TOISEN OMA
Kevät-unelma
Kirj.
VÄINÖ KATAJA
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1910.
I
Kylän raitille, aina kylän alapäähän asti, näkyi Virkavaaran metsäherran vaaleansininen, huvilan muotoinen rakennus somien mäntyjensä keskeltä. Se oli rakennettu korkean vaaran kupeelle, männikkökummulle, jonka metsänpuolisesta laidasta kallio nousi jyrkkänä, metsäiseen vaaran kylkeen yhtyen.
Talo oli etäällä kylän muista taloista, jotka olivat rakennetut laaksoon, tienviereen ja lähelle jokitörmää. Uudenaikaisen tyylinsä ja miellyttävän paikkansa vuoksi se veti ohikulkijan huomion puoleensa.
Jo heti pitäjään muutettuaan oli nykyinen metsäherra alkanut katsella talonpaikkaa. Näytti siltä kuin olisikin aikonut elää täällä ikänsä, ettei enää muilta seuduilta virkaa hakisikaan. Ja silloin jo, kun kuultiin, että hän aikoi rakentaa talon tuohon Kelovaaran laitaan, alettiin paikkaa Virkavaaraksi nimittää.
Ja niin oli siihen rakentanutkin sievän talon — ikäänkuin ihmisten jaloista pois.
Oli varhainen kevätaamu. Ei ollut päivä vielä noussut, ja kylmä yö oli seulonut kirkasta, hopeista huurretta puut valkoisiksi. Tielle kumotti Virkavaaran metsäherran vaaleansininen rakennus kuin kukka kuuraisten puiden keskeltä. Sieltä näki kyllä tielle, mutta tieltä ei näkynyt taloon muuta kuin hiljainen, sinervä päärakennus ja rivi punattuja ulkohuoneita aivan takakallion kupeessa ja kuin siihen kiinni kasvaneina. Mutta jos arvasi katsoa yli mäntyjen latvain, sattui silmään pitkä viiritanko, jonka latvassa leijaili teeren kuva.
Jo liikkui joku päähuoneessa, jonka ikkunat antoivat etelään ja josta oli suurenmoinen näköala leveälle joen uomalle ja sen kahden puolen kohoaville kukkuloille.
Ikkunaverhot työnnettiin syrjään. Metsäherra nousi jo vuoteeltaan.
Hänellä olikin, Martti Laguksella, tapana nousta varhain. Talviaamuinakin, kun taloissa ryhdyttiin karjaa ruokkimaan, näkyivät jo tulet Virkavaaran metsäherran huoneesta.
Mutta tänä aamuna Martti metsäherra oli tavallista varhaisempi, sillä hänellä oli ollut aikomus lähteä karhunjahdille lähimmän naapurinsa Kivi-Ollin kanssa. Illalla olivat asiasta lopullisesti päättäneet.
Yö oli ollut kylmähkö, ja lumenpinta oli arvattavasti kovettunut suksenkantavaksi hangeksi.
Martti silmäili alas kylälle ja joen valkopintaiselle uomalle, joka ulottui silmän kantamattomiin. Vaarojen kupeilta hohtivat valkoisen huurteen peittämät puut ja pohottivat kilokalliot. Minkäänlaista liikettä ei näkynyt tieltä, ei hiihtäjää vielä joen jäällä, eikä kylältä noussut vielä savuja.
Martti silmäili idän puolelle, josta ei näkynyt muuta kuin korkea, kallioinen vaaran kylki ja ylempänä taajaa kuusikkoa. Ei näkynyt vielä aamunvinkkaa taivaan rannalla, vaikka taivaan kansi oli jo vaalennut ja ennusti päivän tuloa. Hän silmäsi samalla lämpömittariin ja näki, että se näytti vain yhden asteen kylmää.
Ei ollutkaan ollut tarpeeksi kylmä yö. Hangen pinta ei ollut kovettunut kyllin kestäväksi, varsinkaan kun edellisen päivän suvi ei ollut oikein tuntuva.
Ennen auringon nousua oli Kivi-Ollin pitänyt tulla metsäherralle ilmoittamaan, oliko mahdollista lähteä karhua kiertämään. Mutta eipä häntä kuulunut.
Martti pyyhkäisi unen pois silmistään ja alkoi pukeutua.
Olli oli ehkä vakoilemassa metsässä, kuinka hanki kantoi, mietiskeli hän. Kyllä ukko oli siksi toimelias — ja siksi innokas metsästäjä. Ja niin olivat edellisenä iltana tuumineet. Moneskohan karhu jo olikaan tämä, jota Ollin kanssa aikoi ahdistella, jatkoi Martti mietteitään.
Niin. Olipa hänellä tarkat tiedot siitä, sillä jokaisen karhujahdin hän oli kirjoittanut päiväkirjaansa. Olihan niitä jo!
Ja nämä kymmenen vuotta olivat kuluneet täällä Pohjolassa kuin unennäkö. Elämä oli tuntunut keveältä täällä, aika kulunut lentävin siivin, ja kului kai näin vastakin… kului kohden kuolemaa… tällä lailla, hiljaisesti, tyynesti iankaikkiseen lepoon…
Oli omituista, että näin kevään tullen Martin vieläkin tapasi surumielisyys, joka oli häneen nuorena lyönyt leimansa ja tehnyt hänestä vakavan, harvoin hymyilevän miehen. Näin keväisin hänet kuitenkin aina tapasi surumieli, ikävä ja onnen kaipuu; ne olivat kasvattaneet hänen sieluunsa toisen maailman, joka ei ollut missään yhteydessä tämän maailman eikä sen elämän kanssa, jota hän eli… Hän sallikin noiden rakkaiden unelmain tulla, antoi muistinsa ja tunteittensa vaeltaa kultaiseen nuoruuden aikaan ja vieläkin haaveksia olleista onnen hetkistä…
Martti peseytyi. Ja vaikka hänellä ei ollut tapana hiuksiaan harjatessa katsella kuvastimeen, sattui hän sen nyt tekemään.
Hän oli kookas, keski-ikäinen mies; kauniiden, miehekkäiden kasvojen totisuutta tehostivat musta poskiparta ja vankat viikset. Hänen suuret, siniset silmänsä olivat aina surumieliset, ja ainoastaan silloin, kun hän hymyili, välähti niiden ilmeessä terveen elämän lujaa voimaa. Koko vartalo oli voimaa ja elämää, ja komea, kaareva rinta kohosi rennosti kuin ruhtinaalla.
Mutta nyt kuvastimeen katsoessaan hän näki silmäin ympärille ilmestyneen ryppyjä, jotka eivät kyllä rumentaneet, mutta antoivat hänen kasvoilleen entistä vakavamman sävyn. Hän hymähti. Pian alkaisi ilmestyä harmaita hiuksia… ehkä jo olikin ohimolla ja korvain juuressa…
Ja kuinka lieneekään, joutui Martti taas miettimään kulunutta elämäänsä. Sillä se oli ollut elämää, tämä nykyinen ei ollut kuin sitä, jonka itse suunnitteli tänne Pohjolaan muuttaessansa… Oli tehnyt tilin entiselle, nuoruuden unelmalle, ja alkanut ikäänkuin alusta. Oli ottanut huomioon kaikki seikat, ja lopputuloksena oli: elän yksin.
Ja kun oli kuivannut kasvonsa ja sukinut partansa, istahti hän keinutuoliin, pani tupakaksi ja unohtui mietteisiinsä. Unohtui niin, ettei muistanut aiottua retkeä, ei Kivi-Ollia eikä mesikämmentä…
Kummalliselta kai näytti hänen elämänsä. Olivat siitä kyläläiset sanoneet ja virkaveljet hyvin usein. Mutta kukaan ei tiennyt, että hänellä oli ollut unelma hänelläkin, ihana ja suloinen unelma, joka upposi sydämeen jo nuorena, mutta ei koskaan toteutunut. Moni saattoi aavistaa, ja hyvin usein oli sitä häneltä kysytty, mutta hän ei koskaan tehnyt siitä selvää eikä antautunut siitä puheisiin kenenkään kanssa.
Kun hän muutti tänne Pohjolaan, oli unelma jo aikoja sitten loppunut, tuli oli sammunut, mutta hehkuva hiillos jäänyt jälelle. Ja kun hän tänne pääsi, tuntui hänestä kuin olisi päässyt kotiaan, siihen paikkaan, josta ei mihinkään ikävöinyt eikä mitään liikaa vaatinut…
Tänne rakensi oman talon korkealle mäelle, johon ei kuulu kylältä humu ja jossa saisi viettää loppuikänsä rauhaisaa vanhanpojan elämää…
Kymmenes kevät olikin jo kulumassa, eikä tänä aikana ollut tapahtunut mitään, jota hän ei olisi ennen aavistanut tai joka olisi häirinnyt hänen rauhaansa. Olivathan nämä kymmenen vuotta olleet oikeastaan onnellista aikaa, niin onnellista kuin voivatkin yksinäisen miehen elämässä… Nyt nämä seuraavat — ja kukapa tiesi, vaikka kuolema piankin noutaisi — olisivat kai samanlaisia: hiljaisia, pimeitä talvisia päiviä, valoisan kesän herttaisia päiviä…
Mutta joka kevät muistuivat mieleen onnenpäiväin ihanat hetket.
— Tule vain, sinä kevään herttainen, vaalea hengetär. Tule luokseni kevätaamuin ja istu ja viivähdä hetkinen yksinäisen miehen pöydän päässä. Vaikka sinun viestisi tulevatkin haudan takaa, ovat ne rakkaita kuitenkin. Kerro tarinoita kuolleesta armaastani ja vie terveiseni mennessäsi. Minä varron täällä ja tulen sinne sinun kanssasi jonakin keväisenä aamuna, silloin kun päivä nousee… Sinä opastat tien satumaailmaasi ja uuteen ihanampaan elämään… Sillä sen sinä tiedät, että kalvava kaiho minua repii ja itkevä ikävä rasittaa ja kaipuu kalvaa aina sydänparkaani…
Niin hän itsekseen haaveksi, eikä kukaan osannut aavistaa, että tuon vankan miehen mieli oli pehmeä kuin vaha…
Usein hän heräsi tuollaisesta haaveesta siihen, että tapasi kyyneleitä silmissään…
Semmoisina hetkinä hän tunsi itsensä niin orvon yksinäiseksi, ja suru, joka ennen oli lopuksi kummunnut ilona, painui silloin syvemmälle ja kasvoi kiinni sielun pohjaan.
"Mikset nai?" olivat virkaveljet usein kehoittaneet.
"Minä olen tässä jo niin tottunut yksin elämään."
Eivätkä he sen enempää tiedustelleet.
Mutta kaikki pitivät hänestä ja olisivat mielellään tahtoneet häntä seuraansa. Joskus, kun hän oli osunut joukkoon, saattoi hän olla iloinen ja leikkisä ja purevan sukkela. Mutta mieluummin hän oleskeli yksinään ja samoili kiveliöitä. Saattoi joskus olla metsillä omaksi huvikseen viikkomääriä tai kalastella erämaan järvillä Kivi-Ollin kanssa koko syyspuolen kesää.
Hänen ajatuksensa vaelsivat kaukana nuoruuden ajassa, ensimmäisessä ylioppilasvuodessa. Ja ikäänkuin oikein tahtoen muistoistaan nauttia hän antoi jokaisen kuvan viipyä kauan mielessään ennenkuin salli toisen siirtyä sijalle…
Silloin hän äkkiä heräsi siitä, että aurinko nousi ja valeli kultiaan toiselle puolelle jokea vaarojen huurteisia puita vasten. Hänen oma talonsa oli vielä varjossa, mutta koko lännenpuolinen maailma, suuri vuorinen erämaa, välkkyi siellä ja kimalteli aamun kullassa.
Hän nousi ja kävi ikkunasta katselemaan luontoa. Joen valkoinen pinta välkkyi, ja kaukaa siinsi suuren vaaran juurelta toisen pitäjän kirkko tapuleineen. Ja ihan taivaanrannalla, siellä missä vuorijono näytti kasvaneen siihen kiinni, värähteli kevään harsoa ja lämpöistä auerta. Kylän taloissakin jo herättiin, ja savuja nousi suorina patsaina tyyneen kevätilmaan. Joku hiihtäjäkin näkyi laskettelevan alas rantatörmästä joen kimaltelevalle pinnalle.
Joka kevätaamu hän oli tottunut retkeilemään. Milloin hiihteli suurten vaarain la'ille ja laski huimaa vauhtia takaisin, milloin valjasti poronsa ja ajoi aamuvarhain kyläläisten metsätietä kauaksi saloille. Ja sama halu tapasi hänet nytkin.
Olihan nyt oikeastaan ensimmäinen hankiaamu tänä keväänä. Hän alkoi valmistautua retkelle, aikoen hiihtää korkean Rattostunturin huipulle, jolta näki kauas Lappiin asti. Siellä oli hauska olla ja helppo hengittää! Siellä oli lohtua yksinäiselle miehelle, joka ei saanut iloa muualta kuin luonnosta!
Ja tulisella kiireellä hän alkoi köyttää paulakenkiä jalkoihinsa.
Samassa hän huomasi Kivi-Ollin tulevan pihalle, suksilla mäkikujasta viillättäen.
Hän kävi jo portaille vastaan, ja ennenkuin Olli ehti sanoa hyvää huomenta, kysäisi hän:
"Onko hanki kantavaa?"
"Aukeilla kantaa, mutta metsissä ei… Ei tullutkaan niin kova kylmä kuin luulimme… Ei ole nyt vielä kiveliöön lähteminen… Mutta onpa kevättä… ja karhu kyllä odottaa meitä…"
Ukko naurahti sitä sanoessaan. He olivatkin, hän ja Martti, aina onnistuneet karhun kaadannassa.
Olli iski sauvansa kiinni kinokseen ja kävi portaille. Martin totisille kasvoille ilmestyi iloinen hymy, ja toverillisesti hän tervehti vanhaa miestä. Heistä oli näinä kymmenenä vuonna tullut hyvät ystävät. Olli oli Martin ensimmäinen työmies taloa rakentaessa ja ainoa seuralainen metsästysmatkoilla. Oikeastaan olikin pyytöhenki nämä kaksi eri-ikäistä miestä yhdistänyt lujilla veljessiteillä.
Olli oli jo kuudenkymmenen mies, mutta luja ja sitkeä ja verrattoman tarkka ampumaan. Kun hän oli ikänsä metsiä kulkenut, oli hänen vainunsa otusta ajaessa tarkka kuin eläimen, eikä hän sitä kertaa pyyntöön lähtenyt, ettei tuonut saalista matkassaan. Hänen pieni mökkinsä oli Virkavaaran takana, sen toisella, idänpuolisella rinteellä. Sinne johti kesäisin Virkavaarasta polku, joka kujalta lähtien kierteli jyrkimmät kalliot ja nousi kahden suuren kuusen välistä alemmalle vaaran selälle, mistä alkoi painua toiselle puolen ja mutkitellen johtaa Ollin pirtille.
Talvisin taas yhdistivät naapureita suksen- ja pulkanladut, jotka kulkivat matalampaa rinnettä kuin kesäpolku sekä ylös että alas. Ollin pirtille hiihteli Martti talvi-illoin tarinoimaan takkatulen ääressä. Ukko kertoi metsästysmatkoiltaan Norjasta ja Lapista, ja väsymätön kuulija oli Martti. Semmoisina iltoina oli Ollilla hyvää tupakkaa poltella. Ja eukko kuunnellessaan keitteli Martin tuomasta kahvista väkevää juomaa, jota miehet vähän väliä maistelivat.
Monta oli heillä ollut hauskaa metsästysmatkaa, kun kahden hiihtelivät kiveliöitä ja sydänmaita ja hakivat Tapion viljaa. Monta oli karhua kaadettu, ammuttu susia, ja pari kertaa oli osuttu ahmankin pesälle. Syksyisin kuljettivat säkittäin metsälintuja ja kesäisin kalastelivat suurissa järvissä tai metsäjokien jyrkissä koskissa.
Parhaalle paikalle Martti nytkin toimitti Ollin istumaan, antoi hyvän piikkipäisen sikaarin ja kysyi:
"Uskooko Olli tänä keväänä hyviä, kestäviä hankia tulevan?"
"Epäilemättä. Minun merkkieni mukaan nyt pitäisi tulla suojailmoja… ja se se hyvä olisikin… ja sitten kun kääntää tuulen pohjoiseen, niin koko päivän kestää hanki… Semmoinen minun uskoni on…"
"Olisipa se…"
"Sitten sitä päästäisiin liikkeelle ja näytettäisiin sille talviselle otsolle, joka karkuun pääsi, kuinka käy…"
He innostuivat puhelemaan entisistä karhunjahdeista ja kuvailivat tätä aikomaansa, kuinka sen pitäisi onnistua…
"Minä jo illalla heti näin taivaasta, ettei tule lujaa kylmää", puheli Olli ja maiskutellen imi sikaariaan. "Ei kannata lähteä hiihtosin liikkeelle huonolla hangella, varsinkaan kun näyttää, että päivä tulee kirkas ja että huove hankeen rupeaa… Ajattelin: käynpä häntä huvikseni kuitenkin metsäherralle sanomassa, ettei kannata vielä lähteä, käyn puheilla, niinkuin illan päätös oli…"
"Aina on Olli tervetullut talooni", sanoi siihen Martti.
Olli hymähti. Oli aina niin ystävällinen tämä metsäherra, niinkuin veljeä puhutteli, ruuat, juomat jakoi, vaatteita, kenkiä lahjoitti ja jouluksi aina jauhosäkin. Saaliista aina runsaat puolet ja kruunun tapporahat kaikki… Ei ihmistä parempaa…
Ollin kirkas silmä päilyi hyvästä mielestä ja katse kulki suuresta, mustasta karhuntaljasta, joka oli kirjoituspöydän alla, monihaaraisiin poron- ja hirvensarviin, jotka olivat molemmin puolin ovea ja joihin oli ripustettu kaikenlaisia metsästysneuvoja. Pyöreään tinapulloon, joka riippui alimmassa poronsarven oksassa, hänen katseensa pysähtyi…
Nuo poronsarvet oli Olli metsäherralle lahjoittanut, ja tuosta tinapullosta oli monta makeaa ryyppyä saanut… Kerrankin, kun oli kylmä syysyö, ja he viettivät yötä nuotiolla…
Mutta siitä luistikin taas Ollin katse komean piirongin luo loukkoon… Sen oli metsäherra usein avannut ja sieltä suuresta, kirkkaasta karahvista kaatanut juomalasiin ja kehoittanut: "Ollipa ottaa tuosta aamutuimaan." Ja hyvää oli aina ollut… Eikä Olli saanut katsettaan pois piirongista, vaan tähtäsi kuin otusta lukonreikää, jonka ympärillä pohotti valkealuinen hela…
Jopahan liikautti metsäherra avainkimppua taskussaan, helisti kerran, kaksi, ja Ollin sydän vavahti ilosta… Jo meni piirongin luo ja asetti avaimen lukkoon, ja Olli oli jo varma ryypystä…
"Ollipa ottaa tuosta aamutuimaan", kuuli hän metsäherran sanovan.
Hän nousi, meni rykäisten piirongin luo ja huuliaan pyyhkien sanoi tavallisen estelynsä:
"Ei sitä nyt olisi… aina sillä on metsäherralla takanaan…"
Ja sen sanottuaan hän kumosi lasin, kiitteli ja pyyhki huuliaan.
"Tämä on nyt meillä, Olli, viidestoista karhu kierroksessa", virkkoi Martti, katsellen äijän kipristeleviä huulia.
"Joko niin monta?" epäili Olli.
"Ollipa käy ullakolla, niin näkee siellä neljätoista karhunkalloa…"
Olli naurahti.
"Sinnekö ne kallot on pantu tallelle?" kummaili hän.
"Siellä ovat, ja ovat siellä ahmankallotkin."
"No ne ovat nuo herrat! Olisivatpa minullakin kaikki tallella, poikavuosiltakin, niin läjä niitä olisi!"
Ja hetkisen he vielä puhelivat toivotuista hankiaamuista.
II
Ollin mentyä Marttikin päätti lähteä hiihtelemään. Aukealla ja joen jäällä luisti suksi nyt mainiosti, sillä siellä hanki kesti.
Hän antoi taloudenhoitajalleen määräyksiä, joi lasillisen vettä ja aikoi aamiaisen aikana olla kotona. Vanha Saara oli jo tottunut herraansa ja palveli häntä parhaansa mukaan. Mutta sen hän jo tiesi entisestä, ettei Martti-herra koskaan saapunut siihen aikaan kuin aikoi, vaan milloin sattui. Välistä aikoi olla päivän, niin viipyikin viikon. "Aamiaiseksi tulen", vakuutti Martti, kun Saara näytti epäilevän.
"Tulleeko tuloa", arveli toinen ja painui keittiöön.
Ulos tultuaan Martti sai kuin sähköä ruumiiseensa. Suloinen kevät-aamu houkutteli, ja ilma näytti kristallikirkkaalta.
Hän otti kuistin nurkasta jalkavat, vasta paahdetut suksensa, ja potkaisi jalat varpaallisiin. Hetken hän seisoi kuin miettien, mihin päin lähtisi. Myötälettä pitkältä ja paikoin jyrkkää oli Virkavaarasta kauas maantielle asti ja vielä siitäkin aina joelle, jonne viimeisen vauhdin antoi korkea jokitörmä. Martti puhalsi matkaan, ja liukkaat sukset kiitivät männikön halki, jotta hanki tuntui helisevän. Mutta kun hän oli onnessa männikön puut vältellyt ja alkoi aukea myötäle, lykkäsi hän pari kertaa parempaan vauhtiin ja kiiti nyt nuolena jyrkkää rinnettä alas tielle päin…
Juuri kun hän, parhaassa vauhdissa vielä, oli päässyt maantien yli ja viillätti menemään joelle, havaitsi hän nuoren, mustapukuisen naisen hiihtävän pappilasta päin… Hän ehti nähdä vain solakan varren, siniset, syvälliset silmät ja mustan tukan…
Vasta joen jäälle päästyä, ja kun vauhti oli vähentynyt, välähti hänen mieleensä äskeinen näkemä. Kuka oli tuo outo, hyvin puettu nainen, joka näytti niin tyttömäiseltä keveässä hiihtotakissaan?
Puolijokeen päästyään hän alkoi hiihtää alaspäin pitkin jokea, kummallisten ajatusten, muistojen ja tunteiden rynnistäessä hänen mieleensä.
Mikä oli noissa oudon naisen silmissä, joka sai kuin sähkön kulkemaan hänen ruumiinsa läpi? Nehän olivat Esteri-vainajan silmät. Sama oli vartalokin ja sama musta tukka…
Tuli semmoinen kummallinen voimattomuus koko hänen olentoonsa, ettei hän ollut pystyssä pysyä. Tulvimalla tuli muistoja ja tunteita sydämeen ja salainen, villi riemu tuntui kumpuilevan kuin puhkeava, voittamaton voima syvällä mielen pohjalla.
Hän hiihteli verkkaan, tietämättä mihin päin. Ajatukset polttivat, ja sydän löi niin rajusti, että pyörrytti. Nehän olivat samat silmät, joihin hän kerran oli katsonut, ennen nuorina päivinä! Samat silmät, joiden hehku sammui juuri silloin, kun ne palavimpaan liekkiin syttyivät! Ne silmät olivat häneen katsoneet lemmen kyynelten läpi, ja niiden ilmeessä oli ollut taivaan riemua ja elämän puhdasta iloa…
Ja kun ne olivat sammuneet ja Esteri laskettu maan poveen, oli hänelle jäänyt vain muistoja, joiden voima häntä vieläkin elähdytti…
Hän upposi niin muistoihinsa ja haaveiluunsa, että alkoi epäillä nähneensä utukuvan… Ehkä kevään hengettären, jonka aina oli toivonut pöytänsä päähän istuutuvan… Ehkäpä vain olikin hengetär, jonka hänen oma mielensä oli esiin loihtinut!
Niin kai olikin! Kuolleet eivät nouse elävien joukkoon, eikä hänelle onnenpäivä koskaan valkenisi.
Mutta melkein tietämättään ja tahtomattaan hän pysähti ja katseli taakseen rannalle ja kylälle päin…
Se ei sittenkään ollut harhanäky!…
Hän näki naisen nousseen kylän taloja ylemmäksi ja hiihtelevän kaltevaa vainiota pitkin niinkuin pyrkimässä kukkulalle, joka oli peltojen takana korkeamman vaaran laidassa… Hän näki oman kotinsa aamuauringon kirkkaassa valossa ja männikön sen ympärillä kimaltelevan. Kuinka se näytti onnen ja tyynen rauhan asuinsijalta…! Aavistiko kukaan, että sen omistaja oli rauhaton, harhaileva ja haudantakaista elämää ikävöivä mies? Tuskin.
Silloin hän näki oudon kohoavan jyrkälle kukkulalle ja hiihtävän ihan metsänrantaan asti. Hän erotti selvään tänne joelle, että joku metsään menevä mies puhutteli outoa ja näytti viittailevan alas laaksoon…
Ja yhä korkeammalle kohosi aurinko. Sen kilo alkoi pudotella yöllä karttunutta huurretta puista, ensin vaarain jyrkimmiltä rinteiltä ja sitten alempaa juurilta. Koko joen pinta välkkyi ja kimalteli ja kuin hupeni yhdeksi lämpöiseksi harsopilveksi etelän taivaan rannalle. Edempää, idän maailmalta päin, pohotti laajoja, puuttomia vaarainlakia, joiden huipuilla päivän säteet kuin leikkiä löivät… Mihin hän hiihtelisi?
Ennen hän hiihteli tästä tuon laajan saaren rantaan ja kääntyi siitä viistoon toisen kylän kukkulalle ja palasi takaliston kumpuja pitkin…
Nyt hän näki naisen potkaisevan matkaan ja viilettävän taloihin päin… ja katoavan näkyvistä…
Mutta entiseen tapaansa Martti hiihteli verkkaan saarta kohden. Hän, joka ennen työnteli menemään, jotta harvat hänen jälessään ehtivät, lykkeli nyt lylyään kuin sairas. Kirkkaan aamun sulonkin hän unohti ja ympäröivän luonnon, jota aina kaikilla säillä ihaili…
Rattostunturin valkopäinen laki paistoi kaukaa monien matalampien vaarojen takaa. Sinne, kiveliön keskelle, hän oli usein tehnyt retkiä keväisinä hankiaamuina ja katsellut sen huipulta ympäröiviä maailmoja. Hän saattoi siellä uneksia ja haaveksia ja elää omaa, kummallista ja rikasta satumaailmaansa… ja iloita elämästä yhdessä heräävän kevään kanssa…
Siellä oli syntynyt monta ihanaa ajatusta, tuhansia kuvia onnenelämästä ja rakastetusta, joka makasi maan mullassa. Kerrankin tämmöinen: Jos eläisi Esteri, niin tänne he nousisivat tämmöisenä kirkkaana hankiaamuna… Ja hän näyttäisi Esterille tämän kummallisen maan salaperäisyyksiä ja valon voittoa ja pimeyden häviötä… Esteri tätä ymmärtäisi… Esteri osaisi erottaa elämän maan kuoleman maasta…
Hän oli mietteissään hiihtänyt rannalle ja nousi jo joentörmälle. Koko kylä näkyi siinä vaaran laidassa, ja kaukaa mäntyjen keskeltä Virkavaarakin. Pappila rannempana ja kirkon ja tapulin ristit korkeiden kuusien takaa…
Tiellä oli liike alkanut, ja joka talosta nousi savu vaaleana ja haihtui kirkkaaseen ilmaan. Jostakin metsän takaa kuului kulkusten helinää ja laulua. Martti hiihteli suoraan metsään päin, sillä hänen tapansa ei ollut raittia hiihdellä silloinkaan, kun pehmeä umpi oli metsissä.
Kylän alimmaisen talon takaa hän nousi harjulle ja painui näkyvistä näreikköön, hiihtääkseen sieltä kumpuja pitkin kotiinsa.
Äskeinen näkemä oli koskenut häneen niin, että hän vasta nyt alkoi olla selvillä siitä, mitä oikeastaan oli nähnyt.
Saattoiko olla toista ihmistä, joka oli Esterin näköinen? Ei hän sitä ollut koskaan uskonut, ei koskaan luulotellutkaan näkevänsä Esterin näköistä… Ja nyt oli kuitenkin nähnyt… vilahdukselta vain, mutta kylliksi kuitenkin…
Että outo nainen oli vieras täällä, sen hän nyt ymmärsi. Mutta kuka hän oli ja mitä varten oli näin varhain liikkeellä, se jäi arvoitukseksi. Hän koetti tyyntyä ja rauhallisesti ajatella näkemäänsä, mutta myrsky tuntui rinnassa vain riehuvan ja ajatukset nuolena kiitävän, mieli luovan ilmalinnoja…
Takalistoa hiihtäen hän joutui kyläläisten metsätielle, joka painui metsään loivana myötäleenä. Hän antoi suksien mennä hiljaista vauhtia myötälettä alas ja kääntyi ensimmäisen suon rannassa kotia päin. Suolta lähtien oli jyrkkää vastaletta melkein Virkavaaraan asti.
Hän, joka aina aamuisilla retkillään oli virkku ja notkea, iloinen ja reipas, tunsi nyt mielensä kummallisen alakuloiseksi ja sairaaksi. Tuska, joka oli vuosikausia ollut tuntemattomana, oli noussut entiseen voimaansa ja vihloi sydäntä…
Mitäpä hän enää uneksi ja haaveksi ja toivoi, mietiskeli hän noustessaan vastaletta. Miksi toivoisi enää iloa elämästä, onnea tästä maailmasta! Ei olisi ihmistä, joka ymmärtäisi häntä, ei yhtään sydäntä, joka sykkisi hänelle! Miksi häiritsisi rauhaansa ja yksinäistä elämäänsä. Mitäpä rakentaa tuulentupia! Vanha, kokenut mies!
Mutta häntä seurasivat sittenkin oudon naisen syvälliset silmät. Hän näki tuossa edessään mustan puvun ja soman hiihtotakin, kauniin tukan, joka oli ohimolta samanlaisessa kiharassa kuin Esteri-vainajankin.
Mistä oli outo nainen tullut tänne kauas Pohjolaan?
Hän oli jo noussut harjun selälle ja näki laakson toisella puolella ihan kallion kyljessä Kivi-Ollin pienen pirtin navettoineen.
Hänestä tuntui, että hänen oli pakko saada puhutella jotakuta ihmistä. Semmoinen kummallinen voimattomuus ahdisti häntä, että hän jäsenissäänkin tunsi kuin uupumusta. Olli oli mieluisa mies juttuilemaan. Hänpä poikkeaisi hetkeksi Ollin pakinoille.
Hän käänsi suksensa Ollin portille päin ja lykkäsi menemään aika vauhtia laaksoon, josta sitten alkoi hiljalleen nousta mökille.
Olli puuhaili avopäin päiväpaisteisella hangella, jossa palkki hirsiä uuteen navettaan. Lampaat jyrsivät mäntyjen latvapuolista muheaa mäihää, niin että mäiske kuului. Ulos Jumalan päivää katselemaan oli ukko laskenut lampaansa ahtaasta läävästä.
Martti istahti männyn tyvelle ja arveli:
"Huono on hiihto."
"Johan minä sanoin", virkkoi Olli, joka ei ollut havainnut Martin tuloa ennenkun tämä oli melkein vieressä. "Missä päin metsäherra on käynyt?" hän kysäisi samassa.
"Hiihtelinpä häntä hiukan."
Hän puhui väsyneesti, ja Olli huomasi, että Martin muutoin punakat kasvot olivat kalpeat. Väsyneeltä hän näyttikin.
"Tässä sitä eukkoineen Olli vain päiviään viettää", sanoi Martti. "Ja hauskaa onkin näin mukavassa mökissä."
Olli virkahti:
"Onhan se nyt hauskaa, kun on semmoinen naapuri kuin te, joka aina antaa. Mutta on tässä ollut koviakin päiviä, kun nälkä hätyytteli ja lapset olivat pieniä. Mutta nyt… nyt tässä eukkokin alkaa komistua ja ylpistyä…"
Ja Olli naurahti sukkeluudelleen. "Saisiko sitä mitään tarjota?" hän sitten kysyi.
Ollin vaimo, Kuppari-Kaisaksi sanottu, riensi samalla pirtistä ja alkoi siunailla, että kun metsäherra täällä… ja avopäin istuu männyn tyvellä.
Hän toimitti lasillisen vettä Martille, eikä taaskaan malttanut olla sanomatta sitä entistä sanomaansa:
"Jo on kumma, kun ei noin komea mies rouvaa ota!"
Siihen ei ollut Martti koskaan muuta kuin naurahtanut, mutta nyt virkahti:
"Jospa ei saa mieluistaan."
"Jo nyt luulisi maailmassa teidänkin hyvänne olevan", arveli Kaisa, mutta Olli sanoi painokkaasti:
"Siinä se juuri onkin, että jos ei saa mieluistaan."
Mutta Kaisa rohkaisihe ja hymähti:
"On kai se joskus ollut mieluinenkin…"
Mutta nähdessään Martin vakavan katseen eukko ei enää jatkanut. "Olisi minulla valmista kahvia, jos saisin tarjota", esitteli hän sitten.
"Enpä nyt tällä kertaa —!"
Ja kääntääkseen puheen muihin asioihin hän kysyi Ollilta:
"Tuleeko hankia tällä viikolla?"
"En minä usko tällä viikolla vielä, mutta annas kun tulee ylikuu, niin nähdäänpä…"
"Sunnuntaina kai syntyy uusi kuu…"
"Mutta silloin karhu taitaa jo olla tiessään…"
"Mitä vielä… kyllä se tavoitetaan…"
Ja pitkän aikaa Martti jutteli siinä Ollin kanssa tulevasta karhujahdista.
Aamiaisen aikaan hän saapui kotiinsa.
Hänestä oli tämä oma rakentamansa koti tuntunut somalta ja rakkaalta. Vaikka hän yksin tuli kotiaan eikä häntä vastaan hymyillyt ystävän suu eikä nauravat silmät, tuntui koti kuitenkin kodilta, ja hän löysi ilonsa omasta sydämestään.
Mutta kun hän nyt avasi oven huoneeseensa, läikähti sanomaton ikävä häntä vastaan, ikäänkuin olisi vankeuteen astunut vapaudesta. Kaikki hänelle tutut ja rakkaiksi käyneet huonekalut ja muistot kalastusretkiltä tuntuivat vierailta ja entistä vähäpätöisemmiltä. Ruusutkin, jotka hänen vireän hoitonsa vuoksi jo olivat käyneet kukkaan, näyttivät lakastuneilta ja ikäänkuin ikävöivän naiskäden pehmeää hoitoa.
Väsyneesti hän istahti keinutuoliinsa. Silloin hän välistä unohtui mietteisiin tuntikausiksi, keinui edestakaisin ja vihelteli, katse harhailevana ja ajatukset lentäen avarassa maailmassa.
Mutta nyt hän ei viheltänyt eikä keinunutkaan. Istui hiljaa, ohimo kämmentä vasten.
Kun Saara ilmoitti aamiaisen olevan valmiina, ei hän vastannut mitään.
Ja Saara ihmetteli. Kaksi ihmettä oli tapahtunut. Metsäherra oli tullut kotia lupaamallansa ajalla. Eikä vihellellyt keinuessaan. Ja Saara päätti mielessään, että hänen herransa oli sairas.
Sairaalta hän melkein näyttikin äskeiseen verraten. Näytti siltä kuin rautakoura olisi pusertanut vankkaa miestä, alentanut rohkean mielen ja laimentanut virkut veret. —
Hän nousi, kävi kirjoituspöytänsä luo, otti salalaatikosta vähäisen mustakantisen muistikirjansa ja istahti sitä selailemaan. Oli kulunut toistakymmentä vuotta, kun hän oli siihen katsonut. Mutta tuli halu nähdä, mitä oli tuntenut silloin, — silloin kun tuska repi sydäntä eikä elämällä näyttänyt enää olevan mitään merkitystä. Loppulehdiltä hän luki:
"Tänään olen saattanut Esterin kalmistoon. Viikko sitten sain vielä katsella hänen silmiinsä ja pusertaa hänen kättänsä."
"Mitä minä nyt? Olen yksin ja ystävättä, orpo maailmassa. Tunnen kuinka kuiva, kyyneletön ja veretön tuska viiltää ja leikkelee sydämeni palasiksi. Eivät edes kyyneleet suo lohtua. Ei tule toivoa, että pian saisin seurata Esteriä. Kiduttavana vain tuska raataa, mutta säästää itse elämää! Mikä on tämä, ja mikä olen minä? En tiedä. Mutta vaikka tulevat päiväni olisivat aina pimeitä, aina kylmiä ja ilottomia, jäävät minulle muistoni jälelle, eikä aika voi tunteitani rinnastani repiä. Keväinen maailma on oleva iloni, ja muistoni Esteristä elämäni… Mitä minä nyt? Siirryn täältä kauas pois… 'Kalliolle, kukkulalle, rakennan minä majani.' Niin Esteri usein hyräili. Milloin lauloikaan viime kerran? Eräänä iltana, kun istui pianon vieressä ja minä sen päässä kuuntelin. Me puhuimme jo silloin tulevasta kodistamme…"
Siihen asti Martti luki muistikirjastaan. Silloin kyyneleet himmensivät hänen silmänsä, eikä hän lukenut enää loppua…
Kauas pois hän oli siirtynyt Savon hymyilevien järvien rannoilta tänne jättiläisvankkaan Pohjolaan. Tänne oli Esterinkin mieli tehnyt, ja täältä hän oli kehoittanut Marttia virkaa hakemaan…
Nyt hän oli täällä, mutta yksin.
Silloin hän taas muisti aamullisen kohtauksen, ja vieläkin ollen kuin lumoissa hän tuumi itsekseen:
— Kuka hän oli? Oliko se kevään hengetär, jota olen rukoillut joka kevät? Joka kevät tuomaan viestejä Esteristä!
Ja melkein kuin tietämättään hän nousi ja käveli katselemaan maantienpuolisesta ikkunasta tielle päin… siihen, missä hän oli hiihtänyt oudon ohitse… Hän katseli pappilaan asti ja yli pappilan kauas joen jäälle ja korkeille vaaroille pohjoiseen päin.
Kun Saara tuli häntä kiirehtimään aamiaiselle, tapasi hän metsäherran istumasta keinutuolissa. Mutta ei silloinkaan keinutellut eikä vihellellyt.
Saara ei muistanut nähneensä herraansa noin vähäpuheisena.
III
Kylän raittia käveli kaksi naista kirkkaana kevätiltana, kun päivä oli mailleen menossa. Toinen oli vanhahko ja lihava pitäjän ruustinna, toinen nuori vielä, suruharso silmillään.
Kävelivät hitaasti ikäänkuin illan kirkkaudesta nauttien taikka niinkuin ihaillen katselisivat laskevaa aurinkoa, joka oli vaipumaisillaan suuren, louhikkoisen vaaran taakse. Mutta vilkkaasti he keskustelivat — nuorempi nainen selittäen jotakin merkillistä tapausta, sillä ruustinna tuntui vain kummastelevan.
Kun olivat ehtineet Virkavaaran kohdalle ja nuorempi hetkeksi lakannut kertomasta, kävelivät he kappaleen matkaa ääneti. Silloin juuri vaipui aurinko lännelle, mutta sen säteet sattuivat vaaran laitaan, jossa metsäherran talo oli. Asuinrakennuksen ikkunat loistivat kullalta, ja männikkö siinä ympärillä tuntui kuin suojelevan sievää ja kodikasta taloa. Paikka näytti sanomattoman miellyttävältä, ja kun sitä nyt illan kirkas hohde kultaili, tuntui se ilon ja onnen tyyssijalta.
Nuorempi nainen oli unohtunut katselemaan ympärilleen, korkeille vaarojen huipuille, jotka valkopääkukkuloina kohosivat etäällä.
"Kuka tuossa sievässä talossa asuu?" kysyi hän sitten ikäänkuin ohimennen.
"Se on Virkavaara, ja siinä asuu Martti Lagus, forstmestarimme", selitti ruustinna.
Ja hetken kuluttua, kun nuorempi ei mitään virkkanut, ruustinna puheli:
"Vai olet ihastunut tähän Pohjolaan. Kauniiksihan tätä moni sanoo, vaikken minä täällä koskaan ole oikein kotiutunut…"
Nuorempi sanoi ihastuneesti:
"Onhan mahdoton ajatella ihanampaa aamua kuin tänään. Jos olisin tuntenut seudun, olisin varmaan hiihdellyt tuonne vaarojen korkeuksiin asti…"
"Hyvää se sinulle tietysti tekee… Teit oikein järkevästi, kun lähdit tänne suruasi jäähdyttämään. Olen oikein iloinen, että tunnet viihtyväsi täällä…"
"Tällaisen luonnon parissa täytyy viihtyä", vakuutti nuorempi intomielin.
Ruustinna kertoi:
"Sinä olet sitten samanlainen kuin Virkavaaran forstmestarikin. Hänkin ihailee tätä seutua eikä sano koskaan tahtovansa pois. Muuten hän on kummallinen mies…"
"Onko hänellä perhettä?"
"Ei. Eikä näy hän naisväestä juuri välittävän. Huvitteleiksen metsästyksellä ja kalastuksella. Siivo, hiljainen mies muuten… Meidän pitää kerran mennä vieraisille Virkavaaraan…"
"Mutta jonakin hankiaamuna me teemme retken tuonne kauas metsään, korkeimmalle kukkulalle…"
"Kunhan nyt Uunokin tulee kotia…"
He olivat saapuneet juuri sille kohdalle, josta Martti hurautti tien yli.
"Onko hän komean näköinen, mustapartainen mies, tuo teidän herra Laguksenne?" kysyi nuorempi, vaikka hän kyllä aavisti, että mies, jonka hän näki suksilla huristavan tien poikki, ei voinut olla kukaan muu.
"On. Oletko tavannut hänet?" kysyi ruustinna.
"Näin tänä aamuna taitavan suksimiehen laskevan tuolta mäeltä alas joelle…"
Taas he kävelivät pitkän matkaa äänettöminä.
"Salli minun kysyä, rakas Helvi, oletko onnellinen avioliitossasi?" aloitti ruustinna. "Minusta tuntuu niinkuin sinua rasittaisi muukin suru kuin lapsesi kuolema… joka, jos oikein ajattelet, oli kuin Jumalan viittaus sinulle, ettet Häntä unhoittaisi."
Helvi, joksi ruustinna nuorta naista puhutteli, ei heti vastannut, mutta hänen poskilleen nousi puna.
"Minähän en tunne miestäsi, mutta olet hänestä puhunut niin vähän, että… että minusta on alkanut tuntua…"
"Täti-kulta! Älkää kyselkö mitään… Kyllä hän on aina ollut hyvä minulle", vastasi Helvi melkein rukoilevalla äänellä.
He palasivat pappilaan päin.
"Elämä on niin kummallista… Tokko kukaan oikein omaa elämäänsä käsittää?" sanoi Helvi-rouva. "Ja tokko kaksi ihmistä oppii koskaan oikein tuntemaan toisiaan…"
"Ole nyt", virkkoi ruustinna. "Itsehän ihminen on syypää siihen, ettei elämä tunnu mukavalta. Täytyy pilvisenäkin päivänä olla iloinen, aivan kuin aurinko paistaisi… Sinä et, Helvi kulta, tiedäkään vielä, mitä on kovan kokeminen."
Ruustinna katsahti sitä sanoessaan Helviin. Silmien ilmeessä oli kärsimystä, mutta kuin puhdistettua, kirkastettua, niinkuin voimaa, joka on kovaa kokenut, mutta taistelussa jalostunut.
"Et sinä ainakaan nyt ole onnellinen", huomautti ruustinna.
Helvi-rouva ei vastannut, käveli vain ääneti ruustinnan vierellä kuin omiin mietteisiinsä vaipuneena.
"No, ehkä sinä täällä nyt paranet kaikista pikkuvaivoistasi", lopetti ruustinna, kun he kääntyivät pappilan pihaan.
Helvi-rouvalle oli pappilassa annettu asuttavaksi salinviereinen kamari, jonka toinen ikkuna antoi etelään, toinen länteen. Etelänpuolisesta ikkunasta näki kauas joen jäälle, kylälle, ja sopi siihen näkymään Virkavaarakin mäntyiseltä mäeltänsä.
Illallisen jälkeen, joka näin keväällä täällä pohjoisessa syötiin jo ilman minkäänlaista valaistusta, poistui Helvi-rouva huoneeseensa. Hän kaipasi yksinäisyyttä ja ennen kaikkea lepoa.
Mutta hän istahti vielä ikkunan luo ja katseli valoisaan iltaan, joka näytti niin kumman ujosti hämärtyvän. Mietiskeli siinä istuessaan.
Mietiskeli kulunutta elämäänsä. Rikkaasta kodista, suuren järven rannalta, Savon maalta, hän oli joutunut naimisiin maisteri Aallon kanssa. Viisi vuotta oli siitä kulunut! Kuinka hirveän pitkiltä ne olivatkaan tuntuneet Helvin mielestä. Varsinkin nämä kolme viimeistä vuotta! Oliko hän sitten rakastanut miestään, kuivakiskoista lasisilmä-maisteria? Kun hän ajatuksissaan palasi kihlausaikaansa, muisti hän vallan hyvin, ettei ollut tuntenut rakkautta… lapsellisuutta se oli ollut. Sitten vasta, kun jo oli naimisissa, hän alkoi tuntea vastenmielisyyttä miestään kohtaan, ja eräänä päivänä hän ymmärsi olevansa onneton ja yksin…
Mutta sitten kun syntyi lapsi, pieni poika, joka oli äidin näköinen, valostuivat hänen päivänsä, ja hän saattoi sietää miestäänkin. Tunsipa tunnonvaivoja siitä, että oli sydämessään ollut kyllästynyt ja halveksinut miestään. Mutta sen lähemmäksi puolisoaan hän ei ollut koskaan päässyt, eikä tämä ollut näyttänyt sitä kaipaavankaan. Tyly, kuiva, mariseva maisteri, joka viihtyi tomuisissa huoneissa eikä kesäisinkään kaivannut luonnon suureen syliin. Hirveän ikäviä olivat olleet vuodet, kesät varsinkin. Kun muistuivat mieleen kotiseudun välkkyvät vedet ja siintävät salot, niin oli tukehtua ummehtuneessa kaupungissa.
Mutta hän oli rehellisesti ja napisematta tahtonut kantaa kohtalonsa taakkaa ja elää ainoastaan lastansa varten…
Mutta sitten tulikin kova isku: lapsi, jo vuoden vanha, kuoli pois ja jätti hänet yksikseen. Hänen surunsa oli niin suuri, ettei hän uskonut voivansa jaksaa sitä kantaa…
Silloin hän muisti, että hänellä täällä kaukana Pohjolassa oli sukulaisruustinna. Hänelle oli tullut hillitön halu päästä pois, johonkin kauas, näkemästä kuivakiskoista maisteria ja rauhassa yksin surrakseen lastansa. Hän kirjoitti tänne, ja nyt hän oli täällä…
Viikon päivät oli jo ollut. Matkan varrella oli hänelle joskus tullut tunnonvaivoja siitä, että jätti miehensä yksinään, sillä surrut oli hänkin lapsen kuolemaa. Mutta mieshän oli kehoittanut menemään — oliko sitten tahtonut päästä näkemästä vaimonsa itkua, vai oliko kehoittanut säälistä ja rakkaudesta! Paremmin hän uskoi, että edellisen syyn vuoksi hän nyt täällä oli. He olivat aivan erilaisia, hän ja hänen miehensä. Toinen ei sulattanut sitä, joka toiselle oli selvää. Toinen sulkeutui kammioonsa ja tutki tieteitä. Ei tunnetta eikä tulta toisen povessa, ei rakkautta, jota toinen janosi…
Kuinka hän oli ensinkään voinut sietää Selimiä, miestään!
Pikku tyttönä hän oli kuvitellut miehensä vankaksi ja vakavaksi, kauniiksi, uljaaksi urhoksi, jonka turvaan hän voisi paeta milloin ja missä hyvänsä. Sillä uljaalla unelmien sankarilla tuli olla hellä sydän ja puhdas mieli, kirkas, himoton katse, ja ryhdissä ruhtinaallista reippautta… Selim Aalto oli punertavahiuksinen, parroittunut äijän alku. Eikä hänessä ollut niin mitään, mikä olisi muistuttanut Helvin unelmien sankarista… Ja kuinka hän suostui rupeamaan tälle vaimoksi! Mikä ääretön pettymys!
Mutta hän heitti haaveensa, uskoi, ettei sellaista miesihannetta missään ole, jota hän oli kuvitellut…
Eikä hän ollutkaan tavannut sellaista… Senpä vuoksi olisikin ollut parempi, että olisi elänyt ihan yksin, vapaana kuin taivaan lintu… Mutta nythän ei enää mitään voinut, nyt oli iäksi sidottu mieheen, jossa ei ollut miehistä miehuutta…
Vaikka sanoivatkin kaikki muut, että hänellä oli hyvä mies, hyvä perheenisä ja siivo puoliso… Olipa niinkin, mutta kuitenkin… vastenmielinen hän oli Helville… Hän oli luullut, miehestään erotessaan, että hän vähitellen alkaa ikävöidä takaisin, kotia ja miestään. Ei hän kuitenkaan vielä ollut mitään ikävästä tuntenut, ei ollut katunut, että lähti tänne Pohjolaan, vapaudessa virkistyäkseen…
"Täällä on niin suurta ja kirkasta", huudahti hän ja nousi istumasta. Samassa hän osui katsomaan Virkavaaraan päin, jonka rakennukset vielä erotti hämärtyvän illan suusta.
Ja riisuutuessa muistui hänen mieleensä metsäherra, semmoisena kuin hänet aamulla oli nähnyt tien yli hiihtämässä… Hän oli nähnyt komean, notkean varren, uljaat, parrakkaat kasvot ja surumieliset suuret silmät…
Sen näköinen piti miehen olla!
Kun hän jo oli vuoteessaan ja oli asettanut kynttilän vierelleen, alkoi hän, omia mielijohteitaan seuraten, mietiskellä pitemmältä metsäherrasta…
Hänen talonsa oli niin miellyttävän sievä ja kylän kaikkein kauneimmalla paikalla. Miksei hän ollut ottanut elämänkumppania, vaan eleli yksin? Miksi hän rakasti tätä Pohjolaa ja miksi viihtyi parhaiten yksin? Mikä salaisuus olikaan kätkettynä tuon vanhan miehen sydämeen! Ruustinna oli sanonut häntä omituiseksi, suljetuksi mieheksi, jonka sydämen pohjalle ei kukaan päässyt…
Mutta silloin muistui hänelle mieleen kuollut pieni poikansa, joka oli haudattu kaupungin kalmistoon. Muistui mieleen puolisokin, Selim…
Miten olivat hänen ajatuksensa asettuneet tuohon outoon, vieraaseen mieheen, jota hän ei tuntenut eikä ollut koskaan nähnyt! Minkätähden tuntui niin suloiselta ajatella tuota outoa ja muistella hänen uljuuttaan?…
Senkö vuoksi, että hän nyt oli niin loitolla miehestään, kuivettuneesta maisterista… jonka vaaniva silmä nyt ei ollut pöydän toisella puolen kiilumassa syödessäkin…
Hänen oli kuitenkin nyt niin hyvä olla. Hän oli ollut uskollinen sille miehelle, jolle kerran lupautui, vaikka sydän verta vuotaisikin, ja uskollisesti hän oli päättänyt loppuun asti kuormaansa kantaa…
— Hyvä omatunto on taivas, mutta paha on helvetti, — hän huokasi.
Ja kun metsäherran kuva taas vilahti hänen sielunsa silmien ohitse ja hän oli näkevinään uljaan miehen surunilmeiset silmät, jupisi hän:
"— Rakkautta ei ole minun osalleni sallittu… Minun täytyy kulkea köyhänä ja painaa poveeni se, mitä siellä on pyhää ja suloista… Kuoli lapseni, jolle olisin saanut tuhlata lämpimän lempeni… kunhan pääsisin pois minäkin köyhästä elämästä!"
Hän sammutti kynttilän. Hän oli jättänyt ikkunat peittämättä, herätäkseen päivän kanssa aamuhiihdolle. Ulkona oli kevät-ilta hämärtynyt. Taivaalta tuikkivat tähdet suoraan hänen päänpohjaiseensa. Ääretön avaruus näytti salaperäisen viehkeältä tähtitaivaan alla, suurelta ihmemaailmalta, jossa sielujen oli hyvä ja hauska olla sitten kun tämä maallinen, ikävä vaellus oli loppunut…
Tuolla puolen tähtien oli jo hänen pieni poikansa… siellä oli isä ja äiti ja sisko pieni, joka jo lapsena pääsi täältä pois… Ehkä hänkin pääsisi sinne…
Ja Helvi-rouva nukahti rauhalliseen, unettomaan uneen.
IV
Kun hän heräsi, oli aurinko jo noussut, vaikkei kello vielä ollut neljääkään. Pappila ja pappilan piha olivat yhä varjossa, mutta hän näki joen lännenpuolisilla vaarojen huipuilla auringon kilon heloittavan.
Tuntien itsensä levänneeksi ja terveeksi Helvi-rouva hypähti vuoteestaan ja valmistausi hiihtämään. Eteisessä viimeistellessään pukuansa hän kuuli keittiön oven käyvän. Piika oli tuomassa nuorelle rouvalle aamujuomaa.
"Nytkö jo rouva on liikkeellä?" kummaili hän. "Ja hiihtämäänkö taas?"
"Hiihtämäänpä vain", vastasi Helvi-rouva aamuvirkkuna. "Anna ei usko, kuinka hauskaa on hangella hiihtää, varsinkin kun on näin paljon mäkiä… Minun tekisi mieleni tuonne kauas… oikein korkean vaaran laelle, mutta minä en uskalla lähteä yksin… Siellähän on niin kauhean korkeita vuoria…"
"On siellä… Rattostunturi on korkein… Siellä se Virkavaaran metsäherrakin kuuluu hiihtelevän… Mutta siellä on karhuja ja ahmoja… ja kaukanakin se on…"
"Ja näyttää olevan niin likellä. Onko Anna käynyt Rattostunturin huipulla?"
"Olen minä isän kanssa. Jos isä lähtisi matkaan, niin kyllä tohtisitte lähteä… Isällä on pyssyjä, ja hän osaa kaikkialle kiveliöön… Jos vain olisikin pyytää isää…"
"Todellakin. Missä Annan isä asuu?"
"Virkavaaran takana. Virkavaarasta lähtee porotiekin meille… eikä siellä muita mökkejä olekaan… Sanotaan Kivi-Olliksi minun isääni…"
"Tohtisiko sinne hiihtää?"
"Hyvin tohtii. Kyläläisten metsätiekin menee meidän kautta. Ei Virkavaarasta ole kuin pikkusen matkaa meille…"
— Ehkäpä hiihtelenkin sinne päin, — mietti Helvi-rouva.
Mutta ovea kiinnipannessaan hän kysäisi vielä Annalta:
"Nukkuvatko ruustinna ja rovasti vielä?"
"Nukkuvat. Menkää onnessa!"
Helvi tuli pihalle, otti rakennusta vasten nojallaan olevista tikapuista sukset ja kantoi ne pihan poikki mäkikujalle.
Tallin luona valmisteli renki metsäänlähtöä, uni silmissä vielä.
"Metsäänkö Antti lähtee?"
"Niin olisi tässä ajatus."
Helvi painui kujasta, nousi suksille ja lähti hiihtämään, entistä reittiään noudattaen. Sanomaton ilon ja riemun tunne täytti hänen sydämensä, kun sukset liukkaina kiitivät hangen kovaa pintaa. Tyttövuosien riemuisat retket muistuivat mieleen, ja semmoinen elämänhalu paisutti sydäntä, että lentoon teki mieli…
— Kuinka maailma kuitenkin on kaunista… miksi ihmiselämän täytyy olla niin pilvistä ja ikävää? — hän mietti ja työnsi suksensa nopeampaan vauhtiin ja antoi, kerran hyvään menoon päästyään, suksien lipua loivaa myötälettä tielle asti. Mutta siitä hän kääntyi mäkeen päin melkein Virkavaaran kohdalle ja alkoi pyrkiä harjulle kartanoa alempaa, jossa nousu oli loivempaa. Nyt hän näki Virkavaaran likempää ja erotti tummat ikkunaverhot sen etelänpuolisista ikkunoista. Molemmista valkoisiksi kalkituista savupiipuista nousi vaaleaa savua suoraan ilmaan. Rakennuksen takana, aivan vaaran laidassa, mutta männynlatvoja ylempänä, toijasi viiritangon päässä teiren kuva…
Etelän- ja lännenpuolisilla rinteillä ihan rakennuksen takana näytti olevan puutarha, koska sitä ympäröi, vielä puoleksi lumeen peittyneenä, valkoiseksi maalattu aita…
Helvi kohosi kohoamistansa harjua ylös. Minkätähden hänen sydämensä sykähteli niin kummasti, ja minkävuoksi hän tunsi kuin pettymystä, kun ei nähnytkään metsäherraa hiihtelemässä?… Sillä sitä hän ei halunnut kieltää itseltään, että hän oli tätä toivonut… Olisi ollut hauska nähdä tuon uljaan miehen rennosti viillättävän rinnettä alas joen jäälle…
Hän oli saapunut vainion laitaan, josta alkoi metsä, harvaa, lyhyttä kuusikkoa ensin, mutta edempänä se näytti muuttuvan jouhimänniköksi. Kerran vielä hän silmäsi Virkavaaraan päin ja näki nyt suoraan pihalle, jonka poikki juuri käveli vaimoihminen, vesisankoa kantaen.
Helvi hiihteli verkkaan, varsinkin kun nousu vieläkin oli melko jyrkkää. Edempää, metsästä päin, siinsi laajoja, lumisia vaarojen lakia, ja jostakin alempaa notkosta kuului kulkusten helinää. Hän päätti uskaltaa sinnepäin, mistä kuuli tiukujen äänen. Siellä oli ehkä kyläläisten metsätie, josta Anna oli puhunut.
Mutta tuokion hiihdettyä, kun hän jo oli ehtinyt pitkien mäntyjen keskelle, alkoivat sukset luistaa itsestään. Hän oli hiihtänyt jo yli harjun, joka nyt alkoi viettää metsään päin. Hän antoi suksien lipua puiden välitse, tuolloin tällöin työntäen sauvoilla vastaan. Mutta hän ei arvannutkaan, että rinne niin pian jyrkkeni, jolloin vauhti sitä mukaa eneni. Onneksi harveni metsä, ja hän oli edessään näkevinään aukean paikan ja kuuli kulkusten äänen aivan lähellä.
Silloin luiskahti häneltä jalka toisen suksen varpaalliselta pois, jolloin suksi lähti kiitämään rinnettä alas, linkkapaikoissa hypäten sylittäin.
Helvi pelästyi niin, ettei tiennyt mitä tehdä. Hanki ei vielä kantanut, mutta sompasauvojensa ja toisen suksensa varassa hän pyrki eteenpäin, sinne käsin, johon oli nähnyt suksensa katoavan.
Hän ajatteli huutaa. Ehkä tuo metsään menevä, jonka kulkunen vieläkin kuului, kuulisi huudon.
Silloin hän kuuli alempaa rinteen alta miehen äänen:
"Hoi! Täällä on suksenne!"
"Hoi", huudahti hän vastaan ja koetti pyrkiä niin nopeaan kuin voi äänen taholle.
Mutta kun hän ehti aukean laitaan, näki hän miehen hiihtävän häntä kohden. Hän tunsi heti Martti Laguksen ja hämmästyi kovasti. Hänellä näkyi olevan Helvin suksi olallaan.
"Kevään hanki on kavala… se pian ryöstää suksen", kuuli Helvi Martin sanovan, samalla kun tämä kohotti lakkiaan ja hiihti hänen luokseen. Hänen käytöksessään oli niin luonnollista reippautta, mutta samassa hienoa kohteliaisuutta, että Helvi pian tointui entiselleen.
Kun Martti ojensi hänelle vankan, päivettyneen kämmenensä ja ilmoitti nimensä, tuntui Helvistä nyt äskeinen vastoinkäyminen somalta. Hän oli huomaavinaan Martin silmissä kummallista hämmästystä, kun tämä kuuli, että Helvi oli maisterin rouva ja tänne saapunut virkistymään.
Helvi selitti Martille retkensä tarkoituksen ja että hänellä oli aikomuksena mennä pyytämään Kivi-Ollia oppaaksi, hiihtääkseen Rattostunturille.
Martti hymähti.
"Ei sinne niinkään pian pääse", hän virkkoi. "Ja nyt ette, hyvä rouva, pääse ensinkään. Katsokaahan… suksestanne on varpaallinen kulunut poikki… ja siksi se jalasta irtautuikin… Sallitteko minun korjata tämän?"
Helvi loi häneen kiitollisen silmäyksen. Hänen kasvonsa hohtivat hiihdosta, ja kiharat korvallisilla olivat nousseet enemmän koholle. Vaikka hän vain vilahdukselta katsahti Martin silmiin, oli hän niiden ilmeestä huomaavinaan ihastusta, joka paistoi ikäänkuin kirkastuneen surun läpi.
Martti veti veitsensä, joka aina riippui tupessa hänen kupeellaan, sekä palasen nahkaremmiä taskustaan ja alkoi korjata varpaallista.
"Teillä on kaikki matkassanne!" ihmetteli Helvi.
"Kyllä erämaa poikansa neuvoo", sanoi siihen Martti.
Helvi oli luonnostaan puhelias ja virkku. Martin korjatessa varpaallista hän alkoi puhella minkä mitäkin. Ihmetteli ja ihaili tätä Pohjolan luontoa, joka oli ollut hänelle aivan vieras, mutta johon mieltyi päivä päivältä yhä enemmän.
"Varsinkin valoisat illat ovat minusta aivan merkillisiä. Ensi öinä en voinut nukkua, tuntui niin oudolta", kertoi hän.
"Niin oli minustakin ensinnä, mutta nyt olen jo tottunut."
"Kauanko olette jo ollut täällä?"
"Toistakymmentä vuotta. Taloni on tässä aivan lähellä…"
"Minä tiedänkin. Ruustinna on kertonut teistä…"
"Minusta…?"
"Niin. Ohimennen vain… Kuinka satuitte tänne?"
"Minulla on tapana aamuisin hiihdellä täällä ympäristöllä, kun ei tule menoa pitemmälle. Siellä minä kävin Kivi-Ollin luona… Me olemme tässä naapureina…"
Helvi näki metsäherran taitavasti korjaavan varpaallista, hangella suksiensa päällä istuen. Hän näki hartiat, mustan tukan ja osan poskipartaa, ja kun Martti nosti päätään, kauniit miehekkäät kasvot ja surumieliset silmät. Mutta hän näytti niin ihmeen terveeltä ja reippaalta, ja kuitenkin oli hänessä jotakin hienon hienoa maailmanmiestä. Oliko ehkä tuo hänen äänensä miellyttävä sointu ja surumielisten silmien ilme painanut häneen tuon leiman… Puku ei pettänyt. Harmajat sarkavaatteet, paulakengät ja naapukka.
"Kas nyt tämä on valmis", virkkoi Martti ja nousi istumasta. "Minä sanon vielä, nuori rouva, teille yhden seikan… Neuvoisin, ettette nyt lähtisi Rattostunturille… nyt on jo myöhäinen, ja sinne on melko matka. Palatessa vajottaa hanki, ja hiihto on raskasta…"
"Teitä kai täytyy uskoa… joka tunnette seudun ja sään…"
"Ja sitäpaitsi pitää sinne mennä hyvin varhain, päivän noustessa… silloin sieltä on kaunis ja suurenmoinen näköala…"
Martti ojensi suksen Helville, joka asetti sen jalkaansa.
"Mutta kuinka voin teitä kiittää, herra Lagus!" sanoi hän.
"Ei kestä kiittää! Minua on aina sanottu epäkohteliaaksi naisille, mutta tarpeen tullen sentään teen palveluksen. Mihin päin rouva aikoo?"
"Pois vain. Minä jätän Rattostunturi-retken toistaiseksi eli siksi kun pappilan Uuno-maisteri tulee kotiin."
"Jos suvaitsette, niin hiihdän edellä… tästä pääsee kiertämällä loivia nousuja pitkin harjulle… Ette taida olla juuri kovinkaan tottunut suksille…"
Martti hiihti edellä, Helvi perässä.
"Siltäkö näyttää? Nuorena minä olin koko kylän paras, mutta sitten, kun jouduin kaupunkiin, olen harvoin hiihdellyt", puheli Helvi jälessä hiihtäen.
"Eipä kumma sitten, jos oudostaakin… Eivätkä nuo teidän suksennekaan ole sopivat keväthangelle…"
"Mutta te taidatte olla vallan mainio suksimies… Minä näin eilen aamulla, kun laskitte joelle…"
"Näin minäkin teidät…"
Martti hiihteli hitaasti, hyvin arvaten, ettei hänen kumppaninsa jaksaisi muutoin seurata; varsinkin muutamissa paikoin piti aikalailla työntää ennenkuin pääsi eteenpäin.