E-text prepared by Tapio Riikonen

VARAVALLESMANNINA

Kuvia Perä-Pohjolasta

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Hämeenlinnassa, Boman & Karlsson, 1906.

SISÄLLYS:

Yleisenä syyttäjänä.
Ensimäinen ulosottoni.
Maantien tarkastuksessa.
Kenttänivan hävitys.
Oman käden oikeutta.
Ulosottaja Kuusirannan kylässä.
Vanha tarina.
Ajangin mies.
Kun viinanmyyjiä rangaistiin.
Viklundin "Hurra".
Käräjillä.

YLEISENÄ SYYTTÄJÄNÄ

Nimismiehen pitää olla monipuolinen mies. Hänellä täytyy olla taipumusta salapoliisiksi, hänen tulee tuntea maanlaadut, osata arvostella maatalosta, onko se hallanarka vai ei, ja määrätä mitä on tehtävä, jos joku on eksynyt erämaahan. Lisäksi on hänen huolehdittava, että tilastolliset tiedot piiristä ovat täsmällisiä, ettei kukaan kilju yleisellä paikalla ja ettei piirissä kulje "epäilyttäviä henkilöitä". Hänen toimenaan on myöskin kertoa vuodentulon toiveista, hänen täytyy nähdä tuntemattomaan tulevaisuuteen ja tietää varmaan sanoa, "tuleeko siemenestä puute". Maan routimiset, veden vähyys ja runsaus, sateet, tuulet ja tuiskut — kaikista tulee hänen pitää vaaria ja niistä "aikanaan" ilmoittaa. Maanteiden tarkastukset ovat hänen hauskimpia retkiään. Jos ei hän osaa kylliksi määrätä someroa, on hän epäkäytännöllinen; jos hän määrää liian paljon, on hän tyhmä.

Mutta ennen kaikkea tulee hänen olla lakimies. Hänen pitää tuntea kaikki lait. Usein tie- ja vesirakennuksen insinöörit saavat ihmetellä sitä kekseliäisyyttä, jolla hän selviytyy vaikeimmastakin pulmasta. Hän on oppinut itse tekemään lakeja, ja suunnilla ne useinkin ovat. Sillä hän ei hätäile, ja hän tuntee miehet, joiden kanssa on tekemisissä. Hän on näppärä saamaan sovinnon aikaan asianomaisten kesken ja nauraa usein partaansa keksinnöilleen.

Niin, sanalla sanoen kaikilla aloilla ja kaikkialla häntä kaivataan ja tarvitaan. Hirvi on ammuttu kiveliössä: missä on vallesmanni? Viinakauppias on pannut vettä liemeensä, ostaja huutaa: annapa kohtaan vallesmannin! Kauppamatkustaja, jonka on kyytipoika rekineen kampsuineen ajanut ojan pohjaan, huutaa: Mitä h—ttiä! Eikö tässä piirissä vallesmannia olekaan?

Kuvernööri hänelle marisee herkeämättä, uhkaa sakoilla ja komentelee; kruununvouti "muistuttaa", "huomauttaa" ja "kehoittaa" lakkaamatta, aikoo valittaa kuvernöörille ja kirjoittelee hävyttömyyksiä virkakirjeiden selkäpuolet täyteen; koko kansa häntä haukkuu, ja velalliset toivovat hänen sielunsa ja ruumiinsa alimmaiseen h—ttiin.

Mutta vallesmanni ei hätäile. Sillä hän on monipuolinen mies, ja hän on silmästä silmään katsonut herra Perkelettäkin…

* * * * *

Minun tuli ensi kerran olla yleisenä syyttäjänä käräjillä. En ottanut koko tointa kovinkaan juhlalliselta kannalta.

Minkäpä ne nyt minulle tekisivät.

Asia koski kahta nuorukaista, jotka arvannostotilaisuudessa olivat olleet hutikassa ja mellastaneet aikalailla. Se oli tapahtunut silloin kun muutakin "laittomuutta" tässä maassa harjoitettiin sen minkä ehdittiin. Miksei saanut yksi olla yhtä laiton kuin toinenkin?

Laitontahan oli koko arvannosto, — mikä sitten jos pojatkin elivät laittomasti.

Asia oli jo ollut kerran ennen käsiteltävänä. Paria todistajaa oli kuulusteltu. Nyt oli ilmoitettu taas kaksi uutta todistajaa.

Nuorukaiset olivat kotokylän miehiä, reippaita poikia kumpikin, ja vanhoja tuttuja minulle. Molemmin he pelkäsivät sakkoa, mutta minun ei käynyt asiaa auttaminen.

"Emmeköhän pääse hyvin vähällä", lohduttelin heitä.

Asia huudettiin, ja molemmat nuorukaiset, Heikki Kuusisto ja Kalle
Vimpari, tulivat itse vastaamaan.

Edellisten käräjäin pöytäkirja luettiin. Siihen otetuista vierastenmiesten todistuksista ei käynyt selville, olivatko he olleet juovuksissa tai ketään häirinneet.

Minä ilmoitin kaksi uutta todistajaa, talokkaan Ville Kangaspään ja torppari Sameli Lahden.

Heitä vastaan ei ollut jääviä, saivat vannoa ja todistaa.

Kangaspää, vanha, kunnioitettava ukko, jäi ensiksi todistamaan.

Tuomari: No olivatko nämä arvannostossa päissään, ja mitä ne tekivät?

Kangaspää: Tätä Heikki Kuusistoa en nähnyt, mutta kyllä tämä Kalle Vimpari siltä näytti.

Tuomari: Näytti? Mitä hän teki? Häiritsikö toimitusta tai ketään yksityistä?

Kangaspää: Ei minulle vaan mitään tehnyt, enkä nähnyt muillekaan tekevän.

Tuomat: No mistä todistaja tietää, että vastaaja Vimpari oli juovuksissa?

Kangaspää: Kyllä se selvään näkyi. Nurkan takana kiroili, ja oli riisunut takin päältään, ja viinapullo oli kädessä. Päissään oli, ei auta. Ei selvä mies niin mellakoi.

Tuomari (Vimparille): Myöntääkö vastaaja olleensa juovuksissa?

Vimpari: Kyllä sitä tuli maistetuksi, mutta se oli jälkeen arvannoston enkä minä tehnyt kellekään mitään pahaa, — itsekseni vaan kiroilin, että kun lähdin ollenkaan, kun kuuluivat sanovan, että oli laiton koko arvannosto.

Tuomari (todistajalle): Se oli siis jälkeen arvannoston, kun todistaja näki vastaajan nurkan takana mellastamassa?

Kangaspää: Niin oli. Väkikin oli jo suurimmaksi osaksi poistunut. Herrat olivat parhaillaan syömässä eivätkä tainneet hekään, äänistä päättäen, olla aivan vesiselviä.

Tuomari: No tietääkö todistaja muuta?

Kangaspää: En minä tähän asiaan muuta tiedä. Mutta en ole koskaan kuullut, että tämä Kalle Vimpari olisi viinamies.

Tuomari: Todistaja saapi sitten poistua.

Kangaspää (mennessään): Pyytäisin kulujani.

Tuomari (Sameli Lahdelle, joka on tullut sisälle samassa kun Kangaspää on poistunut): No mitä tämä tietää?

Sameli Lahti: En minä tähän asiaan mitään tiedä.

Tuomari: Mitä varten teidät sitten on tänne käsketty?

Sameli: Sitä minä itsekin ihmettelen. Olihan siellä muita ihmisiä jälestäpäin. Selviä miehiä nämä silloin olivat kumpikin, kun minulle ryypyt tarjosivat tallin takana.

Tuomari: Näillä oli siis viinaa?

Sameli: Ei ollut viinaa, mutta oli oikein vihollisen tulista konjakkia. (Lautamiesten penkistä kuuluu naurun tirskumisia.)

Tuomari: Joivatko vastaajatkin?

Sameli: Eivät maistaneet kumpainenkaan, mutta sanoivat, että sitten kun he arvan ovat nostaneet, niin sitten he ryyppäävät.

Tuomari: Todistaja ei siis tiedä, ovatko vastaajat olleet juovuksissa vai ei.

Sameli: Mahdoton on minun tietää, minä menin naapuriin nukkumaan.

Tuomari: No sitten todistaja saapi poistua.

Sameli menee verkkaan ja miettiväisenä ikäänkuin jotakin vielä sanoakseen.

Tuomari (hetken perästä): No, mitä syyttäjä sanoo?

Minä selitän, että koska ei ole selville käynyt, että vastaajat olisivat olleet juovuksissa ja vielä vähemmän ketään häirinneet, en voi mitään edesvastausta vaatia. Ja kun, mikäli olen selville saanut, ei liioin parempia todistajia enää ole, pyydän minä, että asia nyt päätettäisiin.

Tuomari: Mitä vastaajat sanovat?

Vastaajat: Pyydämme päätöstä asiaan.

Kalle Vimpari: Minä tahtosin ilmottaa, että kun olin takin päältäni riisunut, niin se ei tapahtunut viinan takia, vaan meillä oli meininki painia. Eikä meillä ollutkaan kun litra konjakkia kummallakin…

* * * * *

Vähäisellä nuhteella he pääsivät kumpainenkin. — Seuraavana sunnuntaina käski Kalle Vimpari minutkin romiaisiinsa.

Semmoinen oli juttu, jossa ensi kerran olin "yleisenä syyttäjänä".

ENSIMÄINEN ULOSOTTONI

Antti Räisästä, itsellismiestä, oli sakotettu viinanmyynnistä, ja sakko jätettiin minun perittäväkseni.

Maailman konna ja veijari kuului olleen tuo Antti Räisänen ilmoisen ikänsä. Viinaa oli myynyt ja kaikenlaista konstia pitänyt. Viisaasti oli hän osannut kauppaansa pitää, sillä monissa käräjissä oli asia ollut esillä ennenkuin hänet voitiin tuomita viinanmyynnistä.

Lauri lautamiehen, joka oli paljon ollut läsnä ulosottotoimissa ja muutenkin tunsi kaikki pitäjän ihmiset, otin todistajakseni.

"Kuuluu kehuneen, ettei maksa hän sakkoa eikä lähde linnaankaan", sanoi
Lauri minulle ja naureskeli.

"Semmoinen lintuko se on?"

"Kyllä se sellainen mies on, ettei sitä kohtaa kun sattumalta. Minulla kun kerran oli hänelle haaste, niin viikko piti vahtia ennenkun sain haastetuksi."

"Tietääkö Lauri, oleskeleeko hän nyt näillä mailla? Hänhän asuu
Pakkasenvaarassa?"

"Oli tässä juhannusviikolla ollut kuulema liikkeellä, vaan eikö lie nyt mennyt johonkuhun tukkisavottaan. Siellä hän tavallisesti kesällä oleskelee minkä mitäkin tukkilaisille kaupitellen; talvisin hiihtelee tukkiajopaikasta toiseen, myy viinaa, rekilauluja ja paperosseja. Harvoin hänet tapaa kirkonkylällä, mutta ripillään hän käy joka vuosi Perttulin sunnuntaina."

"Eikö hänellä ole itsellään mökkiä tai muuta omaisuutta?"

"Pakkasenvaaran Heikin on pirtti, jossa hän asuu, ja minun tietääkseni ei hänellä ole minkäänlaista omaisuutta."

"No sitten me toimitamme hänet linnaan sakkojaan sovittamaan."

Niin keskustellen olimme Laurin kanssa kävelleet jo pitkälti kirkonkylää, ja aikeemme olikin jalkaisin mennä. Oli keskikesän poutainen päivä, luonto vankimmillaan voimassaan.

Kylän päässä tuli meitä vastaan Olkkos-Kaisa, jolta kuulimme, että
Antti Räisänen oli samana päivänä käynyt kylällä voita ostamassa ja
Pakkasenvaaraan päin lähtenyt.

"Hyvääpä kuuluu", arvelin minä Laurille.

"Ei se ole lintu silti häkissä, vaikka sen metsässä laulavan kuulee", epäili Lauri.

Pakkasenvaara oli kylän takana mäki, missä pienen näreikön keskellä oli useita mökkejä. Yleensä se oli huonossa huudossa, ja melkein jokaisen mökin asukkaita katseltiin epäluulolla.

Laurin neuvon mukaan käännyimme kylään tultuamme metsäpolkua takalistolle päin. Sitä kävellen voimme metsän peitossa huomiota herättämättä lähestyä Pakkasenvaaraa.

"Meidän pitää päästä aivan huomaamatta ihan mökille asti, sillä jos Antti saapi vihiä meistä, niin silloin hän katoaa metsän peittoon eikä taida olla heti näkyvissä", selitti Lauri.

Polkupahaista, joka kulki vaaran rinnettä kierrellen ja oli paikoitellen rapakkoinen, kävelimme hiljaa keskustellen — Lauri edellä, minä perässä.

"Seikka on semmoinen, että kun pääsemme lähelle, niin jää sinä puun taakse piiloon, minä menen yksinäni ensin pirttiin. Jos kotona on, niin pysyy se, vaikka yrittäisi karkaamaan", esitti Lauri. "Kun minä sitten ilmestyn ulos pirtistä ja alan sytytellä piippuani, niin silloin saat tulla", ehdotti hän vielä sopivaksi merkinannoksi.

Metsän suojassa ja kumartuneina naakaten pääsimme niin lähelle mökkejä, että olisi voinut tuntea ihmiset.

"Tuossa mökissä se Antti asuu, jossa on ovi auki ja päreitä akkunan ruutuina… tuo toinen tuossa vasemmalla vieressä on se Tiina-Kaisan mökki, jossa vuosikymmen sitten mies puukolla tapettiin…" osoitteli Lauri.

Minä paneusin pitkäkseni kuusen taakse ja saatoin hyvin makuultani nähdä kaikki, mitä sen mökin luona tapahtui, missä Räisäsen Antti asui. Lauri lähti mökkiä kohden kävelemään.

Eräästä mökistä ilmausi vaimo portaille, katseli hetkisen ympärilleen ja heitti sitten sangollisen likavettä pihalle.

Mutta huomatessaan Laurin, joka juuri oli lähestymässä Antin mökkiä, pakeni hän kuin pelästyneenä pirttiinsä. Näin Laurin kiirehtivän askeleitaan ja puolijuoksussa menevän Antin mökkiin sisälle.

Odotellessani Lauria takaisin ehdin siinä maatessani mietiskellä yhtä ja toista. Saamieni tietojen mukaan piti Antti Räisäsen olla rahamies, joka kyllä voisi yhden sakon maksaa puhtaalla rahalla milloin hyvänsä. Säästölaitoksessakin kuului hänellä olevan talletuksia. En ollut koskaan Anttia nähnyt, vaikka paljon olin kuullut hänestä puhuttavan, ja aina oli hän ollut mukana, missä joitakin roistontöitä oli tehty. Nuorena poikana sanottiin hänen murhanneen erään kuljeskelevan laukkuryssän, vaikkei asiaa ollut voitu koskaan näyttää toteen. Minä kuvittelin hänet kookkaaksi, mustaveriseksi mieheksi, jolla oli pienet kavalat silmät ja arpia poskipäissä…

Jo ilmestyi Lauri portaille ja alkoi sytyttää piippuaan.

Silloin minäkin ponnahdin pystyyn ja lähestyin mökkiä, johon Lauri kiirehti edellä.

Pöydän päässä istui rauhallisena mustapartainen mies syöntihommassa. Hän näytti hyvin siivolta mieheltä ja katseli tummansinisillä silmillään niin rehellisesti eteensä kuin konsanaan se, jolla on hyvä omatunto. Muita ihmisiä ei näkynyt. Tuo mies ei missään tapauksessa voinut olla Antti Räisänen, viinaporvari ja murhamies. Katsoin Lauriin ja toisen vuoron mieheen.

Ja sanottuani hyvänpäivän kysäisin:

"Oletteko te Antti Räisänen?"

Hän rykäisi, nielaisi palan, pyyhki suutaan ja vastasi:

"Vallesmanni on hyvä ja istuu. Minähän se olen. Olenkin jo odotellut, että eikö tule tämä varavallesmanni heti minulta sakkoa perimään. Kyllä minä siitä niin suuressa huolessa olen ollut, etten öitäni ole nukkunut. Sakottivat minua viatonta miestä, kun puoli litraa tarvitsevalle lainaan annoin. Ja olisin minä sen jo käynyt maksamassa, ettei olisi tarvinnut vallesmannin tänne vaivata itseään, vaan kun en saanut rahaa kokoon… en niiltäkään, joilta olen vähä työpalkkoja saamassa… Parhaat vaatteeni ja taskukelloni myin, mutta niistäkään en saa maksoa ennenkun ensi viikolla…"

Hän oli lopettanut syöntinsä ja noussut kävelemään, ja hänen kertoessaan minulle asiansa valuivat kyyneleet hänen silmistään. Äänikin oli niin valittava ja surkea, että tuli oikein sääli mies-parkaa.

Ja saatuaan piippunsa syttymään jatkoi hän itkunsekaisella äänellä:

"Ovat ne ihmiset kateellisia ja pirullisia. Kun minä suurella vaivalla ja vähäisellä rihkamakaupalla olen koettanut henkeäni elätellä ja vanhempani olen hoitanut hautaan asti ja vielä on sokea sisar ja hänen lapsensa hoidettavana… niin kadehtivat ja vainoavat minua, vaikken ole heille pennin edestä pahaa tehnyt… Ja tämänkin viinanmyyntiasian kävi Ollikainen kantelemassa vallesmannille, kun luuli minun hänen veneensä varastaneen… Vaan ei siitä Ollikainen isosti hyödy… Ja kyllä minä sakkoni maksan… Jos sopisi vallesmannin vartoa tulevaan viikkoon, että saisin rahaa kokoon…"

Oikein minua alkoi mies-poloinen säälittää. Ehkäpä ne huhut, joita hänestä kerrottiin, olivat perättömiä, — ainakin liioiteltuja. Semmoistahan oli maailman meno. Monta asiaa viittasi siihen, ettei mies voinut olla niin paha kuin hänestä kerrottiin. Ensiksi tuo hänen vilpitön, rehellinen ulkomuotonsa ja suora puhetapansa, toiseksi se, että hän oli hoitanut vanhempiansa hautaan asti ja nyt elätti sokeaa sisartaan ja hänen lapsiaan, osoittivat jo kylliksi hänen olevan lämminsydäminen mies, joka voi tottakin puhua.

"Tämä Lauri lautamieskin tietää tälle vallesmannille todistaa", alkoi hän nyyhkiä, kun minä viivytin vastaustani.

Lauri istui etukumarassa lattiaan katsellen eikä virkkanut mitään.

"Ensi viikolla — keskiviikkona — minä kävisin maksamassa. Viimeiset pitää siihen koota. En minä enää vanhoilla päivin tahtoisi linnaankaan lähteä… ja puhdas minulla on papinkirja tähän ikään ollut… että sopiiko vallesmannille siihen asti vartoa", pyyteli hän.

"Lupaatteko aivan varmaan ensi keskiviikkona maksaa?" tiedustin vielä.

"Lupaan tietenkin. Mihinkä minä poloinen siitä enää pääsen."

Ja hän hyrähti taas itkemään.

"Koko kevään ja tämän kesän ajan kun olen ollut vuoteen hyvänä viikottain, niin en ole kyennyt työhönkään…" änkkäsi hän itkun seasta.

Sovittiin sitten, että maksu sai jäädä ensi keskiviikkoon.

"Mutta muistakaahan pitää sananne, muutoin teidät hukka perii", koetin sanoa virallisella äänellä.

"Mihinkä minä vaivainen mies pääsen… Nytkin pakottaa rinnan alla… ruoka ei pysy sisällä vähääkään…"

"No hyvästi nyt!"

"Hyvästi, hyvästi, vallesmanni-kulta, ja kiitoksia oikein paljon ja onnea matkallenne!" hyvästeli hän meitä, kun ovella olimme pois lähdössä.

Palatessa emme menneetkään polkua takaisin, vaan laskeusimme mäeltä suoraan maantielle.

Ei virkkanut Lauri mitään, ja äänettömänä kuljin minäkin.

"Siivolta mieheltähän tuo näytti. Liekö totta puhunut?" sanoin vihdoin, kun pääsimme maantielle.

"Pahoin minä epäilen. Se on sellainen valehtelija, ettei vertaa. Mutta voipi sentään sakkonsa maksaa", arveli Lauri.

"Mutta onhan hänellä hyviäkin puolia… esimerkiksi, että hoitaa sokeata sisartaan!"

"Mitä hulluja! En minä ole kuullut hänen sokeasta sisarestaan mitään. Ja valetta oli sekin, että on hoitanut vanhempiansa. Ruotilaisina ovat kumpikin kuolleet", tiesi Lauri selittää.

Minulle oli kuitenkin jäänyt Antti Räisäsestä hyvä usko, ja monesti
johtui mieleeni, että ihmisten puheisiin oli hyvin vähän luottamista.
Olihan minulla vereksen vereksiä kokemuksia ihmisten pahuudesta.
Alituiseen olin kuullut huhuja nostettavan aivan viattomista ihmisistä.
Miksi ei sellaista olisi voinut tapahtua Antti Räisäseenkin nähden.

"Ei tuo mies kuitenkaan roistolta näyttänyt", sanoin Laurille erotessamme.

"Sillä itkullaan se onkin pettänyt monta viisaampaa miestä kuin sinut", arveli Lauri, sillä hän tuntui kovasti halveksivan minua siitä, etten ollut kovempana Antille.

"Jokohan tuo peijakas oli ainakin konna?"

"Ole varma siitä", takasi Lauri ja naureskeli veitikkamaisesti.
"Tottapa tuota opit vähitellen", arveli hän lopuksi, ja niin erosimme.

Antti Räisäsen asia oli jäänyt niin mieleeni, että öilläkin siitä uneksin. Ja uteliaana odotin keskiviikkoa, jolloin Antin piti tulla sakkoaan maksamaan.

Mutta hän ei tullutkaan.

Odotin torstain, perjantain, lauantain ja niin seuraavaan viikkoon, mutta häntä ei kuulunut. Eräänä yönä läksimme Anttia poliisin kanssa tapaamaan.

Aamuvarhaisella saavuimme Pakkasenvaaraan, juuri kun muutamissa mökeissä alettiin heräillä.

Sama vaimo, jonka ensi käynnilläkin olin nähnyt seisovan portailla, ilmautui nytkin liikkeelle ja näytti seuraavan meitä Heikin mökille.

"Eikö lie mennyt pitemmälle matkalle. Kaikki kampsunsa näkyy koonneen, ja kaupungissa kuului olleen jo menneellä viikolla. Amerikkaan se on mennyt. Sillehän tuli 'tiketti' jo kevättalvella", selitteli meille Pakkasenvaaran Heikki.

"Semmoinen lurjus!"

"Velimies kuuluu olevan hyvissä varoissa Amerikassa. Isoa 'rästäränttiä' hoitaa, ja kaiketi pääsee Anttikin kellarimestariksi", jatkoi Heikki.

Vaimo, joka oli meitä seurannut pirttiin asti, ojensi minulle likaisen kirjeen, jonka Antti oli käskenyt minulle antaa. Se oli huononlaisella käsialalla kirjoitettu ja kuului näin:

"hyvä tuttavani väinö vallesmanni joka olita hyvä ja olen lukenut teän runoja ja voin hyvin ruumiin ja sielun puolesta jota herran armo lahja teillekin toivon ja nyt reisan amerikan tästä saatanan maasta ja sine hautatan ruumiin ja sanoka Ollilaisele etä ole niin helvetin hyvä ja muista että toisa talvena tapoima hirviä Karhujupukassa ja siihen on toistaja leenan alpetti ja särkilahden nuorempi poika ja ottakaa ylös tämä asia ja sakon olen jättänyt Niemiahon isänäle, joka maksaa se teile ja kaksitoista hirveä olen ampunut ja lihat on myyty voikaa hyvin ja toivotan pitkä ikä ja kohta mies reisaa amerikassa.

tutavuutela Antti Räisänen."

"Mitä Antti siinä kirjoitti?" tiedusti poliisi.

"Vähä mitäkin."

Mutta vaimo virkkoi:

"Puhui se minulle, että hän on viinanmyyntisakon jättänyt Niemiahon isännälle. Liekö siitä virkkanut kirjeessään."

"Ei ole siitä mitään", vastasin minä ja pistin kirjeen taskuuni.

Mutta parin päivän perästä tuli Niemiaho ja maksoi Antti Räisäsen puolesta sakon.

"Miksikähän Antti sitten lähti noin äkkiä Amerikkaan?" kysyin
Niemiaholta.

"No… kyllä hänellä taitaa olla muita syntejä… parasta Antille oli, että korjasi luunsa", virkkoi Niemiaho naurussa suin.

MAANTIEN TARKASTUKSESSA

Kevättarkastus oli jo pidetty, ja tiet olivat yleensä olleet kelpo kunnossa, kun ottaa lukuun, että tienpohjat alun pitäen olivat peräti kehnosti tehtyjä.

Kesäkuun lopulla tuli minulle kuitenkin kuvernöörinvirastosta kirje, jossa sanottiin että läänin maaherra aikoi tehdä matkan Lappiin asti. Hevosia piti olla varattuina j.n.e.

Ruununvoudilta tuli sitäpaitsi samaa asiaa koskeva kirje, jossa hän "kehoitti" tarkastamaan, että maantiet olisivat kunnossa, kun kuvernööri kulkee, y.m., y.m.

Kun pohjakirsi kylminä kesinä vasta heinäkuussa lähtee teistä, jolloin ne tavallisesti käyvät kuoppaisiksi ja leikkaukset nousevat, toiset laskevat, kuulutin tientarkastuksen pidettäväksi vähää ennen kuvernöörin tuloa, jotta saataisiin tiet hyvään kuntoon.

Lauri lautamiehen kera läksimme sitten tientarkastukseen.

Kylän raitilla tuli meitä vastaan Isolan Hermanni.

"No mihinkä sitä nyt mennään taas?"

"Etkö ole kuullut, että kuvernööri tulee ylihuomenna… tien syyni nyt on", vastasi hänelle Lauri.

"No, hyväthän nyt ovat tiet", arveli Hermanni. "Hyvä kuuluu olevan meidänkin tie."

"Vaan nepä pitääkin olla mainiot, kun kuvernööri kulkee. Kun näin sataa, ja kirsi vasta pohjalta lähtee, niin tiet näkyvät käyvän kuoppaisiksi", selitteli Lauri Hermannille, jonka tiesimme sangen vastahakoiseksi tienkorjaajaksi.

"Niinpä tietenkin… ja vallesmanni ei saa mitään palkkaa tiensyynistä… on sekin…" laverteli Hermanni vain, eikä ollut kuulevinaankaan sitä, että nyt pitäisi lähteä tienkorjuuseen.

"Tässäkin keskellä kylän raittia näkyy olevan kuoppia aikalailla… tämä on Viinikan tie… korjausta tarvitsee tämäkin", huomautti Lauri Hermannia.

"Jo se. Näkyy olevan kuoppia… Aina se on tuo Laurin raudikko lihavana ja pyöreänä, vaikka kesää talvea ajetaan", tuumasi Hermanni.

"Ilmota muillekin, että tietävät lähteä tieosiaan korjaamaan", huusi hänelle Lauri hyvästiksi.

Ajelimme eteenpäin. Pari päivää oli jo sataa tihuttanut, ja tiet olivat kovemmillakin paikoilla lauttaisia.

"Huononlaisiksi nämä ovatkin menneet", sanoin Laurille.

"Pohjakirsi vasta lähtee, niin sillä se ottaa näin pehmeäksi", selitti hän.

Kylän toisessa päässä näimme vasta ensimäisen tienkorjaajan.
Kantoniemen vanha vaari oli lapioineen tullut kuoppia täyttämään.

"Eikö siellä nyt nuorempaa miestä ollut tienkorjuuseen kuin vaari?"

"Eipä ollut. Ja hyvähän tämä näkyy olevan tiekin", vastaili vaari.

"Tämähän on kuoppainen, ja keskellä tietä vesilammikoita… Onko tämä nyt mielestänne hyvä?" uskalsin minä vaaria muistuttaa.

"Mitä kun sateessa kuljette. Mutta käykääpä poudalla… ei näy vesilammikolta", tenäsi äijä.

"Huono tämä on poudallakin."

"Huonompia täällä muilla on… tuokin Mäkiniemen tie… ja pääseehän tästä ajamaan reimasti niin herra kuin talonpoikakin… eikö niin?" Ja ukko nauraa virnisteli.

"Tämä pitäisi someroida vahvaan ennenkun tästä tulisi hyvä. Sanokaa isännälle, että ellei laita huomiseksi parempaan kuntoon, niin me palkkaamme korjaajan", nuhteli Lauri ukkoa lopuksi.

"Sanotaan vaan, mutta huonompia teitä sieltä edestäpäin löydätte", arveli äijä.

Ajoimme taas jonkun kilometrin jotenkin hyvää tietä, joka kulki kuivaa kangasta eikä ollut kuoppainen. Mutta korjaajia emme kohdanneet.

Toiseen kylään tullessamme tapasimme Vanhantalon Petterin, kotonsa luona, tienposkessa riihtään parsittamassa.

Petterikin oli niitä miehiä, jotka eivät uhranneet "henkeänsä ja elämäänsä" tienkorjuuseen.

Ennenkuin ehdimme mitään puhua, alkoi Petteri riihen akkunasta pakista:

"Minusta näyttikin, että tuttuja miehiä sieltä tulee… arvasin heti…
Sitä täytyy kruunun palvelijan olla liikkeellä satoi tai paistoi…"

"Niin on, veli hyvä. Mutta etpä sinä ole mennyt tietäsi korjaamaan", sanoi Lauri vastaan.

"Koko menneen yön olemme olleet 'tien päällä' Jaakon kanssa… Sen minä sanon, että minun tietäni ajaa kuin pöytää pitkin… saattepa nähdä! Vaikka kiire tässä olisi minullakin. Tämä riihi tarvitsisi saada valmiiksi ennen heinäaikaa", selitteli Petteri.

"Ovatko muut tämänkyläläiset käyneet teitään korjaamassa?" kysäisi
Lauri.

"Kylläpä siellä minusta oli joka talosta korjaaja. Ja tämän kylän tiet näkyivätkin olevan hyvät kaikki, pitäjän rajasta alkaen", valehteli Petteri.

"Mutta nehän olivat, tämänkyläläisten tiet, kevättarkastuksessa kovin huonot, liukkasia ja sillat hajallaan", huomautin minä.

"Mitä, kun kirsi kiskoo ja viskoo ja nostaa leikkauksia, mutta heti kun kirsi on löysännyt, niin tiet ovat kuin pöytä… Herratkin juhannuksen aikana mainoivat ja sanoivat: jopa on sievät tiet…"

Siihen suuntaan jaaritteli Petteri ja lopuksi arveli: "Meidän kylän tiet ovat siksi hyviä, että niiden puolesta saisitte tästä pyörtää takaisin — jos muita asioita ei ole — olisi teillekin helpompi. Ja kuuluukin olevan tämä uusi kuvernööri peräti 'alhainen' mies… selvä suomalainen, ja kansan parasta katsoo…"

Kun meillä jo entisestään kuitenkin oli vereksiä kokemuksia, ettei Petterin puheisiin ollut luottamista, läksimme ajamaan pitäjän rajaa kohti.

Oravaisen Villen tapasimme tiellä. Hän oli menossa lohipadolle laukku selässä, leili kädessä. Ei ollut kuultukaan maantien tarkastuksesta.

"Sepä kumma. Vanhantalon Petteri sanoi, että tämänkyläläiset ovat kaikin korjanneet tiensä."

"Sitten vaan mitä Petteri sanoo… joka ei puhu puolta sanaa totta", arveli Ville ja lisäsi:

"Minä en kuitenkaan jouda nyt tien korjaamiseen, vaikka keisari kulkisi…"

Ja hän sanoi päättävästi hyvästi ja läksi kävellä keikkasemaan lohipadolle.

Seuraavassa talossa, Mukkalassa, koetimme saada miehiä ja hevosia liikkeelle, jotta saisimme palkatuksi tienkorjaajia. Mukkalasta oli nuori isäntä mennyt viemään hevosia laitumelle, vanha isäntä oli kuuro, ja renki oli päivää ennen lähtenyt Amerikkaan. Vanhin poika oli vasta kolmannellatoista, eikä talossa ollut muita miehiä.

"Ja mikä ne panee herratkin liikkeelle kesäsydämenä, kun itsekullakin olisi kylliksi tointa talossaan. Meillähän on vielä perunamaat multaamatta, ja tuo piika Hiltakin katkasi kätensä juhannusyönä, niin minun pitää lehmätkin lypsää", selitteli emäntä, jonka tapasimme maitokellarissa kirnuamassa.

"Eikö ole naapurissakaan miehiä? Ja onhan se hevonen Talvitien
Matillakin?"

"Naapuristakin ovat Janne ja Hermanni menneet saattamaan kaupunkiin Amerikkaan menijöitä, mutta isäntä tuo lienee kotona. Talvitien Matti tässä vasta kävi, mutta en huomannut kysyä, onko hänellä hevonen kotona vai joko on vienyt laitumelle", tieteli emäntä.

Kävimme joka talossa, mutta melkein samanlaisella menestyksellä. Tapasimme kuitenkin Talvitien Matin, joka alkoi heti pahimpia leikkauksia korjailla.

Toisessa päässä kylää tapasimme useita tienkorjaajia. He sanoivat kuulleensa kuulutuksen kestikievarin isännältä, että kuvernööri tulee.

"Tuollapa Ollila seisoo", huomautti minua Lauri, kun ajelimme sivu. Olimme huomanneet, että Ollilan tie oli hyvin kuoppainen ja päättäneet ahdistaa isäntää sitä korjaamaan.

Huomattuaan, että pysäytimme hänen kohdalleen, riensi hän puolijuoksua puheille ja alkoi selvitellä:

"Minäkin tässä olen ollut lähdössä tienkorjuuseen, mutta kun tamma vasta mennä yönä varsoi, niin sitä ei saata ottaa vielä liikkeelle, vaan kyllä minä tiestäni huolen pidän… eikähän se tämä varavallesmanni kuulu olevankaan niin kova — he, he he…" ja Ollila taputteli minua olkapäälle, tarjosi Laurille sikaarin ja virkkoi:

"Pakana kun teki komean varsan… aivan kuin polkijansakin… jalat ja pääkin aivan samanlaiset… tässä olisi tulitikkuja… Jo se. Kummaa, mitä ne kuvernöörit täältä aina hakevat… Vai Lappiin asti se menee."

Palatessa poikkesimme Vanhaantaloon, saadaksemme Petteriä muistuttaa toiste "puhumaan totta ja pysymään totuudessa" niinkuin olimme kuulleet tuomarin todistajalle sanovan. Mutta vaikka taloon tultuamme haimme joka huoneen, navetan, molemmat riihet ja tallin, emme tavanneet muita kuin Ruoti-Niklaan, joka pirtin penkillä äkäisenä istuen ei sanonut tietävänsä, missä muu talon väki oli.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli tarkastus piirin pohjoisrajalla.

"Maksaneeko vaivaa lähteä ollenkaan", arveli Lauri. "Ei siellä ole korjaajia kuitenkaan."

"Aina siitä sentään on apua, kun niitä käydään hätyyttelemässä", päätimme kuitenkin, ja niin läksimme liikkeelle.

Kauppiaan kujalla tapasimme Savelan isännän, joka pahasti nilkuttaen, keppi kädessä ja surkean näköisenä käveli vastaan. Savelalla oli monta pitkää tietä, kaikki huonoja eikä niitä juuri koskaan korjattu.

"Kyllä se sopi niin kovin huonosti minua kohtaan tämä tiensyyni… voi hyvä isä sentään… kun loppuu miehuus pois kokonaan… Nyt loukkasin jalkani kahden kiven väliin, etten talon väliä saata kävellä… Minä olen juuri työmiestä hakemassa tienkorjuuseen", alkoi hän meille selitellä.

"Kevättarkastuksessa jo saitte anteeksi, ettekä sitten jälestäpäin korjannutkaan, vaikka lupasitte", nuhteli Lauri.

"Voi veljeni rakas, kun oli niin paljon muuta työtä", nyyhki Savela, ja luulen kyynelten nousseen hänen silmiinsä.

"Varakas mies! Joutaisitte tienne korjaamaan", sanoi Lauri vain ankarasti.

(Olkoon tässä mainittu, että Savela vasta meidät nähtyään huomasi ruveta ontumaan ja heittäytyi surkeaksi.) Sivuutimme kirkonkylän.

Männistön mailla ja Junttarin seudulla, missä tiet tavallisesti ovat huonot, olivat ne nyt sitäkin kuoppaisemmat. Varsinkin Eeli-Mikkolan, Muiskulan ja Huuhentaalin tieosat olivat kovin kehnot.

Huuhentaali oli kuitenkin, itse äijä, tietään parantelemassa.

"Tämä teidän tie se on aina huono, samoinkuin Eeli-Mikkolan ja
Muiskulankin", moitti Lauri heti Huuhentaalille.

"Sekö sinulla on hyväksi päiväksi!" ärähti ukko, joka tuntui olevan pahalla tuulella.

"Keväälläkin olivat leikkaukset niin kurjat, ettei yli päässyt", lisäsi
Lauri vain ja iski minulle silmää.

"Päässytkö? Ylikö? Vissiinpä tästä ovat päässeet herrat ja narrit ja vieläpä lautamiehetkin, — koskapa täällä ei näy kulkijoita kasassa", tiuskasi ukko julmana ja kääntyi selin meihin.

Pitkin tietä oli kuitenkin korjaajia, niin että me suurella vaivalla, kehoituksilla ja uhkauksilla saimme aikaan melko paljon.

Kun kuvernööri sitten kulki, olivat tiet melko kunnossa, niin ettei niillä ainakaan loukannut itseään. Mutta kun kuvernööri oli palannut ja päässyt eheänä läänimme pääkaupunkiin, laittoi hän ruununvoudin kautta kohta kirjeen maanteiden tilasta…

… "piirissä ovat perin huonossa kunnossa.

"Samalla kun saatan Teille tiedoksi edellä olevan kirjoituksen, saan minä täten kehoittaa Teitä viipymättä ryhtymään toimeen, että tiet piirissänne saatetaan kelvolliseen kuntoon, jotapaitsi Teidän tulee vastedes tarkkuudella valvoa, että maantiet piirissänne ovat moitteettomassa kunnossa."

Tuon kirjeen minä sitten näytin Savelallekin.

KENTTÄNIVAN HÄVITYS

Kesäisenä yönä kuljin suuren Miehojärven rannalta kalarikkaan, saivovedestä kuuluisan Kaimajärven rannalle, missä oli vain yksi ainoa talo järveen pistävän niemen nenässä.

Yksinäisiä, metsäisiä taipaleita on minusta hauska matkata yksin. Polku vie ja viehättää. Erämaan rauha on maassa, ja sydämessä asustaa kummallinen raukeus. Täällä, kaukana muusta maailmasta, on turvallista olla. Vaikka on ympärilläni erämaan ääretön yksinäisyys, ei minua peloita eivätkä tuskan tunteet sydäntäni rasita. Ajatus ei viivy entisyydessä, ei luo utukuvia tulevista päivistä, eikä rauhatonna harhaile vallaton mielikuvitus. Silmä näkee, sydän tuntee, ja rauhallisena sielu unelmoi…

Tämä taival onkin outoa minulle, olen ensi kertaa tätä polkua kulkemassa. Maat, joita polku vie, ovat kuivia ja kallioisia, suot ja jänkät jäävät syrjään. Ahteita ja kumpuja hakien polku vie…

Nousee aurinko ja kultailee maailmoita ja uneksuvan taivaan vaaleita pilviä. Mutta kuta likemmäksi saavun Kaimajärveä, sitä mukaa katoaa minusta erämaan synnyttämä rauha, ja levottomammaksi sydän käy. Ajattelen taloa, Kenttänivaa, ja sen asukkaita. En tunne heitä, mutta Miehojärven rannalla, josta olen lähtenyt, on minulle heistä kerrottu. Iso oli lapsilauma, ja lujalle oli ottanut elämisen jo kuluneena talvena, kun leipä oli aivan ostossa. Kaksi lasta kuuluu olevan vaivaista… Heiltä nyt vaadittiin kolmensadan markan päätöksen maksua. Päätös oli laukussani velkakirjoineen ja määräyksineen…

Minulla oli ollut monen monta ulosottotoimitusta peräti köyhäin ja kurjain luona, mutta ei minusta ollut koskaan tuntunut niin ikävältä velallisen luo meno kuin nyt. Varmaa on, että jos itselläni olisi ollut rahaa, olisin ennen siitä luopunut kuin mennyt noita raukkoja nylkemään… raukkoja, jotka idarsivat leipäänsä karusta, kiittämättömästä maasta, hallan kanssa joka vuosi tapellen — joita ei auttanut maantie, vaikka velvollisuus oli heilläkin osansa korjata, ja jotka elivät kaikin käsin turvattomina loitolla muista ihmisistä…

Merkeistä päättäen alan lähestyä asuttua paikkaa. Siinä on jo pienen jänkän laidassa heinälatokin, suu selällään tuijottaen; etempänä on auma vartaita pystyssä ja toisella rannalla toinen lato, johon vasta näkyy olevan uusi katto pantu. Polku kiertää jänkkää, pulskan petäjikön halki kulkien. Männikkö oli tähän jätetty säästömetsäksi ja suojaksi pohjoisia tuulia ja hallaa vastaan. Tämä oli talon tuki ja turva…

Heti männikön laidassa on riihi ja sen vieressä pienoinen lato. Riiheltä näkyy jo talokin, matala maalaamaton viisiseinäinen pirtti, ja siitä vähän matkan päässä maahan luhistunut, ränstynyt navetta. Kuuluu hiljaista kosken pauhua, ja kun likemmäksi tulen, näen talon taitse virtaavan pienoisen joen, joka saunan luona muodostaa nivan ja vähän alempana laskee suureen Kaimajärveen.

Aamu on tyyni ja suloinen, aurinko on jo korkealla, vaikka kello vasta aloittaa viidettä. Talossa ei vielä näy liikettä.

Mutta pääskyset, joilla on pesänsä pirtin räystään alla, pitävät iloista elämää. Ne lentävät aivan korvieni vieritse ja visertelevät niin että korvia vihloo. Niitä on sadoittain. En ole ennen enkä jälkeen nähnyt niin paljon pääskysenpesiä yhden talon räystään alla. Istuudun isolle kivelle, joka on keskellä pihamaata, ja alan katsella pääskysten iloista elämää. Vieri vieressä on pesiä, ihme että ne siinä pysyvät vain paljaaseen seinään varattuina… Tuosta pesästä lähtee taas yksi… lentää pääni päältä… siinä viheltää ja menee nuolena järvelle päin… Tästä taas… se lentää poikki pihan… tulee takaisin ja salamana vihkaisee rannan sivu koskelle päin, jonne katoaa… Tuohon pesään, joka on likinnä rappusia, tulee yksi pirtin päällitse… ja tuohon ja tuohon… Ja yhtenä ainoana hilpeänä viserryksenä on koko pihamaa, ja kaunis kesäaamu on kuin aamurukouksessaan.

Kummallisiin ajatuksiin vaivun siinä istuessani. Näen suuren Kaimajärven sileän pinnan ja sen vastakkaisella rannalla korkean vaaran, jonka puuton, kalju laki kimaltelee aamuauringon valossa. On kuin hyppelisivät siellä valon hengettäret, aamutanssiaan harjoitellen…

Kaunis on maailma, ja iloiset ovat pääskyset, mutta minun sydämessäni on talvi, ja murhe on mielessäni… Nuo, jotka tuolla sisällä nukkuvat, eivät aavista, että heitä vaanii ulosottomies…

Silloin satun katsomaan järvelle päin ja näen rantaan tulevan veneen, jossa on kaksi henkeä, vanhemmanpuoleinen mies ja nuori tyttö… He asettavat verkot keppeihinsä ja mies nostaa kalakontin selkäänsä. Tyttö kantaa pienempää vasua…

Kun he saapuvat pihaan, tervehdin minä. Mutta kumpikaan ei vastaa mitään. Mies tuijottaa minuun kuin pelästyneenä, ja tyttö katsoo niin tarkkaan, että kävelee kopiksi tikapuihin. Silloin hän herää, panee vasun rappusille ja töksähtää siihen minua katselemaan.

Mieskin on laskenut konttinsa kaivon viereen ja alkanut kaivaa tupakkakojeitaan.

"Te taidatte olla isäntä", sanon minä ja lähestyn katsomaan, mitä kontissa on. Se on haukia ja ahvenia puolillaan.

"No minä tässä olen niinkuin isännän nimessä", vastaa hän väsyneesti.

Hän on kuudenkymmenen mies, harmahtavatukkainen ja sinisilmäinen.
Miellyttävät kasvot ilmaisevat harvinaista suopeutta.

"Mistä tämä vieras kulkee, kun tämän kautta matka pitää?" tiedustelee hän ja yhä katselee minua epäluuloisena. "Tänne Kaimajärven rannalle sattuu harvoin vieras kulkemaan."

"Tuolta rantakylästä olen. Vasta tähän tulin. Saittepa aika paljon kaloja. Verkoillako pyydätte?"

"Verkoilla. Ei ole nuottaa. No tuli niitä mennä yönä jonkun verran.
Milläpä täällä muuten eläisikään", arvelee hän surumielisesti.

Pirtissäkin oli herätty, ja savu nousi uunin piipusta. Tyttö oli kadonnut porrasten edestä, ja lasten hälinää kuului sisältä. Pienoinen poika, jolla ei ollut kuin palanen paitariekaletta yllään, juoksi pihalle ja lausui:

"Itä… itä… Kallelle te tuuri hauki!" ja meni kaloja kontista katselemaan.

Navetassa helähti rautainen lehmän kello pari kertaa ja kuin unen seasta vielä.

"Onko montakin lehmää?" kysäisin minä, kun sattui soma tilaisuus.

"On se vasikka neljäntenä. Mennä talvena täytyi paras lehmä lopettaa, kun katkasi jalkansa sileällä parrella."

"Sepä oli ikävää. Niinkö pieni tämä tila onkin?"

"Kyllä tässä hätähätön seitsemän, kahdeksan elättäisi, kun oikein tarkoin joutaisi joka kannikon niittämään…"

Isäntä on koko ajan tarkastellut minua, kai tehnyt johtopäätöksiään. Erittäinkin näkyy hän katselevan olallani riippuvaa laukkua, joka ei ole tavallisen eväslaukun näköinen. Ja minun olennossanikin on jotakin, joka on tavallisesta jätkästä poikkeavaa, vaikka pukuni ei suinkaan ole herrasmainen.

"Te taidatte olla metsänostaja", arvelee hän tutkimuksen tuloksena.

"No en minä juuri metsänostaja ole", vastaan vähä hymyssä suin.

Silloin näyttää hänelle selviävän asia. Ja melkein vapisevin äänin hän sanoo:

"Kyllä minä nyt arvaan ja tunnenkin. Te olette se varavallesmanni…"

"Niin olen…"

"Minä arvasin. Minulla on ollutkin niin painostava tunne koko viikon. Ja akka oli nähnyt pahoja unia näinä viime öinä. Oli nähnyt pirun häntä ahdistelevan…"

Samassa tuli pirtistä nainen, joka näytti olevan emäntä ja navettaan menossa. Hän oli laiha, mutta muuten terveen näköinen, ja liikkui erinomaisen liukkaasti. Kuultuaan, että me isännän kanssa juttelimme, seisahtui hän kuuntelemaan, ja päästyään asian perille pillahti hän itkemään ja nyyhki:

"Siinä se nyt oli minun uneni… siinä se nyt oli minun uneni… Johan minä sanoin sen sinulle, Heikki", ja itkien meni hän navettaan.

"Joko olette kauan asunut tätä taloa?" tiedustelin isännältä, päästäkseni muihin puheisiin.

"Kohta kolmekymmentä vuotta… No lähtekää tästä sisälle", vastasi hän ja näytti verrattain levolliselta.

Minä vakuutin, että minulla tässä päivänpaisteisella pihamaalla oli erinomaisen hauska istua pääskysten lentoa katsellen.

Talo oli kauniilla paikalla. Varsinkin miellytti minua ohivirtaava joki, joka saunan luona teki soman kosken, ja suuri sininen ja sileä järvi, jonka toisessa laidassa kohosi kaljupäinen jättiläisvaara. Me kuljimme isännän kanssa ympäri vainioita, kävimme saunan luona ja pienen, sievän kosken partaalla, johon muuan talon pikkupojista jo oli ehtinyt rautuja onkimaan.

Pellot näyttivät lupaavilta. Ohra alkoi juuri tähkää tehdä.

"Ei kai tämä paikka ole hallanarka. Kun ei vain erinomaisia syitä satu, niin saatte hyvän vuoden…"

"Kyllä on monasti näin näyttänyt, mutta juuri kun on valmistumassa, tulee pakkanen…"

"Vaikka järvi on tuossa vieressä…?"

"Vaikka. Mutta näittehän tullessanne sen laajan vuoman, jonka rantaa polku tänne tuo. Se on semmonen se vuoma, että siitä uhkuu kylmää lämpiminä kesäöinäkin… ja syyspuoleen se on kuin irti päästetty rietas… Olen minä sitä paikotellen koettanut ojittaakin, vaan minkäpä sille yksi köyhä mies tekee… Kaksikymmentäkahdeksan keriaa olen kylvänyt, ja neljä kertaa olen saanut hyvän vuoden… Tässä vainiossa olen paljon työtä tehnyt. Nuokin kivirauniot tuolla olen vaimoni kanssa kahden…"

Hän ei enää jatkanut, olimme juuri pihaan tulossa.

"Senkö Lomman tuomio se on?" kysäisi hän, ja hänen äänensä vapisi.

"Hänen on. Se näkyy tekevän kolmesataa markkaa, paitsi korkoja ja kuluja…"

"Kyllä sen muistan. Niin se tekee. Hätä tässä tulee nyt, ellei Lomma vielä alkaisi vartoa. On noita pieniä lapsia vielä… En minä muuten niin surisi…"

Me tulimme pirttiin. Se tyttö, joka tuli isänsä kera kalasta, siivosi huonetta. Puute ja köyhyys paistoi joka nurkasta. Keskellä permantoa leikki kaksi viisivuotista poikaa, apposen alasti kumpikin, ja leikkiessään huusivat kuin metsäläiset ainakin.

"No olkaapa nyt vähemmällä siinä… Jaakko ja Iikka menkää tästä pihalle… Ne ovat kaksoset nuokin tuossa, ja semmosia kiistelijöitä, ettei ääntänsä kuule", tuumasi isäntä heille, mutta sen kovemmin hän ei heitä kieltänyt.

"Montako lasta teillä on?"

"Niitä on ollut viisitoista, vaan ne ovat vanhemmasta päästä kuolleet, — neljä niin soreaa poikaa ja yksi tyttö, — niin että nyt ei taida enää olla kuin kymmenkunta."

Emäntä oli navetan takana keittänyt kahvia ja tuli pannu kädessä pirttiin. Oven luona, vanhan porontaljan päällä, makasi vapiseva sokea vanhus.

"Se on tuo Priitan äiti kohta yhdeksänkymmenen vuoden vanha", selitti isäntä.

Minut oli käsketty porstuan peräkamariin, johon emäntä toi isännälle ja minulle kahvia.

Kun kysyin, mitä he tahtoisivat kirjoitettavaksi ulosottoon päätöksen vakuudeksi, vastasi isäntä:

"En tiedä. Ei tässä liikoja ole. Tuo sänky tuossa on sisareni, samoin kuin sänkyvaatteet…"

"Entäpä lehmät?"

"Lehmät täytyi mennä talvena myydä Songan porvarille, kun leipä oli kaikki ostossa ja verot kaikki maksamatta. Songan porvari on sitten antanut lehmäin olla meillä ja luvannut odottaa. On kerrottu, että tulevana talvena on isoja tukinajoja, niin että kun tästä pääsee ansioon, niin pian alkaa rahaa tulla…"

"No hevonen….?"

"Hevonen on Härkämäen Hermannin, Perälän kylästä — kyllä kai varavallesmanni hänet tuntee. — Hermanni ei anna omaksi ennenkun saan sen maksetuksi."

Sekä lehmiin että hevoseen oli hänellä täydelliset todistukset, etteivät ne olleet hänen omaisuuttaan. Niitä ei siis käynyt ulosottoon kirjoittaminen.

"Eikä taida olla muutakaan irtaimistoa?"

"Kylläpä tämän pitäisi näkyä, mitä tässä on… ei muuta kuin puutetta, ja ellei olisi niinkin runsaasti kaloja saatu, niin nälkään olisimme kuolleet. Kaloilla ja maidolla olemme olleet monta aikaa. Vasta viikko sitten sain vähä jauhoja. — Kun ne nyt olisivat malttaneet vielä odottaa, nuo velkamiehet, niin… Minulla olisi vielä vähä metsää myytävänä, aika hyvää metsää tuon Jänkkävaaran takana… niin saisivat omansa. Vaan minkäpä minä nyt teen, kivuloinen mies…"

"Olisitte koettanut saada metsänne myydyksi…"

"Sitä minä jo menneenäkin talvena hoin ja hoin, mutta eihän se tuo Heikki… sanoo vaan, että säästämme, säästämme", alkoi emäntä syyttää miestään.

Ei isäntä siihen mitään virkkanut. Näytti niinkuin hän olisi kyllästynyt koko maailmalle, niinkuin olisi toivonut, että pääsisi pois. Häntä uuvutti tämä kova taistelu. Ja väsyneeltä hän todella näyttikin.

Istuttiin ääneti pitkän aikaa.

"Lypsämään pitää minun lähteä", sanoi vihdoin emäntä ja poistui; ovi jäi auki. Pirtistä kuului lasten mellakoimista, ja pihalla visertelivät pääskyset, ristiin rastiin nuolina lentäen, ja saunan takaa kuului soman kosken hauska pauhu…

Oli niin painostavaa, surullista, ikävää ja kolkkoa täällä sisällä…

Tuolla ulkona oli niin ihanaa, niin suurta ja suloista…

"No sitten taitaa täytyä julistaa tämä maatila ulosottoon", sanoin vihdoin isännälle.

"Se kai se on tehtävä", arveli hän miettiväisenä. — "Jos vaan saisin jonkun hyvän ihmisen auttamaan tulevaan talveen asti, niin kyllä sitten korjautuisi. Se metsä on ison rahan arvoinen, mutta sitä eivät muut tiedä kuin minä. Olen sitä koettanut säästää viimeiseen asti ja köyhyyden kanssa tässä taistellut. Se Lomma näkyy olevan sydämetön julmuri…"

"Ettekö ole käynyt hänen puheillaan ja koettanut saada häntä odottamaan?"

"Kävin minä silloin heti kun lautamies toi välipäätöksen, vaan ei puhettakaan. Sanoi, ettei hänelle kelpaa muu kuin puhdas raha… Mutta koettakaa te nyt, rakas ystävä, puhua hänelle… ehkä hän sentään taipuu…"

Isäntä pyyhkäisi kämmenellään silmiään ja tuumasi:

"Jo se on ollut tämä meidänkin elämämme hauskaa! Puutetta koko elinajan, ja minullakin alkaa terveys loppua… pistää ja vihloo joka paikkaa, ja oikea jalka on välistä niin kipeä, ettei päällensä otata… Saisi kuollakaan tähän rauhassa…"

Ja taas hän pyyhkäisi silmiään.

"Kyllä minä parastani koetan teidän hyväksenne tehdä… Ehkäpä Lomma tyytyy odottamaan, kun saa kuulla, että teillä vielä on hyvä metsäkin."

Silloin isäntä säpsähti ja rupesi pyytelemällä pyytämään: