Produced by Tapio Riikonen

LAIN VARJOLLA

Romaani Perä-Pohjolasta

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1909.

Viraniemen talo oli siinä, missä ylimaan erämaista juokseva vuolas virta teki käyrän polven. Talon yläpuolella syöksyi joki korkeiden vaarojen välistä, muodostuen korvapaikoissa väkeväksi virraksi. Mutta alempana taloa se leveni korkearantaiseksi suvannoksi ja virtaili sitten, heinävien saarien väliin vuopioita tehden, haaraantuen ja putaita pitkin eteenpäin, kunnes saarien lomitse päästyään taas kokosi voimansa yhdeksi juovaksi, joka syveten ja virtavammaksi käyden lähti kulkemaan koskia kohden.

Talo oli niemen nenässä, johon ylimaan vihaisten vesien vauhti näytti lakkaavan ja jossa ne levenivät suvannoksi. Korkea oli koko kylänkin rantatörmä, mutta Viraniemen kohdalla se oli korkein, kivisin ja jyrkin. Tulvavesi ja kevätjäät olivat syöneet rantatörmän kupeet ja iskeneet ne syviin lohmuihin, joissa pajupensaat itsepäisesti pitivät paikkaansa ja voimiensa takaa turvasivat rantatörmää.

Kahden miespolven aikana oli taloa hoidettu verrattain huonosti niin maiden kuin metsienkin suhteen. Oli vain aina otettu, eikä ollut mitään annettu. Mutta talo pysyi sittenkin suunnillaan, kun sillä oli harvinaisen hyvät luonnonniityt, jotka ilman minkäänlaista hoitoa kasvoivat vuosittain parinkinkymmenen lehmän heinät. Sitäpaitsi taloa turvasivat hallalta joen uoman lämmin höyry ja pohjoispuolella korkeat vaarat. Pellot olivat länsietelään viettävällä mäenrinteellä, ja siinä vilja kypsyi semmoisinakin vuosina, joina muissa kylissä ei saatu muuta kuin ruumenia ja lentäviä kaunoja.

Israeli, talon nykyinen isäntä, joka tämän kuvauksen alkaessa jo oli kahdeksankymmenvuotias, oli nuoruutensa ensimäisinä vuosina näyttänyt olevan innokas ja toimelias maamies. Mutta myöhemmin, kun hän joutui suuren laestadiolaisen herätysliikkeen keskelle ja itse oli lahjakas puhuja ja liikkeen johtajan ja perustajan parhaita opetuslapsia, hän unhotti maansa ja mantunsa. Talo jäi hoidotta, kun isäntä antausi herätysliikkeen palvelijaksi ja alkoi tehdä saarnamatkoja pitkin leivätöntä Lappia ja laajaa Perä-Pohjolaa.

Hänen oma uskonsa oli vilpitöntä ja järkähtämätöntä, ja ne, jotka häntä kuuntelivat, saivat voimia hänen saarnoistaan. Vuodet ja vuosikymmenet kuluivat nopeaan, niin ettei hän huomannutkaan lastensa kasvaneen ja talonsa jääneen hoidotta. Pyhässä innossaan ja varmana asiansa oikeudesta hän ei huomannut, että se pyhä innostus, joka ensi alussa heränneitä kirkasti, alkoi vähitellen laimeta ja muuttua. Ei hän havainnut sitäkään, että suurina seurailtoina, joina kaukaisia uskovaisia majaili hänen kodissaan, pahahenki oli rakentanut kappelin hänen oman talonsa tanhuville. Myöhemmin hän näki yhden ja toisen heränneen lankeavan takaisin syntiseen elämään, mutta hän piti sitä vain Herran varoituksena ja alkoi vielä voimakkaammin julistaa Jumalan sanaa.

Ja vaikka hän näki omien lastensa, joita hän ei jaksanut pitää kurissa, elävän maailman elämää ja lihan himossa, ja tiesi velkakuormansa kasvavan ja talon kulkevan häviötä kohden, kiitti hän kuitenkin Herraansa ja otti kaiken pahan lahjana Häneltä.

Sitä mukaa kuin hänen sielunsa irtautui kaikesta maallisesta niin tarkoin, että hän ei välittänyt mistään, mikä koski maallisia oloja, sitä mukaa suureni ja paisui hänen ilonsa tulevaa autuasta elämää ajatellessa. Vanhemmiten hänen uskonsa muuttui jonkinlaiseksi sairaalloiseksi mielenliikutukseksi. Kaikki lapsensa, paitsi nuorinta poikaansa Perttua, hän oli tuominnut helvettiin ja uskoi vahvasti, että Jumala vasiten, hänen kurituksekseen, oli tehnyt ne jumalattomiksi.

Hänen vaimonsa Rebekka, joka oli samaan aikaan herännyt kuin hän itsekin, oli luonteeltaan peräti siivo ja alamielinen. Hän seurasi miestään kaukaisilla retkillä Lappiin asti, ja seurailtoina hän aloitti virrenveisuulla miehensä saarnan ja taas sen samoin lopetti. Niin he olivat yhdessä kulkeneet Jumalan sanaa julistamassa monina pakkastalvina, ja koti oli palvelijain ja lasten hallussa.

Mutta sitten kun syntyi tämä nuorin lapsi, Perttu, eivät he enää pitemmille matkoille lähteneet. He kuulivat vain sanomia, että vanhat, totiset kristityt kuolivat pois toinen toisensa perästä ja nuoremmat lankesivat, ja ettei uusia enää sijalle ilmestynyt. Suuret kokouksetkin olivat loppuneet, ja vain harvoin kerääntyivät kylien vanhimmat yhteiseen illanviettoon Jumalaansa palvelemaan.

Kaiken tuon, ja lisäksi sen, että koko laestadiolainen liike oli sammumaan päin ja että uskoon oli ilmaantunut eri katsantokantoja, jopa lahkojakin, kuuli ukko Israeli karvastelevin mielin. Mutta hänen oma uskonsa ei häntä jättänyt, ja senvuoksi hänen loppuelämänsä muuttuikin yhdeksi ainoaksi kiitosvirren veisuuksi.

Semmoisessa kodissa kasvoi Perttu, ankaran isän ja lempeän äidin hoidossa.

Tämän Perttu Viraniemen elämänvaiheita tässä kuvauksessa kerrotaan.

I.

Talon laajinta ja parasta peltoa, Viinamäeksi nimitettyä, oli Perttu kevätkylvölle valmistamassa.

Kevät oli tänä vuonna tullut tavattoman varhain, ja touon aika näytti lupaavalta. Vappuna jo loi valtaväylä jäänsä erinomaisempia vahinkoja tekemättä. Sadetta ja lämpöisiä, päiväpaisteisia päiviä oli sittemmin riittänyt, niin että kesä kerrankin näytti tulevan kertomatta. Ei muistanut Perttu näin varhaista kesän tuloa, eivätkä sitä muistaneet vanhemmatkaan miehet.

Viinamäen pelto lähti talon navetan takaa ja nousi takalistolle päin loivana myötäleenä. Mutta metsän rantaan, johon pelto päättyi, oli polulta jyrkkää vastaletta, jossa hevonen sai ponnistaa kaikki voimansa ennenkun pääsi vaon päähän. Siinä olikin sitten, joka vaon käytyä, lepohetki sekä miehelle että hevoselle.

Siihen Perttu nytkin vanhan Laukkinsa pysähdytti, korjasi harjaa länkien alta ja puhutteli kehoittavasti vanhaa, uskollista kumppaniaan. Itse hän istahti kivelle, joka oli metsän puolella piennarta ja jossa hän aina jalkaansa levähdytti kyntäessään, kylväessään ja karhitessaan.

Se oli jo käynyt rakkaaksi tuo kivi Pertulle, sillä siihen liittyi muistoja varhaisimmilta lapsuusvuosilta. Siinä oli ennen leikitty, pidetty nuotiota sekä sen kupeella että päällä, ja siinä aina marjaan mennessä käytiin Tapiolta runsaasti marjoja pyytämässä ja huudettiin tuulen jumalalle, että antaisi tuulten puhaltaa, etteivät sääsket hätyyttelisi marjamiehiä. Ja siinä samalla kivellä kerrottiin ennen muinoin, kun nykyinen Viinamäen pelto vielä oli metsän peitossa, haltiain halla-aamuina varjelleen peltoja. Mutta nyt olivat haltiat loitonneet etemmäksi takalistolle, kun Viinamäki oli peltona.

Kiven päälle Perttu nytkin kiipesi, haki tupakkavehkeensä esille ja sytytti piippunsa. Hän oli vankka, pian kolmikymmenvuotias mies. Hartiat olivat leveät ja hiukan kumarat, silmät suuret, surumieliset, ja hiukset vaaleat. Ylähuulessa oli vähän kevätahavan panemaa partaa, joka oli vaaleampaa kuin kulmakarvat. Kädet olivat vankat, kämmenet leveät ja känsäiset. Sormet olivat nyt, kovan kevätkynnön aikana, niin kangistuneet, etteivät olleet tupakkakukkaroon sopia. Ja tupakkaa piippuun pannessaan Perttu vaipui omiin ajatuksiinsa.

Eivät hänen ajatuksensa olleet hauskoja, eivätkä hänen toiveensa valoisia. Ne eivät olleet sen valoisemmiksi tulleet, vaikka hän aina toivoi ja toivoi. Yhdenlaista epätietoisuutta oli hänen elämänsä ollut lapsuudesta asti, eikä hänen onnensa aurinko näyttänyt nousevankaan, ja nyt hän pian olisi kolmenkymmenen. Vuodet olivat kuluneet niin kumman nopeasti, toinen seurasi toistaan, mutta hänen elämälleen ne eivät tuoneet minkäänlaista muutosta. Jouluna hän arveli: minkähänlainen on maailma ja minun elämäni ensi jouluna. Ja kun joulu tuli, oli hänen elämänsä samanlaista. Touon aikana hän mietti: minkälainen lienee tulevana vuonna kylvön aika… kylvänköhän minä silloin… Ja kun tuli kylvönaika ja hän taas oli kylvämässä, ei mitään sellaista ollut tapahtunut, joka olisi vienyt häntä likemmäksi toiveittensa toteutumista.

Mutta saatuaan piippunsa syttymään hän jouti silmäilemään alas jokilaaksoon, kylälle ja taloihin, jotka sopivat tänne korkealle mäenrintaan komeasti näkymään. Ilta oli ihana, tyven, päivä lännen ilmoille kallistumassa. Tulvillaan, keväisiä voimiaan uhkuen, virtaili vielä valtaväylä, kuljetellen tuntureilta kirkkaita vesiä. Keväistä voimaa se näytti uhkuvan, kun rantatörmien tasalla vesi virtaili, virtaili hauskasti sivu kotokylän aukenevalle suvannolle loitommaksi. Siinä olivat kylän talot jokitörmällä, mikä etempänä, mikä likempänä törmän kamaraa. Pertun koti, Viraniemi, oli ylimmäinen talo niemen nenässä, joen polvekkeessa. Täältä mäeltäkään ei ollut joen polveen, siihen missä joki maahan pisti, kuin muutamia hyviä kivenheittoja.

Kevätkylvöjen teossa oltiin joka talossa. Missä kynnettiin, missä kylvettiin tai karhittiin. Kiirettä ja hoppua näytti kaikilla olevan. Siemen oli saatava maahan, sillä nurmea työnsi jo pellon piennar, ja koivun urpu pyrki puhkeamaan.

Ilta-aurinko valaisi miellyttävästi kylän taloja ja mäen rinteellä olevia peltoja. Ilmassa tuoksui vereksen mullan ja nuoren lehvän lemua. Mutta Pertun mieli oli raskas ja painava. Miksei hänkin iloinnut ja toivoa täynnä riemuinnut nyt, kun paisuva kevät oli käsissä ja luonto uuteen kesään heräili? Ja miksi ei ollut nyt hauskaa hänelläkin, kun oli parhaillaan kylvön aika ja taivas ja maa näyttivät lupaavilta…?

Ei ollut näin raskasta kylvönaikaa Pertullakaan ollut moneen vuoteen. Oli ollut hyvinkin rattoisia touonaikoja. Silloin varsinkin, kun toivoi kerran pääsevänsä omaksi herrakseen ja uskoi saavansa palkkansa monien pitkien ja raskaiden vuosien työnteosta.

Siinä oli kotitalo, tässä ympärillä hänelle rakkaiksi käyneet pellot, jotka hän oli omin voimin laittanut hyvään kuntoon. Kiviä oli pelloilta poistanut, isoja lantatunkioita valmistanut, niittyä perannut. Oli hän koettanut korjailla rakennuksiakin vähillä varoillaan. Navetan oli laudoittatanut aivan hiljan, ja pirttiin oli vasta tänä keväänä tehty uusi muuri, mutta monta paikkaa oli korjaamatta, monta rakoa odottamassa. Olisi tarvinnut maalata koko talon rakennukset punaisiksi ja saada asuinrakennukseen uudet ikkunat…

Jos olisi kuitenkin ollut viisaampaa ja hänelle itselleen parempaa, että olisi tehnyt niinkuin olivat tehneet vanhemmat veljet. Miehiksi tultuaan olivat menneet yhtiön töihin ja jättäneet talon työt huiskin haiskin. Kaksi velimiestä oli Amerikassa, toiset kulkivat vieläkin tukkitöissä ja kävivät talvisydämen aikana entisessä kodissaan, hakemassa ruokaa ja lämmintä… Kelvottomat ja laiskat!

Olisivat pysyneet kotona, olisi miehissä työtä tehty… Peltoja olisi voinut laajentaa, niittyjä lisää raivata… Ja jos olisi saatu vielä velka maksetuksi Lommalle, niin olisi saatu itse tehdä heinät Hopeasaaresta, jonka koko heinänkasvu nyt vuosittain meni Lommalle rahalainan koron maksuksi…

Talon paras ja heinävin niitty… Karja olisi saatu lukuisammaksi ja tulot siten suurenemaan. Mutta veljet olivat vain moittineet vanhaa ja vaivaista isää ja sanoneet, ettei tässä velkapesässä kannata työtä tehdä, kun ei mitään koskaan saa palkakseen… Ja niin he menivät ja jättivät… jättivät pellot, kevätuiton aika kun oli, kylvämättä, vaikka tiesivät, ettei isä kyennyt ja että työväestä oli puute… Monta semmoista hetkeä oli Pertulle jäänyt mieleen, ja hän muisti, kuinka hän jo pahaisena poikana ajoi lantaa pelloille ja koetti opetella kyntämään.

Olivat nytkin niin ikäviä ajatella ne entiset ajat, että melkein teki mieli itkeä…

Mutta sitten tuli vähän hauskempia aikoja, ja hänen intonsa maatyöhön kasvoi sitä mukaa kuin hän näki, kuinka kiitollinen maa oli hänen työnteostaan. Isä ja äiti kiittelivät, ja äidin toivo oli kokonaan kohdistunut häneen, nuorimpaan poikaansa. Häneen luotti ja hänestä toivoi vanhuutensa turvaa…

Vanha, kivuloinen äiti raukka!

Pertun piippu oli sammunut, hän heräsi mietteistään, ja melkein kuin kammoissaan, että oli niin kauan levähtänyt, hän nopeaan laskeusi kiveltä ja alkoi kyntää. Hän ehtisi tänä iltana saada Viinamäen kynnetyksi, ja yön tullen hän kylväisi… Yöllä oli hauska kylvää… Oli tyventä ja valoisaa, ja yörastaan laulu ilahdutti mieltä.

Väsymys alkoi tuntua hänen jäsenissään, sillä hän oli ollut liikkeellä koko edellisenkin yön. Verkkaan ja raskaasti käveli Laukkikin, vanha, paljon raatanut ainoa hevonen…

"Käveleppä nyt, Laukki!"

Parastansa Laukki raiska koetti, vaikka takajalat olivat patteja täynnä ja etujalatkin vaivaiset. Mutta Perttu kun hoiti uskollista kumppaniaan hyvin, kooten sille makeamman palankin ja apehtien illoin aamuin, jaksoi se vielä hiljakseen tehdä talon työtä. Kun Perttu oli ehtinyt vaon rantapäähän ja aikoi juuri pellon toista laitaa pyörtää mäkeen takaisin, näki hän navettakujasta, että hänen sisarensa Kustaava lähti pihasta kävelemään häntä kohti.

"Perttu! Odota, Perttu, vähäisen", hän huusi ja tuli pellolle.

Perttu pysähdytti Laukin ja jäi tyytymätön ilme kasvoillaan vartomaan sisarensa tuloa.

Vähäväliä kävi sisar Kustaava entisessä kodissaan milloin mitäkin pyytämässä. Hän oli nuorena joutunut naimisiin mökkiläisen, Poro-Junnon, kanssa. Heillä oli monta lasta, ja puute ja köyhyys ahdisti alituisesti perhettä, sillä mies kulki tukkilaisena ja tuhlasi ansionsa.

Kyynelsilmin sisar kertoi, ettei hänellä ollut mitään syömistä. Junno oli jo lumen lähtiessä mennyt tukkijoelle ja aikonut lähettää rahaa, mutta ei ollut vielä toimittanut penniäkään.

Perttu kuunteli sisaren puhetta suuttumuksen puna kasvoillaan.

"Ei ole minulla mitään antamista", sanoi hän.

Sisar alkoi itkeä.

"Sydämettömiä olette kaikki, niin sisaret kuin veljet… Sinunkin pitäisi tietää, etten syö laiskan leipää minä", lisäsi Perttu, mutta näytti heltyvän niinkuin ennenkin.

Sisar yhä itki.

"Sopisihan minunkin jättää vanhempani ja lähteä rahoja muualta ansaitsemaan… Mikset pyydä Hannulta ja Iikalta?"

"Ei heillä ole", nyyhki sisar.

"Mutta minullako sitten luulet avun varaa olevan? Työtä olen tehnyt koko elinaikani… Kenen hyväksi?"

Pertun ääni soi kovemmalta kuin koskaan ennen. Sisar ei muistanut milloinkaan nähneensä hyväluontoista veljeään niin kitsaana ja pahalla tuulella.

"Mikä sinun on, kun olet niin kiukkuinen?" hän kysyi kesken itkunsa.

"Se minun on, että alan kyllääntyä koko elämään…"

Ja Perttu käänsi selkänsä ja katsoi metsään päin. Mutta hän kuuli sisaren nyyhkytykset takanaan.

"Mitä sitten taas tahdot?" hän kysyi hetken kuluttua, ja sisar kuuli äänestä, että pahin kiukku oli mennyt ohi.

"Antaisit vähän jauhoja, ja eikö sinulta liikenisi perunansiementäkin?"

Perttu oli hetken vaiti, sitten sanoi:

"Kyllä, sisar kulta, sait kelvottoman miehen sinäkin!"

Ja sen sanottuaan hän läksi pihaan ja nouti apetta Laukille, jättäen sen vaon viereen valjaisiin syömään. Sisar seurasi hänen liikkeitään, ja kun Perttu lähti pirttiin päin, käveli sisar perässä arvaten, ettei Perttu tälläkään kertaa voinut olla auttamatta.

Kun sisar oli saanut, mitä oli tahtonut, ja poistunut, istahti Perttu väsyneesti pirtin penkille. Äiti makasi sängyssä, oli jo pari viikkoa ollut vuoteen omana. Ei tuntenut kipuja, vaan heikkouttaan valitteli. Kyyneliään näkyi äiti pyyhkivän, kun alkoi puhua:

"Minä kielsin Kustaavaa sinulta mitään pyytämästä. Sanoin että olet raskaalla mielellä muutenkin… Mutta kyllä Jumala sinulle suopi takaisin… Ei mene Jumalan oma sana hukkaan, kun hän on luvannut onnea ja menestystä niille, jotka kunnioittavat ja rakastavat vanhempiaan ja pitävät sellaista huolta kuin sinä meistä kahdesta vanhasta, isästäsi ja minusta… Kyllä Jumala sinulle siunaa…"

Pertulla pyöri kiivas vastaus jo huulilla, mutta muistaessaan äidin olevan niin heikkona, ettei mitään pahaa sietänyt, hän pysyi vaiti. Äiti jatkoi:

"En yhdenkään lapseni puolesta ole niin paljon Jumalaa rukoillut kuin sinun… Kyllä me molemmin, sekä isäsi että minä, ymmärrämme, kuinka sinä olet uhrannut elämäsi meidän hyväksemme… eikä Jumala jätä sinua palkitsematta… Jumala on kuullut minun rukoukseni ja jättänyt sinut meitä hoivaamaan…"

Äiti puhui aina noin silloin, kun tiesi Pertun olevan kiusoissa ja huolissaan. Eikä Perttu koskaan jaksanut äidille vastaan sanoa, vaikka monesti mieli teki. Äiti ei osannut aavistaa, mitä Perttu sai kokea. Ja usein, kun äiti puhui Jumalasta ja Hänen siunauksestaan, lämpeni Perttu ja pillahti itkuun äidin kanssa.

"Sinähän olet ainoa iloni ja toivoni!"

Äiti katsoi Perttuun kysyvästi ja melkein kuin kummastellen, ettei
Perttu tullut äidin luo.

"Minä en todellakaan tiedä, mistä siemenet saan Viinamäkeen, sillä ne, jotka syksyllä riihessä jo erotin siemeniksi, ovat kadonneet aitasta", sanoi Perttu vihdoin synkällä äänellä. "Nyt vasta näin, kun aitassa kävin… Rahaa ei ole, ja kukapa uskoisi velkaa…"

Äiti tiesi, mihin siemenet olivat joutuneet. Hän oli itse antanut ne Kustaavan miehelle talvella. Mies oli luvannut maksaa, mutta äiti oli unhottanut koko asian.

"Ja miten elämme nyt kesän, kun vilja on lopussa ja jauhojakaan ei enää ole kuin yksi säkillinen…"

Äiti ratkesi kovempaan itkuun.

Pertun sydän pehmeni aivan äkkiä, ja katuen, että oli äidille mitään siemenistä puhunut, sanoi hän lohduttavalla äänellä:

"No, ehkäpä tässä jonkun keinon keksii, ja on se Jokijalan isäntä luvannut lainan, jos kesken loppuvat. Älkää nyt, rakas äiti, siitä huolehtiko…"

Ja nähdessään, että äiti alkoi tyyntyä, hän käveli äidin sängyn luo ja virkkoi:

"Saattaa tässä sentään tulla meille hauskemmatkin päivät. Olen kuullut, että tänne tulee paperipuun ostajia, ja meilläkin olisi paperipuumetsää kelpo lailla… Voidaan tässä ehkä Lommallekin velka maksaa, että saisi itse tehdä heinän Hopeasaaresta…"

Äidin kasvot kirkastuivat.

"Eipä sitä tiedä, jos Jumala hyvinkin on kuullut minun rukoukseni", hän hymyillen sanoi Pertulle.

Keveämmällä mielellä Perttu lähti jatkamaan keskenjäänyttä kyntöään. Laukki olikin jo syönyt appeensa ja seisoi huuli lerpallaan ja silmät puoliummessa ajajaansa odotellen.

"Nyt, Laukki, yritetään, että saamme Viinamäen kylvövalmiiksi", puheli hän Laukille.

Mutta äskeiset ikävät ajatukset eivät luopuneet hänestä, tulivat nyt vielä suuremmalla voimalla ja istuttivat epätoivon mietteitä nuoren miehen sydämeen.

Suuttumus valtasi hänet ensiksi, kun hän aittaan tultuaan ja ullakolle kiivettyään näki, että hänen parhaat siemenohransa olivat melkein kaikki poissa. Hän kun vasiten riihessä puhdisti parhaan pellon raskaimmat jyvät ja kantoi aitan ullakkoon suureen ammeeseen kevätkylvöä varten! Melkein kaikki oli viety!

Semmoista oli tapahtunut ennenkin. Äiti ei saattanut olla antamatta, kun tiesi vähänkin olevan! Ja ne sydämettömät siskot! Ne voivat ottaa, ne voivat nylkeä hänet puti puhtaaksi! Vaikka tiesivät, että hän teki työtä yötä päivää, näki suorastaan nälkää, kootakseen edes korkojen maksuun rahaa!

Ei, ei! Ei ollut hänellä koskaan toivoa päästä velattomaksi ja saada tätä rakasta paikkaa omaksi!

Hänen mielensä kävi niin liikutuksiin, ettei hän malttanut enää astua samaa verkkaista tahtia, vaan hätyytteli Laukkia nopeampaan kulkuun…

"Kynnetään kuitenkin… kuka sitten kylvänee ja leikanneekin…"

Ja hän iski Laukkia ohjaspuolella kylkeen että läiskähti…

Käki kukahti kuusessa aivan ison kiven takana. Hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan. — Jospa niitä nyt tulisi, niitä paperipuun ostajia… Ehkä tuosta Särkirovon sarasta jotakin saisi, että pystyisi maksamaan edes Lomman velan… Siinä oli kaunista petäjikköä ja komeaa, tummaoksaista kuusikkoa, jota Perttu oli hoitanut kuin silmäteräänsä. Talon muut metsäsarat olivat myydyt ja raiskatut, ettei ollut liioin linnunistuinta. Kantoja ja tuulenkaatoja oli, ja niitä Perttu oli koonnut talon tarvepuiksi.

Veihän isältä puulaaki melkein ilmaiseksi koko Lompolajoen saran! Monta tuhatta kaunista tukkia! Eikä ollut velka sillä lyhennyt!

Perttu oli ollut silloin pieni, mutta hän muisti vielä, kuinka isä itki, kun näki itsensä petetyksi!

Eivätkä silloinkaan vanhemmat veljet, jotka jo olivat täysiä miehiä, käyneet asiaan käsiksi…

Semmoinen oli isä ollut aina. Uskoi muita rehellisiksi, kun itse ei tahtonut väärin! Jakanut ja antanut niin kauan kuin on ollut…

Ukko raukka!

Ei häntä käynyt moittiminen. Hyväsydäminen, antelias ja kaikkia palveleva mies. Jumalaansa luotti ja iankaikkista iloa toivoi… ja sinne kai hän kostuneekin…

Yö oli jo puolessa, kun Perttu sai Viinamäen kynnetyksi. Nyt ei olisi muuta kuin kylvää…

Vietyään Laukin talliin, tehtyään appeen ja nostettuaan yöheinät soimeen hän päätti käydä aitan hinkaloista kokoamassa siemeniksi mitä sieltä mahdollisesti vielä karttuisi. Ei olisikaan ollut enää muuta peltoa kylvämättä kuin Viinamäki, mutta siihen menisi, vaikka harvaankin kylväisi, vähintään vanha tynnyri…

Hän kävi pirttiin. Äitikin oli nukkunut ja isä ilmestynyt kylältä vuoteelleen. Vanha karjakko-Kreeta, joka oli talon ainoa palvelija, oli hänkin vuoteessaan. He nukkuivat kaikki. Perttu liikkui hiljaa, etteivät heräisi. Pöydälle oli hänelle jätetty illallinen: leipää, jonka päälle äiti oli tuonut voinokareen, ja tuopillinen maitoa. Mutta nälkää hän ei tuntenut; uni painoi silmäluomia. Hän otti aitan avaimen valtaorren naulasta, jossa sillä oli vakituinen paikkansa, ja hiipi ulos, painaen oven hiljaa kiinni… Hän lähti jo aitalle päin käymään, mutta seuraten omia ajatuksiaan poikkesikin puutarhaan, joka oli rakennuksen takana jokitörmällä. Joka ilta ja aamu hän kävi puutarhassa.

Sillä se oli yksinomaan Pertun. Ennen ei siinä ollut yhtään puuta, ja maakin oli ollut viljelemätöntä, karua kivikkoa…

Mutta nyt! Viisitoista vuotta siitä oli nyt juuri tänä keväänä, kun hän istutti nämä ensimäiset puut! Tuon pihlajan tuohon… nuo kaksi koivua joen puolelle ja tuomet pohjoispuolelle!

Kuinka ne olivat kasvaneet, varttuneet ja komistuneet tällä ajalla! Ja joka vuosi sitten lisää… nyt oli jo kokonainen puisto…! Viidentoista vuoden päästä… joka silloin elää ja näkee…

Hän unhotti äskeiset huolensa, ja hänen jäykille kasvoilleen tuli ilon ja riemun ilme. Hän kävi tunnustelemaan koivujen puhkeavia urpuja ja iloitsi sydämestään nähdessään, että vanhin tuomi tulisi kukkia täpösen täyteen…

"Ihan joutavaa hommaa", oli hänelle sanottu, kun hän puuhaili puutarhassaan.

Ja kerran hän oli kuullut, kun naapurikylän miehet olivat soutaessaan ohitse keskustelleet veneessään: "Mitä risukkoa se Viraniemen Perttu tuonne kasvattaa?" oli toinen kysynyt.

"Samanlaista puutarhaa siihen hommaa kuin on pappilassakin", oli siihen toinen vastannut.

"Pitäisi olla puumerkit kotona sillä, joka komeaa puutarhaa aikoo…" Ja siihen suuntaan olivat muutkin arvelleet. Ne olivat kuitenkin semmoisia ystäviä nämä hänen puunsa, että ne eivät pettäneet, vaan ilahduttivat sydäntä silloinkin, kun se oli surusta halkeamaisillaan.

Mutta oli hän sentään saanut paljon kiitoksiakin puutarhastaan. Oli käynyt kerrankin kaukaa muuan matkustaja, joka oli kehunut kauniiksi koko paikkaa ja varsinkin Pertun puita…

Mutta taas hänen ilonsa katosi yhtäkkiä niinkuin oli tullutkin. Tuli hyvin usein, ja varsinkin oli näinä viimeisinä aikoina tullut, epämääräinen pelko siitä, ettei hän saanut tästä itse nauttia… ja velka… velka… jäyti kuin helvetin liekki silloin aina mieltä. Kaikki hänen työntekonsa, vaivat ja äärettömät vastukset, jotka hän sitkeästi oli kestänyt… kaikki menisivät hukkaan… ja hän saisi lähteä tyhjin kourin kävelemään.

Mutta vaikka hän sitä pelkäsi ja mietti, jäi aina joka kerta sydämen pohjalle toivo siitä, että niin ei voinut käydä ja että joku ihme tapahtuu… sillä niin oli äitikin aina vakuuttanut… ihme sellainen, joka on kumma ihmisten mielestä, mutta Jumalalle vähäinen…

Niissä mietteissään hän tapasi itsensä aitan ovea aukaisemassa…
Tyhjät, suuret hinkalot ammottivat häntä vastaan kuin kummitukset…

"Tyhjät… tyhjät", hoki hän, haki säkin kainaloonsa ja nousi ullakolle siemeniä keräilemään.

II.

Viinamäkeään on Perttu kylvämässä.

On yö, lämmin, valoisa Pohjolan yö. Kylältä on ääni lakannut kuulumasta, ja pelloilta on väki kadonnut. Ei näy muita liikkeellä kuin naapurin, Jokijalan, isäntä, joka hänkin näkyy olevan kylvöhommassa. Toukoyöt ovat aina ennen olleet Pertun hauskimpia hetkiä, kun sai tehdä työtään kenenkään häiritsemättä ja kun jaksoi tuudittaa mielensä ja sydämensä siihen uskoon, että nämä kaikki, pellot ja nurmet ja metsä tuolla etempänä, olivat hänen… joka oli ne omalla voimallaan saattanut kuntoon. Ja ne hetket varsinkin, jolloin kuvitteli, että koko vainio olisi mainiossa kasvukunnossa, puutarhan puut kukassa ja Hanna kävelisi sieltä pihasta päin ja tulisi tänne kivelle asti ja toisi tullessaan kahvia ja vehnästä… Heidän hyvässä kunnossa oleva kotinsa oli tuo punainen rakennus ja tuo uljas, uusi navetta, jossa silloin tällöin kalkahti kello…

Mutta ei ollut Pertun toivo toteutunut. Saisiko koskaan sanoa omakseen tätä?

Millä ja miten saisi velat maksetuksi?

Että saisi viedä Hannalle sen salaisimman, pyhimmän ilosanoman: Nyt on meillä oma, velaton koti!

Monta pitkää vuotta oli sitä toivonut, monta unetonta yötä valvonut silloin jo, kun ei vielä tiennytkään, että Hanna häntä samoin rakasti kuin hänkin Hannaa.

Hanna! Hanna! Hänen nuoruutensa morsian ja tulevaisuutensa toivo! Hänen ilonsa ja hoivaajansa epätoivonkin mustina hetkinä! Jospa hän jaksaisi tehdä työtä ja taistella, että se unelma, jota kauan, kauan oli odottanut, kerrankin kävisi toteen!

Hän ei ollut tavannut Hannaa useaan viikkoon, vaikka Hannan koti oli toisessa päässä kylää. Ei ollut saanut puhua Hannalle huolistaan, ei mainita toiveistaan. Silloin oli aina, Hannan kohdattuaan, helpompi elää ja toivoa, tehdä työtä ja odottaa keveämpää aikaa. Hanna osasi lohduttaa ja lupasi vartoa, oli jo vartonut kohta kymmenen vuotta… Hän heitteli siemeniä kuin vihapäissään, sillä niitä oli vähän, kylvöstä tuli harva… Mutta hän ei ollut lähtenyt lainaamaan, vaikka uskoikin saavansa Jokijalan isännältä. — Panen sen mitä on… muuta ei voi, — arveli hän itsekseen, kun pudisti viimeisiä jyviä säkistä vakkaan. Ja vaikka hän tiesi kylvöstä tulevan harvan, oli hänellä sydämen pohjalla uskona, että siihen sittenkin tulee taajuutta.

Ollessaan tulossa mäkipäähän peltoa ja juuri viimeisiä jyviä vakasta heittelemässä hän näki Jokijalan isännän astuvan piennarta pitkin luokseen. Jokijalan isäntä oli jo ikämies, kasvot sileät ja hyväntahtoiset ja leppeys koko olemuksessa. Hän oli aina kohdellut Perttua erinomaisella ystävyydellä, ja aina, naapurina ollen, koettanut auttaa missä vain kykeni ja voi.

"Jopa taitaa Viinamäki olla kylvettynä", arveli hän ja istahti pyörtänölle. "Jo sain minäkin viimeisen kylvöni tehdyksi, mutta väsymys tuntuukin."

Hän alkoi panna piippuunsa, ja Perttu oli huomaavinaan, että hän tarkasteli kylvöä. Ennen oli usein sanonut, että Perttu oli hyvä kylväjä. Perttu luki naapurin silmistä, mitä tämä ajatteli, vaikka ei mitään virkkanutkaan.

"Istu sinäkin nyt ja pane piippuusi", sanoi hän sitten Pertulle.

Perttu kävi pientarelle Jokijalan viereen ja kaivoi hänkin piippunsa esille.

"Pane tästä minun kukkarostani", tarjosi naapuri.

"Lupaavalta näyttää nyt tämän touon aika", lausui Perttu kiitokseksi.

Kotvan aikaa he tupakoivat mitään puhumatta. Hiljaista oli heidän ympärillään, väliin kukahti käki, ja yörastaat lirittivät kilvan takaliston kuusikossa. Tyyni oli suvanto, ja suuret vihannoivat saaret, joita vuopiot ja putaat toisistaan eroittivat, hohtivat yön kirkkaudessa kuin vihreät samettikentät. Etäisten vaarojen la'illa kimaltelivat jo nousevan päivän kultaiset säteet. Kumpikin mies näytti omiin ajatuksiinsa vaipuneelta. Harvoin kävi Jokijalan isäntä Viraniemessä, ja silloin kun kävi, oli asiallista asiaa. Perttu arvasi nytkin, että naapurilla oli jotakin tärkeämpää sanottavana, sillä pitkissä mietteissä hän istui.

"Ei ole kai vielä tullut kauppakirjaa isäsi kanssa tehdyksi?" virkkoi naapuri vihdoin aivan niinkuin olisi jo asiasta ennen puhunut tai niinkuin Perttu olisi tiennyt hänen ajatuksensa.

"Ei ole tehty. Puhetta siitä jo on ollut kauankin, mutta ei ole sen valmiimpaa tullut. Eikä siitä taitaisi isäukosta enää kauppakirjan tekijäksi ollakaan… Toisinaan tuntuu kuin houraileisi… puhuu puuta heinää."

Jokijalka mietti hetken, sitten alkoi puhua:

"Sinä katsot liian vähän omaa etuasi, Perttu! Koko elinaikasi olet talon työtä tehnyt, saanut koko vainion hyvään kuntoon ja alottanut uudisviljelyksen Karhusuolle… Toiset eivät ole tehneet mitään… ovat vain olleet sinulta ottamassa… Sinun ansiotasi on, että talo on semmoinenkin kuin on… Olisi pitänyt tehdä kauppakirja jo aikaa, sinähän kuitenkin olet velkojen korkoakin maksanut… niin olen kuullut… Eihän ole isästäsi enää maan hoitajaksi, ei ole ollutkaan sitten kun saarnamieheksi alkoi…"

"Milläpä minä maksaisin talon velat, joita on niin paljon", sanoi
Perttu alakuloisesti väliin.

"Tuskin niitä yhtaikaa tarvitseisi maksaa… Kai velkojat uskovat sinullekin, niinkuin ovat isällesikin uskoneet… ja Lommahan saa hirmuisen suuren koron rahalleen, kun saapi tehdä heinää koko Hopeasaaresta… ja itse velka on maahan kiinnitetty… Ala sinä, poika, ajatella asiaa, ja ota emäntä taloon, niin pääset viettämään hauskempaa elämää…"

Oli naapuri välistä ennenkin siihen suuntaan Pertulle puhunut, mutta ei näin suoraan koskaan.

"Eihän sinun elämästäsi noinkaan mitään tule… kun toiset vievät mitä sinä kokoat…"

"Enhän heille mitään mahda, kun isä ja äiti heitä puolustavat", sanoi
Perttu alakuloisesti.

"Sepä se onkin! He ovat tottuneet tekemään aina sinulle niinkuin ovat tahtoneet, ja samoin isällesi ja äidillesi, jotka eivät koskaan ole saaneet heitä tottelemaan. Senvuoksipa heistä onkin tullut semmoisia kulkulaisia, vaikka kyllä kai he ovat Jumalan sanaa kuulleet enemmän kuin muiden ihmisten lapset."

Siitä oli naapuri kerran isällekin sanonut. He eivät koskaan sopineet uskonasioissa, vaikka muuten naapureina olivat keskinäisessä sovussa. Naapuri ei jaksanut isälle antaa anteeksi sitä, että hän kierteli maita mantereita saarnamiehenä ja jätti talonsa ja lapsensa hoidotta.

"Ja siitä ne ovat ensiksi velat ruvenneet kasvamaan".

Perttu kuunteli äänetönnä naapurin puhetta, mutta kun naapuri suoraan alkoi syyttää isää kaikesta, siitäkin, ettei karja menestynyt, ja siitä, että hänen lapsistaan oli tullut syntisempiä ja roistompia kuin monen uskottoman lapsista, tuntui se Pertusta liialta. Isä ei koskaan napissut Jumalaa vastaan, vaikka hänen osalleen oli aina tullut katkeria koettelemuksia.

"Annamme sen vanhan, kuolemaan menevän vanhuksen olla alallaan", sai
Perttu Jokijalalle sanotuksi.

"Niinpä olkoon minun puolestasi", lausui naapuri. "Mutta minä sanon vieläkin, että jos annat itseäsi köyhdyttää vastedeskin samoin kuin tähän asti, ei tule sitä Jumalaa, joka sinulle sen maksaa…"

Ja naapuri lähti kotiaan päin kävelemään.

Perttu jäi paikalleen pellon pientareelle istumaan. Kummalliselta tuntui hänestä nyt naapurin käytös. Mitä lienee puheillaan tarkoittanut? Vartavastenko oli lähtenyt sanomaan tuota Pertulle?

Olihan siinä totta, naapurin puheessa, se hänen itsensäkin täytyi myöntää. Siihen olivat veljetkin tulleet milloin mieli teki, ja ottivat omin lupinsa, kun ei hän ollut kotosalla.

Ja Kustaava ja hänen miehensä…!

Ja kuta tarkemmin ja pitemmältä Perttu alkoi miettiä, mitä naapuri oli haastanut, sitä enemmän hänelle selvisi, että tämä sittenkin oli oikeassa.

Siinähän se oli… kun ei ollut oikeaa isäntää talossa, vaan kukin sai ottaa ja käyttää talon tavaroita niinkuin mieli teki.

Ja sitten talvisin niitä uskovaisia, joita tuli neljin, viisin hevosin isän puheille… Ruokituttivat itseään ja hevosiaan, viikoittain seurojaan pitivät, ja kun lähtivät, niin eivät muuta jättäneet kuin hajun…

Ne ne olivat myöskin osaltaan taloa köyhdyttäneet!

Kyllä hän oli nähnyt jo pienenä poikana, oli ymmärtänyt hyvin, ettei ollut mahdollista niin pienillä talon tuloilla semmoista joukkoa elättää. Isä kun lisäksi oli niin hyväntahtoinen, että antoi oman tähdellisimmän tarpeensakin — ja luotti vain siihen, että Jumala siunaa monin kerroin…

Eikä hänelle auttanut mitään sanoa, vaikka hän näki, kuinka köyhyys tukkeutui näkyviin joka nurkasta. Kaikki oli vain hyvin. Jumala ne oli kaikki sallinut, senkin, että hänen lapsistaan piti tulla maankiertäjiä.

Nykyvuosina ei enää maksanut vaivaa puhua mitään isälle. Hän ei enää tahtonut kuulla mistään maallisista asioista. Joka hetki hän toivoi, että pääsisi lepoon… iankaikkiseen rauhaan…

Välisti Perttu oli ollut ymmärtävinään, että isällä oli sydämen pohjalla jotakin painavaa, raskasta rautaa, joka oli kuin kohdistettu kanssaihmisiä vastaan. Mutta ei hän koskaan suoraan sanonut muuta kuin että maailma ja ihmiset vain pahenivat ja että Jumala näytti loittonevan yhä kauemmaksi suruttomasta ihmiskunnasta. Hän ei koskaan hetkeäkään epäillyt omaa uskoaan ja omaa autuuttaan. Hän oli tehnyt työtä Jumalan valtakunnan hyväksi, hänen omatuntonsa oli puhdas ja uskonsa järkähtämätön…

Ja samanlainen oli äidinkin usko.

"Jumalan kunniaan kun kostumme, niin tämä maallinen vaelluksemme tuntuu turhalta", oli äidin tapana kiusausten hetkellä sanoa.

Pertun istuessa siinä pientareella, auringon noustessa ja lintujen ruvetessa laulamaan, riensivät hänen ajatuksensa kuin tuulen ajamina, löytämättä missään lepoa. Lapsuutensa päivät hän muisti, kolkon, ilottoman nuoruutensa, jossa sentään oli kaksi ihanaa valopaikkaa: hänen kirjansa ja Hanna…

— Mitäpä iloa täällä lieneekään, — hän arveli vihdoin, otti tyhjän vakan kainaloonsa ja läksi astumaan pihaan päin.

Aurinko oli jo kohonnut suurten vaarain takaa ja paistoi lämpimän herttaisesti suvannon välkkyvään veteen ja heinävien saarten seljille. Sieltä siinsi kahden leveimmän vuopion välistä Hopeasaarikin, sileä hyväheinäinen niitty…

Mutta ylempää hän näki jo ensimmäisten tukkilauttojen olevan tulossa joen kiivasta virtaa pitkin… Kuului lauttamiesten huutoja ja kirouksia, kun leveä ja raskas lautta ei oikein ottanut totellakseen kiivaissa korvavirroissa.

Ajatuksissaan Perttu asteli pihaan ja kävi suoraan omaan huoneeseensa, joka oli tuvan mäkipäässä. Siinä olivat hänen aarteensa ja omaisuutensa. Pienellä kirjahyllyllä oli kirjoja ja vanhan kaapin päällä sanomalehtiä, joita hän tilasi useita. Niitä yksin ollessaan ja joutohetkinä luki ja tutki, kirjoittipa joskus itsekin jonkun uutisen omaan lehteensä. Seinällä riippuivat hänen uudet vaatteensa, jotka vain sunnuntaisin raski päälleen pukea, ja uusi hattu, jonka Hanna oli lahjoittanut…

Hän tunsi raukaisevaa väsymystä jäsenissään, niin uuvuttavaa, ettei tahtonut jaksaa riisua kenkiä jalastaan…

Ja kun hän laskeutui vuoteelleen, lensivät ajatukset entisyyteen ja palasivat samalla nykyhetkeen, joka hänestä nyt tuntui raskaammalta kuin koskaan ennen. Hän teki suunnitelmiaan ja päätöksiään, että niin ja niin hänen nyt täytyy tehdä… niin ja niin toimittaa… Hänen täytyy ruveta ankarammaksi, täytyy ottaa isäntävalta pois muilta… niinkuin Jokijalka oli neuvonut…

Sellaisia päätöksiä hän oli ennenkin tehnyt, aikonut ja aikonut, mutta kun tuli tosi eteen, ei hän voinut panna vastaan kenellekään…

Ja siihen hän nukkui raskaasti, tiedottomasti niinkuin nukkuisi monen pitkän vuoden kuluttua.

Kun hän herättyään meni pirttiin, näki hän äidin liikkeellä, vaikka heikkona vielä. Isä istui sänkynsä laidalla ja veteli verkkaan kämmenellään pitkää, harmajaa partaansa. Penkillä istui kaksi miestä, tukkilaisia. Junnon-Iikka, kotikylän mies, ja toinen nuori, etelän puolen mies.

Perttu tervehti Iikkaa, joka oli tuttava.

"Tekö sitä yöllä lautalla tulitte?" tiedusti Perttu.

"Me. Mutta otimme maihin tässä Viraniemen rannassa, kun näytti rupeavan tuulemaan eikä suvannolle ole panemista", alkoi Iikka selittää.

Äidin silmät olivat itkettyneet, ja ennenkuin Iikka kerkesi jatkaa, sanoi äiti:

"Ikäviä terveisiä sillä on Iikalla meillekin. Kuuluu hukkuneen
Kustaavan mies…"

Perttu ei puhunut mitään, mutta kenkä, jota hän oli jalkaansa vetämässä, jäi lattialle. Salamana lensi hänen ajatustensa läpi: Kustaava ja lapset joutuvat sinun elätettäviksesi…

"Niinhän se kävi", alkoi Junnon-Iikka selittää. "Siinä kun tukit olivat tulossa Sipulikosken niskaan ja päällempänä Peurasuvannolla oli suma, niin siihen suman rakoon oli pudonnut… eikä löydetty vielä ruumista… Eikö kulkene valtaväylää, jos eivät tukit survo palasiksi…"

"Helvettiin meni sekin mies", lausui vanha Israel tuomionsa, ankara katse silmissään.

"Kukapa sen niin varmaan tietää", arveli nuori etelän puolen mies,
Junnon-Iikan kumppani.

Onneksi ei vanha saarnamies sitä kuullut. Höpistyään hetken itsekseen hän kallistui vuoteelleen, ummisti silmänsä ja näytti nukkuvan.

"Jäi viisi pientä lasta eikä minkäänlaista elämistä", sanoi emäntä hetken kuluttua, mutta sitten hän ratkesi valtavaan valitukseen: "Herra, Herra, miksi minua näin kovasti koettelet!" Eikä tyyntynyt sittenkään, vaikka Perttu kantoi hänet vuoteeseen ja koetti parhaansa mukaan lohduttaa.

* * * * *

Viinamäen pellon karhittuaan Perttu palasi pihasalle ja alkoi korjailla kyntöneuvoja kesäsijoilleen. Kevätkylvöt olivat nyt tehdyt, ja vähän keveämmin mielin Perttu valmisti apetta Laukilleen.

Lauttamiehet, jotka aamulla olivat tulleet taloon, olivat menneet tuulta makaamaan karjalatoon. Herättyään he alkoivat tahtoa Perttua avuksi saattamaan lauttaa koskenniskaan. Eivät sanoneet uskaltavansa kahden lähteä suvannolle, kun tuulenhenki oli idässä. Semmoisia saattomatkoja oli Perttukin silloin tällöin tehnyt, vaikka hän ei muuten ollut koskaan vasiten ollut tukkihommissa. Mutta kun oli sopiva vesi eikä tuuli haitannut, oli lauttojen saattaminen koskenniskaan hauska matka, ja hyvä palkka siitä maksettiin.

Perttu vähin kielteli, kun Junnon-Iikka pyysi. Olisi ollut niin kovin monenlaista talon työtä, ja Karhunsuolla odottivat ojamullat hajoittajaa.

"Lähde pois vain… On nyt kesää vielä maatöitä tehdä, ja me maksamme hyvän palkan… Näillä tukeilla on kiire meren suulle", kehoitti Junnon-Iikka uudelleen.

Perttu mietti hetkisen. Samalla matkalla hänen sopisi käydä Lommankin puheilla ja palatessa poiketa Hannaa puhuttelemassa… Hän lupasi lähteä, pistäysi huoneeseensa ja veti uudet pitkävartiset tukkisaappaat jalkaansa.

"Nyt lähdemme", sanoi hän sitten pihalle tultuaan. Hänen liikkeissään ja koko olennossaan ilmeni jotakin reippaampaa, ja äskeinen alakuloinen katsekin oli kirkastunut ja ikäänkuin avartunut.

"Sinusta se tukkimies olisi tullut", sanoi Junnon-Iikka ihastuksissaan.

Perttu olikin nyt, pitkävarsisaappaissa ja mustassa hatussa, joka oli hieman kallellaan, niinkuin tukkilaisilla on, aivan erinäköinen kuin äsken pellollaan.

Miehet kävelivät rantaan, jossa suuri tukkilautta oli vankalla trossilla kiinnitetty maahan lyötyyn paaluun.

"Onko näkynyt lauttoja alas meneviksi?" kysyi Junnon-Iikka, kun alkoivat päästellä lauttaa irti.

"On niitä joku näkynyt menneen", vastasi Perttu.

Kun lautta oli irtautunut maista ja he kukin asettuneet airoihinsa, alkoivat he soutaa suvannon selälle, josta laimea virta hiljalleen kuljetti raskasta lauttaa virtavampia vesiä kohden.

"Tänä kevännä oli puute miehistä tukinlaskussa", puheli Junnon-Iikka lautan etupäästä Pertulle. "Siellä olisit sinäkin napannut sievät rahat… Mutta sinähän et pidä tukkilaisen elämästä… Kumma ettet sinä, ja toiset veljesi vain… Kemijokivarteen kai ovat menneet…?"

"Sinne ovat kai menneet."

Hetken vaiti oltuaan sanoi Junnon-Iikka niinkuin kauan mietittyä asiaa:

"Kumma se on, että tyydyt maatyötä tekemään, vaikkei ole palkasta mitään tietoa…"

Se nyt oli taas viittaus siihen, että talo oli niin velassa, että kun velkamiehet omansa ottivat, ei Pertulle jäisi mitään. Koko maailma sen muuten tiesikin.

Jotakin Junnon-Iikalle vastatakseen Perttu sanoi:

"Siinäpä tuota on elänyt, ja tuskinpa niillä kaikilla tukkilaisilla on paljoa enempää säästössä kuin minullakaan…"

Ei väittänyt Junnon-Iikka sitä vastaan, mutta arveli kuitenkin:

"Semmoinen mies kuin sinä, joka olet juomaton ja muutenkin hoksaava, sinä siellä panisit kesän pitkään rahaa säästöön kuin puita pinoon…"

"Niin vain tekisikin", arveli etelänpuolen mieskin.

"Taitaisivat tulla minullekin suuremmat menot sitten", naurahti Perttu miesten puheisiin.

Lautta soljui hitaasti eteenpäin. Tuuli oli iltapuoleen päivää kokonaan tyyntynyt, niin että suvannolla oli nyt helppo ohjailla raskasta lauttaa. Ei ollut muuta miehillä tekemistä kuin katsella vain.

Etelänpuolen mies siirtyikin lautan kupeelle, jossa heillä oli tulisija ja kahvinkeittovehkeet.

"Keitäpä oikein jätkän kahvia", varoitteli häntä Junnon-Iikka.

"No niinkuin tervaa", vakuutti toinen ja pilkkoi honkapalasesta lastuja kahvin keittämistä varten.

Junno ja Perttu ohjailivat sillä välin lauttaa, joka jo oli kulkenut suvannon selälle ja oli nyt parhaalla väylän kurkulla. Junno ohjaili etupäätä, Perttu jälkipäätä. Junno hyräili tukkilaisen lauluja, mutta Pertun ajatukset eivät hänen laulujaan seuranneet.

Mutta keveämmältä, vapaammalta ja hauskemmalta tuntui Pertustakin elämä täällä vesillä. Maailma huolineen oli tuolla etempänä, täällä ei niistä mitään tiennyt… täällä valtaväylän kirkkaan veden päällä… joka virtaili meren suulle ja sieltä avaraan maailmaan. Oli kuin keveämpää hengitys, ja niinkuin raskas elämä olisi haihtunut. Tänne kuului selvään rannalla olijoiden puhelu, ja korva otti pienenkin äänen, joka lähti maalta päin…

"Hauskat ja helpot ne ovat välistä sentään tukkipojan päivät", arveli laulunsa lomasta Iikka.

Korkealla rantatörmällä olevat talot paistoivat joelle, ilta-auringon niitä kullatessa, kuin kiillotetut majat vaaran kupeelta. Pertun silmät kääntyivät kotia päin, joka niemen nenässä kyyrötti vanhoine maalaamattomine rakennuksineen. Se olikin ainoa kylän talo, jota ei ollut punattu, sillä isä oli pitänyt sitä maallisena ja synnillisenä koreutena. Mutta kaikkein kauneimmalla paikalla se sittenkin oli, ja joelle asti rehoittivat Pertun puutarhan puut, joissa lehti jo vihotti…

Kauempaa talon takaa näkyivät pellot ja jo vihannoivia ketoja, joihin Perttu vuosi sitten oli timoteitä kylvänyt… Viinamäenkin eroitti mustine multineen ja sen takaa korkean tuoreoksaisen kuusikon, hänen säästömetsänsä…

Kylän alapäässä mäen harjalla näkyi pienoinen punainen talo pitkän petäjikön laidasta. Se oli kaikkein etäimmällä joen rannasta ja kaikkein korkeimmalla vaaran kupeella. Mutta pellot olivat sieviä mäen laitaan tehtyjä neliöitä ja vankkojen kiviraunioiden ympäröimiä. Talo näytti muutenkin siistiltä ja somalta valkoisine nurkkalautoineen ja ikkunanpielineen… Nyt varsinkin, kun lännen ilta-aurinko kultaili sitä tuonne miellyttävään mäenrintaan…

Se oli Hannan koti.

Pertun sydän sykki kuumasti. Mitähän Hannalla siellä oli tekeillä?
Muistiko häntä? Odottiko niinkuin oli luvannut?

Muisti kyllä ja odotti. Niin oli vakuuttanut, kun viime kerran kohtasivat, hangen aikana, kun Perttu metsästä tullen oli käynyt Hannaa tervehtimässä. Varhainen, kirkas kevätaamu oli silloin… Ei ollut sittemmin Hannaa kohdannut… Kun ei mitään hauskaa ollut kerrottavana, niin ei tahtonut liian usein puhellakaan.

Eikä ollut hänellä nytkään mitään ilosanomaa vietävänä… melkein päinvastoin…

Mutta aina kun puhui Hannalle huolistaan ja päätteli yhtä ja toista heidän tulevaisuudestaan, osasi Hanna kääntää hänen huolensa parhain päin ja ennustaa hauskaa tulevaisuutta. Ja vaikka niin peräti vähän oli toivoa siitä, että Perttu pääsisi velattomaksi eläjäksi, uskoi Hanna kuitenkin… ja lupasi odottaa… eihän heillä niin kiirettä ollut…

Lautta oli Pertun miettiessä solunut jo lähelle saaria, ja suvanto välkkyi takanapäin kuin suuri järvi. Ei ollut enää kaukana Hopeasaarikaan, Viraniemen ja koko kylän heinävin ja paras niitty. Rannoilla jo eroitti pitkää, polviin asti ulottuvaa luhtaa, vaikka kesä oli vasta alussa.

Etelänpuolen mies, joka oli kahvinkeittohommissa, huusi: "Kahvi on valmista."

Junnon-Iikka kehoitti Pertun ensiksi juomaan, jolla aikaa etelän mies kävi Pertun airoon, sillä yksin ei lauttaa nyt sopinut jättää kulkemaan, kun saaret lähestyivät ja oli osattava oikealle väylälle.

"Siellä olisi minun laukussani hokmannia, jos tahtoisit panna kahvin sekaan", tarjosi Iikka.

Ja kun lautta näytti olevan menossa oikealle väylälle, pisti Iikka aironsa rinkkoon ja kävi kahvin juontiin.

"Mutta jo on siinä leveää selkää", sanoi hän ja löi Perttua hartioille kämmenellään. "On siinä voimaakin. Minä sinuna ostaisin ensi talveksi vankan hevosen ja lähtisin tukkimetsään. Nyt tulee paljon tukinajoja ensi talveksi… Kun menneenä talvena Airiselän ajossa Savukylän Hermanni ansaitsi kolmatta tuhatta markkaa, vaikkei ollut ajoissa kuin joulusta Marianpäivään. Minä tiedän, minä olin Hermannilla hakkuumiehenä…"

"Kolmatta tuhatta…?" kysyi Perttu kummissaan.

"Puhtaita rahoja… Paksu pinkka oli kuin virsikirja seteleitä, kun kotiaan läksi. Mitä arvelet? Eikö kannata talvisydämen ajaksi lähteä tukinajoon?"

Perttu ei vastannut.

"Eikä siellä talvella niin jumalatonta elämää pidetä, jos sitä pelkäät… Kun laittaa oman kämpän ja tallin, niin saapi olla aivan rauhassa… Joskus, kun sattuu viinakauppias liikkeelle, niin vähin huutavat ja tappelevat. Mutta mitäpä sinun tarvitsee joukkoon sekaantua."

Perttu katsoi Iikan ruskeihin, vilkkaisiin silmiin, että näkyisikö vilppiä silmänurkassa, mutta kun toinen näytti vakavalta, ymmärsi Perttu, että hän tarkoitti totta.

Lautta oli heidän jutellessaan jo lipunut vuopioon, jonka toisella puolella oli Hopeasaari ja toisella Törmänki, hyvä maaheinäniitty sekin.

"Siinä se sitten on Hopeasaari… maailman paras niitty…"

Iikka tuntui sen sanovan Pertulle, ja hänestä näytti kuin Iikka olisi tahtonut siihen vielä jotakin lisätä.

Hopeasaaren ranta oli syvä ja virtava, ja lautta kulki siinä nopeampaan. Saaren taakse jäi kotikylä, ja katosi näkyvistä tapulin risti ja kirkon eteläinen pääty. Edessäpäin näkyi vain niittyjä, joita putaat ja vuopiot halkoivat.

"Siinä se olisi talon turva tuossa Hopeasaaressa", arveli hetken kuluttua taas Iikka.

"Olisi se… joka sen omaksensa kerran saisi", sanoi Perttu hiljaisella äänellä, ja näytti kuin hänen silmänsä eivät koskaan kyllääntyisi katsomaan Hopesaaren tummaa, nyt jo pitkää luhikkoa.

"Siitä saapi Lomma liian rajun rahankoron", arveli Iikka taas, ja kun ei Perttu siihen vastannut, lisäsi hän:

"Kumma mies se isäsi, kun antoi ruuan suustansa."

"Pakosta kai se oli, kun ei muuten kyennyt maksamaan korkoa", sanoi
Perttukin nyt. "Eikä taida se asia meidän puhelemalla parata."

"No lauletaan sitte!" kiljaisi Iikka ja alkoi rallattaa, niin että kaiku kierteli kaukaisissa vaaroissa.

Jo oli lautta saapumassa koskenniskaan. Etäältä näkyivät jo toisen kylän talot ja kuului kovien koskien pauhua. Sieltä näkyi korkealta törmältä kauppias Lommankin komea valkoinen talo yli muiden ja asuinrakennuksen suuret ikkunat, jotka välkkyivät iltapäivän paisteessa kuin kulta.

Tarkkaa oli nyt lautan kuljetus, sillä virta eneni ja väylät olivat mutkaisempia. Jo näkyi koskenniskan lauttahamina suurine lauttoineen ja tukkilaisineen, joita vilisi maalla ruokakojujen ympärillä ja kulki edestakaisin lautoilta maihin ja taas takaisin. Kuului lauluja, kirouksia ja huutoja, ja ihan jo silmän alla näkyivät ensimmäisen kosken vihaiset laineet ja kuului mahtavan kosken varoittava pauhu.

III.

Erottuaan Iikasta ja etelänpuolen miehestä Perttu nousi maihin lauttahaminaan. Hän päätti joutua Lomman puheille heti, eikä aikonut käydä tukkilaisten ravintolassa ensinkään. Mutta kun hän ehti ensimmäisen "kämpän" luo, huusi sieltä joku avonaisesta ovesta:

"Mies hoi, tule kortille!"

Hän näki tutun miehen kasvot etempää ja kuuli tämän sanovan:

"Ei se ala kortilla. Se on sen Viraniemen saarnamiehen poika…"

Perttu käveli nopein askelin eikä ollut kuulevinaankaan kysymyksiä eikä pistosanoja, joita sateli jätkäjoukosta kuin rakeita. Mikä tahtoi vaihtaa kelloja, saappaita, lakkia, mikä vaati kortille ja mikä kiroili, että mikä tuo on, joka ei kenellekään vastaa…

Pian Perttu ehti pois lauttahaminan kuuluvilta ja lähti astumaan Lommalle päin. Hänen mielessään olivat nyt kypsyneet uudet tuumat, ja hän päätti käydä kaikkien velkamiesten luona tiedustelemassa, jos hyvinkin uskoisivat velkansa hänelle, jotta hän saisi talon omiin nimiinsä. Niin oli naapurikin, Jokijalka, neuvonut. Hän uskoi, että hän kykenisi vuosittain maksamaan korot ja pystyisi raivaamaan Karhusuon viljelykselle. Ja jos hän saisi Hopeasaaren itse tehdä… niin voisi karjaa lisätä ja saada myös siten tulot enenemään.

Vilkkaissa ja hauskoissa tulevaisuuden tuumissa hän asteli reippaasti
Lommalle.

Lomma oli pitäjän rikkain kauppias ja toimelias maanviljelijä, joka oli köyhästä miehestä kohonnut varallisuuteen ja hyvinvointiin. Oli kyllä paljon huhuja liikkeellä, ettei hän ollut rehellisellä pelillä koonnut kaikkea omaisuuttaan. Tukkikaupoissa hän oli voittanut tuhansia. Lomma oli hyvä mies auttamaan vähävaraisia, antoi velkaa, mutta kiskoi takaisin, suuria korkoja perien. Toiset häntä kirosivat, toiset kiittivät. Mutta siitä olivat kaikki yksimielisiä, että sen nimi, joka kerran hänen kirjoihinsa joutui, ei niistä päässyt erilleen maksamallakaan. Aina sieltä löytyi joku pienoinen rästi, ellei muuta.

Lomma sattuikin olemaan kotosalla ja hyvällä tuulella. Poltellen pahanhajuista sikaaria hän käski Pertun tulla konttoriinsa. Lomma oli jo ikämies. Hänen parrattomat, pulleat kasvonsa olivat savun väriset ja silmät vedenharmaat. Mutta ne kiiluivat kuin mitkäkin kissansilmät ja vilkuivat aina joka haaralle.

"Vai olet sinä Viraniemen Israelin nuorin poika", puheli hän Pertulle sikaaria tarjotessaan. "En minä olisi tuntenut. Ei ole näkynyt sinua täällä kosken soudussakaan. No, miten siellä isä vanhus jaksaa? On kuulunut, että alkaa vanhuus voittaa…"

"Eipä saata enää pitkäikäinen olla. Toisinaan jo tuntuu, että puheissaan höpisee", selitti Perttu.

"Olet sinä tullut enemmän isääsi kuin toiset velimiehet… Joko sinä olet nainut?"

Perttu punastui ja arveli:

"En ole nainut…"

Lomma ei näyttänyt isosti kuulevankaan, mitä Perttu puhui, kysyi itse vain minkä kerkisi. Tiedusteli pelloista ja niityistä, karjasta ja minkä mistäkin.

"Niityistä ei ole paljon puhetta, kun Hopeasaari on teillä", sanoi
Perttu.

"Joo. Olenhan siitä heinän tehnyt rahan korosta…"

"Paljonko on näinä vuosina tullut heiniä?" kysyi Perttu.

Hän näki selvään, ettei Lomma tahtonut siihen suoraan vastata.

"Liekö niitä koskaan niin tarkoin arvioitu, mutta kai ne suunnilleen koroksi riittävät, enkä minäkään ole tahtonut olla kovin ankara isääsi kohtaan, vaikka kyllä kipeä tarve on välistä minuakin hätyyttänyt", selitti hän.

Perttu kävi nyt suoraan asiaan ja kysyi, saisiko velka olla uloshakematta, jos se tulisi hänen nimeensä…

Lomma heristeli korviaan. Mitä tämä mies oikein alkoikaan?

"Miksei, kun minä saan koroista tehdä Hopeasaaren niityn", vastasi hän sitten, mutta hänen äänensä helähti kylmemmältä kuin äsken.

"Sitä minä, että eikö kelpaisi raha koroksi", esitteli Perttu.

Mutta siitä ei Lomma näyttänyt pitävän. Hän nousi istumaan, kävi sytyttämään sikaariaan, vaikka se parhaillaan palaa roihusi, ja ärähti:

"Niin… se on sovittu sillä lailla isäsi kanssa… siksi kunnes velka on maksettu… Mitäpä siitä…"

Ja hetken oltuaan vaiti hän kysyi tikaisemalla:

"Sinäkö se aikoisit ottaa kaikki velat päällesi?"

"Olen ajatellut, että jos tyytyisivät velkamiehet siihen, että saisivat vuosittain korot, niin koettaisin", sanoi Perttu alakuloisena ja melkein rukoilevan äänellä.

Mutta Lomma oli toista mieltä.

"Älä, hyvä mies, ota niin suurta velkataakkaa hartioillesi! Et sinä jaksa korkojakaan maksaa! On annettu isäsi siinä nyt olla rauhassa vanhoillaan, vaan kyllä minä luulen, että velkojat alkavat omiaan tahtoa, niin…"

Pertun herkkä mieli kävi katkeraksi. Ei näyttänyt täältä päin olevan mitään toivoa. Hän luki Lomman harmaista, kiiluvista silmistä sen, ettei tämä mies helpottaisi eikä lahjoittaisi penniäkään, vaikka olisi paikalla rahat pöytään lyödä. Perttu ei ollut koskaan nähnyt isän Lommalle antamaa velkakirjaa eikä tiennyt, oliko velkakirjaan erityisesti merkitty, että korko oli maksettava Hopeasaaren heinillä. Ja vaikka hänen mielensä oli käynyt apeaksi ja äskeiset valoisat tulevaisuudentuumat olivat rauenneet, kysyi hän:

"Onko se sitten velkakirjaan merkitty, ettei raha kelpaa koron maksuksi, vaan ainoastaan Hopeasaaren heinät?"

Lomma kivahti:

"Oli tai ei, vaan se on niin sovittu, ja saapi isäsi kiittää, etten ole ruvennut velkaa uloshakemaan."

Mitähän tämä mies oikeastaan onkaan? Tiedustelee velkakirjasta kuin mikäkin isäntä! Eivätpä ole toiset veljet huolehtineet isänsä velkakirjoista!

Lommalla pyöri jo huulilla monta kysymystä, mutta kun Perttu näytti aikovan lähteä, ei hän ehtinyt muuta kysyä kuin:

"Osaatko sinä sitten lukea kirjoitusta?"

"Osaan kyllä ja ymmärrän luetun sisällönkin", vastasi Perttu vähän kylmemmällä äänellä ja kääntyi mennäkseen.

"Vai niin", sanoi Lomma ja kääntyi hänkin selin. Mutta Pertun mentyä hän höpisi itsekseen:

"Oletpa vain mikä olet… mutta minulla on takanani sellaiset paperit, jotka pitävät."

Jälestäpäin hän usein muisti Pertun silmiä ja niiden ilmettä, kookasta vartta ja leveitä kämmeniä.

Alakuloisin mielin lähti Perttu maantietä pitkin kotia päin kävelemään.

Vaikka oli jo myöhäinen ilta, melkein yö, valvoivat kaikki ihmiset vielä kylässä. Kesän alussa nukkuvat peräpohjalaiset hyvin vähän, ja koko yön näkee ihmisiä liikkeellä. Tuskin yhdessäkään talossa tapaa koko talonväkeä nukkumassa yhtaikaa.

Kylän läpi kulkiessaan Perttu käveli nopeaan, aivan kuin hänellä olisi ollut tavaton kiire, mutta ehdittyään taipaleelle, joka eroitti kylät toisistaan, hän hiljensi kävelyään ja vaipui mietteisiinsä.

Yö oli kaunis ja tie hauska, kulkien korkean Visavaaran yli, jossa milloin nousi mäen harjalle, milloin laskeusi laaksoon. Koivut jo vihannoivat, ja etelän rinteillä näkyi joku melkein täydessä lehdessä.

Eräässä laakson pohjassa Visavaaran alla Perttu tiesi olevan lähteen lähellä tietä. Hän poikkesi lähteelle, joka kirkkaana silmänä pulppusi suuren, tiirakylkisen kiven luomesta. Hän heitti takin päältään ja hatun päästään ja rupesi pesemään kasvojaan. Kotia palatessaan hän oli päättänyt poiketa Hannaa tervehtimässä ja muisti nyt, että hänellä kai oli pölyiset kasvot.

Pestyään hän pyyhkäisi hiuksiaan vähäisen ja solmisi kaulaansa huivin, jonka Hanna oli viime talvena antanut.

Reippaasti hän sitten lähti astumaan ja nousi pian Visavaaran korkeimmalle harjalle, jonka yli tie vei ja joka oli kahden kylän rajaharju. Harjun toiselta puolen leveni kotikylän suvanto ja suuret, vihannoivat saaret kuin tauluun maalattuina hänen eteensä. Kaitaiselta palstalta näyttivät viljellyt maat kotikylän vaaran kupeella mitättömältä viirulta, verrattuina siihen äärettömään näköalaan, jonka etäisiä taivaanrantoja yön lempeä hohde kirkasti.

Oli maita ja metsiä, korpia ja lihavia soita! Olisi siinä leivälle sijaa kasvaa, olisi työtä tuhansille!

Ja Pertusta näytti siltä kuin ikävöisi erämaa jo asukastaan, kuin kuiskisi korpi kuokkijaansa ja kova kiveliö raivaajaansa…!

Milloin ehtisi sinne kuokka, milloin aukaisisi aura soiden selkiä ja halkoisi karhi korven lihavaa mätästä! Olisi työtä, olisi elämää Pohjolassa… kun parhaiden poikien hiki ei valuisi vieraalle maalle…

Aina tätä harjua kulkiessaan joutui Perttu samoihin mietteisiin, ja aina silloin tuntui hänestä Pohjola niin rakkaalta, ettei hän voinut käsittää, kuinka toiset voivat siirtyä täältä valtameren taakse ja siellä työtä tehdä… työtä tehdä ahtaassa, pimeässä kaivannossa, kun täällä oli valoisaa ja lämmintä ja lintujen laulua ja työtä… työtä tuhansille…

Isänmaa ei ollut heille muuta kuin vilunarka syntymäpaikka, jossa kuoli nälkään tai paleltui ja eli köyhänä ja nälkäisenä… Niin oli. Oliko hän itse sitten muuta saanut tähän asti kuin työtä, vilua ja nälkää? Hän lähti kävelemään jyrkkää mäkeä alas, mutta vielä keksi silmä Hopeasaaren, jonka pohjoispäästä pohotti sankkaa pajukkoa, turvana kevätjäitä vastaan, ja heinälatoja pitkin saaren korkeinta kamaraa.

Oliko hän sitten itse muuta tuntenut kuin nälkää, vilua ja puutetta?

Oli, oli! Mitä hän oli oppinut talven pakkasaamuina, kun revontulten hulmutessa yksinäistä metsätietään kulki! Mitä oli miettinyt valoisina kevätöinä, kun kylvi peltoaan ja käet kukkuivat! Ja mitä tuntenut illan hämärässä, kun seisoi vastatäytetyn hyvänhajuisen heinäladon kynnyksellä!

Ja hänen mielensä, joka äsken oli apea ja toivoton, kirkastui taas, ja hänen käyntinsäkin kävi reippaammaksi… Olipa kuin oli ja kävipä kuinka kävi, mutta tätä maata hän rakasti… tämä antoi leivän, välisti kyllä mustaa ja vähäisen, mutta elätti miehensä kuitenkin… Eikä tämä maa irvistellyt vastaan eikä näyttänyt oudon naamaa milloinkaan! Aina hymysi taivas, talviaamuinakin! Aina naurussa suin oli kolkko korpi, ja aina ilomielin ja lintujen laulaessa kiveliö kulkijaansa kohteli! Entäpä kesäiset, kastekirkkaat aamut niityn laitaan mennessä, ja elokuun hämyillat, kun vilja kypsyneenä kuhilaillaan seisoi…

Ja rivakasti, melkein kuin peläten, ettei häntä hänen hyvä mielensä jättäisi, hän käveli hauskaa tietä pitkin. Uusista tuumistaan, jotka tällä matkalla olivat hänen sydämessään syttyneet, hän tahtoi joutua Hannallekin puhumaan…

Hänen elämässään täytyi tulla nyt joku muutos. Hän tunsi sen, niinkuin olisi joku siitä korvaan kuiskinut. Jo näkyi Hannan koti, Vaarala, mäen kukkulalla somana ja sievänä. Kohta oli hän tiehaarassa, josta tie kääntyi taloon. Hän nousi maantiestä lähtevää kaitaista talontietä; siitä näkyi nurmen välissä vain kaksi rattaan raitiota ja ura, jota hevonen asteli.