E-text prepared by Tapio Riikonen

NOIDAN KIROT

Kuvaus Lapin rajoilta

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1914.

I

Varhaisen kevätaamun kirkkaassa loistossa kiilteli järven pinta tasaisena ulappana. Mailla ja metsissä ei hanki vielä kantanut, mutta täällä järven selällä oli mainio lipee ja verraton kulku. Poron kavio ei luiskahtanut paisteen reikimältä hangen pinnalta eikä pienoinen reki päässyt siipeämään. Vain silloin kun he talon rannasta ajoivat alas järven jäälle, siipesi poron reki rantaporeen sileällä pinnalla ja silloin Selma hiukan kiljahti. Mutta Simo vain tempasi hihnasta, ja pian he pääsivät rantaporeen yli ja joutuivat seljemmäs järveä.

Siinä vasta ohjasi Simo poronsa Utuniemeä kohti.

Utuniemi! Järvi oli penikulmien laajuinen ja myrskyinen ja oikullinen. Selma ei ollut koskaan Utuniemessä asti käynyt, vaikka tämän ristiaalloistaan tunnetun Raahonjärven eteläpäässä oli hänenkin kotinsa, Rantamaulan talo. Oli vain usein kuullut Utuniemestä puhuttavan, ja rippikoulu-aikana oli hän tullut tuntemaan Simon, Utuniemen nuoren isännän. Selman mielestä oli jotakin kummallista siellä Utuniemessä. Hän muisti, että kun he kalassa kulkivat ja loittonivat kauas kotirannasta, siinsi kirkkaina kesäöinä hyvin kaukaa järven ulappain takaa niemen nenä ikäänkuin usvan seasta…

"Sieltä siintää Utuniemi", sanottiin hänelle.

Ja hän muisti isän kertoneen, että se niemi aina näytti olevan usvan seassa, kun sinne järveltä päin katseli. Olipa kesä tai talvi, aina sieltä näkyi usvaa…

Selma kuuli poron rautakellon kalkkuvan, kun se tasaisesti "tolvasi" pitkin järven pintaa. Kotikylän vaaran takaa alkoi aurinko näkyä, ja yhtäkkiä oli koko kylä kirkkaankellertävän valon vallassa. Selman koti oli järven rantaa likimpänä, ja sen ikkunain läpi paistoi aurinko niin, että asuinrakennus oli kuin tulessa…

Hän käänsi samalla katseensa pohjoiseen päin, jossa hyvin kaukaa järven toisesta päästä siinsi korkeita, valkopäisiä vaarain lakia; niiden kyljiltä erotti tummat kuusikot, varjossa vielä. Ääretön ja asumaton oli ympäristö niin kauas kuin silmä kantoi. Ainoastaan kylän lähellä näkyi järven rannalla, järveen laskevan metsäjoen suussa, joku pienoinen, vinosuinen laukkupuoli-lato, harmajana pilkkuna metsänlaidassa kyyröttäen…

He eivät olleet monta sanaa vaihtaneet sitten kun talosta lähtivät. Selma mietti miettimistään, ja Simolla oli omat mietteensä. Mutta kun yhä uusia ja erilaisia niemiä tuli toinen toisensa takaa näkyviin, kääntyi Selma Simoon päin ja kysyi:

"Joko Utuniemi sopii tänne näkymään?"

Simo heräsi mietteistään ja vastasi:

"Ei vielä juuri. Mutta kun ehdimme tuon niemen nenän ohi, jossa näkyy huurteinen koivikko, niin siitä alkaa näkyä… Kun katsot suoraan tuota Karhujupukan paljukkaa kohti, niin siitä järvelle päin näkyy Utuniemen nenä…"

"Onko talo niemen nenässä ja näkyykö se järvelle?" kysyi Selma.

"Ei näy tänne päin, sillä pitkin niemen rantaa kasvaa vankkaa koivikkoa, jota isävainaja ei raaskinut hakata… ja kielsi minuakin hakkaamasta…"

Siitä pääsivät he keskustelun alkuun.

Simo kertoi, mitä hänellä oli mielessään. Hänellä oli jo hirret ajettuina uutta uhkeaa päärakennusta varten. Siitä tulisi niin korkea, että harja ja pääty näkyisivät tännekin päin järveä, vaikka rantakoivikon jättäisikin hakkaamatta. Hän kertoi maanviljelyksestään, karjastaan, metsän ja järven antimista, kuinka ne olivat runsaat… Yhdessä he tekisivät Utuniemestä hyvän talon, jossa eläisi rennosti…

"Kun ei tullut minulta siellä ennen käydyksi, vaikka usein teki mieleni, pyytäessäsi tulemaan", sanoi Selma, itseään moittien.

"No, nytpä tuon näet ja saat viipyä pitemmän aikaa", naurahti Simo.

Ja samalla hän kiinnitti hihnaa ja hoputti tottunutta ja vireää ajokastaan nopeampaan vauhtiin.

Aurinko oli jo noussut korkeammalle, paistaen nyt yli koko suuren, saaririkkaan ja niemistään kuuluisan Raahonjärven ja valaisten ympäristöä. Joka haaralta näkyi tänne järven selälle asumatonta kiveliötä, korkeita, puuttomia vaarain lakia ja paljukoita, äärettömiä tummia metsiä ja kukkuloiden kupeilta harmahtavia hongikoita. Ei missään näkynyt asuttua maailmaa, ei ainoankaan niemen nenässä näkynyt ihmisasuntoa eikä yhdenkään saaren rannassa venevalkamaa. Maailmaa näytti ulottuvan pitkän pitkältä taivaan rannalle asti ja ehkä jatkuvan siitä samanlaisena.

He joutuivat sen koivuisen niemen nenän kohdalle, johon Simo äsken oli viitannut. Selma koetti nyt teroittaa katsettaan sinnepäin, jossa arveli Utuniemen olevan. Hän näki kyllä suuren valkoisen vaaran laen, jonka arvasi Karhujupukan paljukaksi, mutta niemeä hän ei erottanut. Mutta sen sijaan otti hänen silmänsä suuren aukean palstan, joka näytti olevan keskellä tummaa metsää Karhujupukan kyljessä.

Simo arvasi, mihin Selma katsoi, ja virkkoi:

"Näet tuon suuren aukean tuolla Karhujupukan kyljessä. Se ei tänne näytä isolta, mutta siitä on syystalvella ajettu monta sataa tuhatta tukkia…"

"Tuoko se sitten on se Hanhikero, johon tukinajajia meidänkin kylän kautta kulki?" kysyi Selma.

"Siinä se on… se on kruunun metsää…"

Raahonjärven ympäristöltä oli kuluneena talvena ajettu paljon tukkeja, jotka veden auettua tulisivat kuljetettaviksi ensin pitkin Raahonjärveä ja sitten moninimisiä jokia myöten suuren valtaväylän vesille. Tukinhakkuut olivat kuitenkin olleet kaukana sydänmailla. Ei ollut Rantamaulassakaan siitä tiedetty muuta kuin että sen kautta kulki tukinajoon meneviä hevosia ja miehiä ja pitkin talvea ruokavaroja kuorma kuorman perästä. Rauhassa oli Utuniemikin saanut tukkimiehiltä olla. Se oli kaukana tukinhakkuumailta, eivätkä työmiehet liikkuneet vasituisilta metsäasunnoiltaan kuin kerran kaksi koko talvena.

Kerran oli kuluneena talvena saapunut neljä miestä hiihtäen rantamailta ja osunut Utuniemeen. Ne olivat kaikki etelän puolen miehiä. Olivat kertoneet olevansa Hanhikeron tukinhakkuupaikalla kirvesmiehinä, käyneensä rantamailla ja eksyneensä menoladultaan…

"Siinä sitten pyysivät yösijaa", kertoi Simo. "Vastenmielisiltä minusta miehet näyttivät, enkä tiedä, miksi luontoni on aina ollut etelän miehiä vastaan. Eräs heistä, jota toiset kutsuivat Sakariksi, oli todella vastenmielisen näköinen ja komentelemalla se alkoi vaatia talosta minkä mitäkin. Oli oikein ilkeän näköinen mies, vesiharmaine silmineen ja vedenvärisine hiuksineen, jotka näyttivät karheilta ja olivat pystyssä kuin harjakset. Oli semmoinen paksu ja tukeva mies. En tiedä minkä vuoksi minua se mies iljetti…"

"Oliko sillä karheat viikset ja seisoiko se aina selkä kenossa?" kysyi
Selma.

"Semmoinen se oli", vastasi Simo. "Oletko sinäkin hänet nähnyt?"

"Semmoinen mies oli toisten joukossa menneenä talvena, kun tukinajoon mennessä meillä levähtivät", muisteli Selma. "Se puhui kovalla äänellä ja oli olevinaan muita mahtavampi…"

"No semmoinen oli juuri tämäkin mies, — se on sama mies…"

"Menivätkö ne siivosti talosta vai varastivatko?" kysyi Selma.

"Eivät voineet mitään varastaa, kun koko yön olin valveilla… siivosti ne sitten aamun tullen lähtivät hiihtelemään…"

Simo tempasi samassa hihnasta ajokastaan nopeampaan menoon, ikäänkuin haihduttaakseen äskeisiä muistoja.

Molemmat huomasivat he samalla vaaleaa savua, joka niemen metsän takaa nousi kevätkirkasta taivasta kohti. Niemen nenänkin jo erotti ja suuria valkokylkisiä koivuja sen rannalta. Aurinko paistaa helotti kirkkaasti koivikkoon ja valkoinen järvenpinta kimalteli kuin helmissä.

"Näetkö savua?"

"Näen toki… Jo erotan rantakoivikonkin selvästi."

"Siinä on venevalkamakin koivikon rannassa…"

"Näyttää kuin olisi vene kumollaan rantatörmällä…"

"Niin onkin. Se on isävainajan vanha kolmilaita…"

Puhuessaan Simo yhä heitteli hihnaa, ja poro näytti kotia lähestyessään vapaaehtoisestikin jouduttavan kulkuaan…

Kun he jo olivat ehtineet niin lähelle niemen rantaa, että silmä erotti selvästi, näkivät he kaksi miestä laskemassa suksillaan niemen juuren rantatörmältä alas järven jäälle. He näyttivät hiihtäneen talosta päin ja pyrkivän järven itärantaa etelää kohti. Kun rantatörmän antama vauhti oli loppunut ja miehet rupesivat hiihtämään, erotti Simo, että molemmilla oli laukut selässä. Peräkkäin läksivät hiihtämään, jälkimmäinen mies melkoisen matkaa jälellä…

Selma oli miehet huomannut samalla hetkellä kuin Simokin. He katsoivat kumpikin hiihtäviä ja Selma virkkoi:

"Ne näyttivät tulevan talosta päin."

"Niin näyttivät ja pyrkivät ehkä Hanhikeroon, koska noin itärantaa pitävät…"

"Taitavat olla tukkilaisia, koska niillä on laukut selässä…"

"Tukkilaisia ne ovat… Mitäpä muita ihmisiä täällä liikkuisi…"

Simo oli kääntävinään katseensa hiihtävistä kotinientä kohden, mutta hän näki sittenkin, että jälkimmäinen mies hiihti kenoselkäisenä, rinta pystyssä…

Hän muisti heti sen talvellisen miehen, jota toiset olivat Sakariksi kutsuneet, ja oli näkevinään sen kankeat viikset, ilmeettömät silmät ja ilkeän näköisen naaman. Kun hän syrjäsilmällä katsahti Selmaan, huomasi hän, että Selmakin katsoi hiihtäviin miehiin.

Mutta kumpikaan ei virkkanut mitään siitä, että tuo kenoselkäisenä hiihtävä mies ehkä oli sama Sakari, joka talvella oli Utuniemessä komennellut ja Rantamaulassa isoa ääntä pitänyt.

He heräsivät siitä, että poro yhtäkkiä kääntyi maalle päin ja rupesi puolta vihaisemmasti tolvaamaan, ottaen suoran suunnan venevalkamaa kohti…

Kun se vihaiseen laukkaan lyöden porhalsi ylös venevalkaman korkeaa rantatörmää valkokylkiseen koivikkoon, johon päivä hauskasti paistoi, hytkähti Selman sydän riemusta, ja ensi kerran tunsi hän nyt, että hän oli mieheensä sidottu ja entisestä kodistaan eronnut. Hän näki Simonkin silmässä riemukkaan ilmeen…

"Tässä on heinätie, joka tulee tuolta Veksalahden niityltä", sanoi
Simo, kun poro keskellä solkikoivikkoa puhalsi entiselle jäljelle…

"Mutta jopa onkin kaunis tämä koivikko", sanoi Selma. "Ei tätä henno koskaan hakata…"

"Niin minunkin mielestäni…"

Koivikon läpi alkoi näkyä pienoinen asuinrakennus, jonka ilma jo oli harmahtavaksi muuttanut, ja navettarehto, joka oli punaiseksi maalattu.

"Kohta ollaan perillä!"

Koivikosta talon pihaan oli loivaa vastamaata.

Poro puhalsi siinä laukkaan ja vihmoi menemään kovaksi tallaamalleen siljolle navetan eteen, niin että reki siipesi syrjään…

Aurinko helotti jo korkealta. Pihalla tuntui lämmin paiste ja koivikossa koivujen alimmilla oksilla näkyi vielä yön ripottelemaa huurretta. Suuren järven selkä siinsi edempää kimaltelevana kenttänä…

Simon sokea sisar, Elsa, seisoi portailla, ja kun Selma ja Simo nousivat reestä, huudahti hän iloisesti:

"Kuulen, että kaksi henkeä on 'Keron' kelkassa… Terve tulemaan,
Selma!"

Selma riensi Elsaa vastaan, ja sokea sulki Selman syliinsä…

Selma ei koskaan ollut osannut ajatella eikä uskoa, että sokean ihmisen kasvot voivat olla niin miellyttävät…

Hän häpesi omia ajatuksiaan ja pusersi lujasti sokean kättä. Ja hänestä tuntui nyt, että hän todella oli tullut uuteen kotiin.

II

Hankikeliä oli kestänyt viikon verran.

Utuniemen Simo oli käyttänyt hyväkseen hangen aikaa ja käynyt kaksi matkaa toisessa päässä järveä, appelassaan, Rantamaulassa. Poron kelkassa oli hän tuonut vaimonsa perimiä tavaroita Utuniemeen. Ei Selmaa tyhjin käsin miehelään Rantamaulasta pantu, vaikka talo olikin isoväkinen ja vähävarainen. Matkaan pantiin kaikenlaista. Oli vuode- ja pitovaatteita, oli viljaa, oli pientä kapinetta jos jotakin.

Mutta vielä olivat noutamatta nuoren emännän molemmat lehmät, Kukka ja
Riekko, jotka olivat talon parhaita lypsylehmiä.

Järven auettua ja kun kevätkylvöt olivat tehdyt, alkoi Simo hommailla lähtöä Rantamaulaan. Hän oli korjaillut ja tervannut talon vanhan, kookkaan kolmilaidan, jolla lehmän kerrallaan aikoi järven päästä toiseen tuoda.

Tyynenä iltana, kun koivikon urpu alkoi käydä hiirenkorvalle, hän työnsi kolmilaidan vesille.

Selma oli tullut venevalkamaan saattamaan miestään. Siinä vielä muistutti terveisistä ja myötätuulta toivotti.

"Sanonko, että ikävöit?" kysyi Simo leikillään.

"Sano, että hyvä on Utuniemessä olla… kaikkea on yllin kyllin eikä ikävä haittaa…"

Selma virkkoi sen iloisin, säteilevin kasvoin, ja hänen kauniit valkoiset hampaansa välkkyivät.

Simo oli valmistanut kaikki lähtökuntoon. Väänsi kuitenkin vielä hankavitsat ja varoksi kävi vielä koivikosta leikkaamassa muutamia koivunvesoja varavitsoiksi.

Selma oli istunut kivelle veneen viereen ja katseli.

"Käy sitten kokemassa verkot", puheli Simo. "Jos et saata yksin uudestaan laskea, niin tuo maalle… Viuhkuraisen lahdessa on nyt paras lahnain kutuaika."

"Kyllähän minä… vanha kalanpyytäjä… Kuinka lienevät saaneet kevätkalaa Rantamaulassa?" arveli hän sitten.

"Kyllähän siinä päässä järveä aina kaloja saadaan. Sieltähän parhaat kalamiehet ovatkin… Hyvästi nyt. Eläkä ikävöi…"

Selma jäi kivelle istumaan katsellen loittonevan veneen kulkua. Simo souti reippain ottein, ohjaten kulkua suurelle selälle, koska tuulesta ei ollut pelkoa. Mutta jo ensimmäisen niemennenän taakse katosi vene. Simo näki kotiniemestä enää vain korkean koivikon ja palasen alastonta niemenkärkeä, joka kivisenä sormena ulottui pitkälle järveen. Pian oli hän vaipunut syviin ja onnellisiin haaveiluihin, vain vaistomaisesti veneensä suuntaa pitäen.

Kun hän heräsi unelmistaan, oli hän joutunut niin likelle rantaa, että hiekka karahti veneen pohjaan. Silloin hän ohjasi seljemmäs ja veti muutamia kertoja voimansa takaa.

Kun hän oli sivuuttanut Hanhiniemen ja saapunut Hanhilahteen, johon laski harreistaan kuuluisa Kierimän joki, poluttomilta kiveliöiltä päin koskisena kohisten, kuuli hän joen suulta huutoja ja arvasi, että Hanhikeron tukit jo olivat uitetut Raahonjärveen. Hän kääntyi katsomaan lahteen päin ja näki tukkeja jo suuren laverin. Siellä näkyi venekin, jossa keksit käsissään tukkilaiset puita työntelivät. Tyynenä, kirkkaana iltana kaikuivat heidän huutonsa kauas vuoriseen ympäristöön.

Simo ei rakastanut tukkilaisia. Häneen oli jäänyt kuin vika vereen, sillä isävainaja oli niitä aina epäillen katsellut, varsinkin etelästä päin tulleita, jotka kaikki tuomitsi pahamaineisiksi. Utuniemen uudistalo oli kuitenkin saanut olla hyvin rauhassa heiltä, vaikka tukkiliikkeitä jo vuosikymmenen aikana oli Raahonjärvenkin ympäristöllä ollut. Utuniemi oli kuitenkin vielä näihin asti ollut syrjässä, sillä tukinhakkuut ja uitot olivat olleet toisella puolen järveä, parin peninkulman päässä talosta. Vasta kuluneena talvena oli kruununmaalta, Hanhikerosta, myyty tukkeja ja tukkiliike oli niin ollen alkanut siirtyä idänpuolellekin järveä. Mutta kaukana oli Hanhikerokin Utuniemestä, ja sieltäkin oli lyhempi matka muihin sekä yksinäisiin kruunun uudistaloihin että järvi- ja joenvarsikyliin kuin Utuniemeen.

Simo tunsi melkein lapsellista iloa, kun Utuniemeen päin katsahtaen tiesi, että se oli siellä monen niemen ja pitkän matkan päässä ja etteivät tukit olleet sinne päin menossa, vaan myötävirroille, Rantamaulaan ja siitä taas virtavaa jokea pitkin toisiin järviin ja joen lompoloihin. Ei kuulunut nytkään huuto eikä loilotus Utuniemeen, sillä siksi paksut olivat metsät välissä ja siksi leveät järven lahdet…

Yö saattoi jo olla puolessa, mutta Simo näki auringon paistavan kahden korkean vaaran välistä suoraan pohjoisesta. Hän silmäsi taivaalle, joka oli vaalea ja pilvetön. Ei näyttänyt siltä, että rupeaisi tuulemaan…

Hän heräsi mietteistään ja alkoi soutaa. Nyt hän huomasi, että äskeinen vene, joka oli ollut laverin laidassa ja josta oli kuullut laulua, oli takaa päin lähestynyt sitä paikkaa, jossa hän veneineen oli. Se oli suuri, punakeulainen ja punaperäinen tukkiyhtiön vene, jossa oli useita miehiä. Pari miestä näkyi olevan soutamassa, seisoivat veneessä, toiset istuivat. Yksi hoiti perämelaa…

Simo ei ollut heitä näkevinäänkään, vaan alkoi, tasaisesti soutaen, ohjata venettään etelää kohden.

"Mies hoi!" huusi sieltä joku. "Onko sinulla kaloja? Me ostamme…"

Simo hellitti soutamisen ja vastasi:

"En ole kalan pyyntiretkellä!"

Punakeulainen vene tuli yhä likemmäksi Simon venettä ja muuan rokonarpinen, pitkä mies huusi:

"Valehtelet!"

He soutivat aivan Simon veneen viereen, ja kun näkivät, ettei hänen veneessään ollut kaloja eikä kalanpyydyksiäkään, niin kiroilivat…

Simo ei kuitenkaan paljoa kuunnellut, mitä sanoivat, sillä hänen huomionsa kiintyi veneen perässä istuvaan mieheen, joka hoiti melaa. Se oli sama korkearintainen, pystypäinen ja leveäkasvoinen jätkä, joka talvella oli Utuniemessä komennellut ja jonka hän keväällä oli nähnyt järveä hiihtämässä Hanhikeroon päin.

Simo tunsi hänet varmaan. Nyt sen naama näytti vielä ilettävämmältä, kun päivä oli sen paahtanut ihan punaisenruskeaksi, niin että vaaleat viikset ja kulmakarvat törröttivät pystyssä kuin harjakset… Samat olivat vedenväriset silmätkin…

"Soutakaa takaisin laverille!" komensi hän soututeljolla istuvia miehiä.

Simon vene oli jo loitonnut vähän matkaa, ja samalla kääntyi punakeulainen venekin takaisin lahteen päin. Simo virkosi soutamaan ja veti nyt täysin ottein.

— Menivätpä kuitenkin siivolla takaisin, — ajatteli hän, mutta omituinen paino tuntui hänen mielessään. Minkä vuoksi se tuo kenoselkäinen mies oli hänelle niin vastenmielinen? Olihan tuossakin joukossa yhtä rumia miehiä muitakin! Mutta niistä ei yksikään ollut niin julman ja kavalan näköinen kuin se leveänaamainen… Äänikin sillä oli kimakka ja korvia vihlova. Talvella jo, kun se oli Utuniemessä käynyt ja komentelemalla ruokaa pyytänyt, oli hän Simoon tehnyt vastenmielisen vaikutuksen, ja vähällä oli ollut, ettei hän tarttunut niskaan ja heittänyt ulos… Olkoonkin, että sillä oli paksu niska ja näytti raskaalta mieheltä, mutta Simon kourissa se ei olisi paljoa painanut…

Soutaessaan silmäsi Simo omiin kalvosiinsa, jotka olivat paksut kuin reenjalakset, silmäsi kouriinsa, joihin airojen kädensijat kokonaan peittyivät…

Vähitellen Simo taas soutaessaan rauhoittui.

Ehkäpä hänet, kenoselkäisen, nyt näki viimeisen kerran. Pian he lavereineen, ankkurin avulla, pääsisivät järven toiseen päähän ja siitä väleen katoaisivat myötävirroille… ja sinne jäisi paksu Sakarikin… Sillä harvoin niitä samoja miehiä takaisin tuli samoille työpaikoille, kovin harvoin. Ja ne, jotka seuraavana vuonna palasivat, olivat rehellisiä ja oikeita miehiä, jotka tahtoivat elää sovinnossa ihmisten kanssa. Ei tuntenut Simokaan monta semmoista tukkilaista, vaikka tukkilaisia jo toistakymmentä vuotta oli Raahonjärven ympäristöllä liikkunut. Kun talven olivat tukinhakkuussa ja kesän tukkien matkassa painuivat myötävirroille, niin sille tielle jäivät… mihin lienevätkin kadonneet… ja uusia, nuorempia miehiä tuli sijaan…

Rantamaulan rannassa olivat koko kylän veneet yhteisessä venevalkamassa. Ja siinä näkyi liikkuvan useita ihmisiä, miehiä ja naisia. Simo arvasi niiden olevan kalanpyyntiin lähdössä tai sieltä palaamassa.

Kun hän hetken soudettuaan uudestaan silmäsi rannalle, tunsi hän Rantamaulan isännän, Selman isän, seisovan venevalkamassa ikäänkuin häntä vastaanottamassa. Simo tunsi hänet harmaasta parrasta, joka kulkien leuan alitse ulottui toisen korvan juuresta toiseen. Tuttuja kylän miehiä ja naisia näkyivät muutkin valkamassa olevan.

Aurinko paistoi jo korkealta, etelästä oli alkanut puhaltaa leuto tuuli, niin että järven kuvastinpinta rikkoontui.

Taloon noustessa puheli vanha Rantamaula vävylleen:

"Joko siellä Utuniemessä ensimmäiset oraat alkavat vihannoida?"

"Jo olivat ensimmäiset kylvöt pitkällä oraalla", vastasi Simo ja huomasi nyt vasta, ettei täällä eteläpäässä järveä näkynyt ainoatakaan orasta.

"Tavallista oli isävainajasikin aikana, että Utuniemessä sanottiin peltojen jo vihannoivan, kun täällä vasta kylvettiin…"

Ja pian sai Simo alkaa kertoa enemmältäkin, kuinka Utuniemessä sitten keväthankien oli jakseltu, mitä hommailtu ja miten Selma rupesi uudessa kodissaan viihtymään.

Nauravin suin ja hyvillä mielin Simo kertoikin kuulumiset ja Selman terveiset moneen kertaan mainitsi.

"Kyläläiset pelottivat Selmaa, että ikävä tulee Utuniemessä, jossa ei kukaan vieras käy, se kun ei ole kenenkään kulkutien varrella, ei kesällä eikä talvella", alkoi emäntä puhua. "Mutta jo silloin Selmaa lohdutin, ettei ikävä tule sille, joka miestään ja kotiaan rakastaa ja työnsä joka päivä pyrkii tekemään… Rantamailta olen itse kotoisin, virtavan joen ja kosken rannalta, mutta eipä ole ikävä vaivannut, vaikka tänne metsäkylään miehelään jouduin…"

"Mitä niistä sitten liekään hyvää kaikenlaisista kulkijoista… Parahiksi on etäällä Utuniemi, ettei ole kaikkien kulkijain jaloissa… nyt tähän maailman aikaan…"

Ja Rantamaulan vanha Esa alkoi muistella, että paljon olivat ajat muuttuneet tässäkin kylässä siitä kun hän oli nuori. Silloin ei vielä ollut niin suuria tukkiliikkeitä täälläpäin kuin nykyvuosina, ja mitä tukkilaisia töissä kulki, niin oman pitäjän miehiä olivat. Harvoin näkyi etelän puolen miehiä, jotka nyt näkyivät olevan enemmistönä…

"Eipä tuo sanonut Selma muita ikävöineensä kuin isäänsä ja äitiänsä", virkkoi isännän puheisiin Simo ja omasta puolestaan arveli:

"Minä en nyt kyllä enää osaa mihinkään ikävöidä — nyt kun Selman sain toveriksi…"

Vasta seuraavana iltana Simo alkoi hommata takaisin kotiaan, jonne hänen appensa oli päättänyt hänen mukanaan lähteä kyläilemään.

Veneeseen oli kannettu olkia, joista tehtiin pehmoinen vuode Kukalle, ja siihen se maata asetettiin. Sillä niin oli vanha Rantamaulan isäntä lopulta päättänyt, että lehmä kerrallaan oli vain vietävä, koska ei koskaan ollut tapahtunut, että vara veneen olisi kaatanut.

Ilta oli tyven ja lämmin. Rantamaulan rannassa hommaili koko talon väki. Olipa kerääntynyt kyläläisiäkin katsomaan, sillä nyt ensi kerran tämän polven aikana lehmää vietiin veneellä järven päästä toiseen.

Simo istui soututeljolle, ja veneen perään asettui Rantamaulan vanha Esa, savuava piippu suussa. Tyytyväisenä makasi Kukka pehmoisella vuoteellaan ja katseli rannalle jääviä ihmisiä.

"Terveiset viekää!" huudettiin vielä, kun vene jo oli kaukana rannasta.

"On aikaa siitä, kun Utuniemessä kesän aikana olen käynyt", alkoi vanha Esa puhella, kun olivat joutuneet jo kauas kotirannasta. "Usein isävainajasi kutsui, mutta ei tullut lähdetyksi…"

"Eipä niitä ole minun muistooni monta järven eteläpääläistä Utuniemessä käynyt", vastasi Simo soututeljolta. "Lienevätkö pelänneet vieläkin Lapin noidan kiroja?"

Esa hymähti.

"Saattaapa olla, että niitä ovat pelänneet ja ehkä pelkäävät vieläkin", sanoi hän.

"Isävainaja niitä ei pelännyt", sanoi Simo siihen. "Taikauskoa ja hullutusta kaikki…"

Esa rykäisi.

"Niin tuo lienee. — Tiennetkö sinä — kertoiko isävainaja — mitä huhuja Utuniemestä oli kulkemassa ennenkuin hän siihen asettui talon tekoon?"

"Ei tullut sitä kysytyksi, vaikka muualla kuulin kerrottavan… mitä huhuja ne olivat?"

"Tarvinneeko minun ruveta sinulle niitä selittelemään… eivätkö ne liene vanhan kansan luuloja ja hullua uskoa…"

Mutta Simo tuli uteliaaksi. Hän oli kyllä kuullut joskus salaperäisiä kuiskeita, että Utuniemeä painoi Lapin noidan kirous, koituen onnettomuudeksi niille ja niiden lapsille, jotka Utuniemeen uskaltautuisivat asumaan. Mutta ylpeänä ja taikauskosta vapaana hän ei ollut koskaan siitä tahtonut kuulla tarkemmin puhuttavan eikä liioin ollut sitä isävainajaltakaan kysynyt.

"Ei tullut kysytyksi isävainajalta", sanoi hän toistamiseen.

Mutta siinä samassa hän muisti, että kun hän kerran isävainajan kanssa kävi niemen nenässä ja näki siinä sen kivisen, mustuneen alttarin, joka siinä vieläkin nokimustana törrötti, ja yritti sitä poikamaisuudessaan hajoittaa, kielsi isä jyrkästi ja varoitti, että sen piti antaa olla siinä rauhassa hänen kuolemansakin jälkeen…

Simo muisti nyt sen tapauksen aivan kuin se olisi eilen ollut. Hän ei kuitenkaan puhunut Esalle muistoistaan mitään.

Esa oli ohjannut venettä seljemmäksi järveä, ja kun erään niemen nenästä näki savun nousevan, virkkoi hän:

"Kukahan siellä lienee Uimaniemessä kalanpyynnissä, koska savu näkyy nousevan?"

Simokin kääntyi teljoltaan Uimaniemeen päin katsomaan.

"Jos lienevät muista järvistä tulleita", sanoi hän.

Hetken päästä, kun oli piippunsa sytyttänyt, kysyi Esa:

"Tiennetkö, mistä tuo Uimaniemi on nimensä saanut?"

"En ole kuullut…"

"Vanhat siitä minun nuoruuteni aikoina kertoivat", jutteli Esa. "Koko tämä järvi ja järven ympäristö on ennen vanhaan ollut tuhkalappalaisten hallussa. Tässä ovat kalastelleet ja niemien nenissä ja tuuheapuistoisissa saarissa asuneet. Niistä paljon ennen kerrottiin. Siihen aikaan oli Utuniemessä asunut Lapin kuuluisin noita Jantukka, jolla oli paljon omaakin perhettä ja sitäpaitsi muuta Lapin kansaa töissään. Lantalaiset olivat jo silloin anastaneet tämän Raahonjärven eteläpään, luultavasti ne maat ja kalavedet, missä meidän kylä nyt on. Mutta he eivät olleet uskaltaneet mennä pohjoisemmaksi, mahtavaa Jantukka-noitaa kun pelkäsivät. Mutta eräänä kesänä tuli paljon vierasta väkeä rantamailta ja suuren valtajoen varsilta, ja niin päätettiin lähteä miehissä Utuniemen kuuluisia kalavesiä koettamaan ja ajaa Jantukka pois koko järven rannalta.

"Niin lähtivät he aseilla varustettuina. Oli ollut syksy ja pyynnin aika. Oli tullut vastatuuli ja pimeä. Lantalaisten oli ollut pakko laskea tuohon Isoonsaareen, joka on vastapäätä Uimaniemeä. Isossasaaressakin asui silloin lappalainen, Rauni nimeltään. Lantalaiset elelivät herroiksi ja komentelivat Raunia heitä kestitsemään. Pimeä yö tuli, ja lantalaisten oli pakko yöpyä saareen ja jäädä päivänkoittoa odottamaan. Mutta yöllä Rauni, joka oli ystävyydessä Jantukka-lappalaisen kanssa, työnsi kaikki lantalaisten veneet vesille ja souti itse pimeänä yönä Utuniemeen Jantukalle lähestyvästä vaarasta ilmoittamaan. Jantukka kokosi väkensä ja aseensa ja lähti vihollista vastaan, ja Rauni liittyi hänen väkeensä… Syysaamuna saapuivat lappalaiset näille vesille, missä nyt juuri olemme. Lantalaiset huomasivat vasta aamun valjetessa, minkä tepposen Rauni oli tehnyt, ja hädissään läksivät uimalla saaresta niemeä kohden, jonka nenään heidän veneensä olivat rantaantuneet. Mutta siihen ehti Jantukka väkineen ja tappoi tai hukutti jok'ikisen lantalaisen… Siitä asti on tuota niemeä kutsuttu Uimaniemeksi… Rauni liittyi sitten Jantukan väkeen, ja Isosaari jäi asukkaatta…"

"En ole näistä kuullut", virkkoi Simo, kun Esa oli lopettanut kertomuksensa. "Mutta voisivatko ne olla tosia?"

"Onhan siellä vielä Isossasaaressa Raunin kodan jäännöksiä ja onhan Uimaniemestä minunkin muistooni löytynyt ihmisluita, sillä niemen nenään ovat tapetut ja hukkuneet lantalaiset haudatut…"

Esa näkyi varmaan uskovan, että niin oli ennen ollut, eikä Simokaan osannut vastaan väittää.

"Mutta mistähän sitten Utuniemi on saanut nimensä?" kysyi hän hetken perästä.

"Olen minä senkin kuullut", virkkoi Esa. "Minulle kertoi Utuniemen tarinan Riimin Elli-vainaja silloin kun olin poikanen, mutta mielessäni se on pysynyt. Elli oli tuhkalappalainen, viimeinen, joka näillä mailla on elänyt…"

Sen pitemmältä ei Esa kuitenkaan ehtinyt kertomaan, sillä molempain miesten huomio kohdistui tukkilaveriin, jolta kuului huutoja ja loilotuksia. Laveri oli jo päässyt Hanhilahdesta ja oli tulossa Uimaniemen takaa Isoonsaareen päin.

Esa kolisti piippunsa tyhjäksi ja virkkoi:

"Täällä niillä nyt on sijaa ja ilmaa huutaa ja mellastaa… Kelvottomia tuli toisella viikolla meille neljä, etelän puolen miehiä kaikki, ja alkoivat siinä kujeitaan jakaa… Onko niitä Utuniemessä käynyt?"

"Ei ole käynyt nyt kesän tullen, talvella kävivät…"

Simo kääntyi laveriin päin, ja vaikka se vielä oli kaukana, oli hän tuntevinaan, että se pystyrintainen ja leveänaamainen jätkä, Sakari, käveli ponttuulla edestakaisin, punainen pusero yllään.

"Yksi niistä varsinkin oli olevinaan kuin mikäkin patruuni, keikkaselkäinen ja herasilmäinen mies", jatkoi Esa äskeiseen puheeseensa.

"Oliko sillä hyvin punakka naama ja vaalea huuliparta?" vilkastui Simo kysymään.

"Oli, oli… Tunnetko?"

"Kuulin toisten nimittävän häntä Sakariksi… Tylynnäköinen mies…"

"No tyly…"

Heidän veneensä oli tullut lähemmäksi laveria, mutta Esa ohjasi kulkua seljemmäksi.

Simo tunsi nyt varmasti punapuseroisen miehen Sakariksi, mutta ei virkkanut siitä mitään Esalle.

"Tuollahan se köntys kävellä viuhtoo ponttuulla", sanoi Esa samassa.
"Näetkö? Se on tuo punapuseroinen mies…"

"Se näkyy olevan", sanoi Simo ja huomasi pusertavansa lujemmasti airoja. Nopeasti vene loittoni tuosta järven hurjasta joukosta.

He olivat ehtineet niille vesille, jonne Utuniemi alkoi näkyä. Aurinko oli jo matalalla ja paistoi suoraan Utuniemen takaa, koivikon läpi kilottaen. Mutta niemen juurelta, josta alkoi havumetsää takalistolle päin, nousi ilmaan kuin hienon hienoa pilveä.

Simokin kääntyi teljoltaan kotinientä katsomaan ja sanoi:

"Tänne asti, yli koivujen latvain, näkyy jo ensi kesänä rakennuksen pääty… jos elänen…"

"Hakkaisit nuo koivut pois", neuvoi Esa, "niin näkyisi koko talo ja vainio kauas järvelle!"

"Sitä mieltäpä tuntui Selmakin olevan, ettei hakata koivikkoa… Siihen kokoontuvat teeret, että saapi noutaa kuin omasta aitastaan…"

"No, se tuo nyt lienee… Taitaa olla asekoivua joukossa?"

"Reenjalaksia kuin rytiä…"

Kun Simo hetken päästä kääntyi katsomaan Utuniemeen päin, näki hän, että törmällä venevalkaman lähellä käveli nainen.

"Onpahan Selma huomannut tulomme", sanoi hän hyvillään Esalle.

Ja alkoi loppumatkaa soutaa entistä rivakammin.

III

Veneen kadottua näkyvistä nousi Selma kiveltä ja läksi astumaan taloon. Venevalkamaan tuova polku kulki mutkikkaana koivikon läpi ja nousi pihaan perunakellarin vieritse, joka oli kaivettu mäen laitaan lähelle asuinrakennusta. Nuoren emännän mieli tuntui apealta, ja vielä koivikossa kääntyi hän järvelle päin katsomaan, näkyisikö Simoa veneineen. Mutta niemennenät estivät venettä näkymästä.

Kun Selma meni sisälle, ei Elsa ollutkaan pirtissä, ja hän arvasi hänen menneen kesänavetalle, joka oli palasen matkaa talosta, vainion takana, niemen juurelle päin. Elsa oli tottunut ja huolellinen karjanhoitaja, ja umpisokeanakin osasi hän pihasalla ja navetassa muiden aistiensa avulla toimitella askareita kuin näkevä ihminen ainakin. Lehmäin hoitoon oli hän erityisemmin perehtynyt, niin että Selma saattoi häneen huoleti luottaa.

Elsa-parka!

Hän oli ollut näkevä niinkuin muutkin ihmiset; suuret ruskeat silmät olivat olleet kirkkaat kuin taivaan tähdet, mutta eräänä syksynä oli näkö alkanut vähitellen vähetä, ja ennenkuin joulu oli käsissä, oli hän jo umpisokea. Elsa oli silloin vasta kymmenvuotias…

Näinä viikkoina oli Selma yhä enemmän kiintynyt Elsaan. Elsa oli niin hyvä ja rakastettava. Aina iloinen, aina tyytyväinen kovaan kohtaloonsa. Hän olisi varmaan hyvin kaunis sievine kasvoineen ja tummine tuuheine hiuksineen, jos hän olisi näkevä, ajatteli Selma häntä katsellessaan.

Ilta oli ihana ja lämmin. Selma ei viipynyt sisällä, vaan riensi kesänavetalle. Navetan ovi, joka oli pihaan päin, oli auki, ja Selma arvasi Elsan olevan lypsyhommassa. Polulle mennessään kuuli hän navetasta suuren messinkisen lehmänkellon helähtävän…

Elsa istui kellokasta lypsämässä, ja vaikka Selma astui hiljaa kynnyksen yli, kuuli Elsa hänen tulonsa ja kysyi:

"Joko Simo meni?"

"Jo meni… venekin jo katosi niemen taakse…"

"Isävainaja sanoi sitä niemeä Kotiniemeksi sen vuoksi, että sen nenästä alkoi kotirannan koivikko näkyä."

"Niinkö? Simo ei ole tullut minulle maininneeksi…"

Selma tarjoutui lypsämään.

"Kyllä minä", vastasi Elsa. "Ei olekaan enää lypsämättä muita kuin
Pohjantähti."

Selma istui navetan kynnykselle vartomaan ja juttelemaan.

"Valkoisetko ne ovat kumpikin sinun lehmäsi, Riekko ja Kukka?" kysyi
Elsa, lopetettuaan lypsyn.

"Valkoiset ne ovat, mutta Kukalla on punaiset kyljet ja korvat", selitti Selma. "Kukka on vuotta Riekkoa vanhempi."

Kun he navetalta palatessaan kävelivät vierekkäin maitoastiaa välissään kantaen, virkkoi Elsa:

"Kun nyt Simo onnellisesti saisi Kukan ja Riekon tänne Utuniemeen…"

"Isä tulee sieltä Simolle toveriksi…"

Maitokellari oli pirttirakennuksen pohjoispäässä, puoleksi maahan kaivettu ja seinät laakakivistä ladottu. Sisällä tuntui viileältä, ja viilin ja rieskamaidon haju tuoksui jo ovella vastaan. Selma siivilöi maidon valkoisiin, pyöreihin pyttyihin ja asetti hyllylle järjestykseen. Mutta illalliseksi täytti hän Elsalle ja itselleen kupposen rieskamaitoa särpimeksi.

"Voi, voi kuinka nyt on ihana ja lämmin ilta", sanoi Selma, kun he molemmat illallisen syötyään tulivat pihalle. "Kun sinäkin näkisit, kuinka kirkasta on taivaalla, metsissä ja noilla korkeilla vaarojen huipuilla!"

"Ja järvi kirkkaan sileänä!… En näe, mutta tunnen sen… Muistan entisestä… Hyvä Jumala kuitenkin!"

Elsa purskahti itkemään.

"Kun eläisi vielä äitikään!"

Selma tarttui hänen käteensä ja lohdutteli. Vähällä oli, ettei häneltä itseltäänkin päässyt itku. Sillä samalla kun hän tunsi Elsaa säälivänsä, karmi pelonsekainen ikävä mieltä, kun tiesi olevansa kahden kesken sokean kanssa.

Kun Elsa oli tyyntynyt, kysyi hän:

"Puhuiko sinulle Simo mitään minusta tai Utuniemestä, kun tänne tulitte?"

"En muista erityisesti puhuneen", vastasi Selma.

"Eihän tiedä Simokaan niistä mitään."

Selma tuli uteliaaksi.

"Olen minä joskus kuullut, että tässä Utuniemessä on ennen vanhaan asunut vanha Lapin noita ja sen vuoksi ei tähän ole kukaan uskaltanut ruveta asumaan… Mutta ovat sitä jotkut sanoneet taruksikin…"

"Ei se ole tarua… jospa se olisikin tarua… Minä tiedän kaikki Utuniemen tarinat… Simo ei tiedä… Isä ei kertonut kenellekään, mutta äiti minulle kuolinvuoteellaan kertoi…"

Yhä uteliaammaksi tuli Selma ja alkoi ahdistella Elsaa kysymyksillään.

"Jos lupaat, ettet pelkää ja ettet sano Simolle, mitä olen kertonut, niin selitän, mitä äiti-vainajalta kuulin…"

Selma lupasi, ja he läksivät kävelemään niemen kärkeen päin. Rantakoivikon halki vei sinnekin polku, mutta siitä, missä toinen kääntyi venevalkamaan päin, läksi toinen viemään eteenpäin keskeltä nientä, joka kärkipuolestaan oli hakattu puista puhtaaksi.

"Menemme tänne aivan niemen nenään", puheli Elsa melkein kuiskaavalla äänellä. "Siinä näet Lapin noidan, Jantukan, kodan sijan ja kiukaan… Siinä sillä on ollut noitapaikkansa ja siitä se on kirouksensa sinkauttanut maailman ääriin asti…"

He pääsivät aukean laitaan, johon koivikko loppui, ja heidän eteensä aukeni suuri peilikirkas järven ulappa, johon ilta-aurinko paistaa helotti ja johon saarien metsiköt kuvastuivat.

"Nyt pääsimme aukean laitaan", sanoi Elsa. "Näetkö sitä mustunutta alttaria, joka on laakakivistä tehty törmän laitaan?"

"Näen… tässä se on."

Elsan kuiskaileva ääni, tyvenen illan hiljaisuus ja hänen oma mielenjännityksensä vaikuttivat, että Selma alkoi jotakin pelätä. Hän aikoi jo ehdottaa, että lähtisivät pihasalle, mutta Elsa ehti sanomaan:

"Se on ollut viimeinen lappalainen näillä vesillä ja näillä mailla, Jantukka. Kun muut lappalaiset pakenivat rantamaailmoilta tulevia kalastajia, piti Jantukka tätä Utuniemeä ja näitä kalavesiä hallussaan eikä kukaan uskaltanut tähän päähän järveä tulla hänen kalavesiinsä. Sillä hänen noidanmaineensa oli kuuluisa. Hän osasi langeta loveen ja kerrotaan hänen kerran lovessa ollessaan juoneen Pikku-Raahonjärven kuiviin…"

Elsa oli istunut rantatörmälle, johon oli kasvamassa lyhyttä maaheinää, sileänä, vihreänä nauhana päärmäten niemen nenää.

Selma istui hänen viereensä, häntä alkoi kammottaa Elsan tarina.

"Kerran sitten uskalsivat lantalaiset näille Utuniemen vesille. Oli ollut varhainen aamu syksyllä, silloin, kun poronpinta oli paksuimmillaan. Lantalaiset näkivät järvelle Jantukan kodasta nousevan savun, mutta eivät tienneet, oliko noita yksin kotona. Silloin rohkein heistä, heidän johtajansa, Juho nimeltään, kiipesi kodan katolle, nähdäkseen savutorven reiästä, oliko noita yksin kotona… Jantukka istui takkansa luona ja keitti vastateurastetun poron lihaa, josta rasva muodosti paksun kannen padan pinnalle… Silloin äkkää hän miehen pään kuvastuvan rasvaan ja arvaa siitä heti, että vainolaiset ovat lähellä. Mutta noita ei ole näkemästään millänsäkään, eikä savutorven aukosta tirkistelevä Juho arvaa Jantukan häntä huomanneen. Yhtäkkiä tempaa Jantukka jousensa ja ampuu savutorven kautta kurkistelijaa, joka heti tupsahtaa kodan katolta maahan. — Juhon miehet näkevät veneisiinsä, kuinka heidän johtajansa kävi. He rynnistävät miehissä maihin, ympäröivät kodan, saavat noidan kiinni ja puhkaisevat hänen silmänsä… Mutta ennenkuin ehtivät hänet hengiltä ottaa, kerkiää Jantukka lukea hirmuisen kirouksensa kaikkien lantalaisten tuhoksi ja uhata sokeudella kaikkia tälle niemelle asettuvia…"

"Sokeudella!" kertasi Selma arasti.

"Ja kun Jantukasta henki lähti, niin nousi hirmuinen syysmyrsky, vaikka oli ollut tyven syysaamu. Eikä niistä lantalaisista päässyt kotiin takaisin yksikään, vaan jokainen sille matkalleen kuoli mikä minkin tapaturman kautta."

Selma kuunteli Elsan kertomusta melkein henkeään pidättäen.

"Ja vuosikymmeniä, ehkä satakin vuotta kului, eikä kukaan uskaltanut tälle niemelle nousta eikä näillä vesillä kalastaa. Mutta ajan oloon nousi uusi polvi, eteläpäähän järveä tuli vakinaisia asukkaita, jotka uskalsivat tulla näillekin vesille kalastamaan…"

"Täällähän ovat ennen käyneet kalassa kaikki meidän kyläläiset", sanoi
Selma, alkaen voittaa pelkoansa.

Elsa oli kuin ei olisi kuullut, mitä Selma sanoi, kysyi vain vuorostaan
Selmalta:

"Uskotko sinä, että Jantukan kirous kestää aina?"

Selma oli jo ehtinyt tyyntyä ja vastasi:

"Asuivathan isä- ja äiti-vainajasi tässä niemellä ja kalastivat
Jantukan entisissä kalavesissä…"

"Niin, niin", myönsi Elsa. "Äiti kertoi, että silloin kun isä-vainaja tälle niemelle päätti ruveta kotia tekemään, oli hänelle Pikku-Raahonjärven vanha isäntä kertonut Jantukan kirouksesta ja varoittanut isää, mutta isä ei ollut pelännyt… Oli vain sanonut, etteivät Jantukan kiroukset häneen pysty…"

"Eivätkä pystyneetkään", sanoi Selma melkein hyvillään.

"Eivät pystyneet", myönsi Elsa. "Mutta äiti-vainaja eli ainaisessa pelossa ja rukoili Jumalan suojelusta… niin itse kuolinvuoteellaan kertoi…"

"Pelkäätkö sinä?" kysyi Selma.

"En minä osaa pelätä itse kohdaltani… Mutta äiti-vainaja sanoi… eikä tiedä siitä Simo eikä kukaan muu kuin minä… sanoi, että vielä on Jantukan kirous voimassa ja vielä se tällä niemellä tuntuu… hänelle oli niin unessa ilmoitettu…"

"Äitisi oli ehkä niin sairas, että houri. Ne ovat semmoiset taikauskoja, vanhan väen luuloja…"

"Mutta pelänneetpähän ovat ihmiset tätä nientä, ja oli huhuiltu ensi vuosina, kun isä-vainaja ensin saunan rakensi, että hänkin osasi noitua…"

"Enpähän minä ole siitä kuullut, eikä ole meidän kylässä kukaan puhunut
Jantukasta mitään…"

"Ei taida enää nykyinen polvi muistaa…"

"Ei ole minunkaan isäni koskaan Jantukasta mitään puhunut", vakuutti
Selma ja koetti rauhoittaa Elsaa, joka näytti olevan varma siitä, että
Jantukka-noidan kiroukset vielä olivat voimassa.

"En minä itseni takia pelkääkään, mutta minusta tuntuu niinkuin aina vartoisin jotakin kauheaa. En uskalla enkä ole uskaltanut Simolle mitään puhua, vaan sinulle nyt puhun, kun mieli on niin täysi aina ja pelko sydämessä öisinkin…"

"Sitä äiti-vainajasi ennustustako uskot?"

"En osaa oikein selittää, kuinka tuntuu… Välistä kuulen kuin avunhuutoja Veksalahdelta päin…"

"Sinun mielesi on sairas", sanoi Selma. "Kyllä ne luulosi ja kuulemasi ajan oloon haihtuvat ja unohtuvat."

"Kunpa ne unohtuisivat!"

Elsa pusersi Selman kättä.

"On toki nyt hauskempaa, kun sinä olet täällä! Joskus oli minunkin hirveän ikävä, kun Simo viipyi metsillä tai kalassa ja olin yksin kotona!"

"No, nyt et enää saa pelätä Jantukkaa etkä uskoa hänen kirouksiinsa!"

"Minä koetan olla uskomatta!"

He nousivat törmältä ja kävelivät huvikseen pitkin niemen nenää, kävivät ihan kärjessä, jossa oli suuri röykkiö veden hiomia mukulakiviä, ja kiersivät toista rantaa takaisin. Selma näki mustia hiiliä ja kiviä lähellä Jantukan kiuasta ja arvasi, että siinä kai oli noidan kodan jäännöksiä. Mutta hän ei virkkanut Elsalle näkemästään mitään, vaan koetti puhua muista asioista.

"Sisareni Alma ja Pirkko tulevat tänne heinäajaksi", sanoi hän, "ja nuorin veljeni Aapo on luvannut tulla meille koko ensi talveksi…"

"Sepä olisi hauskaa…"

He joutuivat koivikkoon ja polulle, joka vei pihaan päin. Koivikossa kukkivat jo mustikat ja siellä täällä notkopaikoissa näkyi joku valkoinen hillonkukka. Polku vei peltojen piennarta pihaan. Pelloissa oli jo kaunis oras, joka rehevänä ja vihantana ilahdutti silmää.

Yörastas lauloi peltojen päässä tuuheassa kuusessa.

"Selma ja Elsa… Selma ja Elsa… jopa tulit… jopa tulit…
Jantukka… Jantukka…" hoki se.

Selmasta tuntui niin, ja hetken päästä taas:

"Mene pirttiin… mene pirttiin… noita tulee… noita tulee…"

Elsa ei kuitenkaan näyttänyt kuulevan, mitä yörastas rallatti, eikä
Selma uskaltanut puhua siitä, kuinka se hänestä kuulosti.

Kun saapuivat pirttiin, paistoi aurinko vielä suoraan sivuikkunaan, vaikka jo oli puoliyö. Elsa valitteli väsymystä ja sanoi päätänsä kivistävän. Selma toimitti hänet makuulle ja kasteli kääreen, jonka sitoi Elsan otsalle.

Selma oli jo tullut huomaamaan, että Elsa aina pienenkin mielenliikutuksen jälkeen kävi raukeaksi ja voimattomaksi kuin lankavyyhti. — Hänen mielensä on niin kovin pehmeä ja ruumiinsa heikko, — ajatteli Selma.

Mutta vuoteeseen päästyään Elsa pian rauhoittui, ja kun Selma hetken päästä kävi vuoteen viereen, kuuli hän tasaista ja rauhallista nukkuneen hengitystä.

Elsa nukkui rauhassa, mutta hän itse ei tuntenut väsymystä eikä unen tarvetta.

Hän muisti verkkoja, jotka Simon kanssa aamulla olivat Veksalahteen laskeneet, ja päätti lähteä aikansa kuluksi niitä kokemaan.

Yö oli kirkas. Hän muisti Simoa, joka kai jo oli kaukana järven selällä Rantamaulaan menossa. Tuntui ikävältäkin, ja hänen mielessään kierteli Elsan äskeinen kertomus Jantukka-noidasta. Ja vaikka hän vakuutti itselleen, etteivät Jantukan kirot mitään merkinneet, tuntui sittenkin kuin pientä pelkoa sydämessä, kun hän koivikon poikki kulki venevalkamalle. Koivikossa ei ollut niin valoisaa kuin aukealla, sillä koivujen lehtevät oksat estivät auringonvaloa sinne paistamasta. Oli paikoitellen melkein kuin hämärää. Niemen nenästä kuului kuikan huuto kimeän pitkänä, haikeana valituksena. Veksalahdesta päin erotti käkien kukuntaa.

Hän alkoi juuri työntää venettä teloiltaan, kun samalla oli kuulevinaan kimakan, valittavan huudon Jantukan kiukaalta päin. Se huuto kuului vihlovalta ja sai Selman sydämen levottomasti lyömään.

Hän heitti veneen työntämisen ja seisahtui henkeänsä pidättäen kuuntelemaan.

Kuikkako se oli?

Ei ollut…

Huuhkain ehkä… Hän kuunteli vielä, seisoi liikahtamana, silmissä pelokas ilme. Mutta huuto ei toistunut. Hän tunsi helpotuksen henkäyksen nousevan rinnastaan ja pääsi pian entiselleen.

Joutavia maa- ja vesilintujen rääkkymisiä, — lohdutteli hän itseään ja koetti saavuttaa entisen levollisuutensa.

Mutta kun hän toista kertaa alkoi työntää venettä vesille, kuului huuto melkein selän takaa koivikosta. Hän ei kuitenkaan kovin pelästynyt, sillä nyt hän uskoi sen huuhkaimen ulvonnaksi. Hän veti veneen teloilleen ja nousi koivikkoon. Ei osannut päättää, lähteäkö taloon vai yrittääkö verkkoja kokemaan. Kun hän joutui koivikon varjoon, muisti hän yhtäkkiä, että he olivat kahden Elsan kanssa eikä muita ihmisiä ollut kuin peninkulmien päässä. Se tieto ei ollut häntä ennen erikoisesti vaivannut, mutta nyt hän melkein pelkäsi.

Hän, joka lapsuudestaan asti oli ollut niin rohkea, että uskalsi metsiin ja järvelle aivan yksin. Lapsellinen hän oli! Hän oli heikontunut Elsan seurassa, joka pelkäsi kaikkea ja uskoi kaikkea…

Puolivälistä polkua aikoi hän mennä takaisin venevalkamalle ja soutaa Veksalahteen verkkoja kokemaan, mutta päätti lopuksi pistäytyä katsomaan, nukkuiko Elsa…

Ehkä Elsa-parka oli joutunut Jantukan kirojen takia sokeaksi!

Hänelle tuli äkkiä sellainen usko, ja kun hän meni pirttiin ja kävi Elsan vuoteen viereen, tuntui hänestä niinkuin hän pelkäisi… Elsa näytti nukkuvan rauhallisesti, ei tiennyt mitään, vaikka Selma käveli lattialla kahakäteen. Avonaisesta ovesta kuului käkien kukuntaa, ja kun Selma silmäsi ulos ja pohjoiselle taivaanrannalle, näki hän kirkkaita loistoja syttyvän vuorten huipuilla ja arvasi siitä, että oli aamupuoli yötä.

Mutta sitten suuttui hän itselleen. Tässä nyt toimetonna kävellä ja pelätä tyhjää valoisana kesäyönä! Lapsi hän oli, joka oli antanut Elsan kertomuksen luontoonsa vaikuttaa. Elsa saattoi olla sairas muutenkin. Olihan Simo kerran sanonut, että Elsalla joskus oli hetkiä, joina hän puheli mahdottomia, omia luulojaan ja kuulemiaan…

Niin se olikin!

Rohkaistakseen luontoaan läksi hän uudestaan rantaan. Nyt käveli hän reippaasti läpi koivikon, ja kun pääsi venevalkamaan, niin kolisteli tarpeettomasti airoja ja ryki. Hän työnsi rivakasti veneen vesille, astui veneeseen, solmi huivin lujempaan solmuun leuan alle, heitti pitkän, vaalean palmikkonsa olan yli ja istui soutamaan… Hän souti läheltä rantaa. Veksalahteen päin oli pitkin järven rantaa kasvanut tuuheita pajupensaita, jotka paikoitellen ulottuivat pitkälle järveenkin. Airot hipaisemalla koskivat pajuihin, joiden latvat sujuivat veteen asti.

Pajupensaikon suojassa metsästä tulevan pienen puron suussa olivat verkot. Mutta Selma piti rannasta merkkiä ja souti vinhaa vauhtia, sillä Veksalahteen oli venevalkamasta melkoinen matka. Sitä mukaa kuin hän soutaessaan lämpeni, sikäli tunsi hän äskeisen pelkonsa katoavan, ja melkein häntä naurattivat joutavat kuvittelunsa.

Kun hän jo oli lähellä ensimmäistä verkkoa, joka oli laskettu toisesta pajupensaasta toiseen pitkin rantaa, ja silmäsi sivulleen, näki hän kookkaan, punakeulaisen veneen olevan poikittain aivan verkkojen päällä lahden pohjukassa. Hän oli niin lähellä, että kolmesta veneessä olevasta miehestä heti tunsi sen Sakarin.

Olivatko ne tulleet verkkoja omin lupinsa kokemaan? Mikä heidät tänne oli opastanut? Ja Simo oli ennen lähtöään arvellut, että tukkilaiset jo tukkeineen olivat eteläpäässä järveä, ehkä jo Rantamaulastakin lähteneet!

Silloin vasta veneessä olijatkin näyttivät hänet huomaavan…

Selman seuraava ajatus oli palata heti venevalkamalle, sillä äkkiä hän muisti, että hän oli aivan yksin ja nuo kolme tukkilaista olivat outoja…

Hän alkoi soutaa toisella airollaan saadakseen veneen kääntymään, mutta kääntyessään se tarttui pajupensaaseen niin lujaan, ettei lähtenyt mihinkään päin. Hän nousi seisomaan ja koetti airolla meloa venettä irroittaakseen pajukosta, mutta sitä tehdessä hän näki, että punakeulainen vene tuli yhä lähemmäksi…

Hän pelästyi niin, että hädissään tarttui molemmin käsin pajukkoon ja veti venettä maalle päin… Silloin hän tunsi jonkun hyppäävän veneeseen, niin että vettä loiskahti laidan yli. Hän kirkaisi ja hyppäsi rannalle, mutta tunsi samalla kahden käden tarttuvan olkapäihinsä… Muuta hän ei muistanut.

IV

Juhannuksena kävi Rantamaulan emäntä Utuniemessä kyläilemässä, ja heinäajaksi saapuivat Selman sisko Alma ja nuorin veli Aapo, jotka aikoivat olla talossa koko kesän, ettei Simon tarvitsisi nyt ensi kesänä naimisiin menonsa jälkeen vierasta väkeä talon työhön ottaa.

Nyt oli jo syksy käsissä. Riihet olivat puidut, perunat kannetut kellariin, ja Simo oli jo ehtinyt parina päivänä kuokkia notkoon aloittamiansa uusia peltosarkoja. Oli ollut hyvä kesä. Oli ollut lämmintä ja saatu sadetta oikeaan aikaan. Vuodentulo oli runsas niin heinäin kuin viljakasvienkin puolesta.

Mutta sittenkään ei ollut kesä ollut niin hauska Simon mielestä kuin hän poikamiehenä sitä oli kuvitellut.

Hän itse kyllä olisi ollut iloinen ja nauttinut nuoresta onnestaan, mutta Selma näytti joinakuina hetkinä ikävöivän. Tätä Simo piti sitäkin kummempana, kun Selmalla kuitenkin oli veli ja sisar seuranaan. Simolle ei Selma ollut puolella sanallakaan ikävästään sanonut, mutta Simo oli ollut sen huomaavinaan. Kerrankin oli tavannut Selman itkemästä riihen kynnykseltä, ja kun syytä kysyi, oli Selma vain vastannut, että ilman aikojaan tuli äkkiä ikävä.

Elsastakin oli Simolla ollut enemmän huolta nyt kuin ennen. Elsa ei ollut enää entisenlainen. Oli kipeänä vähän väliä ja, mikä pahinta, tuntui välistä kuin olisi järkeen koskenut, kun itselleen puhui ja pillahti itkemään ilman minkäänlaista aihetta.

Nyt notkon mustia mättäitä kuokkiessaan Simo sitä mietti ja koetti syitä keksiä. Parin päivän perästä lähtisivät Aapo ja Alma kotiinsa Rantamaulaan ja kuinka sitten kävisi? Alkaisiko Selma yhä enemmän ikävöidä? Mikä sitten neuvoksi tulisi?

Ajatuksissaan löi hän kuokallaan, että paksut kuusen juuret katkeilivat, ja väänsi juurevia kantoja kyljelleen kuin irtomättäitä. Oli kuin itselleen vihassa, vaikkei tiennyt mistä.

Kun hän alkoi sitkistynyttä koivunkantoa kiskoa irti, pitivät vielä kovat juuret joka haaralla vastaan eikä kanto hievahtanutkaan. Hän katkoi kirveellä vankimmat juuret poikki ja yritti uudestaan, mutta kanto ei vieläkään irtautunut. Silloin tarttui hän lujin kämmenin kahteen juurentynkään ja riuhtaisi niin, että maailma silmissä musteni. Mutta jo kanto irtaantui ja Simo käänsi sen siihen tarttuneen maan kanssa kyljelleen. Hymähtäen hyvillään tuli hän samassa katsoneeksi niemen kärkeen päin ja äkkiä muisti Jantukan kiukaan ja tarinan siitä…

Hän seisahtui siihen kyljellään olevan kannon viereen, ja nyt alkoivat hänelle mielestään asiat selvitä. Nyt ymmärsi hän, minkä vuoksi Selma näytti ikävöivän. Ikävää se ei ollutkaan! Se oli pelkoa. Elsa oli varmaan kertonut Selmalle tuosta Jantukan kiukaasta ja Jantukka-noidan kirouksesta, josta hänkin oli jotakin kuullut puhuttavan ja josta viimeksi olivat appensa kanssa järvellä tullessaan puhelleet. Elsa oli ehkä lisännyt omia sairaita luulojaan ja saanut Selmankin pelkäämään. Mutta Selma ei tohtinut hänelle, Simolle, siitä mitään puhua!

Niin se olikin. Hän tuli keksinnöstään hyvilleen ja oli melkein kiitollinen tuolle äskeiselle itsepäiselle kannolle. Sillä hänen sitä irti kiskoessaan oli tuo ajatus hänen mieleensä juolahtanut.

Hän sai uskolleen vielä vahvistusta siitä, että oli Elsan ja Selman usein kuullut kahden kesken puhuvan kuiskaten, ja kun kuulivat hänen tulevan likemmäksi, niin taukosivat kokonaan puhumasta tai alkoivat puhua kovemmalla äänellä. Ehkä olivat Elsankin hourimiset ja sairaudet lähtöisin tuosta onnettomasta mustasta kiukaasta.