RÄMEISSÄ

Kuvaus yhteiskunnan pohjakerroksesta

Kirj.

VÄINÖ PIETILÄ

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1917.

I.

— Hyvää päivää.

— Päivää! Kas, Eino! Päivää, päivää. No, käyhän peremmä! Mitä sitä nyt kuuluu ja missä on oltu, kun ei ole näkynyt sitte viime kesän, laverteli Vanhalan pyylevä emäntä juuri tupaan tulleelle maalari Löytölälle. — Istu, siinä on penkkiä!

Eino noudatti kehoitusta. Emäntä jatkoi:

— Siitä on kai täsmälleen vuosi, kun täältä lähdit. Helsingissäkö sitä on oltu?

— Siellähän sitä… Mutta läksin taas näitäkin maita katselemaan.

— Hm, sanoinhan minä jo, kun Eino lähti, että ei sitä nyt niin tarvitse hyvästellä — vielä tänne toistekin tulet! Onko nyt aikomus tänne pitemmäksikin aikaa asettua?

— Vain muutamiksi viikoiksi.

— Onko töitä tiedossa?

— Ei. Enkähän minä tänne töitä varten… Eino yski.

— Oho, onpa kova yskä, vaikka on kesä.

— Sehän se on minulla vakinainen vieras, olipa kesä tai talvi. Ja sen tähdenhän minä taas oikeastaan tännekin tulin.

— Kuinka niin? Ettäkö täällä yskä lähtisi?

— Ei yskä, mutta kun lääkärit sanovat olevan minussa keuhkotaudin alkua, niin…

— Oi oi! Kamalaa! Ja noin nuorella iällä.

— Minkäpäs sille voi. Sitä kun meikäläinen saa kaikki liat ja tomut nuohota.

— Miks'et ottanut Poutasen Liisaa, hän kun oli niin kärkäs perääsi? Olisit päässyt isoon taloon vävyksi. Ei olisi tarvinnut muuta kuin kävellä kädet taskussa ja vihellellä.

— Ei käynyt verilleni…

— Hittoako tästä käymisestä. Eikähän Liisa ruma tyttö olekaan. Kyllä hänen rinnallaan ilkeää vihille astua. Ja ilkesikin toinen poika.

— Onko hän jo naimisissa?

— On. Karvosen poika hänet vei, kun ei sinulle kelvannut.

— Sille hän onkin omiaan. Minä vaadin muutakin enkä vain näköä.

— Ei luulisi sinunlaisesi voivan paljoa vaatia — tyhjä mies!

— Vaikka olisin vieläkin tyhjempi, niin ei sitä vain joka tytön keralla ryysyjä yhteen lyödä.

— Vielä sinulla on viimekesäinen mieli.

— Jo paljon vanhempi. Ja sellaisena se tulee pysymäänkin.

— Enpähän minä mitä. Kukin tietää itse asiansa. Leikillänihän minä vain. Tiedäthän minkälainen rupattaja olen. Mutta kuulehan, meidän Heikit ovat sinua kovasti kaivanneet.

— Niin, Heikit. Missäs he nyt ovat?

— Poika-Heikki on tuolla Laitilassa — tiedäthän — tuo tähän näkyvä kylä, tuolla järven takana. Meillä on nyt siellä sellainen sivukaupan tapainen. Hän on siellä myymässä.

— Vai on teillä siellä sivukauppa. No entäs ukko-Heikki? Hän kai hoitaa tätä kauppaa?

— Eihän se ukkokaan. Ajelee vain ympäri pitäjää — liikeasioissa — sanoo. Minähän se tässä kotosalla hoidan taloutta ja teen kauppoja.

— Kuinkas hyvin kauppa käy?

— No, näin kesän aikaan hyvin, oikein hyvin, mutta talvella vain nimeksi, kun ei ole noita vallasväkiä.

— No, terveinä kai olette olleet?

— Ka, terveinähän ne muut — minkä minä noita jalkojani olen vähin potenut. Se kihti riivattu kun istuu niissä ja mojottaa.

— Sairaus ei ole hauskaa, olkoonpa se mitä laatua tahansa.

— Eipä ei. Tuota noin — mitä minun pitikään kysyä — aiotko sinä täällä tänä kesänä töihin tarttua?

— Eiköhän sitä lie jotain kopisteltava, jos sattuu saamaan. Lepäämäänhän minä oikeastaan tulin, mutta kun rahavarani eivät ole kovin suuret, niin…

— No, ehkä sitä meilläkin taas jotakin maalattavaa on. Sovit vain ukon kanssa, kun kotiin tulee. Tulehan katsomaan minkälaisiksi lapset ovat tahrineet sinun viimekesäiset työsi.

— Niinhän ne lapset, virkahti Eino, nousi, sytytti paperossin ja astui emännän jäljessä kamariin. Tämä oli pienehkö, yksinkertaisesti kalustettu huone, jonka seiniä koristivat Einon tekemät maalaukset.

Oli hetkisen äänettömyys. Sitten Eino virkahti äkisti:

— Entäs käykö poika-Heikki öisin kotona?

— Ka, kotonahan se, pääsi emännältä epämääräisesti. — Kauankos hän tätä väliä pyörällä pyyhkäisee.

— Todellakin, hänhän on mainio pyörämies.

— On, on se. Tänäkin kesänä on ajanut jo kolme palkintoa. Yhden ensimmäisen ja kaksi toista. Siihen se on ketterä, vaikk'ei muissa liikkeissään olekaan kehuttavan nopsa… Äidin tehtäviin ei tosin kuulu poikansa kehuminen, enempää kuin haukkuminenkaan, mutta sanon minä sen, että sillä pojalla niitä on mielistelijöitä, jos kellä. Sinähän tiedät sen Hilman jutun. Väkisin hänkin olisi Heikille tuppautunut. Mistä lie hankkinut kakaran ja väitti sitten sitä Heikin tekemäksi. Ja väärin minusta on, että hänet tuomittiin eläkettä maksamaan. Mutta eihän se köyhään sattunut, eikä siitä hänen maineensa mennyt. Yhä enemmän näkyvät tytöt häntä silmäilevän. Varakkaitakin olisi tarjolla. Mutta eihän Heikillä ole vielä naimaikäkään.

— Ei, ei suinkaan hänellä vielä naimisiin kiirettä ole. Eikö hän ole vasta siinä kahdenkymmenen korvilla?

— Juuri näinä aikoina sen täyttää, vastasi emäntä hajamielisesti ja kääntyi sitten korjaamaan uunin edestä paperipalasia.

Kului taas äänetön tuokio. Sitten Eino äkisti kysäisi:

— Entäs Amalia, missä hän on?

— Ei hän enää meillä ole, pääsi emännältä kipakasti.

Siten vaihtui puheenaihe, ja emäntä jatkoi:

— Jo viime syksynä täytyi hänet erottaa. Senkin — en paremmin sano. Hm. Noh. Ne nykyajan tytöt. Alkoi näes turvota! Ja tiedätkös, sanoa livauttaa Heikin syyksi. Luuli kai, että minä sanon: "Älä hätäile, miniänihän sinä olet. Ole talossa vain kuten kotonasi." Mutta minäpä sanoinkin stop! Ja annoin luntulle eropassin.

— Vai niin, pääsi Einolta hillitysti, jonka jälkeen hän painoi päänsä alas.

— Oletko kummempaa kuullut? virkkoi nyt emäntä, jatkaen äskeistä ajatustaan.

Mutta Eino istui yhä edelleen vaiti. Vasta kotvasen kuluttua pääsi häneltä pitkäveteisesti:

— Jospa asiassa olisi hyvinkin perää.

— Perääkö! kivahti emäntä. — Uskotko sinäkin, että Heikki olisi viitsinyt häntä…

— Ei ole takeita, keskeytti Eino silmiään siristäen.

Emäntä loi Einoon julman, kysyvän katseen, jota karttaakseen Einon täytyi taas painaa päänsä alas. Kului tuokio. Emäntä näytti miettivän jotain, sitten puraisi huultaan, ojentautui ja teeskennelty hymy huulillaan jatkoi:

— Ihmiset ovat ihan hulluja.

Sen sanottuaan hän siirtyi pirtin puolelle. Eino astui akkunan ääreen. Siinä hajasäärin seisoen katseli ulos. Hän näki järvellä vienojen laineiden kimaltelevan auringonpaisteessa ja pienen tervalaitaisen veneen verkalleen lipuvan rantaa kohti. Koettaen tarkata, tuntisiko soutajan, kurottautui hän yli pöydän ja painoi nenänsä melkein kiinni akkunaruutuun, mutta turhaan. Matkaa rantaan oli runsaasti parisataa metriä, ja huolimatta kuulakasta ilmasta jäi häneltä tulija tuntematta. Mistä tämä uteliaisuus johtui, sitä hän ei tiennyt; tahtomattaan hän oli siirtynyt akkunaan ja tahtomattaan taas siitä pois. Nyt hän käveli kiivaasti edestakaisin ikään kuin häkkiin suljettu petoeläin. Tätä kävelyään hän jatkoi, kunnes emäntä virkkoi väliovelta:

— Tulehan tänne pirtin puolelle. Siellä yksin ollessa saattaa tulla ikävä. Kohta tuo jo joutuu kahvikin.

Hiukan vastenmielisesti Eino seurasi emännän kehoitusta, eikä aikaakaan, niin hän istui pirtin pöydän ääressä pää käsien varassa ja kyynärpäällään pöytään nojaten.

Emäntä otti ovipielestä vesisangon ja pujahti ulos.

Huoneessa oli hiljaista. Avonaisesta akkunasta kuului jostakin lähettyviltä heinäkoneen siksutus ja tämän tästä miehen huudahdus: noo! Hellassa räiskyivät närehalot palaessaan, ja juuri kiehumaisillaan oleva kahvipannu porisi ja työnsi torvestaan höyryä kuin mikäkin varaventtiili. Talon isohko harmaa kissa oli tullut Einon jalkojen juureen ja hyrräten hioi kuvettaan Einon kengänkärkeen. Mutta hän ei näyttänyt sitä huomaavankaan.

Siinä vakavissa ajatuksissa istuessaan hän näytti jo iäkkäältä mieheltä, vaikka vasta äskettäin oli täyttänyt kuusikolmatta vuotta. Hänen hartiansa olivat hiukan kumarassa, kasvonsa kalvaat ja älykkäät silmänsä kuoppiin painuneet. Hänellä on leveähkö leuka, jyrkät kulmat ja tummat, tuuheat kulmakarvat, ja nyt, kun hän oli rypistänyt korkean otsansa, hän näytti melkein julmalta. Yht'äkkiä hän antoi nyrkkiin puristetun kätensä pudota raskaasti pöydänlaidalle, ojentautui ja nousi. Samassa putosi hellasta kekäle; Eino sieppasi sen kuin vihoissaan ja heitti takaisin hellaan, jotain murahtaen. Siinä samassa saapui emäntä täysi vesiämpäri kädessään ja seurassaan kolme keskenkasvuista tyttöä, jotka olivat hänen nuorimpia lapsiaan. Tytöt hämmästyivät nähdessään Einon ja sitten ujostellen ja toistensa korviin jotain supattaen painautuivat erääseen nurkkaan.

— No, sanoi emäntä, menkäähän tervehtimään.

Vuorotellen tulivat tytöt ja kättä ojentaen niiasivat.

— Päivää, setä, virkkoi tervehtiessään Lyydia, vanhin tytöistä. — Oletteko nähnyt Amalia-tätiä? Hän ei enää olekaan meillä. Äiti ajoi hänet pois. Ja hänellä on pieni tyttö. — Oletteko nähnyt sitä? Se on niin nätti niin että… Tiedättekös, te kun lähditte pois täältä silloin kesällä, niin Amalia-täti itki niin kovasti että… Ja hän itki silloinkin, kun äiti ajoi hänet pois. Ja monta kertaa, milloin vain olen hänet nähnyt, niin aina hän itkee. Minusta ei ole yhtään hauskaa silloin puhella hänen kanssaan, liverteli Lyydia, vilkaisi sitten äitiinsä ja jatkoi arastellen:

— Amalia-täti sanoo, että Heikki-veikko on sen pikku tytön isä.

— Kitas kiinni! kivahti hellan luona askarteleva emäntä.

Lapset vavahtivat. Eino aikoi nähtävästi tähän jotain sanoa, mutta puhe keskeytyi, kun sisään astui kookas, keski-ikäinen mies. Hänen roteva ja voimakkaalta näyttävä olemuksensa ilmaisi hellää hyväntahtoisuutta; silmät olivat syvät, sielukkaat ja kasvoilla oli huolestunut, samalla kaihoava ilme. Tervehdittyään ja kynnyksen yli astuttuaan vieras virkahti:

— Kuulin että teillä on useita lehmiä ja läksin sen tähden tiedustamaan, myyttekö maitoa.

— Niin maitoako? Ka, miks'ei. Mutta mistä se on tämä vieras? En ole ennen teitä näillä mailla nähnyt, tiedusteli emäntä.

— Tuoltahan minä Helsingistä… Olen nyt vain tuossa järven takana kartanossa kivinavettaa rakentamassa… tai meitä on oikeastaan neljä miestä…

— Tuossako Juslinin kartanossa? uteli emäntä.

— Niin, siinä. Sieltähän Helsingistä se on se herrasväkikin. Olen sielläkin tehnyt saman herran töitä.

— Niin, sieltähän se kuuluu olevan… jokin liikemies. Jaa, mutta sitä maitoa.

Emäntä otti vieraalta maitoastian, jonka tämä jo vaistomaisesti ojensi emännän häntä lähestyessä.

Eino oli tähän asti istunut omissa ajatuksissaan, mutta emännän poistuttua hän kiinnitti huomionsa vastatulleeseen.

Heidän hetkisen sanattomina istuttuaan katkaisi Eino äänettömyyden virkkaen:

— Siellä on kovin kuuma ilma tänään.

— On, on siellä, oli vastaus. Mutta samassa mies huomasi lapset nurkassa ja jatkoi:

— Kas, siellähän sinä lirkuttelijatyttö olet, sinä, joka käyt harva se päivä minun työmaallani. Tule sanomaan sedälle päivää.

Vanhin tytöistä, jolle puhe oli tarkoitettu, noudatti kehoitusta. Sen jälkeen vieras jatkoi Einolle:

— Minä pidän lapsista. Ja onpa oikein ikävä omianikin, jotka ovat kotona Helsingissä. Juuri hänen kokoisensa tyttö on nähkääs minulla. Poika on hiukan suurempi.

— Olette siis naimisissa oleva, pääsi Einolta. Samassa emäntä palasi, ja tyttö, jolle vieras puhui, juoksi äitiänsä vastaan huudahtaen:

— Tässä se nyt on se setä, jota ne toiset kivimiehet sanovat Jeremiaaksi.

— Hst, älä huuda, kielteli emäntä. Eino ja Jeremias naurahtivat. Emäntä selitti:

— Niin, tämä Lyydia on jo monena päivänä puhunut teistä. Kehuu teitä hyväksi ja herttaiseksi ja sanoo teidän antavan hänelle makeisia. Mutta sitä hän ihmettelee, miksi ne miehet sanovat teitä Jeremiaaksi!

— Onhan se sellainen vanhan kansan nimi, myönsi Jeremias.

Kaikki hymyilivät.

Seinän takana soi ovikello.

Joku tuli puotiin. Emäntä riensi kaupantekoon ja lapset kamariin. Vieraiden jäätyä pirttiin kahden sukeusi heidän välillään keskustelu.

— Vai Helsingistä te, aloitti Eino.

— Niin, sieltä. Vaikka en tosin syntyisin. Sytytettyään tupakan hän jatkoi:

— Keski-Suomesta olen. Mutta naimisiin mentyäni ja perheen lisäännyttyä oli minun pakko sieltä siirtyä. Mäkitupalaisen poika olen ja palkkatyöläisenä olen hamasta lapsuudestani itseäni elätellyt. Kotipuoleltani siirryin työnpuutteen tähden pääkaupunkiin, ja sieltä saan samasta syystä lähteä vähän väliä maaseudulle.

— Niin, vähissähän ne sielläkin ovat työt ja huonoa joka alalla. Sieltä Helsingistähän minäkin. Työnpuutetta ja monta muuta kovaa olen saanut kokea. Sain nyt sen verran kokoon varoja, että pääsin edes vähäksi aikaa maalle. Eihän sitä meikäläisen kannattaisi kesälomaa pitää, mutta kun täytyy taudin vuoksi.

Taas palasi emäntä pirttiin. Jeremias oli jo noussut lähteäkseen, samoin Eino. Emännälle hän sanoi:

— Käyn hiukan tuolla kävelemässä. Palajan siksi kuin Heikit kotiin tulevat.

No, pistäydyhän samalla Järvenpäässä, Amaliaa tervehtimässä. Rakastaahan se sinuakin, hahahaa! pisti emäntä pirullisesti.

II

Miesten saavuttua järven rantaan lykkäsi Jeremias veneen vesille ja hypähti siihen. Eino jäi rannalle seisomaan hajasäärin, ajatellen äskeistä veneen rantaan tuloa, jota hän oli niin innokkaasti tähystellyt.

— No, heipä hei, virkkoi Jeremias tarttuen airoihin, ja vene alkoi hiljalleen liukua vastaista rantaa kohti.

Siinä hetkisen seisottuaan ja järvelle katseltuaan Eino kääntyi konemaisesti sekä alkoi astella Järvenpäähän Amalian kotimökkiä kohti. Saavuttuaan veräjälle hän veti pari ylimmäistä riukua syrjään ja nostettuaan toisen jalkansa vielä paikoillaan olevien veräjäpuiden yli jäi siihen hajareisin istumaan päällimmäiselle riu'ulle.

Siinä istuessaan hän antoi taas katseensa liukua järvelle, josta kaukaa sinertävän usvan läpi häämötti isohko, vihreä saari. Sitä katsellessa syttyi hänen rinnassaan polttava kaiho, ja menneet, herttaiset hetket palasivat hänen mieleensä. Mutta erikoisesti johtui hän muistelemaan muuatta edellisen kesän iltahetkeä, joka oli ollut suloisin kaikista. Hän muisteli, kuinka hän silloin heinäsirkkani siristessä, lintujen livertäessä ja auringon purppuroidessa taivaanrantaa kietoi kätensä Amalian vyötäisille ja kuiskaili hänelle kummia, kiehtovia sanoja. Hän muisti Amalian syvän ja surumielisen, mutta samalla lempeän katseen, joka hänet ikään kuin uuvutti unen helmoihin. Kaikkea tätä muistellessa hänestä tuntui, kuin Amalian pehmoiset rusohuulet nytkin olisivat koskettaneet hänen huuliaan. Mutta silloin hänen takanaan jokin risahti ja herätti hänet unelmistaan.

Hän muisti samassa Heikin, kauppiaan pojan, pirullisen salaperäiseltä näyttävän ja kulmiensa alta katselevan nuoren miehen, joka sittemmin väliintulollaan hänen onnensa pirstoi.

Mutta siitä huolimatta, että Heikki oli häneltä Amalian ryöstänyt, halusi hän kuitenkin nähdä häntä. Olivathan he sitä ennen olleet ystäviä. Kaipa sen on kohtalo niin määrännyt, ajatteli Eino. Rikkaalla näkyy olevan aina etuoikeus.

Mutta vähät siitä. Pois kateus, viha ja katkera mieliala, mietti Eino, kääntyi äkisti ja hypähti veräjältä alas.

Tuokion kuluttua Eino seisoi pienellä pihalla. Hän katseli surkutellen ränsistyneitä rakennuksia ja ajatteli, että voimakasta miehen kättä kaipaisi tämä mökki pystyssä pysyäkseen. Mutta kauan ei hän siinä seisonut. Siekailematta hän veti natisevan eteisenoven auki ja melkein samassa jo tarttui pirtinoven vetimeen.

Mökin tuuheakarvainen koira häntä ensiksi haukahtaen tervehti, mutta tunnettuaan tulijan se iloisesti vingertäen ja häntäänsä heiluttaen nousi Einoa vasten pystyyn.

— Kas, Eino, kuului sitten iäkkäänpuoleisen naisen surunsortama ääni. — Päivää!

Einon vastattua muori jatkoi, ennen kuin Eino ennätti muuta sanoa:

— Istu. Tai mene tuonne kamariin, siellä on Amalia. Minä pistäydyn vähän askareillani.

Samassa muori pyörähti ulos ja Eino jäi pieneen pimeähköön pirttiin, jonka matalasta neliruutuisesta akkunasta iltapäivän aurinko loi valojuovan epätasaiselle permannolle.

Ilma pirtissä tuntui niin kostealta ja ummehtuneelta, että Einon teki mieli aukaista akkuna, mutta akkunassapa ei ollut saranoita.

Pirtti oli hataralla lautaseinällä jaettu kahtia. Kamarista kuului kiihkeä, itkunsekainen tuutulaulu:

"Nukkuos, nuku, unehen vaivu, painuvi päivä jo vuorien taa."

Eino hiipi hiljaa väliovelle. Siitä saattoi nähdä laulajan, jonka hän tunsi jo äänestä. Amalia istui selin Einoon ja laulaen liikutteli vipua, johon sidotussa pussissa makasi heikosti itkevä lapsi.

Eino aikoi äännähtää, mutta pidättäytyi, ja syvä liikutus valtasi hänet. Hän tunsi sydämensä sykkivän rajusti, ja tahtomattaan hänen kätensä pusertuivat nyrkkiin, kun hän katsoi kehtolaulua laulavaa nuorta äitiä. Hän aavisti tuon naisen sielussa riuduttavien tunteiden riehuvan; hän tiesi kysymättäkin, ettei Heikki ainakaan käynyt häntä lohduttamassa ja että Heikki vieteltyään oli hyljännyt tuon onnettoman äidin, joka tuossa jo selkäpuolelta katsottuna näytti kovin surkastuneelta. Hänen pienehkö, melkeinpä hento vartalonsa oli näiden muutamien kuukausien aikana huomattavasti kuihtunut.

Eino äänsi tervehdyksen. Amalia käännähti kuin neulalla pistettynä ja jäi sitten ällistyneenä, suurin, kostein silmin katsomaan Einoa. Hän ei nähtävästi uskonut silmiään eikä sen tähden osannut vastata, ennen kuin vasta kotvasen kuluttua.

— Kuinka voit? kysyi Eino jo vähän hilpeämmin.

— Kuten näet, vastasi Amalia tekeytyen iloiseksi. — Olen rikastunut poissaoloajallasi! Katsos!

Hän keskeytti kiikuttelunsa ja veti vaatekaistaleen pois lapsen kasvoilta.

Eino kurottautui ja yritti hymyillä, mutta se oli kovin väkinäistä. Sitten hän tarkasti pientä olentoa. Samassa lensi pari kärpästä lapsen kasvoille. Eino huitaisi kämmenellään. Kärpäset poistuivat, mutta lapsi parahti kovaan itkuun. Ei auttanut muu kuin Amalian oli otettava lapsi vivusta. Käärö sylissä ja hyssytellen hän sitten käveli edestakaisin pienen pirtin permannolla, kunnes itkevä asettui. Keskustelu oli siten vähäksi aikaa katkennut. Sitten Amalia jatkoi:

— Näinhän se kävi minulle. Minä houkkio, kun uskoin sen lupauksia. Olisihan minun pitänyt arvata.

Hänen silmänsä vettyivät uudelleen, ja hellästi hän painoi lapsen rintaansa vasten.

Eino katsoi häntä säälivästi. Hänen leukansa vavahteli, ja hän aikoi sanoa jotain, mutta Amalia esti sen sanomalla:

— Istuhan, istu vaikka siihen sängynlaidalle. Eino noudatti kehoitusta, asetti kyynärpäänsä polviensa varaan ja päänsä käsiensä väliin. Muutaman hetken kuluttua hän kohottautui äkisti ja äännähti hillitysti:

— Tunnoton! Mutta kunhan saan hänet kynsiini, niin koetan, eikö hänen omatuntonsa herää.

— Turha vaiva, ehätti Amalia. — Etkö häntä jo siksi hyvin tunne, että tiedät, ettei häneen puhe vaikuta.

— Taitaa olla niin, pääsi Einolta. — Kovin kylmä ja kuuro hän tuntuu olevan kaikelle ihmismäiselle. Tuskinpa hänellä on omaatuntoa lainkaan. Ei ainakaan siltä näytä. Kuinka säälimättömästi hän Hilmaakin kohtaan menetteli!

He vaikenivat hetkiseksi. Oli hiljaista. Raskas ja synkkä kuin syysyö oli tunnelma. Näytti siltä, kuin Amaliankin rinnassa olisi myrsky asettunut — asettunut, mutta vain hetkiseksi, alkaakseen kohta uudelleen ja entistä rajummin myllertää.

Tämän haudanhiljaisuuden keskellä harhaili Amalian murtunut katse ikään kuin turvaa, tukea hakien. Ja vihdoin, kun se kohdistui Einoon, se muuttui vähitellen kiihkeäksi, melkeinpä epätoivoiseksi, ja hän virkkoi:

— Eino, sinä tiedät, etkö tiedäkin, että hän… Muistathan sen yhden yön… Sinä näit… Etkö nähnyt? Sano! Minä annan hänelle haasteen! — Olipa hyvä, että satuit tulemaan näille maille.

— Haasteen! Mutta onko sinulla muita todistajia?

— On ainakin kaksi.

— Ketä?

— Virtasen vanha Eeva ja Monosen tyttö, Elli.

— Eeva ja Elli, toisti Eino matalasti. — Luulen, etteivät he ainakaan kaikkia tietämiään kerro. Pitäisi olla varmempia todistajia. Mutta pahoin pelkään, ettei sinulla ole.

— Mutta olethan sinä!

— Minä. Yksin. Se ei hyödytä, täytyy olla vähintään kaksi.

— Mutta minä olen puhutellut Eevaa ja Elliä, ja he sanovat puhuvansa kaiken minkä tietävät.

— Mahdollista sekin. Mutta kuitenkin uskallan sitä epäillä.

— Älä sinä siitä huoli; sano vain: näitkö tai kuulitko sinä jotain, silloin…?

— Ehkä minä nyt jotain siihen asiaan tietäisin, mutta enhän voi täällä olla niin kauan, kunnes käräjät alkavat, vastusteli Eino.

— Voit, kyllä sinä voit, väitti Amalia, melkein itku kurkussa.

Eino hymähti ja jatkoi:

— No, sehän nähdään. Ensi viikolla saan tietää, voinko jatkaa täälläoloani vai enkö. Rauhoituhan toki ja kerro, miten hän nyt sinuun suhtautuu.

— Kyllä hän sanoo hyvänpäivän ja juttelee muista asioista, mutta kun vain mainitsenkaan lasta, silloin hän lähtee. Nyt viime aikoina aina ohi kulkiessaan on hymyillyt. En tiedä mitä hän sillä tarkoittaa — tai tarkoittaneeko mitään — mutta se koskee minuun kuitenkin sanomattoman kovasti. Minä kun täällä sisällä lastani nukuttaessani itken ja olen pakahtua suruun, naureskelee hän vain ja huoletonna, voipa sanoa, pirullisesti hattunsa laidan alta tirkistelee. Ei kukaan voi käsittää tuskaani niinä hetkinä. Ja sitten vielä, kun äiti alituisesti morisee. En sano, etteikö syytäkin olisi. Olenhan minä nyt tässä hänen elätettävänään, mutta enhän sille mitään voi, kun en lapsen tähden pääse ansaitsemaan. Ja vaikka tulevaisuudessa lupaan hänen vaivansa palkita, niin lakkaamatta hän minua sättii…. Voi hyvä Eino, et usko, kuinka elämäni on raskasta. Pahoin tein, kun käänsin sinulle selkäni… Anna se anteeksi! En ymmärtänyt silloin… Voi, Eino… annathan — annathan anteeksi…? Olenhan saanut rangaistukseni. Mutta oliko rikokseni niin suuri, että näin ankaran ansaitsin? Oliko rikokseni niin räikeä jumalaa, ihmisiä ja luonnonlakeja loukkaava…? Hyvä jumala, miks'et edes vähäisen sääli…

Hän purskahti äänekkääseen itkuun, kumartui lapsensa yli, peitti kasvonsa ja itki — itki. Hänen koko vartalonsa vapisi, hartiansa hytkyivät ja vuolaina virtasivat kyyneleet.

— Älä nyt suotta… Ei asia itkien parane, puheli Eino. — Sinulla ei ole anteeksipyytämistä. Minkä minulle teit, sitä et tehnyt tahdostasi. Kaikki on sovitettu. Älä itke! Tyynnyhän jo!

Muori oli tullut pirttiin, seisoi väliovella ja äännähti äreästi:

— Taasko sinä siinä uliset, ja vielä vieraan aikana. Laittau ylös ja pane kahvipannu tulelle, minä sillä aikaa liekutan lasta.

Nöyränä kuin orja kohosi Amalia, pyyhki esiliinallaan kyyneleensä, mutta vielä nyyhkien siirtyi väliseinän taa.

— Hm, niin se meidän Amalialle kävi, äänteli muori kitisevällä äänellä, samalla istuutuen ja alkaen hiljaa nytkytellä vipua.

— Jo minä sitä ennustelin, jatkoi hän vähän ajan kuluttua, — ja sanoinkin Amalialle, että pidä varasi. Se poika näyttää olevan sellainen tiirusilmä että… Ja ainahan minä sitä olen sanonut… Pitäjän sonniksi saisivat sen pojan asettaa. Onko tämä nyt laitaa: kun taloon tulee palvelija, raiskaa hänet talon poika… Vie sun viholainen! Eipä minun nuorena ollessani sellaista tapahtunut, ei! Mutta kun ihminen on lehmä, niin se on lehmä, niin kuin tuo meidänkin Amalia. Syytä sitä on hänessäkin… Eihän poika väkisin, ellei tyttö ole siihen jonkun verran suostuvainen. Sitä minä olen aina sanonut ja sanon vieläkin, purpatti muori kiihkeästi vipua liikutellen.

— Teillä vanhoilla on omat käsityksenne, aikoi Eino ruveta Amaliaa puolustelemaan, mutta muori kivahti:

— Omat! Niin ovatkin! Olemmehan mekin kerran nuoria olleet. Kokeneita! Ja meidän neuvomme olisivat hyviä; Mutta kuuntelevatko nämä nykyajan nuoret vanhojen ohjeita? Vielä vai! Tässä on todistus!

— Älkäähän nyt suotta — koetti Eino sopertaa, mutta muori ärähti:

— Suotta! Onko se suotta? Ellei Amalialle näin olisi käynyt, niin emme olisi sellaisessa pulassa kuin nyt olemme. Ajatelkaas, nyt kun olemme Vanhalan kanssa riidassa, niin hän aivan varmasti hakee saatavansa ulos. Eikä se olekaan mikään pieni summa meikäläiselle — lähes kolmesataa! Mistä sen nappaa? Vähä omaisuutemme menee myyntiin. Ja silloin se on tämäkin ainoa suojapaikka mennyttä; Voi, voi!… Kunpa olisi edes Mattivainaa elossa tai poika, Eenokki, vanhempi ja voimakkaampi. Hätäkös tässä sitten olisi. Mutta nyt, ainainen puute ja suru, vaikersi muori.

— Niinhän se on: Mutta ette te ole ainoat, joita kova kohtalo vainoo. Niitä on maailmassa miljoonittain. Tuhannet sortuvat joka päivä puutteeseen ja kärsimyksiin. Ikävä ja tukalahan se on köyhän kohtalo. Mutta ei se vaikertamisesta parane.

— Eipähän se, ei. Mutta mieli tekee vaikertamaan. Se ikään kuin huojentaa, puheli muori ja hetken kuluttua jatkoi: — Näyttää siltä, kuin jumala olisi hyljännyt kaikki köyhät. Vaikka lienee se hyväkin. Kärsimyksethän ne johtavat autuuteen. Kärsimysten kautta kulkee tie taivaan valtakuntaan. Se on jumalan tahto!

— Jumala ei ole näitä kärsimyksiä asettanut, tarttui Eino. — Ne johtuvat nurjasta yhteiskuntajärjestelmästä, ne riippuvat ihmisistä itsestään.

— Mitenkä riippuu ihmisistä? Minä en oikein ymmärrä — tarkoitatko sinä — tarkoitatko, että minä itse olisin syypää, että tahallani olisin etsinyt kärsimyksiä — ettäkö minä en olisikaan Amaliaa kieltänyt?

Ja…

— Ei, ette te näy ymmärtävän. Enhän minä nyt puhu teistä, vaan kaikista, koko maailmasta.

— Niin, niin, mutta minäpä puhun itsestäni. Mitä minä maailmasta — enhän minä… Turhaahan minun on sellaisista, en minä…

— Sepä se, sanoi Eino matalasti. — Jos kaikki ihmiset niin ajattelisivat, niin ei totisesti tulisi mistään mitään. Ei koskaan tulisi elämästä tämän kummempata, ei milloinkaan loppuisi sorto eivätkä kärsimykset.

Muori oli aivan ymmällä. Hän ei käsittänyt Einon sanoja vielä nytkään, eikä hänellä näyttänyt olevan haluakaan. Oma kohtalonsa häntä vain suretti, ja siihen hänen ajatuksensa keskittyivät.

Vallitsi hetkisen äänettömyys. Sitten Eino kysyi:

— Miksikä te oikein käsitätte sen, jos joudutte kodittomaksi? Vääryydeksikö, vai —? Kuulin asemalla, että herra uhkaa häätää teidät maaltaan.

— Vai kuulit. Hm. No, en tiedä.

— Kahvi on valmis, kuului Amalian ääni pirtistä.

* * * * *

Päivä oli jo painunut mailleen, kun Eino lähti mökistä. Luonnossa oli hiljaista. Peilikirkkaana päilyi järven pinta. Uneliaan näköisinä seisoa törröttivät rantakoivut, joiden juurella survova hyttysparvi hyrisi valittavaa lauluaan. Loitolla järvellä kellui herraskartanon vaalea soutuvene. Siinä istui kaunis kartanonherran tytär liikutellen verkkaan airoja, joiden synnyttämä salaperäinen loiske kieri tenhoavana Einon korviin, kun hän asteli ristiriitaisissa aatoksissa Vanhalaa kohti.

Einon ehdittyä lähelle määräpaikkaansa surahti yht'äkkiä hänen takanaan. Kun hän aikoi kääntyä katsomaan, kiiti pyöräilijä hänen ohitsensa, mutta pysähtyi samassa muutaman metrin päähän.

— Kas, Heikkihän se, pääsi Einolta. — Vastako sinä nyt tulet?

— Vasta, oli vastaus. Heikki arvasi Einon tietävän, missä hän oli ollut.

Miehet puristivat toistensa kättä.

— Meillekö olet menossa? kysäisi Heikki vielä läähättäen.

— Sinnehän minä… No, kuuluuko mitä erityisiä?

— Aina vähin, vastasi Heikki painaen hattua silmilleen tapansa mukaan. — Entäs sinulle?

Ja kuulumisia jutellen he jatkoivat matkaansa kuten ystävykset ainakin. Eino kyllä tunsi jonkinlaisen juovan olevan heidän ystävyyttään rikkomassa, mutta ei nyt välittänyt siitä.

III

Päivä oli pilvinen, mutta hautovan kuuma. Heikkoa jymähtelyä kuului tummenevalta taivaalta. Silloin tällöin leimahti salama, ja pikkulintusten piipitys puutarhassa vaimeni.

Muutoin oli luonnossa hiljaista. Mutta tekeillä olevan navettarakennuksen seinävierustalta kuului Jeremiaan yksitoikkoinen huudahtelu: "Oup hii, oup hii". Rautakanget kalahtelivat, miehet ähkyivät, jäntereet jännittyivät, ja noin kuutiometrin kokoinen kivi liikkui verkkaisesti paksua, rosoista lankkua myöten ylöspäin. Äänettöminä miehet tekivät työtään ja kuuntelivat tarkkaavaisina Jeremiaan merkinantohuudahdusta, jonka kuuluttua he jokainen yht'aikaa nykäisivät.

"Oup hii, oup hii", niin kaikui yhä edelleen verkkaisessa tahdissa, ja niin jatkui työskentely hien virratessa miesten luisevilla kasvoilla.

Jo leimahti lähellä, ja melkein samassa jyrähti. Miehet huokasivat helpotuksesta, sillä he toivoivat hartaasti sadetta, joka raitistuttaisi ilman: Eikä aikaakaan, niin tuli vettä kuin saavista kaataen.

Kun noin puolisen tuntia oli satanut, seestyi taivas ja aurinko pilkisti pilvien lomasta. Tunnin kuluttua oli jo aivan selkeä. Vaaleansinisenä kaartui taivas, ja leppeä tuuli puhalteli ravistellen puutarhapuiden lehviltä vesipisaroita.

Ilmassa oli suloinen, virkistävä tuoksu. Puut nuortuivat, ja kukat ruohokentän keskellä kohottivat päänsä. Tuntui siltä, kuin kaikki olisivat saaneet uutta eloa ja kuin äskeinen raskas painostus olisikin ollut vain pahaa unta. Linnut livertelivät kahta raikkaammin, ja elämä tuntui kevyeltä iloleikiltä.

Tekeillä olevan navettarakennuksen seinävierelle oli kertynyt pieni vesilätäkkö. Lätäkön laidalta rautakankea ottaessaan ja kumartuessaan Jaakko Lampola näki kuvaimensa vedessä.

— Perkele! pääsi häneltä karkeasti. — Niinhän minä olen kuin korillan poika. No totta jumal'aut, olenpa minä laihtunut. Ei ole kasvoissani enää muuta kuin karvoja ja suuret luut ja nahka.

— Mitä se Jaska siellä murisee? äännähti eräs toinen Jeremiaan työtovereista — Jaakkoa he nimittivät Jaskaksi.

— Näin kuvaimeni tuossa lätäkössä, murahti Jaska järeällä bassoäänellään, — ja totta jumal'auta ihan kauhistuin sitä. Kattokaas te toisetkin minua oikein tarkasti! Enkö minä ole maailman rumin mies?

— Rumempihan minun isäni oli, sanoi eräs joukosta, eikä häntäkään vielä rumuuresta sakotettu!

— Saattoi olla. Mutta kyllä minäkin totta puhuen olen kuin riihenseinästä reväisty perkele. Kun olisi edes partaveitti, että saisi nuo karvat tuosta leuastansa pois, niin tulisihan sitä edes vähän ihmisennäköisemmäksi.

— Ei korppi pesten valkene eikä apina kaunistu karvojen nyhtämisestä, suvaitsi Jeremiaskin vitsailla.

— Kyllä vähin. Ja sitten kun olisi vielä vähän petremmät sapuskat, että edes lihoisi, niin…

— Ja kannu viinaa joka päivää kohti, pisti taas eräs.

— Hyvä kun saisi piimääkin joka aika. Vaikk'ei viinakaan pahaa tekisi. Mutta jos näin huonoja urakoita aina sattuu, kuin tämä on, niin ei elämästä tule mitään. Muistui tässä mieleeni, kun kerran puheeksi tuli, että eiköhän meidän sentään kannattaisi lähettää yksi mies kaupunkiin. Täytyisihän sitä joskus saada tuonne kurkkuunsa jotakin karvasta.

— Keitä katajanmarjavettä!

— Juo sinä sitä! pääsi Jaskalta hiukan äreästi.

— Otitko nenääsi? kysyi Jeremias. — Ja ota jos otat. Mutta ei tässä vain nyt ruveta juopottelemaan, ennen kuin työ on valmis. Ellei siitä olisi työllemme haittaa, niin en puhuisi mitään. Minä kyllä voin olla juomattakin, eikä minun kannata. Toista se on sinun, jolla ei ole vaimoa eikä lapsia elätettävänä.

— Valita papille siitä. Eihän ole minun syyni, että sinulla on akka ja lapsia.

— En sitä sinulle valitakaan, sanoin vain vertailun vuoksi.

— Jaskalla on kai nälkä, koska on niin äreä, pisti taas eräs.

— Kun on märkä, niin pankoon kuivamaan, lasketteli toinen.

Jaska ei ollut kuulevinaankaan, käänsi päänsä pois ja katseli kuvaistaan lätäköstä. Hän oli todellakin kurjan ja kauhean näköinen, ja häntä olisi luullut jo viisikymmenvuotiaaksi, vaikka hän vasta oli kolmenkymmenenkolmen. Kookas ja kumaraharteinen hän oli, kämmenet leveät kuin karhulla ja käsivarret paksut kuin tukki. Hän oli huomattavasti jykevämpi kuin toiset, vaikkeivät hekään olleet mitään matopoikia. Katse oli tuima, läpitunkeva. Nyt, kun hän oli laihtunut kovasta työstä, kuumuudesta ja ravinnon puutteesta, näytti hän karkeine parransänkineen julmalta.

Toiset kun tiesivät hänen luonteensa, ettei hän työtovereihinsa hevillä suutu, vaikka siltä näyttää, uskalsivat häntä pistellä, vieläpä hänen kanssaan kinastellakin.

Toiset miehet hivuttivat taas erästä kiveä rakennukseen, mutta kun se ei oikein ottanut luistaakseen, voimaa kun oli vähän ja oikea voimapatteri seisoi lätäkön luona itseään katsellen, niin ärähti eräs miehistä:

— Älä siellä peilaile kuin pahat akat, vaan tule auttamaan!

Tällöin hengähtivät kaikki toisetkin. Jeremias katsoi kelloa ja virkkoi:

— Oo, kellohan on jo yksi.

Sitten hän jatkoi Jaskalle suu hymyssä:

— Peilaile nyt vielä tämä päivällistuntikin!

Mutta Jaska ei vastannut, vaan tarttui eväskonttiinsa. Samoin tekivät toiset, ja kaikki vääntäytyivät rouhituille kiville istumaan ja syömään vaatimatonta ateriaansa. Hetken kuluttua oli jokaisella kuiva leivänpala kourassa ja toisessa keitetty läskinkimpale, joista vuoroin haukkasivat. Neljän litran vetoinen maitoastia asetettiin keskelle, ja siitä sai jokainen härpätä palan painimeksi. Yhtä ja toista jutellen he ravitsivat itsensä ja vetäytyivät sen jälkeen vielä kosteahkolle nurmelle puolen tunnin päivällislevolle. Iloinen lintuparvi puutarhassa lauloi heille kehtolaulua, ja päivä paahtoi hyväillen heidän hartioitaan.

— Hei, pojat! Jo on kulunut neljännestunti liikaa, sanoi Jeremias herättyään ja kavahdettuaan pystyyn.

Äänen kuultuaan kohosivat kaikki ripeästi istualleen, hieroivat silmiään ja kähmivät ylös. Pantuaan tupakan he tarttuivat työhön, ja niin alkoi taas kuulua Jeremiaan yksitoikkoinen "oup hii". Kivi asettui kiven päälle, ja navettarakennus kohosi kohoamistaan.

Asuinrakennuksen leveään akkunaan, joka oli uutisrakennukseen päin, oli vedetty uutimet puolitiehen, että ne estivät auringon valon tunkeutumasta sisään, jossa kartanon herrasväki parhaillaan aterioitsi.

Pöytä oli täydessä lastissa kuin Amerikkaan lähtevä laiva. Mutta silti olivat siihen kaikki ruoka-astiat aistikkaasti asetetut. Keskipöydällä oli pari maljakkoa täynnä kukkia, jotka levittivät suloista tuoksuaan ruokailijoille.

Kun heidän vatsansa rupesivat olemaan täynnä ja leuat alkoivat väsyä, niin he levähtivät hiukan ja maistelivat väkeviä lisätäkseen jo ennestään hyvää ruokahalua.

Siinä herkkuja maistellessa sukeutui heillä keskustelu työstä ja työntekijöistä. Aiheen he saivat katsellessaan akkunan alaosasta pihamaalla askartelevia navetanrakentajia. Heitä he arvostelivat ja moittivat laiskuudesta. Kaikki he olivat sitä mieltä, että tuossakin työssä voisi liikkua vähän ripeämmin. Kuivakiskoinen kotiopettaja oli sentään muita tunnollisempi ja sanoi:

— Minä luulen, että siinä saa verkkaisemmallakin liikunnolla tarpeensa, kun tuossa helteessä pitkän päivän ahertaa. Eikä se noiden raskaiden rautatankojen liikutteleminen kovin kevyttä liene, sitten vielä kun täytyy voimiensa takaa ponnistaa.

Toiset eivät kiinnittäneet kotiopettajan puheeseen huomiotaan, paitsi herra. Hän muljautti pahasti silmiään ja sanoi marmelaatipalasta suussaan pyöritellen:

— Kyllä niissä vaan on laiskuuttakin.

— En väitä, etteikö muutamissa olisi, sanoi kotiopettaja alistuen.

— Katsokaas tuotakin isoa miestä, sanoi herra taas vähän ajan kuluttua osoittaen Jaskaa. — Eikö hän ole perhanan laiskan näköinen? Liikkuukin kuin elefantti.

— Sehän on isojen ihmisten ominaisuus, tokaisi taas opettaja.

— Oih! parkaisi äkkiä rouva ja yritti nousta, mutta kaatui pyörtyneenä permannolle.

— Vettä, vettä! pääsi melkein kaikilta ruokailijoilta yht'aikaa.

Mutta ennen kuin ehdittiin aavistaakaan asiaa, jonka johdosta rouva sai tuon kohtauksen, kuului ulkoa tuskansekaista valitusta ja epäselvät sanat:

— Auttakaa! Nostakaa pois se! Oih… oih… Koskee… koskee…

Valittaja oli Jeremias. Oli tapahtunut onnettomuus, sen oli rouva akkunasta nähnyt. Kiveä ylös vietäessä oli lankku katkennut ja kivi romahtanut takaisin maahan. Jeremiaan toinen jalka oli jäänyt kiven ja maan väliin. Siinä kiemurteli Jeremias nyt tuskissaan, apua rukoillen. Miehet panivat parastaan kiertääkseen kiven pois, mutta eihän se ollut silmänräpäyksessä tehty. Äänettöminä miehet ahersivat. Siekailematta tarttui Jaska kiven kulmaan käsin — toiset kangilla kohottivat. Jo — jo nousi — Jeremias sai loukusta jalkansa pois. Kivi romahti alas. Samassa kuului karkeasti:

— Perkele!

Seurasi sitten muutamia hillitympiä kirosanoja. Jaska oli loukannut kätensä…

— Hyi, kun ovat raakoja! kuului vinkuva, pidätetty ääni ulosrientäneen herrasväen joukosta.

Jeremias vääntelehti ja kiemurteli tuskissaan, samalla laahaten itseään maata pitkin kuin haavoitettu, pakoon pyrkivä peto, joka kauhun valtaamana ponnistaa viimeisensä päästäkseen johonkin, vaikkei tiedä mihin. Hänen silmissään salamoi ja väliin taas musteni maailma.

Herrasväen lähestyessä tapaturmapaikkaa sai rouva uuden pyörtymiskohtauksen, nähdessään verta, jota oli Jeremiaan jalasta ja Jaskan kädestä valunut nurmelle. Pian hän siitä kuitenkin tointui, ja hänen tyttärensä veivät hänet sisään.

— Lempoako se tänne tuli, kun noin heikko on, murahti herra.

Loitompana toisista istui Jaska eräällä kivellä yhä vieläkin kiroillen ja kättään pidellen.

Kaikki seisoivat toimettomina, mutta jokaisen kasvoilla kuvastui samaa: jotain olisi tehtävä —

— Olitte varomattomia, pääsi sitten herralta kuivasti. — Ei pitäisi hätiköidä.

Tämän kuultuaan Jaska mulautti silmiään. Ne leimahtivat vihaa ja tuskaa; niistä uhkui melkeinpä raivoa. Sen huomattuaan katsoi herra parhaaksi vaieta. Mutta hetkisen kuluttua hän äännähti jo vähän leppeämmin, samalla hiukan hätääntyneenä:

— Eiköhän olisi toimitettava miehet lääkäriin?

— Se on tehtävä, sanoivat toiset.

— Mutta matkaa on kahdeksantoista kilometriä kirkonkylään, jossa lääkäri asuu. Emmekä taida saada kyytimiestä.

— Eikö teillä ole renkiä? kysyi eräs miehistä.

— On. Mutta ovat asemalla eivätkä tule ennen kuin illalla. Kuka lähtisi kyytiin?

— Vaikka minä. Eikö sinne ole suora tie, että ajaa osaa?

— On, suora on, vastasi herra ja kiiruhti tallin luo.

Pian oli hevonen valjaissa. Eikä vitkasteltu matkalle lähtemisessäkään. Jo muutamien minuuttien kuluttua kierivät kepeät kaksipyöräiset kirkonkylää kohti.

* * * * *

Tänään oli Vanhala itse mennyt Laitilaan ja Heikki oli saanut vapaata. Hän oli äsken juuri lähtenyt Einon keralla kävelylle. Heidän oli määrä mennä uimaan.

— Tuota, oletko sinä vielä maistellut? Minulla, tuota, olisi vähän… Tänään on syntymäpäiväni. Tuotin salaa kolme litraa… Se on tuolla ladossa… Mutta älä puhu! Haluatko, niin haen, puheli Heikki kierrellen.

— No, eihän se pieni pahaa tee, kun vain pitää varansa.

— Odota. Minä käyn täyttämässä tämän limonaatipullon, ehätti Heikki.

Tuokion kuluttua hän palasi. Siinä tiellä he maistelivat pullon tyhjäksi. Ja kohta jo vähän kihisi kumpaisenkin kulmissa, kun he astelivat vieretysten rantaan päin.

— Mikä mustalaiskuorma siinä? änkytti Heikki silmiään siristäen.

— Seisata! Seisata! huusi Eino ohitse ajaville, huomattuaan Jeremiaankin rattailla.

Ajaja pysäytti. Eino meni rattaiden luo ja kysyi:

— Mihinkäs teitä viedään?

Mutta ennen kuin kukaan ehti vastata, huomasi Eino, etteivät asiat olleet oikealla tolalla. Hän muuttui totiseksi nähdessään Jeremiaan tuskaisen ilmeen.

— Jalkani katkesi… Aja! sanoi Jeremias yksikantaan.

Einon pää painui alas ja mieli synkistyi, ikään kuin tämä tapaturma olisi häntäkin jollain tavoin koskenut. Kun hän nosti päänsä, olivat rattaat jo loitolla heistä.

Einon totisuus vaikutti Heikkiinkin. He seisoivat hyvän aikaa siinä äänettöminä, ennen kuin lähtivät rantaan.

Illalla olivat kylän nuoret kokoontuneet tapansa mukaan maanteiden risteykseen kylän laitaan, jossa oli muutaman metrin laajuinen kalliopohjainen hietakenttä. Siinä tanssittiin ja karkeloitiin kauniina kesäiltoina. Kentän laidassa oli muutamia istuimeksi sopivia kiviä. Näistä eräällä istui Viulu-Ville. Hänen päässään eivät läheskään kaikki ruuvit olleet oikein paikoillaan. Hän oli lapsena jollain tavoin tärähtänyt takaraivoilleen ja siitä asti ollut, kuten sanotaan, hiukan löylynlyömä ja huutolaisena elänyt elämänsä. Oli nyt jo kolmenkymmenen iässä, vaikk'ei häntä niin vanhaksi olisi luullut. Mutta mainio soittoniekka hän oli.

Jo ilopaikalle tullessaan oli Heikki hiukan hiprakassa. Eino ei ollut maistanut sen jälkeen kuin päivällä. Hän tahtoi olla selvä, koska aikomuksensa oli saattaa jotain tyttöä tänä iltana. Olivathan kaikki hänelle tuttuja, eikä hänen ollut vaikeatakaan päästä heidän suosioonsa, sillä he melkein kaikki pitivät hänestä.

Karkelo alkoi, kun viulu vingahti. Hikihelmiä kihoili tanssijain kasvoille; sakea tomupilvi kohosi tyynen kesäillan ilmaan, sieltä kohta laskeutuakseen alas. Neitosten vaaleat kesäpuvut tahmettuivat hartioiden kohdalta, ja miesten vaatteet tulivat tomusta harmaiksi. Mutta sitä eivät tanssijat ajatelleet, jatkoivat vain, ja jos joku pari väsyi, liittyi toisia heidän tilalleen.

Ville tuntui yhä innostuvan. Hänen soittonsa kiihtyi kiihtymistään kuin nouseva rajuilma. Mutta äkkiä ilo katkesi: joku pari kaatui. Samassa kuului karkeasti: — Perkele! Se oli Heikin ääni. Hän hypähti ylös maasta kuin ilves ja löi erästä poikaa korvalle.

— Pistätkö vielä käpäläsi toisen eteen! Häh? Samassa kuului toinen läimäys; poika antoi takaisin.

Ja taas Heikki.

Tappelijat kaatuivat: Tytöt parkaisivat ja lähtivät pakoon mikä minnekin. Ville pisti viulun kainaloonsa ja porhalsi juoksuun kuin henkensä edestä.

Äskeinen tanhukenttä oli muuttunut tappelutantereeksi. Heikki oli saanut isketyksi kouransa pojan kurkkuun ja painoi häntä kiveä vasten.

Eino ehätti tappelijain väliin ja huusi:

— Kuuletteko te hullut! Ja sinäkin, Heikki! Lopeta jo!

Hän kiskoi Heikin irti vihollisestaan. Mutta he olisivat vielä uudelleen iskeneet yhteen, ellei Eino olisi häärinyt välissä.

Vähitellen sentään tappelijat rauhoittuivat — mutta vielä kieroa vetäen ja hienosti kinastellen alkoivat astella kylänraitille.

Kaikkien äskeinen, hilpeä mieliala oli muuttunut synkäksi, ja moni huoahti:

— Se viina!

IV

Auringon noustessa ja kellon viidettä käydessä sunnuntaiaamuna Jeremias heräsi parin tunnin unen jälkeen. Hän yritti kohottautua, mutta sivuihin koski ja jalkaa alkoi pakottaa. Nyt hän muisti, missä oli ja mitä oli tapahtunut. Hänen mieleensä palasivat edellisen päivän poltteet ja tuskat; peloittavina, kaameina ne kierivät hänen silmäinsä ohitse. Hän muisti työtoverinsa ja Jaskan, joka häntä auttaessaan oli loukannut kätensä. Kuinkahan hänen laitansa nyt mahtoi olla? Mutta sitten hän kuitenkin muisti, ettei Jaska niin kovin pahoin loukkaantunutkaan. Tosin hän muutamiksi viikoiksi menetti työkykynsä, mutta saa sen sentään takaisin. Toisin on minun laitani, ajatteli Jeremias. Jalkani on pahoin ruhjoutunut ja kaksi kylkiluuta katkennut. — Jeremiasta kauhistutti. Hän koetti käännähtää, mutta silloin sivuihin ja jalkaan koski: pakotti — poltti. Vaivoin sai hän päänsä käännetyksi. Viereisessä vuoteessa lepäsi heikko sairas. Tämän pää oli kääreessä, niin ettei saattanut erottaa muuta kuin kasvojen alaosan. Hän oli parraton — vasta elämänsä alussa. Nyt Jeremias muisti kuulleensa hoitajien yöllä puhuvan, että naapuri oli jossain konepajassa loukkaantunut. Työn uhri. Tästä johtuivat hänen mieleensä ne monet työn vaarat, joita hänkin oli nähnyt, joista oli kuullut ja sanomalehdistä lukenut. Väkisinkin hänen ajatuksensa kiitivät tehtaisiin, teollisuuslaitoksiin ja kaikenlaisille työmaille. Hänen mielikuvituksensa niitä monenlaisia vieritti hänen silmäinsä eteen. Muutamien minuuttien kuluessa hän oli kulkenut helvetillisten helskeiden ja sekamelskain lävitse…

Hän näki jättiläismäisten suurten vauhtipyöräin vinhan pyörinän, kuuli rattaiden rämisevän, remmien rätisevän, kuuli kalketta kaikenlaista; vihlovan vinkuvia, natisevia, kitiseviä ja hurjasti ulvahtelevia ääniä. Näki luita ruhjoutuvan, ihmisiä silpoutuvan, kuuli voihketta, valituksia, itkua, naurua, kirousta ja kiljuntaa. Näki nälän näännyttämiä, työn rasittamia miehiä, naisia ja lapsia; näki mahtavien herrojen jakelevan määräyksiä apulaisilleen, jotka vuorostaan niitä työpaikoilla äreästi panivat täytäntöön. Kaikkialla hän näki tulista kiirettä, aivan kuin olisi pelätty maapallon sinkoavan pois paikoiltaan, elleivät ihmiset ehtisi sitä estämään. Tuossa rytäkässä sortui satoja, tuhansia, miljooniakin. Koneet raatelivat hoitajiaan ja käyttäjiään kuin nälkäiset sudet saalistaan ja nielivät sekä syöksivät kidastaan suunnattomia määriä tuotteitaan, jotka sitten valta-asemassa olevat kasasivat ja kätkivät aarreaittoihinsa; vain hiukan, senkin ylenkatseellisesti, heittivät työntekijöille. Toiset nureksuen, toiset tyytyen tarttuivat he saamaansa. Mutta oli joukossa sellaisiakin, jotka uskalsivat koroittaa äänensä ja ilmaista tyytymättömyyttä…

Siihen hän ikään kuin heräsi.

Jo korkealla oleva aurinko loi kullankellertävää valoaan sairashuoneen avoimesta akkunasta sisään. Se tuntui suloisen rauhoittavalta. Ulkoa kuului hevosen kavioiden kapse. Siitä ohitse meni kotiinsa yön ajossa ollut pika-ajuri. Mies kai torkkui kuskipenkillä antaen hevosensa oman tahtonsa mukaan kaputella. Vähitellen vilkastui kaduilla liikenne. Kolina ja meteli paisui. Se oli merkki ihmisten hereillä olemisesta ja uuden päivän alkamisesta.

Vähän aikaa nautittuaan aamun sulosta muisti Jeremias yht'äkkiä kotinsa, vaimonsa ja lapsensa. Raskas painostus täytti hänen mielensä heitä ajatellessaan. — Kuinka voinevat ja miten kauhistunevat, kun saavat tietoonsa kohtaloni? Entäpä jos en ilmoittaisikaan? Mutta huolestuvathan he kuitenkin, ellei minulta mitään tietoa tule. Kuolevat ikävään. Ah, niin, enhän voi salata, sillä varmasti ovat toverini jo kirjoittaneet heille. Voi rakkaitani, kuinka he mahtanevatkaan säikähtää! Ja kuinka he tullevat toimeen, jos minun täytyy täällä kuukausia maata, ventovieraitten parissa…

Hän ajatteli edelleen. Mutta sitten hoitaja hiipi hänen vuoteensa viereen ja kysyi vointia. Jeremias vastasi.

Mutta heti sen jälkeen kääntyi heidän huomionsa tuohon konepajassa loukkaantuneeseen nuoreen mieheen, tämä kun pari kertaa karmivasti korahti.

Hoitaja siirtyi sen vuoteen ääreen, mutta kääntyi pian, ja hänen kasvoillaan oli harras, vakava ilme, kun hän ääntään hilliten lausui:

— Kuollut.

Jeremias tunsi omituisten väreiden käyvän läpi ruumiinsa. Sitten hiipi syvä, kammottava hiljaisuus avaraan huoneeseen. Kului aikaa.

Eräänä päivänä hoitaja ilmoitti Jeremiaalle, että hän saa vieraita. Eikä aikaakaan, kun ovelle ilmestyivät Jeremiaan työtoverit ja heidän joukossaan Eino.

— Peremmä, peremmä, käykää peremmäksi, hoputti Jeremias hyvillä mielin. Siihen yhtyi hoitajakin kehoittaen:

— Niin. Menkää vain sinne vuoteen luo. Minä tuon istuimia lisää.

Miehet noudattivat kehoitusta ja toverillisesti kättä puristaen tervehtivät Jeremiasta.

— No terve, terve! Miten jaksat? Etkö ala olla jo terve? puheli Jaska.

— En vielä. Mutta paranemaan päin, vastasi Jeremias. — Mitäs hyvää teille kuuluu? Ja — kas, Löytöläkin! Kuinka sinä tänne eksyit?

— Otin sieltä maalta pienen urakan, jonka aion tehdä odotellessani käräjiä — minut näes kun haastettiin todistajaksi erääseen lapseneläkejuttuun. Ja sitä työtä varten täytyi tulla kaupungista väriaineiden ostoon — niin — ja kun satuin näiden toveriesi kera yhteen matkaan, niin…

— Vai niin, vai… No, hyvä että tulit. Täällä kun on elämä niin yksitoikkoista, niin sitä ihan kaipaa, että joku käväisisi… No, entäs te toiset, mitä kuuluu? Onko sinun kätesi jo terve, Jaska?

— No, melkein. Viime päivinä jo auttelin näitä toisia vähin. Sitä työtä, näethän, koetimme jouduttaa.

— Onko jo valmis?

— On, pääsi toisilta kuin yhdestä suusta. Jaska jatkoi:

— Äijä perhana meinasi pirättää viitosen siitä — siitä kun näes hänen hevosellansa ajoimme.

— Hävytön, mutisi Jeremias.

— Niin, sanos muuta, sanoivat toiset.

— Ei meinannut maksaa, mutta kun ma tartuin tolla terveellä kärellä hänen krivelihinsä, niin —

— Niin maksoi ja vapisi, ehätti eräs miehistä.

— Sinulla sitä on sisua, pääsi Jeremiaalta.

— Mutta ne herrat, äännähti nyt eräs. — Mitä rikkaampia, sitä riivatumpia.

— Niinhän sitä sanotaan, äänsi taas edellinen.

— Ja se sana pitää paikkansa, liitti Jaska itsetietoisen näköisenä.

— Niin, tuota noin, virkahti taas äsken äännellyt. — Me sitä lähdemme tänään iltajunassa Helsinkiin.

— Vai jo tänään, pääsi Jeremiaalta, äänessä kaihomielinen, katkera sävy. — No, viekäähän sitten terveisiä sinne minun kotiväelleni ja sanokaa, että muutaman viikon kuluttua minä täältä tulen. Älköön Mari pahasti surko. Sanokaa, että hyvin minä voin. Ja lapsilleni sanokaa, että isä lähetti terveisiä.

Tätä sanoessa värähteli Jeremiaan ääni, ja kyynel kiilsi hänen silmänurkassaan. Kuitenkin hän koetti salata liikutustaan ja jatkoi:

— Ostakaa puodista mennessänne vaikka karamelleja — minun rahallani.

— Kyllä meilläkin sen verran rahaa on, ehätti Jaska. — Meneväthän ne meirän pennimme väliin turhempaankin.

— Niin no. Kuinka itse haluatte, mutta kunhan vain viette.

— Kyllä vierään, vakuutti Jaska.

— Kyllä, kyllä, pääsi toisiltakin.

— Minä myöskin lähetän jotain, virkahti Eino.

— No, ei sen niin väliä. Eihän teidän toisten tarvitse — minun lapsieni tähden.

— Lähetän minä, intti Eino. — Käynpähän sitten kerran heitä katsomassa ja kysyn, mille ne maistuivat.

— Terve tuloa vain, kun Helsinkiin tulet. Tarjotaanhan siellä kuppi kuumaa, ellei muuta ole. Sen verran sitä kuitenkin löytyy, vaikka köyhäkin koti on, jos vain minä vielä kynnelle kykenen.

— Vähät siitä, mutta onhan hauska tavata tuttavia, sanoi Eino yksikantaan.

— Tuota noin, oikeastaan me tulimme… tulimme tuomaan sulle rahaa, sanoi taas Jaska kääntäen keskustelun toisaalle.

— Vai niin. No, sehän on hyvä! Mutta minä olen ajatellut, että tehän ne pennoset voisitte viedäkin sinne…

— Miks'ei, sanoi Jaska, jos vain meihin luotat.

— Teihinkö en luottaisi. Melkeinpä kuin itseeni.

— Mutta jospa sattuisimme juomatuulelle ja ryyppäisimme jok'ainoan pennin, hihihih…

— Emme, totta jumal'auta! Ohoh — täällähän ei saisi kirota. Niin, sitä emme tekisi. Niin kauan kuin minulla on päässä tämä järki, niin sellaista tekoa en tee. Miehen tulee olla mies asiassa. Ken sellaisia konnan töitä tekee, niin hirteen minä tuomittisin, jos vain minun vallassani olisi.

— No ei nyt sentään hirteen, onhan niitä ihmismäisempiäkin rankaisutapoja, arveli Eino.

— Muuta eivät ansaitse sellaiset kelmit, jotka oman toverinsa rahat kadottavat.

Toiset katsoivat kummastellen Einoa ja vaikenivat.

Hetkisen kestäneen äänettömyyden jälkeen Jeremias sanoi:

— No, kai te ne perille toimitatte?

— Kyllä, pääsi kaikilta.

— Mutta tarvitsethan sinäkin kai jonkun verran? kysyi Jaska.

— Ehkä parikymmentäviisi markkaa, mutta loput…

— No niin! Puhuttu ja päätetty! tokaisi Jaska. — Me olemme muuten päättäneet antaa yhteisesti sinulle viisikymmentä markkaa vaivoistasi ja…

— Joutavia!

— Ei mitään joutavia! Me olemme sen päättäneet, ja tieräthän ettemme me puhettamme peruuta.

— Sen kyllä tiedän, mutta…

— Älä suotta jankkaa! Kipeämmin sinä tarvitset kuin me.

— No, kiitos vain! Kyllähän minulle raha hyvää tekee. Mutta…

— Niin, no. Mitäs pitkistä puheista, lopetti Jaska jankkauksen. Sitten hän kääntyi toisiin päin ja sanoi äkisti:

— Eiköhän meirän ole piakkoin lährettävä?

— Eiköhän, sanoivat toiset.

Vielä pienen aikaa pakistuaan kättelivät miehet ja poistuivat.

— No minä sitten pistäydyn teillä, kun Helsinkiin tule, virkkoi Eino Jeremiaalle, astuessaan miesten jälkeen.

Jeremias ei ehtinyt vastata. Kun kaikki olivat poistuneet, heittäytyi hän vuoteeseensa ja nukkui kohta.

V

— Isäni voitti arpajaisista moottoriveneen. Miehet ovat sitä asemalta hakemassa, puheli Einolle noin kolmetoistavuotias poika. Hän oli solakka, kaunis, punaposkinen ja aina iloinen, hilpeä ja puhelias. Hänen pukunsa oli siisti ja kuosikas, käytöksensä reipas, vaikka lapsellinen, eikä Eino voinut olla ihailematta hänen terveyttään ja huolettomuuttaan, vaikka hän samalla sitä hiukan kadehti.

— Vai voitti, pääsi Einolta pienen ajan kuluttua.

Poika ei jatkanut.

Eino teki työtään ajatellen: nehän ne rikkaat aina parhaat voitot voittavat. Niitä näkyy onni suosivan, ei meikäläistä. Eikähän noita kannata arpojakaan ostaa. Ja jos milloin muutaman irti saa, niin ei niillä kuitenkaan mitään voita.

Olisinpa minäkin voittanut niistä raittiusseuran arpajaisista päävoiton, niin hätäkös tässä olisi. Tai edes jotain arvokasta. Mutta kun onni potkaisi neljänkymmenen pennin arvoisen piipun!

Olisinpa sen sijaan voittanut muutamia tuhansia, niin heti paikalla olisin lähtenyt johonkin parantolaan tai ulkomaille, esimerkiksi Italiaan tai Sveitsiin. Siellä raittiissa vuoristoilmanalassa ne kuuluvat usein keuhkotautisetkin toipuvan. Kun vielä saa hyvän ja riittävän ravinnon. Ja silloinhan saisi, kun rahaa olisi. Kuinka suloista siellä mahtaisikaan olla. Saisi kiipeillä noilla ihailluilla kukkuloilla, tähystellä alas vihreihin laaksoihin, joissa purot pulppuavat, linnut laulavat, yrtit, kukat ja metsät tuoksuvat, saisi milloin mieli tekee, laskeutua sinne luonnon helmaan.

Niin, olisinpa voittanut! Silloin saisin mennä sinne. Vaikka olisihan sitä silloin täälläkin nähtävyyksiä, täällä tuhansien järvien maassa. On huminoivia, pihkaisia honkametsiä, on leppeitä, vilpoisia lehtoja, kanervaisia kankaita, kukkaisia niittyjä ja marjaisia mättäitä. Laulavathan täälläkin linnut, solisevat purot, lammet ja järvien laineet…

Niin ajatteli Eino työtä tehdessään, mutta kysyi sitten äkisti pojalta:

— Onko isäsi nyt kotona?

— On, kotona on, virkkoi poika. — Sanonko minä hänelle, että kysyitte häntä?

— Ei, ei tarvitse. Muuten minä vain kysyin.

Lopetettuaan työnsä ja kasattuaan kampeensa Eino istahti huvilan seinävierelle ja sytytti savukkeen.

Siinä istuessaan yhtä ja toista mietiskellen hän muisti taas Amaliaa, joka nyt oli tässä huvilassa toisena, mutta vain tilapäisenä palvelijana. Eino tiesi, että hän oli rannassa pyykkiä huuhtelemassa, ja lähti kävelemään sinne.

"Yksin istun ja lauleskelen, kun aikani on niin ikävä. Vesi seisoo ja linnut laulaa, eikä tuulikaan vedätä."

Nuo säkeet kaikuivat Einon korviin hänen laskeutuessaan rantaan päin viettävää rinnettä alas. Hän tunsi äänen, se oli Amalian — mutta miten suuresti muuttunut! Ennen ei se helissyt noin pehmeästi ja tunteellisesti kuin nyt. Saattoi selvästi tajuta, että hän tuon kansanlaulun avulla tulkitsi omia sydämensä sointuja, jotka sisällisestä pakosta pyrkivät ilmoille.

Ehdittyään tielle, joka kulki rinteen poikki huvilan ja järvenrannan välitse ja vei naapurikylään siellä liittyäkseen valtamaantiehen, Eino pysähtyi ja kuunteli laulun loppuun. Sitten hän hiipivin askelin lähestyi Amaliaa ja päästyään aivan lähelle kysyi:

— Oletko ikävissäsi?

— Kas, Eino! virkahti Amalia käännähtäen ja jatkoi: — No, en juuri.

— Et puhu totta. — Mutta älä sure. Eiväthän asiat surren parane, sen tiedät.

— Tiedän. Mutta suru on niin kaunista… Se… se antaa edes jotain sisällystä elämälle, puheli Amalia miltei kiihkeästi ja katsoi Einoa sädehtivin, ikään kuin ymmärtämystä rukoilevin silmin.

Eino ei voinut vastata. Hänessä heräsi omituinen tunne, samanlainen kuin silloinkin, kun hän kietoi kätensä Amalian vyötäisille tuolla saarella, joka nyt oli vain kilometrin päässä heistä — saarella, jolla he olivat nauttineet lemmestä ja kesäillan sulosta ja joka nytkin vihreänä ja salaperäisen näköisenä kohosi keskeltä sinistä järveä.

Kummaa tenhoa tunsi Amaliakin, kun heidän katseensa olivat kohdanneet toisensa. Hän tunsi sydämensä sykinnän kiihtyvän ja sai palavan halun tunnustaa Einolle, että sammunut lempi oli hänessä uudelleen leimahtanut liekkiin. Mutta samalla hän myös tunsi oman itsensä ja asemansa ja muisti, kuinka oli Einon hyljännyt. Se muisto sai hänen jäsenensä ikään kuin herpaantumaan, ja vaiteliaana hän painoi päänsä alas. Sitten hän ryhtyi jälleen työhönsä ja aivan kuin vihoissaan, vimmatusti hölskytteli vaatteita vedessä.

Einokin, aivan kuin olisi koettanut riuhtaista aatoksiaan toisaalle, ojentautui, otti savukkeen, sytytti sen ja voimakkaalla kädenliikkeellä heitti sammuneen tulitikun maahan. Sitten hän istahti rantakivelle ja katseli Amalian työntekoa.

— Oletko kuullut, etteivät Vanhalan raha-asiat olekaan niin loistavalla kannalla kuin luulisi? kysyi Eino pitkän vaitiolon jälkeen.

— Olenhan minä, vastasi Amalia päätään kääntämättä. — Ihmiset kertovat, ettei ole kaukana konkurssi. Mutta kukapa ne toisten asiat tietää, semminkään minä, joka en niistä ymmärrä hölynpölyä… Toiset taas — jatkoi Amalia pusertaessaan vettä eräästä vaatekappaleesta — sanovat, että siinä on käynnissä kiero peli. Mene ja tiedä.

— Niin, eihän niistä toisten asioista tiedä, virkkoi Eino, katseli sitten tielle päin ja äännähti äkisti, puolittain itsekseen: — Mutta eikös — eikös tuo ole Vanhalan Heikki, joka tuolta tulee?

— Sehän tuo on, sanoi Amalia kuivasti, tähystettyään tulijaa.

— Poikkeaakohan tänne? tuumi Eino.

— Eiköhän, kun sinä olet täällä. Olettehan te ystävyksiä.

— Olemme olleet, mutta siitä kai tulee kohta loppu, kun hän saa tietää, että tulen todistajaksi sinun puolellesi.

Mutta ennen kuin Amalia ehti siihen mitään sanoa, oli Heikki jo paikalla. Silmiään siristäen ja hattuaan syvemmälle painaen hän tokaisi:

— Terve! Kas vain, kuinka täällä kuherrellaan. Mutta kuulehan, Eino, minulla olisi sinulle vähän asiaa.

— Sen arvaan, ajatteli Eino, mutta ääneen sanoi: — No, anna kuulua.

— Se olisi kahdenkeskistä. Tule vähän syrjempään niin…

Vastenmielisesti Eino seurasi Heikkiä tielle ja kysäisi:

— Minne olet matkalla?

— Tuohon läheiseen huvilaan vain, vähän asioille. Niin, tuota — aioin sinulta kysyä, että tuletko todistajaksi…

— Miks'en, keskeytti Eino. — Olen saanut jo haasteen.

Heikki vähän punastui ja kylmähköllä äänellä virkahti:

— Vai niin. Mutta ethän sinä kai suoraan sano…?

— Miks'en sanoisi? Kaikki puhun mitä tiedän ja mikä on totta.

— Sanot nähneesi?

— Tietysti. En suinkaan rupea väärää valaa tekemään.

— Eihän sinun… voisithan lähteä täältä… Minä antaisin matkarahat.

— Häpeä vähän. Ettäkö minä, köyhä, onneton, rupeaisin toista onnetonta polkemaan. En! Usko se. Ja eikö sinua omatuntosi soimaa tuollaisista teoistasi? Ajattelehan!

— Mitä hän on sitten niin hävytön.

— Hävytön? Amaliako sinua kohtaan? Millä lailla?

— Että huutaa ympäri pitäjää ja rupeaa käräjöimään.

— Mitä hän muutakaan voisi tehdä, kun sinä hylkäsit hänet etkä edes ole siitä asiasta puhumaankaan antautunut.

— Kuka sen on sanonut, Amaliako? Sanokoon! Mutta tietäköön, että minä käräjöin vaikka senaattiin asti. Eikö hän mahda ennemmin väsyä.

Heikin suupielessä väikkyi ylenkatseellinen hymy, mutta Einon huoahdus ja läpitunkeva, rehellinen katse sai sen pian siitä poistumaan.

— Mutta kuulehan, Eino! Sinä olet ainoa todistaja, joka jotain tietää. Etkö sinä sittenkin —?

— En. Etkö jo kuullut. Sanoit ainoa. Sanoohan Amalia olevan toisiakin kaksi.

— Eeva ja Ellikö? Naapurimme, jotka ovat meille alituisesti velassa. Puhukootpahan vain. Tehkööt sen. Mutta tietäkööt myös, ettei heille silloin aivan suloisesti käy, hahah…

— Nyt vasta minä sinut oikein tunnen, Heikki. Näen, ettei sinulla ole lainkaan sydäntä. Köyhien tyttöparkojen kohtaloilla sinä leikit häpeämättömästi, konnamaisesti. Aavistatko mihin tämä peli heidät johtaa? Et, luulen. Sinä tuotat heille sekä ruumiin että sielun tuskia, saastutat ja myrkytät heidän elämänsä, teet heidän kohtalonsa kurjaakin kurjemmaksi…

— Älä saarnaa! pääsi Heikiltä kärsimättömästi.

— Se on totta. Ei maksa vaivaa. Eihän se sinuun tehoa. Paras että eroamme. Terve!

Hammasta purren kääntyi Heikki. Eino palasi rantaan.

— Mitä se puhui sinulle? kysyi Amalia vähän ajan kuluttua.

— Puhuipahan vain, vastasi Eino matalasti. Amalia katsahti kummastellen Einoa, mutta ei jatkanut enää. Oli hiljaista; vain järven laineet loiskivat salaperäisinä rannan hietaa ja kiviä vasten, ja linnut lehdossa livertelivät iltavirttään.

VI

— Milloinkahan tuosta kyennet työhön? virkkoi huoahtaen Maria, noin neljänkymmenen ikäinen vaimo, jonka huolestuneissa kasvoissa oli aikaisen vanhentumisen merkkejä, kärsimysten leima ja ainaisen ilottomuuden totisuus.

— Enköhän minä jo kohta kykenisi, kun vain sattuisin saamaan, sanoi vuoteella loikova Jeremias, äänessä katkera sävy.

— Siinäpä se, pääsi Marialta tuskaisesti, mutta hillitysti. — Mutta jos… jos et sattuisikaan saamaan. Silloin…

— Älä nyt ole huolissasi. Onhan tuota eletty tähänkin asti, niin eiköhän edelleenkin…

— On, eletty on, mutta vaivaisesti, tuskitteli Maria.

— Niin kuin työläinen elää voi, liitti Jeremias. — Vieläpä paremmin kuin jotkut toiset, eikä epärehellisin keinoin ole mitään hankittu. Työllä, kovalla työllä vain.

— Siihen rehellisyyteesi sinä aina vetoat. Kysymys ei ole nyt siitä, vaan siitä, millä rupeamme tulemaan toimeen. Kun edes minä kykenisin työhön, mutta meneppäs nyt tällaisessa tilassa — kukaan ei edes ottaisikaan, sillä laki kieltää sen.

— Sanoinhan jo, että älä huolehdi.

— Kuka tässä sitten huolehtisi, ellen minä! Sinuun ei ainakaan vielä voi luottaa, et kunnolla kykene tässä huoneessa liikkumaan, mitä sitten, kun pitäisi lähteä ulos. Olisivat pitäneet edes siellä sairaalassa niin kauan, että olisit tullut terveeksi, niin olisi sinuakin vähemmän tässä syömässä.

— Puhuthan aivan kuin olisi minun syyni, etten saanut olla sairaalassa, kunnes olisin ollut aivan terve. Tiedätkö sinä, kuinka paljon on sairaaloihin tulijoita — vähentää sieltä täytyy niitä, jotka ovat jo toipuneita, ja siten tehdä tilaa uusille tulokkaille.

— Laittaisivat niitä niin paljon, että riittäisi!

— Se on eri juttu. Mutta ettei niitä laiteta, ei sekään ole minun syyni.

— Enhän minä, hyvä mies, sitä sinun syyksesi väitäkään! Mutta jossakin se syy vain on, sen käsitän.

— Kunpa se olisi ainoa epäkohta tässä yhteiskunnassa, huoahti Jeremias, — kunpa olisi ainoa! Mutta niitä on paljon — ja paljon pahempia. Yhteiskuntataloutta hoidetaan huonosti ja väärin, sen kyllä ymmärrän. Rahat eivät riitä hyödyllisiin, mutta kyllä hyödyttömiin, vieläpä vahingollisiin, kansalle turmiota tuottaviin laitoksiin ja tarkoituksiin.

— Taasko sinä sitä sosialisteilta oppimaasi virttä vetelet.

— Itsehän aloitit.

— Mutta eihän ollut tarkoitukseni saada sinua sellaiseen ääneen.

— Vaan tapasi mukaan morista —! Minkähänlaisen älinän sitä pitäisit, kun olisit oikein rentun miehen akka. Kiitä että olet saanut tällaisenkin.

— Kyllä sinulla jumala paratkoon on tuota itserakkautta — no on! Sanon minä sen!

— Kessäpä sitä ei olisi. Mutta palatkaamme äskeiseen. Toivon, ettet aina pistelisi minua sillä sosialistisanalla. Ja muuten voin sinulle sanoa, että kun paranen ja pääsen työhön, niin aion yhtyä ammattiosastoon. Huomaan, että olen jo liian kauan ollut sieltä poissa — eikä…

— Herra siunaa! No kaikkea sitä täytyy kuulla, keskeytti Maria.

— Nyt sen kuulit! Ja se saa loppua siihen!

— Mutta herran nimessä, mitä sinä oikein ajattelet?

— Johan sen sanoin.

— Johan sanoit, johan sanoit, tuskitteli Maria. — Mutta tiedätkö mitä isäntä sanoo, kun saa tietoonsa sen? Heti paikalla saamme muuttaa, siitä olen varma! Ja talvi tulossa! Voi taivas! Silloinhan olemme hukassa!

— Emme pahemmin kuin nytkään, sanoi Jeremias yhä edelleen pysyen tyynenä.

— Vai ei pahemmin, jamasi Maria. — Niin, no!

Eipä juuri! Eihän se paljaan taivaan alla olo sanottavasti kurjuutta lisää — eihän? Tiedätkö sinä, kuinka huonolla kannalla asiamme nyt ovat? Voin sen sanoa: kahden kuukauden vuokra on maksamatta, kaikki mikä suinkin on joutanut, on pantissa, puut lopussa, vaatteet riekaleina, eikä talossa ole edes sormenpään kokoista leivänpalaa! Elleivät lapset, jotka nyt ovat kaupungilla kerjuulla, elleivät he mitään saisi, niin iltasetta saisimme ruveta maata! — Niin ovat asiamme. Mutta sinä vain pysyt tyynenä.

— Turha suunsoitto, riehuminen ja hätiköiminen eivät hyödytä. Sanoit "tyynenä" — hm. Suuret meretkin voivat toisinaan näyttää tyyniltä, kun katselemme niiden pintaa. Mutta samalla aikaa ne saattavat syvemmällä virrata vimmatusti, jopa myrskytäkin.

— Ettäkö sinunkin sisimmässäsi riehuisi? Pyh! Kaikkea vielä. Sinä et osaa raivota et ulkonaisesti etkä sisällisesti; tunnenhan minä sinut, sinä lauhkea lammas!

— Et tunne, vaikka luulet tuntevasi ja vaikka olemmekin jo toista kymmentä vuotta yhdessä olleet. Ellen minäkään voi sanoa sinua aivan tarkkaan tuntevani: tiedänpähän vain, että olet vaimoni, omanvoitonhimoinen ja oikukas nainen, ja niitä ominaisuuksia lienee jonkun verran joka ihmisessä. Ihminen on sitä paitsi luonteeltaankin kehittyvä ja muuttuva. Siihen vaikuttavat olosuhteet ja se ympäristö, jossa hän elää. Sen olen huomannut. — Sinä et ole voinut tutustua minun sisäiseen mieleeni. Siihen ovat olleet vaikuttamassa monet syyt. Ensiksi, minä olen mies ja koetan mahdollisimman paljon hillitä tunteitani. Jos tietäisit nytkin, mitä minä sisimmässäni tunnen, niin et puhuisi noin ärtyneesti. Ymmärrän ja myönnän, että puute ja kärsimykset katkeroittavat mielen ja tekevät ärtyisäksi — siksi en sinua siitä soimaa — mutta sanon kuitenkin, että meidän tulee hillitä kaikkea sitä, mikä meissä on eläimellistä, sillä olemmehan ihmisiä, se meidän tulee ennen kaikkea muistaa. Ja enkö minä ole aina koettanut parastasi, enkö ole ollut hyvä sinulle ja hellä lapsiemme isä? Enkö?

Maria häpesi ja vaikeni.

Nähtyään, että sanansa vaikuttivat, ei Jeremiaskaan enää jatkanut. Kumpikin he istuivat raskasmielisen näköisinä, aivan kuin nyt juuri olisi jokin suuri onnettomuus heitä kohdannut.

Siinä äänettömyydessä alkoi Jeremias jo melkein katua, että tulikaan tuota sanottua sanoneeksi, se kun vain lisäsi jo ennestään synkkää mielialaa.

Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus; kuului ainoastaan hellassa palavien haapahalkojen pihinä ja huonetta vaivaisesti valaisevan öljylampun suhina, joka muistutti hyttysen inisevää ääntä.

Vaistomaisesti, ajatustensa vallassa Maria siirtyi Jeremiaan luo, istuutui vuoteen laidalle ja itki.

— No… Älähän nyt… sopersi Jeremias tarttuen Marian käteen. — Anna anteeksi, jos pahoitin mielesi. Mutta kun se ajatus oli jo kauan mieltäni painanut, niin se nyt tuli sanotuksi.

— Minun olisi sinulta anteeksi pyydettävä! pääsi Marialta nyyhkytyksen lomassa.

— Älä nyt suotta. Koettakaamme suhtautua toisiimme leppeästi ja yhdessä ottaa vastaan kaikki koettelemukset. Ehkä elämämme vielä paremmaksikin kääntyy.

— Sinä olet liian hyvä miehekseni, pääsi Marialta äkisti itkunsekaisesti. Hän heittäysi Jeremiaan rinnoille ja nyyhkytti kauan.

— Mutta missähän ne lapset —? sanoi sitten Jeremias.

— Kylläpähän tulevat, kun ehtivät. Ovat ne ennenkin näin myöhäiseen olleet eivätkä ole eksyksiin joutuneet.

— Eipäs se Jaskakaan tule käymään. Missä mahtanee aikansa kuluttaa, virkkoi Jeremias taas vähän ajan kuluttua, siten siirtyen asiasta toiseen. — Kuinka kauan siitä onkaan, kun hän viimeksi kävi?

— En niinäkään tarkoin muista. Ellei siitä liene noin kolmisen viikkoa.

— Niillä paikkeilla.

— Johtui mieleeni — sanoi Maria äkisti — kun tuli puheeksi… olen sitä jo ennenkin aikonut kysyä, että tunnetko sinä ne miehet, jotka Jaskan kanssa viimeksi kävivät meillä?

— Kuinka niin?

— Muuten vain…

— Et suinkaan tarkoita niitä, jotka silloin kävivät, kun sinulle rahaa toivat?

— En, tunnenhan minäkin ne.

— Tanuako ja Perttua sitten?

— Tanujako vai Manuja lienevät. Niitä, jotka viimeksi kävivät.

— Mitä heistä?

— Ne näyttivät minusta niin roiston näköisiltä. Epäilen, etteivät he ole oikein rehellisiä, ei ainakaan se toinen.

— Mistä niin päätät?

— Hänen eleistään, liikunnostaan — ja — en oikein osaa selittää. Mutta epäilen kuitenkin, etteivät he ole kunnon ihmisiä.

— En voi sanoa puoleen enkä toiseen, kun en tarkoin tunne. Pari kertaa olen heidät nähnyt ja…

— Ja…?

— No, voinhan sen sanoa: — yhden kerran Kukkuvassa kellossa.

— Kapakassa! Arvasinhan sen. Usko minua: he eivät elätä itseänsä rehellisellä tavalla!

— Saattaa niin olla. Mutta en kuitenkaan oikein usko sitä. Jaska ei tavallisesti seurustele retkujen kanssa — ellei sitten ole tapojaan muuttanut. Hänen tuttaviansa ne ovat.

— En tiedä. Mutta ääni rinnassani sanoo, että heitä tulisi karttaa. Älä lyöttäydy heidän joukkoonsa, kun paranet! Ethän?

— Voi kun sinä olet lapsellinen, vanha ihminen. Enkö ennen ole eteeni nähnyt?

— Olethan sinä. Mutta onhan kaikilla mahdollisuus hairahtua. Ymmärrä minua, en sitä pahallani sano.

— Kyllähän minä… Älä nyt suotta…

Ovi aukeni, ja sisään astui tyttö ja poika, Väinö ja Rauha, edellinen yhdeksän, jälkimmäinen seitsenvuotias. Kumpikin hentoja, pienikasvuisia ja kalvaita. He olivat rääsyihin puetut, ja kummallakin oli jaloissaan aivan liian isot kengät. Tyttö värisi vilusta ja meni hellan luo — ensin asetettuaan ruskeasta kankaasta tehdyn pussin pöydälle. Poika ei välittänyt vilusta; ilosta hypähdellen, suu naurussa hän meni isänsä luo ja huudahti raikkaalla lapsenäänellä:

— Isä! Saimme vielä kaksi markkaa rahaakin ja pussin melkein täyteen!

Jeremias hyväili poikaa. Sitä tehdessä vierähteli kyyneliä hänen silmistään ja hän sanoi vähän värähtävällä äänellä:

— Istu siihen isän viereen. Sinäkin, Rauha — sanoi hän tytölle — kun olet lämmitellyt, niin tule tänne, että saan hyväillä. Te elätätte nyt isää ja äitiä… vaikka kerjuulla… te olette kilttejä lapsia. Isä ja äiti ovat teille niin kiitolliset… niin kiitolliset… Kyllä vielä tulee aika, jolloin isäkin hankkii. Silloin… silloin… saatte makeisiakin…

Itku tyrehdytti äänen; vapisevin käsin hän hyväili kumpaistakin lastaan.

Maria aukaisi lasten tuoman pussin, otti sieltä esille näivettyneitä lihan ja leivänpalasia ja jakoi niistä osan jokaiselle.

Niin kuin nälkäiset sudet he tarttuivat saamiinsa, ja suloinen tyytyväisyys loisti jokaisen kasvoilla.

VII

Taivas oli tummanharmaa. Kolea tuuli tohahteli, ja tihusade himmensi akkunaruudut, niin että Amalian kotimökin jo ilmankin puolipimeässä pirtissä hädin tuskin erotti peräseinällä olevaa öljypainotaulua: "Jeesuslapsi ja Neitsyt Maria".

Pirtissä oli hiljaista. Amalian lapsi nukkui vielä yöuntaan, ja Amalia itse istui pöytään nojaten ja ulos tähystellen kuin kiihkeästi odottava, aina vähän ajan kuluttua pyyhkäisten hikeä akkunaruudusta.

Muori, Amalian äiti, seisoi hänkin akkunasta ulos katsellen, odotellen.

Nyt — nyt hän tulee, välähti Amalian mielessä yht'äkkiä, samoin muorin, kun he näkivät kaukana kylänkujalla jonkun hevosmiehen ajavan heille päin. Nyt, nyt, yhä vieläkin he ajattelivat, ja heidän kasvoistaan laukesi odotuksen jännittynyt ilme. Mutta yhä he katsoivat. Ajaja läheni. Jo alkoi kuulua kärryjen jyrinää. Kohta, kohta hän on tässä — lähenee, lähenee…

Muori sieppasi vipupuun päältä likaisen vaateriekaleen, kiiruhti akkunan luo, pyyhkäisi hikeä ruudusta ja sen tehtyään tuijotti tulijaa.

Kului tuokio.

Ajaja läheni.

Ei, ei se olekaan hän, ajattelivat molemmat pettyneinä, huoahtivat, painoivat päänsä alas, mutta eivät vieläkään sanoneet toisilleen sanaakaan.

Kun he nostivat päänsä, väreili heidän kasvoillaan taas odotuksen jännitys.

Ulkona tuuli, tohisi, tihkui ja rapsahteli. Ajaja ajoi ohi, jyrinä vaimeni — vaimeni kuulumattomiin.

— Mutta eipäs sitä Einoa vain kuulu, virkahti vihdoin Amalia nousten ja luoden samalla taas katseensa akkunaan.

— Eipä kuulu, ei, pääsi muorilta huokauksen yhteydessä. — Ja kello on jo seitsemän. Moneltako sinä sanoitkaan sen istunnon alkavan?

— Yhdeksältä, vastasi Amalia akkunasta päätään pois kääntämättä.

— Mutta sinnehän olisi nyt jo lähdettävä. 22 kilometriä, ei se ole noin vain ajettu. Kyllä hänen nyt jo tulisi olla täällä, puhui muori puoliksi itsekseen. — Mutta minä pelkään…

Amalia kääntyi äitiinsä päin äkisti ja kysyi:

— Mitä?

— Niin… ilman minä vain… omia luulojani…

— Pelkäättekö, että hän ei tulisikaan?

— Niin — sitähän minä. Ei tiedä, vaikka Heikki olisi saanut hänet lahjotuksi.

— Olisikohan sittenkin? välähti Amaliankin aivoissa. — Olisikohan?… Ei, ei, se ei voi olla mahdollista! Mutta missä hän viipyy?

— Onhan sellaista ennenkin tapahtunut, jatkoi muori äskeistä ajatustaan.

— Mutta nyt ei! Ei, ei! pääsi Amalialta tuskansekaisesti.

— Enhän väitä sitä, mutta…

Taas ilmestyi ajaja näköpiiriin. Amalian kasvot saivat kirkkaamman ilmeen.

— Nyt se on kuitenkin hän! Muorikin astui taas akkunan luo.

— Taitaapa olla. Mutta ei tuo ainakaan Pellonperän hevoselta näytä. Eikö hän sanonut sitä tilanneensa?

— Sen, vastasi Amalia lyhyesti ja katsoi, katsoi.

— Hän se on, hän se on, pääsi sitten Amalialta, ja hän alkoi kiireesti pukeutua.

Eikä aikaakaan, niin rattaat pysähtyivät veräjälle.

Eino yksin siinä perässä istui, kyytimies edessä, piippunysäänsä imien. Eino ei edes astunut rattailta alas, viittasi vain Amaliaa. Mutta heti oli hänkin valmis, ja taival alkoi.

— Kylän kohdalla kovasti, metsätiellä hiljaa, komensi Eino, hän kun arvasi, että akat akkunoista katselevat.

Vanhalan väki oli niin ikään käräjiin lähdössä, valjastivat juuri hevosta, kun Eino ja Amalia ajoivat ohitse. Emäntä näkyi hymyilevän pirullisesti ja kuiskaavan jotain Heikin korvaan.

Jo viitisen kilometriä he olivat ajaneet kohtaamatta ainoaakaan kulkijaa. Mutta heidän ehdittyään valtamaantielle liittyi heidän jälkeensä ajaja ajajan perään. Nyt alkoi matka kulua rattoisammin, sillä jälkipään ukot pitivät kovaa ääntä. Se olikin heistä mieleistä, he kun jo pitkän matkaa olivat kulkeneet vaiteliaina. Missä lienee syy ollut, mutta ei heiltä vain oikein puhe luistanut.

Käräjäpaikan pihamaalla seisoi kymmenittäin märkiä, valjaissa olevia hevosia, korvat luimussa heiniä pureskellen. Istuntosalin eteisessä leijaili paksu savupilvi, tunkeutuen puolittain avoimesta ovesta ulos, siellä häipyäkseen avaruuteen. Mutta yhä uutta savua tupruttelivat joutilaan näköisinä istuskelevat ukot, jotka olivat tulleet liian varhain ja kuluttivat nyt aikaansa tupakoiden.

Eteisen ovipielessä olevassa isohkossa leipäuunissa räiskyivät närehalot rivakasti palaessaan, ja yhä kiihtyvä puheensorina kuului ympäri huonetta. Ukot ja akat kiistelivät, syyttäen toisiaan turhasta rettelöimisestä; jokaisella oli olevinaan oikeus puolellaan, eikä kukaan tunnustanut olevansa väärässä. Kinastelu paisui niin valtavaksi, että järjestystä valvovan poliisimiehen täytyi sekaantua asiaan.

Amalian, Einon ja heidän kyytimiehensä astuttua eteiseen hymyilivät muutamat ukot voitonriemuisesti, heidän sukupuoleensa kuuluvan kunnostautumisesta. Mutta naisväki katseli pikemmin säälien Amaliaa, ja muutamat heistä kävivät häntä puhuttelemassakin. Oli heidänkin joukossaan sentään sellaisiakin, jotka nyrpistelivät nenäänsä ja katsoivat halveksien sekä mumisivat, että tuollaiset ne pilaavat koko naisväen maineen.

Kun vielä oli hetkinen kulunut, niin jo ilmestyi ovensuuhun Vanhala emäntineen ja Heikki.

— Kas, täällähän sinä olet, pisti emäntä Einolle. — Missäs se sinun…? Ahaa! Tuollahan se. Vai tänne te tulittekin! Ja minä kun luulin, että olitte pappilaan menossa, hahahaa.

— Hihihii, kuului yhtäältä, hahahaa ja hehehee toisaalta.

Ja eräs äännähti:

— No, kyllä se tuo Vanhalan emäntä osaa… Eino käänsi selkänsä ja siirtyi uunin luo. Mutta Heikki ja Amalia! Näytti siltä, kuin he eivät olisi tunteneetkaan toisiaan, niin välinpitämättömiä he olivat ja niin hyvin osasivat itsensä hillitä. Vanhalan väen jäljestä tulivat Eeva ja Elli, Amalian toiset todistajat.

Eeva, iäkäs, melkeinpä keukkaleukainen, ryppykasvoinen ja kumaraharteinen, astui arastellen naisten joukkoon, ensin tervehdittyään Vanhalan väkeä. Samoin Elli, nuori, yhdeksäntoistavuotias tyttö. Ei hänkään ollut Amaliaa näkevinään. Heitä katsellessaan alkoi Amalia aavistaa, ettei hänen juttunsa onnistu. Hän näki noiden kahden kasvoilla aran, raukkamaisen ilmeen. Mitä enemmän hän heitä katseli, sitä tuskallisemmalta hänestä tuntui ja sitä enemmän hän kiinnitti toisten huomiota. Heikkikin, joka istui vastapäisellä seinämällä, katsoi häntä pirullisesti virnistellen. Hän näytti Amalian mielestä niin voitonvarmalta, että hän olisi mielellään huutanut: "Konna! Heittiö! Sinä sittenkin olet lapseni isä! Jumalan ja omantuntosi edessä sinun täytyy se tunnustaa, vaikk'et nyt täällä sitä tekisikään." Amalia tunsi itsensä niin kiihtyneeksi, että hänen oli vaikea olla. Hänestä tuntui, kuin joku olisi häntä kuristanut kurkusta. Häntä ahdisti, ja muutamia hikipisaroita ilmestyi hänen otsalleen. Hän olisi jo tuskasta huudahtanut, ellei Einon katse juuri silloin olisi osunut häneen.

Se helpotti. Se sai hänet ajattelemaan, että onhan hänellä edes yksi ystävä, vaikka kaikki nuo toiset olisivatkin hänen vihamiehiään. Sitten hän ikään kuin havahtui kuullessaan hillityn, mutta vihaisen, hampaiden välistä tulevan äänen:

— Onko nyt mielesi hyvä? Kirkastuiko kunniasi sillä, että sait minut sakotetuksi? Mutta muista sinä se…

Vanhalan emäntä se niin intoili riitakumppanilleen oikeussalista ulos astuessaan. Hän heristi nyrkkiään kantajan edessä, puri hammasta, oli punainen kuin keitetty krapu ja aivan värisi vihasta.

Toinen vain hymyili voitonriemuisesti, ja sekös sapetti emäntää.

— Seuraava: Amalia Aholainen — vastaan Heikki Vanhala, kaikui väliovelta virallinen ääni, jossa oli kuiva, yksitoikkoinen sävy.

Amalia kavahti pystyyn, samoin Heikki, ja he menivät perätysten oikeussaliin. Tuokion kuluttua huudettiin todistajatkin sisään ja kuulustelu alkoi.

— Valalle ensin, sanoi tuomari, samalla viitaten kädellään.

Reippaana, pystypäisenä Eino astui pöydän luo, laski sormensa kirjalle ja odotti rauhallisena. Eeva ja Elli ensin arkailivat, mutta tuomarin kiirehdittyä seurasivat Einon esimerkkiä. Valan jälkeen saivat Eeva ja Elli käskyn poistua. Eino jäi kuulusteltavaksi. Tuomarin kysyttyä:

— No, mitä todistaja Löytölä tähän asiaan tietää? ojensi Eino kirjallisen todisteen.

Tuomari luki:

"Todiste.

Ollessani viime kesänä työssä kauppias Vanhalalla eli Heikki Vanhalan kotona, jossa myöskin asuin, oli minulla tilaisuus tehdä vastaajan ja kantajan välisistä suhteista seuraavia havainnoita: että he usein kisailivat, jonka ensin luulin olevan vain tavallista nuorten, elämänhaluisten leikkiä, mutta sittemmin tulin huomaamaan, että siinä piili muutakin kuin viatonta seurustelua ja telmimistä. Ennen pitkää käsitin sen rakkaudeksi eikä vastaajakaan sitä kieltänyt, kun kerran sitä häneltä kysyin; että parina tai kolmena iltana näin heidät istumassa puutarhassa, kädet kiedottuina toistensa kaulalle; ja että he useat illat ja lomahetkensä kuluttivat toistensa seurassa. Tämän lisäksi näin kerran myöhään illalla vastaajan hiipivän kantajan viereen, jossa tiedän hänen viipyneen ainakin kolme tuntia. Otaksun heidän harjoittaneen sukupuoliyhteyttä; ja koska mainittu aika sopii hyvin lapsen syntymiseen, olen vakuutettu, että kantajan lapsen isä on vastaaja.

Edellä kertomani voin valallani vahvistaa.

H:n pitäjän K:n kylässä elokuun 23 p:nä 1913.

Eino Löytölä."

Luettuaan rypisti tuomari otsaansa, katsoi Einoa ja sanoi hetkisen vaiti oltuaan:

— Jaa! No, mitä vastaaja sanoo tähän todistukseen?

— Että se on valetta! Hän valehtelee, sanoi Heikki epävarmasti.

— Sinä valehtelet, mutta hän puhuu totta! huusi Amalia epätoivoisen tavoin, mutta hillitysti.

— Hiljaa! ärähti tuomari tuimasti. Sitten jatkoi: — Kyllä ne vastaajat tällaisissa asioissa useimmiten valehtelevat, mutta te siis yhä edelleen kiellätte olleenne kantajan kanssa suhteissa?

— Kiellän!

— Entä todistaja. Pysyttekö todistuksessanne?

— Pysyn.

— Saatte mennä odottamaan, sanoi tuomari Einolle viitaten ovea kohti.

Eeva kutsuttiin sisään.

— Mitä te tiedätte tähän asiaan?

— Mi-mi-minäkö?

— Niin, juuri te!

— Eeenhän mi-minä siihen mitään tiedä! Mutta kun tämä Amalia. Niin nähkääs, herra korkea tuomari ja laki ja oikeus… että minä kun sanoin tälle Amalialle, että… tuota, että…

— Että, että! Puhukaa asiaa, ärähti tuomari.

— Ka, asiaahan minä. Niin että tuota… soperti Eeva vavisten.

— Ei täällä pelätä tarvitse!

— Eenhän minä, ka, tiedänhän minä, ettei herra tuomari minua syö, ka, että ei syö! Enkähän mi-minä pel-pel-kää-kään…

— Asiaan!

— Ka, asiaahan tämä onkin. Että tuota…

— Että tuota, että tuota! Siitä ei tule sen valmiimpaa!

— Ka, miks'ei tulisi. Mutta kun minä vanha ihminen…

— Vaikka olisitte vieläkin vanhempi. Se ei kuulu minulle! Asiaan, asiaan, sanon minä! huusi tuomari lyöden nyrkillään pöytään.

Eeva vavahti, ja sanat takertuivat entistä enemmän kurkkuun. Vihdoin hän sai taas soperretuksi:

— Herra laki ja tu-tuomari. Minä en tiedä tähän asiaan mitään. En kerrassa mitään, en vaikka minut hirtettäisiin.

Tämän jälkeen Eeva jo hengitti vähän keveämmin, mutta vapisi vielä.

— Ettekö siis tiedä mitään, ettekö ole nähnyt heitä vierettään tai…

— En, jumala varjelkoon! Vai vierettäin! Mitä se tuomari nyt sellaisia…

— Sanoittehan te tietävänne. Ja kylläpä kylällä tiesitte, ehätti Amalia.

— En ole tietänyt! Mutta sinähän nyt olet — kylällä…

— Hiljaa! huusi taas tuomari ja samalla viittasi Eevaa ulos. Elli sai tulla sisään. Hän ei tiennyt enempää kuin Eevakaan; sanoi jyrkästi, ettei hän tiedä mitään.

Kaikki käskettiin eteiseen ja taas vähän ajan kuluttua sisään päätöstä kuulemaan. Tuomari luki:

— Oikeus on käsitellyt tätä asiaa ja harkinnut oikeaksi toteennäyttämättömänä kumota kanteen sekä määrätä kantajan suorittamaan kaikki kulut.

Päätöksen kuultuaan Amalia parahti katkeraan itkuun. Heikki hymyili.

Järjestystä valvova poliisi kehoitti heitä pian poistumaan.

— Eikö vihittykään? pisti Vanhalan emäntä Amalialle, tämän päästyä eteiseen. Sitten hän astui Einon luo ja jatkoi: — Huono puhemies!

Eino rypisti otsaansa, puraisi huultaan ja aikoi juuri sanoa jotain, kun eräs lautamies löi häntä olalle ja sanoi:

— Oikein, että piditte köyhän tyttöparan puolta ja rehellisesti, pelkäämättä kerroitte kaiken. Jos hänellä olisi ollut toinen sellainen todistaja kuin te, niin aivan varmasti hän olisi voittanut. Mutta eihän sitä yhdellä…

— Olisi vedonnut, sanoi eräs. Toinen jatkoi:

— Ei maksa vaivaa!

Usealle läsnäolijalle oli tämä juttu mielenkiintoinen, ja useat keskustelivat nyt vain tästä.

— Raukka, sopersi Amalia itkunsa lomassa. — Sinä olet, jumalan ja omantuntosi edessä sinä olet lapseni isä, vaikka kuinka koetatkin kieltää.

— Eiköhän lähdetä jo, virkkoi Eino Amalialle ja käski kyytimiehen hevosta kääntämään.

Tyrskien ja riehuvin tuntein asettautui Amalia rattaille. Raskas oli mieli Einolla ja kyytimiehelläkin, sillä he olivat sydämestään toivoneet, että Amalia olisi voittanut.

Heidän lähdettyään käräjätalon pihalta räkätti harakka heidän päänsä päällä, ja taivas kaartui yhä vieläkin synkkänä, vettä tihkuen.

VIII

Oli sunnuntai-iltapäivä joulun alusviikolla. Kylmä tuuli puhalteli, ja astuessa narskui lumi jalkojen alla. Heikosti valaiseva aurinko näytti ikään kuin sairaalta laskeutuessaan vuorten ja metsäin taa. Viluisen näköiset kaupungin asukkaat liikkuivat virkeinä kaduilla. Nikolainkirkon kello kumahteli harvaan. Aleksanterinkatua pitkin kulki komea ruumissaattue, jota Eino Löytölä oli pysähtynyt hetkiseksi katselemaan. Mutta kauan hän ei siinä tarennut seisoa: tuima tuuli pakotti liikkeelle.

Astellessa kiitivät hänen ajatuksensa yhtäällä ja toisaalla, mutta pysähtyivät hetkiseksi Amalian kotimökille, siirtyen siitä viimesyksyisiin käräjiin. Hänen mieleensä palasivat ne katkerat ivasanat, joita siellä sai kuulla. Mutta samassa hän muisti Amalian kyyneltyneen, kiitollisen katseen, muisti hänen sydämellisen kädenpuristuksensa ja sanansa:

— En milloinkaan unohda sinua, Eino. Hyvästi…

Kuinka kelpo tyttö hän onkaan tuo Amalia…

Ajatustensa vallassa hän oli jo saapunut Mikon- ja Vilhonkatujen kulmaukseen. Tässä hän ikään kuin havahti, nosti katseensa ja kääntyi Vilhonkadulle. Hänen mielenkiintoaan herätti erään hänen edellänsä kulkevan miehen rivakka kävely. Tuo mies näytti takaapäin tutulta. — Olisikohan se hän, Jeremias? mietti Eino. — Mutta eihän hän ennen ole noin ravakasti liikkunut! Ehkä olen erehtynyt. — Hän katsoi, katsoi yhä vieläkin. Ei. Kyllä se on sittenkin Jeremias.

Eino joudutti kävelyään, saavuttaakseen tuon edellä kulkijan. Hän pääsi jo aivan taakse. Jeremiashan se…

— Terve, virkahti sitten Eino lyöden samalla Jeremiasta olkapäähän.

— Terve, vastasi Jeremias reippaasti, ennen kuin ehti kunnolleen kääntyäkään. — Kas, sinäkö se. No terve, terve. Mihinkä matka?

— Söörnäisiinhän minä, asuntooni. Mutta sinähän näytät kovin huolettomalta. Tulet ehkä hyvin toimeen. Olet kai saanut työpaikan?

— Vielä mitä, vastasi Jeremias kylmähkösti. — Sitä ei näy saavan, vaikka vähän maksaisikin.

Einon huomio kiintyi nyt erääseen ajajaan, ja hän melkein pysähtyi. Jeremias kysäisi:

— Mitä sinä nyt?

— Katsohan, sanoi sitten Eino.

— Mitä niin? kysyi Jeremias silmiään siristäen.

— Etkö näe?

— Mitä minun pitäisi nähdä?

— Tuota kuormaa tuossa.

— Tuotako, jossa on kaksi ruumisarkkua?

— Juuri sitä.

— No, mitäs ihmettelemistä siinä on?

— Ei juuri ihmettelemistä, pääsi Einolta merkitsevästi. — Entäs, näitkö Aleksanterilla sitä — sitä saattuetta?

— Näinpä tietenkin. Tulenhan juuri sieltäpäin.

— No, vertaapas sitä ja tuota. Eikö noilla hautajaisilla ole iso ero?

— Sitäkö sinä tarkoitatkin?

— Sitä. Katsohan! Tuossa on kaksi vainajaa yhdessä reessä, mustissa, kömpelöissä arkuissa. Ja katsohan, mikä ero on ajopeleissä, hevosessa ja ajajassa. Entäs saattajia! Ei yhtään! Ellemme ota lukuun tuota perässä juoksevaa isoa koiraa.

He vaikenivat. Eino vaipui mietteisiin. Mutta Jeremias ei ottanut asiaa kovin syvälliseltä kannalta, koskapa hän pian käänsi katseensa toisaalle ja tokaisi Einolle:

— Eiköhän jatketa matkaa? Vastaamatta kääntyi Einokin ja alkoi astella Jeremiaan rinnalla.

— Mutta jospa niissä arkuissa ei ollutkaan ruumiita, sanoi Jeremias, heidän hetkisen käveltyään.

— Oli, sen tiedän. Ne ovat olleet köyhiä ja patologissa leikattavana. Niin niitä hautaan viedään, ellei kellä ole omaisia, jotka heidän hautauksestaan huolehtisivat.

Taas he kulkivat vähän matkaa vaiteliaina. Sitten Jeremias käänsi äkisti päätään aikoen sanoa Einolle jotain. Mutta tällöin Eino tunsi Jeremiaan hengityksessä voimakkaan alkoholinhajun. Hiukan ällistyneenä hän katsoi Jeremiasta ja virkahti:

— Mutta sinähän löyhkäät väkijuomille.

— Ehkä vähän.

— Vai kannattaa sinun juodakin!

— Minunko? Ei, ei minun kannattaisi, mutta kun ilmaiseksi saan, niin…

— Ilmaiseksi?

— Niin. Minulla on eräitä tuttavia, tuolla Punavuorella. Ne pojat, ne sitten juovat joka päivä.

— No, kuinka heidän kannattaa?

— Mene tiedä, mutta juovat ne vain ja laulavat. Ja perhanan hauskoja poikia ovatkin! Etenkin eräs Perttu-niminen…

— Taidat olla ihan juovuksissa?

— No, en kai. Mutta hiukan tuntuu kihisevän.

— Oletko sinä jälleen ruvennut juomaan. Sanoithan lakanneesi jo ainaiseksi.

— Sanoin, mutta hitto huoli kaikista sanomisista. Minä olen päättänyt, etten enää rupea suremaan. Minä tahdon elää!

— Onko se sitten elämistä, kun juo…?

— Onhan sitä silloin iloisempi, huolettomampi ja häikäilemättömämpi! Sinä et ehkä ole kokenut niin paljon kovaa kuin minä. Ja jos olet, niin älä ihmettele, miksi juon! Elämäni käy kirotun tuskalliseksi selvänä, mutta kun on hienossa hiprakassa, niin sitä vain hihkaisee kaikelle. Silloin ei ole köyhä eikä kipeä eikä…

— Mutta vaimosi ja lapsesi, kuinka he voivat? Onko heillä edes syötävää? ehätti Eino.

— Heillä on helvetti edessä. Kotona ei ole leivänpalaa, eikä tuota näy juuri saavan. Kykenisinhän minä jo työhön, mutta sitä kun ei saa! Viikon päivät olin Raitiotieyhtiöllä lunta luomassa, ansaitsin 18 markkaa, ajatteles, 18 markkaa! Olimmeko sillä autetut? Se ei riittänyt edes vuokraan. Meidät heitettiin kadulle. Ja ellemme olisi päässeet Hermanniin erään perheen luo väliaikaisesti, niin saisimme viettää yöt taivasalla. Tai olisimme jo jäätyneet kapulaksi. Yhteiskunta ei meidänlaisista näy kovinkaan huolehtivan; elleivät armeliaat ihmiset olisi auttaneet, niin jo aikaa sitten olisimme kuolleet. Ja tiedätkö, miltä minusta tuntuu armoilla eläminen? Ehkä tiedät, siksi en sitä selitäkään.

— No, etkö ole käynyt pyytämäsä kunnalta apua?

— Olen koettanut sitäkin. Monien juoksujen, rukoilemisten ja tarkastusten jälkeen heittivät sieltä muutamia murusia, jotka me söimme hyvin kolmessa päivässä, mutta joiden olisi tullut riittää kuukaudeksi. Ajattele, kuukaudeksi kolmen päivän ruoka, hahahaa! — Hän nauroi katkerasti. Jatkoi sitten: — Antaessaan nämä muutamat armopalat he vielä haukkuvat silmät korvat täyteen. Nimittelevät laiskaksi, lurjukseksi, joka ei viitsi tehdä työtä. Heidän päähänsä ei mahdu se, ettei sitä saa. He vain inttävät, etten ole hakenutkaan, vaikka viikkokaudet olen juossut työn etsinnässä ja ollut juoksusta väsynyt kuin koira, joka päivän on ollut jäniksen ajossa. Tämä kaikki koettelee kärsivällisyyttä, paisuttaa sappea, paisuttaa siksi, kunnes se kohoo yli äyräittensä. Pelkään, että minut on jonkun ajan kuluttua suljettava hulluinhuoneeseen.

— Älä menetä toivoasi, hyvä mies, sillä siten teet elämäsi yhä vain mustemmaksi. Toivo edes jotain. Odota ja luota tulevaisuuteen. Eihän tuo sinunkaan kohtalosi toki niin kova liene, että kurjuuteen kuolet.

— Minä olen jo puolikuollut; minun sieluni ainakin tapettu, revitty, raadeltu. — Entäs perheeni! Se nääntyy nälkään. Mutta siitä ei välitä kukaan, ei kukaan muu heistä huolehdi kuin minä! Mutta mitä minulla on heille antamista? Ei mitään, ei yhtään mitään!

— Johan sanoin, että älä ole noin toivoton. Etköhän sinä nyt jonkinlaista työpaikkaa saane. Minä koetan hankkia.

— Ei, ei tarvitse. Minä en enää tarvitse heidän töitään. Miks'eivät niitä ajoissa antaneet.

— Mitä? Etkö aio enää töihin tarttuakaan?

— En!

— No, miten aiot itsesi ja perheesi elättää?

— Sittenpähän nähdään.

— Taidat olla aika hiprakassa, vaikk'et siltä näytä — ja siksi puhut noin. Eiköhän sittenkin olisi parasta, että heittäisit tuon juomisen. Silloin saisit työpaikankin paljoa paremmin.

— Saa sitä rahaa muutenkin eikä vain työnteolla! On täällä Helsingissäkin paljon sellaisia, jotka elävät ilman työtä — tarkoitan köyhiä niin kuin minä ja moni muu — mutta tulevat toimeen kuin — mitkä sanoisinkaan…

— Tarkoitat kai noita kaikenlaisia markkinahuijareita, kortinpelaajia, varkaita, roistoja…

— Niitäkö lienevät.

— Ettäkö aiot lyöttäytyä heidän joukkoonsa?

— Enpä tiedä, vaikka…

— Mies, sinä et ole järjissäsi, sanoi Eino pysähtyen samassa.

He olivat tulleet Einon asuntotalon kohdalle, jossa piti erota, mutta jäivät vielä kuitenkin siihen tarinoimaan.

— Vai sellaisia olet ajatellut, jatkoi Eino äskeistä ajatustaan. — Sitä en olisi sinusta uskonut. Varmaankaan ne, joiden luota nyt tulet, eivät ole kunnon ihmisiä.

Jeremias vavahti, mutta samalla hän tekeytyi tyyneksi, aivan kuin tuo sana "kunnon ihmisiä" ei olisi häneen lainkaan vaikuttanut. Eino sen kuitenkin huomasi ja jatkoi:

— On parasta, että ajoissa luovut heidän seurastaan.

Jeremias ei vastannut, tuijotti vain jäisellä käytävällä olevia hiekkajyväsiä. Kului hetkinen. Sitten Eino jatkoi:

— Sanoit, ettei kotonasi ole mitään. Vaimosi ja lapsesi ovat ehkä nälässä. Minä voin antaa sinulle muutaman markan, vaikk'ei itsellänikään ole paljoa. Mutta enhän tarvitsekaan tällä kertaa. Minulla on työpaikka, ja sitä paitsi ehkä parin viikon kuluttua menen sairaalaan, sillä päivä päivältä olen käynyt heikommaksi. Kävin lääkärillä. Sain suosituksen ja pääsen ehkä vapaalle paikalle.

Hän kaivoi rahakukkaronsa ja antoi viisimarkkasen Jeremiaalle. Tämä otti sen vastaan kädet liikutuksesta vapisten ja kiittäen.

— Kun sinulla olisi nyt aikaa, niin lähtisit käymään meillä, lapset ovat kovin ikävöineet sinua, puheli Jeremias. Ja taas oli hänen sanoissaan entinen hellä ja sävyisä sointu.

Tuo viisimarkkanen muutti miehen mielen, ja äskeinen raaka, melkeinpä hurja ja välinpitämätön ilme katosi hänen kasvoiltaan. Humalakin oli vähitellen haihtunut ja synkät ajatukset poistuneet. Mutta olisipa tuon rahan antanut joku toinen, niin se ei olisi tehnyt samanlaista vaikutusta.

— Nyt ei minulla ole aikaa, mutta ehkä pistäydyn siellä kotonasi tässä jonakuna päivänä. Osoitteesi?

Jeremias mainitsi sen. Sitten miehet erosivat toverillisesti kättä puristaen.

IX

— Se on nyt niin, että ellet sinä tapojasi paranna, niin saat lähteä talosta, kivahti Vanhala Heikille heidän aterioidessaan.

Heikki mutisi joitakin käsittämättömiä sanoja ja siirtyi, vielä pala suussa, uunin viereen jakkaralle.

— Niin, niin, jatkoi Vanhala, keittokupista ottamaansa luuta kaluten. — Hm. Tässä — tässä on tosi edessä. Sinä häpeemätön, varastat kotiasi. Viidettä sataa markkaa! — Hm. Sanoppas, mihinkä olet oikein ne tuhlannut? Viinaan kai ja huvitteluun! Ja sanoppas suoraan, kuinka paljon olet eläissäsi minua kavaltanut? Riittääkö edes viisi tuhattakaan!

— No, älä tuossa aina sitä summaa suurentele, tokaisi emäntä Heikkiä puolustaakseen.

— Su-suurentele! Aina sinä puolustat tuota junkkaria. Ilmankos siitä on sellainen kasvanut. Kun olisin hiukan ilkeämpi mies, niin ajaisin teidät molemmat talostani.

— Talostasi! Puhuthan aivan kuin tämä olisi isäsi perintö. Muisteleppas, mikä sinä olit tähän taloon tullessasi! Häh? Köyhä kuin kirkon rotta! Ei edes kunnollisia vaatteita ollut selässäsi. Kaikkien pilkkaama rengin rötäle olit. Häh? Mitäh? Etkö ollut?

— Mutta muisteleppas sinä, kuka tämän talon maat on laittanut kuntoon! ärähti nyt puolestaan Vanhala. — Ja sitäkin, kuinka köyhiä alkaessamme olimme. Enkö minä ole omaisuuttamme hankkinut?

— Sinä! Puuska!

— Olenpa mikä tahansa, mutta kieltämättä olen ollut mies! Enkö minä hankkinut rahoja lainaksi, että pääsimme kaupan alkuun, häh?

— Hyvähän oli hankkia, kun oli takana talo ja maat, jotka takasivat luoton.

— Siinä kunnossa kuin nämä silloin olivat, eivät ne olleet kovinkaan suuriarvoiset.

— Vähät siitä, kunhan vain olivat lainan saannin takeina. Sinä, tyhjä mies, et kuitenkaan olisi saanut, ellei olisi ollut takana tämä talo, sen maine ja minä!

— Sinä! Pyh! Ja tämän talon ja muka suvun maine. Tiedätkö sinä minkälaisessa huudossa sinä ja sinun entinen miehesi olitte? Kaikki sanoivat, ettette te koskaan velkojanne maksaneet. Minkä teille antoi, se meni kuin Kankkulan kaivoon.

— Tuhat turkkilaista! kivahti emäntä lopettaen syöntinsä. — Sanoppas, kuka niin on sanonut! Sano, sano, sano!

Tiuskiessaan hän pudotti keittopadan liedeltä. Liemen räiskähtäessä tahrautuivat Heikin housut, joita puhdistelemaan hän siirtyi oven ulkopuolelle.

Nyt olivat riitakumppanit vähän aikaa vaiti. Isäntä pyyhkieli partaansa ja katseli ylimielisen näköisenä emäntää, joka kuivasi permannolle levinnyttä keittolätäkköä.

Saatuaan sen kuivatuksi istahti emäntä hengästyneenä Heikin äskeiselle paikalle ja loi vielä vihasta säihkyvän katseen isäntään, joka tyynen, mutta silti riidanhaluisen näköisenä latasi käyrävartista piippuaan. Emäntä ei voinut vieläkään hillitä kiukkuaan, vaan pisti hetkisen äänettömyyden jälkeen:

— Ettäkö sinä muka olisit niin loistavasti kaikki asiasi hoitanut! Et edes rahojasi osaa tallettaa sellaisiin pankkeihin, jotka eivät tekisi kuperkeikkoja.

— Taasko sinä vetelet sitä Maanviljelyspankin konkurssia?

— Eikö sitten kannata? Ei niitä viisiä tuhansia noin vain kannattaisi heitellä pankkiherrojen kitaan!

— Mikä mennyt, se on mennyt, siitä ei enää kannata puhua, ärähti Vanhala yksikantaan.

— Mutta kannattaapas siitä, jos oma poikasi tuhlaa jonkun satasen.

— Kannattaa niin! Turhuuksiin eivät jouda rahat — eikä turmelusta tuottaviin…

— Vielä turhemmassa ne ovat pankkiherrojen —

— Älä natkuta aina sitä yhtä. Ja sanon minä sen, että ellei Heikki muuta tapojaan, niin… Eikä siinä tästä lähtien ole armoa sinullakaan. Sama tuomio. Kuulitko! Minä en kärsi, että te yksissä tuumin kavallatte minua. Jos olisitte vieraita, niin en ihmettelisi. Mutta kun oma väki viitsiikin varastaa! Olen jo pitkän aikaa huomannut. Teissä on kaikissa sitä vikaa, niin pienissä kuin suurissakin. Tuokin nuorin tytön kehveli, vaikk'ei vielä osaa erottaa hyvää pahasta, niin varastelemiseen sillä jo on taipumuksia. Ja se on sinun syysi. Sinä olet itse sellainen. Ei siis ihme, että lapsetkin oppivat. Vaikka sehän taitaakin olla perittyä.

— Häpeemätön nahjus, saituri, saivartelija! hihkui emäntä, joka ei mielestään löytänyt kyllin sopivia nimityksiä.

— Tuki suusi, sanon minä, kivahti Vanhala kimmoten seisoalleen. Hän asteli muutamia kiivaita askelia permannolla. Aikoi sitten ulos, mutta kun Heikki tuli ovessa vastaan, estyi hänen menonsa.

— Sinä kuulit mitä sanoin. Paina se mieleesi, murahti hän Heikille, pysähtyen tämän eteen uhkaavana.

— Kuulinhan tuon jo, äännähti Heikki alakuloisena, samalla siirtyen pois isänsä julman katseen alta.

— Hyvä että kuulit, jatkoi Vanhala entiseen tapaansa. — Mutta muista myöskin tästedes olla kajoamatta piikaan, jos sellaisen sattuisi saamaan. Olen koettanut kysellä, mutta eivät tytöt näy olevan halukkaita tulemaan meille. Sitä paitsi olemme sinun tähtesi joutuneet naurunalaisiksi. Emmekä suotta olekaan. No! Mitä toljailet? Laittau valjastamaan hevosta ja vedättämään pellolle lantaa. Mutta valitse sulempia paikkoja, mihin kaadat kuormat, äläkä hangelle. Yläpää peltoa on jo sulaa.

Sen sanottuaan Vanhala livahti ovesta ulos ja kotvasen kuluttua hän oli jo iljanteisella kujalla samoamassa Laitilan kylää kohti.

Kevätahava puhalteli hänen hartioihinsa ikään kuin kehoittaen häntä kiivaampaan käyntiin. Aurinko paistaa lekotteli täydeltä terältään, sulatellen hankia ja pehmitellen maassa olevaa routaa. Järvi kalisteli kahleitaan, ja suuria jääröykkiöitä ajautui Vanhalanpuoleiselle rannalle, josta levisi kosteankoleata ilmaa lähiseudulle.

Vanhalan lähdettyä istuivat äiti ja poika hyvän aikaa vaiteliaina, kunnes koulusta palaavat lapset katkaisivat hälinällään hiljaisuuden. Heikki nousi lähteäkseen, ja emäntä äännähti pitkäveteisesti:

— Olipas se tänään tulisella päällä.

— Oli, virkkoi Heikki lyhyesti. Ja meni.

* * * * *

Jo viikon päivät oli Heikki ollut kovin miettiväinen. Missä vain hän liikkuikin, niin aina askartelivat hänen aatoksensa toisaalla. Hän oli käynyt entistä harvasanaisemmaksi ja hitaammaksikin kaikissa liikkeissään. Hän näytti niin salaperäiseltä, että hänen äitinsä oli jo pari kertaa kysäissyt: — Mitä sinä oikein haudot?

Mutta suoraa vastausta hän ei antanut. Murahtipahan vain jotain ja meni menojaan. Isäntääkin jo vaivasi tämä nuhjailu ja salaperäisyys, ja hän alkoi epäillä pahinta. Rahoja hän ei uskaltanut pitää paljoakaan käsillä ja niitä vähiäkin käyttörahoja piilotteli ja varjeli kuin silmäteräänsä. Hän oli ruvennut epäilemään, että Heikki kenties kähveltää ja toteuttaa sitten jo aikoja uhkaamansa Amerikkaan lähdön.

Siitä päivästä lähtien hän sitä enemmän pelkäsi, kun tuo kova riita oli ollut ja hän tuli uhanneeksi ajaa pojan pois kotoa. Siinä hän katsoi olevan kyllin syytä pelkoon, sillä siitä astihan Heikin käytös oli ollut toisenlaista kuin ennen.

Päivä päivältä heidän elämänsä jännittyi, ja yhä enemmän he rupesivat toisiansa epäilemään ja pelkäämään, eikä oikein missään asiassa tahtonut puhe luistaa. Tosin tuo silloinen riita oli jo unohdettu ja isännän ja emännän välit ennallaan, mutta Heikin omituinen käytös antoi kumpaisellekin päänvaivaa.

Tänään he taas olivat tavallista hiljaisempia, kun Heikki äsken kylälle lähtiessään ei ollut vastannut heidän kysymyksiinsä. Mihinkähän se meni ja viipyneeköhän kauankin? aprikoivat he kumpainenkin, saamatta kuitenkaan vastausta.

Heikki kulki kylän kujalla pää kumarassa, suunnitellen lähtöä näiltä mailta. Helsinkiin hän oli päättänyt. Siellähän se Eino kertoi olevan jos jotakin kummallista. Saisihan tuota katsella maailmaa, ajatteli hän. Ellen viihdy siellä, niin tulenpahan takaisin. Pyydän ukolta ja äidiltä anteeksi, sillähän siitä pääsee. Eivät he niin kovia ole, etteivät takaisin ottaisi. Tunnenhan minä jo heidät. Ja onhan hauska peloitella äijää: näyttää, ettei sitä hänen armojensa alla eletä, ja että on sitä maata muuallakin! Se on päätetty!

Hän nosti äkisti päänsä ja ojensi vartaloaan ikään kuin pudistaakseen luotaan kaikki pelonaiheet ja epäilykset.

Kunpa nyt sattuisi se Kettusen Iivari olemaan kotona. Hän se on aina intoillut lähteäkseen. Nyt nähdään onko pojalla sisua.

Näissä ajatuksissaan hän oli ehtinyt veräjälle, josta erkani polku. Se johti peltojen poikki Kettusen talolle ja oikaisi melkein puolisen kilometriä. Polku oli nyt sitä paitsi parempi kävellä kuin veden vallassa olevat kujaset, vaikka se olikin toisin paikoin pehmeätä. Hän kiipesi yli veräjän ja kiiruhti ripein askelin Iivaria tapaamaan.

Lähetessään taloa hän näki vähän matkan päässä aitovierellä jonkun mieshenkilön ahertelevan aidan korjauksessa. Ensin hän luuli tätä Iivariksi, mutta tarkemmin katsottuaan tunsi hänet Amalian keskenkasvuiseksi veljeksi. Hän käänsi päätään ja mitään virkkamatta painalti ohitse ajatellen: mitähän tuo täällä — onkohan palkkautunut Kettuselle paimeneksi ja nyt kesää odotellessaan teeskentelee minkä mitäkin talon töitä?

Pihamaalla tervehti Heikkiä murahtaen talon tuuheakarvainen, isohko, hyvin syötetyn näköinen koira, joka hampaitaan näytellen asettautui hänen tiellensä. Mutta kun Heikki lausui koiran nimen, poistui se häntä koipien välissä pirtin portaiden viereen, asettuen siihen maata.

Pistäydyttyään pirttiin Heikki kohtasi odottamattoman henkilön: Amalian äitimuori istui isohkon pirtin peräseinällä olevan akkunan ääressä kehräten nyt keväällä kerittyjen lampaiden villoja. Hänet huomattuaan Heikki aikoi vetäytyä ovelta takaisin, mutta muori ehti huomata hänet ja äännähti silmiään siristellen:

— Heikki tulee vain peremmäksi — en minä syö.

— Mitäpäs minä… On vain vähän kiire… Eiköhän Iivari olekaan kotona?

— Kotonahan se… Eikö lie kujassa havunhakkuussa. Siellä tuo äsken oli. Mutta kovinpa ylpeäksi tämä Heikki on käynyt, kun ei enää hyvää päivääkään sano.

— Olin niin ajatuksissani, koki Heikki selittää.

— Ka, niinhän te nuoret. Ette välitä meistä vanhoista, semminkään ruotilaisista. Ja mitäpä minusta. Eiväthän ne rikkaat köyhistä. Mutta jumalan edessä olemme kuitenkin yhdenarvoisia, puheli muori ja polkaisi muutamia kertoja, että hänen käsissään ollut leve vetäytyi rukinrullan ympärille.

Heikki seisoi ovipielessä neuvottomana, pidellen kädellään kiinni ovesta ja kykenemättä vastaamaan. Hän olisi halusta poistunut muorin nuhdesaarnaa kuulemasta, mutta tuntui siltä, kuin jokin näkymätön olisi estänyt.

— No, mitä se Heikki siellä ovensuussa — käypi vain nyt peremmäksi, niin kerron kuulumisia ja terveisiä Amalialta.

— Lähettikö hän terveisiä? kysyi Heikki tylysti, siirtyen samassa keskemmälle. Hän tunsi olevansa utelias tietämään Amalian kohtalosta, vaikk'ei muuten hänestä välittänytkään.

— Lähetti, vastasi muori. — Hän sanoo antavansa kaikille anteeksi — sinullekin, vaikka oletkin hänet syössyt turmioon.

— Turmioon? kertasi Heikki kylmäverisesti, vähääkään kasvojaan väräyttämättä.

— Niin, kaikesta päättäen hän on hyvin onneton. Hänen kirjeensä on niin sekava, ettei siitä kaikin paikoin saa selvää.

— Missä hän nykyisin on? kysyi Heikki hetkisen kuluttua.

— Helsingissä. Silloin kun mökkimme ja tavaramme myytiin, hän meni Viipuriin. Palveli siellä pari kuukautta, mutta muutti sitten Helsinkiin erään toisen tytön kehoituksesta. Ja nyt on tyttöraukka ollut siellä palkattomana. Viikon päivät oli ollut jossain tupakkatehtaassa työssä, mutta sairastui ja täytyi jäädä pois. Nyt tuntuvat olevan hänen asiansa huonosti. Epäilen, että hän on…

Sanat takertuivat kurkkuun, ja muori pyyhki esiliinallaan kyyneleitä kurttuisilta poskiltaan. Heikkiin tämä kertomus ei tehnyt juuri minkäänlaista vaikutusta. Hän näyttikin ajattelevan jo aivan toisia asioita ja tähysteli akkunasta pihalle.

— Eikö se käy yhtään Heikin sydämelle? kysyi muori kyyneltensä lomassa.

— Minunko? Mitäpä minä toisista. Tässä on tietämistä itsestänikin.

— Kovin on kova. Vaikka juuri Heikin tähden olemme joutuneet mierolle, niin ei edes sääli.

— Minunko tähteni! kivahti Heikki. — Enhän minä teitä mökistänne häätänyt.

— Vaikk'ette, niin teillä siinä on suurin syy. Ellei Amalia olisi joutunut sellaiseen tilaan, että tuli siihen mökkiin meidän rasitukseksemme, ja ellei isänne olisi kiirehtinyt meiltä velkaamme, niin aivan hyvin me olisimme voineet maksaa maanvuokran, eikä kartanonherra olisi meitä vielä hätyyttänyt, ei ainakaan muutamaan vuoteen.

— Eihän ole minun syyni, että isäni ja äitini teitä siitä velasta ahdistivat. Ja ellei Amalia olisi ruvennut käräjöimään, niin he olisivat kyllä odottaneet.

— Vai emme me olisi saaneet edes koettaa onkia lapselle eläkettä! Kyllä minun täytyy sanoa, että Heikki on aivan tunnoton!

Tätä ei Heikki ollut kuulevinaankaan. Jatkoi vain:

— Ja sitä paitsi oli herra sanonut isälle, että hän olisi jo muutenkin teidät käskenyt maaltaan pois — ainakin siltä paikalta, sillä hän rakennuttaa siihen huvilan. Oli kehunut sitä rinnettä kauniiksi.

— Se on väärää puhetta! Hän ei olisi vielä käskenyt, jos vain olisimme voineet maksaa vuokran. Se oli hänelle hyvä tekosyy. Isäsi ja äitisi olivat sitä paitsi yllyttäneet…

— Se ei kuulu minulle, ärähti Heikki matalasti ja kääntyi lähteäkseen.

Iivari tuli ovessa vastaan ja vetäytyi Heikin kehoituksesta takaisin eteiseen. Kursailematta Heikki kävi asiaan ja virkkoi:

— Nyt on Simo sillä päällä, että lähtee! Tuletko mukaan, kun aina olet uhkaillut?

— Nytkö? Een minä… En tällä kertaa. Joskus toiste sitten. Olemme nyt isäukon kanssakin sovinnossa, niin…

— Sovinnossa päivän pari ja sitten taas riidoissa!

— Ei tiedä. On kulunut jo useita viikkoja, ettei ole ollut väärää puhetta. Ukko on ruvennut antamaan perään. Eikä tässä sitä paitsi ole rahojakaan.

— Niistä ei huolta! Olen saanut kähvelletyksi lähes puolen tuhatta. Kyllä me jonkun aikaa pärjäämme. Ja pääseehän sieltä sitten takaisin, ellei vetele. Mutta kunhan saadaan ukoilta sisu pois. Ja näkeehän siellä vähän maailmaa.

— Ei, en minä nyt viitsi.

— Siispä lähden yksin.

— No, kirjoitahan, jos pitempään viivyt. Heikki aikoi lähteä ja oli jo ulkopuolella veräjän, kun hän taas näki Amalian veljen.

— Kuulehan, Iivari! huusi hän.

— No? kysyi tämä lähestyessään.

— Onko tuo poika ja muori nyt teillä?

— On. Ukko ne huusi.

— Eivät siis joutuneetkaan kirkonkylän Karvoselle?

— Eivät. Se peruutti huutonsa.

— Hihhih, vai peruutti, nauroi Heikki. — Et siis lähde?

— En.

— No, terve sitten.

— Terve.

Pettyneenä alkoi Heikki astella samaa tietä, jota oli tullutkin. Taas hän vaipui ajatustensa valtaan, ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä ahtaammalta hänestä nämä kotitanhuat tuntuivat. Kotitalonsa veräjälle hän pysähtyi ja heitti kaihoavan katseen kauas etäisyyteen. Ja kun hän asteli pirttiin ohi kujan, jossa Rusko rouskutteli päivällistään ja höristeli hänelle korviaan, niin hänen mielensä teki sanoa sille hyvästit sekä lisätä: ottaisin sinutkin mukaani, kun se vain kävisi päinsä.

Pirttiin päästyään hän oli niin hajamielinen, ettei osannut istuutuakaan, vaan tallusti akkunan ääreen ja tähysteli ulos, kuulematta edes äitinsä ensi äännähdystä:

— Mikä sinua vaivaa?

Vasta kun tämä oli toistanut samat sanat, kääntyi Heikki verkkaan ja sanoi:

— Mitä?

— Sitä minä vain, että mikä sinuun on mennyt? jatkoi emäntä.

— Ei mikään, vastasi Heikki huoahtaen ja istui.

Vähän ajan kuluttua laahusti Vanhalakin puodista ja uteli, mikä Heikkiä vaivaa, mutta tämä ei selittänyt sen paremmin asiata; keksipähän vain joitakin verukkeita ja pysyi omissa ajatuksissaan.

Illallisen aikanakaan ei Heikki ollut kotona. Oli lähtenyt naapuriin ja kulutti siellä iltansa. Vasta makuulle menon aikana kähmi vuoteeseensa.

Aamulla Heikki nukkui tavallista kauemmin, eivätkä vanhuksetkaan häntä herättäneet, kun tiesivät, ettei hän ole hyvällä tuulella.

Vanhala oli ehtinyt käydä jo pellolla tarkastuksillaan ja istui nyt pirtin penkillä katsellen savisia saappaitaan ja imeskellen juuri sammunutta piippuaan, kun Heikki vääntäysi kamarista pirtin puolelle katsomaan, oliko jäänyt kahvia.

— Istuhan! Minä laitan heti kahvia, liverteli emäntä. — Eikö se tuo ukkokin jo juone toisen kerran ja minäkin… Nousimme jo ennen auringon nousua, niin kyllähän se taas jo maittaakin, puheli hän kuppeja pöydälle asetellessaan.

Koko kahvinjuonnin aikana ei puhuttu halaistua sanaa. Juotuaan ja noustuaan pisti Heikki lakin päähänsä, painaen sen niin syvälle kuin voi, ja äännähti kylmäkiskoisesti:

— No, hyvästi nyt.

— Mihinkä sinä —? ehätti Vanhala, mutta Heikki oli jo silloin ovesta ulkona.

Emäntä hypähti pystyyn ja laahasi kiireimmän kaupalla lihavan olemuksensa portaille sekä huusi siitä Heikin jälkeen:

— Heikki, sinä! Mihinkä sinä —?

Mutta kujalla kulkija ei kääntänyt päätään, muutteli vain tavallista rivakammin jalkojaan, aivan kuin joku olisi häntä kiirehtinyt.

Vanhalakin oli vaistomaisesti noussut pystyyn ja katseli nyt akkunasta poikansa menoa.

Emännän palattua ja Heikin kadottua näköpiiristä istahtivat molemmat huoahtaen.

Kului kotvanen äänettömyydessä. Sitten emäntä äännähti:

— On se aika tuittupää!

— Sellaiseksipa sinä sitä kasvatitkin. No, kaadahan kahvia kuppiin.

Taas istuivat vanhukset pöydän ääressä, kumpainenkin vaiteliaana ja raskain mielin. Ulkona puhalteli kevätahava taivaan vetäytyessä synkkään pilveen. Variksetkin pellonpientareilla näyttivät alakuloisilta.

X

— Onko päällä?

— On, kuului kolmesta suusta yht'aikaa. Mutta neljäs sanoi:

— Ei! Älähän vielä. — Hetkisen selattuaan kahta korttia hän jatkoi: — No, pata pitää!

— Eipä pitänytkään, äännähti ensin puhunut voitonriemuisesti ja löi samassa ruutusotamiehen kivelle.

Toisten kasvot vetäytyivät happamen näköisiksi, kun voittaja veti rahat taskuunsa.

— Jo viides katko, murahti eräs tyytymättömänä. — Onkohan tämä vain rehellistä peliä!

— Rehellistä, matki voittaja. — Tee työ ja opi pelaamaan!

— Ei se ole minun työni, jamasi taas edellinen. Jamaaja oli Heikki Vanhala.

— Onhan. Minä tein viimeksi.

Heikki otti korttipakan ja alkoi sekoittaa sitä. Toiset tiputtelivat äänettöminä rahoja kivelle, ja kun Heikin silmä vältti, iskivät he toisilleen silmää ja vaihtelivat kortteja.

Pelaajia oli viisi. He istuivat puolitiessä kallion rinnettä sokkelontapaisessa muodostumassa. Vähän alempana kallionkielekkeellä loikoi kaksi kohta keski-iässä olevaa naista päivää paistattaen.

Toista heistä nimitettiin Pensas-Leenaksi ja toista Turun-Kaisaksi. He olivat väsyneen ja elämäänsä kyllästyneen näköiset, ja kumpaisenkin poskipäillä oli juovikas, ruskeahko juoponpuna, joka selvästi erottui ohuen ihomaalikerroksen alta. Kaisan nenän vierustat ja silmänalustat olivat sinertävät, todisteena elostelusta, kasvot kaidat ja poskilihakset kuihtuneet. Hänen ohuet, tiukasti yhteenpuristetut huulensa olivat kellertävänpunaiset ja tekivät nyt, hänen elottomien harmaiden silmiensä tuijottaessa, melkeinpä inhoittavan vaikutuksen.

Leena sitä vastoin oli verevämpi, pyöreäposkisempi, eikä näyttänyt aivan niin rappeutuneelta kuin edellinen. Eivätkä hänen silmänsäkään olleet yhtä elottomat, vaan kajasti niiltä väsymyksen ilmeestä huolimatta jonkun verran elämänhalua, vieläpä iloisuuttakin.

Naisten vieressä virui Jaska, aina vähän väliä kääntäen kylkeänsä ja pakisten minkä mitäkin rivouksia naisille, jotka välinpitämättömän näköisinä, kuitenkin silloin tällöin hymähtäen, häntä kuuntelivat.

Kallionhuipulla oli pyöreähkö, muutaman leiviskän painoinen kivi. Tätä vasten, auringonpuoleisella sivulla, nojasi keskikokoinen, terveeltä näyttävä, noin 25-vuotias nuori mies. Hänellä oli tuuheat, vaaleat kulmakarvat ja samanväriset pienet, kiverät viikset, jotka näyttivät hyvin hoidetuilta, vaikkei hänen muu ulkomuotonsa ollutkaan kehuttavassa kunnossa. Hänen pukunsa oli tumma ja niin lian tahraama, että hädin tuskin saattoi erottaa sen alkuperäisen värin. Housut olivat kovin huonot, takapuolella löi riekale riekaletta, ja jaloissa oli hänelle liian isot kengänrisat. Siinä lojuessaan verestävin silmin, karkeine parransänkineen ja likaisine kasvoineen, hän teki kolkon, melkeinpä peloittavan vaikutuksen. Mutta kun lähemmin tarkasti hänen pystynenäänsä, joka kiilsi ja punoitti, ja kun syvemmälle katsoi häntä silmiin, niin hänestä sai aivan toisen käsityksen. Hänessä näki veitikkamaista huolettomuutta, joka kuitenkin saattoi aavistamaan, ettei hän ole syntyisin aivan näistä piireistä, joissa hän nyt eleli. Hän oli jonkun verran sivistynyt, mutta rappeutunut pikkuporvarin poika ja oli jo vuosia kulutellut täällä juoppojen, huonomaineisten, varkaiden, porttojen, markkinahuijareiden y.m. rikoksentekijäin ja vankila-asukasten parissa.

Hänen nimensä oli Perttu Pennala. Hänellä oli heleä ääni, ja usein hän lauluillaan ilahutti toisia. Nytkin hän siinä puoliviistossa istuma-asennossa hyräili jotain rekilaulua ja maistoi silloin tällöin pullostaan, jonka aina asetti kalliolle seisoa töröttämään.

Päivä oli helteinen. Kultaisena keränä vieri aurinko taivaalla, jossa vain muutamia valkeita pilvenhattaroita leijaili kevyinä kuin joutsenet lammikossa. Laaja, matalan havumetsän ympäröimä kallio hohti kuumuutta kuin kokkotulen hiillos, ja nuo kodittomat ihmiset näyttivät tässä helteessä tyytyväisiltä. Näki selvästi, että he ihan nauttivat vapaudesta, mutta samalla kuvastui jonkinlainen pelko jokaisen kasvoilla, ja vähän väliä he höristivät korviaan ja aivan kuin vavahtivat kuullessaan outoa ääntä. Aina silloin välähti kaikkien mieliin pako ja vaistomainen aavistus tämän rauhaisan piilopaikan kadottamisesta. Tämä oli siksi paljon syrjässä, että vain kaukaisena huminana kuului tänne kaupungin melu ja hälinä.

Kului aikaa.

Naiset ja Jaska olivat jo hetkisen nukahtaneet ja heränneet taas. Jaska haukotteli ärjähdellen ja ojenteli jäseniään. Sitten hän taas vaihtoi muutamia sanoja Leenan kanssa. Vähän ajan kuluttua he siirtyivät jotain rahasta puhuen metsään.

— Sinulla ei ollut herttaässä päällä, vasta jälkeenpäin muutit! kuului Heikin vihasta sähisevä ääni.

— Älä mökötä, sanoi toinen.

— Mikäs on mököttäessä, kun uskaltaa! kivahti taas Heikki.

— Älä sinä nulikka kinastele aikamiesten kanssa! ärähti eräs vanhempi joukosta. — Ei tässä kukaan ole vääryyttä tehnyt!

— Mutta on! Taidatte olla kaikki samassa juonessa.

— Tuki nyt ajoissa suusi, muutoin sinun ei käy hyvin, poika.

Nyt kuohahti Heikin sisu. Hän meni aivan sanattomaksi, veti puukon tupestaan ja aikoi hyökätä riitakumppaninsa kimppuun, mutta samassa hän sai takaapäin niin voimakkaan iskun, että kaatui ja ase kimposi hänen kädestään loitolle. Ylös päästyään hän hyökkäsi käsiksi vihamieheensä, mutta taas he miehissä löivät hänet maahan ja alkoivat piestä.

— Hei pojat, helkkarissa! Ketä te peittoatte? kaikui vasemmalta kallionrinteeltä käheä ääni.

Kurittajat keskeyttivät ja käänsivät katseensa tulijaan.

Hän oli pienehkö, laiha ja kalvas keski-ikäinen mies. Hänen tummat, harvat viiksensä räpättivät suun päällä, ja hänen pienet tihrusilmänsä säteilivät iloa, mutta samalla jonkun verran pelkoakin. Vaatteet olivat risaiset ja lian tahraamat, ja päässään oli hänellä leveälaitainen huopahattu, joka oli päältä rikki. Reiästä pisti esiin muutamia hiuskarvoja, jotka tekivät hänet lystikkään näköiseksi. Hänen nokisia kasvojaan pitkin virtailivat hikikarpalot piirrellen uomia, joista tummahko iho pääsi pilkistämään.

— No, eikö totta vie olekin Tanu! Mutta missä helkkarissa sinä olet rypenyt? Olethan musta kuin kekäle, puheli eräs miehistä.

— Eikä ihme, vastasi Tanu vielä läähättäen ja astuen lähemmäksi toisia. — Olinhan kekäleelle kuuluvassa paikassakin.

— Missä, missä? utelivat toiset melkein kuin yhdestä suusta.

— Selitähän toki mistä tulet ja mikä lempo sinut noin on noennut.

— Jaa, että mistäkö tulen! Kiirastulesta, hyvät ystävät.

— Siltä näyttää kuin sieltä tulisit. Poltit nahkasi?

— Kärähti vähän. Olisittepa vain olleet sellaisessa pätsissä kuin minä, niin eipä jumankavit olisikaan ikenenne irvessä. Niin, niin! Hyvä sitä täällä on lekotella ja päivää paistattaa ja odotella valmista! Mutta nyt tulee, pojat, minun vuoroni huilata ja te saatte hankkia. Ensi viikolla minä makaan kuin lehmä suossa enkä nosta päätäni muulloin kuin ruoka-ajoilla.

— Hoo! Taisipa onnistaa, koska noin kerskailet, puheli eräs. — Mutta älä ylvästele. Olet sinäkin meidän ansioillamme elänyt.

— Olet niin, äännähti toinen sylkäisten pitkän tupakkasyljen.

— Mutta kukas on kahdella viimeisellä viikolla hankkinut, häh? Kuka? No, vähät siitä, virkkoi Tanu sitten muuttaen äänensä sävyä. — Arvatkaapas, missä minä olin.

— Hiisikö sinun teitäsi tietää. Lienevät käyttäneet sinua sutina jotain savupiippua nuohotessaan.

— Etpä suuresti erehtynyt, riemastui Tanu. — En aivan sutina ollut, mutta en paljon muunakaan. Olin nähkääs höyrykattilan tulipesässä. Niin, niin, aivan totta.

— No, ka, eihän sitä kukaan epäilekään, hihihihi! nauroi eräs, ja toiset säestivät.

Metsässä risahti. Tanu vavahti ja pälyili ympärilleen. Tämän huomattuaan kysäisi eräs:

— Näetkö kärpäsiä?

— Mitä helkkarin kärpäsiä? kysyi Tanu ihmeissään. — Mitä sinä oikein meinaat?

— Että olisiko päästäsi irtautunut joku ruuvi.

— Kuinka niin?

— Kun vilkuilet tuonne, vaikk'ei siellä ole mitään!

— Pelkään, että jos poliisit… Ja sinulle minä sanon, että pidä vain omasta knupistasi huoli äläkä minun pääkoppani ruuveista.

— Älähän suutu! Leikkiä se vain oli.

— No, olkoon! — Mutta sanon minä sen, että ellei raha rupea helpommalla heltiämään, niin en jatka tätä ammattia.

— Oho! Ethän vain aio papiksi? pisti eräs.

— Vaikka lukkariksi! Mutta pois minä tämän ammatin heitän.

— Mene helvettiin! kuului etäämpää Kaisan ärtyisä ääni.

— Se on oikein! Iske sitä talonjussia päin kuonoa, kehoitti äskeinen Heikin tappelutoveri.

— Niin pitäisi pirua, virkkoi taas Kaisa. — Ensin häviää kortilla rahansa ja sitten mouruaa siitä minulle. Minun pitäisi hänelle…

— Iske jo, kehoitti edellinen. Huomattuaan, että toiset häntä vihaavat, hipui Heikki pitkin kallion sivua ja alkoi painautua metsään.

Samassa tulivat toisaalta Jaska ja Leena.

— Mikä tomppeli se tuo oikein on? kysyi eräs miehistä osoittaen menevää Heikkiä.

— En minä tiedä. Jaskahan sen tuntee.

— Jaska, mistä ja mikä se on tuo, joka tuolla menee?

— Se on Karjalasta erään talonjussin ja kauppiaan poika. Varakkaasta kodista, mutta lähti maailmalle, kai oppiakseen…

— Oppirahoja se on saanut maksaakin. Viime viikolla voitimme siltä toista sataa, kerskui eräs.

— Missä ne rahat ovat? kysyi Tanu.

— Kysy itseltäsi! Olithan osallisena juomassa.

— Hihihii! nauroivat toiset. Jaska jatkoi:

— Se mies sietäisi pirusti rokkiinsa. Se on kelju. Siellä kotipuolessaan veivaili palvelustyttöjä eikä huolehdi lapsista. Eikö tuo niitä tekosiaan lienekin paossa.

Tämän sanottuaan Jaska heittäysi kalliolle pitkälleen, ja hänen antamaansa esimerkkiä seurasivat kaikki toiset paitsi Tanu, joka yhä seisoi siinä hajasäärin, likaisen näköinen käärö kainalossaan.

— Minustakin se on niin keljun ja lehmämäisen näköinen mies, että oikein iljettää, puheli eräs.

— Kun se pahus ei vain menisi antamaan ilmi sitä meidän suunnitelmaamme, epäili toinen. — Hänhän kuuli keskustelumme.

— Kuuli, sanoi Jaska haukotellen. — Mutta jos hän sen ilmaisee, niin pannaan henki pellolle kuin hiireltä.

— Se tehdään, myönsivät toiset. Mutta Tanu äänsi:

— Ei helkkarissa! Siitä voi joutua linnaan. Ja mitä me hänen hengellään… Parempi kun panemme pakaroille!

— Aina sinä niistä pakaroista… Niitä sinä olisit aika poika pehmittämään. Mutta vähät niistä! Mitä sulla siinä käärössä on?

— Tässäkö! Siinä on kolme pulloa holia, pari reikäleipää ja muutamia maksanpalasia, jotka ostin toriämmältä tullessani. Sitten siinä on tupakkaa ja kimpale voita ja läskiä, jotka löysin erään sekatavarakaupan kellarista.

— Löysit?

— Niinpä kyllä. Tai oikeammin otin omin lupini.

— Ja mitä siinä vielä on?

— Ei mitään. Eikö siinä jo olekin täksi kertaa?

— On, on, myönsivät toiset.

— No, aukaisehan se, että saamme maistaa. Tanu istuutui miesten viereen ja alkoi aukoa kääröään.

— Op helkutti, kun vesi jo valuu kielelle, äänteli eräs.

— Älä nuolaise, ennen kuin tipahtaa, sanoi Tanu kiskoessaan pullosta korkkia.

— Lyö vain kaikki auki yksin tein, puheli taas eräs. — Kyllä ne kuitenkin juoduksi tulee.

Tanu levitti ruokavarat kalliolle, asetettuaan ensin siihen sanomalehden. Sitten hän aukaisi toisetkin pullot ja virkahti:

— No nyt, pojat!

Ahnaasti tarttuivat miehet ruokaan ja tyytyväisyydestä myhäillen nauttivat saalistaan.

— Tuota, kuinkas sinun sitten kävikään, Tanu, sillä retkelläsi? Kerrohan! Hyödyitkö muuta kuin nämä ruokavarat? äänteli harvaan syöntinsä lomassa eräs miehistä.

— Tosiaankin, virkahti Tanu kuin heräten. — Kysyit, sainko muuta. Sain! Rahaa sain, mutta en tiedä kuinka paljon. Ei ole ollut aikaa laskea.

— Onpa ollut kiirettä, virkkoi Jaska. — Sielläkö sinä sen tehtaan konttorissa käväisit?

— Siellä. Sain kaapin auki ja pari kourallista ehdin pistää taskuuni, niin kasööri perhana yllätti.

— Os saakeli! pääsi toisilta.

— Akkunastako pääsit sisälle?

— Niin, se oli auki. Siihen saakka kävi kaikki hyvin. Kasöörin lähdettyä päivälliselle hypähdin minä sisään. Viereisestä huoneesta kuului ääniä ja tehtaan puolelta kolinaa, mutta niistä en välittänyt. Arvelin, etteivät sinne toiset tule kuin kasööri, ja hänhän oli juuri lähtenyt. Mutta se peijakas palasikin takaisin. Lienee unohtanut jotain —

— Entä sitten?

— No sitten tietysti minulle kelpasi tie. Ei ollut aikaa katsoa mistä ulos pääsisin! Ovi oli lähinnä, siis siitä! Se johtikin viereiseen huoneeseen. Konttoristit hypähtivät ylös kuin ammutut. Ennen kuin he kerkisivät ällistyksestään tointua, painalsin minä ovesta… Ja vie sun helvetti, taas väärästä… Se vei näet tehtaaseen… Oli alkanut vimmattu takaa-ajo. "Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni!" kuulin huudettavan. Minä pujottelin kuin kärppä kivikossa, hyppelin kuin orava… Se oli villiä tanssia, pojat!

— Sen uskomme, myönsivät toiset.

— Pääsin viimein pannuhuoneeseen. Lämmittäjä oli onneksi hiiliä kärräämässä. Näin, ettei toisessa tulipesässä ollut tulta. Pälkähti päähäni pistäytyä sinne. Ellen sitä tehnyt, olisin aivan varmasti poliisien käsissä.

Päästyäni tulipesään vedin luukut perässäni kiinni ja painausin pesän pohjalle. Tuhat lempparia, kuin siellä olivat paikat kuumat ja nokiset! Arvattavasti se oli jätetty jäähtymään puhdistamisen tarkoituksessa, eikä siitä pitkää aikaa ollut kulunut, kun siellä oli ollut tuli.

Peräpakaroitani poltti niin vietävästi, mutta ei auttanut ähkiä eikä liikkua, vaikka hikoilin pahemmin kuin saunan löylyssä ja vaikka siihen paikkaan olisin paistunut.

— No, sitten?

— Kun he aikansa olivat turhaan etsineet, niin palasivat töihinsä. Pidin silmällä, milloin lämmittäjä ei ollut saapuvilla, ja tulin ulos sekä samalla painalsin metsänpuoleisesta avoimesta akkunasta tieheni. Ja nyt olen tässä!

— Oletpa — oletpa ollut kiipelissä.

— On se ollut, myönsivät toiset.

— Eivätköhän poliisit ole jäljilläsi?

— En luule olevan.

Samassa osui Tanun katse Kaisaan, joka yhä lojui kalliolla, ja hän sanoi hiukan ihmetellen:

— Tuossahan tuo Kaisa on, vaikka Jeremias sanoi, että poliisi häntä eilen kuljetti.

— Olivat laskeneet vapaaksi, tiesi eräs.

— Sanoit Jeremias, yhtyi Jaska puheeseen. — Milloin näit hänet?

— Tänä aamuna Kaartin torilla. Eikö hän ole käynyt täällä?

— Ei. Lupasiko tulla?

— Lupasi, vastasi Tanu kaataen pullonpohjassa olleen nesteen kurkkuunsa.

— Minä vähän epäilen sitä Jeremiasta, virkahti kulmiaan rypistäen eräs miehistä, jonka nimi oli Anttoni ja joka tunnettiin ovelaksi taskuvarkaaksi.

— Kuinka niin? kysyi Jaska kellistäen itsensä kalliolle.

— Muuten vain. Hän näyttää niin aralta ja kömpelöltä. Ja aina hän puhuu vaimostaan ja lapsistaan ja rehellisyydestään ja katuu, että tuli lyöttäytyneeksi joukkoomme. Voiko sellaiseen mieheen luottaa? Kun hyvin sattuu katumapäälle, niin menee ja ilmaisee aikeemme. Silloin olemme kiipelissä joka sorkka.

— Ei mene. Ole huoletta, vakuutti Jaska. Ja jatkoi pienen vaitiolon jälkeen: — Minä tunnen miehen. Jyrkkä ja suoraluonteinen, pitää sanansa, sen takaan. Onhan hänestä tietysti ensin outoa tämä tällainen elämä — oli se minustakin — mutta pian hän tähän tottuu. Ja silloin saamme uskoa, että joukossamme on mies eikä vain paljaat housut.

— Kyllä hänestä ennemmin mies tulee kuin pienestä pojasta, sitä mieltä minä olen, yhtyi eräs. Mutta toinen taas jatkoi:

— Epäilen sitä. Sillä ei pieni poikakaan vuodata kyyneleitä, jouduttuaan joukkoomme, niin kuin Jeremias. Hän toissa päivänä itki ihan selvästi.

— Siitäpähän karaistuu. Tässä tapauksessa kyyneleet tekevät hyvää jälkeä. Itkiessä katkeroituu mieli. Se lisää sisua ja nostattaa vihaa. Se on poikaa se. Sitä tarvitaan tässä ammatissa enemmän kuin kivitöissä, puheli Jaska harvakseen.

Toiset vaikenivat.

Vähän ajan kuluttua kysyi eräs joukosta:

— Missähän se Perttu —?

— Tuollahan se kuorsaa, tuolla kiven kupeella, sanoi toinen osoittaen ylös kalliolle.

— Perttu hoi! Nousehan ryypyille! huusi Tanu. — Peijakas, kun unohdimme parhaan miehen. Hei, Perttu! Kuulitko!

Hän oli todellakin helteen ja pullonsisällyksen vaikutuksesta nukahtanut ja kähmi nyt öristen ylös.

— Mikä siellä on hätä?

— Tule ryypyille!

— Enpä välitä nyt. Minulla on itsellänikin. Kyllähän te miehissä ne vähät juotte.

— Kyllä niin, mutta ajattelin, ettei se tuohesta ole sinunkaan suusi.

— Ei niin! Ja hyvähän tuo on, että muistitte minuakin raukkaa…

Viimeiset sanat tulivat laulamalla.

Miehet muuttivat puheenaihetta, ja jokaisen kieli alkoi laulaa entistä ehommin. Pohmeloisiin päihin oli tuo vähäinenkin juoma vaikuttanut, niin että he olivat jo hienossa hiprakassa. Perttu asettautui taas entiseen asentoonsa ja lauloi:

"Yhdeksän vanhana kotoani läksin. Oliko se vieläkin aikaista —"

— Kitas kiinni! ärähti Kaisa. — Saat mölinälläsi poliisit niskaamme.

— Paljonko tahdot, jos olet hiljaa etkä sekoita lauluani, pisti Perttu ja alkoi taas alusta:

"Yhdeksän vanhana kotoani läksin —"

Pitemmälle hän ei ehtinyt, kun Kaisa jo taas sanoi:

— Lieneekö sinulla kotia ollutkaan!

— Olisinhan silloin sinun veroisesi, sinun, joka olet roskalaatikosta löydetty. Sellainen oli sinun synnyin majasi, ja eiköhän sinua sieltä kuollessakin tavata. Sinun ei kannata puhua minun kanssani. Ethän tiedä edes isäsi nimeä — tuskin äitisikään. Eikä sitä tiedä, vaikka olisit taivaan lintujen tipauttama!

— Älkää te viittikö riirellä, sanoi eräs miehistä siirtyessään naisten luo.

Perttu oli hetkisen vaiti. Sitten hän kohottautui kivelle, asetti kätensä poskelle ja kyynärpään polvensa varaan ja katseli kaihomielisen näköisenä kaupungille päin auringon kultaaman metsikön yli. Vähän aikaa siinä istuttuaan hän alkoi laulaa ääntään hilliten:

"Vanki raukka, valjuposki joskus lauluun laukeaa. Ääni särkyy sellin seiniin, kaltereihin kajahtaa."

Ennen kuin hän oli päässyt säkeistön loppuunkaan, kiilsi hänen silmänurkassaan kirkas kyynel. Viimeistä säettä laulaessa värähteli hänen äänensä, ja rinnassa oli pelon, kaihon ja muistojen synnyttämä polttava tunne. Hänen mieleensä palasi vankila, jonka muurit nyt tuolta auringon valaisemina hänen silmiinsä kangastivat. Hän muisti siellä oloaikaansa: pientä koppia, jossa hän rangaistustaan kärsi ja jonka pienestä ristikkoakkunasta aurinko silloin tällöin pilkisti, synnyttäen katkeran vapaudenkaipuun; tuo sama aurinko, jota hän nyt saa vapaudessa ihailla ja joka häntä hyväilee.

Tukalalta tuntui olo siellä, mutta ei suloiselta täälläkään, jatkoi hän ajatuksiaan. Olihan siellä edes ruokaa, joka aika, jota ei ole täällä vapaudessa. Sen pieni, ahdas piha, kaikuvat käytävät ja ankarat vartijat, ne olivat tulleet jo tutuiksi, ja melkeinpä nytkin nämä olosuhteet niihin jälleen vaihtaisi!

Kun hän tähän asti oli päässyt ajatuksissaan, silloin yht'äkkiä kuului metsästä aivan läheltä hevosten jalkain kapsetta. Kaikki miehet ja naiset hypähtivät pystyyn huudahtaen:

— Ratsupoliiseja!

Samassa nämä hyökkäsivätkin kallionrinnettä ylös, ja etumainen ärjyi:

— Täälläkös te senkin roistot nyt majailette! Piiskat vingahtelivat ilmassa, ja kalliolla lojuneet pakenivat kuin henkensä edestä.

XI

Seuraava päivä valkeni tyynenä, pilvipoutaisena. Luonnossa oli hiljaista. Näytti siltä, kuin nuo vihreälehväiset puutkin olisivat levänneet ja odottaneet aurinkoa herättäjäkseen. Jonkinlainen raskasmielisyys verhosi kaikkea, ja tuntui kuin yli seudun olisi vedetty suruharso. Läheiseltä maantieltä kuului silloin tällöin kiitävän auton torven törähdys, ainaisen ihmismeren lainehtimisen merkkinä.

Perttu istui kivellä kulmiaan hieroen. Hän oli juuri äsken herännyt läheisessä heinäladossa ja muisteli nyt illallista juopotteluaan. Vähitellen hänelle selvisi missä oli. Hän oli melkein samoilla paikoilla, mistä poliisit eilen ajoivat heidät, vähän loitompana, ajatteli hän. Ja nyt hänelle alkoi selvitä, mitä varten hän oli tänne tullut. — Meidänhän oli puhe täällä tänään kokoontua, ja minä vakuutin olevani ensimmäinen mies paikalla. Niinpä näyn olevan. Mutta missähän ne toiset viipyvät? Vai eikö liene kello vielä kymmentä. No, ehkäpähän tulevat.

Hän heittäysi pitkäkseen karulle kalliosammalelle ja antoi aatostensa siirtyä toisiin asioihin.

Kyllä on kirottua tämä meikäläisen elämä, ajatteli hän ja oli jo vähällä lausua sen ääneen, mutta huomasi samassa olevansa yksin. Saamari sentään, melkein aina saa olla nälkäisin vatsoin. Sen lisäksi ihmisten kauhuna, mutta myöskin pilkkana, ylenkatsottuna ja halveksittuna. Ei helvetti soikoon! Tästä täytyy tulla loppu! — Hm. Mitä minä ajattelenkaan. Miksi lopettaisin tämän elämän? Ja kuinka. Koskaan ei minulle entisissä seurapiireissä arvoa annettaisi, vaikkakin parannuksen tekisin ja työllä rupeaisin itseäni elättämään. Ja tuskinpa elämäni siitä paljoakaan paranisi. Yhtä usein, vieläpä useamminkin näkyvät rehelliset, työllä itseänsä elättävät, rupeavan illallisetta maata. Helvetinkö hyötyä siitä sellaisesta työnteosta on, kun toiset sen tulokset kuitenkin vievät. Ei! Parempi näin! Eihän tarvitse edes sitä pahoitella, että toiset ansioillani rehkivät ja rellestävät ja päälle päätteeksi hymyilevät pilkallisesti ohikulkiessaan. Jumal'avita! Sitä en kärsi!

Sitten vielä olisivat asiat toisin, kun en olisi tähän joukkoon joutunut. Kun ei sitä helvetin tulilientä olisi ollut maailmassa. Se on syynä turmiooni; se on myrkyttänyt vereni, riistänyt minulta tahdon ja tarmon, repinyt, raadellut ja pirstonut kaiken ihmisyyteni. Se kirottu neste kiihoitti intohimojani ja raastoi minut tälle tielle. Sitä virtasi jo syntyissäni suonissani: isäni, isoisäni ja kenties hänenkin isänsä suonissa. Se on perittyä, siihen minulla on ollut synnynnäiset taipumukset, eikä niistä voi niin hevin luopua…

Hänen mieleensä johtui kadotettu koti, vanhemmat, siskot, veljet ja entiset ystävät, jotka nyt eivät ole häntä tuntevinaankaan. Ja niin yhä edelleen hän muisteli sinisilmäistä, pellavatukkaista armastaan ja nuorta rakkauttaan, jonka kohtalo niin säälimättömästä musersi.

Näitä ajatellessaan hän tunsi rintaansa polttavan, ja muutama kuuma kyynel vierähti hänen luonnottoman punoittaville poskipäilleen. Mutta hetkisen kuluttua hän nousi äkisti, ravisti itseään, ikään kuin karkoittaakseen nuo tuskalliset ajatukset, ja alkoi rallattaa:

"Surun minä heitän helkkariin ja ilon otan myötä, sun fralla la lei, sun fralla la lei ja ilon otan myötä!"

Pertun istuessa Fredriksbergin metsässä toisia odotellen käveli Jeremias kaupungin vilkasliikenteisiä katuja taistellen sisällistä taistelua. Toisaalta pakotti häntä velvollisuudentunto ja oma elämisen vaistonsa hankkimaan jollain tavalla elintarpeita, toisaalta hänen omatuntonsa ja rehellinen luonteensa nuhteli häntä niistä lupauksista, joita hän oli juomaveikoilleen antanut, sekä siitä suunnitelmasta, jota kohta olisi ruvettava täytäntöön panemaan. — Toiset ehkä parhaillaan odottelevat minua, ajatteli hän, sillä määräaika alkaa olla käsissä. Mutta kotona on vaimoni huolissaan, sillä hän aavistaa meillä olevan jotain salaista tekeillä.

Perhana, kun tulinkaan sanoneeksi hänelle, että tänään minä teen lopun tästä ainaisesta puutteesta. Tänään minun täytyy saada työtä ja ruokaa itselleni ja perheelleni! Ellen saa rehellisillä keinoilla, niin… Äs, mikä houkkio minä olinkaan antaessani hänelle vihiä aikeistamme! Nyt hän suree ja itkee siellä itsensä näännyksiin. Entäs lapset! Mitä he ajattelevat, kun isä on poissa ja äiti suree. Eiväthän heidän aivonsa jaksa käsittää asian oikeata laitaa, mutta jonkinlainen vaistomainen aavistus heillä sittenkin on. Saatoinpas minä sen heidän tietoonsa ja siten sieluntuskia hänelle… Maria, Maria, kyllä sinä olet saanut kelvottoman miehen! Ja te lapset huonon isän.

Tätä ajatellessa värähteli Jeremiaan leuka, ja väkisin pyrkivät kyyneleet silmänurkkiin. Jyrisevä raitiovaunun riento herätti hänet mietteistään.

Hän oli saapunut kauppatorille ja asteli nyt verkalleen siellä vyöryvässä ihmisvirrassa, joka surisi kuin ärsytetty ampiaisparvi pesänsä ympärillä. Ja tuolta surinan keskeltä kuului peloittavia ääniä. Vähän väliä törähti torvi tai kilahti kello varoituksena sinne ja tänne liikkuville ihmisille, jotka hyörivät vähääkään välittämättä, sattuiko jollekin tapaturma vai ei.

Siellä vilinässä Jeremiaskin unohti synkät aatoksensa ja eli hetkisen huoletonna elämän virrassa. Mutta kauan ei sitä kestänyt. Taas jysähti mieleen äskeinen ajatus, ja hän oli kuulevinaan tuolta surinan keskeltä muistutuksen: Joudu! Tule! Me odotamme!

Tuskaisena hän raapaisi korvallistaan. Sitten hän poikkesi yli kadun Esplanaadille ja heittäytyi siellä hervottomasti eräälle tyhjälle penkille.

Vähän aikaa siinä istuttuaan hän huomasi vierellään sanomalehden, jonka joku edellinen istuja oli siihen jättänyt. Hajamielisen näköisenä hän otti lehden, selaili ja käänteli sitä. Yht'äkkiä osui hänen katseensa huomattavilla kirjaimilla painettuun otsakkeeseen:

Miestappo.

Silmäys tekstiin sai Jeremiaan hämmästymään. Hän luki:

"Eilen illalla klo 9:n ajoissa löi Simonkadulla joutolaismies Heikki Vanhala joutolaismiestä Edvard Pellistä puukolla rintaan. Lyöty kuoli heti, ja murhaaja vangittiin. Tapahtuman sattuessa olivat kumpainenkin juovuksissa.

Alustavassa kuulustelussa ilmoitti V. tehneensä teon kostoksi. Aikaisemmin päivällä he olivat riitautuneet korttipelissä, jolloin P. ja hänen toverinsa olivat pidelleet V:tä pahoin. Sitä paitsi olivat ensin mainitut puijanneet parin viikon aikana V:n rahat, joita lienee ollut useita satoja."

Jeremiaan käsi vaipui hiljaa alas, ja hänen mieleensä palasi Heikin kotiseutu, jossa hänkin oli ollut työssä ja loukkaantunut. Monta muutakin muistoa sieltä oli. Hän muisti ensi käyntinsä Heikin kotona, jossa hän tapasi Einon, tuon hyväsydämisen nuoren miehen, josta sitten tuli hänen avulias ystävänsä. Hän muisti siellä ensi kerran nähneensä tuon kalvaskasvoisen nuoren tytön, jonka Heikki oli pettänyt ja joka nyt maleksi täällä pääkaupungin kaduilla.

Jeremias huokasi ja aikoi uudelleen silmäillä lehteä, mutta samassa kajahti hänen edessään tuttu, lempeä ääni:

— No, terve!

— Terve, terve, sanoi Jeremias hämillään, nostettuaan päänsä. — Mihinkä matka?

— Töihin, tuonne Vladimirinkadulle. Entäs sinä? Etkö vieläkään ole saanut työtä?

— Olinhan minä muutamia viikkoja valtiolla, mutta nyt taas olen ollut jo kolmisen viikkoa työttömänä.

— Ja kesäaika…

— Niin on. Mutta ei tuota näy saavan. Perkele näkyy kiusaavan minua enemmän kuin kestänkään.

— Sano kapitalistit. Nehän ne…

— Olkoonpa syy missä tahansa, keskeytti Jeremias, mutta kovin se minua koettelee!

— Oletko taas puutteessa?

— Tietysti. Ei niistä ansioista säästetty.

— Sen arvaan. Olisinhan minä mielelläni auttanut, mutta ei ole tällä kertaa. Mutta jos tulet sinne työmaalle, niin minä lainaan toisilta.

— Kiitos, mutta en oikein jouda nyt, enkä sitä paitsi sinulta ottaisikaan. Ethän sinä ole velvollinen minua elättämään. Olet jo siksi paljon auttanut, etten voi entisiäkään hyviä töitäsi palkita.

— Mitäpä niistä, ehätti Eino. — Auttaisihan sitä mielellään vaikka kaikkia, kun vain voisi! Mitä olen antanut, ei sinun niitä maksaa tarvitse. Mutta lähdehän kanssani, niin…

— Voinhan kävellä sinnepäin, mutta rahaa en sinulta ota.

Miehet lähtivät hiljaa kävelemään pitkin Esplanaadin hiekkakäytävää, jonka kahden puolen nurmi viherti ja kukat levittivät tuoksuaan, ja jonka keltaiseksi maalatuilla penkeillä istuskeli pyyleviä naisia ja herroja.

— Minulla on kiire, virkkoi Eino heidän vähän matkaa kuljettuaan. — Päivällisaika loppuu kohta.

Kun Jeremias ei heti vastannut, jatkoi Eino:

— Mihinkä sinä aiot, kun sanoit, ettet oikein joutaisi?

— Tuonne vain, vastasi Jeremias epämääräisesti. He olivat ehtineet Vladimirinkadun kohdalle, josta Einon tuli erota. Kun he pysähtyivät, kysyi Eino:

— Etkö lähde?

— En, kiitos, vastasi Jeremias kuivasti. Nyt vasta hän muisti sanoa Einolle lukeneensa sanomalehdestä Heikin kohtalosta. Eino vastasi:

— Luin sen tänä aamuna. Ikävä juttu, muuta en voi sanoa.

— Katsohan, sanoi Jeremias äkisti poiketen asiasta ja osoittaen heidän ohitsensa kulkevaa naista, joka ei näkynyt huomaavan heitä. — Siinä nyt on Amalia. Mene! Etkö halua puhutella häntä?

Eino ei osannut sanoa mitään, katsoi vain, ja hänen kasvoillaan oli synkkä, mutta samalla jälleennäkemisen mielihyvää ilmaiseva ilme.

Vähän matkan päässä nainen pysähtyi ja jäi puhelemaan erään häntä vastaan tulleen herrasmiehen kanssa. Kului tuokio. Eino yhä katseli naista.

— Hm, hymähti hän sitten ikään kuin heräten, riuhtaisi aatoksensa toisaalle ja kysyi äkisti:

— Minne sinä siis olet matkalla: menetkö työnhakuun?

— En, vastasi Jeremias, äänessä kolkko, päättäväinen sävy. Samalla hän käänsi päätään poispäin, antaen siten Einon ymmärtää, ettei hän ollut halukas siitä asiasta keskustelemaan. Tästä huolimatta Eino kysäisi uudelleen:

— Mihinkäs sitten?

— Tuonne vain, pääsi Jeremiaalta epämääräisesti. Samalla hän teki päällään osoittavan liikkeen ja jäi hajamielisen näköisenä tuijottamaan Aleksanterinkadun ihmisvilinää.

Mutta Eino ei vieläkään hellittänyt ajatustaan, vaan jatkoi merkitsevästi:

— Ole mies! Ja katso eteesi!

— Kylläpähän tiedän asiani, murahti Jeremias vähän loukkaantuneena, ojensi kätensä ja virkkoi:

— No, terve sitten!

— Näkemiin.

Hitaasti, pää kumarassa, Jeremias alkoi astella pitkin Heikinkatua. Eino aikoi poiketa Vladimirille, mutta kääntyessään hän kohtasi Amalian tutut kasvojenpiirteet, jotka olivat käyneet entistään terävämmiksi. Amalian vierellä seisoi se herra, joka oli häntä äsken puhutellut. He olivat keskustellessaan hiljaa hipuneet siihen suuntaan, jossa Eino ja Jeremias puhelivat. Jouduttuaan heidän kohdalleen oli Amalia huomannut Einon ja tahtomattaan pysähtynyt. Hämillään ja äänettöminä he seisoivat siinä toisiinsa tuijottaen.

— Eino! virkahti Amalia tuokion kuluttua, äänessä ihastusta, mutta samalla pettymystä ilmaiseva sävy. Eino katsoi häntä tutkivasti, jäykästi kasvoihin ja äännähti sitten matalasti:

— Amalia!

He puristivat toistensa kättä. Samalla he kumpikin tunsivat lämpenevänsä. Siinä kädenpuristuksessa oli jotain tutunomaista, jotain hellää, joka muistutti menneitä aikoja. He tunsivat, että heitä vieläkin yhdisti jonkinlainen salainen side, joka ei ollut helposti katkaistavissa.

— Olipa hyvä, että satuit, sanoi sitten Eino. — Olen usein toivonut, että kohtaisin sinut, olisi yhtä ja toista puhuttavaa kanssasi. Mutta nyt minulla ei olisi aikaa. Emmekö voisi kohdata jolloinkin?

— Miks'ei! Milloin vain sinulle sopii.

— Voisitko huomisiltana, kello — sanoisinko vaikka seitsemän, täällä?

— Kyllä.

Herra, joka oli Amalian seurassa, oli tällä välin siirtynyt syrjään ja odotteli siellä Amaliaa.

— Kuka hän on? kysäisi Eino päätään nyökäyttäen herraan päin.

— Eräs… eräs tuttavani, vastasi Amalia vähän punastuen. Mutta salatakseen sitä hän käänsi taas puheen toisaalle virkkaen:

— Minulla sitä on taas suruakin: äitini on kuollut, sain toissa päivänä kirjeen.

— Onhan se ikävää, pääsi Einolta osaaottavasti, mutta sitten hän lisäsi:

— Ehkä se oli sentään parasta hänelle. Pääsipähän lepoon. Ei tästä elämästä köyhällä suurtakaan nautintoa ole, ei nuorellakaan, saatikka sitten vanhalla. Entä veljesi, missä hän on?

— Siellä kotipuolessa. Eipähän hänestä vielä maailmalle ole.

— Ei niin. Kovin on vielä nuori. Ja kun arvaisi pysyäkin siellä maalla. Se olisi paljoa parempi.

— Taitaisihan se…

— No niin. Nyt on lähdettävä jo vihdoinkin. Terve! Siis huomenna tulet…?

— Tulen.

XII

Oli jo ilta. Hämärässä huoneessa istui Maria pakkalaatikosta kyhätyn pöydän ääressä paikkaillen vanhoja vaatteita ja odotellen Jeremiasta palaavaksi. Tuon tuostakin hän vilkaisi ulos akkunasta, katsoen eikö jo tule. Mutta turhaan. Muuta hän ei nähnyt kuin muutamia likakasvoisia, risoihin puettuja työläisten lapsia, jotka telmivät pihamaalla ja väliin riitelivät.

Ilta pimeni pimenemistään ja melu pihamaalla taukosi, kun lasten vanhemmat olivat kutsuneet omansa kotiin. Mutta yhä istui Maria käsitöineen ja odotti kärsimättömänä. Hän oli entisestäänkin kalvennut, ja tämän viimeisen vuoden ajalla olivat hänen kasvonsa käyneet huomattavasti ryppyisemmiksi. Huolet ja kärsimykset olivat painaneet hänen kasvoihinsa entistä kauheamman leiman, niin että hän nyt siinä surren ja tuskaisten ajatusten valtaamana istuessaan näytti masentuneelta, melkeinpä murtuneeltakin. Mutta silti ei hän ollut toivoaan kadottanut. Hän uskoi, että vielä kerran heidänkin kärsimyksensä loppuvat, että vielä koittaa hyväkin aika. — Kun vain ei Jeremias heittäytyisi hulttioksi, kun hän, kuten minäkin, jaksaisi nämä koettelemukset kestää, niin kyllä jumala vielä kaiken parhaaksi kääntää. Ei hän hylkää meitä, vaikka rankaiseekin. Ja tottapahan olemme tämän rangaistuksen ansainneet. Eipähän muuten —! Onhan Jeremias niin jumalaton. Hän on taas ruvennut juomaan, vielä enemmän kuin yhdessäolomme ensi vuosina. Kymmenen pitkää vuotta jo kesti, mutta lankesipas taas —! Mutta sekin lienee Herran tahto. Hän koettelee meitä, olemmeko kelvollisia hänen lapsikseen. Mutta Jeremias on heikko. Hän ei näy kestävän tätä. Hän kiroo ja vannoo sielunsa helvettiin, uhmaa ja uhkaa kaikkivaltiasta. Ihmekös sitten on, että hän meitä kurittaa. Mutta viattomiahan ovat nuo lapset kärsimään. Olkoon niin, että hän on ankara ja kostaa isäin pahat teot lapsille, mutta syyttömiä he ovat! — Jumala, miksi näin kovin meitä rankaiset? Armahda edes noita viattomia lapsia ja lähetä pyhä henkesi heitä suojelemaan. Johdata armeliaita ihmisiä luoksemme ja anna Jeremiaan saada työtä ja ruokaa, äläkä laske häntä syntiin lankeamaan. Kuule, laupias luoja, rukoukseni ja auta!

Tahtomattaan oli Maria kohottanut katseensa kohti korkeutta ja keskeyttänyt hetkiseksi työnsä.

— Äiti, missä isä on? kuului permannolla leikkivän tytön vieno ääni.

— En tiedä, lapseni, en tiedä, vastasi Maria huoahtaen ja leppeällä äänellä. — Eiköhän tuo pian tulle. Lienee paras, että sinä, Rauha, menet maata ja sinäkin, Väinö. Kohta äitikin rupeaa, kun saa tuon paikan kiinni. Tulkoonpa isä sitten mihin aikaan tahansa, emmehän jaksa koko yötä odottaa ja valvoa. Ei tiedä, vaikka olisi matkustanut maalle, kuten aikoi, silloinhan saamme häntä odottaa useita päiviä.

— No, ruvetkaa nyt nukkumaan, lapset, ruvetkaa, puheli Maria harvakseen.

— Ei minua vielä nukuta, äännähti poika.

— Eikä minuakaan, jatkoi tyttö.

— Kyllä uni tulee, kun rupeatte pitkäksenne.

— Ei se tule, intti poika.

— No, kuka on tottelematon! nuhteli Maria nousten ja alkaen asetella rääsyjä kamarin permannolle. Kun vuode oli valmis, jatkoi hän: — No nyt!

— Mutta minun on nälkä, äännähti poika hangoitellen.

— Minun myös, jatkoi tyttö samassa.

Maria vavahti. Sitten hän neuvotonna etsi sanoja ja sai viimein soperretuksi:

— Aamulla saatte syödäksenne, nyt ei ole. Mutta ehkä siksi isä tuo — tai ellei hän, niin minä hankin. Käykää nyt vain vuoteelle. Ei nukkuessa nälkä ole.

— On se! intti poika. — Enkä minä saa unta, kun on nälkä!

— Saat kyllä. No!

— Enkä saa, en! väitti poika.

— Joko sinä taas olet paha, Väinö! Äiti ei huoli sinua pojakseen, ellet sinä…

— Vaikk'ette huoli, jamasi poika.

— No, pian nyt siitä tuonne kamarin puolelle, sanoi Maria jo vähän ankarammin.

— En mene, ennen kuin annatte voileipää, väitti poika yhä.

— Kuulithan, kun äiti sanoi, ettei ole! Aamulla saatte.

— Mistäpä sitä aamuksikaan tulee, puheli poika arkaillen.

— No tulee sitä! pääsi Marialta jo tiukasti. — Ja nyt vuoteelle.

Sen sanottuaan hän työnsi tyttöä väliovelle, samoin poikaa. Mutta tämä jamasi vielä mennessään:

— Minä en saa unta, en saa!

— Etköhän sittenkään, jos Koivumäen herra tulee selän päähän vieraisille!

— En, en, vaikka tulisi Pihlajamäen rovasti!

— Sehän nähdään, pääsi Marialta ärtyisästi, ja hän otti vitsan hellan luona olleesta vastasta. Silloin lapset juoksivat kamariin, joka oli melkein autio ja vain viikon päivät ollut heidän huostassaan, kun vuokralaiset olivat siitä muuttaneet pois.

— Nyt peiton alle, jatkoi Maria. — Ja jos hiiskuttekaan niin…

— Tuleeko äitikin kohta? kuului tytön ääni peiton alta.

— Tulee. Kohta tulee. Olkaa nyt vain hiljaa. Tyttö tyytyi, mutta poika tyrski vielä pitkän aikaa, ennen kuin nukkui.

Maria oli sytyttänyt lampun, jonka lasin lapset olivat päivällä särkeneet.

Se valaisi vaivaisesti, mutta jotenkuten Maria näki sen valossa työtään tehdä. Noin tunnin ajan hän ahersi vielä, sitten hänet valtasi väsymys: hänen päänsä nuokahti, ja hervotonna vaipuivat hänen kätensä polvien varaan. Ulkona henkäili pimeän kesäillan leppeä tuuli kallistellen pihamaalla kasvavan pihlajan lehviä, ja pöydällä kituva tulenliekki lepatti rauhattomasti.

Maria nojasi pöytää vasten, painoi silmänsä kiinni ja ajatteli: Kyllä on kurjaa tämä köyhän elämä. Äidin täytyy tarjota lapsilleen ruoskaa illallisen asemesta. Voi kohtalon kovuutta — voi elämän katkeruutta! Toisilla on ruokaa ja kaikkea yllin kyllin, toisilla ei mitään muuta kuin kurjuutta, nälkää ja kyyneleitä! Ei edes tarpeeksi vaatetta, millä saisi verhota ruumiinsa. Lapset! Minun rakkaat lapseni! Kohta hekin saavat roikotella puolialastomina, ellei Jeremias saa työtä. Missä ihmeessä hän mahtaneekaan viipyä? Yö lienee kohta puolessa, eikä vain kuulu palaavaksi. Olenpa melkein varma siitä, ettei hän nyt ole oikeilla teillä. Onkohan taas niiden roistojen kanssa juopottelemassa vai missä lienee? Kaikenlaisia niitä maailmassa onkin. Jo minä ajattelin, silloin kun ensi kerran näin ne kaksi miestä, että ne eivät ole kunnon ihmisiä. Ne heittiöt ne saivat Jeremiaankin viekoitelluksi. Ellei hän heitä olisi kohdannut, ei hän olisi juopottelemaankaan ruvennut, siitä olen varma. Pitipäs hänen niiden tuttavaksi tullakin; sattuivatpas ne nyt hänen tielleen. Ja eivätpäs poliisit saa kaikkia niitä sellaisia rötköjä kytketyiksi — eivätpäs.

Suokoon jumala, ettei Jeremias nyt olisi joutunut heidän pariinsa.

Kun Maria nosti päänsä, näki hän, että lampusta alkoi loppua öljy, ja kun hän tunsi itsensä kovin väsyneeksi, niin hän päätti paneutua levolle ja jättää oven auki, tulkoonpa Jeremias sitten milloin tulee. Hän heittäysi lastensa viereen ja nukkui kohta.

* * * * *

Oli kulunut runsaasti tunti siitä, kun Maria oli mennyt levolle. Ulkona oli tuuli tyyntynyt. Tummansinisenä kaartui kesäyön taivas. Kaikkialla tuntui olevan hiljaista. Jostakin kaukaa kuului loittoneva ajurinrattaiden ramina, häipyen kuitenkin pian yön hiljaisuuteen.

Tästä rauhaisasta, äänettömästä yöstä saapui Jeremias keittiöhuoneeseensa — hiljaa ja varoen hiipien, mutta hiukan horjahdellen. Hän haparoi akkunan luo, veti uutimet syrjään ja istahti raukean näköisenä pöydän ääreen jakkaralle.

Hetkisen istuttuaan hän nousi, käveli kärsimättömänä edestakaisin. Meni sitten ruokakaapille ja kolusi. Löysi ainoastaan pienen kuivan leipäpalasen. Sitä hetkisen katseltuaan verestävin silmin, huulillaan katkera, melkeinpä mielipuolen hymyilyä muistuttava hymy, hän kirosi hillitysti.

Vähän aikaa mietittyään hän ajatteli: Onpa totisesti köyhä koti! Onpa jumal'avita! Lienevätköhän edes lapset saaneet syödäkseen?… Tuhannen sarvipäätä! Tästä täytyy tulla loppu! Tästä täytyy —! En epäile enää! Tänä yönä… Niin, sen täytyy tapahtua! Miks'en jo eilen suostunut?… Saamariako minä epäilin ja kärsin ja annan perheeni kärsiä nälkää, silloin kun ei maassa ole nälänhätää! Kun kaikkea on kylliksi! Tarvitaan ainoastaan rohkeutta, uskallusta ja… Hm. Mikä houkkio minä olenkaan ollut! Ovathan maan antimet kaikkien yhteistä omaisuutta. Mutta kavalasti, vieläpä väkivalloinkin ovat toiset riistäneet toisilta kaiken ja laatimallaan lailla turvanneet rosvoamansa… Yksityisomaisuus… Hm! Kirottu järjestelmä!

Ajatellessaan Jeremias tunsi selviävänsä humalasta, mutta sen sijaan kiihtyvänsä. Hän tunsi sydämensä sykkivän rajusti ja veren suonissaan virtaavan vimmatusti, eikä paljoa puuttunut, ettei hän jo ääneen kironnut.

Sitten hän muisti, että hänenhän on liikuttava hiljaa, etteivät lapset ja Maria heräisi. Hän istuutui itsekseen mutisten: "Eivätkö ne sieltä jo tule." Eipä aikaakaan, kun jo kuului pihamaalta hiipiviä askeleita, ja kohta sen jälkeen naputettiin oveen.

— No, vihdoinkin, kuiskasi Jeremias ovea aukaistessaan ja lisäsi: — Sst! Hiljaa, etteivät tuolla kamarissa herää.

Oven takana pimeässä eteisessä seisoi kolme olentoa. He hiipivät sisälle kuin varjot, hiljaa, varoen, ettei risahdustakaan kuuluisi.

— No, ei sentään niin hiljaa, kuiskasi Jeremias. — He ovat sikeäunisia. Istukaahan! Siinä on laatikko ja tässä on tuoli… Kas niin!

Tulijat olivat Jaska, Tanu ja Perttu. Heidän istuuduttuaan alkoi pitkä, kiusallinen äänettömyys. Hetki oli tärkeä. Sen tiesi siitäkin, että Perttu ja Tanukin olivat vaiti ja ajattelivat syvästi asiata. Hämärän tähden eivät he nähneet toistensa kasvojen ilmettä, joka oli jokaisella vakava. Kaikki ajattelivat samaa asiata ja kaikki tuntuivat jonkun verran epäröivän. Jeremiaaseen vaikutti tämä äänettömyys enimmän. Kaameat mielikuvat kiitivät hänen silmiensä editse, ja hän alkoi jo horjua päätöksessään. Tätä ennen hän ei ollut ajatellut kiinnijoutumisen vaaraa eikä seurauksia, jos niin kävisi. Mutta nyt, näiden muutamien minuuttien kuluessa, hän ikään kuin heräsi. Nyt vasta hänelle täysin selvisi, ettei se olekaan noin vain tehty. Nyt vasta hän ajatteli vankilaan joutumista, sen kauhuja sekä sitäkin, kuinka hänen perheelleen silloin käy. Maria ehkä kuolisi suruun, ja lapset, niin, lapset… mihinkä he joutuisivat? Mierolle tai johonkin kasvatuslaitokseen vieraan komennettaviksi. Ei! Se ei saa tapahtua. Hänen ajatuksensa työskentelivät kiihkeästi. Hän ei ollut aavistanut, että näin vähässä ajassa voisi ajatella niin paljon. Eikä hän olisi uskonut, että toisten totisuus saisi aikaan hänessä mielenmuutoksen ja että ratkaisevalla hetkellä hänen niin jyrkkä päätöksensä horjuisi. Mutta kun hän näki, että nuo tottuneetkin rikoksentekijät epäröivät ja olivat hiljaisia, — että hekin, vaikk'eivät vankilaa kammoksuneet niin kuin hän, kuitenkin istuivat vaiteliaina — niin se sai hänet vaistomaisesti pelkäämään. Suonenvedontapaisesti hänen kätensä pusertuivat nyrkkiin, ja tuskasta hänen vartalonsa lyyhistyi kokoon.

— Istummehan kuin hautajaisissa, äännähti Perttu kärsimättömästi.

— Sitä minäkin aioin sanoa, lisäsi Tanu. — Eiköhän lähdetä jo. Parin tunnin kuluttua alkaa valjeta — eikä silloin ole niin turvallista…

— Niin, lähdettävähän sitä on, mörähti Jaska. Jeremias oli vaiti.

— No, mitäpäs tässä sitten, sanoi Tanu nousten. Jeremias istui yhä kuin mykkä tuijottaen eteensä.

— Mitä mietit? kysyi Jaska. Jeremias ei vieläkään vastannut.

— Etköhän vain aio peruutua puheestasi? sanoi Tanu pisteliäästi.

Jeremias nousi hitaasti, siirtyi akkunan luo, istuutui ja nojasi pöytään.

— Olehan sinä niin kuin mies äläkä kuin akka, murahti taas Jaska nousten ja lyöden Jeremiasta olalle.

— Olenhan aina sitä epäillyt, sanoi Tanu kärsimättömänä ja jatkoi Jeremiaalle: — Piruako sitten lupasit ja vaivasit meitä, ellei sinussa ole miestä! Emmekä me sinua tarvitsisikaan, kun tietäisimme siellä kaikki paikat niin kuin sinä, joka olet kaksi vuotta ollut talossa.

— Neuvoinhan jo, missä huoneessa kassakaappi on… ja…

— Neuvoit, matki Tanu.

— Etkö siis todellakaan aio lähteä? kysyi Jaska.

— En, pääsi Jeremiaalta epävarmasti. — Ajattelin tässä, että jos sittenkin luopuisimme koko hommasta, ainakin minä. Sillä luulen, että minun on parasta hankkia elantoni rehellisillä keinoilla, vaikkapa se onkin vaikeata. Sittenhän ei ole omantunnonvaivoja eikä…

— Omantunnonvaivoja! matki Tanu pilkallisesti. — Niitä ei ole muilla kuin sinun kaltaisillasi.

— Niin! Ja aina sinä siitä rehellisyydestä puhut, yhtyi Perttu. — Kuinkahan monen luulet nykyisin elävän rehellisellä tavalla, häh?

— Viis muista. Kunhan minä…

— Elät rehellisesti ja kärsit nälkää, hahhahhaa!

— Sst, älä helkkarissa niin kovasti, huomautti Jaska ja jatkoi sitten Jeremiaalle: — Heitä hiiteen tuo akkamaisuus ja lähde kanssamme, kuten on puhekin ollut. Huomenna ehkä ei ole köyhyydestä tietoakaan!

— Entäpä jos joudumme kiinni, syventyi taas Jeremiaskin asiaan.

— No, leipäähän sitä sittenkin saa, murahti Jaska. — Ei vankilassa ole niinkään paha olla kuin luullaan.

— Minullapa on perhe.

— Hm. Taas! Perhe, perhe, jamasi Jaska. Sitten hän kaivoi taskustaan pullon, ojensi sen Jeremiaalle ja sanoi:

— Tuossa on sinulle perhe! He! Maista!

— Viinaako se on? kysyi Jeremias unohtaen kaiken muun.

— Niin. Ja hyvää onkin. Maistahan! Jeremias joi.

— No, paremmin, sanoi Jaska.

Jeremias joi uudelleen. Ojensi sitten äänettömänä takaisin puolilleen juomansa pullon, jonka lopun sisällyksen toiset tyhjensivät.

— Kas niin! Se antaa rohkeutta. Eikö annakin? puheli Jaska pienen äänettömyyden perästä.

Jeremias ei vieläkään vastannut, mutta teki tahtomattaan päällään myöntävän liikkeen.

— Eiköhän jo lähdettäisi? kysyi sitten Tanu.

— No, mitä mietit? kysyi Perttu Jeremiaalta. Mutta tämä vain seisoi mykkänä.

— Voi helvetti! ärähti Jaska kärsimättömänä. — Etkö sinä nyt saa päätöstäsi tehdyksi?

— Saan! Se on tehty, sanoi Jeremias kolkosti, kulmiaan rypistäen.

— Siis lähdet?

— Lähden! oli kuiva ja katkera vastaus.

Miehet olivat lähtövalmiita. Jeremiaskin painoi synkän ja päättävän näköisenä hatun päähänsä, mutta samassa ilmestyi väliovelle Maria. Alusvaatteissaan, tukka hajallaan ja silmät suurina kauhistuksesta hän seisoi sanattomana ovessa.

Hänet huomattuaan miehet hämmästyivät ja heidän lähtönsä keskeytyi. Maria oli kuullut loppupuolen miesten keskustelusta; hän aavisti pahinta eikä sen tähden ollut saada sanaa suustaan. Hän vapisi ja oli kalmankalpea. Hänen leukansa tärisi liikutuksesta ja epätoivosta. Viimein hän syöksähti miehensä luo, heittäysi hänen rinnoilleen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa alkaen rajusti nyyhkyttää. Itkunsa lomasta hän sopersi vapisevalla äänellä:

— Mihin sinä aiot? Oi, älä mene, älä rakas — rakas — älä noiden hulttioiden pariin lähde. Ethän… Älä tahallasi syökse meitä ja itseäsi onnettomuuteen! Ajattele minua, lapsiasi ja omaakin kohtaloasi! Oi, älä mene, älä mene!

— Juuri sinun ja lastemme tähden minä menen, sanoi Jeremias kylmästi.

— Et sinä sillä tavoin voi meitä elättää! Rehellisesti koeta. Mene ennemmin vaikka pyytämään…

Jeremiaan otsa vetäytyi ryppyyn ja hänen silmänsä välähtivät uhkaavina. Sitten hän äännähti kolkosti:

— En. Kerjuulla en enää aio itseäni enkä teitä elättää! Jo koetimme sitäkin. Tiedän miltä se tuntuu. Armopaloihin en tyydy. Se ei sovi minulle. Se on niin raukkamaista. Nöyrtyä, ryömiä, rukoilla ja madella toisten jalkain juuressa! Miksi? Kun minulla on yhtäläinen oikeus elää kuin kellä tahansa! Ei! Armoilla en rupea elämään. Tähän asti en ole oikein ollut selvillä siitä mikä minä olen. Ihminen! Miksi siis minun täytyy kitua, kärsiä ruumiin ja sielun tuskia. Miksi? Maailmassa on ottamista, ja minä otan, otan!

Viimeiset sanat hän lausui jo melkein raivoten, niin että Maria säikähti ja irroittautui. Mutta samassa hän uudelleen heittäysi Jeremiaan rinnoille ja rukoili:

— Älä mene! Jää kotiin, rakas — rakas! Epätoivoisina huudahduksina tulvivat sanat hänen huuliltaan.

Miehet jo pelkäsivät, että pian heräävät koko talon asukkaat. He siirtyivät mitään puhumatta eteiseen.

Jeremiaskin tyyntyi. Mutta hänen kasvonsa vääristyivät tuskasta. Ainaiset pettymykset, kärsimykset, niiden synnyttämä katkeruus ja viha, toverien soimaus, hänen oma lupauksensa, nälkäkuoleman pelko — kaikki oli kietoutunut hänen sisimmässään sekavaksi vyyhdeksi. Ja nyt hänen koettaessaan sitä selvittää sotkeutui se entistä enemmän. Hänen rinnassaan poltti, riehui ja raivosi kuin myrskyävä meri. Siksipä hänen kasvojensa entinen tyyni ja hellä ilme oli muuttunut kauhistuttavaksi. Ja kun Maria uudestaan katsoi miestään rukoilevasta kasvoihin, oli hän toistamiseen peräytyä.

Huomattuaan Marian kauhun koetti Jeremias kaikin voimin tekeytyä tyyneksi. Ja ääntään hilliten ja Marian hiuksia silitellen hän lausui väräjävästi:

— Älä ole huolissasi! Aamulla palaan. Ja silloin meillä on ehkä ruokaa ja muutakin. Näyt olevan kovin väsynyt. Mene levolle, mene, rakas. Ja — hoida ja viihdyttele lapsia…

Hänen viimeiset sanansa olivat katkonaisia, ja kuumat kyyneleet virtasivat hänen poskillaan.

Mutta Maria riippui hänen kaulassaan yhä ja sopersi:

— Älä mene, älä…

— No, tuletko sinä? kuului eteisestä.

— Tulen, vastasi Jeremias.

Väkivalloin hän irroittautui Mariasta ja sanoi:

— Ole levollinen! No, hyvää yötä!

Ovi narahti. Ja neljän miehen hiipivät askeleet kuuluivat pihalla.

Voihkaisten vaipui Maria tuolille. Ja vuolaina virtasivat hänen silmistään kyyneleet. Oli hiljaista; kuului vain kamarin puolelta lasten kevyt hengitys, ja yöhön häipyivät miesten askelten äänet.

Kun aamu saapui, oli kodissa entistä raskaampaa. Lapsetkin olivat tylyn ja synkkämielisen näköisiä. Odoteltiin… Mutta Jeremiasta ei kuulunut palaavaksi.

XIII

Vielä tänäänkin oli taivas paksujen pilvien peittämä. Sakea usva leijaili ilmassa, joka tuntui painostavalta, raskaalta. Kaupungin tuhansista savupiipuista nouseva savu laskeutui alas ja sekoittui sumuun, tehden sen kirpeän pistäväksi. Useat ihmiset näyttivät alakuloisilta, ja liikenne kaduilla oli tavallista hiljaisempaa.

Eräässä laitakaupungilla sijaitsevan talorähjän pienehkössä huoneessa asui Amalia kahden nuorenpuoleisen naishenkilön kanssa, joista toinen, Helmi Hentonen, oli hänen entinen palvelustoverinsa, mutta sittemmin ilotytöksi joutunut. Se ei kuitenkaan ollut hänen varsinainen ammattinsa, vaan hän kävi eräässä tupakkatehtaassa työssä. Mutta muutama päivä takaperin oli hänet sieltä erotettu. Työttömyyttään hän ei kuitenkaan surrut. Uhmaava, huoleton ilme oli hänen puuteroiduilla kasvoillaan, ja uhkamielinen, mutta samalla hiukan leikkisä hymy väreili hänen suupielissään, kun hän katseli sängyn laidalla mietteissään istuvaa Amaliaa, joka tällä kertaa näytti katuvalta syntiseltä. Kolmas asuintoveri oli vielä unessa.

— Mikä sinua oikein vaivaa? kysyi Helmi vetäessään akkunasta uutimia syrjään, jotta himmeä päivänvalo pääsi hämärää huonetta valaisemaan.

— Oo, kello on jo puoli yksitoista, jatkoi hän sitten, kun Amalialta ei kuulunut vastausta.

— Niin on, virkahti Amalia hiljaa, ensin tahtomattaan silmättyään nurkkapöydällä tikittävää kelloa. Sitten hän asetti jälleen kyynärpäät polviensa varaan ja päänsä käsiensä väliin sekä raskaasti huoahtaen virkkoi:

— Kunpa nyt vain tulisi ilta.

— Hm, hymähti toinen istuutuen. Sitten hän katsoi kysyvästi Amaliaan, mutta kun tämä ei näyttänyt olevan halukas keskustelemaan, niin hänkin vaikeni.

Ja niin seurasi pitkä, kiusallinen äänettömyys.

Ulkona tipahteli vesi räystäistä. Somasti solahtaen yhtyivät pisarat lätäkköön, jatkaakseen siitä matkaansa matalaa uomaa pitkin katukäytävälle ja niin yhä edelleen, ties minne.

Vähitellen alkoi sentään taivas seestyä, niin että kirkasta sineä vilahteli jo harmaiden pilvien lomasta. Huonekin kävi valoisammaksi. Ja tuntui siltä, kuin sen asukkaiden mieliala olisi tästä valkenemisesta reipastunut. Amaliakin nousi, astui akkunan ääreen ja katsoi kaihoten ulos. Sitten hän puhkesi puhumaan:

— Kummalliset ilmat ovat tänä kesänä. Aina vain pilvistä ja synkkää. Tulleekohan tuosta selvää päivää lainkaan. Mielikin käy niin apeaksi.

— Eivät ne ilmat sinun mieltäsi apeaksi tee. Joku muu se on.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Näkeehän tuon. Ei luulisi sinunlaisesi naisen enää rakkaudesta hourailevan!

— Kuinka niin? kysyi Amalia äkisti.

— Et kai ole saanut miehistä vielä tarpeeksesi. No, odota. Tulee se sellainenkin aika, ettet heihin edes toisella silmälläsi vilkaise.

— Etpä tuota vielä sinäkään ole tarpeeksesi saanut.

— Sitä en väitäkään.

— Mitäs sitten puhut.

— Mutta en minä vain tuolla tavoin unelmoi kuin sinä. Pyh, ei kannata! Mikä lienee maalarin ketku, Kitti-Ville. Minä en vain sellaisista välittäisi.

— Ettäkö ne sinun puotipuksusi ovat parempia? Tai jotkut konttoristit tai sitten joku ihravatsainen herrasmies, jolla on akka ja lapsilauma?

— On se kunniallisempaa niiden kanssa olla kuin…

— Ei yhtään! Vielä viheliäisempää, ehätti Amalia kääntyen. Sitten hän taas siirtyi vuoteensa laidalle ja vähän äkämystyneenä jatkoi:

— Tiedätkö, minä melkein inhoan sinua!

— Oho, mampseli! Mistähän se johtuu? Siitäkö, että pelastin henkesi. Ellen piilottanut myrkkypulloasi ja saarnannut sinulle järkeä, niin olisit jo aikaa sitten maatunut Malmilla. Kiitos!

— Ei ansaitse, sinä… sinä… miksi sinua oikein sanoisinkaan.

— Sano kyykäärme!

— No niin juuri! Sen nimen sinä hyvin ansaitset, sillä sinä olet myrkyttänyt elämäni! Ellen sinua olisi tullut tuntemaan, niin en näillä teillä olisi enkä näin syvälle lokaan vajonnut. Sinä olet syypää siihen! Sinä! Sinun seurassasi minä aloin luisua sinne, jossa nyt olen. Muisteleppas tarkoin, etkö sinä esitellyt minua sille roikaleelle. Petit! Ja yhdessä valehtelitte minulle päin kasvoja. Hän oli muka siisti, sävyisä nuori mies ja rakasti minua! Eikö näin ollut asia, eikö?

Helmi ei vastannut. Hänen suupieliinsä ilmaantui katkera ja samalla voitonriemuinen hymy. Mutta syvältä silmistä heijastui jotain katuvaa, anteeksianovaa, vaikka hän koettikin sitä salata. Pienen vaitiolon jälkeen hän puhui katkerasti:

— Enemmän vain sellaista! Enemmän! Se virvoittaa, se on ikään kuin vaihtelua tässä yksitoikkoisuudessa. Anna tulla vain, en loukkaannu siitä, koska en pidä itseäni syyllisenä. Olisit katsonut eteesi!

— Sinun olisi tullut minua varoittaa eikä päinvastoin, sillä olinhan outo enkä tiennyt niistä vaaroista, jotka väijyvät täällä nuorta naista. Kunpa tietäisit tuskani ja kaikki kärsimykseni, jotka tämän tähden…

— Niin, tai kunpa sinä tietäisit mitä minä olen tuntenut! pääsi Helmiltä. Ja hänen äänensä vähän värähteli. Mutta samassa hän ojentautui ja ravisti päätään ikään kuin karkoittaakseen salaa hiipinyttä raskasta tunnetta luotaan.

Amalia katsahti kummastellen riitakumppaniinsa ja huomattuaan tämän silmänurkassa kyyneleen painoi vaieten päänsä alas.

Kului tuokio, jolla aikaa kuului vain heidän nukkuvan toverinsa raskas hengitys ja ulkoa pihamaalta kimeitä lasten ääniä. Sitten Helmi nousi, astui lähemmäksi Amaliaa ja virkkoi kolealla äänellä:

— Minäkin aioin kerran elämässäni tehdä itsemurhan. Mutta minut pelasti eräs toinen, kuten minä sinut. Kirosin minäkin ensin kohtaloani, mutta sittemmin sain uudelleen vimmatun elämänhalun. Eihän tämä tosin oikeata elämää ole, mutta mistäpä sen paremman ottaa. Sen tähden olen ruvennut ajattelemaan vain nautintoja — sellaisia, jotka meikäläiselle ovat mahdollisia. Ja minä elän ja nautin ja nauran — hahahaa! Tee sinäkin niin äläkä suotta murjota!

— Minä en voi, en voi, pääsi Amalialta masentuneesta.

— Kun et yritäkään, intti Helmi. — Mitähän tästä elämästä tulisikaan, jos rupeaisi surren ajattelemaan kohtalonsa kovuutta. Ei, hiiteen se! No, älä nyt viitsi noin nuhjottaa! Nouse! Ja karista yltäsi surun kahleet. Ja jos pidät siitä maalaristasi, niin mene hymysuin häntä vastaan. Eihän sitä tiedä, vaikka hän vielä naisikin sinut, hahahaa!

— Tuntuu siltä, kuin sinulla sittenkin olisi sydän kiveä kovempi.

— Niin onkin. Se on terästynyt…

— ral-la-lalla-la-lalla-lei! huolista huolista eihän? Ei!

Hoilattuaan nuo reippaat säkeet Helmi näpsäytti Amaliaa olalle, pyörähti ja siirtyi huoneen vastapäiselle seinämälle. Otti sitten sukankutimen käteensä ja vihellellen antoi puikkojen käydä.

Amalia istui vielä kotvasen äänettömänä ja vuodatti kyyneleitä, jotka häneltä aina niin helposti laukesivat vuolaaksi virraksi. Kun hän sitten kyyneltensä ehdyttyä nousi, oli hänen taas paljoa helpompi hengittää. Hänestä tuntui, kuin kuorina olisi hartioilta luisunut, ja näytti siltä, kuin hänen käyntinsäkin olisi keventynyt. Hetkisen epäröityään hän kuunteli sielunsa ääntä ja astui Helmin luo virkkaen:

— Anna anteeksi äskeinen tylyyteni. Ehkä minä sittenkin sinua suotta syytin.

— Et aivan suotta, pääsi Helmiltä. — Mutta siitä viis! Älkäämme muistelko niitä. Nyt olisi ajateltava mitä keitämme päivälliseksi.

— Aina sinä vain syönnistä huolehdit, äännähti tähän heidän juuri herännyt toverinsa. Siten keskustelu siirtyi jokapäiväisiin asioihin. Mutta äänettöminä hetkinä kiitivät Amalian aatokset aina toisaalle. Hän vain ajatteli Einoa ja tämäniltaista kohtausta.

* * * * *

Illaksi oli taivas jo kirkastunut. Laskeva aurinko valoi hohdettaan aukeamille. Mutta korkeiden kivirakennusten väleissä hyörivät ihmiset eivät sitä nähneet. Kukin heistä kulki omaa tietään ja omissa ajatuksissaan. Niin Eino ja Amaliakin.

Kellon lähetessä seitsemää suuntasivat he kulkunsa määräpaikkaa kohti. Eino saapui vähäistä ennen. Hän istahti eräälle Heikinpuiston penkille ja tähysteli Ylioppilastalon seutuvilla liikkuvaa ihmisvirtaa, josta hän odotti Amaliaa saapuvaksi. Eikä aikaakaan, kun hän jo huomasi tämän verkkaisesti lähestyvän. Eino saattoi selvästi huomata, että hänen askeleensa olivat epävarmat. Näytti siltä, kuin hän olisi pelännyt lähestyä tai kuin hän pakosta, vastahakoisesti olisi hiipinyt eteenpäin.

Kun he kohtasivat toisensa ja tervehtiäkseen ojensivat kättään, niin he kumpainenkin aivan kuin ujostellen painoivat päänsä alas. Heidän rinnassaan riehui omituinen tunne, jossa kuitenkin oli jotain tuttua. Se muistutti heidän entisen rakkautensa heräämisen hetkistä. Silloinkin he olivat kainoina luoneet katseensa maahan, mutta heidän kättensä puserruksessa oli ollut jotain hellää ja hyvää kuten nytkin. Mutta tähän tällöiseen sekoittui muutakin, jotain syyttävää, nuhtelevaa, tunnustavaa ja samalla anteeksianovaa; se ei ollut yhtä puhdasta ja viatonta kuin muinoin. Sen he tiesivät ja tunsivat, eikä heillä ollut rohkeutta syrjäyttää sitä.

Kului tuokio, ennen kuin he nostivat katseensa ja katsoivat toisiaan suoraan, rehellisesti. Mutta silloinpa he taas täydellisesti ymmärsivätkin toisiaan. He eivät tarvinneet sanoja tunnustaakseen, että heidän rinnassaan on sittenkin kytenyt kipinä muinaisesta lemmestä, kipinä, jota ei aika eivätkä kärsimykset ole sammuttamaan kyenneet ja joka nyt on jälleen ilmiliekkiin leimahtanut.

Sanaakaan toisilleen sanomatta he aikovat astella. Kumpaisenkin mieli paloi hiljaisille syrjäkaduille. Vasta heidän vähän matkaa kuljettuaan äännähti Eino:

— Oletko voinut hyvin? — Ja ennen kuin Amalia ehti vastata, jatkoi hän: — Elääkö lapsesi vielä?

— Elää. Hän on hoidettavana eräällä leskivaimolla. Olen aikonut ottaa hänet luokseni. Mutta… mutta…

Hän vaikeni ja painoi taas päänsä alas.

— Mitä mutta?

— Ajattelin sanoa, että tuskinpa minusta sentään onkaan kasvattajaksi… tuskin… tuskin, syventyi hän. Vähäisen äänettömyyden kuluttua hän jatkoi:

— Sillä… minä olen huono äiti… kurja… hylkiö… Hänen sanansa olivat katkonaisia, ja äänessä oli katkera sävy.

— No, älähän nyt, ehätti Eino. — Sinä olet liian synkkä ja toivoton. Se ei ole hyvä. Emme saa itseämme halventaa… Sinäkään luullakseni et oikein tunne itseäsi. Kuvittelet ehkä kovinkin kurjaksi…

— Kurja olenkin! Kurjaa on ollut elämäni ja toimeentuloni…

— Ei, nyt sinä et ymmärrä mitä tarkoitan. En puhu aineellisesta kurjuudesta — tiedänhän, että siinä suhteessa me työläiset emme ole sanottavasti toinen toistamme paremmassa asemassa. Mutta minä tarkoitan inhimillisyyskäsitteiden mukaista…

— Ei, ei, älä nouse taas niin korkealle, keskeytti Amalia. — Minä en jaksa ajatella. Tunnen heikkouteni ja — asemani. En liioittele yhtään, jos sanonkin, että olen kelvoton äiti — portto! Voi Eino, kun tietäisit…

— Minä arvaan, ehätti Eino taas. — Mutta älä nyt… ihmiset luulevat… Kuivaa kyyneleesi ja… kas noin. Ihme, ettei sydämesi ole vielä kivettynyt.

— Minä sorrun, ennen kuin se ehtii kivettyä. Minä en jaksa kantaa tätä taakkaa, jonka kohtalo on harteilleni asettanut.

Keskustellessaan he olivat ehtineet Liisanpuistoon. Siellä oli rauhaisaa. Ihmisiä ei sattunut olemaan muita kuin eräs rakasteleva nuori pari, joka ei näyttänyt heihin kiinnittävän huomiotaan.

Mereltä kuului Korkeasaareen menevän höyryveneen kohina ja lahdella soutelevien nuorten reipasta keskustelua ja helakkaa naurua. Puiston tiheissä pensaissa visertelivät linnut, ja jostain kaukaa kuului raitiovaunun jyrinä. Mutta nämä äänet eivät kiinnittäneet Einon eikä Amalian huomiota puoleensa.

— Istutaanhan, virkahti Eino heidän saavuttuaan erään penkin kohdalle.

He istuutuivat. Eino kietoi kätensä Amalian vyötäisille, ja heidän kumpaisenkin rinnasta kohosi raskas huokaus. Seurasi sitten kotvan äänettömyys, jolla aikaa he kaihomielisinä katselivat merelle. Amaliakin oli jo tyyntynyt äskeisestä tunnepurkauksestaan ja antanut ajatustensa siirtyä toisaalle, mutta vieläkin hänen silmänsä olivat kyynelissä.

Kun Eino sen huomasi, vaipui hänen kätensä hervotonna alas ja hän virkahti:

— Aion puhua kanssasi eräästä asiasta — mutta sinä ehkä nauraisit, sillä…

— Puhu vain, kuiskasi Amalia yhä edelleen katsellen merelle.

— Se vain olisi… Minä ajattelin… En tiedä, sanonko…

— Sano pois, olipa se sitten mitä tahansa. Nyt kiintyi jo Amalian huomio Einoon. Kääntäen häneen aavemaiset silmänsä, joiden syvyyttä peittävä verho oli nyt tyyten vetäytynyt syrjään, niin että ne loistivat avoimina ja heijastivat sielun sisimmässä piillyttä kauneutta, melkeinpä lapsellista viattomuutta, hän jatkoi:

— Vai pidätkö minua niin kevytmielisenä, että…

— Ei, en suinkaan, ehätti Eino. — Mutta se sanottava on sellaista, että sille melkein itsekin nauran, ennen kuin olen saanut sinulta varman vastauksen.

— No, virkahan jo toki!

— Voinhan sen sanoa… Jo vuosia olen sitä mielessäni hautonut. Siksi se ajatus on minulle kallis. Jo aikaa sitten olisin sen sinulle ilmaissut, ellen olisi ollut sairas ja ellei kohtalomme olisi meitä kuljetellut eri teitä. Mutta nyt minua ei estä siitä mikään. Ei! On sentään eräs seikka, mutta toivon, ettei sekään ole voittamaton. Se on sairaalloisuuteni. Elinvuoteni ovat ehkä luetut. Mutta se älköön peloittako. Toivossa on hyvä elää. Saattaahan olla mahdollista, että tautini vielä keskeytyy ja…

— Mutta se asia —? huomautti Amalia.

— Siitähän minä juuri puhun, vaikka kiertelemällä, etten lausuisi sitä perustelemattomana… Niin! Aina tutustumisemme ensi hetkestä saakka ovat tunteeni sinua kohtaan olleet helliä… ja jo silloin aioin pyytää sinua vaimokseni. Mutta sitten tuli Heikki… Koetin kuolettaa tunteeni, mutta en voinut. Yhä se on elänyt. Ja elää vieläkin. Nämä monet, vaiherikkaat vuodetkaan eivät ole sitä tappamaan kyenneet. Muistathan, kun me tapasimme toisemme siellä järvenrannalla, huvilan edustalla — silloin jo aioin sen ilmaista, mutta ei vain ollut rohkeutta niin paljoa. Nyt sen sanon. Ja kysyn: tulisitko vaimokseni?

— Mi-minä! pääsi Amalialta hämmästyksen sekaisesti, ja hänen kätensä haroivat aivan kuin jostain kiinni tavoittaen, eikä hän parhaalla tahdollaankaan saanut sanaa suustaan, ennen kuin vasta kotvasen kuluttua matalasti äännähti:

— Ei, Eino. Sinä et näy uskovan minusta niin pahaa kuin minä todellisuudessa olen. Ei! Olen liian huono sinun vaimoksesi. Olen jo niin syvällä loassa, että tuskin voin siitä kohota. Olen kuin mudassa matava käärme! Ei, Eino. En nouse sieltä elämääsi myrkyttämään. En voi, en saata! Sinä, joka olet ajatusteni ihanne — sinunko sieluasi minä kurja, tallattu, saastainen olento tulisin tahraamaan! En, en! Koska tiemme ovat näin kauaksi toisistaan eronneet, niin…

— Älä puhu noin. En välitä siitä, mikä sinä olet ollut, enkä pidä itseäni sinua parempana. Kumpainenkin olemme maailman murjomia ja loassa rypeneitä, mutta ei ole mahdotonta siitä nousta. Minä sitä paitsi nyt kuuntelen sydämeni ääntä enkä pidä lukua, kunhan vain olet muutoin puhdas — sillä rakastanhan sinua. Et kai ole taudin… Vai oletko?

— En, jumalan kiitos, pääsi Amalialta hiljaa.

— Siispä ei ole mitään esteitä. Sano vain suostutko?

Vastaukseksi Amalia tarttui toisella kädellään Einon käteen ja toisen kietoi hänen kaulaansa.

Seurasi pitkä, äänetön syleily, jonka jälkeen he katsoivat toisiaan kauan silmästä silmään, lintusten liverrellessä iltavirttään, joka tunkeutui heidän korviinsa suloisena soitantona ikään kuin heidän ensi kerran syleillessään…

XIV

Oli jo myöhäinen syksy. Kolea tuuli puhalteli pudotellen puista kellastuneita lehtiä. Pimenevältä taivaalta satoi rankasti vettä.

Liikemies ja maatilanomistaja Herman Juslin istui pienessä konttorihuoneessaan kirjanpitäjänsä, iäkkään, mutta tarkan ja huolellisen vanhanpiian seurassa. Tämä näytti väsyneeltä. Tuon tuostakin hän vilkaisi seinällä olevaa suurta kelloa ja taas herraansa, joka hajamielisen näköisenä silmäili iltalehteä eikä näyttänyt huomaavan kellon olevan niin paljon, että konttorin aukioloaika oli jo kulunut.

Kirjanpitäjä yski ja rapisutteli papereita, mutta siitä ei ollut apua. Vihdoin hän haukotellen virkahti:

— Viisi jo!

— Kas, niinpä onkin, pääsi Juslinilta. — Eikä vain sitä siivoojaa kuulu. Sen kun on näihin samoihin aikoihin oltava jossain muuallakin työssä. Äs, hänen tähtensä täytyy jäädä tänne aina tuntikaudeksi yli määräajan.

— No, täytyykö sitä sitten aivan välttämättömäsi pitää häntä? Saahan niitä siivoojia sellaisiakin, jotka voivat käydä työnsä tekemässä määräaikoina, kitisi vanhapiika.

— Saisihan niitä. Mutta minä säälin tätä. Hänen miehensä kun on vankilassa — ja sitä paitsi vanha tuttu. Sehän se rakensi meidän navetan siellä maalla ja loukkaantui minun työssäni ollessaan, niin että on vähän niin kuin velvollisuuteni…

Vanhapiika ei näkynyt enää kuuntelevan herransa puhetta, silmäili vain hermostuneena kelloa ja papereita. Kului vielä kotvanen, ennen kuin Juslin hoksasi sanoa, että hän saa mennä. Hänen poistuttuaan Juslin heittäysi vihreällä kankaalla verhotulle leposohvalle. Vähän ajan kuluttua hän kohottautui, otti kulauksen sohvan luona pöydällä olevasta pullosta ja sen jälkeen laskeusi taas levolle.

Muutamien minuuttien kuluttua ovikello soi.

— Sisään! murahti Juslin, hajamielisenä kohottautuen. Samassa aukeni ovi ja Maria astui sisälle reippaana ja toimekkaana. Hänen kenkänsä olivat märät ja vaatteensa valuivat vettä.

— Hyvää iltaa, lausui hän pehmeällä, surun sortamalla äänellään.

— Iltaa. No, tulittepa vihdoinkin, vastasi Juslin mielistelevästi.

Ensin Maria vähän oudoksui, sillä noin leppeästi ei Juslinin ollut tapana hänelle puhua. Mutta riisuuduttuaan hän ryhtyi työhönsä. Ensin hän pyyhki huonekaluilta niille keräytyneen pölyn, sitten kostealla rievulla permannot ja asetteli kaikki järjestykseen.

Juslin seurasi äänettömänä hänen liikkeitään, ja kun kaikki alkoi olla kunnossa, kysäisi hän äkisti:

— Kuinka kauan se teidän miehenne on ollut jo vankilassa?

— Vasta kolmatta kuukautta, vastasi Maria.

— Kuinka pitkäksi ajaksi on tuomittu? jatkoi Juslin.

— Kymmeneksi kuukaudeksi.

— Oi oi! Siis vasta keväällä pääsee…

— Niin kai.

— Ja teillä on kaksi lasta?

— Niin on.

— Mutta kuinka te jaksatte ne elättää?

— Täytyyhän sitä. Näin vain käyn kolmessa paikassa siivoamassa. Kustakin saan viisitoista markkaa kuussa, kuten teiltäkin. Sen lisäksi teen vielä minkä mitäkin, niin paljon kuin kerkiän. Ja ainahan ne lapsetkin jotain hankkivat.

— Sanoitte minkä mitäkin. Mitä se sellainen on? jaaritteli Juslin.

— Ka, yhtä ja toista, vastasi Maria, aavistamatta toisen tarkoitusta.

— Vai yhtä ja toista… Eikös tätäkin… Juslin tempasi Marian syliinsä ja puristi häntä rintaansa vasten.

Maria ällistyi niin, ettei ensin saanut sanaa suustaan. Mutta toinnuttuaan hän alkoi riuhtoa itseään irti ja sanoi hillitysti:

— Laskekaa, laskekaa…

— En laske, kun kerran pulun syliini sain, kähisi Juslin silmät intohimoisina loistaen.

— Laskekaa heti, taikka minä huudan!

— Sst! Älkää tehkö tuhmuuksia! Enhän minä pahaa… ymmärrättehän… Mutta kun minä niin rakastan… ymmärrättehän… saatte rahaa… Saatte kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä… enemmänkin… Suostutteko?

— En, en, en! Laskekaa heti, taikka…

— Sst! Älkää hiidessä… voivat vielä kuulla! No, suostukaa… kuulitteko… Suostukaa…

— Sanoinhan, että en! Luuletteko minua portoksi? Olen kunniallinen, vihitty vaimo! Ja te, onhan teilläkin vaimo!

— Joutavia! Eihän se heidän tietoonsa tule. Ja ajatelkaa, enhän minä ilmaiseksi.

Maria riuhtoi ja ponnisteli, mutta turhaan. Miehen kourat olivat lujat.

— Älkäähän nyt suotta… Eihän se mitään. No… Äs perhana! Puretteko!

Maria oli tarttunut hampain hänen käsivarteensa. Se auttoi. Vihasta puhisten Juslin töytäsi luotaan Marian, jolloin tämä siekailematta puki vaatteet yllensä ja painalti sanaakaan sanomatta ulos.

Nolona ja pahasti virnistellen Juslin istui hetkisen sohvansa laidalla. Otti sitten kulauksen ja heittäysi taas pitkäkseen, tyytymättömänä ajatellen:

— Houkkio! Kun ei ymmärrä omaa etuaan…

* * * * *

Ikään kuin paeten kiiruhti Maria portaita alas. Päästyään kadulle, jossa toinen puoli lyhdyistä oli jo sytytetty, hän hengähti helpotuksesta. Täällä tuntui turvalliselta, vaikka kadut olivatkin melko pimeät eikä sateisen sään tähden ollut kulkijoitakaan kuin nimeksi. Siellä täällä katujen kulmauksissa seisoskelivat ajurien hevoset korvat luimussa, miesten torkkuessa kuskipenkeillä.

Kiihtymistään kiihtyi tuuli, sen mukana sadekin. Katuojissa virtasivat vuolaat purot, ja kaivojen kohdilla ne kohisivat koskina.

Vielä äskeisestä kohtauksesta ällistyneenä ja ajatuksiinsa vaipuneena Maria painalti ripein askelin pitkin Bulevardia Esplanaadille päin. Vastaista suuntaa kulki viluisen näköinen mies, hampaat kalisten, pää kumarassa, vartalo käppyrässä ja olkapäät koholla. Hänkin kulki kiivaasti, aivan kuin hänellä olisi ollut kiire.

Erään katulyhdyn kohdalla he tulivat vastatusten ja vilkaisivat toisiinsa. Vaikka valo olikin himmeä, tunsivat he toisensa ja pysähtyivät tahtomattaan. Samassa kuitenkin Maria aikoi jatkaa matkaansa, mutta mies pysäytti hänet äännähtäen:

— Hyvää iltaa! Kai tunnette minut? Olen Tanu… Olettehan te Jeremiaan…

— Vaimoko, ehätti Maria. — Olen kyllä… Mutta entä sitten, jatkoi hän vielä vähän kiihtyneenä äskeisestä.

— Minä tuota noin… älkää pahastuko… Minä aioin kysyä, tiedättekö te nyt miehestänne mitään.

— Ilkeättekin kysellä sellaisia! Pitäisihän teidän tietää missä hän on, sillä olittehan viekoittelemassa häntä varkauteen.

— Sitä en kiellä, mutta eihän tarkoituksemme ollut paha. Aikomuksemme oli hankkia rahaa — ja sitä olisimme saaneetkin, ellei meitä olisi petetty. Eräs oli antanut ilmi aikeemme, ja poliisit pitivät silmällä…

— Se oli oikein, kivahti Maria aikoen samassa lähteä.

— Odottakaa! Minulla olisi teille kerrottavaa… Vaistomaisesti he siirtyivät seinävierelle, jossa oli vähän suojaisempi. Ja Tanu jatkoi:

— Milloin olette viimeksi käynyt tapaamassa miestänne vankilassa?

— Viikko sitten.

— Minä kävin eilen. Miehenne on sairastunut, mutta ei luultavasti kovin vaarallisesti.

— Sairastunut? kysyi Maria kalveten.

— Niin. Hänet on siirretty sairasosastolle. Ja hän käski sanoa terveisiä. Huomenna minun piti tulla käymään teillä, mutta kun nyt satuin tapaamaan, niin…

— Sanoiko hän osoitteen?

— Tietysti. Se oli viides linja — kas peijakas! Numeroa en muista. Mutta — Eino Löytölän luona… Eikö niin ollut?

— Oli.

— Minun täytyisi nähdä, minkä näköinen mies se Löytölä on, kun Jeremias niin sitä kehuu. Pitääkö se teitä ilmaiseksi luonaan asumassa ja…

— No kaikki se Jeremiaskin lörpöttelee, puhui Maria puoleksi itsekseen. — Eihän hän ilmaiseksi — mutta huokealla. Ja kun kukaan ei tahtonut meitä ottaa…

— Niin, niin. Hyvähän se on, että otti. Mutta onko siinä perää, että hän on naimisissa sen Amalia Aholaisen kanssa? Sehän oli yleinen nainen, minäkin tunsin hänet.

— Viis minä sellaisista! kivahti Maria ja aikoi lähteä.

— Niin tuota… ilmanhan minä vain. Mutta kuulkaahan! Vielä minulla on uutisia vankilasta. Tehän näitte sen ison miehen, jota sanottiin Jaskaksi? Niin. Hänestäkin on päästy. Hän poloinen on toissa yönä hirttänyt itsensä, ensin lyötyään kuoliaaksi erään vankitoverinsa… Mikäs sen nimi taasen olikaan?

Heikki Vanhala — juuri sama, joka oli antanut ilmi aikeemme. Niin se konna sai palkkansa, mutta ikävä vain, että Jaska hänen tähtensä…

— Ei minua ne asiat liikuta, virkahti Maria ja lähti.

— Hei, kuulkaahan vielä! huusi Tanu. Mutta Maria ei kuunnellut. Yhä tuskaisempana ja entistä sekavampien tunteiden valtaamana hän kiiruhti kotiin. Suru surun ja koettelemus koettelemuksen päälle. Hän melkein jo ihmetteli, ettei järkensä mennyt sekaisin kaikesta tästä. Hänestä tuntui aivan kuin ilmakin olisi puristanut ja taivaasta raskaasti putoilevat vesipisarat olisivat tahtoneet iskeä hänet kuoliaaksi. Hän kiiruhti. Mutta loppumatkalla eivät hänen jalkansa tahtoneet enää nousta; joka askeleella tuntui, kuin voimat olisivat juuri nyt loppuneet, ja hän ajatteli, täytyikö hänen laahautumalla kulkea jäljellä oleva taival. Hitaasti edistyi matka. Hän oli vasta Pitkälläsillalla — vielä puolisen kilometriä! Hän ponnisti, hänen silmissään salamoi, ja vaivalloisesti kohosivat jalat; tuntui siltä, kuin niihin olisi ollut sidottu raskaat painot, joiden laahaaminen kävi hänelle ylivoimaiseksi.

Vihdoinkin hän saapui perille ja oli niin väsynyt, että heti heittäysi vuoteelle.

— Oletko sairas? kysyi häneltä Amalia leppeällä, osaaottavaisella äänellä.

— En. Olen vain niin väsynyt, sopersi Maria. Lapset tulivat hämillään äitinsä luo. Ja poika ehätti:

— Äiti, minä menen apteekkiin — tarvitseeko?

— Ei, lapseni, ei tarvitse. Ei äiti ole sairas, vain vähän väsynyt.

Samassa tuli Eino työstä kotiin. Hän oli entistä kalpeampi ja yski kovin. Huomattuaan Marian hän hämmästyi ja kyseli tämän terveydentilaa. Saatuaan rauhoittavan vastauksen hän riisuutui ja heittäysi tuolille.

— Ohoh, kovinpa minä tänään väsyinkin. Ahdistaa niin kovin. Ja sitten kun täytyy tehdä työtä enemmän kuin kerkiäisikään. Aina on pomo yllyttämässä, puheli hän yskimisensä lomassa.

— Joisitko ensin kahvia vai söisitkö? kysyi Amalia Einolta.

— Vaikkapa juon kahvia, vastasi Eino. Amalia asetti kupit pöytään. Sanoi sitten:

— No nyt! Nousehan sinäkin, Maria, jos jaksat.

— Enköhän, sanoi Maria.

Kotvasen kuluttua istuivat nämä kolme sekä kolme lasta vaatimattomasti sisustetussa huoneessa kahvipöydän ympärillä. Kolmas ja nuorin lapsista oli Amalian neljännellä vuodella oleva tyttö, Helvi, joka oli ollut melkein näihin aikoihin asti maalla hoidettavana.

* * * * *

Kohdattuaan Bulevardilla Marian oli Tanu käväissyt Punavuorella ja sen jälkeen mennyt Pelastusarmeijan yömajaan yöksi.

Päivän valjetessa hän kähmi istualleen kovalta vuoteeltaan. Hänen päänsä oli raskas ja jäsenensä raukeat. Hän venytteli ja haukotteli ärjähdellen ja käänsi sitten päänsä katsoakseen ulos. Mutta hänen katseensa osui viereisellä lavitsalla makaavaan Perttuun, joka vielä oli unessa ja kuorsasi, niin että seinät tärisivät. Häntä katsellessa palasi taas Tanun mieleen tuo yhä uusiutuva muisto siitä murtovarkausyrityksestä, jonka he olivat toimeenpanneet sinä yönä, jolloin Jaska ja Jeremias joutuivat kiinni. Miten elävänä hänellä säilyikin tuo muisto. Nytkin sitä ajatellessaan hän oli näkevinään, kuinka useita rotevia poliisimiehiä hyökkäsi aivan aavistamatta heidän kimppuunsa, ennen kuin he ehtivät kunnolleen sisään murtautua. Hän oli näkevinään, kuinka Jaska ja Jeremias kytkettiin, heidän tehdessään vastarintaa, ja hän oli kuulevinaan Pertun kuiskauksen:

"Hei, Tanu! Tänne, tule pian, minä autan." Ja nyt hän oli kiipeävinään korkean aidan yli, jolloin poliisi tarttui hänen jalkaansa, mutta hänen potkiessaan jäi poliisin käteen vain kenkä ja hän itse pääsi pakoon. Sitten hän oli juoksevinaan Pertun perässä ja viimein piiloutuvinaan erääseen roskalaatikkoon. Kun poliisit olivat häipyneet heidän jäljiltään, naureskelivat he partaansa. Näitä muistellessaan Tanu huomaamattaan nauroi aivan ääneen. Silloin Perttu heräsi ja silmiään hieroskellen kysyi:

— Pirujako sinä siinä hihität?

— Hihihihi, muistui mieleeni se meidän pakoretkemme, nauroi Tanu.

— Mitäpä tuota iänkaiken muistelee, murahti Perttu.

Sitten he vaikenivat. Perttukin nousi istualleen ja tuijotti synkän näköisenä eteensä.

— Kas, kun ei sinuakaan laulata tänään, virkkoi Tanu pisteliäästi vaitiolon jälkeen.

— No ei. Mutta suoleni laulavat tyhjyyttään! Etkö kuule murinaa?

— Kuuluuhan tuo. Mutta lakkaisi ehkä, kun saisit holia?

— Tietysti. No, sanoitpa sanan. Kun saisit holia. Siinäpä se, kun saisi. Silloin sitä taas saisi muutakin, kun alkuun pääsisi. Ja silloin sitä taas vaikka laulahtaisikin. Mutta se alkuunpääsy, se näkyy käyvän päivä päivältä huonommaksi. Ne perkeleen kyttärit kun tuntevat meidät jo kuin kuparirahan!

Hetkisen mietittyään hän jatkoi:

— Kuulehan, kaveri! Eiköhän mennä hirteen niin kuin Jaska?

— Ei, hyvä veli. Ei vielä. Ei vielä heitetä toivoa. Ehkä meitä poloisia joskus onnistaakin.

— Olisi ollut jo aika!… Ei, tästä ei tule tämän kummempaa. Lähde toverikseni!

— Hirteenkö? En! Äläkä sinä puhu tuollaisia. Voit joutua edesvastuuseen. Se ei ole luvallista.

— Ettenkö saisi oman henkeni kanssa menetellä niin kuin tahdon?

— Et. Pitäisihän sinun ne säädökset tietää. Maailma näetkös tarvitsee miehiä!

— Mutta ei meidänlaisia.

— Kyllä! Ajatteles, kuinka moni meidän olemassaolostamme ansaitsee leipänsä. Ellei meidän kaltaisia olisi, niin hittojako silloin tehtäisiin suunnattomalla virkavaltajoukolla, vankiloilla, putkilla ja muilla sellaisilla? Tässä yhteiskunnassa me olemme tarpeellisia! Emmekä me saa nurkua, se on kohtalo, joka määrää… Ja juuri sen tähden me elämmekin siinä määrätyssä pisteessä… Emme oikein elä emmekä ole kuolleita… Se on yhteiskunnan sille hyödyllinen laki… Jos me saisimme kaikkea riittävästi, emme varastaisi… Mutta siitä taas johtuisi, ettei noita kaikkia laitoksia tarvittaisi. Siksipä tyytykäämme, vaikka väliin saammekin leivän asemesta haukata sähköä!

— Se on sitä sinun viisauttasi, kivahti Perttu nousten seisomaan ja samalla suunnaten askeleensa ovelle. — Haukkaa nyt sähköä, jos siitä saat vatsasi täyteen. Minä ainakin menen jotain hommaamaan.

— Hei, pojat! Älkäähän menkö, kuului huoneen perältä, eräältä lavitsalta. — Mennään yhtä matkaa! Sain illalla puijatuksi kympin eräältä maanäijältä. Mennään ryypyille.

Se sana sai miesten kasvot kirkastumaan, ja kohta he lähtivät kolmisin ulos.

XV

— Haluatko sinä jotain? kysyi Jeremias Einolta seisoessaan hänen sairasvuoteensa ääressä.

Elottomin silmin katsoi sairas Jeremiasta ja hiukan päätään liikauttamalla antoi kieltävän vastauksen.

— Etkö mitään, etkö edes maitoa? kyseli Jeremias yhä.

Sairas liikahti levottomasti. Heleä puna levisi hänen kuihtuneille poskilleen, ja hänen silmiinsä palasi hetkisen poissaollut kuumeinen loiste. Vähän ajan kuluttua hän liikautti huuliaan, tahtoen sanoa jotain, mutta ääni tuli heikosti ja epäselvästi. Jeremiaasta tuntui tuskalliselta, kun hän ei tajunnut sairaan sanoja eikä voinut muutenkaan vilpitöntä ystävätään auttaa, ystävätään, joka oli häntä auttanut, hänen kärsimyksiinsä osaa ottanut ja joka nyt kamppaili kuoleman kanssa.

— Voi, kun ei tullut viedyksi häntä sairaalaan, tuskitteli Amalia askaroidessaan hellan luona. — Että tulikaan hänen omaa tahtoansa kuunnelluksi. Eihän häntä nyt noin heikkona voi mihinkään…

— Eipähän se siellä sen paremmaksi… Jos jumala on nähnyt hyväksi kutsua hänet pois, niin ei sille mahda lääkäritkään mitään, puheli Maria.

— Mutta jos hakisimme nyt lääkärin! yhtyi Jeremias. — Juoksisitko sinä, Väinö…

— Kyllä! Mihinkä? — ehätti poika jättäen vuolemisensa kesken.

Samassa sairas taas käännähti ja hänen suustaan purskahti verta. Sitä tuli suun täydeltä, eivätkä läsnäolijat voineet sen tuloa estää. Kaikki he seisoivat vähän aikaa neuvottomina, tuskasta ja epätoivosta vääristynein kasvoin. Sitten Jeremias yht'äkkiä syöksyi ulos ja soitti läheisestä kauppapuodista lääkärille.

Mutta ennen kuin lääkäri saapui, oli Eino jo uupunut iäiseen uneen. Kyyneleitä vuodattaen seisoivat kuolinvuoteen ääressä Maria ja nuori, mutta kärsinyt ja kovia kokenut leski. Lapsetkin nyyhkyttivät hyvän sedän kuolemaa, ja Jeremias nojasi pöytää vasten kostein silmin ja raskain mielin. Apea ja synkkä kuin syysyö oli huoneessa ohjain mieliala, vaikka ulkona luonnossa oli kirkas ja valoisa kevät. Oli herttainen toukokuun sunnuntaipäivä. Kullanvärinen aurinko loi maahan lämpöisiä säteitään sulatellen vielä jäljellä olevia vähäisiä lumia ja ihmismielten kirttä.

* * * * *

Seuraava sunnuntai valkeni niin ikään selkeänä ja päiväpaisteisena, vaikka kulunut viikko oli ollut sateista ja ilmat koleita. Sen tähden oli Jeremiaskin ollut pari päivää työstä poissa ja jouti hommaamaan Einon hautajaisia. Heti vankilasta päästyään oli hänen onnistunut saada työpaikka, ja he tulivat nyt toimeen kohtalaisesti. He asuivat yhdessä Einon ja Amalian kanssa, näillä kun oli vuokrattuna kaksihuoneinen asunto.

Tänä sunnuntaiaamuna Jeremias nousi jo ennen auringon nousua, istuutui pöydän ääreen ja ryhtyi kirjoittamaan.

— Mitä sinä nyt? kysyi Maria huomatessaan Jeremiaan.

— Suunnittelen tässä vain puhetta, jonka aion pitää tänään Einon haudalla, vastasi Jeremias tyynesti.

— Puhetta? Sinäkö? ihmetteli Maria kähmiessään ylös vuoteesta.

— Niin, minä. Haudalle tulee ehkä sellaisiakin, joilla on parempi puhetaito kuin minulla. Sinne tulee Einon tovereita. Ja he tietysti ovat harjaantuneita. Mutta siitä huolimatta minä aion sanoa muutaman sanan vainajan muistolle, sillä hän oli paras ystäväni.

— Mutta ethän vain aio puhua jumalattomia?

— En. Ihmisyydestä vain, jatkoi Jeremias kiinnittämättä kysymykseen sen enempää huomiota. — Asiasta, joka minulle tästedes on oleva pyhä.

— Kunpa sinusta jälleen olisi tullut mies, niin kiittäisin jumalaa, huoahti Maria. — Mutta jospa taas hairahdit. Eihän sinulla iänkaiken työtä riitä. Se saattaa loppua. Ja kun puute on edessä, niin…

— Kerjätään, liitti Jeremias. — Muu ei näy auttavan. Tulee se vielä sellainenkin aika, jolloin ihmisten ei tarvitse kerjätä, jolloin ei ole puutetta eikä kurjuutta, ei orjuutta eikä herruutta. Sitä toivoen ja siihen luottaen eläkäämme, vaikkakin vaivalloisesti.

— Mitäpä minä niistä, kunhan vain pysyisit rehellisenä ja jaksaisit hankkia elantomme… Ja… ja kun ihmiset unohtaisivat, että olet ollut vanki…

— Vanki, kertasi Jeremias. — Unohtakootpa tai ei, se on minulle yhdentekevää. Vaikka olenkin ollut vanki, en silti ole toisia ihmisiä huonompi — enkä sillä nimellä ympäristöäni saastuta, kun vain en teoillani ja toimillani sitä tee. Kun kartan kaikkea sellaista, minkä katson pahaksi ja vääräksi, kun esiinnyn ihmisenä ja teen vointini mukaan hyvää lähimmäisilleni sekä toimin mikäli kykenen kohtalotoverieni herättämiseksi, että he edes sirpaleita saisivat sivistyksestä ja pääsisivät pimeydestä päivänvaloon, että heidän silmänsä aukenisivat näkemään hyvän ja pahan sekä syyt, mitkä paheiden teille johtavat, — sillä vielä paljon on niitä, jotka tietämättöminä, sokeina, aivan kuin unessa elämän rämeissä rämpivät -, kun heidän herättämisekseen aherran ja työtä tehden elämäni polkua matkaan, niin silloin luulen täyttäneeni velvollisuuteni.

— Mutta sinähän saarnaat kuin paras pappi! pääsi Marialta. — Ethän ennen tuolla tavoin… kyllä sitä aina sanotaan… Mutta hyvääpä se vankila näyttää tekevän. Siellä kitketään ihmisestä paha ja asetetaan hyvää tilalle. Morkkaavathan ne toiset niitä, mutta sanon minä sen, että tarpeellisia ovat… Ei sinustakaan muutoin olisi miestä tullut!

— Luuletko sinä todellakin, että vankila…? Erehdyt, jos niin luulet. Tiedätkö sinä, tai voitko edes aavistaa, minkälaisia sieluntuskia minä kärsin tuona onnettomana yönä, jolloin lähdin noiden rikoksentekijäin matkaan? Et. Sillä jos tietäisit, niin et puhuisi noin. Jo lähtiessäni olin tietoinen siitä, etten tee oikein; olin täysin selvillä, vaikk'en ollut kyllin vahva vastustamaan viettelystä — kun minua siihen lisäksi kannustivat isän velvollisuudet ja oma nälkäni. Kun otat huomioon tämän kaiken, niin näet, olenko sen sinun ylistämäsi rangaistuslaitoksen herättämä. Kaukana siitä!

Maria oli vaiti. Jeremias jatkoi:

— Kunpa näkisit kaiken sen loan ja saastan, joka mätänemistilassa olevan yhteiskuntamme pinnalta on sen pohjalle ja komeroihin valunut ja saastuttanut kaiken. Kunpa näkisit sen henkisen rappeutuneisuuden, kurjuuden ja alennustilan, joka vankila-asukasten, vieläpä vapaanaeläjienkin keskuudessa vallitsee, — kunpa näkisit sen ja ymmärtäisit, miten toisin kaikki saattaisi olla, niin olenpa varma, että sinäkin mielesi muuttaisit!… Minä olen nähnyt sen. Olen itse ryöminyt sen pohjasakassa, mutta minä uhallakin nousen sieltä. Näytän, että voin! Minä uhallakin! kertasi Jeremias ja aikoi kai vielä jatkaa, mutta kun hänen poikansa Väinö kysyi:

— Isä, tänäänkö se setä haudataan? niin katkesi keskustelu siitä asiasta ja Jeremias jatkoi puheensa suunnittelemista.

Kello yhdeksän ajoissa postinkantaja toi kirjeen Amalialle. Luettuaan sen hän peitti käsillään kasvonsa ja purskahti äänekkääseen itkuun.

— No? pääsi Marialta kysyvästi.

Ja Helvi, joka oli jo herännyt, kiiruhti äitinsä luo,

— Suru surun päälle, vaikersi Amalia itkunsa lomassa. — Veljenikin on kuollut. Ollessaan vedättämässä soraa maantielle on hän jäänyt kuoppaan, sortuneen sorakasan alle, ja menettänyt henkensä.

— Kaipa se on luojan sallimus, äänteli Maria. — Kova on sinunkin kohtalosi, mutta älä masennu. Kaipa sen on jumala katsonut parhaaksi niin tehdä. Emmekä me saa nurkua emmekä soimata häntä siitä. Meidän täytyy alistua, tyytyä — sillä kohtaloaan ei voi kukaan välttää. Ymmärrän kyllä, että ikäväksihän se käy, enkä ihmettele, että itket, kun vasta äskettäin kuoli äitisi, nyt miehesi ja veljesi. Noin minäkin ennen itkin. Mutta nyt on sydän turtunut. — No, nouse nyt. Lopeta jo!

Vähitellen taukosi itku, mutta suru ei sydämestä lähtenyt. Se oli sinne kiteytynyt ikuisiksi ajoiksi.

* * * * *

Päivä oli kallistunut jo iltapuoleen. Vaaleansinisenä kaartui taivas, jolla leijaili muutamia rauhattomalta näyttäviä pilvenhattaroita. Juhla ja surupukuihin puettua nuorisoa seisoi avonaisen haudan partaalla. Oli joukossa muutamia keski-ikäisiä sekä vanhojakin, mutta etupäässä nuoria, kalvaskasvoisia työläistyttöjä ja poikia.

Siinä he nyt seisoivat paljain päin ja katseet luotuina avonaiseen hautaan, jonka pohjalla lepäsi Eino mustassa, koristelemattomassa arkussa. Äärimmäisinä, aivan haudan partaalla, seisoivat Jeremias, Maria, Amalia ja hänen tyttärensä Helvi. Kaikki olivat vaiti ja kuuntelivat hartaina, kun pappi heittäessään multaa kopsahtelevalle arkulle luki:

— Maasta olet sinä tullut. Ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman…

Papin lopetettua alkoi Jeremias:

— Kansalaiset! Hyvät toverit, tuttavat ja tuntemattomat! Suonette, että minä vainajan ystävänä lausun muutaman sanan hänen muistolleen.

Seisoessamme tänä raikkaana kevätpäivänä tämän ennen aikaansa manalle menneen toverimme haudalla katkeroituu väkisinkin mieli ja syvä liikutus valtaa meidät, jotka tunsimme vainajan henkilökohtaisesti. Ainakin minusta tuntuu siltä, kuin oman veljeni, vaimoni tai lapseni haudalla seisoisin. Ja olenpa varma siitä, että vielä vuosia jälkeenpäin tulen häntä kaiholla muistelemaan.

Elävinä tulevat muistossani säilymään ne monet inhimilliset ajatukset, joita hän sydämellisinä toivomuksinaan lausui minulle sekä kaikille. Eivätkä hänen hyvät työnsäkään aivan hevin unohdu mielestäni.

Muistan, kuinka hän ainakin pari kertaa sai minut estetyksi rikoksesta, jonka olin tekemäisilläni puutteen ja kärsimysten kanssa kamppaillessani. Ilman häntä olisin jo aikoja ennen vajonnut lokaan, josta tuskin olisin koskaan kyennyt nousemaan. Olin aivan luisumaisillani, mutta silloin sattui hän ja vakaalla käytöksellään, rohkaisevilla sanoillaan ja muutamalla rovolla pelasti minut turmiosta. Tästä kaikesta olen hänelle niin suuressa kiitollisuudenvelassa, etten saata sitä sanoin tulkita.

Te nuoret työläiset! Vasta elämänne aamussa olevat ihmislapset; te, jotka kuulutte samaan luokkaan kuin hänkin, jonka muistolle puhun; te, jotka aina olette vaaroille ja taudeille alttiita; te, joiden kasvoilla jo nyt näkyy vanhentumisen merkkejä, ylenmääräisen ponnistelun, puutteiden, kärsimysten, surujen ja huolten leimaa; teille tämän manalle menneen toverin kohtalo olkoon varoituksena ja opastuksena maailman ja elämänkatsomustanne valitessanne. Muistakaa, että jokainen olemme samassa asemassa kuin hänkin! Ja tietäkää, etteivät epäkohdat poistu itsestään, etteivät valhe, vääryydet ja paheet lakkaa rehoittamasta, ennen kuin me työläiset nousemme niitä vastaan, ennen kuin kansain pohjakerrokset valveutuvat, sillä ainoastaan ne voivat ja tahtovat kaataa vanhan ja rakentaa uutta tilalle.

Siinä työssä tarvitaan itsetietoista, ajattelevaa väkeä. Sitä saamme siten, että teemme kaiken voitavamme köyhälistön valistamiseksi ja herättämiseksi siitä tietämättömyyden unesta, jossa vielä suuri osa uinuu.

Tässä muistuvat väkisinkin mieleeni sanat, joilla vainaja minua rohkaisi, mutta jotka soveltuvat kaikille. "Älä heittäy epätoivoon", hän sanoi. "Ole rohkea, sitkeä, äläkä kadota elämänhaluasi. Mutta uhallakin toivo, toimi ja taistele."

Tämä mielipide ja se aate, jonka hän oli omaksunut, hänen tyyni, vakaa ja ystävällinen käytöksensä, ansaitsevat tunnustusta ja kunnioitusta. Hänen poistumisensa saattaa keskuuteemme ikään kuin ison aukon. Mutta täyttäkäämme se siten, että pyrimme siihen kuin hänkin. Siten me paraiten hänen muistoaan kunnioitamme. Ja siinä mielessä lausukaamme: rauha hänen tomulleen!

Kaikkien päät painuivat, ja raskas huokaus kohosi rinnasta. Mutta kun he sitten nostivat katseensa, saattoi nähdä, että heidän murehtivilla kasvoillaan kajasti rohkeutta, uskallusta, uhmaa. Saattoi aivan selvästi nähdä, että tuon nyt murheellisen ilmeen alla piili toivoa ja elämänhalua.

Pappikin, joka oli tarkkaavaisena kuunnellut entisen rangaistusvangin sydämelle käypiä sanoja, nosti päänsä ja katsoi ihmetellen, melkeinpä liikutettuna häntä.

Hiljaisena poistui saattojoukko haudalta. Ja monien katseet kohosivat vaaleansiniselle taivaalle, kohti kevätaurinkoa, joka siellä paistoi täydeltä terältään valaen herttaisia säteitään vielä puolittain routaiselle maanpinnalle.