»KESÄYÖ»
Taiteilijan elämästä
Kirj.
VÄINÖ KATAJA
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1911.
1.
Kesäyö… se on kuin iankaikkinen ilo keskellä maan katoavaa kevättä…
Z. TOPELIUS
Niemikallion pappilassa, kaukana Pohjolassa, istuivat rovasti ja ruustinna eräänä kirkkaana huhtikuun aamuna ruokasalissa hiljaisella äänellä keskenään puhellen.
Aamiainen oli vasta syöty, rovasti oli noutanut tupakkavehkeensä omasta kamaristaan ja tullut takaisin juttelemaan. Ruustinna oli ottanut sukankudelmansa, ja rovasti poltteli pitkää piippuaan hiljalleen kiikkuen keinutuolissaan.
Anna korjaili aamiaispöydästä ruuanjätteitä ja astioita ja seisahtui väliin keskustelua kuuntelemaan.
Rovasti oli komea ja pitkä mies vielä, harmaa tukka tuuhea. Ruustinna oli lyhyenläntä, harmaahiuksinen hänkin jo, mutta kasvot punakat, erinomaisen miellyttävät, ja silmät lempeät. Edellisen illan postissa oli heille saapunut kirje nuorimmalta pojaltaan, Martilta, taidemaalarilta. Martti ilmoitti siinä tulevansa vanhaan lapsuudenkotiinsa niin pian kuin suinkin ehtisi.
Kirje oli lähetetty Helsingistä, jonne hän oli samana päivänä palannut ulkomaanmatkaltaan. Kirje uhkui rakkautta vanhuksia ja ikävöimistä kotia kohtaan, intoa ja kaipausta saada nähdä kaukaista Pohjolaa, revontulien ja sydänyön auringon maata. Kolme vuotta olikin jo kulunut siitä, kun Martti lähti kotoa. Kotimaassa ja ulkomailla oli hän siitä saakka taidettaan harjoittanut, ja toisinaan oli kulunut monta kuukautta, etteivät vanhukset kuulleet pojastaan mitään.
Mutta nyt tullut kirje oli kuin lämmin tuulahdus eteläisistä maista, ja pappilassa olivat sen johdosta kaikki hyvällä tuulella.
»Kuinka olikaan kirjeen loppuosa?» kysyi rovasti. »Lueppas minulle se vielä kerran, rakas Irene!»
Kirje oli luettu jo useampaan kertaan, mutta yhtä mieluista kuin rovastille oli ruustinnallekin sen uudelleenlukeminen. Ruustinna haki silmälasinsa esille, nousi ja otti kaapin laatikosta Martin kirjeen. Hän istui äskeiselle paikalleen ja alkoi selailla kirjeen arkkeja. Rovasti pani uutta tupakkaa ja asettui selkäkenoon keinutuolissaan.
»Sitä loppuako sinä haluaisit kuulla?»
»Niin. Sitä kohtaa, jossa hän kirjoittaa syntymäseutunsa muistoista…»
Ruustinna luki:
Oikeastaan ei maksaisi vaivaa liikkua Suomesta pois, ihanampia maita hakeakseen. Mutta vasta sitten kun on katsellut kyllikseen Italian kesää ja etelän auringon alla paistunut melkein mustaksi, alkaa käsittää, mikä Suomi on. Ja mikä on Pohjola, revontulien ja valon ja pimeän ihmemaa! Minä olen usein unissani siellä kotona ja ihmettelen, miksi en ennen ole nähnyt sitä, jota nyt muistelen ja ikävöin. Olen kuin unesta herännyt tai — kuinka sanoisin — uudestaan syntynyt. Muistan varhaisia kevätaamuja, kun hangen aikana kuljin takalistolla, aina Kontiovaaralla asti. Sitä valoa, sitä kirkkautta suuren, siintävän kiveliön keskellä! Kas siinä aihe ihanaan tauluun. Ja kesäöistä! Miksi en ymmärtänyt kesäyön kirkkautta? Miksi ei ole silmäni nähnyt sitä taikavaloa, joka kesäisenä yönä Pohjolaa kaunistaa? Vieraalla maalla kulkiessani on minulle nyt selvinnyt monta ihmeellistä asiaa, enkä nyt mitään toivo niin hartaasti kuin päästä sinne »kauas ja korkealle». Aiheiden rikkaus siellä on ääretön — yksi ihmiselämä on liian lyhyt kaikkea kuvatakseen. Voi Suomeni, voi Pohjolani! Eivät poloiset poikasi ole sinun äidinsilmiisi vielä koskaan lapsenrakkaudella katsoneet! Jospa minä kykenisin kuvaamaan yhden ainoankaan aamuhetken, aamuhetken valon vallassa, suuren, siintävän kiveliön keskeltä!
Tahtoisin syleillä koko Suomeani, syleillä Pohjolaani, syleillä Teitä kaikkia! Mutta pian täältä joudun matkaan, astelenhan nyt jo isänmaani kamaralla. — On ihanaa tulla sinne juuri nyt, keväthankien ja kirkkaan valon aikana! Ja ihanaa on katsella ullakkokamarin ikkunasta kotikylää valkoisten hankien keskellä, jokea, kukkuloita ja sinisensiintävää kaukaisuutta…
Ruustinnan silmät täyttyivät kyynelillä kirjettä lukiessa, rovastin piippu oli sammunut, mutta hän kätki liikutuksensa, joka nousi huokauksena sydämestä.
Vanhat istuivat hetken ääneti, ruustinnalla Martin kirje helmassaan.
»Martti on aivan erilainen kuin meidän muut lapsemme», sanoi vihdoin ruustinna. »Hän rakastaa tätä kaukaista Pohjolaa… niin että on melkein sääli poikaparkaa… Eivätpä ole vanhemmat poikamme tätä liioin ylistäneet…»
»Martti on runoilija, hänen sydämensä on lämmin ja silmänsä avoin näkemään kaunista Jumalan suuressa luonnossa… Ja nyt hän vasta onkin oikein hereillä tehtävästään… Suuri ajatus on kätkettynä siihen, mitä hän kirjoittaa… Minä ymmärrän hänet niin vallan hyvin… Olen monta kertaa ajatellut samaa… Poikaparka! Hän on taiteilija syvimmästä sielustaan asti…»
»Niin, hän on taiteilija. Miksi pitikin hänestä tulla niin erilainen kuin toisista pojistamme… Haaveilija ja uneksija!»
»Hänen kutsumuksensa on pyhä, ja meidän pitää hellävaroen ymmärtää hänen herkkää luonnettaan… Hän on koko sielullaan kiintynyt taiteeseensa, ja pieninkin loukkaus olisi verinen isku… Minä ymmärrän, mitä hän tarkoittaa tuolla, kun hän mainitsee kirkkaasta valosta keväthanki-aamuna suuren, siintävän kiveliön keskellä… Epäilemättä hän aikoo maalata maisemaa, jota kevään valo kirkastaa… Se on suuri ja ihana ajatus… Minä olen monta kertaa ajatellut sitä kesäöinä…»
»Niin, sinähän oletkin tämän Pohjolan ja tämän omituisen luonnon suuri ihailija… ja sinuun on tullut Marttikin… Olethan sinäkin nuorena runoja kirjoittanut…»
Rovastin kasvot kirkastuivat. Hän sai kuin sähköiskun ja puhui innoissaan:
Kirjoitin minä, ja runottareni oli hento ja viehkeä, ja sieluni janosi suurta runouden maailmaa… Näin kaunista kaikkialla, taivaalla, tähtien takana, ja maassa joka puun juurella ja vuorien päällä, järvien suurilla seljillä ja kosken kuohuissa… Mutta minä en hoitanut runotartani rakkaudella enkä hellävaroen… maallinen, jokapäiväinen elämä kulutti pois… ja kynäni väsyi ensimmäisessä vastaleessa… Mutta pitkin elämäni vartta olen tuntenut ja tunnen, että sittenkin olen säilyttänyt runottareni syvällä sydämessäni. Väliin vieläkin riehahtaa minussa ääretön tuska, halu, ikävöiminen laulamaan siitä, mitä pulppuilee sydämessä… Kesäöinä sepitän joskus pitkiä säkeistöjä…»
»Olet vieläkin sama herttainen kuin ennen nuorena… sama lapsellisuus asuu sydämessäsi…»
Ruustinnan katse oli rakastavan naisen, hänen tähdätessään sen rovastiin.
»Sano nyt sitä lapsellisuudeksi tai miksi tahdot… Olen äärettömän onnellinen, kun voin iloita muuttolintujen kanssa ja olla laulullisena silloin kun on kaunista ympärilläni…»
»Niin… tännehän jäimme elämään ja kuolemaan», sanoi ruustinna nousten ylös ja kooten Martin kirjeen. »Sinä tätä Pohjolaa rakastat, vaikkei tämä ole synnyinseutusi», hän jatkoi: »minä en ole koskaan voinut sydänjuuriani tänne kiinnittää niinkuin sinä…»
»Mihinkä nyt enää kaipaisimme!» vastasi rovasti omituisen surumielisellä äänellä. »Onhan paras elämämme täällä kulunut. Nuorina tulimme tänne. Täällä ovat syntyneet lapsemme ja miehiksi varttuneet… Meillä on ollut hyvä olla, ja onnellisia olemme… Mitä olisi parannut, että etelämpää olisimme leipäämme hakeneet…»
Ruustinna heltyi heti.
»Sinä sen osaat parhaiten aina selittää, rakas Paulus», myönsi hän. »Kun minäkin oikein sanon, en enää tahtoisi muuttamaan… Hyvä on meidän ollut täällä olla.»
He olivat hetken vaiti. Anna oli siistinyt aamiaispöydän ja alkoi kattaa kahvipöytää.
»Eikö sinua kuitenkin joskus arveluta Martin tulevaisuus?» kysyi ruustinna hetken perästä.
»Kuinka niin?»
»No, kun hänestä ei tullut virkamiestä niinkuin toisista pojistamme…»
»Martti seuraa sydämensä ääntä ja taipumustaan. Muista, että Martti on taiteilija, runoilija, joka rakastaa taidettaan taiteen itsensä vuoksi. Taiteen taival on raskasta — minä tiedän sen. Mutta tositaiteilija, tosirunoilija ei säiky, vaikka hän näkeekin sydänverensä kuiviin juoksevan… 'Maailma ihmettelee runoilijan teosta, mutta ei tiedä tuskaa, joka repii hänet rikki, kun hän itsessään tuntee täydellisyyden, mutta ei koskaan voi sitä kuvata', muistelen Topeliuksemme sanovan. Marttimme on rohkea ja toivova, ja häntä on kannustanut ensimäinen onnistumisensa ja valtion antama matkaraha ulkomaisia opintoja varten. Minä olen ymmärtävinäni hänen kirjeestään, mitä hän aikoo yrittää… Siellä on hänelle, ulkomailla, vasta muistunut mieleen Pohjola ja kesäöittemme selittämätön kirkkaus, jota hän ei täällä ymmärtänyt niinkuin ei valolle arvoa osaa antaa se, joka valossa työskentelee. Mutta nyt on hän matkoillaan nähnyt etelän öitä, ja etelän taivasta katsellut. Näkyikö siellä kesäyön kirkkautta tai valojen ja varjojen outoja värivivahduksia varhaisina aamuhetkinä valkohankien keskellä? Ei näkynyt. Ja silloin muistuivat mieleen Pohjolan kesäyöt ja kirkkaiden kevätaamujen taikaloisteet, joiden muisto oli säilynyt sielun syvyydessä. Poikaparka! Tietääkö hän aavistaa, ettei kesäyön kirkkautta voi kukaan kuvata? Ei voi edes sanoin selittää sellaisen yön pehmeitä värejä. Eikä niitä ole monta, jotka sellaisessa yössä mitään erinomaista näkevätkään. Heidän silmänsä ottaa vain metsät, maat ja kukkulat, joet, järvet ja ehkä harsopeitteisen taivaanrannan. Mutta näkemättä jääpi yön salaperäinen valo, kiiltävä kuin silkkinen sametti, mutta pehmeä kuin hienoin untuva. Se valo verhoo ja kietoo ympäröivän maailman siihen hohteeseen ja siihen valoon, joka on Jumalasta ja jonka loistossa kaikki esineet ovat kuin pehmeään harsoon kietoutuneet. Taiteilijan, runoilijan silmä sen näkee, ja hän tuntee raatelevaa tuskaa, kun ei voi sitä kankaalle kiinnittää. Topeliuksemme sanoo: 'Se ei ole auringon valoa, eikä kuun valoa, ei tähdenvaloa, eikä hämärää, se on yön omituinen hiljainen, kirkastettu hohde, lempeä, ja juhlallinen, niinkuin iankaikkinen ilo keskellä maan katoavaa kevättä…'»
»Rakas Paulus… sinä puhut kuin… kuinka sanoisin…»
Anna oli keittiön ovella seisoen kuunnellut rovastin puhetta, ja kun nostaessaan katseensa Annaan rovasti näki, että Annan silmissä välkkyi kyyneleet…
Ymmärsikö Anna, mitä hän oli puhunut? Rovastin rinnassa läikähti lämmin laine, ja kun hän toisen kerran loi silmänsä Annaan, näki hän tytön suurten, sinisten silmäin loistavan kuin kesäyön kirkkaudessa…
Anna oli ymmärtänyt.
Rovastin tuli hyvä olla, ja kun Anna poistui keittiöön, sanoi hän ruustinnalle:
»Näitkö sinä?»
»Näin. Annasta on tullut kumma haaveksija», sanoi ruustinna. »Hän kirjoittaa runojakin…»
»Runojakin! Antaa hänen haaveksia. Se, joka rakastaa luontoa, laulaa sydämensä paisuvista tunnelmista, eikä koskaan ole hänen sielunsa epäsoinnussa luonnon kanssa.»
Silloin Anna toi kahvivehkeet pöydälle.
Jos hyvin käy, on meitä parin päivän perästä tässä useampi pöydän ympärillä», virkkoi rovasti Annalle.
Tytön poskille nousi kaunis puna, ja silmäin loiste kirkastui yhä.
»Jos oikein hyvin käy, saattaa Martti olla täällä jo tänä iltana», sanoi ruustinna.
Jaa. Se riippuu siitä, milloin joutuu lähtemään sieltä Helsingistä», arveli rovasti. »Nyt alkavat parhaat hanget, joita hän toivoi! Joutukoonpa nyt ennenkuin hanget loppuvat!»
Rovasti oli erinomaisen hyvällä tuulella. Hän oli lämminnyt omista nuoruudenmuistelmistaan ja oman mielensä runoudesta — niinkuin hän usein lämpeni, kun tuli puhe luonnon kauneudesta ja runouden maailmasta.
»Annan pitää näyttää minullekin runojaan», hän sanoi hymyillen.
Tyttö karahti tulipunaiseksi kasvoiltaan, juoksi keittiöön ja mennessään sanoi:
»Täti on juorunnut!»
»Jaa, jaa… arka on kohta, näemmä», hymähti rovasti. Ja ikäänkuin äskeisiä mietteitään ja tunnelmiaan jatkaen hän virkkoi:
»Mutta eräässä toisessakin suhteessa on Martin kirje minua ilahduttanut. Minä nyt vasta näen, että Martti onkin syntynyt taiteilijaksi… eikä hänestä ilmoisna ikänä virkamiestä tulisikaan…»
»Sinulta hän on perinyt taiteilijalahjansa ja pehmeän luonteensa», virkahti ruustinna.
»Niinpä niin!» Rovastin silmät loistivat ja hänen katseensa tuli kuin kirkastetusta maailmasta, kun hän innostuneena jatkoi:
»Minä näen Martissa oman nuoruuteni ja muistojeni ihanimmat aamut. Runouteni kuoli minussa, mutta heräsi Martissa uudestaan… Usein ajattelin, kun vanhemmat poikamme ylioppilaaksi tultuaan alkoivat heti virkaa ja omaa leipää hakea: heissä ei ole runoutta vähääkään! He ovat hyväpäisiä käytännön miehiä, mutta runollinen ei heistä ole yksikään. Mutta samalla olin iloinenkin havainnoistani, muistaen katkeroita sydämen tuhkia, jotka aina runoilijaa ahdistavat. — He ovat perineet terävän päänsä ja hyvän sydämensä äidiltään — he ovat noita onnellisia ihmisiä. Hyvä olisi etteivät saisi niin kärsiä kuin minä olin kärsinyt…»
Rovasti oli puhuessaan noussut kävelemään, paksuja savuja pitkästä piipustaan vedellen. Noin, tuommoisina innostuksen hetkinä oli hän ruustinnan mielestä kaikkein kaunein ja kuin uljain sankari. Hän ei ollut koskaan jaksanut nousta miehensä rinnalle, mutta tämä oli sittenkin yhtä suuresti häntä rakastanut, ja vaikka se maailma, josta toinen puhui, oli toiselle melkein outo, ei keskinäinen kunnioitus ollut koskaan loppunut. Ja nyt vielä, kun nuorin poika Martti oli mieheksi varttunut, olivat suhteet yhä lämmenneet.
»Mutta sittenkin minä aina salaisesti toivoin», puhui rovasti vielä, »että Martti, jonka saimme toivomatta, olisi minun poikani…»
»Minä muistan ilosi… kun Martti kirjoitti runon syntymäpäivänäsi… Me saimme hänet todellakin toivomatta… Hän tuli kahdeksan vuotta myöhemmin…»
»Niin todellakin! Emme häntä enää osanneet odottaakaan…»
Ruustinna kaatoi kahvia rovastille ja virkkoi iloisen hymyn kasvoja kirkastaessa:
»Sinä sait lopultakin oman poikasi, ja toiveesi toteutui…»
Rovasti loi häneen katseen täynnä herttaista hyvyyttä ja kuin lapsen iloa.
2.
Rovasti oli poistunut ruokasalista omaan huoneeseensa ja ruustinna ja Anna olivat menneet ullakolle siistimään etelänpuolista kamaria odotetun vieraan varalle.
Ullakkokamarit olivat olleet monta vuotta asukkaatta. Vanhemmat pojat olivat hajaantuneet ympäri Suomea. He olivat jo kaikin hyväpalkkaisissa viroissa ja naineita miehiä. Viimeksi oli Martti, ensimmäisenä ylioppilaskesänään, ullakkokamarissa asunut, ja siitäkin tulisi nyt kun kesään päästäisiin, kolme vuotta. Toiset pojat eivät olleet näinä viime vuosina kuin käväisemällä lapsuudenkodissaan käyneet.
Kaikki oli huoneessa säilytetty, mikä oli muistona Martista. Ruustinna oli koonnut kaikki pienimmätkin piirustukset ja akvarellit yhteen kasaan ja pannut pöytälaatikkoon. Lähtiessään oli Martti seinälle asettanut isonlaisen taulun, joka oli vain lyijykynällä piirustettu, mutta josta selvästi tunsi, ketä se kuvasi. Taustana oli korkea kuusikko, mökki kuusikon vieressä ja ukko poroineen ja puukuormineen metsästä palaamassa ja mökin luo saapumassa. Se oli tuttu kuva ruustinnalle ja Annalle. Siinä oli selvästi Jäkälärovan vanhan vanha Erkki poroineen pienen pirttinsä edustalla!
Tämä olisi pitänyt näyttää äijävaarille», naurahti Anna, kun he yhdessä asettivat kuvaa lujempaan. »Katsokaas vain, täti, kun toinen poskikin on enemmän pullollaan kuin toinen… siinä on mälli…»
Ruustinnakin katseli tarkemmin ja naurahtaen virkkoi:
»Todellakin… siinä on mälli niinkuin Erkillä ainakin…»
Molemmille oli heille hauskaa touhua huoneen siistiäminen, sillä odotettu vieras oli rakas ja kaivattu.
»Silloin kun Martti viimeksi oli kotona, sanoi hän, että pohjoispäässä oleva kamari sopi paremmin kesällä asuttavaksi ja tämä talvella», virkkoi Anna seisoen pöydällä ja pyyhkien isoja ikkunaruutuja.
Hän saa nyt asua kummassa enemmän miellyttää. Me varustamme molemmat kuntoon!»
»Hän sanoi, että näköala on pohjoiseen päin avarampi ja suurenmoisempi…» jatkoi Anna.
»Niinhän pappakin aina sanoo. Ja minusta on tästä niin hauska ja kaunis katsella etelään päin», tuumi ruustinna, tullen ikkunan ääreen.
He katselivat hetken molemmin ulos päiväpaisteiseen kevätluontoon. Täältä ylhäältä oli avara näköala leveän jokiuoman molemmille rannoille. Kirkonkylä muhkeine taloineen oli siinä lähellä pitkin polveilevan joen törmää, kuusikkoa kasvavan Taakavaaran kupeella. Etempää välkkyi joen huikaisevan valkoinen pinta, jyrkkien rantojensa välistä, siinsi taloja ja torppia etempää ja likempää jokirannalta ja niiden takaa valkopää-kukkuloita, jotka madaltuivat etelään päin ja loitolla kaukaisuudessa liittyivät kevätvaaleaan taivaanrantaan. Mutta erään suuren vaaran kyljeltä välkkyivät toisen pitäjän kirkon ikkunat auringon kiillossa, ja alempana kirkkoa, jokitörmää vasten, kirkonkylä. Sopi maantiekin näkymään aina toisen kylän, — Alakylän — rajalle asti. Se kulki hauskoina kaarina ja mukavia mutkia tehden kirkonkylän läpi. Nyt sen suuntaa olikin helppo silmän noutaa, kun sitä oli kevään päivä tummentanut.
»Kas vain, kun tähän näkyy maantie Alakylän rajalta asti», sanoi Anna, kun kurkoitti yläruudun läpi katsomaan.
Ruustinna oli sillä välin järjestänyt pöytälaatikkoa ja virkkoi nyt
Annalle:
»Meidän pitää jo tänä iltana tuoda tänne vesilasissa ruusujamme… niitä, jotka juuri ovat puhkeamassa…»
»Minä olen samaa miettinyt.»
Anna laskeusi pois pöydältä. Hänen poskensa hohtivat ja silmänsä sädehtivät. Ruustinna katsahti häneen ja hymähti. Anna oli näinä vuosina varttunut ja kaunistunut. Hänestä ei tiennyt oikein, mikä hänessä oikeastaan oli kaunista. Enimmin ehkä silmät, suu ja valkoiset hampaat. Vai tekikö hänet miellyttäväksi vain se, että hänen hipiänsä oli niin ihmeen hieno ja puhdas ja että koko olemuksesta aina kuin virtasi iloa ja päiväpaistetta?
Ruustinna oli tuntenut tytön äidin, joka heti Annan synnytettyään kuoli. Äitivainajansa näköinen Anna oli, vaikka hiukset olivat kullankellervät ja ohimoilta ja otsalta vähän kiharat. Äiti ei ollut niin sievä kuin Anna.
»Luuleeko täti, että Martti on ulkomaanmatkallaan ylpistynyt?» kysäisi
Anna hetken kuluttua.
»Sitähän nyt ei voi tietää, mutta kaikki taiteilijathan ovat niin äärettömän hienoa väkeä», sanoi ruustinna, äänessä jonkunlainen ylpeyden väre. »Kun nyt vain saisimme hänet täällä viihtymään», hän lisäsi hetken päästä, Annan käytyä vähäpuheiseksi.
»Mutta hänhän kirjoitti ikävöivänsä niin kovin lapsuudenkotiinsa… En minä usko hänen ylpistyneen…»
»No, ehkäpä hän on sama herttainen poika kuin lähtiessäänkin.»
»Niin minä uskon. Ei hän olisi nimeään muuttanut, jos hän olisi ylpistynyt», päätti Anna.
»Niin todellakin, Anna!»
Ruustinnalle näytti muistuvan joku asia mieleen.
»Mistä maailmasta on hän saanut semmoisen nimen — Kavanto! Eihän täällä ole yhtään sellaista sukunimeä… Pappa on katsonut kirkonkirjoista…»
»Kyllä minä tiedän, mistä Martti sen on muistanut», virkkoi Anna, ja taas hänen poskilleen nousivat hohtavat ruusut ja suu hymysi.
Ja hän kertoi ruustinnalle, että kesäkartanoiden takana, kaukana kiveliössä, oli Peurajoki, joka juoksi pienen järven läpi suurempaan järveen ja siitä taas valtaväylään. Kun he kerran olivat käyneet siellä Peuranuomalla asti hillassa ja Jäkälärovan vanha Erkki silloin sanonut, että sitä pienempää järveä nimitettiin Kavantojärveksi. Sen oli Martti silloin kirjoittanut muistikirjaansa…
»Ja niin luulen, että sen on Martti muistanut», lopetti Anna muistelmansa.
»No kaikkia kuulee! En ole koskaan semmoista nimeä kuullutkaan.»
»Se on minusta niin äärettömän kaunis nimi», sanoi Anna.
»Pappa myös pitää sitä kauniina, mutta ei se minusta ole kaunis… Mutta niillähän on taiteilijoilla oma makunsa. — Siisti nyt, Anna, niinkuin olen neuvonut. Minä menen vähän alas.»
Ruustinna jätti Annan ullakkokamariin ja poistui alakertaan. Hänelle oli juolahtanut mieleen eräs asia, ja nyt hän päätti rovastillekin puhua.
Rovasti istui keinutuolissaan, selkä kenossa, lukien sanomalehteä.
Ruustinna nosti tuolin rovastin viereen ja virkkoi:
»Erästä asiaa olen tässä miettinyt, rakas Paulus», ja hän laski kätensä keinutuolin käsinojalle. »Olen ajatellut, pitäisikö minun Annalle sanoa, ettei hänen sovi sinutella Marttia… nyt kun jo ovat täysiä ihmisiä… Mitä sinä siihen arvelet?»
Rovasti mietti hetkisen, katsoi sitten ruustinnaan veitikkamaisesti hymyillen ja sanoi:
»Mistä sinä tuommoisia olet saanut päähäsi? Hehän ovat — Martti ja Anna — kuin veli ja sisar, lapsuudesta asti yhdessä kasvaneet ja leikkineet…»
»Se on ollut lapsena se, mutta nyt», keskeytti ruustinna.
»Nyt on asia aivan sama minun mielestäni. Anna on käynyt meille molemmille rakkaaksi kuin oma lapsi. Saattaisimmeko hänet nyt eroittaa? Annamme asiain mennä niinkuin menevät. Martti voi siitä itse Annalle sanoa, jos katsoo itsensä liian hyväksi Annan sinutella, jota minä en vielä usko. Olen varma siitä, että jos Annalle nyt siitä sanomme, ottaa hän sen kovin pahaksi ja on ymmärtävittään, ettei hän enää olekaan meille sama Anna kuin on koko ikänsä ollut…»
Ruustinna oli hetken vaiti ja päätti sitten:
»Kyllä sinä, rakas Paulus, olet oikeassa! Annamme asiain mennä niinkuin menevät!»
Hän nousi ja meni keittiöön. Keinutuolistaan nousi rovastikin, pani piippuunsa ja katseli pihalle. Kevät oli ilmassa ja maassa. Päärakennuksen eteläisestä päästä oli jo lumi sulanut, ja seinänvierustalta pilkisti kuolleitten kukkien varsia ja heinänkorsia. Mutta siinä oli kevään tunnelmaa, kun aurinko heloitti lämpimästi ja räystäältä valui vettä solinana. Kevään ensimmäisiä viestejä on jo saapunut. Navetan katolla kumarteli vasta saapunut varis, ja pihalla tallin luona olivat varpuset valloittaneet pälvipaikat…
Rengit purkivat heinähäkkejä karjataloon, ja navetan eteen päiväpaisteeseen olivat kanatkin uskaltaneet tulla tepastelemaan.
Lämmin oli päivä tänäänkin niinkuin oli ollut koko viikon. Paksut kinokset pihamaalta ja aitojen varsilta olivat alenneet puolta matalammiksi, ja toivo oli, että tänä keväänä tulisivat teräskovat hevoshanget.
Rovastin katse solui yli navetan korkeaan kuusikkoon, joka alkoi harjun laidasta heti pappilan mäkipeltojen takaa ja yhtyi kirkkomaan metsään. Kylläpä nyt näytti kauniin vihreältä tuo kuusikko ja koko kyläntakainen harju, kun se etelätuulessa hiljaa huojui, kirkkaan päiväpaisteen kullassa!
Ja ajatuksissaan vanha rovasti mietiskeli, mitä Martti oli kirjoittanut. Oli hänkin monena kirkkaana kevätaamuna ajatellut sitä, että täällä olisi ääretön aiheiden rikkaus taiteilijalle. Joskus muisti hän kinkerimatkoilla ollessaan, kun auringon noustessa osui semmoiseen korkeaan paikkaan, josta oli avara näköala, miettineensä, että tässä oli kuvaamataiteilijalle näkemistä… Kerrankin, kun palasi metsäkylästä ja sattui ihmeen kaunis aamu… Se oli hurmaava näköala suureen, siintävään kiveliöön, jossa valkopäisiä kukkuloita kohosi toinen toisensa vierestä… Niiden huipuille osuivat nousevan päivän ensimmäiset kullat…
Semmoiset aamuhetket olivat varmaan Martinkin mieleen johtuneet siellä, kun vieraan maan ihanuuksia katseli!
Hän tunsi sanomatonta iloa siitä, että hänen poikansa nyt oli ymmärtänyt ja käsittänyt sen, joka hänen omassa rinnassaan oli pysynyt vain unelmana. Ehkä olivat hänen unelmansa Martissa monistuneet ja kirkastuneet!
Ja täynnä hyvää mieltä hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla.
3.
Kirkonkylän ja Alakylän eroitti toisistaan kukkulainen vaara, jonka notkoja, ahteita ja jyrkkiä kupeita tie kulki luikerrellen ikäänkuin umpisilmin vaistollaan hakien loivempia rinteitä ja matalampia laaksoja. Mutta keskellä kukkuloita se näytti rohkaisevan kulkuaan, rynnistäen haravanlavan muotoisena kaarena ylös korkeimman kukkulan huipulle. Sinne näkyivät molemmat kylät leveän virran varrelta viettävälle jokitörmälle. Kirkonkylä uhkeine rakennuksineen ja suurine puukirkkoineen pohotti etelästä päin kulkevan silmään kuin suuren jättiläistaulun kehyksistä, jonka taustana oli valkohankien peittämä kukkulainen kiveliö ja sen takana kylmänsinertävä Lapin taivas.
Siihen, mistä tie nousi korkeimman kukkulan laelle Alakylästä päin ja loivana kaarena alkoi laskeutua kirkonkylää kohden, saapui kyydillä ajaja etelästä päin.
Martti Kavanto palasi siinä pitkästä aikaa takaisin eteläisistä maista. Nuoren taiteilijan silmät tähtäsivät rävähtämättä eteensä päin, ja sanomaton onnen ja ilon tunne täytti hänen sydämensä. Tuntui omituisen viehkeältä tulla tänne valkoisten hankien keskelle etelän lämpöisen kesän helmasta. Koti ja lapsuudenmuistot palasivat elävinä mieleen, ja kun kukkulan huipulle oli saavuttu ja kirkonkylä ja avara tuttu ₍maisema siinä silmään heijastuivat keväisen iltapäivän loistossa, pulpahti nuoren miehen mielessä riemun ja onnen lämmin laine…
Ja hänestä tuntui nyt siltä, että Pohjola ei ollut koskaan ennen hänen silmäänsä näin suurelta näyttänyt. Hän näki täältä korkealta kotikylän iltapäivän tyynessä päiväpaisteessa, valkoisten hankien keskeltä viettävällä jokitörmällä. Siintävinä, sinervänvalkoisina kukkuloina pohotti taivaanrannan tasalla avara, koskematon kiveliö, molemmin puolin syvää jokiuomaa, joka korkeiden vaarojen välistä luikerteli alas Lapin tuntureilta. Aukean kukkulan laella vastasi leuto länsituuli tulijan kasvoihin. Taiteilijan herkässä mielessä tuntui, että se oli tervehdys, koskettaessaan hipiään kuin silitellen.
»Kyllä tämä kuitenkin on suurenmoista, tämä Pohjola», sanoi hän kyytimiehelleen ja paremmin vielä nähdäkseen nousi seisomaan reessä.
»No, on tämä kesällä, vaan talvi on pitkä…» arveli kyytimies,
Alakylän isäntä.
Itäpohjoisesta pohotti laaja, luminen vaaranlaki, aivan metsätön ja kaikkia muita korkeampi.
»Tuohan on Kontiovaaran laki, joka tuolta näkyy?» kysyi hän varmuuden vuoksi.
»Kontiovaara se on. Vaikka en minä ole siellä sattunut koskaan käymään.»
Mutta Martti ei enää kuullut, mitä Alakylän isäntä puheli. Hän vain katseli ympärilleen ja eteensä. Hänen silmänsä sädehtivät, ja sydän sykki riemusta, sillä hänestä näytti, kuin hän näkisi Pohjolan nyt aivan erilaisena kuin ennen. Samahan oli tuttu joki ja kotoinen kirkonkylä kuin ennenkin, samat olivat kaukaiset vaarat ja etäiset kiveliöt! Ja kuitenkin erilaiset! Olivatko hänen silmänsä nyt vasta auenneet näkemään tämän kaukaisen perukan ihanuuksia?
Ja nuoren taitelijan sielussa syttyi ajatus, uusi ja outo. Täällähän olikin se maailma, jota muualta oli hakenut! Täällähän olikin luonnon suuri syli avoimena — suuri maailma, koskematon ja alkuperäinen. Tänne ei kukaan uskaltanut eikä kenenkään rakkaus ulottunut tänne… Mutta hänessä oli nuorta voimaa ja kulumatonta kykyä. Tänne hän uhraisi elämänsä… ja jos voisi palasen tästä luonnosta kankaalle kiinnittää, olisi hän onnellinen…
Kumma ja käskevä oli ollut se halu, joka veti häntä takaisin Pohjolaan. Keskellä Firenzen kukkivaa kesää, tummansinisen taivaan alla, tuli hillitön ikävä, ja ääni rinnassa huusi yötä päivää: Takaisin Pohjolaan!… takaisin Pohjolaan! Valkoisten hankien keskelle… kesäyön kirkkauteen… valon maahan…
Hän oli Pohjolan poika, ja hänen verensä janosi takaisin! Taika oli veriin tarttunut, omakseen oli Pohjola hänet ottanut eikä leikin laskenut poikaansa.
Ja hänestä tuntui, että hän nyt oli herännyt, nyt käsittänyt tehtävänsä! Ja riemu niin suuri täytti hänen sydämensä, ettei hän mitään muuta muistanet.
Valkopäinen Kontiovaaran kukkula paistoi vieläkin itäpohjoisesta, vaikka hevonen jo oli laskeutumassa alas laaksoon päin.
»Uskotteko tulevan kestäviä hankia tänä keväänä?» kysyi hän.
»Semmoiset toiveet kuuluvat olevan kaikilla», vastasi kyytimies, ja hetken perästä, kun tie nousi matalammalle kukkulalle, hän virkkoi:
»Vai maalari! No kumma, kun ette papiksi ruvennut niinkuin pappakin…»
Näin on hauskempaa…»
»Vaan ovatpahan toiset veljet viroissa… Kuka niitä tauluja ostaakaan!»
Alakylän isäntä tuntui pitävän Martin taidetta varsin joutavana.
Mutta Martti mietti mielessään: — Jospa sinä ukon rähjä tietäisit, kuinka minä tätä Pohjolaa rakastan ja kuinka aion tämän tehdä tunnetuksi niillekin, jotka eivät muuta tästä ole kuulleet kuin ehkä nimen!
Hevonen juoksi eteenpäin ja Martti vaipui omiin ajatuksiinsa.
Hänen iloaan häiritsi eräs seikka. Hän oli ulkomaanmatkalla tutustunut laulajatar Elli Merikariin, joka samoin kuin hänkin oli opintomatkoilla. Oli sattunut, että joutuivat pitemmän aikaa olemaan yhdessä, ja niin heidän suhteensa muuttuivat…
He menivät kihloihin.
Martti oli kertonut Ellille kaukaisesta kodistaan Lapin tunturien partaalla, selittänyt ja kuvaillut Pohjolan ihmeellisiä kesäöitä ja paljon outoja asioita puhunut revontulien ja porojen maasta. Elli ei niistä mitään tiennyt, sillä hän oli Helsingin lapsi eikä ollut koskaan pohjoisessa käynyt…
Mutta nyt hän oli aikonut käydä Martin maailmaa katsomassa…
Nyt, kun hän tuota kihlaustaan järkevämmin ajatteli, tuntui hänestä, että se oli ollut lapsellinen teko, jonka oli molemminpuolisesti aiheuttanut koti-ikävä. Hän oli kyllä uskonut tunteittensa lujuuteen ja pysyväisyyteen, mutta erottuaan Ellistä, joka vielä jäi ulkomaille, oli häntä alkanut kaduttaa. Se häiritsi nyt hänen iloaan, varsinkin kun muisti, että Elli oli juhannukseksi tulossa tänne…
Ja vaikka hän nyt, kun näki tutun Pohjolansa edes sään, hetkeksi unohtikin rakkausseikkailunsa, johtui se sittenkin mieleen ja oli kuin painajaisena siinä vapaudessa, jota hän povessaan tunsi.
Mutta kun kylien välinen vaara jäi taaksepäin ja kirkonkylän ensimmäisiä mökkejä alkoi näkyä tiepuolessa, unohti Martti taas »ulkomaisen rakkautensa». Hänestä näytti kuin kaikki mitä hänen silmäänsä sattui hymyilisi hänelle. Korkea kuusikkoharju, joka juoksi kylän taitse, joen mukaan selkärankaansa notkistellen, näytti viittovan ja huutavan hänelle: Tervetuloa takaisin!… tervetuloa takaisin! Jopahan saavuit! Olemme sinua ikävöineet.
Jo näkyi pappila korkean niemen nenästä ja pappilan takaa kirkkomaan kuusien yli tapulin ja kirkon mustat ristit ja palanen jyrkkää kattoa. Tie kulki luikerrellen talojen ohitse ja pihojen poikki, joskus aivan joen korkean törmän kamaraa, joskus poiketen vainioille ja peltojen poikki mutkitellen.
Länsituuli puhalteli lauhasti, mutta pohjoinen taivaanranta kimalteli kirkkaan kylmästi, ja lumiset vaaran laet kuin vaalensivat jo ennestään vaaleaa silkinhienoa taivaankantta. Jo eroitti silmä pitkän viiritangon, joka kohosi tallin eteläpäästä, puutarhan nuoret puut ja ullakkokamarin suuren, valkopuitteisen ikkunan…
Ja nyt ei enää ollut matkasta jälellä kuin lyhyt talonväli…
Martti näki jo pihalle, jossa joku lakaisi roskia karjaladon luona. Tuvan puolelta juoksi joku nuori tyttö hirveää kyytiä pihan poikki isolle kuistille, jonka molemmat ovet olivat auki. Martti näki vilahdukselta vain jonkun siekaleen pukua ja vaaleat hiukset, jotka pitkänä palmikkona hulmusivat hartioilla, kun tyttö vauhdissa vilahti kuistille…
Se oli Anna!
Martti ei ollut koko taipaleella muistanut Annaa, mutta nyt, kun hän tunsi tytön, tulvahti hänen mieleensä kuin padon takaa muistoja lapsuusvuosilta. Ja vaikka pappilan pihaan oli enää vain lyhyt matka, ehti hän muistaa monta hauskaa tapausta kesäisiltä retkiltä karjakartanolle ja monta valoisaa yötä, kun Annan kanssa kävivät harrinongella nivoissa ja rantapatojen korvissa…
Anna oli näinä vuosina varmaan varttunut ja viisastunut!
Nyt kääntyi hevonen pihaan.
Martti näki isänsä tulevan kuistille avopäin ja äidin rientävän hänen jälessään pihalle kuistin eteen… näki isän hymyilevän ja äidin viittovan…
Mutta äidin takaa hän näki Annan suuret siniset silmät, joiden ilme oli ilon ja pelon välillä. Hän irtautui äidin syleilystä ja riensi Annaa vastaan ja riemullisessa onnessaan sulki Annan syliinsä niinkuin veli kauan kaivatun sisarensa…
4.
Keväthuurteen peittämien lehtipuittensa keskellä pappila vielä nukkui varhaisena huhtikuun aamuna. Yökylmä oli hopeaharsoon peittänyt metsät ja maat, ja tyyni, liikkumaton rauha oli luonnossa, kirkkaan päivän nousua odotellen.
Hyhmäinen lumi oli kovettunut heliseväksi hangeksi, joka vastasi jalkaan kuin syysrouta ja karahti joka askeleella.
Lapsellinen, poikamainen ilo täytti nuoren taiteilijan rinnan, kun hän raikasta aamuilmaa hengittäen lähti nousemaan pappilan mäkikujasta Takaharjun kuusikkoa kohden. Tutun äänen päästi kovan hangen routa, ja virkistävän kylmästi kosketteli tuulahdus poskipäitä.
Mikä erinomainen hanki ja kumman valoisa kevätaamu!
Kuin häntä varten! Hänen suurta unelmaansa varten!
Hän käveli melkein hyppien. Kaikki herraslekkeet ja kankeat suuren maailman kahleet oli hän riistänyt yltään ja pukeutunut paulakenkiin ja vanhaan metsästystakkiinsa.
Vapaana kaikin puolin tahtoi hän uudistaa lapsuutensa muistoja ja katsella kaivattua unelmainsa maailmaa.
Hän tunsi jäsenissään jäntevää notkeutta, mielessään niin pirteää iloa, että jalka nousi kuin taikavoimalla ja koko olemuksen läpi virtasi kuin kaikkein kaunein elämänjoki… Vainion päästä alkoi heti vanha kuusikko, ja siitä alkoi harjukin kohota. Kuusikosta tuoksahti vastaan tuttu pihkan haju ja kevätmetsän raitis lemu. Hän sukelsi kuusikkoon, jossa päivän puolella taajaoksaisimpien puiden juurilla jo pilkisti näkyviin kevään ujoa neitseellisyyttä. Hanki oli sakeassa kuusikossakin kova ja kestävä, ja hän viuhtoi mennä mistä milloinkin näytti somimmalta. Kuta korkeammalle hän ehti Takaharjun kuvetta pitkin, sitä harvemmaksi kävi kuusikko ja muuttui vähitellen männiköksi, jossa siellä täällä mäntyjen seassa kasvoi yksinäinen, tuuheaoksainen, valkokylkinen koivu, nyt paksun keväthuurteen peitossa…
Hän oikaisi suoraan harjun huippua kohden, pikemmin nähdäkseen sekä eteensä että taakseen. Vilahdukselta vain sattui hänen silmäänsä jättiläissuuri Haltiain kivi, joka luminen lakki päässä ja tiirakylkisenä näkyi yksinäisenä möhkäleenä männikön keskeltä. Ja siitä palasen matkaa notkoon päin kohosi Jäkälärovan Erkin, pappilan torpparin, pienen pirtin harja ja kallellinen savutorvi.
Mutta Martti nousi nousemistaan korkeammalle, oikaisten yli kalliokielekkeiden ikäänkuin peläten aamun loppuvan kesken.
Vielä oli varhainen aamu, ja sakeassa metsässä tuntui hienoa hämärää. Mutta kuta korkeammalle hän ehti, sitä mukaa metsä harveni ja hämy katosi. Harjun korkein huippu oli laaja kallio, joka oli yksinään jäänyt aivan puuttomaksi. Martti nousi korkeimman huipun nokkaan ja katseli ympärilleen sinne, josta oli tullut, ja sinne, johon oli menossa.
Pappila ja leveä, valkoinen joki näkyivät siihen harjun alta ja muutamia kylän taloja, jotka olivat likellä jokirantaa. Mutta suoraan idästä päin, johon hän oli menossa, kohosi laaja-alustainen Kontiovaara, jonka huippu näytti pilviä piirtävän, ja sen molemmin puolin eroitti matalampia kukkuloita, pieniä järvensilmiä, metsäniittyjä ja suuria soita…
Hänen täytyi ehtiä Kontiovaaralle auringon nousun ajaksi! Hän seisahtui hetkeksi, pyyhki hikeä otsaltaan, ja ääretön onnen tunne laajensi hänen rintaansa.
Jo näkyi muutamista kylän taloista savu nousevan, ja kyläläisten metsätieltä otti korva jo ääniä. Hankiaamua hyväkseen käyttäen olivat kyläläisetkin jo puolelta öin metsilleen menossa. Aivan harjun alta helähteli kulkunen, ja etempänä metsän peitossa kuului joku metsään menijä laulelevan.
Ne olivat niin tuttuja ja kotoisia nuo äänet! Martin herkkä mieli suli yhteen heräävän aamun kanssa, ja entiset, lapsena tehdyt hankiretket muistuivat mieleen…
Ja kun hän taas kiireesti läksi laskeutumaan harjun vastaista kylkeä suurelle suolle päin, nousi hänen sydämestään kiitoksena lämmin tunne siitä, että oli ymmärtänyt kääntyä takaisin, tulla uudestaan tänne, jossa kaikki oli tuttua, mutta nyt kuin suurennettuna, ihannoituna…
Mikä oli se kaipuu, joka tänne houkutteli?
Ei hän kysymykseensä vastausta saanut, mutta sen hän tunsi, että nyt oli hän oikeilla jäljillä. Jalka vastasi siihen pohjaan, joka ei pettänyt…
»Pohjolani, lapsuuteni ja unelmieni koti!» pääsi hänen huuliltaan, kun hän suon laitaan tullen katseli suuren Kontiovaaran lumista lakea kohti.
Ja taas sai hän kuin uusia voimia ja riensi puolijuoksua suon poikki vastaista korpea kohti, josta Kontiovaaran kylki alkoi. Idän taivaalla sarasteli vääräin välistä jo aamun ensimmäinen vinkka, ja eteläinen taivaanranta näytti vaalenemistaan vaalenevan.
Ehtisikö hän Kontiovaaran laelle siksi kun päivä nousee?
Sillä sen hetken tahtoi hän mieleensä painaa, sen hetken nyt nähdä, josta Italian ihanassa maassa oli unta nähnyt ja suurta unelmaa uneksinut… Jättiläiskiveliö valkopääkukkuloineen, syvine varjoisine laaksoineen, joiden pohjalla metsäniittyjä ja koukerojokia, rannalla pieniä, vinoja heinälatoja… poroja kaltevan männikön laidassa ja luppoisan korven reunalla… Kaiken yli keväisen aamuauringon kultaloisto, sinervän kylmää pohjoista taivasta vasten…
Semmoinen -oli se kuva, joka oli hitaasti, mutta varmasti kasvanut sielun syvyydessä, kirkastunut ja suurennut ja tahtonut hänet taikavoimallaan nujertaa…
Mutta nyt tunsi hän voimansa kymmenkertaisesti ₍ kasvaneen ja kuvan kehittyneen piirteissään, ääriviivojen selvenneen ja laaksojen varjojen tummenneen…
Hän oli ehtinyt suon poikki, kulkenut jo korvenkin halki ja nousi nyt kuin Kontiovaaran rappusille, harvaan keltakylkiseen männikköön, joka kaltevana kohosi huipulle päin.
Mutta kun hän oli ehtinyt jyrkän riutan alle, josta korkein kukkula vasta alkoi kohota, silmäsi hän taakseen. Kaukana näkyi jo tummametsäinen kyläharju; täältä se näytti peräti matalalta, mutta suojaavalta selkärangalta, jonka takana kirkko ja kirkonkylä olivat piilossa. Suon poikki kulki kaltaisena nauhana kyläläisten metsätie, kadoten kahden matalamman vaaran välistä kiveliöön. Pieninä pilkkuina liikkuivat metsäänmenijät ja kääntyivät mikä minnekin päin laajaan ympäristöön.
Hänen edessään taasen kohosi valtava jättiläinen louhikkoinen, komerokylkinen Kontiovaara, jonka kupeille sinne tänne jokunen lahopää petäjä oli jäänyt kelottumaan. Mutta huipulle oli vielä huikea vastale, syvärotkoinen vaaran laita taivallettava. Hän kierteli syvimpiä rotkoja, joita koko talven lumi ei ollut jaksanut upottaa. Ja kuta korkeammalle hän nousi, sitä laajemmaksi kävi näköala ja sitä suurempaa riemua hän tunsi. Kotoinen kyläharju näytti nyt vihreältä palteelta, joka oli kuin kehyksenä johonkin pienempään tauluun. Mutta yli harjun näkyi lännen taivaan alta suurta, asumatonta erämaata silmän kantamattomiin ja pohjoisesta lumisia tuntureita ja mustia metsiä.
Korkeammalle! Huippua kohti!
Hän kiipesi nyt käsin ja jaloin jyrkkää rinnettä ylös ja ehti huipulle juuri kun auringon suuri, kellertävä ympyrä alkoi kohota idän ilmojen takaa…
Hän seisahtui, oli kuin lumoissa eikä tiennyt mihin ensiksi katsoisi.
Sillä halki suuren avaruuden levisi yhtäkkiä kultainen hohde, kimallellen ensiksi korkeimpien vaarojen huipuilla, jättäen lännenpuoliset kallioriutat varjoon…
Idän maailmalta päin, jonka helmasta päivä nousemistaan nousi, välkkyi koko ääretön, asumaton erämaa kuin kultamerestä, jonka pohjalta näkyi korkeampia ja matalampia kukkuloita, suuria jänkkiä, korkearantaisia metsäjärviä, hongikkorinteisiä harjunkupeita, metsikkösaajoja suurten soiden keskeltä ja metsäpalojen kuivettumia, repaleisia saloja…
Etelän ilmoilta käsin otti silmä jo asuttuja seutuja vaaleankirkkaan taivaanrannan tasalta. Näkyi leveän joen polvekkeita ja korkeilta rannoilta vankkoja kyliä, kirkkojen torneja naapuripitäjistä ja niiden takaa lientelevän pehmeä etelän taivas kapenevassa kaukaisuudessa…
Lännen puoli välkkyi kukkulaisena kiveliönä, valkopäävuorten huiput kimallellen ja sädehtien auringon kiillossa, syvien rotkomaisten laaksojen vielä varjoisa ollen.
Mutta pohjoisille maailmoille päin oli näköala kaikkein suurenmoisin ja kaunein. Vaarat olivat korkeampia ja tunturimaisempia; lumisine, puuttomine lakineen ne heijastuivat oudoissa väreissä tummansinervää, kylmänkankeaa ja melkein riemutonta Lapin taivasta vasten…
Siellä näkyi suuria järviä ja yksinäisiä taloja järvien niemissä, luikerteli mutkaisia metsäjokia järvestä toiseen, ja suuria, aukeita jänkkiä yhdisti maisiin maihin kiemurtelevana palteena metsäinen saajo…
Kahden korkean vaaran välitse heloitti kimaltelevana kenttänä valtaväylän leveä suvanto ja näkyi kapeneva joen uoma, joka halkoi ja jakoi vaarat molemmin puolin rantojaan, kun se Taka-Lapin tuntureista virtaavana kulki myötälettään alavampiin maailmoihin…
Etualalla oli matalampain vaarojen keskellä laajarantainen metsäniitty, jota halkaisi monipolvinen, pajukkorantainen joki. Molemmilta rannoilta siinsi pieniä, sammalenharmaita, yksi-ikkunaisia heinälatoja, niin joen rannoilta kuin metsän syrjästäkin.
Mutta siitä Kontiovaaraan päin kulki jänkkien ja soiden rantoja pitkin honka- ja männikkösaajoja ja kuusikkoharjuja, joita toisiinsa sitoivat levenevät levät ja heiluvat, pehmeät jänkät. Hongikkojen harmaanpunertaviin pylvästöihin sopi päivä helakasti paistamaan, ja keltakylkisessä, juoksevassa jouhimännikössä ilakoivat kevätmetsien valkoiset hengettäret…
Martti seisoi kauan Lappiin päin katsellen, suuret tummansiniset silmät sädehtien ja sydän oudoista tunteista sykähdellen. Siinä nyt oli hänen edessään se jättiläistaulu, josta oli uneksinut ja jonka aikoi kankaalle kiinnittää…
Ja kuta korkeammalle päivä idästä nousi, sitä loistavammaksi kävi pohjoisessa kiveliö ja väririkkaammin sädehtivät palttinanvalkoiset tunturien huiput…
Ja ikäänkuin täydennykseksi hänen miettimälleen aiheelle porhalsi sarvipäinen porotokka honkasaajon viettävää rinnettä pitkin viistoon niityn poikki kuusikkoharjulle, sen luppopartaisten puiden sekaan hajaantuen. Se näytti juostessaan suurelta harmaansinervältä laineelta, joka läksi liikkeelle honkasaajon rannasta ja yleten ja aleten kulki lumista reittiään vastapäisen maan rantaan.
Yhä korkeammalle kohosi auringon kultainen kerä. Idän alla olevan vuoteensa oli jo jättänyt ja kiikkui yhä ylemmäs vaaleaa taivaan kantta pitkin. Yli Kontiovaaran huipun jo sen kilo levisi, ja vaarojen kupeilta alkoivat varjot vähetä.
Nuoren taiteilijan mieli oli hartaissa unelmissa, ja syvältä sydämen pohjalta nousi rukous ja avun pyyntö siihen työhön, jota oli unelmoinut.
Kierrellen vaaran pohjoispuolista kylkeä läksi Martti verkalleen laskeutumaan huipulta alas. Hänen mielensä oli täynnä omituista riemullista tunnetta, joka uuvutti ihanasti, ja kuului kuin korvaan joku kuiskaisi toiveita töistä, joiden muisto säilyy kauemmin kuin tämän lyhyen elämän.
Mutta kuta alemmas vuoren rinnettä hän tuli, sitä mukaa tunsi hän pienenevänsä ja voimiensa vähenevän.
Pystyisikö hän koskaan kuvaamaan näkemäänsä? Semmoisena kuin se on tämän korkean vaaran päältä katsottuna?
Mutta vaikka hän käsittikin työnsä vaikeuden, pulpahti mielessä rohkea tuuma, ja pitkä elämä oli vielä edessä. Ja hänen intonsa, halunsa ja työkykynsä oli vielä kulumaton!
Hän saapui vaaran alle, laajan jänkän laitaan.
Kyläläiset palasivat jo metsämatkoiltaan, ja hän näki pitkiä honkakuormia toisen toisensa perästä ilmestyvän metsän peitosta aukealle jänkälle ja siitä nauhana juoksevaa metsätietä painuvan kyläharjua kohti. Hänkin oikaisi suoraan jänkän poikki kyläharjulle päin.
Aurinko oli noussut korkealle, ja aukealla jänkällä lämmitti jo niin, että avoimeksi sulaneen suomättään juuressa hanki sosehti. Etelästä tuntui käyvän leuto tuulenhenki, ja lämmin päivä kai tulisi taas.
Saapuessaan kyläharjun laitaan hän kuuli metsästä päin poronkellon kalkkaisevan niinkuin se tahtiinsa kalkkuu poron kävellessä. Ja hetken päästä hän näki puiden välistä poromiehen istuvan pienen honkakuorman päällä ja tasaista kulkua ajelevan hankea pitkin harjun laitaa. Kun poromies ilmestyi aukeammalle paikalle, tunsi Martti Jäkälärovan vanhan Erkin, joka porollaan palasi honkametsästä.
Ukko istui allapäin ja antoi tasaisen elukkansa höllin hihnoin kävellä somaa tien jälkeä, joita näinä hankiaamuina oli metsillä kulkenut. Ei kuullut, vaikka Martti käveli aivan viereen. Poro silmäsi Marttiin, mutta jatkoi matkaansa tasaisesti.
Omituinen ukko ja vanha kuin taivas. Parta oli aivan harmaja, mutta mustissa hiuksissa ei näkynyt ainoatakaan harmaantunutta karvaa. Martti muisti hänet varhaisimmasta lapsuudestaan. Monta leikkiä olivat Annan kanssa leikkineet niin Jäkälärovan pirtillä kuin sen lähellä olevan Haltiain kiven päällä. Ja samanlainen oli ukko vieläkin. Ei näyttänyt näinä viimeisinä vuosinakaan muuttuneen. Samat olivat teräväin silmien katse, ja otsan syvät rypyt, jotka kulkivat kahtena suurena vakona poikki otsan ohimolta toiselle. Noita vakoja oli Martti lapsena pelännytkin…
Martti asteli kuormallisen kelkan vieressä, Erkki istuen harareisin sen päällä.
»Jo minä Annalta kuulin», kertoi Erkki. »Vaan jos sinä aiot taivaan valkeutta maalata, niin sanon, että Herra yksin on valkeus… 'Sinä, Jumala, puetat itses valkeudella niinkuin vaatteella'… sanoo pyhä sana.»
Martti naurahti Erkin puheelle, mutta Erkki katsoi tiukasti häneen terävillä silmillään.
»Niin se on», vakuutti hän.
»Mutta eikö tämmöinen kaunis aamu kuin nytkin herätä teissäkin suloisia tunteita koko maailman Luojaa kohtaan, ja eikö tule Jumalan kunniaksi se, jonka koettaa jäljentää Hänen suuresta luonnostaan?» kysyi Martti.
Mutta nyt ei Erkki enää ymmärtänyt Martin puheita, ja he saapuivatkin juuri kyläharjun laelle, jossa vastale loppui ja myötäle kylään päin alkoi.
»Ei tullut Martistakaan papan pituista miestä, vaikka muoto muuten on niinkuin papalla siihen aikaan kun tänne tuli, josta on neljäkymmentä vuotta», jutteli ukko, pysähdytti poronsa ja nousi kuormalta. »Laske sinä nyt menemään tämä myötäle, minä täällä jälessä köpitän tulla… Näet… tuo 'Mustakoipi' on sellainen mäkimys, että puhaltaa tuliseen laukkaan myötäleessä, enkä minä enää ole niin ketterä kuormalla pysymään», tuumaili hän sitten.
Martti oli ennen ollut tottunut poromies, ja joululupien aikoina oli hänellä aina ollut oma ajokas, jolla viiletti teitä ja metsiä, että paukkui.
Hän tarttui hihnaan ja hyppäsi harareisin kuorman päälle.
»Mustakoipi» puhalsi paikalla tuliseen laukkaan myötälettä alle pirtille päin. Ilma lauloi Martin korvissa, ja viima kiskoi vedet silmiin. Kelkka kuormineen hyppeli perässä, ja Martti oli monta kertaa keikahtaa taaksepäin ja sivulle. Hän ei ollutkaan enää niin varma poromies kuin ennen, ja hänen täytyi molemmin käsin tarttua kiinni köydestä, joka oli sidottu kuorman yli. Eikä tiennyt eikä ehtinyt ajatella paljon mitään ennenkun aivan pirtin luona, missä kelkka siipenä singahti rankaläjää vasten ja poro töksähti yhteen kohti…
Martti riisui poron aisoista ja talutti saunan seinälle, jossa sillä oli vakituinen jäkäläin ja kortteiden peittämä, kovaksi tannerrettu siljo.
Vauhti oli häntä virkistänyt, ja häneen tarttui entinen ilo ja hurja halu vieläkin päästä ajaa kaahottamaan tulisella porolla…
Ja kesken muun ilon johtui äkkiä hänen mieleensä, kun päiväpaisteisen pienen saunan seinämällä katseli poron nopovan jäkälää:
— Tämmöinen elämä sittenkin olisi hauskinta ja terveintä elämää!
Lapsellisen iloisella mielellä hän katseli siinä ympärilleen, pientä matalaa, ruskeaksi paistunutta pirttiä, lammasläävää pirtin päässä ja pientä saunaa, joka oli ihan kuutionmuotoinen musta tönö…
Kaikki näytti pysyneen ennallaan Jäkälärovassa, jossa kaikki oli pienoiskokoa ollut ennenkin, mutta nyt näytti hänestä vielä pienemmältä.
Johtuiko se siitä, että hän oli niin paljon matkoillaan nähnyt suurta maailmaa?
Läävän edustalle oli Priita, Erkin ketterä eukko, laskenut lampaat heleään päiväpaisteeseen. Siinä jyrsivät männynkelleksestä puun pihkaista, makeaa mäihää, että hampaiden jäljet näkyivät…
Priita oli kuullut poron kellon vimmatusti karkaisevan ja kelkan halkoranniolle singahtavan, mutta kun ei Erkkiä alkanut kuulua pirttiin, läksi hän ulos ja sattui porrasten edessä vastakkain Martin kanssa.
* * * * *
Jäkälärovan vanhukset olivat Martin parhaita ystäviä, ja monet ja monenlaiset olivat ne lapsuudenmuistot, jotka Marttia heihin kiinnittivät. Lapsena oli hän Annan kanssa täällä kesäpäivinä leikkinyt kaiket päivät, suuren, kirkkaan lähteen partaalla, joka oli saunan takana kellertävässä hiekkatöyräässä. Sinne oli kokoontunut kylän muitakin lapsia, ja silloin oli aina joukolla lähdetty Haltiain kivelle, jossa oli poltettu nuotiota. Jäkälärova oli Annan syntymäkoti, sillä hän oli vanhusten ainoan pojan Juhanin lapsi. Mutta Annan äiti kuoli hänen ollessaan viikon vanhana, ja isä hukkui seuraavana keväänä tukkijoelle. Siitä asti oli Anna ollut pappilassa, kasvatiksi oli orpo lapsi otettu ja omana lapsena hoidettu.
Jutellessaan vanhusten kanssa ehti Martti muistella kuluneita hauskoja vuosia, joiden muisto nyt vereksenä pulppusi mielessä. Ja häneen tuli siinä kahden vanhan kanssa puhellessa semmoinen kummallinen, raukaiseva onnen tunne, ettei hän koskaan muistanut semmoista tunteneensa. Pienen pirtin sisustus, jossa kaikki kupuset olivat paikoillaan, iloisen hilpeät vanhukset ja päiväpaisteinen pihamaa, josta kuului lampaan määkimistä, — kaikki tuo vaikutti niin kumman rauhoittavasti ja suloisen uuvuttavasti. Hän tuli ajatelleeksi, että näin tämmöisenä oli ihmiselämä onnellisinta! Ei hukkuvia unelmia! Ei repiviä tuskia kärsivässä sydämessä! Usko elämään, usko kuolemaan ja Jumalaan…
Ja kun tuli puhe hänen maalauksestaan, puhkesi vanha Erkki puhumaan:
»Jumalan valkeutta sinä et osaa maalata, mutta rukoile voimia Herralta, niin hän ohjaa sinua. Jumalasi kanssa on sinun aina hyvä olla, vaikka yksin maailmassa olisit, se aina muista ja siihen luota… Sillä Jumala on valkeus, mutta me vaellamme pimeydessä…»
Vanhan Erkin ja Priitan usko oli luja, ja senvuoksi kai heidän elämänsä näyttikin niin tyynen tasaiselta ja samalla iloisen onnelliselta.
Ei laskenut Priita vierastaan pois ennenkuin oli pienellä pannullaan kahvin keittänyt, ja Martin täytyi nyt, niinkuin ennen lapsenakin, istua pöydän päähän sitä juomaan, Erkin aterioidessa toisessa päätä pöytää.
»Aivan pappansa näköiseksi on tullut nyt näinä vuosina», puheli ketterä Priita Marttia katsellen. »Mutta ei ole papan pituinen eikä paksuinen…»
»En ole kuin olkapäähän…»
»Hyvä, että tuli semmoinenkaan…»
»Muistan päivän, kun synnyit, ja kun sitten minä pappilaan menin. Viikon vanha olit ja pieni ja laiha kuin kissanpoika. 'Tulleeko eläjää ollenkaan!' sanoin. 'Tästä juuri tuleekin papan oma poika!' vakuutti rovasti, ja ruustinna nauroi. Vaan eipä tullutkaan pappia niinkuin rovasti uskoi…»
Niin Martti vanhoja muistellen vanhusten kera jutteli, kunnes muisti, että häntä odotettiin kotona.
Martti läksi.
Päivä oli jo noussut korkealle, lämmitti hankea ja veti lumen pinnan pehmeämmäksi, mutta jalkamiehen kantoi vielä rennosti. Martti ei seurannut talvipolkua, joka yhdisti Jäkälärovan ja pappilan, vaan nousi korkeammalle harjun laitaan, palatakseen Haltiain kiven kautta kotiin.
Haltiain kivi oli kymmenen sylen pituinen ja levyinen kalliokappale, joka oli kuin heitetty etempää Takaharjun kylkeen; siinä ei muita kallioita ollut lähelläkään. Se oli parin sylen korkuinen muilta kulmilta ja tasapintainen, mutta harjunpuolinen sivu oli kuin porrastettu, jotta sen päälle pääsi vähillä vaivoilla.
Martti ei malttanut olla nousematta kiven päälle, jossa lapsena niin monta leikkiä oli leikitty. Siitä oli kaunis näköala kesäisin joelle ja pohjoisille ilmoille; koskikin sopi näkymään, ja sen kohina kuului kesäilloin kivelle asti. Siihen näkyi kirkon kattoa ja tapulin ylikerta kokonaan, ja kun kelloja soitettiin, tuntui kivellä seisojasta, että ääni helähti yhtä paljon kivestä kuin kirkolta päinkin.
Mutta nyt oli arkiaamu. Kirkonkellot eivät soineet eikä näköalakaan ollut niin viehättävää kuin kesäöinä. Kosken kohinaa tuskin kuuli, kun se kapeana juopana vaahtosi jäälohkareista uraansa myöten. Tästä kivestä oli olemassa vanha tarina, jonka Jäkälärovan Erkki tiesi, mutta Martti ei koskaan itse ollut tarinaa kuullut. Anna oli heille muille lapsille leikkiessä selittänyt, että kivessä vieläkin elivät haltiat, jotka näyttäytyivät syysiltoina. Kiven laidassa oleva sammalreunainen, oven muotoinen kuvio oli haltiain ovi, josta kiveen kulkivat.
Martti päätti joskus Erkiltä kysyä, minkälainen se tarina Haltiain kivestä oli.
Ja kevein mielin, ajatuksissaan hautoen alkavaa työtänsä hän reippaasti läksi läpi metsän pappilaa kohden. Hän kulki sitä kujaa, josta kesäpolku toi metsän läpi Jäkälärovaan. Puissa polun varrella näkyi kaikenlaisia kirjaimia, joita he lapsena olivat veistäneet, mutta nyt ne olivat pihkoittuneet ja pullistuneet niin, että niitä tuskin tunsi…
Tuossa paksutyvisessä petäjässä olivat kirjaimet säilyneet selkeämpinä.
Siinä näkyi karkeasti tehty M ja sen vieressä A. Martti ja Anna!
Martti muisti nyt selvästi päivän, jona hän ja Anna nuo kirjaimet piirsivät mäntyyn. He olivat vieneet jotakin ruustinnan lähettämää herkkua Jäkälärovan vanhuksille ja saaneet sieltä Erkin terävän puukon, jolla sitten palatessa kaiversivat nuo kirjaimet.
Ja Martin mieleen muistui nyt Anna niin kumman selvästi. Ei muistunut semmoisena pienenä tyttönä, silloin kun leikkivät, vaan sellaisena kuin oli Annan nähnyt, kun tämä kuistin edessä ruustinnan takaa häneen katsoi hänen palatessaan kotiin…
Silloin hän näki jo olevansa aivan pappilan peltojen laidassa ja lähti rientämään nopein askelin taloon.
5.
Ruokasalissa oli aamiaispöytä katettu, mutta rovasti ja ruustinna vartoivat Marttia, joka oli aikonut joutua takaisin aamiaiselle.
Ruustinna silmäili vähä väliä mäkikujalle metsänrantaan päin, ja odotellessaan oli hän ottanut sukankudelmansa aikansa kuluksi. Rovasti jutteli jonkun talollisen kanssa kamarissaan, ja Anna oli noussut ullakolle siistimään.
Näinä päivinä oli Anna ollut niin kovin iloinen. Martti ei ollut isosti muuttunut entisestään. Viikset tosin tekivät hänet vanhemman näköiseksi, mutta silmien syvä katse oli sama, ja sama oli äänen sointukin. Annan mielestä hän oli komistunut ja tullut enemmän täyden miehen näköiseksi. Nyt, kun hän ei käyttänyt korkeaa kaulusta, joka tullessa oli tehnyt hänet oudon ja kankean näköiseksi, hän tuntui Annan mielestä olevan aivan sama kuin ennenkin.
Anna oli ollut hereillä, kun Martti yöllä läksi Kontiovaaraan. Keittiön ikkunasta oli hän verhojen takaa salaa katsellut. Martti oli ollut aivan entisensä näköinen, paulakengissä ja vanhassa metsästystakissaan, johon Anna oli neulonut uudet napit.
Huonetta siistiessään Anna katseli kaikenlaisia kummallisia esineitä, joita Martti oli ulkomaanmatkaltaan tuonut kotia, ja maalausvehkeitä, joita oli siellä täällä piikin pöytiä ja lipastollakin.
Mutta kun hän alkoi kirjoituspöydältä pyyhkiä tomua, havaitsi hän koreassa kehyksessä nuoren naisen muotokuvan, jota ei ennen ollut siinä näkynyt. Hän otti kehyksen käteensä ja katseli kuvaa pitkän aikaa ja tarkkaan.
Se oli nuoren, keimailevan näköisen naisen muotokuva. Hiukset olivat kammatut kummallisiksi töyhdöiksi ja näyttivät olevan mustat ja kiharaiset. Suu oli hymyssä, mutta silmissä ja suupielissä oli Annan mielestä jotakin kovaa ja ikäänkuin vierasta muulle osalle kasvoja, jotka olivat pyöreät ja suloisen näköiset.
Kukahan hän saattoi olla?
Annan rinnassa läikähti outo tunne, joka oli hänelle vieras ja tuntui pahalta. Mutta se katosi pian, ja sijaan tuli lämmin laine, joka loiski hiljaa, melkein äänettä, mutta jossa soi hiljainen surun sävel…
Martin morsian se oli!
Kuinka onnellinen täytyikään olla hänen, joka oli voittanut Martin sydämen! Epäilemättä hän oli kaunis, rakastettava ja ylhäinen.
Anna otti uudelleen kuvan käteensä ja katseli…
Silloin hän kuuli ruustinnan häntä huutavan. Hän laski kuvan paikalleen ja riensi juoksujalassa alas ruokasaliin.
Martti oli sillävälin saapunut ja selitti parhaillaan rovastille näkemiään. Rovasti istui tavallisella paikallaan keinutuolissa ja kuunteli kirkkain kasvoin poikansa innostunutta puhetta.
Anna ehti juuri kuulemaan, kun Martti kertoi käynnistään Jäkälärovassa. Martin silmissä loimusi innostuksen tuli, ja kun Anna katsoi häneen, ei hän tohtinut suoraan silmiin katsoa, peläten punastuvansa. Hän oli reippaalla mielellä ja niin tutun näköinen nyt, kun ei kaulaa ahdistanut korkea kaulus ja jalassa olivat paulakengät. Hän oli jo päivettynytkin, niin että valkoinen suora otsa ikäänkuin välkkyi mustan tukan ja punoittavien poskien välissä…
»Sinne maksaisi vaivan kiivetä kaikkien!» puheli Martti. »Mutta ei teistä ole yksikään käynyt?»
»Olen minä viime keväänä näin hangen aikana», virkkoi Anna, tuodessaan keittiöstä ruokia pöytään.
»Todellakin? Oletko käynyt Kontiovaaran laella?»
Martin äänessä oli ystävällinen kaiku, ja hän katsoi Annaan pitkään.
Anna kertoi, että he olivat viime keväänä siellä käyneet. Silloin oli täällä ollut nuori metsäherra, joka oli saanut kaikki kirkonkylän nuoret innostumaan, ja niin oli tehty onnistunut ja hauska hankiretki Kontiovaaralle, eväät matkassa. Anna oli seurannut mukana, kun pappilassa silloin vieraili sukulaisylioppilas, Kristo Öhman.
»Tiedänhän», sanoi Martti, »äitihän kirjoitti siitä. Vai olit sinäkin!
No miltä näytti?»
»Kaunista siellä on. Pohjoiseen päin on minusta kaikkein laajin näköala!»
Anna sanoi sen posket hehkuen.
Martti huomasi nyt, että Anna oli hänen poissaolonsa vuosina kaunistunut ja käynyt täyteen kukoistukseen. Poskien puna oli hienostunut ja silmien ilme tullut syvemmäksi, varsi varttunut entisestä hentoudestaan. Ja samalla kun hän sen havainnon teki ja Annaan katsahti, ymmärsi hän, että Annakin jo oli täysi nainen eikä enää sama pikku tyttö, jonka kanssa hän oli lapsena leikkinyt.
Eikä hän tiennyt, tekikö se havainto hänet iloisemmaksi vaiko vakavammaksi. Mutta sen hän tunsi, ettei hänen enää sopinut Annaa kohdella kuin pikkuista, ajattelematonta lasta.
* * * * *
Päivällisen jälkeen oli rovasti vetäytynyt ruokalevolle. Anna jäi siistimään keittiöön, ja ruustinna nousi ullakolle Martin pakinoille.
Nyt tahtoi ruustinna tiedustella Martin morsiamesta, jonka muotokuva oli pöydällä ja josta Martti jo oli kertonutkin.
Martti puuhaili paitahihasillaan, jalassaan pehmeät poronnahkaiset siepakat, joita ei ollut pauloilla kiinnittänyt nilkan ympäri. Hän oli pannut alkuun suuren maalauksensa ja oli iloisella mielellä. Ruustinna istuutui keinutuoliin pöydän luo ja otti kuvan pöydältä.
»Missä sinä sanoit tutustuneesi Elliisi?» hän kysyi, tutkijan silmällä kuvaa katsellen.
Martti kävi äitinsä luo ja katseli hänkin äidin olkapään yli kuvaan, jota äiti piteli vasemmassa kädessään.
»Tunsin hänet jo nimeltä Helsingissä, mutta vasta ulkomaanmatkalla häneen tutustuin, ja siellä syttyi rakkautemmekin… Eikö hänellä ole äärettömän kauniit silmät?»
Ruustinna ei vastannut, joko ei kuullut tai oli niin muissa mietteissä.
»Sanoitko hänen aloittaneen näyttelijättärenä?»
»Kyllä hän pari vuotta on ollut teatterissa, mutta sittemmin harjoittanut lauluopintoja kotimaassa ja ulkomailla… Jospa kuulisitte hänen laulavan, äiti! Väinön kannel ei ole koskaan helkkynyt lumoavammin kuin hänen laulunsa…»
»Ja hän aikoo tulla käymään täällä Pohjolassa?»
»Niin, juhannukseksi saamme häntä odottaa. Varmaan hän ihastuu meidän köyhään Pohjolaamme…»
Ruustinna näytti miettivän muuta.
»Kyllähän hänellä on sievät kasvot, mutta hän näyttää niin keimailevalta. Sanoitko hänen olevan Helsingin syntyä?»