language: Finnish

NÄLKÄTALVENA

Katovuoden kuvaus

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Porissa, Satakunnan Kirjapainossa, 1895.

1.

Omista pelloista ei oltu saatu muuta kuin olkia ja ruumenia. Perunamaa oli, mutta siitäkin oli kesällinen halla pilannut lehdet ja varret, ett'eivät enää versoneet, jäivät pieniksi kuin mustikat ja niitäkin tuli kovin vähä. Nauriin kylvöä oli vähä pirtin takana, vaan senkin olivat lapset repineet taimina ylös.

Muuta kylvöä ei ollut.

Oljet oli jo syksyllä täytynyt myydä ja ostaa jauhoja. Mitä perunoita oli, oli jo syksyllä syöty, kun ei ollut mitään muuta keittämistä. Kulunut kesä oli ollut huono kesä-lauttahommissa olevillekin. Lauttoja oli varsin vähän kuljetettu ja palkatkin olivat olleet entisiin verraten huononlaiset. Ja kosken-soutua, jossa kaikkein runsain rahantulo oli, ei ollut paljoa. Sillä vesi oli noussut korkealle ja esti lauttoja laskemasta koskia alas. Lauttahommissa olevilla mökkiläisillä oli ollut huono kesä. Ja syksyllä sitten tuli se mainio pakkanen ja vei kaikki viljan; arimpiin paikkoihin ei jättänyt mitään.

Ja semmoisessa hallan-arassa loukossa oli heidänkin mökkinsä, oli kylän takana, jossa etempänä oli laaja ja usvainen suo, hallan kotikylä.

Heillä oli peltoa siinä mökin ympärillä kelpo lailla, että hyvinä viljavuosina tuli leipää koko talveksi ja perunoita syödä ja jäi kyllin vielä siemeneksikin. Navetta oli ja kaksi lehmää sekä useita lampaita.

Hyvinä vuosina olivat siinä tavallisesti eläneet, kun lauttahommissa oli kesät oleskellut ja syksyisin lisää peltoa ojittanut. Vaan nyt oli ollut huono kesä lauttahommissa ja halla oli pelloilta vienyt syötävän.

Kova talvi oli tulossa Kumpulan torppaan. Jauhot olivat jo loppuneet toissapäivänä ja keittämistä ei ollut, kun potutkin olivat lopussa. Lampaita oli tapettu, kaksi omaksi tarpeeksi ja muut oli täytynyt antaa velasta Saarelan isännälle. Lehmät olivat vielä kumpikin navetassa, vaan nekin olivat jo Kurikan isännän nimessä. Kuluneena talvena oli jo täytynyt syödä velkaa. Eikä ollut tietoa antaisiko Kurikka enää lehmiään pitääkään. Luultavaa oli kuitenkin, että antoi, sillä hallan lisäksi oli tulvavesi vienyt paljon heiniä joen saarista ja rannoilta, että kaikilla oli jo liiaksikin karjaa.

Kumpulan Juho, torpan mies, makaili sängyssään ja imi tyhjää piippuaan. Lapset näyttivät alakuloisilta ja nälkäisiltä. Vaimo oli mennyt viereiseen Toikan torppaan leipää lainaamaan, että kun leivotaan, niin maksetaan takaisin. Syömistä ei näet ollut mitään. Mitä oljilla oli saatu, oli jo syöty. Kaksi lammasta oli tapettu ja lihat syöty. Lehmät olivat jo panttina, eikä pirtti enää ollut oma, oli velkana sekin. Ja vasta oli syksy käsissä. Kesän ansiota ei ollut jälellä penniäkään. Mitä oli rahaa saatu, oli ostettu kahvia ja nisujauhoja ja eletty pulskasti, ei ollut arvattu, että halla kaikki talven varat viepi.

Juho, joka tuossa sängyssään laiskana loikoi ja nukkumista teki, oli vielä nuori mies, terve ja vahva ja tukkimies mainio, että tukkitöissä kesällä ansaitsi komeat rahat. Vaan muuta työtä ei viitsinytkään tehdä. Taloissa ei ollut ollut töissä moneen vuoteen. Kun joku kävi tahtomassa, ei lähtenyt. Omalle vaimolleen toki kaivoi lisää ojia ja peltoja muokkaili.

Viimein tuli vaimo Toikan torpasta leipää lainaamasta. Hän oli vielä nuoren näköinen ja miellyttävä ja näytti iloiselta. Esiliinansa alle hän oli kätkenyt leivän, jonka oli lainaksi saanut. Pirttiin tultuaan piirittivät hänet lapset ja anoivat leipää.

— Äiti, äiti, taittakaa minullekin palanen.

Hän jakoi palasen kullekin ja pani lopun pöytälaatikkoon. Lapset istuivat loukkoon ja alkoivat tyytyväisinä jyrsiä kukin palastaan.

— Yhdenkö leivän sinä vain saitkin? kysyi Juho, joka toimitteli istumaan sängyssään.

— Ei ollut heilläkään leivottua, vastasi vaimo.

— Ei sillä pitkälle pääse, tuolla. Olisit ollut ottamatta, kun eivät enempää antaneet.

— Ei tästä sinulle liikenekään. Lapsi-rukille tämä menee juuri kaikki.

Mies lyöttäysi uudelleen maata ja vaimo alkoi siistiämään huonetta

— Köyhäinhoidon puoleen tästä täytyy kääntyä. Kuolema tässä muuten tulee, arveli Juho taas ja nousi istumaan.

— Ei kai ne meille anna apua nuorille ihmisille, vastasi vaimo.

— Täytyvät antaa. Ei saa nälkään tappaa ketään. Näin kovana vuonna, kun ei ole työtä, eikä ruokaa. Köyhäinhoidon täytyy elättää, ei auta.

— Kyllä tässä elettäisiin mekin vielä tuleva talvi, kun sinäkin olisit nyt syksyllä kulkenut töissä. Olisihan säästynyt ruoka kotona ja palkkaakin olisi karttunut. Minulla olisi työtä vaikka kuinka tekisin, olisi kehräämistä ja toista tuodaan. Olisi sitä sinullakin työtä, kun viitsisit tehdä. Onpahan muillakin mökin miehillä työtä. Toikan Iisakilla esimerkiksi.

— Mitäs Toikan Iisakista! hän onkin seppä-mies, ansaitsee monta markkaa päivässä näin syksylläkin.

— Ja Oravalan Aappo ja monta muuta. Jätkämiehiä ne ovat nekin, niinkuin sinäkin, ompahan heilläkin työtä. Oravalan Aappokin on koko syksyn pohjannut ojia, koko syksyn, pappilassa ja ansainnut monta kymmentä markkaa.

Juho ei siihen mitään vastannut, imeskeli tyhjää piippuaan ja väliin haukotteli. »Kyllä meillä tulee kumma talvi eteen, Juho. Kun et sinä sen vertaa viitsi, että edes puita hankkisit talven varalle», sanoi vaimo kuin itkun seasta.

— Ala nyt taas siinä haukkumaan. Mitä sinun tarvitsi mennä naimisiin, kosk'et kärsi miestäsi.

— Minäköhän se sinun perässäsi olen juossut. Etköhän se ollut sinä, joka viekottelit minua, nuorta ja ymmärtämätöntä…

— Mitä sinun tarvitsi huolia minusta. Olethan kehunut, että sinulla oli parempiakin tarjolla. Miks'et ottanut niitä!

Vaimo pillahti itkuun ja lapset ympäröivät hänet.

— Voi, voi minua onnetonta, huokasi hän.

— Niin, ala nyt siinä märsäämään taas ja tuskittelemaan, sanoi Juho, nousi ylös, haki lakkinsa ja meni ulos.

Miehen mentyä ratkesi vaimo vasta oikein itkemään ja tuntui niin tuskalliselle ja ikävälle olo. Katumus piiskasi mieltä ja elämä näytti niin surkealle, onnettomalle. Itkiessä siirtyivät ajatukset kuluneesen aikaan ja johtui mieleen mitä Toikan Helena äsken oli sanonut, kun leipää kävi lainaamassa. Oli sanonut, että olisit uskonut mitä sanottiin, niin ei sinun tarvitsisi nyt juosta leipää lainaamassa. Hän oli ennen naimisiin menoa ollut kaunis; ja pappilassa hän oli palvellut monta vuotta. Kosioita oli ilmaantunut monta. Mutta hän ei huolinut muista, hän piti Juhosta. Juho olikin silloin ollut kylän komein nuorimies: leveät hartiat ja kauniit, siniset silmät. Kuka sen silloin osasi ajatella tai ymmärtää, että hän on niin laiska ja toimeton. Ellei tätä mökin paikkaa olisi ollut, olisi jo nälkä ennenkin hätyytellyt, sillä Juho ansaitsi kyllä lautta-hommissa, vaan hän ei osannut säästää, hän joi ja söi, mitä ansaitsi; ja usein ei syksyllä ollut penniä jälellä kesän ansioista.

Kuluneena kesänä oli ollut kaikkein hulluimpaa. Ei ollut lautta-töitä ja Juho ei talollisten töitä viitsinyt tehdä. Pitkät kesäset päivät loikoi sängyssään ja haukotteli. Ellei itse olisi kokenut olla niin virkeä ja säästäväinen, olisi kesällä jo ollut hätä. Vaan mitä oli aikaa ja sai lapsilta rauhaa, teki käsitöitä. Ellei hallaa olisi ollut, olisi pelloista saatu leipää talveksi ja eletty jotakuinkin, kun olisi käsityöllään lisää hankkinut. Vaan nyt oli halla vienyt kaikki ja Juho pysyi yhtä laiskana. Ei lähtenyt kenellekään työhön, vaikka käytiin pyytämässä. Söi ja joi laiskana; ja makasi. Ei viitsinyt edes senvertaa, että olisi puita hakannut Ei hän ollut koskaan ennen miestään laiskuudesta soimannut, ei, ennenkun tänä syksynä vasta. Oli tullut niin tuskalliseksi ja kärsimättömäksi alinomaa hätyyttävien puutetten kanssa, että täytyi sanoa. Vaan ei siitä ollut apua. Juho ei lähtenyt työhön, makaili ja imi piippuaan. Hänessä oli kasvanut kummallinen inho ja välinpitämättömyys miestään kohtaan. Ei saattanut häntä enään rakastaa niinkuin ennen ja kun vertaili muita mökkiläisiä heihin, löysi Juhossa yhä enemmän ja enemmän vikoja. Kotokaan ei tuntunut enään niin somalle kuin ennen eivätkä lapset niin rakkaalle. Puutteessa oli sydän käynyt niin kylmäksi. Ja jos missä kävi, niin aina kysyttiin, että onko Juho työssä… Ja hänen täytyi aina vastata, että eihän se…

Kyyneleet olivat kuivuneet ja hän istui pienellä jakkaralla ja mietiskeli elämäänsä. Lapset olivat syöneet leipäpalasensa ja pyysivät lisää.

— Pankaa maata nyt, ei äitillä ole enään, sanoi hän ja koki tyynnyttää heitä; vaan ne vikisivät vaan ja syliin halusivat. Niitä oli neljä, vanhin oli lähes kymmen vuotias ja nuorin jo kävellä toikkaroi, hakien pahan tekoa.

— Juho pidä sinä huolta tuosta Annasta, ettei se saa pahaa tehdä. Äiti alkaa kehräämään, sanoi hän vanhimmalle pojalle.

Yritteli sitten kehrätä, vaan ei tahtonut työ käydä Tuntui niin ikävälle. Huonekin tuntui kylmälle ja näytti kovin alastomalle. Tuli verranneeksi Toikan mökkiä heidän pirttiinsä. Toikassa oli kaksi sänkyä ja hyviä makuuvaatteita, monta tuolia ja pöytiä. Heillä ei ollut kuin yksi resunen sänky ja muutamia jakkaroita. Kello oli heillä ollut, mutta senkin oli täytynyt antaa muurarille, joka syksyllä korjasi muuria. Ei ollut muutakaan, jolla olisi maksanut. Ei heidänkään elämänsä tällaista olisi, jos Juho yrittäisi, hän kyllä oli puolestaan koettanut, oli öisinkin kehrännyt…

Saisi nämät pappilan rouvan villat kehrätyksi, saisi jauhoja, että pääsisi leipomaan…

Samalla aukeni ovi ja pappilan rouva astui sisälle. Hänellä oli iso mytty villoja kädessään ja vanhoja vaatteita toisessa. Vaimo alkoi hätäilemään ja pyhiskeli silmiään. Toimitteli rouvalle istuinta ja sanoi:

Lapset tässä ovat sotkeneet pirtinkin taas. Rouva sattui juuri parhaasen siivoon.

— Älä nyt ole milläsikään. Ei tässä teidän pirtissänne sentään haise niinkuin monessa muussa pirtissä… Niin, toin taas villojakin lisää sinulle kehrätä. On moni käynyt minulta kehräämistä tahtomassa, vaan ne eivät osaa kehrätä niinkuin minä tahdon, en ole antanut ja taitaapa olla hyvä sinullekin, että saat työtä, näin katovuonna varsinkin. Missä miehesi on?

— Mihin lie mennyt. Tuolla toisissa mökeissä se käypi.

— Minä eilen puhuttelin Toikan Helenaa ja kuulin, että teillä on suuri köyhyys. Kumma sinäkin, kun et komenna tuota miestä työhön, annat sen tässä syödä, mitä itse ahkeruudellasi vähän ansaitset. Syöhän se semmoinen iso vankka mies lapsilta ja sinulta kaikki…

— Minkäpä minä sille teen. Olen minä puhunut.

— Taitaa luulla, että köyhäinhoidosta apua saatte, vaan siinä pettyy. Nyt tuleekin, kuulimma, eri järjestys köyhille. Siitä on ollut jo kuntakokous. Laiskoille ei anneta apua ensinkään ja niiden, joille annetaan, täytyy tehdä työtä. Ilmaiseksi ei anneta muille kuin vaivaisille ja vanhoille. Nyt on tullut katovuosi koko Suomen maahan, muualle paljo pahempi kuin tänne. Tarvitsisi miehesikin ruveta vähän ajattelemaan asiaa. Teille kahdelle nuorelle ja terveelle ihmiselle ei mitenkään voida apua antaa, kun ei ole lapsiakaan kuin nämät neljä. Niitä on monta joilla on paljo enemmän lapsia ja vaivaisia lisäksi, mutta ei heillekään anneta, elleivät työtä tee. — Tässä pitäjässä se onkin kummaa. Kesällä ne ovat nuo jätkämiehet niin herroja ja leveitä, ett'eivät vastaakaan, kun työhön pyytää, ja talvella ovat valmiit kerjäämään. Nuo "puulaakit" ne pilaavat täällä työväen ja nuo lauttahommat, lateli pappilan rouva.

— Olen minä sille sanonut ja kehottanut…

— Harvoin kai sitä niin laiskaa ja kelvotonta miestä onkaan, kuin se sinun miehesi. Toikan Helena sanoi, ettei viitsi puitakaan talvella hakata, että sinun pitää nekin hakata.

— Semmonenhan se on…

Rouva luetteli vielä pitkälti Juhon huonoja puolia ja vaimo kuunteli ääneti. Ei hän kyennyt puolustamaan miestään, eikä tahtonutkaan, sillä hän tunsi kaikki todeksi mitä rouva sanoi.

— Tässä minä toin lapsillesi vähän vanhoja vaatteita. Kun peset ja paikkaat, niin kestävät koko talven, sanoi rouva.

Vaimo alkoi kiittelemään.

— Minä sinusta vieläkin pidän, Henti, sinä olit hyvä piika meillä ollessasi ja jos olisit kuunnellut minua, niin et sinä tässä mökissä nyt taistelisi nälän kanssa, olisit aika talossa emäntä, sanoi rouva.

— Kuka sen silloin tiesi, että Juho niin toimeton on…

— Johan minä sinulle sanoin. Olihan niitä monta, jotka silloin jo tiesivät, että Juho on laiskanluontoinen mies. Saarelan isäntäkin sanoi, ettei hän ole ikänänsä niin laiskaa työmiestä pitänyt. Eikähän tuo ole viitsinyt talon töitä tehdäkään, siellähän se on kaiket kesät ollut lauttahommissa, jossa saa vähällä vaivalla hyvän palkan. Sanoinhan minä, vaan sinä et uskonut.

— Siihen naimiseen niillä onkin aina niin kiire, niinkuin sinullakin. Sinäkin niin nuorena, et hetikään kahdenkymmenen ikäinen vielä. Ja tämmöiseen vielä jouduit. Vaan semmoisia ne ovat kaikki, eivät ne usko, ennenkuin itse kokevat. Olisin minä sydämestäni suonut sinut parempaan… sinä olit kaunis, sinä olisit saanut talon isännän, vaan luotit muka rakkauteesi… pyh, puhui pappilan rouva kuin säälien.

Hentiä ei itkettänyt, vaan niin kummasti vihloi sydämessä, kun rouva niitä entisiä aikoja muistutti.

— Saisinkohan minä sitten jauhoja rouvalta, kun saan nämät kehrätyksi?

— Miks'et saa. Eikö teillä ole jauhoja ollenkaan?

— Ei ole, on kaikki lopussa.

— Tule sitten meille, niin saat. Vaikka mitä siitä on hyvää, se mies kötkäle kai ne syö kaikki, mitä sinä ansaitset.

Rouva sanoi hyvästit ja läksi. Kulki ensin polkua pitkin kylälle päin, kulki lopulta pellon poikki Kurikan taloon. Siihen oli hän jättänyt hevosen pihalle siksi aikaa kun Kumpulassa kävi. Sillä ei Kumpulaan eikä niihin muihin torppiin ollut kärrytietä. Emäntä osuikin olemaan pihalla ja alkoi vaatia rouvaa sisälle, sanoi keittäneensä kahvin valmiiksi. Ja isäntä oli toimittanut hevoselle heiniä syötäväksi. Arveli rouva näin syyskylmässä kahvin kylläkin maistavan hyvälle ja kiitellen käskemisestä astui huoneisiin.

Emäntä otti ensin puheeksi:

— Siellä on, tuolla mäessä, aikasta joukkoa. Laiskana ovat siinä tämänkin syksyn maanneet, vaikka työtä olisi ja heilläkään ei kassoja ole. Kesän ansiota vielä jäljellä vähän, niitä nyt syövät, vaan kun ne loppuvat, niin mitenkähän sitten käypi! Kumpulassako rouva kävi?

— Niin kävin. Vein Hentille villoja kehrätä. Hän minusta on paras kehrääjä täällä. Onkohan se tuo mökki heidän oma?

— Ei ole oma. Saarelan isännän nimessä se on. Kumma mies se on sekin Kumpulan Juho… nytkään ei ole koko pitkänä syksynä rikkaa ristiin pannut. Syönyt siinä vaimonsa tienaamaa ja maannut. Mennä talvena jo söivät lehmänsä panttiin meille.

— Oi, oi, eikö ne ole lehmätkään enään heidän omiaan!

— Eivät. Meille ne ovat kuuluvia.

— Surkeaa sentään Henti-paran vuoksi. Niin hyvä ihminen kuin hän joutui tuon laiskan kanssa.

— Hentin vuoksi minustakin on ikävää. Se on aina niin notkea ja keheä tulemaan työhön, jos koska pyytäisi. Ja kokee se raukka olla iloinen ja toimitella, vaikka eivät taida niin lihavat päivät olla.

— No ette kai te ota toki heiltä lehmiä pois?

— Miten käynee. Se on meidän isäntäkin kyllääntynyt sille Juholle niin kovin. Oli tässä elon ylösoton aikana meillä pari päivää työssä, niin isäntä karskeintui hänelle… Oli niin peräti laiska, esti muidenkin työnteon, esti ja täytyi panna hänet pois työstä.

Isäntäkin samassa tuli kamariin.

Haastelivat huonosta vuodesta, joka oli kohdannut koko maata. Kurikan isäntä oli sanomalehdistä nähnyt, että muualla oli halla vienyt vielä tarkemmin kuin täällä olikaan. Täällä sentään sai usea siemeniksikin kelpaavaa viljaa. Lopuksi otti isäntä puheeksi pitäjän köyhät, sanoi:

— Kyllä sen tänä talvena tarvitsisi tuon köyhäinhoidon järjestää vähä paremmalle kannalle. Ennen ovat saaneet apu-jauhoja sinne mökkeihinsä, ovat siellä syöneet laiskana vanhemmat ja lapset. Pitäisi lapset laittaa huutolaisiksi ja vanhemmat työhön.

Rouva oli aivan samaa mieltä.

— Sillä ikävää se sentään on meilläkin talollisilla ruveta elättämään kokonaisia perheitä, joissa jo on aikaihmisiä lapsia, näin kovana vuonna kuin tämä. Ja onhan se kaikille tunnettu minkälaista köyhä kansa täällä on. Kesät oleskelevat lauttatöissä, ansaitsevat hyvin ja syövät mitä parasta. Talveksi ei muisteta mitään jättää. Ja kesällä ei saa työmiestä paljo millään hinnalla, vaan talvella ovat he valmiit apua tahtomaan. Pitäisi tänä talvena näyttää niille mitä muksu maksaa, että saisivat oppia toistaiseksi, selvitti Kurikan isäntä.

Rouva oli samaa ajatellut ja kuullut monen muun puhuvan samalla tavalla. Pakisivat sitten vielä tuokion ja rouva läksi, ajoi menemään pappilaan päin hyvää kyytiä lihavalla ruunalla.

2.

Syksy oli muuttunut kylmemmäksi; jo näytti talvi tulevan. Joki oli jäässä, että hevosilla yli kuljettiin, vaan maa oli paljas ja routanen. Maatöihin ei kyetty ja metsään ei päästy, kun ei lunta ollut. Ne, joilla oli heiniä joen saarissa, vedättivät niitä kotio, varkaiden käsistä pois ja helpotukseksi talviajoille.

Huonoa vuotta huusivat kaikki, nälkää ja kallista aikaa. Posti toi kahdesti viikossa uutisia muilta paikkakunnilta hätääkärsivistä ja nälästä. Nälkääntyneille koottiin ropoja ympäri maata, maaherra ryhtyi tehokkaisiin toimiin hädän lieventämiseksi. Kruunu lupasi metsää leiväksi ja tervaskantoja polttopuiksi ja jäkäliä leivän lisäksi. Sanomalehdissä luettiin kamaloita uutisia hätääkärsivistä, tietoja tuli ja meni ja hommaa ja huolta oli kaikilla virkamiehillä ja kunnan esimiehillä etupäässä.

Huhuja kulki kylältä mökkeihin kylän laitaan, kulki monenlaisia hyviä uutisia, valheita suurimmaksi osaksi. Hätä alkoikin olla vieraana useammassa mökissä. Ne, joilla ei ollut entisiä säästöjä, saivat kärsiä ja kilvoitella. Taloihin ei otettu päiväläisiä, sillä kukin koetti saada työnsä tehdyksi niin vähällä väellä kuin suinkin.

Kumpulassa oli hätää myydäkin.

Henti oli kehräämällä saanut ansaituksi sen verran, että leipää oli vähän kullekin ja kun lehmistä saatiin maitoa vähän, elettiin toki, vaikka niukasti kullekin riitti. Vaan nyt olivat jo molemmat lehmät huonojen rehujen takia menneet umpeen, ettei ollut niistäkään enää apua. Ja karjan-annin saanti kylältäkin oli lujassa, sillä karjaa oli täytynyt vähentää ja ne, jotka olivat elossa, lypsivät tilkan vaan huonojen rehujen takia. Juho oli muka alkanut sairastamaan. Makasi nyt kaiket päivät ja rintaansa valitti. Hentin täytyi hoitaa lehmät ja lapset, hakata puut ja Juhoakin väliin vaalia. Jauhot olivat taaskin kaikki ja leipää ei ollut palastakaan. Henti oli käynyt aamulla Toikassa leipää lainaamassa, vaan sielläkään ei oltu annettu, kun ei koskaan tuotu takaisin. Hänellä oli pian kehrättynä pappilan rouvan villat ja kun kaikki saisi kehrätyksi, lähtisi heti pappilaan, että saisi jauhoja…

Hän ei ollut syönyt mitään koko päivänä, sydänalassa tuntui niin pahalle ja ellosteli, vaan hän polki rukkia, että ratas pyöri kuin vimmattu ja lankaa karttui rullalle, että silmä erotti. Iltapuoleen sai hän kaikki kehrätyksi.

— Pyydä siltä pappilan muorilta vähä kalaa minulle, sanoi Juho, kun
Henti toimitti matkaan.

— Siitä on muistaa asti kun olen kalaa nähnytkään, mennä kesänä yhden sirkan joessa. Hiukasevan tuntuu, ehkä minä tästä paranen, arveli hän.

— Saatanhan minä pyytää, vastasi Henti ja varotettuaan lapsia, läksi hän, langat käärittynä mustaan pussiin.

Ilma oli kylmä ja pohjosesta puhalti vihanen tuuli. Tie oli kova ja kylmettynyt, oli kuin talvipakkanen, lunta vaan puuttui. Hänellä olivat huonot ohuet vaatteet ja rikkinäiset kengät. Miehensä kuluneen pikku-turkin oli hän vetänyt ylleen ja köyttänyt sen huivilla vyötäisiltä kiinni, vaan sittenkin pyrki tuuli painumaan läpi ja pani ruumiin värisemään. Toisessa kädessään hän kantoi pientä pyttyä ja kainalossaan lankavyyhtejä. Mennessään Kurikan pihan läpi, osui isäntä tulemaan tallista ja sanoi:

— Minä tulen huomenna noutamaan ne lehmäni pois, kuolevat nälkään.

— Eivät ne nälkään kuole, on meillä ruokia niille ja heti jälkeen Joulun toinen niistä poikisikin. Eikö isännälle sopisi vielä odottaa tulevaan kesään, pyysi Henti.

— Sinun vuoksesi saisivat olla, vaan sille miehellesi olen niin karskeintunut, vastasi Kurikan isäntä ja meni pirttiin.

Henti jatkoi matkaansa ja saapui tielle. Hän oli toivonut, että kun toinen lehmistä kantaa, he saavat lapsille särvintä ja itsekin palan painoa, vaan nyt alkoi epäilyttää ja mieleen lykkäsi jos jonkinlaista. Jos ei olisi noita lapsiraukkoja, niin jättäisi koko miehensä ja menisi palvelukseen. Nälkää ja kärsimistä näki hän edessään, näki pitkän talven kylmät päivät ja kurjuudet monenlaiset. Eikä tiennyt oikein ketä syyttäisi onnettomuudestaan. Miestäänkö? Vikaahan hänessä oli, kun oli niin synti-laiska. Olisi hänen toki pitänyt sen verran armahtaa vaimoaan, että puut olisi hakannut. Eivätkä he sillä tiellä olisikaan, jos Juhokin yrittäisi ja kuntoa hänellä kyllä olisi yrittää, kylän vankin mies. Vaan jos johonkin yrittikin työhön, niin ei pysynyt kun päivän, kaksi. Miksikä sillä sen vertasella tuli? Ja ne olivatkin kyläläiset alkaneet häntä karttamaan, etteivät enään hänestä huolineetkaan työhönsä, sanoivat estävän hänen muidenkin työn tekoa, niinkuin Kurikassakin leikkuuaikana.

Hän oli saapunut keskikylälle, jossa molemmin puolin tietä oli varakkaita taloja, joissa asui vireää väkeä ja omistaan eläjiä. Hänelle johtui mieleen samallainen ilta nuoruutensa päiviltä. Silloin oli hänen ja Juhon hääilta muka. Hän muisti sen juuri kuin eilisen päivän, vaikka siitä jo oli kymmenen vuotta kulunut. Paljon sitä silloin oli toivottu ja olihan sitä saatukin. Juho oli isältään perintönä saanut pirtin ja pellot. Navetan ja läävän oli itse jälestäpäin rakentanut. Vaan eihän silloin ollut uskonut, että elämä koskaan voisi olla niin kurjaa kuin se nyt oli. Eikä ollut yhtään hetkeä ollut semmoista, jommoista oli toivonut olevan koko ijän, kuolemaan saakka. Jos silloin olisi tämän arvannut, olisi perääntynyt pois ja ottanut sen toisen, joka nyt oli vankan talon isäntänä, eleli yksin vieläkin. Ei tarvitsisi nyt juosta pitkin tietä palelluksissa ja nälässä…

Ja yhä selvemmin ja selvemmin alkoi mieli kuvailemaan sitä, että jos ei olisi näin, vaan niin kuin mieli nyt kuvitteli. Miksikä olikin ollut niin höperö silloin. Oli luullut rakkauden, jonka tunsi Juhoa kohtaan, kestävän kaikki koetukset, pysyvän lujana ja vilpittömänä, vaikka mitä tulisi vastaan; ja sehän se oli pettänyt. Nyt ei enään voinut kunnioittaakaan miestään, ei, vaikka usein oli itseään syyttänytkin siitä. Nyt ne olivat menneet rakkaus ja kaikki muu: nuoruus ja elämän onni. Ei ollut muuta kuin taistelua, taistelua nälän ja vilun kanssa. Olisi ottanut sen toisen, joka pyysi ja rukoili ja rakasti… Kuinka erilaista nyt olisi. Hän olisi nyt emäntänä tuolla, tuossa talossa juuri…

Hän oli tullut Järvelän kohdalle. Sieltä loistivat ystävälliset valot häntä kohtaan ja isännän kamarista näkyi jalkalampun kirkas valo. Hän näki tielle asti, että isäntä istui pöydän luona kirjoitellen. Tuli yht'äkkiä semmonen palava halu päästä puhumaan tuolle tutulle miehelle… oli jo kääntymäisillään Järvelän pihaan… Vaan samassa juolahti mieleen se, ettei ollut sitten hää-illan puhutellut Järvelän isäntää, eikä usein nähnytkään. Isäntä oli kuin välttänyt häntä ja hän pyörähti pois ja käveli kiireesti pappilaan päin. Mutta kun tulevaa talvea yltyi ajattelemaan, huomasi selvään, että Järvelän isännän puoleen piti lopultakin kääntyä apua pyytämään. Järvelä oli kunnan esimies ja köyhäin hoitaja, hänelle piti mennä valittamaan ja apua pyytämään… Vaan mitenkähän uskaltaisi mennä tuon miehen luo, joka oli näinä kymmenenä vuotena niin paljon vanhennut, muuttunut vakaseksi ja kylmäksi! Ehkä oli hänellä yhtä kylmä sydän kuin silmien katsekin näytti olevan hänelle, Hentille varsinkin… Siellä taisi olla tuon kylmän kuoren alla palamassa kamala rovio, joka kerran puhkeaa, sillä hän ei ehkä milloinkaan voi unhoittaa, että hän oli Hentiä rakastanut, tarjonnut hyvää ja mukavaa, vaan Henti ei ollut suostunut, oli luullut rakkauden Juhoa kohtaan olevan niin lujan…

Henti oli saapunut pappilan luo. Taipaleella oli miettinyt ollutta ja olevaa elämäänsä niin, ettei ollut kylmästäkään mitään muistanut, vaan nyt alkoi vasta tuntua: koko ruumista värisytti ja jalkoja paleli.

Hän jätti pyttynsä kyökin kuistiin, vaan langat vei muassaan sisälle. Oli niin valoisaa ja somaa täällä sisällä. Piiat siinä hääräsivät; toinen hommaili kahvin keittoa. Henti istahti oven suuhun tuolille ja kysyi rouvaa. Piiat naureskelivat ja jakelivat leikkiä, eivät näyttäneet ymmärtävän, että oli kova talvi tulossa…

Rouva oli saapunut kyökkiin ja tarkasteli Hentin kehräämiä lankoja.
Hyvin kehrätyltä sanoi olevan.

— Kylmä siellä taitaa olla, koska sinä olet noin vilussa, sanoi hän ja tarkasteli Hentiä.

— Kylmä on ilma.

Rouva oli alkanut tarkastamaan Hentin pukua ja sanoi piikojen puoleen kääntyen:

— Kuka olisi luullut, että meidän sievä ja hyvä Henti tuollaisissa rääsyissä kulkee. Ottakaa te vaaria ja esimerkkiä Hentistä, ettette pidä niin kiirettä naimisiin kuin hän. — Kyllä tuohon autuuteen ehtii, ja hän osotteli Hentiä piioille. Ne katsoivat hymyssä suin, näytti kuin eivät olisi ymmärtäneet, mitä rouva sanoi.

Henti istui tuolilla, silmät allapäin eikä virkkanut mitään.

Vaan rouva yhä tarkasteli hänen pukuaan, kenkiä, kaikkia…

— Herra isä! eihän sinulla ole paitaakaan, onko kumma, että kylmä tulee, sanoi hän ja mainoi ja ihmetteli.

Henti istui kuin syytetty, ei osannut puolustaa millään lailla. Vaan sydämensä vihloi niin kuumasti, kun rouva piikain kuulten siinä tutki, koperoi ja selvitteli… Eiköhän se rouva luullut hellempiä tunteita köyhillä olevankaan!

Kahvi oli joutunut valmiiksi ja rouva tarjosi Hentillekin. Se maistui nälkäiselle ja vilustuneelle niin perin makealle, että kielen hankki mennessään viedä, se lämmitti ja sammutti kiljuvaa nälkää. Ei ollutkaan Henti saanut kahvia kuin kesällä. Kukaan ei ollut tarjonnut, eikä kotona ollut.

— No miten se miehesi jaksaa? Eikö se jo ala kyetä pönkilleen? tiedusteli rouva.

— Sanoi olevansa parempi, pyysi, että jos rouva olisi hyvä ja antaisi jonkun silahkan, sanoi niin hiukaavan.

— Mikä sitä hiukaa semmoista, joka aivan makaa, ei kai työnteko, päätti rouva ja läksi punnitsemaan Hentille jauhoja, palkaksi viimeisistä kehräyksistä.

— Odota sinä täällä se aika, sanoi hän mennessään.

Rouvan mentyä alkoivat piiat udella Hentin elämää ja viimeiseksi siitä, kauvanko hän oli pappilassa palvellut ja minkälaista oli palvelus ollut. Henti heille selvitteli palvelus-ajasta siihen asti kun joutui naimisiin ja naimisissa olostaankin vähäsen. Vaan piioille kiitteli hän miestään.

Rouva tuli ja sanoi panneensa jauhot Hentin pussiin.

— Ja tuosta annan vanhan paitani sinulle, että saat jotakin suojaa, raukka, sanoi hän sitten ja ojensi Hentille.

Vaan Henti muisti lapsiaan kotona ja tyhjää pyttyään kuistissa ja kuiskuttelemalla, etteivät piiat kuulisi, sanoi hän rouvalle:

— Ajattelin minä pyytää pikkusen piimää pyttyyni lapsille. Sitä ei saa mistään.

— Ei minultakaan hyvä ihminen liikene, on niin paljon kärttäjiä, että tahtovat kuiville viedä, vastasi rouva.

Ei Henti sen enempää kärttänytkään, otti pussinsa ja aikoi lähteä, vaan samalla ilmaantui kirkkoherrakin kyökin ovelle ja sanoi:

— Kuules vaimo! sano sille miehellesi, että minulla olisi halkojen hakkuuta… Olen tässä odotellut, että eikö tule kukaan tarjolle tämmöisenäkään vuonna, vaan mitäs tyhjää. Ei ole vielä todellista hätää mökkiläisillä, koska eivät alenna itseään sen vertaa, että työtä kävisivät kysymässä.

Henti lupasi sanoa.

— Olen kuullut, että laiskuuttaan se miehesi makaa, niinkuin moni muukin lurjus tällä paikkakunnalla, sanoi hän lisäksi.

Henti sanoi hyvästin ja läksi. Mennessään sieppasi hän tyhjän pyttynsä kyökin kuistista ja meni juoksu-jalkaa poikki pihan tielle.

Tielle tultua alkoi mietityttää se, että mistä saisi vähäkään särvintä — lapsillekaan. Tänä iltana ei enään ehtisi leipoa leipää, vaan keittäisi puuroa, piimän kanssa se maistuisi hyvälle.

Hän päätti koettaa Saarelasta. Saarelan emäntä oli aina ollut armelias hänelle, vaikka heillä oli Saarelaan velkaa vielä melkein sata markkaa siitä pirtistä. Ei oltu kyetty maksamaan kuin korko vuosittain ja tämän vuoden korko oli vielä maksamatta. Jouluna olikin vasta määrä maksaa. Hän poikkesi Saarelaan, ajoi asiansa ja pyysi. Saarelan emäntä, armelias ihminen, antoi, antoi pytyn täyteen sakeaa piimää.

Kohta kiireemmästi hän läksi kotiaan päin, pussi toisessa kädessä, pytty toisessa.

Juho oli sillä aikaa toimittanut piisiin valkean ja pannut padan tulelle, että puuroa keitetään kun Henti tulee jauhojen kanssa.

— Saitko silakoita? kysyi Juho ensiksi.

— En saanut, vaan rouva antoi minulle paidan, aivan eheän, sanoi Henti ja näytti.

— Voi turkanen, kun ei pitänyt saada silakkaa, olisit siltä rouvalta rukoillut.

— No älähän huoli… keitetään suolainen puuro, kyllä hiuka lähtee, lohdutteli vaimo ja alkoi hommata puuron keittoa. Vaan siinä hommatessaan muistikin, ettei ollut suoloja, ei raettakaan.

— Käy Toikan Helenalta lainaamaan. Eilen kuuluu Toikan Iisakki ostaneen puoli tynnyriä suoloja porvarista, neuvoi Juho.

— Se on se Helenakin niin pahantahtoinen, vaan jos Matin Kaisalla sattuisi olemaan, hän kyllä antaisi, arveli Henti ja läksi.

Toikan pirtti elikin lähellä, ensimmäinen naapuri, mutta Matin pirtti oli siellä vähän loitommalla metsän keskellä. Henti juoksi polkua pitkin sivu Toikan, Matin pirtille. Köyhyys oli Matillakin, paljo oli lapsia ja repaleisia. Matti itse sentään kunnon työmies ja vireä ja Kaisakin käsistään tekevä, vaikka ylön ryöttä. Huoneessa haisi ja lapset olivat likaiset ja mustat. Haju pisti Hentille heti nokkaan, että alkoi kaivattamaan, ja puolustuksekseen hän ajatteli, ettei hän sentään, vaikka huonokin oli, ollut näin ryöttä, eikä heidän pirttinsä haissut näin koskaan, vaikka lapsia heilläkin oli.

Henti sai suoloja pari kourallista Kaisalta, kiitteli ja sanoi:

— En minä sinulta olisi tullut tahtomaankaan, vaan se on tuo Toikan
Helenakin tullut niin ylpeäksi, ettei mitään anna.

— Niinhän se on tullut. Vaikka parempi elämä kai heillä onkin kuin meillä muilla. Ei olekaan kuin yksi lapsi ja semmoiset työihmiset kumpikin. Iisakki näin talven aikanakin saa monet sadat markat nikkaroimisellaan, arveli Kaisakin. Kassassahan heillä kuuluu olevankin rahaa, lainassa monta sataa, taitaa tuhansiakin… Parempi palkkahan se semmoisille nikkarimiehille maksetaankin kuin isontyön tekijöille niinkuin Matille ja Juhollekin, puheli Henti.

Vaan sitten läksi, juoksi sivu Toikan ja polkua pitkin kotia. Juho oli jo pitkästynyt, näytti olevan nälissään ja kun suolainen puuro joutui valmiiksi, niin lappoi menemään kelpolailla ja ryysti paksua piimää palan painoksi.

— Kylläpä huonoja jauhoja pappilan rouvakin raski antaa, kun on puurokin kuin verestä tehtyä, sanoi syödessään Juho.

— Ei ne ole sen parempia tämänvuotiset jauhot missään, vaan ovat nämä minustakin liiemmäst mustia ja olkisia, sanoi Hentikin.

Nälissään sentään söivät ja lapsille antoivat: »Saitko sinä nyt kehrättäviä pappilasta?» kysyi Juho, kun oli saanut maarunsa täyteen.

— Lupasi se rouva vieläkin, vaan ei sanonut olevan nyt juuri. Saarelan emäntä myöskin lupasi Ja ovat ne muutkin luvanneet. Kirkkoherra käski sanoa, että hänellä olisi halon hakkuuta, jos sinä…

— Mitenkä minä kykenen halko-metsään, sairas mies. Rintaan pistää välisti, ettei tahdo henki kulkea.

— Pappilan rouva lupasi lähettää jotakin laastaria siihen sinun rintaasi. — Aamulla minun pitäisi alkaa leipomaan, vaan kun ei ole puuta tikkuakaan. Etköhän sinä jaksaisi tuosta näreiköstä muutamaa puutikkua noutaa…

No miltä tuo tuntunee aamulla, hyvin se nyt pistää ja karvastelee.

Ja Juho toimitteli sänkyyn. Henti kokoili mitä mitäkin repaletta lapsille vuoteeksi laattialle, sulki pellin ja alkoi asettaa lapsia levolle. Ne olivatkin nyt tyytyväisiä ja nukkuivat pian. Vaan häntä itseä valvotti hauvan ja mietitytti. Juhokin kuorsasi niinkuin henki olisi vaarassa. Kamalalle näytti hänestä tuleva talvi, jos pakkastalvi vielä tulisi. Kun ei ollut sitä puutakaan… Muut mökin miehet sentään laittoivat puita ja hakkasivat valmiiksi, mutta tuo… joka tuossa vieressä nukkui ja kuorsaili… tuo ei…

Sitä puun puutetta miettiessään hän viimein nukkui.

3.

Tuulen muassa oli alkanut tuoda luntakin ja tuli viimeinkin rekikeli, että kyläläiset kykenivät metsään puita noutamaan. Kiire olikin kaikilla, sillä lumeton syystalvi kun oli ollut, ei oltu kyetty metsäteille ja puun puute alkoi olla yleinen.

Vanhat ihmiset ennustivat pakkastalvea ja kovaa kurjuutta, vaikkei hätää vielä ollut kenelläkään ja mökkiläisilläkin oli työtä. Sanomalehdet, joita kylään oli useoita tilattu, kertoivat aina huonompaa ja huonompaa muualta Suomesta. Siellä ei ollut työtä eikä ruokaa ja kerrottiin jo muutamia nälkäänkin kuolleen.

Kumpulassa oli elämä käynyt yhä huonommaksi, puutteet ahdistivat joka kulmalta ja Juho yhä sairasti. Hentikin oli nälissään käynyt niin voimattomaksi ja heikoksi, ettei hankkinut jaksaa mitenkään lehmiä ja lapsia hoitaa. Kehräämisellä oli hän koettanut hankkia jauhoja, vaan nekin kun olivat katovuoden ohrista jauhetulta, olivat kovin pahoja, maistuivat virnaalle ja oljille ja tekivät lapset niin kipeiksi, ettei tervettä päivää. Valittivat vatsaansa alinomaa ja oksentelivat. Nyt ne olivat taas nekin kaunat loppuneet eikä ollut tietoa mistä saada lisää.

— Koeta käydä Kurikassa, jos saisit kesätyön päälle vähänkään rukisia jauhoja, esitteli Juho Hentille.

— Ei taida siitä tulla mitään. Toikan Helena sanoi tänä aamuna, että
Kurikan isäntä oli aikonut käydä ottamassa lehmänsäkin pois, vastasi
Henti.

— Niin, no siinä sinä nyt kuulet! semmoisia ne ovat nuo talolliset
Vielä niille pitäisi ilman työtä tehdä semmoisille, arveli Juho.

— Köyhäin hoidosta minä lähtisin apua, vaan tuskin ne antavat. Niinhän tuo vakuutti pappilan rouva, etteivät anna meille…

— Olkoot antamatta…

— Mutta kuolema meille tässä tulee, etkö sinä sen vietävä sitä ymmärrä, sanoi Henti kiivaasti ja katsoi vihaisesti Juhoa, joka tuossa makasi terveen näköisenä ja poltteli tupakkaa. Ja siinä samassa tuli Kurikan isäntä sisälle Hän aikoi ottaa lehmänsä pois, elleivät he laittaisi takausta. Hän ei enään uskaltaisi niitten antaa olla, saattaisivat kuolla nälkään. Mutta jos he saisivat jonkun talon isännän takaamaan, niin lehmät saisivat tämän talven vielä olla.

— Tänä iltana pitää olla takaus meillä, muuten noudan lehmäni huomen-aamulla pois, sanoi hän lopuksi.

Juho ja Henti kuuntelivat äänettöminä ja Hentille ilmausi kyyneliä silmiin.

— Niinhän sinä olet terveen näköinen. Mikä sinua vaivaa? sanoi Kurikka sitten Juholle.

— Pistoksia on rinnassa ja väliin oksennuttaa verta, vastasi Juho.

Ei Kurikka sitä vastaan väittänyt, vaan sanoi:

— Pappilan rouva aikoi käydä tutkimassa sitä rintatautia.

Ja sitten hän läksi.

Juho ja Henti istuivat äänettöminä. Juho oli pahoillaan, että kun lehmät joutuvat pois, ei tule lantaa pelloille, joista kuitenkin oli hyvinä vuosina tullut koko talveksi leipää. Henti taas tiesi, että jos lehmät otettaisiin pois, ei lapsille olisi mitään syömistä, sillä leipä oli kovin pahan makuista ja mustaa.

— Eiköhän se Järvelän isäntä menisi takaukseen, että saisimme edes nuo lehmätkin pitää, arveli Juho.

— Parasta, että Kurikka ottaakin lehmänsä pois! Kun et sinä sen vertaa, että heiniä tuolta suolta noutaisit, vaan minun pitää nekin vetää, sanoi Henti.

Koeta nyt kuitenkin käydä Järvelän isännän puheilla. En minä usko, että hän sinulta kieltää. Hänhän on sinun vanha riiarisi.

— Pidä suusi kiinni siinä! Jos minä silloin sinut noin laiskaksi olisin tietänyt, en minä tässä mökissäsi nälkää näkisi, sanoi Henti kiivaasti.

— Ala nyt taas… Itsehän olet kehunut, että Järvelä sinua silloin…

Samalla kuului aisatiuun ääni pihalta.

— Pappilan rouva tulee, sanoi Henti hätäilevästi ja alkoi tulisesti siistiä huonetta. Juho oli seisonut laattialla, vaan nyt kun kuuli tiu'un äänen pötki sänkyyn pitkäkseen ja näytti sairaalle.

Villoja oli rouva tuomassa kehrättäväksi.

Oli niin kaitainen tie tänne, ettei hankkinut reki pysyä kohdallaan, arveli rouva läähättäen.

— Ei ole siitä hevosella vielä kuljettu… sanoi Juho sängystään.

— Mutta niin minä sentään pääsin kaatumatta. Tässä on taas neljä naulaa villoja. Miten täällä Juho jaksaa? Eikö ala jo parata?

— Mitenkäpä sitä paranee, kun ei ole varaa ostaa lääkityksiä. En minä muutoin juuri kipeä olisikaan, vaan tuo rinta…

— Minä juuri siinä mielessä lähdinkin, että katson, mikä siinä sinun rinnassasi on. On minulla täällä laastaria muassani.

Ja sen sanottuaan lähestyi rouva sänkyä, jossa Juho makasi. Hän tempasi peitteen Juhon rinnalta pois ja alkoi tutkia… mutta samassa päästi hän pitkän naurun, nauroi, että huone kaikui.

— No jo piti nähdä kummaa kummempaa, kun tuo Henti nyt on antanut minun paitani tuolle koljatille… Etkö sinä sitä paremmin tarvitsisi, joka puutkin hakkaat, kuin tuo, joka täällä sisällä makaa, puhui rouva.

Henti seisoi tulipunaisena, vaan ei puhunut mitään.

— Tässä on tätä laastaria. Lämmitä tätä vähä ja pane sitten kipeän paikan päälle, neuvoi rouva.

Henti lupasi niin tehdä.

Rouva näytti niinkuin vähän närkästyneelle, kun läksi. Ei maininnut kehräyksistäkään mitään ja kylän juoruja laverrellut niinkuin ennen.

Juho ja Henti olivat, rouvan mentyä, kauvan aikaa ääneti. Ei tuntunut olevan kummallakaan mitään sanomista. Juho vihdoin sanoi:

— Tottakai sinä lähdet Järvelän isännän puheille?

— Pitäisi kai lähteä. Kuolema meille tulee, jos meiltä lehmät otetaan, kun on sen karjanannin saantikin niin lujassa, puhui Henti.

— Koeta saada jostakin vähän rukisia jauhoja, että saataisiin keittää rukista puuroa, arveli Juho.

— Särje sinä nyt puita sillä aikaa… jos minä sattuisin jauhoja saamaan, puheli Henti. Varotteli sitten lapsia, puki ylleen paremman nutun ja pesi kasvonsa. Juhon turkin köytti hän ylleen lämpimäkseen, otti pussin ja pytyn ja läksi matkaan.

Hän ei ollut käynyt Järvelässä koko kymmenenä vuonna, jona oli Juhon kanssa ollut naimisissa. Oikein tuntui kummalliselta sinne mennä ja pelotti ja epäilytti, että jos ei Järvelä rupeaisikaan takaamaan. Minkälaiseksi lienee muuttunut näinä vuosina, vaan hyväähän hänestä kylällä puhutaa, ja hyvä ja helläsydäminen oli silloin…

Hän oli tullut pihalle, jossa seisoi useita hevosia valjaissa. Vanha emäntä, Järvelän isännän äiti, osui kulkemaan poikki pihan.

— Onko kunnanesimies kotona? kysyi Henti arasti.

Vanha emäntä katsoi häneen niinkuin ei tuntisikaan, vaan sitten, kun näytti tuntevan, vastasi:

— Mitäs hänestä?

— Olisi ollut asiaa…

— Vai niin, vastasi vanha emäntä jäykästi ja meni navettaan.

Se oli ollut aina tuommoinen jäykkäsanainen ja kovaluontoinen nainen tuo Järvelän vanha emäntä, peräti visu ja työtyri emäntä. Nyt vielä kun hoiti poikansa taloutta, sanottiin hänen tulleen yhä jäykemmäksi ja visummaksi.

Hentiä oikein vihloi, mutta päätti kuitenkin koettaa…

Isännän huoneessa istui monta oman kylän isäntää ja syrjäkylästäkin joku.

— Kyllä niille pitää eri kuria tänä talvena näyttää, kuuli Henti jonkun sanovan.

Hän seisahtui oven pieleen ja seisoi kuin tuomittu. Ei ymmärtänyt miten esittää asiansa, kun lisäksi oli niin paljon vieraita.

— Minulla olisi isännälle kahdenkeskistä asiaa, sai hän viimein sanotuksi.

Järvelä silmäsi häntä kummallisen kylmästi ja näytti niinkuin läpi haluaisi katsoa.

— Kuka sinä olet? kysyi hän sitten, kääntyen tuolissaan.

Henti tunsi kaiken verensä pakenevan sydämeen ja melkein pyörrytti.

— Senhän minä olen Kumpulan Juhon vaimo. Eikö isäntä tunne, sai hän vaivalla sanotuksi.

— Sano tässä asiasi, sanoi Järvelä ja katsoi ulos.

Hentiä ensin epäilytti, että sanoako ollenkaan, että ei se taida taata kuitenkaan, että jos yrittäisi jonkin muun talon isäntää takaamaan. Vaan viimein rohkaisi luontoaan ja puhkesi puhumaan tilastaan ja pyyteli eikö Järvelä takaisi, että he saisivat lehmänsä pitää, he sitten koettaisivat tulla toimeen kunnan avutta. Puhuessaan oli itku tulemalla ja ääni vapisi.

— Onko teillä sitten ruokaa niille lehmillenne? kysyi Järvelä.

— Olisi niille ruokaa. Saarelan suolle olemme kesällä tehneet heinää kummallekin lehmälle talveksi ja on niitä väliin saatu omasta vainiostakin, selitti Henti.

Järvelä mietiskeli, vaan sillä välin alkoivat ne muut isännät, jotka siinä istuivat ja tupakoivat, tiedustelemaan Juhosta, että joko oli paranemaan päin.

— Laiskan kipeänä sanovat hänen olevan, arveli muuan.

— Eihän se ole milloinkaan, vaikka tervekin on ollut, tehnyt talollisten työtä. Maannut laiskana siinä mökillään, lisäsi toinen.

— Ei se sentään laiskana ole maannut. Ettekö ole nähnyt, kun sivu kuljette, että vainioon ilmestyy uusia ja uusia sarkoja joka syksy. Siinä vainiolla on Juho kaiket syksyt tonkinut. Ja olisi sitä nytkin toimeen tultu, jos ei halla olisi kaikkia vienyt. Vaan se on se meidänkin mökin ympärystä niin hallan arka, että putipuhtaaksi vei, puhui Henti puolustuksekseen.

Järvelä oli sillä välin kirjoittanut Kurikan isännälle kirjeen.

— Tässä on Kurikan isännälle kirje, sanoi hän ja antoi sen Hentille.

— Saammeko me sitten lehmämme vielä pitää? kysyi Henti.

— Kirjoitin minä siitä Kurikalle. Mutta onko teillä sitten heiniä niille talven poikki? Ellei heiniä ole, on parasta, että annatte lehmät Kurikan isännälle takaisin, sanoi Järvelä.

Henti selvitti, että heillä oli heiniä kumpasellekin lehmälle talveksi.

— Lupasin minä siinä kirjeessä vastata, etteivät lehmät joudu hukkaan, sanoi sitten Järvelä ja kääntyi toisaalle.

Henti kiitteli Järvelää, kiitteli moneen kertaan ja melkein itkussa silmin oli, niin tuntui hyvälle nyt. Sanoi sitten hyvästin ja läksi Kurikkaan päin joutuisasti kävelemään.

Mutta Järvelän isännän kamarissa keskustelivat isännät kovasta katovuodesta ja köyhäinhoidosta, joka tänä talvena tulee maksamaan kauheita summia varattomille talollisille.

— Nyt ei pitäisi antaa apua kenellekään laiskalle ja tuhlarille, että oppisivat työtä tekemään ja säästämään, esitteli muuan.

— Kyllä kai se joutuu tuokin Kumpulan Juho väkineen köyhäinhoidon elätettäväksi tänä talvena. Sille ei pitäisi antaa, vaikka kuolisi — semmoiselle heittiölle ja laiskalle, arveli toinen.

— Kyllä niitä on monta muuta samallaista kuin Kumpulan Juhokin, puolusti joku.

— No, liekö sentään niin synty-laiskaa ketään. Muut köyhät sentään tekevät talollisten työtäkin, vaan Kumpulan Juho ei milloinkaan, vaikka välistä on tarjottu hyvääkin palkkaa.

— Sairastaneenhan se kuuluukin nyt koko syksyn.

— Vielä mitä! Minä en usko koko hänen sairastamistaan. Terveen näköinenpä hän oli tässä viikolla, kun käveli tiellä. Eikö lie tahallaan heittäynyt kipeäksi.

— En minä usko sentään aivan joutavan sen hänen sairautensa olevan.
Kurikkakin sanoi, että verta se Juho oksentelee ja rintaansa valittaa.

— No, jos tällä kertaa kipeä onkin, niin ei kai ennen ole ollut, ja yhtä laiska on ollut ennenkin.

— Eihän siinä Juhossa tosin puolustamista ole. Minusta oli kumma, että Järvelä meni takaamaan niitä lehmiä. Sattuu niin, että ne kuolevat ja saa sitten Kurikalle maksaa lehmät.

— Kehuihan se vaimo heillä olevan heiniä. Kun saavat ne lehmänsä pitää, niin eivät tule sitten köyhäinhoidon niskoille. Koko kylän parasta minä aina pyydän, sanoi Järvelä vähän jäykästi, ja siihen se asia jäi sillä kertaa.

— Mutta sitten tuli puheeksi ne muut mökkiläiset ja torpparit sillä samalla mäellä, jossa Kumpulakin oli. Oli nimittäin mukava mäenselkä kylän takana, jossa oli useita mökkiä ja jota kutsuttiin kylän kesken takakaduksi.

— Siellä on vaikka minkälaista väkeä siellä takakadulla. Toikan Iisakin kun erottaa, niin samallaista joukkoa ovat kaikki muut, alkoi eräs puhumaan.

— Vireä mies se on sentään Mattikin. Semmonen lapsilauma kuin Matilla on… eikä ole Matti vielä koskaan pyytänyt köyhäinapua, vaikka sellaisellehan sitä mielellään antaisikin, joka kokee tehdä ja joukkoaan elättää. Matkassa pitää olla sen, joka kymmenestä kynnestä semmosen joukon elättää, puhui Järvelä vakavasti.

Toiset myönsivät niin olevan ja päättivät yksimielisesti tänä talvena auttaa Mattia.

— Nytkin on kaiken syksyn hakannut halkoja, vaikka ei ole oikein tervekään ollut, sanoi taas Järvelä.

— Kyllähän Matti vireä mies on myönsivät toisetkin.

Tuli sitten puhe Kaaperin Kustista, joka hänkin asui siellä takakadulla. Hän oli jo ikämies ja aikamies poika hänellä oli. Sekä isä että poika kulkivat kaiket suvet lauttahommassa, ansaitsivat hyvin, sillä he olivat taitavia tukkimiehiä kumpikin. Mutta he joivat ja söivät kesällä mitä parasta ja eukko kotona keitti väkevää kahvia melkein lakkaamatta, ja kun syksyssä oltiin, oli puhdas hyvä käsissä. Nälkää saivat sitten kahvin himoinen eukko samoinkuin lurjus isä ja laiska poika.

— Se Kaaperin Kustin pirtillinen… siinä se on vasta aikanen pirtillinen, sanoi Järvelä.

— Paras antaa niiden tänä talvena vähä kärvistellä, että oppivat toisten säästämään, esittelivät muut.

— Sehän niille taitaisi paras olla, arveli Järveläkin.

Mutta nyt alkoivat isännät haastella kovasta katovuodesta. Järvelä luki sanomalehdestä kuulumisia muilta paikkakunnilta ja siitä mihin keinoihin oli ryhdytty hädän lieventämiseksi. Arvelivat isännät sinne ja tänne ja lopuksi tulivat vakuutetuiksi, ettei heidän kuntaansa toki ollut niin ankara halla kohdannut.

* * * * *

Henti oli sillä välin jo ehtinyt Kurikkaa lähelle Hän päätti jo mennessään viedä Järvelältä saamansa lapun Kurikan isännälle, että saisi varmuuden, saavatko he pitää lehmänsä.

Toikan Helenakin osui olemaan Kurikan pirtissä kun Henti meni sisälle.

— Oletko saanut ketään takaamaan? Olen jo ollut lähdössä noutamaan lehmiäni pois, sanoi Kurikka.

— Sain minä Järvelän isännältä tämän lapun, mitä siinä lienee, sanoi
Henti ja ojensi sen Kurikalle.

Isäntä tutki ja tavaili. Viimein sai luetuksi ja sanoi:

— Lupaa se Järvelä taata, että lehmät säilyvät.

Toikan Helenakin siinä, kun istui Hentin vieressä penkillä, terotti korviaan, että mitä nyt alkaa kuulua ja sanoi Hentille:

— Vielä se Järvelän isäntä sinusta nytkin tykkää…

— Sehän onkin tuo Henti Järvelän vanha henttu. Vai kuinka? Niin… no saatte pitää ne lehmät. Järvelältä minä kaipaan, jos lehmät hukkaan menevät, sanoi Kurikka ja pani kirjeen povitaskuun.

Henti sanoi hyvästin ja meni, mutta Toikan Helena jäi vielä penkille istumaan.

— Niillähän kuuluukin olevan niin hyvät välit, Järvelän isännällä ja tuolla Hentillä, alkoi Helena lavertaa. Olenkin ajatellut, että millä ne tämänkin syksyn olisivat eläneet, jos ei sitä olisi jostakin tullut. Vaikka puute se on sittenkin ollut. Myötäänsä on Henti juossut meillä leipää lainaamassa, mutta en minäkään ole antanut. Ei meilläkään ole varaa laiskoja elättää. Lujalla se on meilläkin raha.

Kurikan emäntä, Toikan Helenan paras ystävä ja samanlainen juorukello kuin Helenakin, alkoi hänkin haukkua Hentiä ja soimata jos joksikin. Ja Helena kertoi Kurikan emännällekin sen uutisen, että Juholla oli ollut pappilan rouvan antama paita yllään kun rouva oli käynyt tutkimassa sitä Juhon rintaa, jota se valittaa myötäänsä. Yhdessä sitten nauroivat sille asialle.

— Saa nähdä miten siinä tämä talvi eletään, kyllä se hyvin huonolta näyttää, sanoi Helena.

— Onko niillä heiniä molemmille lehmille? kysyi Kurikan isäntä.

— Tyhjää niillä on. Saarelan suolla moniaita pieniä aumoja ja niihinkin on satanut, että nekin vähäset ovat huonoja. Olkensa ovat jo syksyllä myyneet, vai vaihtaneetko lienevät jauhojen kanssa, selitti Helena.

— Kumma, että se Järveläkin menee takaamaan… kumma.

— Vanhaa rakkautta sillä on vielä Hentille, nauroi Helena.

— Niinhän niillä kuuluu olevan, lisäsi Kurikan emäntäkin.

Jaarittelivat sitten vielä pitkän aikaa. Enimmäkseen haukkuivat mökkiläisiä ja sitä kummailivat, että millä ne kaikki talven elävät.

4.

Joulukin alkoi lähestyä. Kylän vanhat ennustivat pakkastalvea merkeistään. Heillä oli kullakin omat merkkinsä, millä oli taivaalla, ja millä maassa monenmoisia, joita sanoivat varmoiksi. He olivat oppineet tutkimaan luontoa ja olivat varmat asiastaan. Entinen ollut sukupolvi oli heille merkkejänsä osottanut ja itse olivat he tutkineet lisää. Surkeaa talvea odottivat kaikki, nekin, jotka eivät vielä uskoneet pakkastalven tulevan, sillä olihan jo varma, että vaikka ei pakkastalvea tulisikaan, tulisi kuitenkin koettelemusten aika käsiin. Sillä joka suunnalta kuului valituksia ja kovia uutisia nälänhädästä ja kovasta köyhyydestä. Sanomalehdet olivat tietoja täynnä muilta paikkakunnilta, joissa näytti jo olevan hätää liiaksi, vaikka talvi vasta oli alussa. Hyviä neuvoja niissä sanomalehdissä myöskin oli. Oli opettavia neuvoja pettuleivän valmistamiseen sekä muihin keinoihin, joihin hätä käskee. Useasti mainittiin sitä, että hevosen lihakin olisi erinomaista ja ravitsevaa ruokaa. Kunnanmiehet koettivat kaikki kirjoitukset painaa mieleensä ja tyrkyttää kansaa niin tekemään kuin neuvottu oli. Etenkin näytti hevosen lihasta erittäin paljon kirjoitettavan ja kehoittamalla kehotettiin, ettei antaa mennä korppien ruoaksi sen, joka ihmiselle oli hyvää ja terveellistä.

Järvelän isäntä, kunnan esimies, noita kyhäyksiä enimmäkseen tarkkasi ja tutki. Pitäjään oli yleensä tullut huono heinävuosi lisäksi hallalle. Tulvavesi oli pilannut ja vienyt muassaan paljon heiniä, karjaa oli siis joka talosta tapettava, jos mieli hengissä loput viedä kevääseen. Ymmärrettävästi tulisi vanhoille hevosille varsinkin kurikka otsaan lyötäväksi, sillä kukin koettaisi tulla toimeen niin vähällä kuin suinkin. Hevosen liha oli koko paikkakunnalla kovasti halveksittu ja se, joka saatiin hevosta nylkemään, oli joku heikkomielinen tai ruotu-ukko. Tavalliset ihmiset eivät koskeneet sormin kuolleeseen hevoseen. Ja jos joku nylki salassa ja se saatiin tietää, niin osotettiin häntä sormella ja nimitettiin monenlaiselta liialta nimeltä. Ei siis ollut helppo saada semmoista syvään juurtunutta uskoa pois, vaikka kuoleman nälkä näyttäisi olevan.

Kylällä oli jo useita hevosia tapettu, ja toisia uhattu tappaa kun syys-ajoja saadaan vähemmäksi. Järvelän isäntä oli jo usealle puhunut hevosenlihasta. Varsinkin oli hän koettanut mökkiläisille sitä kehua ja kiittää, mutta ei kukaan ottanut korviinsakaan, ennen olivat nälässä, ennenkuin rupeaisivat hevosenlihaa syömään. Järvelässä kulki myötäänsä taka-katulaisia nälkää ja puutetta valittamassa. Semmosetkin kävivät, jotka olivat kesällä ansainneet hyvin, mutta olivat syöneet saaliinsa suuhunsa ja nyt valittivat työn puutetta ja nälkää. Kaaperin-Kustikin laiskan poikansa kanssa tuli Järvelään valituksille. Mutta kun Järvelä kehoitti häntä työhön, että työtä olisi, vaikka heti alkaisi, niin Kaaperin-Kusti meni sanattomaksi, eikä enää käynyt toista kertaa.

Elämä olikin alkanut käydä hyvin tiukalle takakadulla. Siellä alkoi olla nälkää ja puutetta jo muuallakin kuin Kumpulassa. Ei ollut muita kuin Toikan väki, joka eli niinkuin ennenkin. Heillä oli varaa ostaa jauhoja säkittäin ja muutakin ruokaa tarpeen mukaan. Mutta muilla kaikilla oli kassat vähänä. Matti, Toikan naapuri, toki vieläkin elätti suurta lapsilaumaa. Mutta Matti kulkikin työssä välisti taloissa, välisti urakkamiehenä. Muut eivät viitsineet, moittivat palkkaa vähäksi, mutta Matti sanoi:

— Hyvä on, että tämmöisenä vuonna saa vähäkin.

Nälkä ja puute oli Kaaperin-Kustissa, vaikka siinä mökissä ei ollut kuin kolme henkeä: Kusti, hänen ilkeä, yksisilmäinen akkansa ja laiska pitkä poika.

Toikalta olivat he jo lainanneet monena aamuna kahvia, sillä Kustin akka oli ylön kahvinhimoinen, että piti saada vaikka silmästä. Toikan Helena oli, kumma kyllä, lainannut, vaikka oli päättänyt, ettei lainaa. Mutta Kustin akka oli hyvä tuomaan uutisia ja juoruja kylältä ja Helena oli harras kuulija. Sillä neuvoin oli hän jo monena aamuna viekotellut aamukahvit. Toikassa keitettiinkin kahvia joka aamu ja usein päivälläkin. Matin-Kaisakin oli kyllä kovasti perso kahville ja Matin tietämättä piti pannua lämpimänä, mutta Matti oli nyt, kun tienestit alkoivat huonota, ottanutkin eukoltaan salaa kahvipannun pois ja kätkenyt metsään. Kaisa kyllä pauhaili Mattia, mutta pannua ei ilmaantunut koko talvena.

— Vielä tässä kahvia pitäisi olla, hyvä että jaksaisi ruokaa saada, sanoi Matti eukolleen.

Kaikkein surkeinta oli elämä Kumpulassa. Juho oli tosin jo parantunut, että kykeni kävelemään, mutta vieläkin hän voivotteli, eikä jaksanut mitään tehdä. Kulki niissä muissa mökeissä makaamassa ja sai siten päivänsä hupaisemmasti kulumaan. Aamuilla ensiksi käveli Toikan pirtille, makaili siinä hyvät kyllänsä ja käveli sitten Matin tuvalle. Matin-Kaisalta sattui joskus aina saamaan jotakin suuhunsakin. Siitä kun sitten läksi, kävellä vätästeli Kaaperin-Kustin asuntoon. Jaaritteli siinäkin aikansa ja makasi, siirtyi sitten vielä johonkin muuhun mökkiin, ennenkuin kotiaan meni. Ja siinä oli hänen päivätyönsä. Nälissään hän nähtävästi oli, mutta kun kerjäili piipunperiä suuhunsa, niin kuittaili siten syönnin. Toikan pirtillä hän enimmäkseen oleskeli, sillä siinä oli kaikkein hupaisin olla. Toikan Iisakki näin talven aikana teki pirtissä työtä, höyläili astioita ja ovia ja akkunoita valmisti. Hänellä olisi ollut työtä, vaikka nelikätinen olisi ollut. Koko kylässä kun ei ollut muuta miestä, joka olisi kyennyt akkunoita ja ovia höyläämään, karttui hänelle työtä liiaksikin. Ja Iisakki olikin vireä mies, aamusta varhain yöhön asti hän höyläsi, että pää märkänä oli. Juhosta oli niin hupaista katsella, kun Iisakki otsansa hiessä askarteli ja hän makasi sängyssä seljällään piippunysä hampaissa. Päivät kuluivat hupaisesti eikä tuntunut nälkäkään niin kovin, kun oli joku, johon ajatuksensa kiinnitti. Usein he Iisakin kanssa jaarittelivatkin kaikenlaisia maailman asioita, ja kun Juho sai kaivaa Iisakin piipusta perät suuhunsa, tuli hänestä aina niin kielevä ja osasi hän jutella ja valehdella yhtä ja toista naurettavaa. Ja vasta hyvin myöhään illalla palasi Juho kotopirtilleen. Siellä tuntui niin kylmälle ja ikävälle Lapset olivat niin kovin laihoja ja alastomia ja Hentikin näytti surkastuneelle. Ainoa, joka oli hyvässä kunnossa, oli Juhon koira, Kutti. Koira hänellä piti olla, vaikkei ollut itselläänkään ruokaa. Kutille hän kokosi kylästäkin, lapsista hän ei välittänyt. Nytkin kun palasi Toikalta, antoi koiralleen kaksi sokeripalasta, jotka oli pannut housunsa taskuun talteen, kun sai Toikalla kahvia. Mutta ennenkuin antoi Kutille, piti Kutin tehdä hupaisia liikkeitä, joille Juho nauroi ja samalla ihmetteli koiransa viisautta.

— Täällä kävi Järvelän isäntä ja käski sinulle sanoa, että tulisi tappaa tuo koirakin syömästä… tämmöisenä köyhänä talvena, sanoi Henti Juholle, kun tämä parasta aikaa vehkeili koiran kanssa.

— Vai niin. Ennenkuin minä koirani tapan, tapan minä kenen muun hyvänsä, vaikka Järvelänkin … kas noin… no vielä kerta… noin… Kutti poikaa he, he, sanoi Juho.

— Ovat sitä muutkin ihmiset ihmetelleet, että sinä tuota koiraa ruokit, kun kaikki tietävät, ettei meillä ole ruokaa itsellemmekään. Sentähdenkin ne ihmiset ovat sinulle niin tylyjä ja minä saan aina kuulla tuosta koirasta ja laiskuudestasi.

— Ole häiritsemättä. Minä olen aikonut tästä huomenna lähteä Saarelaan.
Siellä kuulutaan ammuttavan vanha ruuna, minä nyljen sen ja otan lihat.

— Hevosen lihaako on aikomuksesi ruveta syömään… hyi.

— Niin on. Muistan minä kun, isä-vainaja usein toi konin raajoja kylästä ja niistä keitettiin velliä, niin oli makeaa kuin lehmän lihastakin… lähden silmäänikin ja jo loppuu nälkä tältä pirtiltä… jumal'auta… Saisi Kaaperin Kastikin hommata pirtilleen jotakin elatusta, muutoin kuolevat nälkään kaikin kolmen, puheli Juho.

— Puhui se Järveläkin siitä, että kun ihmiset ovat niin tyhmiä, etteivät syö hevosen lihaa, joka on hyvää ruokaa, sanoi Hentikin.

— Tiesinhän minä sen. Ja minä olen se mies, joka syön, sanokoot saakeli vie mitä tahtovat… Kyllä meille, Kutti poika, tulevat tästä lihavat päivät, arveli Juho.

Juho jo kuvaili mielessään sitä hauskaa, että saisi maata seljällään, kun vatsa on täynnä eikä ole mihinkään kiire, kuvaili niin, että tunsi kipeän nälän vaivaavan vatsaansa.

— Ei sinulla, hyvä ihminen, taida olla mitään puuta pehmeämpää… kovin minua hiukaa, puhui Juho surullisella äänellä.

— Mistäpä minä sitä olisin saanut. Lapsille annoin mitä oli leivän jäännöksiä ja maito-tilkan. Tuolle lehmällekin kun lisäksi tuli niin vähä maitoa, kun heinät ovat niin huonoja. Olisin minä koettanut jostakin jonkun vähä hankkia jauhoja, mutta enhän minä ehdi, kun et sinä sen vertaa, että noutaisit suolta heiniä tai puitakaan hakkaisit. Enhän minä jaksa heiniäkään tuoda kuin vähä kerrallaan, ja siksi kai tuo lehmäkin niin vähän lypsää, kun ei ole sille oikein kyllälti antaa, sanoi Henti kärsimättömästä.

Juho ei puhunut mitään, alkoi riisua kenkiä jaloistaan ja hommata maata.

— Pappilasta minulla olisi saatavaa vähän kehräyksistä, vaan se on semmoinen mustilainen sekin pappilan rouva, ettei vertaa. Ei koskaan antaisi rahapenniä, vaan aina tyrkyttää niitä kaunaisia jauhojaan, jotka ovat niin surkean pahan makuisia. Kun sanoin, että ne ovat niin katkeroita ne teidän jauhonne, niin siitä nokkausi ja alkoi haukkumaan ja luettelemaan mitä hän on ilmaiseksi meille antanut… Ei ne sentään vielä maailmaa maksa, ne rouvan lahjat. Noille lapsille jonkun resusen vaatteen ja minulle sen paitansa, jonka sinulle annoin. Sattui vielä mokoma havaitsemaan sen paitansa sinulla yllä… siitä se on huutanut ja hötissyt ympäri kylää, sanoi Henti kuin itkun seasta.

— Olenhan minä sen jo aikaa sanonut, että semmoinen se on pappilan rouva, lohdutti Juho.

— En minä häntä niin ilkeäksi olisi uskonut, arveli Henti vielä lopuksi.

Juho oli jo riisuutunut maata ja alkoi hetken kuluttua kuorsata. Hentille ei vaan tuntunut uni maistuvan, vaikka matkassa oli ollut kaiken päivää. Huolestutti niin tämä elämä, mietitytti ja arvelutti. Nälkäkin oli ja sydänalassa niin pahasti ellosteli. Ja Juhon kuorsauskin oli niin hermostuttavaa, että vaikka koettikin ummistaa silmiään ja nukkua, ei unta tullut. Siinä tuli sitten jos minkälaista mahdollistaja mahdotontakin mieleen» Tuli ajatelleeksi niiden muiden takakatulaisten elämää ja verratuksi sitä omaansa Ei niillä ollut juuri liikoja muillakaan, jos ei heilläkään. Kaaperin Kustin pirtissä taisi olla yhtä tyhjät paikat kuin heilläkin, vaikk'ei ollut kuin kolme henkeä. Ja hyvin kai oli köyhyys Matillakin… Toikalla sitä kyllä oli elämistä… kun olisi heilläkin niin, tai kuitenkin sen verran, että saisi aina syödä vatsansa täyteen ja välisti keittää kahvia. Mitä muuta tarvitsisi? Ei kai tässä elämässä ollut mitään, jota olisi kaivannut, kun olisi ruokaa kyllin. Kyllä mahtoi Toikan väellä sentään olla hauska elämä…

Voisihan se heilläkin olla puolta parempi, jos se olisi tuo mies semmoinen kuin muiden vaimojen miehet ovat, että yrittäisi ja tekisi… He kyllä eläisivät eri elämää, mutta joka ei mitään… ei että puita hakkaisi. Ja se jaksaa nukkuakin, vaikk'ei pane päiväkausiin rikkaa ristiin… kuorsaa tuossa kuin olisi ollut tukin hakkuussa kaiken viikon… Henti tunsi kummallista inhoa miestään kohtaan ja tuli ajatelleeksi, että kun kuolisikaan… Mutta kuta pitemmälle yö kului, sitä kipeämmäksi kasvoi hänen nälkänsä ja sitä enemmän ellosteli sydänalassa. Hän mietti, eikö olisi minnekään unehtunut leipäpalastakaan… mutta hän oli illalla koonnut viimeiset murut lapsilleen…

Hän ajatteli lihakeittoa ja muisti Saarelan vanhaa ruunaa. Jos olisi ollut nyt kupillinen velliä ja lihapalanen, vaikka hevosenkin lihaa, olisi se maistunut erinomaiselle. Kun saisi ne lihat Saarelasta, ett'eivät ihmiset näkisi, niin keittäisi velliä ja söisi lihaa. Niinhän Järveläkin oli sanonut, että hevosenliha oli erinomaista, mutta ihmiset olivat taikauskoisia, kun eivät sitä syöneet. Ja Järvelä kyllä ymmärsi sen asian paremmin kuin kukaan muu, hän, joka tutki kaikkia maailman kirjoja ja sanomalehtiä Huomennahan ne kuuluvat sen ruunansa Saarelassa ampuvan… illalla jo saataisiin syödä velliä…

Mutta mistä saataisiin suurusjauhoja? Kun olisi pottujakin! Muina vuosina oli toki ollut niitä syödä ja niistä oli ääretön leivän jatko, olisi kappakin pottuja, mutta ei yhtään. Viimeiset pienet nuput oli jo syksyllä syöty. Pappilassa niitä kasvoi pottuja isoja ja hyviä, mutta rouva ei ollut aikonut myydä yhtään kappaa, että keväällä muka saapi paremman hinnan, kun siemeniksi myypi. Olisi rahaa, koettaisi, eikö saisi jostakin puoltakaan kappaa…

Hän muisteli, kuinka heilläkin muina vuosina oli ruokaa. Pellavista saatiin ohria koko talveksi ja perunoita oli syödä joka päivä, oli suoloja omasta takaa, oli kalaa ja välistä liikeni ostaa kahviakin vähäsen. Nyt ei ollut mitään, eikä ollut kahvikupin varaa ollut sitten kesän. Ei taida tämä talvi loppua, ja jos loppuukin, niin millä ne pellotkin kylvetään, ajatteli hän. Hän koetti nukkua ja turvasi Jumalan apuun, että huomenna jotakin saataisiin, jos ei muualta, niin hän menisi Järvelän isännän puheille, mutta unta ei tullut. Tuli vaan muita mietteitä mieleen. Hän katsoi akkunasta ulos, josta näkyi alakuloinen taivas ja tuhansia tähtiä. Näytti niin kylmälle taivaskin ja pakkanenhan olikin ulkona. Tuntui kylmä huoneessakin. Ja kylmänlainen olikin heidän pirttinsä talvella. Juho oli aina joka syksy tehnyt lupauksia, että hän varustaisi huonettaan talvea vastaan. Oli tänäkin syksynä luvannut toimittaa muurahaiskekoa ullakkoon, jossa ei ollut paljon mitään lautain päällä, oli aikonut tampata seinänvieruksia sammalilla, ettei tuuli tuntuisi ja pidättäisi pakkasenkin paremmin, vaan niin oli käynyt nytkin kuin muinakin syksyinä, että aikomuksessa meni päivästä toiseen ja niin jäi nyt kuin ennenkin. Jos nälän lisäksi vielä tulisi pakkastalvi, niinkuin ennustettiin, niin mitenkähän kevääseen eletään… ajatteli hän ja häntä väristytti jo ajatellessaan pitkää talvea, joka on niin onnettoman pitkä ja pimeä ja kylmä. Kun olisikin lämmin pirtti niinkuin Toikalla ja Matillakin, vaan tämmönen, johon tuuli tuntui sisällekin… Tai jos olisi edes puita, halkoja pinossa, josta saisi ottaa ja lämmittää, mutta kun ei ollut kuin vähäisiä näreitä ja koivukarhakoita ja nekin tuoreita… mahdotontahan semmoisilla oli pitää huonetta lämpimänä… Hän muisti, kuinka Matti nytkin syksyllä oli varustanut huonettaan talveksi, hän oli kehottanut ja pyytänyt Juhoakin tekemään samoin, mutta se ei, vaikka aikoi ja aikoi. Ei sittenkään, vaikka vanhat ihmiset ennustivat pakkastalvea… ei… Tuossa vaan nukkui ja kuorsaili onneton… ja jaksoi ja saattoi nukkua, vaikka tietää, ettei mitään syömistä…

Hän oli miettinyt kaikkea ja hänestä näytti niin toivottomalta heidän elämänsä Mutta siinä miettiessään kulkivatkin ajatukset nuoruuden päiviin. Ja monta hupaista kuvaa oli tallella olleista iloista ja huolettomista päivistä. Niitä muisteli niin mielellään, että melkein unehutti nykyisen köyhyyden ja kurjuuden. Niitä miettiessä hän vihdoin nukkui.

* * * * *