Noidan kirot: Kuvaus Lapin rajoilta

NOIDAN KIROT

Kuvaus Lapin rajoilta

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1914.

I

Varhaisen kevätaamun kirkkaassa loistossa kiilteli järven pinta tasaisena ulappana. Mailla ja metsissä ei hanki vielä kantanut, mutta täällä järven selällä oli mainio lipee ja verraton kulku. Poron kavio ei luiskahtanut paisteen reikimältä hangen pinnalta eikä pienoinen reki päässyt siipeämään. Vain silloin kun he talon rannasta ajoivat alas järven jäälle, siipesi poron reki rantaporeen sileällä pinnalla ja silloin Selma hiukan kiljahti. Mutta Simo vain tempasi hihnasta, ja pian he pääsivät rantaporeen yli ja joutuivat seljemmäs järveä.

Siinä vasta ohjasi Simo poronsa Utuniemeä kohti.

Utuniemi! Järvi oli penikulmien laajuinen ja myrskyinen ja oikullinen. Selma ei ollut koskaan Utuniemessä asti käynyt, vaikka tämän ristiaalloistaan tunnetun Raahonjärven eteläpäässä oli hänenkin kotinsa, Rantamaulan talo. Oli vain usein kuullut Utuniemestä puhuttavan, ja rippikoulu-aikana oli hän tullut tuntemaan Simon, Utuniemen nuoren isännän. Selman mielestä oli jotakin kummallista siellä Utuniemessä. Hän muisti, että kun he kalassa kulkivat ja loittonivat kauas kotirannasta, siinsi kirkkaina kesäöinä hyvin kaukaa järven ulappain takaa niemen nenä ikäänkuin usvan seasta…

"Sieltä siintää Utuniemi", sanottiin hänelle.

Ja hän muisti isän kertoneen, että se niemi aina näytti olevan usvan seassa, kun sinne järveltä päin katseli. Olipa kesä tai talvi, aina sieltä näkyi usvaa…

Selma kuuli poron rautakellon kalkkuvan, kun se tasaisesti "tolvasi" pitkin järven pintaa. Kotikylän vaaran takaa alkoi aurinko näkyä, ja yhtäkkiä oli koko kylä kirkkaankellertävän valon vallassa. Selman koti oli järven rantaa likimpänä, ja sen ikkunain läpi paistoi aurinko niin, että asuinrakennus oli kuin tulessa…

Hän käänsi samalla katseensa pohjoiseen päin, jossa hyvin kaukaa järven toisesta päästä siinsi korkeita, valkopäisiä vaarain lakia; niiden kyljiltä erotti tummat kuusikot, varjossa vielä. Ääretön ja asumaton oli ympäristö niin kauas kuin silmä kantoi. Ainoastaan kylän lähellä näkyi järven rannalla, järveen laskevan metsäjoen suussa, joku pienoinen, vinosuinen laukkupuoli-lato, harmajana pilkkuna metsänlaidassa kyyröttäen…

He eivät olleet monta sanaa vaihtaneet sitten kun talosta lähtivät. Selma mietti miettimistään, ja Simolla oli omat mietteensä. Mutta kun yhä uusia ja erilaisia niemiä tuli toinen toisensa takaa näkyviin, kääntyi Selma Simoon päin ja kysyi:

"Joko Utuniemi sopii tänne näkymään?"

Simo heräsi mietteistään ja vastasi:

"Ei vielä juuri. Mutta kun ehdimme tuon niemen nenän ohi, jossa näkyy huurteinen koivikko, niin siitä alkaa näkyä… Kun katsot suoraan tuota Karhujupukan paljukkaa kohti, niin siitä järvelle päin näkyy Utuniemen nenä…"

"Onko talo niemen nenässä ja näkyykö se järvelle?" kysyi Selma.

"Ei näy tänne päin, sillä pitkin niemen rantaa kasvaa vankkaa koivikkoa, jota isävainaja ei raaskinut hakata… ja kielsi minuakin hakkaamasta…"

Siitä pääsivät he keskustelun alkuun.

Simo kertoi, mitä hänellä oli mielessään. Hänellä oli jo hirret ajettuina uutta uhkeaa päärakennusta varten. Siitä tulisi niin korkea, että harja ja pääty näkyisivät tännekin päin järveä, vaikka rantakoivikon jättäisikin hakkaamatta. Hän kertoi maanviljelyksestään, karjastaan, metsän ja järven antimista, kuinka ne olivat runsaat… Yhdessä he tekisivät Utuniemestä hyvän talon, jossa eläisi rennosti…

"Kun ei tullut minulta siellä ennen käydyksi, vaikka usein teki mieleni, pyytäessäsi tulemaan", sanoi Selma, itseään moittien.

"No, nytpä tuon näet ja saat viipyä pitemmän aikaa", naurahti Simo.

Ja samalla hän kiinnitti hihnaa ja hoputti tottunutta ja vireää ajokastaan nopeampaan vauhtiin.

Aurinko oli jo noussut korkeammalle, paistaen nyt yli koko suuren, saaririkkaan ja niemistään kuuluisan Raahonjärven ja valaisten ympäristöä. Joka haaralta näkyi tänne järven selälle asumatonta kiveliötä, korkeita, puuttomia vaarain lakia ja paljukoita, äärettömiä tummia metsiä ja kukkuloiden kupeilta harmahtavia hongikoita. Ei missään näkynyt asuttua maailmaa, ei ainoankaan niemen nenässä näkynyt ihmisasuntoa eikä yhdenkään saaren rannassa venevalkamaa. Maailmaa näytti ulottuvan pitkän pitkältä taivaan rannalle asti ja ehkä jatkuvan siitä samanlaisena.

He joutuivat sen koivuisen niemen nenän kohdalle, johon Simo äsken oli viitannut. Selma koetti nyt teroittaa katsettaan sinnepäin, jossa arveli Utuniemen olevan. Hän näki kyllä suuren valkoisen vaaran laen, jonka arvasi Karhujupukan paljukaksi, mutta niemeä hän ei erottanut. Mutta sen sijaan otti hänen silmänsä suuren aukean palstan, joka näytti olevan keskellä tummaa metsää Karhujupukan kyljessä.

Simo arvasi, mihin Selma katsoi, ja virkkoi:

"Näet tuon suuren aukean tuolla Karhujupukan kyljessä. Se ei tänne näytä isolta, mutta siitä on syystalvella ajettu monta sataa tuhatta tukkia…"

"Tuoko se sitten on se Hanhikero, johon tukinajajia meidänkin kylän kautta kulki?" kysyi Selma.

"Siinä se on… se on kruunun metsää…"

Raahonjärven ympäristöltä oli kuluneena talvena ajettu paljon tukkeja, jotka veden auettua tulisivat kuljetettaviksi ensin pitkin Raahonjärveä ja sitten moninimisiä jokia myöten suuren valtaväylän vesille. Tukinhakkuut olivat kuitenkin olleet kaukana sydänmailla. Ei ollut Rantamaulassakaan siitä tiedetty muuta kuin että sen kautta kulki tukinajoon meneviä hevosia ja miehiä ja pitkin talvea ruokavaroja kuorma kuorman perästä. Rauhassa oli Utuniemikin saanut tukkimiehiltä olla. Se oli kaukana tukinhakkuumailta, eivätkä työmiehet liikkuneet vasituisilta metsäasunnoiltaan kuin kerran kaksi koko talvena.

Kerran oli kuluneena talvena saapunut neljä miestä hiihtäen rantamailta ja osunut Utuniemeen. Ne olivat kaikki etelän puolen miehiä. Olivat kertoneet olevansa Hanhikeron tukinhakkuupaikalla kirvesmiehinä, käyneensä rantamailla ja eksyneensä menoladultaan…

"Siinä sitten pyysivät yösijaa", kertoi Simo. "Vastenmielisiltä minusta miehet näyttivät, enkä tiedä, miksi luontoni on aina ollut etelän miehiä vastaan. Eräs heistä, jota toiset kutsuivat Sakariksi, oli todella vastenmielisen näköinen ja komentelemalla se alkoi vaatia talosta minkä mitäkin. Oli oikein ilkeän näköinen mies, vesiharmaine silmineen ja vedenvärisine hiuksineen, jotka näyttivät karheilta ja olivat pystyssä kuin harjakset. Oli semmoinen paksu ja tukeva mies. En tiedä minkä vuoksi minua se mies iljetti…"

"Oliko sillä karheat viikset ja seisoiko se aina selkä kenossa?" kysyi Selma.

"Semmoinen se oli", vastasi Simo. "Oletko sinäkin hänet nähnyt?"

"Semmoinen mies oli toisten joukossa menneenä talvena, kun tukinajoon mennessä meillä levähtivät", muisteli Selma. "Se puhui kovalla äänellä ja oli olevinaan muita mahtavampi…"

"No semmoinen oli juuri tämäkin mies, — se on sama mies…"

"Menivätkö ne siivosti talosta vai varastivatko?" kysyi Selma.

"Eivät voineet mitään varastaa, kun koko yön olin valveilla… siivosti ne sitten aamun tullen lähtivät hiihtelemään…"

Simo tempasi samassa hihnasta ajokastaan nopeampaan menoon, ikäänkuin haihduttaakseen äskeisiä muistoja.

Molemmat huomasivat he samalla vaaleaa savua, joka niemen metsän takaa nousi kevätkirkasta taivasta kohti. Niemen nenänkin jo erotti ja suuria valkokylkisiä koivuja sen rannalta. Aurinko paistaa helotti kirkkaasti koivikkoon ja valkoinen järvenpinta kimalteli kuin helmissä.

"Näetkö savua?"

"Näen toki… Jo erotan rantakoivikonkin selvästi."

"Siinä on venevalkamakin koivikon rannassa…"

"Näyttää kuin olisi vene kumollaan rantatörmällä…"

"Niin onkin. Se on isävainajan vanha kolmilaita…"

Puhuessaan Simo yhä heitteli hihnaa, ja poro näytti kotia lähestyessään vapaaehtoisestikin jouduttavan kulkuaan…

Kun he jo olivat ehtineet niin lähelle niemen rantaa, että silmä erotti selvästi, näkivät he kaksi miestä laskemassa suksillaan niemen juuren rantatörmältä alas järven jäälle. He näyttivät hiihtäneen talosta päin ja pyrkivän järven itärantaa etelää kohti. Kun rantatörmän antama vauhti oli loppunut ja miehet rupesivat hiihtämään, erotti Simo, että molemmilla oli laukut selässä. Peräkkäin läksivät hiihtämään, jälkimmäinen mies melkoisen matkaa jälellä…

Selma oli miehet huomannut samalla hetkellä kuin Simokin. He katsoivat kumpikin hiihtäviä ja Selma virkkoi:

"Ne näyttivät tulevan talosta päin."

"Niin näyttivät ja pyrkivät ehkä Hanhikeroon, koska noin itärantaa pitävät…"

"Taitavat olla tukkilaisia, koska niillä on laukut selässä…"

"Tukkilaisia ne ovat… Mitäpä muita ihmisiä täällä liikkuisi…"

Simo oli kääntävinään katseensa hiihtävistä kotinientä kohden, mutta hän näki sittenkin, että jälkimmäinen mies hiihti kenoselkäisenä, rinta pystyssä…

Hän muisti heti sen talvellisen miehen, jota toiset olivat Sakariksi kutsuneet, ja oli näkevinään sen kankeat viikset, ilmeettömät silmät ja ilkeän näköisen naaman. Kun hän syrjäsilmällä katsahti Selmaan, huomasi hän, että Selmakin katsoi hiihtäviin miehiin.

Mutta kumpikaan ei virkkanut mitään siitä, että tuo kenoselkäisenä hiihtävä mies ehkä oli sama Sakari, joka talvella oli Utuniemessä komennellut ja Rantamaulassa isoa ääntä pitänyt.

He heräsivät siitä, että poro yhtäkkiä kääntyi maalle päin ja rupesi puolta vihaisemmasti tolvaamaan, ottaen suoran suunnan venevalkamaa kohti…

Kun se vihaiseen laukkaan lyöden porhalsi ylös venevalkaman korkeaa rantatörmää valkokylkiseen koivikkoon, johon päivä hauskasti paistoi, hytkähti Selman sydän riemusta, ja ensi kerran tunsi hän nyt, että hän oli mieheensä sidottu ja entisestä kodistaan eronnut. Hän näki Simonkin silmässä riemukkaan ilmeen…

"Tässä on heinätie, joka tulee tuolta Veksalahden niityltä", sanoi Simo, kun poro keskellä solkikoivikkoa puhalsi entiselle jäljelle…

"Mutta jopa onkin kaunis tämä koivikko", sanoi Selma. "Ei tätä henno koskaan hakata…"

"Niin minunkin mielestäni…"

Koivikon läpi alkoi näkyä pienoinen asuinrakennus, jonka ilma jo oli harmahtavaksi muuttanut, ja navettarehto, joka oli punaiseksi maalattu.

"Kohta ollaan perillä!"

Koivikosta talon pihaan oli loivaa vastamaata.

Poro puhalsi siinä laukkaan ja vihmoi menemään kovaksi tallaamalleen siljolle navetan eteen, niin että reki siipesi syrjään…

Aurinko helotti jo korkealta. Pihalla tuntui lämmin paiste ja koivikossa koivujen alimmilla oksilla näkyi vielä yön ripottelemaa huurretta. Suuren järven selkä siinsi edempää kimaltelevana kenttänä…

Simon sokea sisar, Elsa, seisoi portailla, ja kun Selma ja Simo nousivat reestä, huudahti hän iloisesti:

"Kuulen, että kaksi henkeä on 'Keron' kelkassa… Terve tulemaan, Selma!"

Selma riensi Elsaa vastaan, ja sokea sulki Selman syliinsä…

Selma ei koskaan ollut osannut ajatella eikä uskoa, että sokean ihmisen kasvot voivat olla niin miellyttävät…

Hän häpesi omia ajatuksiaan ja pusersi lujasti sokean kättä. Ja hänestä tuntui nyt, että hän todella oli tullut uuteen kotiin.

II

Hankikeliä oli kestänyt viikon verran.

Utuniemen Simo oli käyttänyt hyväkseen hangen aikaa ja käynyt kaksi matkaa toisessa päässä järveä, appelassaan, Rantamaulassa. Poron kelkassa oli hän tuonut vaimonsa perimiä tavaroita Utuniemeen. Ei Selmaa tyhjin käsin miehelään Rantamaulasta pantu, vaikka talo olikin isoväkinen ja vähävarainen. Matkaan pantiin kaikenlaista. Oli vuode- ja pitovaatteita, oli viljaa, oli pientä kapinetta jos jotakin.

Mutta vielä olivat noutamatta nuoren emännän molemmat lehmät, Kukka ja Riekko, jotka olivat talon parhaita lypsylehmiä.

Järven auettua ja kun kevätkylvöt olivat tehdyt, alkoi Simo hommailla lähtöä Rantamaulaan. Hän oli korjaillut ja tervannut talon vanhan, kookkaan kolmilaidan, jolla lehmän kerrallaan aikoi järven päästä toiseen tuoda.

Tyynenä iltana, kun koivikon urpu alkoi käydä hiirenkorvalle, hän työnsi kolmilaidan vesille.

Selma oli tullut venevalkamaan saattamaan miestään. Siinä vielä muistutti terveisistä ja myötätuulta toivotti.

"Sanonko, että ikävöit?" kysyi Simo leikillään.

"Sano, että hyvä on Utuniemessä olla… kaikkea on yllin kyllin eikä ikävä haittaa…"

Selma virkkoi sen iloisin, säteilevin kasvoin, ja hänen kauniit valkoiset hampaansa välkkyivät.

Simo oli valmistanut kaikki lähtökuntoon. Väänsi kuitenkin vielä hankavitsat ja varoksi kävi vielä koivikosta leikkaamassa muutamia koivunvesoja varavitsoiksi.

Selma oli istunut kivelle veneen viereen ja katseli.

"Käy sitten kokemassa verkot", puheli Simo. "Jos et saata yksin uudestaan laskea, niin tuo maalle… Viuhkuraisen lahdessa on nyt paras lahnain kutuaika."

"Kyllähän minä… vanha kalanpyytäjä… Kuinka lienevät saaneet kevätkalaa Rantamaulassa?" arveli hän sitten.

"Kyllähän siinä päässä järveä aina kaloja saadaan. Sieltähän parhaat kalamiehet ovatkin… Hyvästi nyt. Eläkä ikävöi…"

Selma jäi kivelle istumaan katsellen loittonevan veneen kulkua. Simo souti reippain ottein, ohjaten kulkua suurelle selälle, koska tuulesta ei ollut pelkoa. Mutta jo ensimmäisen niemennenän taakse katosi vene. Simo näki kotiniemestä enää vain korkean koivikon ja palasen alastonta niemenkärkeä, joka kivisenä sormena ulottui pitkälle järveen. Pian oli hän vaipunut syviin ja onnellisiin haaveiluihin, vain vaistomaisesti veneensä suuntaa pitäen.

Kun hän heräsi unelmistaan, oli hän joutunut niin likelle rantaa, että hiekka karahti veneen pohjaan. Silloin hän ohjasi seljemmäs ja veti muutamia kertoja voimansa takaa.

Kun hän oli sivuuttanut Hanhiniemen ja saapunut Hanhilahteen, johon laski harreistaan kuuluisa Kierimän joki, poluttomilta kiveliöiltä päin koskisena kohisten, kuuli hän joen suulta huutoja ja arvasi, että Hanhikeron tukit jo olivat uitetut Raahonjärveen. Hän kääntyi katsomaan lahteen päin ja näki tukkeja jo suuren laverin. Siellä näkyi venekin, jossa keksit käsissään tukkilaiset puita työntelivät. Tyynenä, kirkkaana iltana kaikuivat heidän huutonsa kauas vuoriseen ympäristöön.

Simo ei rakastanut tukkilaisia. Häneen oli jäänyt kuin vika vereen, sillä isävainaja oli niitä aina epäillen katsellut, varsinkin etelästä päin tulleita, jotka kaikki tuomitsi pahamaineisiksi. Utuniemen uudistalo oli kuitenkin saanut olla hyvin rauhassa heiltä, vaikka tukkiliikkeitä jo vuosikymmenen aikana oli Raahonjärvenkin ympäristöllä ollut. Utuniemi oli kuitenkin vielä näihin asti ollut syrjässä, sillä tukinhakkuut ja uitot olivat olleet toisella puolen järveä, parin peninkulman päässä talosta. Vasta kuluneena talvena oli kruununmaalta, Hanhikerosta, myyty tukkeja ja tukkiliike oli niin ollen alkanut siirtyä idänpuolellekin järveä. Mutta kaukana oli Hanhikerokin Utuniemestä, ja sieltäkin oli lyhempi matka muihin sekä yksinäisiin kruunun uudistaloihin että järvi- ja joenvarsikyliin kuin Utuniemeen.

Simo tunsi melkein lapsellista iloa, kun Utuniemeen päin katsahtaen tiesi, että se oli siellä monen niemen ja pitkän matkan päässä ja etteivät tukit olleet sinne päin menossa, vaan myötävirroille, Rantamaulaan ja siitä taas virtavaa jokea pitkin toisiin järviin ja joen lompoloihin. Ei kuulunut nytkään huuto eikä loilotus Utuniemeen, sillä siksi paksut olivat metsät välissä ja siksi leveät järven lahdet…

Yö saattoi jo olla puolessa, mutta Simo näki auringon paistavan kahden korkean vaaran välistä suoraan pohjoisesta. Hän silmäsi taivaalle, joka oli vaalea ja pilvetön. Ei näyttänyt siltä, että rupeaisi tuulemaan…

Hän heräsi mietteistään ja alkoi soutaa. Nyt hän huomasi, että äskeinen vene, joka oli ollut laverin laidassa ja josta oli kuullut laulua, oli takaa päin lähestynyt sitä paikkaa, jossa hän veneineen oli. Se oli suuri, punakeulainen ja punaperäinen tukkiyhtiön vene, jossa oli useita miehiä. Pari miestä näkyi olevan soutamassa, seisoivat veneessä, toiset istuivat. Yksi hoiti perämelaa…

Simo ei ollut heitä näkevinäänkään, vaan alkoi, tasaisesti soutaen, ohjata venettään etelää kohden.

"Mies hoi!" huusi sieltä joku. "Onko sinulla kaloja? Me ostamme…"

Simo hellitti soutamisen ja vastasi:

"En ole kalan pyyntiretkellä!"

Punakeulainen vene tuli yhä likemmäksi Simon venettä ja muuan rokonarpinen, pitkä mies huusi:

"Valehtelet!"

He soutivat aivan Simon veneen viereen, ja kun näkivät, ettei hänen veneessään ollut kaloja eikä kalanpyydyksiäkään, niin kiroilivat…

Simo ei kuitenkaan paljoa kuunnellut, mitä sanoivat, sillä hänen huomionsa kiintyi veneen perässä istuvaan mieheen, joka hoiti melaa. Se oli sama korkearintainen, pystypäinen ja leveäkasvoinen jätkä, joka talvella oli Utuniemessä komennellut ja jonka hän keväällä oli nähnyt järveä hiihtämässä Hanhikeroon päin.

Simo tunsi hänet varmaan. Nyt sen naama näytti vielä ilettävämmältä, kun päivä oli sen paahtanut ihan punaisenruskeaksi, niin että vaaleat viikset ja kulmakarvat törröttivät pystyssä kuin harjakset… Samat olivat vedenväriset silmätkin…

"Soutakaa takaisin laverille!" komensi hän soututeljolla istuvia miehiä.

Simon vene oli jo loitonnut vähän matkaa, ja samalla kääntyi punakeulainen venekin takaisin lahteen päin. Simo virkosi soutamaan ja veti nyt täysin ottein.

— Menivätpä kuitenkin siivolla takaisin, — ajatteli hän, mutta omituinen paino tuntui hänen mielessään. Minkä vuoksi se tuo kenoselkäinen mies oli hänelle niin vastenmielinen? Olihan tuossakin joukossa yhtä rumia miehiä muitakin! Mutta niistä ei yksikään ollut niin julman ja kavalan näköinen kuin se leveänaamainen… Äänikin sillä oli kimakka ja korvia vihlova. Talvella jo, kun se oli Utuniemessä käynyt ja komentelemalla ruokaa pyytänyt, oli hän Simoon tehnyt vastenmielisen vaikutuksen, ja vähällä oli ollut, ettei hän tarttunut niskaan ja heittänyt ulos… Olkoonkin, että sillä oli paksu niska ja näytti raskaalta mieheltä, mutta Simon kourissa se ei olisi paljoa painanut…

Soutaessaan silmäsi Simo omiin kalvosiinsa, jotka olivat paksut kuin reenjalakset, silmäsi kouriinsa, joihin airojen kädensijat kokonaan peittyivät…

Vähitellen Simo taas soutaessaan rauhoittui.

Ehkäpä hänet, kenoselkäisen, nyt näki viimeisen kerran. Pian he lavereineen, ankkurin avulla, pääsisivät järven toiseen päähän ja siitä väleen katoaisivat myötävirroille… ja sinne jäisi paksu Sakarikin… Sillä harvoin niitä samoja miehiä takaisin tuli samoille työpaikoille, kovin harvoin. Ja ne, jotka seuraavana vuonna palasivat, olivat rehellisiä ja oikeita miehiä, jotka tahtoivat elää sovinnossa ihmisten kanssa. Ei tuntenut Simokaan monta semmoista tukkilaista, vaikka tukkilaisia jo toistakymmentä vuotta oli Raahonjärven ympäristöllä liikkunut. Kun talven olivat tukinhakkuussa ja kesän tukkien matkassa painuivat myötävirroille, niin sille tielle jäivät… mihin lienevätkin kadonneet… ja uusia, nuorempia miehiä tuli sijaan…

Rantamaulan rannassa olivat koko kylän veneet yhteisessä venevalkamassa. Ja siinä näkyi liikkuvan useita ihmisiä, miehiä ja naisia. Simo arvasi niiden olevan kalanpyyntiin lähdössä tai sieltä palaamassa.

Kun hän hetken soudettuaan uudestaan silmäsi rannalle, tunsi hän Rantamaulan isännän, Selman isän, seisovan venevalkamassa ikäänkuin häntä vastaanottamassa. Simo tunsi hänet harmaasta parrasta, joka kulkien leuan alitse ulottui toisen korvan juuresta toiseen. Tuttuja kylän miehiä ja naisia näkyivät muutkin valkamassa olevan.

Aurinko paistoi jo korkealta, etelästä oli alkanut puhaltaa leuto tuuli, niin että järven kuvastinpinta rikkoontui.

Taloon noustessa puheli vanha Rantamaula vävylleen:

"Joko siellä Utuniemessä ensimmäiset oraat alkavat vihannoida?"

"Jo olivat ensimmäiset kylvöt pitkällä oraalla", vastasi Simo ja huomasi nyt vasta, ettei täällä eteläpäässä järveä näkynyt ainoatakaan orasta.

"Tavallista oli isävainajasikin aikana, että Utuniemessä sanottiin peltojen jo vihannoivan, kun täällä vasta kylvettiin…"

Ja pian sai Simo alkaa kertoa enemmältäkin, kuinka Utuniemessä sitten keväthankien oli jakseltu, mitä hommailtu ja miten Selma rupesi uudessa kodissaan viihtymään.

Nauravin suin ja hyvillä mielin Simo kertoikin kuulumiset ja Selman terveiset moneen kertaan mainitsi.

"Kyläläiset pelottivat Selmaa, että ikävä tulee Utuniemessä, jossa ei kukaan vieras käy, se kun ei ole kenenkään kulkutien varrella, ei kesällä eikä talvella", alkoi emäntä puhua. "Mutta jo silloin Selmaa lohdutin, ettei ikävä tule sille, joka miestään ja kotiaan rakastaa ja työnsä joka päivä pyrkii tekemään… Rantamailta olen itse kotoisin, virtavan joen ja kosken rannalta, mutta eipä ole ikävä vaivannut, vaikka tänne metsäkylään miehelään jouduin…"

"Mitä niistä sitten liekään hyvää kaikenlaisista kulkijoista… Parahiksi on etäällä Utuniemi, ettei ole kaikkien kulkijain jaloissa… nyt tähän maailman aikaan…"

Ja Rantamaulan vanha Esa alkoi muistella, että paljon olivat ajat muuttuneet tässäkin kylässä siitä kun hän oli nuori. Silloin ei vielä ollut niin suuria tukkiliikkeitä täälläpäin kuin nykyvuosina, ja mitä tukkilaisia töissä kulki, niin oman pitäjän miehiä olivat. Harvoin näkyi etelän puolen miehiä, jotka nyt näkyivät olevan enemmistönä…

"Eipä tuo sanonut Selma muita ikävöineensä kuin isäänsä ja äitiänsä", virkkoi isännän puheisiin Simo ja omasta puolestaan arveli:

"Minä en nyt kyllä enää osaa mihinkään ikävöidä — nyt kun Selman sain toveriksi…"

Vasta seuraavana iltana Simo alkoi hommata takaisin kotiaan, jonne hänen appensa oli päättänyt hänen mukanaan lähteä kyläilemään.

Veneeseen oli kannettu olkia, joista tehtiin pehmoinen vuode Kukalle, ja siihen se maata asetettiin. Sillä niin oli vanha Rantamaulan isäntä lopulta päättänyt, että lehmä kerrallaan oli vain vietävä, koska ei koskaan ollut tapahtunut, että vara veneen olisi kaatanut.

Ilta oli tyven ja lämmin. Rantamaulan rannassa hommaili koko talon väki. Olipa kerääntynyt kyläläisiäkin katsomaan, sillä nyt ensi kerran tämän polven aikana lehmää vietiin veneellä järven päästä toiseen.

Simo istui soututeljolle, ja veneen perään asettui Rantamaulan vanha Esa, savuava piippu suussa. Tyytyväisenä makasi Kukka pehmoisella vuoteellaan ja katseli rannalle jääviä ihmisiä.

"Terveiset viekää!" huudettiin vielä, kun vene jo oli kaukana rannasta.

"On aikaa siitä, kun Utuniemessä kesän aikana olen käynyt", alkoi vanha Esa puhella, kun olivat joutuneet jo kauas kotirannasta. "Usein isävainajasi kutsui, mutta ei tullut lähdetyksi…"

"Eipä niitä ole minun muistooni monta järven eteläpääläistä Utuniemessä käynyt", vastasi Simo soututeljolta. "Lienevätkö pelänneet vieläkin Lapin noidan kiroja?"

Esa hymähti.

"Saattaapa olla, että niitä ovat pelänneet ja ehkä pelkäävät vieläkin", sanoi hän.

"Isävainaja niitä ei pelännyt", sanoi Simo siihen. "Taikauskoa ja hullutusta kaikki…"

Esa rykäisi.

"Niin tuo lienee. — Tiennetkö sinä — kertoiko isävainaja — mitä huhuja Utuniemestä oli kulkemassa ennenkuin hän siihen asettui talon tekoon?"

"Ei tullut sitä kysytyksi, vaikka muualla kuulin kerrottavan… mitä huhuja ne olivat?"

"Tarvinneeko minun ruveta sinulle niitä selittelemään… eivätkö ne liene vanhan kansan luuloja ja hullua uskoa…"

Mutta Simo tuli uteliaaksi. Hän oli kyllä kuullut joskus salaperäisiä kuiskeita, että Utuniemeä painoi Lapin noidan kirous, koituen onnettomuudeksi niille ja niiden lapsille, jotka Utuniemeen uskaltautuisivat asumaan. Mutta ylpeänä ja taikauskosta vapaana hän ei ollut koskaan siitä tahtonut kuulla tarkemmin puhuttavan eikä liioin ollut sitä isävainajaltakaan kysynyt.

"Ei tullut kysytyksi isävainajalta", sanoi hän toistamiseen.

Mutta siinä samassa hän muisti, että kun hän kerran isävainajan kanssa kävi niemen nenässä ja näki siinä sen kivisen, mustuneen alttarin, joka siinä vieläkin nokimustana törrötti, ja yritti sitä poikamaisuudessaan hajoittaa, kielsi isä jyrkästi ja varoitti, että sen piti antaa olla siinä rauhassa hänen kuolemansakin jälkeen…

Simo muisti nyt sen tapauksen aivan kuin se olisi eilen ollut. Hän ei kuitenkaan puhunut Esalle muistoistaan mitään.

Esa oli ohjannut venettä seljemmäksi järveä, ja kun erään niemen nenästä näki savun nousevan, virkkoi hän:

"Kukahan siellä lienee Uimaniemessä kalanpyynnissä, koska savu näkyy nousevan?"

Simokin kääntyi teljoltaan Uimaniemeen päin katsomaan.

"Jos lienevät muista järvistä tulleita", sanoi hän.

Hetken päästä, kun oli piippunsa sytyttänyt, kysyi Esa:

"Tiennetkö, mistä tuo Uimaniemi on nimensä saanut?"

"En ole kuullut…"

"Vanhat siitä minun nuoruuteni aikoina kertoivat", jutteli Esa. "Koko tämä järvi ja järven ympäristö on ennen vanhaan ollut tuhkalappalaisten hallussa. Tässä ovat kalastelleet ja niemien nenissä ja tuuheapuistoisissa saarissa asuneet. Niistä paljon ennen kerrottiin. Siihen aikaan oli Utuniemessä asunut Lapin kuuluisin noita Jantukka, jolla oli paljon omaakin perhettä ja sitäpaitsi muuta Lapin kansaa töissään. Lantalaiset olivat jo silloin anastaneet tämän Raahonjärven eteläpään, luultavasti ne maat ja kalavedet, missä meidän kylä nyt on. Mutta he eivät olleet uskaltaneet mennä pohjoisemmaksi, mahtavaa Jantukka-noitaa kun pelkäsivät. Mutta eräänä kesänä tuli paljon vierasta väkeä rantamailta ja suuren valtajoen varsilta, ja niin päätettiin lähteä miehissä Utuniemen kuuluisia kalavesiä koettamaan ja ajaa Jantukka pois koko järven rannalta.

"Niin lähtivät he aseilla varustettuina. Oli ollut syksy ja pyynnin aika. Oli tullut vastatuuli ja pimeä. Lantalaisten oli ollut pakko laskea tuohon Isoonsaareen, joka on vastapäätä Uimaniemeä. Isossasaaressakin asui silloin lappalainen, Rauni nimeltään. Lantalaiset elelivät herroiksi ja komentelivat Raunia heitä kestitsemään. Pimeä yö tuli, ja lantalaisten oli pakko yöpyä saareen ja jäädä päivänkoittoa odottamaan. Mutta yöllä Rauni, joka oli ystävyydessä Jantukka-lappalaisen kanssa, työnsi kaikki lantalaisten veneet vesille ja souti itse pimeänä yönä Utuniemeen Jantukalle lähestyvästä vaarasta ilmoittamaan. Jantukka kokosi väkensä ja aseensa ja lähti vihollista vastaan, ja Rauni liittyi hänen väkeensä… Syysaamuna saapuivat lappalaiset näille vesille, missä nyt juuri olemme. Lantalaiset huomasivat vasta aamun valjetessa, minkä tepposen Rauni oli tehnyt, ja hädissään läksivät uimalla saaresta niemeä kohden, jonka nenään heidän veneensä olivat rantaantuneet. Mutta siihen ehti Jantukka väkineen ja tappoi tai hukutti jok'ikisen lantalaisen… Siitä asti on tuota niemeä kutsuttu Uimaniemeksi… Rauni liittyi sitten Jantukan väkeen, ja Isosaari jäi asukkaatta…"

"En ole näistä kuullut", virkkoi Simo, kun Esa oli lopettanut kertomuksensa. "Mutta voisivatko ne olla tosia?"

"Onhan siellä vielä Isossasaaressa Raunin kodan jäännöksiä ja onhan Uimaniemestä minunkin muistooni löytynyt ihmisluita, sillä niemen nenään ovat tapetut ja hukkuneet lantalaiset haudatut…"

Esa näkyi varmaan uskovan, että niin oli ennen ollut, eikä Simokaan osannut vastaan väittää.

"Mutta mistähän sitten Utuniemi on saanut nimensä?" kysyi hän hetken perästä.

"Olen minä senkin kuullut", virkkoi Esa. "Minulle kertoi Utuniemen tarinan Riimin Elli-vainaja silloin kun olin poikanen, mutta mielessäni se on pysynyt. Elli oli tuhkalappalainen, viimeinen, joka näillä mailla on elänyt…"

Sen pitemmältä ei Esa kuitenkaan ehtinyt kertomaan, sillä molempain miesten huomio kohdistui tukkilaveriin, jolta kuului huutoja ja loilotuksia. Laveri oli jo päässyt Hanhilahdesta ja oli tulossa Uimaniemen takaa Isoonsaareen päin.

Esa kolisti piippunsa tyhjäksi ja virkkoi:

"Täällä niillä nyt on sijaa ja ilmaa huutaa ja mellastaa… Kelvottomia tuli toisella viikolla meille neljä, etelän puolen miehiä kaikki, ja alkoivat siinä kujeitaan jakaa… Onko niitä Utuniemessä käynyt?"

"Ei ole käynyt nyt kesän tullen, talvella kävivät…"

Simo kääntyi laveriin päin, ja vaikka se vielä oli kaukana, oli hän tuntevinaan, että se pystyrintainen ja leveänaamainen jätkä, Sakari, käveli ponttuulla edestakaisin, punainen pusero yllään.

"Yksi niistä varsinkin oli olevinaan kuin mikäkin patruuni, keikkaselkäinen ja herasilmäinen mies", jatkoi Esa äskeiseen puheeseensa.

"Oliko sillä hyvin punakka naama ja vaalea huuliparta?" vilkastui Simo kysymään.

"Oli, oli… Tunnetko?"

"Kuulin toisten nimittävän häntä Sakariksi… Tylynnäköinen mies…"

"No tyly…"

Heidän veneensä oli tullut lähemmäksi laveria, mutta Esa ohjasi kulkua seljemmäksi.

Simo tunsi nyt varmasti punapuseroisen miehen Sakariksi, mutta ei virkkanut siitä mitään Esalle.

"Tuollahan se köntys kävellä viuhtoo ponttuulla", sanoi Esa samassa. "Näetkö? Se on tuo punapuseroinen mies…"

"Se näkyy olevan", sanoi Simo ja huomasi pusertavansa lujemmasti airoja. Nopeasti vene loittoni tuosta järven hurjasta joukosta.

He olivat ehtineet niille vesille, jonne Utuniemi alkoi näkyä. Aurinko oli jo matalalla ja paistoi suoraan Utuniemen takaa, koivikon läpi kilottaen. Mutta niemen juurelta, josta alkoi havumetsää takalistolle päin, nousi ilmaan kuin hienon hienoa pilveä.

Simokin kääntyi teljoltaan kotinientä katsomaan ja sanoi:

"Tänne asti, yli koivujen latvain, näkyy jo ensi kesänä rakennuksen pääty… jos elänen…"

"Hakkaisit nuo koivut pois", neuvoi Esa, "niin näkyisi koko talo ja vainio kauas järvelle!"

"Sitä mieltäpä tuntui Selmakin olevan, ettei hakata koivikkoa… Siihen kokoontuvat teeret, että saapi noutaa kuin omasta aitastaan…"

"No, se tuo nyt lienee… Taitaa olla asekoivua joukossa?"

"Reenjalaksia kuin rytiä…"

Kun Simo hetken päästä kääntyi katsomaan Utuniemeen päin, näki hän, että törmällä venevalkaman lähellä käveli nainen.

"Onpahan Selma huomannut tulomme", sanoi hän hyvillään Esalle.

Ja alkoi loppumatkaa soutaa entistä rivakammin.

III

Veneen kadottua näkyvistä nousi Selma kiveltä ja läksi astumaan taloon. Venevalkamaan tuova polku kulki mutkikkaana koivikon läpi ja nousi pihaan perunakellarin vieritse, joka oli kaivettu mäen laitaan lähelle asuinrakennusta. Nuoren emännän mieli tuntui apealta, ja vielä koivikossa kääntyi hän järvelle päin katsomaan, näkyisikö Simoa veneineen. Mutta niemennenät estivät venettä näkymästä.

Kun Selma meni sisälle, ei Elsa ollutkaan pirtissä, ja hän arvasi hänen menneen kesänavetalle, joka oli palasen matkaa talosta, vainion takana, niemen juurelle päin. Elsa oli tottunut ja huolellinen karjanhoitaja, ja umpisokeanakin osasi hän pihasalla ja navetassa muiden aistiensa avulla toimitella askareita kuin näkevä ihminen ainakin. Lehmäin hoitoon oli hän erityisemmin perehtynyt, niin että Selma saattoi häneen huoleti luottaa.

Elsa-parka!

Hän oli ollut näkevä niinkuin muutkin ihmiset; suuret ruskeat silmät olivat olleet kirkkaat kuin taivaan tähdet, mutta eräänä syksynä oli näkö alkanut vähitellen vähetä, ja ennenkuin joulu oli käsissä, oli hän jo umpisokea. Elsa oli silloin vasta kymmenvuotias…

Näinä viikkoina oli Selma yhä enemmän kiintynyt Elsaan. Elsa oli niin hyvä ja rakastettava. Aina iloinen, aina tyytyväinen kovaan kohtaloonsa. Hän olisi varmaan hyvin kaunis sievine kasvoineen ja tummine tuuheine hiuksineen, jos hän olisi näkevä, ajatteli Selma häntä katsellessaan.

Ilta oli ihana ja lämmin. Selma ei viipynyt sisällä, vaan riensi kesänavetalle. Navetan ovi, joka oli pihaan päin, oli auki, ja Selma arvasi Elsan olevan lypsyhommassa. Polulle mennessään kuuli hän navetasta suuren messinkisen lehmänkellon helähtävän…

Elsa istui kellokasta lypsämässä, ja vaikka Selma astui hiljaa kynnyksen yli, kuuli Elsa hänen tulonsa ja kysyi:

"Joko Simo meni?"

"Jo meni… venekin jo katosi niemen taakse…"

"Isävainaja sanoi sitä niemeä Kotiniemeksi sen vuoksi, että sen nenästä alkoi kotirannan koivikko näkyä."

"Niinkö? Simo ei ole tullut minulle maininneeksi…"

Selma tarjoutui lypsämään.

"Kyllä minä", vastasi Elsa. "Ei olekaan enää lypsämättä muita kuin Pohjantähti."

Selma istui navetan kynnykselle vartomaan ja juttelemaan.

"Valkoisetko ne ovat kumpikin sinun lehmäsi, Riekko ja Kukka?" kysyi Elsa, lopetettuaan lypsyn.

"Valkoiset ne ovat, mutta Kukalla on punaiset kyljet ja korvat", selitti Selma. "Kukka on vuotta Riekkoa vanhempi."

Kun he navetalta palatessaan kävelivät vierekkäin maitoastiaa välissään kantaen, virkkoi Elsa:

"Kun nyt Simo onnellisesti saisi Kukan ja Riekon tänne Utuniemeen…"

"Isä tulee sieltä Simolle toveriksi…"

Maitokellari oli pirttirakennuksen pohjoispäässä, puoleksi maahan kaivettu ja seinät laakakivistä ladottu. Sisällä tuntui viileältä, ja viilin ja rieskamaidon haju tuoksui jo ovella vastaan. Selma siivilöi maidon valkoisiin, pyöreihin pyttyihin ja asetti hyllylle järjestykseen. Mutta illalliseksi täytti hän Elsalle ja itselleen kupposen rieskamaitoa särpimeksi.

"Voi, voi kuinka nyt on ihana ja lämmin ilta", sanoi Selma, kun he molemmat illallisen syötyään tulivat pihalle. "Kun sinäkin näkisit, kuinka kirkasta on taivaalla, metsissä ja noilla korkeilla vaarojen huipuilla!"

"Ja järvi kirkkaan sileänä!… En näe, mutta tunnen sen… Muistan entisestä… Hyvä Jumala kuitenkin!"

Elsa purskahti itkemään.

"Kun eläisi vielä äitikään!"

Selma tarttui hänen käteensä ja lohdutteli. Vähällä oli, ettei häneltä itseltäänkin päässyt itku. Sillä samalla kun hän tunsi Elsaa säälivänsä, karmi pelonsekainen ikävä mieltä, kun tiesi olevansa kahden kesken sokean kanssa.

Kun Elsa oli tyyntynyt, kysyi hän:

"Puhuiko sinulle Simo mitään minusta tai Utuniemestä, kun tänne tulitte?"

"En muista erityisesti puhuneen", vastasi Selma.

"Eihän tiedä Simokaan niistä mitään."

Selma tuli uteliaaksi.

"Olen minä joskus kuullut, että tässä Utuniemessä on ennen vanhaan asunut vanha Lapin noita ja sen vuoksi ei tähän ole kukaan uskaltanut ruveta asumaan… Mutta ovat sitä jotkut sanoneet taruksikin…"

"Ei se ole tarua… jospa se olisikin tarua… Minä tiedän kaikki Utuniemen tarinat… Simo ei tiedä… Isä ei kertonut kenellekään, mutta äiti minulle kuolinvuoteellaan kertoi…"

Yhä uteliaammaksi tuli Selma ja alkoi ahdistella Elsaa kysymyksillään.

"Jos lupaat, ettet pelkää ja ettet sano Simolle, mitä olen kertonut, niin selitän, mitä äiti-vainajalta kuulin…"

Selma lupasi, ja he läksivät kävelemään niemen kärkeen päin. Rantakoivikon halki vei sinnekin polku, mutta siitä, missä toinen kääntyi venevalkamaan päin, läksi toinen viemään eteenpäin keskeltä nientä, joka kärkipuolestaan oli hakattu puista puhtaaksi.

"Menemme tänne aivan niemen nenään", puheli Elsa melkein kuiskaavalla äänellä. "Siinä näet Lapin noidan, Jantukan, kodan sijan ja kiukaan… Siinä sillä on ollut noitapaikkansa ja siitä se on kirouksensa sinkauttanut maailman ääriin asti…"

He pääsivät aukean laitaan, johon koivikko loppui, ja heidän eteensä aukeni suuri peilikirkas järven ulappa, johon ilta-aurinko paistaa helotti ja johon saarien metsiköt kuvastuivat.

"Nyt pääsimme aukean laitaan", sanoi Elsa. "Näetkö sitä mustunutta alttaria, joka on laakakivistä tehty törmän laitaan?"

"Näen… tässä se on."

Elsan kuiskaileva ääni, tyvenen illan hiljaisuus ja hänen oma mielenjännityksensä vaikuttivat, että Selma alkoi jotakin pelätä. Hän aikoi jo ehdottaa, että lähtisivät pihasalle, mutta Elsa ehti sanomaan:

"Se on ollut viimeinen lappalainen näillä vesillä ja näillä mailla, Jantukka. Kun muut lappalaiset pakenivat rantamaailmoilta tulevia kalastajia, piti Jantukka tätä Utuniemeä ja näitä kalavesiä hallussaan eikä kukaan uskaltanut tähän päähän järveä tulla hänen kalavesiinsä. Sillä hänen noidanmaineensa oli kuuluisa. Hän osasi langeta loveen ja kerrotaan hänen kerran lovessa ollessaan juoneen Pikku-Raahonjärven kuiviin…"

Elsa oli istunut rantatörmälle, johon oli kasvamassa lyhyttä maaheinää, sileänä, vihreänä nauhana päärmäten niemen nenää.

Selma istui hänen viereensä, häntä alkoi kammottaa Elsan tarina.

"Kerran sitten uskalsivat lantalaiset näille Utuniemen vesille. Oli ollut varhainen aamu syksyllä, silloin, kun poronpinta oli paksuimmillaan. Lantalaiset näkivät järvelle Jantukan kodasta nousevan savun, mutta eivät tienneet, oliko noita yksin kotona. Silloin rohkein heistä, heidän johtajansa, Juho nimeltään, kiipesi kodan katolle, nähdäkseen savutorven reiästä, oliko noita yksin kotona… Jantukka istui takkansa luona ja keitti vastateurastetun poron lihaa, josta rasva muodosti paksun kannen padan pinnalle… Silloin äkkää hän miehen pään kuvastuvan rasvaan ja arvaa siitä heti, että vainolaiset ovat lähellä. Mutta noita ei ole näkemästään millänsäkään, eikä savutorven aukosta tirkistelevä Juho arvaa Jantukan häntä huomanneen. Yhtäkkiä tempaa Jantukka jousensa ja ampuu savutorven kautta kurkistelijaa, joka heti tupsahtaa kodan katolta maahan. — Juhon miehet näkevät veneisiinsä, kuinka heidän johtajansa kävi. He rynnistävät miehissä maihin, ympäröivät kodan, saavat noidan kiinni ja puhkaisevat hänen silmänsä… Mutta ennenkuin ehtivät hänet hengiltä ottaa, kerkiää Jantukka lukea hirmuisen kirouksensa kaikkien lantalaisten tuhoksi ja uhata sokeudella kaikkia tälle niemelle asettuvia…"

"Sokeudella!" kertasi Selma arasti.

"Ja kun Jantukasta henki lähti, niin nousi hirmuinen syysmyrsky, vaikka oli ollut tyven syysaamu. Eikä niistä lantalaisista päässyt kotiin takaisin yksikään, vaan jokainen sille matkalleen kuoli mikä minkin tapaturman kautta."

Selma kuunteli Elsan kertomusta melkein henkeään pidättäen.

"Ja vuosikymmeniä, ehkä satakin vuotta kului, eikä kukaan uskaltanut tälle niemelle nousta eikä näillä vesillä kalastaa. Mutta ajan oloon nousi uusi polvi, eteläpäähän järveä tuli vakinaisia asukkaita, jotka uskalsivat tulla näillekin vesille kalastamaan…"

"Täällähän ovat ennen käyneet kalassa kaikki meidän kyläläiset", sanoi Selma, alkaen voittaa pelkoansa.

Elsa oli kuin ei olisi kuullut, mitä Selma sanoi, kysyi vain vuorostaan Selmalta:

"Uskotko sinä, että Jantukan kirous kestää aina?"

Selma oli jo ehtinyt tyyntyä ja vastasi:

"Asuivathan isä- ja äiti-vainajasi tässä niemellä ja kalastivat Jantukan entisissä kalavesissä…"

"Niin, niin", myönsi Elsa. "Äiti kertoi, että silloin kun isä-vainaja tälle niemelle päätti ruveta kotia tekemään, oli hänelle Pikku-Raahonjärven vanha isäntä kertonut Jantukan kirouksesta ja varoittanut isää, mutta isä ei ollut pelännyt… Oli vain sanonut, etteivät Jantukan kiroukset häneen pysty…"

"Eivätkä pystyneetkään", sanoi Selma melkein hyvillään.

"Eivät pystyneet", myönsi Elsa. "Mutta äiti-vainaja eli ainaisessa pelossa ja rukoili Jumalan suojelusta… niin itse kuolinvuoteellaan kertoi…"

"Pelkäätkö sinä?" kysyi Selma.

"En minä osaa pelätä itse kohdaltani… Mutta äiti-vainaja sanoi… eikä tiedä siitä Simo eikä kukaan muu kuin minä… sanoi, että vielä on Jantukan kirous voimassa ja vielä se tällä niemellä tuntuu… hänelle oli niin unessa ilmoitettu…"

"Äitisi oli ehkä niin sairas, että houri. Ne ovat semmoiset taikauskoja, vanhan väen luuloja…"

"Mutta pelänneetpähän ovat ihmiset tätä nientä, ja oli huhuiltu ensi vuosina, kun isä-vainaja ensin saunan rakensi, että hänkin osasi noitua…"

"Enpähän minä ole siitä kuullut, eikä ole meidän kylässä kukaan puhunut Jantukasta mitään…"

"Ei taida enää nykyinen polvi muistaa…"

"Ei ole minunkaan isäni koskaan Jantukasta mitään puhunut", vakuutti Selma ja koetti rauhoittaa Elsaa, joka näytti olevan varma siitä, että Jantukka-noidan kiroukset vielä olivat voimassa.

"En minä itseni takia pelkääkään, mutta minusta tuntuu niinkuin aina vartoisin jotakin kauheaa. En uskalla enkä ole uskaltanut Simolle mitään puhua, vaan sinulle nyt puhun, kun mieli on niin täysi aina ja pelko sydämessä öisinkin…"

"Sitä äiti-vainajasi ennustustako uskot?"

"En osaa oikein selittää, kuinka tuntuu… Välistä kuulen kuin avunhuutoja Veksalahdelta päin…"

"Sinun mielesi on sairas", sanoi Selma. "Kyllä ne luulosi ja kuulemasi ajan oloon haihtuvat ja unohtuvat."

"Kunpa ne unohtuisivat!"

Elsa pusersi Selman kättä.

"On toki nyt hauskempaa, kun sinä olet täällä! Joskus oli minunkin hirveän ikävä, kun Simo viipyi metsillä tai kalassa ja olin yksin kotona!"

"No, nyt et enää saa pelätä Jantukkaa etkä uskoa hänen kirouksiinsa!"

"Minä koetan olla uskomatta!"

He nousivat törmältä ja kävelivät huvikseen pitkin niemen nenää, kävivät ihan kärjessä, jossa oli suuri röykkiö veden hiomia mukulakiviä, ja kiersivät toista rantaa takaisin. Selma näki mustia hiiliä ja kiviä lähellä Jantukan kiuasta ja arvasi, että siinä kai oli noidan kodan jäännöksiä. Mutta hän ei virkkanut Elsalle näkemästään mitään, vaan koetti puhua muista asioista.

"Sisareni Alma ja Pirkko tulevat tänne heinäajaksi", sanoi hän, "ja nuorin veljeni Aapo on luvannut tulla meille koko ensi talveksi…"

"Sepä olisi hauskaa…"

He joutuivat koivikkoon ja polulle, joka vei pihaan päin. Koivikossa kukkivat jo mustikat ja siellä täällä notkopaikoissa näkyi joku valkoinen hillonkukka. Polku vei peltojen piennarta pihaan. Pelloissa oli jo kaunis oras, joka rehevänä ja vihantana ilahdutti silmää.

Yörastas lauloi peltojen päässä tuuheassa kuusessa.

"Selma ja Elsa… Selma ja Elsa… jopa tulit… jopa tulit… Jantukka… Jantukka…" hoki se.

Selmasta tuntui niin, ja hetken päästä taas:

"Mene pirttiin… mene pirttiin… noita tulee… noita tulee…"

Elsa ei kuitenkaan näyttänyt kuulevan, mitä yörastas rallatti, eikä Selma uskaltanut puhua siitä, kuinka se hänestä kuulosti.

Kun saapuivat pirttiin, paistoi aurinko vielä suoraan sivuikkunaan, vaikka jo oli puoliyö. Elsa valitteli väsymystä ja sanoi päätänsä kivistävän. Selma toimitti hänet makuulle ja kasteli kääreen, jonka sitoi Elsan otsalle.

Selma oli jo tullut huomaamaan, että Elsa aina pienenkin mielenliikutuksen jälkeen kävi raukeaksi ja voimattomaksi kuin lankavyyhti. — Hänen mielensä on niin kovin pehmeä ja ruumiinsa heikko, — ajatteli Selma.

Mutta vuoteeseen päästyään Elsa pian rauhoittui, ja kun Selma hetken päästä kävi vuoteen viereen, kuuli hän tasaista ja rauhallista nukkuneen hengitystä.

Elsa nukkui rauhassa, mutta hän itse ei tuntenut väsymystä eikä unen tarvetta.

Hän muisti verkkoja, jotka Simon kanssa aamulla olivat Veksalahteen laskeneet, ja päätti lähteä aikansa kuluksi niitä kokemaan.

Yö oli kirkas. Hän muisti Simoa, joka kai jo oli kaukana järven selällä Rantamaulaan menossa. Tuntui ikävältäkin, ja hänen mielessään kierteli Elsan äskeinen kertomus Jantukka-noidasta. Ja vaikka hän vakuutti itselleen, etteivät Jantukan kirot mitään merkinneet, tuntui sittenkin kuin pientä pelkoa sydämessä, kun hän koivikon poikki kulki venevalkamalle. Koivikossa ei ollut niin valoisaa kuin aukealla, sillä koivujen lehtevät oksat estivät auringonvaloa sinne paistamasta. Oli paikoitellen melkein kuin hämärää. Niemen nenästä kuului kuikan huuto kimeän pitkänä, haikeana valituksena. Veksalahdesta päin erotti käkien kukuntaa.

Hän alkoi juuri työntää venettä teloiltaan, kun samalla oli kuulevinaan kimakan, valittavan huudon Jantukan kiukaalta päin. Se huuto kuului vihlovalta ja sai Selman sydämen levottomasti lyömään.

Hän heitti veneen työntämisen ja seisahtui henkeänsä pidättäen kuuntelemaan.

Kuikkako se oli?

Ei ollut…

Huuhkain ehkä… Hän kuunteli vielä, seisoi liikahtamana, silmissä pelokas ilme. Mutta huuto ei toistunut. Hän tunsi helpotuksen henkäyksen nousevan rinnastaan ja pääsi pian entiselleen.

Joutavia maa- ja vesilintujen rääkkymisiä, — lohdutteli hän itseään ja koetti saavuttaa entisen levollisuutensa.

Mutta kun hän toista kertaa alkoi työntää venettä vesille, kuului huuto melkein selän takaa koivikosta. Hän ei kuitenkaan kovin pelästynyt, sillä nyt hän uskoi sen huuhkaimen ulvonnaksi. Hän veti veneen teloilleen ja nousi koivikkoon. Ei osannut päättää, lähteäkö taloon vai yrittääkö verkkoja kokemaan. Kun hän joutui koivikon varjoon, muisti hän yhtäkkiä, että he olivat kahden Elsan kanssa eikä muita ihmisiä ollut kuin peninkulmien päässä. Se tieto ei ollut häntä ennen erikoisesti vaivannut, mutta nyt hän melkein pelkäsi.

Hän, joka lapsuudestaan asti oli ollut niin rohkea, että uskalsi metsiin ja järvelle aivan yksin. Lapsellinen hän oli! Hän oli heikontunut Elsan seurassa, joka pelkäsi kaikkea ja uskoi kaikkea…

Puolivälistä polkua aikoi hän mennä takaisin venevalkamalle ja soutaa Veksalahteen verkkoja kokemaan, mutta päätti lopuksi pistäytyä katsomaan, nukkuiko Elsa…

Ehkä Elsa-parka oli joutunut Jantukan kirojen takia sokeaksi!

Hänelle tuli äkkiä sellainen usko, ja kun hän meni pirttiin ja kävi Elsan vuoteen viereen, tuntui hänestä niinkuin hän pelkäisi… Elsa näytti nukkuvan rauhallisesti, ei tiennyt mitään, vaikka Selma käveli lattialla kahakäteen. Avonaisesta ovesta kuului käkien kukuntaa, ja kun Selma silmäsi ulos ja pohjoiselle taivaanrannalle, näki hän kirkkaita loistoja syttyvän vuorten huipuilla ja arvasi siitä, että oli aamupuoli yötä.

Mutta sitten suuttui hän itselleen. Tässä nyt toimetonna kävellä ja pelätä tyhjää valoisana kesäyönä! Lapsi hän oli, joka oli antanut Elsan kertomuksen luontoonsa vaikuttaa. Elsa saattoi olla sairas muutenkin. Olihan Simo kerran sanonut, että Elsalla joskus oli hetkiä, joina hän puheli mahdottomia, omia luulojaan ja kuulemiaan…

Niin se olikin!

Rohkaistakseen luontoaan läksi hän uudestaan rantaan. Nyt käveli hän reippaasti läpi koivikon, ja kun pääsi venevalkamaan, niin kolisteli tarpeettomasti airoja ja ryki. Hän työnsi rivakasti veneen vesille, astui veneeseen, solmi huivin lujempaan solmuun leuan alle, heitti pitkän, vaalean palmikkonsa olan yli ja istui soutamaan… Hän souti läheltä rantaa. Veksalahteen päin oli pitkin järven rantaa kasvanut tuuheita pajupensaita, jotka paikoitellen ulottuivat pitkälle järveenkin. Airot hipaisemalla koskivat pajuihin, joiden latvat sujuivat veteen asti.

Pajupensaikon suojassa metsästä tulevan pienen puron suussa olivat verkot. Mutta Selma piti rannasta merkkiä ja souti vinhaa vauhtia, sillä Veksalahteen oli venevalkamasta melkoinen matka. Sitä mukaa kuin hän soutaessaan lämpeni, sikäli tunsi hän äskeisen pelkonsa katoavan, ja melkein häntä naurattivat joutavat kuvittelunsa.

Kun hän jo oli lähellä ensimmäistä verkkoa, joka oli laskettu toisesta pajupensaasta toiseen pitkin rantaa, ja silmäsi sivulleen, näki hän kookkaan, punakeulaisen veneen olevan poikittain aivan verkkojen päällä lahden pohjukassa. Hän oli niin lähellä, että kolmesta veneessä olevasta miehestä heti tunsi sen Sakarin.

Olivatko ne tulleet verkkoja omin lupinsa kokemaan? Mikä heidät tänne oli opastanut? Ja Simo oli ennen lähtöään arvellut, että tukkilaiset jo tukkeineen olivat eteläpäässä järveä, ehkä jo Rantamaulastakin lähteneet!

Silloin vasta veneessä olijatkin näyttivät hänet huomaavan…

Selman seuraava ajatus oli palata heti venevalkamalle, sillä äkkiä hän muisti, että hän oli aivan yksin ja nuo kolme tukkilaista olivat outoja…

Hän alkoi soutaa toisella airollaan saadakseen veneen kääntymään, mutta kääntyessään se tarttui pajupensaaseen niin lujaan, ettei lähtenyt mihinkään päin. Hän nousi seisomaan ja koetti airolla meloa venettä irroittaakseen pajukosta, mutta sitä tehdessä hän näki, että punakeulainen vene tuli yhä lähemmäksi…

Hän pelästyi niin, että hädissään tarttui molemmin käsin pajukkoon ja veti venettä maalle päin… Silloin hän tunsi jonkun hyppäävän veneeseen, niin että vettä loiskahti laidan yli. Hän kirkaisi ja hyppäsi rannalle, mutta tunsi samalla kahden käden tarttuvan olkapäihinsä… Muuta hän ei muistanut.

IV

Juhannuksena kävi Rantamaulan emäntä Utuniemessä kyläilemässä, ja heinäajaksi saapuivat Selman sisko Alma ja nuorin veli Aapo, jotka aikoivat olla talossa koko kesän, ettei Simon tarvitsisi nyt ensi kesänä naimisiin menonsa jälkeen vierasta väkeä talon työhön ottaa.

Nyt oli jo syksy käsissä. Riihet olivat puidut, perunat kannetut kellariin, ja Simo oli jo ehtinyt parina päivänä kuokkia notkoon aloittamiansa uusia peltosarkoja. Oli ollut hyvä kesä. Oli ollut lämmintä ja saatu sadetta oikeaan aikaan. Vuodentulo oli runsas niin heinäin kuin viljakasvienkin puolesta.

Mutta sittenkään ei ollut kesä ollut niin hauska Simon mielestä kuin hän poikamiehenä sitä oli kuvitellut.

Hän itse kyllä olisi ollut iloinen ja nauttinut nuoresta onnestaan, mutta Selma näytti joinakuina hetkinä ikävöivän. Tätä Simo piti sitäkin kummempana, kun Selmalla kuitenkin oli veli ja sisar seuranaan. Simolle ei Selma ollut puolella sanallakaan ikävästään sanonut, mutta Simo oli ollut sen huomaavinaan. Kerrankin oli tavannut Selman itkemästä riihen kynnykseltä, ja kun syytä kysyi, oli Selma vain vastannut, että ilman aikojaan tuli äkkiä ikävä.

Elsastakin oli Simolla ollut enemmän huolta nyt kuin ennen. Elsa ei ollut enää entisenlainen. Oli kipeänä vähän väliä ja, mikä pahinta, tuntui välistä kuin olisi järkeen koskenut, kun itselleen puhui ja pillahti itkemään ilman minkäänlaista aihetta.

Nyt notkon mustia mättäitä kuokkiessaan Simo sitä mietti ja koetti syitä keksiä. Parin päivän perästä lähtisivät Aapo ja Alma kotiinsa Rantamaulaan ja kuinka sitten kävisi? Alkaisiko Selma yhä enemmän ikävöidä? Mikä sitten neuvoksi tulisi?

Ajatuksissaan löi hän kuokallaan, että paksut kuusen juuret katkeilivat, ja väänsi juurevia kantoja kyljelleen kuin irtomättäitä. Oli kuin itselleen vihassa, vaikkei tiennyt mistä.

Kun hän alkoi sitkistynyttä koivunkantoa kiskoa irti, pitivät vielä kovat juuret joka haaralla vastaan eikä kanto hievahtanutkaan. Hän katkoi kirveellä vankimmat juuret poikki ja yritti uudestaan, mutta kanto ei vieläkään irtautunut. Silloin tarttui hän lujin kämmenin kahteen juurentynkään ja riuhtaisi niin, että maailma silmissä musteni. Mutta jo kanto irtaantui ja Simo käänsi sen siihen tarttuneen maan kanssa kyljelleen. Hymähtäen hyvillään tuli hän samassa katsoneeksi niemen kärkeen päin ja äkkiä muisti Jantukan kiukaan ja tarinan siitä…

Hän seisahtui siihen kyljellään olevan kannon viereen, ja nyt alkoivat hänelle mielestään asiat selvitä. Nyt ymmärsi hän, minkä vuoksi Selma näytti ikävöivän. Ikävää se ei ollutkaan! Se oli pelkoa. Elsa oli varmaan kertonut Selmalle tuosta Jantukan kiukaasta ja Jantukka-noidan kirouksesta, josta hänkin oli jotakin kuullut puhuttavan ja josta viimeksi olivat appensa kanssa järvellä tullessaan puhelleet. Elsa oli ehkä lisännyt omia sairaita luulojaan ja saanut Selmankin pelkäämään. Mutta Selma ei tohtinut hänelle, Simolle, siitä mitään puhua!

Niin se olikin. Hän tuli keksinnöstään hyvilleen ja oli melkein kiitollinen tuolle äskeiselle itsepäiselle kannolle. Sillä hänen sitä irti kiskoessaan oli tuo ajatus hänen mieleensä juolahtanut.

Hän sai uskolleen vielä vahvistusta siitä, että oli Elsan ja Selman usein kuullut kahden kesken puhuvan kuiskaten, ja kun kuulivat hänen tulevan likemmäksi, niin taukosivat kokonaan puhumasta tai alkoivat puhua kovemmalla äänellä. Ehkä olivat Elsankin hourimiset ja sairaudet lähtöisin tuosta onnettomasta mustasta kiukaasta.

Sitähän isä-vainaja oli häntäkin varoittanut hajoittamasta…

Hän alkoi kuokkia ja teki päätöksensä. Heti tänä iltana hän lähtisi niemelle. Ottaisi rautakangen matkaansa ja hajoittaisi yksin kivin koko tuon taikapaikan! Isä-vainajaakin vaivasi taikausko!

Jantukalla ei enää ollut tällä niemellä mitään tekemistä!

Hän arveli puhua Aapolle, joka näkyi saran toisesta päästä tulevan hänen luokseen, koko asian, mutta päätti sitten, ettei hän sittenkään virkkaisi Aapolle mitään, vaan hajoittaisi kiukaan yksin. Aapo kertoisi siitä Rantamaulassa, ja siitä syntyisi uusia juttuja ja juoruja.

Ja kun Aapo tuli viereen, alkoi Simo puhua muista suunnitelmistaan. Koko tämä lihava notko järven rantaan asti pitäisi saada pelloksi ja ojan varret peratuksi niityiksi. Niittyjä saisi niin paljon kuin tahtoi. Heinikoita olivat kaikki korvet täynnä. Hän puhui ensi talven töistä, uuden asuinrakennuksen ja uuden navetan salvamisesta, ja pyysi Aapoa työtoveriksi.

"Luvannuthan olen", myönteli Aapo. "Ovat ne puhuneet, että ensi talvena tulee paljon tukinajojakin ja hakkuumiehille hyvät palkat, mutta kun nyt kerran olen sinun töihisi luvannut tulla, niin tulen."

Aapo olikin kätevä salvumies ja nuoreksi mieheksi vakava ja tasainen. Ja nyt kun siinä puhelivat Simon kanssa, niin siihen uskoon molemmin jäivät, että voitollisempaa oli ajan oloon maata viljellä kuin tukkitöissä kulkea. Rahat, jotka sieltä ansaitsi, kuluivat elämiseen, mutta maa, jonka muokkasivat, alkoi kasvaa, elätti miehensä eikä koskaan tyhjää tarjonnut.

"Eivätpä ne siellä ole rikastuneet meidän kylän miehetkään, jotka kesät talvet tukkitöissä kulkevat… Elämiseen on mennyt kaikki, ja maat ovat menneet epäkuntoon", sanoi Aapo.

He olivat puhellessaan kävelleet toiseen laitaan vainiota, jossa Aapo oli kaivanut laajan kuopan, jotta suuri kivi pellolta kyntäjän tieltä siihen upotettaisiin.

Pitkien riukujen avulla alkoivat he vääntää kiveä kuoppaan. Hetken ponnistusten perästä se liikahtikin ja pyllähti kuoppaansa…

Silloin näkivät he Selman kävelevän talosta ja arvasivat, että hän tuli heitä päivälliselle pyytämään.

"Tulehan katsomaan, Selma, kuinka isolle kivelle on käynyt!" kutsui Simo vaimoaan.

Selma riensi miesten luo. Hän näytti nyt iloisemmalta kuin moneen päivään, ja hänen kauniissa sinisissä silmissään oli lämmin ilme, kun hän Simoon katsoi. Simonkin kasvoille levisi kirkas päivänpaiste.

"Me olemme nyt sopineet, että Aapo tulee meille koko talveksi salvumieheksi", sanoi hän Selmalle. "Vuoden päästä näkyy jo Utuniemen uuden rakennuksen harja yli koivikon kauas järvelle!"

Omista sanoistaan tuli Simo niin hyvilleen, että tarttui vaimoaan vyötäisiltä kiinni ja aivan kohoksi nosti.

Kun he astelivat navetan ohi, kysyi Simo:

"Vieläkö Riekko ja Kukka ikävöivät Rantamaulaan?"

"Eivät enää", vastasi Selma nauravin huulin. "Nyt ne syövät ja juovat ja ovat kuin kotonaan… kodikseen ovat ottaneet…"

"Entäs sinä?" kysyi Simo hiljempaa, ettei heidän jälessään kävelevä Aapo kuulisi.

"Kodikseni olen ottanut", vastasi Selma, ja Simo näki hänen silmistään, että Selma tarkoitti totta.

Aapon ja Alman lähtöaamuna puhalteli pohjoinen, ja Simo ja Aapo valmistivat purjeen reilaan. Näin kipakalla peräntakaisella katkeisi järven selkä pian ja vaivatta. Ja hyvä olisikin. Sillä lastiksi tuli kolmilaitaan kesällä kerätty voi, kaksi korkeaa, kuusilaudoista tehtyä astiaa ja useita puolikoita suolakalaa, jotka Aapo oli aikonut toimittaa rantamaille myytäviksi yhdessä Rantamaulan kesätuotteiden kanssa. Muitakin asioita pantiin Aapon matkaan rantamaailmalle.

Simo ja Selma olivat molemmat tulleet venevalkamaan lähteviä saattamaan.

Ikävältä tuntui ero molemmin puolin.

"Olisi tässä ollut työtä ja ruokaa teille vielä edeskinpäin", hyvästeli Simo.

"Osataanpa tänne vielä, jos eletään", sanoi Aapo.

Mutta Selma ja Alma pillahtivat molemmin itkemään, kun hyvästelivät.

Simo ja Selma katsoivat niin kauan, että näkivät purjeen katoavan niemen taakse.

NOIDAN KIROT 135

Sitten katsahtivat toisiinsa. Ja molemmista heistä tuntui olo ikävältä.

He lähtivät nousemaan pihaan. Koivikko näytti autiolta ja niinkuin harvenneelta. Kalpeankeltaisia lehtiä varisi vieläkin puista, peittäen marjanvarret ja sammalmättäät. Polulle niitä oli kokoontunut läjäpäihin. Selma kulki edellä, Simo perässä.

"Ennenkuin uusi lehti puhkeaa, pitää rakennuksen uuden päädyn olla valmiina", sanoi Simo.

Kun pihaan nousivat, kysyi Selma:

"Muistit kai Aapolle puhua niistä Elsan lääkkeistä?"

"Toki muistin. Ja lupasi Aapo käydä itse lääkärin puheilla", selitti Simo.

Selma meni sisälle, mutta Simo käveli suoraan kuokkamaalle. Hän oli jo kahtena iltana yrittänyt Jantukan niemeen kiuasta purkamaan, mutta oli sattunut niin kummasti, että Aapo aina pyrki juttelemaan hänen kanssaan, ja niin ei päässyt livahtamaan. Mutta nyt tänä iltana sen piti tapahtuman! Ja kun saisi sen yksin kivin perustuksiaan myöten hajalleen, niin kutsuisi Selman katsomaan: tuossa se nyt on Jantukan kiuas, jota olet pelännyt!

Hän kuokki ahkerasti, reimasti nousi kuokka, ja nauskuen katkesivat kovat juuret.

Iltapäivällä, kun alkoi jo hämärtää, juoksi Selma Simon luo ja puhui hätäisellä äänellä, että Elsa oli alkanut houria ja pyrki pois vuoteestaan. Hän oli aivan kalpea ja pelästyneen näköinen.

"Tyynny nyt toki, hyvä ihminen!" lohdutti häntä Simo ja läksi hikeä otsaltaan pyyhkien Selman matkassa pihasalle.

Kun he joutuivat Elsan vuoteen viereen, näytti Elsa nukkuneen. Ei herännyt, vaikka Selma pani kätensä hänen otsalleen.

"Nyt hän taas on rauhoittunut, ja äsken juuri…" alkoi Selma kertoa.

"Hänellä on aivan samanlaisia taudinoireita kuin äitivainajalla viimeisinä aikoinaan", sanoi Simo. "Ehkäpä taas siitä selkiää, kun saapi nukkua."

Selman täytyi mennä navettaan. Simokin lähti Elsan vuoteen luota, ja he painoivat oven kiinni, ettei sairaan lepoa mikään häiritsisi.

Pirtissä oli jo pimeä. Syystuuli ulvoi ulkona, ja lännen taivaanrannalta vilkkui vielä kaitaisena pitkänä viiruna illan viimeinen kajastus.

Simo sytytti kuivista hongista iloisen pystytulen ja istui sen loisteeseen tupakoimaan.

— Ehkä Aapo rantamailta palatessaan tuo Elsalle sopivat lääkkeet, — ajatteli hän, vaikka kyllä sisimmässään tunsi ja uskoi, ettei Elsa enää pitkälle eläisi. Hänen tautinsa oli nyt syyspuoleen muuttunut aivan samanlaiseksi kuin äiti-vainajalla viimeisinä aikoina.

— Muutenkin on perinyt äiti-vainajan luonnon, — ajatteli hän lisäksi.

Hän ehti polttaa piipullisen tupakkaa ja mietti juuri lähteäkseen Jantukan kiukaan kimppuun, kun kuuli Elsan huoneesta ääntä.

Hän seisahtui keskelle lattiaa ja kuunteli. Hetkeen taas ei erottanut mitään, mutta sitten kuului Elsa kuin unissaan tai houreissaan puhuvan:

"Eikö kuulu Veksalahdesta Selman huuto… kuuluu… niitä on kolme miestä… Riennä… riennä! Jantukan kirous! Jantukan kirous!"

"Hourii se… hourii se!" sanoi Simo itsekseen.

Kun ei taas hetkeen mitään kuulunut, raotti Simo ovea ja kuunteli. Sairas hengitti taas tasaisesti, aivan kuin nukkuen rauhassa.

Simo painoi oven kiinni.

"Jantukan kirous — Jantukan kirous", sanoi hän itsekseen ja tunsi, että hänen verensä alkoi kiehua. "Jo nyt on kumma, etten saa tuota kiuasta hajalle!"

Hammasta purren hän läksi, sydän oudosti kuohuen.

Pihalla hän jo sentään tyyntyi, ja rauhoittaakseen Selmaa, joka oli lypsämässä, meni hän navetan ovelle ja virkkoi niin rauhallisella äänellä kuin voi:

"Elsa nukkuu oikein rauhassa… Minä käväisen niemeltä noutamassa sinne aamulla jääneen kalakontin."

"Elähän nyt viivy kauan", sanoi Selma, kurkottaen lypsyasennostaan näkemään Simoa.

"En toki."

Mennessään otti hän rautakangen navetan porstuasta ja läksi kiireisin askelin astumaan niemen nenään päin. Vaikka jo oli aivan pimeä, osasi hän noudattaa polkua. Tuuli oli muuttunut myrskyksi. Koivikko huojui ja tohisi ja järven laineet löivät vaahtoisina kivistä rantaa vasten. Kuului kuin raskaita huokauksia järven selältä päin, ja koko niemi tuntui vavahtelevan.

Mutta rohkeasti, pelkoa tuntematta, käveli Simo kanki olalla koivikon läpi. Hänen ajatuksensa olivat kuumat ja hän tunsi raivoa mielessään. Olisi tullut jo ennen hävitetyksi tuo joutava kiuas, niin ehkä Elsakin olisi lapsekkaasta pelostaan päässyt eikä olisi sairaita luulojaan Selmalle mennyt selittämään!

Hän pääsi koivikon laitaan, josta aukea niemen kärki alkoi. Vaikka oli pimeä, erotti hän silti mustan möhkäleen, joka siinä rantatörmällä törötti.

Vihapäissään iski Simo kangellaan kiviin, että tuli leimahti; tarttui sitten molemmin käsin päällimmäisiin kiviin, jotka olivat irtaimia, ja heitti niin kauas järveen kuin jaksoi. Molskahtaen ne upposivat veteen, ja Simo heitteli niitä niin taajaan, että kun toinen järveen putosi, niin toinen oli perässä tulossa… Puoliväliin sai paljain käsin puretuksi, mutta siitä alkaen olivat kivet niin lujassa, että täytyi ensin kangella irroittaa. Hän teki työtä niinkuin hengenhätä olisi ajanut. Kun hän oli saanut kiukaan maan tasalle hajoitetuksi, loppuivat siinä pienemmät kivet ja tasainen laaka tuli vastaan. Se tuntui olevan kiinni maassa eikä liikahtanutkaan, vaikka Simo koetti sitä kangella vääntää, oli kuin maahan kiinni kasvanut. Kangen kärjellä tunnustellen joka kulmalta tunsi Simo, että se oli maahan päin juureva, syvällä oleva maakivi, jonka päälle kiuas oli muurattu.

— Jo siitä nyt pahimmat haltiat taisivat lähteä, — hymähti hän ja iski vielä kangen kärjellä maassa olevaan laakaan, että paukahti.

Silloin kuului kuin pamaus jostakin ilmasta tai maan alta. Hän ei saanut selvää, mistä päin.

Hän jäi kanki käteen seisomaan ja odotti kuin lisää, ja vaikka hän ei tuntenut minkäänlaista pelkoa, säpsähti hänen luontonsa pamauksesta.

Rohkaistakseen itseään iski hän toisen kerran ja uhmaten ärjähti…

Ei kuulunut enää mitään.

"Taisivatpa haltiat kadota!" sanoi hän melkein hyvillään.

Myrsky yhä kiihtyi, vihuri viskasi lakin Simon päästä ja lennätti pimeään. Koivikko huojui, ja rannalla olevat kuuset tohisivat ja kumartelivat.

Simo koetti haparoida lakkiaan, mutta ei löytänyt. Avopäin läksi hän kotia päin, kanki olalla lyöntiasennossa. Hän oli melkein hyvillään, että nyt vihdoin oli saanut tuon taikapaikan hajalleen. Ja hän päätti, jahka tästä ehtisi, purkaa vielä Jantukan kodan sijankin ja nakella kivet järveen. Ja perata pelloksi koko niemen kärjen…

Kun hän kävi pirttiin, istui Selma honkatulen ääressä sukkaa kutoen. Hän oli jo navettatyöt saanut tehdyksi ja maidonkin siivilöinyt. Simon astuessa sisälle kohtasivat heidän katseensa, ja Simo oli huomaavinaan Selman silmissä pelokkaan ilmeen, semmoisen, jota ei ennen koskaan ollut niissä nähnyt.

"Se nukkuu nyt rauhallisesti", sanoi Selma hiljaisella äänellä, viitaten Elsan huoneeseen.

Nyt vasta huomasi hän, että Simo oli lakittomin päin.

"Tuuli kiskoi lakin päästä, enkä pimeässä löytänyt", virkkoi Simo ennenkuin Selma ehti kysyäkään.

Kun hän sitä sanoessaan katsahti Selmaan, tuntui hänestä, että Selma jo tiesi, missä hän oli käynyt ja mitä ollut tekemässä.

"Eivätköhän siitä Jantukan kiukaasta haltiat paenneet", puhui hän puoleksi nauravin suin.

Selma katsoi häneen pelokkaasti, ja hänen poskensa kalpenivat.

"Olisi tullut se ennen hajoitetuksi, niin ei Elsankaan olisi tarvinnut sitä pelätä ja uskotella sinullekin…"

Kun Simo sai kerrotuksi, kuinka hän oli kiukaan hajoittanut ja että uskoi Elsan hourimisen juuri sen pelosta johtuvan, näytti Selma käyvän rohkeammaksi, ja kun Simo oli kaikki kertonut, virkkoi hän:

"En minä sitä sentään ole pelännyt, mutta Elsa kyllä uskoo Jantukan kiroukseen vieläkin…"

"Minkä vuoksi sinä sitten olet raskaalla mielellä niin usein ja minkä vuoksi itkit riihen kynnyksellä?"

Selma ei osannut heti vastata. Mutta hetken päästä hän sanoi vältellen:

"Elsan vuoksi."

Simo istahti vaimonsa viereen ja laski kätensä Selman olkapäälle.

"Nyt älkää kumpikaan pelätkö. Nyt saamme olla rauhassa…"

"Tohtiiko sen hajoittamisesta Elsalle mitään puhua?" kysyi Selma.

Simo mietti hetken.

"No ollaan sanomatta Elsalle, mutta sinun on huomenna lähdettävä niemelle näkemään, mitä olen tehnyt, ja heitettävä pelkosi pois!"

Simo oli varman ja voimakkaan näköinen. Selmalle johtui siinä äkkiä mieleen, etteivät semmoiseen mieheen Jantukan kirot pystyisikään, vaikka koettaisikin…

V

Kuutamoisena pakkasiltana hiihteli Rantamaulan Aapo Utuniemeen kehämieheksi Simolle avuksi, niinkuin luvannut oli. Järvellä sattui olemaan mainio keli, niin että Aapo lykkeli menemään nopeaan. Oli helppo osata niin kirkkaalla kuutamolla. Aapo hiihteli suoraa reittiä, keskeltä suurinta selkää, sillä järvijäät olivat tänä syksynä tavattoman lujat, kun pakkaset ehtivät ennenkuin lumen tuiskusi. Niemien nenistä ja saarista, joista valkohuurteiset metsät loistivat, otti hän merkkiä ja oikeaan osasi. Jo kauas erotti hän Utuniemen korkean koivikon, joka valkoisena välkkyi kuun hopeavalossa.

Talossa valvottiin vielä. Simo sattui huomaamaan hänen tulonsa ja riensi jo pihalle vastaan.

Laukussaan toi Aapo lisää lääkkeitä Elsalle ja taloon kaikenlaista pikku tarvetta.

Kaksin kerroin tervetullut oli Aapo nyt. Ennenkuin sisälle menivät, tarkastelivat he kuun valossa rakennuksen pohjaa. Simo oli jo ehtinyt, kun maat kylmettyivät eikä kuokka enää pystynyt, hakata pelkkakerran asuinrakennukseen ja asettaa nurkkakivet paikoilleen. Hirret, kuivat kuin kanteleet, olivat sirossa läjässä aivan vieressä. Sopisi alkaa lyödä hirttä hirren selkään!

Koko rospuuton ajan oli Utuniemi ollut eristettynä muusta maailmasta eikä talossa ollut käynyt ketään, sittenkun Aapo rantamailta palattuaan Elsalle lääkkeet toi. Mutta nyt tiesi Aapo kertoa, että suuria tukinajoja jo oli alkamassa muillakin kruunun omistamilla alueilla kuin Hanhikerossa. Rantamaulan kautta oli jo sulalla syksyllä mennyt miehiä tukinajopaikoille talviasuntoja tekemään, ja nyt järvien jäädyttyä, kovan pohjan ja lumen tultua, oli tukinajoon painunut monia kymmeniä hevosia ja hakkuumiehiä.

"Isot ajot nyt tulevat tänä talvena, — isommat kuin kuluneena talvena", kertoi Aapo, kun takkavalkean ääressä Simon kanssa juttelivat. "Kuuluvat kehuvan palkkojakin entisiä paremmiksi, vaan eipä tuonne tehnyt mielikään outojen etelän miesten joukkoon, ja kun tänne jo olin tullut luvanneeksi…"

"Vai etelän puolen miehiä olivat", sanoi Simo. "Sattuiko tuttua miestä yhtään?"

"Sanoi siinä eräässä roikassa kaksi miestä ennenkin meillä käyneensä, vaan ei niitä tunnettu eikä nimiä kysytty… Mitä sinä niistä?"

"Ilman aikojani… Ajattelin, että mistä niitä aina uusia ja uusia miehiä riittänee sieltäkään etelän puolesta…"

"Näkyy niitä riittävän ja vaikka minkälaisia. Kirkonkylässä olivat tässä syksyllä taas tapelleet, ja kaksi siinä oli puukotettu hengettömäksi. Ja oli siellä römppäviikolla, jolloin nyt viimeksi kävin, taas puukotettu mies, joka päivän perästä kuoli… Se, joka tapettiin, oli viime kesänä täällä Hanhikerossa tukinhakkuussa ja uitossa ja meni tukkien matkassa alas jokisuulle. Kävi se meilläkin. Semmoinen paksu, pystyrintainen ja isoääninen mies…"

"Ja pää pystyssä, silmät harmaat?" kysyi Simo vilkkaasti.

"Sama mies. Kuuluivat nimittävän Sakariksi…"

"No sitten se on sama, joka tässä meilläkin on käynyt", sanoi Simo melkein riemulla. "Vai menetti henkensä!"

Selma oli hommaillut miehille illallista ja seisoi selin heihin.

"Kuulitko, Selma, kun kuuluvat tappaneen sen paksun Sakarin", puhui Simo Selmalle, mutta ei ottanut huomioonsa, kuuliko Selma, mitä hän sanoi.

"Kesällä, kun menin lehmää noutamaan, teki minun mieleni sitä miestä vähän käsitellä."

Ja Simo kertoi retkestään, kuinka jätkät olivat tulleet häneltä kaloja ostamaan, kun hän oli menossa Hanhilahdessa…

Mutta illallinen oli valmiina. Rasvainen poronlihakeitto höyrysi vadeissa, ja Selma käski miehet syömään.

Silloin he alkoivat muista asioista keskustella, ja paksun Sakarin kohtalo unohtui.

Aapolle oli tehty ovipieleen vuode.

Illallisen syötyään asettuivat miehet levolle, mutta Selma jäi pesemään astioita. Miehet nukkuivat heti vuoteeseen päästyään.

Mutta Selmaa ei nukuttanut. Hän oli toimitellut minkä mitäkin ja lisäsi vähän väliä puita takkaan. Elsa oli ollut levollinen koko päivän eikä nyt illallakaan ollut tuskitellut. Mutta nyt kuului kamarista hiljaista valitusta. Selma päätti antaa hänelle niitä uusia lääkkeitä, joita Aapo vasta oli tuonut.

Hän sytytti kynttilän sairaan kamariin ja meni lääkepulloineen Elsan vuoteen viereen. Sulki välioven kiinni.

Elsa näytti heräävän ja olevan täydellä tajulla. Hän tunsi Selman liikkeistä ja sanoi sairaan heikolla äänellä:

"Kun en minä ehtinyt avuksi…"

"Elä nyt, hyvä ihminen, houri…"

"En minä houri… Mutta minä kuulin uniini sinun huutosi Veksalahdesta…"

"Hourit sinä… Siitä aina puhut…"

"En minä ole sinulle puhunut…"

Selma sanoi olevan uusia lääkkeitä ja kehoitti Elsaa ottamaan.

"Mitä te niitä kuljetatte", sanoi Elsa raukealla äänellä. "Ei minusta tervettä tule, kuolla jo tahtoisinkin… Eikö Simo mitään aavista?"

"Mitä aavista?" kysyi Selma, mutta hänen äänensä vapisi.

"Eikä vieläkään ymmärrä, että se on Jantukan kirous?"

Selma kokosi voimansa ja virkkoi niin levollisella äänellä kuin hänelle oli mahdollista:

"Sulalla syksyllä on Simo jo hävittänyt Jantukan kiukaan maan tasalle… Ei siinä ole pelkäämistä. Ota nyt näitä lääkkeitä…" Vihdoin Elsa suostui ottamaan lusikallisen. "Nämä ovat rauhoittavia", vakuutti Selma. "Lääkäri on Aapolle niin sanonut."

Mutta Elsa tuntui olevan muissa mietteissä. Näytti kuin ei olisi kuullut, mitä Selma sanoi.

Kynttilä paloi loppuun, ja kuu kumotti huoneeseen.

Selma istui vielä vuoteen vieressä.

Silloin Elsa taas virkosi ja sanoi kiihkeästi:

"Sano, sano Simolle… tunnusta kaikki… minä arvaan kaikki!"

Elsan ääni oli niin kimakka, että Selma säikähti niin, ettei paikaltaan päässyt. Mutta hetken päästä, kun hän pelästyksestään selveni, riensi hän raottamaan ovea ja kuunteli, nukkuivatko miehet pirtissä…

Nukkuivat. Eivät olleet Elsan äänestä heränneet.

"Koeta nyt rauhoittua!" sanoi hän Elsalle, poistuen pirttiin; hänen sydämensä löi niin, että tahtoi rinnan halkaista.

Takassa olivat hongat palaneet loppuun. Selma sulki pellin ja silmäsi ulos koivikkoon, — se näytti ihmeen kylmältä valkohuurteisine koivuineen, jotka liikahtamatta värjöttivät kuutamossa. Suuri, kirkas kuu kumotti suoraan ikkunasta sisään…

Selma riisuutui. Kun hän lähestyi Simon vuodetta, heräsi Simo ja kysyi:

"Nukkuuko Elsa?"

"Nyt taisi nukkua, äsken vielä houraili…"

"Siitä Jantukan kiukaastako?"

"Siitä."

"Annoitko lääkkeitä?"

"Annoin…"

Selma kallistui miehensä viereen. Hänen ajatuksensa kyllä kuohuivat ja sydäntä poltti, mutta luonto vaati osansa ja hän nukkui kesken mietteittensä.

Simo nukkui myöskin. Mutta hän heräsi siihen, että Selma unissaan huudahti.

Oli Selma öisin ennenkin unissaan valittanut ja puhunut, jotakin, josta Simo ei selvää saanut. Hän oli ensin luullut, että Selman yöllinen levottomuus johtui Jantukan kiukaan pelosta. Mutta hajoitettuaan kiukaan ja tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei Selma enää pelännyt eikä uskonut Jantukan kiroihin, ja yöllisen levottomuuden yhä jatkuessa ymmärsi hän, että se johtui raskaudentilasta. Hän tunsi ääretöntä onnea, tultuaan huomaamaan, että he saivat odottaa perillistä…

Hän nukkui taas rauha ja onni mielessään.

VI

Alkoivat sydäntalven pitkät pimeät. Vaisusti vain päivä valkeni, ja arkana piileskeli aurinko etelän kukkuloiden takana, harvoina päivinä kirkasta otsaansa näyttäen.

Mutta ahkerasti naputtelivat Simo ja Aapo uuden rakennuksen nurkilla, naputtelivat aamuhämystä iltahämyyn. Nurkka nousi, hirsi liittyi hirteen, salvos salvokseen.

Niin kului pimein aika Utuniemessä; eräänä päivänä, kun miehet menivät kehälle ja uuden hirren kiinnipanoa aloittivat, näkivät he auringon näyttäytyvän kokonaisena etelän vaaroja korkeammalla.

Huurteinen kotikoivikko ikäänkuin riemastui, ja kirkas valo levisi pitkin erämaata. Kuollut, nukkunut järvien luonto kuin heräsi.

Molemmat miehet sen kehältä huomasivat, ja molemmilta pysähtyi kirves, joka salvokseen oli putoamassa. Tuntui kuin päivä nyt pitkästä kotvasta hyvää huomenta huutaisi ja niinkuin viluisin huulin, mutta lämmennein katsein hymyilisi.

"Pimein aika on ohi!" huudahti Aapo iloisesti.

"Niin on!" myönsi Simo.

Ja molempain miesten äänessä helähti riemua ja katseissa vilahti varmaa toivoa.

He alkoivat naputella, ja heidän liikkeensä olivat notkeammat kuin eilen, ja mielessä tuntui lämpöiseltä ja hyvältä.

"Keväthankien aikana näkyy pääty yli koivujen latvain kauas järvelle niinkuin arvelinkin", sanoi Simo ja katsahti Aapoon nauravin silmin.

"Onhan tässä koetettu kirveenvarresta kiinni pitää", sanoi Aapo. "Jos hyvin käy, niin on kurkihirsi paikallaan niihin aikoihin, kun uutta tulokasta varrotaan…"

"Pitäneeköhän ikävää Selma, kun on minusta liiemmästi laihtunut… Mitä sinä, Aapo, luulet?"

"Mihinkä ikävöisi hyvästä talosta, mutta jos luulottelisi ja pelkäisi mielessään sitä Jantukkaa…"

Simo ja Aapo eivät olleet koskaan keskenään Jantukasta ja hänen kirouksistaan puhuneet.

"Oletko sinäkin kuullut siitä Jantukka-noidasta?" kysyi Simo. Hän oli luullut, ettei Aapo tiennyt koko asiasta mitään.

"Kuulin minä siitä vanhain miesten meidän kylässä puhuvan. Ja tulin sitä ajatelleeksi, kun kuulin kerran Selman unissaan puhuvan ja Jantukan nimeä mainitsevan."

Simo kertoi nyt Aapolle kaikki, senkin, että hän jo syksyllä oli Jantukan kiukaan maan tasalle hajoittanut.

Näihin aikoihin alkoi Elsa huononemistaan huonota. Selma valvoi usein öisin hänen luonaan ja piti tarkkaan ovea kiinni, etteivät Elsan hourimiset miesten unta häiritsisi. Usein tarjousi Simo Selman puolesta sairaan luona olemaan, mutta Selma vakuutti jaksavansa eikä millään ehdolla sanonut jättävänsä sairasta miesten hoitoon.

"Se on minuun jo niin sairastuksensa aikana tottunut, että heti kaipaa ja kysyy", sanoi hän, ja siihen tyytyi Simokin.

Eräänä päivänä, kun Selma jo oli mennyt iltakarjalle, laskeusi Simo rakennukselta, aikoen mennä pirttiin juomaan. Hän koetti liikkua hiljaa, niinkuin he koko talven olivat tehneet, ettei Elsa häiriintyisi, sillä tällä oli tavattoman tarkka kuulo. Mutta kun hän pääsi pirttiin, kuuli hän Elsan äänen ja oli kuulevinaan, että Elsa pyysi jotakin. Kun hän raotti ovea, sanoi Elsa:

"Simohan se on!"

"Niin on. Puuttuuko sinulta mitään?"

"Ei, mutta ole sinä hyvä Selmalle… Selma rakastaa sinua ja minua… Viaton on Selma…"

Simo sai taas sen käsityksen, että Elsa houri. Hän painoi oven kiinni ja juoksi navettaan Selmalle ilmoittamaan.

Mutta puolikartanossa tuli Selma jo vastaan ja oli kalpean ja pelästyneen näköinen.

"Elsa taas hourii", sanoi Simo ja näki kummallisen pelokkaan ilmeen Selman silmissä. "Älä nyt kuitenkaan säikähdä… se on sitä tavallista hourimista", lisäsi hän rauhoittavasti.

Selma riensi juoksujalkaa Elsan luokse.

Simo nousi rakennukselle, joka jo alkoi olla räystään tasalla. He vaihtoivat vain jonkun sanan Aapon kanssa ja ryhtyivät työhönsä.

Iltapäivällä, kun alkoi hämärtää, näkivät he Selman tulevan portaille ja viittaavan heille. He laskeusivat rakennukselta niin nopeaan kuin voivat.

Kun he tulivat sisälle ja riensivät Elsan huoneeseen, näkivät he Selman polvistuneena itkevän Elsan vuoteen vieressä.

Elsa oli kuollut.

* * * * *

Simo on lähdössä rantamaille, kirkolle asti, Elsaa hautaan saattamaan.

Porrasten eteen pihalle, poron rekeen, on arkku jo kannettu. Simon vankka ajokas seisoo navetan luona tavallisella siljollaan, neuvot selässään, märehtien.

Raskain mielin lähtee Simo. Ikävä on Elsaakin, ainoaa siskoa, jonka kohtalo on ollut raudankova. Huoli on Selmasta, joka nyt hoivaa tarvitsisi.

"Menehän nyt vain", koettaa Selma lohdutella Simoa. "Enhän kuitenkaan nyt yksin jää, kun on Aapo toverina, menehän onnessa ja vainaja kunnollisesti hautaan toimita, ja kun palaat, niin…"

Selma katsahti Simoon. Simo ymmärsi Selman katseen ja sanoi:

"Koetan saada Alman tai äidin Rantamaulasta tänne tulemaan… Et sinä yksin täällä Aapon kanssa toimeen tule, jos sattuisi sillä aikaa…"

"Ei se nyt sillä aikaa", esteli Selma.

"Ei sitä tiedä…"

Ulommaksi järvelle päästyään silmäsi Simo taakseen ja riemastui. Vaikkei uudessa rakennuksessa vielä ollut päätyäkään, näkyivät jo tasakerran uudet hirret järvelle asti… Valmista oli tullut.

— Ensi talvena saapi Selma jo emännöidä isossa, uudessa pirtissä, jossa on neljä isoa ikkunaa, — mietti hän hyvillä mielin. — Tiilisavikin on jo valmiina, ikkunat ja ovet valmiit ja lattia- ja kattoneuvot sahattuina, jo pari vuotta kuivuneina…

Sopisipa siinä sitten pienen tulokkaan tepastella.

Ja Simon ajatukset siirtyivät tulevaisuuteen, sinne asti, jolloin hän itse jo oli ikämiehenä ja hänen ympärillään vankkoja poikia, jotka tekivät talossa työtä… Silloin olisi jo Utuniemi iso, lukuisakarjainen talo, jossa elettiin oman pellon antimilla… ja josta eivät miehet joutaneet tukinajoihin eivätkä uittoihin…

Simon miettiessä oli poro tolvannut lähemmäksi maata, ja silmätessään rannalle päin huomasi hän olevansa aivan niillä paikoin, missä tukkilaiset olivat hänen veneensä viereen laskeneet ja kaloja häneltä ostaakseen kysyneet… Ja silloin hän taas muisti paksun Sakarin…

Mutta huono loppu oli tullut Sakarillekin, niinkuin monelle muulle etelän puolen miehelle, oli Aapo tiennyt kertoa. Puukotettu kuoliaaksi!

Hän ei ymmärtänyt, minkä vuoksi, mutta hänestä oli tuntunut kuin joku paino olisi pudonnut hänen mielestään, kun Aapolta kuuli, minkälainen loppu Sakarille oli tullut. Ja niin tuntui vieläkin, oikein hytkähti hyvältä rinnassa…

Ei ollut Rantamaulaan vielä viesti kulkenut Utuniemen Elsan kuolemasta. Aapo kyllä oli kertonut, että Elsa sairasteli ja houraili ja tapahtua voisi, että piankin kuolema hänet kutsuisi. Ja niin oli arvellut Almakin, ettei Elsa-parka enää pitkällinen ollut, tuskin sulaa järveä enää näkisi.

Alma sattui pihalle ja näki järvellä poron tolvaavan ja miehen istuvan kuin ruumisarkun päällä…

Silloin riensi hän muulle talonväelle näkemänsä ilmoittamaan, ja pihalle kokoontuivat kaikki Simoa kuormineen vastaanottamaan.

Vanha emäntä pillahti itkuun.

"Elsa-parka… Elsa-raukka", nyyhki hän. "Sillä olivat omat uskonsa ja luulonsa… Hyvä Jumala on hänelle armollinen… Ei hän hourinut, mutta hänen uskonsa oli sellainen, että Jantukan kirot…"

Ei mennyt kukaan häiritsemään vanhaa emäntää, joka siinä arkun vieressä itki ja nyyhkytti. Vakavina seisoivat vieressä emännän itkiessä…

Mutta kun hän vihdoin tyyntyi ja kuivaili kyyneleensä, kysyi hän Simoon päin kääntyen:

"Kuinka siellä Selma… eikö sanonut lähtiessä…?"

"Oli minulla ajatus semmoinen, että pyytäisin teitä ja Almaa sinne", sanoi Simo, ymmärtäen vanhan emännän kysymyksen.

"Sitä minä olen tässä itsekseni ajatellut", sanoi vanha emäntä. "Ja siltä varalta olen työni toimittanut, että joudan. Alma tulkoon toveriksi…"

* * * * *

Aamulla, ennenkuin kevätvarhainen aurinko oli noussut, olivat Rantamaulan vanha emäntä ja Alma-tytär lähdössä Utuniemeen, sillä siellä kuului nuori emäntä vartovan taloon perillistä. Simon uljaalla ajokkaalla olivat lähdössä. Ja toisella kujalla seisoi niinikään lähtövalmiina talon hevonen, jonka reessä oli musta ruumisarkku. Sillä oli Simon määrä lähteä alas kirkolle, sisko-vainajaansa viimeiseen lepoon saattamaan.

VII

On tullut kesä ja juhannusaatto.

Verkoiltaan Veksalahdesta palaa Simo hyvillä mielin. Vene kulkee läheltä rantaa ja Simo työntelee sitä sauvoimella eteenpäin venevalkamaa kohden.

Tavallista varemmin olivat lumet sulaneet, metsäjoet tulvilleen tulleet ja jäät lähteneet. Tukit oli saatu runsaissa kirsivesissä uitetuiksi metsäjokia pitkin ja järvelle tullessa olivat tyvenet ilmat tukkien kuljetusta jouduttaneet. Aikoja sitten olivat Hanhilahdestakin laverit kadonneet ja tukkilaisten huudot lakanneet kuulumasta…

Simo ohjaa veneen tavalliselle paikalleen, kuusiriu'uista sarjatulle telalleen, vetää sen kuivalle, ottaa kontin selkäänsä ja lähtee nousemaan valkamasta koivikkoon. Ja tutusti kiertelevää polkua kävellessä johtuu hänelle mieleen kulunut talvi, joka on mennyt kuin virran juoksu ja jona on niin paljon valmista saanut, ettei rohjennut toivoakaan. Uusi rakennus on jo vesikaton alla, joka on uusista, valkoisista päreistä lyöty. Kauas järvelle, yli korkeimpain koivujen latvain, näkyy sekä rakennuksen uljas pääty että vesikaton valkoiset päreet. Onni on heitä muutenkin seurannut. Terveen, vankan pojan on Selma synnyttänyt samana kevätkirkkaana päivänä, jona uuden rakennuksen kurkihirsi nostettiin paikoilleen. Kaikki on hyvin käynyt. Selma on nyt terve kuin ennenkin, poika terve, vankka miehen alku…

Vielä on kuitenkin hommaa ja työtä, ennenkuin uuteen pirttiin päästäisiin asumaan. Mutta niin hän on Selmalle vakuuttanut, että ennenkuin tämä kesä on kulunut ja ennenkuin järven rannat riittyvät, saapi Selma sytyttää uuden pirtin takkaan tulen ja katsella pihalle uusista, isoista ikkunoista…

Eikä hän sitä enää epäilekään. Uunitiilet ovat jo valmiit, ja hän on näinä päivinä Aapon kanssa aloittanut välikaton panoa…

Simo on ajatuksissaan jo joutunut pihasalle. Silloin kuulee hän pirtistä lapsen itkua. Se ei ole oikeaa itkua, se on kuin kirkumista…

— Mikähän sitä lasta vaivannee, kun se öisinkin itkee?

Hän kuunteli hetken ja lähti sitten saunalle päin kävelemään. Yhtä asiaa hän oli itsekseen ihmetellyt ja yhä ihmetteli ja teki itselleen kysymyksiä. Hän oli mielessään miettinyt sitä hetkeä, jona ensi kerran näkisi lapsensa… kuinka ilostuisi ja kuinka hauskaa olisi katsella sitä ja sen nuoren elämän kehitystä… Mutta kun hän sitten näki lapsen, valtasi hänet kummallinen, vastenmielinen tunne, joka ei ollut vieläkään mielestä lähtenyt… Eikä hän tuntenut vähääkään ilostuvansa… Mutta siinä oli vielä toinenkin ikävä seikka. Hänestä oli näyttänyt, ettei Selmakaan ollut niin iloinen ja niin tyytyväinen kuin hän oli kuvitellut…

Se voi kuitenkin olla ja tuntua sen vuoksi, että lapsi vielä oli niin nuori ja itki myötäänsä… Sillä olikin oudon kova ääni, kuului saunalle asti… Simo nousee portaille.

Ei kuulu enää lapsen itkua pirtistä… kuuluu Selman sointuva laulu, kun lasta tuudittaa…

Simo kuuntelee. Selman äänessä on hellyyttä, pehmeyttä semmoista, jota Simo ei koskaan ennen ole hänen äänessään kuullut. Kun noin lapselleen lempeästi laulaa ja noin suloisesti puhuu, niin rakastaa…

Simonkin tapaa äkkiä hellä, lämmittävä tunne. Hänessä herää rakkaus lapseen, hän lämpenee niin, että mieli on pehmeä kuin vaahto. Miksi olikin hän ollut niin tyly omalle lapselleen! Miksi vieronut pientä onnetonta raukkaa, joka oli hänen omaa lihaansa ja vertansa!

Hän tuntee katumusta, hänen tylyytensä katoaa, ja loistavin silmin ja suu hymyssä hän käy pirttiin…

Selma ei tiedä hänen tulostaan ja hätkähtää vähän, kun lapsi rinnoillaan laulelee. Heti taukoaa hänen laulunsa. Mutta Simo rientää Selman luokse, viereen istuu ja puhelee lapselle.

"No, mitä pikku mies täällä tuumailee… No, katso nyt isääsi… pikku Aaprami… Kas, kas, kuinka se onkin kovassa syöntitouhussa…"

"Sillä on nälkä… raukalla!" sanoo Selma.

Simo näkee pojan pulleat posket ja vesisiniset silmät.

"Ei se vielä paljoa maailmasta tiedä", sanoo hän.

"Mutta huomaatkos, kuinka se on kasvanut!"

Selma nostaa pojan pystyyn ja Simo ottaa sen syliinsä.

"Mutta raskashan tämä jo on…"

"Ja katso, kuinka vankat sillä on kädet!"

"Isälle siitä tulee pian työtoveri!"

Selmakin on hyvällä tuulella, ja Simosta näyttää, että hän on alkanut lihoa. Poskille on alkanut kohota puna, ja silmät loistavat kirkkaasti.

"Joko sinä nyt tunnut aivan terveeltä?" kysyy hän naurusuin ja hyvillä mielin.

"Jo toki. Tunnen, että olen niin terve kuin ennenkin…"

Simo on nyt puhetuulella ja juttelee kuin puoleksi leikillä.

"Minä jo kerran mennä talvena luulin, että alat joutavoida siitä Jantukan kiukaasta ja niitä Jantukan kiroja pelätä… Se Elsa-vainaja, joka niistä aina höpisi…"

"En minä heistä enää, vaan kyllä vähän pelkäsin, kun Elsa niistä kertoi…"

"Tiesit Elsan hourivan?"

"Sanoi äiti-vainajansa hänelle kertoneen…"

Simo säpsähtää. Hän ei ole koskaan kuullut, että äiti-vainaja olisi Jantukasta puhunut. Mutta pian hän selviytyy ja virkkaa tyynin, luottavin äänin:

"Äiti-vainajalla oli samanlainen tauti kuin Elsallakin… Molemmat olivat ruvenneet uskomaan ihmisten tyhjiä puheita…"

Selma ei virka mitään, mutta Simo näkee hänen katseestaan, ettei se ole oikein suora.

"Sehän kyllä on tosi, että Jantukka-noidan hallussa on ollut koko Utuniemi, kalavedet ja kaikki", sanoo Selma hetken päästä.

"Se nyt lienee tosi, mutta onhan niitä ollut noitia muissakin tämän järven niemissä ja saarissa ja tuhkalappalaisten hallussa on ollut koko järvi Rantamaulasta alkaen… Ja juuri eteläpäässä järveä, jossa nyt on sinun kotikyläsi, on heillä paras noitapaikka ollutkin…"

"Kuka sitä sinulle on kertonut?"

Selman ääni on epävarma.

"Oma isäsi kertoi. Viime kesänä, kun lehmää toimme, yltyi järvellä muistelemaan kaikenlaisia vanhoja asioita."

Selma jääpi sanattomaksi ja tuijottaa poikaan melkein elottomin silmin.

"No, en tiedä. Saattaapa olla niin", sanoo hän sitten raukealla äänellä.

Aapo tulee samassa pirttiin ja virkkaa:

"Luulenpa, että täytyy alkaa olla makeimmillaan… Joko lähdemme saunaan?"

Aapokin on reippaalla mielellä ja he päättävät käydä ensin kylpemässä. Selma ja Alma kävisivät sitten.

Miehet riisuvat vaatteet päältään ja juoksevat saunaan.

Saunan ovelle sopii näkymään järven selkä, joka on niemen pohjoispuolella. Korkeiden vaarojen välistä paistaa ilta-aurinko järven tyvenelle pinnalle. Edempää, järven takaa, näkyy taloon korkeita, harmaalakisia tunturien huippuja, joilla auringon kilo kuin leikkiä lyö. Koko suuri, yksinäinen ympäristö on keskikesän voimakkaimmassa loistossa. Saunan takaa pihlajasta leviää väkevä tuoksu, joka sekaantuu vastatehtyjen kylpyvihtojen mehevään hajuun.

"Harvoinpa sitä on näin joutunutta juhannusta", sanoo Aapo, kun saunan edessä vetää paitaa päältään.

"Ei ole tämmöistä ollut minun muistooni", arvelee siihen Simo.

He kiipeävät lauteille, ja kun vähän aikaa ovat hikoilleet, puhelee Simo tyytyväisin äänin:

"Tässä juhannuksen aikoihin oli nimismies aikonut tulla talon tarkastukseen… Se onkin sitten viimeinen tarkastus. Kirjat lähtevät sitten viime matkalleen, ja kun palaavat, ei ole muuta kuin kiinteet, perintötalon kiinnekirja…"

"Ovat kehnommatkin talot kiinteet saaneet, jopa että nyt tämä Utuniemi, joka jo on paras koko Raahonjärven rannalla", kehuu Aapo.

Heittävät löylyä.

"Vaan minulle kummasti kävi äsken, kun kävin tuolla niemen nenässä näitä kylpyvihtoja tekemässä", alkaa Aapo selittää.

"Minä arvelinkin, jotta mihin täältä saunan luota katosit… Vai siellä kävit. No mitä sinä…"

"Menin siihen Jantukan kiukaan paikalle, jonka olet purkanut, ja aloin sidettä vääntää, niin äkkiä tuli vinha tuulenpuuska ja lennätti lakin päästäni", kertoo Aapo. "Otin lakin päähäni, mutta tuli toinen ja vei uudestaan."

"Sattui järveltä tuulenpuuska puhaltamaan…"

"Tyvenhän on ilma."

"Niin vainkin, mutta sattuu semmoisia puuskia tyvenelläkin…"

Aapo ei siihen virka mitään, mutta Simolle jääpi sellainen käsitys, että Aapo uskoi siinä muiden kuin tuulenpuuskan voimain liikkuneen…

Mutta sen enempää ei kumpikaan siitä asiasta puhu.

* * * * *

On jo aamupuoli yötä, ennenkuin Selma ja Simo asettuvat levolle. Lapsi nukkuu Selman käsivarrella. Simon vuode on aivan lähellä Selman vuodetta.

"Nytpä se Aaprami nukkuu hyvin rauhassa", sanoo Simo.

Hän nukkuu pian. Selma valvoo vielä hetken, mutta pian hänenkin silmänsä ummistavat.

Simo herää siihen, että kuulee lapsen kimakkaa itkua ja kirkumista. Poika huutaa nyt lujemmasti kuin koskaan ennen, ja Simon silmistä kaikkoaa uni kauas… Selma koettaa tarjota rintaa, hyssyttelee lasta sylissään ja nousee vuoteesta kävelemään…

"Hirveätä, kuinka se jaksaa huutaa!" sanoo Simo.

"Kipeä se raukka on… Mutta kuka sen kivut ymmärtää…"

"Kyllä sillä on koko ääni…"

"Näinhän ne kaikki lapset…"

Simo kääntyy selin ja koettaa nukkua, mutta poika yltyy huutamaan. Simo koettaa ajatella, että se on hänen oma lapsensa, nykerönenäinen Aaprahami, joka kirkuu… Mutta ääni soi vieraalta hänen korvissaan ja hän tulee siinä ajatelleeksi Selman vaivoja ja valvomista. Illallinen lempeys lasta kohtaan on hänestä kadonnut, mutta sen sijaan hän tuntee sääliä Selmaa kohtaan…

"Kuinka sinä poloinen jaksat sitä kannella? Lääkkeitä sille täytyy hankkia", sanoo hän.

"Kyllä se siitä asettuu…"

Selma yhä hyssyttelee. Jo viimein lapsi herkeää huutamasta, ääni muuttuu kimakammaksi ja taukoaa vihdoin.

Simo nukkuu siihen, että Selma lapsi sylissään kävelee kahakäteen lattialla, johon aamuaurinko paistaa suoraan ikkunasta.

VIII

On kulunut kaksi vuotta. Utuniemi on perintötalo. Rajat ovat selvät, linjat auki, suorina kujina ulottuen kauas kiveliöön päin ja järven rantaan asti. Paljon hyvää metsääkin on Utuniemi saanut ja siitä ovat tukkiyhtiöt jo suurta summaa Simolle tarjonneet. Simo ei ole vielä kauppaa tehnyt, hierottu ja tuumailtu on, mutta ei ole sovittu vielä.

Mutta nyt tänään — syyskuun kirkkaana päivänä — on taas tukkiyhtiön metsänostaja Romppainen aikonut tulla metsäkauppaa hieromaan. Rantamaulasta päin piti Romppaisen tulla ja hänen matkassaan myöskin Rantamaulan vanhan Esan, joka ei ollut kahteen vuoteen Utuniemessä käynyt. Simo oli vartavasten vanhaa Esaa pyytänyt tulemaan, neuvoja antamaan metsäkaupassa, ettei yhtiö polkuhinnasta tukkeja saisi…

Simo on jo aamusta alkaen odottanut, vähäväliä järvelle silmäten.

Nämä vuodet ovat kuluneet nopeaan. Simo on paljon yrittänyt ja paljon valmista saanut, ja ihmeenä hänen hommistaan kerrottiin. Talossa on nyt kaksi palvelijaa ja sitäpaitsi kesäisin pari kuokkamiestä uudisviljelyksiä raivaamassa.

Mutta vaikka Simon toimia ja ahkeruutta kylissä ja taloissa ylistettiin muuallakin kuin Raahonjärven ympäristöllä, huhuiltiin myöskin, etteivät Utuniemessä sittenkään olleet asiat oikein. Emäntä oli kuihtunut entisestään ja yhä kuihtui. Ei ollut saanut useampaa kuin yhden lapsen. Ja tiesivät huhut, että samantapaisia taudinoireita alkoi Selma-emännässä ilmetä kuin ennen Elsa-vainajassa, jonka uskottiin Jantukka-noidan kiroissa olleen ja siihen kuolleen. Ja Jantukka-noidan kirojen nyt uskottiin Selmaan tarttuneen.

Semmoisia oli kerrottu nyt viime aikoina varsinkin, kun kulkijoita oli sattunut Utuniemen kautta käymään ja emäntä laihtuneena nähty. Oli tullut tiedoksi sekin, että Simo oli vihapäissään Jantukan kiukaan jäännökset hajoittanut ja heitellyt kivet järveen. Ja siinä kohden järvessä, niemen nenässä, mihin kiuaskivet oli heitelty, olivat muka syyskalan pyytäjät nähneet sinisen liekin leimuavan koko pitkän yön, siihen asti kun päivä alkoi tuntua. Siinä Jantukan vihat paloivat…

Niin kerrottiin. Ja huhu oli levinnyt kaikkiin järvikyliin ja rantamaillekin. Simo ei kuitenkaan ollut huhuja kuullut semmoisina, vaikka oli hänkin pannut merkille, että kun joku entinen Selman tuttava tai kotikyläläinen Utuniemeen sattui tulemaan, niin Selman kuihtumista alkoi päivitellä ja viittaili puheessaan Lapin noitiin, joiden kirojen sanottiin kestävän satoja vuosia heidän kuolemansakin jälkeen… Simoa se oli harmittanut, vihlonut sydänjuuriin asti…

Ja kun vieras salaperäisine sanoineen ja omituisine hymyineen oli poistunut, kirosi Simo ensiksi vieraan ja hänen tyhmät puheensa ja alkoi taas Selmalta udella, mitä Selma itse uskoi…

Ja vaikka Selma kyllä vakuutti Simolle, ettei hän uskonut eikä välittänyt Jantukan kiroista ja että hän kyllä ajan oloon paranisi, jäi Simolle sittenkin epäilys. Sillä Selman katse oli arka eikä noussut koskaan suoraan Simon silmiin…

Simo suri sitä ja mietti usein keinoja saadakseen Selmasta nuo joutavat luulot juurineen pois. Iltasin, kun he laskeusivat levolle, alkoi hän asiasta puhua. Hän selitti Selmalle, että hän kirkolla käydessään talon perintökirjaa lunastamassa oli pistäytynyt pappilassakin ja rovastin kanssa ottanut asian puheeksi. Oli rovastikin kuullut kerrottavan, että Raahonjärven ympärillä kansa uskoi Jantukka-noidan kiroihin ja että Utuniemeä pidettiin paikkana, jossa noita-vainajan henki kummitteli. Joutavaksi taikauskoksi oli rovasti kaikki tuominnut, käskenyt Simon mennä rauhassa kotiinsa lohduttamaan arkaluontoista vaimoaan.

Semmoisiin Simon vakuutuksiin ja puheisiin ei Selma vastannut mihinkään päin. Joskus vain huokasi raskaasti. Ja niin olivat nämä vuodet kuluneet… eikä Simo saanut selvää, uskoiko Selma Jantukan kirojen häneen pystyneen vai ei.

— Mutta Aapramiin eivät ainakaan ole kirot pystyneet, — hymähti Simo itselleen, kun käveli venevalkamalle nähdäkseen, eikö järvellä jo näkyisi venettä tulossa. Poika kasvoi ja varttui kuin hevosenvarsa, oli ikäisekseen melkein luonnottoman vankka ja näytti päivä päivältä käyvän pahankurisemmaksi. Selma sitä hemmotteli, eikä Simo ollut tahtonut lapsen ja äidin väliin sekaantua, vaikka joskus olikin tehnyt mieli poikaa kurittaa, kun tahallaan teki pahaa. Itsellään hänellä ei ollut aikaa lapsen kanssa mekastella ja hänen puolestaan supistui kasvatus siihen, että hän vain kielsi poikaa kaatamasta piimää lattialle, särkemästä astioita ja muuta pahaa tekemästä. Hän saapui venevalkamaan ja tähysteli järvelle. Ei näkynyt soutavia järvellä, ja ilta alkoi lähetä.

— Saattaapa mennä huomiseen, — arveli hän ja läksi nousemaan takaisin pihaan.

Vainion takaa kuokkamaalta oli hän lähtenyt rantaan ja päätti mennä jatkamaan työtänsä. Hän poikkesi kuitenkin sisälle. Muu väki oli perunamaata purkamassa, mutta Selma oli kahvin keittohommassa.

Aaprami kävellä tepasteli siinä takan ympärillä ja piti kovaa ääntä, huutaen ja takoen tervaksella takan laitaan, että jymähteli.

"Näkyikö järvellä tulevia?" kysyi Selma.

"Ei näkynyt… Voivat viipyä huomiseen. Ei liene se Romppainen määräpäivälleen saapunutkaan Rantamaulaan…"

Aaprami takoa kalkutteli tervaksellaan, ja kun Selma silmäsi toisaalle, sysäsi hän tervaksen takassa palavien puiden alle, että kuumaa tuhkaa pölähteli lattialle.

Simo katseli tyytymättömin ilmein pojan hommia. Mutta Selma ei kieltänyt. Poika alkoi toistamiseen sysiä palavia puita, niin että kiehuva kahvipannu kaatui, tupruttaen takasta tuhkaa ja kuumaa höyryä.

"No tuota poikaa, mitä nyt teki!" sanoi Selma ja nosti tyhjenneen kahvipannun pystyyn.

"Pitäisi sinun sitä nuhdella vähän lujemmin", sanoi Simo ja alkoi torua poikaa.

Aaprami oli nähtävästi itsekin hämmästyksissään odottamattomasta kahvipannun kaatumisesta, katsellen isäänsä alta kulmain, huulet pitkällä…

Kun Simo aikoi ottaa pois tervaksen pojan kädestä, ei tämä antanutkaan, vaan siirtyi loitommaksi. Simo nyhtäisi silloin pojan otsatukasta kiinni ja pudisti vähän. Poika pillahti itkuun ja iski tervaksella Simoa kämmenselkään.

"Tuommoisen siitä olet saanut, kun aina hellit etkä mistään kurita", sanoi hän äänellä, jossa soinnahti kiukkua. Selma oli sanatonna ja poika huusi kurkun täydeltä.

Simo tunsi äkkiä kummallista halua mennä vielä poikaa tukistamaan, mutta hillitsi kuitenkin itsensä. Hänen sydämessään vihlaisi kuin veitsellä ja hän tunsi oudon tunteen lastaan kohtaan. Oli melkein kuin vihaa…

Hän läksi sanaa sanomatta ulos. Hän oli huomannut pojassaan jotakin kummallista, jota hän ei osannut selittää. Merkillistä, ettei hän saattanut Aapramia rakastaa, vaikka se oli ainoa lapsi!

Melkein kuin hän itse olisi syyllinen, käveli hän kuokkamaalle ja alkoi kuokkia…

Ilta hämärtymistään hämärtyi.

Simo aikoi juuri heittää työnteon pois, kun näki Selman tulevan kuokkamaalle päin, taluttaen poikaa kädestä.

Äskeisen kohtauksen oli Aaprami unohtanut, puheli isälle, minkä mitäkin, tahtoi koetella kuokan vartta, ja kun lähtivät kuokkamaalta pihaan, niin pyrki isän syliin.

"No, nytpä se Aaprami on oikein kiltti", sanoi Simo hyväilevällä äänellä. "Isä ottaa pikku poikansa syliin…"

Hän katsahti Selmaan ja näki Selman silmissä riemukkaan ilmeen, niin kirkkaan, ettei muistanut pitkiin aikoihin nähneensä.

"Kyllä se siitä viisastuu ja vakaantuu, kun vielä vanhenee", sanoi Selma. "Pyydä anteeksi isältä", liverteli hän sitten Aapramille.

Simo tunsi leppyneensä, ja ensi kerran tuntui hänestä hyvältä pitää lasta sylissään.

"Pahankurisiahan ne lapset ovat tuolla iällä", puheli Selma, kävellen Simon perässä. "Ei Aaprami ainoa ole… Ja ihmisiä niistä sentään on tullut… Olisit nähnyt siellä meillä niitä nuorempia, kun olivat silmät puhkaista kepeillään…"

"Niin taitaa olla", naurahti Simo. "Mutta en muista itse uskaltaneeni olla tottelematon vanhemmilleni…"

"Et enää muista", sanoi Selma, puoleksi leikillä.

Nauravin huulin he kolmisin menivät kookkaaseen pirttiin.

* * * * *

Seuraavana aamuna oli kuuraa maassa ja aurinko nousi kirkkaana kuin talviaamuina. Koivikko alkoi kellastua ja ruoho kulottua.

Simo ja Aaprami olivat venevalkamassa tulijoita odottamassa.

Simo oli tuskin ehtinyt laskea pojan sylistään ja katsahtaa järvelle, kun samassa näki veneen hyvää vauhtia ilmestyvän Kotiniemen takaa ja ohjaavan suoraan talon venevalkamaa kohden.

"Siinäpä nyt tulevat!" sanoi hän itsekseen ja asetti pojan rantapenkereelle istumaan.

Tulijat — vanha Esa, Romppainen ja Aapo — kertoivat Isonsaaren luona tulleen niin pimeän, etteivät enää osanneetkaan. Heidän oli täytynyt yöpyä Isoonsaareen ja olivat nukkuneet rakovalkean ääressä. Muutoin olisivat jo edellisenä iltana taloon ehtineet.

Vanhan Esan huomio kiintyi ensiksi Aapramiin, joka seisoi ujostellen isänsä vieressä, takin liepeestä kiinni pidättäen.

"Vai, vai", puheli Esa, veneestä maalle noustessaan, "vai, vai tämmöinen miehen alku täällä on… Vankka poika… kättelepä nyt äijä-vaaria", kehoitti hän, mennen Aapramin luo.

Poika turvausi isänsä viereen ja katseli alta kulmin ukkoa. Ei ojentanut katteen, vaikka Simokin kehoitti. "Ujostelee se… No annahan olla… Kyllä meistä hyvät tuttavat tulee", puheli ukko, nostaen tuliaissäkkinsä pois veneestä.

Mutta sitten hän taas kääntyi Aapramiin päin ja puheli:

"Vankka poika… Mutta kenenkä näköinen sinä veitikka oletkaan… Ethän sinä ole isääsi etkä äitiisi… Et meidän puoleen vähääkään…"

"Se on itse näköisensä", naurahti Simo.

Romppainenkin oli kantanut kapistuksensa veneestä.

"Niinhän tuo poika on vankka ja rintava kuin täysi mies, ja vasta kolmannella vuodella… Seisookin niin mahtavana kuin ennen Paksu-Sakari ponttuulla", sanoi hän leikillä.

He lähtivät nousemaan taloon.

Simo ei enää tarkoin kuunnellut vieraittensa puheita. Hänen ajatuksensa paloivat kuin tulessa, ja hän oli kuulevinaan Romppaisen äänen:

"Seisoo kuin Paksu-Sakari ennen ponttuulla."

Melkein tietämättään töytäsi hän Aapramia edellään pirttiin eikä huomannut, että Selma häneen loi pitkän, kysyvän katseen.

* * * * *

Näinä päivinä, joina Romppainen on Utuniemessä metsän tarkastuksessa ollut, on Simo ollut entistään hajamielisempi ja joskus niin syvissä mietteissä, ettei ole kuullut, kun toinen on kysynyt.

Romppainen on mennyt menojaan toisten järvien rannoille metsiä tarkastelemaan ja Aapo on seurannut apurina. Simon kanssa he eivät ole metsäkauppoihin päässeet. Rantamaulan Esakin on palannut heidän kanssaan, koska oli kiire syyskalan pyyntiin.

Utuniemessä on kotosalla talon tavallinen väki ja elämä näyttää jatkuvan samaan tapaan kuin ennenkin.

Syyskuun iltapäivä on tyven ja lämmin ja auringon laskuun vielä aikaa.

Simo on kuokkinut uudisviljelyksellään, mutta päättää nyt lähteä kokemaan verkkojaan, joita ei kahteen päivään ole muistanut.

Hän on ollut kuin turtana näinä päivinä. Hirmuisen raskas paino rasittaa hänen sydäntään, ja hänen mielensä on musta. Epäilys, joka joskus oli hänen mieleensä johtunut, on moninkertaisella voimalla kasvanut, ja joinakuina hetkinä valtaa hänet hirmuinen tuska, joka vihloo sydäntä kuin rauta. Mutta ei hän mitään ole Selmalle virkkanut ja on muutenkin koettanut olla niin, ettei Selma havaitsisi hänen olossaan muutosta eikä arvaisi hänen mustia mietteitään. Sillä eihän hän tiedä mitään varmasti, epäilee vain.

Oliko se mahdollista ja kuinka se oli mahdolliseksi käynyt?

Hän on nämä yöt ja päivät miettinyt sitä samaa. Joskus uskoo hän erehtyvänsä ja toivo palaa häneen. Mutta sitten muistuu mieleen monenlaisia seikkoja ja tapauksia, jotka viittaavat päinvastaiseen.

Esa-ukon puhe Aapramista oli jo hänen epäilyksiänsä vahvistanut, mutta sitten hän äkkiä heräsi kuin unesta ja silmiltä putosi kuin peite, kun hän kuuli Romppaisen sanovan:

"Seisoo niinkuin ennen Paksu-Sakari ponttuulla…"

Yhtäkkiä on hänelle selvinnyt se, miksi poika heti syntymästään asti on ollut hänelle vastenmielinen. Siinä on ollut jotakin vierasta, mikä ei ole häntä miellyttänyt…

Ja nyt näinä päivinä, kun hän on poikaa tarkemmin katsellut, on hänen täytynyt myöntää, että Aaprami oli kuin Paksu-Sakari pienoiskoossa.

Miten se oli selitettävissä?

Silloin hän kuokkiessaan muistaa Elsa-vainajan puheet, joita oli hourauksiksi uskonut, ja hän rupeaa nyt vasta ymmärtämään…

Hirveä hätä ja tuska häntä ahdistavat. Hyvä Jumala! Miksi ei Selma ole mitään hänelle selittänyt ja sanonut! Miksi on salannut ja yksin onnettomuuttaan murehtinut!

Sillä vaikka hän ei tiedäkään yksityisseikkoja, muistaa hän kaikki, mitä Elsa-vainaja puhui, ja siitä saa hän aavistuksen asiasta ja selityksen siihen, miksi Selma murehti ja laihtui…

Hän osaa oikein kuvitella, kuinka kaikki on käynyt, ja hän puristaa kuokan vartta, että veri kynnen alta kihoaa. Ja sen vuoksi oli Selmakin pojalle alussa tyly! Mutta se oli kuitenkin hänen oman vaimonsa synnyttämä!

Ja hän onneton oli uskonut, että Selma pelkäsi Jantukan kiroja! Syvempi sydämen murhe Selma-raukan hautaan viepi!

Ei tahtonut, ei uskaltanut totuutta ilmaista, mutta nyt se ilmestyy itsestään, omia teitään. Hän ymmärtää hyvin, mitä Selma on kärsinyt, ja hän syyttää itseänsä, kun ei heti sanonut, ettei tämä tunnu oikein omalta lapselta… Ehkä Selma silloin heti olisi kaikki tunnustanut…

Nyt verkalleen pihaan kävellessään muistaa hän illan, jona lähti Rantamaulaan lehmää noutamaan. Muistaa kohtauksen Hanhilahdessa ja muistaa Paksun-Sakarin pienimmänkin piirteen…

Viha vapisuttaa häntä niin, ettei hän tahdo saattaa kävellä, ja hänen kasvonsa ovat aivan kalpeat.

Ettei hän jo ensi talvena, kun se kulkuri taloon tuli ja komentelemalla ruokaa pyysi… ettei hän jo silloin upottanut puukkoaan sen rintaan!

Nyt se on kuollut, Aapo on itse nähnyt, nyt sille ei enää voisi kostaa! Ja hänen onnensa ja rauhansa se oli vienyt!

Pihaan tullessaan koettaa hän taas rauhoittua. Ja taas vilahtaa ajatus, että ehkä hän sittenkin on erehtynyt, ehkä sittenkin Elsan puheet ja hänen omat otaksumisensa olivat vain mielikuvitusta ja turhia luuloja! Mutta ne valoisat ajatukset vain vilahtavat mielessä niinkuin päivänsäde mustien pilvien lomitse. Pian on hän taas varma asiasta, eikä hän keksi nyt enää mitään seikkaa, jolla voisi uskoaan muuttaa.

"Seisoo kuin Paksu-Sakari ennen ponttuulla."

Niin tekeekin. Olisipa hänen pitänyt se nähdä itsensäkin, ennenkuin Romppainen siitä huomautti!

Hän kokoaa koko voimansa, kun hän käy pirttiin, jossa Selma ja poika ovat. Hän päättää, ettei hän katso poikaan, mutta heti kun hän oven aukaisee, osuu hänen katseensa Aapramiin, joka seisoo keskellä lattiaa keppi kädessä… Poika seisoo kenoselkäisenä, posket punottaen, ja vesiharmajat silmät…

Simo kääntää pois katseensa pojasta Selmaan, joka istuu takan luona. Selman katse on arka eikä nouse Simon silmään.

Kun Aaprami kuulee, että Simo aikoo verkoille, alkaa hän pyytää mukaan, sillä hän on kesän aikana isänsä kanssa tottunut pääsemään järvelle.

Selma koettaa houkutella Aapramia jäämään äidin luo, mutta poika uhkaa kepillä äitiään ja aikoo lähteä. Aurinko on vielä niin korkealla, että ehtisivät verkot kokea ennen sen laskua. Ja lämmin on ilta.

Simo ei virka pojan pyrkimiseen mitään. Hän ottaa vain uunin päältä jouhivanttuunsa ja tekee lähtöä.

"Ota nyt Aaprami verkoille!" sanoo Selma. "Ei se taida muuhun tyytyä, kun sattui lähtösi näkemään."

"Tulkoonpa vain!"

Simon ääni on aivan soinnuton ja helähtää kylmältä…

Aaprami on ovella menossa ja Simo lähtee hänen jälessään. Kun hän ovea kiinni painaessaan katsoo Selmaan, on Selma kalpea kuin palttina ja hänen silmissään on pelon ja tuskan ilme.

Simo painaa hiljaa oven kiinni eikä kumpikaan virka mitään.

Aaprami tepastelee jo kaukana venevalkamalle vievällä tiellä ja Simo astelee verkalleen perässä. Mutta hänen mielensä on niin kuohuksissa, että korvat soivat ja silmissä pimenee. Hän ei tahdo osata kulkea.

Venevalkamaan paistavat syksyisen ilta-auringon viimeiset säteet ikäänkuin murehtien valkokylkisen koivikon läpi. Rannan luhta on kulottunut ja kellastunut. Keltapunaisena hohtavat vaarojen kupeet, ja järveltä henkii jo syksyinen tunnelma.

Aaprami on kiivennyt veneeseen ja mennyt peräteljolle. Simo työntää veneen vesille ja istuu soutamaan, vaikka useimmiten verkoille mennessään sauvoi. Hänen ajatuksensa palavat, ja hänen silmissään leimahtaa viha, joka panee koko hänen vankan ruumiinsa vapisemaan.

Aaprami on istunut perään, mutta nousee seisomaan lähellä Veksalahtea…

Laskevan päivän viimeinen säde sattuu Aapramiin.

Simo säpsähtää. Nyt on hän varma, että poika ei ole hänen… Kun Aaprami seisoo veneen perässä, tuntuu Simosta niinkuin näkisi hän Paksun-Sakarin ilmielävänä, niinkuin hän seisoi silloin kesäyönä veneen perässä ja kysyi kaloja…

Sama kenoselkäinen asento, samat vesisiniset silmät, pystypää ja vaaleat kulmakarvat!

Poika jokeltaa jotakin ja huitoo käsillään… Aurinko laskee, ja Veksalahdessa on melkein hämy. Hiljaisina ovat järven rannat, syys-ilta suurissa metsissä, eikä minkäänlaista ääntä kuulu…

Lahden pohjukassa on jo hyvin hämy…

Vene kolahtaa tulvan tuomaan puuhun, heilahtaa. Aaprami keikahtaa selälleen veneen laidan yli. Pienet kädet vilahtavat apua anoen, Simo hyökkää pystyyn, mutta samalla hänen ruumiinsa ikäänkuin halpautuu. Uhmana vilahtaa hänen sielussaan: älä auta…

Simo istuu teljolla ja tuijottaa siihen paikkaan, johon Aaprami on pudonnut. Sitten kääntää hän verkalleen veneen takaisin päin ja alkaa soutaa. Verkkojaan hän ei muista… Ei ymmärrä mitä on tapahtunut. Pimeys laskeutuu sydämeen ja mieleen.

Hän herää siihen, että vene töksähtää venevalkaman teloille. On tullut jo melkein pimeä ja Simo näkee, että pirtin järvenpuolisesta ikkunasta vilkkuu tuli.

Puolivälissä koivikkoa tulee Selma häntä vastaan avopäin, hiukset irrallaan hulmuten.

Simo katsoo häneen, ei virka mitään, vain katsoo…

IX

Koko seuraavan talven kierteli pitkin järvikyliä ja rantamaillakin huhuja Utuniemen ainoan lapsen tapaturmaisesta kuolemasta. Sanottiin emännän murehtivan itsensä kuoliaaksi. Jantukka-noidan kirot olivat pystyneet sekä emäntään että Aapramiin. Jantukka otti pojan isänsä vierestä, kostoksi siitä, että isä kiukaan hajoitti, otti pojan, kun ei isälle, rautaluontoiselle, kovaveriselle, mitään mahtanut… Ja yhä vaanii ottaakseen! Elsa-vainajan taudinoireet jo kuuluvat Selmaakin vaivaavan.

Mutta sitä huhut kummailevat, ettei usko Simo vieläkään Jantukan kiroiksi onnettomuuttaan. Ei usko, vaikka näkee vaimonsa kuihtuvan ja vaikka noita pojan vei aivan isän sylistä! On se kova ja rautaluontoinen mieheksi!

Aapramin hukkumisesta oli monenlaisia huhuja. Kerrottiin, ettei poika ollutkaan veteen hukkunut, vaan oli noita henkensä avulla nostanut pojan ilmaan ja sieltä pudottanut oman kiukaansa perustukseen. Mutta vihdoin tuli selville, että poika oli veneestä pudonnut ja hukkunut.

Aapramin kuolema ei muutoin ollut Utuniemen elämässä muutosta tehnyt. Simo oli itse käynyt ruumiin kirkolle viemässä, sitten kun se oli Veksalahden liejupohjasta melko matalalta löydetty. Emäntäkin näytti vähitellen tottuvan kovaan sallimukseen, eikä Simon työinto ollut vähentynyt.

Mutta sillä aikaa kun Simo kirkolla viipyi poika-vainajaa hautaan viemässä, oli emäntä Selma yökaudet valitellut ja Jantukan kiroista unissaan puhunut.

Palvelijat olivat kuulleet ja siitä talossa kävijöille kertoneet.

Pimeä syksy ja talvi saivat kuitenkin kuluneiksi, eivätkä puoletkaan huhuista tulleet Utuniemen asukasten korville.

Keväällä, kun järvi loi jäänsä ja koivun urpu kävi hiirenkorvalle, virkkoi Simo vaimolleen:

"No nyt lähdemme verkkoja laskemaan Veksalahteen!"

Heidän suhteensa olivat koko talven olleet sangen kummalliset. Molemmat vaikenivat. Selma ei ollut mitään Simolle selittänyt eikä Simo kysynyt. Mutta sittenkin tiesivät molemmat toistensa ajatukset — ja salaisuus, joka molempien mieltä painoi ja jota ei kukaan muu ihminen kuin he aavistanutkaan, jäyti raskaana taakkana yötä päivää.

Nyt tänä kesäiltana oli Simo päättänyt vaimoltaan kaikki kysyä ja omasta puolestaan kaikki selittää.

Mutta vaikka joskus on näyttänytkin, että Selma alkaa toipua entiselleen, vaipuu hän välistä pitkiin mietteisiin, ja kun aikansa on miettinyt, niin rupeaa ääneensä itkemään. Eikä hän nytkään, kun Simo Veksalahteen pyytää, näytä ilostuvan, vaikka koko kevättalven ovat kumpikin tätä iltaa vartoneet.

He lähtevät kumpikin rantaan päin, Simolla verkkoja olallaan riippumassa.

Simo on jo vesille laittanut kalaveneensä, jonka kevätahavain aikana on tervannut. Selma käy veneeseen, istahtaa perään ja sanoo väsyneesti:

"Mitäpä asia paranee Veksalahdessa… saatan minä kaikki tässäkin sanoa… sanoa, että viaton olen…"

"Et ehtinyt apua huutaa?"

"Huusin minä… Mutta pelästyin heidän tulostaan… niitä oli kolme miestä… enkä muista muuta kuin että Paksu-Sakari tarttui kiinni. Muuta en muista…"

"Entä sitten, kun tulit tajullesi?" kysyy Simo väräjävin äänin.

"Heräsin kuin unesta… Päätäni pakotti ja ruumis oli kuin pieksetty…"

Simo kuuntelee jokaista Selman sanaa kuin niellä ne tahtoisi.

"Päätäni pakotti", jatkaa Selma, "nousin ja luulin unta nähneeni… Järvi oli tyven, oli aamu eikä miehiä eikä venettä näkynyt missään… Portailla tuli Elsa vastaan ja itki… 'Jantukan kirot!… Jantukan kirot', huusi hän. Ja silloin vasta oikein pelästyin…"

Simo kuuntelee ja nieleskelee, on kuin tuskan hiki nousisi hänen otsalleen.

"Olen sen osannut aavistaa", sanoo hän. "Miksi et heti kertonut… Minä olisin lähtenyt…"

"En uskaltanut… en tohtinut… enkä tiennyt sitä silloin niin varmaksi…"

"Milloin sitten tiesit varmaksi?" kysyy Simo synkkänä.

"Vasta kun poika syntyi… Silloin olin varma, ettei se ollut sinun poikasi…"

Hän vaikenee eikä Simokaan puhu mitään. Mutta molemmin ajattelevat he sitä, mitä on tapahtunut. Simon katse on synkkä, ja tietämättään puree hän hammasta…

Selma peittää kasvonsa.

"Kyllä tiedän, miten se kävi… Sitä pelkäsin ja siksi en uskaltanut sanoa… Tiesin luontosi. Ajattelin, pelkäsin: minut tai pojan tappaa."

"Sinutko? Kuinka semmoista saatoit ajatella! Olethan viattomasti kärsinyt, raukka…"

Simon ääni on hellä.

"Viatonhan oli poikakin."

Selman ääni on yhä varmempi.

Simo vähän säpsähtää ja hänen silmissään leimahtaa.

"Tiedänhän minä, kenen ensiksi olisin tuhonnut, mutta sen ehtivät muut tehdä… Paksu-Sakari ei ole enää elossa niinkuin tiedät", puhuu hän synkällä äänellä. "Sinä et tiedä, Selma, mikä hirmuinen viha minulla oli ensin sitä maankulkijaa kohtaan… Olisinko saattanut nähdä, että pojasta kasvaisi samanlainen… joka ajan oloon saisi nauttia työni hedelmät… En! Enkä kadu, etten auttanut…"

"Etkö kadu!… Viaton ihmishenkihän se oli…"

"Olkoon, mutta minun silmäni alla ei hän mieheksi olisi varttunut… Hänen lastansako minun olisi ollut omana kasvatettava, omanani sitä rakastettava ja isänä sille oltava! — En kadu…"

Kun ei Selma virka mitään, jatkaa Simo:

"Ethän sinäkään poikaa rakastanut… kärsit vain ja tietojasi salasit… Toivoit pojan kuolevan, sen tiedän…"

"En itseäni, en kovaa kohtaloani surrut", alkaa Selma nyt puhua verrattain rauhallisesti. "Muu minua suretti… Tiesin, että olin joutunut Jantukan kiroihin… 'Kaikkien, jotka tälle niemelle asettuvat asumaan, pitää tuleman onnettomiksi!' Niin sanoi Elsa-vainaja Jantukan kironneen. Ja Jantukan kiroissa Elsa-parka näkönsä menetti… Minuun sitten pystyivät… Jantukan kirot minut ohjasivat Veksalahteen, onnettomuuspaikalle… sitä murehdin… Ja Jantukan kirot estivät sinut poikaa pelastamasta, kun eivät muuten sinuun ole pystyneet…"

"Yhäkö sinä olet noin lapsellinen!"

Simo sanoo sen sellaisella äänellä kuin ei uskoisi Selman totta tarkoittavan.

"Kuinka muutoin olisimme näin onnettomiksi joutuneet!… Ja vielä lisää… vielä lisää tulee! Minä tiedän sen, tunnen sen… Jantukan kirot seuraavat ja ahdistavat meitä aina…"

Selma istuu veneen perässä, Simo seisoo venevalkaman teloilla. Verkot on hän laskenut rantakiville. Mutta kumpikaan ei näy muistavan, että heidän olisi ne pitänyt käydä laskemassa Veksalahteen. Pitkän aikaa ovat kumpikin ääneti. Simo on tavallista kalpeampi, ja hänen rintansa kohoaa tuskallisesti. Näyttää taistelevan tunteensa ja järkensä kanssa. Vihdoin hän selvenee ja sanoo tyynesti Selmalle:

"Tule… käymme niemen kärkeen, Jantukan parhaaseen noitapaikkaan… Näet omin silmin, kuinka kaunis ja rehevä ohranoras nousee nyt entiseltä kiukaan sijalta… Vieläkö uskot joutavia? Tule! Rohkaise luontosi! Et sinä ole heikompaa sukua kuin minäkään…"

Selma nousee veneen perästä ja lähtee seuraamaan Simoa, joka jo on noussut koivikkoon. Simo kävelee nopeaan, niin että Selman on pantava puolijuoksua perässä. Niemelle vievä polku on levitetty tavallisen tien levyiseksi ja näyttää nyt tieltä, joka viepi viljamaalle. Selma ei ole niemen kärjessä käynyt sittenkun se on pelloksi tehty.

Puolivälissä kääntyy Simo taakseen katsomaan ja seisahtuu odottamaan Selmaa.

"Pelkäätkö tulla tänne?" kysyy Simo, kun Selma ehtii hänen luokseen.

"En, en minä sinun kanssasi pelkää", vastaa Selma, ja ensi kerran pitkästä aikaa he katsovat toisiaan silmiin.

Selman katseessa on luottamusta, ja se tekee hyvää Simolle.

"Ymmärrätkö, minkä vuoksi niin tein?" kysyy hän, melkein kuiskaavalla äänellä.

"Kyllä tekosi syyt tiedän ja arvaan, mutta sittenkin…"

"Muuta pelastusta ei ollut meillä kummallakaan… Kovaa kohtaloa vastaan täytyy otella, vaikka se viepikin ihmishengen…"

"Mutta jos Jantukan kirot meitä ahdistavat, niin ei ihmisvoima meitä pelasta…"

"Taas joutavoit… Ei Jantukka meille mitään mahda. Syy on minun… Miksi jätin sinut yksin sokean Elsan kanssa, kun tiesin tukkilaisia Hanhilahden olevan puolillaan… Omaa tyhmyyttäni kiroan elinaikani…"

He saapuivat niemen aukealle, jota ei entiseksi tuntenut. Koko niemen kärki oli kauniin, voimakkaan ohranoraan peittämä ja levisi siinä kuin tasainen pöytä, kärjestä kapeneva. Jantukan kodan ja kiukaan paikat kasvoivat yhtä kaunista orasta eikä Selma enää olisi muistanut kädellään osoittaa paikkaa, jossa Simon hajoittama alttari oli ollut.

"Näet nyt itse", sanoo Simo, hyvillä mielin viitaten pellolleen. "Näet nyt, että jos Jantukka kirouksillaan jotakin mahtaisi, niin tämän kauniin alun ensiksi kellastuttaisi ja lopulta kuivaisi korsiksi…"

Selman katse, joka on aukean laitaan tullessa ollut arka ja väijyvä, alkaa vähitellen tulla rohkeammaksi samoin kuin koko olentoon ilmaantuu jäntevyyttä.

"Entä ne siniset liekit, jotka kalamiehet ovat nähneet niemen nenässä palamassa?" kysyy hän, ääni vieläkin epävarmana.

"Kalamiesten joutavia juttuja!" naurahtaa Simo. "Enpä minä ole nähnyt…"

"Entäs kun Aapolta lakin heitti metsään?"

"Sekään ei ollut kuin tuulenpuuska… Järvellähän usein sattuu tuulenpuuskia, vaikka järvi onkin tyven…"

Mutta Simo näkee, että Selman silmien ilmeessä on vieläkin epäilystä.

"Jos vain jaksaisit uskoa, että kaikki sinua ja minua kohdannut onnettomuus on vain kovaa kohtaloa eikä Jantukan kiroja, niin…" sanoo Simo, katsoen vaimoaan syvälle silmiin.

Selman huulilla on jo kysymys, mutta hän nielaisee sanansa viime hetkessä.

Hän ymmärtää nyt, ettei Simo pidä pojan hukkumisessa mitään rikoksenaan. Näyttää uskovan, että hänen käytöksensä on ollut aivan luonnollinen asia…

Eihän Aaprami-raukalla ollut oikeutta olla hänen lapsenaan.

* * * * *

Tuli varhainen syksy. Utuniemen kauniista koivikosta ehtivät tuskin lehdet kellertävinä varista pois, ennenkuin viikon kestävät pakkaset jäädyttivät järven peilisileäksi.

Näinä päivinä ja öinä, joina järvi kävi syysjäähän, oli Simo miettinyt elämänsä käännekohtaa. Hänelle oli nyt selvinnyt se seikka, että Selma uskoi Jantukan kiroihin ja ettei hän vakuutuksillaan koskaan saisi Selmaa niistä luopumaan. Jotakin oli toimitettava ja yritettävä. Ei käynyt laatuun, että Selma joutavia enää pelkäsi… Saattaisi siinä pelossaan rasittua niin, että alkaisi sen pojan kuolemasta hourailla…

Simo itse oli nyt kuin entistä levollisempi eikä hän tuntenut vielä minkäänlaista omantunnon tuskaa siitä, että oli antanut pojan tuhoutua. Pojalle oli kuolema paras!

Niin hän itseään lohdutteli, mutta syvällä sydämessään hän toivoi, että saisi oman pojan, jonka hyväksi kaikkensa tekisi. Niin uskoi hän Selmankin toivovan.

Maa alkoi olla kylmetyksissä. Simo heitti kuokan olalleen ja lähti pihaan. Pakkanen, jota oli kestänyt monta päivää, oli lauhtunut, taivas oli harmaja ja lumia alkoi tasaisesti tuiskuta.

— Taitaapa tulla varhainen talvi, — ajatteli hän.

Selma ei ollut pirtissä, kun Simo astui sisälle. Hän pani takkinsa ja kintaansa kuivumaan ja silmäsi kamariin. Ei ollut Selma sielläkään, mutta Selman lipaston laatikko oli jäänyt vähän raolleen. Simo meni kamariin ja veti laatikon auki… Siellä olivat siistissä kasassa Aaprami-vainajan vaatteet, niin pienoiset paidat kuin housutkin…

Simo ei ollut niitä muistanut ja kun ne tuossa puhtaina ja silitettyinä näki, pisti hänen tuntoansa pahasti kuin puukolla. Hän arvasi, että Selma oli näin nämä pessyt ja silittänyt ja tänne laatikkoon ne limikkäin latonut.

Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että hän kokoisi ne kääröön ja veisi nuotioon, joka oli kuokkamaalla vielä palamassa. Ikäviä muistoja vain… jotka joutaisivat pois! Mutta kun hän alkoi niitä laatikosta ottaa, tuntuivat ne käteen liukkaan kylmiltä… ja hän tempasi kätensä pois kuin pahantekijä. Hän säpsähti niin, että koko ruumis vavahti…

Ja melkein kuin olisi ollut tekemäisillään jotakin kauhean pahaa, peräytyi hän ja astui nopeasti pirttiin.

"Olkoot siellä… minun vuokseni", sanoi hän kuivin huulin itselleen. Ja samalla hänen mieleensä ilmestyi Aaprami sellaisena kuin se sinä leutona syyskuun iltana oli, jona yhdessä lähtivät venevalkamalle päin. Hän näki vaalean tukan ja kulmakarvat ja… lapsen punaposkiset kasvot…

Ja ensi kerran tunsi hän pistoksen, joka tuotti tuskaa ja soimasi… Mutta pian hän voitti hetkellisen arkuutensa ja teki kuin näkymättömälle olennolle kysymyksen: Kenen oli syy, että poika oli maailmaan syntynyt? Ei ollut hänen eikä hänen vaimonsa. Oliko hän velvollinen kasvattamaan lasta, jonka paljas näkeminen tuotti helvetin tuskia? Miksi ei hän, joka johtaa meitä niin onnen kuin murheenkin tiellä, rikosta estänyt ja tuskasta rukoilevaa avutonta ja viatonta naista auttanut?

Hän oli yksin suuressa syyshämärässä pirtissä. Hän nousi istumasta ja tuli kuin raivoon. Teki mieli murskata kaikki. Hänen sormensa puristuivat nyrkeiksi, ja kämmenet syyhyivät kuin paha niitä kutkuttaisi…

Mutta pian hänen raivonsa asettui, kun hän muisti, että poika oli kirkkomaassa…

Kuta enemmän ilta hämärtyi, sitä mukaa taantui Simon raivo, ja hetken päästä kykeni hän levollisesti asioitaan ajattelemaan.

Simo oli päättänyt tänä iltana sanoa Selmalle, mitä oli miettinyt ja johon ajatukseensa uskoi Selmankin suostuvan. Hän oli ajatellut, että Selmalle olisi virkistykseksi saada olla lapsuudenkodissaan joku aika. Ehkä hän siellä vähitellen alkaisi ymmärtää, ettei Jantukan kiroissa ollut mitään pelkäämistä, ja ehkä ajan oloon pääsisi erilleen koko taikauskostaan. Siitä oli vanha Esa jo Utuniemessä käydessään Simolle puhunut, vaikka Esa vain ajatteli Selman surua pojan hukkumisen vuoksi. Ja voisi olla juuri pojankin vuoksi Selmalle Rantamaulassa olo hyväksi, uskoi hän, Esa oli puolestaan esitellyt, että Alma voisi tulla siksi aikaa taloutta hoitamaan, ellei Simo uskoisi tulevansa toimeen palvelijoiden kanssa.

Simo kuuli nopeita askeleita porstuassa. Selma tulla tupsahti sisälle säteilevin kasvoin, ja Simo näki kirkkaan liesitulen loisteessa, että Selman posket punoittivat ja silmät loistivat.

"Siellä oli meillä Liisan kanssa hommaa navetassa… Kukka poiki… Ja arvaa!… Lehmäsen vasikan nyt ensi kerran… valkoisen, oikein sievän…"

"No elähän!"

Simokin näytti ilostuvan Selman uutisesta.

"Käyhän katsomassa! Olen sille jo pannut Riemun nimeksi."

Selman ilo teki hyvää Simon synkälle mielelle.

"On joskus meilläkin ilon päivä", sanoi hän Selmaan katsahtaen.

Sitten hän, käyden kolistamassa tuhat piipustaan lieteen, sanoi enemmän itselleen kuin Selmalle:

"Jos en minä sinä yönä Kukkaa noutamaan lähtenyt, niin ei semmoinen murhe olisi meitä kohdannut…"

"Elä nyt enää siitä!" sanoi Selma, melkein nuhtelevalla äänellä.

Selman äänessä helähti iloa, ja kun Simo katsahti häneen, näki hän, että Selma hymyili omituisesti.

Riemullinen aavistus täytti Simon mielen. Hän nousi, kävi vaimonsa luokse ja laski kätensä Selman olkapäälle niin hellästi ja niin rakkaasti, että tuskin koskaan ennen…

"Uskotko…" sanoi hän, ja hänen silmänsä säteilivät.

"Olen jo aivan varma siitä", sanoi Selma, hänkin melkein lapsellisen iloiseksi tullen.

Simo riemastui niin, että sulki vaimonsa syliinsä ja huudahti:

"Jospa se olisi poika!"

Illalla, kun he jo olivat asettuneet levolle, alkoi Simo puhua siitä, että Selma talveksi lähtisi Rantamaulaan kyläilemään ja voisi viipyä siellä vaikka kesään asti…

Selma oli itsekin sitä mielessään miettinyt, mutta ei ollut tahtonut siitä Simolle vielä puhua… Oli arvellut, että kevättalvella vasta…

He puhelivat pitkän aikaa, ja molemmin tunsivat he, että he nyt tänä iltana olivat päässeet paljon likemmäksi toisiansa kuin koskaan ennen…

"Jos sinä arvaisit tuskani silloin, kun tiesin, ettei poika ollut sinun…"

"Osaan minä sitä kuvitella, kun muistan omaa tuskaani, kun pahimmat aavistukseni näin tosiksi…"

Selma huokasi.

"Sano kaikki, mikä mieltäsi painaa!" kehoitti Simo.

"Yhtä ajattelen: koskitko käsin vai putosiko muutoin?"

Selma odotti vastausta jännittyneenä niinkuin siitä riippuisi koko tuleva elämä.

"Muutoin putosi, mutta en auttanut, vaikka matalaa tiesin olevan…"

X

Selma on ollut jo monta viikkoa Rantamaulassa. Simo on kulkijain matkassa saanut terveisiä, että hyvin jaksoi, oli lihonnut ja terve oli.

On jo joulukin mennyt, talven selkä on katkeamassa.

Simo on toimittanut kaikki kotityöt. On ajanut heinät niityiltä, on hakannut halkoja, niin että niitä nyt on pinoissa kuivumassa pariksi vuodeksi. Iltapuhteet on hän tehnyt rekiä ja suksia, joita tukkiyhtiöt olisivat ostaneet paljon enemmänkin.

Mutta sittenkään ei Simon aika ole tahtonut kulua. Öillä valvotti, vaikka raatoi päivät päästään. Monenlaisia mietteitä tuli ja meni. Usein hän unissa näki Aaprami-vainajan…

Selma oli jättänyt kaikki Aaprami-vainajan vaatteet lipastonsa laatikkoon. Ei ollut niistä mitään Simolle maininnut, eikä Simo ollut saattanut ajatustaan niistä Selmalle sanoa, vaikka lähtöpäivänä oli varmaan aikonut.

Joka ilta on hän päättänyt, että hän kokoaa ne kääröön ja vie ne niin kauas, etteivät enää ole silmissä. Mutta joka ilta on se jäänyt tekemättä.

Mutta nyt tänään on hän päättänyt sen tehdä. On harmaja pakkanen, semmoinen, jona taivas seuloo hienoja lumihiutaleita harvakseen ikäänkuin pakkasta ruokkiakseen. Aamupimeässä on Simo jo koonnut vaatteet kääröön ja köyttänyt verkkolangalla lujaan kimppuun. Hän on päättänyt ne viedä niemen juurelle, jossa oli syksyllisiä rutoläjiä, kätkeä ne rutoläjän alle ja sytyttää risut palamaan, — jos ei nyt heti, niin varhain keväällä, jolloin kaikki läjät tulevat poltettaviksi.

Hän pistää käärön kainaloonsa, potkaisee sukset porrasten päässä jalkoihinsa ja hiihtää, toista sauvaa vain käyttäen, poikki vainion, saunan taitse ja kesänavetan vieritse niemen juurelle päin, jossa rutoläjät nyt lumikinoksina törröttävät vasta syksyllä raivatulla aukealla…

Hän potkaisee lunta jalallaan, kohottaa kantoja ja risuja ja työntää niiden alle käärön ja peittää sitten sijan huolellisesti… Kun hän nousee kumartuneesta asennostaan ja silmää pohjoiseen päin, josta metsä jo on järveen asti raivattu, näkee hän kaksi miestä hiihtämässä järveltä ja nousemassa niemen vastaletta taloon päin.

Ne ovat oudon näköisiä nuoria miehiä ja ovat hiihdosta hikisinä.

"Tämä taitaa olla se Utuniemi?" kysyy toinen, jolla on vankka huuliparta.

"Se tämä on", vastaa Simo.

"Mistä päin vieraat?"

"Oikeaanpa on osattu", sanoo nyt toinen mies hyvillään ja kolistelee suksensa, asettaen ne seinää vasten pystyyn.

Ja nyt alkavat he selittää, keitä ovat. Ovat tukkiyhtiön poliiseja, jotka eivät tunne näitä maita. Heille on Pikku-Raahonjärvellä neuvottu suunta tänne Utuniemeen, ja verrattain hyvin ovat osanneetkin, kun seurasivat kruunun linjoja ja pitivät vaarojen lakia merkkinä.

He olivat takaa-ajamassa kuuluisaa viinakauppiasta, joka oli saanut tuoduksi Venäjän puolelta pirtua kuormittain. Mies oli aina ehtinyt heidän edestään, kun hänellä oli apureita täällä sydänmaillakin. Viinakset oli hän osannut piilottaa niin hyvin, että he vasta Pikku-Raahonjärvellä olivat onnistuneet saamaan pienemmän erän takavarikkoon. Siellä oli arveltu, että viinan salakuljettaja ehkä oli poroillaan ajanut tänne Utuniemen maille, jotka olivat syrjässä ja tiettömien taivalten takana.

"Ei ole täällä käynyt", sanoi Simo. "Eikä tässä olisi kauan ollut… Etelän puolen miehiä kai on?" kysyi hän sitten.

"Etelän puolen miehiä lienee syntyjään, mutta on täällä Lapin rajoilla jo kuljeksinut vuosikymmenen", vastasi toinen.

Miehet kertoivat lisäksi, että he Pikku-Raahonjärvellä olivat tavanneet Romppaisen, joka oli kehoittanut heitä hiihtämään tänne Utuniemeen, pyytämään Simoa oppaaksi, kun aikoivat tästä oikaista poikki synkän kiveliön toiselle kairalle. Sieltä oli nimittäin tullut tietoja, että siellä on ollut viinoja lujasti, on tapeltu ja puukotettu toisiaan pahoin.

"Ei ole tänne kuulunut niistä mitään", sanoi Simo. "Niitä kai on monta miestä?" kysyi hän sitten.

"Kaiketi hänellä on apureita, mutta sitä samaa Venäjän puolelta tuotua pirtua kuuluu sielläkin Riipinjärvellä olleen", selitti taas toinen.

Ja pitkäviiksinen poliisi jatkoi:

"Kerran kuluneella viikolla olisimme saavuttaneet, mutta osui tulemaan se kova pyry ja peitti jäljet… Oli ollut kolmella porolla liikkeellä…"

"Sepä mato on mieheksi, jota ei saavuteta… Onko sitä lupa kiinni panna?" kysyi Simo.

"Kiinni se on määrätty pantavaksi. Sillä on paljon muitakin kolttosia, paitsi sitä, että nyt on monta vuotta viinaa pitkin Lappia myyskennellyt. Kirjaton varas ja uskotaanpa hänen työkseen sekin viime miestappo Sassalissa", selitti pitkäviiksinen.

"Semmoisia lurjuksiahan niitä on paljon niiden etelän puolen miesten joukossa", sanoi Simo synkästi. "Niille pitäisi olla semmoinen tuomio, että henki pois, jos eivät elä ihmisiksi ja siivosti."

"Sehän niille parasta olisi. Mutta ei ole laki semmoinen. Mutta jos nyt käsiin sattuu, niin tarttuu se nyt pitemmäksi aikaa… on sillä siksi ansioita", puheli pitkäviiksinen.

"Tunnetteko miestä?" kysyi Simo.

"On se nähty… Sen nimi on Sakari Kippari… Sanotaan muuten Paksu-Sakariksi…"

Simo kalpeni, mutta pysyi kuitenkin rauhallisena ja sanoi:

"Jo taidatte olla väärillä jäljillä… Paksu-Sakarihan on jo monta vuotta sitten puukotettu kuoliaaksi… Luutkin jo lahonneet… Rantamaulan Aapo kertoi nähneensä…"

"Puukotettu sitä kyllä on kolmisen vuotta sitten, mutta ei sitä tapettu ole", alkoi toinen poliiseista selittää. Hän, joka jo oli ollut tukkiyhtiön poliisina toistakymmentä vuotta, tiesi kyllä. Paksu-Sakari oli juuri sama pirtunkauppias, jota hakivat… Aapo oli erehtynyt…

Simo istui sanatonna eikä virkkanut mitään.

"No, erehtynyt se sitten on Aapo", sanoi hän pitkän ajan perästä.

* * * * *

Seuraavana aamuna ani varhain, kun kuun neljännes pilkisteli kylmiltä laitumiltaan, oli Simo jo vaatteissaan ja lähtövalmiina.

Illalla oli hän paahtanut omat ja poliisienkin sukset ja luvannut lähteä oppaaksi. Hän se tiesikin kaikki loukot ja kaikki oikopolut osasi. Tiesi taipaleella, jolle olivat lähdössä, olevan Riipin-Heikin torpan, pienoisen Riipinjoen varrella keskellä synkintä kiveliötä. Mutta Heikin asunnon kautta tiesi hän tänä talvena olleen teitä joka haaralle niin rantamaille kuin tukkityömaillekin, niin suoraan itään kuin viistoon pohjoiseenkin. Simo oli kuullut sen kautta kulkeneen kaikenlaisia rihkamakauppiaitakin, joten oli hyvin uskottavaa, että Paksu-Sakarikin oli sitä käyttänyt.

Simo selitti tietojansa poliiseille innokkaasti. Illalla vielä, kun poliisit häntä oppaaksi pyysivät, oli hän ollut välinpitämätön koko hommasta, oli tosin puoleksi luvannutkin, mutta arvellut samalla, että kyllä osaisivat Riipinjärvelle, kun hän vain kävisi opastamassa taipaleelle. Mutta kuultuaan, ketä poliisit olivat etsimässä, innostui hän, lupasi lähteä ei ainoastaan oppaaksi, vaan vieläpä avuksi Sakaria kytkemäänkin.

Oli hänkin, Simo, tuntenut Sakarin, mies oli käynyt tässä Utuniemessäkin sinä talvena, kun Hanhikerossa oli kruununhakkuu. Kyllä hän miehen tuntisi kilometrien päähän.

Simo oli lähtövalmiina jo silloin, kun poliisit pauloittivat kenkiään. Hän oli toimittanut illalla paahdetut sukset jo pihalle jäähtymään ja kertoi, että ei ollut tosin oikein hyvä hiihtokeli, mutta ei huonoinkaan.

Hän liikkui notkeasti ja paloi lähtöinnosta. Pitkäviiksinen poliisi kehui ja ihmetteli Simon kokoa ja voimaa. Semmoisia miehiä kun olisi joka kylässä yksi, eivät viinakauppiaat pääsisi pakoon livahtamaan. Toinen kertoi pitkäviiksiselle, että tämä Utuniemi juuri oli se paikka, jossa ennen vanhaan Lapin noita oli asunut ja jonka hengen vieläkin sanottiin niemen nenässä kummittelevan. Oli pitkäviiksinenkin kuullut siitä puhuttavan. Oli kuullut senkin, että isäntä, tämä Simo, oli maantasalle noidan entisen kiukaan hajoittanut. Ja kun hän nyt näki Simon voimakkaan, pitkän varren, kovat, kulmikkaat kasvot, teräsharmajat silmät, joissa rohkeat ilmeet vaihtelivat, uskoi hän, että tämä mies uskaltaisi mihin hyvänsä.

"No nyt, miehet, suksille!" sanoi Simo, kun palasi ulkoa, honkahalkoja sylissään. "Karhu on kierroksessa… Kun jäljille osuttaisiin…"

Ja poliisien vielä viimeistellessä pukujaan kertoi hän karhunpyynnistään, niitä sanoi viisi eläessään kiertäneensä ja ampuneensa.

"Tämmöistä otusta en ennen ole ollut ajamassa", sanoi hän. "Mutta eiköhän yhteen osuta…"

Simo ei enää ollut opas, vaan puhui aivan sillä lailla kuin hän liittyisi poliiseille apumieheksi Sakaria hakemaan.

Utuniemeen jäivät kotimiehiksi vain molemmat piiat ja alaikäinen poika Lassin-Uno, joka oli isänsä puolelta vähän sukua Simolle.

Oli aika pakkanen, kun miehet pihalle tulivat ja suksillensa nousivat. Tummalta taivaalta kiiluivat tuhannet tähdet, valju kuu oli laskeunut metsänrannan taakse, mutta taivaanrannat punoittivat ja ilma tuntui helähtelevän.

Simo oli laukkuunsa evääksi ottanut ilmassa kuivatun poronlavan, vähän leipää ja voirasian. Mutta laukun alle selkäänsä asetti hän pitkän karhupyssynsä.

Simo läksi edellä. Hän potkaisi menemään venevalkamaan vievää myötälettä järvelle, oikaisi siitä suoraan Veksalahteen, jonka etelälaidasta lähti kruunun ja Utuniemen leveä linja suorana kiveliöön päin.

Hän oli kuin syntynyt suksilleen, notkeasti liikkui jalka, keveästi sompa, eivätkä hänen jalkavat suksensa lumeen uponneet, vaan tekivät tasaisen ladun, jota pitkin poliisit perässä hiihtivät, pitkäviiksinen jälkimmäisenä. Veksalahden pohjukasta alkoi heti vankkaa petäjikköä, jonka läpi linja suorana kulki. Oli hyvin hämärää linjalla, johon ei muuta sopinut näkymään kuin tumman taivaan tähdet. Huurteisena, molemmin puolin linjaa, seisoi metsä, hiljaisena kuin jäinen hautaholvi.

Mutta latu nousi nousemistaan, männikkö harvenemistaan harveni, päivä alkoi tuntua, tähdet himmenivät ja harvenneen metsän läpi alkoi näkyä lumisia vaarain lakia. Simo hiihteli hyvän matkaa toisten edellä ja päästyään korkean vaaran laitaan, johon linja näytti loppuvan, pysähtyi jälessään tulevia vartomaan.

Hänen mielensä oli oudosti kuohuksissa. Sydämen pohjalla raivosi hillitön viha, ja mieltä polttivat koston kuumat liekit. Hän oli näinä vuosina elänyt siinä varmassa uskossa, että Paksu-Sakari oli kuollut; hän oli koettanut unhottaa sen iljettävän miehen piirteet ja pyyhkiä pois kaiken entisen… Mutta nyt äkkiä saikin tietoonsa, että mies, joka hänen elämäänsä oli lyönyt umpeen menemättömät haavat, vielä eli täällä ehkä hyvinkin lähellä ympäristöllä ja voisi jonakin päivänä ilmestyä Utuniemeenkin… ja tehdä samat työt toistamiseen… Hän oli niin kuohuksissaan, että hiki tippui otsalta, kämmenet syyhyivät, eikä hän tahtonut malttaa toisten tuloa odottaa… Hän ei jaksanut ajatella muuta kuin kostoaan, ei kyennyt mitään oman järkensä voimalla punnitsemaan. Verinen vääryys, joka oli häntä kohdannut, vaati hyvitystä…

Kun jälessä tulevat saavuttivat Simon, oli päivä jo valjennut. Aurinko nousi etelän vaarojen takaa, ja koko kiveliön valtasi kirkas valo.

He hiihtivät kukkulan huipulle, johon rajalinja päättyi. Siitä näkyi ensin pitkä, harvametsäinen vaarankylki ja sen alta aukea vuoma. Vuoman toisesta laidasta siinsi lumisia metsiä ja metsien takaa tunturin huippuja. Simo viittasi sinne päin, suurta, synkkää sydänmaata kohden.

Pitkäviiksinen poliisi pudisti päätään. Häntä pelottivat nämä äärettömät, asumattomat erämaat.

Simo viittasi erästä kukkulaa kohden, joka oli muita matalampi ja jonka huipulta siinsi komea puisto, kuin tummana tukkana jättiläisen päälaelta. Sen vaaran takana oli Riipin-Heikin torppa, johon nyt ensiksi menisivät… Siitä sitten jatkaisivat matkaansa, sinne päin, jossa uskoivat otuksen kohtaavansa.

Simo potkaisi menemään myötämäkeä, välttäen puut ja pahimmat rotkot. Vaikka ei keli ollutkaan liukas, saivat sukset myötäleessä vihaisen vauhdin, jota riitti aina vuomalle asti… Vuomalla oli lumi kovaa ja tuulen reikimää. Siinä luisti suksi liukkaasti. Simo hiihti niin, että kun hän vuoman toisessa laidassa silmäsi taakseen, tärppivät poliisit vielä puolivälissä vuomaa…

Vuomalta alkoivat rotkoiset maat, paunikot ja kuusikkokorvet, jotka lumen peitossa nukkuivat kuin ikuista untaan. Vihdoin, kun vaivaloinen hiihto korven poikki loppui, tuli aukeampia ahoja, hiekkakukkuloita ja niiden harjoilla solkikoivikoita…

Simo tiesi Riipinjoen olevan lähellä ja painui menemään sitä suuntaa, jossa joenuoman arveli likimpänä olevan.

Hän saapui jyrkkärantaiselle, kapealle, pikkukoskistaan, luikertelevista mutkistaan kuuluisalle Riipinjoelle, joka toi asutuilta seuduilta vetensä ja ne synkän sydänmaan läpi kuljetti suurempiin alavesiin. Heti kun hän joen jyrkkää törmää oli laskenut sen uomalle, näki hän jäljet, jotka näyttivät vievän joen uomaa pitkin myötävirralle ja Riipinjärvelle päin. Simo näki heti, että siitä oli aivan äskettäin kulkenut kaksi poroa, joilla toisella oli ollut perässään kelkka ja toisella tavallinen lappalaisveturi. Sekä kelkassa että veturissa oli ollut painoa aikalailla, sillä jäljet olivat syvät.

Kun jälessä tulevat ehtivät näkösälle, lähti Simo hiihtämään joen uomaa pitkin. Hän ei ollut näitä maita koskaan Riipinjoelle kulkenut, mutta korkeasta, puuttomasta vaarasta, joka kohosi hänen edessään, tiesi hän, ettei Riipin-Heikin asunto enää ollut kaukana.

Simo hiihti nyt nopeampaan. Päivä alkoikin jo käydä illaksi, hämy lisääntyi ja pakkanen tuntui kiihtyvän. Hiukset ja parta kuurassa Simo lylyään lykkeli, ja hänen mielensä paloi kuin liekeissä.

Mutkikkaana ja jyrkkärantaisena painui joki suoraan pohjoista kohden. Kerran se jo näytti puskevan suoraan suureen, jyrkkään vaaraan, joka näytti olevan aivan lähellä ja jonka Simo tiesi olevan Riipinvaaran. Vaaran alle päästyään teki joki taas äkkimutkan ja putosi vihaisena koskena alempana olevaan pieneen järveen.

Simo huomasi järven vaaranpuoliselta rannalta tulevan muitakin jälkiä, jotka liittyivät niihin, joita hän seurasi. Näytti että sitä jälkeä pitkin oli kulkenut kaksi suksilla ja kolmas porolla.

Simo seisahtui taas vartomaan. Hän tiesi, ettei Riipin-Heikin pirtille enää voinut olla pitkää matkaa.

Hetken perästä näkikin hän poliisien laskevan järvelle. He olivat hiihtäneet voimainsa takaa ja ihmettelivät Simon vauhtia, sillä Simolla, joka latua aukaisi, oli raskaampi hiihto kuin heillä.

Simo selitti heille, että jokea pitkin oli poroilla kuljetettu jotakin kuormaa. Jäljet olivat verekset… eivät voineet olla vanhemmat kuin tämänpäiväiset… Valtatien varrelta oli tätä Riipinjokea pitkin verrattain lyhyt matka ensimmäisille tukinhakkuupaikoille…

Poliisitkin, vaikka olivatkin väsyksissä, alkoivat innostua, ja heitä ihmetytti se into, joka Simoa kannusti. Semmoista miestä he eivät olleet uneksineetkaan kohtaavansa näissä kiveliöissä, joissa melkein kaikki suojelivat viinakauppiaita.

Oli ehtinyt tulla aivan hämärä. Tähdet syttyivät ja revontulet roihusivat. Pakkanen yhä kiihtyi ja Lapin taivas riemuitsi…

Kun he nousivat järveltä maalle, kääntyi joki viistoon länttä kohden, vaaran laidasta loittoutuen. He hiihtivät joen törmää, joka oli luonnostaan aukea, seuraten äskeisiä jälkiä.

Hetken päästä näkyi metsän läpi tuli kiiluvan, vuoroin himmeämmin, vuoroin kirkkaammin.

Riipin-Heikin asunto oli suurista hongista salvettu uusi rakennus.

Kun miehet saapuivat pihalle, näkivät he kaksi poroa syömässä jäkälää pirtin edustalla. Rekiä ja pulkkia ei näkynyt. Sisälläolijat olivat kuulleet pakkaslumen pihalla narisevan, sillä juuri kun Simo aikoi portaille, tuli mies lakittomin päin ovesta ulos… Mutta palasi pian takaisin pirttiin temmaten oven kiinni, että paukahti.

Oli muuten aivan pimeä, mutta revontulten syttyessä näkivät äsken tulleet, ettei pihalla muita poroja ollut.

Simo astui edellä pirttiin. Avonaisen takan luona istui loisteen lämpimässä kolme miestä, kaikki Simolle outoja. Ne näyttivät vasta aterioineen ja kokoilivat eväitään laukkuihinsa. Vaikkei Simo ollut vielä miehiä puhutellut, tunsi hän heidät etelän puolen miehiksi.

Hän tiedusteli mökin isäntää Riipin-Heikkiä.

Poliisit olivat tulleet hänen jälessään pirttiin ja istuneet loisteen lämpimään.

"Olipa se taivalta", sanoi pitkäviiksinen.

"Eikä olla vielä kuin puolivälissä", lisäsi toinen.

Mutta Simo teki jyrkän kysymyksen, tiesivätkö miehet, missä isäntä oli. Mutta miehet vastasivat kierrellen. Silloin alkoivat poliisit heiltä tiedustella, mitä miehiä olivat ja millä asioilla kulkivat.

Miehet hätääntyivät ja selittivät olevansa laukkukauppiaita ja menevänsä tukkityömaille Pikku-Raahonjärven seuduille.

"Missä tavarat?"

He näyttivät kaikki myytävänsä, jotka laatikoissa ja säkeissä ollen olivat kannetut pirttiin.

Mutta mökkiin oli saapunut kolmaskin poro ja hiihtomies, jäljistä päättäen aivan äsken, tänä päivänä. Missä kolmas poro oli ja mies?

Simo sen kysymyksen teki ja miehet näyttivät hölmistyvän.

"Ei tässä ole meidän olomme aikana ketään käynyt", sanoi eräs miehistä.

Mutta Simon vanha viha etelän puolen miehiä kohtaan nousi voimaansa ja hän karjaisi niin että pirtti helisi:

"Totuus julki!"

Hänen äänessään helähti semmoinen voima ja päättäväisyys, että poliisitkin säpsähtivät.

"Sanokaa pois totuus!" käski pitkäviiksinenkin.

Äsken puhunut mies silmäsi poliisien aseisiin ja Simon pitkään pyssyyn.

Miehet alkoivat kuin yhdestä suusta kertoa mitä tiesivät. He olivat jo aamupäivällä mökkiin saapuneet. Isäntä oli silloin kotona. He saivat häneltä jäkäliä ja päättivät levähtää itse ja levähdyttää porojaan. Mutta vähän aikaa heidän tulonsa jälkeen oli samalta suunnalta saapunut poro, jolla veturissa oli kaksi isoa säkkiä. Toinen mies oli ajanut poroa, suksilla hiihtäen, toinen oli hiihtänyt perässä…

He eivät tienneet mitä miehiä olivat, mutta isännän kanssa olivat kuiskailemalla puhelleet ja seurauksena oli ollut, että isäntä, Riipin-Heikki, lähti omalla porollaan edellä ajamaan… ja isännän poron veturiin oli toinen säkillinen nostettu… Iltahämyssä olivat lähteneet…

"Minkänäköisiä miehiä ne olivat?"

Sekä Simo että poliisit tekivät kysymyksen yhtaikaa.

"Etelän puolen miehiä ne taisivat olla", alkoi eräs miehistä selittää. "Olin minä ymmärtävinäni, että jotakin ne pelkäsivät, koska isäntää aivan kahden kesken puhuttelivat… Taidatte olla niiden hakijoita…"

"Oliko se toinen paksu, kenoselkäinen mies?" kysyi Simo äkkiä, keskeyttäen miehen selityksen.

"Olipa niin. Semmoinen punakasvoinen ja vaaleaviiksinen…"

Simo ja poliisit silmäsivät toisiaan. Simon harmaissa silmissä leimahti kuin salama.

Hän hypähti ylös istumasta kuin olisi sähköiskun saanut.

"Heti perään, muutoin se pääsee käsistämme!" sanoi hän vihasta vapisevalla äänellä.

Poliisitkin saivat uutta intoa, ja revontulten valossa lähtivät miehet hiihtämään pakkasyöhön pitkälle, talottomalle taipaleelle.

Simo lykkäsi heti pihasta lähtien täyteen vauhtiin. Ja metsän rannassa, josta alkoi melko kova porotie, katosi hän näkyvistä ja häipyi kuin otus lumiseen kiveliöön.

XI

Alan toista viikkoa on Utuniemen Simo kiveliöitä hiihtänyt. Hänen vimmansa ja vihansa on niin suuri, ettei hän tunne väsymystä. Joskus on hän ollut hyvinkin lähellä saalistaan. Mutta aina on otus edellä paennut tai osannut piilottautua. Poliisit ovat seuranneet Simon jälkiä, mutta eivät ole onnistuneet häntä saavuttamaan.

Jo ovat viimein sattuneet samalle ladulle Simo ja Paksu-Sakari, synkän synkälle erämaan taipaleelle, joka on kahden kylän välissä. Simo on saanut vihiä, että Paksu-Sakari on kylästä lähtenyt, sitten kun oli saanut myydyksi viinaksensa. On kuullut senkin, että Sakari jo on ollut semmoisessa uskossa, että takaa-ajajat ovat väsyneet, kun ovat jäljiltä eksyneet. Se tieto häntä kannustaa.

Ja vaikka on tulipalo-pakkanen ja ilta käsissä, lähtee Simo taipaleelle ja jättää terveiset poliiseille, että tulkoot perässä. Ennen loppuu Lapin yö, ennen päivät pitenevät ja aurinko korkeammalta paistaa kuin hän Paksu-Sakaria väsyy kiertämästä. Kukaan ei tiedä syytä, minkä vuoksi hän niin väsymättömästi ajaa takaa, ei kukaan aavistakaan, mitkä voimat häntä taipaleella auttavat. Poliiseille on vain oppaaksi tullut, mutta parhaaksi kiinnipyytäjäksi osoittautuukin. Kummailevat sitä kylissä ihmiset, ja ihmeenä sitä poliisitkin pitävät. Mutta he eivät ole saavuttaneet Simoa, vaikka ovat poroillakin perässä viillättäneet. Niin ne kaksi heidän edellään pakenevat kuin lentävät linnut.

Simo seuraa suksenlatua, jota tietää Paksu-Sakarin hiihtäneen. Vinhasti hän vielä sompaa liikuttaa ja keveästi näyttää suksi luistavan. Latu painuu painumistaan kiveliöön, kiertää vaaroja ja oikaisee puuttomien vuomien poikki. Sompien sijoista näkee Simo, että kiire on ollut Sakarillakin, vinhasti on sauvoillaan työnnellyt…

Kun Simo saapuu laajan jänkän laitaan, nousee kuu kokonaisena ja kiiltävän kirkkaana, niin kirkkaana kuin se ainoastaan Lapissa voi, ja valaisee koko talvisen, kuolemanvalkoisen kiveliön. On kuin kirkkaalla päivällä, ja kun Simo tähystää jänkän toiseen laitaan, näyttää siellä, juuri metsän rannassa, joku liikkuvan. Mutta ei erota silmä, onko hiihtäjä vai joku muu liikkuva, sillä metsänranta varjostaa.

Simo saa uutta vauhtia ja vihaisesti työntelee hän pitkin laajaa jänkkää. Tämä erämaan taival on hänellekin outo. El ole näissä kiveliöissä Simokaan koskaan hiihdellyt, vaikka nuorempana eräretkillään oli hiihtänyt tuolla puolen vedenjakajan, josta Taka-Lappi alkoi. Mutta ilmansuunnat hän tuntee ja tietää nyt hiihtävänsä suoraan itää kohden.

Kun hän saapuu jänkän laitaan, alkaa siinä taajaa korpea, ja latu näyttää nousevan vastamaisille maille. Hänen edessään kohoaa valkoisena lumilinnana yksinäinen tunturin huippu, joka kirkkaassa kuutamossa kuin kipunoitsee. Latu lähtee kiertämään tunturin pohjoispuolitse. Tulee vastaan jyrkkärantainen metsäjoki, joka luikertelee tunturin jalkain juuritse. Ympäristö on aukeaa, ja lumen alta pistäiksen joku pitempi kanto. Hän arvaa, että näillä seuduilla on takavuosina käynyt tukinhakkuu. Kun latu nousee korkeammalle, jossa solkikoivujen seassa törröttää vielä joku kelohonka, huomaa Simo jäännöksiä tukinajajain käyttämistä maakodista ja hongista salvatuista talli-pahasista.

Tallin oven kynnyksellä on edellä hiihtävä istahtanut. Simo tarkastaa jälkiä ja huomaa sikaarinpätkän, joka on viskattu vähän loitommaksi. Mutta ei malta Simo viivähtää. Parantaa vain vähän suksensa varpaallista ja lähtee uudestaan painamaan. Pian on hän kiertänyt tunturin ja saapuu taas joen uomalle. Jo huomaa hänen silmänsä pienoisen heinäladon, joka kyyröttää suuren kuusen vieressä, joen törmällä, missä on aukeampi niityksi raivattu paikka. Siitä arvaa hän lähestyvänsä asutuita seutuja, ehkä jotakin uudistaloa…

Virkein mielin hiihtää hän eteenpäin, nyt joen uomaa noudattaen.

Aamupuoleen katoaa kuu näkyvistä, mutta sen valo tuntuu vieläkin jostakin tunturien takaa tai taivaan verhojen lomitse. Latu on noussut korkealle mäelle, jolta kulovalkea aikoinaan on metsän polttanut, niin ettei näy muuta kuin jokunen mustarunkoinen puu, joka on jäänyt siihen palamatta törröttämään. Aamun valjussa valossa näyttävät ne aavemaisilta, kuivuneet oksat kuin rukoillen ojennettuina taivasta kohden.

Simo pysähtyy siihen ja katselee alas laaksoon, josta sieltä täältä joen varrelta kumottaa ihmisasuntoja. Hän nostaa lakkiaan kuumia ohimoitaan jäähdyttääkseen…

Kummallinen, outo raukeus valtaa silloin äkkiä hänen mielensä. Tuntuu kuin katkeilisivat mielen jänteet toinen toisensa perästä. Sydän herpoaa ja kamala painostus valtaa hänet. Hän herää kuin jostakin kauheasta unesta ja kuin havahtuen muistaa, mitä varten on toista viikkoa kiveliöitä hiihtänyt…

Tulee kalvava katumus kaikesta ja hänestä tuntuu niinkuin nyt pelkäisi jotakin… niinkuin suurempi voima häntä ahdistaisi…

Hänen väsyneessä mielessään kuuluu kuiske: et onneasi sillä saa takaisin, jos hänet murhaatkin!

Mutta silloin hän suuttuu omille haaveilleen, koettaa jännittää mielensä jouset uudestaan, terästää tahtoaan, muistaa häväistystä, jonka toinen on tehnyt… Mutta hänen mielensä jouset eivät enää kimpoa ja tahdon teräs vastaa pehmeältä kuin meltorauta…

Ja syvältä sielun pohjalta nousee kuin rauhan sanomana kuiske korvaan: kiitän, hyvä Jumalani, etten tehnyt mitä aioin!

Hän seisoo yhä suksillaan ja yhä raukeus, joka hienosti hivelee sydäntä, valtaa hänet. Ei koskaan hän ole semmoista tuntenut…

Mistä tämä kaikki nyt äkkiä tuli? Nyt juuri, kun hän jo oli tahtonsa perille pääsemässä?

Hän painaa lakin päähänsä ja potkaisee myötämäkeen menemään. Mäen alla on valtatie, joka yhdistää kaksi kyläkuntaa toisiinsa. Simo laskee yli tien ja pysähtyy mökin viereen tien poskeen.

Mökin edustalla on kahdet sukset kinoksen nokassa ja sauvat pystyssä niiden vieressä. Ovi on kiinni, mutta pienen ikkunan yläruudusta, joka ei ole jäässä, pilkahtelee liesitulen loimu, väliin himmeämmin, väliin kirkkaammin. Kummallinen aavistus johtuu Simolle mieleen.

Hän nousee suksiltaan ikkunan kohdalla ja kurkistaa sisään… Äkkiä lähtee hän kuin takaa-ajettuna hiihtämään kylää kohden.

Vasta kylässä, kun päivä alkaa tuntua, saattaa hän levollisemmin ajatella. Niinkuin silloin, kun hän tälle retkelle läksi, hän ei mitään muuta ajatellut eikä tuntenut kuin janoavaa kostoansa, niin hän nyt ei muuta tunne kuin vaisua iloa siitä, ettei mitään tullut tehdyksi. Mutta sitä, mikä muutoksen hänen mielessään on tehnyt, hän ei ymmärrä. Oli kuin kaukainen ääni, jonka sanoista ei selvää saanut, olisi huurteisesta yöstä huutanut ja kieltänyt lähestymästä.

* * * * *

Asutuita seutuja, valtateitä noudattaen, tulee Simo takaisin Utuniemeensä. Kuta likemmäksi kotiansa hän saapuu, sitä paremmalta hänestä olo tuntuu. Hän on kyllä voipunut ja väsyksissä, mutta hänen mielensä on terve. Koko taipaleen on hän miettinyt mielensä muutosta ja kysyy itseltään, mistä laskeusi se voimattomuus koko olemukseen, ettei saattanutkaan tehdä sitä, mikä oli palavana liekkinä sydäntä polttanut. Hän ei siihen vastausta saa, mutta sen hän ymmärtää ja tuntee, että merkillinen muutos hänessä on tapahtunut.

Hän on tahallaan välttänyt niitä kyliä ja taloja, joissa hänet tunnetaan. On levähtäessään poikennut autioihin mökkeihin eikä ole retkestään mitään kertonut. Pimeänä iltana hiihtää hän kotinsa pihalle. Pirtistä loistaa iloinen takkavalkea, joka valaisee lumisen pihan melkein navettaan asti. Hänestä tuntuu niinkuin olisi ollut kokonaisen vuoden poissa kotoa. Hänessä itsessään kai on muutos tapahtunut, sillä ei suinkaan talo ole ehtinyt parissa viikossa niin paljoa muuttua.

Hän koettaa innostua työhönsä ja vastaa kotiväkensä kysymyksiin lyhyesti ja vältellen. Talossa ei ole hänen poissaollessaan kukaan käynyt, eikä ole kuulunut mitään Rantamaulasta, jossa Selma emäntä vielä oleskelee.

Mutta eräänä päivänä näkee Simo kaksi miestä hiihtävän pihaan, venevalkamasta ja järveltä päin. Hän tuntee heti molemmat miehet: Romppainen ja Rantamaulan Aapo, joka koko talven on ollut Romppaisen apurina.

Heti kun miehet ovat sisälle päässeet, käsineensä kuivumaan asettaneet ja Aapo terveiset Selmalta ja Rantamaulasta sanonut, alkavat he puhua Paksu-Sakarista. He tietävät koko asian, poliisien ja Simon retket Sakarin perässä.

Simo hiukan nolostuu, mutta ei virka mitään.

"Poliisit sen lopulta saivat kiinni", juttelee Romppainen. "Lienetkö vielä sitä kuullutkaan?"

"En ole kuullut", vastaa Simo vähän vilkkaammin.

"Sinun perässäsi olivat poliisit hiihtäneet ja osuneet yhteen Paksu-Sakarin kanssa Simuna-Antin mökillä, josta sinäkin olit ohi mennyt", jatkaa Romppainen. "Olivat pelanneet korttia kaikessa rauhassa. Tapeltu oli, mutta käsirautoihin saivat Sakarin… Nyt se kyllä pysyy ja ikitielle joutuu… Pääsivät nyt ihmiset sitä pelkäämästä… Kuuluu olevan monta miestappoakin Sakarin tilillä ja muita kolttosia siihen…"

Simo kuuntelee Romppaisen selitystä ja muistaa selvän selvästi Paksu-Sakarin kasvot, jotka ikkunan läpi näki liesitulen valossa.

"Vai jo lopulta osuivat yhteen", sanoo hän sitten melkein välinpitämättömällä äänellä. "Kova se olikin edellä pakenemaan…"

"Sille oli aina ilmoitettu, missä kiinniottajat ovat tulossa", tiesi Romppainen. "Sillä on jo siksi hyviä ystäviäkin ympäri Lappia, ja senvuoksi ehti aina edellä…"

Ja Romppainen kertoo siinä minkä mitäkin Paksu-Sakarin elämästä. Niin kauheaa rikosta ei ole, jota ei Sakari olisi tehnyt näinä vuosina, joina on täällä Lapin rajoilla ollut.

"Kaiketipa kaikista töistään palkkansa saapi", sanoo Simo, mutta ei näytä erinomaisemmin välittävän siitä, että Sakari nyt lopultakin on kiinni saatu.

Mutta kun ovat aikansa Paksu-Sakarista puhelleet, alkaa Romppainen Simon kanssa taas metsäkauppoja hieroa…

Romppaiselle on tehty vuode kamariin, mutta Simon ja Aapon vuoteet ovat pirtissä.

Romppainen kuuluu jo nukkuvan. Simo ja Aapo riisuvat kenkiään takan luona, jossa puut jo ovat punertavana hiilloksena.

"Oli se hyvä, ettet sattunut yhteen sen Sakarin kanssa", sanoo Aapo hiljaisella äänellä ja ikäänkuin jatkaen päivällistä keskustelua. "Selman vuoksi oli hyvä", lisää hän vielä.

"Tiesikö Selma?" kysyy Simo vähän hätkähtäen.

"Sattui olemaan kulkevia poromiehiä, ja ne toivat tiedon, että olit lähtenyt poliiseille oppaaksi Riipin kiveliöön… Siitä tuli Selma semmoiseen hätään, ettei sanoa osaa. Se pelkäsi sinun lähteneen Sakaria takaa ajamaan, — niinkuin sitten lähditkin, — ja aivan uskoi, että jos kohtaat, niin… Semmoisia uskoi ja pelkäsi… Ei uskallettu Selmalle sanoa, että todella olit Sakarin perään lähtenyt, vaikka siitäkin kyllä tietoja meille tuli… Oli se niin levotonta aikaa… Ja minun täytyi sitten omin päin sanoa, että kotona kuulut olevan… Ei rauhoittunut sittenkään… Ei ennenkuin sitten vasta, kun tuli varma tieto, että poliisit olivat Sakarin kytkeneet…"

Aapo ei huomaa, että Simo on kalvennut, — hiillos on jo alkanut mustua, niin että miehet istuvat puolipimeässä.

"Puhuiko Selma mitään Jantukan kiroista?" kysyi Simo, ääni vähän vapisten.

"Puhui… Silloin kun pahinta pelkäsi, hän sanoi, että jos Sakarin tapat, niin Jantukan kiroissa olet, ja sitten ei enää ole toivoakaan niistä irti päästä… Semmoisia lapsellisia pelkäsi eikä ketään ottanut uskoakseen, vaikka kuinka olisi vakuutettu…"

Simo hengittää keveämmin. Ei ole Selma kuitenkaan puhunut Aapramin kuolemasta mitään eikä omasta onnettomuudestaan maininnut!…

"Mutta sitten kun tuli tieto, että poliisit ovat Sakarin elävänä kiinni saaneet, niin alkoi itkeä ilosta ja sanoi, että Jantukan kirot alkavat nyt Utuniemestä kaikota… Niin kummia se uskoi… Pelättiin jo, että kuinka käy, kun vielä on raskaana…"

"Entäs nyt… Kuinka nyt voi, kun tänne läksit?" kysyy Simo, nyt jo rohkeammin.

"Parhaat terveiset lähetti ja toivoi sinun keväthankien aikana käyvän Rantamaulassa… Ikävän sanoi jo olevan tänne Utuniemeen… Lehmiään ja lampaitaan muisteli, että miten tulevat hoidetuiksi, kun itse kotoa poissa on…"

Vuoteeseensa kävi Simo, mutta makasi valveilla ja mietiskeli. Oli montakin seikkaa, jotka mietityttivät, monta kysymystä, joihin vastausta etsi. Hän muisti sisko-vainajaansa Elsaa, joka tuli sokeaksi, muisti äitiään, joka Jantukan kiroja oli pelännyt… ja Selmaa, joka kaikki oli Jantukan kiroiksi uskonut. Olisiko niihin hänenkin lopulta uskominen? Jantukkako olisi voinut kaikki hengellään aikaan saada? Oliko Jantukka hänetkin saanut sokaistuksi, että antoi pojan hukkua? Ja Jantukkako pani hänet ajamaan takaa Sakaria?

Hän mietti ja mietti. Mutta vaikka selvä järki sanoi, että kaikki mitä heidän osalleen oli kovaa sattunut oli sattumaa, onnettomuutta, jota ei voinut välttää enempää kuin voi välttää kuolemaa, joka tulee milloin tahtoo, tunsi hän jonkunlaista pelkoa siitä, että Jantukan kirot olivat voineet olla onnettomuuteen johtamassa…

Mutta mistä tuli sitten se voimattomuus ja tarmottomuus kalpeana kuutamoisena aamuyönä, jona hän oli Paksu-Sakarin kimppuun hyökkäämässä? Mistä kuului huuto korviin ja mistä ääni sydämeen, joka vavahteli? Oliko hänkin ollut Jantukan kiroissa ja juuri sinä aamuhetkenä niistä päässyt? Jolloin tuntui niinkuin pitkästä painajaisen ahdistamasta unesta olisi herännyt?

Niitä hän mietiskeli ja kysymyksiinsä vastausta etsi. Mutta selville ei hän päässyt. Ja hänelle tuli halu puhua kaikki tunteensa vaimolleen, selittää kaikki niinkuin hän nyt tunsi. Ehkä Selma oli juuri näitä samoja asioita miettinyt, mutta ei ollut niitä Simolle saattanut kertoa. Ehkä olisi pitänyt pelastaa se poika? Ehkä hän juuri pojan hukkumisella oli kaivanut omaa hautaansa taikka vaimonsa hautaa?

Hänen oli paha olla, ja hän päätti heti aamun valjetessa lähteä hiihtämään vaimonsa luokse Rantamaulaan. Hänen mielensä oli levoton. Omatunto soimasi. Ei rauhaa ollut odotettavissakaan. Silloin johtui hänen mieleensä, että piti mennä samaa tietä kirkolle asti, suoraan papin puheille ja kertoa kaikki…

Mutta kukaan ei ollut osannut aavistaakaan, mitä Utuniemessä oli tapahtunut. Uskotaanko hänen kertomustaan? Kun ei kukaan tiedä siitäkään, miten Selmalle Veksalahdessa on käynyt? Jos hyvinkin luulevat, että hänkin on joutunut Jantukan kiroihin ja nyt ruvennut hänkin vuorostaan hourimaan? Voivat niinkin päin asiat kääntää, ja kuinka sitten käy? Eihän hän siten rauhaan pääsisi, ja häpeä olisi sitäkin suurempi…

Levottomana, aamun tuloa odotellen, Simo valvoi ja vasta aamupuoleen yötä nukkui ja nukkui raskaasti vielä silloinkin kun Romppainen kömpi kamarista ja alkoi taas metsäkauppoja hieroa.

Mutta kun Romppainen ja Aapo parin päivän päästä lähtivät talosta Pikku-Raahonjärvelle päin ja metsäkaupat vielä, Simon tahdosta, oli lykätty kesään asti, meni Simo ensi töikseen niemen juurelle sen rutoläjän luo, jonka alle Aaprami-vainajan vaatteet oli kätkenyt. Hän kaivoi käärön lumen alta, pudisti pois lumen ja risut ja vei käärön sisälle. Ja avasi sen ja latoi vaatteet samalla lailla limikkäin Selman lipaston laatikkoon, niinkuin ne olivat siinä limikkäin sievässä läjässä olleetkin.

Ja lähti sitten painumaan järveä pitkin Rantamaulaan vaimonsa puheille.

XII

Kesä on taaskin tullut.

Simo on kevätkylvönsä tehnyt ja on nyt lähdössä Rantamaulaan Selmaa noutamaan.

Keväällä, juuri silloin kun järvi loi jäitään, on Selma synnyttänyt vankan pojan, vaikka Simo vasta ohrankylvön aikana on siitä tiedon saanut. Ei ole ollut ketään kulkijaa, jonka matkassa ilosanoma Simolle olisi lähetetty. Mutta nyt ovat kevätkalan pyytäjät vasiten sanansaatantaan Utuniemeen soutaneet ja iloisen uutisen Simola kertoneet.

Hymy kasvoillaan, kirkkain silmin ja kiireisin liikkein hommaa Simo järvelle. Suuren kolmilaidan on vesille vetänyt ja purjeen kuntoon asettanut. Nämä viime viikot ovatkin olleet hänelle raskaat elää, kun tiesi Selman synnytyksen ajan lähenevän eikä hän rospuuton aikana järvelle päässyt eikä mitään saanut kuulla Selman olosta. Hänen ilonsa on niin suuri, että hän unhottaa kaikki entiset.

"Terve ja vankka poika niinkuin honganoksa", ovat kalamiehet terveiset tuoneet.

Simo hymähtää, kun venevalkamassa purjetta pystyyn nostaa. Kipakka pohjoinen, peräntakainen puhaltaa… saisi laskea selkävesiä koko välin. Ja sekin on hänestä jo onnen merkki, ettei tuule vihainen vastainen nyt, kun hänen on niin kova kiire. Purje pullistuu ja raskas kolmilaita alkaa viiltää Kotinientä kohti.

Pitkä mela kainalossaan istuu Simo veneen perässä. Onnellisessa mielessään hän nyt taas, monen raskaan vuoden perästä, haaveilee sitä aikaa, jolloin tämä lapsi on täytenä miehenä… Hänen kuvansa ovat iloiset ja hauskat. Metsärahoilla hän laajentaisi yhä viljelyksiään ja panisi toiset puolet pojan varalta säästölaitoksiin…

Kevenneet ovat muutenkin hänen murheensa. Kevättalvella, kun hän Selman puheilla Rantamaulassa kävi ja asiansa, tunteensa ja tuskansa puhui, että rantamaille kirkonkylään aikoi ja kaikki papin tiedoksi kertoisi, kielsi Selma ja lohdutteli. Ei hänen kertomustaan kukaan uskoisi. Jumala, joka tiesi hänen tekonsa, oli ainoa, joka anteeksi antaisi ja katuvan rauhaan päästäisi. Niin oli Selma puhunut ja siihen uskoon pitkän taistelun perästä tullut. Monta päivää ja yötä olivat siitä puhuneet ja vihdoin, kun Simo takaisin Utuniemeen läksi ja Selma jai Rantamaulaan synnyttämistä varten, oli hänen helpompi elää ja hän pystyi taas työhönsä niinkuin ennenkin.

Ja mieleen ne asiat nytkin johtuvat, kun kolmilaita viiltää keskeltä järven selkää, että vaahto molemmin puolin kuohuu. Mieleen ne johtuvat, ja raskas siellä on paino vieläkin syvällä sydämen pohjalla, niin hän tuntee. Mutta toiselta puolen täyttää ilo hänen mielensä, niin että jälkimmäinen tuntuu vahvemmalta…

"Terve ja vankka poika."

Kalamiesten sanoman mukaan oli poika jo neljännellä viikolla. Oli odotettu pastoria tulevaksi järvikyliin ja silloin ristittäisiin… Sen vuoksi pitäisi Simon joutua niin pian kuin mahdollista, vielä että ehtisi ristiäisiin, — semmoiset terveiset oli Selma lähettänyt ja kovin ikävöinyt oli jo kotiakin.

Pian hän sinne nyt joutuukin, tuuli puskee, purje pullistuu, kolmilaita kiitää kuin lentävä lintu…

Simo kääntää keulaa jo itärannalle päin. Järven päässä jo siintävät rantaniittyjen ladot, mutta itse kylää ei vielä kuitenkaan näy.

Ei tullut kalamiehiltä tarkemmin kysytyksi, olivatko nähneet pojan ja joko Selma oli vuoteestaan noussut. Ja äkkiä johtuu Simon mieleen kysymys: Minkähän näköinen on? Onko minun vai onko Selman?

Kummallisesti se kysymys kaivaa mieltä. Eikä hän saata kieltää, että hänen mielessään pyörii Aaprami-vainajan kasvojen ilme siltä hetkeltä, jona Selma lapsen hänelle nähtäväksi paljasti…

Hänen mielensä vavahtaa ja sydän lyö levottomasti.

Merkillisesti se onkin jäänyt hänen mieleensä, se hetki ja ne lapsen kasvot. On aivan kuin olisivat tuossa silmäin edessä, valkoisen, ohuen nauhalakin ympäröiminä…

Silloin juuri alkaa kylä näkyä, yhteinen venevalkama ja veneiden pitkä rivi… Joku miehenpuoli kävelee Rantamaulasta rantaan päin.

Lähempänä rantaa tyyntyy tuuli, ja Simon kolmilaita lähenee laiskasti venevalkamaa. Mutta itse hän istuu vaihtelevin tuntein, polttavin mielin, veneen perässä.

Selma on portailla vastassa. Hän on jo aivan terve. On vain ikävä ollut Simoa ja kotia.

"Täällä se on", kuiskaa Selma ja menee itse edellä porstuan perässä olevaan kamariin. Ikkuna on peitetty liinaisella, niin että huoneessa on miellyttävä hämärä.

Simon sydän lyö niin, että tahtoo haljeta, ja melkein henkeään pidättäen seuraa hän Selmaa, voimatta mitään sanoa.

Valkoisessa vasussa se nukkuu, ohut peite kohotettuna kasvojen yli.

"Täällä se on", kuiskaa Selma, varovasti nostaen peitettä kasvojen päältä.

Simo kumartuu katsomaan. Lapsi nukkuu. Hän katselee hetken lasta ja silmää sitten Selmaan.

Nehän ovat aivan samanlaiset kasvot kuin Aaprami-vainajankin!

Simo tarttuu Selman käteen.

"Selma! Selma… Sillähän on Aaprami-vainajan kasvot!…"

"Niin ne ovat, mutta silmät ovat aivan kuin sinun silmäsi", sanoo Selma tyynin äänin ja liikkein.

Simo tuijottaa lapseen, kauhu kasvoillaan.

"Ja vartalo pitkä!… Katsos tänne!"

Simo ei vain tahdo säikähdyksestään selvitä.

Mutta Selman kasvoilla on iloinen hymy.

"Nyt olemme päässeet Jantukan kiroista! Nyt en enää usko enkä luule mitään! Yhtä kuitenkin pyytäisin? panemmeko hänen nimekseen Aaprami?"

Simo miettii hetken, pari kertaa nousee rinta raskaasti ja sieraimet levenevät. Mutta sitten silmää hän lapseen, joka on herännyt ja katselee sinisin silmin eteensä…

Simon rinta tyyntyy, kasvoille ilmestyy onnellinen hymy, kun hän Selman silmiin katsoen sanoo:

"Olkoon Aaprami."

Selma laskee kätensä Simon kuumalle otsalle ja kuiskaa:

"Nyt on Utuniemi oma kotimme! En enää noidan kiroja pelkää!"