olla tosi, rupeaa tuumailemaan uudesta mökin paikasta. Täällä Takasuon rannalla, Vasuharjun kupeella, olisi monessakin paikassa hyvää peltomaata. Vanhan miehen asumapaikaksi olisikin oikein sopiva…

Hiki tippui hänen pitkästä mustasta tukastaan, mutta laihat kasvot olivat kovin kalpeat. Kun laiha selkä kumartuessa koukistui, pistivät selkärangan luusolmut ohkaisen paidan läpi näkyviin. Hoikat olivat kätten ranteet, ja käsivarret lihaksettomat kuin karsitut seipäät. Mutta silti nousi kiinteä, vettä itkevä savi suurina lapiopaloina ojan molemmille puolin kookkaiksi röykkiöiksi.

Savenpalaa ojanreunalle heittäessään Samuli silmäsi suon laitaan metsänrannalle, eikö jo näkyisi Törmälän isäntää tulevaksi.

Alkoi olla jo aamiaisen aika, ja Samulikin päätti lähteä syömään heinäladon katveeseen, jossa eväslaukkuansa säilytti.

Muut ojamiehet näkyivät jo olevan aamiaisella. Olivat metsän rantaan sytyttäneet nuotion ja sen ympärille kokoontuneet eväineen.

Mutta jopa tuli Törmäläkin.

Samuli tunsi hänet jo kaukaa. Törmälä käveli aina kiivaasti, menipä mihin tahansa tai tuli mistä hyvänsä. Aina sama rivakka jalan liikunto, niin että harmaja parta liehui tuulessa.

Nyt varsinkin näkyi olevan oikein hyvällä kävelytuulella. Lakkikin oli solunut melkein niskaan, ja lapio näkyi olevan olalla.

Olihan Törmälä ennenkin, kun sattui, lapioineen tulla viuhtonut Takasuolle ja luonut ojaa koko päivän kuin murhamies — kunnes väsyi kuin ajettu koira. Siitä työstään ei hän koskaan ollut Samulin laskuun mitään merkinnyt, vaan oli maksanut koko ojasta Samulin työnä.

Hikipäässä nytkin Samulin luokse asteli, silmäili ojaa, jota Samuli hänen viime käyntinsä jälkeen oli kaivanut, ja virkkoi:

»Suoraapa tulee ojaa ja hyvää muutenkin.»

Ja sen sanottuaan hän alkoi pistellä lapiotaan niinkuin tottunut ojuri ainakin. Lakkinsa ja puseronsa asetti seipään nenään lähelle Samulin takki- ja lakkinaulaa.

Samuli meni haukkaamaan aamiaistaan. Hän oli ajatellut tehdä tulen ja paistaa silakoita, mutta ei malttanutkaan nyt, vaan koetti syödäkin niin pian kuin suinkin leuat jaksoivat. Ja koko syöntiajan hän mietti, miten sanoisi Törmälälle… miten aloittaisi…

Mutta ei hän saanut ajatuksiaan niin paljon kokoon, että olisi sopivan lauseen valmiiksi keksinyt. Syötyään hän lähti heti kävelemään ojalle, mennessään piippuaan sytytellen.

Törmälä polki savea, joka liskui ja erkani vaivalloisesti lapiopalaksi.

»Vielä se käy teiltäkin ojankaivuu niinkuin ainakin», sanoi Samuli.

Törmälä hymähti:

»Käy se hetkisen, vaan pian loppuvat voimat… kovin on vanhuus tänä kesänä alkanut tuntua… iltapuoleen aina väsyn, ettei tahdo liikkeelle päästä…»

Samuli ryhtyi myöskin työhön, ja yhdessä pistelivät samaa ojaa, jonka oli määrä ulottua metsän rantaan asti. Pitkän aikaa loivat, äänettöminä muuten, mutta Törmälä kovin ähkien.

Samuli oli niin mietteissään, että välistä unohti työnsä ja seisahtui katsomaan, kun Törmälä ähkien kiskoi lapiollisia. Puolelta päivin taivas synkkeni yhä paksumpaan pilveen vetäytyen, ja alkoi sataa tihuttaa hienoa utusadetta.