E-text prepared by Tapio Riikonen

UUTEEN ELÄMÄÄN

Idylli erämaasta

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1909.

I.

Kaksi miestä kävelee kapeaa, mutkittelevaa polkua pitkin asutuilta mailta kiveliöön päin. Edellä astuvalla on kannannainen taakka selässään, mutta jälkimäisellä vain pieni kainalolaukku, joka riippuu olan yli nahkakantimessa. Polku on kapea, paikoitellen kivikkorovaa ja pounikkoa. Väliin se nousee sileälle vaaran kyljelle ja toisin ajoin, kuin kulkijalle huviksi, viepi hietaista männikkökangasta pitkin. Soiden poikki ei vie eikä halkaise jänkkiä, vaan kiertää niiden rantoja, metsän peitossa pysyen.

On valoisa ja lämmin Pohjolan kesäyö.

Vanhemmalle miehelle, joka astuu edellä taakkoineen, tuntuu tulevan lämmin ja palava. Hiki tippuu hänen kasvojaan pitkin, joita hän tuon tuostakin pyyhkäisee puseronsa hihalla. Mutta reippaasti hän astuu, tottuneesti kiertää polulla olevat kivet, ja varmasti nousee jalka polun poikki kaatuneen lahon yli. Voimaa on vielä jänteissä ja tukevassa varressa, joustavuutta koko olennossa. Eivät ole hartiat kumarassa, sillä hän on lyhyenläntä ja tanakkaa tekoa kuin petäjän tyvi.

Paras miehuuden aika on sentään jo ollutta; harmahtavat hiukset ohimolla ja rypyt silmäin ympärillä tietävät vanhuuden päivien alkaneen. Mutta hän on tottunut kantamaan taakkoja selässään, oppinut polkuja astumaan ja kiveliöitä kulkemaan. Koko ikänsä on kiveliössä asunut ja monasti sinne selässään kuljettanut perheelleen elatuksen.

Hänen jäljessään kävelevä mies on nuori vielä, hoikka ja heikonnäköinen. Vaatteet ja kengät ovat herrasmiehen, ja keppi, jota hän levottomasti heiluttelee, on hienon maailmanmiehen. Tukka on mustankiiltävä, silmät suuret ja siniset, mutta niiden ilme on väsynyt ja arka, samoin kuin koko olemuksessa on jotakin pelonsekaista ja pehmeää. Mutta vaikka häntä ei paino rasita, näyttää hän paljoa väsyneemmältä kuin hänen vanhempi kumppaninsa. Sillä hän on tottumaton kulkemaan kivikkopolkuja eikä näytä karaistuneelta kestämään erämaan vaivoja ja elämää. Vähän väliä hänen jalkansa töksähtää polun kiviin tai tarttuu risuihin. Vari on hänelläkin, vielä varimpi kuin toverilla. Lakkaamatta hän pyyhkii hikeä kasvoiltaan ja huitoo nenäliinallaan sääskiä ympäriltään.

Vanhemman miehen nimi on Heikki Kotarova, Illinginjärven uudistalon kovaa kokenut isäntä. Nuorempi on Kaarlo Savio, eteläsuomalainen kirjailija.

Kaksi päivää he ovat jo olleet matkalla. Suoraan itää kohden ovat taivaltaneet, ensin koskista jokea pitkin veneen varassa, sitten jalkapatikassa. Nyt on viimeinen, mutta myöskin pisin ja raskain taival kuljettavana, ennenkuin pääsisivät perille suuren, saivovedestään kuuluisan Illinginjärven rannalle, missä oli yksi ainoa asukas ja talo.

Outoa ja omituista oli taival ollut Savion mielestä, outoa ja omituista koko tämä pohjoinen maailma, josta ei ollut kuullut muuta kuin satuja kerrottavan. Kun he kirkonkylästä veneellä lähtivät painamaan vastavirtaan synkistä kiveliöistä juoksevaa jokea pitkin, tuntui hänestä, että se oli viimeisiä ponnistuksia siihen uuteen elämään, jota hän oli hakemassa. Jyrkkien koskien alla hän oli noussut maihin ja kävellyt polkua pitkin sen niskalle, sillä aikaa kun Heikki kumppaneineen kiskoi venettä ylös koskea. Yön aikoina oli kuljettu ja kuumimman päivän ollessa noustu maihin johonkin koskenrannalla olevaan taloon, jossa levähdettiin.

Alajuoksultaan olivatkin joen molemmanpuoliset rannat olleet taajaan asuttuja, mutta kuta ylemmäs he ehtivät, sitä mukaa harveni asutus, pienenivät viljelykset. Synkkä kiveliö alkoi heti joen rannasta ja näytti ulottuvan maailman ääriin. Sinne tänne joenrannalle, etelään viettävälle rinteelle, oli vielä joku uskaltanut mökkinsä salvaa ja kuokkia peltoa sen ympärille. Mutta joen latvoilla, suurten järvien rannoilla, kuului olevan vankkoja asutuksia ja varakkaita kyliä, joiden asukkaat viillättivät näitäkin vesiä alas valtaväylän varsille, mutta kulkivat toisaalle päinkin erämaiden poikki leikkaavia jokiloita pitkin toisen suuren valtaväylän rannoille ja kirkonkylään.

Tämä polku, joka vei Illinginjärvelle, oli alkanut joen lompalolta korkean vaaran alta. Siinä oli jokitörmän päällä, kuusikon suojassa, Heikillä vakituinen venehuoneensa, jossa sitä säilytti talvisin ja johon sen kesäisinkin veti suojaan aina kun kirkolta palasi. Siinä oli hänen varastohuoneensakin, johon veneestä tuomisensa kokosi, ne sitten selässään kantaakseen vähissä erin kotiaan. Neljä säkkiä jauhoja oli sinne nytkin jätetty ja säkki suoloja. Kesän evääksi ne oli tuotu, kun oman pellon vilja oli aikoja loppunut.

Ihmetellen ja kuin unta nähden oli Kaarlo tarkkaillut Heikin ja hänen kumppaniensa raskaita ponnistuksia, kun he kiivasta virtaa ylös sauvoivat jauholastissa olevaa raskasta venettä. Kuntoa ja miehuutta siinä kysyttiin.

Vähitellen hän oli alkanut herätä unestaan ja herännytkin oikeaan todellisuuteen. Mitäpä olikaan hän tiennyt erämaan asukkaiden elämästä ja niistä ponnistuksista ja vaivoista, joita he saivat kokea jokapäiväisen leivän hankinnassa! Ei mitään hän niistä tiennyt, ei koskaan omin silmin ollut nähnyt. Tosin oli joskus pääkaupungista maaseudulla käynyt, mutta mitäpä se oli sekään kansan elämä muuta kuin näennäistä hyvinvointia hyvien kulkureittien varsilla… Mutta tämä!

Tämä oli sitä todellista, tervettä elämää, Suomen kansan elämää, josta oli kuullut puhuttavan ja lukenut kirjallisuudessakin… Tämän sitkeän, kovaa kokeneen kansan raskasta elämää, karua maata ja kylmää ilmanalaa vastaan…

Kun hän silmäsi edellään kävelevää Heikkiä, jonka hartioita painoivat hänen matkakapineensa ja jonka harmenevia hiuksia pitkin hiki tippui, tuli hänen niin sääli Heikkiä, että esitteli levähdettäväksi…

"Ei ole enää pitkä matka järvelle", vastasi Heikki eikä katsonutkaan taakseen, toisen ollessa vähän väliä kompastua kiviin.

Kaarloa ihmetytti miehen sitkeys. Monta vuorokautta oli raskasta lastia sauvonut vastavirtaan… nyt tuommoinen taakka selässä… ja kuitenkin astui kuin levännyt, nuori mies… Ei taakseen joutanut silmäämään, ei taakkaansa mättäälle laskemaan.

"Tästä alkavat heti… tuo jänkkäpilkka kun on kierretty… hyvät maat ja paremmat polut", puheli Heikki hetken kuluttua.

"Joko olemme puolivälissä?" kysyi Kaarlo nyt. Oli aikaa jo aikonut kysyä, mutta peläten, ettei vielä oltaisi, oli hän koettanut säästää kysymystään niin kauan kuin mahdollista.

"Jo toki!" kuului Heikin rauhoittava vastaus. "Eihän tätä väliä vedestä veteen pitäisi olla kuin kolme neljännestä… vaan liekö tuota kukaan oikein mitannut."

"Sanoittehan olevan tuolta joen rannalta kotia toista penikulmaa", muisteli Kaarlo.

"Niinpä niin. Mutta siinäpä onkin järvi välissä, toista neljännestä leveä…"

"Teidän talonne on siis tuolla puolella järveä?"

"Niin on — ei sinne tietämättä kulkija kostu… Ja kyllä siellä saapi olla rauhassa se, joka ei muita ihmisiä ikävöi… Kun kuulutte semmoiseen paikkaan haluavan… On sekin!…"

Kaarlo pani merkille, että kuta likemmäksi he saapuivat Illinginjärveä, ja kuta synkempi ja lyömättömämpi erämaa heitä ympäröitsi, sitä puheliaammaksi kävi Heikki. Kirkonkylässä, jossa yhteen tulivat, ei Heikki ollut monta sanaa virkkanut, ja tullessakin haasteli hyvin vähän. Joskus vain jonkun sanan lausui, kun osui vastuspaikka. Silloinkin tyynesti ja rauhallisella äänellä. Mutta nyt vasta näytti kuin kotiutuvan, kun oli loitottu asutuilta mailta. Täällä se olikin Heikin kehto, täällä kovan kiveliön keskellä, täällä hänen elämänsä, ilonsa ja onnensa.

Ei ollut Heikki Kaarlolle kertonut juuri mitään kotioloistaan. Lyhyeen oli vastannut ja siihen lopettanut keskustelun. Sen oli Kaarlo saanut tietää, että nuorena, naimattomana miehenä Heikki oli tänne Illinginjärven rannalle hakenut kruununtorpan paikan ja siihen alkanut rakentaa mökkiä. Toisen sydänmaanjärven rannalta oli kotoisin, suuren lapsilauman nuorin poika.

"Kauanko Heikki on jo täällä asunut?"

"Kolmaskymmenesviides kesä on kulumassa."

Taas näytti Heikki tiukentavan kulkuaan. Ainakin Kaarlosta tuntui niin, sillä hänen ja Heikin väli pyrki pitenemään.

"Tässä on juuri heti, kun pääsemme tuon Hiirimaanvaaran pohjukalle, minun tavallinen lepokiveni… Jospa siinä levähtäisimme!" kuuli Kaarlo Heikin edestäpäin puhuvan kuin kehoittavalla äänellä.

He olivatkin jo rannanneet äskeisen jänkän ja nousseet männikköharjulle, jota pitkin polku näytti nousevan korkeammalle.

"Tästä se alkaa Hiirimaanvaara… Kun pääsemme tuonne paljukalle, niin siintää sinne jo kappale järven lahtea", selitteli Heikki taas.

Kaarlo koetti joutua perässä, mutta sittenkin ehti Heikki äkkimutkassa kadota näkyvistä. Ei ollut hänestä, helsinkiläisestä elostelijasta, erämaan polkuja kulkemaan! tuumaili hän mielessään.

Polku nousi nousemistaan ja näytti kiipeävän vaaran laelle. Harvenevan mäntymetsän läpi siinsi kaukaa puuttomia, harmaita vaarojen lakia, näkyi tummia korpia ja lehtoja loivien nousujen rinteiltä. Mutta yhtäkkiä aukeni eteen puuton vaarankylki, paljukka, jossa kulovalkea oli aikoinaan tehnyt tuhoa. Nousevan taimiston seassa loikoi siellä honkia ristikkäin, sikin sokin.

Paljukan laidassa oli iso, tasainen paasi, se Heikin lepokivi. Heikki oli ehtinyt laskea taakkansa maahan ja istahtaa kivelle ennenkuin Kaarlo saapui. Pyyhkien hikeä kasvoiltaan hän istahti väsyneesti Heikin viereen ja arveli:

"Kyllä te olette vallan hurja kävelijä, vaikka tuommoinen taakka on selässä."

"On tätä täytynyt kulkea raskaammankin painon alla… neljäkymmentä vuotta jo…"

Hän tarjosi Heikille sikaarin, mutta sytytti itse paperossin.

"Tuosta kun katsotte tuon kelohongan oikealta puolelta… tuon pitkän kuusen latvaa kohden, joka näkyy tuolta laaksosta alempaa, niin vilahtelee vettä metsän välistä… Siinä on muudan Illinginjärven lahti", neuvoi Heikki ja osoitteli kädellään.

Kaarlo katsoi sinnepäin, mihin Heikki viittasi. Sieltä näkyi, kaukana vielä, välkkyvän vesiä. "Mutta taloa ei vielä näy", sanoi hän. "Ei näy juuri tälle kivelle, vaan jos kehtaisi nousta tämän vaaran lakeen, niin näkyisi koko järvi ympäristöineen ja muitakin järviä edempänä. Mutta pianhan tästä nyt olemme tämänpuolisessa venevalkamassa… Ja mitäpä siinä liioin on sydänmaan järvessä katselemista!… Lihavammat ovat maat siellä etelässä…"

"Lienevätkö lihavammat… kaunista metsäähän täälläkin kasvaa. Olenkin muuten hyvin vähän oleskellut maaseudulla. Kesillä saaristossa, sydänmaalla en koskaan…"

"No mikä pani tänne lähtemään näin kauas?"

"Ajattelinpa, että pitää mennä, kun kerran lähtee, niin kauas, että
Helsingin humu lakkaa kuulumasta."

Heikkiä nauratti.

"No, jo te parhaan paikan löysittekin! Ei tämän meidän järvemme kautta kesän aikana kulje kukaan ihminen. Tämä on vähän syrjässä kulkuteistä kesällä, mutta talvella pitävät poromiehet jälkeä auki kevätpuoleen asti…"

"En minä ketään kaipaakaan. Sitä hauskempi, kun ei näe ketään vierasta."

"No, on se kummaa. Mutta mitäpä siitä on hyvää ihmisten näkemisestäkään. En minä vain ole ikävöinyt enkä kauppoja katunut, kun aloin katsella paikkaa tänne Illinginjärven rannalle. Ei kukaan tänne silloin halunnut, kun tämä oli niin syrjässä eikä vesiä pitkin päässyt kulkemaan. Mutta nyt kyllä jo monet kadehtivatkin. Kun poikasena täällä kuljin otusta hakemassa, yövyin usein tähän järven rantaan… juuri tuonne, johon kartanoa sitten aloin rakentaa. Minua miellytti järvi… se on saivovetinen ja kalarikas… ja miellyttivät maatkin ja järvenrannan lihava multa. Kun muualla ensimäiset syyshallat panivat mustikat, säilyivät ne siinä syyspakkasiin asti. Siitä ymmärsin, ettei paikka ollut hallanarka, ja se minua innostutti."

Heikki vetäisi sikaaristaan vahvan sauhun ja sanoi sitten:

"Enkä saata moittia, että halla olisi viljaani hätyytellyt…"

Kaarlo seurasi Heikin puhetta mielenkiinnolla. Kummallinen mies tämä Heikki! Juro oli ollut kirkolla, vähäpuheinen välillä, mutta kun oli tultu tänne kiveliöön ja päästy kahden kesken, oli muuttunut puheliaaksi. Ja käynyt muutenkin miellyttävämmäksi. Kaarlo huomasi vasta nyt, että Heikillä oli kauniit, tuntehikkaat silmät ja säännölliset, miehekkäät kasvot, vaikka ne nyt olivat harvan parransängen peitossa. Epäilemättä oli Heikki nuorena ollut komea, miellyttävä mies. Eikä tainnut olla niin lahjatonkaan kuin Kaarlo oli luullut. Häntä alkoi Heikki yhä enemmän ja enemmän miellyttää, ja hän havaitsi alinomaa uusia puolia Heikissä.

Kun he olivat tuokion tupakoineet äänettöminä, nousi Heikki ja arveli:

"Jospa sitten katkaisemme tämän lopunkin taivalta."

Ja kun olivat jo lähteneet sinnepäin, missä vesiä näkyi vilkkuvan, sanoi Heikki:

"Menkää sitten sinne meille, niin kyllä siellä toimitetaan vuode vieraalle… Minä käyn vielä venevalkamassa…"

"Ettäkö palaatte sinne, johon jätitte jauhosäkit ja muut tuomiset?" kysyi Kaarlo hämmästyen.

"Olen minä tämän taipaleen kulkenut välistä kolmeenkin kertaan yössä."

Kaarloa kadutti, että hän oli pyytänyt kapineitaan nyt matkaansa. Olisihan ne ehtinyt jäljestäpäin tuoda! Mutta eihän hän ymmärtänyt erämaan asukkaan elämää! Kuka sen tiesi, kuinka suuri köyhyys siellä oli kotona, kuinka suuri puute… ehkä leipäkin lopussa.

"On näin yön aikana vähän viileämpää", kuuli hän Heikin vielä arvelevan.

Polku laskeusi nyt sakeaan kuusikkokorpeen, jossa ilma tuntui tuoreelta ja viileältä. Polullakin kenkä upposi kosteaan sammaleeseen, ja paikoitellen näkyi pienoisia puroja, joiden vesi juoksi joistakin lähteistä edempää.

Tuntui oikein herttaiselta kävellä viileän kuusikon keskellä. Ei nähnyt mihinkään muualle kuin suoraan taivaalle, joka näytti pyörryttävän korkealta ja kalpean sinertävältä. Outo, omituinen hyvänmielen tunne täytti Kaarlon sydämen. Tänne oli menossa, pakoon maailmaa ja suuria syntejä, tänne erämaiden ja vauhkojen vaarojen taakse, kauas… niin kauas… niin kauas kuin pois kokonaan maailmasta! Tänne aloittamaan uutta elämää, tervettä ja voimakasta, puhdasta ja himotonta suuren luonnon koskemattomassa helmassa! Välistä vihlaisi kyllä mieltä jonkunlainen arkuuden tunne, ja toisinaan taas tuntui kuin pelko olisi ahdistellut sydäntä… Ellei enää koskaan pääsisi täältä pois! Kun hän näki puuttomien vaarojen huippujen köyhännäköisinä, alastomina ja harmaina kohoavan vasten vaaleata taivaanrantaa, tuntui hänestä, kuin ne olisivat kauan sitten kuolleiden jättiläisten hautakumpuja… Jos sinne eksyisi elämästä!

Mutta toisaalta viehätti häntä ympäristön jykevä, hiljainen rauha. Kaikki oli hänelle outoa ja ihmeellistä. Kesäyön kummallinen kirkkaus, karun luonnon koskematon kiveliö ja metsäisten maitten puhdas, keveä ilma…

Hän oli alkanut tuntea, että täällä hän paranee, täällä hän kokoaa entiset voimansa takaisin, täällä henki saa rauhoittua ja sydän tyyntyä. Täällä kasvaa uusi veri ruumiiseen, ja saasta ja lika hälvenevät höyrynä ilmaan! Entinen elämä on oleva kuin pahaa unta, ja tästä alkaisi hänen uusi, voimakas ja toimellinen elämänsä.

Reippaasti vain! Tuosta Heikistä piti ottaa esimerkkiä! Heikin elämä oli oikeata, vaikka se oli raskasta ja köyhää! Jahka hän oikein pääsee käsittämään sydänmaan miehen elämää…

Kuusikkokorpi oli harvennut, ja he tulivat männikkökankaalle, joka näytti viettävän järveen päin. Hetken kuluttua alkoikin järveä näkyä, ensin pieninä lampina metsän läpi, mutta sitten yhä suurempina. Ja aivan äkkiä he saapuivat järven rantaan, kun aurinko alkoi kohota heidän takanaan, paistaen kahden suuren vaaran välistä. — "Nyt ollaan perillä", sanoi Heikki ja laski taakkansa rannalle. Hän alkoi hommata tulta rantahiekalle, missä näkyi entisiä nokisia hongantyviä ja pikkurisuja.

Kaarlo katseli mielihyvin järvenselälle, jota nouseva päivä kultasi. Toiselta rannalta pohotti korkealta törmältä talo, jossa näkyi joku vastaveistettykin rakennus. Talon takaa kohosi korkea, louhikkoinen vaara, jonka kupeella kasvoi metsää, mutta tasainen laki oli kalju ja paljas. Se näytti niin rauhalliselta pienten peltojensa keskellä.

"Tämä on siis Illinginjärvi?"

"Tämäpä, tämä. Ja tuolla se on talo… Se uusi rakennus on navetta, menneenä talvena vasta salvettu…"

"Mutta eikö talolla ole erityistä nimeä?…"

Heikki oli saanut tulen syttymään ja kantoi siihen märän turpeen, saadakseen sauhun mustemmaksi. Hän naurahti.

"On sillä nimikin, vorstmestari-vainajan antama."

"Mikä se on?" Ja Kaarlo koetti mielessään miettiä, mikä nimi sopisi tälle yksinäiselle uudistalolle, kaukana naapureista, kiveliön keskellä, kirkkaan järven rannalla.

"Kaiholaksi tämän vorstmestari-vainaja on nimittänyt, ja se tuo kuuluu olevan kirjoissakin. Kaiholan uudistalo Illinginjärven rannalla, kuului rovastikin papereistaan lukevan."

"Vai Kaihola!"

Ja Kaarlo jäi hetkeksi mietteisiinsä. Heikki kantoi kaatunutta puuta lisää nuotioon ja tähysteli järven poikki. Kaarlo ei ollut havainnutkaan, ettei venettä ollut rannassa. Nyt hän sen vasta huomasi ja kysäisi:

"Mutta millä me soudamme järven yli? Eihän näy venettä tällä rannalla…"

"Tällä sauhulla me veneen saamme, jahka huomaavat", sanoi Heikki.

Kaarlo ymmärsi nyt vasta, mitä varten Heikki oli sytyttänyt tulen.

"Tämä on siis jonkunlaista langatonta sähköttämistä", nauroi hän, sillä ensi kertaa eläissään hän näki, miten erämaan asukas ilmoittaa järven yli tahtovansa.

Mitäpä hän olikaan nähnyt kansan elämästä!

"Mutta ellei siellä kukaan ole valveilla?" hän epäili.

"Kyllä sen aina joku huomaa. Eivät ne näin tähän aikaan kesästä nuku öisin täällä päin… Jopahan näkyy Eeva kävelevän venevalkamaan."

Ottaen kiikarin käsilaukustaan katseli Kaarlokin taloon päin.

"Eeva", virkkoi hän. "Onko hän teidän tyttärenne?"

Oli. Eeva oli nyt vanhin lapsista; kaksi vanhempaa, poikia kumpikin, oli nuorena hukkunut järveen, heikkoon jäähän. Nuorempia oli vielä kolme poikaa ja kaksi tytärtä.

"Lienevät pojat menneet Kallijärveen kylästelemään, koska Eeva tulee noutamaan", aprikoi Heikki.

Hetken kuluttua, kun vene jo näytti olevan puolijärvellä, sanoi Kaarlo:

"Vai on se Kaihola! Minusta se näyttää, tämä teidän talonne, sangen rauhalliselta ja hauskalta. Mistä forstmestari-vainaja mahtoi arvata semmoisen nimen!"

"Mikäpä tiennee! Hän täällä kulki kalassa kesäisin ja linnustamassa syksyisin. Oli semmoinen vähäpuheinen ja yksin elelevä mies. Mutta minua kohtaan oli kovin hyvä, aina auttoi ja neuvoi… Ja viipyi välisti meillä viikkomääriä. Ei hänellä ollutkaan vaimoa eikä lapsia. Ja kuoli sitten… mikä sydämenvika lie ollut…"

Ja Heikki kertoi minkä mitäkin forstmestari-vainajan elämästä.

Vene oli jo saapunut likelle rantaa, ja Kaarlo näki, että soutaja tuon tuostakin kääntyi teljolla katsomaan rannalla olijoihin. Soutaja näkyi olevan nuori vaaleaverinen tyttö. Pitkä ja paksu palmikko oli joutunut olkapäälle, huivin valuessa teljolle. Juuri ennenkuin vene rantaantui, loi tyttö pitkän, kysyvän katseen Kaarloon eikä näyttänyt isäänsä huomaavankaan. Hänellä oli suuret, siniset silmät ja kalpeat, pienehköt kasvot. Ja kun hän nousi veneeseen seisomaan, huomasi Kaarlo, että hän oli pitkä ja solakka, ja että vartalo oli kaunis ja sopusuhtainen.

"Tämä on eräs herra Helsingistä, tullut tänne kalastelemaan meille kesäksi. Sano äidille, että toimittaa vieraan tupakamariin ja laittaa ruokaa. Ottakaa niitä poronpaisteja… eikä tämä muuta kuulu tahtovankaan, kun vain saa maitoa kyllikseen", esitteli Heikki Kaarloa tyttärelleen.

Kaarlo kävi antamaan Eevalle kättä. Tyttö ei osannut hänelle mitään sanoa, katseli vain totisin kasvoin ikäänkuin ei koskaan ennen olisi nähnyt vierasta miestä. Mutta Kaarlo näki, että tytöllä oli miellyttävät punaiset posket ja valkoinen kaula, joka hohti auenneen röijyn alta.

II.

He työnsivät veneen vesille vasta sitten, kun Heikki oli lähtenyt takaisin pitkin joenrantaa venevalkamaan, noutamaan sinne jätettyjä tavaroita.

Aurinko oli jo kohonnut korkeammalle ja paistoi yli vaarain lakien, koko järveä kullaten.

Eeva istuutui soutamaan ja Kaarlo perään. Ei ollut Kaarlo eläissään puhutellut erämaassa kasvanutta tyttöä, ei tuntenut heidän yksinkertaisia tapojaan eikä sitä luonnollisuutta, jonka aina tapaa sydänmaan asukkaan käytöksessä. Omituinen tunne valtasi hänet, kun hän katseli soutavaa tyttöä, joka ei näyttänyt häntä ujoavan eikä liioin häntä herranakaan pitävän. Hänestä tuntui niinkuin hän nyt tässä venheessä kulkisi johonkin salaperäiseen ihmemaahan, kauas pois entisestä, uuteen kirkkaaseen elämään. Aamun loiste, erämaanjärven jylhä ympäristö ja hänen oma haaveksiva mielensä kutoivat hänen eteensä kuin uuden elämän sarastusta. Ei hän oikein tiennyt, näkikö unta vai oliko valveilla… Koko maailma tuntui kultahohteessa kylpevän, rantojen puissa lauloivat linnut, ja käkien kukunnoita kuului kaukaisista korvista.

Tämä järvi ja tuo talo tuolla ja sen asukkaat… tässä oli nyt se maailma, jossa hänen tuli parantua, virkistyä, voimistua, uusiintua kaikin puolin… Tänne eivät voineet seurata maailman pahat eivätkä suuret synnit… täällä oli niin puhdasta ja valoisaa, niin kirkasta ja hyvää…

Oli sittenkin ollut onnellinen ajatus, kun päätti lähteä pakoon suurkaupungin huumaavia humuja ja erota ja lakata surkeasta elämästä, jossa sielu sairasti hurjien illatsujen jälkeen ja ruumis kutistui synnissä!… Onni oli ollut, että ymmärsi pahaa paeta…

Oliko mahtanut paha hänestä paeta! Oliko jäänyt vetten ja vaarain ja taivalten taakse, vai seurasiko aina matkassa, koskaan jättämättä rauhaan?

"Kuinka vanha Eeva on?"

Hän tahtoi jotakin jutella tytölle, sillä tämä näytti nyt ujoavan enemmän kuin äsken.

"Jo minä Mikkelinä täytin yhdeksäntoista."

Hänen suunsa oli sievä ja huulet punertavat. Päällimmäisen hameensa oli hän kohottanut korkealle, niin että lyhyt alushame peitti vain siroja pohkeita. Takista oli auennut vielä muuan nappi, niin että valkoista rintaakin pilkisti palanen näkyviin…

Kaarlo tapasi ajatuksensa jostakin riettaasta kuvasta, joka tuntui viehättävän. Mutta samassa hän osui katsomaan Eevan silmiin, joiden ilme oli totinen ja viisas. Koko Eevan olennosta näytti viattomuus sädehtivän — sopusoinnussa tämän kumman kirkkaan aamun kanssa. Katkera, vihlova vastenmielisyyden tunne omaa itseään kohtaan tärisytti Kaarlon sisintä. Hän kirosi itseään, saastaista sisuaan, likaista mielikuvitustaan.

Näinkö olikin jo langennut! Näin uponnut, näin menettänyt puhtaan mielikuvituksen maailman! Ettei ollut voimaa vangita liiteleviä kuviaan! Ettei ollut kykyä ajatella puhtaasti puhtaan vieressä!

Seurasivatko ne sittenkin häntä tänne erämaahankin, nuo villit, eläimelliset vietit? Eikö koskaan enää paranisi pilaantunut liha, ja eikö koskaan kirkastuisi himmeä, likainen mieli!…

Hän pusersi melaa kouraansa ja vannoi vieläkin saman valan, jonka oli vannonut porttolan eteisessä… että hän vangitsee halunsa, hänen heikon lihansa täytyy nyt totella sielun käskyjä… hänestä on tuleva uusi mies… Ja tuntien äskeisen pahan puuskan menneen ohi hän rauhoittui ja alkoi jutella Eevalle.

"Kuinka siellä äiti ja muut kotona voivat? Ovatko terveinä?"

Mutta Eeva kysyi vuorostaan:

"Mistä te sinne tiesitte, että täällä on talo Illinginjärven rannalla, kun tänne arvasitte tulla?"

"No, tiesin minä. Onko Eevan tapana kalastaa uistimella?"

Ei ollut nyt joutanut pariin kesään, kun lehmäin hoito oli yksin hänen toimenaan. Äidillä oli toinen käsi loukkaantunut, ettei saattanut lypsää. Mutta pojat uistivat melkein joka yö.

"Montako on lehmää?"

"On nyt yksitoista vasikkain kanssa. Mennä talvena isä myi Mustikin, joka oli paras maitolehmä…"

"Sepä nyt oli…"

"Kun ei saatu verorahaa ja Aapo sitten loukkasi jalkansa… kirveellä löi kaksi varvasta poikki… Onko teillä lehmiä?"

Eevasta tuntui luonnolliselta, että Kaarlokin oli talosta, jossa oli lehmiä.

Kaarloa nauratti.

"Ei ole lehmiä. Minä olen kaupungin lapsia. Eikä Helsingissä monta lehmää olekaan. Maito tuodaan sinne maalta."

"Ei taida olla peltojakaan?"

Eeva tuli yhä puheliaammaksi. Hän kysyi minkä mitäkin, niinkuin tekee oppimaton erämaan tyttö, joka ei maailmasta ole paljoa kuullut eikä nähnyt. Kuta enemmän puhelivat, sitä enemmän Kaarlo tunsi vapautuvansa äskeisistä likaisista ajatuksistaan, ja hänen hellään sydämeensä levisi hyväätekevänä, suloisena ja lämpimänä säälin ja rakkauden tunne kaikkia näitä yksinäisyydessä eläviä hyviä ihmisiä kohtaan. Peto ja perkele oli äsken hänen sisässään, kun hän näki Eevan paljaan, pyöreän poven… Hän inhosi vieläkin äskeistä.

"Kyllä täällä on kaunista ja kirkasta, täällä Pohjolassa… Helsingissä on ainakin kesä pimeä tähän verrattuna."

Siitä alkoi Eeva taas tiedustella. Hän teki niin kummallisia kysymyksiä, ettei Kaarlo välisti tiennyt mitä vastata. Hän tahtoi tietää Kaarlon isän ja perheolot. Oliko rikas vai köyhä? Joko oli nainut? Mitä oli noissa laukuissa ja kapsäkeissä?

"Kirjoja vain ja vähän vaatteita."

"Onko semmoisia satukirjoja?"

"Ei ole satukirjoja. Onko Eeva lukenut satukirjoja?"

"Olen minä yhden. Sen toi isä kirkolta mennä kesänä. Se oli hauska kirja…"

He olivat jo saapuneet niin likelle talon rantaa, että peltojen vihannoiva oras välkkyi kuin silkkinen sametti aamuauringon paisteessa.

Asuinrakennuksen takaa lähti kellertävähiekkainen polku alas loivaa myötälettä järven rantaan päin. Siinä oli suuren kiven vieressä venevalkama porraspuineen.

Peräti pieniltä näyttivät viljelykset Kaarlon mielestä; oli kuin olisi nähnyt jonkunlaisen lasten leikkipaikan. Vai tuo louhikkoinen, korkea vaarako teki, että kaikki sen kupeella näyttivät niin pieniltä ja avuttomilta!

Kaihola! Surujen ja ikävän koti! Mutta ei näyttänyt talo ikävältä. Pihamaa oli vankan nurmen peittämä, ja akkunalaudat olivat maalatut valkoisiksi. Rantaan vievän polun varressa oli matala pienoinen huone, jonka musta ovi oli järvelle päin.

"Se on sauna, ja tuo toinen, joka on aivan rannassa, on verkkohuone", selitteli Eeva.

"Onpa siellä uusi, vastatervattu venekin!"

"Se on Aapon kalavene. Nyt tänä kevännä hän on sen lumen lähtiessä tehnyt. Ensimmäinen Aapon tekemä vene, ja isä sanoi, että se on hyvin tehty."

Ei ollut rantaan enää monta syltä matkaa. Eeva kääntyi katsomaan, eikö ketään näkynyt rantaan tulevaksi, ja arveli:

"Eipä tainnut äitikään arvata, että täältä vieras tulee, koska ei näy. Taisi nukkua. Enkä minäkään vielä isää odottanut ennenkuin tulevan yön seutuna."

"Eikö Eeva ollut nukkumassa?"

"Mansikka kohta poikii, niin nousin navetassa käymään, ja silloin näin, että isä oli jo Raakonrannalla, kun savu nousi."

Kaarloa huvittivat Eevan puheet, jotka käsittelivät sellaista, mikä oli likinnä hänen sydäntään. Kaarlo alkoi vähitellen ymmärtää häntä.

"Vai poikii Mansikka pian", sanoi hän, kuin asia häntä hyvinkin huvittaisi. Ei ymmärtänyt silloin, että lehmän poikiminen köyhässä erämaanperheessä oli merkkitapaus, mutta jäljestäpäin se kyllä selvisi hänelle.

"Siitä tulee yhtä hyvä lehmä kuin Mustikistakin, joka myytiin."

"No, sepä on hauskaa!"

Järven pohjasta pohotti kellertävä hiekka kuin kulta saivoveden läpi. Pohja näytti olevan tasainen kuin lattia ja madaltui hienosti kuin hyvin loivana myötäleenä venevalkamaa kohden.

"Mutta jopa on kerrassaan hyvä uimaranta tässä", puhkesi Kaarlo ihmettelemään.

"On se. Eikä ole liekoja eikä kiviä. Saunasta tultua minäkin juoksen järveen. Mutta pojat käyvät päivilläkin."

"Tässä minä käyn joka päivä, ja saunassa myöskin."

Ja Kaarlo antoi toisen kämmenensä rentona uiskennella vedessä.

Samassa kolahti vene porraspuihin.

Kaarlolle oli tehty vuode tupakamariin, joka oli järven puolella rakennusta. Sinne tultiin tuvan läpi, jossa ei talvisin asuttu ja jossa ei ollut uunia eikä vasituisia parsia. Viereinen kamari oli myöskin keskentekoinen, mutta siitä ei puuttunut muuta kuin uuni. Toisessa päässä oli perheen huone, kookas valoisa pirtti, jossa oli neljä ikkunaa.

Päivä oli jo korkealla, kun Kaarlo alkoi riisuutua. Hitaasti otti hän vaatekappaleen kerrallaan päältään ja katseli järvelle. Sieltä ei näkynyt muuta kuin sileä, päiväpaisteinen selkä ja suuri, synkkä sydänmaa sen takana… kauas silmän kantamattomiin… leivättömään Lappiin, tunturien maahan. Korkeita paljaspäisiä kukkuloita siellä kohosikin kiveliön keskeltä, muutamat kuin kiinni taivaanrannassa. Ei mikään osoittanut, että siellä olisi asuttua maailmaa… Oliko kukaan ihminen koskaan kulkenutkaan!

Hänen väsynyt mielensä kietoi ajatukset kuin harson sisään. Hän kuvitteli siirtyneensä pois entisestä maailmasta, muuttaneensa toiseen, outoon maailmaan, jossa ei ollut muita ihmisiä kuin tämän talon väki eikä muita asumuksia kuin tämä Kaihola…

Mitä varten hän oli tänne tullut?

Oli kuin hän itsekään ei sitä enää tietäisi taikka niinkuin nyt vasta havahtuisi, että ainakin oli tänne tullut…

Oliko todella lähtenyt pakoon pahaa maailmaa? Oliko todella väsähtänyt ja tahtonut lepoa, uusia voimia ja uutta mieltä?

Oli. Niin oli.

Hän oli niin väsynyt kaikkeen siihen, mitä maailma iloineen tarjosi, ettei hän enää mistään tuntenut iloa eikä rauhaa. Senkö tähden, että hän ei ollut osannut elää säästävämmin ja säännöllisemmin, vaan oli kuluttanut nuoren elämänsä iloissa ja nautinnoissa? Vai oliko syynä se, että elämän ikivoima oli hänestä jo loppuun kulunut, ja alkaisi kuihtumus ja jäykistyminen…

Ei voinut olla niin. Hänhän tunsi vielä veren pulppuavan lämpöisenä ja nuorteana, hänhän rakasti elämää ja koko kärsivää ihmiskuntaa! Hänen henkensä tuli ei ollut vielä loppuun palanut, eikä mielensä joustavuus kangistunut…

Hän rakasti elämää, mutta ei sairasta eikä synnillistä elämää, vaan tervettä ja voimakasta. Ei semmoista elämää, jota oli viettänyt ja jossa ei koskaan ollut onnea tuntenut.

Silloin hän äkkiä teki päätöksensä, samana yönä, jona hän toveriensa kanssa, tuliaismaljoja maistellen, vietti kekkereitä ulkomaanmatkalta palattuaan. Rikkaan isän poikana hän oli saanut kaikkia halujansa tyydyttää. Ja nyt viimeksi tehdä sen onnettoman ulkomaanmatkan, joka oli ollut hänen suurin erehdyksensä!

Mitä hän teki ulkomailla, hän, joka ei vielä tuntenut omaa maatansa muualta kuin kartasta eikä kansaansa muutoin kuin kirjoista…

Ja synkkänä katumuksen hetkenä, jona mieli on musta kuin sysi, sielu ja ruumis sairaana eikä maailma enää huvita, lensi hänen uupuneeseen mieleensä vilkas ja veres ajatus. Se sai veret liikkeelle ja uudet toiveet syttymään.

Pois täältä, pois synkän saloseudun sydämeen, missä luonto on koskematon; sinne eivät maailman viestit kuulu, eivätkä siellä himot huumaa… Sinne hän pakenee, niin kauas kuin oman maan mannerta on; siellä hän kykenee työhön ja parantaa särkyneen mielensä… Nyt hän oli saapunut tänne!

Oli oikein huvittavaa ajatella, ettei kukaan, ei edes hänen lähimmistä sukulaisistaan, tiennyt minne hän oli mennyt.

"Menenpähän katselemaan omaakin maatani, jota en tunne kuin pienen palasen."

Ei hän matkastaan muuta selittänyt.

Elämä tuntui nyt niin oudon viehkeältä. Oliko erämaa jo upottanut rauhansa hänen sydämeensä? Oliko Pohjolan kirkas kesäinen yö jo valaissut hänen pimeää mieltänsä?

Hänestä tuntui siltä. Suloinen raukeus valtasi mielen, leppeä väsymys ruumiin.

Hänen ympärillään oli hiljaista, ei kuulunut mitään liikettä, ei tuulen tohinaa. Totinen ja uhkaava oli tuo erämaa tuolla järven takana, yhtä ääretön joka suunnalle. Ja tuo vankka louhinen vaara melkein päälle kaatumassa… Ei ollut täältä polkuja pahan maailman markkinoille, eivät päässeet viestit tuomaan eivätkä viemään…

Erämaan rauhassa… Erämaan rauhassa…

Hän katsoi vuoteeseensa, joka valkoisine pieluksineen oli häntä varten valmistettu. Peite oli aivan uusi ja lakanat hohtavan valkoiset.

Mistä oli heillä täällä synkässä sydänmaassa näin?… Köyhiä, kovaa kokeneita ihmisiä he olivat, puutetta kärsineitä, kovaa työtä tehneitä… Parhaansa olivat hänelle, maailman elostelijalle tuoneet…

Häntä melkein hävetti, ja sanomaton säälin tunne pulppusi hänen sydämessään.

Miten voisi hän osoittaa kiitollisuutta, miten olla hyvien ihmisten mieliksi!

Hän heittäysi vuoteeseen ja painoi päänsä pehmeään pielukseen. Samassa hän muisti Eevan, muisti Eevan solakan varren, pyöreät käsivarret ja kauniit silmät ja tuuhean tukan… Tyttö-raukka! Hän ei tiennyt vielä mitään syntisestä maailmasta!…

Kun hänen ei koskaan tarvitsisikaan tietää! Ja hän nukkui raskaaseen uneen.

III.

Hän heräsi siihen, että kuuli puhelua jostakin pihasalta ja pääskysten liverryksiä ilmasta. Hän oli nukkunut niin, ettei ensin muistanut missä olikaan.

Mutta kun hän pääsi oikein valveille, palasivat kuluneen yön muistot mieleen. Päivä oli kai jo hyvin lännellä. Hän ei nähnyt aurinkoa, mutta hänestä tuntui, että hän oli nukkunut kauan ja hyvin. Tunsi mielensä virkeäksi, vaikka jalkapohjat olivat arkoina eilisen kävelyn jälkeen. Hän nousi ylös ja päätti lähteä uimaan. Ei pannut kenkiäkään jalkaansa. Täytyi nyt aloittaa oikeaa metsäelämää kaikin voimin! Karaista ruumistansa, puhdistaa sieluansa! Ja viheltäen käveli hän tuvan poikki ja meni pirttiin.

Heikkikin oli juurikään saapunut tuliaisineen. Koko perhe oli kokoontunut pöydän ympärille, jolle Heikki lappoi laukustaan minkä mitäkin tuomista. Siinä olivat kaikki pojatkin, Aapo, Erkki ja Akseli, joita Kaarlo ei ollut vielä nähnyt. Siinä seisoivat pikku tytötkin Laila ja Maria äitinsä vieressä, uteliaina katsellen isän tuomisia. Heikki komensi pojat kättelemään Kaarloa ja sanoi:

"Kiittäkää myöskin! Tämä herra se antoi rahaa tuliaisiin ja maksoi vielä jauhotkin kauppiaaseen!"

Pojat tulivat kättelemään. Olivat vankkoja poikia, Aapo jo pitempi isäänsä, avojaloin, mutta puhtaat paidat kaikilla. Emäntä oli pitkähkö, laiha nainen leppeine sinisine silmineen, joiden ilme oli samanlainen kuin Eevankin.

"Missä Eeva on?" kysyi Kaarlo.

"Se tulee heti… meni teille lypsämään maitoa."

Aapolle isä oli tuonut uuden, kiiltävän uistimen, pikkupojille onget ja jokaiselle sitäpaitsi kirveen omiin nimiinsä, Eevalle ja pikkutytöille huivit ja emännälle pakan liinakangasta.

Kaikki olivat niin hyvillään, että Kaarloa huvitti. Heikki oli itsekin hyvällä tuulella, laski leikkiä ja kertoi:

"Kun rovasti minulle esitti, että 'ottakaa sinne teille kesäksi asumaan eräs Helsingin herra, hän tahtoo rauhalliseen paikkaan', niin minä sanoin, että meillä on niin talonpoikainen ja metsäinen elämä, että ei taida tyytyä… Rovasti siihen, että semmoiseen elämään se juuri tahtookin… Niin minä sanoin, että tulkoon vain… ja niin on nyt tullut…"

"Tänne kiveliöön!…" virkkoi emäntä. "Ei täällä ole vieraalle mitään antamista…"

"Onpa järvessä kaloja ja metsissä riistaa, ja särvintä saadaan myöskin… ei hätää… Tämä tyytyykin, kun saapi maitoa kyllikseen… Mutta, pojat, menkääpä hoputtamaan Eevaa, että tuopi verestä maitoa, että maisteri on jo valveilla", tuumaili Heikki, eikä häntä vieläkään näyttänyt väsymys vaivaavan.

Pojat rynnistivät kaikin ulos semmoisella voimalla, että pirtin jykevä ja paksu ovi paukahti auki, jotta eteisen seinät helisivät.

Kaarlokin istuutui Heikin viereen penkille ja kysyi:

"Eikö Heikkiä väsytä hyvin? Minun jalkapohjani ovat niin kipeät, että…"

"Kuinkas sitä on nukuttu? Minkälainen oli vuode?" kysyi Heikki vastaan.

"Hyvin olen nukkunut; niin makeasti, etten herättyäni ensin muistanut, missä olinkaan!"

"Niin, että oli joutunut tänne keskelle kiveliötä", virkkoi emäntä.

"Täällähän on suuri järvi ja hyvä uimaranta", nauroi Kaarlo. "Mikä on hätänä!"

"Ei täällä käy kaikkina kesinä yhtään ihmistä, eikä talvellakaan kuin joku poromies", tenäsi emäntä yhä; hänen tuntui käyvän sääliksi Kaarloa, että oli tänne hautautunut.

"Kyllähän minä jo ihmisiä olen nähnyt", puolusteli Kaarlo. "En minä täällä mitään kaipaa."

Heikki sanoi siihen:

"Ja jos ikävä tulee, niin pääseehän täältä pois milloin hyvänsä…
Vaikka huomenna jo…"

"Ei toki… en minä mitään ikävöi…"

Kaarlo käveli pihalle, jota peitti vankka nurmikko. Pääskyset lentelivät pesistään, joita oli vieri vieressä koko pirtin räystäs täynnä, lensivät yli uuden navetan järvelle päin. Toisia palasi pesiinsä, ja yhtenä viserryksenä oli koko piha. Päivä paistoi korkean, louhikkoisen vaaran takaa; ilma tuntui vähän nuoskeammalta kuin tullessa aamuvarhaisella.

Navetasta kuului lehmän kello kalkahtavan, ja vaaran alla kukkui käki.

Samassa hän näki Eevan tulevan maitokellarista, joka oli matala, puoleksi maahan kaivettu huone päärakennuksen pohjoispäässä. Hänellä oli maitoa iso kippo kädessään. Kaarlon silmät seurasivat Eevaa mielihyvin. Tyttö oli kuin muuttunut. Hänellä oli erilainen huivi, joka oli solmittu niskaan. Hänen kasvonsa olivat punakat ja niiden ilme iloinen ja ystävällinen. Kaikin puolin näytti Eeva somemmalta ja miellyttävämmältä kuin yöllä järveltä tullessa. Silmien sini oli kuin tummempi, ja Kaarlo huomasi nyt, kun Eeva hymyili, että hänen hymynsä oli hurmaavaa.

Pojatkin joutuivat siihen.

"Lähtekää tekin, maisteri, uimaan!" sanoi Eevan takaa nuorin, Akseli.
"Eeva sanoi, että te olette hyvä uimaan."

"Olet nyt", varoitti Eeva ja nipisti poikaa hiuksista.

"Me lähdemme miehissä tästä", sanoi Kaarlo ja laski huulilleen maitoastian. "Ja sitten kalastamaan!"

"Minullakin on onki!" huomautti Akseli taas toimessaan.

Hetken kuluttua olivat kaikin menossa järven rantaan kellervähiekkaista polkua pitkin, joka lähti maitokellarin päästä. Kaarlo oli avojaloin, lakitta ja paitahihasillaan.

Sillä välin meni Eeva kamariin vieraan huonetta siistimään. Ikkunasta hän näki, miten Kaarlo ja pojat riisuutuivat. Pojat joutuivat ensiksi veteen, kahlasivat niin pitkälle, että vesi ulottui kaulaan, ja heittäysivät sitten uimaan. Kaarlo seisoi kauan kiven päällä venevalkamassa ja lämmitteli jäseniään, laskeusi sitten veteen, kasteli päänsä ja rintansa ja juoksi, veden pärskyessä hänen ympärillään, järveen. Pojat huusivat ja nauroivat, ja kuului Kaarlokin nauravan.

Kaarlo oli Eevan mielestä komea mies. Hänen silmänsä olivat kauniit, ja hän puheli niin kovin ystävällisesti. Miten lieneekin ollut oppinut, kun oli näin paljon kirjojakin.

Kaarlo oli avannut kapsäkkinsä ja jättänyt sen selälleen lattialle, otettuaan siitä pyyheliinan. Toinenkin kapsäkki oli auki. Siinä oli vain kirjoja. Eeva ei tohtinut niitä liikuttaa. Mutta kun hän näki niitä niin paljon, ei hän malttanut olla koskettamatta päällimmäistä. Hän avasi kannen ja luki "Kalevala".

Mikä lienee? Ja kiireesti asetti Eeva kirjan paikoilleen.

Äitikin tuli kamariin.

"Rikas se taitaa olla. Isällekin oli antanut jauhoihin rahaa, sanoen, että kyllä sitten sovitaan, ja rovastikin oli maininnut, että kyllä se olostansa maksaa, kun vain saapi olla rauhassa", selitteli emäntä Eevalle.

"Paljon sillä näkyy olevan kirjoja ja vaatteita tuossa toisessa", näytteli Eeva ja kehuskeli.

"Mutta ei se ollut virastaan mitään selvää tehnyt, vaikka isä oli välillä kysynytkin", tiesi emäntä. "Saattaa olla isokin virka. Kuinka lienee vanha? Nuorelta näyttää, mutta on sillä semmoista somaa alamielisyyttä silmissään."

"Sanoi viisikolmatta täyttäneensä."

Eeva havaitsi nyt ikkunalaudalla kultakellon ja sormuksen, jotka Kaarlo oli siihen jättänyt.

Yhdessä he niitä emännän kanssa kävivät tunnustelemaan ja tutkimaan.

"Antaisipa noita kirjoja luettavaksi!" toivoi Eeva.

"Ne ovat varmaan vieraskielisiä kaikki."

"Tämä tässä on suomalainen…"

Ja Eeva otti "Kalevalan" uudestaan kapsäkistä.

"Elä missään nimessä koske!" varoitti äiti, vaikka itsekin olisi ollut utelias näkemään.

"Kyllä minä vielä jolloinkin pyydän lainaksi", arveli Eeva.

"Et saa pyytää. Voipi suuttua."

"Ei suinkaan suutu… niinpä on lempeäsilmäinen."

Ja Eeva katseli vieläkin "Kalevalaa".

"Se on silmistään vähän vorstmestari-vainajan näköinen… liekö sitten niin siivo ja hyväsydäminen", tunnusteli emäntä. Häntäkin oli vieras miellyttänyt.

"Mistä meille tiesi tulla?" kysyi Eeva.

"Rovasti oli neuvonut. Pappilaan oli isä käsketty. Siinä olivat yhteen tulleet."

"Hyvä tämä on ja ystävällinen. Tiedusteli lehmistäkin. Katsokaa, äiti, kuinka se on hyvä uimaankin… noin vain… nyt keljottaa selällään kuin hauki…"

"Niin näkyy. Siisti nyt huone, ja laitamme ruokaa sille."

Emäntä meni, mutta Eeva jäi siistimään huonetta ja panemaan vuodetta kokoon.

Herttainen mies oli, siivonnäköinen ja soma. Ei ollut naimisissa, mutta varmaan oli ystävä jossakin kaukana…

Ja ajatuksissaan tarttui Eeva uudelleen "Kalevalaan" ja luki muutamia rivejä.

IV.

Suurimman, kirkkaimman valon vallassa oli Pohjola.

Ei ollut pimeänaikaa ollenkaan. Kaiket yöt oli aurinko näkynyt vaarojen yli, vaikka sen loisto vähän vaimenikin sydänyöllä.

Tämä valo, tämä outo kirkkaus, vaikutti Kaarloon omituisesti. Hän eli kuin eri elämää. Hänestä tuntui niinkuin hän kevenisi ja puhdistuisi, nuortuisi, ja niinkuin uusi elämä olisi hänessä alkanut. Pari viikkoa oli hän vasta ollut Kaiholassa. Hän oli jo ryhtynyt siihen työhön, jonka hän kesän aikana oli päättänyt täällä valmistaa. Hän oli nauttinut tästä ihmeellisestä valoisuudesta ja karusta sydänmaan luonnosta. Öisin, kun oli vähän viileämpää, hän souti poikain kanssa uistinta ja palasi vasta sitten kun päivä alkoi lämmittää.

Eevakin oli joskus mukana. Tähän aikaan elivät Kaiholan asukkaat omituista elämää: nukkuivat useinkin päivillä, mutta öisin olivat liikkeellä.

Öisin kulki Heikkikin kuokkamaalla, ja sinne piti poikainkin joutua silloin kun Kaarlo ei tarvinnut kalastuskumppania.

Alussa hän oli rauhallinen, nukkui levollisesti ja tunsi saavansa uusia voimia.

Yksi seikka oli alkanut häntä kiusata, eikä hänen onnistunut karkoittaa mielikuviaan, vaikka kuinka koettikin. Eeva oli niin hempeä, ja kaunis, niin luonnollinen ja suora!…

Kuta useammin he olivat yhdessä, sitä somemmaksi tuli Eeva Kaarlon mielestä. Ja vaikka Eeva ei näyttänyt enempää välittävän Kaarlosta kuin ennenkään, luuli Kaarlo huomaavansa, että tytön sinisissä silmissä oli lempeämpi ilme kuin heidän tutustumisensa ensi päivänä…

Ja se oli kumma, että Kaarlon silmät aina osuivat niin, että tuli nähneeksi aistillista siinä, missä puhtaan mielen ei olisi pitänyt sitä havaita.

Ja taas hän kirosi itseään.

Eihän tyttö kiemaillut eikä millään osoittanut, että olisi entisestään muuttunut. Yhtä luonnollinen, iloinen ja ystävällinen oli kuin alussakin. Puheliaampi hiukan. Ei, Eevassa ei ollut vikaa, Eeva ei ollut tietensä herättänyt hänen pahoja halujansa. — Hänen oma syynsä oli, oman irstaan mielensä ja silmäinsä syy oli, että hänen hiljainen rauhansa ja tyyni elämänsä oli tullut häirityksi.

Mitä varten hänen tarvitsi eräänä aamuvarhaisena, kun palasi kalasta, kulkea ohi aitan, jossa tiesi Eevan nukkuvan? Omaa haluaan tyydyttääkseen. Ovi oli raollaan, ja hänen ilkeään mieleensä iskeysi heti, että Eeva olikin sen häntä varten jättänyt auki… Hän nousi kynnykselle ja katsoi sisälle, luullen Eevan olevan valveilla. Mutta Eeva nukkuikin. Toinen jalka oli puikahtanut peitteen alta ja solahtanut sängyn laidalle, polvesta asti paljaana… Paljaat käsivarret olivat koukistettuna niskan taakse, poven kohotessa avoimena… Hän kysyi hiljaisella äänellä: "Nukutko Eeva?… nukutko Eeva?…"

Mutta Eeva ei vastannut. Hän tunsi, kuinka kuuma sähkö virtasi hänen sisässään, ja hillitön halu veti häntä sängyn viereen… Silloin hän muisti Heikin, hänen kovan työnsä ja kamppailunsa ja koko tämän ystävällisen talon ihmiset…

Ja kiireesti hän riensi pois.

Silloin hän vannoi, ettei siitäpitäen anna mielijohteilleen valtaa!

Sillä laillako hän palkitsisi näiden köyhien ihmisten ystävyyden, että veisi ja turmelisi sen, mitä heillä oli parasta…

Mutta kun hän oli laskeutunut levolle, tuli kiusaaja, viettelijä, hänen mieltänsä häiritsemään. — Eeva oli kokematon erämaan lapsi, — kuiskaili se. — Pian hän sinuun rakastuu, rakastuu silmittömästi… Mitä ihanaa elämää voisitkaan viettää täällä Eevan kanssa!… Mikä notkeus ja sirous on hänen varressaan, ja mikä taivaan sulo hänen silmissään… Elämäsi ihanimmat hetket voisit hänen kanssaan viettää… Etkä koskaan enää kohtaa niin puhdasta tyttöä… Ei Eeva siitä sen onnettomammaksi tule… Muistaa vain sinua, suree aikansa ja sitten lakkaa…

Mutta sellaisina hetkinä hän hypähti pystyyn ja kirosi. Oliko taivas lähettänyt Eevan tänne erämaahan hänen kiusakseen, hänen viettejään ärsyttämään?

Ja silloin hän aina muisti, mitä varten oli tullut, mitä varten hakenut tämän kaukaisen paikan: että oli aikonut karaistua uuteen elämään…

Ja hän puhui kiukkuisena kiusaajalle:

— Riehu, sydän, ja hyppää rinnassa, — ja rakenna ihmelinnoja, saastainen halu, mutta minä olen minä…

Ja kun hän aamuisin näki Eevan iloisen, himottoman ja viisaan katseen, häpesi hän yöllisiä kuviaan, niin ettei tahtonut Eevaa silmiin katsoa.

Mutta hän ei sittenkään päässyt rauhaan.

Oli kummallista, että hän aina osui sinne, missä tiesi Eevan olevan. Eräänä iltana, kun Heikki ja pojat olivat kuokkamaalla ja emäntä pikkutyttöjen kera rannassa, oli Eeva lypsämässä. Kaarlo käveli navettaan päin, kun tiesi Eevan olevan siellä. Häntä oli alkanut kyllästyttää kalastaminen, eikä hän suomennostyötäkään jaksanut tehdä. Eeva istui lypsämässä, pää painettuna lehmän kuvetta vasten ja toinen jalka oikaistuna suoraksi, niin että lyhyt hame ei ulottunut peittämään polvea… tuota valkoista, pyöreää, sievää polvea…

Kaarlo jäi ovelle seisomaan. Eeva ei näyttänyt hämmästyvän, ei vetänyt polveaan hameensa peittoon…

"Pojat ovat varmaan isän kanssa kuokkamaalla?" sanoi hän Eevalle.

"Siellä ne ovat. Aikoiko maisteri järvelle?"

"No, en tiedä. Olisi tässä jo aika ruveta minunkin tosityöhön. Kesä kuluu."

"Mutta tehän kirjoitatte ihan myötäänsä! Mitä te kirjoitatte?"

"Minä suomennan erästä ranskalaista romaania."

Eeva ei osannut siihen mitään sanoa. Hetken kuluttua virkkoi:

"Mutta jo teillä on paljon kirjoja!"

"Ei niitä täällä ole paljon."

Eeva nousi lypsämästä. Hänen hiuksensa olivat valahtaneet ohimoille ja posket punoittivat. Kun hän kävi kiulua tyhjentämässä pyttyyn, joka oli keskellä navetan lattiaa, kumartui hän niin, että Kaarlo näki hänen pulleat, sirot pohkeensa takaapäin…

"Olisi minulla ollut yksi pyyntö, mutta äiti ei ole luvannut…"

Eeva katsoi häntä suoraan silmiin, loistavin, viisain katsein. Hän tuli melkein Kaarlon viereen…

"Mikä se olisi? Sano pois vain! Jos voin täyttää pyyntösi, niin teen sen heti…"

Hän laski kätensä Eevan olkapäälle ja painoi etusormellaan poskeen.
Eeva ei muuttanut ilmettä kasvoissaan, vaan sanoi päättävästi:

"Huomenna sanon…"

Ja hän asettui toista lehmää lypsämään.

"Miksei nyt?"

Kaarlo meni navettaan ja seisahtui Eevan viereen.

"En minä nyt. Tämä se nyt on se Mansikka, josta teille selitin, kun järvellä tulimme. Se on nyt poikinut ja antaa toista kiulua maitoa aamuin, illoin."

"Vai niin." Kaarlon teki mieli laskea kätensä Eevan hiuksille, jotka olivat niin silkinhienot ja pehmoiset, ja hiuksilta sitten paljaalle valkoiselle kaulalle. Mutta ei tehnyt kuitenkaan. Äskeinen kosketus jo häntä kadutti, ja hän ponnisti kaiken kykynsä poistuakseen.

"No, Eeva sanoo sitten huomenna! Minäpä lähden tästä käymään kuokkamaalla…"

Ja hän poistui navetasta, sydän rinnassa takoen kuin vasaralla…

Mikä siinä oli tuossa tytössä, joka viehätti ja kiihoitti niin… niin… Äh…! Hänessä oli jotakin sanoin kuvaamatonta suloa, niin viehättävää, viekoittelevaa hempeyttä, ettei Kaarlo koskaan muistanut nähneensä…

Hän käveli kuokkamaalle päin ja koetti tyynnyttää herääviä pahoja halujaan. Ja taas hän tunsi, kuinka saastainen, likainen ja häijy hän oli… ja kuinka hänen mielensä ja ajatuksensa aina hakivat ruumiillisia suloja… pyöreitä rintoja, polvia ja pohkeita… Miksei hän nähnyt tytössä muita piirteitä?

Siksi, ettei hän ollut tahtonutkaan nähdä. Nämä olivat niitä hänen entisen elämänsä maininkeja, jotka täytyi tyynnyttää, täytyi asettaa… Omantuntonsa nimessä hän ei saanut enää ajatella eikä kuvitella mitään kohtausta Eevan kanssa… Hänen elämänsä täällä maanpovessa olisi muutoin turhaa, eikä siitä uudesta elämästä, jota oli aikonut aloittaa, sitten enää koskaan tulisi mitään… Jos hän nyt lankeaisi, ei hän milloinkaan enää nousisi!…

Oli ollut jo hyvin vaapperaa tämäkin päätös…

Niin hän mietiskeli kävellessään kuokkamaalle, joka oli korkean vaaran alla lihavassa kuusikkokorvessa.

Siellä kuokki Heikki. Kuokki suuren kuusen juuret ensin paljaiksi, hakkasi sitten kirveellään juuret poikki, ja miehissä työnsivät kuusen pitkälleen. Pojat irroittivat pienempää puuta, koivua, leppää, männynalkuja ja kuostoja, kantaen ne kaikki läjiin, jotka sytyttivät nuotioiksi. Oli jo ennen kuokittu monta sarkaa sitä samaa korpea. Muutamissa saroissa jo rehoitti lihava ohra, joka paikoin jo hiusta näytti.

Kaarlo ihmetteli. Kun hän tuli tänne pari viikkoa sitten, ei saroilla ollut kuin lyhyt oras… nyt jo pitkä oljenalku… pian kai olisi tähkällä.

"Kuudessa viikossa hyvinä kesinä joutuu täällä ohra tynnyristä tynnyriin", selitti Heikki.

Vaikkei Kaarlo isojakaan tiennyt maanviljelyksestä, ymmärsi hän, ettei tämmöistä vauhtia voinut kasvullisuudelle antaa mikään muu kuin valo… tämä ihmeellinen kirkas valo, jota kasvikunta yötä päivää sai nauttia.

Hän istuutui kannon nokkaan, savuisen nuotion viereen, katsellen poikain töitä. Vankkoja ja sitkeitä olivat jo pojatkin juuria poikki repimään. Nuorinkin, Akseli, jo touhusi naama nokisena, että pois tieltä.