Produced by Tapio Riikonen

MAALAISKUVIA II

Kokoelma novelleja

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1908.

SISÄLLYS:

Niittymatoja hävittämässä.
Kuva Juukujärven rannalta.
Känsä-Topias tullikavaltajana.
Kiusaus.
Anttilan vanhan Iisakin parakraahvi.
Vanhan isännän puhetta.
Punanaamaisen rahtimiehen mielipide.
"Tösseli".
Eräs Amerikan kirje.
Frans Tuiran joulukertomus.
Mökistä mökkiin.
Sovintoa hieromassa.
Laura parka.
Raitikosken Antti.
Uusi oikeus.
Kun Savinaista vangittiin.
Kihloissa.
Tilausaikana eli Kansamme hyvinvointia.

NIITTYMATOJA HÄVITTÄMÄSSÄ

Kauas Pohjan puoleenkin ilmestyi viime kesänä niittymatoja, täyttäen maarunsa maamiesten parhaalla tavaralla: peltoketojen kauniilla mannulla.

Niitä ilmestyi Ylirannan kyläänkin, jossa ei tämän polven aikana tietty mokomia syöpäläisiä olleen. Oli luettu lehdistä, kuinka ne etelämpänä suuria vahinkoja tekivät, kuinka oli kaikkia konsteja koetettu, että saataisiin ne hävitetyksi. Mutta ei ollut vielä mikään keino auttanut. Olivat maanviljelysoppineetkin kaiken ymmärryksensä yrittäneet, mutta eivätpä hävinneet madot. Oli sanottu lehdissä, että kun oikein kovasti sataa, niin siitä häviävät, kuolevat ja lahoavat sinne heinän juureen eivätkä enää sikiä ainakaan sinä kesänä.

Ylirannan Niemelän kedoille, Lompalonrannalle, niitä ensiksi ilmestyi. Ne olivat laihanlaista keto- ja lyhyttä maaheinää kasvavia. Niihin ensiksi ilmestyivät. Nousivatko maasta vai taivaastako tipahtivat, ei tietty, mutta pelottavasti alkoivat kedot kulottua.

Lompalonrannan niitty oli aivan tien varrella, niin että kaikki ohikulkijat huomasivat niissä kedoissa niittymatojen tuhotöitä. Näkyihän niitty selvästi taloonkin, kun pirtin peräakkunasta katseli etelään päin; näkyi sekin selvästi, kun sivukulkijat, olivatpa sitten jalan kulkijoita tai hevosella ajajia, osoittivat sormellaan ketoja ja sanoivat… niin, mitä lienevät sanoneet… Oli sellaisiakin menijöitä, että siinä pysäyttivät hevosensa, laskeusivat alas rattailtaan ja menivät niitylle katselemaan ja tonkimaan, luultavasti nähdäkseen, minkälaisia ne niittymadot oikeastaan olivat.

Niemelän isäntä, ylpeä ja kiivasverinen Aukusti Joakim, oli pirtin peräakkunasta monta kertaa nähnyt, kuinka siinä Lompalonrannan niityn kohdalla kulkijat pysäyttivät hevosensa ja kävivät kedoille kuin jotakin hakeakseen. Ensin hän ei ymmärtänyt mistä oli kysymys, mutta ihmetteli hän itsekseen, mitä noilla kulkijoilla oli tekemistä hänen niityllään, heinikkoa polkemassa. Ja nekin, jotka eivät kedoille menneet, ne kuitenkin sivu mennessään viittoivat sinnepäin käsillään ja tuntuivat selittelevän toinen toiselleen jotakin asiaa.

Jo eräänä päivänä Aukusti Joakimkin lähti Lompalonrannalle päin kävelemään… Ja nyt hänkin näki mitä hävitystyötä täällä madot tekivät. Koko Lompalonranta näytti kulolta, siellä täällä piipatti pystyssä jokunen juhannuksen kukka ja vankempi pilliheinä, mutta mantu oli kaikki hävinnyt…

Jopa oli tämä kummaa! Ja mistä olivat madot tännekin osanneet? — Sen vuoksi ne ovat ohikulkijat tässä pysähtyneet ja katselleet ja tutkineet ja nuuskineet — puheli hän itsekseen matojen hävitystyötä katsellen. — Jo ovat osanneet, kirotut, tännekin… Kyllä tässä taitaa tulla kehno heinävuosi, jos noita alkaa laajemmalta levetä… Mikä ne tähän juuri minun niittyyni opasti ensiksi… Onkohan muiden niityissä näkynyt?

Hän kumartui katselemaan, minkälaisia nuo itikat oikein olivat, sillä Aukusti Joakim ei ollut niitä ennen luonnossa nähnyt, kirjoitettavan oli kyllä nähnyt ja puhuttavan kuullut. Tuossa niitä näkyi olevan… hyi minkä näköisiä… mustia, limaskaisia lieroja, tuumanpituisia… tuossa muuan kiipesi mantuheinän latvaan, ja yksi kaksi oli heinä kadonnut sen nälkäiseen maaruun… Ja voi penteleitä, kuinka paljon niitä oli… Aivan mustanaan koko heinikko… Tämäpä vasta kesää on!

— Eikö niitä sitten muualla ole kuin minun niityssäni, ajatteli hän mieli karvaana. — Kun tätä pitävät kuin mitäkin kometiiapaikkaa… juuri kuin tämä olisi isännän syy… Minkä minä noille tekisin!

Hänelle juolahti yhtäkkiä paha ajatus mieleen. Hän kokoaa niitä isoon saaviin ja viepi yön aikana Herralan kedoille ja kaataa keskelle parasta heinikkoa. Herrala se aina kehui ketojaan ja maanviljelystaitoaan. Mitähän se, möhömaha, tämmöisestä apulannasta arvelisi…

Sen hän tekeekin ja aivan ensi yönä. Siinä saapi samalla kostaa Herralalle siitäkin, kun mennä syksynä haukkui hänen varsaansa, ettei saanut palkintoa varsanäyttelyssä.

Aukusti Joakim oli siinä pyllyllään, matojen vehkeitä katsellen ja kostontuumia hautoen, unhottanut, että oli sunnuntaipäivä ja että ihmisiä oli liikkeellä… Kesken mietteitänsä kuuli hän rykimistä ja askeleita takanaan ja huomasi naapurinsa Järvelän tulevan luokseen… Häntä vähän harmitti ja koski kunniaan, kun naapurikin nyt näki, minkälaista hävitystyötä madot täällä tekivät… Tuo Järvelä oli muutenkin semmoinen joutava irvihammas ja viisastelija.

"Mutta olisitpa nähnyt tuolla Mokon kylässä, minkälaista hävitystyötä siellä madot tekevät!" alkoi Järvelä selittää. "Siellä oli aivan joka talon kedot ihan kuin keväällä lumen lähtiessä. Koko kylän kedot pohottivat aivan harmaalta kuin kulo. Siellä surkeaa on. Ei tämä vielä mitään ole."

Aukusti Joakimista tuntui hyvältä, että oli muuallakin matoja eikä yksin hänen kedoissaan.

"Liekö noita tässä kylässä muiden niityissä kuin meidän?" kysäisi hän naapuriltaan.

"No melkein joka talossa, vaikkeivät ole ymmärtäneet tarkastaa…
Herralan Jaakonvainion kedotkin…"

"Vai on Herralankin kedoissa!"

"Onpa tietenkin. Jaakonvainion ovat syöneet, ettei ole kuin jokunen pilli pystyssä."

"No, mitä ne tästä minun niitystäni sitten syynäävät kuin mitäkin kometiaa! — Pitäköön kukin huolen omastaan."

Niin naapurit keskustelivat. Tiesi Järvelä kertoa matojen tuhotöistä muuallakin, jossa jo olivat tehneet niin suuria vahinkoja, että varma heinäkato oli tiedossa.

"Sanomalehdissä on joka numerossa tietoja, kuinka ne hävittävät heinikoita", selitteli hän. "Monessa paikassa oli koetettu ajaa virtsaakin, että eivätkö häviäisi, mutta eivät olleet hävinneet. Agronoomitkin kuuluvat sanoneen, etteivät häviä ennenkun tulee oikein kova, monta päivää kestävä sade, niin sitten kuolevat."

"Vai jo tuli semmonen pykälä agronoomeillekin, etteivät ymmärrä niitä viisaita neuvojaan antaa!" ilostui Aukusti Joakim, sillä hänellä oli kova vastenmielisyys kaikkia agronoomeja kohtaan, jotka aina talossa käydessään pyrkivät neuvomaan ja muistuttelemaan.

"Jo tuli semmonen pykälä, ettei auta oppikaan", myönsi Järveläkin, mutta lisäsi sitten:

"Vaan se näkyy olevan varmaa, että lihavaan, timoteitä kasvavaan peltoketoon ei se ryhdy. Siinä kun on vankkaa heinää, niin ei voi mitään. Minä näin Mokon kylässä selvän esimerkin… Ja sama näkyy olevan muuallakin."

Aukusti Joakim ei ollut kuulevinaan Järvelän viimeistä puhetta, sillä hänellä ei ollut yhtään timoteiketoa, arveli vain:

"Mutta kyllä tästä tulee niin huono heinävuosi, että saapi tappaa puolet elukoistaan."

"Epäilemättä. Jos sentään sateet tulisivat, niin…"

"Eivät ne enää ehtisi kasvaa…"

Siihen jäi naapureilta keskustelu, sillä he huomasivat herrasmiehen ajavan polkupyörällä aika kyytiä tietä pitkin. Mutta kun pyöräilijä ehti heidän kohdalleen, pysähtyi hän, laski pyöränsä tienpientareelle kyljelleen ja kävi heidän luokseen. Aukusti Joakim ja Järvelä jäivät vierekkäin outoa tulijaa katsomaan, sanaa sanomatta, kumpikin miettien, että mikähän tuo on, joka tänne…

Se oli nuori agronoomi, joka maamiesseuran lähettämänä oli matkalla. Niittymatojen tuhotyötä oli hänen määrä tarkastella ja antaa neuvoja niiden hävittämiseksi. Aivan sitä varten oli hänet maamiesseura lähettänyt tännekin, kun kuulunut oli, että täälläkin olivat madot alkaneet lisääntyä. Muualla oli hän jo kulkenut, useimmat naapuripitäjät käynyt.

"Paljon näkyy täälläkin matojen syömiä ketoja, vaan vielä enemmän niitä on muualla", sanoi hän. "Ei täällä toki ole vielä muualla näkynyt kuin laihimmilla kedoilla… kuten tässäkin… — Teidänkö nämä kedot ovat?" kysäisi hän sitten Järvelään päin kääntyen.

"Eivät nämä minun ole. Nämä ovat tuon Aukusti Joakimin, tuon Niemelän", vastasi Järvelä ja katseli syrjäsilmällä agronoomiin.

"Eivät nämät minun ketoni ole ainoat täälläkään, jossa matoja on", sanoi Aukusti Joakim. "Herralankin Jaakonvainion ovat syöneet, ettei ole kun korsia pystyssä."

"Jaha… jaha… Eikö täällä ole koetettu mitään niiden hävittämiseksi?" kysyi agronoomi.

"Minkäpä niille on ymmärtänyt. Ovat ne jotkut koettaneet ajaa virtsaa, vaan ei ole auttanut sekään", selitti Järvelä.

Mutta nyt innostui agronoomi selittämään.

"Kaikkia keinoja on koetettu etelämpänäkin, mutta eivät ole auttaneet. Mutta minä olen keksinyt keinon, jolla häviävät ja jonka keinon avulla vielä tänä kesänä saa vankan rehusadon noista alastomista kedoista."

"Sitäpä minä en usko, kun juhannuksestakin on jo viikko kulunut", epäili Aukusti Joakim.

"Kummalta tuo kyllä tuntuu", arveli Järveläkin.

"Niinpä niin", sanoi agronoomi voitonvarmana. "Epäilleet ovat muutkin ensiksi. Mutta oletteko ajatelleet, että kun nämä kedot auraa ja kylvää rehukauraa, niin silloin häviävät madot ja syyspuoleen saapi vankan kauralaihon. Sellaisen keinon minä olen keksinyt mokomille."

Hän katsoi voittoisasti Aukusti Joakimiin ja Järvelään, eivätkö
hämmästy ja sano, että sepä nyt on, kun ei tuota itse ole hoksannut.
Mutta eivät hämmästyneet eivätkä kummastelleet. Melkein päinvastoin.
Sillä Aukusti Joakim sanoi:

"Olisi se sekin. Vaan minkäs niille sitten tekee, kun ne ovat auratut ja kaura kylvetty?"

"Tietysti niitetään kaura ja kuivataan haasioilla eläinten rehuksi, ja se onkin voimakasta rehua, tiedän mä", sanoi agronoomi kuin että jopa sekin on kysymystä.

"Niinpä tietenkin. Sen minäkin tiedän", jatkoi Aukusti Joakim. "Vaan mitäs sitten tehdään, kun on kaura korjattu?"

"Sitten tietysti kynnetään heti ja annetaan viilloksilla olla talven yli…"

"Niin vain. Entä sitten?"

"Sittenkö? Sitten lannoitetaan ja pannaan ohran kasvuun."

"Jopahan tullaan yhteen. Vaan mistäpä riittää lanta kaikkiin matojen syömiin ketoihin?"

"Niin… tuota… tuota… Voipihan niitä jättää levähtämään", arveli agronoomi ja katseli taivaalle.

"Saattaa siitä tulla sadekin", sanoi hän sitten.

"Se on kyllä täälläkin ymmärretty, että se niille paras kuri olisi, kun auraisi ne maahan, mutta se lannan asia…" tuumaili Aukusti Joakim.

"Suo siellä, vetelä täällä", arveli Järveläkin.

He olivat keskustellessaan saapuneet tien viereen, jossa agronoomilla oli pyöränsä. Siihen oli kokoontunut ohikulkijoita, jääneet siihen odottamaan, että mitä miehiä nuo olivat, jotka Niemelän niittymaata tarkastelivat. Oli joukossa kirkosta palaaviakin.

"Puhuttiin kirkolla, että häviävät kyllä, kun virtsaa ajaa…"

"Rukoilihan se rovastikin, että säästyisivät niityt madoilta, pellot hallalta…"

"Eivätpä taida rukoukset auttaa."

"Eivät ainakaan ennen… mutta jos sateen jälkeen", sanoi agronoomi kuin vastaukseksi kaikille kirkosta tulijoille.

Niemelään, kotiinsa, oli Aukusti Joakim käskenyt agronoominkin tulla levähtämään, että saataisiin keskustella yhtä ja toista, mitä noille madoille oikeastaan tekisi. Vaikka Aukusti Joakimia eivät herrat miellyttäneet, oli hänestä tämä agronoomi sentään aika hauska mies. Ja kun kylällä kuului, että oli Niemelään tullut agronoomi — matoagronoomi, — joka neuvoi niittymatoja tappamaan, kokoontui iltapäiväksi paljon kansalaisia sinne neuvoja kysymään. Tuli rovastikin, sillä pappilankin kedoille oli matoja ilmaantunut.

Kova oli poru Niemelässä. Jokainen sai puhua kokemuksiaan ja havaintojaan. Mokon kylän Silvonen kertoi:

"Meillekin ilmausi siihen rantariihen luo, alimmaisen kedon mäkipäähän. Minä ajattelin, että odottakaa, vietävät, kyllä minä teidät höystän… Ja kun tuli ilta ja kaste lankesi maahan, niin minä tomahutin kylvää koko hehdon suoloja siihen… niin kahden päivän perästä ei näkynyt yhtään elävää matoa… Ja kokoontuivat siihen sitten kaiken maailman varekset ja söivät kaikki matovainajat suihinsa…"

"Vai tottelivat suoloja!"

"Entä minä! Kuulkaapa kuinka minä…" alkoi Kauppi selitellä. "Koko
Naattolan vainio oli matojen vallassa, ettei paljon pilliä pystyssä…
Silloin minä…"

"Minkäpä teit?" kysyttiin monella suulla.

"Minä koko karjan kedolle… lehmät, hevoset, lampaat, kaikki. Kun viikon päivät siinä polkivat ja pehnasivat… niin alkoivat madotkin moittia, että tosi tässä taitaa olla… Ja, uskokaa jos tahdotte, nyt on jo Naattolan vainiossa hyvä heinän alku eikä näy yhtään elävää matoa…"

"Sitäpä pitää meidänkin koettaa", aikoivat useat.

Oli Niemelän Aukusti Joakim niitä miehiä, jotka viinaa "takanaan" pitivät ja silloin tällöin maistelivat hienoon humalaankin, hauskimmilleen. Ja huomattiin nytkin, että punotteli Aukusti Joakimin naama tavallista enemmän ja tavallista puheliaampi hän oli. Ja kun keskustelut olivat vilkkaimmillaan, huomattiin, että isäntä iski hyvin merkitsevästi silmää jollekin tuttavalleen, iski silmää ja piipun varrella viittasi kamaria kohden… josta toinen heti ymmärsi, mistä oli kysymys… ja sitä poistuttiin vakavina, arvellen: joo, joo… niin on…

Mutta kun Aukusti Joakim oli päässyt vähä hutikkaan, teki hänellä mieli tarjota agronoomillekin, joka istui tuolla pöydän päässä ja näytti olevan ikävissään… Jo iski agronoomillekin silmää ja viittasi piipunvarrella niinkuin muillekin. Ja heti ymmärsi agronoomikin, mistä oli kysymys, ja ulos silmäten ja koettaen näyttää vakavalta käveli hän Aukusti Joakimin perässä kamariin…

* * * * *

Illalla oli agronoomilla, Aukusti Joakimilla ja kahdella muulla isännällä johtunut mieleen sama ajatus, kun hauskimmillaan humalassa olivat. Jos olisi koettaa kaataa noille madoille vähän viinaa niskaan…

Menivät miehissä Lompalonrannalle, Aukusti Joakimilla täysi pullo taskussa.

"Nyt se taitaa tulla se kieltolakikin kaiken muun hyvän lisäksi", puhkesi Aukusti Joakim sanomaan.

"Eikö mitä. Ei se meidän aikana tule. Vaan eiköhän ole viisaampaa, ettemme anna noille matorakkareille viinaa, — vaan juomme itse", arveli agronoomi.

"Niin taitaa olla. Vaan menemme tuonne Lompalonrannan latoon ja otamme ryypyn. Madot kyllä häviävät itsestään."

"Aivan oikein. Madot kyllä häviävät itsestään. Ei niille muuta ymmärrä."

Ja sinne kävelivät ja ladon kynnykselle istuivat.

Ja sen havainnon tekivät kaikki muutkin, että omia aikojaan ne häviävät niittymadot, ilman ihmisten apua ja rukouksia. Joutavaa on niiden vuoksi mieltään pahentaa.

KUVA JUUKUJÄRVEN RANNALTA

Laajan, asumattoman erämaan syrjässä on Juukujärvi, jonka pohjoisenpuolisella rannalla, etelään päin viettävällä törmällä, on Iikka Oinaan torppa.

Kruununtorppa nimittäin. Metsiä kulkiessaan on hän tämän pienoisen järven rannalle kerran eksyksissään joutunut pimeänä syysyönä. Silloin hän päätti tähän ruveta kruunulta torppaa pyytämään ja asettua tänne asumaan. Kaukana oli seutu kyllä muista ihmisasunnoista, — oli ensimäiseen naapuriin, Kivinivan uudistaloon, rapea puoli penikulmaa, — ja kirkonkylään oli kolmatta penikulmaa.

Mutta Iikka Oinaan mielestä oli Juukujärven ympärillä hyvää viljelysmaata, ja niittyä saisi perkaamalla jänkille ja meheville ojanvarsille.

Tuumasta toimeen. Iikka ryhtyi hommiin ja niin sai kun saikin torpan oikeudet. Metsä järven ympärillä ja laajoissa saajoissa loitompanakin oli verrattoman hyvää männikköä kuin humalamaata; se se viekoitteli Iikkaakin siihen torppaa perustamaan, että jos hyvinkin pian saisi taloksi ja pääsisi sitten tuon verrattoman pulskan metsän omistajaksi.

Satuin tässä takavuonna kerran kulkemaan Juukujärven kautta, kun matkani piti erämaata halki toiseen pitäjääseen.

Kivinivan uudistalossa opasti isäntä minua polulle ja neuvoi:

"Tästä kun kuljet ja tämä männikkökangas loppuu, niin tulee jänkkä vastaan. Sitä elä lähde oikasemaan, vaan kulje sen vasemmanpuolista rantaa… ja pitäisi siinä tuntua pilkat puissa… niin tulet meidän heinäladolle, jossa on lehtiauma ikkunan edessä. Siitä ladolta sitten lähtee pilkottu polku ja kun sitä avosilmin seurannet, niin kyllä koidut Juukujärvelle…"

Niin neuvoi Kivinivan vanha, vaivaantunut ja kovaa kokenut isäntä, ja minä läksin neuvottua polkua kulkemaan…

Äärettömiä, liikkumattomia metsiä läpi polku vei, halki nukkuvaa kiveliötä, jossa tukkilaisen kirves ei koskaan ollut tuhoa tehnyt. Oli syksyn herttainen päivä, jolloin aurinko vielä lämmittää kuin kesällä ainakin. Männikön keskellä kulki kuin pylvässalissa, soman, miellyttävän hämärän ympäröimänä…

Tuli taipaleessa vastaan melkoisia metsäpuroja, joiden yli oli asetettu veistetyt telat, kaksi vierekkäin. Purojen varsilla kasvoi pitkää, mehevää heinää, pihlajia ja tuomia…

Olisi täällä mökin paikkoja, olisi maata viljeltäväksi tuhansille…
Mutta tulleeko koskaan asutetuksi tämäkään kiveliö?

Niin kävellessäni itseltäni kysyn, mutta ei vastaa kukaan. Äänetön kuin hauta on ympäristöni, ja vakavan totisilta näyttävät satavuotiset petäjät ja vanhat partaiset kuuset.

Jo näkyy viimein yhden puron varrella, metsän peitossa, pienoinen laukkupuoli lato, joka on aivan polun vieressä. Se näyttää olevan heiniä täynnä, ja ikkuna on tukittu ristiinrastiin koivun oksilla ja vesoilla. Taitaa olla tässä puron varrella Iikka Oinaan niitty!

Siitä nousee polku kovemmalle maalle ja näkyy siellä täällä kalliotakin ja niiden välissä rotkoja, mutta metsä on vieläkin yhtä sakeaa, kookasta ja komeaa…

Silloin yhtäkkiä kuuluu korvaani kuin airojen kitinää, ikäänkuin venettä soudettaessa; kun hetken vielä kävelen, vilahtaa vettä puiden välitse… Ja siinä samassa saavunkin pienoisen järven rannalle, josta valkoinen hiekka pohottaa kauas veden alta. Keskellä järveä on vene ja soutaja siinä, vanhannäköinen mies. Kalanpyyntihommissa lienee…

Toiselta puolen järven näkyy pienoinen talonalku: uusi pirtti, navettarakennus ja sauna, joka on kivikon päällä, aivan veden rajassa. Näkyy olevan vähä pellonviljelystä talon ympärillä, kellertävä pellonsänki paistaa ilta-auringon valossa tänne toiselle puolen somalta ja miellyttävältä, ja vähäinen elohaasia pirtin takana… siinä olivat varmaan talon lyhteet… tuskin riihellistä… Venheessä oleva mies huomaa minut rannalla, soutaa maihin sinne, jossa seison, ja hyvää iltaa toivottaa. Hän on vankka valkoverinen mies. Kasvot ovat kyllä jo ryppyiset, mutta varressa näyttää vielä olevan nuoruuden voimaa ja joustavuutta. Ja koko olennossa, äänessä ja liikkeessä ilmaantuu katkeruutta ja tyytymättömyyttä.

"Mihinkä se on matka?" kysyy hän, kun astun veneeseen, ja katselee epäluuloisesti minua. "Eipä tämän kautta monta kulkijaa ole sattunut… taitaa kolmas olla sitten kun tähän tulin asumaan…"

"Kauanko olette tässä asunut?"

"Viidestoista kesä kulumassa", vastaa hän vitkaan ja semmoisella äänellä, josta minä ymmärrän, että sama se olisi, jos olisi jo viideskymmeneskin kesä… ei tämä sen parempaa olisi…

Siitä pääsemme puheen alkuun. Hän se nyt juuri on Iikka Oinas, ja tämä järvi on Juukujärvi.

Kun hän saa tietää kuka olen ja mille asialle olen menossa, tulee hän kuin ilosemmaksi ja niinkuin leppyisi itselleen ja muille.

"Vai sinne matka! No kuinka te tämän kautta tulitte kulkeneeksi?" tiedustelee hän.

"No, tiesin tämänkin järven rannalla asukkaan olevan, niin ajattelin, että kuljenpahan senkin Juukujärven kautta, että näen Oinas-Iikankin asunnon."

"Jo tässä katselemista onkin", hymähtää hän kuin pilkaten.

Nousemme maihin mökin rantaan. Hän tempaa venheen käsipuolella teloilleen ja arvelee:

"Jos olisikin tuossa järvessä kaloja, niin olisi se sekään…"

Talon vainio-aita on pantu paksuista kuusirangoista kuin hirsistä, ja aivan pirtin takaa alkaa hongikko kuin kynttilöitä…

"No puuta täällä kuitenkin on, jos ei muuta!"

"No sitä tässä on", vastaa hän välinpitämättömästi.

Olen päättänyt yöpyä Oinas-Iikan asunnolle, ja pakostakin se on. Syyspäivä on loppumaisillaan ja ensimäiseen asuntoon on penikulman taival ja enimmäkseen leväisiä jänkkiä, — maisia maita ei kuin selkärankana soiden välillä.

Pimeän tullen sytyttää Iikka iloisen tervasnuotion piisiin ja sen ympärille kokoontuvat kaikki perheenjäsenet tarinoimaan ja uutisia kirkonkylästä kuulemaan.

Iikan vaimo on kivuloinen ja vaivaisennäköinen. Lapsia on vielä viisi nuorinta kotona, vanhemmat ovat maailmalla. Iikka alkaa vähitellen selittää omaa elämäänsä ja vaimokin ottaa keskusteluun osaa, lisäämällä Iikan kertomukseen jonkun erityisemmän asianhaaran…

Kun hän tähän alkoi taloa tehdä, uskoi hän varmaan, että sitten kun saisi tämän kuntoon, tekisi peltoa ja niittyä raivaisi, niin saisi metsääkin, josta kertyisi rahaa, että kykenisi vankemmasti maantyötä tekemään. Mutta sitten kun tulikin tieto, ettei metsää annetakaan… että kruunu hakkaa ensin parhaat puut pois… ja loput näreiköt jätetään sitten talolle polttopuuksi…

"Ensi vuosina minäkin tässä koetin työtä tehdä, vaikka ruoka oli muualta ansaittava ja perhe oli suuri. Ja valmista tässä olisi tullutkin, sillä meillä oli kaksi vankkaa poikaa, jotka nytkin ovat tukkitöissä, missä lienevätkään. Varsinkin koetimme saada niittyä raivatuksi, sillä niitty se on pellon äiti, ja lannatta tämäkään maa ei mitään kasva. Kolmantena vuonna jo saatoimme elättää viisi lehmää, vaikka ensi vuonna hädintuskin yhden saimme elätetyksi yli talven… Mutta kun pojat kuulivat, ettei metsää saada, että hukkaan menee heidänkin työntekonsa, niin heittivät työnteon pois ja läksivät tukkitöihin", selitti Iikka.

"Kyllä tässä paikassa sentään tuo Iikka on niin kovan päivän nähnyt, ettei sitä kukaan usko. Kun muuriakin alettiin hommata, niin savi piti kontissa kantaa monen virstan päästä ja elintarpeet kirkonkylästä… Jo sen tietää omakseen, kun jauhosäkin tänne asti saapi."

"Vallesmanni ja forstmestari kun käyvät, niin hokevat, että peltoa pitäisi olla enempi, rakennuksia isontaa, niittyä raivata, niittylatoja tehdä ja vaikka mitä hommata… Eivät ne, pöllöt, kysy millä kehvetillä (sano paremmin) tässä työtä tekee, kun lujalla pitää, että ehtii jokapäiväisen leivän muualta ansaita… Talo tässä pitäisi minun vaan vähillä varoillani tehdä, ja kun valmiiksi saisin, niin kruunu viepi metsän…"

Hän sanoi sen kyllääntyneellä, tyytymättömällä äänellä. Eikä se minusta kumma ollutkaan.

"Olisin tämän jo myynyt, vaan eihän tämmöiseen kiveliöön kukaan tahdo asumaan…"

"Onko tämä hallanarka?" kysäisin.

"No ei kertaakaan ole vielä oikeaa leipää kasvanut… lentäviä kaunoja on tullut milloin tynnyri, milloin puolitoista, mutta aina vähempi kuin mitä kylvänyt olen… Forstmestari se hokee, että pitäisi ojittaa tuo takasuo, että sieltä se pakkanen aina nousee vainioon, vaan jo minä nyt kesällä sanoin, että ojittakoon se, joka metsänkin ottaa. Kyllä minä jo tässä olen ilmanedestä osaltani työtä tehnyt…"

"Mutta eipähän ollut siihen mitään virkkamista forstmestarillakaan", muisteli vaimo taas siihen.

Minä tarjosin Iikalle kotelostani sikaarin. Kun oli sytyttänyt sen, niin arveli:

"Siksipä minä en enää ole näinä vuosina viitsinyt mitään yrittää. Eihän tätä kykene omaksi saamaan kuitenkaan ikipäivänä semmoisilla ehdoilla kuin kruunulla on… ja vanhenen minäkin, eikä ole halua tehdäkään, kun toivo on niin peräti pieni…"

"Pois tästä on meillä ollutkin aikomus muuttaa", lisäsi taas vaimo siihen.

"Onhan sitä koettu ja kuuluu siitä olleen lehdissäkin, että siitä tulee herrainpäivillä puhe kruununmaan asukkaistakin — ja senvuoksi minä tässä olen odotellut, että jos rupeaisi hallitus auttamaan köyhimpiä kruununmaan asukkaita, että hekin pääsisivät elämän alkuun… Vaan ei ole kuulunut sen kummempaa vielä… ja tuskin siitä minun eläessäni tuleekaan", puheli Iikka taas. Mitä minulla siihen olikaan vastaan sanomista. "Koettaisivat kerran herratkin kylmään metsään taloa tehdä, eikä olisi alkua mitään muuta kuin paljaat kämmenet, niin eiköhän alkaisi haluttaa, että saisi nuo puut omikseen, niin kyllä täällä sitten alkaisi elää", naurahti hän.

"Kyllähän niin taitaisi olla", puolustelin minäkin.

"Kiertelin minä silloin Iikkaa, ettemme lähtisi tänne asumattomaan kiveliöön, vaan alkaisimme torppariksi… vaan eihän se ole, tuo Iikka, minua milloinkaan kuunnellut", muisteli vaimo.

"Mielipä tuota teki sinunkin pois ihmisten jaloista", muistutti Iikka vuorostaan. Hän lisäsi tervaksia takkaan ja virkkoi: "Tätä täällä kyllä on… ei olekaan muuta hauskaa kuin lämmintä."

"Mutta sitäkään ei ole kaikilla", sanoin.

Pitkän aikaa olimme äänettöminä.

"Kuuluu nyt ensi talveksi tulevan paljon tukinajoja… Sinne pitää pyrkiä… Hevonenkin käy jo vanhaksi, mutta siivolla hoidolla se vielä on hevosten parhaita", lohdutti Iikka sitten itseään.

Minä innostuin Iikalle pitämään esitelmää. Koetin hänelle teroittaa, että kun hän jo näin paljon oli työtä tehnyt… niin koettaisi jatkaa… Jos tuntuisikin ikävältä työnteko, kun tulevaisuus oli epävarma, niin eihän vielä tiennyt, vaikka hallituskin rupeaisi kruununmaan asukkaita auttamaan. Kun jo oli siksikin hyvä elämisen alku, — kun kuusi lehmänlukua jo — ja hevonen, — niin hullutustahan olisi jättää tähän… ja lähteä kyliä kiertämään… Ja ehkäpä se hallakin pakenee, kun viljelykset enenevät… kun on näin hyvä pirttikin, jossa on lämmintä talvipakkasellakin — ja oma koto… ja rakennuspuutahan saapi ottaa mielensä mukaan…

Siihen ei Iikka eikä emäntäkään mitään virkkaneet. Katselivat vain toisiaan, ja näytti niinkuin olisivat kammoissaan äskeisistä puheistaan.

"Paljonhan tässä kyllä on työtä tehty", virkkoi vihdoin emäntä.

Mutta Iikka tuumasi, jakkaraltaan nousten:

"Pitäisipä tästä lähteä ruunaakin illastamaan."

Hän kurkotti orrelta kourallisen kuivia päreitä ja aikoi lähteä.

"Minäkin lähden teidän ruunaanne katselemaan."

Pihalla sytytti hän jo päreen, jonka kellertävässä valossa sitten menimme talliin päin.

Olihan siellä vankka ruuna, ja kun kesän oli laitumella ollut, oli lihavakin ja täyteläinen kuin säkki.

"Kyllä se nuorena oli semmoinen hevonen, ettei sille tukkihommassa vertaa löytynyt", kehuskeli hän, heiniä ruunalleen antaessaan.

Poikkesimme navettaankin. Lihavat olivat lehmätkin, valkoisia kallipäitä kaikki. Oven pielessä oli sonnikin, sarveton sekin, ja kohtaloonsa ja onneensa tyytyväiseltä näytti, vilpittömine naamoineen ja jukuripäineen.

"Mahtaa olla hyvä laidun, kun lehmänne ovat noin lihavia", arvelin.

"Kyllä niillä siellä on sijaa olla ja ruokaa syödä", tuumasi Iikka.

Minä aloin Iikalle taas selittää, että hullutusta olisi hajoittaa nyt elämäänsä ja lähteä muualle parempaa hakemaan…

"Olen minä sitä itsekin ajatellut… ja jos sattuisi kuolema tulemaan ennenkuin ehtisi kovin vanhaksi ja saamattomaksi, niin eiköhän tuota elää kituuttelisi… tässäkin…"

Heillä oli kamarikin, johon minulle oli vuode valmistettu.

Kun haastelin emännälle, että olihan heillä jo "maanpäällistäkin" minkä mitäkin, kun vain noin hyviä makuuvaatteitakin, virkkoi hän:

"Minun ne ovat. Palvelusajallani jo olen laittanut nämä kaikki, mitä tässä näkyy… ja oli sitä puhdasta rahaakin, kun yhteen menimme…"

"Vai oli rahaakin!…"

"Oli… eikä sitä nyt vieläkään niin hätää ole, vaikka se tuo Iikka välistä lörpöttelee…"

"No näkeehän tämän, että hyvähän teillä on elämä."

"Tässä tuota on menty ja kyllä minun se täytyy sanoa, että ei ole vielä hätäpäivää ollut… ei ruuan eikä juoman puutetta… ei ole, Jumalan kiitos…"

Aamulla varhain, kun syyskuun aurinko teki nousuaan, valmistelin minä jo taipaleelle.

Iikka sanoi lähtevänsä Karhujoelle asti saattamaan. Siellä oli hänellä muutamien latojen edessä pieleksiä, joista aikoi heinät käydä latoihin hankoamassa ennenkun porot ja hirvet ehtivät niitä polkemaan ja sotkemaan. Sopi sama matka kuin minullakin.

"Ja siitä lähtee sitten hyvä polku ja pilkottu tie eteenpäin", sanoi hän.

Ja niin läksimme. Polku johti navetan päitse ja vei riihen sivu hongikkoon.

Kun pääsimme taipaleelle, alkoi hän tiedustella kaikenlaisia maailman asioita, mutta varsinkin piti minun kertoa minkä tiesin kruununmaan asutuksesta entisinä ja nykyisinä aikoina…

Tuosta käynnistäni Juukujärvellä on jo useita vuosia kulunut.

Ja sen olen kuullut, että Iikka on kovasti työtä tehnyt ja nyt viime kesänä kuuluu saaneen hyvän vuodenkin. Lehmiäkin kuuluu olevan jo kahdeksan ja neljä lammasta.

Vieläkö sitten odottanevat parempia aikoja?

KÄNSÄ-TOPIAS TULLIKAVALTAJANA

(Kuva Ruotsin rajalta)

Hänet tunsivat sekä Ruotsin- että Suomenpuolen rajavartijat.

Satoja kertoja oli hän ollut joutumassa tullimiesten käsiin Ruotsin puolella, kun salaa kuljetti milloin mitäkin tullinalaista tavaraa. Mutta aina oli hän onnistunut livistämään pakoon kuormineen tai aivan viimeisellä hetkellä ehtinyt palata takaisin ennenkun tullimiehet saivat kiinni. Välisti pukeusi hän naisen vaatteisiin, laajan villahuivin päähänsä köyttäen, niin etteivät häntä tunteneet muutkaan, jopa sitten tullimiehet.

Sellaista hommaa oli Topias pitänyt jo monet vuodet siitä saakka kun uusi tulliasetus Ruotsissa astui voimaan.

Topiaksella oli mökki Suomen puolella vastapäätä Piippuliinin pulskaa kauppakartanoa. Ja Piippuliinin patruunin kanssa oli Topias hyvä ystävä ja hänen nerokas toverinsa. Tuhansia ja sukkelia olivat ne keinot, joilla patruuni ja Topias pettivät tullimiehiä, eivätkä vain onnistuneet tullimiehet Topiasta saamaan käsiinsä, vaikka hyvin tiesivät ja kylältä kuulivat, että Topias "luntreijaa" Piippuliiniin kaikenlaista tullinalaista tavaraa.

Ei ollut kuuluvissakaan niin nerokasta eikä niin rohkeaa tullikavaltajaa kuin Känsä-Topias. Hän onnistui aina. Jos joku muu yritti viemään hyvinkin vähää, vaikkapa vain paperossikassia, niin heti hän joutui tullimiesten käsiin tai häätyi jättämään kuljettamansa tavarat huiskeelle, kun näki tullimiesten juoksevan kohti.

Mutta eipäs hätäillyt Känsä-Topias. Hän vaani aina sen ajan, jona tullimiehet olivat nukkumassa, sillä eivät hekään aina jaksaneet rajalla "ratsastaa".

Topias oli Suomen puolelaisillekin aivan välttämätön henkilö, sillä mitä pikkutarvettakin osui Ruotsin puolen kauppiaaseen olemaan, niin parasta oli kääntyä Topiaan puoleen ja pyytää häntä toimittamaan… Ja yks' kaks' toimitti Topias, eikä ollut kallis vaivoilleenkaan.

Sillä tullikavallus oli Topiaksesta hauskaa hommaa, helppoa, ja siitä maksettiin runsas palkka. Varsinkin kun sattui sopivia viinamiehiä, jotka tarvitsivat "karvasta" eikä Suomen puolelta mistään muualta saanut kuin kaupungista, joka oli kaukana, oli Topiaksella hyvää ansiota. Eikä hänen puoleensa turhalla toivolla tarvinnut kenenkään kääntyäkään. Topias tiesi Ruotsin puolen kaikki salakapakat ja oli tervetullut vieras kaikkialle.

Mutta nyt näinä viimeksi kuluneina vuosina on Topiaksenkin täytynyt varovaisemmin ammattiaan harjoittaa. Sillä Bobrikoffin hallituksen aikana on Suomen puolen rajavartijain joukkoa lisätty, ja muutenkin on vartioiminen käynyt tiukemmaksi samalla kun se on tullut paljoa säännöllisemmäksi. Nyt varsinkin, kun huhutaan kieltolaista ja siitä ettei Suomeen saa enää tuoda minkäänmakuista "karvasta", vaikka hengenhätä olisi. Ovat tietenkin viranomaiset arvelleet, että taitavat juopot sentään ryypyn näin rajamaalla hakea vaikka kuinka lujan takaa, sittenkin vielä, vaikka kieltolakikin on voimassa.

Tiesivät Suomen puolenkin rajavartijat hyvin, että Känsä-Topias oli nerokas ja näppärä toimittelemaan kansalaisten asioita Ruotsin kauppiasten luona, tiesivät, että kuljetti ukko välisti laukussaan, välisti kelkassaan milloin mitäkin tullinalaista tavaraa, sokeria, kahvia, vaatteita, pikanellirullia ja hyvin usein pullon punssia tai konjakkia.

Mutta tässä tuonnottain oli Topiaksella merkillinen seikkailu rajalla.

Oli aivan Topiaksen naapuriin asetettu ylimääräinen rajavartija, jolle erityisesti mainittiin, että Topiaksen toimista oli huolta pidettävä, koska epäiltiin hänen öisin "luntreijaavan". Mutta älysi Topiaskin sen, minkä vuoksi rajavartija niin lähelle hänen asuntoansa asetettiin, ja päätti hänkin puolestaan olla varovainen.

Oikeastaan oli heitä, rajavartijoita, kaksi, jotka Yrjänälle, Topiaksen naapuriin, tulivat asumaan. He olivat Etelä-Suomesta kotoisin, valppaita, nuoria miehiä, mutta ei ollut heillä tietona, millaisia konsteja täällä Ruotsin rajalla tullikavaltajat pitivät. Usein he kohtasivat Topiaksen tiellä hiihdellen laukku selässä ja hyvä tuuli naamallaan.

"No, mihin Topias nyt hiihtelee?" tiedustelivat he tuttavallisesti
Topiakselta.

"Tässä aivan naapurissa oli aije käydä", vastasi Topias.

Kun he sitten iltahämyssä seurasivat salaa Topiaksen perässä, näkivätkin he Topiaksen poikkeavan joelle ja aika vauhtia hiihtävän Ruotsin puolelle suoraan Piippuliinin valaistua kauppakartanoa kohden.

Nyt oli Topias varmaan taaskin mennyt jotakin luntreijaamaan! Ja rajavartijat hiihtelivät pitkin rantaa pensaiden suojassa, odotellen Topiaksen takaisintuloa.

Tietä pitkin, joka oli tikoitettu suomenpuoliselta rannalta poikki joen suoraan Piippuliiniin, tulla hölkkäsi tuon tuostakin hevonen ja reki, mutta kun heillä ei ollut minkäänlaista tullinalaista tavaraa, saivat vapaasti mennä. Tuli jokunen hiihtomieskin, mutta ei ollut heilläkään mitään "luvatonta", olivat käyneet vain muilla asioilla Ruotsin puolella.

Mutta jo hiihteli viho viimein Topiaskin. Hiihdännästä ja rykimisestä tunsivat rajavartijat heti, että jo tulee Topias.

Kahden puolen tietä asettuivat he vahtiin ja koettivat olla pajupensaiden suojassa, ettei Topias havaitsisi ennenkun ehti kohdalle. Eikä näyttänytkään Topias mitään pahaa aavistavan, hiihteli rennosti ja ryki tapansa mukaan väliin. Ja laukku näkyi olevan selässä ja pullollaan kalua.

Mutta kun Topias juuri ehti rantaan ja aikoi nousta törmän päälle, karahtivat rajavartijat hänen niskaansa, toinen toiselta puolen tien…

"Ahaa, Topias… Jopa satuttiin yhteen… Mitä naapuriin kuului", sanoivat he ja alkoivat repostella Topiaksen laukkua.

Topias oli pelästyvinään.

"Herra isä… Mikä tämä on…!"

Mutta sitten hän mukamas tunsi miehet ja sanoi:

"Tuttuja miehiäpä nämä olivatkin… Minä ajattelin, että jos olisi sosialisteja…"

"Mitä sinulla on laukussa?" ärhentelivät tullimiehet ja alkoivat kiskoa laukkua Topiaksen selästä.

"Saapi kai sen katsella… tyhjän laukun", lupasi Topias ja auttoi laukkua selästään.

"Vai tyhjä… Pullollaanhan tämä on", arvelivat tullimiehet.

Mutta kun he avasivat laukun, löysivät he sieltä kuusenhakoja aika läjän.

"Kuka perkele minun laukkuuni on kuusenhakoja pannut?" oli Topias olevinaan.

"Oletpa lurjus mieheksi", arvelivat tullimiehet aikalailla noloina.

Mutta Topias tyhjensi laukkunsa kuusen haoista ja sitä tehdessään mainoi, että mikä kelvoton oli täyttänyt hänen laukkunsa…

Mutta kun tullimiehet poistuivat ja vähän häpeissään noituivat Topiaksen sukkeluutta, palasikin Topias näppärästi ruotsinpuoliselle rannalle, johon lumeen oli kätkenyt aika säkillisen minkä mitäkin tavaraa. Ne sulloi hän laukkuunsa ja läksi hiihtämään takaisin. Mutta nyt ei hän hiihtänyt tikoitettua tietä pitkin, vaan ohjasi suksensa Käkisaaren päitse ja nousi maihin Suomen puolelle vasta alempana kylää.

Monta kertaa yrittivät tullimiehet Topiaksen kimppuun, mutta aina huonolla menestyksellä. Useimmiten oli hänellä laukku tyhjänä, vaikka hän palasi Ruotsin puolelta, ja jos siinä jotakin oli, oli se semmoista tavaraa, jota ei iljennyt käsin koskea.

Mutta tietona oli, että Topias hommaili.

Topiaksen pirtti oli ihan tienposkessa, ja siinä kulkijat kävivät öisin ja päivillä. Siinä oli aina tervetullut, oli aika mikä hyvänsä. Ja hauskaa ja rentoa elämää sai pitää. Topiaksen eukko, hieromisestaan kuuluisa Matleena, oli oiva ja ketterä vaimo kulkijoille kahvia keittämään ja muutenkin makeita puheita pitämään. Sai siinä Känsä-Topiaksen pirtillä kaupungista palaava matkamies kahvin sekaan tipauttaa viinaa ja puol'kuppisen rauhassa tehdä ja nautita. Ei siitä talonväki nokkaantunut niinkuin monessa muussa kahvipaikassa tekivät.

Ja niin oli Topias eukkoineen tunnettu laajalti, ja kaikki kulkijat heitä kävivät tervehtimässä.

— Jossa peura pehtelee, siinä karva katkeaa — tuumaili Matleena, kun vieraat olivat menneet ja hän tyytyväisenä laski lanttejaan.

Keväällä kerran tuli ylimaasta kaksi miestä ja asettuivat yöksi Topiaksen pirtille. Koko yön juttelivat he Topiaksen kanssa, kuiskailivat ja tuumailivat. He olivat Topiakselle vanhoja tuttavia ja aina kulkiessaan hänen mökkiinsä poikkesivat.

Heillä oli sellainen asia, että tarvitsivat Topiaksen avukseen. Kotiaan ylimaahan olivat he lähteneet kesäetuja noutamaan, mutta olivat osan ostoksistaan tehneet Ruotsin puolella, koska saivat sieltä paljoa helpommalla. Nyt oli kysymys kuinka saataisiin tullinalainen tavara yli.

"Paha nyt on saada", jutteli Topias. "Tullimiehiä on lisätty joka kylään, ja ne ovat virkkuja ja valppaita. Paha niitä on pettää, ne ovat tulleet niin varovaisiksi. Mutta koettaa täytyy."

Ja miehet kertoivat lisäksi, että oli heillä muun tavaran joukossa säkki, jossa oli kymmenen pulloa konjakkia, lääkkeeksi ylimaan kyliin.

Niin kertoivat ja miehissä miettivät miten parhaiten menettelisivät.

"Pankaahan nyt levolle", sanoi aamupuoleen yötä Topias. "Mietitään tässä aamulla lisää."

Ja miehet laskeusivat levolle, Topiaksen kamariin, johon Matleena oli vieraille vuoteen valmistanut. — Ja luulivat, että nukkumaan se panee Topiaskin.

Mutta Topias ei käynytkään levolle, vaan herätti Matleenan ja antoi hänelle muutamia määräyksiä.

Ulkona alkoi varhainen kevätaamu sarastaa, kun Topias haki kelkkansa halkovajasta. Oli kylmä aamu ja nuoskea lumi oli kovettunut kovaksi ja kestäväksi hangeksi.

— Kyllä nyt pitäisi passata, — höpisi Topias itselleen kävellessään, kelkkaansa vetäen, Yrjänälle päin.

Tultuaan likelle taloa jätti hän kelkkansa tienviereen ja hiipi tuvan akkunan alle kuulostelemaan. Siinä asuivat molemmat tullimiehet. Ei kuulunut minkäänlaista liikettä. Nukkuivat kai nyt. Illalla myöhään oli Topias nähnyt heidän hiihtävän joen rantaa pitkin… Varmuuden vuoksi Topias vielä käveli pihaan nähdäkseen, olivatko tullimiehillä sukset tavallisella paikalla, räystästä vasten olevilla tikapuilla… Siinä näkyivät olevan…

Ei ketään näkynyt eikä kuulunut liikkeellä. Syvimmässä unessaan nukkuivat kaikki, valppaat tullimiehetkin.

Silloin Topiaskin sai jalat alleen; kiivaasti palasi hän kelkkansa luo ja läksi, pientä juoksua kynyttäen, suoraan poikki joen Piippuliiniin päin.

Rantatörmälle, sakean pajukon keskelle, olivat ylimaan miehet tavaransa kätkeneet ja neuvoneet Topiakselle paikan. Suoraan siihen Topias osasikin, potkaisi vähä lunta pois päältä ja nosti kelkkaansa kahvisäkin ja konjakit, jotka hänen mielestään olivat kaikkein tärkeimmät ja siis ensiksi yli saatavat. Enempää hän ei uskaltanut kelkkaansa panna, vaikka hyvä hankikeli oli, sillä hän pelkäsi, että jos tullimiehet jäljille pääsevät, ei hän ehdi raskaamman painon kanssa paeta.

Kovasti kopisi ja rääkkyi hangen pinta, kun Topias kiivain askelin läksi Suomen puolelle takaisin. Aamukin valkenemistaan valkeni ja idän taivaalta jo pohotti vaaleankellertävä vinkka, joka päivän nousua ennusti. Mutta näppärästi oli Topiaskin joen yli kävellyt, niin että hiki lakin alta tippui, vaikka oli kalsea ja kylmä aamu. Saatuaan kelkkansa jyrkän rantatörmän päälle tähtäsi ja vainusteli hän ympärilleen…

Silloin hän näki pirttinsä savupiipusta nousevan paksun tervassavun…
Se oli Matleenan antama merkki, ettei näkynyt tullimiehiä liikkeellä…

Riivatun vikkelästi ja kaikki voimansa pannen liikkeelle läksi Topias poikki pakkasen puremaa hankea kotimökkiä kohden ja pääsi onnellisesti pihalle juuri silloin kun päivän kirkas silmä kohosi vaaran takaa.

Portailla seisoi jo Matleena vastassa ja tarttui kovin kourin kahvisäkkiin ja vei ullakkoon. Topias riensi perässä konjakkisäkin kanssa…

Tyytyväisinä hengähtivät he. Hyvin oli taaskin onnistunut.

Hyvin varhainen oli vieläkin aamu. Ei vielä mistään kylän talosta näkynyt savuja nousevan eikä Yrjänälläkään, jossa tullimiehet asuivat, näkynyt mitään liikettä.

Matleena oli keittänyt väkevän aamukahvin Topiakselle tuliaisiksi ja Topias kävi juomaan. Ylimaan miehet nukkuivat vielä herran rauhassa kamarissa eivätkä uneksineetkaan, mitä Topias hommaili. Mutta he olivat illalla Topiakselle lausuneet, että jos Topias onnistuu saamaan tavaroita yli, on konjakkisäkki ensiksi tuotava ja määränneet, että Topiaksen tulee ottaa pullo ja tehdä hyvät puoletkupit…

Ja Topias teki niinkuin ylimaanystävät olivat käskeneet ja luvanneet. Hän avasi pullon ja kaatoi kahvinsa sekaan aika aamuryypyn, kaatoi tilkkasen Matleenallekin aamusydämeen…

Mutta kun Topias oli pari puolikupposta tehnyt, niin että vähän kihahti kulmiin, arveli hän Matleenalle:

"Pidä sinä silmäsi auki ja katsele koska alkaa liikettä näkyä Yrjänällä… minä lähden ja noudan loputkin… nyt kun on näin peevelin hyvä hankiaamu…"

"Kyllä minä koetan", lupasi Matleena.

"Jos näet, että lähtevät suksilla liikkeelle, niin pane tervassauhu nousemaan… Siitä ymmärrän kääntyä takaisin…" neuvoi Topias vielä ja liikkui hyvät aamuryypyt otettuaan vikkelästi…

— Rohkea aina rokan syöpi, arka ei mitänä saa, — rohkaisi hän vielä luontoaan ja läksi kelkkoineen, pikku juoksuksi pannen. Ruotsin puolelle…

Sillä aikaa Matleena vahtaili Yrjänälle päin. Mutta ei näkynyt vielä mitään liikettä. Ei noussut vielä savua kuin jostakusta mökistä vaaran laidasta… Topias näkyi menevän melkein jo puoliväylässä, ja yllensä oli hän pannut toisen ylimaalaisen turkin, joka oli niin pitkä, että liepeet laahustivat perässä.

— Eivät vaan tunne Topiakseksi, jos kiikaroivatkin, ajatteli Matleena, kun näki Topiaksen kuin mustan korpin mennä roivivan Ruotsin rannalle.

Joenpuolisesta akkunasta sopi Matleena näkemään Piippuliinin pihalle asti ja semmoisilla silmillä kuin Matleenalla näkikin luultavasti yhtä hyvin kuin tullimiehet kiikarillaan. Matleena asettui akkunanpieleen vahtiin… Jo alkoivat kylälläkin heräillä ja aurinko kohoamistaan kohosi vaaran takaa kirkkaasti kimaltaen joen hangelle, että Matleenan silmiä häikäisi…

Mutta eipä näkynyt Yrjänällä liikettä… Pian sieltä Topias kahvisäkit kelkkaansa koppaa ja äkkiä on takaisin… ja silloin on hyvin kaikki… Jo näkyi Topias nousevan maihin ja katoavan pajupensaiden taakse, jossa kahvisäkit olivat kätkettyinä…

Sillä välin ehti Matleenakin akkunanpielestä poistumaan ja käytti joutoaikaansa hyväkseen kaatamalla kahvia pannusta, istuutuen takan eteen sitä ryyppimään…

Mutta kun hän kahvin juotuaan taas meni akkunasta joelle katsomaan, havaitsi hän miehen hiihtävän Yrjänältä päin jäälle… Matleenan tarkka silmä tunsi miehen heti Anderssoniksi, toiseksi tullimieheksi…

Nyt se piru oli liikkeellä! Ja Matleena ehti nähdä senkin, että Topias kuormineen laskeusi ruotsinpuoliselta rantatörmältä jäälle…

Sukkelaan sytytti hän tervakset takkaan palamaan, niin että paksu, musta savu alkoi roihuta savupiipusta…

Matleena nousi pöydälle paremmin nähdäkseen jäälle. Siellä tulla köpitti Topias kiivasta vauhtia kelkkaa perässä vetäen ja Andersson näytti hiihtävän häntä kohden… Matleenan sydäntä kouristi… Eikö se onneton näe, että tullimies hiihtää kohti…! Ei se näe, kun aamuaurinko kilottaa suoraan silmiin…! Voi kuitenkin…! Nyt käy hullusti! Ja eikö muista katsoa tänne, että paksu savu nousee savutorvesta… Hyvä isä…! Nyt on Topias jo puoliväylässä… ja tullimies on aivan lähellä jo… Nyt se tekee "peslaakin" ja sakotetaan Topiasta muun häpeän lisäksi… Ja Matleena oli halkeamaisillaan pelosta. Mutta Topias havaitsee Anderssonin, kun tämä on jo melko lähellä. Topias on jo tulossa sivu puoliväylän… Hän älyää vaaran ja tietää olevan mahdotonta hänen ehtiä kelkkoineen ja kahvisäkkeineen hiihtävää tullimiestä pakoon… Silloin tekee hän epätoivoisen yrityksen, ja salamana lentävät hänen ajatuksensa…

Hän kumoaa kelkastaan kahvisäkit ja pakenee Ruotsin puolelle täyttä ravia, kelkkaa perässään vetäen ja pitkän turkin liepeet sivulla hulmuten kuin siivet… Andersson ei nähtävästi tunne Topiasta, koska huutaa vain että: "Elä pakene, mies!"

Mutta Topias menee juoksujalkaa ja saapuu Ruotsin rannalle samalla hetkellä kun Andersson kahvisäkkien luo…

Riemusta sykähtää tullimiehenkin sydän! Jo kerrankin osui oikealla ajalla liikkeelle…! Jo kerrankin onni potkaisi… kaksi kahvisäkkiä!

— Tämä oli nyt parempaa kuin Lenti-viina, — hän iloitsee.

Mutta sitten seuraa yksinkertainen kysymys, miten hän kuljettaa peslaakiin ottamansa säkit Yrjänälle. Kantaa hän ei jaksa ja kelkkaa ei ole…

Hän puhaltaa pilliinsä, että jos Yrjänällä kuultaisiin… Puhaltaa pilliinsä ja huutaakin… Mutta koko maailma näyttää nukkuvan, ei ketään näy… Hänen kumppaninsa, Loponen, on hiihtänyt päinvastaiseen suuntaan "patruleeraamaan"… Loposesta ei siis ole toivoa apuun…

Hän päättää jättää säkit siihen jäälle… ja näppärästi käydä Yrjänällä noutamassa kelkan, jolla säkit saapi suojaan…

Muuhan tässä ei auta…

Kaukana maantiellä näkyy joku talonpoika ajavan heinähäkkeineen niitylle… Hän viheltää, viittoo ja huutaa. Näkyy siellä jo ihmisiä liikkeellä, mutta ei ole kukaan kuulevinaankaan. Ja jos kuulevatkin, niin eivät ne tule…

Siihen jättää hän säkkinsä ja hiihtää mitä hengestä irti lähtee
Yrjänälle päin…

Pensaan takana on Topias vahdissa, että mitä tuossa tapahtuu… Ja kun hän näkee ja kuulee, että Andersson viheltää ja huutaa, pelkää hän että joku tulee avuksi… Mutta kun hän näkee Anderssonin lähtevän hiihtämään Yrjänälle päin, tekee hän rohkean päätöksen…

Kun Andersson on kadonnut törmän taakse näkyvistä, vilahtaa Topias kuin kärppä pensaan suojasta ja juoksee kelkkoineen minkä sielu sietää väylälle kahvisäkkien luo. Tulisesti nakkaa hän säkit kelkkaansa ja painuu takaisin Ruotsin puolelle niin että silmät tulta iskevät…

Ja kun Andersson Yrjänälle päästyään kiipeää tikapuille katsomaan, näkyvätkö säkit jäällä, näkee hän viimeiset vilahdukset Topiaksen pitkästä turkinhelmasta katoamassa Ruotsin puolelta metsikköön ja kelkassa mennä könöttävän äsken peslaakiin ottamansa kahvisäkit…

Synkästi kiroten laskeutuu hän tikapuilta alas pihalle.

Mutta Topias, saatuaan tavaransa varmaan suojaan ja jätettyään turkin yltään, lähti kävellä hilppaisemaan kotiaan. Hyvillään, suu hymyssä hän asteli, mutta ei mennytkään äskeistä jälkeä, vaan alempaa Käkisaaren yli…

Ja kun tuli seuraava yö, läksi hän ja nouti kahvisäkit piilopaikasta pois…

Ja aamun valjetessa läksivät ylimaalaiset kotiaan…

Eikä ole kuulunut, että Andersson olisi epäonnistuneesta peslaakistaan kenellekään kertonut.

Mutta Känsä-Topias kuului itse siitä jutelleen kerran kun sattui vähän hiprakassa olemaan.

KIUSAUS

Petäjäniemen kruununtorppa oli pitäjän pisimmässä pohjukassa. Toista penikulmaa oli sinne lähimmästä naapurista ja kirkonkylästä vähää vailla kolme.

Vaikka torpan ympäristö oli laihaa kivikkokangasta, oli torpalla sentään hyvänlaisia jänkkä- ja jokivarsiniittyjä, niin että siitä keräämällä sai heiniä parille kolmelle lehmälle ja hevoselle. Mutta ei siitä vähillä vaivoilla ja köyhän miehen ollut helppoa saada elettävää taloa.

Petäjäniemen asukas Matti Repo olikin oikeastaan riistan vuoksi tähän torpan paikan valinnut. Sillä iso, kirkas ja saivovetinen Petäjäjärvi, jonka niemen nenässä torppa sijaitsi, oli kalarikas, ja ympäristön lyömättömät kiveliöt vilisivät metsänotusta monenlaista. Pyytöhenkistä metsänkävijää seutu miellytti ja Matti päätti asettua tänne, saadakseen oikein rauhassa pyynti-intoaan tyydyttää. Maanviljelys olikin hänen sivuelinkeinonsa eikä hän ollut vielä, vaikka vuosikymmenen jo oli torppaa asunut, tehnyt peltoa kuin pienen palasen pottumaaksi. Valitti maata ylen kiviseksi ja paikkaa hallanaraksi, ettei siihen kannattanut ruveta sen enempää puskemaan.

Rauhassa oli Matti saanutkin erämaassaan elellä. Ei näkynyt monta kulkijaa vuodessa. Mutta sitä mukaa kuin perhe kasvoi, väheni riista metsästä. Ennen kun syksyisin linnun ansoilta ja laukuilta palasi, oli monta kontillista lintuja joka kokemalla, mutta nyt viime vuosina vain jokunen vaivainen riekko ja koppelon poika. Oli Matti ensi vuonna saanut karhun ammutuksi, oli rautoihin käynyt kavala saukko ojan kurusta ja eräänä vuonna oli Jyppyrävaarasta löytänyt ahmanpesän, josta emän ja kolme pentua ampua napsautti kuin hyllyltä.

Niin oli ennen, miettii Matti syksyistä metsää pyssy olalla kävellessään ja linnun ansoja kokiessaan. Mutta nyt? Niin, nyt ei uskaltanut virittää loukkua kuin johonkuhun salaisimpaan kuusikkoon, ei panna ansoja hietaisille poluille. Ei tiennyt minä hetkenä sattuisi forstmestari kulkemaan… ja silloin kävisi huonosti. Semmoisen hullun lain laittavat! Vaan eivätpä kuulu sitä lakia noudattavan rantamaillakaan, koska aivan kirkon takanakin kuului ansoja olleen… Eihän jaksa köyhä mies ostaa ampumatarpeita… loukun virittää ja ansan panee… niihin toivoo käyvän…

Matti tulee hietakankaalle, jossa sieviä, somia linnunpolkuja risteilee sinne tänne mäntyjen välissä. Siinä on hänellä monta loukkua polun päälle viritettynä ja kuusien juurilla ansoja… Onpa käynyt koppelo tuohon muutamaan loukkuun…

Matti ottaa tyytyväisenä saaliin loukun alta, virittää sen uudelleen… On tuohon toiseenkin käynyt riekko… Tämä se on hyvä lintumaa aina ollut, — arvelee Matti itsekseen. — Tästä vieläkin saapi… Kun eivät arvaisi tuolta rantamaalta tänne tulla pyssyineen… Vaan se on semmonen metsänkävijä tämä nykynen forstmestari, nuori ja naimaton vielä, niin joutaa huuhkimaan pitkin metsiä milloin tahtoo… Kun nyt kierteleisi nämä maat, ettei osuisi minun pyydyksilleni… Vaan siitä ei tiedä mihin se kulkee… No kulkekoon… Mistäpä tietää kenen ansoja ja pyydyksiä nämät ovat…

Matti pistää saaliin laukkuunsa, panee suuren mällin poskeensa ja aikoo lähteä kotia päin. Kaikki pyydykset on hän nyt kokenut, mutta niukka on saalis Matin mielestä. Kuusi riekkoa, kaksi koppeloa ja poikametso… siinä kaikki… Ja toista sataa ansaa oli Matilla pyydössä…

Matti nostaa laukun selkäänsä ja lähtee laaksoon päin loivenevaa myötälettä astumaan. Hän seuraa vanhaa tuttua polkua, joka kiertää laakson lettopaikkoja ja korkeimpia pounikoita. Mutta päästyään taas kuivemmalle maalle, hongikkokankaalle, jossa polku haaraantuu, toinen haara Petäjäniemeen päin, toinen Luikejoelle, hänen niitylleen, ei Matti käännykään kotia päin, vaan poikkeaa niittypolulleen…

Luikejoen kautta kulkien ei tule paljoa pitempi matka kotia ja on tarviskin niittynsä kautta mennä nähdäkseen, kuinka siellä heinät…

Vaikka ei ole nyt Matilla mielessä heinät, muissa tuumissa hänen aatoksensa kulkevat. Pitkin syksyä ovat hirvet siellä Luikejoen ympäristöllä majailleet, lehdoissa haavan kuorta jyrsien olivat monesti käyneet Matin niitylläkin, heinätalojen vieressä, sen oli Matti jäljistä nähnyt… Jos sattuisivat nytkin… niin saisi ne hätistellä pois latonsa luota… "värteeraamasta"…

Ei uskalla Matti itselleenkään tunnustaa mitä hän oikeastaan miettii… Mutta joka syksy sitä oli tullut mietityksi ja tehdyksi… Pakana sentään, mikä saalis kuitenkin on tuommoinen täysikasvuinen hirvi näin syyslihassa! Se oli otusta se menneensyksyllinen… kun tuli lihaa koko talveksi ja vielä sai paistit myydä kirkonkylässä… Matti jatkaa ajatuksiaan, kuinka on käynyt onnessa ennen… Mikäpä siinä nytkään olisi… Kukapa olisi näkemässä tai kuulemassa…

Syysilta alkaa jo hämärtää hiukan ja Matti astuu ripein askelin, mieli palavana ja ajatukset vilkkaina… — Kenellekään siinä ei tule vahinkoa, — miettii Matti. — Kyllä niitä eläviä täällä on ja myötäänsä talvisin syövät ihmisten heiniä, jotka kruunu sitten saapi maksaa… Ja jos en minä ammu, niin on muita, jotka ampuvat, varakkaampiakin kuin minä… Eipähän ole saatu syyhyn Airiselän miestäkään, vaikka kuuluu mennä talvenakin tappaneen kuusi täyttä hirveä ja kaksi vasikkaa… Ja olisinhan noita saanut minäkin… mutta enpä häntä ole tahtonutkaan… Enkä minä nytkään, mutta jos sattuvat minun heinilleni niinkuin menneenä syksynäkin, niin… saa niitä vähän pelottaa… paukauttaa, että loittoutuvat vähän edemmäksi…

Kuta pitemmälti Matti miettii, sitä vilkkaampaan liikkeeseen käypi hänen verensä ja sitä nopsemmasti hän astuu. Hän on jo ehtinyt Luikejoelle, jonka vartta noudattaen astuu niitylleen päin. Kuta lähemmäksi niittyään hän saapuu, sitä varovammin hän koettaa kävellä, ettei ääntä syntyisi, kun jalka joskus kuivaan risuun sattuu tai laukku hipaisee puun oksiin.

Siinä kohden Luikejoen varrella, jossa Matin niitty on, on aukea paikka molemmin puolin jokea, mutta etempänä on korkeat kumpulat, niin että niitty on kuin kaukalossa, pitkien partaisten kuusten suojassa.

Päästyään hiljaa ja vaanimalla niityn laitaan pysähtyy Matti luppoisen kuusen suojaan, josta on selvä nähdä koko niittyaukealle… Hän säpsähtää… Aivan hänen latonsa edessä seisoo kaksi kookasta hirveä…

Kuinka ne näyttävät komeilta tuossa, vaikkei niitä enää niin tarkkaan erotakaan, kun syyshämärä yhä pimenee! Nyt ne ovat parhaassa lihassaan, voimakkaimpina! Syrjäkämmen puhdasta ihraa paistien päällä! Siinä vallattavat ja sieraimillaan kuin ilmaa nuuskisivat! Eivät vainustele mitään. On tuulen henki vastaan…

Mutta jopa oli kumma, että tuohon sattuivat juuri nyt…!

Matti unohtaa kaiken muun ja sellainen kiihko syttyy hänen veressään, ettei seisomassa tahdo pysyä. Vikkelästi tempaa hän pyssynsä olan takaa, liikkuu hiljaa ja kääntää pyssynsä piipun sitä suurempaa hirveä kohden, jonka pää on Mattiin päin…

Samassa paukahtaa pyssy… hirvet hyppäävät metsää kohden, johon toinen vilahduksella katoaa, mutta toinen jää polvilleen keskelle niittyaukeaa, korahtelee siinä kerran kaksi ja rysähtää kyljelleen, koipiaan viskellen…

Matti näkee lymypaikastaan, että jo osui, mutta hän ei liikahda vielä paikaltaan, katselee vain, silmät kiiluen, kuinka hirvi kuolonkamppauksessaan koipiaan viskoo ja reuhtoo ruumistaan sinne tänne…

Ei kuulu mitään ympäriltä. Ei ääntä, ei hiiskausta. Kaiku, joka on kertonut pyssynlaukauksen äänen ympäri suuria vaaroja ja laajoja metsiä, on tauonnut. Syyshämärä yhä lisääntyy ja taivaalta loistavat tähdet…

Silloin uskaltaa Matti liikkeelle ja lähestyy komeaa, suurta saalistaan… Hän hymähtää tyytyväisenä; semmoista hirveä ei hän koskaan ennen ole saanut.

Matti löysää laukun selästään, asettaa sen mättäälle ja pyssynsä sen päälle. Hän hakee kuivia puita metsiköstä ladon takaa, sytyttää nuotion ja ryhtyy sen valossa nylkemään…

Matti on turvassa täällä, kaukana sydänmaan kiveliössä. Ei tänne kukaan arvaa tulla näin pimeänä iltana eikä Luikejoen kautta kulje kenenkään tie… Vaarallisemmassa paikassa oli toissa syksynä. Mutta hyvin kävi silloinkin, vaikka aivan likeltä meni kaksi miestä ohi…

Matti nylkee nuotion valossa ja miettii, että jo tuli lihanpuolta ensi talveksi. Hän paloittelee lihat miehen kannannaisiin paloihin, köyttää vuodan kääröön ja kantaa kaikki latonsa suojaan, ne sieltä vähin erin kotia noutaakseen. Sisälmykset paiskaa hän Luikejokeen, joka niitä lähtee kuljettamaan myötävirralle, hän hävittää nuotion ja palamattomat kekäleet viskaa veteen. Ottaa matkaansa mitä jaksaa ja lähtee kotiaan päin kävelemään hyvää, kuivia maita vievää niittypolkuaan.

Matti on nylkemistoimessaan ollut tulisessa hopussa, tehnyt työtä, että paita on märkänä. Ja vasta kun hän on päässyt kotipolulleen ja metsänpeittoon, rauhoittuu hän. Kaikki on käynyt erinomaisen hyvin ja onnellisesti… Turhaa pelkoa vain… Vähän kai on forstmestari öiseen aikaan täällä kulkemassa… ja jos olisikin, niin mistäpä tietäisi hänen työkseen…

Äskeinen pelonsekainen tunne katoaa ja Matista tuntuu nyt, ettei hän ole mitään vääryyttä tehnyt… vielä mitä…

— Vallitkaa kalat meressä, — muistelee hän. Jumalan luomia ne ovat hirvetkin ja ihmisten avuksi annettuja. Olipa noita yksi vähempi tai enempi. —

Ja Matti kävelee rentona miehenä kotimökilleen, palavissaan raskaan painon riippuessa selässä.

— Eläisihän tässä, kun saisi mielinmäärin metsästellä ja jos ei olisi tämä paikka niin hallanarka, — arvelee hän pihaan tullessaan.

Mutta seuraavana aamuna varhain lähtee hän Luikejoelle hirvenlihoja noutamaan eikä muista katsoakaan satiiniinsa sillä matkalla.

ANTTILAN VANHAN IISAKIN PARAKRAAHVI

Vaikkei Heinärannan kylässä ollut monta todellista juoppoa eikä siellä miesmuistiin ollut kuulunut sellaisia kauheita "viinan uhreja", joista nykyään jokaisen sanomalehden palstoilta sai lukea, oli kylässä sentään joka talossa tilkkanen viinaa kaapin loukossa, lukon takana. Eduskunnan päätös, että kieltolaki nyt heti tulee, herätti kuitenkin vanhemmissa viinamiehissä hyvin ymmärrettävää suuttumusta. Niissä miehissä ja kunnon ukoissa nimittäin, jotka rakastivat silloin tällöin, noin kerran tai pari vuodessa, samoin kuin Jukolan punanaamainen Timokin, ryypätä hienoon humalaan ja rallattaa päivän tai kaksi, jolloinkulloin kolmekin. Hävytön oli semmoinen laki ukkojen mielestä. Mitä häiritsi se maailman rauhaa tai yleistä turvallisuutta, jos esimerkiksi Anttilassa, vanhan Iisakin, eläkemiehen, pihantakaisessa pirtissä toisinaan kylän viinamiehet hauskasti haastelivat, norrikuppia tekivät ja joskus polkaksi panivat? Ja haastellessa ja laulellessa muistelivat muinaisia markkinamatkoja ja ryyppäämisiä pakkasöinä pitkillä, talottomilla taipaleilla?

Eipä olisi siitä pitänyt olla häiriötä kenellekään.

Kommeksen Matti, joka kuului jo hänkin vanhojen viinaveikkojen joukkoon, vaikkei vielä ollut iältään vanha, toi ensiksi sanoman Anttilan Iisakille siitä, mitä herrainpäivillä oli päätetty. Sillä Iisakki itse ei lukenut sanomalehtiä, vain kuuli muilta mitä maailmassa tapahtui. Oli Iisakki ennen aikaan, silloin kun kotona vielä sai viinaa keittää, ollut koko pitäjän paras viinankeittäjä, ja kauas oli hänen maineensa siitä kulkenut. Mutta kotipoltto oli kielletty ja Iisakki oli talonsakin myynyt vävylleen, nykyiselle isännälle, Anttilan Villelle. Oli nyt vanhalla Iisakilla runsas eläke talosta ja eri rakennus pihan mäkikulmalla omituisena asuntona.