KRUUNUNTORPPARI

Kuvaus kiveliöstä

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1910.

1.

Vallesmannin virkahuoneessa puhelee kaksi miestä. Vallesmanni on vanha mies, ja vanha on hänen vieraansakin, Romakkaniemen Jooseppi, uudistalokas kaukana olevan Moinajärven rannalta.

Kevätkeliä hyväkseen käyttäen on Jooseppi lähtenyt nimismiehen puheille tiedustamaan, mitä alkaa kuulua Romakkaniemen uudistalon perinnöksihaku-hommasta.

Hyvät tuttavat ovat vanha nimismies ja Romakkaniemen Jooseppi. Kunnon mieheksi on nimismies Joosepin tuntenut ja senvuoksi pitääkin häntä hyvänä vieraana. Ja kannattaakin pitää. Ei ole ollut Joosepin tapana tyhjänä kirkolle saapua yksinäisen järvensä rannalta. Aina on tuomista ollut. Milloin metsälintua laukku pullollaan, milloin säkillinen järvisiikaa, milloin mitäkin. Ja kun nimismiehen tuli lähteä Moinajärvelle pitämään kruununkatselimista uudistalolla, oli silloin aina Jooseppi veneineen vastassa Alpaslahden rannalla, johon rantamailta tuleva polku päättyi. Viime kesänä oli viimeinen katselmus pidetty, ja siinä oli käynyt selville, että talo oli kaikin puolin siinä kunnossa, että siitä voi täyden veron maksaa ja että talon voi perinnöksi lunastaa.

Siitä he nyt puhelevat, ja hyviä uutisia on nimismiehellä Joosepille annettavana. Tyytyväisenä ja hyvillään kuuntelee Jooseppi nimismiehen puhetta. Hänen toivonsa alkaa siis nyt vihdoinkin täyttyä hänen saadessaan talonsa perintötaloksi. Siihen hän on pyrkinyt ja sitä varten työtä tehnyt koko elämänsä ajan. Monta kymmentä vuotta on kulunut, ennenkuin lyömättömään kiveliöön on talo tullut. Sitkeästi on siinä Jooseppi työtä tehnyt ja toivonut. Joko sitten nyt nuoruuden toivo alkaisi toteutua? Ei ole köyhän miehen helppo elää kaukana kiveliössä, johon ei mikään tie vie. Ei sinne synny talo touhulla ja suupieksämällä. Sitkeää, äänetöntä työtä siihen tarvitaan.

Ja kun Jooseppi nyt palauttaa muistiinsa menneet vuosikymmenet, tuntuvat ne kuluneen kuin virranjuoksu. Nuorena, vastanaineena miehenä hän rupesi Moinajärven rannalle kruunun asukkaaksi ja talon oli nyt siihen korkean Romakkaniemen juurelle tehnyt.

Mutta miehen näköinen onkin vielä Jooseppi. Kun hän siinä istuu nimismiehen virkapöydän päässä, näyttävät hartiat pöydän levyisiltä. Leveät, vankat kämmenet hyväilevät harmajaa partaa, ja sinisistä silmistä loistaa melkein lapsellinen ilo. Hän onkin ollut nuorena komea mies ja voimastaan kuuluisa, vankin isävainajansa kuudesta pojasta. Mutta nyt on jo paras voima kulunut kiviä vääntäessä ja vartalon notkeus kangistunut niityn raivauksessa. Mutta helpompien päivien ja huolettoman elämän toivo virkistää nyt häntä, ja vähä väliä ilmestyy hänen kasvoilleen päiväpaisteinen hymy.

"Joko häntä sitten saanee vähän huolettomammat päivät?" arvelee hän vielä vakuudeksi.

"Jo sinä nyt tarvitsetkin. Vanhaksi alat jo tulla ja koko ikäsi olet raatanut kuin karhu. Ei sinne vain joka mies olisi taloa tehnyt. Eipä ole muihin Moinajärven niemiin asukasta tullut, vaikka maita olisi…"

"Eipä taida tämä nykyinen polvi… se ei luota maatyöhön, vaan pyrkii rahallisiin ansioihin."

"Kuinka ne sinun poikasi…?"

"Samanlaisia ovat kuin muutkin nuoret miehet. Puulaakin töissä kulkevat kesät, talvet. Eikä näytä olevan apua sanomisesta."

"Jaa, jaa… siinä se on…"

"Ahtaallehan se ottaa elämän joskus kiveliön asukkaalla, niinkuin minullakin. Kun joutuu tiettömien korpien taakse kauas ihmisten ilmoilta, ottaa joskus lujalle. On siinä ollut monta mustaa päivää minullakin, kun lapset olivat pieniä…"

"Sen ymmärrän…"

"Vallesmanni sen ymmärtää ja on nähnyt siksi monta kertaa meidänkin elämämme…"

"Paljon kurjempia paikkoja on tässä pitäjässä muita. Romakkaniemi on parhaiten hoidettu kruunun uudistalo koko pitäjässä…"

Jooseppi hymähti nimismiehen kiitoksesta.

"Jos pojat olisivat alkaneet tehdä työtä siinä, niinkuin uskoin, kun vielä olivat pieniä, niin pian me olisimme siitä tehneet hyvän talon. Paljon olisi vielä korpia ja lihavia ojanvarsia, joihin saisi niittyä… Mutta ei käy enää minultakaan työnteko niinkuin ennen… Mutta jos nyt käy niinkuin vallesmanni sanoo…"

"Ettäkö perintötaloksi…?"

"Niinpä vain."

"No varmaa se on… Perintökirja on jo minun takanani…"

Jooseppi hämmästyi sanattomaksi. Tuo vallesmanni oli aina pitänyt hänen puoltaan. Hän tuli niin hyvilleen, että teki mieli mennä vallesmannia kaulasta kiittämään.

Hetken mietittyään arveli Jooseppi: — Se ei olekaan enää kruunu isäntänä sitten.

Se lause lähti sydämen pohjasta, jossa vuosikymmeniä oli vartonut ilmoille päästäkseen ja nyt pääsi ja helpotti niin, että Joosepista tuntui kuin olisi äkkiä nuortunut.

"No enpä minä olisi uskonut!"

Hän naureskeli, ja silmissä loisti lapsen ilo.

"Kyllä minä vielä kaikki vallesmannin hyvät työt muistan… jahka tästä pääsen omaksi isännäksi ja saan velat maksetuksi."

Nimismies selaili papereitaan.

"Täällä ne ovat Romakkaniemen uudistalon paperit kaikki… tässä on se ensimmäinen päätös, jossa tila päätettiin perustettavaksi… täällä ovat sitten katselmuspöytäkirjat ynnä muut… ja kiinnekirja täällä lukon takana."

Nimismies otti avainkimpun taskustaan ja sanoi:

"Saat katsella itsekin."

Hän veti esiin pöytälaatikosta paperiarkin.

"Tässä se on. Jooseppi Pekanpoika Honkasaajo eli Romakkaniemi…"

Jooseppi nousi katsomaan ja näki, että siinä oli hänen nimensä ja senaatin sinetti ja koreita nimiä.

"Vai tuo se nyt on. Eipä ole kovinkaan iso."

Nimismies hymähti.

"Ei se iso ole, mutta iso on sillä merkitys."

"Joo. Monta palavaa on tuon paperin takia tehty. Tiennevätkö herrat, kuinka lujassa se on ollut?"

"Tuskinpa sitä ajattelevat — eivätkä he yleensä ajattele semmoisia."

"Ei kummakaan. Helpolla kun aina ovat."

Nimismies katseli ulos ja väliin Jooseppia, joka siinä hyvillä mielin puheli. Olisi ollut sanottava vielä Joosepille yksi asia, mutta ei hennonnut häiritä hänen hyvää mieltään. Saattaapa sen sanoa toistekin, ajatteli hän.

Mutta Jooseppi ei huomannut, että nimismies istui omissa mietteissään ja ikäänkuin säälien katseli häntä. Hän vain hyvillä mielin jaaritteli.

"No nyt minä saan asua kuin kotonani ainakin", tuumaili hän. "Eikä taida enää vallesmannikaan käydä katselmuksia pitämässä?"

"Ei käy enää. Nyt saat tästä puolin itse purkaa ja rakentaa ja raivata niittyä ja tehdä peltoa."

Yhä paremmalle tuulelle Jooseppi tuli sitä mukaa kuin ehti asiaa mielessään hautoa. Romakkaniemen uudistalossa oli hyvää metsää, jota Jooseppi oli hoitanut kuin silmäteräänsä, toivoen sitten saavansa sen myydä, kun talo lunastettaisiin perintötilaksi. Hän oli rakennuksiinkin käyttänyt huonompaa metsää ja säästänyt parhaat männiköt. Sitä säästömetsää vastaan hän oli tukkiyhtiöltä ottanut lainaa, jotta pikemmin saisi talonsa valmiiseen kuntoon. Sen tiesi nimismieskin, mutta tiesi myöskin erään toisen asian, joka koski Romakkaniemen metsää, mutta jota ei nyt tahtonut Joosepille sanoa.

Mutta Jooseppi jutteli:

"Ja niin minä olen päättänyt — ja semmoinen on Leenankin mieli — ettei myydä kuin sen verran, että puulaakin velka saadaan maksetuksi. Loppu kasvakoon, kun ei ole muuta välttämätöntä tarvetta."

"Niin vainkin", sanoi nimismies hajamielisesti. "Kuinka Leena nyt voi?"

Jooseppi muuttui vakavaksi.

"Ei sen Leenan asiat ole oikein hyvin. Kun nuorin poika hukkui, niin siitä asti on näin kevätaikoina tinkinyt höperöimään. Ja uskon asioita sotkee joukkoon. Ei näy kirjastakaan saavan apua. öisin pelkää kuolevansa… ja muuten murehtii kaikista asioista. Mutta kyllä minä luulen, että kun kuulee, että jo on meillä kiinteet taloon, niin ilostuu ja ehkä alkaa parata."

"Joo, joo."

Nimismies näytti miettivän jotakin muuta.

"Taitaa olla Joosepilla hyvääkin metsää?" hän sitten kysyi.

"On sitä siihen säästämällä vähin karttunut, kun parhaat puut olen jättänyt kaatamatta. Ja onhan nähnyt vallesmannikin, että pirtin hirretkin ovat aivan honkaa ja vikanaista aihkia…"

"Joo, niinpä vain."

Mutta sitten näytti nimismies muistavan jotakin tähdellisempää.

"En ollut muistaakaan… en ollut muistaakaan", puheli hän ja rupesi selailemaan papereitaan.

Jooseppi alkoi jo epäillä, että eihän vain liene siellä joku paha paperi hänelle, mutta kun muisti, ettei ollut muita velkoja kuin puulaakiin, niin rauhoittui.

"Sinne päin pitäjää tulee nyt ensi kesänä maanmittaritöitä. Kruununmaat tulevat kaikki mitattaviksi, kaikki kiveliötkin siellä Moinajärvenkin ympäristöllä…"

"Soo, soo…"

"Joo. Sinne tulee hyvää ansiota, sillä maanmittarit tarvitsevat rivakoita, sitkeitä miehiä työhönsä. Saisit siellä jo ilmoitella nuorille miehille… omille pojillesikin. Ja työtä riittää koko ensi kesän ja ehkä vielä tulevankin."

"No jopa kuulen! Milloinkahan alkavat?"

"Hyvin luultavaa, että työ alkaa heti järven auettua."

Jooseppi näkyi miettivän.

"Vaan on siinä mittaamista ja hakkaamista ennenkuin on Moinakiveliökin linjoitettu. Paljonkohan maksavat palkkaa… jos tulisi asiasta puhetta…"

"Hyvät palkat… sen minä voin vakuuttaa, mutta raskasta onkin työ."

Nuorempana oli Jooseppikin kerran kaksi ollut maanmittarin työssä.

"No on se… ei se nyt juuri työtä ole", arveli hän.

Hetken kuluttua jatkoi nimismies mietteitään.

"Ja siinä teidän talossanne sopii maanmittarien asua, kun työt suurimmaksi osaksi tulevat Moinajärven ympäristölle. Siinähän on teillä huoneita juuri kyllä, ja aina siinä rahaäyrin saatte vaivastanne tekin."

"No jos tyytynevät… On siihen jonkun kerran metsäherrakin yöksi jäänyt ja vallesmannikin, he, he…"

"Oojaa… Saavat kiittää, kun pääsevät erämaassa semmoiseen siistiin paikkaan, sen minä takaan."

"No, saattelee siinä jo ruokaansa syödä!" kehahti Jooseppikin, nimismiehen kiitoksesta yltyneenä.

* * * * *

Kotiaan päin, Moinajärven rannalle, johon kirkonkylästä on alun kuudetta penikulmaa, hiihtelee Jooseppi, Romakkaniemen isäntä. Keveästi hiihtää vielä vanha, vaivaantunut mies, ja tanakasti jalka liikkuu, käsi sauvaa työntää.

Puoliyön aikaan on Jooseppi noussut suksilleen ja oikaissut suoraan kirkonkylästä asumatonta takalistoa kohden. Saatuaan pienet ostoksensa sullotuksi laukkuunsa ja nimismiestä puhuteltuaan hän on hyvillä mielin lähtenyt taipaleelle. Lyhyt on jo Pohjolan keväinen yö. Taivaan talvinen pimeä on tiessään, ja illan ja aamun vinkat jo iskevät silmää toisilleen. Ei yö enää yöltä tunnu, vaikka hämy vielä metsillä öitänsä viettää.

Talollisten rajalinjoja noudattaen Jooseppi hiihtelee hankea pitkin, jonka yökylmä on kovettanut suksenkantavaksi. Ensimmäisen vastaleen päälle kun on työntänyt, helpponee kulku, ja loivassa myötäleessä luistavat sukset kuin olisi rasvaa alla. Hämyn vuoksi ei vielä erota muuta kuin metsän puut ja talvisen taivaan… Jooseppi vaipuu omiin ajatuksiinsa. Tie on tuttu, ennen moneen kertaan hiihdetty; tuttuja ovat myös maat ja vaarat, eikä öinen hämy hidastuta hänen hiihtoaan. Mutta Jooseppi ei muista näin hauskoissa mietteissä ennen hiihtäneensä. Oli ollut joitakuita retkiä, jotka varsinkin olivat mieleen painuneet. Silloinkin kun talviyönä joutui kirkonkylään lääkärin neuvoja kysymään, kun nuorin lapsi syntyi… Ja monena pitkänä vuotena, jona leipä jouluksi loppui ja avuton väkensä täytyi turvatta kotia jättää…

Mutta ne olivat jo ohi ne vuodet, ja sitkeän työn hedelmä alkoi kypsyä. Täysiä olivat jo lapset ja terveitä… nuorin, vaivainen, hukkui… Ollapa Leenakin vielä terve… niinkuin nuorena naimisiin mennessä! Talo nyt valmiina, omana! Perintökirja, keisarin käskystä annettu, valmiina! Ei muuta enää kuin kirjoihin vain merkitään, että Romakkaniemen perintötalo nro 12 Viojärven kylässä. Niin sanoi vallesmanni, paras herra maan päällä…

Jooseppia nauratti ajatellessa, kuinka hyvä vanha vallesmanni oli ollut. Neuvonut oli ja kehoittanut, että "tee sinä se ja se, niin pian olet oma isäntäsi…"

Jos sattuisi nyt metsälle hyvä hinta, niin pian saisi jonkun verran päälle puulaakin velasta, että kykenisi palkkaamaan niityn raivaajia.

Yö alkoi valkenemistaan valjeta, raitis keväinen yö muuttui kirkassilmäiseksi aamuksi. Kun Jooseppi metsän peitosta päästi suksensa myötälettä alas jyrkkärantaiselle metsäjärvelle, hohti jo idän taivaanrannalla hopeista vinkkaa, varhaisen aamun tuloa ennustaen. Häntä auttoi myötäleen antama vauhti järven poikki, ja toiselta rannalta alkoi kohota laaja metsäinen kukkula, jonka poikki oli hakattu kruunun rajalinja…

Jooseppi suuntasi nyt hiihtoaan pohjoista kohden, kun tiesi siellä olevan tasaisempia maita ja siten pikemmin ehtivänsä Ruokojärvelle, jonka rannalla oli uudistalo. Sinne aikoi ehtiä ennenkuin päivä alkaisi lämmittää ja huove pudottaa. Siinä keskipäivän ajan levähtäisi.

Niin hän oli tehnyt tullessaan, ja talossa oli käsketty käydä palatessakin.

Hyvillä mielin Jooseppi mietiskeli:

— Taitaa sillä olla Ruokojärven Juhanilla omat hommansa… niinpäin olen ollut ymmärtävinäni. Kumpaa tytärtä tuumannee, Liinuako vai Kreetaa? Sinne meille on hiihtänyt tässä joulun pyhinäkin, ja mitäpä varten minua olisi tarvinnut niin hyvitellä ja käskeä käymään, kun muut jo ennen ehtivät? Ja jos oikein sanon, niin enpä parempaa vävyä haluakaan. Työtyrimpi on kuin minun poikani ja käsistään tekevä. Uutta navettaa nytkin oli salvamassa, ja nurkka näkyi nousseen suoraan kuin jouhimänty ja salvos oli tiivis ja siisti. Talon mies on ja maatyöntekijä. Sellaiset ne kiveliön miehiä ovatkin… ja säästäväinen…

— Ja hätäkös nyt on! Jos tahtonee Juhani, niin tulkoon milloin tahtoo meille ja käykööt vihille. Kumpaako miettinee, Liinuako vai Kreetaa… Olisi hauskaakin saada vereksiä voimia taloon, kun omat pojat huippivat kesäkaudet tukkitöissä ja talvet omissa hommissaan ja itselleen keräävät. Sopiipa siihen nyt tullakin… perintötalo, josta työnteolla tulee vielä vankka talo, joka elättää väkensä reimasti. Mitä sanonevatkaan Ruokojärvessä, kun kuulevat, että jo on perintökirja annettu!

Jo oli Jooseppi miettiessään lykkinyt lylyään pitkin kruunun rajalinjaa niin kauas, että alkoi näkyä korkean Viovaaran huippu oikealta. Hän hiihteli nyt Viovaaraa kohden, aikoen sen etelänpuolisen paljukan kautta pyrkiä yli.

Kun hän ehti vaaran kylkeen ja nousi päällemmäksi, läikähti kultaista aamuauringon valoa häntä vastaan, ja koko siintävä, kaukainen avaruus leimahti kuin kirkkaaseen liekkiin. Valoa tulvi tulvimalla asumattoman kiveliön hiljaa herääviin keväisiin metsiin. Hän näki auringon kohoavan kahden suuren lumilakisen kukkulan välistä kirkkaankellertävänä ja valojen kultaavan valkopää-huippuja.

Kun hän ehti paljukan laelle, mistä emävaaran korkein huippu alkoi kohota, levisi hänen nähtäväkseen suuri ja ihana jättiläiserämaa. Niin kauas kuin silmä kantoi, välkkyivät lumiset vaarain laet kuin kullatut kuvut aamukirkkaan auringon huikaisevassa valossa. Alempana vaarain kupeilla pohotti vielä varjossa olevia metsiä, joiden latvoihin vain päivän säteet osuivat. Näkyi järviä, luikerteli valkoisena, polveilevana juovana metsäjoki, joka toisesta järvestä lähtien kierteli vaarojen juuritse ja koskena kohisi alempana olevaan järveen. Mutta Viovaaran alta sopi jo näkymään rasian muotoinen Ruokojärvi ja pienoinen talo sen korkealta rannalta. Se oli ainoa talo tässä kiveliössä, ja siihen päästyään oli Jooseppi hiihtänyt puoli matkaa.

Nyt hän saattoi jo nähdä kauemmaskin pohjoiseen, jossa päin vaarat näyttivät korkeammilta. Penikulmia laajana pohotti sieltä Moinakiveliö, ääretön erämaa, jonka keskeltä kohosi muita korkeampi kukkula, Moinatunturi.

Sen tunturin takana oli Moinajärvi, jonka rannalla Romakkaniemen talo oli.

Jooseppi korjaili varpaallista, laski laukun hangelle ja aikoi siinä panna piippuunsa. Paljukalle sopivat jo päivän säteet lämmittämään, eikä hänellä enää ollut Ruokojärvelle kuin pieni huraus vain, myötämaata järvelle asti.

Suuri on Jumalan luonto, ja suurin on kevät, joka ajaa pimeyden pois! Voi sentään kuinka oli maailmaa pitkälti ja kaunista… oli somia järviä, joiden rannoilla huurteiset lepät kimaltelivat ja sulivat paljaiksi sitä mukaa kuin päivä ehti lämmittää.

Jooseppi tunsi lapsen iloa mielessään. Ja vaikka hän oli hiihtänyt nopeammin kuin ennen, ei hän tuntenut vielä minkäänlaista väsymystä. Oliko sitten hänen hyvä mielensä vaiko keväthangen liukas keli hänen voimiaan lisäämässä? Ollapa, että hän vielä olisi nuori… ollapa sillä iällä, kun yöpyi Moinajärven rannalle ja näki sen unen! Hän työntäisi vieläkin, kiertäisi koko Ruokojärven ja hiihtäisi suoraa Moinakiveliötä kohden… ja vielä ehtisi kotia ennenkuin huove alkaisi punottaa.

Mutta ei ole enää uskallusta yksin niin pitkälle taipaleelle painua… jos päivempänä aurinko alkaisi hyvinkin hankea pehmittää.

Tuli ajatelleeksi tuota Ruokojärven väkeäkin. Yksiin aikoihin he olivat Heikin, Ruokojärven isännän, kanssa taloa tänne kiveliöön alkaneet hommata. Mutta ei ollut Heikistä kiveliöön eläjäksi. Liian hoikka oli varsi, pehmeä käsi ja kuinka lie ollut tervekään. Kituvaa oli elämä aina ollut, ja hätä ja puute ainainen… Ei ollut saanut Heikki parka isoja toimeen, ja jollei olisi ollut vaimon perintöä, niin tuskin olisi takkaansa tulta koskaan sytyttänyt. Järven rannoilta otti heinän kuin läjästä kolmelle lehmälleen, mutta sen isommaksi ei ollut taloa saanut.

Ei ollut oikein maahenkeä, arveli Jooseppi. Laiskaksi ei voinut Heikkiä sanoa. Käsistään teki talvikaudet rekiä ja risloja, keväiset pitkät päivät naputteli veneitä ja niitä rantalaisille myi… Ja hyvänhän sai hinnan, kun rantamailla ei ollut semmoista reki- eikä veneseppää. Mutta kun jauhotavara oli aina ostossa, jäivät sinne komeat rahat, eikä taloon mitään uudistusta liiennyt. Peltoakaan ei ollut kuin neljäsosa mitä Romakkaniemessä, ja sekin huonosti viljeltyä. Jooseppi tiesi, että Heikille oli jo monet kerrat annettu muistutuksia, että ellei alkaisi paremmin taloa asua, niin… Nimismies oli Joosepille niin sanonut.

Tyhjin käsin oli hänkin, Jooseppi, aloittanut. Eipä ollut paljoa muuta kuin puhtaat kämmenet ja kirves, kun Romakkaniemeen maihin nousi ja kalamiesten saunassa ensi vuoden asui, talvenkin…

Mutta ei käynyt Heikkiä yksin syyttäminen, vaikka toimettomaksi Jooseppi hänet arveli. Kovaa olivat kokeneet. Lapsistakin oli ollut murhetta. Tyttäristä varsinkin. Joutuivat rantamaille palvelukseen, siitä menivät ompelijan oppiin — ja köyhäinhoidossa ovat nyt molemmat… äpärälapsia viis' kuus' kummallakin… kuinka käynee nuorimmallekaan, Marille, joka on pappilaan piiaksi mennyt..

Jooseppi alkoi köyttää laukkua selkäänsä, piipun vielä savutessa hampaissa. Silmäili sinne päin, josta oli tullut, ja täältä korkealta Viovaaran paljukalta näki jylhän kukkulaisen erämaan välkkyvän, — nousevan auringon valossa. Sieltä siinsi Jyppyrä, jonka korkeinta huippua peitti sakea männikkö ja jonka hän oli sivuuttanut, tännempää pohotti Ehovaaran valkoinen laki, jonka huippu oli alaston ja sileä. Ei rantamaillekaan päin silmä nähnyt asuttuja tienoita.

Hän kopisti piipusta tuhat, pisti sen taskuunsa ja lykkäsi hiljaiseen vauhtiin, jyrkimpiä rinteitä vältellen. Viovaaran kylki oli harvaa männikköä, niin että hän, kun viistoon ohjaili, helposti saattoi välttää puut ja kiertää louhikot.

Ruokojärven talo näkyi jo aivan selvästi. Ei punaiseksi maalattua pilkkua koko talossa, ja rempallaan muutkin paikat!

Kuuluisi Juhani alkavan taloa korjata, mutta kun kruunu hakkaa metsän, niin… mitäpä siihen sitten enää asumaan, metsättömään taloon…

Siinä alkoi myötäle jyrketä, ja suksien vauhti eneni sitä mukaa. Joosepin täytyi sauvoillaan hiljentää vauhtia, ja sittenkin kiskoi aamukylmä ja vinkeä meno vedet silmiin. Mutta kun metsä loppui, päästi hän suksensa täyteen vauhtiin ja viillätti nyt kuin lentävä metso järveen kallistuvaa myötälettä pitkin, niin että laukun kieli selän takana leijaili.

Puolijärveen auttoi myötäleen antama vauhti, ja siitä Jooseppi oikaisi taloa kohden, lykkäsi lujasti järven törmälle ja oli pian vainioiden takana, josta ei näkynyt muuta kuin seipäitten kärkiä kinoksen alta. Valveilla oltiin jo, koska savu nousi sekä navetan että pirtin piipuista. Pihalle oli sillä välin nostettu sahajalat, joiden päällä köllötti siroja, oksattomia petäjiä.

— Veneen lautojapa täällä miehet sahailevat, — arveli hän ja alkoi asettaa suksiansa seinää vasten. Silloin juuri pyörähti Juhani pihalle aamuvirkkuna ja avopäin.

"Terveisiä rantamailta", tervehti Jooseppi.

Mutta Juhanilla tuntui olevan muita mietteitä, koska varsin riensi Joosepilta kysymään:

"Eipä tainnut olla minulle mitään?"

"On täällä muuan käärö, mikä lienee. Oinas-Jussi-Pekka sen matkaani toimitti."

"Ei huoli puhua pirtissä mitään", ehti Juhani varoittaa.

Jooseppi silmäili Juhania kysyvästi. Mitähän tuolla pojalla nyt olikaan mielessä? Eiköhän vain ollut jotakin?

Juhani oli komea, nuori mies; pitkä ja solakka vartalo oli isän perintöä. Kasvot olivat punakat ja silmät siniset, mutta niiden ilme oli kalsea ja kylmä. Partaa ei ollut vielä vähääkään. Jooseppi ojensi povitaskustaan Juhanille tulevan käärön.

"Tämä se on .. En huolinut sitä laukkuun panna, kun Jussi-Pekka varoitteli sitä tarkoin säilyttämään", sanoi hän.

"Ei huoli puhua mitään pirtissä", muistutti vielä Juhani.

Ruokojärvessä olikin jo Joosepin tuloa varrottu, kun emännälläkin oli monta asiaa Joosepin matkassa.

Ja hyvänä vieraana hänet vastaanotettiin, ja uudet aamukahvit pani emäntä tulelle sillä välin kun Jooseppi laukustaan kaivoi taloon tulevia ostoksia.

Isäntä Heikki ei ollut vielä ehtinyt pukeutua, vaan vetäessään kenkiä jalkaansa kysyi:

"Kävitkö vallesmannin puheilla?"

"Kävin."

Ja Joosepin kasvot taas ilostuivat.

"Hyvää taisi kuulua…?"

"No eipä pahaakaan. Hyvä herra se on vallesmanni…"

"Kuuluu olleen jo lehdessäkin, että Romakkaniemeen on perintökirja annettu…"

Jooseppi hätkähti.

"Vai on ollut lehdissä! Kukapa sitä kertoi?"

"Toissa yönä tässä kävivät rantalaiset, Mäkirovan Heikki ja Jorkun Kalle, niin kertoivat lehdessä nähneensä. Tuli puheeksi, kun kuulivat, että olit hiihtänyt tästä Viovaaran kautta vallesmannin puheille."

"Niinpä ovat nyt asiat", sanoi Jooseppi siihen vain ja alkoi hommata piippuunsa. Hän koetti salata iloaan, mutta Ruokojärven mies näki kyllä, että Joosepin suu oli hymyssä. Ja Joosepista taas näytti niinkuin Heikin silmäin ilmeessä olisi kateutta.

"Hyvä taisi olla hanki?" kysyi Heikki hetken kuluttua.

"Mikäpä ollessa… ei vielä liiaksi kovettunutkaan. Puolenyön aikaan lähdin…"

Mutta kamariin toimitti emäntä Joosepin, kahvitti ja levähtämään käski panna siksi aikaa kun hän aterian valmistaisi. Väsymys alkoikin jo Jooseppia vaivana sitä enemmän, kuta korkeammalle päivä kiipesi ja alkoi lämmittää.

"Huove siitä tulee… ei nyt suksi luista", arveli hän.

"Kuumempi tulee päivä kuin eilen", ennusteli emäntäkin. "Panepa tuohon nyt pitkäksesi, niin minä tässä navettatöiden välissä toimitan lihakeiton."

Emäntä oli jo ehtinyt sokerissa ottaa muutaman tipan hokmannia, jota Jooseppi oli hänelle apteekista tuonut.

"Jopa lakkasivat madot mouruamasta, kun roppeja sain", lisäsi hän ja meni toimiinsa.

Jooseppi heittäysi pitkäkseen, ja raukaisevan häntä tuntuikin. Mutta ennenkuin ennätti nukkua, avasi Juhani hiljaa oven ja tuli kamariin.

"Tulee lämmin päivä", arveli hän.

"Niin tuntuu tekevän."

Juhani istui miettiväisenä ja näytti tahtovan jotakin sanoa.

"Jos pääsiäisen pyhinä hiihtäisin Romakkaniemeen", arveli hän vihdoin.

"Kun sattuisi suksikeliä silloin", sanoi siihen Jooseppi, silmät ummessa.

"Taitaa väsyttää", tuumasi Juhani.

"Kun pääsee lämpiämään, niin alkaa raukaista", myönsi Jooseppi.

"Jos viette terveisiä tyttärillenne", pyysi Juhani ja näytti, että olisi muutakin sanomista, mutta ei sanonut.

"Keveätpä ne ovat kuljettaa", lupasi Jooseppi ja nukkui siihen.

2.

Kerran eräänä syysiltana hän oli metsästysretkellään yöpynyt suuren, seitsensaarisen Moinajärven rannalle, korkean niemen nenään sakeaan kuusikkoon. Yö oli ollut lauha, vaikka taivaankantta peittivät tähdet. Tuulen henki oli tyyntynyt, ja lämmin nuotio, jonka hän oli sytyttänyt kahden kiven väliin, raukaisi ja uuvutti.

Siihen hän oli nukkunut ja aamupuoleen nähnyt unta.

Oli tuntunut siltä kuin hän olisikin valveilla ja levähtäisi siinä nuotion lämpimässä. Äkkiä oli siihen viereen ilmaantunut outo mies ja puhunut:

"Yövyit tähän!… Olisit noussut vähän matkaa vielä, niemen juurelle päin, niin olisit nähnyt sen paikan, johon saat talosi rakentaa. Siinä on hyvää, kivetöntä peltomaata, ja loitompana on lihavaa korpea ja korterantainen joki…"

"Elä nyt!" oli hän ollut sanovinaan. "Mistäs nuo tiedot sait… outo mies?"

Mutta outo ei ollut kuulevinaankaan hänen puheitaan, vaan jatkoi omiaan:

"Kun arvaisit oikealle paikalle talosi tehdä… Minä tietäisin, mutta on kielletty sanomasta… enkä muuta puhu…"

Ja siihen sanaan oli outo kadonnut järvelle päin…

— Mikä lie ollut miehiään, niin kumma kiilto silmissä ja käynti kuulumaton kuin varjolla, — oli hän miettivinään. Sitten hän muka nousi, heitti pari honganpölkkyä lisää nuotioon ja lähti niemen juurelle päin kävelemään, kirves kainalossa. Oli kirkas, kuulakka keskipäivä juhannuksen jälkeen. Äskeinen kuusikko loppui ja männikkö tuli sijaan. Niemen rannoilta päin alkoi kuulua kellojen kalkatusta, ikäänkuin siellä olisi karjaa laitumella. Mitä ihmettä? Oliko täällä joku asukas? Ei suinkaan. Ei yhtään ihmisasuntoa pitänyt vielä olla Moinajärven rannalla. Mutta karjan kellot kuuluivat yhä tarkemmin, kuta juuremmaksi nientä hän käveli.

— Mutta jopa on kummaa… jopa on kummaa, — hän mietti. — Kuka on tänne asumaan tullut ja karjankin jo hankkinut…

Ja kun hän vielä tuokion käveli, ilmestyi hänen eteensä aita ja sievä vainio sen toisella puolen. Oras oli jo pitkänä ja välkkyi siinä päiväpaisteessa kuin vihreä samettikenttä… Ja talo näkyi siinä korkeammalla: aivan uusi pirttirakennus, navetta alempana, aitta järvelle päin… ja kai heinälatoja ja muita huoneita…

Ja yhä hän oli olevinaan valveilla. — Mitä kummaa tämä on? — oli hän yhä miettivinään, sitten nousevinaan aidan yli, ja kun huomasi pientaretta pitkin vievän polun, lähti sitä pitkin taloon nousemaan. Pihalle paistoi päivä niin kuumasti, että melkein tuntui polttavan. Janokin oli. Ei vain yhtään ihmistä näkynyt, ja navetan ovi oli auki. Hän meni pirttiin, jonka keltaiseksi maalatulle lattialle oli ripoiteltu haavanlehtiä. Ketään ei näkynyt. Hän koetti istua penkille, joka täytti koko sivuseinän. Mutta kun hän istahti, romahti penkki poikki ja koko sivuseinä kaatui. Hän siunaili hädissään ja läksi juoksemaan järvelle päin, niemen nenää kohden… Mutta silloin hän näki, että Moinavaarasta suoraan aukeni kuin tulinen tie, joka räiskien tuli yli korkeimman laen, jatkui yhtä tulisena poikki leveän järven ja näytti taloa kohden tulevan. Ja yhä tulisemmaksi ja kuumemmaksi kävi… hänenkin kasvojaan jo poltteli…

"Herra Jumala!" huusi hän ja silloin vasta heräsi, heräsi siihen, että nuotio oli syttynyt suureen loimoon ja poltteli hänen kasvojaan.

Silloin alkoi aamu sarastaa.

Mutta hän jäi siihen paikalleen istumaan eikä heti päässyt selville, oliko tämä unta vai totta. Niin vilkkaassa unessa oli hän ollut.

Kun hän nyt sitä vielä kolmenkymmenen vuoden kuluttua mieleensä palautti, muisti hän tuon unensa yhtä tarkoin, pienimpiin seikkoihin asti.

Siitä kun oli oikein hereille päässyt, oli lähtenyt nousemaan niemeen päin… ja silloin teki päätöksensä, että siihen rupeisi kruunulle torppariksi.

Samana syksynä hän jo toi Leenan ja lapsenkin ja asettui asumaan rantalaisten kalasaunaan, jossa kalamiehet kesäisin oleskelivat, kun pyydystivät Moinajärven lihavia asujamia. Siinä meni se talvi, ja toisena hän oli jo oman katon alla.

Näitä Jooseppi mietiskeli, kun Ruokojärven uudistalosta nousi harjulle ja lähti läpi lyömättömien metsien kotiaan päin hiihtämään. Mikä sen nyt oli tuon unen mieleen johdattanut? Ei ollut sitä muistanut kymmeniin vuosiin, vaikka ensi aikoina Leenan kanssa usein siitä puheli. Eikä ollut muuta kertaa sillä lailla unessa mitään ilmoitettu eikä neuvottu. Pahana enteenä oli Leena pitänyt sitä suoraa linjaa, joka tulisena kulki Moinavaaran jyrkimmän laen yli ja näytti Romakkaniemeä lähestyvän…

Lienee ennustanut, että tulee Moinakiveliökin linjoitettavaksi ja mitattavaksi — niinkuin kuuluu tulevankin jo tänä kesänä.

Jooseppi oli kiivennyt Hirviharjun laelle, mistä jo siinsi suuren, seitsensaarisen Moinajärven lahtia ja niemien neniä, ja jylhänä, armottomana jättiläisenä kohosi Moinatunturin kupera laki penikulmia laajasta alustastaan.

Aamu oli kirkas ja kylmä niinkuin eilinenkin aamu, jolloin hän saapui Ruokojärvelle, ja kylmää riittäisi vielä niin kauan, että ehtisi kotia ennenkuin huove rupeisi pudottamaan. Jooseppi jouduttikin hiihtoaan: alkoi jo olla kiire kotitöihin. Vaimoväet siellä yksin taloa pitivät ja olivat kai jo pitkästyneetkin. Ei ollut Jooseppi näin kauan aikonut viipyäkään, mutta kun päivisin täytyi rokulia pitää huoveen takia, ei ehtinytkään takaisin niin pian kuin oli arvellut.

— Vaan jos nyt kuluikin jokunen päivää liiempaa, niin hyviä kuultiin uutisia, — mietiskeli hän ja oikaisi nyt hiihtoaan sakean korven poikki suoraan sitä ilmaa kohden, jossa tiesi Romakkaniemen olevan, mutta jota ei korkean Susisaaren vuoksi vielä näkynyt.

Ja kun korpi aukeni ja puuttomia ahoja tuli vastaan, tuumi Jooseppi:

— Vielä pitää pari heinälatoa salvaa tässä kevään korvalla Sammaljoen niitylle… eikä ole hätää ehtiäkään… syksyllä jo on hirret paikalle ajettu. Ollapa, että pojat olisivat kotona… vaan ne eivät… Sinne pyrkivät tukkitöihin ja porometsiin. Ja menkööt… mutta eivät ne minun talossani isännöitse. Pari pellon ojaa koko kuluneena syksynä saivat kaivetuksi, kaksi vankkaa miestä…

Ja kun hän oli laskeutunut Hirviharjulta maahan pistävän lahden pohjukkaan, mietti hän:

— Eiköhän olisi ollut Ruokojärven miehelläkin muuta työtä kuin veneen lautoja sahata! Kun ei kelvollista niittylatoa ole yhtään ainoaa — mutta talo on olevinaan…

— Olenpa kuullut, että Juhanissa olisi miestä talonkin työhön, mutta eivät kuulu olevan pojan ja isän välit nykyisinkään oikein hyvät… Poromiehenä Juhani oleilee, ja jos lienee perää, mitä raitio Juuso, Meltas-paliskunnan mies, sanoi, niin pojalla on pankissa jo kelpo summa, josta isä ei kuulu mitään tietävän…

— Kumpaako sitten aikonee, Liinua vai Kreetaa — en tuota kysynyt — enkä tahtonutkaan kysyä. Mutta työtätekeviä ovat molemmat ja muutenkin… Ja olisipa se kelpo vävy tervetullut… semmoinen säästäväinen mies. Jo oli Jooseppi hiihtänyt ulos lahden pohjukasta ja saapunut järven ulapalle, jossa kiva hanki tinki suksea lipeämään. Yli vaarain lakien heloitti jo aurinko, ja sen kilo alkoi lämmittää. Suuren järven pinta kimalteli ja välkkyi kirkkaassa valossa, niin että silmiä huikaisi. Korkearantaista ja louhikkorintaista Susisaarta kohden Jooseppi lykkeli, ja kun sen ohi kerran ehtisi, alkaisi Romakkaniemi näkyä. Tästä Susisaaren kuvetta pitkin ei ollut kulkutietä koskaan muulloin kuin keväthankien ja syyskuivien aikana, jolloin Hirviharjun kautta oikaistiin Ruokojärvelle ja siitä taas rantamaille, kirkonkylään. Kesäisin pääsi maisia maita kulkien ja järvien lahtia kiertäen polkua pitkin Ruokojärvelle, mutta venekulkua ei näiden kahden järven välissä ollut. Romakkaniemen kesäreittinä oli koskinen Lumijoki, joka Moinajärven eteläisimmästä lahdensopukasta puski kolkon kiveliön halki pienempien järvien kautta rantavesille. Se oli vaivaloinen kulkutie, eikä sitä Jooseppikaan käyttänyt kirkkotienään.

Mutta jo oli Jooseppi sivuuttanut louhikkorintaisen Susisaaren, ja kun hän ehti pohjoispäähän, alkoi Romakkaniemen nenä näkyä. Ensin näkyi korkea hiekkaranta, jonka rinnasta päivä jo oli lumen sulattanut, niin että kellertävä hiekka paistoi lumisen rantatörmän alta. Korkeammalta, niemen juurelta päin, näkyi jo talokin: uljas punaiseksi maalattu asuinrakennus, navetta latoineen, aittaa, tallia ja muita huoneita. Notkossa peltojen päässä kyyrötti sauna, jota ei ollut punattu. Talolta se näytti, näytti varsinkin täällä kiveliössä, jossa naapurit eivät voineet sitä häpeään saattaa.

— Romakkaniemen perintötalo Moinajärven rannalla, — hymähti Jooseppi, kun hyvillä mielin katseli kotoaan kohden, jota kirkkaan aamuauringon valo sopi valaisemaan. — Ei se nyt enää ole kruunun torppa eikä uudistalo, vaan se on perintötalo, jossa kruunu ei enää isännöitse…

Hyvältä tuntui Joosepin sydämessä ja mieli niin hauskalta, että itselleen täytyi hymytä. Mutta siinä olikin paras elämä kulunut, ja siihen hän oli ahkeruutensa ja voimansa uhrannut.

Jo näkyi savu nousevan vaaleana kirkasta taivasta kohden. Kuului kuin koirain haukuntaa ja väliin kuin poronkellon kalkatusta.

Mutta kun hän saapui lähemmäksi rantaa, näki hän Pontun, vanhan typihäntäisen porokoiransa, täyttä laukkaa kynsivän häntä vastaan pitkin kovaa järvihankea. Ponttu oli vainunnut isäntänsä tuloa ja tuntenut hänet jo jäälle. Ulisten ja hyppien Jooseppia vastaan se ilonsa ilmaisi, suu kummassa irvistyksessä.

"No no, no no, so, so, so", hyvitteli sitä Jooseppikin, otti kintaan kädestään ja antoi sen haistella paljasta kämmentä.

Noustessaan venevalkamasta törmälle hän huomasi heti vieraan poron saunan luona, pulkasta luppoja syödä nopostelemassa. Joku vieras kai oli taloon yöpynyt, mutta poromiehiä se ei ollut, sen tunsi Jooseppi poron valjaista ja koirasta, joka haukkua jäyskytti, pulkan kupeella ärhentäen.

Jooseppi hiihteli pihaan päin ja näki samalla toisen tyttärensä Liinun tulevan navetasta, sylissään korkea läjä pestyjä viilipyttyjä.

Liinu oli pitkän solakka, sinisilmäinen tyttö. Hänen hiuksensa olivat kullankeltaiset ja kasvot loistivat. Hipiä oli hieno kuin silkki ja liikkeet notkeat ja virkut. Kauniiksi tytöksi häntä oli mainittu jo muuallakin, ja rippikouluajalla sanottiin lukkarin häneen rakastuneen.

Isänsä nähtyään hän seisahtui sylillisineen keskelle pihaa.

"Terveisiä", toivotti Jooseppi ja kysäisi sitten yhteen menoon:

"Kenen tuo poro on?"

"Kemppaiseksi sanoi itseään ja puulaakin asiaa kertoi teille olevan."

Jooseppi nosti suksensa tikapuita vasten porrasten edessä, sukaisi kerran partaansa ja lähti nousemaan portaille.

"Terveisiä laitettiin Ruokojärvestäkin — Juhaniltakin", muisti hän vielä sanoa.

"Ruokojärven kauttako te olette tullut?" kysäisi Liinu eikä ollut terveisistä millänsäkään.

"Sen kautta menin, sen kautta oikaisin takaisinkin."

Ja Pontun ja Liinun saattamana kävi Jooseppi sisälle.

Emäntä Leena oli koko ajan ollut vuoteen omana. Houraillutkin oli ja pelännyt Joosepille jotakin pahaa tapahtuvan. Ei ollut mikään lohdutus auttanut, kertoivat tyttäret. Sillä Kreetakin, vanhempi tytöistä, oli pirtissä ja istuen takan luona kuori perunoita lihakeittoon, jota oltiin Kemppaiselle valmistamassa. Nyt oli Leena vihoviimein päässyt nukkumaan eikä herännyt Joosepin tulostakaan.

Saatuaan laukun selästään ja pantuaan sen keskelle pöytää hän virkkoi:

"Kyllä tästä äitikin rupeaa paranemaan, jahka kuulee hyviä uutisia."

Kreeta, joka oli saanut perunat kuorituksi, virkkoi siihen:

"Tuo Kemppainen tässä jo puhui, että perintökirja on tälle talolle annettu."

Kreeta ei vivahtanutkaan sisareensa. Hän oli lyhempi ja tukevampi, mustatukkainen ja ruskeasilmäinen, vakavan näköinen, mutta muuten miellyttävä.

"Vai sanoi Kemppainen niin! Mistä hiidessä sen nyt jo koko maailma tietää?" virkkoi Jooseppi siihen.

Mutta tyttäret huomasivat, että isä tällä kertaa rantamailta palatessaan oli paljoa puheliaampi kuin ennen, ja käynnissäkin oli ikäänkuin ylpeämpää ryhtiä.

"Niin ovat nyt asiat. Sopisi nyt poikainkin elää talossa, joka perintönä kulkee isästä lapseen! Mutta mitä ovat tehneet talon työtä sitten kun miehiksi tulivat? Luetut ne päivät ovat. Ja siellä olkoot puulaakissa — minä tässä kyllä vielä toimittelen, mutta kun tulee kutsu minulle pois, niin kyllä minä teidän vaivanne ja työnne, tyttäret, muistan — jospa vaikka miehenkin tahtoisitte ottaa…"

Tytöt silmäsivät toisiaan. Tuolla tavalla ei isä koskaan ennen ollut puhunut. Mitä kaikella lie tarkoittanutkin!

Ja sillä aikaa kun Jooseppi meni talliin ja muutenkin isännän silmällä katseli, miten tytöt hänen poissa ollessaan olivat taloa hoitaneet, juttelivat sisaret keskenään.

"Terveiset oli Ruokojärven Juhani laittanut — sinulle", virkahti Liinu ikäänkuin hyvitelläkseen sisartaan, joka aamukauden oli ollut huonolla tuulella.

"Sinulle kai ne oli aiottu", tokaisi Kreeta. "En minä ole häntä vailla."

Mutta samassa tuli Kemppainen pirttiin. Hänelle oli vuode valmistettu kookkaaseen tupaan, johon porstuasta oli ovi oikealle. Tuvan päässä oli vielä kaksi sievää kamaria, pihanpuolinen Liinun nimessä ja metsänpuolinen Kreetan.

Kemppainen oli jo ikämies, joka oli puulaakin hommissa vanhentunut. Koko ikänsä metsiä hiihdellyt ja ajattajana ollut. Puulaaki oli hänet nyt Joosepin puheille lähettänyt kuulemaan, joko metsän kaupoista sovittaisiin. Haukotellen hän alkoi panna paulakenkiä jalkaansa, ja kuultuaan, että Jooseppi jo oli kotia saapunut, hän näytti virkistyvän.

Kreeta meni nyt lehmänhoitoon, ja Liinu jäi keittoa valmistamaan ja huoneita siistimään.

Kemppainen alkoi Joosepin kanssa puhella asioistaan. Puulaaki oli vielä tänä keväänä aikonut ehtiä hakkauttaa Romakkaniemen metsän ja uittaa tukit valtaväylään.

"Siitä ei tule mitään", sanoi Jooseppi kuivasti Kemppaisen puheisiin. Hän tunsi nyt olevansa isäntä, hänkin.

"Mitäs helvettiä se on?" kivahti Kemppainen. "Kiittäkää, ettei puulaaki jo ennen ole alkanut teitä ahdistella… olisi käynyt teille niinkuin Särkirovan miehellekin, että myytiin koko talo."

"Eipäs nyt, mies, leveile… Ei tässä olla niin jäniksenpassilla liikkeellä. On niitä muitakin metsänostajia kuin teidän puulaakinne."

"Mutta omansa puulaaki tahtoo — se uskokaa!" rämisi Kemppainen.

"Omansa saapikin — puheen mukaan, mutta ei ennen. En minä anna paksun lumen aikana metsääni hakata — ja vie ne terveiset, jos tahdot…"

Kemppainen oli toivonut Joosepin heti suostuvan, ja niin olivat puulaakin isännätkin uskoneet. Ja semmoinen oli ollut puhe, kun rahaa Joosepille lainasivat, että heti kun talo perinnöksi saataisiin, puulaakin annettaisiin metsästä ottaa omansa. Kemppaista harmitti kovasti, ettei hän onnistunut asiallaan.

Kiivaasti hän veti kengät jalkaansa ja ärähti:

"Tämä maksaa teille vielä paljon. Pannaan velkakirjat uloshakuun!"

Hän alkoi kätystää ylleen rukkasiansa ja aikoi heti painua taipaleelle.

Jooseppi katseli tyynesti kiukkuisen miehen hommaa ja virkkoi sitten:

"No syö nyt ennenkuin taipaleelle lähdet!"

Kemppainen ei ollut kuulevinaankaan, virkahti vain, kun jo ovessa oli menossa:

"Kyllä täällä käy toinen mies asiasta puhumassa."

Ja niin hän työntyi ulos, valjasti ja lähti hankea pitkin viillättämään poikki järven Alpaslahtea kohden, josta kesäisin polku vei rantamaille päin. Jooseppi katseli sivuikkunasta hänen menoaan, ja tuntui kuin olisi joku salainen pelko ilmaantunut hänen sisimpäänsä. Äsken ei tuntenut, mutta nyt tuntui.

— Vaan saanhan minä vallesmannilta neuvoja, jos rupeavat hätyyttämään, — lohdutteli hän itseään.

Pääsiäisaamuna varhain ajaa hurautti Ruokojärven Juhani Romakkaniemen pihalle uljaalla porohärällään, niin että kello kilkatti kuin tuskassa ja valjaat välähtelivät punaisen kellertäviltä.

"Jopahan tuli Juhani", virkahti Jooseppi, joka tulijan ensiksi osui ikkunasta näkemään. "Pääsiäisen aikana aikoikin tulla."

Tytöt olivat molemmin ulkosalla, Jooseppi ja Leena vain pirtissä. Leenakin oli jo niin toipunut, ettei enää houraillut, ja jaksoi vähin liikuskellakin huoneessa.

Jooseppi oli Leenallekin selittänyt, mitä Ruokojärven Juhanilla oli mielessä. Kunnon mieheksi tiesi Leenakin Juhanin, vaikka usein oli kuullut mainittavan hänen omituisesta kitsaudestaan.

"Jos Liinua ajattelisi ja hänet kihlaisi, olisi se paremmin minun mieleeni", puhui hän sängystään Joosepille, joka valmistausi vierasta vastaanottamaan.

Ja kääntäen laihtuneet, ryppyiset kasvonsa ja suuret, surumieliset silmänsä Jooseppiin päin hän jatkoi:

"Sillä ei sitä hyvä peri Liinua… niin on luonnoltaan tullut tätivainajaansa, jonka tukkilaiset raiskasivat kuoliaaksi ja jonka muistat…"

"Elä nyt anna taas niille omille ajatuksillesi valtaa", nuhteli Jooseppi, mutta emäntä jatkoi:

"Sinä et mitään huomaa, joka olet hyvää sukua, mutta minun puolellani on paljon huonoja… Kun pitikin tulla tuon Liinun tätivainajaansa, että välistä kun katson, niin pahaa tekee… Samanlainen on varsi ja silmäin kiilto ja hameen heiluttaminen… vaikka en ennen ole puhunut sinulle. Jos maailmalle joutuisi, Liinu, niin hullusti kävisi… niinkuin Ruokojärven tyttärillekin."

Emännän ääni oli valittava, ja hän katsoi Jooseppiin kuin apua anoen.

"Elä nyt vaivaa itseäsi taas niillä mietteilläsi, kun nyt olet päässyt jaloillesi monesta aikaa. Mihinkäs ne nyt tästä joutuisivat, perintötalosta… ja hyvät tyttäret ovat molemmat… ja vävyjä tässä tarvittaisiinkin", puheli Jooseppi vaimolleen, jonka taas uskoi alkavan hourailla.

"Kreeta on jäykempi — hän kyllä maailmassa elää", jatkoi Leena, aina Jooseppia silmiin katsoen ja hänen katsettaan etsien. "Se on perinyt sinun kovan luontosi ja työinnonkin… Koeta sinä nyt puhua Juhanille Liinusta…"

Emäntä oihkaisi ikäänkuin johonkin paikkaan olisi kovasti koskenut, kääntyi makaamaan seinään päin, ja Jooseppi kuuli hänen höpisevän:

"Molemmat poikani helvetti perii, vaan tyttäreni viepi jo tässä elämässä… Jeesus Kristus…"

Jooseppi näki, että Liinu ja Kreeta jo olivat ilmaantuneet pihalle ja puhuttelivat Juhania, joka antoi porolleen luppoja pulkasta.

— Tottapahan vieraastaan huolen pitävät, — arveli hän, mutta meni kuitenkin pihalle hänkin, puserosillaan ja avopäin. Lämmin ja hauska kevätaamu olikin.

"Moinakiveliön kauttako tulit?" sanoi Jooseppi ja pisti kättä Juhanille.

"Niitä maita tulin ja kovaa kyytiä", kehui Juhani.

Ja kun kysyttiin, kuuluiko erinomaisempia, kertoi Juhani viikolla käyneensä kirkolla.

"Ja vallesmanni kuuluu olleen hyvin huonona sairaana", tiesi hän uutisia.

"Jopa kummaa kuulen! Ja terve oli minun käydessäni… eikä kipujakaan valitellut."

Joosepin mieleen jysähti epämääräinen pelko siitä, että jos nyt vanha vallesmanni kuolisi… Liekö muistanut käyttää perintökirjaa henkikirjurilla — niinkuin sanoi tarvittavan?

"Jopa on kumma, — ihmetteli hän vieläkin. Tuliko puheeksi, oliko vaarallinen tauti?" tokaisi hän sitten.

"En tuota tarkemmin kysellyt."

Mutta hajamielisenä oli Jooseppi, kun hän Juhanin kanssa kävi sisälle. Hän vei Juhanin tupaan, käski istumaan ja haki sängyn alta sikaarilaatikon.

Istuivat siinä sitten väkevää sikaaria poltellen toinen toisessa päässä pöytää, eikä kumpikaan puhunut mitään. Aurinko kohosi yhä korkeammalle ja lämmitti katon räystäitä, niin että lumi alkoi sulaa. Mutta etelän taivaalla, auringon alla, näkyi hienoa pilveä kuin usvaa, ja etelästä päin kävi tuuli.

"Taitaapa siitä ruveta suveamaan", arveli vihdoin Jooseppi.

Juhani niisti sikaariansa kengän kärkeen ja polki tuhan jalkansa alle.

Liinu toi samalla kahvia kahdella kupilla.

"Olisi tuolla kaapissa tilkkanen hokmannia, jos tahtoisit panna sekaan", tarjosi Jooseppi.

Mutta Juhani ei sanonut tahtovansa. Muissa mietteissä istui, ei vain kyennyt mitään puhumaan.

"Kumpaako tytärtä sinä sitten meinaat, jos sillä asialla olet?" kysyi Jooseppi vihdoin, kun he olivat jääneet kahden kesken.

Juhani katsoi hämmästyneenä. Eikö Jooseppi sitä tiennyt? Eikös Liinu ollut sanonut?

"No Liinua minä…"

Ja sitten alkoikin puhe luistaa. Juhani kehui, ettei hän aivan varaton ollut: pitäjän säästöpankissa oli sievoinen summa, ja muuten oli viidettäkymmentä poroa. Eikä ollut kepulikalu sormuskaan, jonka hän nyt oli Liinulle tuonut. Mutta vasta ensi kekrinä menisivät yhteen. Siihen mennessä aikoi Juhani hommata talonpaikkaa.

Jooseppi kuunteli hymyssä suin. Eipä ole vain monta nuorta miestä, joilla olisi semmoisia säästöjä.

"On tässä sijaa sinullekin, jos tässä halunnette aloittaa elämänne", ehdotti hän.

Mutta omaa kotia tuntui Juhani mielivän.

"Olisin minä isältä sen kotitorpan ostanut, mutta siihen kun jäisivät ruokittavikseni molemmat, ja kukaties vielä osaisivat siihen sisaretkin äpäräsikiöineen… niin eroon haluan."

Juhanin silmät vilkuivat kylmästi, ja ohuet huulet näyttivät värähtelevän.

Joosepilla ei ollut siihen mitään sanomista.

"Uuden navetan olen siihen salvannut, ja se riittäköön. Tukinuittoon lähden tästä vesien auettua…"

Kylmä oli Juhanin äänikin, kalskahteli kuin pakkasrauta, ja tunteeton hänen kylmänharmaa silmänsä.

"Kyllä siinä pian yhden miehen ansio syötäisiin ja kulkijoille jaettaisiin, jos antamaan rupeisin", sanoi hän kuin selitykseksi, kun ei Jooseppi mitään virkkanut.

Mutta hetken kuluttua nousi Jooseppi mennäkseen ja sanoi:

"No niin. Sopinette sitten Liinun kanssa. Leenan ja minun puolestani ei ole mitään vastustelemisia."

Jooseppi meni puhuttelemaan Leenaa.

Emäntä näytti nyt olevan paremmalla tuulella. Näytti siltä kuin olisi jokunen ilonsädekin silmistä välähtänyt.

"Jo minä Kreetalta kuulin… Kyllä nyt Liinu turvassa on, kun Ruokojärven Juhanin miehekseen ottaa… Menikö se sinne Juhanin puheille?" puheli hän, nyt virkeästi.

"Sinne näkyi menevän…"

"Herra on kuullut rukoukseni… Muistatko sinä, Jooseppi, kun sinä minua aloit hyväillä?"

"Enpä tuota enää niin muista", arveli Jooseppi, mutta tunnossaan hän päätteli, että Leena taas houri, vaikka näytti olevan selvänä.

"Minäpä muistan niinkuin tämän päivän", puheli emäntä, ja silmiin oli ilmaantunut omituinen kiilto. "Kun Järvirovasta yhdessä lähdimme suksilla naapuriin, kysyit sinä: 'Leena, etkös rupeaisi minulle vaimoksi?' Minä hiihdin jälessä, sinä edellä latua aukaisten. 'Vaimoksesi rupean, vaan en huoraksesi', vastasin minä. Sillä minä muistin sisarvainajan, Eveliinan, jonka tukkilaiset raiskasivat. Etkös sinä muista häntä? Katsopa tuota Liinun käyntiä ja naurua ja liikkeitä…" Emäntä tuntui väsyvän puhuessaan. Mutta kysyi vielä: "Koska ne aikovat vihillä käydä?"

Jooseppi rykäisi. Hän oli aivan varma, että Leena houraili.

"Syksyllä vasta. Omaa kotia kuuluu meinaavan Juhani."

Leena ei siihen vastannut mitään. Jooseppikin nousi tuolilta, sängyn vierestä, ja kävi kaatamassa lisää kahvia pannusta.

"Sanoin minä, että olisi tässäkin sijaa, jos tahtovat tässä ensiksi olla", selitteli Jooseppi, kahvia juodessaan.

Mutta emäntä ei puhunut siihenkään mitään. Itselleen mitä lie höpissyt, koska huulet liikkuivat.

Jooseppi jäi siihen takan luo mietteisiinsä istumaan.

— Mistä se lienee tuo Leenan tauti oikein kotoisin? — mietiskeli hän. — Eivät siihen näy auttavan lääkärinkään lääkkeet eivätkä neuvot. Olisiko sukuvikaa? Leenan veli oli tullut mielenvikaan ja siinä tilassa koskeen hypännyt, äitinsäkin kuului vanhemmiten hourailleen… Mikä hänet ymmärtänee ja tietänee…

Ison, jalkaniekan ja kuparirintaisen pannun oli Kreeta kahvia keittänyt sulhasmiestä varten, ja siinä se takan nurkalla tuoksui, ihan Joosepin nokan alla. Ei malttanut Jooseppi kauan katsella ennenkuin kaatoi taas kuppinsa täyteen.

Mutta silloin Ponttukin, joka oli isännän sängystä kiiluvin silmin katsellut hänen liikkeitään, hypähti lattialle ja koettaen häntänsä tyveä heilutella käveli nöyränä ja silmät sulavina Joosepin luo. Jo puraisi Jooseppi palasen sokerista ja heitti sen Pontulle.

"Maista sinäkin nyt… vanhaksi jo tuletkin", sanoi hän.

Mutta tuvassa istuivat kahden kesken Juhani ja Liinu hiljaisella äänellä keskenään supatellen. Ja Liinu oli jo pannut päähänsä Juhanin antaman valkoisen silkkihuivin ja sormeensa paksun sormuksen.

3.

Kun hän ensimmäisenä syksynä asettui tänne vanhaa kalasaunaa tiivistämään talvea varten ja hirsiä kartanon paikalle veistämään, jäi Leena vielä lapsen kanssa kotitaloonsa, Järvirovaan. Mutta talven tullen, parhaan munakan aikana, hän toi Leenankin kolmitakkareessä kirkkaana marraskuun päivänä järven yli vetäen. Ikävää oli ensi talven aikana Leena pitänyt, kun viikkomääriä piti olla kaksistaan lapsen kanssa sillaikaa kun hän, Jooseppi, hiihti metsiä ja haki elatusta. Mutta nälkää ei ollut koskaan. Ruokaa antoi kiveliö, ja järvi jakoi antimiaan. Silloin oli Leenakin hyvillä mielin kerran kertonut, että kun muut häntä pelottivat lähtemästä Romakkaniemeen, niin kauas ihmisten ilmoilta, oli Meltas-äijä lohduttanut ja sanonut:

"Sen Honkasaajon Joosepin kanssa uskallat lähteä, mutta enpä minä muihin nuoriin miehiin luottaisi. Kova on kiveliö ja kovaa miestä kysyy", oli vielä lisännyt.

Epäilleet sitä olivat kaikki, mitenkä tyhjä mies kiveliöön talon tekee. Mutta ei epäillyt Jooseppi. Tiesi, että luonnon valmistamia niittyjä oli järven lahtien perissä, joihin korvista juoksi ojia, ja että oli polvikahlama heinikkoa korvissa, joista ensi vuosina heiniä keräsi. Ja kun hän oli kirvesmies ja tekijä, sai Leena kolmantena talvena jo kolmen lehmän nännejä tunnustella uudessa, somassa navetassa.

Kun vanha vallesmanni ensi kerran kävi Moinajärvellä, siitä saattoi olla parikymmentä vuotta aikaa, oli hän kädestä pitäen Jooseppia kiittänyt ja sanonut: