TULLIKAVALTAJIA
Kuvaus Torniojoen varrelta
Kirj.
VÄINÖ KATAJA
Hämeenlinnassa, Ari A. Karisto Oy, 1911.
I
Syysmunakan aika oli.
Teillä ja vainioilla vastasi vielä routa reenrautaan, mutta joen jäällä oli liukas ja sileä keli. Tornionjoki oli pari päivää ollut jään peittämänä suvantopaikoissaan. Jalan kuljettiin jo poikki jään Suomen puolelta Ruotsin puolelle ja päinvastoin. Vasituisia talviteitä ei ollut vielä tikoitettu.
Talonsa pihalla seisoi Palomäen isäntä ja katseli joelle päin. Kuulakan kaunis ja kylmän kolea oli marraskuun päivä, kun aurinko kuin hyvästiä jättäen kulki matalalla taivaanrannalla. Jo pohotti valkoiselta joen jääkin, johon pakkanen öisin ripoitteli huurretta. Mutta harmaanmustilta näyttivät vielä korkeat vaarat joen toisella rannalla, sillä talven lumi ei ollut ehtinyt niiden puuttomia lakia peittää.
Poikki joen näkyi olevan menossa pari miestä — juuri pääsemässä jo ruotsinpuoliselle rannalle. Palomäen isäntä katseli miesten menoa ja höpisi itsekseen:
— Saapa nähdä eikö jo hevosellakin joku tänä päivänä aja poikki!
Ja kun hän vielä lisäksi huomasi, että poikki pyrkivät miehet eivät isosti varoneetkaan jäätä, vaan näyttivät kävellä viuhtovan niinkuin paksun jään aikana ainakin, höpisi hän:
— No nyt, näen mä, kestää hyvinkin hevosella ajaa.
Täältä talonsa pihalta olikin Palomäen isännällä mainio tilaisuus katsella vastakkaiselle Ruotsin puolen rannalle. Talo oli korkealla mäellä, josta näki pitkin jokivartta sekä ylös- että alaspäin, ja Ruotsin puolelle näki moneen kylään, ja sopi siihen kahden pitäjän kirkontornitkin näkymään. Ja aivan vastapäätä, joen rannalla ja korkealla törmällä, oli rikkaan Ruotsin puolen kauppiaan Lampan komea kauppakartano.
Mutta ei kyliä eikä kirkkoja ollut Palomäen isännällä nyt aikaa katsella, vaan hän koetti arvata mitä Lampassa hommailtiin.
Patruuna oli varmaan jo vartonut häntä, kun jää alkoi kantaa. Mutta ei ollut vielä sopinut. Kun yritti, niin piti yrittää isommasti.
Nähtyään, että äskeiset miehet pääsivät onnellisesti rantaan ja läksivät kävelemään Lampalle päin, pyörähti Palomäen isäntäkin kantapäällään ja käveli sisälle.
Hän oli pienoinen mies, kuivan ja kavalan näköinen. Laihoja poskia peitti punertava parta ja päätä paksu samanvärinen tukka, joka oli niskan takaa kuin sahaamalla suoraan katkaistu. Silmät olivat pienet ja harmaat, mutta vilkkaat ja liikkuivat alinomaa, eikä katse koskaan asettunut yhteen paikkaan.
Päästyään omaan huoneeseensa hän istahti pöydän päähän siten, että voi samalla nähdä joen jäällekin. Mutta vaikka hän aikoikin pitää silmällä joen poikki kulkijoita, siirtyivät hänen ajatuksensa muualle, entiseen elämään.
Näinä vuosina hän oli paljon rikastunut. Talonsa hän oli päältä ja sisältä korjauttanut, viljellyt maata ja lisännyt karjaa. Onnellisesti oli häneltä aina mennyt »yö-työ» eli salakuljetus Ruotsin puolelle. Oli sattunut öitä, jolloin hän oli ehtinyt ansaita monta sataa kruunua…
Kun hän nyt mietiskeli noita asioita ja muisteli kaikenlaisia kepposiaan, joilla hänen oli onnistunut viedä rajavartioita harhaan, hymähti hän, ja silmät kiiluivat…
Eivätpä olleet häntä, rohkeaa, mutta samassa varovaista ja kavalaa, rajavartijat milloinkaan saaneet käsiinsä, ei kertaakaan hän ollut menettänyt mitään salaa kuljettamistaan tavaroista. Monta muuta tyhmää oli saatu kuormineen kiinni, ja monta oli semmoistakin, jotka olivat henkensäkin menettäneet salakuljetuksen takia.
Tyhmästi ja varomattomasti olivat liikkuneet, — kummako sitten oli, että ajoivat suoraan tullimiesten syliin kuormat ja hevoset menettäen. Mutta ahtaalla oli hän itsekin ollut monta kertaa. Silloin kerrankin, kun kuormana oli kolme mattoa tupakkaa… Nopean hevosensa avulla pääsi silloin pakenemaan ja ajaa karautti takaisin Suomen puolelle…
Se oli silloin.
Mutta nyt olivat ajat muuttuneet. Tullikavallus oli käynyt paljon hankalammaksi kuin jääneinä vuosina. Ruotsin puolen rajavartiostoa oli lisätty, ja se oli nyt valppaampaa ja älykkäämpää kuin ennen. Olipa melkein mahdotonta päästä heidän huomaamattaan rajan toiselle puolen.
Mutta monesti oli Palomäen isäntä sentään päässyt, viime talvena ja kesälläkin, eikä ollut hänen kimppuunsa osuttu.
Mutta sen hän hyvin ymmärsi, että yhä vaikeammaksi kävi poikkivienti. Ruotsin puolen tullimiehet tiesivät hyvin, mitä peliä Palomäen Santeri oli vuosikausia heidän kanssaan pelannut, ja he koettivatkin kaiken voitavansa, saadakseen kerrankin »tuon kavalan lurjuksen» kiinni.
Niin oli Palomäen isäntä kuullut tullimiesten keskenään puhelevan. Ja lisäksi olivat uhanneet, että jahka kerran saadaan, otetaan entisetkin asiat pengottaviksi.
Niinpä tietenkin!
Palomäen isäntää nauratti. Eivät ne tienneet neljättä osaakaan siitä, mitä hän oli tullitta Ruotsin puolelle kuljettanut, eivätkä osanneet aavistaakaan, mitä keinoja hän oli käyttänyt saadakseen heidät syrjään silloin, kun enemmälti tullia kavallettiin!
Mutta nyt niitä oli vaikea enää pettää ja narrata. Ne olivat tulleet niin ylen valppaiksi ja varovaisiksi, että yötä päivää vaaniskelivat.
Ja taas hän hymähti.
Kesän kuluessa hän oli miettinyt monenlaisia keinoja ja aikoi vieläkin yrittää.
Suomesta oli kauppias Lamppa tilannut paljon tullinalaista tavaraa, joka oli kuljetettu rahdilla Palomäkeen, mutta Santeri Palomäen nimessä. Ja nyt syksyn tullen olivatkin Palomäen kaikki ulkohuoneet ja aitat täynnä kaikenlaista tavaraa; oli jauhoja monenlaisia, tupakkamattoja, puisia paperossilaatikoita isoja pinoja ja muutakin.
Lujalla oli ollut Lamppakin monta kertaa tullikavalluksesta ja saanut sakkoa, mutta yhä yritteli, tietäen hyvin ansaitsevansa…
Kun Palomäen Santeri muisteli Lampan entisiä tyhmyyksiä, arveli hän itsekseen olevankin parhaiksi, että sakotettiin. Omaa tyhmyyttään sai syyttää. Hätäili ja hoppusi silloin, kun olisi pitänyt hoksata ja toimittaa! Mokoma pahnus!
Taas Santeri muisti silmätä jäälle, mutta kun ei ketään kulkijaa näkynyt, nousi hän ja meni pirttiin.
Talon emäntä oli ainoa pirtissä olija ja puuhaili hellan luona väelle keittoa valmistellen. Hän näytti vanhemmalta kuin isäntä ja oli laiha, pitkä ihminen punoittavine silmineen, jotka melkein aina näyttivät olevan kyynelissä.
»Mitä sinä taas alat hommata, kun kuulut Oinas-Matin Ja Ranta-Jussin panneen poikki käymään?» sanoi hän valittavalla äänellä miehelleen.
»Hommaan mitä hommaan. Mitäpä sinä siitä», vastasi Santeri tylyllä äänellä.
»Vielä sinä… Käy sinullekin niinkuin on käynyt Alatalon miehellekin… niin kauan sinä värkkäät… Etkä minua kuuntele…»
»Elä lavertele», virkkoi vain isäntä ja läksi ulos, mutta ennenkuin hän ehti ovelle, kerkisi emäntä vielä sanoa:
»Kuuluu olevan Ruotsin puolen tullimiehilläkin tietona, että Lampan tavaraa on meillä kuormittain.»
Isäntä pyörähtikin ovelta takaisin.
»Kuka sinulle sitä on kertonut?» tiukkasi hän äkeällä äänellä.
»Ruotsin puolen Iso-Liisa kertoi…»
»Liisa valehtelee…»
»Itse oli kuullut tullimiesten keskenään puhelevan. Uskotko nyt?»
Isäntä ei vastannut siihen mitään, meni vain ulos ja rykäisi.
Voi olla hyvinkin totta, mitä Ruotsin puolen Iso-Liisa oli puhunut.
Santeri tunsi käyvänsä vähän levottomaksi, mutta päätti olla rohkea.
Hyvät olivatkin ansiot tiedossa!
Hän käveli makasiiniin, joka oli väylän rantaan vievän tien varrella. Siinä oli lattialla kattoon asti ulottuva pino tupakkamattoja ja toinen puisia savukelaatikoita. Tupakkatavaralla olisi ensiksi kiire — niin oli patruuna Santerille lähettänyt sanoja… sitten nisujauhoilla…
Hän järjesteli tavaroita makasiinissa ja oli syvissä mietteissä.
— Jos olisivat entiset ajat, niin kymmeniä kuormia saisi yössä viedä, — hän mietiskeli. — Mutta Lampan on syy, että tullihurtat ovat niin valppaita… Jos nyt tietävät — ja voivat hyvinkin tietää — että Lampalla on täällä tavaraa, niin vaikeaksi taitaa tulla poikkivienti isommissa erissä…
Mutta taas hän muisti miettimiänsä keinoja, hymähti itsetietoisesti ja saatuaan työnsä makasiinissa valmiiksi läksi ulos. Hän seisahtui nurkan luo ja katseli joelle ja Ruotsin puolelle päin. Jopahan näkyi joku hevosella-ajaja jäällä! Pitkin jokea ajaa huristi, että kavioiden kopse ja reenjalasten natina kuului selvästi, kun oli tyven ja kirkas ilma. Hän katseli Lampalle päin, jonka uhkea rakennus siinä kohosi korkealla joen törmällä uljaana kuin linna. Siellä oli Santeri tuntevinaan Saalkreenin, valppaimman ruotsinpuolen rajavartijoista.
— Mitä ne nyt siellä koko päivää jaarittelevat! — mietti hän, ja tyytymätön ilme tuli kasvoille ja suupieliin.
Kevein askelin hän sitten läksi nousemaan pihaan, meni rekivajaan ja alkoi valmistella isoa kuormareslaa kuntoon. Otti uudet teräksiset rekiraudat orrelta ja alkoi niitä sovitella jalasten alle. Puuhaili siinä, syvissä mietteissä. Ei kuullut sitäkään, että kaksi miestä, jotka olivat rannasta pihaan nousseet, nyt kävelivät rekivajan ovelle.
Siinä vasta Santeri heidät havaitsi. Hän jätti työnsä kesken ja virkahti miehille:
»Tulkaa sisälle!»
Toinen miehistä, Oinas-Matiksi nimitetty, oli vielä nuorenpuoleinen, vankan ja rohkean näköinen. Hän oli Palomäen torppari ja Santerin uskollinen ja paras kumppani tullikavallustoimessa. Mutta hänen seuralaisensa oli pienoinen, tummanaamainen, elähtänyt mies, jonka suu ja silmät aina näyttivät olevan naurussa. Häntä sanottiin kylän kesken Ranta-Jussiksi, ja hänellä oli mökki joen rannalla kappaleen matkaa Palomäestä.
Kun kaikki kolme miestä olivat päässeet Santerin huoneeseen, kysyi hän, tottuneeseen tapaansa kuiskaamalla:
»Mitä kuului?»
Oinas-Matti ja Ranta-Jussi tuntuivat löyhkäävän konjakilta, ja siitä Santeri arvasi, että he olivat olleet patruunan puheilla. Hän tarjosi miehille sikaarit, mutta ei ottanut itse.
»Hyvää kuului», kertoi Oinas-Matti. »Patruuna oli kovassa hommassa, mutta sanoi pelkäävänsä… Tupakkaa kuuluisi ensiksi tarvittavan…»
»Lehtitupakkaako?» kysäisi Santeri väliin.
»Lehtitupakkaa ensin, ja pitäisi paperossejakin saada… Mutta liikkeellä kuuluivat tullihurtat jo olleen näinä öinä… Lampan pihallakin olivat mennä yönä käyneet… monen kylän tullimiehet yksissä…»
»Näkyikö nyt? Näkivätkö teidät?»
Santerin silmät kiiluivat.
»Oli käynyt Saalkreeni pihalla, mutta meitä ei nähnyt.» Santeri mietti hetkisen, kysyi sitten:
»Toivoiko patruuna minua siellä käymään?»
»Käski sanoa, että sopii tulla. Ei luvannut vielä tulevana yönä yrittääkään…»
»Pyh… Patruunan hommalla ei saataisi poikki mitään.»
Santeri sanoi sen halveksivalla äänellä.
Pelkäävän näytti. Mennä yönä olivat tullimiehet saaneet suuren 'peslaakin' Makon kylässä…»
Santeri vilkastui.
»Elä helvetissä! Kuka kertoi?» kysyi hän innostuneena.
»Patruunalle oli telefoneerattu Makon kylästä…»
»Voi saakeli! Keltähän olivat saaneet?»
»Juurrus-Antilta. Oli, kuulemma, lähtenyt kolmitakkareellä vetämään kahta voiastiaa Viiklundin porvarille, mutta rannassa olivat tullimiehet saavuttaneet ja ottaneet molemmat…»
Santeria nauratti.
»Semmoinen pöljähän se on Juurrus-Antti aina ollut! Kumma kun uskaltaa yrittää ollenkaan», hän sanoi, mutta nähtävästi hän oli hyvillään, että toisella oli ollut huono onni.
Hetken he tupakoivat, mietteissään kukin.
»Satuitteko kuulemaan, joko muiden kylien tullimiehet olivat Lampan läheisyydestä loitonneet?», kysyi Santeri sitten.
Ranta-Jussi alkoi nyt vuorostaan selittää:
»Iso-Joonas, Lampan renki, on pitänyt vahtia, ja aamun valjetessa ovat toisten kyläin tullimiehet poistuneet… Joonas minulle tallissa selitteli…»
»Hyväpä on», virkahti Santeri siihen ja lisäsi hetken kuluttua:
»Tänä yönä yritämme! Minä lähden vakoilemaan, missä tullimiehet oleskelevat… Jäät ovat kai hyvät?»
»Vahvat ovat. Epäilemättä saa ajaa mistä tahtoo», vakuutti Oinas-Matti.
Vielä he juttelivat hetkisen kuiskaamalla totuttuun tapaansa, aivan kuin heitä olisi joku pahansuova kuuntelemassa. Santeri antoi vielä määräyksiä miehille ja kuiskasi lopuksi:
»Ei olla pojat, kuivin suin ensi yönä!»
Molemmat miehet nauraa virnistelivät tyytyväisinä.
* * * * *
Kun ilta alkoi hämärtyä, veti Santeri keveän takkiturkkinsa ylleen ja läksi viuhtomaan Ruotsin puolelle. Varalta hän otti kirveen käteensä, jotta vielä saisi jäätä koetella.
Tulet olivat jo sytytetyt Lampan isossa rakennuksessa, kun Santeri saapui rantaan, Lampan venevalkamaan. Siihen hän istahti kiven katveeseen ja kuunteli…
Eipä kuulunut liikoja. Lampan pihasta kuului hevosten tiukujen helinää ja tulevien ja menevien rattaiden rytinää. Ylhäältä päin joen jäältä kuului kuin olisi hevosella ajettu pitkin munakkaa.
Hän nousi ja läksi rantajäätä pitkin kävelemään ylös päin, missä tiesi tullimiesten asuvan. Mutta hän ei kävellyt yhteen menoon kuin kymmenen syltä, sitten taas seisahtui kuuntelemaan. Selvästi kuului puhelua ruotsinpuolen maantieltäkin, ja talojen pihoilta ääniä ja liikettä.
Hänen sopi nähdä se talo, jossa tämän kylän rajavartijat asuivat. Mutta niiden huoneista ei vielä näkynyt tulia. Nukkuivatko vai olivatko vahtimatkalla?
Siitä piti hänen saada selvä.
Hämy olikin jo muuttunut pilkkopimeäksi. Viimeinen päivän vinkka oli kadonnut lännen taivaalta ja tähdet alkaneet vilkkua. Santeri käveli rantaa pitkin sivu talon ja nousi vasta ylempänä maanrantaan. Matalaa varvikkoa seuraten ja kumarassa kulkien hän lähestyi taloa ja pääsi ihan rakennuksen taakse.
Siinä taas kuunteli, silmät ja korvat auki ja hermosto jännityksessä.
Ei kuulunut minkäänlaista ääntä tai liikettä.
Santeri rohkaisihe ja meni konttaamalla seinän vieritse tullimiesten ikkunan alle.
Siihen hän asettui kuuntelemaan.
Kotonahan olivat! Santeri erotti heidän puhelevan keskenään ja tunsi äänestä, keitä he olivat. Tämän kylän tullimiehiä olivat: Saalkreeni, jolla oli monivuotinen viha Santerille, samoin toisillakin: Kruukilla ja Fynkellä, vaikkei Santeri ollut näiden jälkimmäisten kanssa sattunut vastakkain, niinkuin Saalkreenin kanssa oli sattunut.
Minkävuoksi he istuivat pimeässä? Varmaan sen vuoksi, että uskottaisiin heidän olevan poissa kotoa… ja taas kun lähtevät liikkeelle, niin sytyttävät tulet, että luultaisiin heidän olevan kotona…
— Vai niin, herrat, — naurahti Santeri. — Jopa päästiin selville, mitä keinoja käytätte…
Hän konttasi takaisin samoja jälkiä kuin oli tullutkin. Ehtiessään varvikkoon hän kuuli takanaan koiran haukkuvan. Mutta hän joudutti menoaan ja saapui pian jäälle. Tulista vauhtia hän läksi kävelemään Suomen puolelle päin, merkkinään pitäen pienen pientä valoa, joka tuikki hänen kotinsa tallinullakosta. Sen oli sinne Oinas-Matti Santerin neuvosta pannut.
Hän oikaisi suoraan valoa kohden ja saapui pian pihalle. Nurkalla odottivat Matti ja Ranta-Jussi.
»Pian ruuna reslan eteen ja pankaa kuormaksi ne, jotka erotin oven eteen makasiinissa», alkoi hän miehille puhella supattamalla. »Mutta joutukaa! Väli on selvä. Minä lähden edeltäpäin!»
Muuta hän ei ehtinyt sanoa. Miehet kävivät toimeensa, ja Santeri viuhtoi mennä puolijuoksua jäätä poikki Lampalle päin.
Lampan pihalla hän tapasi Ison-Joonaan ja selitti mitä oli tekeillä.
Joonaskin vilkastui.
»Avaa makasiinin ovi ja varro makasiinissa, jotta olet valmiina auttamaan tupakkamattoja sisälle, kun Matti ja Jussi tulevat», neuvoi hän Joonasta.
»Ymmärrän hyvin», vastasi Joonas ollen hänkin toimessa.
Mutta pelkäsi Santerikin. Rajavartijat saattoivat tulla minä hetkenä hyvänsä. Sen vuoksi hän loittoni pihalta tielle päin, jotta, jos näkisi tullimiesten lähteneen liikkeelle, rientäisi rantaan ja palauttaisi poikkitulevat miehet kuormineen takaisin. Mutta hän ei tyytynyt pitkälti tiellä vakoilemaan. Johtui mieleen, että tullimiehet saattaisivatkin nyt näin hyvän jääkelin aikana kulkea pitkin rantoja…
Ja hän kiersi Lampan kartanon taitse joen rantaan. Hänen tarkka korvansa kuuli, kuinka Joonas aukaisi makasiinin lukkoa ja rykäisi.
Jäälle päästyään hän alkoi kuunnella.
— Jopa niiden pitäisi alkaa ehtiä, — hän arveli. — Mitä pirua ne viivyttelevät?
Hän kuunteli ja koetti teroittaa katsettaan illan pimeään. Jo kuului rätinää suomenpuoliselta rannalta, ja Santeri arvasi, että jo ajoivat rantatörmästä jäälle… Kuului sitten vain hevosen kavioiden kopse, kun se täyttä ravia tulla porhalsi paukahtelevaa jäätä myöten, nopeaa vauhtia lähestyen ruotsinpuolista rantaa…
Santeri juoksi pihaan. Ei näkynyt tullimiehiä, mutta hän huomasi patruunan kävelevän konttorissa edestakaisin lattialla, sikaari suussa savuamassa.
Joka haaralle hän silmäili ja kuunteli. Ei kuulunut muuta kuin kavioiden kopse, ja Santeri näki, kun hevonen kuormineen nousi jäältä venevalkamaan, että rekiraudat iskivät kiviä vasten tulta, ja kipunat sinkoilivat kauas…
Samaa vauhtia juosta kaahotti Palomäen vankka ruuna rantatietä pihaan, niin että rekiraudat kiljuivat, ja vilahti läpi pihan, jossa Oinas-Matti sivalsi piiskalla kyljelle. Nelistäen hevonen meni kuormineen makasiinin eteen…
Santeri seisoi vieläkin nurkan takana ja kuuli, kuinka Iso-Joonas ja Oinas-Matti ähkivät vääntäessään raskaita tupakkamattoja makasiiniin. Silloin hänkin riensi makasiinin luo ja toimitti nopeasti Matin tyhjin resloin palaamaan Suomen puolelle. Matti oli tottunut tullikavaltaja, eikä hän kauan viivytellyt, ennenkuin istahti tyhjään rasiaan, löi pitkällä ruoskalla hevosta lautaselle ja ajaa huristi täyttä neliä pihan läpi rantaan.
Joonas jäi sulkemaan makasiinin ovea, ja Santeri käveli pihaan. Mutta juuri kun hän ehti keskelle pihaa, juoksivat tullimiehet rantakujasta häntä vastaan.
He olivat kuulleet hevosen lähtevän Lampan pihasta täyttä neliä ja jäitse rientäneet juoksujalassa katsomaan. Mutta he eivät tunteneet menijää, joka hutki hevosta piiskalla, niin että ilma lauloi. Läähättäen he juoksivat pihaan, eikä Santeri ehtinyt mihinkään piiloon pujahtaa.
Kun he näkivät Santerin, selvisi heille, että jotakin oli tekeillä.
»Mitäs Palomäen isäntä täällä toimittelee?» kysyi Saalkreeni vihaisella äänellä heti kun he tunsivat Santerin.
Santeri tekeytyi viattomaksi.
»Tulin tänne katselemaan, mitä tälle puolen väylää kuuluu», vastasi hän naurusuin, kävipä kättelemäänkin tullimiehiä.
»Kuka täältä vasta lähti laukkaa ajaen Suomen puolelle?» kysyi
Saalkreeni, joka ei ollut kätellyt Santeria.
»Kuulin minä kolua ja kavioiden kapsetta, mutta en nähnyt… juuri tulin sisältä, kun kujasta hurautti rantaan», selitti Santeri tosissaan ja kysyi sitten:
»Mitäs muuten kuuluu?»
Saalkreeni kirosi ruotsiksi, ja ruotsia puhuen juttelivat muutamia sanoja toisetkin.
»Kyllä me ymmärrämme sinun vehkeesi, mutta yritäpäs vielä», sanoi
Saalkreeni ihan Santerin nokan alla.
»No no, mikäs herroilla nyt on, kun noin äkäisiä ollaan?» sanoi Santeri siihen.
Ruotsia he vieläkin solkkasivat, mutta sen verran Santeri ymmärsi heidän puheestaan, että he mainitsivat Oinas-Mattia ja Ranta-Jussia.
»Kyllä me selvän otamme», sanoi Saalkreeni taas, tuimasti katsellen
Santeria, joka ei ylettynyt kuin Saalkreenin olkapäähän.
Santeri naureskeli.
»Niin tehkää, hyvät herrat… Koettakaa parastanne!» virkkoi hän hyvästiksi, nousi Lampan korkeita rappusia ylös ja kääntyi konttorin puolelle.
Lamppa oli kuullut, kuinka hevonen kuormineen laukkasi pihaan ja sitten makasiinin eteen ja samaa kyytiä takaisin. Oli arvannut, mitä hommattiin, mutta ei ollut uskaltanut tulla ulos…
»Parasta olikin, että pysyitte sisällä», sanoi Santeri. »Tullihurtat ovat paraikaa tuolla pihalla…»
»Herr Jessus!» hätäili patruuna. »Näkivätkö mitään?»
»Myöhästyivät…»
Santeri naurahti tyytyväisesti, ja siitä patruuna ymmärsi, että asia oli luonnistunut hyvin.
»Vai niin, vai niin… höhöhö», nauroi hän suu auki. »Sinä kunnon
Santeri!»
Kauppias Lamppa oli isovatsainen ja julman kookas vanha nuorimies.
Naama oli leveä, aivan parraton ja likaisenharmaan värinen.
Talonpoikaisesta miehestä hän oli hyötynyt varakkaaksi kauppiaaksi.
Mutta kirjavaa oli ollut hänen elämänsä, eikä papinkirja ollut
läheskään puhdas.
Hyvälle tuulelle hän nyt tuli. Nauraa höhötti Santerin vehkeille ja tullimiesten tyhmyydelle. Mutta sitten hän iski silmää Santerille, ja he menivät konttorin viereiseen huoneeseen.
Lamppa haki kaksi pikaria ja pullon konjakkia pöydälle, ja he istuivat toinen toiseen päähän pöytää puhelemaan. Paljon olikin molemmin puolin tuumailemista, sillä tiukalle taitaisi nyt vetää salakuljetuksen. Tullimiehet olivat saaneet tietää, minkälaisia vehkeitä Palomäen Santeri kuluneina talvina oli hoksannut saattaakseen heidät harhaan. Kostoa he olivat uhanneet sekä Santerille että patruunalle. Olivat aikoneet vartioida yötä päivää, jotta vihdoinkin saisivat kiikkiin nuo molemmat rohkeat lurjukset. Enimmin heitä harmitti se, etteivät he onnistuneet toimessaan, vaikka sekä ylempää että alempaa jokivarrelta vähä väliä kuului viestejä, että siellä ja sielläkin oli tehty peslaaki.
Noista seikoista patruuna ja Santerikin nyt juttelivat, ja maistelivat pikareista tulista konjakkia, Santeri kuitenkin vain vähän huuliaan kostuttaen.
»Maista sinä enemmän», kehoitti patruuna. »Lasi kumoon joka kerta näin onnistuneen asian perästä.»
Mutta Santeri sanoi, ettei sopinut, jos tulisi ensi yönä jotakin hommatuksi.
»Elkää helvetissä vain niin rohkeasti, että pääsevät tekemään peslaakin!» sanoi patruuna pelästyen.
»Ei ole hätää», lohdutti Santeri. »Konsteja on vielä monenlaisia.»
Ja sitä sanoessaan hän nauroi kavalasti.
Patruuna arvasi, että Santeri oli keksinyt jotakin aivan uutta, jonkun erinomaisen keinon, jolla taas eksyttäisi tullimiehet tieltään…
»Voi helkkari sentään, kuinka olet vikkelä mies keksimään», ilostui hän sanomaan ja nauraa höhötti niin että iso vatsa aaltoili ja ruumis hytkyi. »Voi lempo kuitenkin», hän kehui yhä, vaikkei vielä ollut kuullutkaan, mitä Santeri oli miettinyt.
»Ota sinä pitempi ryyppy… kuule sinä!» kehoitti hän. »Pitäisi saada vähän miehillekin», sanoi siihen Santeri.
»No sepä nyt tietty… sehän on selvää… nyt niinkuin ennenkin…»
Hän pistäysi konttoriin ja sieltä puotiin ja virkkoi takaisin tultuaan:
»Konttorin oviloukossa on turkin alla, jotta saat itsekin ja miehille myös.»
Lamppa tahtoi tietää, millä keinoin Santeri nyt aikoi kuljettaa tavaraa, sillä varma saisi olla, että tullimiehet pitäisivät vahtia yötä päivää. Niin olivat uhanneet.
»Kyllä jälestäpäin kuulette», ilmoitti Santeri. »Enempää en sano…»
»Mutta älä sinä vain menettele tyhmästi, että käy kuin Juurrus-Antin on äsken käynyt», selitti patruuna. »Ole sinä varovainen… muuten ei tässä käy hyvin…»
Patruunan äänessä soi kuin epäilystä Santeria kohtaan.
»Kyllä ne teidän hommallanne pysyisivät tavarat ikuisesti Suomen puolella», vastasi Santeri tiukalla äänellä, kasvoillaan tyytymätön ilme.
»No elä sinä… enhän minä… Mutta varoittelen vain», alkoi patruuna hätäillä nähdessään, että Santeria suututti. »Elä, veli kulta, pahastu! Tuota noin… ota sinä kahvia pussillinen emännälle ilmaiseksi… tuliaisiksi…»
Santeri ei suuttunut kuitenkaan sen pahemmin, mutta sanoi sentään patruunalle:
»Jos en niitä minä poikki hommaa, niin kyllä ne muilta jäävät.»
Patruuna löi ystävällisesti Santeria olkapäälle ja naurusuin vakuutti:
»Sen minä tiedän… Sen minä tiedän ja vahvasti uskon… Mutta niinkuin ymmärrät, minua kadehtivat muut kauppiaat, joiden tavaroille vähä väliä tehdään peslaakeja, ja suuria sakkoja he saavatkin maksaa… Sitä minä tässä, ettei nytkään tulisi vahinkoa…»
Ja täytettyään taas pikarit hän vakuutti:
»Hyvät saat ansiot, jos nyt syystalvesta saisit onnessa tavarani tälle puolelle, ja viinaa on aina vapaasti niin paljon kuin tarvitset.»
He juttelivat vielä pitkän aikaa, ja väliin kuului patruuna nauraa höhöttävän.
Lähtiessään Santeri pisti konttorin oviloukosta, turkin alta, kaksi kiiltävää pulloa takkiturkkinsa taskuun.
Oli ihan pimeä. Taivaalta olivat tähdet peittyneet paksuun pilveen. Myöhäinen aika jo oli, ja Lampallakin oli tulia sammutettu. Santeri seisahtui hetkiseksi kujalle.
Suomen puoleltakaan ei enää näkynyt tulta mistään, eikä Oinas-Matin asettama valo jaksanut tallinullakolta tuikkia niin pitkää matkaa pimeän läpi. Mutta sitä ei Santeri ajatellut. Muuta hän mietti.
Mietti lähteä taas tullimiesten asunnolle vakoilemaan, olivatko kotosalla vai eivätkö. Hän käveli kuitenkin rantaan ja päästyään venevalkamaan oli kuulevinaan liikettä syrjästä. Heti juolahti hänelle mieleen, että tullihurtat olivat siinä isojen kivien suojassa vahtimassa. Hän ei kuitenkaan ollut tietävinäänkään, että oli mitään kuullut. Käveli vain jäälle ja vihelteli.
— Kyllä saatte vartoa, — hän ajatteli ja läksi astumaan suoraan Suomen puolelle kotirantaansa kohden. Kun hän oli päässyt puolijokeen, alkoi tallinullakolta kiilua pienoinen tuli. Sitä kohden oli hyvä osata, ja hän asteli nopeasti lopun taivalta.
Kim hän ehti kotirantaan, olivat siinä Oinas-Matti ja Ranta-Jussi vastassa. Siinä he olivat seisoa värjöttäneet koko ajan odotellen merkkiä Lampalta, sopiko vai eikö sopinut tulla toista kertaa tuomaan. Sillä sellainen oli ollut merkki ennen — ja niin oli asia nytkin puhuttu —, että jos tie oli selvä, niin etteivät tullimiehet olleet uhkaamassa, niin Lampan päärakennuksen yläkertaan sytytettiin tuli komeasti näkymään kahdesta suuresta ikkunasta, ja silloin sai tulla…
Sitä olivat Matti ja Jussi koko illan vahtineet, mutta koska ei sytytetty tulta, eivät he olleet uskaltaneet lähteä, vaikka ruuna seisoi valjaissa ja kuorma oli valmiiksi pantuna.
»Hyvä oli, ettette lähteneet… Tullimiehet ovat nytkin rannassa», sanoi Santeri ja ojensi miehille toisen tuomistaan pulloista.
»Vai ovat riivatut liikkeellä», sanoivat molemmat miehet, mutta kovin hyvillään he näyttivät olevan pullosta.
Ja he läksivät kaikin rantatietä nousemaan pihaan.
II
Seuraavana aamuna oli Palomäen Santeri jo varhain liikkeellä.
Koko yön hän oli mietiskellyt, miten alkaisi menetellä. Ranta-Jussi oli koko yön ollut Ruotsin puolella ja vasta aamun alkaessa valjeta tullut takaisin, kertoen Santerille seikkailustaan.
Liikkeellä olivat tullimiehet olleet koko yön ja aamupuolella toisen kylän tullimiehet tulleet sijaan, kun toiset menivät levähtämään. Lampan ympäristöllä he olivat kävelleet ja välisti käyneet jäälläkin, puoliväylässä asti. Suuren kiven takana Lampan venevalkamassa oli Jussi pitkänään hiljaa makaillut. Kerran he olivat käyneet ihan kiven vieressä, mutta eivät onneksi olleet Jussia huomanneet. Siinä he olivat minkä mitäkin keskustelleet, noituneet ja vartoneet, kertoi Jussi.
»Mitä he puhuivat?» tiedusti Santeri Jussilta.
Jussi selitti:
»Saalkreeni oli pahimmalla päällä, ja kun Fynke sanoi, että oli hullutusta nyt vaania ja odotella… ettei Palomäen Santeri niin tyhmä ole, että tämmöiseen ansaan menee, niin Saalkreeni oli suuttunut Fynkellekin.»
Santeria nauratti.
Mutta eipä ollut naurun asia nyt, sillä kovin häntä mietitytti. Ennen hän oli saanut narratuksi tullimiehet loitommas kaikenlaisilla rohkeilla valheilla, mutta he olivat nyt viisastuneet. Eivät lähteneet enää juorujen perässä kaahaamaan, vaikka enkeli taivaasta olisi kutsun lähettänyt. Siksi monta kertaa oli heitä petetty. Kerrankin Santeri oli toimittanut Suomen puolen Ison-Liisan valehtelemaan, että Makon kylästä ylempää jokivarrelta aiottiin kavaltaa sata säkkiä jauhoja Viikluntiin, muka niinkuin seuraavana yönä. Tullimiehet uskoivat Isoa-Liisaa, antoivatpa palkinnonkin Liisalle näistä tiedoista ja asettuivat isolla joukolla vahtimaan…
Mutta yhtään säkkiä ei kuulunut poikki tuotavaksi. Samana yönä Santeri miehineen kavalsi Lampalle tavaraa tuhansien markkojen arvosta. Jälestäpäin tullimiehet saivat tietää, että heidät oli narrattu Makon kylästä tulevia jauhoja vaanimaan, ja arvasivat hyvin, että Santeri oli ollut johtomiehenä.
Sitä hän nyt siinä miettiessään muisteli.
Mutta äkkiä hänen mieleensä juolahti sukkela tuuma.
Hän käski Jussinkin mennä kotiaan levähtämään, että jaksaisi, jos niin tarvittaisiin, ensi yönä olla liikkeellä.
Jussi meni kotiaan, ja torppaansa oli mennyt Oinas-Mattikin jo illalla.
Santeri jäi hommailemaan pihalle, kävi tallissa ja navetassa ja teki minkä mitäkin isännän askaretta. Mutta syötyään aamiaista hän painui makasiiniin ja pani oven kiinni.
Siellä hän alkoi vanhoihin, niinisiin tupakkakulien kuoriin tukkia kaikenlaista roskaa, nouti olkiakin ja märkiä suutteita ja sulloi niihin. Kun kolme kulia oli täynnä, neuloi hän suut vasiten kiinni, että ne olivat täpötäysien tupakkakulien näköisiä.
— Jopahan tuli hyvää tavaraa, — arveli hän itsekseen.
— Nyt tehkööt peslaakin, jotta kerrankin saavat priimaa Venäjän lehtitupakkaa.
Tyytyväisenä hän käveli pirttiin. Emäntä seisoi itku silmässä taaskin.
»No, mikä nyt taas on?» kovisti Santeri.
»Mennä yönä kuuluu taas Oinas-Matti olleen päissään ja pitäneen pahaa elämää», jämäsi emäntä valittavalla äänellä.
»Mitä se sitten sinuun kuuluu tai minuun!» tiukkasi Santeri uudelleen.
»Sinun on syysi!… Sinä sitä väkevää kuljetat Lampaita ja annat
Matille… Koko viime yönkin taas…»
»Suu kiinni!» ärähti Santeri.
»Niin kauan sinä vehkeilet… Kyllä se on jumalatonta elämää…»
»Sinulla on kitinäsi ja vikinäsi, vaikka talossa olet kuin pappilassa», sanoi Santeri vaimonsa puheisiin. »Kaikkea on yllin kyllin…»
Emäntä pyyhki punertavia silmiään ja huokaili.
Silloin kun he menivät naimisiin, olivat ihmiset puhuneet yhtä ja toista pahaa Santerista. Mutta emäntä ei ollut silloin uskonut, kun joku oli kertonut, että Santeria epäiltiin murhapolttajaksi, vaikkei asiaa ollutkaan voitu näyttää toteen. Sen hän kuitenkin oli monesti saanut ymmärtää, ettei Santeri ollut rehellisellä työllä tavaraansa ja rahojansa kerännyt…
Jumalan kiitos, että kuoli se lapsi, ainoa, joka heillä oli ollut, ettei ollut näkemässä isänsä pahoja töitä…
Näin emäntä itkusilmin mietiskeli, kun yksin jäi suureen pirttiin ja alkoi väelle päivällistä hommata. Hän näki ikkunasta Santerin kävellä viuhtovan maantielle päin ja kääntyvän Ison-Liisan tuvalle, joka oli kuusikon peitossa vaaran laidassa, kaukana maantiestä.
— Mitä hänellä lienee Isolle-Liisalle asiaa? — aprikoi emäntä.
Santerin ei ollut tapana käydä Ison-Liisan tuvalla kuin ani harvoin. Aika rötkäle tuo Iso-Liisakin! Nyt ei enää muuta joutanut tekemään kuin tullia kavalsi edestakaisin. Suomen puolelta vei minkä mitäkin tullinalaista pientä tavaraa Ruotsin puolelle ja sieltä taas toi järvikyläläisille ja ylimaahan kulkijoille konjakkia ja viinaa, laajan kauhtanansa taskuissa pulloja piilotellen. Ruotsin puolella häntä nimitettiin Suomen puolen Isoksi-Liisaksi. Mutta kun Ruotsin puolella oli samankokoinen akan torilo, joka samoin kavalsi tullia, sanottiin häntä vuorostaan Ruotsin puolen Isoksi-Liisaksi.
Molemmin puolin rajaa tiesivät rajavartijat näiden akkojen hommat, mutta eivät olleet saaneet heitä taipaleella kiikkiin.
Kun Palomäen Santeri saapui Liisan tuvalle, istui tämä sukkaa kutomassa. Heti akka arvasi, että jotakin hommaa nyt taas oli tekeillä, kun Santeri tuli hänen puheilleen. Oli ennenkin tullut, kun oikein ahtaalle otti, ja monta kertaa oli Liisakin tullikavallushommassa ollut.
Mutta Santerilla oli taskussaan pullo, ja kun hän sen veti näkösälle ja tahtoi Liisalta kahvikuppia, välähtivät Liisan silmät, ja mustalle naamalle ilmestyi päiväpaisteinen hymy.
Ja kun hän oli maistelemalla tyhjentänyt kahvikupillisen väkevää konjakkia, alkoi hän puhella Santerin kanssa. Ensin tuumailtiin muista maailman asioista, mutta kun keskustelu kääntyi tullikavallukseen, hiljensivät molemmat äänensä supatukseksi, vaikka ei ollut kuuluvissakaan muita ihmisiä.
Santeri oli miettinyt uuden keinon tullimiehiä pettääkseen ja tarvitsi nyt avukseen Ison-Liisan. Leveään nauruun meni Ison-Liisan hampaaton suu, kun hän kuuli, kuinka ovelan keinon Santeri oli keksinyt.
Ison-Liisan tulisi, — niin selitti Santeri, — pukeutua miehen vaatteisiin ja panna lammasnahkainen naapukka päähänsä, niin ettei häntä tunnettaisi. Iltahämyssä Liisan tulisi saapua Palomäkeen ja kävellä suoraan pihan taitse makasiinin eteen. Santeri valjastaisi valmiiksi vanhan hevoskaakin, jonka vasta tänä aamuna oli saanut eräältä rahtimieheltä melkein ilmaiseksi ostaa. Kuormana olisivat ne kolme tupakkikulia, jotka Santeri oli oljilla, suutteilla ja muulla roskalla täyttänyt. Liisan tulisi ajaa huilata suoraan Lampan pihaan ja siitä läpi pihan, ellei tullimiehiä näkyisi. Jos taas tullimiehet ryntäisivät peslaakia tekemään, tulisi Liisan nopeasti loikata kuormasta pois ja lähteä juoksemaan Suomen puolelle päin. Mutta hänen tulisi kuitenkin katsella mihin päin tullimiehet saaliinsa kera lähtisivät. Lähtisivätkö ajamaan Haaparantaa kohti vai kääntyisivätkö ylöspäin.
Siitä seikasta hänen tulisi heti palata ilmoittamaan Palomäkeen…
Niin selitti Santeri, ja Iso-Liisa ymmärsi hyvin, kuinka tulisi menetellä.
Hän nauraa virnisteli Santerin keksinnölle ja arveli, etteivät taida tullimiehet kovinkaan riemastua, kun tupakkakulien sisällön näkevät. Mutta tulla lupasi, mieheksi puettuna.
Santeri kaatoi vielä toisen kerran kahvikupin täyteen konjakkia.
»Kyllä tulee hyvä», arveli Liisa kiitokseksi.
»Ja lisää saat, kun asiat luonnistuvat hyvin», lupasi Santeri ja läksi pois.
Liisa alkoi hommailla miehenvaatteita käsille. Hänellä oli vielä tallella entisiä, joita ennenkin oli käyttänyt, kun ylimaan miehille viinaa kavalsi. Ne hän nyt nouti ullakolta valmiiksi ja puheli ääneensä itsekseen, kun konjakki tuntui nousseen päähän.
* * * * *
Mutta Santeri puuhaili kaiken päivää ulkosalla, kävellen edestakaisin.
Rengilleen hän antoi määräyksiään ja piti kovaa hoppua.
Itsekseen renki ihmetteli, mitä isäntä aikoi tehdä tuolla vanhalla hevoskaakilla. Ja viimein hän kysyikin Santerilta.
»Kyllä siitä vielä hevonen tulee, jahka se vähän levähtää ja lihoo», vastasi Santeri.
Mutta renki ei ottanut sitä uskoakseen, sillä hän tiesi ja tunsi isäntänsä niin visuksi, ettei tämä alkanut huonona heinävuonna lihottaa kuolevaa kaakkia, kun talossa oli kolme hyvää hevosta.
Iltahämyssä saapuivat Oinas-Matti ja Ranta-Jussi Palomäkeen.
Santeri oli jo pannut kuorman valmiiksi makasiinin eteen. Kaikkein kehnoimman rekensä oli hakenut ja muutkin neuvot sitä mukaa, niin ettei koko kuorma todellisuudessa ollut minkään arvoinen.
Naurusuin ihmettelivät Matti ja Jussi Santerin nokkeluutta, mutta enimmin huvitti heitä se, että tullimiehet tulisivat saamaan oikein pitkän nokan. Ja he ymmärsivät hyvin senkin, ettei heistä kummankaan sopinut lähteä tuota roskakuormaa kuljettamaan, sillä tullimiehet olisivat heidät kohta tunteneet.
Santeri talutti vielä tallista ostamansa hevoskaakin, ja miehissä he valjastivat sen tupakkakuorman eteen.
»Miltä näyttää?» kysyi Santeri, kun hevonen oli valjaissa.
»Tupakkakuormalta näyttää… hyvä on», vastasivat miehet.
Samassa ilmestyi, navetan takaa tullen, joukkoon neljäskin mies. Se oli
Iso-Liisa, joka miehenkin vaatteissa näytti kookkaalta ja hartevalta.
Oinas-Matti ja Ranta-Jussi eivät olleet tuntevinaan Isoa-Liisaa, vaan läksivät kävelemään pihaan.
Mutta Santeri ja Liisa vaihtoivat vielä kuiskaamalla jonkun sanan. Sitten Liisa iski hevoskonia ruoskalla ja lähti ajamaan rantatietä jäälle.
Santeri seurasi perässä törmälle asti, ja hetken päästä saapuivat siihen Matti ja Jussikin.
Oli jo niin pimeä, että kun Liisa kuormineen pääsi puolijokeen, hän katosi näkyvistä. Mutta selvästi kuuluivat ruoskaniskut, kun Liisa pakotti hevosta juoksemaan.
Nyt piti Ranta-Jussin lähteä poikki ja jossakin Lampan nurkan takana kuunnella, mitä tapahtuisi, ja pian tulla ilmoittamaan. Sillä semmoinen oli Santerilla tarkoitus, että kun tullimiehet panevat roskakuormalle peslaakin ja riemuissaan lähtevät sitä sekä hevosta viemään Haaparannalle päin… silloin hän alkaa kolmella hevosella kuljettaa tavaroita poikki, että vinkuu…
Hän selitti Matille ja Jussille, mitä aikoi, ja hänen silmänsä kiiluivat kuin kissan.
He kuuntelivat yhdessä, alkaisiko Lampan pihasta kuulua mitään oudompaa melskettä. Mutta vaikka oli aivan tyven, ei mitään kuulunut, ja epäilemättä oli Liisa jo ehtinyt pihaan asti.
Santeri neuvoi vielä Jussille, miten menetellä, ja Jussi läksi kävelemään suoraan Lampalle päin.
Santeri ja Oinas-Matti jäivät rantatörmälle odottamaan.
Pimeä oli, kun Jussi nousi venevalkamasta Lampan pihaan. Hän käänsi naapukan korvilleen, jotta naamakin osaksi peittyi. Tavallisesti hän käveli etukumarassa, mutta nyt hän koetti kävellä suorana ja pönäkkänä, etteivät tullimiehet tuntisi, jos osuisivat kohti tulemaan.
Kujalle päästyään hän näki Ison-Joonaan juosta könttivän pihan poikki ja kiroilevan, ja maantieltä päin kuului isoäänistä puhelua…
Patruuna seisoi rappusilla, jonne konttorin ikkunasta lankesi valoa, seisoi siinä avopäin, huitoi käsillään ja kiroili:
»Pahus vie… kuka lorvi se oli tuo mies?… Hevonen ja kolme
tupakkakulia… Joonas?… Joonasi… Tule tänne! Näetkö?…
Kuulitko?… Voi maan perkelettä sitä Santeria… Joonas, Joonas!
Helvetin aasi!»
Ranta-Jussi ymmärsi, kuinka oli käynyt. Häntä nauratti, ja hän vihkaisi mennä pihan läpi, niin etteivät patruuna ja Iso-Joonas häntä huomanneet.
Isoa-Liisaa hän ei nähnyt, mutta sensijaan hän riensi maantielle päin, mistä kuuli tullimiesten ääniä. He tuntuivat pysähtyneen tielle ja siinä tuumailevan. Jussi laskeutui pellonojaan ja konttasi pohjaa myöten, niin että pääsi melkein tullimiesten viereen. Siinä hiljaa kyyrysissään hän kuunteli.
Hyvillään he kuuluivat olevan ja kaikin kolmin seisovan kuorman vieressä. Uskoivat saaneensa suuren saaliin.
»Ettekö tunteneet miestä?» kysyi Saalkreenin ääni.
»En minä tuntenut», vastasi Fynke. »Kun tartuin kiinni hevoseen, hyppäsi mies kuorman päältä ja näytti vilistävän navetan taakse…»
»Ei ollut Palomäen Santeri… eikä Oinas-Matti, ja liian pitkä hän oli
Ranta-Jussiksikin», kuului kolmas, Kruuki selittävän.
»Olkoon kuka hyvänsä, mutta Palomäestä tämä kuorma on lähtöisin ja Santerin hommaa se on… Muut eivät olisikaan näin rohkeita… Mutta kerran pettyi Palomäen viisas isäntäkin», kuului Saalkreeni hyvillään lausuvan.
Jussi kuuli selvästi kaikki heidän puheensa. Nyt tullimiehet alkoivat neuvotella, kuinka tekisivät. Maantiellä oli vielä huono rekikeli, kun oli routaa melkein joka paikassa, mutta jäitse oli jo kuljettu joenrantoja pitkin Haaparannalle asti ja vain kosken kohdilla menty maitse. Niin päättivät tehdä tullimiehetkin, sillä niin pian kuin mahdollista he tahtoivat saada takavarikkoon otetut tupakkamatot ja hevosen asianomaiseen paikkaan, näyttääkseen, että onnistuu se heillekin… Nyt heti, tänä iltana aikoivat lähteä…
Kruuki-niminen tahtoi vielä käväistä heidän asunnossaan, joka oli hiukan ylempänä; toiset, Saalkreeni ja Fynke aikoivat Lampan alapuolella ajaa jäälle.
Sen kuultuaan Jussikin tuli piilostaan takaisin, ojanpohjaa pitkin kontaten. Mutta päästyään vähän edemmäksi hän nousi tielle ja läksi juosta vilistämään. Mennessään Lampan pihan poikki hän näki konttorin ikkunasta, että patruuna pauhasi Joonaalle, joka seisoi lakki kourassa oven suussa. Hän riensi kuitenkin minkä ehti jäälle, hyvin tietäen, että Santeri levottomana odotti tietoja.
Mutta hänen ehdittyään puolijokeen tuli Santeri yksinään vastaan. Iso-Liisa oli jo palannut ja kertonut, että takavarikkoon oli otettu kuorma ja hevonen, mutta muuta ei tiennyt.
Mitä tiesi Jussi?
Jussi kertoi kuulemansa ja näkemänsä.
»Jopa kävi hyvin», sanoi Santeri riemastuen. »Ne lähtevät kaikki kuorman vientiin… Hyvääpä kuuluu…»
Nopeasti hän selitti Jussille, mitä nyt oli tehtävä. Jussin oli mentävä omaan rantaan, missä Oinas-Matti odotti. Hänen piti sanoa Matille, että iso ruuna oli pantava valjaisiin ja kuorma laitettava valmiiksi. Sitten Jussin oli riennettävä törmälle vahtimaan, milloin Lampan yläkerrassa sytytetään tulet. Silloin hänen piti juosta ilmoittamaan Matille, että nyt sopi tulla…
Santeri itse menisi vielä katsomaan ja vakoilemaan, että kaikki oli selvää ja että tullimiehet todella poistuivat. Kuitenkaan ei uskallettaisi tuoda enempää kuin yksi kuorma kerrallaan. Lampan asiapojan hän lupasi toimittaa tuomaan vähän väkevää molemmille.
Jussi hoksasi heti, mitä Santeri tarkoitti, ja lupasi toimittaa kaikki täsmällisesti. Hän läksi Suomen puolelle, ja puolijuoksua painautui Santeri Lampalle päin.
Jo porstuaan hän kuuli, kuinka patruuna kähisi ja käveli edestakaisin.
Kun Santeri astui konttoriin, seisoi Iso-Joonas suu naurussa oven pielessä ja selitti juuri, mitä tupakkamatoissa oli ollut. Santerin tulosta patruuna riemastui niin, että Santerin piti istuutua pöydän päähän, eikä paljoa puuttunut, ettei patruuna rientänyt häntä syleilemäänkin.
»Tilta hoi, tuoppa parasta konjakkia ja sokeria!» huusi hän puotipiialle, tarjosi Santerille sikaaria ja antoi Joonaallekin.
»Häkö… häkö!» nauroi hän. »Oletpa sinä, Santeri sentään… Kuka hitto olisi hoksannut tuollaisen vikkelän tempun…. Se oli niin… joo, aivan verraton sutkaus niille hävyttömille kanaljoille…»
Patruuna ihmetteli ja nauroi. Ennenkuin Joonas tuli selittämään, kuinka asia oli oikeastaan järjestetty, oli hän silmittömästi suuttunut ja kironnutkin Santerin tyhmyyttä ja varomattomuutta, selitti hän naurun lomassa.
»Ja varmaan ne nyt menevät Haaparannalle asti, ennen kuin katsovat, mitä tupakkakulit sisältävät… Mutta voi sitä pitkää nokkaa…»
Patruuna nauroi, että ihan ojenteli.
»Eivätkä tunteneet Isoa-Liisaa… eivät aavistakaan kuka heitä… ja mistä sinä hoksasit sen vanhan hevoskaakin?»
»Hoksata pitää», sanoi Santeri, mutta häntä näytti huvittavan patruunan ihmettely enemmän kuin koko asia.
Mutta kun konjakki oli tuotu pöydälle ja patruunan annettua Joonaallekin pitkänlaisen ryypyn Joonas mennyt hommiinsa, alkoivat patruuna ja Santeri keskenään tuumailla. Kiire oli. Santeri ei maistanut konjakkia kuin puoli pikarillista, mutta sensijaan hän sanoi, että miehille… pitäisi panna poika viemään…
»Juu vain…jopa tietenkin», lupasi patruuna ja kuiskasi puotipiialle,
Tiltalle.
Santeri läksi vielä ulos vakoilemaan, mutta patruuna jäi yksin konttoriinsa kävelemään. Määrä oli sitten vasta sytyttää tuli yläkertaan, kun Santeri kävisi sanomassa. Hän oli aikonut käydä vakoilemassa, olivatko tullimiehet todella lähteneet Haaparannalle päin.
Jännityksessä patruuna odotti Santerin takaisintuloa. Huolta ja hommaa oli. Tuhansien markkojen arvosta oli hänellä tavaraa Palomäessä, ja kiire olisi niillä ollut rajan yli, sillä Lamppa välitti muualle Ruotsiin kaikenlaista. Ennen, takavuosina, oli »luntreijaus» käynyt hyvin, sillä rajavartijoita oli harvemmassa. Mutta ahtaalle oli nyt ottanut, ja häntäkin, Lamppaa, oli sakotettu sekä tullipetoksesta että viinanmyynnistä. Mutta kumpaakaan hommaa hän ei malttanut heittää pois, sillä hyvät olivat niistä tulot. Vähimmällä oli Lamppa sittenkin päässyt Ruotsin puolen kauppiaista. Ei ollut häneltä saatu vahingoksi asti tavaroita takavarikkoon, ja mitä viinanmyyntiin tuli, niin sitä oli myyty… eipä hän itsekään osannut sanoa kuinka paljon. Muille kauppiaille oli viime talvenkin kuluessa tullut suuria vahinkoja, muutamille niinkin suuria, että saivat tehdä vararikon ja itse astua linnaan sakkoja maksamaan.
— Mutta tyhmiä ja varomattomia he olivatkin olleet, — mietiskeli Lamppa huoneessa kävellessään. — Panevat kaikenlaisia tyhmiä tuomaan kuormaa poikki ja uskovat kaikille kelvottomille tavaransa… Mutta eipä anna Santeri pettää itseänsä… Jessus, kyllä vain ovat vihaiset minulle ja Santerille, nämä tullihurtat, ja vieläpä Oinas-Matillekin ja Ranta-Jussille… Joo… joo… Mutta elää tässä kunkin pitää…
Hän oikoi pitkää vartaloaan, niin että iso vatsa pullisteli kuin suovanperä.
»Missä hemmetissä se Santeri nyt näin kauan viipyy?» hän sitten sanoi ääneen ja katsoi kelloansa, joka jo aloitti yhdeksättä.
»Tilta hoi, panitko pojan viemään Oinas-Matille… ja oletko varustanut lamput yläkertaan?» huusi hän sitten puodin ovelta.
»Kaikki on toimitettu», vastasi nokkela Tilta, joka oli oli ollut patruunan uskottuna palvelijana jo kymmenen vuotta.
»Se on hyvä… se on hyvä… Kyllä sen arvasin…»
Silloin tulla tupsahti Santeri kuin varjo konttoriin. Hän tuli ja meni aina niin hiljaa, ettei hänestä kuullut eikä nähnyt mitään ennenkuin hän aukaisi oven ja astui huoneeseen. Hänen kiiluvista silmistään patruuna päätti, että asiat olivat hyvällä kannalla.
»Sytyttäkää pian tulet yläkertaan…! Minä sanon Joonaalle, mitä hänelle kuuluu!…. Eikä patruuna saa liikkua konttorista!» selitti Santeri nopeasti. »Pian kaikki!» hän sitten lisäsi komentavalla äänellä ja oli samassa jo ulkona.
»Tilta! Tilta!» hoki patruuna ja koetti olla notkea liikkeissään hänkin, rynnätessään puodin ovelle Tiltalle määräyksiä antamaan.
Vikkelästi laskeutui Santeri pihalle ja riensi puolijuoksua pirttiin, jossa tapasi Joonaan. Tälle hän selitti, mikä oli aikomuksena. Käski Joonaan mennä valmiiksi makasiiniin ja odottaa Oinas-Matin tuloa. Tosin ei ollut mitään erityistä pelättävissä, sillä hän, Santeri, oli ottanut selvän, että kaikki tämän kylän tullimiehet olivat lähteneet »suurta saalistaan» Haaparannalle viemään. Saattaisi kuitenkin tapahtua, että muiden kylien tullihurtat osuisivat liikkeelle, ja niitä vastaan täytyi olla varuillaan.
»Pidä silmät ja korvat auki, ja jos jotakin näet, niin juokse kujalle ja puhalla pilliin, jotta Matti tietää kääntää takaisin», neuvoi hän lopuksi Joonasta.
Hän läksi taas kotiin päin, tahtoen vielä neuvoa Mattia. Ilma oli kylmennyt, taivas oli täynnä tähtiä, ja vuorien päällitse loimusivat revontulet, ensimmäiset tänä syksynä. Puolivälissä jokea Santeri silmäsi taakseen ja näki, että Lampan yläkertaan oli sytytetty tulet. Hän joudutti kulkuaan, arvaten, että Matti ja Jussi olivat tekemässä lähtöä joen poikki.
Juuri kun hän ehti kotirantaan, romahti hevonen kuormineen rantatörmästä alas jäälle. Oinas-Matti istui tupakkakulin päällä, ja valjaissa oli Palomäen iso ja väkevä ruuna, joka oli satoja kertoja vilahtanut tullimiesten nokan alta.
Matti oli ryypännyt kelpo lailla patruunan lähettämistä viinoista, jotta oli rohkeimmillaan humalassa. Kehui voimiaan ja sanoi Santerille, että pään hän halkaisee tullihurtilta, jos ne eteen tulevat. Santeri tyynnytti -häntä kuitenkin ja selitti, ettei muuta tarvinnut kuin ajaa suoraan makasiinin eteen. Joonas odotti makasiinissa ja oli valmiina auttamaan tupakkamattoja sisälle.
»Nousevat ne minulla yksinkin», kerskui Matti.
Hän massautti suullaan, ja vireä, vastakengitetty ruuna läksi nopeaa juoksua Ruotsin puolelle. Santeri aikoi ensin mennä ja ruveta Ranta-Jussin kanssa ottamaan tavaroita esille makasiinista, mutta muuttikin päätöksensä ja läksi seuraamaan Mattia. Tämä ajoi jo melkein toisella rannalla, sillä selvästi kuului, kuinka ruuna juosta vilisti pitkin mainiota, sileää munakkaa.
Matti istui vähän huojuen tupakkakulin päällä, ja kun venevalkamassa reenjalas kopahti kiveen, oli hän pudota silmilleen. Hän laski kirouksen ja tempasi ohjista…
Silloin juuri kuului ilmaa halkaiseva vihellys Lampan kujalta, mutta kun reen raudat kiljuivat routaa vasten, ei Matti sitä kuullut. Mutta Santeri kuuli sen jäälle, arvasi vaaran uhkaavan ja riensi juosten perässä.