TOISEN OMA

Kevät-unelma

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1910.

I

Kylän raitille, aina kylän alapäähän asti, näkyi Virkavaaran metsäherran vaaleansininen, huvilan muotoinen rakennus somien mäntyjensä keskeltä. Se oli rakennettu korkean vaaran kupeelle, männikkökummulle, jonka metsänpuolisesta laidasta kallio nousi jyrkkänä, metsäiseen vaaran kylkeen yhtyen.

Talo oli etäällä kylän muista taloista, jotka olivat rakennetut laaksoon, tienviereen ja lähelle jokitörmää. Uudenaikaisen tyylinsä ja miellyttävän paikkansa vuoksi se veti ohikulkijan huomion puoleensa.

Jo heti pitäjään muutettuaan oli nykyinen metsäherra alkanut katsella talonpaikkaa. Näytti siltä kuin olisikin aikonut elää täällä ikänsä, ettei enää muilta seuduilta virkaa hakisikaan. Ja silloin jo, kun kuultiin, että hän aikoi rakentaa talon tuohon Kelovaaran laitaan, alettiin paikkaa Virkavaaraksi nimittää.

Ja niin oli siihen rakentanutkin sievän talon — ikäänkuin ihmisten jaloista pois.

Oli varhainen kevätaamu. Ei ollut päivä vielä noussut, ja kylmä yö oli seulonut kirkasta, hopeista huurretta puut valkoisiksi. Tielle kumotti Virkavaaran metsäherran vaaleansininen rakennus kuin kukka kuuraisten puiden keskeltä. Sieltä näki kyllä tielle, mutta tieltä ei näkynyt taloon muuta kuin hiljainen, sinervä päärakennus ja rivi punattuja ulkohuoneita aivan takakallion kupeessa ja kuin siihen kiinni kasvaneina. Mutta jos arvasi katsoa yli mäntyjen latvain, sattui silmään pitkä viiritanko, jonka latvassa leijaili teeren kuva.

Jo liikkui joku päähuoneessa, jonka ikkunat antoivat etelään ja josta oli suurenmoinen näköala leveälle joen uomalle ja sen kahden puolen kohoaville kukkuloille.

Ikkunaverhot työnnettiin syrjään. Metsäherra nousi jo vuoteeltaan.

Hänellä olikin, Martti Laguksella, tapana nousta varhain. Talviaamuinakin, kun taloissa ryhdyttiin karjaa ruokkimaan, näkyivät jo tulet Virkavaaran metsäherran huoneesta.

Mutta tänä aamuna Martti metsäherra oli tavallista varhaisempi, sillä hänellä oli ollut aikomus lähteä karhunjahdille lähimmän naapurinsa Kivi-Ollin kanssa. Illalla olivat asiasta lopullisesti päättäneet.

Yö oli ollut kylmähkö, ja lumenpinta oli arvattavasti kovettunut suksenkantavaksi hangeksi.

Martti silmäili alas kylälle ja joen valkopintaiselle uomalle, joka ulottui silmän kantamattomiin. Vaarojen kupeilta hohtivat valkoisen huurteen peittämät puut ja pohottivat kilokalliot. Minkäänlaista liikettä ei näkynyt tieltä, ei hiihtäjää vielä joen jäällä, eikä kylältä noussut vielä savuja.

Martti silmäili idän puolelle, josta ei näkynyt muuta kuin korkea, kallioinen vaaran kylki ja ylempänä taajaa kuusikkoa. Ei näkynyt vielä aamunvinkkaa taivaan rannalla, vaikka taivaan kansi oli jo vaalennut ja ennusti päivän tuloa. Hän silmäsi samalla lämpömittariin ja näki, että se näytti vain yhden asteen kylmää.

Ei ollutkaan ollut tarpeeksi kylmä yö. Hangen pinta ei ollut kovettunut kyllin kestäväksi, varsinkaan kun edellisen päivän suvi ei ollut oikein tuntuva.

Ennen auringon nousua oli Kivi-Ollin pitänyt tulla metsäherralle ilmoittamaan, oliko mahdollista lähteä karhua kiertämään. Mutta eipä häntä kuulunut.

Martti pyyhkäisi unen pois silmistään ja alkoi pukeutua.

Olli oli ehkä vakoilemassa metsässä, kuinka hanki kantoi, mietiskeli hän. Kyllä ukko oli siksi toimelias — ja siksi innokas metsästäjä. Ja niin olivat edellisenä iltana tuumineet. Moneskohan karhu jo olikaan tämä, jota Ollin kanssa aikoi ahdistella, jatkoi Martti mietteitään.

Niin. Olipa hänellä tarkat tiedot siitä, sillä jokaisen karhujahdin hän oli kirjoittanut päiväkirjaansa. Olihan niitä jo!

Ja nämä kymmenen vuotta olivat kuluneet täällä Pohjolassa kuin unennäkö. Elämä oli tuntunut keveältä täällä, aika kulunut lentävin siivin, ja kului kai näin vastakin… kului kohden kuolemaa… tällä lailla, hiljaisesti, tyynesti iankaikkiseen lepoon…

Oli omituista, että näin kevään tullen Martin vieläkin tapasi surumielisyys, joka oli häneen nuorena lyönyt leimansa ja tehnyt hänestä vakavan, harvoin hymyilevän miehen. Näin keväisin hänet kuitenkin aina tapasi surumieli, ikävä ja onnen kaipuu; ne olivat kasvattaneet hänen sieluunsa toisen maailman, joka ei ollut missään yhteydessä tämän maailman eikä sen elämän kanssa, jota hän eli… Hän sallikin noiden rakkaiden unelmain tulla, antoi muistinsa ja tunteittensa vaeltaa kultaiseen nuoruuden aikaan ja vieläkin haaveksia olleista onnen hetkistä…

Martti peseytyi. Ja vaikka hänellä ei ollut tapana hiuksiaan harjatessa katsella kuvastimeen, sattui hän sen nyt tekemään.

Hän oli kookas, keski-ikäinen mies; kauniiden, miehekkäiden kasvojen totisuutta tehostivat musta poskiparta ja vankat viikset. Hänen suuret, siniset silmänsä olivat aina surumieliset, ja ainoastaan silloin, kun hän hymyili, välähti niiden ilmeessä terveen elämän lujaa voimaa. Koko vartalo oli voimaa ja elämää, ja komea, kaareva rinta kohosi rennosti kuin ruhtinaalla.

Mutta nyt kuvastimeen katsoessaan hän näki silmäin ympärille ilmestyneen ryppyjä, jotka eivät kyllä rumentaneet, mutta antoivat hänen kasvoilleen entistä vakavamman sävyn. Hän hymähti. Pian alkaisi ilmestyä harmaita hiuksia… ehkä jo olikin ohimolla ja korvain juuressa…

Ja kuinka lieneekään, joutui Martti taas miettimään kulunutta elämäänsä. Sillä se oli ollut elämää, tämä nykyinen ei ollut kuin sitä, jonka itse suunnitteli tänne Pohjolaan muuttaessansa… Oli tehnyt tilin entiselle, nuoruuden unelmalle, ja alkanut ikäänkuin alusta. Oli ottanut huomioon kaikki seikat, ja lopputuloksena oli: elän yksin.

Ja kun oli kuivannut kasvonsa ja sukinut partansa, istahti hän keinutuoliin, pani tupakaksi ja unohtui mietteisiinsä. Unohtui niin, ettei muistanut aiottua retkeä, ei Kivi-Ollia eikä mesikämmentä…

Kummalliselta kai näytti hänen elämänsä. Olivat siitä kyläläiset sanoneet ja virkaveljet hyvin usein. Mutta kukaan ei tiennyt, että hänellä oli ollut unelma hänelläkin, ihana ja suloinen unelma, joka upposi sydämeen jo nuorena, mutta ei koskaan toteutunut. Moni saattoi aavistaa, ja hyvin usein oli sitä häneltä kysytty, mutta hän ei koskaan tehnyt siitä selvää eikä antautunut siitä puheisiin kenenkään kanssa.

Kun hän muutti tänne Pohjolaan, oli unelma jo aikoja sitten loppunut, tuli oli sammunut, mutta hehkuva hiillos jäänyt jälelle. Ja kun hän tänne pääsi, tuntui hänestä kuin olisi päässyt kotiaan, siihen paikkaan, josta ei mihinkään ikävöinyt eikä mitään liikaa vaatinut…

Tänne rakensi oman talon korkealle mäelle, johon ei kuulu kylältä humu ja jossa saisi viettää loppuikänsä rauhaisaa vanhanpojan elämää…

Kymmenes kevät olikin jo kulumassa, eikä tänä aikana ollut tapahtunut mitään, jota hän ei olisi ennen aavistanut tai joka olisi häirinnyt hänen rauhaansa. Olivathan nämä kymmenen vuotta olleet oikeastaan onnellista aikaa, niin onnellista kuin voivatkin yksinäisen miehen elämässä… Nyt nämä seuraavat — ja kukapa tiesi, vaikka kuolema piankin noutaisi — olisivat kai samanlaisia: hiljaisia, pimeitä talvisia päiviä, valoisan kesän herttaisia päiviä…

Mutta joka kevät muistuivat mieleen onnenpäiväin ihanat hetket.

— Tule vain, sinä kevään herttainen, vaalea hengetär. Tule luokseni kevätaamuin ja istu ja viivähdä hetkinen yksinäisen miehen pöydän päässä. Vaikka sinun viestisi tulevatkin haudan takaa, ovat ne rakkaita kuitenkin. Kerro tarinoita kuolleesta armaastani ja vie terveiseni mennessäsi. Minä varron täällä ja tulen sinne sinun kanssasi jonakin keväisenä aamuna, silloin kun päivä nousee… Sinä opastat tien satumaailmaasi ja uuteen ihanampaan elämään… Sillä sen sinä tiedät, että kalvava kaiho minua repii ja itkevä ikävä rasittaa ja kaipuu kalvaa aina sydänparkaani…

Niin hän itsekseen haaveksi, eikä kukaan osannut aavistaa, että tuon vankan miehen mieli oli pehmeä kuin vaha…

Usein hän heräsi tuollaisesta haaveesta siihen, että tapasi kyyneleitä silmissään…

Semmoisina hetkinä hän tunsi itsensä niin orvon yksinäiseksi, ja suru, joka ennen oli lopuksi kummunnut ilona, painui silloin syvemmälle ja kasvoi kiinni sielun pohjaan.

"Mikset nai?" olivat virkaveljet usein kehoittaneet.

"Minä olen tässä jo niin tottunut yksin elämään."

Eivätkä he sen enempää tiedustelleet.

Mutta kaikki pitivät hänestä ja olisivat mielellään tahtoneet häntä seuraansa. Joskus, kun hän oli osunut joukkoon, saattoi hän olla iloinen ja leikkisä ja purevan sukkela. Mutta mieluummin hän oleskeli yksinään ja samoili kiveliöitä. Saattoi joskus olla metsillä omaksi huvikseen viikkomääriä tai kalastella erämaan järvillä Kivi-Ollin kanssa koko syyspuolen kesää.

Hänen ajatuksensa vaelsivat kaukana nuoruuden ajassa, ensimmäisessä ylioppilasvuodessa. Ja ikäänkuin oikein tahtoen muistoistaan nauttia hän antoi jokaisen kuvan viipyä kauan mielessään ennenkuin salli toisen siirtyä sijalle…

Silloin hän äkkiä heräsi siitä, että aurinko nousi ja valeli kultiaan toiselle puolelle jokea vaarojen huurteisia puita vasten. Hänen oma talonsa oli vielä varjossa, mutta koko lännenpuolinen maailma, suuri vuorinen erämaa, välkkyi siellä ja kimalteli aamun kullassa.

Hän nousi ja kävi ikkunasta katselemaan luontoa. Joen valkoinen pinta välkkyi, ja kaukaa siinsi suuren vaaran juurelta toisen pitäjän kirkko tapuleineen. Ja ihan taivaanrannalla, siellä missä vuorijono näytti kasvaneen siihen kiinni, värähteli kevään harsoa ja lämpöistä auerta. Kylän taloissakin jo herättiin, ja savuja nousi suorina patsaina tyyneen kevätilmaan. Joku hiihtäjäkin näkyi laskettelevan alas rantatörmästä joen kimaltelevalle pinnalle.

Joka kevätaamu hän oli tottunut retkeilemään. Milloin hiihteli suurten vaarain la'ille ja laski huimaa vauhtia takaisin, milloin valjasti poronsa ja ajoi aamuvarhain kyläläisten metsätietä kauaksi saloille. Ja sama halu tapasi hänet nytkin.

Olihan nyt oikeastaan ensimmäinen hankiaamu tänä keväänä. Hän alkoi valmistautua retkelle, aikoen hiihtää korkean Rattostunturin huipulle, jolta näki kauas Lappiin asti. Siellä oli hauska olla ja helppo hengittää! Siellä oli lohtua yksinäiselle miehelle, joka ei saanut iloa muualta kuin luonnosta!

Ja tulisella kiireellä hän alkoi köyttää paulakenkiä jalkoihinsa.

Samassa hän huomasi Kivi-Ollin tulevan pihalle, suksilla mäkikujasta viillättäen.

Hän kävi jo portaille vastaan, ja ennenkuin Olli ehti sanoa hyvää huomenta, kysäisi hän:

"Onko hanki kantavaa?"

"Aukeilla kantaa, mutta metsissä ei… Ei tullutkaan niin kova kylmä kuin luulimme… Ei ole nyt vielä kiveliöön lähteminen… Mutta onpa kevättä… ja karhu kyllä odottaa meitä…"

Ukko naurahti sitä sanoessaan. He olivatkin, hän ja Martti, aina onnistuneet karhun kaadannassa.

Olli iski sauvansa kiinni kinokseen ja kävi portaille. Martin totisille kasvoille ilmestyi iloinen hymy, ja toverillisesti hän tervehti vanhaa miestä. Heistä oli näinä kymmenenä vuonna tullut hyvät ystävät. Olli oli Martin ensimmäinen työmies taloa rakentaessa ja ainoa seuralainen metsästysmatkoilla. Oikeastaan olikin pyytöhenki nämä kaksi eri-ikäistä miestä yhdistänyt lujilla veljessiteillä.

Olli oli jo kuudenkymmenen mies, mutta luja ja sitkeä ja verrattoman tarkka ampumaan. Kun hän oli ikänsä metsiä kulkenut, oli hänen vainunsa otusta ajaessa tarkka kuin eläimen, eikä hän sitä kertaa pyyntöön lähtenyt, ettei tuonut saalista matkassaan. Hänen pieni mökkinsä oli Virkavaaran takana, sen toisella, idänpuolisella rinteellä. Sinne johti kesäisin Virkavaarasta polku, joka kujalta lähtien kierteli jyrkimmät kalliot ja nousi kahden suuren kuusen välistä alemmalle vaaran selälle, mistä alkoi painua toiselle puolen ja mutkitellen johtaa Ollin pirtille.

Talvisin taas yhdistivät naapureita suksen- ja pulkanladut, jotka kulkivat matalampaa rinnettä kuin kesäpolku sekä ylös että alas. Ollin pirtille hiihteli Martti talvi-illoin tarinoimaan takkatulen ääressä. Ukko kertoi metsästysmatkoiltaan Norjasta ja Lapista, ja väsymätön kuulija oli Martti. Semmoisina iltoina oli Ollilla hyvää tupakkaa poltella. Ja eukko kuunnellessaan keitteli Martin tuomasta kahvista väkevää juomaa, jota miehet vähän väliä maistelivat.

Monta oli heillä ollut hauskaa metsästysmatkaa, kun kahden hiihtelivät kiveliöitä ja sydänmaita ja hakivat Tapion viljaa. Monta oli karhua kaadettu, ammuttu susia, ja pari kertaa oli osuttu ahmankin pesälle. Syksyisin kuljettivat säkittäin metsälintuja ja kesäisin kalastelivat suurissa järvissä tai metsäjokien jyrkissä koskissa.

Parhaalle paikalle Martti nytkin toimitti Ollin istumaan, antoi hyvän piikkipäisen sikaarin ja kysyi:

"Uskooko Olli tänä keväänä hyviä, kestäviä hankia tulevan?"

"Epäilemättä. Minun merkkieni mukaan nyt pitäisi tulla suojailmoja… ja se se hyvä olisikin… ja sitten kun kääntää tuulen pohjoiseen, niin koko päivän kestää hanki… Semmoinen minun uskoni on…"

"Olisipa se…"

"Sitten sitä päästäisiin liikkeelle ja näytettäisiin sille talviselle otsolle, joka karkuun pääsi, kuinka käy…"

He innostuivat puhelemaan entisistä karhunjahdeista ja kuvailivat tätä aikomaansa, kuinka sen pitäisi onnistua…

"Minä jo illalla heti näin taivaasta, ettei tule lujaa kylmää", puheli Olli ja maiskutellen imi sikaariaan. "Ei kannata lähteä hiihtosin liikkeelle huonolla hangella, varsinkaan kun näyttää, että päivä tulee kirkas ja että huove hankeen rupeaa… Ajattelin: käynpä häntä huvikseni kuitenkin metsäherralle sanomassa, ettei kannata vielä lähteä, käyn puheilla, niinkuin illan päätös oli…"

"Aina on Olli tervetullut talooni", sanoi siihen Martti.

Olli hymähti. Oli aina niin ystävällinen tämä metsäherra, niinkuin veljeä puhutteli, ruuat, juomat jakoi, vaatteita, kenkiä lahjoitti ja jouluksi aina jauhosäkin. Saaliista aina runsaat puolet ja kruunun tapporahat kaikki… Ei ihmistä parempaa…

Ollin kirkas silmä päilyi hyvästä mielestä ja katse kulki suuresta, mustasta karhuntaljasta, joka oli kirjoituspöydän alla, monihaaraisiin poron- ja hirvensarviin, jotka olivat molemmin puolin ovea ja joihin oli ripustettu kaikenlaisia metsästysneuvoja. Pyöreään tinapulloon, joka riippui alimmassa poronsarven oksassa, hänen katseensa pysähtyi…

Nuo poronsarvet oli Olli metsäherralle lahjoittanut, ja tuosta tinapullosta oli monta makeaa ryyppyä saanut… Kerrankin, kun oli kylmä syysyö, ja he viettivät yötä nuotiolla…

Mutta siitä luistikin taas Ollin katse komean piirongin luo loukkoon… Sen oli metsäherra usein avannut ja sieltä suuresta, kirkkaasta karahvista kaatanut juomalasiin ja kehoittanut: "Ollipa ottaa tuosta aamutuimaan." Ja hyvää oli aina ollut… Eikä Olli saanut katsettaan pois piirongista, vaan tähtäsi kuin otusta lukonreikää, jonka ympärillä pohotti valkealuinen hela…

Jopahan liikautti metsäherra avainkimppua taskussaan, helisti kerran, kaksi, ja Ollin sydän vavahti ilosta… Jo meni piirongin luo ja asetti avaimen lukkoon, ja Olli oli jo varma ryypystä…

"Ollipa ottaa tuosta aamutuimaan", kuuli hän metsäherran sanovan.

Hän nousi, meni rykäisten piirongin luo ja huuliaan pyyhkien sanoi tavallisen estelynsä:

"Ei sitä nyt olisi… aina sillä on metsäherralla takanaan…"

Ja sen sanottuaan hän kumosi lasin, kiitteli ja pyyhki huuliaan.

"Tämä on nyt meillä, Olli, viidestoista karhu kierroksessa", virkkoi Martti, katsellen äijän kipristeleviä huulia.

"Joko niin monta?" epäili Olli.

"Ollipa käy ullakolla, niin näkee siellä neljätoista karhunkalloa…"

Olli naurahti.

"Sinnekö ne kallot on pantu tallelle?" kummaili hän.

"Siellä ovat, ja ovat siellä ahmankallotkin."

"No ne ovat nuo herrat! Olisivatpa minullakin kaikki tallella, poikavuosiltakin, niin läjä niitä olisi!"

Ja hetkisen he vielä puhelivat toivotuista hankiaamuista.

II

Ollin mentyä Marttikin päätti lähteä hiihtelemään. Aukealla ja joen jäällä luisti suksi nyt mainiosti, sillä siellä hanki kesti.

Hän antoi taloudenhoitajalleen määräyksiä, joi lasillisen vettä ja aikoi aamiaisen aikana olla kotona. Vanha Saara oli jo tottunut herraansa ja palveli häntä parhaansa mukaan. Mutta sen hän jo tiesi entisestä, ettei Martti-herra koskaan saapunut siihen aikaan kuin aikoi, vaan milloin sattui. Välistä aikoi olla päivän, niin viipyikin viikon. "Aamiaiseksi tulen", vakuutti Martti, kun Saara näytti epäilevän.

"Tulleeko tuloa", arveli toinen ja painui keittiöön.

Ulos tultuaan Martti sai kuin sähköä ruumiiseensa. Suloinen kevät-aamu houkutteli, ja ilma näytti kristallikirkkaalta.

Hän otti kuistin nurkasta jalkavat, vasta paahdetut suksensa, ja potkaisi jalat varpaallisiin. Hetken hän seisoi kuin miettien, mihin päin lähtisi. Myötälettä pitkältä ja paikoin jyrkkää oli Virkavaarasta kauas maantielle asti ja vielä siitäkin aina joelle, jonne viimeisen vauhdin antoi korkea jokitörmä. Martti puhalsi matkaan, ja liukkaat sukset kiitivät männikön halki, jotta hanki tuntui helisevän. Mutta kun hän oli onnessa männikön puut vältellyt ja alkoi aukea myötäle, lykkäsi hän pari kertaa parempaan vauhtiin ja kiiti nyt nuolena jyrkkää rinnettä alas tielle päin…

Juuri kun hän, parhaassa vauhdissa vielä, oli päässyt maantien yli ja viillätti menemään joelle, havaitsi hän nuoren, mustapukuisen naisen hiihtävän pappilasta päin… Hän ehti nähdä vain solakan varren, siniset, syvälliset silmät ja mustan tukan…

Vasta joen jäälle päästyä, ja kun vauhti oli vähentynyt, välähti hänen mieleensä äskeinen näkemä. Kuka oli tuo outo, hyvin puettu nainen, joka näytti niin tyttömäiseltä keveässä hiihtotakissaan?

Puolijokeen päästyään hän alkoi hiihtää alaspäin pitkin jokea, kummallisten ajatusten, muistojen ja tunteiden rynnistäessä hänen mieleensä.

Mikä oli noissa oudon naisen silmissä, joka sai kuin sähkön kulkemaan hänen ruumiinsa läpi? Nehän olivat Esteri-vainajan silmät. Sama oli vartalokin ja sama musta tukka…

Tuli semmoinen kummallinen voimattomuus koko hänen olentoonsa, ettei hän ollut pystyssä pysyä. Tulvimalla tuli muistoja ja tunteita sydämeen ja salainen, villi riemu tuntui kumpuilevan kuin puhkeava, voittamaton voima syvällä mielen pohjalla.

Hän hiihteli verkkaan, tietämättä mihin päin. Ajatukset polttivat, ja sydän löi niin rajusti, että pyörrytti. Nehän olivat samat silmät, joihin hän kerran oli katsonut, ennen nuorina päivinä! Samat silmät, joiden hehku sammui juuri silloin, kun ne palavimpaan liekkiin syttyivät! Ne silmät olivat häneen katsoneet lemmen kyynelten läpi, ja niiden ilmeessä oli ollut taivaan riemua ja elämän puhdasta iloa…

Ja kun ne olivat sammuneet ja Esteri laskettu maan poveen, oli hänelle jäänyt vain muistoja, joiden voima häntä vieläkin elähdytti…

Hän upposi niin muistoihinsa ja haaveiluunsa, että alkoi epäillä nähneensä utukuvan… Ehkä kevään hengettären, jonka aina oli toivonut pöytänsä päähän istuutuvan… Ehkäpä vain olikin hengetär, jonka hänen oma mielensä oli esiin loihtinut!

Niin kai olikin! Kuolleet eivät nouse elävien joukkoon, eikä hänelle onnenpäivä koskaan valkenisi.

Mutta melkein tietämättään ja tahtomattaan hän pysähti ja katseli taakseen rannalle ja kylälle päin…

Se ei sittenkään ollut harhanäky!…

Hän näki naisen nousseen kylän taloja ylemmäksi ja hiihtelevän kaltevaa vainiota pitkin niinkuin pyrkimässä kukkulalle, joka oli peltojen takana korkeamman vaaran laidassa… Hän näki oman kotinsa aamuauringon kirkkaassa valossa ja männikön sen ympärillä kimaltelevan. Kuinka se näytti onnen ja tyynen rauhan asuinsijalta…! Aavistiko kukaan, että sen omistaja oli rauhaton, harhaileva ja haudantakaista elämää ikävöivä mies? Tuskin.

Silloin hän näki oudon kohoavan jyrkälle kukkulalle ja hiihtävän ihan metsänrantaan asti. Hän erotti selvään tänne joelle, että joku metsään menevä mies puhutteli outoa ja näytti viittailevan alas laaksoon…

Ja yhä korkeammalle kohosi aurinko. Sen kilo alkoi pudotella yöllä karttunutta huurretta puista, ensin vaarain jyrkimmiltä rinteiltä ja sitten alempaa juurilta. Koko joen pinta välkkyi ja kimalteli ja kuin hupeni yhdeksi lämpöiseksi harsopilveksi etelän taivaan rannalle. Edempää, idän maailmalta päin, pohotti laajoja, puuttomia vaarainlakia, joiden huipuilla päivän säteet kuin leikkiä löivät… Mihin hän hiihtelisi?

Ennen hän hiihteli tästä tuon laajan saaren rantaan ja kääntyi siitä viistoon toisen kylän kukkulalle ja palasi takaliston kumpuja pitkin…

Nyt hän näki naisen potkaisevan matkaan ja viilettävän taloihin päin… ja katoavan näkyvistä…

Mutta entiseen tapaansa Martti hiihteli verkkaan saarta kohden. Hän, joka ennen työnteli menemään, jotta harvat hänen jälessään ehtivät, lykkeli nyt lylyään kuin sairas. Kirkkaan aamun sulonkin hän unohti ja ympäröivän luonnon, jota aina kaikilla säillä ihaili…

Rattostunturin valkopäinen laki paistoi kaukaa monien matalampien vaarojen takaa. Sinne, kiveliön keskelle, hän oli usein tehnyt retkiä keväisinä hankiaamuina ja katsellut sen huipulta ympäröiviä maailmoja. Hän saattoi siellä uneksia ja haaveksia ja elää omaa, kummallista ja rikasta satumaailmaansa… ja iloita elämästä yhdessä heräävän kevään kanssa…

Siellä oli syntynyt monta ihanaa ajatusta, tuhansia kuvia onnenelämästä ja rakastetusta, joka makasi maan mullassa. Kerrankin tämmöinen: Jos eläisi Esteri, niin tänne he nousisivat tämmöisenä kirkkaana hankiaamuna… Ja hän näyttäisi Esterille tämän kummallisen maan salaperäisyyksiä ja valon voittoa ja pimeyden häviötä… Esteri tätä ymmärtäisi… Esteri osaisi erottaa elämän maan kuoleman maasta…

Hän oli mietteissään hiihtänyt rannalle ja nousi jo joentörmälle. Koko kylä näkyi siinä vaaran laidassa, ja kaukaa mäntyjen keskeltä Virkavaarakin. Pappila rannempana ja kirkon ja tapulin ristit korkeiden kuusien takaa…

Tiellä oli liike alkanut, ja joka talosta nousi savu vaaleana ja haihtui kirkkaaseen ilmaan. Jostakin metsän takaa kuului kulkusten helinää ja laulua. Martti hiihteli suoraan metsään päin, sillä hänen tapansa ei ollut raittia hiihdellä silloinkaan, kun pehmeä umpi oli metsissä.

Kylän alimmaisen talon takaa hän nousi harjulle ja painui näkyvistä näreikköön, hiihtääkseen sieltä kumpuja pitkin kotiinsa.

Äskeinen näkemä oli koskenut häneen niin, että hän vasta nyt alkoi olla selvillä siitä, mitä oikeastaan oli nähnyt.

Saattoiko olla toista ihmistä, joka oli Esterin näköinen? Ei hän sitä ollut koskaan uskonut, ei koskaan luulotellutkaan näkevänsä Esterin näköistä… Ja nyt oli kuitenkin nähnyt… vilahdukselta vain, mutta kylliksi kuitenkin…

Että outo nainen oli vieras täällä, sen hän nyt ymmärsi. Mutta kuka hän oli ja mitä varten oli näin varhain liikkeellä, se jäi arvoitukseksi. Hän koetti tyyntyä ja rauhallisesti ajatella näkemäänsä, mutta myrsky tuntui rinnassa vain riehuvan ja ajatukset nuolena kiitävän, mieli luovan ilmalinnoja…

Takalistoa hiihtäen hän joutui kyläläisten metsätielle, joka painui metsään loivana myötäleenä. Hän antoi suksien mennä hiljaista vauhtia myötälettä alas ja kääntyi ensimmäisen suon rannassa kotia päin. Suolta lähtien oli jyrkkää vastaletta melkein Virkavaaraan asti.

Hän, joka aina aamuisilla retkillään oli virkku ja notkea, iloinen ja reipas, tunsi nyt mielensä kummallisen alakuloiseksi ja sairaaksi. Tuska, joka oli vuosikausia ollut tuntemattomana, oli noussut entiseen voimaansa ja vihloi sydäntä…

Mitäpä hän enää uneksi ja haaveksi ja toivoi, mietiskeli hän noustessaan vastaletta. Miksi toivoisi enää iloa elämästä, onnea tästä maailmasta! Ei olisi ihmistä, joka ymmärtäisi häntä, ei yhtään sydäntä, joka sykkisi hänelle! Miksi häiritsisi rauhaansa ja yksinäistä elämäänsä. Mitäpä rakentaa tuulentupia! Vanha, kokenut mies!

Mutta häntä seurasivat sittenkin oudon naisen syvälliset silmät. Hän näki tuossa edessään mustan puvun ja soman hiihtotakin, kauniin tukan, joka oli ohimolta samanlaisessa kiharassa kuin Esteri-vainajankin.

Mistä oli outo nainen tullut tänne kauas Pohjolaan?

Hän oli jo noussut harjun selälle ja näki laakson toisella puolella ihan kallion kyljessä Kivi-Ollin pienen pirtin navettoineen.

Hänestä tuntui, että hänen oli pakko saada puhutella jotakuta ihmistä. Semmoinen kummallinen voimattomuus ahdisti häntä, että hän jäsenissäänkin tunsi kuin uupumusta. Olli oli mieluisa mies juttuilemaan. Hänpä poikkeaisi hetkeksi Ollin pakinoille.

Hän käänsi suksensa Ollin portille päin ja lykkäsi menemään aika vauhtia laaksoon, josta sitten alkoi hiljalleen nousta mökille.

Olli puuhaili avopäin päiväpaisteisella hangella, jossa palkki hirsiä uuteen navettaan. Lampaat jyrsivät mäntyjen latvapuolista muheaa mäihää, niin että mäiske kuului. Ulos Jumalan päivää katselemaan oli ukko laskenut lampaansa ahtaasta läävästä.

Martti istahti männyn tyvelle ja arveli:

"Huono on hiihto."

"Johan minä sanoin", virkkoi Olli, joka ei ollut havainnut Martin tuloa ennenkun tämä oli melkein vieressä. "Missä päin metsäherra on käynyt?" hän kysäisi samassa.

"Hiihtelinpä häntä hiukan."

Hän puhui väsyneesti, ja Olli huomasi, että Martin muutoin punakat kasvot olivat kalpeat. Väsyneeltä hän näyttikin.

"Tässä sitä eukkoineen Olli vain päiviään viettää", sanoi Martti. "Ja hauskaa onkin näin mukavassa mökissä."

Olli virkahti:

"Onhan se nyt hauskaa, kun on semmoinen naapuri kuin te, joka aina antaa. Mutta on tässä ollut koviakin päiviä, kun nälkä hätyytteli ja lapset olivat pieniä. Mutta nyt… nyt tässä eukkokin alkaa komistua ja ylpistyä…"

Ja Olli naurahti sukkeluudelleen. "Saisiko sitä mitään tarjota?" hän sitten kysyi.

Ollin vaimo, Kuppari-Kaisaksi sanottu, riensi samalla pirtistä ja alkoi siunailla, että kun metsäherra täällä… ja avopäin istuu männyn tyvellä.

Hän toimitti lasillisen vettä Martille, eikä taaskaan malttanut olla sanomatta sitä entistä sanomaansa:

"Jo on kumma, kun ei noin komea mies rouvaa ota!"

Siihen ei ollut Martti koskaan muuta kuin naurahtanut, mutta nyt virkahti:

"Jospa ei saa mieluistaan."

"Jo nyt luulisi maailmassa teidänkin hyvänne olevan", arveli Kaisa, mutta Olli sanoi painokkaasti:

"Siinä se juuri onkin, että jos ei saa mieluistaan."

Mutta Kaisa rohkaisihe ja hymähti:

"On kai se joskus ollut mieluinenkin…"

Mutta nähdessään Martin vakavan katseen eukko ei enää jatkanut. "Olisi minulla valmista kahvia, jos saisin tarjota", esitteli hän sitten.

"Enpä nyt tällä kertaa —!"

Ja kääntääkseen puheen muihin asioihin hän kysyi Ollilta:

"Tuleeko hankia tällä viikolla?"

"En minä usko tällä viikolla vielä, mutta annas kun tulee ylikuu, niin nähdäänpä…"

"Sunnuntaina kai syntyy uusi kuu…"

"Mutta silloin karhu taitaa jo olla tiessään…"

"Mitä vielä… kyllä se tavoitetaan…"

Ja pitkän aikaa Martti jutteli siinä Ollin kanssa tulevasta karhujahdista.

Aamiaisen aikaan hän saapui kotiinsa.

Hänestä oli tämä oma rakentamansa koti tuntunut somalta ja rakkaalta. Vaikka hän yksin tuli kotiaan eikä häntä vastaan hymyillyt ystävän suu eikä nauravat silmät, tuntui koti kuitenkin kodilta, ja hän löysi ilonsa omasta sydämestään.

Mutta kun hän nyt avasi oven huoneeseensa, läikähti sanomaton ikävä häntä vastaan, ikäänkuin olisi vankeuteen astunut vapaudesta. Kaikki hänelle tutut ja rakkaiksi käyneet huonekalut ja muistot kalastusretkiltä tuntuivat vierailta ja entistä vähäpätöisemmiltä. Ruusutkin, jotka hänen vireän hoitonsa vuoksi jo olivat käyneet kukkaan, näyttivät lakastuneilta ja ikäänkuin ikävöivän naiskäden pehmeää hoitoa.

Väsyneesti hän istahti keinutuoliinsa. Silloin hän välistä unohtui mietteisiin tuntikausiksi, keinui edestakaisin ja vihelteli, katse harhailevana ja ajatukset lentäen avarassa maailmassa.

Mutta nyt hän ei viheltänyt eikä keinunutkaan. Istui hiljaa, ohimo kämmentä vasten.

Kun Saara ilmoitti aamiaisen olevan valmiina, ei hän vastannut mitään.

Ja Saara ihmetteli. Kaksi ihmettä oli tapahtunut. Metsäherra oli tullut kotia lupaamallansa ajalla. Eikä vihellellyt keinuessaan. Ja Saara päätti mielessään, että hänen herransa oli sairas.

Sairaalta hän melkein näyttikin äskeiseen verraten. Näytti siltä kuin rautakoura olisi pusertanut vankkaa miestä, alentanut rohkean mielen ja laimentanut virkut veret. —

Hän nousi, kävi kirjoituspöytänsä luo, otti salalaatikosta vähäisen mustakantisen muistikirjansa ja istahti sitä selailemaan. Oli kulunut toistakymmentä vuotta, kun hän oli siihen katsonut. Mutta tuli halu nähdä, mitä oli tuntenut silloin, — silloin kun tuska repi sydäntä eikä elämällä näyttänyt enää olevan mitään merkitystä. Loppulehdiltä hän luki:

"Tänään olen saattanut Esterin kalmistoon. Viikko sitten sain vielä katsella hänen silmiinsä ja pusertaa hänen kättänsä."

"Mitä minä nyt? Olen yksin ja ystävättä, orpo maailmassa. Tunnen kuinka kuiva, kyyneletön ja veretön tuska viiltää ja leikkelee sydämeni palasiksi. Eivät edes kyyneleet suo lohtua. Ei tule toivoa, että pian saisin seurata Esteriä. Kiduttavana vain tuska raataa, mutta säästää itse elämää! Mikä on tämä, ja mikä olen minä? En tiedä. Mutta vaikka tulevat päiväni olisivat aina pimeitä, aina kylmiä ja ilottomia, jäävät minulle muistoni jälelle, eikä aika voi tunteitani rinnastani repiä. Keväinen maailma on oleva iloni, ja muistoni Esteristä elämäni… Mitä minä nyt? Siirryn täältä kauas pois… 'Kalliolle, kukkulalle, rakennan minä majani.' Niin Esteri usein hyräili. Milloin lauloikaan viime kerran? Eräänä iltana, kun istui pianon vieressä ja minä sen päässä kuuntelin. Me puhuimme jo silloin tulevasta kodistamme…"

Siihen asti Martti luki muistikirjastaan. Silloin kyyneleet himmensivät hänen silmänsä, eikä hän lukenut enää loppua…

Kauas pois hän oli siirtynyt Savon hymyilevien järvien rannoilta tänne jättiläisvankkaan Pohjolaan. Tänne oli Esterinkin mieli tehnyt, ja täältä hän oli kehoittanut Marttia virkaa hakemaan…

Nyt hän oli täällä, mutta yksin.

Silloin hän taas muisti aamullisen kohtauksen, ja vieläkin ollen kuin lumoissa hän tuumi itsekseen:

— Kuka hän oli? Oliko se kevään hengetär, jota olen rukoillut joka kevät? Joka kevät tuomaan viestejä Esteristä!

Ja melkein kuin tietämättään hän nousi ja käveli katselemaan maantienpuolisesta ikkunasta tielle päin… siihen, missä hän oli hiihtänyt oudon ohitse… Hän katseli pappilaan asti ja yli pappilan kauas joen jäälle ja korkeille vaaroille pohjoiseen päin.

Kun Saara tuli häntä kiirehtimään aamiaiselle, tapasi hän metsäherran istumasta keinutuolissa. Mutta ei silloinkaan keinutellut eikä vihellellyt.

Saara ei muistanut nähneensä herraansa noin vähäpuheisena.

III

Kylän raittia käveli kaksi naista kirkkaana kevätiltana, kun päivä oli mailleen menossa. Toinen oli vanhahko ja lihava pitäjän ruustinna, toinen nuori vielä, suruharso silmillään.

Kävelivät hitaasti ikäänkuin illan kirkkaudesta nauttien taikka niinkuin ihaillen katselisivat laskevaa aurinkoa, joka oli vaipumaisillaan suuren, louhikkoisen vaaran taakse. Mutta vilkkaasti he keskustelivat — nuorempi nainen selittäen jotakin merkillistä tapausta, sillä ruustinna tuntui vain kummastelevan.

Kun olivat ehtineet Virkavaaran kohdalle ja nuorempi hetkeksi lakannut kertomasta, kävelivät he kappaleen matkaa ääneti. Silloin juuri vaipui aurinko lännelle, mutta sen säteet sattuivat vaaran laitaan, jossa metsäherran talo oli. Asuinrakennuksen ikkunat loistivat kullalta, ja männikkö siinä ympärillä tuntui kuin suojelevan sievää ja kodikasta taloa. Paikka näytti sanomattoman miellyttävältä, ja kun sitä nyt illan kirkas hohde kultaili, tuntui se ilon ja onnen tyyssijalta.

Nuorempi nainen oli unohtunut katselemaan ympärilleen, korkeille vaarojen huipuille, jotka valkopääkukkuloina kohosivat etäällä.

"Kuka tuossa sievässä talossa asuu?" kysyi hän sitten ikäänkuin ohimennen.

"Se on Virkavaara, ja siinä asuu Martti Lagus, forstmestarimme", selitti ruustinna.

Ja hetken kuluttua, kun nuorempi ei mitään virkkanut, ruustinna puheli:

"Vai olet ihastunut tähän Pohjolaan. Kauniiksihan tätä moni sanoo, vaikken minä täällä koskaan ole oikein kotiutunut…"

Nuorempi sanoi ihastuneesti:

"Onhan mahdoton ajatella ihanampaa aamua kuin tänään. Jos olisin tuntenut seudun, olisin varmaan hiihdellyt tuonne vaarojen korkeuksiin asti…"

"Hyvää se sinulle tietysti tekee… Teit oikein järkevästi, kun lähdit tänne suruasi jäähdyttämään. Olen oikein iloinen, että tunnet viihtyväsi täällä…"

"Tällaisen luonnon parissa täytyy viihtyä", vakuutti nuorempi intomielin.

Ruustinna kertoi:

"Sinä olet sitten samanlainen kuin Virkavaaran forstmestarikin. Hänkin ihailee tätä seutua eikä sano koskaan tahtovansa pois. Muuten hän on kummallinen mies…"

"Onko hänellä perhettä?"

"Ei. Eikä näy hän naisväestä juuri välittävän. Huvitteleiksen metsästyksellä ja kalastuksella. Siivo, hiljainen mies muuten… Meidän pitää kerran mennä vieraisille Virkavaaraan…"

"Mutta jonakin hankiaamuna me teemme retken tuonne kauas metsään, korkeimmalle kukkulalle…"

"Kunhan nyt Uunokin tulee kotia…"

He olivat saapuneet juuri sille kohdalle, josta Martti hurautti tien yli.

"Onko hän komean näköinen, mustapartainen mies, tuo teidän herra Laguksenne?" kysyi nuorempi, vaikka hän kyllä aavisti, että mies, jonka hän näki suksilla huristavan tien poikki, ei voinut olla kukaan muu.

"On. Oletko tavannut hänet?" kysyi ruustinna.

"Näin tänä aamuna taitavan suksimiehen laskevan tuolta mäeltä alas joelle…"

Taas he kävelivät pitkän matkaa äänettöminä.

"Salli minun kysyä, rakas Helvi, oletko onnellinen avioliitossasi?" aloitti ruustinna. "Minusta tuntuu niinkuin sinua rasittaisi muukin suru kuin lapsesi kuolema… joka, jos oikein ajattelet, oli kuin Jumalan viittaus sinulle, ettet Häntä unhoittaisi."

Helvi, joksi ruustinna nuorta naista puhutteli, ei heti vastannut, mutta hänen poskilleen nousi puna.

"Minähän en tunne miestäsi, mutta olet hänestä puhunut niin vähän, että… että minusta on alkanut tuntua…"

"Täti-kulta! Älkää kyselkö mitään… Kyllä hän on aina ollut hyvä minulle", vastasi Helvi melkein rukoilevalla äänellä.

He palasivat pappilaan päin.

"Elämä on niin kummallista… Tokko kukaan oikein omaa elämäänsä käsittää?" sanoi Helvi-rouva. "Ja tokko kaksi ihmistä oppii koskaan oikein tuntemaan toisiaan…"

"Ole nyt", virkkoi ruustinna. "Itsehän ihminen on syypää siihen, ettei elämä tunnu mukavalta. Täytyy pilvisenäkin päivänä olla iloinen, aivan kuin aurinko paistaisi… Sinä et, Helvi kulta, tiedäkään vielä, mitä on kovan kokeminen."

Ruustinna katsahti sitä sanoessaan Helviin. Silmien ilmeessä oli kärsimystä, mutta kuin puhdistettua, kirkastettua, niinkuin voimaa, joka on kovaa kokenut, mutta taistelussa jalostunut.

"Et sinä ainakaan nyt ole onnellinen", huomautti ruustinna.

Helvi-rouva ei vastannut, käveli vain ääneti ruustinnan vierellä kuin omiin mietteisiinsä vaipuneena.

"No, ehkä sinä täällä nyt paranet kaikista pikkuvaivoistasi", lopetti ruustinna, kun he kääntyivät pappilan pihaan.

Helvi-rouvalle oli pappilassa annettu asuttavaksi salinviereinen kamari, jonka toinen ikkuna antoi etelään, toinen länteen. Etelänpuolisesta ikkunasta näki kauas joen jäälle, kylälle, ja sopi siihen näkymään Virkavaarakin mäntyiseltä mäeltänsä.

Illallisen jälkeen, joka näin keväällä täällä pohjoisessa syötiin jo ilman minkäänlaista valaistusta, poistui Helvi-rouva huoneeseensa. Hän kaipasi yksinäisyyttä ja ennen kaikkea lepoa.

Mutta hän istahti vielä ikkunan luo ja katseli valoisaan iltaan, joka näytti niin kumman ujosti hämärtyvän. Mietiskeli siinä istuessaan.

Mietiskeli kulunutta elämäänsä. Rikkaasta kodista, suuren järven rannalta, Savon maalta, hän oli joutunut naimisiin maisteri Aallon kanssa. Viisi vuotta oli siitä kulunut! Kuinka hirveän pitkiltä ne olivatkaan tuntuneet Helvin mielestä. Varsinkin nämä kolme viimeistä vuotta! Oliko hän sitten rakastanut miestään, kuivakiskoista lasisilmä-maisteria? Kun hän ajatuksissaan palasi kihlausaikaansa, muisti hän vallan hyvin, ettei ollut tuntenut rakkautta… lapsellisuutta se oli ollut. Sitten vasta, kun jo oli naimisissa, hän alkoi tuntea vastenmielisyyttä miestään kohtaan, ja eräänä päivänä hän ymmärsi olevansa onneton ja yksin…

Mutta sitten kun syntyi lapsi, pieni poika, joka oli äidin näköinen, valostuivat hänen päivänsä, ja hän saattoi sietää miestäänkin. Tunsipa tunnonvaivoja siitä, että oli sydämessään ollut kyllästynyt ja halveksinut miestään. Mutta sen lähemmäksi puolisoaan hän ei ollut koskaan päässyt, eikä tämä ollut näyttänyt sitä kaipaavankaan. Tyly, kuiva, mariseva maisteri, joka viihtyi tomuisissa huoneissa eikä kesäisinkään kaivannut luonnon suureen syliin. Hirveän ikäviä olivat olleet vuodet, kesät varsinkin. Kun muistuivat mieleen kotiseudun välkkyvät vedet ja siintävät salot, niin oli tukehtua ummehtuneessa kaupungissa.

Mutta hän oli rehellisesti ja napisematta tahtonut kantaa kohtalonsa taakkaa ja elää ainoastaan lastansa varten…

Mutta sitten tulikin kova isku: lapsi, jo vuoden vanha, kuoli pois ja jätti hänet yksikseen. Hänen surunsa oli niin suuri, ettei hän uskonut voivansa jaksaa sitä kantaa…

Silloin hän muisti, että hänellä täällä kaukana Pohjolassa oli sukulaisruustinna. Hänelle oli tullut hillitön halu päästä pois, johonkin kauas, näkemästä kuivakiskoista maisteria ja rauhassa yksin surrakseen lastansa. Hän kirjoitti tänne, ja nyt hän oli täällä…

Viikon päivät oli jo ollut. Matkan varrella oli hänelle joskus tullut tunnonvaivoja siitä, että jätti miehensä yksinään, sillä surrut oli hänkin lapsen kuolemaa. Mutta mieshän oli kehoittanut menemään — oliko sitten tahtonut päästä näkemästä vaimonsa itkua, vai oliko kehoittanut säälistä ja rakkaudesta! Paremmin hän uskoi, että edellisen syyn vuoksi hän nyt täällä oli. He olivat aivan erilaisia, hän ja hänen miehensä. Toinen ei sulattanut sitä, joka toiselle oli selvää. Toinen sulkeutui kammioonsa ja tutki tieteitä. Ei tunnetta eikä tulta toisen povessa, ei rakkautta, jota toinen janosi…

Kuinka hän oli ensinkään voinut sietää Selimiä, miestään!

Pikku tyttönä hän oli kuvitellut miehensä vankaksi ja vakavaksi, kauniiksi, uljaaksi urhoksi, jonka turvaan hän voisi paeta milloin ja missä hyvänsä. Sillä uljaalla unelmien sankarilla tuli olla hellä sydän ja puhdas mieli, kirkas, himoton katse, ja ryhdissä ruhtinaallista reippautta… Selim Aalto oli punertavahiuksinen, parroittunut äijän alku. Eikä hänessä ollut niin mitään, mikä olisi muistuttanut Helvin unelmien sankarista… Ja kuinka hän suostui rupeamaan tälle vaimoksi! Mikä ääretön pettymys!

Mutta hän heitti haaveensa, uskoi, ettei sellaista miesihannetta missään ole, jota hän oli kuvitellut…

Eikä hän ollutkaan tavannut sellaista… Senpä vuoksi olisikin ollut parempi, että olisi elänyt ihan yksin, vapaana kuin taivaan lintu… Mutta nythän ei enää mitään voinut, nyt oli iäksi sidottu mieheen, jossa ei ollut miehistä miehuutta…

Vaikka sanoivatkin kaikki muut, että hänellä oli hyvä mies, hyvä perheenisä ja siivo puoliso… Olipa niinkin, mutta kuitenkin… vastenmielinen hän oli Helville… Hän oli luullut, miehestään erotessaan, että hän vähitellen alkaa ikävöidä takaisin, kotia ja miestään. Ei hän kuitenkaan vielä ollut mitään ikävästä tuntenut, ei ollut katunut, että lähti tänne Pohjolaan, vapaudessa virkistyäkseen…

"Täällä on niin suurta ja kirkasta", huudahti hän ja nousi istumasta. Samassa hän osui katsomaan Virkavaaraan päin, jonka rakennukset vielä erotti hämärtyvän illan suusta.

Ja riisuutuessa muistui hänen mieleensä metsäherra, semmoisena kuin hänet aamulla oli nähnyt tien yli hiihtämässä… Hän oli nähnyt komean, notkean varren, uljaat, parrakkaat kasvot ja surumieliset suuret silmät…

Sen näköinen piti miehen olla!

Kun hän jo oli vuoteessaan ja oli asettanut kynttilän vierelleen, alkoi hän, omia mielijohteitaan seuraten, mietiskellä pitemmältä metsäherrasta…

Hänen talonsa oli niin miellyttävän sievä ja kylän kaikkein kauneimmalla paikalla. Miksei hän ollut ottanut elämänkumppania, vaan eleli yksin? Miksi hän rakasti tätä Pohjolaa ja miksi viihtyi parhaiten yksin? Mikä salaisuus olikaan kätkettynä tuon vanhan miehen sydämeen! Ruustinna oli sanonut häntä omituiseksi, suljetuksi mieheksi, jonka sydämen pohjalle ei kukaan päässyt…

Mutta silloin muistui hänelle mieleen kuollut pieni poikansa, joka oli haudattu kaupungin kalmistoon. Muistui mieleen puolisokin, Selim…

Miten olivat hänen ajatuksensa asettuneet tuohon outoon, vieraaseen mieheen, jota hän ei tuntenut eikä ollut koskaan nähnyt! Minkätähden tuntui niin suloiselta ajatella tuota outoa ja muistella hänen uljuuttaan?…

Senkö vuoksi, että hän nyt oli niin loitolla miehestään, kuivettuneesta maisterista… jonka vaaniva silmä nyt ei ollut pöydän toisella puolen kiilumassa syödessäkin…

Hänen oli kuitenkin nyt niin hyvä olla. Hän oli ollut uskollinen sille miehelle, jolle kerran lupautui, vaikka sydän verta vuotaisikin, ja uskollisesti hän oli päättänyt loppuun asti kuormaansa kantaa…

— Hyvä omatunto on taivas, mutta paha on helvetti, — hän huokasi.

Ja kun metsäherran kuva taas vilahti hänen sielunsa silmien ohitse ja hän oli näkevinään uljaan miehen surunilmeiset silmät, jupisi hän:

"— Rakkautta ei ole minun osalleni sallittu… Minun täytyy kulkea köyhänä ja painaa poveeni se, mitä siellä on pyhää ja suloista… Kuoli lapseni, jolle olisin saanut tuhlata lämpimän lempeni… kunhan pääsisin pois minäkin köyhästä elämästä!"

Hän sammutti kynttilän. Hän oli jättänyt ikkunat peittämättä, herätäkseen päivän kanssa aamuhiihdolle. Ulkona oli kevät-ilta hämärtynyt. Taivaalta tuikkivat tähdet suoraan hänen päänpohjaiseensa. Ääretön avaruus näytti salaperäisen viehkeältä tähtitaivaan alla, suurelta ihmemaailmalta, jossa sielujen oli hyvä ja hauska olla sitten kun tämä maallinen, ikävä vaellus oli loppunut…

Tuolla puolen tähtien oli jo hänen pieni poikansa… siellä oli isä ja äiti ja sisko pieni, joka jo lapsena pääsi täältä pois… Ehkä hänkin pääsisi sinne…

Ja Helvi-rouva nukahti rauhalliseen, unettomaan uneen.

IV

Kun hän heräsi, oli aurinko jo noussut, vaikkei kello vielä ollut neljääkään. Pappila ja pappilan piha olivat yhä varjossa, mutta hän näki joen lännenpuolisilla vaarojen huipuilla auringon kilon heloittavan.

Tuntien itsensä levänneeksi ja terveeksi Helvi-rouva hypähti vuoteestaan ja valmistausi hiihtämään. Eteisessä viimeistellessään pukuansa hän kuuli keittiön oven käyvän. Piika oli tuomassa nuorelle rouvalle aamujuomaa.

"Nytkö jo rouva on liikkeellä?" kummaili hän. "Ja hiihtämäänkö taas?"

"Hiihtämäänpä vain", vastasi Helvi-rouva aamuvirkkuna. "Anna ei usko, kuinka hauskaa on hangella hiihtää, varsinkin kun on näin paljon mäkiä… Minun tekisi mieleni tuonne kauas… oikein korkean vaaran laelle, mutta minä en uskalla lähteä yksin… Siellähän on niin kauhean korkeita vuoria…"

"On siellä… Rattostunturi on korkein… Siellä se Virkavaaran metsäherrakin kuuluu hiihtelevän… Mutta siellä on karhuja ja ahmoja… ja kaukanakin se on…"

"Ja näyttää olevan niin likellä. Onko Anna käynyt Rattostunturin huipulla?"

"Olen minä isän kanssa. Jos isä lähtisi matkaan, niin kyllä tohtisitte lähteä… Isällä on pyssyjä, ja hän osaa kaikkialle kiveliöön… Jos vain olisikin pyytää isää…"

"Todellakin. Missä Annan isä asuu?"

"Virkavaaran takana. Virkavaarasta lähtee porotiekin meille… eikä siellä muita mökkejä olekaan… Sanotaan Kivi-Olliksi minun isääni…"

"Tohtisiko sinne hiihtää?"

"Hyvin tohtii. Kyläläisten metsätiekin menee meidän kautta. Ei Virkavaarasta ole kuin pikkusen matkaa meille…"

— Ehkäpä hiihtelenkin sinne päin, — mietti Helvi-rouva.

Mutta ovea kiinnipannessaan hän kysäisi vielä Annalta:

"Nukkuvatko ruustinna ja rovasti vielä?"

"Nukkuvat. Menkää onnessa!"

Helvi tuli pihalle, otti rakennusta vasten nojallaan olevista tikapuista sukset ja kantoi ne pihan poikki mäkikujalle.

Tallin luona valmisteli renki metsäänlähtöä, uni silmissä vielä.

"Metsäänkö Antti lähtee?"

"Niin olisi tässä ajatus."

Helvi painui kujasta, nousi suksille ja lähti hiihtämään, entistä reittiään noudattaen. Sanomaton ilon ja riemun tunne täytti hänen sydämensä, kun sukset liukkaina kiitivät hangen kovaa pintaa. Tyttövuosien riemuisat retket muistuivat mieleen, ja semmoinen elämänhalu paisutti sydäntä, että lentoon teki mieli…

— Kuinka maailma kuitenkin on kaunista… miksi ihmiselämän täytyy olla niin pilvistä ja ikävää? — hän mietti ja työnsi suksensa nopeampaan vauhtiin ja antoi, kerran hyvään menoon päästyään, suksien lipua loivaa myötälettä tielle asti. Mutta siitä hän kääntyi mäkeen päin melkein Virkavaaran kohdalle ja alkoi pyrkiä harjulle kartanoa alempaa, jossa nousu oli loivempaa. Nyt hän näki Virkavaaran likempää ja erotti tummat ikkunaverhot sen etelänpuolisista ikkunoista. Molemmista valkoisiksi kalkituista savupiipuista nousi vaaleaa savua suoraan ilmaan. Rakennuksen takana, aivan vaaran laidassa, mutta männynlatvoja ylempänä, toijasi viiritangon päässä teiren kuva…

Etelän- ja lännenpuolisilla rinteillä ihan rakennuksen takana näytti olevan puutarha, koska sitä ympäröi, vielä puoleksi lumeen peittyneenä, valkoiseksi maalattu aita…

Helvi kohosi kohoamistansa harjua ylös. Minkätähden hänen sydämensä sykähteli niin kummasti, ja minkävuoksi hän tunsi kuin pettymystä, kun ei nähnytkään metsäherraa hiihtelemässä?… Sillä sitä hän ei halunnut kieltää itseltään, että hän oli tätä toivonut… Olisi ollut hauska nähdä tuon uljaan miehen rennosti viillättävän rinnettä alas joen jäälle…

Hän oli saapunut vainion laitaan, josta alkoi metsä, harvaa, lyhyttä kuusikkoa ensin, mutta edempänä se näytti muuttuvan jouhimänniköksi. Kerran vielä hän silmäsi Virkavaaraan päin ja näki nyt suoraan pihalle, jonka poikki juuri käveli vaimoihminen, vesisankoa kantaen.

Helvi hiihteli verkkaan, varsinkin kun nousu vieläkin oli melko jyrkkää. Edempää, metsästä päin, siinsi laajoja, lumisia vaarojen lakia, ja jostakin alempaa notkosta kuului kulkusten helinää. Hän päätti uskaltaa sinnepäin, mistä kuuli tiukujen äänen. Siellä oli ehkä kyläläisten metsätie, josta Anna oli puhunut.

Mutta tuokion hiihdettyä, kun hän jo oli ehtinyt pitkien mäntyjen keskelle, alkoivat sukset luistaa itsestään. Hän oli hiihtänyt jo yli harjun, joka nyt alkoi viettää metsään päin. Hän antoi suksien lipua puiden välitse, tuolloin tällöin työntäen sauvoilla vastaan. Mutta hän ei arvannutkaan, että rinne niin pian jyrkkeni, jolloin vauhti sitä mukaa eneni. Onneksi harveni metsä, ja hän oli edessään näkevinään aukean paikan ja kuuli kulkusten äänen aivan lähellä.

Silloin luiskahti häneltä jalka toisen suksen varpaalliselta pois, jolloin suksi lähti kiitämään rinnettä alas, linkkapaikoissa hypäten sylittäin.

Helvi pelästyi niin, ettei tiennyt mitä tehdä. Hanki ei vielä kantanut, mutta sompasauvojensa ja toisen suksensa varassa hän pyrki eteenpäin, sinne käsin, johon oli nähnyt suksensa katoavan.

Hän ajatteli huutaa. Ehkä tuo metsään menevä, jonka kulkunen vieläkin kuului, kuulisi huudon.

Silloin hän kuuli alempaa rinteen alta miehen äänen:

"Hoi! Täällä on suksenne!"

"Hoi", huudahti hän vastaan ja koetti pyrkiä niin nopeaan kuin voi äänen taholle.

Mutta kun hän ehti aukean laitaan, näki hän miehen hiihtävän häntä kohden. Hän tunsi heti Martti Laguksen ja hämmästyi kovasti. Hänellä näkyi olevan Helvin suksi olallaan.

"Kevään hanki on kavala… se pian ryöstää suksen", kuuli Helvi Martin sanovan, samalla kun tämä kohotti lakkiaan ja hiihti hänen luokseen. Hänen käytöksessään oli niin luonnollista reippautta, mutta samassa hienoa kohteliaisuutta, että Helvi pian tointui entiselleen.

Kun Martti ojensi hänelle vankan, päivettyneen kämmenensä ja ilmoitti nimensä, tuntui Helvistä nyt äskeinen vastoinkäyminen somalta. Hän oli huomaavinaan Martin silmissä kummallista hämmästystä, kun tämä kuuli, että Helvi oli maisterin rouva ja tänne saapunut virkistymään.

Helvi selitti Martille retkensä tarkoituksen ja että hänellä oli aikomuksena mennä pyytämään Kivi-Ollia oppaaksi, hiihtääkseen Rattostunturille.

Martti hymähti.

"Ei sinne niinkään pian pääse", hän virkkoi. "Ja nyt ette, hyvä rouva, pääse ensinkään. Katsokaahan… suksestanne on varpaallinen kulunut poikki… ja siksi se jalasta irtautuikin… Sallitteko minun korjata tämän?"

Helvi loi häneen kiitollisen silmäyksen. Hänen kasvonsa hohtivat hiihdosta, ja kiharat korvallisilla olivat nousseet enemmän koholle. Vaikka hän vain vilahdukselta katsahti Martin silmiin, oli hän niiden ilmeestä huomaavinaan ihastusta, joka paistoi ikäänkuin kirkastuneen surun läpi.

Martti veti veitsensä, joka aina riippui tupessa hänen kupeellaan, sekä palasen nahkaremmiä taskustaan ja alkoi korjata varpaallista.

"Teillä on kaikki matkassanne!" ihmetteli Helvi.

"Kyllä erämaa poikansa neuvoo", sanoi siihen Martti.

Helvi oli luonnostaan puhelias ja virkku. Martin korjatessa varpaallista hän alkoi puhella minkä mitäkin. Ihmetteli ja ihaili tätä Pohjolan luontoa, joka oli ollut hänelle aivan vieras, mutta johon mieltyi päivä päivältä yhä enemmän.

"Varsinkin valoisat illat ovat minusta aivan merkillisiä. Ensi öinä en voinut nukkua, tuntui niin oudolta", kertoi hän.

"Niin oli minustakin ensinnä, mutta nyt olen jo tottunut."

"Kauanko olette jo ollut täällä?"

"Toistakymmentä vuotta. Taloni on tässä aivan lähellä…"

"Minä tiedänkin. Ruustinna on kertonut teistä…"

"Minusta…?"

"Niin. Ohimennen vain… Kuinka satuitte tänne?"

"Minulla on tapana aamuisin hiihdellä täällä ympäristöllä, kun ei tule menoa pitemmälle. Siellä minä kävin Kivi-Ollin luona… Me olemme tässä naapureina…"

Helvi näki metsäherran taitavasti korjaavan varpaallista, hangella suksiensa päällä istuen. Hän näki hartiat, mustan tukan ja osan poskipartaa, ja kun Martti nosti päätään, kauniit miehekkäät kasvot ja surumieliset silmät. Mutta hän näytti niin ihmeen terveeltä ja reippaalta, ja kuitenkin oli hänessä jotakin hienon hienoa maailmanmiestä. Oliko ehkä tuo hänen äänensä miellyttävä sointu ja surumielisten silmien ilme painanut häneen tuon leiman… Puku ei pettänyt. Harmajat sarkavaatteet, paulakengät ja naapukka.

"Kas nyt tämä on valmis", virkkoi Martti ja nousi istumasta. "Minä sanon vielä, nuori rouva, teille yhden seikan… Neuvoisin, ettette nyt lähtisi Rattostunturille… nyt on jo myöhäinen, ja sinne on melko matka. Palatessa vajottaa hanki, ja hiihto on raskasta…"

"Teitä kai täytyy uskoa… joka tunnette seudun ja sään…"

"Ja sitäpaitsi pitää sinne mennä hyvin varhain, päivän noustessa… silloin sieltä on kaunis ja suurenmoinen näköala…"

Martti ojensi suksen Helville, joka asetti sen jalkaansa.

"Mutta kuinka voin teitä kiittää, herra Lagus!" sanoi hän.

"Ei kestä kiittää! Minua on aina sanottu epäkohteliaaksi naisille, mutta tarpeen tullen sentään teen palveluksen. Mihin päin rouva aikoo?"

"Pois vain. Minä jätän Rattostunturi-retken toistaiseksi eli siksi kun pappilan Uuno-maisteri tulee kotiin."

"Jos suvaitsette, niin hiihdän edellä… tästä pääsee kiertämällä loivia nousuja pitkin harjulle… Ette taida olla juuri kovinkaan tottunut suksille…"

Martti hiihti edellä, Helvi perässä.

"Siltäkö näyttää? Nuorena minä olin koko kylän paras, mutta sitten, kun jouduin kaupunkiin, olen harvoin hiihdellyt", puheli Helvi jälessä hiihtäen.

"Eipä kumma sitten, jos oudostaakin… Eivätkä nuo teidän suksennekaan ole sopivat keväthangelle…"

"Mutta te taidatte olla vallan mainio suksimies… Minä näin eilen aamulla, kun laskitte joelle…"

"Näin minäkin teidät…"

Martti hiihteli hitaasti, hyvin arvaten, ettei hänen kumppaninsa jaksaisi muutoin seurata; varsinkin muutamissa paikoin piti aikalailla työntää ennenkuin pääsi eteenpäin.

Kun olivat ehtineet harjun päälle, josta jo näkyi jokiuoma ja taloja sen molemmilla rannoilla, esitteli Martti:

"Jos hiihtäisimme tätä männikköä pitkin harjun selkää palasen matkaa, niin kohoaa siitä puuton kallio, josta näkee mainion selvästi Rattostunturille…"

"Me hiihdämme sinne!" kuuli Martti Helvin sanovan.

Hyvä Jumala! Helvin ääni helähti kuin Esteri-vainajan ääni. Martti tunsi olevansa kuin kuumeessa, eikä hän uskaltanut katsoa taakseen.

Helvi näki hänen kääntyvän hiihtämään pitkin harjunselkää. Mikä uljas, kookas mies! Hartiat olivat pystyt ja selkä leveä, ja niskassa taittui musta tukka somiksi kiehkuroiksi. Tuommoinen tulikin miehen olla!

Hetken hiihdettyä Helvi puheli:

"Tämä oli vallan hauska sattuma… Kohdata ventovieras, joka auttaa pulasta… No, onpa minulla nyt retkeltäni kertomista…"

"Maksaako vaivaa puhua mitään?" kuuli hän Martin sanovan.

"Kuinka niin?"

Helvin ääni ilmaisi kummastusta.

"Ilman vain. Minusta tämä on… Mutta jos tahdotte olla kiitollinen minulle pienestä palveluksestani, niin ette virka mitään…"

"Miksi niin tahdotte? Mutta täytyyhän minun kertoa, että kohtasin teidät…"

"No, niin taitaa olla…"

He saapuivat korkean, puuttoman kallion luo, jonka laki oli paljoa korkeammalla puiden latvoja.

"Tässä tämä on. Tuolta toiselta puolelta pääsemme suksinemme ihan huipulle", selitti Martti.

"Onpa tämä… kuinka kummallinen kallionmöhkäle!" ihmetteli Helvi. "Ei tästä ole kukaan mitään puhunut…"

"Tarina kertoo, että jättiläinen kiskaisi tämän lohkareen istuimekseen, kun halusi katsella tuonne alas jokilaaksoon… Kesäiltoina on tapanani käydä täällä…"

"Yksinkö?"

"Useimmiten."

He nousivat laelle, jonne Rattostunturi näkyi koko komeudessaan ja edessä matalampia kukkuloita, tummia korpia ja päivän valaisemia männiköitä.

"Miltä näyttää?" kysyi Martti.

"Tämähän on aivan… en osaa niin sanoa…"

"Jos katsotte noiden mäntyjen latvain yli, näette pappilan rakennuksen harjan", osoitti Martti.

Todellakin. Sieltä näkyi pappilan rakennuksen harja ja valkoiset savupiiput.

"Olemme aivan pappilan kohdalla!" sanoi Helvi.

"Aivan. Eikä tästä ole kuin yksi huraus, niin on pappilan pihassa."

"Tännepä minun pitää toistekin retkeni ulottaa."

Kun he laskeutuivat alas kalliolta, virkkoi Martti:

"Tämä on ollut hauska aamu."

Hänen äänessään tuntui taas tuo miellyttävä, miehekäs sointu, joka hiveli Helvin korvaa kuin soitto.

"Senvuoksi, että te näytätte ymmärtävän tätä luontoa… tätä luontoa, jota minä rakastan ja josta imen elämäni."

"Niin", virkkoi Helvi, mutta hän ei uskaltanut katsoa Marttia silmiin.

"Kuinka kauan rouva aikoo täällä viipyä?" kysyi Martti hetken kuluttua.

"En tiedä, mutta mielelläni oleskelisin täällä vaikka koko ensi kesän…"

Hän sovitti valkoista hiihtolakkiaan, asettaen sen enemmän taaksepäin.

Silloin heidän katseensa sattuivat yhteen, sekunnin ajaksi vain, mutta kummankin rinnassa läikähti lämmin, ihana laine, joka pani koko olennon väräjämään.

Hyvästi jätettäessä Martin vankka koura vapisi, ja äänikin tuntui vavahtavan.

Hän näki Helvi-rouvan lähtevän myötälettä alas pappilaan päin, katoavan puiden taakse, ja kuuli hetken päästä vain suksien rapisevan hangen pintaan.

Silloin hänkin työnsi suksensa liikkeelle, niin että sommat painuivat syvälti hankeen ja kerimet singahtivat pois paikaltansa.

Vasta lähelle kotia päästyään hän selvisi huumauksestaan…

Hänen sydämensä sykki niin, että tahtoi rinnan halkaista, ja tulenliekkinä leimusivat ajatukset. Yksi ainoa selvä ajatus, kylmä ja todellinen, oli jäänyt hänen mieleensä:

— Hän on toisen oma… toisen oma, johon minulla ei ole oikeutta…

Ja melkein kuin sairaana hän tuli kotia, kävi huoneeseensa ja istahti väsyneesti tutulle paikalleen.

Kuinka kummallista saattaakaan olla ihmiselämä! Hän, joka ei enää koskaan uskonut näkevänsä naista, joka häntä viehättäisi… joka oli pitänyt pyhänä ensi lempensä ja elänyt sen kirkkaissa muistoissa… jolla oli selvänä vanhan nuorenmiehen yksinäinen elämä…

Ja aavistamatta, äkkiä ilmestyy nuoruuden unelma elävänä, verevänä ja loisteliaana hänen eteensä… käy kuin kirkastetusta maailmasta…

Olivatko ne hänen ainaiset toiovomisensa kevään hengettärestä toteutuneet?

Olivat.

Ja toivat tullessaan tuskan, joka repi auki puoleksiparantuneet haavat.

Sillä hän, jonka silmien sinessä hän näki autuuden ja elämän, oli toisen oma… toisen oma, johon hänellä ei ollut mitään oikeutta…

Mutta noussut myrsky tyyntyi vähitellen, ja hiljainen maininki alkoi käydä hänen sydämessään.

Hän oli kuitenkin nähnyt nuoruudenunelmansa, nähnyt ilmi elävänä ja käsin häneen koskenut. Kukapa estäisi häntä rakastamasta? Kuka rakentamasta uutta satumaailmaa, uutta kultalinnaa mielikuvituksensa mailla?

Sen loistossa hän viettäisi loput elämänsä päivät ja kuolisi rikkaana onnen ja lemmen suosikkina.

Eikö hän ollut nähnyt Helvi-rouvan syvissä sinisissä silmissä ilmettä, joka selitti kaikki ja antoi hänelle aavistuksen toisen kärsimisistä! Sillä se, ettei Helvi ollut onnellinen, selvisi hänelle pian. Hän ei ollut puhunut sanaakaan miehestään, ei kodistaan…

Kuka osaisi tietää, kuinka paljon jo Helvikin oli kärsinyt — ja oliko koskaan ollutkaan onnellinen!

Ehkäpä juuri kärsimiset ja surut veivätkin heitä lähelle toisiaan? Ehkä oli olemassa salainen voima, joka yhdistää sielut jo täällä elämässä!

Hän tunsi kuinka äskeinen myrsky tyyntyi ja suloinen, ihana tunne alkoi rintaa kiertää. Hiljainen onnen ja rauhan tunne tuntui laskeuvan sydämeen ja mieli vaeltavan kaukana kultaisissa kartanoissa…

Oliko hän valveilla vai näkikö hän unta?

Mutta se hänelle selvisi, että se kevään hengetär, jota hän oli toivonut pöytänsä päähän, oli Helvin näköinen… aivan niinkuin hän se olikin…

V

Pappilaan, kotonaan käymään, oli Uuno-maisteri saapunut.

Häntä olikin jo ikävöiden varrottu. Ei ollut ketään koko pitäjässä, joka olisi kyennyt hommaamaan yhteisiä huveja tai retkiä.

Kestävät, keväiset hanget viehättivät, ja Uunon tapasi vielä entinen, poikavuosiensa reipas mieli. Hurjaa vauhtia hän ennen viillätti suksineen pyörryttäviä jyrkänteitä alas. Varhaiset hankiretket olivat hänen suurimmat ilonhetkensä, ja niihin osaa ottamaan hän kehoitti nuoria ja vanhoja.

Jo hänen tulonsa vaikutti repäisevästi kaikkiin nuoriin.

"Annatte tällaisten helisevien hankiaamujen mennä hukkaan", hän nuhteli kaikkia.

Silloin kaikki heräsivät ja huomasivat kevään riemuineen saapuneen.

Helvi-rouvan alakuloisuus oli kadonnut, ja hän näytti imevän terveyttä hiihtoretkillään. He olivat usein tavanneet toisensa, Martti metsäherra ja hän.

Kuinka niin lienee sattunutkin? Etsivätkö toinen toistansa, vai sattumako heidät yhteen vei?

Iltaisin aina, kun Helvi-rouva oli levolle laskeutunut, koetti hän tyynnyttää heräävää rakkauttaan ja vastapainoksi asettaa sen, että hän oli toisen miehen vihitty vaimo, jolla ei ollut oikeutta rakastaa muita. Mutta hän ei onnistunut. Päivä päivältä kävi hänelle selvemmäksi, ettei hän koskaan ollut rakastanut miestään — ja ettei hänen miehessään ollut mitään rakastettavaa… Hänen pieni lapsensa, jota hän rakasti ja jonka elämä oli hänenkin elämänsä, oli kuollut.

Mikä sitoi hänet vielä elämään?

Velvollisuusko tuota miestä kohtaan, joka aina oli ollut hänelle vieras?

Niin, niin. Hän ei voinut, hän ei saanut rikkoa valaansa, hänen täytyi tyytyä köyhään onneensa ja yksin kulkea elämänsä läpi!

Mutta olisiko synti, jos antaisi lämpöisen laineen sydämen ympärillä loiskia, muistellessa tuon oikean oman uljasta vartta ja miehistä miehuutta? Olisiko väärin antaa rinnan riemuita?

Miksei saisi omassa sydämessään iloita? Miksei saisi kuunnella hänen äänensä sointua, komeaa vartta mielessään ylistellä ja surumielisten silmien ilmeestä nauttia?

Miksei saisi!

Eihän hän sen pitemmälle koskaan tahtoisikaan ajatella, ei enempää toivoa, sillä hän tunsi velvollisuutensa, — ei käsin koskea häneen, joka kuitenkin oli hänen nuoruudenunelmiensa ihanne… Kauempaa vain katsella ja salassa rakastaa, ja pitää lemmen laineiden loiskinnan omana yksinäisenä onnenaan…

Eikä häntä tunto soimannut eikä mieltä painanut se, että hän nukkui Martin kuva mielessään ja heräsi unesta, jossa Martti eli sankarina.

Tuon yksinäisen miehen sydämen täytyi olla rikas ja hellä! Sinne mahtui taivaan iloa ja elämän suru, jotka siellä kullaksi lyötiin ja välähtivät näkyviin silmien surumielisessä ilmeessä. Semmoista miestä saattoi rakastaa, semmoisen sylissä istua, ilman himoa ja kiihkoa, otsaa ja hiuksia silitellä ja autuasta onnea tuntea…

Semmoinen oli ollut se hänen nuoruudenihanteensa, jota ei koskaan ollut luullut näkevänsä!

Mistä tuli sellainen halu ja ikävä tänne kauas Pohjolaan? Aavistiko sielu, että siellä oli se, josta nuorena unta näki ja joka koko elämän ajan oli näkymättömänä seurannut häntä?

Aamuvirkkuna hän nousi ja kävi laulaen työhönsä, milloin ei lähtenyt hiihtelemään.

Mutta tänään hänellä olikin aikomus käydä Uuno-maisterin kanssa Virkavaaraan, pyytämään Martti Lagustakin yhteiselle hankiretkelle.

Pitäjässä oli paljon nuoria, muualta, etelämpää tulleita, jotka eivät olleet nähneet Pohjolan luontoa, eivät tienneet sen suuruutta ja viehätystä, joka kohtasi kulkijaa keväisinä aamuina. Paljon oli kirkonkylässä omankin pitäjän nuoria, jotka eivät olleet koskaan käyneet Rattostunturin laella.

Uuno-maisteri sai kaikki innostumaan, ja yhdessä Helvi-rouvan kanssa he hommasivat retkeä.

Tuumasta tuli tosi, varsinkin kun hanget nyt olivat käyneet koviksi ja ihmisen, jopa hevosenkin kestäviksi.

"Martti täytyy saada innostumaan matkaan", puheli Uuno Helville, kun he valmistausivat lähtemään Virkavaaraan. "Vaikkei hän olekaan koskaan ottanut osaa rekiretkiin eikä juominkeihin, uskon minä, että tämä on retki, joka häntä miellyttää. Käyhän hän Rattostunturin laella yksinkin niin kesäisin kuin syksyisinkin. Kyllä hän nytkin lähtee. Sitäpaitsi hän on tottunut metsämies, tietää joka luolan ja lokeron ja ahman ja karhun pesät… Komppeet matkaan, ja nyt lähdemme!"

Ja Uuno pyöräytti Helvi-rouvaa kuin nuorta tyttöä.

"Olisi saanut olla se sinun kuiva maisterisikin täällä tuultumassa", nauroi hän sitten.

"Menkää nyt ja olkaa ihmisten lailla", varoitti ruustinna. "Martti forstmestari on ankara herra, joka harvoin hymähtää."

"Ooja… kyllä me sen vanhan pojan taivutamme", uskoi Uuno, ja he lähtivät kävellen Virkavaaraan päin. "Parempaa toveria ja ihmistä kuin Martti on, on mahdoton ajatella. Minäkin olen vasta näinä viime vuosina oppinut häntä oikein tuntemaan. Merkillistä vain, että hän edelleen on naimattomana ja ettei hän ikävöi täältä pois, vaikka tämä ei ole hänen syntymäseutunsa. Välistä hän saattaa olla verrattoman hauska nuorten miestenkin joukossa, mutta enimmin hän rakastaa yksinäisyyttä ja metsästysretkiään."

"Hän näyttää niin vankalta ja voimakkaalta", sanoi Helvi. "Kuuluu karhujakin ampuneen…"

"Montakin… eikö liene jo luku kymmenissä… Mutta täälläpä hän näyttää aikovan koko ikänsä olla, kun tuommoisen talonkin rakensi."

Martti oli nähnyt heidän tulonsa ja joutui vieraita vastaan kujalle, puutarha-aidan viereen. Helvi huomasi, että hän oli tavallisessa herraspuvussa, ja paulakenkäin sijassa oli pitkävartiset anturakengät. Partakin oli kuin sileämpi, niin että suurten silmäin ilme tuli kuin paremmin näkyviin. Muuten hän näytti entistä vakavammalta.

Mutta iloisuus, joka ilmausi hänen käytöksessään, osoitti selvään, että vieraat olivat sangen tervetulleita.

Jo pihalla Helvi kohtasi monenlaista outoa. Kaksi poroa seisoi kujalla hangen päällä, luppoja syödä nopostellen, ja monenlaisia pulkkia, poronkelkkoja ja vetureita oli pitkä jono ulkohuoneen seinää vasten. Muuten tuntui kaikki kovin sievältä ja somalta ja kodikkaalta, yksin rautakellon kalkatuskin, joka kuului poron kaulasta.

"Täällähän sinun vanhat ajokkaasi vielä ovat hengissä", virkkoi Uuno. "Nytpä Helvikin saisi koettaa poron kyytiä…"

"En minä uskalla", sanoi Helvi ja lähestyi poroja varovasti.

Hän kuuli Uunon ja Martin puhelevan poronajosta, josta hän ei paljoa ymmärtänyt.

Kun he kävivät sisään, huomasi Helvin tarkka silmä, että talossa oli järjestystä rakastava isäntä.

"No, etkö sinä ala jo hommata akkaa itsellesi? Jopa tähän taloon nyt sopisi tulla", puheli Uuno kalosseja riisuessaan.

Kun Martti auttoi kappaa Helvin yltä, tunsi Helvi, että Martin käsi hipaisi hänen niskatukkaansa.

Martti käski vieraat saliin ja kävi itse keittiön puolelle.

Uuno haki tupakkaa ja oli kuin kotonaan. Sali oli komeasti sisustettu, melkein ylellisesti. Suurella ympyriäisellä pöydällä, joka oli keskellä lattiaa, oli komea valokuva-albumi. Seinillä riippui nuorempien taiteilijain tauluja, ja kahden ikkunan välissä oli Martin oma rintakuva, joka oli nuorempana maalattu.

Molemmista salin ikkunoista oli kaunis näköala alas tielle, kylälle ja joen jäälle ja kauas siintäviin vaaroihin lännen taivaanrannalle.

Helvi silmäili ulos ikkunoista.

— Tämmöisen luonnon ympäröimänä täytyy viihtyä yksinkin, — hän ajatteli.

"Mutta kyllä hänellä on herrain päivät", virkkoi Uuno ja istahti keinutuoliin tupakoimaan. "Olisipa meillä maistereillakin tämmöiset lokaalit ja tämmöinen näköala… Mitä sanot, Helvi?"

"Mitäpä sanoisin. Toisilla on, toisilla ei…"

Martti palasi. Uuno huomasi, että Martin käytöksessä nyt, Helvin vuoksi kai, oli jotakin herrasmaista kohteliaisuutta, jota hän ei ennen ollut Martissa nähnyt. Kas vain, kuinka komea kavaljeeri olikin! Uuno kävi suoraan asiaan ja selitti, minkä vuoksi olivat lähteneet.

"Huomenaamulla lähdetään Rattostunturille ja sinä mukaan", sanoi hän. "Äläkä yritäkään panna vastaan. Olen luvannut hauskaa tään pitäjän nuorille, ja huomenaamulla on kestävä hanki."

Martti suostui, esittipä lisäksi, että otettaisiin evästä ja kahvia mukaan.

Herrain haastellessa retkestä asettui Helvi katselemaan valokuva-albumia. Nuoren, mustatukkaisen tytön vieressä oli Martinkin kuva, jossa hänellä oli ylioppilaslakki päässä. Sillä nuorella naisella oli syvälliset silmät, jotka ihmetellen näyttivät katsovan maailmaan. Martti oli parraton, eikä silmien ilmeessä huomannut sitä surumielisyyttä, joka niissä nyt aina näyttäytyi. Mutta vartalo oli komea, olkapäät pystyssä ja rinta kuin ruhtinaalla. Helvi selaili eteenpäin.

"Ei, mutta… Etkö sallisi minun käyttää tuota 'Luppanaa'. Käyn pienen kierroksen tiellä vain", aloitti Uuno.

"Luppana" oli Martin parhaan ajokkaan nimi.

"Varsin kernaasti. Mutta kuten tiedät eivät porot enää näin keväisin ole virkkuja", sanoi Martti.

"Nyt, Helvi, saat hyvää kyytiä", virkkoi Uuno sitten Helviin kääntyen.

"En minä uskalla lähteä, enkä pysy pulkassakaan…"

"Tule pois vain… Sitten ei enää ole tilaisuuttakaan… porot päästetään pian kiveliöön."

"Koeta nyt yksin ensin", naurahti Helvi. "En minä ainakaan nyt uskalla."

Kahvit juotua Uuno hommasi ajoon. Martti valjasti ajokkaansa liukkaimman pulkan eteen. Helvi seisoi kuistin ovella ja katseli.

Hän ei nähnyt poroa eikä Uunoa, hän näki vain Martin, joka avopäin puuhaili ja valjasti poroa.

"Katsohan käänteessä tarkkaan, sillä tämä pulkka on pahantapainen", neuvoi Martti.

"Älä hätäile. Eiköhän menne vanhaa latua", kehui Uuno, talutti poron kujalle asti ja hyppäsi pulkkaan.

Vaikka olikin keväinen päivä, oli ilma kylmähkö ja päivä pilven takana. "Luppana" oli kuuluisa "tolvaaja", jonka vertaa ei tietty. Ja äkäisenä se kirmasi ulos kujastaa niin että pulkka perässä hyppeli, ja puhalsi myötäleessä vihaiseen laukkaan.

Helvikin riensi kujalle katsomaan. He näkivät Uunon tienhaarassa taitavasti välttävän pulkan kaatumisen, vaikka se käänteessä singahtikin siipenä kauas syrjään.

Helvi seisoi aivan Martin vieressä ja kuuli Martin puhuvan… näki kauniit hiukset, valkoisen otsan ja päivettyneet kasvot. Hän ei ulottunut Marttia olkapäähänkään, vaikka hänkin oli pitkä… Hänelle tuli yhtäkkiä niin kummallinen halu laskea kätensä Martin olkapäälle… niin että hän säpsähti…

Kun he tulivat takaisin saliin, riensivät he molemmin ikkunasta katsomaan Uunon menoa. Uuno viillätti jo kaukana kylän raittia alaspäin.

Helvi seisoi ihan ikkunan luona ja Martti hänen takanaan. Hän tunsi Martin hengityksen likellään, ja taas läikähti lämmin laine hänen sydämessään.

"Kertokaa nyt jotakin itsestänne", pyysi Helvi ja istuutui albumia katselemaan.

"Mitäpä tietäisin kertoa", sanoi Martti. "Yksinäisen miehen elämässä ei ole liioin kertomista."

"Voipi olla paljonkin, vaikka paljon on silläkin, joka ei ole yksin." Martti istuutui toiselle puolen pöytää. "Niin saattaa olla. Elämä on valmistusta johonkin… parempaan", hän sanoi melkein hellästi.

"Niinkö te uskotte?"

Helvin katse tapasi Martin katseen, ja kumpikin punastui kuin säikähtäen.

Jonkinlainen villi riemu kohtasi Martin, ja aina salassa olleet tunteet rynnistivät yli sulkujensa. Hänen täytyi nyt saada sanoa, sanoa tälle ainoalle naiselle koko elämänsä salaisuus, sanoa rakkautensa ja tulkita tuskansa…

Ja istuen toisella puolen pöytää hän alkoi puhua… Hän kertoi nuoruutensa ja kuvasi lemmittynsä, Esteri-vainajan.

Helvi kuunteli henkeään pidättäen ja unohti muun maailman. Mutta kun Martti puhuessaan pääsi siihen kohtaan, jossa hän kuvasi Helvin olevan Esterin, tarinaan kevään hengettärestä, ja että hän ei sille mitään voinut, että rakasti… rakasti tulisesti, peitti Helvi kasvonsa ja värähteli…

Saisiko hänkin kertoa, mitä hän tunsi? Hän kuvasi suhteensa mieheensä ja surunsa kuolleesta lapsestaan, hän selitti tuskan, joka rintaa viilteli, kun tiesi olevansa sidottu koko elämänsä ajaksi…

"Niin… niin… te olette toisen oma, johon minulla ei ole mitään oikeutta", kuuli hän Martin sanovan.

Hän aikoi siihen vastata, mutta silloin he kuulivat poronkellon kilinän ja arvasivat, että Uuno oli palannut retkeltään.

Helvin ja Uunon mentyä Martti alkoi valmistautua huomista hiihtoretkeä varten. Hän liikkui kuumeentapaisella kiireellä, ja hänen kasvonsa punottivat.

Tuliko todella se tapahtumaan, jota kauan, kauan syvällä sydämessä oli toivonut? Kävisivätkö toteen pitkien talvi-iltojen haaveet ja kirkkaiden keväiden unelmat!

Tapahtuisivatko ne todellakin?

Suuri, pyhä ja ihana unelma kävisi toteen!

Hän saisi retkeillä samojen vaaranlakien yli, korpiin laskea ja niistä hongikkokankaille nousta sen unelmiensa naisen seurassa, jota iän kaiken oli toivonut! Hän saisi kiivetä Rattostunturin huipulle, missä oli yksin viettänyt monta kirkasta kevät-aamua, haaveksien siitä toisesta, jota ei ollut koskaan nähnyt.

Nyt oli nähnyt. Satumaailma oli muuttunut todelliseksi! Mitä huoli, jos se olisikin ohimenevää unelmaa, joka ei koskaan voinut muuta olla toisen oman rinnalla. Pääasia oli, että ihana kevätunelma oli sittenkin toteutunut ja hänen kallis toivonsa täyttynyt. Hän rakasti ja oli rakastettu. — Suurempaa onnea hän ei jaksanut toivoakaan!

Iltamyöhäisellä Kivi-Olli saapui kuulustelemaan. Lähdettäisiinkö karhujahdille? Yö tulisi kylmä, ja hanki kantaisi hevosenkin.

Olli tapasi Martin retkelle valmistautumisen puuhissa. Mutta kun Kivi-Olli palasi mökilleen, kertoi hän eukolleen, ettei Martti metsäherra enää ollut entisellään. Ei ollut sanonut joutavansa karhun perään, vaikka ennen ei taivas eikä helvetti pidättänyt.

Mutta eukko tiesi syyn. Pappilasta oli Anna käynyt kotonaan ja kertonut, että kaikki pitäjän nuoret lähtevät huomenaamulla Rattostunturille.

"Kun ei vain liene tullut forstmestarimmekin vuoro", arveli eukko. "Niin se on minusta ollut erilaisempi näinä päivinä." Mutta Olli sylkäisi ja kirosi ja sanoi, että jo taisivat viedä häneltä naapurin.

VI

Hankiretkelle osaaottavien oli määrä jo kello neljä aamulla saapua Virkavaaraan, josta lähdettäisiin joukolla.

Martti ei ollut nukkunut koko yönä. Levottomuus ja kuin suuri hätä ahdisti häntä, ja hän vartoi aamuntuloa kuin uuden elämän koittoa. Jo kolmen aikana hän oli täysissä tamineissa lähtövalmiina. Hän oli valjastanut "Luppanansa" kelkan eteen, jossa mukaan otettavat komppeet ja eväät kuljetettaisiin tunturin laelle.

Uuno-maisteri ja Helvi-rouva saapuivat täsmälleen. Helvi oli vaihtanut pukunsa siroon kävelypukuun ja jättänyt pitkän, mustan palmikkonsa riippumaan. Hän oli virkku ja verevä, ja hänen silmänsä loistivat kuin tähdet. Hän näki Martin riemuisasta katseesta, että Martti ihastui. Martilla oli yllään viheriällä veralla reunustettu metsästystakki, pitkä lappalaistuppi puukkoineen leveässä vyössä kupeella riippumassa, ja päässä naapukan asemesta keveä villainen lakki.

Helvi tunsi Marttia kätellessään tämän puristavan hänen kalvostaan niin, että tuntui kuin olisi hänestä virrannut sähköä, joka pani kuin urut soimaan hänen rinnassaan. Helvi loi Marttiin katseen, josta tämä arvasi, että he ymmärsivät toisensa. He laskivat leikkiä, nauraen, ja Uuno sanoa paukautti Helviin kääntyen:

"Olisitpa sinä vielä tyttönä taikka edes leskenä, niin…"

"Ole nyt!" sanoi Helvi.

Se sukkeluus ei naurattanut Helviä eikä Marttiakaan.

"Nyt on mainio hanki, mutta pitää joutua!" virkkoi Uuno sitten.

"Valmiit ollaan", vastasi Martti.

Aamukylmä oli niin kova, ettei tehnyt mieli seistä kauan yhdessä kohden. Hanki oli kestävä ja kirskui jalan alla. Päivä ei ollut vielä noussut, mutta kirkasta vinkkaa näkyi jo taivaanrannalla.

"On tavallista, että aina tämmöisille retkille pitää odottaa", pauhasi Uuno. "Juuri auringon nousun aikana pitäisi olla laella."

"Voi, voi, nyt jää meiltä kaikkein kaunein näkemättä", pahoitteli Helvi.

He kävivät kuitenkin sisälle, ja Helvi taittoi kukkivasta ruususta kukan ja pani napinreikään.

"Tänne Virkavaaraanhan oli kaikkien määrä kokoontua", aloitti taas Uuno. "Mutta jos he ovatkin menneet suoraan kirkolta talvitietä… ja tietenkin ovatkin menneet… Me emme enää varro!"

Ja Uuno nousi päättävästi.

"Mutta onhan epäkohteliasta jättää toiset", arveli Martti.

"Osaavathan ne sinne… Me lähdemme! Minä en ainakaan varro. Ottakoot oppaan", tuumi toinen jo ulos menossa.

He panivat kaikki komppeensa pulkkaan, ja Kivi-Ollin poika, Petteri, lähti "Luppanalla" viillättämään suoraan Rattostunturia kohden. Hänen oli määrä joutua sinne porolla ennen muita ja sytyttää nuotio valmiiksi.

"Jos minä kuitenkin menisin tien kautta", katui nyt Uuno äskeistä hoppuaan. "Saatanhan siellä sanoa, jos vastaan tulevat, ettei heidän tarvitse kiertää Virkavaaran kautta. — Kyllä me yhtehen yhdymme suolla ennenkuin nousemme tunturille", hän lisäsi Helville ja Martille, jotka jäivät kahden.

Uuno oikaisi suoraan metsään kirkolle päin ja katosi pian näkyvistä.

Helvi ja Martti jäivät kahden. Kummankin onni oli niin suuri, etteivät he puhuneet alussa mitään. Kävelivät vain kovaa hankea pitkin harjulle, josta Rattostunturin laki alkoi näkyä. Molemmista tuntui niin kummalliselta eilisiltainen kohtaus, ettei kumpikaan tahtonut aloittaa keskustelua. Kävely tuntui virvoittavan, ja tuoreen pihkan lemu lehahti jo vastaan metsästä. Hangen pinta kantoi kuin parhain iljanko, ja taivaan sinessä väreili jo auer, uuden päivän koittoa tietäen.

He sinuttelivat nyt toisiaan. Eilen vasta olivat alkaneet.

"Kaduttaako sinua se, mitä eilen kerroit?" kysyi Helvi, kun alkoivat painua harjun toiselle puolelle.

"Kuinka sitä katuisin? Se oli elämäni totuutta, ja minä tiesin, että sinä sen ymmärtäisit… Kukaan muu ei tiedä salaisuuttani… eikä koskaan saa tietää", vastasi Martti, ja Helvi kuuli hänen äänensä värähtävän.

Hetken perästä Martti kysyi:

"Mutta eikö sinua kaduta?"

Helvi kääntyi Marttiin.

"Ei", sanoi hän vakavalla äänellä, ja Martti oli huomaavinaan, että Helvin sievien kasvojen yli vilahti kuin pilvi. "Minä puhuin myös totuutta, ja minulla olisi vielä vähän lisättävääkin… Mutta sanon sen kerran vielä ennenkuin eroamme…"

Helvi tarttui Martin käteen, pusersi sitä ja sanoi kuin tuskasta väräjävin äänin:

"Uljas unelmani ja nuoruuteni ihanne!"

He saapuivat takajänkälle, jonka poikki kyläläisten talvitie vei. He kulkivat sen yli matalampaa kukkulaa kohden, joka oli tällä puolen Rattostunturin. Heidän takanaan, vaaran laidassa, näkyi Kivi-Ollin pirtti kuin pääskysen pesä räystäällä, ja koko tuo pitkä, korkea harju ikäänkuin jättiläisen selkäranka.

Ei näkynyt vielä kyläläisiä liikkeellä metsälle, eikä jänkän toisessa laidassa näkynyt ketään liikkuvan.

"Tiedätkö, kuinka ihana ja ihmeellinen tämä retki on minulle, rakas ystäväni!" puhui Martti. "Voitko nyt kuvitella yksinäisen miehen tunteita, kun hän rakastetun kuva mielessään vuoria ja laaksoja kulkee ja nousee kukkuloiden laelle, aina ikävöiden, aina kaihoten sitä ystävää, jota ei koskaan ole nähnyt?… Jos sen ikävän voit ajatella, niin voit kuvitella sen sydämen riemua, joka ei uskonut ihmemaailmansa koskaan tulevan todelliseksi…"

Helvi kuuli tuon kookkaan miehen, joka hänen rinnallaan kulki, puhuvan. Ja hän kasvoi siinä Helvin mielestä satujen sankariksi, ihanteeksi, jonka sydän oli hellä ja sielu syvä ja suuri. Hän voi kärsiä ja rakastaa… rakastaa niin, että sen rakkauden hohde lämmitti elämän loppuun asti…

"Ystäväni, ystävä-poloinen", sanoi hän ja tarttui taas Martin käteen. "Rakastatko minua näin tämmöisenä?" kysyi hän sitten.

"Minä rakastan, vaikka olisit kymmenen kertaa toisen oma… Sillä minä tiedän, ettet kenellekään voi olla niin rakas kuin minulle… En tahdo sinua omakseni, sillä silloin kuolisi rakkauteni… mutta minua ei kukaan voi kieltää rakastamasta… ei tässä eikä tulevassa maailmassa… Olen onnellinen nyt… olen saanut sanoa sen, mikä minua on kalvanut yöt päivät…"

Martti oli puhuessaan kalvennut, ja hänen silmänsä paloivat kuin kuumeessa…

— Hyvä Jumala! — huokasi Helvi. Tuommoisen miehen rakkaudenko hän oli saanut?

Nyt hänkin käsitti, nyt hänkin ymmärsi pyhän rakkauden. Se ei vaatinut muuta oikeutta kuin rakastaa…

"Hyvä Jumala, kuinka onnettomia me olemme!" hän puhkesi sanomaan, seisahtui ja ratkesi itkuun. "Että meidän piti ollenkaan toisiamme nähdä…"

Martti laski kätensä hänen olkapäälleen.

"Minä poloinen!… minä poloinen!" huokasi Helvi. "Mitä voin minä sinulle antaa, nuoruuteni uljas sulho… minä joka olen iäksi kytketty…"

"Rakastathan minua!"

Helvi tarttui häneen molemmin käsin.

"Rakastan, rakastan… Sinun omasi olen ollut elinaikani… En ole koskaan muita rakastanut kuin sinua ja pientä poikaani… Mutta muuta en voi… en mitään muuta voi…"

"Ja jos sinä muuta voisit, et sinä enää olisi sama kevään hengetär, joka istuu yksinäisen miehen pöydän päässä, laulaen lohdutusta ja rauhaa, kun itkevä ikävä sydäntä painaa… joka on yksinäisen ystävä ja tämän elämän ilo… Jos olisin nähnyt kirkasta silmääsi himmentävän pahan himon tai villin ajatuksen, olisi lumous minusta lähtenyt, etkä sinä enää olisi unimaailmani morsian…"

Hän vei Helvin käden huulilleen ja kosketti sen valkoista hipiää.

Helvi loi häneen katseen ikäänkuin ei olisi oikein ymmärtänyt, mitä Martti tarkoitti.

"Nyt lähtekäämme… Minun on nyt kovin hyvä olla", sanoi Martti.

He nousivat laajalle puuttomalle laelle, joka oli ikäänkuin jalustana Rattostunturille. Siitä jo alkoivat näköalat laajeta, ja kaukana siinsi kyläharju, jonka yli olivat tulleet.

"Minun on myöskin hyvä olla", virkkoi Helvikin nyt, ja hänen kasvonsa loistivat.

"Olemme onnellisia?"

"Olemme… ja meidän rauhamme on ihana…"

Kaukana laajan jänkän toisessa laidassa he näkivät toisten retkeilijäin vasta tulevan.

Ei ollut enää kuin lyhyt hetki auringon nousuun, tuskin ehtisivät perille siksi.

Kun he lähtivät tunturin lakea kohden, tulivat he ensiksi sakeaan männikköön, joka muuttui tunturin kupeella pimeäksi kuusikkokorveksi. He kävelivät nopeaan ja ehtivät pian männikön läpi korpeen. Siitä alkoikin tiukka nousu, joka jyrkkeni sitä mukaa, kuta korkeammalle pääsivät. Jyrkimmissä nousuissa Martti tarttui Helvin käteen ja veti häntä kuin perhosta…

— Taivas, kuinka tuon miehen käsi on voimakas! — ajatteli Helvi, ja hänestä tuntui siltä kuin ei mikään maailman voima voisi heitä eroittaa.

"Mehän nousemme kuin tulisilla vaunuilla", nauroi Martti.

"Sinä olet niin voimakas ja reipas… kukaan muu mies ei kykenisi…"

Kun he olivat kiertäneet kaksi rotkoa ja nousseet kulmikkaan kallionkielekkeen laidalle, sanoi Martti seisahtuen:

"Katseleppa nyt ympärillesi! Tässä olen satoja kertoja sinua muistanut… tässä olen kerran sinusta uneksinut koleana syysyönä…"

Helvin silmät harhailivat taivaanrannasta toiseen. Ääretön maailma, asumaton erämaa lepäsi siinä silmänkantamattomiin hänen edessään. Pieneltä, viheriäiseltä nauhalta näytti nyt koko kylän harju, joka oli olevinaan korkea sekin. Kaukaa häämötti metsäjokia ja niittyjä, joiden harmaat ladot kumottivat kuin pienet pisteet…

"Sinä suuren luonnon suuri poika", sanoi Helvi ja katsahti Martin loistaviin kasvoihin. "Nyt nouskaamme laelle!"

Martti tarttui oikealla kädellään Helviä vyötäreen ympäri ja nousi pitkän matkaa taakkoineen rinnettä ylös.

Juuri huipulle ehtiessään he näkivät auringon nousevan kirkkaana kukkulaisen kiveliön takaa… Äkkiä levisi ihana välkkyvä valo kaikille vaarojen huipuille, joiden valkoinen hankipeite sädehti kullalta…

Asuttua maailmaa ei näkynyt missään päin, ja kaukaa Lapista tuntui henkivän aamukylmä tunturituuli. Sieltä välkkyi vielä korkeampia tunturihuippuja kuin kiinnikasvaneina vaaleapilviseen taivaaseen, siinsi korpia, suuria puuttomia uomia ja pienempäin vaarojen välissä yksinäisiä metsäjärviä…

Asuttu seutu, kirkonkylä, kuulsi ja välkkyi, ja sen ohi juokseva vuolas virta paistoi valkoisena nauhana, pienenä kosteikkona tämän äärettömän erämaan keskellä…

Auringon säteet kietoivat heidät molemmat silkinhienoon verhoon, ja Helvistä tuntui kuin hän olisi noussut surujen maasta kauas ja korkealle, missä ei ollut tuskaa eikä syntiä, vaan riemua ja valkoista puhtautta… Täällä täytyi oppia rakastamaan niin suuresti, niin syvästi kuin Martti… täällä paisui sielu suureksi, ja pieni aistillinen maailma hupeni tyhjyyteen… Ja sen vuoksi olikin hänen rakkautensa noin kirkasta, noin puhdasta ja uhrautuvaa… Hän näki Martin kuin ahmivan silmillään avaruutta, katseen liitelevän taivaanrannasta toiseen ja pysähtyvän etäisille ilmoille. Hän näytti unohtaneen kaiken muun… "Mitä mietit, ystäväni?" kysyi Helvi häneltä ja astui lähemmäksi hänen vierelleen.

"Katsos tuota etelän taivasta… se on kuin hienon itkun seassa… sieltä olen sinua vartonut, ja sieltä tulit… ja sinne palaat…"

Martin äänessä värähti hillitty suru.

"Olemmehan nyt onnellisia… eikö sinun ole hyvä olla?" sanoi Helvi.

"On, on. Minun on hyvä olla, ja me olemme onnellisia."

He näkivät toisten retkeilijäin vasta saapuvan tunturin juurelle ja alkavan kohota ylöspäin. Kuulivat Uunon jotakin huutavan.

"Mikä ihmeellinen… ihmeellinen aamu… Tuntuu kuin näkisin unta", virkkoi Helvi. Kun he lähtivät huipulta sinne päin, mistä näkivät Kivi-Ollin Petterin sytyttämästä nuotiosta sauhun nousevan, lausui Helvi:

"Nyt minä ymmärrän, miksi viihdyt täällä kaukana Lapin raukoilla rajoilla… nyt tiedän sen voiman, joka sinut on lumoihinsa saanut… Voi, sinä elät rikasta ja suurta elämää, jota ei kukaan vaihtaisi pois… Täällä lientyy suurikin tuska, mustinkin murhe valkenee, ja täällä voi rakastaa sielun pohjasta asti, ammentaa lemmen juomaa siitä lähteestä, jonka Luoja asetti ihmissydämeen… Mutta se kuivuu muualla niin, että kivet sen pohjalta paistavat…"

Martti loi Helviin lämpöisen katseen.

"Sinä sen ymmärrät… ei kukaan muu ole sitä ymmärtänyt…"

Ja hän tarttui Helviä käteen ja kuljetti hänet istumaan nuotion viereen, johon Petteri jo oli työntänyt ison jalkaniekka-kahvipannun.

Hengästyksissään ja läähättäen saapuivat toiset, Uuno edellä. Muutamat naisista valittivat matkaa pitkäksi ja vaivaloiseksi, toiset olivat niin väsyneitä, ettei ollut muuta neuvona kuin asettua hangelle pitkäkseen. Opettaja, joka oli hintelä keuhkotautinen mies, oli aivan lopussa.

Kaikilla oli valittamista, ja tuntui kuin Uuno-maisteria olisivat syyttäneet.

"Pitää jättää kulttuuri kujalle sen, joka tänne kiikkuu", arveli Uuno vain ja teki pilkkaa toisten väsymyksestä.

Martti ja Helvi olivat iloisella tuulella.

"Martista ei ole lukua… vaikka kulkisi kymmenen kertaa tämän matkan yhtenä aamuna; mutta ihme, että Helvi jaksoi, hän joka ei ole tottunut kävelemään kuin ristinvälin kaupungilla", tuumaili Uuno.

"Oh, minä olisin kävellyt vielä toisen verran", vakuutti Helvi. "Luuletko etten ennen ole kiikkunut vaarojen harjuille… Kolillekin…"

Helvi istui onnellisena, lämpimänä, kauniina ja terveenä nuotion vierelle. Ihana, lämmin laine läikkyi hänen rinnassaan ja suloinen rauha sydämessään. Nouseva aurinko kultaili hänen vereviä kasvojaan ja mustia hiuksiaan, jotka somina kiharoina pörröttivät valkoisen lakin alta.

"Mutta jopa sinä olet kaunis tänä aamuna!" pisti Uuno hänelle.

"Mene nyt ja anna minun tässä rauhassa nauttia näköalasta."

Kun kahvit oli juotu ja hetkisen levähdetty, oli määrä lähteä alemmaksi louhikkoon katselemaan luonnon muodostamia rotkoja ja kallionhalkeamia. Niistä tiesi Martti paljon kertoa, niissä oli ollut karhun ja ahman pesiä, ja erään rotkon laidassa oli karhu kerran miehen tappanut.

Aurinko oli noussut korkealle, ja päivä jo paistoi äsken vielä varjossa olleille vaarojen kupeille. Koko laaja, rannaton kiveliö näytti kuin suurelta valkoiselta mereltä, jossa siellä täällä kohosi puistoinen saajo ja kuusikkokorpi.

"Eikö tämä ole ihanaa!" huusi Uuno. "Katsokaa, te eteläiset, tätä meidän Pohjolamme suuruutta!"

Martti kulki edellä ja selitti. Hänelle oli koko tämä tunturi tuttua.

Eräässä paikassa oli syltä leveä onkalo, jonka toisesta päästä lähti pimeä käytävä suoraan vuoren sisään. Mutta hangen pinnasta oli vaikea päästä onkalon pohjalle, ja vielä hankalampi takaisin tulla.

"Tätä sanotaan Pirunkirnuksi", selitti Martti.

Naisten teki mieli nähdä käytävää, jonka pimeä suu ammotti onkalon perältä.

Muutamat herroista yrittivät hypätä onkaloon, mutta eivät uskaltaneet.

"Millä hemmetillä pääsee takaisin!" epäili opettaja.

"Ooja… kyllä sieltä takaisin pääsee", virkkoi Martti ja hyppäsi keveästi alas onkaloon. Hänen päänsä oli nyt toisten jalkain kohdalla.

Uuno seurasi perässä.

He neuvoivat naisia asettumaan istuvaan asentoon, jalat riippumaan onkaloon päin. Siitä Martti ja Uuno auttoivat heidät alas pohjalle.

Helvi ja postineiti uskalsivat.

"Tule pois vain!" sanoi Martti Helville. Helvi vilkaisi Martin silmiin. Rohkeasti hän astui onkalon laitaan, ja kun Martti kurotti kättään, sai hän Helvin kädestä kiinni.

"Astu olkapäälleni", kehoitti Martti. "Minä nostan sinut sitten tänne alas. Tällä tavoin on kaikkein mukavin."

Helvi astui Martin olkapäälle toisella jalalla ja antoi toisen laskeutua Martin vasemman käden kyynärpään mutkaan…

Silloin Martti päästi Helvin käden irti, tarttui nopeasti molemmin käsin Helviin, ja sekunnin ajan ehti Helvi olla Martin rintaa vasten. Mutta hän tunsi Martin lujan käden puserruksen ja kuuli, kuinka toisen sydän löi rajusti. Hän oli kuin pyörryksissä, kun Martti laski hänet onkalon lattialle…

"Tulkaa pois vain!" kehoitti metsänhoitaja.

Mutta toiset eivät uskaltaneet. Uuno oli saanut postineidin vaivoin onkaloon, mutta toiset naiset estelivät.

"Tässä luolassa oli kerran ahman pesä. Kivi-Ollin kanssa sen hajoitimme. Emän ammuimme ja kolme pentua", muisteli Martti.

"Onko tätä käytävää pitkälti vuoreen?" kysyi Helvi.

"Ei tämä kovinkaan pitkä ole", ilmoitti Martti.

Martti ja Uuno kävivät pimeään käytävään, mutta naiset jäivät sen suulle.

"Pirunkirnu… no se tämä onkin", arveli postineiti.

"Kauhean kaamean näköinen!" sanoi Helvi.

He kuulivat Martin ja Uunon äänen kuin syvältä maan alta.

"Tulkaa pois!" huusi hän.

Hetken perästä Martti ja Uuno palasivat.

"Miltä siellä näyttää?" kysyi postineiti.

"Olipa se!" virkkoi vastaukseksi Uuno.

Martti tiesi onkalon seinässä polvekkeen, josta hän alkoi kaivaa lunta pois. Hän pääsi polvekkeeseen seisomaan ja käski Helvin ojentaa kätensä. Silloin hän nosti Helvin kuin vauvan vierelleen, josta toiset, onkalon laidalla seisoen, kiskoivat hänet pois. Polvekkeessa seisoessaan Martti piti koko ajan kättään Helvin ympärillä, niin että tämä oli hänen viereensä puserrettuna. Martti ehti Helvin korvaan kuiskata: "Unimaailmani morsian!" Säteilevin silmin Helvi nousi onkalosta. Postineiti oli kömpelömpi, mutta kun Martti sai kädestä kerran kiinni, nousi neitikin Martin viereen polvekkeeseen ja siitä toisten avulla ylös.

Martti seisoi nyt yksin polvekkeessa, ja kummallisella hypyllä hän oli kenenkään auttamatta toisten vieressä. He kävivät taas nuotiolle ja alkoivat syödä mukaan otettua aamiaista.

Aurinko oli jo kohonnut korkealle ennenkuin lähdettiin kotia päin. Mutta vaikka päivä tuntui tulevan lämpimäksi, kesti hanki vallan hyvin. Martin esityksestä mentiin takaisin pohjoispuolelta tunturia, niin että ensikertalaiset näkivät toisenkin puolen vuoresta. He hajaantuivat eri joukkoihin, jolloin Helvi ja Martti joutuivat kahden. Jyrkissä rinteissä Martti sai auttaa Helviä, nostaen hänet pitkän matkan kättensä varassa.

"Nyt minä vasta olen morsian… nyt vasta tunnen eläväni", kuiskasi Helvi Martin korvaan.

Aivan tunturin juurella he kohtasivat Kivi-Ollin, joka pyssy hartioilla hiihteli pohjoisesta päin.

"Hyvin käy", kertoili hän, kun kaikki retkeilijät olivat kokoontuneet hänen ympärilleen. "Hyvin käy, kun huomenaamulla forstmestarin kanssa lähdemme… Jo tulee viidestoista karhunkallo forstmestarin ullakkoon…"

Ja hän iski silmää Martille.

Melkein kaikki naiset alkoivat pelätä, että kontio ehkä oli hyvinkin likellä. Helvi ei pelännyt; Martin seurassa hän ei pelännyt mitään.

Ja täynnä aamuvirkkua tunnelmaa he lähtivät kaikin kotikylän harjua kohden, Petteri "Luppanalla" ajaa hölkötellen edellä.

VII

Hankien aika oli ohi.

Helvi näki lumien sulavan kuin taikavoimalla ja kevään katoavan, kesän saapuvan. Kuinka kaikki kävi nopeaan täällä valoisassa Pohjolassa! Yöt olivat kerrassaan loppuneet. Oli vain valoa, paisuvia, tulvillaan pauhaavia virtoja, heinäviä saaria, lintujen laulua ja iloa ja riemua koko Pohjola täynnä. Ihanat ja surumielisen tyynet olivat illat, aamut kirkkaat ja kullalta kimaltelevat. Harmailta paistoivat suurten vaarojen puuttomat laet, mutta niiden rinteitä peittivät vihannoivat lehdot.

Laulua, iloa ja riemua oli Helvinkin mieli täynnä, paisuvana onnesta ja lemmestä sykki hänen sydämensä, ja hän eli kuin satujen maailmassa. Kun hän muisti ja mieleensä palautti ne hauskat hetket, joina hän, unhoittaen kaiken entisen tuskansa oli ammentanut ilon ja riemun tunteita väsyneeseen sydämeensä, tuntui hänestä, että hänen onnensa oli ollut niin runsas ja niin suuri, ettei hän vielä osannut sitä oikein ymmärtää. Nyt hän oli vasta elänyt nuoruutensa lemmen lumoissa, nyt vasta oli rakastanut niinkuin sisin sielu oli ikävöinyt. Kuinka köyhää olisikaan ollut hänen elämänsä, jollei hän olisi arvannut tulla tänne Pohjolaan… Mutta tänne tuli kuin kutsu, pois ikävästä kaupungista ilon ja lemmen valoisille laitumille…

Hän oli nyt niin iloinen ja onnellinen, niin voimistunut ja terve, että hän jaksaisi taas kärsiä, kun tiesi että täällä oli se, jota hän rakasti ja jonka rakkaus oli hänelle nyt niin suuri, etteivät mitkään kärsimykset sitä voineet himmentää.

Sillä siitä, että hän rakasti Marttia ja halveksi omaa miestään, ei häntä tunto soimannut. Hän ei ollut koskaan Selimiä rakastanut, eikä tämä ollut milloinkaan yrittänytkään voittaa hänen rakkauttaan. Velvollisuutensa hän täytti, mutta rakastaa hän ei voinut…

Heidän rakkautensa, hänen ja Martin, oli kuin päivänpaisteinen sunnuntai, täynnä riemua, valoa ja puhtautta… ei käden lyöntiä… ei ainoatakaan katsetta rikollista…

Eikö semmoista miestä saisi rakastaa, vaikka verisiteet toiseen sitoisivat?

Rattostunturi-retken jälkeen he olivat usein tavanneet toisensa. Olivat vetten auettua soudelleet joella, ja Martti oli ehdottanut kalastusmatkaa kauas sydänmaan järven rannalle. Kahden kesken ollen oli heidän onnensa suurin. Kummankin entisyys unohtui, ja he elivät vain omasta lemmestään. Hiljainen, kirkastettu rauha oli painunut Martin sydämeen, ja hänen surumielisiin silmiinsä oli ilmaantunut kuin ilo, joka näytti tulevan kaukaa ja päilyvän puhdistetun surun läpi.

Joinakuina hetkinä Helvi joutui miettimään tulevia päiviään siellä ikävän ikävässä kaupungissa vielä ikävämmän miehen kanssa. Silloin hänen sydämensä vavahti ja hän tunsi orjan ikeen hartioillaan…

Ja hän tapasi itsensä jolloinkin miettimästä kamalaa rikosta, jonka kautta tie kulki vapauteen ja… Martin luo.

Mutta silloin hän ei enää olisikaan Martin keväinen hengetär, ei hänen unimaailmansa morsian… Martti ei hänestä tahtoisi tietää… Sillä Martti rakasti hänessä kuolleen Esterin kuvaa.

Eräänä aamuna ruustinna tapasi Helvin itkemässä.

Vuoden valoisin aika oli käsissä, juhannus jo ovella. Ihmeellinen, pehmeä valo välkkyi virran vesillä ja nuorilla nurmikoilla.

Luonnossa oli suuret häät.

Ruustinna istuutui Helvin viereen. Hän oli kyllä huomannut Helvin muutoksen ja aavisti tämän ajatukset.

"Minä olisin jäänyt tänne iäkseni", nyyhki Helvi. "Olisin tahtonut tänne kuollakin. Minua ei enää mikään pidätä elämään, kun lapseni nukkuu nurmen alla…"

"Velvollisuus miestäsi kohtaan vaatii sinua elämään."

Ruustinnan ääni oli lempeä. Hän ymmärsi Helviä. Helvi itki yhä katkerammin.

"Onko mieheltäsi tullut mitään ikäviä tietoja?" kysyi ruustinna.

"Hän on sairaana ja kutsuu minua!… ja minun täytyy lähteä… nyt heti…"

Ruustinna otti hänen molemmat kätensä omiinsa.

"Olisi kai unelmasi kerran kuitenkin loppunut… ethän voi olla kahden miehen oma… Hyvä Helvi! Tuntosi on vapaa, et ole mitään rikkonut… Jumala antaa anteeksi rakkautesi…"

Helvi hypähti seisomaan, hänen silmänsä säihkyivät ja poskensa punottivat.

"Mutta minä rakastan Marttia aina ja iäti… olen vieras miehelleni…"

Ruustinna ei puhunut mitään, vaan poistui hiljaa huoneesta, Helvin itkiessä.

Tyynenä, loistavana iltana Helvi riensi kiivaasti kävellen Virkavaaraan nousevaa polkua pitkin. Hänen silmänsä olivat itkettyneet ja kasvonsa kalpeat. Hän oli jo matkalla miehensä luo. Valoisa Pohjola täytyi jättää juuri silloin, kun se oli houkuttavimmillaan.

Läpi mäntyisen metsän, suurimpia kiviä kierrellen, johti polku Virkavaaraan, jonka vaaleansininen rakennus hauskasti vilahteli männynrunkojen välitse. Jo näkyi puutarhan valkoinen pystyaita ja nuoressa lehdessä olevat koivut sen sisäpuolella.

Saatuaan miehensä kirjeen, jossa tämä kertoi olevansa sairas ja tahtovansa saada Helvin luokseen, oli hän herännyt unelmastaan. Siinä oli ollut kirjeessä kohtia, jotka herättivät Helvin todellisuuteen ja ikäänkuin pasuunalla puhalsivat hänen tuntonsa kielet soimaan. Mies kertoi ikävästään ja siitä, ettei hän ollut kyllin hyvä puoliso Helville. Paljon olisi hänellä sanomista ja anteeksi anomista. Ja kuitenkin hän oli aina Helviä rakastanut, vaikka tiesikin, ettei Helvin sydän ollut hänen… Kärsinyt oli hänkin…

Helvi kiirehti kulkuaan, hänen täytyi joutua, sillä hevonen odotti jo tiellä Virkavaaran kohdalla.

Martti puuhaili puutarhassaan, ja kun Helvi nousi viimeiselle kummulle, josta maa oli tasaista pihaan asti, huomasi hän Helvin tulon ja riensi vastaan.

Hän oli ikäänkuin laihtunut sitten keväthankien ja silmät kuin syvemmälle vajonneet.

Helvi kertoi katkonaisin sanoin miehensä kirjeestä ja ainoastaan vaivoin pidätti itkuansa. Martti seisoi hänen vieressään kalvakkaana ja kuunteli.

Sitten hän oikaisi vartalonsa suoraksi, puna kohosi poskille ja silmät loistivat.

"Rakas ystäväni", sanoi hän, tarttui Helvin käteen ja talutti hänet sisälle. "Mene, miehesi tarvitsee sinua…"

Helvi astui ääneti hänen vierellään, ja he kävivät Martin huoneeseen.

"Minulla on yksi muisto sinulle annettavana. Lue sitä joskus, kun minua muistat… Silloin sinä näet, että se mies, joka sinua rakastaa, rakastaa niin, että hän uhraa sekä sinut että itsensä… vain sen vuoksi etteivät nuoruuden unelmat himmenisi…"

Ja Martti ojensi Helville pienen muistikirjansa.

Helvi kätki sen povelleen.

"Ne ovat tämänkeväisiä muistojani", virkahti Martti sitten, melkein vavisten.

Kummankin mieli oli niin täysi, etteivät kyenneet puhumaan.

Silloin valtasi Helvin pistävä tuska. Hän tarttui Marttiin molemmin käsin, painoi lujasti päänsä Martin rintaa vasten ja puhui:

"Ystäväni, lapsuuteni ja unelmieni sulho… sanoit minua kerran toisen omaksi… Kuule! minä sanon, etten ole kenenkään muiden oma kuin sinun, sinun, unelmieni sankarin, sinun, hyvän ja hellän, yksin sinun omasi, aina ja iäti… Jos kerran pääsen vapauteeni, tulen luoksesi ja olen sinun… Ja vaikket voikaan sulkea syliisi ruumistani, on sieluni sinun, ja vaikken minä voi silitellä hiuksiasi, olen sinun… aina ja iäti…"

Martin tapasi villi riemu vielä kerran, ja hän taivutti Helvin päätä taaksepäin ja painoi suudelman hänen valkoiselle otsalleen.

Martti seisoi pihansa kujalla ja näki Helvin poistuvan. Kun kärryt olivat kadonneet tien mutkan taakse ja viimeinen vilahdus Helvistä lakannut näkymästä, tunsi hän kylmää, jäistä viimaa rinnassaan ja heräsi kuin pitkästä unesta…

Hän ymmärsi nyt aivan selvään, että Helvi sittenkin oli toisen oma… toisen oma, johon hänellä ei ollut mitään oikeutta… hän ymmärsi, että hänen kevätunelmansa oli loppunut — ainiaaksi.