Varavallesmannina: Kuvia Perä-Pohjolasta

VARAVALLESMANNINA

Kuvia Perä-Pohjolasta

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Hämeenlinnassa, Boman & Karlsson, 1906.

SISÄLLYS:

Yleisenä syyttäjänä. Ensimäinen ulosottoni. Maantien tarkastuksessa. Kenttänivan hävitys. Oman käden oikeutta. Ulosottaja Kuusirannan kylässä. Vanha tarina. Ajangin mies. Kun viinanmyyjiä rangaistiin. Viklundin "Hurra". Käräjillä.

YLEISENÄ SYYTTÄJÄNÄ

Nimismiehen pitää olla monipuolinen mies. Hänellä täytyy olla taipumusta salapoliisiksi, hänen tulee tuntea maanlaadut, osata arvostella maatalosta, onko se hallanarka vai ei, ja määrätä mitä on tehtävä, jos joku on eksynyt erämaahan. Lisäksi on hänen huolehdittava, että tilastolliset tiedot piiristä ovat täsmällisiä, ettei kukaan kilju yleisellä paikalla ja ettei piirissä kulje "epäilyttäviä henkilöitä". Hänen toimenaan on myöskin kertoa vuodentulon toiveista, hänen täytyy nähdä tuntemattomaan tulevaisuuteen ja tietää varmaan sanoa, "tuleeko siemenestä puute". Maan routimiset, veden vähyys ja runsaus, sateet, tuulet ja tuiskut — kaikista tulee hänen pitää vaaria ja niistä "aikanaan" ilmoittaa. Maanteiden tarkastukset ovat hänen hauskimpia retkiään. Jos ei hän osaa kylliksi määrätä someroa, on hän epäkäytännöllinen; jos hän määrää liian paljon, on hän tyhmä.

Mutta ennen kaikkea tulee hänen olla lakimies. Hänen pitää tuntea kaikki lait. Usein tie- ja vesirakennuksen insinöörit saavat ihmetellä sitä kekseliäisyyttä, jolla hän selviytyy vaikeimmastakin pulmasta. Hän on oppinut itse tekemään lakeja, ja suunnilla ne useinkin ovat. Sillä hän ei hätäile, ja hän tuntee miehet, joiden kanssa on tekemisissä. Hän on näppärä saamaan sovinnon aikaan asianomaisten kesken ja nauraa usein partaansa keksinnöilleen.

Niin, sanalla sanoen kaikilla aloilla ja kaikkialla häntä kaivataan ja tarvitaan. Hirvi on ammuttu kiveliössä: missä on vallesmanni? Viinakauppias on pannut vettä liemeensä, ostaja huutaa: annapa kohtaan vallesmannin! Kauppamatkustaja, jonka on kyytipoika rekineen kampsuineen ajanut ojan pohjaan, huutaa: Mitä h—ttiä! Eikö tässä piirissä vallesmannia olekaan?

Kuvernööri hänelle marisee herkeämättä, uhkaa sakoilla ja komentelee; kruununvouti "muistuttaa", "huomauttaa" ja "kehoittaa" lakkaamatta, aikoo valittaa kuvernöörille ja kirjoittelee hävyttömyyksiä virkakirjeiden selkäpuolet täyteen; koko kansa häntä haukkuu, ja velalliset toivovat hänen sielunsa ja ruumiinsa alimmaiseen h—ttiin.

Mutta vallesmanni ei hätäile. Sillä hän on monipuolinen mies, ja hän on silmästä silmään katsonut herra Perkelettäkin…

* * * * *

Minun tuli ensi kerran olla yleisenä syyttäjänä käräjillä. En ottanut koko tointa kovinkaan juhlalliselta kannalta.

Minkäpä ne nyt minulle tekisivät.

Asia koski kahta nuorukaista, jotka arvannostotilaisuudessa olivat olleet hutikassa ja mellastaneet aikalailla. Se oli tapahtunut silloin kun muutakin "laittomuutta" tässä maassa harjoitettiin sen minkä ehdittiin. Miksei saanut yksi olla yhtä laiton kuin toinenkin?

Laitontahan oli koko arvannosto, — mikä sitten jos pojatkin elivät laittomasti.

Asia oli jo ollut kerran ennen käsiteltävänä. Paria todistajaa oli kuulusteltu. Nyt oli ilmoitettu taas kaksi uutta todistajaa.

Nuorukaiset olivat kotokylän miehiä, reippaita poikia kumpikin, ja vanhoja tuttuja minulle. Molemmin he pelkäsivät sakkoa, mutta minun ei käynyt asiaa auttaminen.

"Emmeköhän pääse hyvin vähällä", lohduttelin heitä.

Asia huudettiin, ja molemmat nuorukaiset, Heikki Kuusisto ja Kalle Vimpari, tulivat itse vastaamaan.

Edellisten käräjäin pöytäkirja luettiin. Siihen otetuista vierastenmiesten todistuksista ei käynyt selville, olivatko he olleet juovuksissa tai ketään häirinneet.

Minä ilmoitin kaksi uutta todistajaa, talokkaan Ville Kangaspään ja torppari Sameli Lahden.

Heitä vastaan ei ollut jääviä, saivat vannoa ja todistaa.

Kangaspää, vanha, kunnioitettava ukko, jäi ensiksi todistamaan.

Tuomari: No olivatko nämä arvannostossa päissään, ja mitä ne tekivät?

Kangaspää: Tätä Heikki Kuusistoa en nähnyt, mutta kyllä tämä Kalle Vimpari siltä näytti.

Tuomari: Näytti? Mitä hän teki? Häiritsikö toimitusta tai ketään yksityistä?

Kangaspää: Ei minulle vaan mitään tehnyt, enkä nähnyt muillekaan tekevän.

Tuomat: No mistä todistaja tietää, että vastaaja Vimpari oli juovuksissa?

Kangaspää: Kyllä se selvään näkyi. Nurkan takana kiroili, ja oli riisunut takin päältään, ja viinapullo oli kädessä. Päissään oli, ei auta. Ei selvä mies niin mellakoi.

Tuomari (Vimparille): Myöntääkö vastaaja olleensa juovuksissa?

Vimpari: Kyllä sitä tuli maistetuksi, mutta se oli jälkeen arvannoston enkä minä tehnyt kellekään mitään pahaa, — itsekseni vaan kiroilin, että kun lähdin ollenkaan, kun kuuluivat sanovan, että oli laiton koko arvannosto.

Tuomari (todistajalle): Se oli siis jälkeen arvannoston, kun todistaja näki vastaajan nurkan takana mellastamassa?

Kangaspää: Niin oli. Väkikin oli jo suurimmaksi osaksi poistunut. Herrat olivat parhaillaan syömässä eivätkä tainneet hekään, äänistä päättäen, olla aivan vesiselviä.

Tuomari: No tietääkö todistaja muuta?

Kangaspää: En minä tähän asiaan muuta tiedä. Mutta en ole koskaan kuullut, että tämä Kalle Vimpari olisi viinamies.

Tuomari: Todistaja saapi sitten poistua.

Kangaspää (mennessään): Pyytäisin kulujani.

Tuomari (Sameli Lahdelle, joka on tullut sisälle samassa kun Kangaspää on poistunut): No mitä tämä tietää?

Sameli Lahti: En minä tähän asiaan mitään tiedä.

Tuomari: Mitä varten teidät sitten on tänne käsketty?

Sameli: Sitä minä itsekin ihmettelen. Olihan siellä muita ihmisiä jälestäpäin. Selviä miehiä nämä silloin olivat kumpikin, kun minulle ryypyt tarjosivat tallin takana.

Tuomari: Näillä oli siis viinaa?

Sameli: Ei ollut viinaa, mutta oli oikein vihollisen tulista konjakkia. (Lautamiesten penkistä kuuluu naurun tirskumisia.)

Tuomari: Joivatko vastaajatkin?

Sameli: Eivät maistaneet kumpainenkaan, mutta sanoivat, että sitten kun he arvan ovat nostaneet, niin sitten he ryyppäävät.

Tuomari: Todistaja ei siis tiedä, ovatko vastaajat olleet juovuksissa vai ei.

Sameli: Mahdoton on minun tietää, minä menin naapuriin nukkumaan.

Tuomari: No sitten todistaja saapi poistua.

Sameli menee verkkaan ja miettiväisenä ikäänkuin jotakin vielä sanoakseen.

Tuomari (hetken perästä): No, mitä syyttäjä sanoo?

Minä selitän, että koska ei ole selville käynyt, että vastaajat olisivat olleet juovuksissa ja vielä vähemmän ketään häirinneet, en voi mitään edesvastausta vaatia. Ja kun, mikäli olen selville saanut, ei liioin parempia todistajia enää ole, pyydän minä, että asia nyt päätettäisiin.

Tuomari: Mitä vastaajat sanovat?

Vastaajat: Pyydämme päätöstä asiaan.

Kalle Vimpari: Minä tahtosin ilmottaa, että kun olin takin päältäni riisunut, niin se ei tapahtunut viinan takia, vaan meillä oli meininki painia. Eikä meillä ollutkaan kun litra konjakkia kummallakin…

* * * * *

Vähäisellä nuhteella he pääsivät kumpainenkin. — Seuraavana sunnuntaina käski Kalle Vimpari minutkin romiaisiinsa.

Semmoinen oli juttu, jossa ensi kerran olin "yleisenä syyttäjänä".

ENSIMÄINEN ULOSOTTONI

Antti Räisästä, itsellismiestä, oli sakotettu viinanmyynnistä, ja sakko jätettiin minun perittäväkseni.

Maailman konna ja veijari kuului olleen tuo Antti Räisänen ilmoisen ikänsä. Viinaa oli myynyt ja kaikenlaista konstia pitänyt. Viisaasti oli hän osannut kauppaansa pitää, sillä monissa käräjissä oli asia ollut esillä ennenkuin hänet voitiin tuomita viinanmyynnistä.

Lauri lautamiehen, joka oli paljon ollut läsnä ulosottotoimissa ja muutenkin tunsi kaikki pitäjän ihmiset, otin todistajakseni.

"Kuuluu kehuneen, ettei maksa hän sakkoa eikä lähde linnaankaan", sanoi Lauri minulle ja naureskeli.

"Semmoinen lintuko se on?"

"Kyllä se sellainen mies on, ettei sitä kohtaa kun sattumalta. Minulla kun kerran oli hänelle haaste, niin viikko piti vahtia ennenkun sain haastetuksi."

"Tietääkö Lauri, oleskeleeko hän nyt näillä mailla? Hänhän asuu Pakkasenvaarassa?"

"Oli tässä juhannusviikolla ollut kuulema liikkeellä, vaan eikö lie nyt mennyt johonkuhun tukkisavottaan. Siellä hän tavallisesti kesällä oleskelee minkä mitäkin tukkilaisille kaupitellen; talvisin hiihtelee tukkiajopaikasta toiseen, myy viinaa, rekilauluja ja paperosseja. Harvoin hänet tapaa kirkonkylällä, mutta ripillään hän käy joka vuosi Perttulin sunnuntaina."

"Eikö hänellä ole itsellään mökkiä tai muuta omaisuutta?"

"Pakkasenvaaran Heikin on pirtti, jossa hän asuu, ja minun tietääkseni ei hänellä ole minkäänlaista omaisuutta."

"No sitten me toimitamme hänet linnaan sakkojaan sovittamaan."

Niin keskustellen olimme Laurin kanssa kävelleet jo pitkälti kirkonkylää, ja aikeemme olikin jalkaisin mennä. Oli keskikesän poutainen päivä, luonto vankimmillaan voimassaan.

Kylän päässä tuli meitä vastaan Olkkos-Kaisa, jolta kuulimme, että Antti Räisänen oli samana päivänä käynyt kylällä voita ostamassa ja Pakkasenvaaraan päin lähtenyt.

"Hyvääpä kuuluu", arvelin minä Laurille.

"Ei se ole lintu silti häkissä, vaikka sen metsässä laulavan kuulee", epäili Lauri.

Pakkasenvaara oli kylän takana mäki, missä pienen näreikön keskellä oli useita mökkejä. Yleensä se oli huonossa huudossa, ja melkein jokaisen mökin asukkaita katseltiin epäluulolla.

Laurin neuvon mukaan käännyimme kylään tultuamme metsäpolkua takalistolle päin. Sitä kävellen voimme metsän peitossa huomiota herättämättä lähestyä Pakkasenvaaraa.

"Meidän pitää päästä aivan huomaamatta ihan mökille asti, sillä jos Antti saapi vihiä meistä, niin silloin hän katoaa metsän peittoon eikä taida olla heti näkyvissä", selitti Lauri.

Polkupahaista, joka kulki vaaran rinnettä kierrellen ja oli paikoitellen rapakkoinen, kävelimme hiljaa keskustellen — Lauri edellä, minä perässä.

"Seikka on semmoinen, että kun pääsemme lähelle, niin jää sinä puun taakse piiloon, minä menen yksinäni ensin pirttiin. Jos kotona on, niin pysyy se, vaikka yrittäisi karkaamaan", esitti Lauri. "Kun minä sitten ilmestyn ulos pirtistä ja alan sytytellä piippuani, niin silloin saat tulla", ehdotti hän vielä sopivaksi merkinannoksi.

Metsän suojassa ja kumartuneina naakaten pääsimme niin lähelle mökkejä, että olisi voinut tuntea ihmiset.

"Tuossa mökissä se Antti asuu, jossa on ovi auki ja päreitä akkunan ruutuina… tuo toinen tuossa vasemmalla vieressä on se Tiina-Kaisan mökki, jossa vuosikymmen sitten mies puukolla tapettiin…" osoitteli Lauri.

Minä paneusin pitkäkseni kuusen taakse ja saatoin hyvin makuultani nähdä kaikki, mitä sen mökin luona tapahtui, missä Räisäsen Antti asui. Lauri lähti mökkiä kohden kävelemään.

Eräästä mökistä ilmausi vaimo portaille, katseli hetkisen ympärilleen ja heitti sitten sangollisen likavettä pihalle.

Mutta huomatessaan Laurin, joka juuri oli lähestymässä Antin mökkiä, pakeni hän kuin pelästyneenä pirttiinsä. Näin Laurin kiirehtivän askeleitaan ja puolijuoksussa menevän Antin mökkiin sisälle.

Odotellessani Lauria takaisin ehdin siinä maatessani mietiskellä yhtä ja toista. Saamieni tietojen mukaan piti Antti Räisäsen olla rahamies, joka kyllä voisi yhden sakon maksaa puhtaalla rahalla milloin hyvänsä. Säästölaitoksessakin kuului hänellä olevan talletuksia. En ollut koskaan Anttia nähnyt, vaikka paljon olin kuullut hänestä puhuttavan, ja aina oli hän ollut mukana, missä joitakin roistontöitä oli tehty. Nuorena poikana sanottiin hänen murhanneen erään kuljeskelevan laukkuryssän, vaikkei asiaa ollut voitu koskaan näyttää toteen. Minä kuvittelin hänet kookkaaksi, mustaveriseksi mieheksi, jolla oli pienet kavalat silmät ja arpia poskipäissä…

Jo ilmestyi Lauri portaille ja alkoi sytyttää piippuaan.

Silloin minäkin ponnahdin pystyyn ja lähestyin mökkiä, johon Lauri kiirehti edellä.

Pöydän päässä istui rauhallisena mustapartainen mies syöntihommassa. Hän näytti hyvin siivolta mieheltä ja katseli tummansinisillä silmillään niin rehellisesti eteensä kuin konsanaan se, jolla on hyvä omatunto. Muita ihmisiä ei näkynyt. Tuo mies ei missään tapauksessa voinut olla Antti Räisänen, viinaporvari ja murhamies. Katsoin Lauriin ja toisen vuoron mieheen.

Ja sanottuani hyvänpäivän kysäisin:

"Oletteko te Antti Räisänen?"

Hän rykäisi, nielaisi palan, pyyhki suutaan ja vastasi:

"Vallesmanni on hyvä ja istuu. Minähän se olen. Olenkin jo odotellut, että eikö tule tämä varavallesmanni heti minulta sakkoa perimään. Kyllä minä siitä niin suuressa huolessa olen ollut, etten öitäni ole nukkunut. Sakottivat minua viatonta miestä, kun puoli litraa tarvitsevalle lainaan annoin. Ja olisin minä sen jo käynyt maksamassa, ettei olisi tarvinnut vallesmannin tänne vaivata itseään, vaan kun en saanut rahaa kokoon… en niiltäkään, joilta olen vähä työpalkkoja saamassa… Parhaat vaatteeni ja taskukelloni myin, mutta niistäkään en saa maksoa ennenkun ensi viikolla…"

Hän oli lopettanut syöntinsä ja noussut kävelemään, ja hänen kertoessaan minulle asiansa valuivat kyyneleet hänen silmistään. Äänikin oli niin valittava ja surkea, että tuli oikein sääli mies-parkaa.

Ja saatuaan piippunsa syttymään jatkoi hän itkunsekaisella äänellä:

"Ovat ne ihmiset kateellisia ja pirullisia. Kun minä suurella vaivalla ja vähäisellä rihkamakaupalla olen koettanut henkeäni elätellä ja vanhempani olen hoitanut hautaan asti ja vielä on sokea sisar ja hänen lapsensa hoidettavana… niin kadehtivat ja vainoavat minua, vaikken ole heille pennin edestä pahaa tehnyt… Ja tämänkin viinanmyyntiasian kävi Ollikainen kantelemassa vallesmannille, kun luuli minun hänen veneensä varastaneen… Vaan ei siitä Ollikainen isosti hyödy… Ja kyllä minä sakkoni maksan… Jos sopisi vallesmannin vartoa tulevaan viikkoon, että saisin rahaa kokoon…"

Oikein minua alkoi mies-poloinen säälittää. Ehkäpä ne huhut, joita hänestä kerrottiin, olivat perättömiä, — ainakin liioiteltuja. Semmoistahan oli maailman meno. Monta asiaa viittasi siihen, ettei mies voinut olla niin paha kuin hänestä kerrottiin. Ensiksi tuo hänen vilpitön, rehellinen ulkomuotonsa ja suora puhetapansa, toiseksi se, että hän oli hoitanut vanhempiansa hautaan asti ja nyt elätti sokeaa sisartaan ja hänen lapsiaan, osoittivat jo kylliksi hänen olevan lämminsydäminen mies, joka voi tottakin puhua.

"Tämä Lauri lautamieskin tietää tälle vallesmannille todistaa", alkoi hän nyyhkiä, kun minä viivytin vastaustani.

Lauri istui etukumarassa lattiaan katsellen eikä virkkanut mitään.

"Ensi viikolla — keskiviikkona — minä kävisin maksamassa. Viimeiset pitää siihen koota. En minä enää vanhoilla päivin tahtoisi linnaankaan lähteä… ja puhdas minulla on papinkirja tähän ikään ollut… että sopiiko vallesmannille siihen asti vartoa", pyyteli hän.

"Lupaatteko aivan varmaan ensi keskiviikkona maksaa?" tiedustin vielä.

"Lupaan tietenkin. Mihinkä minä poloinen siitä enää pääsen."

Ja hän hyrähti taas itkemään.

"Koko kevään ja tämän kesän ajan kun olen ollut vuoteen hyvänä viikottain, niin en ole kyennyt työhönkään…" änkkäsi hän itkun seasta.

Sovittiin sitten, että maksu sai jäädä ensi keskiviikkoon.

"Mutta muistakaahan pitää sananne, muutoin teidät hukka perii", koetin sanoa virallisella äänellä.

"Mihinkä minä vaivainen mies pääsen… Nytkin pakottaa rinnan alla… ruoka ei pysy sisällä vähääkään…"

"No hyvästi nyt!"

"Hyvästi, hyvästi, vallesmanni-kulta, ja kiitoksia oikein paljon ja onnea matkallenne!" hyvästeli hän meitä, kun ovella olimme pois lähdössä.

Palatessa emme menneetkään polkua takaisin, vaan laskeusimme mäeltä suoraan maantielle.

Ei virkkanut Lauri mitään, ja äänettömänä kuljin minäkin.

"Siivolta mieheltähän tuo näytti. Liekö totta puhunut?" sanoin vihdoin, kun pääsimme maantielle.

"Pahoin minä epäilen. Se on sellainen valehtelija, ettei vertaa. Mutta voipi sentään sakkonsa maksaa", arveli Lauri.

"Mutta onhan hänellä hyviäkin puolia… esimerkiksi, että hoitaa sokeata sisartaan!"

"Mitä hulluja! En minä ole kuullut hänen sokeasta sisarestaan mitään. Ja valetta oli sekin, että on hoitanut vanhempiansa. Ruotilaisina ovat kumpikin kuolleet", tiesi Lauri selittää.

Minulle oli kuitenkin jäänyt Antti Räisäsestä hyvä usko, ja monesti johtui mieleeni, että ihmisten puheisiin oli hyvin vähän luottamista. Olihan minulla vereksen vereksiä kokemuksia ihmisten pahuudesta. Alituiseen olin kuullut huhuja nostettavan aivan viattomista ihmisistä. Miksi ei sellaista olisi voinut tapahtua Antti Räisäseenkin nähden.

"Ei tuo mies kuitenkaan roistolta näyttänyt", sanoin Laurille erotessamme.

"Sillä itkullaan se onkin pettänyt monta viisaampaa miestä kuin sinut", arveli Lauri, sillä hän tuntui kovasti halveksivan minua siitä, etten ollut kovempana Antille.

"Jokohan tuo peijakas oli ainakin konna?"

"Ole varma siitä", takasi Lauri ja naureskeli veitikkamaisesti. "Tottapa tuota opit vähitellen", arveli hän lopuksi, ja niin erosimme.

Antti Räisäsen asia oli jäänyt niin mieleeni, että öilläkin siitä uneksin. Ja uteliaana odotin keskiviikkoa, jolloin Antin piti tulla sakkoaan maksamaan.

Mutta hän ei tullutkaan.

Odotin torstain, perjantain, lauantain ja niin seuraavaan viikkoon, mutta häntä ei kuulunut. Eräänä yönä läksimme Anttia poliisin kanssa tapaamaan.

Aamuvarhaisella saavuimme Pakkasenvaaraan, juuri kun muutamissa mökeissä alettiin heräillä.

Sama vaimo, jonka ensi käynnilläkin olin nähnyt seisovan portailla, ilmautui nytkin liikkeelle ja näytti seuraavan meitä Heikin mökille.

"Eikö lie mennyt pitemmälle matkalle. Kaikki kampsunsa näkyy koonneen, ja kaupungissa kuului olleen jo menneellä viikolla. Amerikkaan se on mennyt. Sillehän tuli 'tiketti' jo kevättalvella", selitteli meille Pakkasenvaaran Heikki.

"Semmoinen lurjus!"

"Velimies kuuluu olevan hyvissä varoissa Amerikassa. Isoa 'rästäränttiä' hoitaa, ja kaiketi pääsee Anttikin kellarimestariksi", jatkoi Heikki.

Vaimo, joka oli meitä seurannut pirttiin asti, ojensi minulle likaisen kirjeen, jonka Antti oli käskenyt minulle antaa. Se oli huononlaisella käsialalla kirjoitettu ja kuului näin:

"hyvä tuttavani väinö vallesmanni joka olita hyvä ja olen lukenut teän runoja ja voin hyvin ruumiin ja sielun puolesta jota herran armo lahja teillekin toivon ja nyt reisan amerikan tästä saatanan maasta ja sine hautatan ruumiin ja sanoka Ollilaisele etä ole niin helvetin hyvä ja muista että toisa talvena tapoima hirviä Karhujupukassa ja siihen on toistaja leenan alpetti ja särkilahden nuorempi poika ja ottakaa ylös tämä asia ja sakon olen jättänyt Niemiahon isänäle, joka maksaa se teile ja kaksitoista hirveä olen ampunut ja lihat on myyty voikaa hyvin ja toivotan pitkä ikä ja kohta mies reisaa amerikassa.

tutavuutela Antti Räisänen."

"Mitä Antti siinä kirjoitti?" tiedusti poliisi.

"Vähä mitäkin."

Mutta vaimo virkkoi:

"Puhui se minulle, että hän on viinanmyyntisakon jättänyt Niemiahon isännälle. Liekö siitä virkkanut kirjeessään."

"Ei ole siitä mitään", vastasin minä ja pistin kirjeen taskuuni.

Mutta parin päivän perästä tuli Niemiaho ja maksoi Antti Räisäsen puolesta sakon.

"Miksikähän Antti sitten lähti noin äkkiä Amerikkaan?" kysyin Niemiaholta.

"No… kyllä hänellä taitaa olla muita syntejä… parasta Antille oli, että korjasi luunsa", virkkoi Niemiaho naurussa suin.

MAANTIEN TARKASTUKSESSA

Kevättarkastus oli jo pidetty, ja tiet olivat yleensä olleet kelpo kunnossa, kun ottaa lukuun, että tienpohjat alun pitäen olivat peräti kehnosti tehtyjä.

Kesäkuun lopulla tuli minulle kuitenkin kuvernöörinvirastosta kirje, jossa sanottiin että läänin maaherra aikoi tehdä matkan Lappiin asti. Hevosia piti olla varattuina j.n.e.

Ruununvoudilta tuli sitäpaitsi samaa asiaa koskeva kirje, jossa hän "kehoitti" tarkastamaan, että maantiet olisivat kunnossa, kun kuvernööri kulkee, y.m., y.m.

Kun pohjakirsi kylminä kesinä vasta heinäkuussa lähtee teistä, jolloin ne tavallisesti käyvät kuoppaisiksi ja leikkaukset nousevat, toiset laskevat, kuulutin tientarkastuksen pidettäväksi vähää ennen kuvernöörin tuloa, jotta saataisiin tiet hyvään kuntoon.

Lauri lautamiehen kera läksimme sitten tientarkastukseen.

Kylän raitilla tuli meitä vastaan Isolan Hermanni.

"No mihinkä sitä nyt mennään taas?"

"Etkö ole kuullut, että kuvernööri tulee ylihuomenna… tien syyni nyt on", vastasi hänelle Lauri.

"No, hyväthän nyt ovat tiet", arveli Hermanni. "Hyvä kuuluu olevan meidänkin tie."

"Vaan nepä pitääkin olla mainiot, kun kuvernööri kulkee. Kun näin sataa, ja kirsi vasta pohjalta lähtee, niin tiet näkyvät käyvän kuoppaisiksi", selitteli Lauri Hermannille, jonka tiesimme sangen vastahakoiseksi tienkorjaajaksi.

"Niinpä tietenkin… ja vallesmanni ei saa mitään palkkaa tiensyynistä… on sekin…" laverteli Hermanni vain, eikä ollut kuulevinaankaan sitä, että nyt pitäisi lähteä tienkorjuuseen.

"Tässäkin keskellä kylän raittia näkyy olevan kuoppia aikalailla… tämä on Viinikan tie… korjausta tarvitsee tämäkin", huomautti Lauri Hermannia.

"Jo se. Näkyy olevan kuoppia… Aina se on tuo Laurin raudikko lihavana ja pyöreänä, vaikka kesää talvea ajetaan", tuumasi Hermanni.

"Ilmota muillekin, että tietävät lähteä tieosiaan korjaamaan", huusi hänelle Lauri hyvästiksi.

Ajelimme eteenpäin. Pari päivää oli jo sataa tihuttanut, ja tiet olivat kovemmillakin paikoilla lauttaisia.

"Huononlaisiksi nämä ovatkin menneet", sanoin Laurille.

"Pohjakirsi vasta lähtee, niin sillä se ottaa näin pehmeäksi", selitti hän.

Kylän toisessa päässä näimme vasta ensimäisen tienkorjaajan. Kantoniemen vanha vaari oli lapioineen tullut kuoppia täyttämään.

"Eikö siellä nyt nuorempaa miestä ollut tienkorjuuseen kuin vaari?"

"Eipä ollut. Ja hyvähän tämä näkyy olevan tiekin", vastaili vaari.

"Tämähän on kuoppainen, ja keskellä tietä vesilammikoita… Onko tämä nyt mielestänne hyvä?" uskalsin minä vaaria muistuttaa.

"Mitä kun sateessa kuljette. Mutta käykääpä poudalla… ei näy vesilammikolta", tenäsi äijä.

"Huono tämä on poudallakin."

"Huonompia täällä muilla on… tuokin Mäkiniemen tie… ja pääseehän tästä ajamaan reimasti niin herra kuin talonpoikakin… eikö niin?" Ja ukko nauraa virnisteli.

"Tämä pitäisi someroida vahvaan ennenkun tästä tulisi hyvä. Sanokaa isännälle, että ellei laita huomiseksi parempaan kuntoon, niin me palkkaamme korjaajan", nuhteli Lauri ukkoa lopuksi.

"Sanotaan vaan, mutta huonompia teitä sieltä edestäpäin löydätte", arveli äijä.

Ajoimme taas jonkun kilometrin jotenkin hyvää tietä, joka kulki kuivaa kangasta eikä ollut kuoppainen. Mutta korjaajia emme kohdanneet.

Toiseen kylään tullessamme tapasimme Vanhantalon Petterin, kotonsa luona, tienposkessa riihtään parsittamassa.

Petterikin oli niitä miehiä, jotka eivät uhranneet "henkeänsä ja elämäänsä" tienkorjuuseen.

Ennenkuin ehdimme mitään puhua, alkoi Petteri riihen akkunasta pakista:

"Minusta näyttikin, että tuttuja miehiä sieltä tulee… arvasin heti… Sitä täytyy kruunun palvelijan olla liikkeellä satoi tai paistoi…"

"Niin on, veli hyvä. Mutta etpä sinä ole mennyt tietäsi korjaamaan", sanoi Lauri vastaan.

"Koko menneen yön olemme olleet 'tien päällä' Jaakon kanssa… Sen minä sanon, että minun tietäni ajaa kuin pöytää pitkin… saattepa nähdä! Vaikka kiire tässä olisi minullakin. Tämä riihi tarvitsisi saada valmiiksi ennen heinäaikaa", selitteli Petteri.

"Ovatko muut tämänkyläläiset käyneet teitään korjaamassa?" kysäisi Lauri.

"Kylläpä siellä minusta oli joka talosta korjaaja. Ja tämän kylän tiet näkyivätkin olevan hyvät kaikki, pitäjän rajasta alkaen", valehteli Petteri.

"Mutta nehän olivat, tämänkyläläisten tiet, kevättarkastuksessa kovin huonot, liukkasia ja sillat hajallaan", huomautin minä.

"Mitä, kun kirsi kiskoo ja viskoo ja nostaa leikkauksia, mutta heti kun kirsi on löysännyt, niin tiet ovat kuin pöytä… Herratkin juhannuksen aikana mainoivat ja sanoivat: jopa on sievät tiet…"

Siihen suuntaan jaaritteli Petteri ja lopuksi arveli: "Meidän kylän tiet ovat siksi hyviä, että niiden puolesta saisitte tästä pyörtää takaisin — jos muita asioita ei ole — olisi teillekin helpompi. Ja kuuluukin olevan tämä uusi kuvernööri peräti 'alhainen' mies… selvä suomalainen, ja kansan parasta katsoo…"

Kun meillä jo entisestään kuitenkin oli vereksiä kokemuksia, ettei Petterin puheisiin ollut luottamista, läksimme ajamaan pitäjän rajaa kohti.

Oravaisen Villen tapasimme tiellä. Hän oli menossa lohipadolle laukku selässä, leili kädessä. Ei ollut kuultukaan maantien tarkastuksesta.

"Sepä kumma. Vanhantalon Petteri sanoi, että tämänkyläläiset ovat kaikin korjanneet tiensä."

"Sitten vaan mitä Petteri sanoo… joka ei puhu puolta sanaa totta", arveli Ville ja lisäsi:

"Minä en kuitenkaan jouda nyt tien korjaamiseen, vaikka keisari kulkisi…"

Ja hän sanoi päättävästi hyvästi ja läksi kävellä keikkasemaan lohipadolle.

Seuraavassa talossa, Mukkalassa, koetimme saada miehiä ja hevosia liikkeelle, jotta saisimme palkatuksi tienkorjaajia. Mukkalasta oli nuori isäntä mennyt viemään hevosia laitumelle, vanha isäntä oli kuuro, ja renki oli päivää ennen lähtenyt Amerikkaan. Vanhin poika oli vasta kolmannellatoista, eikä talossa ollut muita miehiä.

"Ja mikä ne panee herratkin liikkeelle kesäsydämenä, kun itsekullakin olisi kylliksi tointa talossaan. Meillähän on vielä perunamaat multaamatta, ja tuo piika Hiltakin katkasi kätensä juhannusyönä, niin minun pitää lehmätkin lypsää", selitteli emäntä, jonka tapasimme maitokellarissa kirnuamassa.

"Eikö ole naapurissakaan miehiä? Ja onhan se hevonen Talvitien Matillakin?"

"Naapuristakin ovat Janne ja Hermanni menneet saattamaan kaupunkiin Amerikkaan menijöitä, mutta isäntä tuo lienee kotona. Talvitien Matti tässä vasta kävi, mutta en huomannut kysyä, onko hänellä hevonen kotona vai joko on vienyt laitumelle", tieteli emäntä.

Kävimme joka talossa, mutta melkein samanlaisella menestyksellä. Tapasimme kuitenkin Talvitien Matin, joka alkoi heti pahimpia leikkauksia korjailla.

Toisessa päässä kylää tapasimme useita tienkorjaajia. He sanoivat kuulleensa kuulutuksen kestikievarin isännältä, että kuvernööri tulee.

"Tuollapa Ollila seisoo", huomautti minua Lauri, kun ajelimme sivu. Olimme huomanneet, että Ollilan tie oli hyvin kuoppainen ja päättäneet ahdistaa isäntää sitä korjaamaan.

Huomattuaan, että pysäytimme hänen kohdalleen, riensi hän puolijuoksua puheille ja alkoi selvitellä:

"Minäkin tässä olen ollut lähdössä tienkorjuuseen, mutta kun tamma vasta mennä yönä varsoi, niin sitä ei saata ottaa vielä liikkeelle, vaan kyllä minä tiestäni huolen pidän… eikähän se tämä varavallesmanni kuulu olevankaan niin kova — he, he he…" ja Ollila taputteli minua olkapäälle, tarjosi Laurille sikaarin ja virkkoi:

"Pakana kun teki komean varsan… aivan kuin polkijansakin… jalat ja pääkin aivan samanlaiset… tässä olisi tulitikkuja… Jo se. Kummaa, mitä ne kuvernöörit täältä aina hakevat… Vai Lappiin asti se menee."

Palatessa poikkesimme Vanhaantaloon, saadaksemme Petteriä muistuttaa toiste "puhumaan totta ja pysymään totuudessa" niinkuin olimme kuulleet tuomarin todistajalle sanovan. Mutta vaikka taloon tultuamme haimme joka huoneen, navetan, molemmat riihet ja tallin, emme tavanneet muita kuin Ruoti-Niklaan, joka pirtin penkillä äkäisenä istuen ei sanonut tietävänsä, missä muu talon väki oli.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli tarkastus piirin pohjoisrajalla.

"Maksaneeko vaivaa lähteä ollenkaan", arveli Lauri. "Ei siellä ole korjaajia kuitenkaan."

"Aina siitä sentään on apua, kun niitä käydään hätyyttelemässä", päätimme kuitenkin, ja niin läksimme liikkeelle.

Kauppiaan kujalla tapasimme Savelan isännän, joka pahasti nilkuttaen, keppi kädessä ja surkean näköisenä käveli vastaan. Savelalla oli monta pitkää tietä, kaikki huonoja eikä niitä juuri koskaan korjattu.

"Kyllä se sopi niin kovin huonosti minua kohtaan tämä tiensyyni… voi hyvä isä sentään… kun loppuu miehuus pois kokonaan… Nyt loukkasin jalkani kahden kiven väliin, etten talon väliä saata kävellä… Minä olen juuri työmiestä hakemassa tienkorjuuseen", alkoi hän meille selitellä.

"Kevättarkastuksessa jo saitte anteeksi, ettekä sitten jälestäpäin korjannutkaan, vaikka lupasitte", nuhteli Lauri.

"Voi veljeni rakas, kun oli niin paljon muuta työtä", nyyhki Savela, ja luulen kyynelten nousseen hänen silmiinsä.

"Varakas mies! Joutaisitte tienne korjaamaan", sanoi Lauri vain ankarasti.

(Olkoon tässä mainittu, että Savela vasta meidät nähtyään huomasi ruveta ontumaan ja heittäytyi surkeaksi.) Sivuutimme kirkonkylän.

Männistön mailla ja Junttarin seudulla, missä tiet tavallisesti ovat huonot, olivat ne nyt sitäkin kuoppaisemmat. Varsinkin Eeli-Mikkolan, Muiskulan ja Huuhentaalin tieosat olivat kovin kehnot.

Huuhentaali oli kuitenkin, itse äijä, tietään parantelemassa.

"Tämä teidän tie se on aina huono, samoinkuin Eeli-Mikkolan ja Muiskulankin", moitti Lauri heti Huuhentaalille.

"Sekö sinulla on hyväksi päiväksi!" ärähti ukko, joka tuntui olevan pahalla tuulella.

"Keväälläkin olivat leikkaukset niin kurjat, ettei yli päässyt", lisäsi Lauri vain ja iski minulle silmää.

"Päässytkö? Ylikö? Vissiinpä tästä ovat päässeet herrat ja narrit ja vieläpä lautamiehetkin, — koskapa täällä ei näy kulkijoita kasassa", tiuskasi ukko julmana ja kääntyi selin meihin.

Pitkin tietä oli kuitenkin korjaajia, niin että me suurella vaivalla, kehoituksilla ja uhkauksilla saimme aikaan melko paljon.

Kun kuvernööri sitten kulki, olivat tiet melko kunnossa, niin ettei niillä ainakaan loukannut itseään. Mutta kun kuvernööri oli palannut ja päässyt eheänä läänimme pääkaupunkiin, laittoi hän ruununvoudin kautta kohta kirjeen maanteiden tilasta…

… "piirissä ovat perin huonossa kunnossa.

"Samalla kun saatan Teille tiedoksi edellä olevan kirjoituksen, saan minä täten kehoittaa Teitä viipymättä ryhtymään toimeen, että tiet piirissänne saatetaan kelvolliseen kuntoon, jotapaitsi Teidän tulee vastedes tarkkuudella valvoa, että maantiet piirissänne ovat moitteettomassa kunnossa."

Tuon kirjeen minä sitten näytin Savelallekin.

KENTTÄNIVAN HÄVITYS

Kesäisenä yönä kuljin suuren Miehojärven rannalta kalarikkaan, saivovedestä kuuluisan Kaimajärven rannalle, missä oli vain yksi ainoa talo järveen pistävän niemen nenässä.

Yksinäisiä, metsäisiä taipaleita on minusta hauska matkata yksin. Polku vie ja viehättää. Erämaan rauha on maassa, ja sydämessä asustaa kummallinen raukeus. Täällä, kaukana muusta maailmasta, on turvallista olla. Vaikka on ympärilläni erämaan ääretön yksinäisyys, ei minua peloita eivätkä tuskan tunteet sydäntäni rasita. Ajatus ei viivy entisyydessä, ei luo utukuvia tulevista päivistä, eikä rauhatonna harhaile vallaton mielikuvitus. Silmä näkee, sydän tuntee, ja rauhallisena sielu unelmoi…

Tämä taival onkin outoa minulle, olen ensi kertaa tätä polkua kulkemassa. Maat, joita polku vie, ovat kuivia ja kallioisia, suot ja jänkät jäävät syrjään. Ahteita ja kumpuja hakien polku vie…

Nousee aurinko ja kultailee maailmoita ja uneksuvan taivaan vaaleita pilviä. Mutta kuta likemmäksi saavun Kaimajärveä, sitä mukaa katoaa minusta erämaan synnyttämä rauha, ja levottomammaksi sydän käy. Ajattelen taloa, Kenttänivaa, ja sen asukkaita. En tunne heitä, mutta Miehojärven rannalla, josta olen lähtenyt, on minulle heistä kerrottu. Iso oli lapsilauma, ja lujalle oli ottanut elämisen jo kuluneena talvena, kun leipä oli aivan ostossa. Kaksi lasta kuuluu olevan vaivaista… Heiltä nyt vaadittiin kolmensadan markan päätöksen maksua. Päätös oli laukussani velkakirjoineen ja määräyksineen…

Minulla oli ollut monen monta ulosottotoimitusta peräti köyhäin ja kurjain luona, mutta ei minusta ollut koskaan tuntunut niin ikävältä velallisen luo meno kuin nyt. Varmaa on, että jos itselläni olisi ollut rahaa, olisin ennen siitä luopunut kuin mennyt noita raukkoja nylkemään… raukkoja, jotka idarsivat leipäänsä karusta, kiittämättömästä maasta, hallan kanssa joka vuosi tapellen — joita ei auttanut maantie, vaikka velvollisuus oli heilläkin osansa korjata, ja jotka elivät kaikin käsin turvattomina loitolla muista ihmisistä…

Merkeistä päättäen alan lähestyä asuttua paikkaa. Siinä on jo pienen jänkän laidassa heinälatokin, suu selällään tuijottaen; etempänä on auma vartaita pystyssä ja toisella rannalla toinen lato, johon vasta näkyy olevan uusi katto pantu. Polku kiertää jänkkää, pulskan petäjikön halki kulkien. Männikkö oli tähän jätetty säästömetsäksi ja suojaksi pohjoisia tuulia ja hallaa vastaan. Tämä oli talon tuki ja turva…

Heti männikön laidassa on riihi ja sen vieressä pienoinen lato. Riiheltä näkyy jo talokin, matala maalaamaton viisiseinäinen pirtti, ja siitä vähän matkan päässä maahan luhistunut, ränstynyt navetta. Kuuluu hiljaista kosken pauhua, ja kun likemmäksi tulen, näen talon taitse virtaavan pienoisen joen, joka saunan luona muodostaa nivan ja vähän alempana laskee suureen Kaimajärveen.

Aamu on tyyni ja suloinen, aurinko on jo korkealla, vaikka kello vasta aloittaa viidettä. Talossa ei vielä näy liikettä.

Mutta pääskyset, joilla on pesänsä pirtin räystään alla, pitävät iloista elämää. Ne lentävät aivan korvieni vieritse ja visertelevät niin että korvia vihloo. Niitä on sadoittain. En ole ennen enkä jälkeen nähnyt niin paljon pääskysenpesiä yhden talon räystään alla. Istuudun isolle kivelle, joka on keskellä pihamaata, ja alan katsella pääskysten iloista elämää. Vieri vieressä on pesiä, ihme että ne siinä pysyvät vain paljaaseen seinään varattuina… Tuosta pesästä lähtee taas yksi… lentää pääni päältä… siinä viheltää ja menee nuolena järvelle päin… Tästä taas… se lentää poikki pihan… tulee takaisin ja salamana vihkaisee rannan sivu koskelle päin, jonne katoaa… Tuohon pesään, joka on likinnä rappusia, tulee yksi pirtin päällitse… ja tuohon ja tuohon… Ja yhtenä ainoana hilpeänä viserryksenä on koko pihamaa, ja kaunis kesäaamu on kuin aamurukouksessaan.

Kummallisiin ajatuksiin vaivun siinä istuessani. Näen suuren Kaimajärven sileän pinnan ja sen vastakkaisella rannalla korkean vaaran, jonka puuton, kalju laki kimaltelee aamuauringon valossa. On kuin hyppelisivät siellä valon hengettäret, aamutanssiaan harjoitellen…

Kaunis on maailma, ja iloiset ovat pääskyset, mutta minun sydämessäni on talvi, ja murhe on mielessäni… Nuo, jotka tuolla sisällä nukkuvat, eivät aavista, että heitä vaanii ulosottomies…

Silloin satun katsomaan järvelle päin ja näen rantaan tulevan veneen, jossa on kaksi henkeä, vanhemmanpuoleinen mies ja nuori tyttö… He asettavat verkot keppeihinsä ja mies nostaa kalakontin selkäänsä. Tyttö kantaa pienempää vasua…

Kun he saapuvat pihaan, tervehdin minä. Mutta kumpikaan ei vastaa mitään. Mies tuijottaa minuun kuin pelästyneenä, ja tyttö katsoo niin tarkkaan, että kävelee kopiksi tikapuihin. Silloin hän herää, panee vasun rappusille ja töksähtää siihen minua katselemaan.

Mieskin on laskenut konttinsa kaivon viereen ja alkanut kaivaa tupakkakojeitaan.

"Te taidatte olla isäntä", sanon minä ja lähestyn katsomaan, mitä kontissa on. Se on haukia ja ahvenia puolillaan.

"No minä tässä olen niinkuin isännän nimessä", vastaa hän väsyneesti.

Hän on kuudenkymmenen mies, harmahtavatukkainen ja sinisilmäinen. Miellyttävät kasvot ilmaisevat harvinaista suopeutta.

"Mistä tämä vieras kulkee, kun tämän kautta matka pitää?" tiedustelee hän ja yhä katselee minua epäluuloisena. "Tänne Kaimajärven rannalle sattuu harvoin vieras kulkemaan."

"Tuolta rantakylästä olen. Vasta tähän tulin. Saittepa aika paljon kaloja. Verkoillako pyydätte?"

"Verkoilla. Ei ole nuottaa. No tuli niitä mennä yönä jonkun verran. Milläpä täällä muuten eläisikään", arvelee hän surumielisesti.

Pirtissäkin oli herätty, ja savu nousi uunin piipusta. Tyttö oli kadonnut porrasten edestä, ja lasten hälinää kuului sisältä. Pienoinen poika, jolla ei ollut kuin palanen paitariekaletta yllään, juoksi pihalle ja lausui:

"Itä… itä… Kallelle te tuuri hauki!" ja meni kaloja kontista katselemaan.

Navetassa helähti rautainen lehmän kello pari kertaa ja kuin unen seasta vielä.

"Onko montakin lehmää?" kysäisin minä, kun sattui soma tilaisuus.

"On se vasikka neljäntenä. Mennä talvena täytyi paras lehmä lopettaa, kun katkasi jalkansa sileällä parrella."

"Sepä oli ikävää. Niinkö pieni tämä tila onkin?"

"Kyllä tässä hätähätön seitsemän, kahdeksan elättäisi, kun oikein tarkoin joutaisi joka kannikon niittämään…"

Isäntä on koko ajan tarkastellut minua, kai tehnyt johtopäätöksiään. Erittäinkin näkyy hän katselevan olallani riippuvaa laukkua, joka ei ole tavallisen eväslaukun näköinen. Ja minun olennossanikin on jotakin, joka on tavallisesta jätkästä poikkeavaa, vaikka pukuni ei suinkaan ole herrasmainen.

"Te taidatte olla metsänostaja", arvelee hän tutkimuksen tuloksena.

"No en minä juuri metsänostaja ole", vastaan vähä hymyssä suin.

Silloin näyttää hänelle selviävän asia. Ja melkein vapisevin äänin hän sanoo:

"Kyllä minä nyt arvaan ja tunnenkin. Te olette se varavallesmanni…"

"Niin olen…"

"Minä arvasin. Minulla on ollutkin niin painostava tunne koko viikon. Ja akka oli nähnyt pahoja unia näinä viime öinä. Oli nähnyt pirun häntä ahdistelevan…"

Samassa tuli pirtistä nainen, joka näytti olevan emäntä ja navettaan menossa. Hän oli laiha, mutta muuten terveen näköinen, ja liikkui erinomaisen liukkaasti. Kuultuaan, että me isännän kanssa juttelimme, seisahtui hän kuuntelemaan, ja päästyään asian perille pillahti hän itkemään ja nyyhki:

"Siinä se nyt oli minun uneni… siinä se nyt oli minun uneni… Johan minä sanoin sen sinulle, Heikki", ja itkien meni hän navettaan.

"Joko olette kauan asunut tätä taloa?" tiedustelin isännältä, päästäkseni muihin puheisiin.

"Kohta kolmekymmentä vuotta… No lähtekää tästä sisälle", vastasi hän ja näytti verrattain levolliselta.

Minä vakuutin, että minulla tässä päivänpaisteisella pihamaalla oli erinomaisen hauska istua pääskysten lentoa katsellen.

Talo oli kauniilla paikalla. Varsinkin miellytti minua ohivirtaava joki, joka saunan luona teki soman kosken, ja suuri sininen ja sileä järvi, jonka toisessa laidassa kohosi kaljupäinen jättiläisvaara. Me kuljimme isännän kanssa ympäri vainioita, kävimme saunan luona ja pienen, sievän kosken partaalla, johon muuan talon pikkupojista jo oli ehtinyt rautuja onkimaan.

Pellot näyttivät lupaavilta. Ohra alkoi juuri tähkää tehdä.

"Ei kai tämä paikka ole hallanarka. Kun ei vain erinomaisia syitä satu, niin saatte hyvän vuoden…"

"Kyllä on monasti näin näyttänyt, mutta juuri kun on valmistumassa, tulee pakkanen…"

"Vaikka järvi on tuossa vieressä…?"

"Vaikka. Mutta näittehän tullessanne sen laajan vuoman, jonka rantaa polku tänne tuo. Se on semmonen se vuoma, että siitä uhkuu kylmää lämpiminä kesäöinäkin… ja syyspuoleen se on kuin irti päästetty rietas… Olen minä sitä paikotellen koettanut ojittaakin, vaan minkäpä sille yksi köyhä mies tekee… Kaksikymmentäkahdeksan keriaa olen kylvänyt, ja neljä kertaa olen saanut hyvän vuoden… Tässä vainiossa olen paljon työtä tehnyt. Nuokin kivirauniot tuolla olen vaimoni kanssa kahden…"

Hän ei enää jatkanut, olimme juuri pihaan tulossa.

"Senkö Lomman tuomio se on?" kysäisi hän, ja hänen äänensä vapisi.

"Hänen on. Se näkyy tekevän kolmesataa markkaa, paitsi korkoja ja kuluja…"

"Kyllä sen muistan. Niin se tekee. Hätä tässä tulee nyt, ellei Lomma vielä alkaisi vartoa. On noita pieniä lapsia vielä… En minä muuten niin surisi…"

Me tulimme pirttiin. Se tyttö, joka tuli isänsä kera kalasta, siivosi huonetta. Puute ja köyhyys paistoi joka nurkasta. Keskellä permantoa leikki kaksi viisivuotista poikaa, apposen alasti kumpikin, ja leikkiessään huusivat kuin metsäläiset ainakin.

"No olkaapa nyt vähemmällä siinä… Jaakko ja Iikka menkää tästä pihalle… Ne ovat kaksoset nuokin tuossa, ja semmosia kiistelijöitä, ettei ääntänsä kuule", tuumasi isäntä heille, mutta sen kovemmin hän ei heitä kieltänyt.

"Montako lasta teillä on?"

"Niitä on ollut viisitoista, vaan ne ovat vanhemmasta päästä kuolleet, — neljä niin soreaa poikaa ja yksi tyttö, — niin että nyt ei taida enää olla kuin kymmenkunta."

Emäntä oli navetan takana keittänyt kahvia ja tuli pannu kädessä pirttiin. Oven luona, vanhan porontaljan päällä, makasi vapiseva sokea vanhus.

"Se on tuo Priitan äiti kohta yhdeksänkymmenen vuoden vanha", selitti isäntä.

Minut oli käsketty porstuan peräkamariin, johon emäntä toi isännälle ja minulle kahvia.

Kun kysyin, mitä he tahtoisivat kirjoitettavaksi ulosottoon päätöksen vakuudeksi, vastasi isäntä:

"En tiedä. Ei tässä liikoja ole. Tuo sänky tuossa on sisareni, samoin kuin sänkyvaatteet…"

"Entäpä lehmät?"

"Lehmät täytyi mennä talvena myydä Songan porvarille, kun leipä oli kaikki ostossa ja verot kaikki maksamatta. Songan porvari on sitten antanut lehmäin olla meillä ja luvannut odottaa. On kerrottu, että tulevana talvena on isoja tukinajoja, niin että kun tästä pääsee ansioon, niin pian alkaa rahaa tulla…"

"No hevonen….?"

"Hevonen on Härkämäen Hermannin, Perälän kylästä — kyllä kai varavallesmanni hänet tuntee. — Hermanni ei anna omaksi ennenkun saan sen maksetuksi."

Sekä lehmiin että hevoseen oli hänellä täydelliset todistukset, etteivät ne olleet hänen omaisuuttaan. Niitä ei siis käynyt ulosottoon kirjoittaminen.

"Eikä taida olla muutakaan irtaimistoa?"

"Kylläpä tämän pitäisi näkyä, mitä tässä on… ei muuta kuin puutetta, ja ellei olisi niinkin runsaasti kaloja saatu, niin nälkään olisimme kuolleet. Kaloilla ja maidolla olemme olleet monta aikaa. Vasta viikko sitten sain vähä jauhoja. — Kun ne nyt olisivat malttaneet vielä odottaa, nuo velkamiehet, niin… Minulla olisi vielä vähä metsää myytävänä, aika hyvää metsää tuon Jänkkävaaran takana… niin saisivat omansa. Vaan minkäpä minä nyt teen, kivuloinen mies…"

"Olisitte koettanut saada metsänne myydyksi…"

"Sitä minä jo menneenäkin talvena hoin ja hoin, mutta eihän se tuo Heikki… sanoo vaan, että säästämme, säästämme", alkoi emäntä syyttää miestään.

Ei isäntä siihen mitään virkkanut. Näytti niinkuin hän olisi kyllästynyt koko maailmalle, niinkuin olisi toivonut, että pääsisi pois. Häntä uuvutti tämä kova taistelu. Ja väsyneeltä hän todella näyttikin.

Istuttiin ääneti pitkän aikaa.

"Lypsämään pitää minun lähteä", sanoi vihdoin emäntä ja poistui; ovi jäi auki. Pirtistä kuului lasten mellakoimista, ja pihalla visertelivät pääskyset, ristiin rastiin nuolina lentäen, ja saunan takaa kuului soman kosken hauska pauhu…

Oli niin painostavaa, surullista, ikävää ja kolkkoa täällä sisällä…

Tuolla ulkona oli niin ihanaa, niin suurta ja suloista…

"No sitten taitaa täytyä julistaa tämä maatila ulosottoon", sanoin vihdoin isännälle.

"Se kai se on tehtävä", arveli hän miettiväisenä. — "Jos vaan saisin jonkun hyvän ihmisen auttamaan tulevaan talveen asti, niin kyllä sitten korjautuisi. Se metsä on ison rahan arvoinen, mutta sitä eivät muut tiedä kuin minä. Olen sitä koettanut säästää viimeiseen asti ja köyhyyden kanssa tässä taistellut. Se Lomma näkyy olevan sydämetön julmuri…"

"Ettekö ole käynyt hänen puheillaan ja koettanut saada häntä odottamaan?"

"Kävin minä silloin heti kun lautamies toi välipäätöksen, vaan ei puhettakaan. Sanoi, ettei hänelle kelpaa muu kuin puhdas raha… Mutta koettakaa te nyt, rakas ystävä, puhua hänelle… ehkä hän sentään taipuu…"

Isäntä pyyhkäisi kämmenellään silmiään ja tuumasi:

"Jo se on ollut tämä meidänkin elämämme hauskaa! Puutetta koko elinajan, ja minullakin alkaa terveys loppua… pistää ja vihloo joka paikkaa, ja oikea jalka on välistä niin kipeä, ettei päällensä otata… Saisi kuollakaan tähän rauhassa…"

Ja taas hän pyyhkäisi silmiään.

"Kyllä minä parastani koetan teidän hyväksenne tehdä… Ehkäpä Lomma tyytyy odottamaan, kun saa kuulla, että teillä vielä on hyvä metsäkin."

Silloin isäntä säpsähti ja rupesi pyytelemällä pyytämään:

"Elkää Herran tähden puhuko Lommalle metsästä mitään. Minä luulen hänen saaneen vihiä, ja sitä hän nyt vaanii, että saisi sen ilmaiseksi… Sanokaa vaan, että minä tukinajolla ensi talvena maksan…"

Me siirryimme isännän kanssa pihalle juttelemaan, katselimme pääskysten lentoa ja järven sileää pintaa. Emäntä oli lehmät laskenut laitumelle ja tuli nyt kaloja perkaamaan lasten kera. Isäntä yhtyi joukkoon.

"Vieraskin syö kalakeiton ennenkuin lähtee, ja on meillä nyt voita ja leipääkin tarjota…" pyysi emäntä minua.

* * * * *

Jo marraskuun alkupäiviksi oli kihlakunnan ruununvouti kuuluttanut myytäväksi julkisella pakkohuutokaupalla Kenttänivan tilan n:o 41 ——:n pitäjässä.

Lomma ei ollut suostunut odottamaan millään ehdolla. Ruununvouti oli yhtä sydämetön.

Tapasin muutamaa päivää ennen huutokauppaa Kenttänivan Heikin. Hän tuli varta vasten puheilleni. Vähillä voimillaan oli hän lähtenyt rantamaihin vielä kerran koettaakseen saada apua. Mutta kukaan ei tahtonut auttaa miestä, joka elinaikansa oli raskaalla työllä suurta perhettään elättänyt, — jonka terveys puutteen käsissä nyt oli murtunut ja joka nyt oli köyhäksi joutunut. Kukapa semmoista auttaisi!

Hän oli paljon heikontunut sitten kesän. Ensi silmäyksellä en tahtonut häntä tunteakaan. Hän kulki ihan kumarassa ja yski väliin hirmuisesti. Kun hän verkkaan astui kujasta ulos, paikattu laukku selässä, kumarassa ja avuttoman näköisenä, painui kuva hänestä syvälle mieleeni.

Ruununvoudille koetin selittää, että Kenttänivassa vielä oli hyvä metsä, pitäisi ainakin se eroittaa pois.

"Eikö helkkarissa… eikö helkkarissa", sain vastaukseksi. Ja hän kertoi, että velallinen päinvastoin oli myynyt metsänsä niin tarkkaan, ettei ollut enää linnun laulupuuta.

Ja Kenttäniva myytiin pakkohuutokaupalla. Lomma oli haalinut väkeä kokoon sen verran, että pystyttiin toimitukseen. Ei ollut kukaan halukas muuttamaan erämaahan, johon ei johtanut kuin vaivainen polku, ja sen vuoksi ei huutajia saapunut. Lomma tarjosi koko talosta tuhannen markkaa eikä kukaan halunnut antaa enempää.

Ja niin paukahti vasara, ja Lomma sai Kenttänivan tuhannella markalla.

Kun huutokauppa oli loppunut, Lomma maksanut huutokauppasumman, ruununvouti pannut palkkion tyytyväisenä taskuunsa ja kaikki mahdolliset kulut otettu huomioon, huomattiin että vielä velallisellekin oli jäänyt vähän yli viiden markan.

Silloin Lomma julisti:

"Jaah… minä en ole mikään julmuri, minä. Minä säälin sairasta miestä ja hänen perhettään… minä annan heidän toistaiseksi asua talossani, jos he noudattavat…"

Silloin nousi loukosta vanha, mutta vielä vankka äijä, löi nyrkkiä pöytään ruununvoudin ja Lomman nokan alla ja karjaisi:

"Köyhäinhoitoon on heidät vietävä ja aivan heti. Nytkään ei ole ollut moneen päivään muuta ruokaa kuin happamia kaloja. Sydämettömät julmurit! Tännekö tahdotte nämä raukat tappaa, kun ensin ryöstitte heidät…"

Se oli Kettu-Heikki, Kenttänivan lähin naapuri. Silloin ruununvouti ja Lomma alkoivat hankkiutua taipaleelle.

* * * * *

He ovat nyt maan mustassa mullassa molemmat, sekä Kenttänivan Heikki että hänen emäntänsä. Vanhimmat lapsista ovat palveluksessa, mutta nuorimmat huutolaisina.

Lommalle on Kenttänivan metsästä jo usea "puulaaki" tarjonnut kahtakymmentätuhatta markkaa, mutta Lomma kuuluu tahtovan neljäkymmentätuhatta…

Ja varmaan hän sen saapikin…

OMAN KÄDEN OIKEUTTA

Kappeliseurakunnassa asui mies, Räsköltiksi kutsuttu, jolta ei pitkään aikaan onnistuttu saamaan minkäänlaisia veroja. Hän oli vanha nuorimies ja niin saita, että nälkää näki. Varmaksi tiedettiin, että hän oli kymmenientuhansien markkojen omistaja, vaikka hän tekeysi köyhäksi ja kerjäili leipäpalaa missä kulki. Ja niin viisaasti oli hän osannut lainailla rahojaan, ettei kukaan oikeastaan tiennyt kellä niitä oli, oliko pankeissa paljon ja missä. Mutta se tiedettiin, että paitansa povessa oli hänellä musta pussi, jossa aina oli rahaa.

Kerran oli taas varastanut — hän otti mistä hyvänsä — eräästä talosta kaksi leipää. Arvattiin, että se oli Räsköltin työtä, ja kun sattui syyspimeä ja kylän poikaviikareita oli koolla, päätettiin miehissä lähteä takaa-ajamaan. Hänet saavutettiin pian, ja kylän raitilla tehtiin kiivas kysymys, oliko hän ottanut leivät talon pöydältä. Mutta hän kielsi jyrkästi ja aikoi hävyttömimmät haastaa oikeuteen. — Mutta pojat eivät tällä kertaa helpoittaneetkaan. He suorivat äijän kiinni. Toiset pitelivät käsiä, toiset jalkoja, yksi painoi lakin suuta vasten, ettei saattanut huutaa, ja muut alkoivat kopeloida äijän laajaa kauhtanaa, jonka taskuista löytyi vaikka minkälaista — ja aivan oikein äsken kadonneet leivätkin. Mutta pojat eivät tyytyneetkään siihen. Olivat vähin maistelleet, niin olivat rohkeimmillaan. He kopeloivat paidan povea, löysivät mustan pussin ja siinä seteleitä aika tukon…

Siitä asti tiedettiin, että Räsköltillä oli rahaa matkassaan.

Kun kunnan rästiluettelo joutui perittäväksi, huomasin minä Räsköltin nimen toisten joukossa. Useimmat rästissä olijat olivat perin köyhiä, jotta heistä tuskin yksikään kykenisi maksamaan.

Lauri lautamiehen kanssa olimme liikkeellä. Haettiin itsellisiä, käytiin mökeissä. Itselliset noituivat, ettei heillä ole talvella rahaa eivätkä he maksaisi vaikka olisikin. He eivät rupea kunnalle penniäkään antamaan. Mökkiläisistä olivat useimmat niin köyhiä, etteivät kyenneet maksamaan, ja mitään omaa irtaimistoa ei heillä ollut.

"Tapaisimme sen Räsköltin! Sillä miehellä kuitenkin on varoja", toivoi Lauri.

"Onko hänellä vakinaista asuntoa?"

"Ei ole, mutta Ylipään Junnon pirtillä hän enimmäkseen kuuluu oleskelevan", tiesi Lauri.

"Mutta mitä me häneltä otamme, kun hänellä ei ole muuta kuin rikkinäiset rievut yllään?"

"Kyllä hänellä rahaa on."

"Tietenkin on, mutta eihän hän ole ennenkään verojaan maksanut,"

Niin keskustellen saavuimme Ylipään Junnon pirtin luo, joka oli aivan tien poskessa. Lauri juoksi kysymään Räskölttiä. Kun huoneessa oli kirkas tervastuli takassa, näkyi peittämättömän akkunan läpi kaikki mitä huoneessa tapahtui. Lauri näkyi seisovan keskellä lattiaa ja puhelevan isännän kanssa, joka veisteli kirvesvartta.

Hetken päästä Lauri palasi.

"Kuuluu jo pari päivää sitten menneen kylälle päin. Ei sanonut Junno tietävänsä missä oleskelee, sillä Räsköltti kulkee välisti laitakylilläkin kerjäilemässä", kertoi hän.

"No kyllä sitä sitten kestää hakea", arvelin minä.

"Niin. Kylläpä täällä kylällä kuulemme, onko häntä nähty liikkeellä näinä päivinä."

Saunalassa, jossa meillä oli tuttavaa väkeä, päätimme käydä hevostamme syöttämässä. Ja kun oli kylmänlainen sydäntalven ilta, tuumasimme yöpyäkin Saunalaan.

Minulla oli pulska ruskea orhi ja kauas kaikuva kulkunen ja aisatiuku, joiden kaunis ääni kuului kilometrittäin. Ne, jotka kerran olivat niiden äänen kuulleet, vakuuttivat tuntevansa eroittaa ne muiden kulkijain helyistä.

Ennenkun Saunalaan tullaan, ajetaan läpi Kärkkälän pihan. Hevonen käveli roimasti, minä istuin omissa ajatuksissani, mutta Laurin vaaniva silmä oli aina valpas.

"Tuossa puodin päässä vilahti mies ja meni hakoläjään. Mitähän hän pelkäsi? Mikähän mies se oli?" sanoi Lauri ja liikkui levottomasti reessä.

Kumma, että Lauri oli nähnyt, vaikka oli hyvin pimeä ilta, taivaskin tähdetön.

"Miten ihmeessä näet tuonne asti?"

"No näkeehän tuonne… tuossa on läjä… hakoläjä onkin, oikein arvasin. Pysähytetään hevonen. Minäpä katson…"

Pidin Laurin havaintoa joutavana. Mutta Lauri ei hellittänyt, alkoi kopeloida ja potkia hakoläjää ja potkiessaan arveli:

"Mies tänne meni… se on vissi… tuossahan tuo onkin… tässä molemmat jalat… tulepas pois sieltä… kyllä minä sinut tunnen, kuka täällä on…"

"Kuka?… kuka?…" Jo minuakin alkoi asia huvittaa.

"Räsköltti…"

Ja Lauri veti Räsköltin hakoläjästä, veti niin että suonet paukkuivat…

"Ei minulla kuitenkaan ole rahaa", rukoili Räsköltti ja voivotteli.

"Lurjus varasti meillä käydessään kengäkset pirtin penkin alta… Maksapa ne, tai panetan sinut kiinni… tässähän on vallesmanni vieressä, eikä ole kaukana poliisikaan… Nousepa ylös, ja hyvin äkkiä…"

Ja Lauri tuli ja kuiskasi minulle hauskan tuumansa korvaan.

"Tuo vallesmanni sanoo sinulta menevän kunnanveroa neljäkymmentäviisi markkaa. Puske pois pian taikka…!"

"Ei, herra kulta, ei minulla ole minkään valtakunnan rahaa", surkeili Räsköltti.

"Vai ei ole… näytäpä… katsotaanpas!"

Äijä potki ja rukoili, huitoi käsillään, mutta Lauri hoiteli häntä kuin käpyä ja kaivoi hänen povestaan mustan pussin käsille.

"Nyt me teemme selvän niistä kengäksistäkin", arveli Lauri, "ja vallesmannin tarvitsee myöskin saada palkkansa, kun monet mutkat sinun takiasi on saanut ajaa".

"Odottakaa, te p—leet!" uhkasi äijä.

"Jos et ole hiljaa, niin minä… Et hävitön maksa kruunulle etkä kunnalle… Tässä on nyt pussi. Siitä on otettu mitä olet velkaa, ja nyt ollaan selvät tällä kertaa… Muista maksaa, tai tulevana vuonna tulee sama temppu uudestaan tehtäväksi. Ja Jumala armahtakoon sinua, jos tästä hiiskut sanaakaan…"

Minua huvitti äijän vimmastus. Hän oli aivan kuin säikäyksestä hupsuna, ei tiennyt mitä tehdä. Lauri vain oli vakavana ja piti kovaa nuhdesaarnaa ukolle.

"Odottakaa, te p—leen pakanat! Kyllä minä teidät opetan", sähisi hän sitten, kun jätimme hänet hakoläjän viereen ja läksimme ajamaan Saunahan.

Aamulla tuli Kärkkälän isäntä Saunalaan ja kertoi hymyssä suin:

"Kaiken päivää se siinä meillä vaani ja vahtaili, Räsköltti — sitä pitää aina yhden olla silmällä pitämässä, muutoin se vie mitä käteensä saa, — mutta illalla, kun Iikka-poika tuli ulkoa ja sanoi, että jopahan varavallesmannikin tulee, koska kulkusen ja aisakellon ääni kuuluu… niin silloin tuli äijälle kiire." (Häntä oli juuri vähää ennen peloteltu, että vallesmanni oli uhannut ryöstää verot, ellei muutoin maksa.) "Kyllä me sieltä kuistista katselimme, kuinka kävi, ja sen nuhdesaarnan kuulimme, jonka tämä Lauri lautamies piti."

"No mitä Räsköltti arveli?" kysyi Lauri.

"Uhkasi haastaa oman käden oikeudesta", vastasi isäntä naurussa suin.

* * * * *

Alkoivat käräjät sitten lähestyä. Räsköltti piti sanansa ja haastatti sekä Laurin että minut "oman käden oikeudesta".

"Mutta jos sovinnolla maksatte minulle sata markkaa, niin en lähde oikeuteen", oli Räsköltti ilmoittanut Laurille käräjätuvan porstuassa.

Mutta Lauri oli uhannut ottaa kysymykseen kaikki hänen varkautensa ja muutkin pahat teot ja näyttää, että linnassa saisi Räsköltti loppuikänsä oleskella.

Kun asia sitten huudettiin esille, menimme Laurin kanssa vastaajina sisälle, mutta kantajaa ei kuulunut, vaikka poliisi kävi häntä vasiten hakemassa.

Eikä ole Räsköltti kannettansa jatkanut.

ULOSOTTAJA KUUSIRANNAN KYLÄSSÄ

Kuusirannau kylään ei nimismiehellä ollut sattunut asioita moneen vuosikymmeneen. Se oli merkillinen kylä muutenkin. Sinne ei päässyt uudenaikaisia "virtauksia" livahtamaan mistään päin. Eivät ottaneet kuusirantalaiset osaa mihinkään yhteispyrintöön, eivät tilanneet niitto- tai muitakaan koneita, eivät vieneet lehmiänsä karjanäyttelyihin, ja agronoomeille olivat epäkohteliaita. He elivät omaa vanhoillista elämäänsä, maksoivat kaikki ulostekonsa kiitettävällä tavalla, ja kaikin puolin koettivat elää "laillisesti". Ei nähty heitä käräjillä koskaan, mutta useasti heistä sanottiin, että olivat rikkaita.

Kerran olivat kirkonkyläläiset oikein miehissä, konsulentti etunenässä, menneet pitämään esitelmää, kehoittamalla kehoittaen heitä ostamaan separaattorin ja perustamaan meijerin. Mutta kuuroille korville puhuivat. Eivät luopuneet entisistä tavoistaan, olivat vain ilmoittaneet, etteivät he tahdokaan rikastua… että he tyytyvät entiseen viiliinsä. Ja toivoneet, että saisivat olla rauhassa… Eiväthän hekään tietensä ketään käyneet häiritsemässä… Ja niin saivat herrat poistua saamatta mitään toimeen.

Usein, kun me Lauri lautamiehen kanssa kuljimme pitäjällä ulosottoasioilla, kertoi hän kuusirantalaisista. Heistä oli monta naurettavaa juttua sepitetty, heidän saituruuteen asti menevästä säästäväisyydestään, heidän niukasta ravinnostaan ja kaikkein enimmin heidän tietämättömyydestään. Sillä yhtään ainoata sanomalehteä ei tullut koko kylään…

Mutta kun kirkonkylän isännille tuli kova rahapula, niin ei ollut muuta turvaa kuin lähteä lainaamaan kuusirantalaisilta. Sillä siinä kylässä oli aina rahaa, jyviä, heiniä ja kaikkia elämän tarpeita. Ei ollut montakaan isäntää kirkonkylässä, joka ei olisi ollut velassa kuusirantalaisille.

"Millä ja miten he ovat niin hyviin varoihin päässeet?" tiedustelin kerran Laurilta.

"He elävät niin perin säästävästi. Ei monta penniä saa heiltä porvari. Heillä on — poikkeuksetta joka talolla — erinomaisen hyvät luonnonniityt, ja heidän karjansa on vallan kaunista. Pellot ovat hyvässä kunnossa, ja kun kylä on etelään viettävällä vaaran rinteellä, tapaa hallakin harvoin. Joka talossa on viljaa aitan laareissa moneksi vuodeksi."

"Sinnepä sopisi ulosottomiehen mennä…"

"Vanhan vallesmannin, joka tässä piirissä oli neljättäkymmentä vuotta, ei ollut sinä aikana kertaakaan tarvinnut käydä kylässä. Kerran kuuluu huvikseen käyneen, ja vieraana oli pidetty. He pitävät siksi tarkoin huolta asioistaan, ettei sinne ulosottomies leikin pääse."

Niin kertoi Lauri.

Mutta eräänä kesänä, kun maanmittarilaskut päätöksineen saapuivat nimismiehen perittäviksi, huomasin minä, että Kuusirannan kylän kaikilta taloilta oli vaadittu, rajanaapureina ollen, maanmittaripalkkiota kultakin manttaalinsa mukaan. Perin pieniä olivat summat: miltä markka, miltä ei sitäkään.

Kuulutettuna maksupäivänä ei kuitenkaan saapunut yhtään kuusirantalaista suorituksille. Sieltä ei ollut kukaan käynyt kirkossa moneen viikkoon.

"No nyt jumal'auta päästäänkin, Lauri, Kuusirannalle", sanoin minä Laurille eräänä aamuna.

"Niinkös? Mikä asiana? Jopa oli mainiota! Lähdemme heti, etteivät ehtisi tulla maksamaan", iloitsi Lauri ja niin hyvillään, että hyppeli. Pian me olimmekin taipaleella. Kuusirannan kylä on syrjässä maantiestä ja sivulla valtaväylän varrelta. Se on suuren vaaran takana, ison, kalarikkaan Kuusijärven rannalla. Tie sinne erkanee valtatiestä Nippikallion luona ja soita kierrellen ja vaaroja vältellen johtaa sieviä maita pitkin kylään.

"Nyt ne pelästyvät, etteivät saata öitänsä nukkua. Niitä pitää oikein nylkeä; he ovat itse hävittömiä koronkiskureita, ja monta heistä sanotaan varkaiksikin", kehoitteli Lauri. "Joutavatpa kulumme maksamaan", tuumasin. Mutta Lauri oli niin peräti hyvillään, että hytkyi. "Kerran minunkin täytyi turvautua tänne Kuusirannalle. Lainasin täältä — siltä rikkaalta Aaron Jussilta — kolmesataa markkaa. Annoin velkakirjan. Kahden viikon päästä sain rahat kokoon ja maksoin takaisin, ja tämä juutas peri siltäkin ajalta täyden koron… Siitä minulla on jäänyt niin hirmuisen paha sydän sitä miestä kohtaan, että…"

Olimme jo saapuneet lähelle kylää, sillä puiden lomitse vilahteli järven sileä pinta, ja ennenkun arvasikaan oli siinä kyläkin edessä.

Useimmat talot olivat maalaamattomia, mutta muuten siistiä. Pellot olivat sievissä saroissa, kivet raunioihin asetettuina. Kaikista merkeistä päättäen olivat kuusirantalaiset ahkeraa ja toimeliasta väkeä. Kylässä oli yhteensä kahdeksan verotaloa. Mökkejä ja torppareita oli sitäpaitsi melko määrä kylän laidassa mäen päällä.

"Hyvät täällä pellot ovat… paljoa paremmat kuin kirkonkylässä", sanoin Laurille.

"Hyvät näyttävät olevan. Tässä on oivaa peltomaata, ja sitten joka talon pellot viettävät etelään, niin onko kumma…" tuumaili Lauri.

"Mutta näethän, että pellonojatkin ovat kiitettävässä kunnossa…"

"Näkyvät olevan…"

"Ja että joka talossa on kesätunkioitakin."

Siihen ei Lauri enää vastannut mitään. Hänestä kai tuntui vastenmieliseltä kuulla kiitettävän kuusirantalaisia.

Kylään tullessa ensimäisen talon nimi on Kuusela, ja kuuluikin olevan kylän vanhin talo. Siihen ajoimme pihalle.

Useimmat kylän isännistä minä tunsin, vaikka oli niin sattunut, etten ennen ollut kylässä käynyt.

Hyppäsin kärryistä kartanolle, virkalaukkuni riippuen hihnasta olan yli kupeellani.

Samassa tulla tupsahti isäntä melkein puoli juoksua pirtistä ja tervehtimättä ja pitämättä minkäänlaista "johdantoa" alkoi kummastella:

"Mikä maailmanen on pannut varavallesmannin liikkeelle meidän kylään? Ja lautamies muassa! Eipä pitäisi minun puumerkkiäni olla kenenkään arkun loovassa…"

Hän oli aivan kalpea ja niin säikäyksissään, että puhuessa ääni vapisi ja kädet tutisivat…

"No eikö täällä vieraisilla saa käydä… teitäkin katsomassa, että kuinka te täällä hyvin voitte", ilvehti Lauri.

"Vieraisilla! Ette te sitä varten ole liikkeellä… kyllä teillä on joku muu piru mielessä… Eipä tähän kylään ole 'haaralakkisilla' ollut asiaa…" [Haaralakkisiksi nimitti kansa ennen vallesmanneja, ainakin Pohjan perillä.]

Ja isäntä vapisi yhä enemmän. Pirtistä ja vainiolta kokoontui ympärillemme koko talon väki ja naapuristakin lapsia, kaikki katsellen ja kummastellen suut selällään, mistä oli kysymys.

"Kyllä se nyt taisi tulla asia tähänkin kylään", ilkkui Lauri, sillä häntä huvitti Kuuselan isännän mielenliikutus.

Kauhistuksissaan loi isäntä Lauriin nöyrän ja rukoilevan katseen.

"Eivät nämä, hyvä isäntä, ole isoja asioita. Markan toista asioita", lohdutin minä.

Ja kun minä sitten juurta jaksain selitin, mistä oli kysymys, ei hän ensi eikä vielä toisellakaan kerralla päässyt käsitykseen. Viho viimein hän älysi ja mainoi:

"No en minä ole kuullut… en minä ole kuullut… Markan toista asia… Mutta vallesmannin vaivat sitten… hyvä isä kuitenkin, kun en ole tiennyt…"

Epätoivossaan kun oli, putosi häneltä piippukin hampaista, mutta yhtäkkiä hänen kasvonsa saivat kuin päiväpaistetta, ja hätäisesti hän kysyi:

"Onko muillakin taloilla samanlainen rästi…?"

"Joka taloon. Millä on enempi, millä vähempi."

Hän riemastui siitä niin että laski pitkän naurun, huomasi maassa, jalkainsa juuressa, piippunsa, otti ylös sen ja hyvillään puheli:

"Olipa se Jumalan kiitos hyvä, että on muillakin… Olipa pakana vie…"

Hänen käytöksensä muuttui heti. Hän vaati meitä sisälle, vei vierashuoneeseen ja komensi emäntää kahvia keittämään.

"Jo tämä oli kummaa… jo tämä oli kummaa… vai joka taloon. Mitähän ne muut sanovat?" mainoi hän yhä.

Ja hän haki avaimet, otti piironkinsa laatikosta vanhan, hyvin resuisen pikku lompakon ja porisi:

"Ei sentään vallesmannin tarvitse mitään kirjoittaa. Enköhän minä sentään… paljonko siitä menee vallesmannin vaivain kanssa… Kyllä minä luulen, että täältä löytyy…"

Lompakko oli aivan täynnä seteleitä, pienempää, isompaa.

Kun minä ilmoitin, ettei asiasta mene kuin viisi markkaa neljäkymmentä penniä, ojensi hän sadan markan setelin ja tuumasi:

"Eipä tässä näy olevan pienempää…"

"No on kai teillä pienempääkin…"

Hän pisti setelin takaisin lompakkoonsa, jota käsitteli siten, että mekin Laurin kanssa saisimme havaita, että rahaa sitä kyllä on… Ja taskustaan hän sitten maksoi ja arveli:

"Eipä ole yhtään vallesmannia käynyt tässä talossa ennen, ei isävainajankaan aikana…"

Mutta pian oli kylälle levinnyt huhu meidän tulostamme ja tieto, että joka taloon oli asiaa. Vähän ajan kuluttua alkoi toisten talojen isäntiä saapua Kuuselaan. He tulivat hengästyksissään ja pelokkaan näköisinä. Kaikilla heillä oli rahaa, että notkui. Millä oli iso lompakko, millä kukkaro täpösen täynnä seteleitä.

"Paljonko vallesmannin vaiva tekee?" kysyi Aaron Jussi.

"Kyllä tuommoiselta rahamieheltä vähä enempi menee kuin muilta", vastasi hänelle Lauri minun puolestani.

Tämä oli todella hauskaa. Kelpaisipa käydä ulosotoilla, kun tämmöisiä kyliä olisi, missä velalliset itse hakevat ulosottomiehet ja melkein riitelevät keskenään, kuka ensiksi ehtii maksamaan.

Mutta kuitti piti heidän kunkin saaman. Ja kun minulla oli hyvää aikaa, kirjoitin jokaiselle eri kuitin.

Ja koko ajan kun kirjoitin, päivittelivät he sitä, että kun eivät olleet tienneet… Varpulan ukko, joka oli kylän vanhin isäntä, muisteli olevan kuusikymmentä vuotta aikaa siitä kun vallesmannilla oli ollut tähän kylään asiaa.

"Opiksi tämä oli meille kaikille. Mutta kuka sen arvaa että maanmittarillekin… olisihan tuo maksettu, jos olisi tietty", puheli Laukkalan isäntä.

"Tästä asiasta on kirkossa kuulutettu ja vissiksi päiviksi määrätty vallesmannille maksamaan. Miksette käy kirkossa? Oma asianne", vastaili heille Lauri.

"Eihän sitä jaksa joka sunnuntai kirkossakaan käydä."

"Oma asianne! Ei tässä kylässä muuta vahinkoa tapahdukaan", rähisi Lauri yhä.

Kun sitten Laurin kanssa ajelimme kotia päin, virkkoi hän ikäänkuin puoleksi moittien:

"Mahdoit oikein nylkeä niitä lurjuksia…! Paljonko otit vaivoistasi kultakin?"

"Neljä markkaa…"

"Neljä! Lempo, jos minä olisin ollut, niin neljäkymmentä olisin ottanut… Sinä olet kumma mies… Tämmöistä tilaisuutta ei koskaan enää satu."

"Kyllä minäkin niin luulen."

"No niin. Mahdoit sitten pitää silmät auki!" Lauri oli kovin tyytymätön, etten ollut "nylkenyt".

Mutta itsekseni minä ihmettelin kuusirantalaisia.

VANHA TARINA

Syyskäräjäin tuli huomenna alkaa. Istuin kamarissani ja olin parhaillani lukemassa syyttäjälle kuuluvia pöytäkirjoja, kun sisälle melkein hiipien tuli nuori, noin parinkymmenen vuoden vanha tyttö.

Hän sanoi nöyrästi hyvää päivää ja jäi oven suuhun seisomaan. Hän oli erinomaisen kaunis, melkein ihana. Vartalo oli pitkä ja solakka, mutta silti tarpeeksi täyteläinen. Tukka oli tumma ja silmät sinisen harmaat. Koko kasvojen muoto oli miellyttävän soma, mutta silmien ilme oli kärsivä, ja alakuloisuuden leima koko olennossa.

Käskin häntä istumaan ja kysyin nimeä. Muistelin kyllä joskus nähneeni samat kasvot, mutta en tiennyt missä. Siitä vain olin varma, että hän oli Perä-Pohjolan tyttäriä, sillä täällä on kosolta pulskaa väkeä, ja joskus kohtaa synkimmässäkin kiveliössä komeita kaunottaria.

"Minä olen sen Sammalvaaran Aleksin tyttö… Kyllä vallesmanni vissiin isän tuntee! Isä, joka on monasti ollut teillä oppaanakin, kun olette poikkimaisin kulkenut Kivijärveen", aloitti hän, ja hänen äänensä soi niin kumman pehmoiselta ja lempeältä, ja pyöreiden huulien takaa näkyivät tasaiset, valkeat hampaat.

Minähän olin hyvä tuttava Sammalvaaran Aleksin kanssa, jolla oli torppa kruunun maalla, kaukana toista pitäjää vasten. Monta kertaa olin käynytkin Sammalvaarassa ja monta "mokka"-kuppia juonut, poronjuustoa nisuna.

"Olenhan minä Sammalvaarassa käynyt, vaan enpä minä ole teitä siellä nähnyt", sanoin ja katselin mielihyvällä kaunista, ujon näköistä tyttöä. Minä rakastan kaikkea kaunista, näinpä sitä sitten missä hyvänsä: luonnossa tai ihmisessä. Kaikki kaunis on sielun ruokaa.

"Minä en ole sattunut olemaan kotona; jo yhdentoista vanhasta olen ollut palveluksessa. Näinä viime vuosina olen palvellut Perälän kylässä, kuluneena vuonna Isossa-Anttilassa…"

Hänen näytti olevan vaikea jatkaa, ja kun katsoin häntä suoraan silmiin, punastui hän korviin asti. Erittäin hyvin ja siististi oli hän puettu, kuten yleensä peräpohjolaiset, ja sinisen harmaa huivi sopi hänen kasvojensa väriin.

"Vai Isossa-Anttilassa. Se taitaa olla rikas talo?"

"Kyllä niin sanotaan… ja toista rikastuvat. Kirkkoväärti sanoi tuonnottain, että Anttilan ukko oli epäilemättä rikkain mies koko seurakunnassa."

"Saattaapa niin olla… olen minäkin samaa kuullut…"

Hetken me olimme äänettöminä kumpainenkin.

Vihdoin sanoi hän melkein kuiskaamalla ja punastui taas kovasti:

"Minä tahtoisin kahden kesken puhutella vallesmannia."

Suljin muihin huoneisiin vievät ovet ja kävin uteliaaksi. Tämähän tuntui oikein romantilliselta. Pakana, kuinka kaunis hän olikin, tuo tyttö!

"Kyllä kai vallesmanni on kuullutkin, kuinka minulle on käynyt", aloitti hän nyt, mutta pillahti samassa itkuun.

"Ei, en minä ole kuullut. Istukaa nyt, koettakaa rauhoittua ja kertokaa, kuinka teille on käynyt", koetin sanoa hänelle ystävällisesti ja aloin aavistaa asiaa.

Hän nyyhki kuitenkin vielä, mutta uudelleen tyynnytettyäni hän kertoi:

"Niinkuin sanoin olen viimeksi palvellut Isossa-Anttilassa. Te vissiin tunnette Anttilan pojista jonkun. Antti ja Heikki ovat jo naimisissa, mutta nuorin poika, Arvo, on vielä naimaton. Tunnetteko te Arvoa?"

"Olen hänet nähnyt jonkun kerran, mutta puhutellut en ole. Mikä teidän on ristimänimenne?"

"Sofia Maria minä olen. Niin. Kun sitten tulin Anttilaan palvelukseen, alkoi Arvo minua hyväillä, ja joka kerta kun pihallakin näki, niin vakuutti rakastavansa minua eikä ketään muuta. Iltasin oli meillä tilaisuus meidän piikain huoneessa olla kahden kesken, ja siellä hän esitteli, että menisimme naimisiin. Hän antoi minulle sormuksen, mutta kielsi kenellekään sanomasta. Minä otin sen, luotin varmasti hänen vakuutuksiinsa, ja minulle hän oli niin rakas… Tuli sitten kesä, ja kaikki oli hyvin. Uskon minä vieläkin, että se silloin oli oikeaa hänenkin puoleltaan… Syksystä se muuttui, ja talvesta saakka en ole Arvolta sanaa saanut… Menin kotiani Sammalvaaraan ja kerroin vanhemmilleni kaikki… Siellä se on Sammalvaarassa pieni poikani…" Hän alkoi taas itkeä.

"Sofia koettaa nyt tyyntyä. Semmoistahan se on ihmiselämä: toivoja ja pettymyksiä, suruja ja kärsimyksiä", koetin häntä lohduttaa.

"Ovat he minulle anteeksi antaneet. Mutta isä on vannonut ikuisen vihan Arvoa vastaan ja pakottanut minut haastattamaan Arvolta lapselle eläkettä. 'Arvon kunnia ei ole parempi kuin sinunkaan', — sanoo isä. Arvo on nyt haastettu, mutta nyt en saa ketään oikeuteen ajamaan asiaani. Hän on kai lahjonut ja vehkeillyt. Kaikki, joita olen pyytänyt, sanovat, että kun minulla ei ole selviä todistuksia, niin he eivät rupea ajamaan. Isä lähtisi minun puolestani, mutta hän on niin hirveän vihanen ja kiivas — niinkuin vallesmanni tietää, — ettei hän uskalla mennä oikeuteen. Mutta nyt lopuksi neuvoi isä, että minun pitää lähteä varavallesmannin puheille… ja pyytää häntä. 'Köyhien ja sorrettujen ystävä hän aina on ollut', sanoi isä. Ja sitä varten minä nyt olen lähtenyt vallesmannin puheille."

Hän katsoi minua niin rukoilevasti ja pyytävästi, etten koskaan muista ihmiskatseessa sellaista ilmettä nähneeni. Minun kävi sanomattomasti sääliksi häntä, ja sydämeni lämpeni niin kummasti, ettei ollut kyyneltyminen kaukana minustakaan.

"Minä en omasta puolestani olisi tahtonut, mutta isä on niin vimmoissaan, ettei hän anna yhtään rauhaa. Elätän kyllä yhden lapsen, jos Jumala terveyttä antaa."

"Mutta ehkä Arvo sentään katuu tekoaan… Voisittehan mennä vieläkin naimisiin!"

"Ei, hyvä vallesmanni. Ennenkun lapsi syntyi, kirjotin minä Arvolle monet kerrat — hän ei päästänyt puheilleen — kuinka asiani ovat ja rukoilin, ettei hän jättäisi minua häpeään. Mutta ei yhtään mitään hän ole vastannut. Kukapa portosta ja köyhästä huolisi!"

"Onpa todella roisto mieheksi. Parasta on, että koetatte unhottaa koko lurjuksen. Ei Sofia hänen kanssaan kuitenkaan enää onnelliseksi tulisi."

Hän ei siihen mitään vastannut, mutta huomasin hänen silmiensä taasen täyttyvän kyynelistä.

… Sofia rukka! Tuo vanha tarina ihmiskunnan lapsuuden ajoilta — tarina murtuneesta sydämestä ja särkyneestä sielusta — — synkkä, sydämetön tositarina…

Kun äänettömänä tuijotin pihalle omiin ikäviin ajatuksiini vaipuneena, alkoi Sofia puhua:

"Siihen asiaan olisi ollut kaksi erinomaista todistajaa, mutta ovat kumpanenkin nyt kesällä menneet Amerikkaan. Maailma puhuu, että Arvo heidät on sinne toimittanut ja matkarahat antanut. Kuinka lienee, mutta heti lähtivät, kun Arvo haastettiin."

"Eikö ole muita todistajia, — huonompiakaan?"

"On varmaan kaksi, jos oikein puhuvat. Hildan Heikki eli Heikki Suopanki ja Oskari Härmä. He olivat kumpanenkin silloin renkinä Anttilassa, ja he kyllä tietävät."

"Jaha. Niin, mutta onhan Sofialla Arvon sormus… eikö niin?"

Taas hän punastui ja melkein kuin häpeissään kertoi:

"Eräänä päivänä, vähää ennen kun minut ajettiin pois, otti Arvo sen minulta ja sanoi lähettävänsä kultasepälle korjattavaksi. Ja sen tien perässä se on…"

"Katsos konnaa, minkä teki!"

Taas tuli äänettömyys. Vaivuin omiin ajatuksiini, ja kummallisia kysymyksiä tuli mieleeni. Mikä oli ollut se mahti, joka oli saanut Arvon luopumaan noin herttaisesta morsiamesta? Ja mikä se voima, joka voi repiä isän tunteet sydämestä? Hän saattoi olla sydämettömin julmuri, jolla ei itsellään ollut hellyyttä toiselle antaa ja jonka omatunto oli niin pimeä, ettei siihen minkäänlainen valo päässyt tunkeutumaan…

Puhelimme sitten vielä yhtä ja toista asiaan kuuluvaa, ja minä lupasin ottaa sen ajaakseni.

"Paljonkohan minä olen vallesmannille sitten velkaa?" kysyi hän ja näytti olevan kovasti hyvillään.

"No, puhumme sitten siitä, kun näemme kuinka asia alkaa luistaa."

"Minä sitten maksan teille… Vielä minulle johtuu mieleen, että olen kuullut puhuttavan Arvon sanoneen, etteivät tiedä Heikki Suopanki eikä Oskari Härmä mitään, — hän kyllä, Arvo, siksi pojat saapi puolelleen…"

"Vai niin. Katsotaanpas! Tuleekohan Arvo itse asiaa vastaamaan."

"Huihai!… Asiamies kuuluu hänellä olevan jo tiedossa", tiesi Sofia.

Kun vielä olin tiedustellut häneltä yksityisseikkoja ja suunnilleen päässyt selville, mitä asiamiehen piti tietää, lohdutin häntä ja vakuutin, että tahdoin koettaa parhaani.

Hän kiitteli, näytti olevan hyvillään, ja äskeinen kärsivä ilme silmistä oli kadonnut. Hyvästellessä tulin tarkanneeksi hänen käsiään. Ne olivat näppärät ja sievät ja kalvosesta valkoiset ja pehmeät kuin puuvilla.

"Minä sitten käyn viikon päästä täällä kuulemassa… Hyvästi vain, ja monta tuhatta kiitosta jo etukäteen", toivotti hän.

"Hyvästi, hyvästi! Sofia on vain hyvässä uskossa, kyllä me asianne kanssa tulemme toimeen."

Hän läksi. Akkunasta katsoin hänen jälkeensä. Hän käveli reimasti ja keveästi, ja sorea vartalo notkahteli kävellessä niin miellyttävästi…

Ylen apea oli mieleni.

* * * * *

Vasta viimeisenä istuntopäivänä oli Sofian ja Arvon asia oikeuden tutkittavana. Kumpikin Sofian todistajista, renkimiehet Heikki Suopanki ja Oskari Härmä, olivat saapuneet käräjille.

Arvo Anttila oli hankkinut lakimiehen asiaansa ajamaan. Arvoa itseään ei käräjäpaikalla näkynyt. Käräjäyleisö oli kovin uteliaana tietämään, miten asiassa alkaa käydä, sillä yleisenä luulona tuntui olevan, että Arvo oli parhaat todistajat toimittanut Amerikkaan. Mikä oli Arvon puolesta, ja mikä taas kiivaasti puolusti Sofiaa. Koko käräjätuvan porstua oli yhtenä ainoana äänenä.

Kaiken lainopillisen kykynsä koetti Arvon asiamies panna liikkeelle, sotkeakseen vierastenmiesten todistukset. Mutta pojat eivät sekaantuneetkaan puheissaan ja olivat yhtä hyviä kumpainenkin, varmoja siitä mitä olivat kuulleet ja nähneet. He tiesivätkin paljo enemmän kuin Sofia oli luullutkaan, ja asia tuli aivan selvästi toteennäytetyksi. Arvo määrättiin ensi käräjiin tuotavaksi.

"Lähti eläke lapselle kuin hyllyltä. Emme me rupea muutaman markkakymmenen takia väärin vannomaan", sanoivat pojat, kun oikeudesta tulimme.

"Niin, ja köyhä se on Sofia yksin ruokkimaan lastansa, yhdessä tehty, yhdessä elätetään", arveli herrastuomari.

"Oikeaa jälkeä se meni. Ei se auta aina rikkaan raha. On se köyhälläkin kunniansa", kuului arvosteluja.

Muutamia viikkoja oli kulunut käräjistä. Satuin asioilleni Perälän kylään, ja kun juuri olimme Ison-Anttilan kohdalla, sanoi kyytimieheni:

"Tästä se meni Anttilasta menneellä viikolla poika Amerikkaan."

"Vai niin. Minkä nimellinen poika se oli?"

"Se oli Arvo. Sama poika, joka sille Sammalvaaran Sofialle on lapsen tehnyt. Ja sen vuoksi sanotaan lähteneenkin."

Sofia raukka!

Monta vuotta on jo kulunut Arvon Amerikkaan-menosta, eikä ole onnistunut Sofia saamaan tietoonsa osoitettakaan. Niin tarkoin on se kyläläisiltä salassa pidetty.

Usein olen käynyt jälkeen päin Sammalvaarassa. Sofian poika on jo juokseva veitikka. Ja Sofia melkein vielä komeampi kuin koskaan ennen.

Mutta vieläkin uskoo hän Arvon kohtaavansa, eikä häneltä sitä uskoa kukaan saa riistetyksi.

Tulevaisuuteen ei kuitenkaan kukaan näe.

AJANGIN MIES

Eräänä koleana lokakuun päivänä istuin kirjoituspöytäni ääressä sepittämässä poliisitutkinto-pöytäkirjaa, kun näin pihalle tulla tallustelevan vanhan, köyryhartiaisen miehen. Hän seisahtui keskelle pihaa ja näytti miettivän, mihin päin lähtisi. En muistanut miestä ennen nähneeni, mutta puvusta ja muista merkeistä tunsin hänet kotopitäjän järvikyläläiseksi. Vihdoin hän teki päätöksensä ja astui huoneeseeni.

Outo mies, en muista koskaan nähneeni.

Mutta vieras astui pöydän luo, ojensi kauhean leveän ja likaisen kämmenensä ja toivottaen hyvää päivää tervehteli:

"Terveisiä sieltä meidänkin paikoilta."

Koetin muistella miehen nimeä, mutta en saanut mieleeni. Hänen kasvonsa olivat hyväntahtoiset ja harmaat silmänsä kuin aina hymyssä. Hiukset olivat takkuiset, ja puvusta tuoksahti vereksen kalan lemu.

"Ei se taida vallesmanni muistaakaan! Vaan kyllä minä olen nähnyt montakin kertaa… Minä olen sieltä Ajangin järven rannalta… sanotaan Ajangin mieheksi. Vissiin olette kuullut puhuttavan?" esitteli hän, kun katsoin kysyvästi häneen.

Olinpa tietenkin kuullut puhuttavan paljonkin.

"No istukaa nyt… siinä olisi tuolia… kyllä minä nyt tunnen…"

Hän jysähti istumaan semmoisella painolla, että tuoli valitteli.

Olin kuullut "Ajangin miehestä" mainittavan, että hän oli siivo ja hiljainen mies, mutta karhu voimiltaan. Totena kerrottiin, että hän kerran oli paljain käsin mesikämmenen tappanut, ja Ajankiin menevän polun vieressä oli minulle näytetty julman isoa kiveä, jonka hän ypö yksin oli polulta vääntänyt. Häntä ei koskaan sanottu ristimänimeltään Heikiksi, ei isännäksikään koskaan. "Ajangin miehen" nimellä tunsivat hänet kaikki pitäjäläiset.

Pääsimme juttelemisen alkuun. Tiedustelin kuulumisia sieltä piirin kulmalta, vuodentulosta, kulkutaudeista ynnä muuta.

"Eipä sinne muuta, mutta oli siellä soma tapaus, kun se naapurin, Antti Paljukan, emäntä toisella viikolla synnytti kolme lasta, poikia kaikki…"

"Elävätkö kaikki?"

"Elävät ja virkkuja ovatkin. Alkaa sillä Antti-parallakin olla eläminen tiukalla. Ennestään on kahdeksan sikiötä, ja nyt nämä kolmoset… ja nuoret ovat vielä molemmat sekä Antti että Priita… saattaa tulla vielä saman verran lisää… Se onkin Priita semmosta antoisaa sukua. Niitäkin sisaruksia kuuluu olleen kaikkiaan kaksikymmentä", selitteli vieraani.

"Tuleepa sinne sitten väkeä Ajankiinkin. Työväkeä siellä tarvitaankin."

"Jo se. Kun ne jaksaisi elättää niin kauan, että työhön kykenevät."

Hän kertoi sitten juurtajaksain naapurinsa elämästä, mutta omastaan ei puhunut mitään. Itsekseni ihmettelin, mikä asia mahtoi "Ajangin miehellä" olla. Mitään maksuja hänellä ei ollut. Kun hän sitten taukosi Antti Paljukasta kertomasta, istui hän kauan ääneti ja poltteli piippuansa mietteissään. Arvelin jo hänelle sanoa, että minulla oli kiireellistä työtä tässä. "No, mitä se Heikki nyt mietiskelee? Olisiko sitä asiaa?"

"Ei sitä nyt juuri asiallista asiaa ole", tuumaili hän, lattiaan tuijottaen, "mutta ajattelin, että käyn mä häntä puheille, kun oli porvariinkin asiaa."

"Montako sitä Heikillä onkaan lasta?"

"Neljä niitä on sitä entistä vaimoa, ja tätä toista on yksi…"

"Vai niin! Heikki on toisissa naimisissa! En ole kuullutkaan. Mistä se Heikki tämän toisen eukon sieppasi?"

"Se on Ison-Anttilan tyttäriä… Kaisa-niminen, jos olette kuullut puhuttavan…"

Olin kyllä kuullut. Kaisa oli kuuluisa rikkaudestaan, mutta vielä enemmän pahanilkisyydestään ja sisukkuudestaan. Hänellä oli ollut paljon kosijoita, mutta kukaan ei ollut uskaltanut häntä ottaa eukokseen.

"Vai Kaisa… olenhan minä kuullut puhuttavan…" vastasin minä, ja luultavasti vähä naureskelin, koska Heikki alkoi selitellä:

"Jo sitä menin minäkin syhymättä saunaan. Vaan mikä sen osasi uskoa, että vaimoihmisen sisussa niin paljon pirullisuutta on. Ottaa välistä miettimään, kun keskellä yötä alkaa mellastaa ja soimata ja kirkua, ettei yörauhaa saa."

"Sepä on ikävää. Hyvinhän Heikki entisen eukkonsa kanssa sopi?"

"No ei sanan riitaa yhtään kertaa, vaikka liki kaksikymmentä vuotta olimme naimisissa…"

"Taisi Heikkikin himoita Kaisan rahoja… rangaistus rikosta seuraa."

Siihen ei Heikki vastannut mitään, työnsi vain uutta tupakkaa piippuunsa. Mitä ihmettä hänellä saattoi olla oikein asiana? Näin hänestä, että hänellä oli jotakin sanottavaa, mutta vaikealta se tuntui.

"Tässä kerran kesällä, kun sattuivat maanmittarit kulkemaan meidän järven kautta", alkoi Heikki taas, "niin pyysivät ruokaa ja yösijaa makson edestä. Minä tietenkin lupasin. On siinä meillä huonompiakin miehiä yöksi laskettu, jopa sitten herroja. Mutta siitäkös Kaisa vimmastui ja haukkui minua koko yön. Herratkin olivat kuulleet ja heränneet nukkumasta, ja aamulla lähtivät aikaseen pois, eivät huolineet kahvistakaan… Olen minä Kaisalle kokenut puhua ja tyynnyttää, vaan siitä se yhä yltyy… Mitä hänelle pitäisi tehdä?"

"Antakaa hänelle kolme neljä kertaa hyvänlaisesti selkään… Luulen, että se on paras lääke semmoiselle eukolle", neuvoin minä ja naureskelin. Olihan hullua, että tuommoinen vankka mies antoi akan itseään kuranssata.

"No olisi se sekin. Vaan vallesmanni kun vielä on naimaton mies… niin ei ole kokemusta… On se hypännyt minulle silmillekin, ja kerran löi hiilisaksilla päähän reijän…"

"Selkään minä antaisin, jos minun akkani olisi. Kaikelle lihalle on kurista apu. Niin minä tekisin."

"En minä juuri itseni vuoksi perusta, mutta hävettää, kun se oudoille ihmisillekin… Jos vallesmanni varsinkin sattuisi käymään… se on sitten lisäksi vielä niin suukko, että haukkuu suvun ja synnyn."

"Jos minä olisin käymässä, ja jos alkaisi mellastaa ja suutansa soittaa, niin minä voitelisin, että tuntisi toisena päivänäkin käyneensä kruunun kourissa…"

Heikkiä vähän nauratti. Luultavasti hän ei olisi tullut kättänsä väliin panemaan.

"No olisi se", arveli hän.

"Mutta mitäpä Heikille olisi asiaa: pitäjän varakkaimpia asukkaita. Ei suinkaan ole kenellekään pennin velkaa, päinvastoin!"

"Vaan jos sattuisi olemaan kuitenkin… niin sitä varten minä läksin vallesmannin puheille…"

No nyt minä aloin ymmärtää, mikä miehellä asiana.

"Kyllä se niin on, että minulla on vähänen velka — kolmeensataan taitaa korkoineen nyt nousta — ja se on nyt hakemuksessa… Ehkä on jo päätös vallesmannin takana?"

"Ei vielä ainakaan ole."

"Sepä hyvä. Minä ajattelin noin… tuota… että minä maksaisin sen täällä kotona vallesmannille, ettei tarvitsisi tulla meille — ja kyllä minä vallesmannin vaivat silti suoritan… Jos saapi Kaisa tietää, niin siitä nousee semmonen pyry, että ei oleta koko talossa. Ja minä jättäisin nyt jo rahat valmiiksi, mutta se Kaisa…"

"Mitä niin? Tietääkö Kaisa velastanne?"

"Ei, Jumalan kiitos. Mutta se teki jo ensi päivänä, kun yhteen menimme, semmosen määrän, että hän rahat hoitaa… ja vei kukkaronkin silloin. Olisihan minulla omaa rahaa nytkin monet sadat markat, mutta ne ovat joka penni Kaisan takana. Mutta minä saan ensi viikolla tältä Yrjänäiseltä lainaan…"

"Ryöstäkää Kaisalta rahat pois ja ajakaa semmoinen akka hiiteen. Tuollainen vankka mies kuin te… Olkaa herra kotonanne, elkääkä antako akan elää yksinvaltiaana…"

Hän mietti hetken ja arveli sitten:

"Kyllä sen kuulee, ettette te ole naimisissa. Ei sille, hyvä vallesmanni, voi mitään. Ja minä koetan vaan parasta, että rauhan saisin…"

"Olettepa tosiaankin lammas mieheksi…"

Hän vaikeni hetkeksi ja aloitti taas:

"Niin, sitä minä, ettei vallesmanni missään tapauksessa tule 'panttaamaan'. Minä maksan reimasti teidän vaivanne ja ensi viikolla koko velan… Lupaako vallesmanni, ettei tule…?"

Hän katsoi minuun surkean pyytävästi, ja hänen hyväntahtoiset, hymyilevät silmänsä vesittyivät.

"Olisipa sitä soma ja hupainenkin puhutella, Kaisaanne", tuumasin Heikille.

"Somako? Hupanenko? Sitä ette sanoisi, jos tuntisitte. Voi vallesmanni-kulta, sopiiko se niin? On pitäjällä sanottu teitä armeliaaksi mieheksi…"

Nyt hän melkein ääneensä itki.

"No olkoon. En minä tule!" lupasin hänelle.

Hän ilostui niin että laski leveän naurun, nousi seisomaan, tarjosi leveän, likaisen kämmenensä hyvästiksi ja vakuutti:

"Ensi viikolla tuon rahat. Kiitoksia nyt monta tuhatta ja voikaa hyvin, hyvä tuttavani!"

Ja kevein mielin lähti Heikki pois.

Seuraavalla viikolla tulikin päätös ulosotettavaksi.

Mutta saman päivän iltana tuli Heikkikin. Hänellä oli iso punainen kuhmu otsassa, ja posket olivat verinaarmuissa niinkuin kissa olisi kynsinyt.

"No, missä Heikki on tapellut?" tiedustin heti, vaikka aavistinkin, että se oli hänen armaan ainoansa kätten töitä.

Heikki kertoi:

"Oli saanut tietää asian, ja kun minä täältä kotia palasin, niin heti oli kimpussani… Jo minä meinasin suuttua… Palasin pois enkä vielä ole sitten käynytkään… Nyt minä maksaisin kaikki… Yrjänäinen antoi rahat lainaan…"

Hän maksoi ja sai velkakirjansa kuitattuna takaisin.

"No tohtiiko Heikki nyt mennä kotia?"

"Menen minä nyt. Jos tulee päälle, niin loukkoon istutan. Mutta jos saapi tietää, että olen Yrjänäiseltä rahat ottanut lainaan, niin siitä ei hyvä seuraa… Onni oli kuitenkin, ettei tarvinnut vallesmannin tulla… sitten siinä vasta elämä olisi alkanut. Jo minä polonen elämään joudin vanhoilla päivilläni", vaikeroi hän hyvästiä jättäessään.

Heikki-parka!

Katselin hänen jälkeensä, kun hän allapäin käveli maantiellä päin…

KUN VIINANMYYJIÄ RANGAISTIIN

X:n nimismiespiiri on tavattoman laaja, laajimpia koko Perä-Pohjolassa, ja kesän aikana ovat matkat piirin laitapuoliin jotensakin hankalia ja rasittaviakin. Pyörryttävien salojen halki vieviä polkuja kuljetaan, suurten sinisten järvien yli soudetaan, ja välisti kahlataan kaasikkoisen korven poikki, johon jalka uppoaa polvesta asti.

Mutta ne olivat hauskimpia minusta, tuommoiset retket. Luonto on niin suuri ja satumainen. Toisen vaaran huipulta siintää toinen, välistä näkyy järviä, mustia korpia ja korpien lomissa surumielisiä soita. Mutta jos nouset tunturimaisen vaaran korkeimpaan huippuun, niin näet ympärillesi penikulmittain, näet suuria järviä, joiden pohjukoista siintää sieviä kyliä ja saloa silmän siintämättömiin…

Olin tapani mukaan yksin matkalla. Palasin Kinasjärven rannalta, missä ei ollut kuin yksi talo ja kaksi torppaa. Sinnekin oli ollut ulosotto.

Matka oli kovin vaivaloinen, mutta nuori mies, jolla on hyvät kintut, menee, että vinkuu. Ei häntä pidätä heiluvat jänkät, eivät korpien kaulamättäät eivätkä pienet purot.

Oli kevätkesä, ja tukinuitto metsäjo'illa oli parhaillansa. Soilla ja pimeiden korpien kuusikoissa vastasi vielä talven routa, ja yökylmät olivat ankaria. Kovilla mailla ja vaarojen rinteiltä noustessa piti panna pikku juoksua, jotta lämpimänä pysyi.

Varhainen aamu oli, kun saavuin Raitikoskelle, jossa silloin parhaallaan laskettiin tukkeja. Kun tiesin tukkilaisten joukossa olevan sellaisia miehiä, joilla vielä oli ruununverot rästinä, päätin käyttää tilaisuutta ja käydä heiltä veroja "purraamassa". Nyt ne olivat rikkaimmillaan tukkilaisetkin.

Raitikoski on salon villi lapsi, joka on eksynyt erämaahan. Se on jyrkkä ja kevättulvan aikana voimakas. Mutkikkaana ja vihasta vaahdoten siinä vesi kiehuu kivikkouomaansa pitkin. Sen vuoksi oli täytynyt rakentaa tukeista ränni, vasitulla pohjalla, jota pitkin tukit yksi erältään laskettiin kosken alle. Kosken niskassa on tammi, ja tammen kautta päästetään tukit ränniin. Sen molemmin puolin seisovat tukkipojat, keksit käsissä, tarkastamassa etteivät tukit korvauksissa saa puskea rännin seiniin.

Hauskaa oli nähdä noiden metsän jättiläisten kuohuissa keinuvan ja mutkikkaassa rännissä tulista vauhtia kiitävän. Ne kiitävät peräkkäin, sillä kahta tukkia ei uskalleta yhtaikaa tammen päältä hellittää…

"Tämä Raitikoski on pahin ja juonikkain koski näissä vesistöissä", kertoi minulle uittopäällikkö. "Tässä oli viikon työ ennenkun saimme tämän rännin valmiiksi, ja vaikka koetimme sen laittaa niin hyväksi kuin ymmärsimme, särkyy se sittenkin… ja kallista aikaa menee hukkaan…"

Kosken rannalla, korkealla törmällä, on kahvinkeittäjillä somat kotansa, ja tulella on lakkaamatta nelijalkainen, korkearintainen kahvipannu. Siinä kulkee miehiä kahakäteen, millä keksi, millä kanki olalla. Toiset seisovat korvauksilla. Mikä laulaa, mikä veisaa, kuka noituu ja minkä mitäkin ilvettä pitää, sillä työtä ei oikeastaan ole mitään…

Se on kirjavaa ja hauskaa elämää. Monta sataa miestä on siinä yhdellä näkösällä, ja toiset — eli ne, jotka ovat yövuorolla olleet — ovat asettuneet nukkumaan rankavalkean viereen. Pääpohjasena ja patjana on havuja ja peitteeksi takki riisuttu. Jalat tulta vasten siinä nukkuvat, nukkuvat makeasti, vaikka tuuli puhaltelee savua ja väliin kipunat tarttuvat vaatteisiin, ja mies herää vasta sitten kun ihoa polttaa. Pitää siinä vain olla rautainen terveys, kun kirsimaan päällä nukkuu, housut ja sukat märkinä…

Viivyin koko päivän Raitikoskella oikein tutustuakseni tukkipoikain elämään, ja kun inspehtori, joka oli vanha tuttava minulle, vaati yötäkin olemaan, suostuin tarjoukseen.

Kosken rannalle, korkeimmalle paikalle, oli kyhätty hongista jonkunlainen pirtin tapainen, jossa oli kivinen takka loukossa, pöytä akkunan luona ja seinillä lavitsat. Mutta lysti ja lämmin siinä oli oleskella. Me keitimme kahvia, söimme ulkonakuivattua poronlihaa ja elimme kuin herrat.

Sitä sanottiin konttoriksi, ja sieltä kävivät pojat rahaa noutamassa. Usealta onnistuin minäkin saamaan ruununveron, sillä inspehtori piti minun puoltani. Muutamat äkäisimmät noituivat, mutta suostuivat lopulta maksamaan.

"Tänne se riivattu nyt arvasi tuon kirotun rästilistansa kanssa tulla", kuulin Heiskas-Pekan sanovan, kun "konttorin" pihalla puheli toisten kanssa.

"Mitä sinä hullu maksoit… eipä saanut minulta", kuului joku muu arvelevan.

"No, se on siivo mies tämä varavallesmanni… Maksaa sille pitää… se on aina jätkäin puolella eikä välitä, jos vähä hutikassa kiljaseekin", kuului muuan kehuvan.

Iltamyöhäsellä vaihtuivat miehet, ja yövuoro alkoi. Oli kirkas ja kolkko yö. Täällä erämaassa oli kovin kylmää, maa jähmettyi ja lammikot jäätyivät, mutta tukkipojat huvittivat toisiaan lauluilla, ja tukkeja laskettiin lakkaamatta.

"Konttoriin" koetimme me inspehtorin kanssa laittaa vuoteen, ja takassa paloi taukoamatta rankavalkea.

Aamupuoleen yötä olin minä nukahtanut, väsynyt kun olin kahden edellisen yön valvonnasta, ja heräsin siitä, että ulkoa kuului tappeluksen melskettä, kirouksia ja uhkauksia. Inspehtori oli poistunut vuoteeltaan, ja hänenkin äänensä kuului joukosta. Kiireesti olin minäkin pönkilläni ja riensin katsomaan, mistä oli kysymys. Oliko joku ollut huolimaton toimessaan, vai oliko ränni särkynyt?

Mistä tämä mellakka varhaisena aamuhetkenä?

Mutta ulos päästyäni huomasin osan miehistä olevan humalassa ja haastavan tappelua. Inspehtori koetti heitä rauhoittaa ja pyyteli työhön menemään. Jotkut lähtivätkin, ja riita näytti loppuvan.

"Eilen illalla on tänne ilmestynyt viinakauppiaita, — parhaat miehistä, taitavimmat tukkipojat, ovat juovuksissa", kertoi minulle inspehtori huolissaan. "Muuan tunti tekee monta sataa markkaa yksistään miesten palkoissa, ja kun näillä tukeilla on tavaton kiire meren suulle, niin pitäisi koettaa kuletusta jouduttaa minkä sielu sietää. Menneellä viikollakin niitä lurjuksia oli liikkeellä, ja toiset puolet miehistä olivat rokulissa koko päivän… Viivytystä tuli siinäkin… Jos niillä nyt on enemmän viinaa, niin tästä koskesta emme heti pääse…"

"Missä he sitten piilevät, ne lurjukset… Niiltä pitää ottaa viinat pois ja ajaa ne h—ttiin", sanoin minäkin innoissani.

"Niistä on paha saada selvää, kun miehet eivät sano", tiesi inspehtori, mutta lisäsi sitten:

"Koeta sinä ottaa selvä."

Samassa tulla kompuroi Heiskas-Pekka konttoriin. Pullo pullisteli hänen povessaan, ja hän oli aika lailla hutikassa.

"Saakelin miestä… on pannut vettä puoleksi, ja seitsemän markkaa ottaa kelvoton litrasta. — Vaan kyllä minä näytän…" Hän lähestyi minua ja kuiskasi korvaan: "Vallesmanni lähtee mukaan… ryöstetään niiltä viinat pois… ei ne tästä kaukana ole… Kulkulaisia, Ruotsin puolen miehiä ja perkeleitä… lähetään heti!"

Heiskas-Pekka töksähti istumaan viereeni lattialle. Hän kai oli juonut kovasti, sillä hän oli ylen väsynyt, silmät pikkusen raollaan.

Minä aloin innostua. En ollut koskaan sattunut yhteen tuollaisten kulkulaisten kanssa, vaikka kyllä usein olin kuullut, että heitä tukkijoella viinakaupalla kulki.

"Ja sitä onkin näillä kauppiailla enemmältä. Niin kehuivat, ettei lopu, pojat! Niillä on Särkänivassa koko astia, ja sinne kuuluu yksi mies kantavan yötä päivää", tolkutti Heiskas-Pekka, mutta hän oli niin päissään, ettei hän kyennyt mihinkään. Hän torkahti kyljelleen ja mörisi: "En minä nyt… mutta Iso-Iivari tietää ja moni muu .." Ja hän ummisti silmänsä eikä enää vastannut mitään. Me jätimme hänet siihen nukkumaan ja riensimme ulos. Olin tehnyt päätökseni ja selitin sen inspehtorille.

"Loppu niiden kaupasta ainakin tällä kerralla tulee", sanoin lopuksi.

Inspehtori laskeusi alas törmältä ja meni puhelemaan Ison-Iivarin kanssa, joka sattuikin keksineen seisomaan aivan lähellä.

Yhtäkkiä oli ympärillämme parikymmentä reipasta tukkilaista, nuoria, rotevia miehiä kaikki.

"Selkäänsä ne tarvitsevat joka mies… valaneet vettä liemeensä ja ottavat semmosen hinnan", arveli Iso-Iivari, joka tuntui maistelleen kelpo lailla.

"Ainakin otamme viinat pois ja kaadamme maahan", sanoin.

"Elkää saakelissa maahan… juodaan miehissä suuhumme", pyyteli Jussi Härkönen, tunnettu viinamies.

Sovittiin, että hiljaisuudessa lähestytään paikkaa, jossa viinakauppiaat majailivat. Joka haaralta oli kierrettävä, etteivät pääse pakoon. Erottiin eri joukkoihin, kaksi ja kolme miestä kussakin. Iso-Iivari ja minä läksimme yhdessä, ja määrä oli, että me ensiksi lähestymme salakapakoitsijoita, ja toiset ryntäävät sitten esiin.

Kivistä, polutonta kangasta kulki Iivari, minä jälessä.

"Ne taitavat olla Ruotsin puolelta?" kysäisin Iivarilta.

"Sieltä ne ovat kaikki. Eräs heistä on muinakin vuosina täällä kulkenut, kyllä minä hänet tunnen, mutta nimeä en tiedä. Satoja markkoja se lurjus minultakin on saanut… Peeveli vie… nyt yölläkin sai kolmattakymmentä markkaa… Minä otan pois rahani… piru vieköön!"

Ja Iivari pui kauhean leveää nyrkkiään ja uhkaili. Varovaisuuden vuoksi otin minäkin revolverin tupesta ja työnsin sen oikean takin taskuun.

"Niillä näkyi olevan revolveri, ainakin yhdellä", sanoi Iivari,

"Ollaan kavalana, osta sinä muka viinaa. Kun toiset tulevat, niin otetaan heiltä revolverit ensiksi pois", esittelin minä sotasuunnitelmaa.

"Se passaa. Tästä tulee hauskaa lopuksi", iloitsi Iivari.

Kivikkokangas oli muuttunut pehmeäksi kuusikkokorveksi, joka paikoitellen oli niin sakea, ettei läpi tahtonut päästä.

"Jo ollaan likellä", sanoi Iivari.

Palasen matkan päässä nousi sauhu hirveän ison ja tuuhean kuusen juurelta. Siinä näytti havujen päällä kaksi miestä nukkuvan, mutta kolmas istui mättäällä, piippua poltellen ja tuijottaen tuleen. Siinä oli vieressä, kuusen tyveä vasten, kolme pulleata laukkua, ja niiden alta kiilui läkkisen astian kiiltävä kylki…

Kun Iivari lähestyi, säpsähti istumassa oleva mies, mutta rauhoittui tuntiessaan Iivarin. Samassa hän huomasi minut ja kysyi hätäisesti Iivarilta:

"Kuka se tuo sinun kumppanisi on?"

"Onpahan muuan. Mitä se sinuun kuuluu! Paneppas nyt viinaa, mutta jumal'auta, jos olet vettä sotkenut kuten yölliseen…"

Samassa kuului risujen räiskettä aivan likeltä, ja miehiä näkyi puiden lomitse.

Ne kaksi nukkuvaakin heräsivät. Silloin juoksi viisi miestä metsästä, ja ennenkun osasin aavistaakaan he karkasivat nuotiolle ja tarttuivat kiinni nukkumassa olleihin miehiin. Iivari oli käynyt istuvaan mieheen käsiksi, tarttunut kurkkuun rautakourallaan ja pusersi, jotta mies mustana naamaltaan muljotti.

"Vai sinä vesiporvari", arveli Iivari vain ja yhä kuristi kurkusta.

"Ottakaa heiltä aseet pois!" huusin minä ja riensin paikalle. Kaikki muutkin miehet kävivät esiin, ja pian oli miehiltä riistetty sekä revolverit että puukot.

Nähtyään, ettei mikään auttanut, rupesivat he rukoilemaan armoa…

Siinä syntyi kauhea hälinä ja meka. Kuului kirouksia, rukouksia, huutoja ja itkuakin. Muutamat miehistä repivät puukoillaan laukkuja auki, ottivat pulloja esille ja joivat.

"Nyt pojat… antakaa vallesmannillekin…"

"Täällä on… tässä on kolmen tähden konjakkia… Leikatkaa tuo laukku helvettiin… Lyökää naamaan niitä… elkää armahtako…"

"Lyökää… lyökää…"

Jussi Heiskanen koetti kurkottaa laukkujen alla olleita läkkisiä astioita, onnistuikin saamaan yhden ja pötki sitten aika vonkaa tiehensä. Siinä ei auttanut mikään. Tukkilaiset olivat siksi villiintyneet, ettei heille ollut kiellosta apua.

Minä koetin särkeä pulloja minkä ehdin, ja kahdesta läkkiastiasta sain viinan maahan kaadetuksi, mutta sitten syntyi semmoinen temmellys pullojen ympärillä, ettei siihen ollut hyvä mennä…

"Saatanaa, kun särkee kaikki", huusi jo eräs ja pui nyrkkiään minulle.

Iso-Iivari ja kolme muuta miestä pieksivät onnettomia viinakauppiaita, jotka rukoilivat armoa ja aikoivat paikalla poistua.

"Ei. Kiinni teidät pannaan ja viedään linnaan. Eikö niin, vallesmanni?" huusi Iivari.

"Antakaa, hyvät miehet, heidän jo mennä. Kyllä ne nyt täältä pysyvät poissa", koetin minä. Rääkätyt miehet olivat verissään, kasvot turvonneina ja vaatteet repaleina. Pelkäsin pahempia seurauksia ja koetin kaikin voimin asettaa Iivaria, joka oli kaikkein rajuin.

"Vieläkö panet vettä viinaan? Häh? Vieläkö panet vettä viinaan, häh, häh, häh?"

Ja läksiäisiksi antoi Iivari vielä miestä korville, jotta läiske kuului.

Nopeasti poistuivat miehet metsään päin, surkeasti valitellen. Mutta tukkipojat olivat vallanneet kaikki pullot ja jatkoivat juontia. Laukut olivat tyhjät ja puukoilla leikeltyjä moneksi kappaleeksi.

"Antakaapas nyt minullekin konjakkia, muuten tässä tulee tappelu", karjaisi Iivari, kun meni joukkoon.

Hänelle ojennettiin monesta pullosta ja Anttilan Ville huusi:

"No, nyt tulivat herrain päivät, Iivari, — juo että vatsanahka paukkuu!"

"Elkää hyvät miehet kaikkia juoko, me tulemme liiaksi humalaan, ja Raitikoskella on tarkkaa työtä ja tukeilla kova kiire", koetin minä esitellä.

Mutta sitä ei otettu kuuleviin korviinkaan. Heikkilän Jaakko, joka oli parhaita laulumiehiä, alkoi loilottaa, ja toiset yhtyivät samaan:

Tukkijunni se sahan laittoi pienillä varoillansa, tiluranttantaa, tiiuranttantaa, pienillä varoillansa. Ja tukki se kulkea hyssyttää, ja raamit on kallellansa, tiluranttantaa, tiluranttantaa, ja raamit on kallellansa.

Se oli pitkä ja ryöttä laulu, oikein alkuperäinen, kaikkine kummallisine ajatuksineen ja loppusointuineen. Korpi kajahteli heidän kirkumisestaan, ja kaiku kierteli vaaran laelta toiselle.

"Lähetään pojat koskelle ja aletaan keittää kahvia", ehdotti joku.

Siihen suostuttiin.

"Ei, mutta, pojat, kyllä meidän pitää halata tuota vallesmannia, kun se laittoi meille näin komeat kalaasit", huusi muuan lyhyt ja paksu tukkipoika, Napa-Tuomaaksi mainittu.

Se kunnianosoitus jäi kuitenkin sikseen, sillä yleinen väsymys näytti tulevan. Lähdettiin koskelle päin. Kaksi ja kolme kulki vierekkäin, kaulatusten, ja armaasti ja rakkaasti keskenään haastellen. Väliin kaatuivat suin päin korpeen, nauroivat ja pönkkäilivät uudestaan pystyyn.

Iso-Iivari oli hänkin saanut päänsä täyteen. Hänen kävelynsä oli peräti vaivaloista. Vähäväliä hän tupsahti silmilleen, noitui, ponnisteli uudestaan pystyyn ja koetti pysyä tasapainossa.

Olimme päässeet korven poikki ja tulleet männikkökankaalle. Aurinko oli korkealla, ja tuntui tulevan lämmin päivä. Kosken pauhukin kuului jo selvään.

"Tässä levähdetään. Mihinkä sitä on kiirettä valmiissa maailmassa?" tuumailivat jotkut, retkahtivat istumaan petäjän tyviä vasten, retkahtivat voimattomina, silmät puoliummessa.

Ja useimmat siihen nukahtivat, ja aurinko lämmitti väsyneitä miehiä. Ainoastaan kolme miestä kykeni seuraamaan minua koskelle, mutta päästyään nuotiolle nukkuivat hekin, ja muut veivät heidän pullonsa ja joivat suihinsa, mitä jälellä oli.

* * * * *

Sinä kesänä ei näkynyt yhtään viinakauppiasta muissakaan savotoissa. Ei kuulunut tappeluita, ei miesmurhia eikä mitään sopimatonta tukkipoikien elämästä. Mutta tuosta tapauksesta Raitikoskella tiesivät huhut kertoa valettakin kaiken kesää.

Syksyllä myöhään tapasin Ison-Iivarin kirkolla.

"No, mitä kuuluu Iivarille?"

"Eipä häntä. Mitä vallesmannille itselle?"

Iivari oli kuin vähän häpeissään.

"Oletko tavannut niitä kesällisiä viinaporvareita?"

"Tapasin minä yhden Haaparannalla. Mukisi se ja noitui… mikä lie ollut mielessä… mutta pois siitä katosin minäkin… Eikä ole niitä miehiä enää näkynyt täällä päin viinankaupalla."

VIKLUNDIN "HURRA"

Ylpeimpiä miehiä pitäjässä oli Sakari Viklund eli Taalin Sakke.

Hän omisti pitäjän parhaimpia maatiloja, ja rahaa sanottiin hänellä olevan pankissa vaikka kuinka paljon. Pomona ja pönäkästi hän aina esiintyikin, komealla hevosella ajaen ja itse kuin herrat puettuna.

Hän halveksi kaikkia muita ihmisiä, ja köyhästä miehestä hän ei välittänyt enempää kuin kenkärajasta. Ja virkamiehiä hän halveksi sydämensä pohjasta. Ja varsinkin vallesmanneja.

Hänelle ei ollut mitään asiaa. Mitäpä hänelle olisikaan: rikkaalle miehelle, joka huolehti kaikin käsin kuntoon asiansa.

Mutta kerran oli hänelle sattunut kumma juttu. Markkinoilla oli oltu, ja Sakkekin oli tavallista ylpeämmällä tuulella. Mellasti ja kehui "Hurraansa", sen erinomaisia tapoja ja juoksulahjaa. Mutta sattui siinä olemaan muuan etelänpuolen mies, Jaanus Kalleksi kutsuttu, jolla oli mainio juoksija. Ja kun Taalin Sakke yhä kehui ja pyöri keskellä kapakan lattiaa kuin kukko parvessaan, oli Jaanus Kalle sanonut:

"Mitä tuossa tyhjää kehuu, lähdemme ajamaan kilpaa. Sata markkaa lyödään veikkaa…"

"Minä en niin pienen rahan tähden liikuta hevostani", oli Sakke siihen ylpeästi vastannut.

"No… olkoon menneeksi. Pannaan kaksisataa", oli Jaanuskin äkäpäissään luvannut.

Ja silloin löivät vetoa.

Ja kävi niin, ettei Viklundin "Hurra" riittänytkään juoksussa Jaanus Kallen "Linnulle", joka oli kahdesti palkittu juoksija. Mutta Viklund ei maksanutkaan. Jaanus haastatti ja sai päätöksen.

Oli syksy, lokakuussa, kun tuo Jaanus Kallen päätös saapui minulle, ruununvoudin määräyksen seuraamana. Vieläpä oli ruununvouti tilitysajan pannut lyhemmäksi kuin tavallisesti.

Kun kerroin Lauri lautamiehelle asiasta, arveli Lauri:

"Kyllä siellä vaan nousee nyt eri pyry. Sakke on itsekin löylynlyömä, mutta vaimo sillä on täysi hullu, ja niin suukko, ettei täälläpäin toista tiedetä."

Kun Taaliin ei ollut pitkä matka, läksimme kävellen Laurin kanssa asiaa ajamaan.

"Kumma mies, kun ei maksanut. Selväähän se oli, että tuomitaan semmonen", puheli Lauri.

"Luuli varmaan Sakke, ettei tuomita", vastasin minä.

Taalin talo oli lähellä maantietä vähäisellä mäenkukkulalla. Se oli komea ja varakkaan näköinen talo jo päältäkin nähden. Talli ja navetta varsinkin vetivät huomiota puoleensa uutuutensa ja kokonsa vuoksi.

Me kävelimme pihaan. Huomasin Laurista, että tämä matka ei häntä miellyttänyt. Näytti aivan kuin hän olisi pelännyt mennä Taaliin.

Juuri kun ehdimme pihalle, tuli emäntäkin navetasta.

"Hyvää päivää, emäntä", toivotin minä.

En saanut selvää, vastasiko emäntä vai ei, mutta sen minä näin, ettemme olleet tervetulleita. Kukapa muuten muukaan ikävöi vallesmannia ja lautamiestä!

Emäntä mennä tuijottikin sen enempää virkkamatta asuinrakennukseen. Mutta hetken perästä ilmaantui hän taas pihalle.

"Onko isäntä kotona?" kysyin minä ja koetin olla niin virallisena kuin suinkin mahdollista.

"Ei ole. Mitä on asiaa?" tivasi emäntä vastaan. "Eipä taloon pitäisi olla tuommosilla herroilla asiaa. Minä luulen, että meillä eletään omista. Eikä juosta naapurista lainaamassa niinkuin kuuluvat eräät tekevän… (tuo viimeinen oli kohdistettu Lauriin) leivistä asti lainailevat…"

"No elkää nyt, hyvä emäntä… Tämä asia on isännälle…"

"Olkoon! Kumma, ettei noilta rakkikoirilta saa koronaankaan rauhaa", tiuskasi emäntä ja näytti yhä enemmän vimmastuvan.

Minä selitin, mikä oli asiana, ja että minun nyt täytyi kirjoittaa ulosottoon jotakin irtainta.

"Vai niin. No, kirjoittakaa, että semmoista asiaa ei ikinä makseta…"

"Jos panisimme jonkun lehmän?"

"Ei puhettakaan! Lehmiä! Minun on joka ainoa lehmä."

"No pannaan sitten 'Hurra'. Sehän on isännän?"

"Pankaa vaikka perkeleitä, mutta pois meidän pihalta!… Pian!"

Ja emäntä polkaisi kiukkuisesti jalkaansa.

Mutta me menimme Laurin kanssa yhdessä talliin nähdäksemme, oliko "Hurra" siellä. Siinä se seisoikin parressaan, uljas raudikko ori. Ja niin kirjoitettiin "Hurra" ulosottoon.

"Olkaa hyvä ja sanokaa isännälle, että hän käy maksamassa velan, muutoin myydään 'Hurra' pakkohuutokaupalla", sanoin emännälle.

"Niin tehkää… nälkäherrat…!"

Ja hän käänsi selkänsä meille ja meni ylpeästi rakennukseen.

Oli kulunut pari viikkoa. Mutta Viklundin Sakkea ei kuulunut puheille. Minä kuulutin pakkohuutokaupan, ja kun hyvin tiesin, ettei Taalille ketään huutajaa uskaltaisi tulla, ilmoitin kuulutuksessa, että "Hurra" myydään kievaritalossa.

Mutta seuraavana päivänä tulikin Sakke luokseni. Hän oli hirveän vihassa, hänen arvoansa ja kunniaansa oli mitä hävyttömimmällä tavalla solvaistu. Hän aikoi kysyä kunniansa perään ja sitäpaitsi valittaa kuvernöörille, että olin kaikin tavoin laittomasti menetellyt. Hän tunsi lakia myöskin.

"Ja jos uskallatte 'Hurran' myydä… niin linnaa saatte", vakuutti hän lopuksi.

"Ellei laillista estettä tule, niin 'Hurra' myydään kuulutettuna huutokauppapäivänä, että paukkuu", vakuutin hänelle.

"Mutta kuka sen uskaltaa huutaa, minun hevoseni! Varjelkoon kalloaan se mies", uhkaili Sakke.

"O'jaa. Kyllä semmoisella hevosella aina huutajia on", vakuutin minä.

Ylpeänä ja pönäkkänä hän läksi, ja mennessään jankkaili:

"Sitten se nähdään… sitten se nähdään."

Minä koetin vielä kuistissa selittää, ettei hän tällaisesta asiasta pääse muutoin kuin maksamalla. Tarpeetonta ja turhaa oli ruveta riitelemään ja kuluttamaan lisää.

Mutta hän ei uskonut.

Määrättynä päivänä panin kaksi poliisikonstaapelia noutamaan "Hurraa" kievariin, johon uteliaita oli kokoontunut piha puolilleen. Tappelutta oli Sakke "Hurran" antanut monen todistajan läsnäollessa. Mutta kovat olivat olleet uhkaukset, ja linnaa oli luvannut meille kaikille. Ja aikonut oli lähteä tuomareita puhuttelemaan ensiksi.

No, niinpä niin. Kestikievarin pihalle talutettiin "Hurra", ja huutokauppa alkoi…

"Paljonko tarjotaan?"

Ei kuulunut hiiskaustakaan, vaikka joukossa oli varakkaita talokkaitakin.

"No… tarjotkaa, miehet… hyvä on hevonen ja komea ja lihava… Paljostako aletaan?"

Siinä näkyi olevan joukossa Maksniemen Viljaamikin, itsellismies, mutta varakas ja säästäväinen ja aika taitava hevoshuijari. Hevoskaupoilla sanottiin hänen rikastuneenkin.

"Olkoon neljäsataa markkaa", kuului vihdoin Viljaamin ääni väkijoukosta.

"Neljäsataa… neljäsataa markkaa… neljäsataa ensimäinen… neljäsataa toinen kerta… jopa menee liika halvalla noin pulska ja hyväikäinen hevonen… pankaa lisää… neljäsataa… neljäsataa toinen kerta… soo, pojat… eikö hevosen tarvitsijoita olekaan… neljäsataa… jo menee… ja neljäsataa kolmas kerta!"

Ja vasara paukahti pihalla olevaan kärrynrattaaseen.

Siihen keräysivät nyt "Hurran" ympärille kaikki ja hokivat:

"Jopa sai Viljaami halvalla hyvän hevosen…"

"Aivan ilman. Tuhatta markkaa on Sakelle menneellä viikolla Piippuliinin patruuni tarjonnut…"

"Sillä on oma onnensa tuolla Viljaamilla…"

Ja kukin tunkeusi "Hurraa" tunnustelemaan ja silittelemään.

Mutta Viljaami tarttui riimunvarteen ja talutti "Hurran" seinään kiinni, ja solmiessaan hän puheli:

"Mahdoitte lisätä… kyllä siihen lisää olisi sopinut vaikka kaksituhatta… ja suuhan teillä on niinkuin minullakin…"

Sitten hän kääntyi minuun päin ja kerskaten virkkoi:

"Vallesmanni on hyvä ja lähtee sisälle, niin maksan huutoni… ja kuitin tietenkin saan päälle."

Ja Viljaami löi mahtavasti polvelleen, jossa pullotti paksu rahalompakko.

Hän maksoi ja sai kuitin.

Viikon päästä tuli Sakari Viklund toisen kylän lautamiehen seuraamana luokseni. Hän oli julmaa julmemman näköinen, ja tulta iskivät hänen silmänsä. Hän oli puhutellut lakimiehiä ja saanut kai hyvin vähän lohdutusta.

Koetin olla Sakelle niin kohtelias kuin suinkin voin, mutta hän ei edes huolinut tarjoomastani istuimesta, vaan seisoa jurotti ovensuussa.

"Minä lähdin noutamaan hevostani pois!" sanoi hän kiukusta vapisevalla äänellä.

"Jaa-hah… 'Hurra' on myyty, ja sen on huutanut Maksniemen Viljaami. Kysykää Viljaamilta."

"Niin, niin, mutta hän ei aikonut sitä samasta hinnasta antaa, vaan tahtoo kaksisataa markkaa enemmän. Vaan minä en maksa…"

"Se on teidän asianne…"

"Vaan eikö Viljaamin ole pakko antaa! — Minä vaadin, että nimismies lähtee heti ottamaan hevosen pois… Minun hevoseni tuommosella hunsvotilla…"

"Asia ei enää kuulu minuun."

Selitin Sakelle laajalti ja niin ymmärrettävästi kuin voin, että hevonen nyt oli Viljaamin, joka sai sille määrätä minkälaisen hinnan tahtoi. Jos Viljaami vaati hevosesta kahtasataa markkaa enemmän kuin itse oli maksanut, niin se asia ei ollut minun korjattavissani.

"Oma hevoseniko minun siis pitää ostaa… vaan minä näytän, että…"

Lautamieskin koetti Sakelle asiaa selittää. Vihoviimein näytti hän käsittävän, ja kiukkuisena ja raivoissaan löi hän pullottavaa poveansa kämmenellään ja kiljaisi:

"Sen minä sanon, että pois minä hevoseni semmoselta lurjukselta otan, vaikka kymmenentuhatta maksaisi… Mutta senaatissa minä käyn… täällä on vielä lantinjäännöksiä jälellä!"

Ja hän löi toisen kerran povelleen. Hyvästi jättämättä hän lähti.

Maksniemen Viljaami antoi "Hurran" takaisin kuudellasadalla markalla, — ei penniäkään siitä helpottanut.

Ikuisen vihamiehen sain minä Sakari Viklundista. Monta vuotta olemme "Hurran" takia käräjöineet. On käyty kihlakunnassa, kuvernöörissä, hovioikeudessa ja senaatissa. Varmaan on "Hurran" juttu tullut Sakelle maksamaan kauniit summat, kun on käyttänyt monta asianajajaa.

Nyt hän kuitenkin on herjennyt käräjöimästä, mutta joka kerta kun tulemme vastakkain, katselee hän metsään päin eikä ole minua näkevinäänkään.

"Hurra" hänellä vielä on, ja yhtä ylpeästi, yhtä pönäkästi ajelee hän kylän läpi kuin ennenkin.

KÄRÄJILLÄ

Ruununvouti sattui juuri maantientarkastuksen aikana olemaan liikkeellä piirissäni.

Lauri lautamiehen kanssa olimme taaskin "syynäämässä". Oli syksy, kuiva ja kaunis syksy, jollaista hyvin harvoin sattuu. Maantiet olivat kuivat ja sileät, jonkavuoksi niitä ei ollut kuin hyvin vähän tai ei ensinkään korjattu.

Ruununvouti ajoi edellä, me Laurin raudikolla jälessä.

"No eihän tällekään tieosalle ole pantu someroa yhtään lapiollista", huusi hän meille.

"Ei näytä siltä", huusi Lauri vastaan.

Ruununvouti pysähdytti hevosensa ja kysyi:

"Kenenkä tämä on tie?"

"Tämä on Ison-Herralan tieosa, ja Herrala on parhaimpia tienkorjaajia koko pitäjässä", vastasin minä.

"Kaunis korjaaja! Ei hölynpölyä ole pannut tielleen, vaikka on syynipäivä. Hänet on välttämättömästi haastettava oikeuteen tienkorjuun laiminlyömisestä", käski hän.

Minä en uskaltanut puhua siihen mitään, mutta Lauri, joka oli rohkeampaa poikaa, vastasi:

"Mutta tämä tiehän on sileä kuin pöytä. Ei minusta someroiminen nyt tätä olisi parantanut."

"Niin, niin, mutta eihän tässä ole ojatkaan oikein hyvät", väitti ruununvouti.

Ajettiin eteenpäin.

"Tässä taas on monta tieosaa, joihin ei ole mitään pantu. Kenen nämä ovat?" huusi hän taas meille.

"Nämä ovat savukyläläisten teitä", kiljui Lauri vastaukseksi.

"Heidät on myöskin haastettava. Sellaisia hunsvotteja! Onko kumma, että täällä ovat tiet huonot ja leikkaukset sinne tänne nojallaan! Tämmöinen oorninki ei passaa", pauhasi hän, kääntyen kieseissään meihin päin.

Me kuuntelimme äänettöminä. Mitäpä siihen olikaan sanomista!

"Ja muuten… minulta unehtui sanomatta… on jokikinen, joka ei ole tietänsä korjannut, haastettava käräjille… Ja yleensä saan minä muistuttaa sekä vallesmannia että lautamiestä tarkoin noudattamaan lakia ja asetuksia maanteitä syynätessä… Olen kuullut… minulle on varmalta taholta kerrottu… että te ette ole millännekään… juotte kahvia melkein joka mökissä, ja kuuluu välisti olevan viinaakin matkassa… Mitä semmoisesta syynistä tulee… Minä muistutan nyt viimeisen kerran…"

Hän tempasi kiukkuisesti ohjista eikä, tolvana, sanonut hyvästiäkään.

Minä aioin huutaa jälkeen, että ottihan Eno-Sakerikin ryyppyjä… hittoko siinä on, ettemme mekin saa maistella, koska ystävällinen mies tarjoaa.

"No nyt tulee käräjä-asioita… jumaliste… monta kymmentä", arveli Lauri naureskellen.

"Tulee, ja tyhjään menevät — saat uskoa."

* * * * *

Käräjäin lähetessä toimitin haasteen kaikille, jotka eivät olleet teitänsä someroittaneet. Siitä nousi kauhea mellakka, ja ympäri pitäjää kerrottiin, että monta kymmentä isäntää oli haastettu tienkorjuun laiminlyömisestä. Syrjäpitäjällä sai huhu sellaisen voiman, että varmana pidettiin, että minulle oli "noussut päähän", mikä merkitsee samaa kuin että jo on mies ruvennut höperöimään. Kuuluu muissakin asioissa jo näkyneen, ettei ole enää täysijärkinen. Ei se kestä kaikkien veri olla vallesmannina…

Niin arveltiin.

Huhu tuli vielä enemmän todennäköiseksi, kun useita isäntiä kävi puheillani, pyytäen asian jättämään sikseen. He kyllä korjaisivat tiensä ilman käräjiä. Mutta en ollut kuulevinani heidän puheitaan. Tekeysin omituiseksi mieheksi. En vastannut mitään. Viheltelin ja katselin tuijottaen kattoon.

"Ei se ole oikeillaan enää tuo varavallesmanni", kuulin monen poistuessaan sanovan.

Alkoivat käräjät.

Kun ennen oikeuden istuntoa käväisin tuomarin puheilla, arveli hän:

"Onpa nyt syyttäjällä asioita, kun yksistään maantienkorjuun laiminlyömisestä on haastettu neljäkymmentä eri talokasta."

"Onhan niitä juttuja…"

"Sikamaista ja ennen kuulumatonta…"

"Haasteet on tehty ruununvoudin määräyksestä…"

"Mitä hänellä on tekemistä… Hyväthän täällä ovat tiet…"

"Olen minä vain päässyt kulkemaan."

Ensi istuntopäivänä oli ensimäinen tiejuttu. Se oli Ison-Herralan.

Joutilasta väkeä oli käräjätaloon kokoontunut tavattoman paljon. Piha ja porstua oli täynnä uteliaita kuuntelemassa, miten noissa tieasioissa alkaa käydä.

Iso-Herrala oli itse omassa laajassa persoonassaan tullut asiaansa vastaamaan, vaikka hän tuskin koskaan ennen oli oikeudessa käynyt, ja kerrottiin hänellä olevan kymmenen todistajaa matkassaan.

"Syyttäjä vastaan talokas Aatami Iso-Herralaa", kuului samassa poliisin ääni porstuasta.

Yhtaikaa menimme Herralan kanssa sisälle.

Minä selitin, mistä oli kysymys ja että vaadin Herralalle edesvastausta maantienkorjuun laiminlyömisestä.

"Joo, mutta minä näytän toteen, että minun tiessäni ei syyninaikanakaan ollut mitään vikaa… sen minä näytän. Ja vanha vallesmanni on aina kehunut minun tietäni, että se on hyvä. — Kerrankin…" aloitteli Iso-Herrala.

Tuomari: No olkaa nyt vaiti, että minä saan kirjoittaa. Kyllä te sitten saatte vuorostanne puhua. (Kirjoittaa.)

Herrala: Puhuapa tietenkin, ja näytän toteen, ettei semmosta tietä ole koko pitäjäässä, jos hoppu tulee…

Tuomari: Jos ette ole hiljaa, niin minä ajan teidät ulos…

Herrala: Minulla on kahdeksan todistajaa.

Tuomari (poliisille): Käske kaikki todistajat sisälle.

Ne tulivat. Minulla ei ollut muita todistajia kuin Lauri lautamies.

Tuomari: Onpa niitä. Eiköhän vähempi olisi riittänyt!

Herrala: Sittenpähän tulee asiasta ensikerralla selvä, ettei tarvitse pukata eikä lykätä toisiin käräjiin.

He saivat vannoa todistajanvalansa, ja torppari Juho Korpi jäi ensiksi todistamaan.

Tuomari: Tietääkö todistaja, minkälaisessa kunnossa tämän Ison-Herralan tieosa oli nyt viimeisessä tientarkastuksessa?

Korpi: Tiedän kyllä.

Tuomari: No sanokaapa sitten.

Korpi: Kerrassa niinkuin pöytä…

Tuomari: Pöytäkö? Taisi olla maalattukin!

Korpi: Ei sentään, herrassöötinki, mutta sileä se oli niinkuin… niinkuin…

Tuomari: Sileä… sileä ja sileä. Mutta minä kysyn: Oliko sitä tarkastuspäiväksi korjattu?

Herrala: Ei tämä siitä tiedä.

Tuomari: Minä kysyn todistajalta enkä vastaajalta.

Herrala: Niinpä tietenkin. Vaan minähän sen parhaiten tiedän.

Tuomari (Korvelle): Vastatkaa, oliko Herralan tieosa korjattu tarkastuspäiväksi?

Korpi: Vissimmästi, koska tie oli sileä niinkuin… niinkuin… Minä olen ollut Herralassa monta vuotta kesämiehenä, ja aina on vanha vallesmanni kiittänyt Herralan tietä…

Tuomari: Tietääkö todistaja muuta?

Korpi: Mitä tässä pitäisi tietää?

Tuomari (kiivaasti): Menkää ulos!

Herrala (hätäillen): Tietää tämä… tietää tämä… (Korvelle). Juho, elä mene vielä.

Tuomari (yhä kiivaammin): Ulos, sanon minä!

Herrala: Tietää se senkin ja ymmärtää, että minä korjaan tietäni aina silloin kun siihen vian näen tulevan, en minä siihen syynimiehiä tarvitse. Ja tiehän pitää olla aina hyvä eikä ainoastaan syynipäivänä… niin vanha vallesmanni sanoi.

Tuomari: Käske toinen todistaja Ulrik Kipinä sisälle.

Poliisi (ovella): Ulrik Kipinä sisään!

Tuomari: Oletteko Ulrik Kipinä?

Kipinä: En ole. Kipinäinen minä olen.

Tuomari: Vai niin. No tiedättekö tähän asiaan mitään?

Kipinä: Tiedän kyllä, että Herralan tie oli syynipäivänä ja jälkeen kerrassaan hyvässä kunnossa…

Herrala (lautamiehelle): Senhän minä sanoin, ja tietää sen lautamieskin.

Tuomari: Oliko Herralan tietä syynipäiväksi korjattu?

Kipinä: Ei niinä päivinä, mutta sen ymmärtää kuka hyvänsä, ettei someron pano niin kuivalle mitään auta, kun tiessä ei yhtään kuoppaa ole. Sitten kun tuli sadepäivä, niin someroittiin tie vasiten. Muuta minä en tiedä. Pyydän kulujani!

Herrala: Oikein puhuttu… jo minä ajattelinkin… Onhan siitä kulkenut herrassöötinkikin ja nämä lautamiehetkin…

Tuomari: Eikö vastaaja saata pitää suutansa kiinni… vai kuinka? — Todistaja saa mennä.

Herrala: Maltan minä olla hiljaakin juuri, vaan arvelen, että saan minäkin jotakin puhua.

Loputkin todistajia käytettiin sisällä. Kaikki todistivat samoin kuin Kipinäkin, muutamat vielä vakuuttivat, että Herralan tie oli kaikkein paras koko pitäjäässä.

Tuli sitten Laurinkin vuoro.

Lauri kertoi laajasti, kämmeniään levitellen, kuinka syynipäivänä ruununvouti oli sattunut kulkemaan ja määrännyt nimismiehen virkansa puolesta haastattamaan kaikki, jotka eivät olleet tietänsä someroittaneet.

Tuomari: Mitä itse teistä arvelitte?

Lauri: Meidän — minun ja tämän varavallesmannin mielestä — ne olivat juuri hyvässä kunnossa, eikä someroiminen niin kuivalla mitään hyötyä olisi tehnyt.

Meidät määrättiin poistumaan, ja oikeus teki päätöksen: kanne kumottiin ja kulut kuitattiin. Avonaisesta oven raosta kuulimme tuomarin lautakunnan kanssa haastelevan ja lopuksi sanovan:

"Eipä tämmöisten asiain vuoksi kannattaisi tulla oikeutta vaivaamaan. Toiset tiejutut taitavat olla samanlaisia, vai kuinka?"

"Jonnin joutavia kaikki", kuuluivat lautamiehet vakuuttavan.

Ja tyhjään ne raukesivat kaikki.