Suomalaisia keskiajan tutkimuksia: Veroja, laitoksia, virkamiehiä

SUOMALAISIA KESKIAJAN TUTKIMUKSIA

Veroja, laitoksia, virkamiehiä

Kirj.

VÄINÖ VOIONMAA

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1912.

SISÄLLYS:

JOHDANTO. Silmäys aikaisempiin tutkimuksiin. I. KESKIAJAN HALLINTO- JA VEROTUSKAUDET. 1. Suomen valloitus. 2. Vanhin kruununtalous Suomessa. 3. Linnakausi. 4. Ylimääräiset verot. 5. Uudistuksia 1400-luvulla. II. SUOMALAISIA VEROTUKSEN JA HALLINNON ALKUMUOTOJA. 1. "Verot" ja "vakat". 2. "Perevaara", "pitäjä", "pokosta". III. SUOMALAINEN TURKISKULTTUURI. 1. Itämeren maitten muinaiset turkikset. 2. Vanhimmat Lapinkävijät. 3. Hämäläisten Lapinretket. 4. Pirkkalaiset. 5. Piispan "kiltti". 6. Turkiskäräjät. 7. Turkislahjat. 8. "Jouset" ja jousiverot. 9. "Veronahat" ja "oravanmaat". 10. Suomalainen turkiskulttuuri. (Yleiskatsaus.). IV. AHVENANMAA KESKIAJALLA. 1. Merikulttuuri 2. Ahvenanmaan maakuntakäräjät ja maantuomari. 3. Ahvenanmaan "tridungit" (kolmannekset). 4. Ahvenanmaalainen pitäjä. 5. Skandinavialainen "ledung" ja "ledungslama". 6. Markkajärjestelmä ja sotalaitos Ahvenanmaalla. 7. Täysiverot ja niiden tehtävät. 8. Savu. V. SUOMEN RANNIKKOJEN ASUTUS- JA VEROTUSJÄRJESTELMIÄ. 1. Ruotsalainen verotusalue. 2. Ala- ja Ylä-Satakunta. 3. Pohjanmaa. 4. Suomen maakuntain verokyky ja asutusaste unioniajan alussa. VI. KESKIAJAN KANSALLISUUSKYSYMYS. 1. Suomalainen ja ruotsalainen oikeus. 2. Kansallinen oikeudenkäyttö — kansallisia laamanneja. 3. Muita kansallisuusmuistoja. VII. KESKIAJAN MAAKYSYMYKSIÄ. 1. Bol. 2. Koukku. 3. Lounais-Suomen savu. 4. Kylän tangoitus. 5. Kylvöjärjestelmä ja lohkojako. VIII. KESKIAJAN LIIKENNEOLOJA JA ITSEHALLINTOA. 1. Tie- ja siltahallinto. 2. "Matkaveneet". 3. Kyytivelvollisuus ja "pitkätkyydit". IX. OIKEUSLAITOKSIA. 1. Tuomarit. 2. Pitäjänkäräjät. 3. Maakunnan- ja kihlakunnantuomarit. 4. Karjalaisten oikeuslaitoksia. X. KINKERIT. 1. Kinkerejä muissa maissa. 2. Kuninkaankinkeri Suomessa. 3. Ruokaruotsi. 4. Kinkeritapoja. XI. LAHJAVEROT. 1. Pyhän Martin lahjajänikset. 2. Pääsiäislammas — Olavinlammas. 3. "Kypsi-raha". 4. Kyökkimestarin lahjat. XII. KESKIAJAN TYÖVEROJA JA TYÖTAPOJA. 1. Työverot naapurimaissa. 2. Lampuotien työverot. 3. Linnain päivätyöt. 4. Rakennusvelvollisuus. 5. "Sotken savea, teen tiiliä". 6. "Pitkiätyömiehiä". 7. Ajoverot. XIII. KESKIAJAN VIRKAMIEHIÄ. 1. Lääninmiehet ja linnanvoudit. 2. Maanvoudit. 3. Vanhat "nimitysmiehet". 4. Myöhemmät nimismiehet. 5. Nimismiesvero. Viiteselitykset.

KÄYTETTYJÄ LYHENNYKSIÄ JA MERKKEJÄ.

VA = Suomen valtioarkisto. MU = Hausen, Reinh., Finlands Medeltidsurkunder I. Mustak. = Hausen, Registrum Ecclesiae Aboensis eller Åbo Domkyrkas Svart bok.

Markan merkkinä on käytetty mk, kirjakkeen ct vastineena th ja ø kirjakkeen vastineena ö.

Viitteissä on asiakirjain kirjoitustapa säilytetty muuttamatta, koska vanhan kirjoitustavan muuttaminen nykyaikaiseksi usein on vaikea ja voi aiheuttaa erehdyksiä.

JOHDANTO.

SILMÄYS AIKAISEMPIIN TUTKIMUKSIIN.

Seuraavilla lehdillä on koetettu yksityiskohtaisemmin käsitellä ja valaista muutamia Suomen keskiajan yhteiskuntahistorian kysymyksiä.

Keskiajan valtiollisen ja kirkkohistorian tutkimuksen rinnalla tämä tutkimushaara näihin saakka on ollut verraten vähäantoinen. Se seikka näyttää johtuneen ensi sijassa keskiaikaisten tietolähteitten runsaudesta edellisellä ja niukkuudesta jälkimäisellä alalla.

Tärkeimmät keskiaikamme yhteiskunnalliset asiakirjat havaitsi varmalla silmällä jo H. G. Porthan, ja hän niistä myöskin esitti tulkinnan, joka suurimmaksi osaksi on pätevä tänäkin päivänä. Mutta asiakirjat olivat harvalukuiset, ja ne koskivat vain hajanaisia yhteiskunnallisia seikkoja. Porthan ei niiden pohjalla yrittänytkään luoda täydellisempää kuvaa keskiajan yhteiskunnasta. Ja kun Porthanin jälkeinen keskiajan tutkimus ei pitkiin aikoihin sanottavasti poikennut oppi-isän aukaisemilta urilta, jäi tieto Suomen keskiajan yhteiskuntaelämästä noiden harvain asiakirjain varaan, joista ei uudistettukaan tutkimus voinut saada esiin enempää kuin ne sisälsivät.

Myöhempinä aikoina on kumminkin melkoinen joukko uusia Uusia keskiajan yhteiskunnallisia asiakirjoja sekä Suomesta että Ruotsista tuotu päivän valoon ja jatkuva tutkimus siten tehty mahdolliseksi. Tärkeän alustavan työn on suorittanut Suomen valtionarkisto (R. Hausen) ryhtymällä julkaisemaan karttuneita lähdevaroja järjestettyinä ja tarkastettuina kokoelmina (merkilliset Johan Buren otteet Eerik Pommerilaisen verokirjasta 1413, Hämeen ja Varsinais-Suomen tuomiokirjat keskiajan lopulta, Birger Trollen linnantilit 1463-1464 ja Kallialan kirkon tilit 1469-1524, julaistut kokoelmassa Bidrag till Finlands historia I, 1881-1883; Åbo Domkyrkas Svartbok, julaistu 1890; Finlands Medeltidsurkunder I, — 1400, julaistu 1910).

Mutta keskiajan yhteiskunta ei ole jättänyt muistojansa ainoastaan omiin asiakirjoihinsa. Myöskin seuraavain aikain asiakirjaperusta niitä on löydettävissä. Ei ole vain ennakkopäätelmää, että Kustaa Vaasan ajan yhteiskunnalliset asiakirjat, etupäässä suunnaton verotiliaineisto, sisältävät paljon välillisiä todisteita keskiajankin oloista. A. G. Fontell on menestyksellä käyttänyt mainittuja verotilejä erään keskiajan hämärän yhteiskunnallisen kysymyksen, suomalaisen ja ruotsalaisen oikeuden, valaisemiseksi (Om "svenska och finska rätten", 1883) ja J. W. Ruuth on Fontellin alkamaa uraa kulkien esittänyt mielenkiintoisia piirteitä Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan keskiaikaisesta asutushistoriasta (Satakunnan asutusoloista keskiajalla, 1896, Hist. Ark. XV; Silmäys Hämäläisten muinaisiin asutusoloihin Suupohjassa, 1897, Joukahainen XI). Mutta Kustaa Vaasan ajan kulttuurikerrosta kannattaa keskiajan harrastajan vielä enemmän kaivella. Kuten lukija on havaitseva, on seuraavissa tutkimuksissa keskiajan olojen valaisemiseksi runsaassa määrin käytetty asiakirjoja uuden ajan alulta ja niiden suomaa tilaisuutta yksityiskohtaisten maakuntaisten ja vielä paikallisempain vertailujen tekemiseen.

Keskiajan yhteiskuntaolojen tutkimuksen suuntaan ovat paljon vaikuttaneet vanhemmat käsitykset muinaissuomalaisen yhteiskunnan — tarkemmin määräten pakanuuden ajan loppukauden ja ruotsalaisen valloituskauden suomalaisen yhteisteiskunnan — luonteesta. Asiakirjattomasta suomalaisesta yhteiskunnasta vain harvat yhteiskuntaelämään kohdistuvat kulttuurisanat ja Kalevalan runot, sitten kuin ne olivat tulleet tunnetuiksi, näyttivät säilyttäneen joitakuita enemmän tai vähemmän hämäriä piirteitä; niistä kuitenkin luultiin voitavan varmuudella päätellä pakanallisen suomalaisen yhteiskuntajärjestyksen kehittymättömyyttä, heikkoutta ja aikuisuutta. Toiselta puolen Ruotsin maakuntalakien tarkemman tuntemisen ja pohjoisgermanilaisen oikeushistorian jatkuvan tutkimuksen kautta varmistuivat käsitykset muinaisruotsalaisen yhteiskunnan lujista muodoista ja muista etevistä ominaisuuksista. Yleisessä käsityksessä pakanallis-suomalainen ja kristillis-ruotsalainen yhteiskunta aivan luonnollisesti joutuivat toistensa jyrkimmiksi vastakohdiksi. Juurtui se mielipide, että ruotsalainen yhteiskuntalaitos ja järjestetty yhteiskuntaelämä Suomessa yleensä merkitsivät samaa ja että ruotsalaiset valloittajat toivat tänne puhtaasti ruotsalaisen yhteiskuntajärjestyksen. Suomen kuuluisimman oikeushistorioitsijan J. J. Nordströmin kirjoittamaa ruotsalaisen yhteiskuntalaitoksen historiaa (Bidrag till den svenska samhällsförfattningens historia I-II, 1839-1840), jonka esipuheessa lyhimmiten käsiteltiin alkuperäistä suomalaista yhteiskuntaa, varmaan kaikki aikalaiset pitivät Suomen yhteiskunnan lopullisena historiana.

Tätä käsitystä vastaan, joka Suomen tosihistoriallista yhteiskuntaa tarkemmin tuntematta kuitenkin teki mitä laajakantoisimpia päätelmiä sen laadusta ja vaiheista, Yrjö Koskinen esitti toisen, kotimaan oman historian huolelliseen tarkkaamiseen perustuvan käsityksen (Suomenmaan keskiaikaisesta aatelistosta, 1880, Hist. Ark. VIII; Tutkimus maanomistus-seikoista Suomenmaassa keskiaikana, 1881). Pääasiallisesti keskiajan hallinto-oloja koskevain havaintojen perusteella Yrjö Koskinen osoitti, ettei Suomen Ruotsiin liittämisen seurauksena ollut niin paljon Suomen vanhan yhteiskunnan kukistaminen ja uuden perustaminen kuin kahden erilaisen yhteiskuntalaitoksen sekaantuminen ja uusien yhteiskunnallisten muotojen syntyminen, joissa nykyaikaista sanontaa käyttääksemme valtakunnallisten piirteitten ohella esiintyi sangen huomattavia paikallisia piirteitä. Tätä peruskäsitystä tuki myöskin Y. K. Yrjö-Koskisen vertailevaan sosiologiaan perustuva tutkimus "Suomalaisten heimojen yhteiskunta-järjestyksestä pakanuuden loppu-aikoina" (1890), jossa m.m. ruotsalaisen valloituksen vaikutusta Suomen maanomistusoloihin valaistiin. Yrjö Koskisen edustaman kannan omaksui myöskin Jaakko Forsman julaistussa luentojaksossaan "Suomen lainsäädännön historia" (1896), ja suomalaisessa historiankirjoituksessa se kanta on nykyään yleisesti vallitseva. Mutta kun tämä keskiajan yhteiskuntahistoriamme keskuskysymys on useimmissa kohdissaan vielä tarkemmin tutkimatta,[1] on vaillinaisiin tietoihin ja vääriin otaksumiin perustuvain päätelmäin vaara tällä alalla edelleenkin suuri. Niinpä, muihin kohtiin koskematta, ei ole täysin oikein asettaa ruotsalaisen yhteiskuntajärjestyksen vastakohdaksi ainoastaan yhdenlainen suomalainen yhteiskuntalaitos, koska Suomessa valloituskaudella ja aikaisemmin oli kaksi toisistaan eroavaa yhteiskuntamuotoa, joihin yhdistävä ruotsalainen valtiojärjestys vaikutti eri tavalla.

Tässä teoksessa esitettäväin tutkimusten pohjana ja lähtökohtana ovat keskiajan vero-olot. Työn on täytynyt mukaantua lähteitten mukaan, jotka valtaavaksi osaksi — niin keskiajan omat kuin erittäinkin seuraavan aikakauden lähteet koskevat juuri vero-oloja. Mutta todellisuudessa onkin verolaitos se keränpohja, jonka ympäri keskiajan hallinto- ja muut yhteiskuntaolot ovat kiinteimmin kiertyneet.

Ensimäisen yleiskatsauksellisen esityksen Suomen vanhimmista tunnetuista vero-oloista — jos jätämme huomioonottamatta J. G. v. Bonsdorffin suuren kameraliteoksen (Stor-Furstendömet Finlands Kameral-Lagfarenhet I-III, 1833), joka ainoastaan vähäisessä määrässä valaisee vanhimpia vero-oloja — on laatinut J. W. Rosenborg (Bidrag till jordbeskattningens historia i Finland, under medlet af sextonde seklet, 1860). Tämä paljon käytetty pieni teos sisältää maakunnittain järjestetyn luettelon Suomen veroista ja veroperusteista uuden ajan alulla, mutta mitään tutkimusta niiden synnystä ja kehityksestä saati keskiajan vero-oloista ei kirjassa ole tehty. Kokonaan toisensuuntainen on Axel Liljenstrandin verohistoriallinen teos (Finlands jordnaturer och äldre skatteväsende 1879, uusi painos 1894). Siinä tapaamme mielenkiintoisia piirteitä Suomen vanhimmasta verolaitoksesta, mutta nuo rohkeat ja lennokkaat kuvaukset eivät ole kaikissa paikoin olleet värinsäpitäviä, joskin monet huomiot ovat hyvin sattuvia ja saavat vahvistuksen uusista todistuskappaleista.

Yrjö Koskisen kirjoitus keskiaikaisesta "ruokaruotsi" verosta (Muutamista keski-aikaisista veroitus-seikoista, 1873, Hist. Ark. IV) oli onnistunut tutkielma eräästä keskiajan verolaitoksen yksityiskohdasta, mutta toisia sellaisia ei ole ilmestynyt.

Käkisalmen Karjalan keskiaikaisten yhteiskuntaolojen tuntemiselle sangen tärkeään asiakirjaan perustuu J. V. Ronimuksen tutkimus "Novgorodin vatjalaisen viidenneksen verokirja v. 1500 ja Karjalan silloinen asutus" (1906, Hist. Ark. XX). Useissa tutkimuksissa on esitetty Kustaa Vaasan aikaisia vero-oloja määrätyillä alueilla.[2] Monessa niissä on lausuttu arveluita myöskin keskiajan vero-oloista, mutta täyttä hyötyä ei niistä keskiajan tutkimukselle ole voinut olla, kun yhdistävää kokonaiskäsitystä ja välttämättömiä esitöitä on puuttunut.

Ruotsin lukuisista historiantutkijoista on C. G. Styffe ainoa, joka erityisemmin on kiinnittänyt huomiota Suomen keskiaikaisiin vero- ja hallinto-oloihin, ja todellinen vahinko on, ettei hänen alottamaansa alueellisia jakoja ja paikallisia laitoksia tarkkaavaa ja varmapohjaista työtään (Skandinavien under unionstiden, 1867, kolmas pain. 1911) ole Suomessa jatkettu. Styffen muissakin tutkimuksissa, joista tässä on mainittava etupäässä kruunun omistuksia koskeva (Framställning af de så kallade Grundregalernas uppkomst och tillämpning i Sverige intill slutet af sextonde århundradet, 1860, Vitterh., Hist. o. Ant. Akad. Handl. XXIV) on Suomen keskiaikaisia yhteiskuntaoloja ansiokkaalla tavalla valaistu.

Siinä lähimain kaikki, mitä viimeisten sukupolvien aikana on erityistutkimuksia tehty Suomen keskiaikaisten vero- ja hallinto-olojen alalla. Tähänastiset osittain hyvin ansiokkaat tutkimukset vaativat jo täydennyksekseen yhdistävää kokonaisesitystä samalla kuin näiden kysymysten uusi käsittely alkulähteitten perusteella on käynyt kipeäksi tarpeeksi.

Niinkuin keskiajan kirkollinen elämä kaikissa kristityissä maissa muodostui samansuuntaiseksi, niin tavataan keskiajan Europan maitten maallisessakin elämässä paljon yhteisiä, kansainvälisiä piirteitä. Kieltämättömän kotimaisen luonteensa ohella Suomen keskiaikaiset yhteiskuntaolot, eritoten verotus- ja hallinto-olot, osoittavat selvää kehitysyhteyttä muitten maitten, varsinkin skandinavialaisten, vastaavain olojen kanssa. Meidän maamme keskiaikaisten yhteiskuntaolojen tutkimuksen täytyy alati pitää silmällä samalla alalla tapahtuvaa tutkimusta muissa Europan maissa. Kirjan loppuun liitetyssä kirjallisuusluettelossa on mainittu ne tutkimukset, jotka tavalla tai toisella valaisevat tässä teoksessa käsiteltyjä kysymyksiä. Erityisesti tässä muistettakoon Skandinavian maitten, etupäässä Ruotsin ja Tanskan keskiaikaisten vero- ja hallintolaitosten läheistä suhdetta Suomeen. Siltä kannalta katsoen ovat Ruotsin maakuntalait edelleenkin tärkeitä lähteitä suomalaistenkin olojen ymmärtämiseen. P. E. Bergfalkin yhä vieläkin erinomainen verohistoriallinen katkelma ja uudemmat ja vanhemmat erikoistutkimukset kuten Skandinavian vanhempia aluejakoja koskevat, joita C. G. Styffen lisäksi ovat kirjoittaneet C. J. Schlyter, Rudolf Tengberg, Joh. C. H. R. Steenstrup ja äsköisin S. Tunberg, tärkeää markkajärjestelmää koskevat Kr. Erslevin tutkimukset, Gabr. Thulinin perinpohjainen selvitys manttaalin kehityksestä, C. W. Ramstedtin Sveanmaan sotalaitoksesta, C. G. Malmströmin vanhimmista virkamiehistä, sekä Emil Hildebrandin, H. D. Rydinin ja Hans Hildebrandin yleisteokset ovat kaikki meikäläisellekin tutkimukselle tärkeitä.

Suomalainen tutkimus tällä alalla ei voi sivuuttaa myöskään vastaavia tutkimuksia Keski- ja Länsi-Europassa. Sikäläisissä maissa keskiajalla vallinnut feodalinen yhteiskuntajärjestys vero- ja hallinto-oloineen on kuitenkin pohjoismaisista ja vielä enemmän suomalaisista oloista niin poikkeava, että hyöty vertailuista on enimmäkseen ainoastaan välillinen; Englannin keskiaikaista yhteiskuntahistoriaa koskevat uudemmat tutkimukset (Th. Rogersin, J. W. Ashleyn, W. Cunninghamin, Fr. Pollockin, Fr. W. Maitlandin, N. Neilsonin, Fr. Seebohmin, P. Vinogradoffin y.m.) ovat aiheensa vuoksi pohjoismaiselle tutkimukselle mielenkiintoisimmat.

Suomen keskiajan yhteiskuntahistorialla on useita kosketuskohtia myöskin itäisen naapurimaan ja eteläisen heimoalueen vanhan yhteiskuntahistorian kanssa. Sikäläisiä keskiajan tietolähteitä (kuten liivinmaalaisia ja venäläisiä aikakirjoja) ja erityisiä kokoelmia ja tutkimuksia (A. W. Hupelin, Fr. G. v. Bungen, Fr. v. Keusslerin, A. Transche-Roseneckin, P. Miljukowin) on seuraavissa tutkimuksissa voitu hyväksi käyttää.

I. KESKIAJAN HALLINTO- JA VEROTUSKAUDET.

1. SUOMEN VALLOITUS.

Pysyvää, säännöllistä hallinto- ja verolaitosta voidaan ajatella olevaksi ainoastaan järjestyneen valtiolaitoksen ja kehittyneen yhteiskunnan yhteydessä. Mutta jo alkuisemmissakin yhteiskuntaoloissa tavataan kaikkialla jonkinlaista hallintoa ja verotusta. Näillä laitoksilla näyttää olevan kaksi yleistä alkulähdettä, sisäinen ja ulkonainen, edellinen johtuva paikallisen uskonnollisen ja elinkeinollisen elämän tarpeista, jälkimäinen valtiollisista alistussuhteista.

Niin oli laita muinaissuomalaisessakin yhteiskunnassa. Seuraavassa luvussa ("Suomalaisia verotuksen ja hallinnon alkumuotoja") koetetaan osoittaa, että Suomessa asuvilla heimoilla jo pakanuuden aikana oli uskonnollisen uhritoimen yhteydessä kehittynyt verotusmuotoja, joita voitiin käyttää maallisiinkin tarkoituksiin. Myöskin maanvaltaukseen tai omistukseen perustuva aluemuodostus (pitäjä, kihlakunta) ja yksinkertainen kansankokous-hallinto (käräjät) näyttävät täällä olleen jo historiantakaisten heimoaikain laitoksia.

Mutta jo niinä muinaisina aikoina liikkui myöskin valloittajia suomalaisilla mailla. Skandinavialaisten ja venäläisten tietolähteitten mukaan täytyi suomalaisten heimojen usein suorittaa pakkoveroja voitokkaille vihollisille, jopa pitemminkin ajoin elää heidän alaisuudessaan. Samat tietolähteet kertovat myöskin meikäläisten heimojen laajoista sota- ja ryöstöretkistä, joiden seuraukset eivät olleet vaikuttamatta kotoisiinkaan yhteiskuntaoloihin.

Esihistoriallisten aikain heimojen ja kansain kosketukset saattoivat olla rauhallistakin laatua. Suomen merireitit samoinkuin mantereittenkin kauppatiet välittivät tänne aineellista ja henkistä kulttuuria, joka on suuresti vaikuttanut niihinkin oloihin, joita nämä tutkimukset koskevat.

Kun ruotsalainen valloitus käänsi kansamme ulkonaiset olot kokonaan uusille urille, on muistettava, että suomalaisella yhteiskunnalla oli vanhoja perusteita, jotka eivät valloituksen kautta hävinneet, vaikka tulivat uusien tarkoitusten palvelukseen.

Kuten tunnettu ei ensimäinen ristiretki (n. 1154), joka kohdistui "Suomeen", s.o. maamme lounaisimpaan osaan, ollut kovin mullistavaa laatua. Valloitusretki, jota ruotsalainen paikalliskuningas johti, oli kaikesta päättäen samanlainen tilapäinen meriretkeily, kuin ruotsalaisten aikaisemmat sotaretket itäisillä vesillä olivat olleet ja vielä myöhemmätkin retket olivat. Venäläisissä aikakirjoissa mainituista 1142 ja 1164 vuosien retkistä edellinen, jolla kuten Suomen retkelläkin piispa oli mukana, tehtiin 60 ja jälkimäinen 55 haahdella.

"Suomen" valloitus jäi keskeneräiseksi enemmäksi kuin puoleksi vuosisadaksi. Ruotsalaisten omassa maassa ei valtioyhteys ollut vielä maakunnallista liittoutumista pitemmällä, verotuslaitos oli kehittymätön ja kilpailevain kuninkaitten sukusodat lamasivat heidän merentakaista toimintaansa. Tanskan vallanpitäjät, käyttäen hyväkseen tilaisuutta, tekivät v. 1191 ja mahdollisesti v:n 1202 aikoina retkiä Suomeen, mutta pysyvää ei heidänkään valtauksestaan tullut.[3]

Kun Suomen piispain kronikka mainitsee Rodulfia Henrikki-piispan seuraajana ja kun Turun hiippakunnasta (episcopatus) puhutaan v. 1192,[4] näyttää ainoastaan katolinen kirkko ensimäistä ristiretkeä seuranneina levottomina vuosikymmeninä saaneen Suomessa jalansijaa, arvatenkin yhtä paljon rauhallisen käännytystoimensa kuin pakkokeinojen avulla. Mutta senkään olemassaolo ei ollut taattu, kuten selviää vv. 1209 ja 1221 kirjoitetuista paavin kirjeistä, joissa Suomea mainitaan "äskettäin" ja "uudelleen" kristinuskoon käännetyksi maaksi.[5]

Vasta tämän jälkeen alkoi todella Suomen maallinenkin valtaaminen. Ruotsi oli viimeinkin saavuttanut valtiollisen ykseyden ja sen hallitus järjestynyt, vaikkapa vielä sangen ahtaalla alalla. V. 1216 paavi vahvisti Ruotsin kuninkaan vallan siinä maassa, jonka kuninkaan edeltäjät olivat pakanain käsistä temmanneet ja johon kuningas vielä voisi lisää valloittaa.[6] Paavin kirje ei voinut tarkoittaa muuta maata kuin Suomea. Valloituksen suoritti loppuun voimakas ja toimintahaluinen Folkunga-suku. V. 1249 vallattiin Häme ja v. 1293 aljettiin Karjalassa valloitustyö, joka v. 1323 päättyi Karjalan ja karjalaisen heimon jakamiseen Ruotsin ja Novgorodin kesken.

Nämä valloitusretket näyttävät olleen omaa laatuaan. Ruotsin riimikronikka kuvailee peräti loistaviksi soturijoukot, jotka purjehtivat Hämettä ja Karjalaa valloittamaan. Valloittajain suurista sotateoista samat kronikat kumminkin ovat aivan lyhytsanaisia, vaikka ne muita samanaikaisia sotatapauksia laajasti kuvailevat. Kronikasta saa sen käsityksen, etteivät hämäläiset ja karjalaiset taistelleet viimeiseen mieheen saakka ruotsalaisia vastaan, vaan alistuivat jokseenkin helpolla. Sellainen tulos olikin sopusoinnussa suomalaisten heimojen ja ruotsalaisten edellisten suhteitten kanssa. Yhteistoiminta ruotsalaisten kanssa ei ollut hämäläisille tuntematonta ennen Hämeen Birger jaarlin retkeä; hämäläisten (jäämien) tiheät sotaretket Nevan ja Laatokan seuduille eivät varmaankaan aina tapahtuneet ruotsalaisten tietämättä, ja v:n 1240 kuuluisalla Nevan retkellä hämäläiset esiintyvät suorastaan ruotsalaisten ja suomalaisten (sumien) liittolaisina.[7] Hämeen valloittamisessa ei kaiketikaan hämäläisten kukistaminen ollut niin tärkeä tehtävä kuin Novgorodin vallan vastustaminen ja uhatun maan valtaaminen ja linnoittaminen, ennenkuin Novgorod ehtisi sen tekemään. Sitä tarkoittaen riimikronikassa Hämeen valloittamisen johdosta lausutaankin:

jag tror at rytza konungen mistit[8] (luulenpa ryssän kuninkaan hävinneen)

Niinkuin kävi hämäläisten, niin vähää myöhemmin kävi osan karjalaisia. Novgorodin liitto tai pakkovalta ei ajan mittaan ollut karjalaisille mieliksi. Venäläiset aikakirjat kertovat v. 1269 aiotusta ja 1278 toimeenpannusta rankaisuretkestä Karjalaan.[9] Toiselta puolen karjalaisten suhteet ruotsalaisiin näyttävät näihin aikoihin muuttuneen, mikä seikka varmaan on yhteydessä kirkollisen lähetystyön tai ruotsalaisen uutisasutuksen kanssa, joka kävi ruotsalaisen valloituksen edellä. Länsi-Karjalan rannikkoseutujen asukkaat olivat näet kristittyjä jo ennen Torkel Knuutinpojan retkeä, kuten käy selville ruotsalaisen kronikan Viipurin linnan perustamista koskevista sanoista:[10]

Ok bygdo eth hwss a then ända, ther cristin land ather wända ok hedhin land taka widher

(Ja rakensivat linnan sille äärelle, missä kristitty maa loppuu ja pakanamaa tulee vastaan)

Näihin Karjalan muuttuneihin oloihin nähden on luultavaa, etteivät karjalaiset tehneet veristä vastarintaa Länsi-Karjalan ruotsalaisia valloittajia vastaan eivätkä yleensä omavaltaisesti puuttuneet taisteluihin, joiden ratkaisu jo aikaa sitten oli lakannut heistä riippumasta.

Näinpä Suomen valloitus tapahtui ajan tavallisuudesta poikkeavasti, ja saa selityksensä edeltävistä tapauksista ja oloista.

Ruotsalainen valloitus ja sen seuraukset herättävät yhteiskuntahistoriallisessa suhteessa erityistä mielenkiintoa. Saksalaisten vallattua itäisen Saksan laajat alueet hävisivät sikäläiset slaavilaiset heimot lyhyessä ajassa miltei olemattomiin. Samalla tavoin venäläiset valloittajat jo varhaisena keskiaikana hävittivät lukuisia Itä-Europan suomalaisheimoja jäljettömiin. Kummallakin näillä alueilla tuotti alkuperäisille asukkaille turmion valloitukseen liittynyt vieras asutus, joka osittain karkoitti osittain sisäänsä sulatti vanhan väestön. Itämeren maakuntain ja monen muun maan historiasta nähdään, että vähälukuinen valloittajajoukko yksinäänkin on saattanut kytkeä voitettuja väkirikkaita heimoja vuosisatoja kestävään valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen orjuuteen.

Aivan toisin kävi Suomessa. Valloituskauden päätyttyä Suomi muodollisestikin tuli Ruotsin valtakunnan täysioikeutetuksi osaksi (1362), eikä maatamme aikaisemminkaan kohdeltu sanottavasti toisin kuin Ruotsin omia nuorempia maakuntia. Turhaan myöskin etsii vanhimmista asiakirjoista ilmauksia ruotsalaisten ja suomalaisten heimojen keskinäisestä rotuvihasta. Jo ensi alustaan keskiajan valtiolliset ja yhteiskunnalliset olot Suomessa joutuivat kehitysuralle, joka jyrkästi poikkesi eteläisten ja itäisten heimomaitten tavasta.

Voidaan esittää useitakin seikkoja tämän omituisen ilmiön selittämiseksi. Käy esim. ajatteleminen, että valloitetun maan olojen sellainen järjestäminen olisi ollut korkeammalla kannalla olevan valloittajan harkittua tointa. Sellaisia valloittajia kumminkaan tuskin tuntee keskiajan todellinen historia, jossa sen sijaan paljon kerrotaan ylivallan häikäilemättömästä käytöstä ja heikompivoimaisen sorrosta. Paremmalla perusteella voidaan viitata valloittajain vähälukuisuuteen. Jos jotain Ruotsista tullutta uutisasutusta olisikin valloituskautena täällä tapahtunut, ei se levinnyt saaristoja ja kapeaa rannikkovyöhykettä laajemmalle eikä missään tapauksessa riittänyt aikaansaamaan mainittavampaa kansallisuusmuutosta valloitetuilla alueilla. Hyvin tärkeäksi tekijäksi on vielä katsottava Suomen maantieteellinen asema, joka ylimuistoisista ajoista nykyisiin saakka on osoittautunut suotuisaksi täällä olevain kansallisuuksien säilymiselle; erittäinkin oli niin laita muinaisina aikoina, jolloin meret ja suunnattomat erämaat enemmän kuin myöhemmin pitivät Suomea erillään naapurimaista.

Nämä yleiset seikat selvittävät sitä puolta valloituskysymyksestä, joka koskee vanhain kansallisuusolojen säilymistä valloituksen jälkeen.

Mitä taas valloituskauden yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin oloihin tulee, niin on historianesittäjäin huomio yleensä keskittynyt valloittajiin ja Ruotsin olojen vaikutukseen Suomessa. Mutta ruotsalaisen valloituksen omituisuus ei ollut ainoastaan siinä, mitä se täällä teki, vaan myöskin siinä, mitä se jätti tekemättä. Valloittajain perustamain, monessa suhteessa varsin heikkojen, yhteiskuntalaitosten ohella havaitaan täällä valloituksen vuosisatoina ja yleensä vanhempana keskiaikana runsasta omaperäistä kehitystä. On kerran otettava tutkittavaksi tuo viimemainittukin puoli valloituskysymystä ja sen tekijät.

Näistä kotimaisista tekijöistä mainittakoon tässä ensinnäkin Suomen oma ruotsalainen väestö.

Tarkastellessa keskiajan oloja tapaa lounaisen Suomen ruotsalaisella asutusalueella jätteitä ja merkkejä paikallisista sotalaitoksista, jotka ilmeisesti ovat skandinavialaista alkuperää ja ijältään varmaan valloituskautta vanhempia.[11] Sellaisia muistoja tavataan, niinkuin tuonnempana tarkemmin näytetään, alueellisissa jaoissa, oikeudenkäytössä, eräissä liikennelaitoksissa y.m. Tämä tekee luultavaksi, että puheenaolevat seudut jo varhain Ruotsin muinaismaakuntain tapaan itse ovat hoitaneet paikallista hallintoaan ja kyenneet siitä vastaamaan. Varhaisella keskiajalla, valtion keskusvallan vielä heikkona ollessa, tällä maamme ruotsalaisseutujen maakuntaisella itsehallinnolla on ollut mitä suurin valtiollinenkin arvo, koska siitä ensi sijassa riippui ylimmänkin hallinnon etu ja hyöty ja ylin hallinto sitä sen vuoksi suvaitsi. Näitä vanhoja paikallisia muotoja tavataan varsinkin Ahvenanmaalla ja siihen historiallisesti liittyvässä Varsinais-Suomen saaristossa, vieläpä todennäköisesti läntisellä Uudellamaallakin. Maamme vanhat ruotsalaiset alueet siten aivan rauhallisella tavalla välittivät skandinavialaisten yhteiskuntamuotojen leviämistä Suomeen ja jo edeltäpäin tekivät miekkavallan ja väkivallan piirissään tarpeettomiksi.

Suomen ruotsalaiset olivat myös kristinuskon esijoukkoja maassamme. On hyvin uskottava Mikael Agricolan Uuden Testamentin suomennoksen esipuheessa antama tieto, että lounaisen saariston ruotsalaiset — luotolaiset kalandis — olivat kristittyjä kauan ennen kuin muun Suomen asukkaat.[12] Viipuriin saakka ulottuva kristitty seutu, jota riimikronikka Torkel Knuutinpojan retken yhteydessä mainitsee, tarkoittaa todennäköisesti itäisen Uudenmaan ja Länsi-Karjalan rannikon ruotsalaista asutusta, joka kaiketi on tullut alkuun viimeistään Birger jaarlin retken aikana. Nämä kristityt ruotsalaiset saaristo- ja rantalaiset, jotka olivat ikivanhoissa yhteyksissä Ruotsin asukkaiden kanssa, ovat — Ahvenanmaan varhainen sotalaitos varsinkin sitä ajatusta kannattaa — kylläkin voineet ruotsalaisten liittolaisina ottaa osaa Suomen muitten alueitten valloittamiseen.

Vaikka kansalliset eroavaisuudet Suomessa valloituksen aikoina olivat paljon jyrkemmät ja merkitsevämmät kuin myöhemmin keskiajalla, olivat lounaisen Suomen suomalaiset asukkaat jo kauan ennen valloitusta eläneet läheisessä yhteydessä meripuolen ruotsalaisten kanssa, nousseet samalle elinkeinolliselle tasolle kuin ruotsalaiset naapurinsa ja omistaneet samanlaisia yhteiskunnallisia tapoja ja laitoksia kuin he. Samoin tuo lounainen suomalainen heimo, jota kaiketi erityisesti kutsuttiin "suomalaiseksi", vanhemmalla keskiajalla sekä elinkeinollisesti että yhteiskunnallisesti huomattavassa määrässä erosi sisämaan ikivanhoista heimoista, hämäläisistä ja karjalaisista. Ei tähänkään lounaisen Suomen suomalaiseen yhteiskuntaan ruotsalainen valloitus voinut hävittävästi vaikuttaa.

Sisä- ja takamaan suomalaiset heimot, hämäläiset ja karjalaiset, olivat valloituksen aikoina vielä kaskitalouteen perustuvassa heimokuntaisessa tilassa. Mahdotonta olisi ollut Hämeen ja varsinkin Karjalan silloisia yhteiskunnallisia oloja välittömästi muuttaa ruotsalais-länsisuomalaisten olojen mukaisiksi. Valloittaja noudatti ainoaa mahdollista menettelyä: määräsi verot tai sopi niistä asukkaitten kanssa, ja jätti heidät omiin oloihinsa. Sen vuoksi laajalla karjalais-savolaisella asutusalueella vielä vuosisatoja myöhempään tapaamme yhteiskunnan, joka valtiollisesti ja kirkollisesti oli sulanut muuhun Suomeen, mutta perusteiltaan oli muinaissuomalainen. Lännessä ruotsalaiset valloittajat joutuivat tutunomaisiin oloihin, idässä ventovieraisiin — kummassakaan tapauksessa ei uuden yhteiskuntalaitoksen istuttamista tarvittu eikä perinpohjaista olojen muutosta voinut tapahtua.

2. VANHIN KRUUNUNTALOUS SUOMESSA.

Ruotsalainen valtiojärjestys Suomessa alkoi ikäänkuin ulkopuolelta vanhaa yhteiskuntaa, hyvin yksityisenä kruununtaloutena, joka vähitellen laajeni yhä monipuolisemmaksi valtiolliseksi järjestykseksi ja kaivautui yhä syvemmälle maakuntaiseen ja paikalliseen yhteiskuntaelämään.

Suomen valloituskauden loppupuolella oli verotus niinkuin koko kruununtalous Ruotsissa tosin alkeellisella, vaan ei kuitenkaan aivan kehittymättömällä kannalla.

Vielä 11. ja 12. vuosisadoilla kaikki tärkeämmät valtion tehtävät pohjoismaissa olivat järjestetyt maakuntaiselle pohjalle ja suoritettiin luonnossa, paikallisina rasituksina (oikeustoimi, tiet ja sillat, sotalaitos). Kuninkaalle lienee aluksi maksettu vain vapaaehtoisia lahjoja suurina juhlina tai kuninkaan matkoilla ollessa. Pakollinen veron maksaminen oli kansalle outoa ja vastenmielistä. Tanskassa menetti Knut pyhä henkensä (1086), kun koetti saada kansaa maksamaan henkiveroa (Nefgjald); vasta satasen vuotta myöhemmin, Valdemarien aikana, muuttui siellä vanha mieskohtainen sotavelvollisuus pysyväksi maaveroksi (Leding) ja kuninkaan tilapäinen matkakestitys pysyväksi lunastukseksi (Stud). Norjassa mainitaan Harald Haarfagren vaatineen "nefgjaldia" ja maaveroa, mutta myöhemmin onnistui kansan päästä näistä veroista, ja vielä Magnus Lagaboterin laissa (1274) kiellettiin kuningasta yleisiä veroja ottamasta.[13]

Ruotsin vanhat sadut puhuvat verolahjoista (skattgiafir) ja verojen henkiverosta (nefgiäld). Viimemainittua mainitaan historiallisessa asiakirjassakin v:lta 1285 Vestmanlannissa maksettuna säännöllisenä verona, mutta todennäköisesti on sekin alkuaan kuulunut vapaaehtoisiin tai puolipakollisiin verolahjoihin. Maakuntalakien edustamana aikana, s.o. pääasiallisesti 1200-luvulla, maksettiin Ruotsissa jo yleisesti pysyviäkin veroja, missä laivamuonaa (skipvist) tai sotavelvollisuuden lunastusta eli sotalomaveroa (ledungslama), missä kinkeriä kuninkaan matkakestityksen lunastamiseksi (gingärd) tai samanaikaisesti useammanlaisia veroja. Tähän vanhimpaan verokerrokseen on luettava vielä sukuvero (settargiäld), joka mahdollisesti oli tuon tarunomaisen nefgiäldin jatkoa.[14]

Kuten E. Hildebrand on huomauttanut, eivät vanhimmat verot Ruotsissa aina näytä syntyneen vapaan sopimuksen pohjalla; Sigtunan aikakirjoissa kerrotaan Uplannin talonpoikain kapinan johdosta joutuneen maksamaan veroja.[15]

Muuten oli kuninkaan hankittava omat tulonsa ja palvelijainsa — ensimäisten kruunun virkamiesten — hyvitykset osittain yksityistaloudella, kuten muittenkin suurmiesten, osittain kuninkaalle vähitellen myönnetyillä tai hänelle muuten karttuneilla julkisilla eduilla: kruunun tiloista (Upsala öd; Tanskassa Konungslef), jotka jo alkuansa lienevät olleet kuninkaan yksityisistä tiloista erotettuja tiloja, salamurhasakoista ja sittemmin muunlaisistakin sakoista, perijättömäin perinnöistä, sekä asumattomain maitten omistamisesta ja asuttamisesta.

Ensimäisten Folkunga-sukuisten hallitsijain aikana Ruotsin kruununtalous ja verolaitos nähtävästi ripeästi edistyi ja juurtui. Niiltä ajoilta varsinaisesti alkaa Ruotsin verotushistoria.[16]

Suomen verolaitosta voi sanoa kirkon perustamaksi. Ensimäisen ristiretken jälkeen oli kirkko lähes vuosisadan ainoa hallinnon hoitaja ja verottaja Suomessa, sikäli kuin täällä hallintoa ja verotusta niinä aikoina oli olemassa. Katolisella kirkolla oli jo Suomeen tullessaan valmis hallintojärjestelmä, jota se saattoi sovelluttaa tänne, heti kuin olot suinkin sen myönsivät. Tähän järjestelmään varmaan jo alusta asti niinkuin myöhemmin kuului kirkon taloudellisten etujen valvominen. Piispan kymmenysten ja muittenkin kirkollismaksujen suorittamisessa tavataan Lounais-Suomessa muotoja, jotka ilmeisesti ovat peräisin kristinuskon ensi ajoilta maassamme.

Kuinka kauan kirkko täällä yksinänsä harjoitti verotusvaltaa, siitä ei ole tarkempia tietoja. Eräässä keskiaikaisessa aikakirjan katkelmassa kerrotaan, että Bero piispa 1200-luvun puolivälissä olisi luovuttanut suomalaisten veron kuninkaan käsiin.[17] Yleisesti myöskin uskotaan saman aikakirjan katkelman ja Suomen piispain kronikan tiedonantoa, että kirkko (papisto) piispa Ragvaldin aikana (k. 1266) rupesi kantamaan n.s. ruokalisäveroa (matskott).[18]

Kirkon ja kruunun aikaisimpain verotulojen suhdetta eivät nämä aikakirjain tiedonannot kumminkaan riittävästi valaise. Emme tiedä, mikä se vero, "tributum", oli, jonka piispa kuninkaalle luovutti, emmekä myöskään, oliko ruokalisävero korvaus kirkolle vähää ennen menetetyistä verotuloista, kuten yleisesti otaksutaan. Kun näyttää varmalta, että piispat Suomessa ovat ensimäisinä kehittäneet paikallisverojen ulkopuolelle kuuluvaa pysyvää yleistä verolaitosta, niinkuin yleensäkin maan keskushallintoa, ja kun 1300-luvulla huomaamme kruunun veronkannossaan ja hallinnossaan noudattavan samoja tapoja, vieläpä toimivan yksissä piispan hallinnon kanssa, näyttää luultavimmalta, että mikäli kruunulle luovutettiin kirkollisia veroja ne olivat piispan tuloja. Mutta siinä tapauksessa seurakuntain papistolle maksettua ruokalisäveroa tuskin voi pitää kruunulle luovutettujen tulolähteitten korvauksena.

Kirkosta aivan riippumattakin oli jo 1200-luvulla Suomessa alkanut säännöllinen veronmaksu kruunulle. Ahvenanmaa on todistettavasti muinoin suorittanut merisotavelvollisuutta (ledung), johon kuuluvan sotalomaveron (ledungslama) järjestämisessä siellä tapaamme samoja muotoja, joita Skandinavian maissa käytettiin 1100-luvun lopulla ja 1200-luvun alkupuolella. Samantapaisia muotoja tavataan myös Varsinais-Suomen ruotsalaisilla seuduilla. Tämä vero on vanhin tunnettu kruununvero Suomessa.

Keskiaikana maksettiin Suomessa yleisesti linnanvoudeille erinäisiä lahjaveroja. Vaikkemme voi tarkemmin määrätä aikaa, jolloin nämä verot ovat tulleet käytäntöön, voimme kuitenkin niiden laadusta ja niiden suoritustavoista päättää, että ne ovat ikivanhoja ja kuuluvat vanhimpaan veroryhmään maassamme.

Yltympäri keskiajan Suomea tavataan useanlaisia kruunulle suoritettuja karja- ja ruokaveroja, jotka kaikki kuuluvat alkuperäisenä pidettävään kuninkaankinkeriin. Tämän veron tapaamme kehittyneenä 1300-luvun alussa, mutta hyvin luultavasti on sekin melkoista vanhempi.

Muita keskiajan kruununveroja — paikalliset verot ja rasitukset tässä sivuutamme — emme yhtä suurella varmuudella voi väittää 1300-lukua vanhemmiksi.

Myöhempiin keskiaikaisiin veroihin verrattuina vanhimmat kruununverot olivat vähälukuiset ja varmaan myöskin vähemmin raskaat. Mainittavampaa eroa niiden ja Ruotsissa käytettyjen verojen välillä ei voi havaita.

Varhaisen keskiajan kruununtalous Suomessakaan ei saattanut perustua pysyviin veroihin. Kuninkaan tai hänen valtansa edustajain tuli täälläkin hankkia suuri osa tulojansa muilla keinoin. Ruotsin vallan alusta asti kantoi kruunu täällä sakkoja, ja kuten Yrjö Koskinen on huomauttanut, oli kruunun sakotusvalta täällä yleensä suurempi kuin Ruotsissa — yksi niitä harvoja aloja, joissa Suomi esiintyy kuninkaan voittomaana, Ruotsin vanhain maakuntain vastakohtana.[19]

Myöskin uutisasutuksista oli kruunulla jo vanhimpana aikana Suomesta tuloja, sillä täällä, kuten yleensä muuallakin Europassa, jo varhain katsottiin kruunun omiksi kaikki sellaiset metsät, saaret ja asumattomat alat, joilla ei ollut määrättyä omistajaa.

Kruunun talouden varsinaisena pohjana keskiajan vanhimpana aikakautena Suomessa olivat kruununkartanot,[20] joita todennäköisesti oli kaikissa Suomen pääseuduissa. Emme tunne tarkemmin näiden kartanoiden syntymisseikkoja, mutta voimme olettaa, että ne ainakin osittain ovat saaneet alkunsa vanhemmilta omistajilta anastetuista maista, samalla tavoin kuin katolinen kirkko otti haltuunsa pakanallisia uhrilehtoja. Suomen vanhat kruununkartanot vastasivat oikeudellisesti täydellisesti Ruotsin "Upsalan tiloja" ja pidettiin ne nähtävästi jo alusta alkaen erillään kuninkaan yksityisistä kartanoista. Kruununkartanoiden varsinainen kukoistusaika oli todennäköisesti 1200-luvun puolella, sillä 1300-luvun alkupuolella, hallinnon keskityttyä suuriin keskuslinnoihin, kruununkartanolaitos jo ilmeisesti oli rappiolla.

Tällainen kartanolaitos sopi täydellisesti 1200-luvun yleiseen hallintojärjestelmään, joka perustui kiertotalouteen. Siihen aikaan näet ei vielä ollut pysyviä hallituskeskuksia, vaan kuninkaat ja valtaherrat kulkivat joukkoineen paikasta paikkaan, kartanosta toiseen nauttimassa veronsa ja saatavansa ja suorittamassa virkatehtävänsä. Kruununkartanoitten mukaan Suomi jakaantui lukuisiin pieniin kartanolääneihin, joihin kuului pääkartano sekä pienempi "lampuotilääni", jonka asukkaat pitivät kartanon viljelykset ja rakennukset kunnossa. Muut talonpojat kaiketi määrätyiltä alueilta kuljettivat veronsa näihin kartanoihin ja mahdollisesti suorittivat niihin käräjänpito-, työ- ja kyytivelvollisuutensa.[21]

Kun kuningas harvoin lienee liikkunut Suomessa ja hänen arvatenkin oli vaikea hoitaa kruununkartanoita omaan laskuunsa, käytettiin Suomen kruununkartanoita varmaan yleisesti läänitykseksi kuninkaan miehille. Nämä kruununkartanoitten läänimiehet olivat kuninkaanvallan edustajia Suomessa ja siten maamme ensimäisiä kruunun virkamiehiä.

3. LINNAKAUSI.

Kolmannen- ja neljännentoista vuosisatain vaihteesta alkoi Suomen hallinnon ja verojen historiassa uusi aikakausi. Näiden aikakausien eroavaisuuden voimme lyhimmästi ilmaista nimityksellä "kartanokausi" ja "linnakausi", koska edellisen aikakauden tunnuksellisten kruununkartanoitten, paikallishallinnon ja paikallisverojen sijalle jälkimäisellä aikakaudella tulivat suuret keskuslinnat, linnahallinto ja linnaverot.

Tämä muutos oli yhteiskunnallisen ja valtiollisen kehityksen mukainen. Ruotsi vähitellen joutui lähempään yhteyteen ritari- ja läänitysvaltaisen Europan kanssa. Kallis ratsupalvelus syrjäytti pohjoismaissakin kansanomaiset sotatavat ja joudutti sotilaallisen rälssisäädyn muodostumista. Mahtavimmat ylimykset, kuningassuvun jäsenet etupäässä, rakensivat suuria linnoja, pitivät kalliita hovia ja suuria ratsumiesjoukkoja ja harjoittivat omin uhkinsa rohkeaa valtiollista keinottelua. Kruunun linnat ja läänitykset joutuivat suureksi osaksi korkeasukuisten, usein ulkomaalaistenkin ylimysten käsiin.

Kruununkin oli vastaavalla tavalla muutettava hallintoansa. Koti- ja ulkomaiset valtasuhteet pakottivat sen keskittämään voimansa varmoihin linnoihin ja hankkimaan palvelukseensa suurempia ratsujoukkoja; uudet olot muutenkin suuresti laajensivat kruunun toimialoja ja virkamiehistöä.

Tähän kaikkeen ja lisäksi kuninkaan suuresti laajenneeseen hovitalouteen tarvittiin paljon varoja, sitäkin kipeämmin kun kruunu läänitysten kautta menetti suuren osan entisiä tulojansa. Kruununtalous muuttui monimutkaiseksi läänitystaloudeksi (tilitys-, sopimus-, pantti- y.m. läänit), mutta yleinen, kansan suurta enemmistöä koskeva seuraus ajan yhteiskuntakehityksestä oli verojen ja rasitusten suuri kasvaminen.

Suomessa niinkuin Ruotsissakin oli linnatalous tämän uuden järjestelmän varsinaisena keskuksena ja ylläpitäjänä. Tänne perustettiin suuria linnoja, joista tuli laajain linnaläänien — Suomen historiallisten maakuntain — sotilaallisia ja hallinnollisia pääpaikkoja. Viipurin linnan perustamista voitaneen pitää uuden kauden alkumerkkinä, sillä tämä linna riimikronikan mukaan alun pitäin rakennettiin kivestä ja tuli heti laajemman valtiollisen toiminnan tukikohdaksi. Muut suuret maakuntalinnat muodostettiin nähtävästi vanhemmista kuninkaankartanoista ja kartanolinnoista. Ainakin jo v. 1308 oli maassamme kolme suurta linna-aluetta — Turun, Hämeen ja Viipurin —, joita niiden linnain päälliköt hallitsivat.[22] V. 1326 mainitaan Varsinais-Suomi, Ahvenanmaa, Uusimaa, vieläpä Hämekin ja "muita maita" Turun linnan alueeseen kuuluvina,[23] mistä päättäen maassa puheenalaisena aikana oli vain kaksi päälinnaa. Ahvenanmaalle, läntiselle Uudellemaalle ja Satakuntaan myöhemmin 1300-luvulla rakennetut maakuntalinnat, jotka täyttivät vanhempain kruununkartanoitten sijan, olivat, kuten Pohjanmaankin maakuntalinna, hallinnollisesti verraten itsenäisessä asemassa, mutta niiden valtiollista ja sotilaallista merkitystä ei voi verrata Turun ja Viipurin linnain merkitykseen.

"Hallintoon — lausuu Styffe 1300-luvun Ruotsista — kuului oikeittain vain linnain ja niiden miehistöjen ylläpitäminen, missä linnoja oli, sekä kruunun tulojen kokoaminen läänistä".[24] Paikalleen sanottu Suomestakin. Linnahallinto ei kuitenkaan ollut niin yksinkertaista, kuin tästä ehkä voisi luulla, vaan kehittyi se kylläkin monimutkaiseksi vanhain ja uusien tapain kudokseksi.

Linnatalous nieli nyt kaikki vanhat verot, ja lisää veroja tarvittiin välttämättä. Silloisella asteellaan kruunu vielä eli kädestä kärsään kykenemättä omasta kohdastaan mitään aikaan saamaan; pienimpiinkin uusiin menoihin tarvittiin ammentaa varoja alkulähteestä, talonpojan voimasta tai aitasta ja kukkarosta.

Näinä linnainrakennusaikoina linnatyövelvollisuus monenmoisine rakennusaineveroineen, ajoineen, "pitkine töineen" ja päivätöineen tuli yleiseksi pysyväksi rasitukseksi. Tunnettua on, että Albrekt Meklenburgilainen v. 1367 käski siirtää pois Kokemäellä olevan linnan, koska se tuotti kansalle liikoja rasituksia, ja että Viipurin ja Uudenmaan linnaläänin talonpojat samaan aikaan niskoittelivat säännöllisten kruununverojen ja palvelusten (seruicia) suorittamisessa Viipurin linnaan.[25] Margareta kuningattaren aikana päivätyöveroja Ruotsissa erityisesti järjestettiin. Kaikesta päättäen tämä rasitus Suomessa oli hyvin kiusallinen ja aiheutti työkapinoita ja lakkoja, jollaiset myöhemminkin uuden ajan alussa olivat hyvin tavallisia. Kaikissa päälinnoissa, varsinkin Viipurin linnassa, myöhemmin ajoittain myöskin parissa sivulinnassa (Raaseporissa ja Kastelholmassa) ylläpidettiin lukuisaa varustusväkeä, johon pääasiallisesti kuului ratsumiehiä eli "huoveja". Linnaväkeä ja sen ratsuja elätettiin kiertotapaan, kuljettamalla niitä pitäjissä ja verokunnissa ruokaruotsilla.

Alkujaan kaiketi sellainen kestitys ja ylläpito kuului ainoastaan kiertomatkoilla liikkuvalle kuninkaalle (kuninkaan-kinkeri); Ruotsin maakuntalait eivät muunlaista matkaveroa tunne tai tunnusta. Myöhemmin siitä siellä kehittyi pysyvä kruununhevosten syöttövero (årliga hästar, kungshästar). Suomen ruokaruotsi oli toisenlainen, sillä täällä kulkivat miehet ratsujensa mukana ja kiertoretki oli samalla verojen, rästien ja sakkojen ulosottomatka. Se oli siten mitä tärkein osa linnahallinnosta ja todennäköisesti sen mukana kehittynyt, joskin se alkujuuriltaan saattoi olla vielä vanhempi.

Turun ja Viipurin linnain isännät olivat useimmiten sijaiskuninkaan vallalla varustettuja valtakunnan virkamiehiä, ja muittenkin linnain voudit hoitivat lääninsä hallintoa hyvin itsenäisesti. Tämä hallinto tapahtui samaan ikivanhaan kiertotapaan, jota aikaisemmin lienee noudatettu kartanokauden hallinnossa niihin kuuluvilla alueilla. Linnanisännät siis tekivät säännöllisiä kiertomatkoja pitääkseen käräjiä ja valvoakseen veronkirjoitusta ja -kantoa, omia erityisiä saataviansa unohtamatta. Alemmillakin virkamiehillä, alavoudeilla, kirjureilla, yksin kyökkimestareilla ja kellarirengeillä, piti näillä jokatalvisilla ja -kesäisillä voudinmatkoilla olla lahjansa ja saatavansa. Nämä vanhat voudinkestitykset ja käräjäkinkerit sulautuivat pian erityiseksi nimismiesveroksi, joka kuitenkin vasta 1400-luvulla esiintyi täysin muodostuneena säännöllisenä paikallisverona.

Tämän yhteydessä on huomautettava oikeuslaitoksen eristymistä linnahallinnosta ja joutumista uudenlaisten laamannien ja kihlakunnantuomarien hoidettavaksi, mikä muutos lienee tapahtunut Maunu Eerikinpojan maanlain käytäntöön tullessa 1300-luvun loppupuolella. Linnaläänien jakautuminen pienempiin kihlakuntiin ja nimismiehenptäjiin näyttää olleen edellämainitusta kehityksestä riippuva seuraus.

Selväpiirteisen kuvan linnakauden verojärjestelmästä antaa Maunu Eerikinpojan v. 1340 laatima asiakirja, jolla hän neljäksi vuodeksi luovuttaa Turun, Hämeen ja Viipurin linnat Dan Niilonpojalle. Asiakirjan mainitsemat verot jakautuvat seuraaviin ryhmiin: (1) kuninkaanvero, joka Suomesta (Turun läänistä) ja Ahvenanmaalta oli kuninkaalle edelleenkin kokonaisuudessaan lähetettävä ja johon kuului turkiksia, selvää rahaa, voita ja karjaa, sekä "kuninkaan karpio"; (2) linnain rakennusverot ja (3) linnanvoudin- ja linnaväen-verot.[26] V. 1346 laatimassaan jälkisäädöksessä Maunu kuningas ja Blanka kuningatar luettelevat Suomesta tulevina kuninkaan saatavina veron, selvän rahan, ruiskarpion ja haukkaveron.[27] Tästäkin asiakirjasta näemme, mitä veroja siihen aikaan oli kuninkaalle Ruotsiin lähetettävä.

Vaikka useat keskiajan verot olivat samat tai samanlaatuiset koko maassa tai suuressa osassa maata, oli kuitenkin jokaisella linnaläänillä oma yhdenmukainen, mutta muista lääneistä poikkeava verolaitoksensa. Nämä osittain hyvin suuretkin eroavaisuudet johtuivat eri heimojen alueitten ikivanhasta taloudellisesta kannasta ja tavoista, mutta epäilemättä myöskin siitä, että kunkin linnanläänin verolaitos oli järjestetty läänin muodostamisen yhteydessä, eri aikana ja eri oloissa.

Mutta linnakauden veroissa oli samankin läänin alueella suuria paikallisia eroavaisuuksia. Niin etenkin nimismiesverossa; Hämeessä ja Varsinais-Suomessa sitä tuskin kahdessa pitäjässä maksettiin samalla tavalla. Tämä omituinen kirjavuus on selitettävä linnakauden valtiolaitoksen jo ennen mainitusta kehittymättömyydestä ja heikkoudesta. Ei ollut vielä keinoja, joilla verotus olisi saatettu järjestää yhdenmukaisesti ja pysyvästi koko valtakunnassa. Veroista oli kruunun sovittava maakuntain, kihlakuntain ja pitäjäin kanssa — niitä vastaan oli hallituksella kyllin sanan- ja arvovaltaa.[28] Samaa valtiolaitoksen heikkoutta todistaa verojen jakamis- ja kantamistapakin, kruunu kun yleensä peri lääniltä, kihlakunnalta tai pitäjältä määrätyn joukon veroesineitä tai määrätyn summan rahaa, mutta ei puuttunut niiden jakamiseen yksityisten maksajain kesken, jotka siinä kohden jäivät oman paikallishallintonsa varaan; miten verot lopulta tasattiin, se toisinaan pysyi verokunnan talonpoikain salaisuutena — kunnes Kustaa Vaasa sitäkin seikkaa rupesi peräämään.

4. YLIMÄÄRÄISET VEROT.

Linnakauden verottajalle eivät riittäneet lisätytkään vakinaiset verot. 14. vuosisadan alusta alkaen otettiin kansalta ehtimiseen ylimääräisiä veroja eli apuveroja milloin mitäkin tarkoitusta varten. Ensimäisiä apuveron ottajia Suomessa lienee ollut Birger kuninkaan veli Valdemar herttua, joka v. 1302 tuli Suomen herttuaksi ja lääniherraksi.[29] Valdemar ja Eerik herttuat samoinkuin kuningaskin olivat tavattoman ankarain veronkiskojain maineessa. Kuninkaan verotustoimet saivat näihin aikoihin Gotlannin, Helsinglannin ja Smålannin talonpojat nousemaan vaarallisiin kapinoihin. Herttuain tiedetään v:sta 1310 alkaen joka vuosi ottaneen n.s. "markka"-veroja (markgälder), joita maksettiin talonpojan omaisuuden ja perusteella kolmekin kertaa samana vuonna, markka (täysitilalta) kullakin kerralla. Markkaverojen ohella tai lomassa Valdemar herttua kiristi myöskin ylimääräisiä kinkerejä. Niinpä vaati hän kultakin talonväeltä (hjonelag) lehmän, 6 leiv. silavaa ja 6 leiv. voita, ja kultakin talonisännältä pannin maltaita, saman verran ohrajauhoja, kanan ja 1/2 hanhea, ennen määrätyn 15 ruispannin ja 1/6 härän lisäksi. Nämä verot epäilemättä joutuivat ensi sijassa herttuan alaisen Suomen asukkaiden suoritettavaksi.[30] Myöskin Suomen kirkkoa herttuain kiristykset näkyvät koskeneen, kuten ilmenee paavin v. 1317 antamasta suojeluskirjasta, joka oli osoitettu m.m. Turunkin piispalle.[31]

Tällaiset verotusolot saattoivat Ruotsin valtaneuvoston v. 1319 tekemään ylimääräisiä veroja vastaan tunnetun päätöksensä, jolla laittomat verot kiellettiin. Maunu Eerikinpojan maanlain mukaan oli kuninkaalla lupa ottaa apuveroa ainoastaan muutamissa määrätyissä tapauksissa. Mutta hyvät päätökset ja säännökset eivät näy vähentäneen näitä veroja. Uusi markkavero (pro solucione marce) määrättiin v:n 1326 aikoina Skarassa tehdyllä sopimuksella suoritettavaksi niinkuin näkyy Matti Kettilmundinpojan jälkisäädöksestä, jossa myöskin mainitaan tätä veroa olleen Suomesta (Varsinais-Suomesta) suoritettavana 200 hopeamarkkaa.[32] Skenningessä v. 1335 tehdystä päätöksestä selviää, ettei valtakunnan rahvaan rasittaminen, varsinkaan laiton kestitys ja kyyditys, ollut tauonnut, ja Lödösen herrainpäivillä 1346 tehtiin jälleen turhia päätöksiä ylimääräisiä kinkerejä ja rakennusveroja vastaan. Messeniuksen tiedon mukaan Suomen herttua Pentti Algotinpoika 1350-luvulla verotuksillaan rasitti Pohjanmaata.[33] Seuraavalla vuosikymmenellä Albrekt Meklenburgilainen vaati Ruotsin valtakunnan papistolta ja aatelilta tavattoman raskaan tilapäisen tuloveron.[34]

Vuosisadan loppupuolella ylimääräisten verojen maksaminen jo oli juurtunut tapa Suomessa. Bo Joninpojan v. 1381 suomalaiselle rälssimiehelle antamassa vapautuskirjassa niitä mainitaan vuotuisen veron rinnalla niinkuin ainakin säännöllisiä maksettavia.[35] V. 1387 kuningas nimenomaan valtuutti läänitysmiehensä Jaakko Djeknin vuosittain kantamaan lääniksi saamaltaan alueelta tarkoin määrätyn avun,[36] joka yksityiskohdissaankin muistuttaa lounaisessa Suomessa vielä uuden ajan alussa suoritettua ruoka- ja karjaveroa (kuninkaankinkeriä).

Mielenkiintoista on puheena olevaa veroläänitystä koskevassa asiakirjassa tavata "bedhas" sana, sillä sitä käytetään siinä samassa merkityksessä kuin vanhan saksan "Bede" sana, joka merkitsi ruokaveroa.[37] Esikuvat, joita Ruotsin valtakunnassa tähän aikaan verotuksessa pidettiin, olivatkin enemmän keskieuroppalaisia kuin kotimaisia.

Myöskin markkaverot olivat näihin aikoihin niin yleisiä, että sitä tarkoittava verosana "markagield" (margeld) tuli pysyväksi rahaveron nimeksi,[38] jollaisena se vielä uuden ajan alussa esiintyi suuressa osassa Suomea.

Raskaimmillaan lienevät verot keskiaikaisessa Suomessa ja Ruotsissa olleet varhaisempain unionikuninkaitten aikana. Margareta kuningatar ei ollut heistä vähimmin vaativa. Ruotsin valtaistuimelle noustessaan hänelle myönnettiin koko Ruotsin valtakunnasta "kuningattaren markaksi" nimitetty apuvero, jota "jokaisen miehen" oli maksettava markka Ruotsin rahaa tai vastaava arvo määrättyjä verotavaroita. Vähää myöhemmin, luultavasti Eerik Pommerilaisen kuninkaaksi valitsemisen yhteydessä (1396), tuli maksettavaksi n.s. "15 markan vero", jota suoritettiin kuten näyttää täysiverottain. Tätä veroa maksettiin v:een 1403 saakka, jolloin se lakkasi ja sen sijaan suostuttiin uuden markkaveron suorittamisesta. Samaan aikaan Ruotsin valtakunnanneuvosto myönsi linnain muonittamiseksi suuren kinkeriveron, johon joka miehen oli maksettava lehmä, 2 lammasta, voita ja rukiita.[39]

Aivan sanan mukaan ei siis ollut uskottava kuningattaren vakuutuksia eikä Thord Bonden sitoumusta v. 1403 pitää Viipurin läänin asukkaille "Eerikin lakia ja oikeutta".[40]

Muuttuneet valtiolliset ja taloudelliset olot, mutta etenkin suuret kansanliikkeet lienevät olleet päävaikuttajana siihen, että raskaammat apuverot myöhemmin 1400-luvulla olivat verraten harvinaisia. Riimikronikka kertoo Kristoffer Baijerilaisen vaatineen tavattomia kestityksiä ja Kristian I:n ottaneen uuden laittoman veron.[41] Nämä verot mainitaan otetuiksi Ruotsista, mutta arvatenkaan ei Suomeakaan unohdettu.

Keskiajan lopulla olivat apuverot Suomessa jälleen hyvin tavallisia. Vuosien 1504-1513 aikoina koottiin läntisen Suomen linnalääneistä moneen kertaan apuveroja, jotka suoritettiin pääasiallisesti rahassa, mutta myöskin verokappaleissa.[42] Kustaa Vaasa oli ahkera käyttämään tätä perintötapaa, ja ne muodot, joissa apuveroja hänen aikanaan otettiin, luultavasti olivat samoja, joita pitkin myöhempää keskiaikaa käytettiin.

Keskiajan ylimääräiset verot jakautuvat kahteen päälaatuun: (1) rahassa suoritettuihin (tai laskettuihin) markkaveroihin, joita maksettiin monenlaisilla perusteilla — omaisuus- ja tuloverotkin olivat tunnettuja —, ja (2) kinkeriveroihin, joita suoritettiin verokunnittain. Nämä verot ilmenivät Ruotsin valtakunnassa kasvavan ylimysvallan mukana ja olivat raskaimpia muukalaisten häiritsijäin aikana. Näiden raskaitten verojen suorittaminen Suomessa todistaa, ettei maamme niiden aikana ollut aivan huonossa taloudellisessa tilassa.

5. UUDISTUKSIA 1400-LUVULLA.

Eerik Pommerilaisen hallitusajasta voidaan jälleen lukea uuden verotus- ja hallintokauden, keskiajan viimeisen, alku. Tällä aikakaudella astui valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään pari uutta tekijää: Ruotsin kotimainen puolue ja kapinoiva kansa. 1400-luvun verohistoria Suomessakin on senvuoksi paljon vaiherikkaampi ja tärkeämpi kuin edellisen vuosisadan. Pääasiassa kyllä vero-olot vieläkin pysyivät entisellä linnatalouden pohjalla, mutta nyt niissä tapahtui perinpohjaisia muutoksiakin ja järjestelyjä osittain valtion rahataloudellisten tarpeitten osittain veroamaksavan luokan eduksi. Ylipäänsä tulivat vero-olot 1400-luvulla maassamme entistä paljon vakaammalle kannalle ja järjestyivät muotoihin, jotka sitten pysyivät käytännössä kauas uudelle ajalle saakka.

Keskiajan vero-oloissa oli veroamaksavan kansan kannalta kolme arkaa kohtaa, jotka pitivät parannusvaatimuksia vireillä: ensimäinen oli suoranainen verojen kasvaminen, toinen veronalaisen maan joutuminen rälssin alle, minkä kautta veroa maksavan maan kuorma tuli raskaammaksi, ja kolmas vihdoin verojen epätasainen jako yksityisten veronmaksajain kesken. Näistä kysymyksistä on ensimäistä jonkun verran jo edellisessä käsitelty; nyt on kohdistettava huomio toisiin.

Kuten eräästä v:n 1334 asiakirjasta ilmenee, oli Suomessa jo siihen aikaan — ellei jo aikaa ennen — syntynyt selvä ero veromaan ja rälssimaan välille.[43] Siihen aikaan jo, kuten samasta asiakirjasta voi päättää, rälssimiesten maanostojen ja -anastusten vuoksi veromaa ja kruununtulot huolta herättävästi vähenivät. Nämä epäkohdat saivat Maunu Liehakon yrittämään, vaikka ei jatkamaan, jonkunlaista rälssin supistumista ja rälssin alle joutuneen veromaan peruutusta; rälssioikeuksien parempaa valvomista varten hän m.m. rupesi antamaan rälssikirjoja.[44] Riimikronikan mukaan myöskin Albrekt Meklenburgilainen yritti peruuttaa kruunulle kolmatta osaa aatelin ja kirkon anastamia tiloja. Mutta vasta Margareta kuningattaren aikana huomattiin vaaralliseksi lykätä parannusta.

Eerik Pommerilaista kuninkaaksi valittaessa päätettiin Ruotsissa, että kaikki verotilat, jotka Albrekt Meklenburgilaisen hallitsijaksi tulemisesta ruveten (1363) olivat joutuneet rälssin alle, olivat palautettavat entisille omistajilleen, anastetut tilat ilman korvausta, ostetut tilat maksamalla kauppahinnan takaisin. Palauttaminen aiottiin saada toimitetuksi puolessa vuodessa. Se vei Ruotsissa kolmetoista vuotta, mutta olikin perinpohjainen, sillä tuhansia taloja lasketaan sen kautta jälleen joutuneen veronalaiseksi; yksin Vesteråsin läänissä oli palautettuja tiloja 500.[45]

Suomessa tapahtui peruutus pääasiallisesti keväällä 1405 pidetyissä etsikkokäräjissä, joissa tuomarina ja syyttäjinä toimivat kuninkaan valtuuttamat luottamusmiehet. Kutakin kolmea neljää veropitäjää varten pidettiin etsikkokäräjät, tammi-, maalis- ja huhtikuussa 1405 Turun läänissä, helmikuussa Hämeessä, maaliskuussa Raaseporin läänissä. Kruunun saalis oli niissä paikoin, joista tietoja on, sangen runsas, ja epäilemättä voidaan koko peruutuksen tulos arvioida sadoiksi tiloiksi.[46]

Tämän peruutuksen kautta tuli rälssi- ja veromaan ero entistä selvemmäksi, ja seuraavina aikoina sekä kruunu että talonpojat pitivät tarkemmin silmällä, ettei veronalaista maata niin helposti kuin ennen päässyt pujahtamaan rälssin alle. Sellainen vaara pyöri, milloin esim. rälssitilalla oli allaan veromaata tai kun rälssimiehet vaihtoivat toistensa kanssa eri pitäjässä olevia sekaluontoisia tilaryhmiänsä. Kun esim. Ulvilassa olevan Koiviston ja Huittisten pitäjässä ja kylässä olevain rälssitilain omistajat v. 1419 vaihtoivat näitä tilojansa, niin järjestettiin asia siten, että Huittisten tilain puolesta tuli pysyvästi suoritettavaksi kruunulle kahden savun verot, ja molemmat pitäjät myönsivät, että kahden kuninkaansavun verot olivat täydellisesti korvatut, niin etteivät kruunun tulot olleet vähentyneet.[47] Samoin, kun Yläneen ja Danskilan (Pöytyän veropitäjää) omistajat v. 1421 vaihtoivat näitä tiloja, pitäjä antoi samanlaisen todistuksen.[48]

Myöskään kirkollisten tilain verovapaudet eivät näinä aikoina olleet yhtä helpot kuin ennen. Kemiön pitäjäläiset vaativat v. 1432, että eräästä sikäläisestä tuomiokirkon tilasta, jonka verorästit pitäjä oli suorittanut, oli tuomiokirkon itsensä vastedes maksettava verot, ellei talo voisi nauttia verovapautta.[49] Pöytyän ja Ruskon asukkaat ottivat v. 1432 maksaakseen erään talon verot, jotta piispa saisi sen pitää verovapaana.[50] Kolmantena tämäntapaisena esimerkkinä mainittakoon, että kun v. 1449 piispa valitti Ahvenanmaan pappiloita vastoin Ruotsin lakia verotetun, tuomittiin pappilat tosin veroista vapaiksi, mutta lisättiin, että jos pappiloille oli jotain veroa laskettu, tuli pitäjäläisten siitä vastata, ja että pappikin itsensä tuli suorittaa verot siltä maalta, mitä niillä oli enemmän kuin laki määräsi.[51] Tapaukset tällaiset osoittavat, että veroasioita nyt toisinaan hoidettiin enemmän vanhain lakien henkeen kuin edellisellä linnakaudella oli ollut tapana.

Merkillinen Eerik Pommerilaisen ajan verouudistus oli hänen kuuluisa verojen rahamuutoksensa, joka pantiin toimeen useissa Ruotsin maakunnissa ja Suomessa. Tämän muutoksen kautta kuningas, sanotaan Henrik Königsmarkin neuvosta, koetti saada mikäli mahdollista kaikki kuninkaalle tulevat verot arvioiduksi ja kannetuksi rahassa. Meillä sellainen sopimus saatiin aikaan kuninkaan käydessä Suomessa luultavasti 1407. Itse sopimuskirjaa tai sopimuskirjoja ei ole säilynyt, mutta vv:n 1414 ja 1419 asiakirjoista näkyvät ainakin asian pääkohdat. Veroa oli maksettava kultakin savulta 5, koukulta 2 ja bolilta 10 markkaa "eikä enemmän". Vero oli laskettu Turun rahassa[52] sellaisen kurssin mukaan, että Turun äyrityinen luettiin 6, Preussin killinki 8 ja Tallinnan killinki 3 (Ruotsin) penningiksi. Kaikkia veroja ei kuitenkaan vaadittu rahassa, vaan voitiin rahan arvo suorittaa tavallisissa verokappaleissa eli n.s. "arvoäyreissä" (värdören).

Paitsi säännöstä rahassa arvioidusta pääverosta sisälsi sopimus vielä määräyksiä linnain työveroista, joita niinikään muutettiin rahaksi. Kaikenlaiset kinkerit ja kestitykset sitävastoin olivat kielletyt — niitä oli suoritettava ainoastaan kuninkaan tai kuningattaren maassa käydessä tai erikseen niitä vaatiessa. Kieltoa ei kuitenkaan noudatettu, kuten kuninkaan omista kirjeistä kyllä selviää.

Myöhemmin kuningas myönsi Turun läänin asukkaille vielä joitakin lisähelpotuksia "arvoäyrien" hinnoitteluun, verojen kuljetukseen ja maksuaikaan y.m.s. nähden.[53]

Verojärjestelynsä yhteydessä laitatti hallitus nyt, kuten näyttää ensi kertaa, suuresta osasta Ruotsia ja Suomea tarkempia maa- tai verokirjoja, joihin oli yksityiskohtaisesti merkitty kunkin seudun veroyksiöt ja suoritettavat sekä muut vero-olot. Tästä tietolähteestä on säilynyt vain muutama niukka v:n 1413 verokirjasta tehty ote, jotka Hausen on julaissut.[54]

Suomesta tulevat verot ovat näissä lyhyissä otteissa merkityt rahassa; tuotteissa maksetuksi tai maksettavaksi on merkitty ainoastaan osa Ahvenanmaan ja Kemin veroja. Viipurin läänistä ei otteissa mainita sanaakaan; arvatenkin se lääni on jäänyt Eerik kuninkaan verojärjestelyn ulkopuolelle. Veroyksiöinä on otteissa lueteltu Turun läänissä savut (1546), bolit (54) ja koukut (345 1/6), Satakunnassa savut (837 1/2), bolit (17) ja koukut (664), Raaseporin läänissä pitäjät (8), bolit (102) ja miesluku (1011), Korsholman läänissä savut (Mustasaaressa 120, Kyrössä 160, Kemissä 20, "Rannassa" 40, Torniossa 30), Hämeenlinnan läänissä toisessa osassa nimismieskunnat (8) ja koukut (400) ja toisessa osassa koukut (555 3/4 ja 2 1/2 kuudesosaa) sekä Ahvenanmaalla talonpojat (526) ja nautakunnat (65 1/2).

Huomiota herättää, etteivät veroyksiöt kaikkialla olleet samat saman läänin alueella. Niinpä Turun läänissä tavataan ikivanhain ruotsalaisten bolien ja hämäläisten koukkujen ohella myöskin savuja. Tällainen veroyksiöiden kirjavuus on muisto kartanokauden aikaisista verotusoloista. Savut, jotka v. 1413 olivat yleisiä laajoilla aloilla, näyttävät edustavan uudempaa verotusta.

Veroyksiöiden suoritettavat maksut ovat yleensä suuremmat kuin alkuperäisessä sopimuksessa määrätyt, mikä johtunee osittain siitä, että maksut on merkitty Turun rahassa, joka oli 1/4 halvempaa kuin Ruotsin raha, osittain ehkä siitä, ettei rahaverosopimus ollut kaikkialla samanlainen.

Eri alueitten loppusummat tekivät:

Turun läänin 9 832 mk Satakunnan 5 882 mk Korsholman läänin 2 300 mk Tornion 150 mk Hämeenlinnan läänin 4 222 mk 4 äyrit. Ahvenanmaan (ilman tuotteiden arvoa) 643 mk koko alue 23 029 mk 4 äyrit.

Turunkin rahassa laskettuna ja huomioonottaen, etteivät kaikki verot ja rasitukset sisältyneet tähän rahaveroon, olivat nämä loppusummat korkeat ja verot maksajille raskaat. Sata vuotta myöhemmin nousivat kruununverot, mukaan luettuina rahaksi muutetut verotavaratkin, samalta alueelta tasaisin luvuin n. 15 000 silloiseen (arvoltaan alenneeseen) markkaan.[55]

Tämä osoittaa, että Suomen taloudellinen tila viisisataa vuotta sitten oli keskiajan loppukauteen verraten harvinaisen hyvä tai että — se on luultavampaa — silloinen verotus oli harvinaisen ankara. Aikalaiset eivät Eerik Pommerilaisen veronuudistuksiin olleet tyytyväisiä. Riimikronikka sisältää pitkiä valituksia veroparsellimuutoksen turmiollisuudesta ja silloisten verojen raskaudesta.[56] Toiselta puolen ei kuninkaan valtiollisten vastustajain moitteita voi käsittää puustavillisesti. Eerik Pommerilainen tuli Suomessa tunnetuksi myöskin veronhuojennuksistaan; eivätkä ne olleet ainoat hänen parannuksensa täällä. Toimeenpantu verojen järjestely oli jo itsessään edistysaskel. Mutta tämä kaikki ei voi kumota sitä tosiasiaa, että verot hänen aikaansa olivat hirvittävän raskaat.

Taloudelliseen tyytymättömyyteen yhtynyt valtiollinen ja kansallinen tyytymättömyys, jota erityiset seikat kiihottivat, saivat Ruotsissa v. 1434 Engelbrektin kapinan puhkeamaan. Alkaneessa taistelussa veroseikat olivat aivan etualalla. Ensi töikseen helpotti Engelbrekt rahvaan veroja kolmanneksella. Myöskin kuningas suostui rauhansovitteluissa melkoisiin veronalennuksiin — talonpoikain jouset merkitsivät näinä levottomina aikoina tavallista enemmän ja kaikki tekivät heille nyt myönnytyksiä.

Suomenkin talonpojille tuli vuoronsa. Juhannuksena 1436 Ruotsin valtaneuvosto, arkkipiispa Olavi, drotsi Kristiern Niilonpoika ja marski ja valtakunnan päämies Kaarle Knuutinpoika etunenässä, antoi merkilliset kaksi julistustansa, joista toisella uskollinen ja kuuliainen Suomen rahvas, kun se oli luvannut olla kapinapäällikköä itselleen nostamatta, otettiin Ruotsin hallituksen suojelukseen ja luvattiin sille samat veronhuojennukset kuin valtakunnan muullekin rahvaalle, ja toinen lähemmin määräsi verojen alennukset ja järjesti koko verotuksen.

Todennäköisesti Suomen talonpojat saivat kaksinkertaisen veronalennuksen: ensinnä kolmanneksen alennuksen, joka asiakirjan ilmoituksen mukaan oli jo v. 1435 tullut toimeenpannuksi, ja toiseksi sen erityisen alennuksen, joka järjestettiin v. 1436.[57]

Edellisen alennuksen perusteluissa mainitaan, että vero oli kuudentoista vuoden ajat ollut kolmatta osaa korkeampi kuin muutoin sen kautta, että Turun äyrityinen, joka ennen oli vastannut 6 penninkiä eli 1/4 äyriä, oli alentunut arvossa 4 penningin eli 1/6 äyrin arvoiseksi. Tällainen veronnousu tuntuu kummalliselta ja mainitun laskelman pätevyyttä on epäilty. Laskelma on kuitenkin ymmärrettävä. Suomen veronmaksajille oli todella myönnetty sellainen etu, että he veronmaksussaan saisivat lukea Turun äyrityisen 6 penningiksi, niinkuin Eerik kuninkaan kirjelmässä v. 1414 nimenomaan selitetään.[58] Myöhemmin (v. 1419) oli Turun rahan huonontuessa kuitenkin ruvettu Turun äyrityistä laskemaan vain 4 penningiksi. Veronmaksajat eivät siis saaneet nauttia ennen luvattua etuansa, vaan oli heidän maksaminen kolmattaosaa suurempi vero. Mutta taloudellisestikin oli vero varmaan ylentynyt. Hinnat Suomessa olivat suhteessa oman maan käypään rahaan (Turun äyrityiseen) ja, kuten keskiajan hinnat yleensä, sangen hitaasti seurasivat rahan hopea-arvon alentumista. On siis hyvin luultavaa, etteivät hinnat Suomessa puheenaolevana aikana olleet nousseet samassa suhteessa kuin rahan metalliarvo oli alentunut, ja että siis veronmaksajat, joiden täytyi suorittaa veronsa käypää hintaa kalliimmasti, joutuivat tuntuvaan vahinkoon. V:n 1436 veronalennus ei siinä kohden ollut mikään oikea alennus, vaan ainoastaan palaus entiselle kannalle.

Erityisen alennuksen järjestely sisälsi seuraavat päämääräykset: (1) kaikki maa, mikä tähän saakka oli tullut rälssiksi ja saanut laillisen vahvistuksen ja mitä ei ennen oltu poistettu veronalaisesta maasta, oli nyt siitä poistettava, niin ettei mitään erimielisyyttä siitä voisi syntyä rälssimiesten ja talonpoikain välillä; (2) sen jälkeen oli (varmaan siten syntyneen veronmaksuvähennyksen korvaukseksi) vähennettävä talonpojilta joka viides savu, ja miesluku ja markkaluku (s.o. veroyksiöltä suoritettava veromäärä) jäävä siksi, minä se silloin oli; (3) kaikki savut, koukut ja bolit oli tasoitettava pitäjäin kesken arviomiesten tutkimuksen mukaan; (4) linnantyö- ja -rakennusverot, jotka olivat muutetut rahaveroksi, oli poistettava rahaverosta kohtuullisen arvion mukaan.[59]

V:n 1436 verojärjestelyllä on kaikesta päättäen ollut suuri vaikutus maamme vero-oloihin keskiajan loppupuolella. Sellaisina, miksi vero-olot v. 1436 ja sitä seuraavina vuosina muodostuivat, ne sitten pysyivät. Turun läänin talonpojille osoitetulla julistuksella Kristoffer kuningas v. 1441 Ruotsin neuvoston neuvolla vahvisti edellisen veronalennuksen.[60] Samassa julistuksessa annettiin ohjeita linnan muonittamiseksi suoritettavan veron määräämisestä. V. 1450 Kaarle kuningas antoi kirjeen Turun läänistä suoritettavan voudinkinkerin järjestämisestä. Nämäkin edellisinä aikoina niin epävakaat kinkeriverot siten 1400-luvun keskimaissa näyttävät Länsi-Suomessa tulleen lailliselle, sopimusperäiselle kannalle. Keskiajan verolaitos alkoi olla valmis. Pääasiallisesti sellaisena, miksi se puheenaolevina aikoina muodostui, sen tapaamme vielä kauan uudella ajalla.

V:n 1436 ja sitä seuraavain veroparannusten yhteydessä tapahtui todennäköisesti myös perinpohjaisia uudistuksia maamme pitäjä- ja verokuntajaossa. Keskiajan verojen rasittavaisuus riippui suureksi osaksi veronsuorittajain ryhmityksestä. Vanhastaan verot suoritettiin yleensä siten, että pitäjäin ja sen alaisten verokuntain — bolien, nautakuntain, neljänneskuntain, täysiverokuntain — maksettavaksi tuli tietty veromäärä, jonka suorittamisesta asianomainen pitäjä tai verokunta oli vastuussa. Kun jostakin sellaisesta verokunnasta tiloja joutui maallisen tai kirkollisen rälssin alaiseksi tai autioksi, suureni siitä toisten maksajain vero ja samanlaisten verokuntainkin kesken syntyi ikävää epätasaisuutta. Näiden epäkohtain poistaminen oli tärkeää kruunulle ja vielä tärkeämpää talonpojille. Epäkohta oli korjattavissa ainoastaan verontasoituksella, s.o. verokuntia oli tarpeellisilla siirroilla ja uudestaanlaskemisilla pidettävä keskenään niin tasaväkisinä kuin mahdollista. Sentapaista verontasausta tarkoitti jo Uplannin lain määräys, että verojen suorittamista varten olivat koko hundarin miesluvut verrattavat.[61] Tähän kuuluvia epäkohtia oli Suomessakin aikain kuluessa syntynyt paljonkin, kunnes niitä vihdoin Engelbrektin kansanliikkeen aikana oli ruvettava korjaamaan. V:n 1436 suuren veronuudistuksen yhteydessä määrättiin, kuten mainittu, ensinnäkin laillinen rälssi kokonaan poistettavaksi veromaan joukosta, minkä jälkeen vero (poiston korvaamiseksi) oli alennettava 1/5:lla ja lopuksi kaikki savut, koukut ja bolit tasoitettavat pitäjäin kesken.

Tämmöinen tasoitus tulikin toimeenpannuksi. Sen voi päättää jo siitä, että itse veronalennus ilman vastaavaa verontasoitusta olisi menettänyt suuren osan hyötyään. Parhaana todistuksena tasoituksen toimeenpanemisesta ovat 1400-luvun loppupuolen verokirjat, joissa verokunnat esiintyvät useilla seuduilla täysin samankokoisina.[62] Samoin ensimäiset maakirjat uudelta ajalta. Niissä esiintyvä pitäjä- ja verokuntalaitos on näet aivan v:n 1436 säännösten mukainen: veropitäjät tosin enään harvemmin ovat aivan toistensa kokoiset, vaikka sellaisiakin tapauksia on useita, mutta laajoilla aloilla ovat nuo tärkeät neljänneskunnat (tai kolmannekset) samassa pitäjässä, jopa useankin pitäjän alalla niin tarkalleen toistensa kokoiset, sisältävät murto-osia myöten niin samoja määriä veroyksiöitä (savuja, koukkuja), että järjestävän käden vaikutus on ihan ilmeinen. Kun rälssit näissä pitäjissä ja verokunnissa on jo jätetty kokonaan pois laskusta, ovat pitäjät ja verokunnat niinmuodoin saaneet muotonsa sen jälkeen kuin vanha rälssi oli muodostunut ja jätetty maalaskusta pois, siis jälkeen v:n 1436. Mutta aivan lähelle uutta aikaa ei tämä pitäjäin ja verokuntain muodostuminen ole voinut lykkäytyä, siksi paljon todisteita keskiajan oloista puheenaolevat maakirjat kuitenkin sisältävät. Pitäjäin ja verokuntain yhtäläisyydellä ei olisi uudella ajalla enään ollut olemisen syytäkään, koska kruunu tällöin jo kaikin tavoin pyrki yksilöverotukseen ja kollektivisen veronmaksun hylkäämiseen. Mistään vuotta 1436 nuoremmasta yleisestä pitäjäjaon uudistamisesta eivät asiakirjat tiedäkään kertoa. Sen sijaan esiintyy juuri 1400-luvun keskivaiheilla veropitäjiä, jotka luultavasti ovat niihin aikoihin perustettuja.

Loimaalaiset valituksissaan 1540-luvulta mainitsivat heidän pitäjänsä vanhan veronpanon olleen Kaarle kuninkaan aikaisen; silloin oli heidän pitäjässään ollut 4 neljänneskuntaa, kussakin 5 savua — siis täälläkin sangen tasainen määrä.[63]

Tällä tavoin sai keskiajan verolaitos ulkonaisestikin sisällystään vastaavan muodon.

II. SUOMALAISIA VEROTUKSEN JA HALLINNON ALKUMUOTOJA.

1. "VEROT" JA "VAKAT".

Maamme vanhimman vero- ja hallintohistorian jälkiä etsiessä huomio ei voi olla kiintymättä muutamiin suomalaisiin nimityksiin, jotka näyttävät luovan jonkin verran valoa Suomen suomalaisten heimojen yhteiskunnallisiin oloihin ennen historiallisesti tunnettua aikaa.

Eräs sellainen nimitys on vero. Porthan ja Fellman mainitsevat tämän sanan lapinkielessä (varro) merkitsevän sekä uhria että veroa; myös Luulajan lapin murteessa sama sana esiintyy sellaisessa merkityksessä.[64] Fellmanin kuvauksesta päättäen lappalaisten "varro" kohdistui eläin- eli veriuhriin: "varro muorra" (veropuu) oli puinen jumalankuva, joka pystytettiin maahan peitetyn tuohisen uhriastian kohdalle ja siveltiin uhrieläimen verellä. Vesisaaren (Vadsön) kauppalan lappalaisen nimen "Vera" eli "Värra" Fellman asettaa yhteyteen kauppalan entisellä paikalla olleen tärkeän lappalaisen uhripaikan kanssa, jota norjalaiset vielä kertojan aikaan kutsuivat nimellä "Finne kirke".[65]

Lapin kielen sanan perusteella Porthan arvelee "vero" sanan suomessakin alkuaan merkinneen uhria, mutta kristinuskon vaikutuksesta sittemmin saaneen maallisen veron merkityksen. Tämä käsitys tuntuu varsin hyväksyttävältä: onhan matka luonnollinen ja johdonmukainen uhrista uhrivarain keräämiseen, uskonnolliseen verotukseen ja vihdoin saman tavan käyttämiseen muunkinlaisia tarkoituksia varten. Uskonnollisen verotuksen laajeneminen maalliselle alalle on ollut hyvinkin mahdollinen jo pakanallisella ajalla, jolloin uskonnollisten ja maallisten asiain välillä ei voi otaksua olleen sellaista selvää rajaviivaa, minkä kristinoppi niiden väliin teki. Näin on puheenaoleva nimitys omansa tukemaan sitä yleistä katsomusta, että yksi julkisoikeudellisen verotuksen juuria menee muinaiseen uhriyhteiskuntaan.

Toinen suomenkielinen nimitys, joka samalla tavoin näyttää olevan yhteydessä toiselta puolen uskonnollisten uhrien ja toiselta puolen maallisen verotuksen kanssa, on vakka.

Tämä sana esiintyy yleisesti Suomen historiallisissa asiakirjoissa uuden ajan alussa, ja se on täällä ollut tunnettu niin suomalaisilla kuin ruotsalaisillakin alueilla. Ruotsissa sitä ei ole tavattu. Aivan yleinen sitävastoin se on ollut Itämeren maakuntain sekä virolaisilla että lättiläisillä alueilla.[66] Kun sana ei myöskään liene johtunut mistään venäläisestä sanasta, niin sen tunnettu käyttö siten rajoittuu Itämeren lähimpiin itäisiin alueisiin.

Nykyisessä suomenkielessä vakka yleisesti merkitsee määrätynlaista juuri- tai tuohikoppaa tai puuastiaa, määrätyntapaista viljan mitta-astiaa tai viljamittaa (määrää), joka on eri seuduilla eri suuruinen, missä 4, missä 5 kappaa, j.n.e.[67] Vanhemmissa asiakirjoissa vakka yleensä merkitsee määrätyn suuruista viljamittaa.[68] Vanhoina aikoina sillä myöskin yleisesti tarkoitettiin virkamiehelle maksettua viljapalkkaa, joko tiettyä palkkamäärää tai epämääräisesti virkamiehen saatavia yleensä (lukkarin, papin, nimismiehen, voudin, tuomarin "vakat").[69] Heinjoelta on tunnettu nimitys "vakan talo", jolla on tarkoitettu 1/12 manttaalin tilaa.[70]

Tällaisessa veroa tarkoittavassa merkityksessä vakka sanaa on kauan käytetty Itämeren maakuntain lättiläisellä alueella. Saksan kieleen lainatulla paikallisella nimityksellä "Wacke" tarkoitettiin 1500-luvun lopulla ja seuraavan sataluvun alussa ritaritilaan kuuluvain talonpoikaistalojen muodostamaa yhtenäistä piiriä, jonka vastakohtana olivat hajatilat; vielä v:n 1744 maakirjassa mainitaan Riian lähellä "Wacke" nimellä kolmea 11, 19 ja 28 alustalaistalon muodostamaa piiriä. Kun Wacke usein oli yksiönä verojen suorituksessa, kutsutaan Liivinmaan tilain maakirjoja nimellä "Wackenbücher", rahavero on "Wackengeld" ja maksuajastakin käytetään nimitystä "Wacke".[71] Erinomaisen valaisevan ja elävän kuvauksen liivinmaalaisen vakka-piirin verovelvollisuuksista antaa Rüssow tunnetussa kronikassaan 1500-luvun loppupuolelta. Suomennettakoon tähän asiaankuuluva kohta:

"Mutta liivinmaalaisten vakkain laita on niin, että kaikkien herrain ja aatelismiesten kylät on jaettu vakkoihin. Suuria ja varakkaita kyliä on vakassa yksi tai kaksi, ja pienempiä ja köyhempiä on useita pantu yhteen, niin että itsekullakin herralla ja aatelismiehellä kyläinsä luvun mukaan on ollut muutamia vakkoja. Ja kunkin vakan täytyi joka vuosi toimittaa herralle tai junkkerille uljaat pidot, joihin silloin myöskin kaikkien siihen vakkaan kuuluvain talonpoikain ja vapaatalollisten (Landfreien) oli tultava maksamaan herralle tai junkkerille vuotuisia verojaan ja maksujaan. Silloin ovat ritarikunnan herrat Mikonpäivänä alkaneet pitää vakkoja, joihin myöskin koko heidän hoviväkensä ja kaikki ympärillä asuva aateli ja vapaatilalliset, saksalaiset ja vierasheimoiset, ovat joukolla saapuneet. Ja kun vero oli maksettu, on ruvettu juomaan ja hummaamaan kaikin voimin. — — Tätä vakkajuhlaa on kautta koko maan kestänyt Mikonpäivästä jouluun kaikkien ritarikunnan herrain, haltijain ja aatelin mailla — —".[72]

Liivinmaalla 1500-luvulla tunnetun perimystarinan mukaan siis vakoiksi kutsuttiin määrättyjä verokuntia ja niiden toimeenpantavia veropitoja.

Huomattava on, että suomenkielessäkin "vakat" on tunnettu pitojen merkityksessä.[73] Mutta vakkapitojen alkuperä näyttää olevan liivinmaalaisia veropitoja vielä vanhemmissa ja aikuisemmissa yhteiskuntaoloissa.

Suomalaisilla ja virolaisilla "vakka" sana on merkinnyt myös uhriastiaa, uhrivakkaa. Suomalaisilla oli muinoin Ukonvakkansa, joka Agricolan tunnetun säkeen mukaan haettiin esille Ukon juhlaan kevätkylvön aikana. Virolaisilla oli Kreutzwaldin tietojen mukaan joka talossa tuohesta tai päreistä tehty kannellinen Ukolle pyhitetty uhrivakka, jota säilytettiin aitassa ja jolle Ukon juhlassa uhrattiin. Samanlainen uhrivakka oli virolaisten "Tönne vak" ja "Vana Tönni vak".[74]

Meille tunnetussa muodossaan uhrivakat ilmeisesti olivat maanviljelysjumaluuden palvelukseen kuuluvia vilja-, leipä- (ja olut)-uhria. Tässä kohden aitassa säilytetyn joululeivän esillekanto ja jakaminen kylvöpäivänä (toukoleipä, kylvöleipä), mikä tapa on tunnettu eri tahoilta Suomea, muistuttaa niin läheisesti Ukon vakkaa, että ne tuskin ovat voineet olla toisilleen vieraita uhreja.[75]

Vakan merkitys leipäuhrina on myöskin säilynyt nimityksessä "leipävakat", joiksi jo v. 1345 Karjalassa ja uuden ajan alussa kutsuttiin papinmaksuja, varsinkin rukiissa suoritettua papinmaksua.[76] Kun tämän veron aine (rukiit) ja peruste (mies- eli taloluku) Savossa olivat samat kuin Hämeen ruokaverossa, vieläpä määräkin Savossa oli sama kuin Hämeessä (1 pannin- tai 2 karpion "kolmannesta"),[77] täytyy Savon ruisveroa pitää ruokaverona ja "leipävakkaa" ruokalisän (matskott) kansanomaisena suomalaisena nimenä. Kysymyksessä on kaikkein alkuperäisimmän laatuinen ruokalisävero, sillä Ruotsissa oli Helsinglannin lain mukaan ruokalisän pääosana alttarille viety leipäuhri[78] — pakanallinen suomalainen vakka kristityssä ruotsalaisessa muodossa. Näin saavat luonnollisen historiallisen selityksensä vakkauhrit ja vakkanimen kiintyminen erityisesti viljamittaan ja jauhovakkaan.

Uhrit ovat helposti voineet tulla suurempain yhdyskuntain yhteisiksi ja yksityiset vakkajuhlat suuremmiksi vakkapidoiksi. Agrikolan mainitsema kylvöjuhla, johon ukon vakka haettiin, oli yleinen juomajuhla, jota arvatenkin vietettiin kokonaisin kylittäin, niinkuin Pohjois-Hämeessä vielä viime vuosisadan puolivälissä "Ukon vakkoja" keväällä pidettiin.[79] Kustaa Vaasan aikaisessa asiakirjassa Savon asukkaiden juomingeista käytetty ruotsalainen nimitys "thordhns gildhe" myöskin viittaa yhteiseen Ukon juomajuhlaan.[80] Kurkijoella on "Ukon vakoiksi" kutsuttuja pitoja pidetty kesäkuussa kuivuuden aikana.[81] Inkerinmaan Tarinaisin kylä on viettänyt yhteistä "Vakkove" nimistä olutjuhlaa — ilmeisiä Ukon vakkoja — Eliaanpäivänä.[82] Olemme täten löytäneet suomalaisella alueella liivinmaalaisia vakkajuhlia yksinkertaisemman ja vanhemman vakkajuhlan.

Tarinaisin Vakkove juhlan olutta varten hankki jokainen isäntä maltaita olojensa ja varojensa mukaan. V. 1757 syytettiin muutamia Sortavalan Rekolan asukkaita siitä, että he Yrjön päivänä — Ukon vakkoja vastaavana juhlana — "olivat kokoontuneet Rekolaan ja koonneet varoja yhteisiä pitoja varten".[83] Rautalammilla ja Kurkijoella kustansi kukin talo Ukon vakat arvan määräämässä järjestyksessä.[84]

Tällaisesta varain kokoamisesta tai vuorojärjestyksestä määrätyn piirin yhteisiä uhripitoja varten, joista niin runsaat vakkamuistot kertovat, varmaan on verotuksen alku suomalaisten heimojen keskuudessa haettava.

2. "PEREVAARA", "PITÄJÄ", "POKOSTA".

"Perevaara"-kysymystä on viimeksi ja laajimmin käsitellyt J. V. Ronimus. Vatjan viidenneksen verokirjan muutamissa Laatokan rannikkopokostoissa esiintyviä "perevaara" nimisiä verokuntia hän kuten O. A. Hainari pitää alkuperäisenä suomalaisena (karjalaisena) yhteiskuntamuotona, mutta eräitten venäläisten asiakirjain perusteella, joissa samannimisiä yhdyskuntia mainitaan Novgorodin alueella, Valdain tienoilla, hän katsoo näitä tienoita perevaarain alkukodiksi: "Valdain metsäisillä ylängöillä olivat luultavasti jo kaukaisessa muinaisuudessa perevaarat syntyneet, täältä ne myöskin pohjoiseen siirtyvien karjalaisten mukana olivat Suomeen muuttaneet".[85]

Tähänastiset perevaaran selitykset ovat rakentuneet sille kielelliselle otaksumalle, että nimitys johtuisi sanoista "per(h)e" ja "vaara". Tästä selityksestä lienee kumminkin luovuttava jo historialliseltakin kannalta asiaa arvosteltaessa. Jokaista perevaaraa ei voi selittää yhteenkuuluvaksi asutusalueeksi. Kun Niinisyrjän kylän taloja Jänisjärven lähellä kuului kahteen Sortavalan perevaaraan, niin tuntuu hyvin uskottavalta, että Niinisyrjän asukkaat olivat alkuaan kotoisin noista kahdesta perevaarasta.[86] Mutta kun keskellä vanhaa asutusta pienellä Laatokan saarella olevan Mäkisalon kylän talot, jotka kaiketi muodostivat jokseenkin vanhan yhteenkuuluvan asutuksen, kuuluivat neljään eri perevaaraan,[87] niin on vaikea sen perusteella ilman muuta väittää, että nuo talot olivat alkuaan tulleet perustetuiksi eri perevaaroista käsin. Ei voi kieltää sitäkään mahdollisuutta; mutta joka tapauksessa se aika oli verokirjan olojen vallitessa jo ollut ja mennyt ja Mäkisalon kylä jo kauan ollut omana yhteenkuuluvana asutuksenaan.

Verokirjasta täysin selviää ainoastaan se, että perevaarat ovat olleet määrättyjä veroalueita, joita yhdessä pokostassa on ollut useita. Mutta kun Ronimus katsoo niitä alkuperäisiksi asutusalueiksi, joiden olemassaoloa veronkantajat vain ovat käyttäneet hyväksensä, näyttää uskottavammalta, että perevaarat ovat muodostetut veronkantoa varten, vaan kerran muodostettuaan muuttuneet uudenlaisiksi, verotaloudellisiksi asutusaloiksi. Oli näet luonnollista, että perevaaraan sitä muodostettaessa luettiin kaikki perevaaran asukkaille kuuluvat etäisetkin omistukset ja että kaikki perevaarasta kenenkään omistamattomille takamaille siirtyneet uutisasukkaat joutuivat maksamaan veronsa sen perevaaran mukana, josta olivat lähteneet. Sillä tavoin saattoi Laatokan rannalla olevana Sorolan perevaaraan kuulua kalapaikkoja ja asutuksia Pielisjoella j.n.e. Juuri sellainen tapa vallitsi vielä uuden ajan alussa laajoilla aloilla sisä-Suomea. Tämä verotaloudellinen asutustapa on omituista suomalaisten alueitten keskiaikaisille oloille ja on vanhemman sukulaisuuden pohjalle rakentuvan heimokunnallisen asutustavan historiallinen vastakohta.

Joka tapauksessa ovat Karjalan perevaara-verokunnat sangen vanhoja laitoksia. 1500-luvun alussa niitä oli tavattavana enään vain Laatokan pohjoispuolisella alueella. Verokirjassa mainitaan kuitenkin yksinäinen perevaara Sakkulassa, josta päättäen perevaarajako oli ollut käytännössä etelämpänäkin.[88]

Ronimuksen esittämäin venäläisten asiakirjain mukaan ovat Novgorodin alueen perevaarat olleet ruokaveroja, erityisesti olut- ja simakestitystä, suorittavia verokuntia (ven. perevar = oluenkeittovero, olut). Siinä on epäilemättä Karjalankin perevaaran alkujuuri. Keskiajalla yleisesti, myöskin Suomessa, kinkeriverojen suuruutta ilmaistiin niiden tärkeimmän erän, oluttynnörien, luvulla. Aivan oikein Ronimus tätä veroa vertaa muinaisruotsalaiseen kinkeriin. Vertaamiskohtia löytyy muitakin. Walesin keltiläiset elivät heimokaudellaan hajanaisissa asutuksissa, joista oli keinotekoisesti muodostettu veropiirejä kinkeriverojen suorittamista varten. Intiassakin keinotekoiset veropiirit ovat olleet yleisiä alkuperäisimmissäkin oloissa.[89] Sentapainen, sangen vanha kinkeri- eli olutkunta lienee ollut Karjalan perevaarakin. Laajemmilla alueilla yhdenmukaisesti järjestettyinä veropiireinä Karjalan perevaarat varmaankin ovat vieraan verottajan luomia keinotekoisia laitoksia.[90] Perevaaran kehitys siis olisi pääpiirteissään samanlainen kuin liivinmaalaisen "vakan" tai läntisemmän Suomen suomalaisten verokuntain, joista tuonnempana tulee puhe.

Edellä esitettyjen muinaisten olojen perusteella voidaan ottaa kysymykseen, eikö "pitäjä" nimityskin alkuperäisesti ole tarkoittanut määrätynlaisten verojen suorittamista varten muodostunutta alueellista yhdyskuntaa.[91] Varmaan pitäjä on katsottava itäisten suomalaisalueitten vanhan "pokosta"-laitoksen läntiseksi vastineeksi. Venäläiset aikakirjat kertovat suuriruhtinatar Olgan 900-luvun puolivälissä säätäneen pokostia Novgorodin suomalaisilla alueilla. 12. vuosisadalla pokostia mainitaan verohallinnollisina piireinä. Vatjan viidenneksen verokirjassa v:lta 1500 pokosta-laitos esiintyy juurtuneena yhteiskunnallisena laitoksena koko Käkisalmen Karjalassa. Uusimpain venäläisten tutkijain mukaan pokostat alkuaan olivat liikepaikkoja, joihin muinoin eläintenpyytäjät ja hunajankerääjät kokoontuivat kaupantekoa, "gost'haa" varten; sellaisia paikkoja ruvettiin kutsumaan "pokosteiksi" ja niistä kehittyi veropiiriä.[92]

Samantapaisia keskuspaikkoja ovat myöskin läntisten alueitten "pitäjät" alkuaan voineet olla ja siitä kehittyä veropiireiksi. Mutta se aika on hyvin kaukana, sillä vanhimmat pitäjät, joiden jälkiä paikallisella tutkimuksella on voitu seurata, kuntia, ovat olleet jo kehittyneitä maanomistus-yhdyskuntia.[93] On tietysti kulunut pitkiä aikoja, ennenkuin maanomistusolot ovat ehtineet täysin mukaantua hallinnollisten ja elinkeinollisten tarpeitten synnyttämäin yhdyskuntain mukaisiksi. Että kehitys on siinä järjestyksessä tapahtunut — s.o. että verollinen ja hallinnollinen alkupitäjä on vanhempi kuin maanomistuspitäjä — selviää Karjalan pokostoista (pitäjistä), jotka pysyvinä verohallinnollisina piireinä ovat ikivanhoja, mutta vasta isonjaon kautta ovat kehittyneet maanomistus-yhdyskunniksi.[94]

Edellisen nojalla saamme suomalaisten verotuksen ja hallinnon alkumuotojen kehityksestä seuraavanlaisen yleiskuvan. (1) lähtökohtana on ollut heimokautinen yhdyskunnallinen uhritoiminta, joka on antanut aihetta paikalliseen uhriverotukseen ja varmaan muunlaiseenkin yhteistoimintaan. (2) Ulkopuolelta tuleva pakkovalta on sittemmin aiheuttanut uhriverojen kehittymisen pysyväksi veronalaisuudeksi sekä uskonnollisten yhdyskuntain muuttumisen pysyviksi verotus- ja hallintopiireiksi. (3) Näin syntyneet uudet olot ovat vuorostaan tulleet myöhemmän maanomistuksen ja asutuksen perusteiksi.

III. SUOMALAINEN TURKISKULTTUURL

1. ITÄMEREN MAITTEN MUINAISET TURKIKSET.

Turkisrikkaus saattoi Pohjolan maat jo varhain etelämpäin maitten kansain tieto- ja vaikutuspiiriin. Jordanes n. vv:n 551-552 aikoina kirjoittamassaan gootilaisten historiassa kertoo svealaisten (Suehans) kauppaavan lukemattomain muitten kansain kautta roomalaisten käytettäväksi eräänlaisia nahkoja, jotka olivat kuuluisia tumman värinsä vuoksi.[95] Toiselta puolen kertovat keskiajan arapialaiset maantieteilijät turkiksista, joita Pohjolan maista kaupattiin itämaille pääasiallisesti Volgan varrella asuvain kauppakansain välityksellä. Ibn Chordâdhbeh 800-luvun keskivaiheilla laaditussa teoksessaan sanoo slaavilaissukuisten Russien (ruotsalaisten) kuljettavan slaavien maan kaukaisimmista osista saukon (majavan) ja mustien kettujen nahkoja sekä miekkoja Roomanmerelle (Mustan- tai Välimeren maihin) ja retkeilevän Kaspianmerellekin, jopa Bagdadiinkin saakka.[96] Eräs vähää myöhemmin elänyt arapialainen kirjoittaja Ibn Ruste kertoo (v. 912), että saarella asuvain ja slaavilaisia hätyytteleväin Russien ainoa elinkeino oli soopelin-, oravan- ja muitten turkisten kauppa.[97]

Al-Masudi, joka eli ennen vuotta 950, kertoo, että mustanketun nahkoja, jotka olivat kaikista turkiksista arvokkaimpia, saatiin pohjoisessa olevasta Burtâsien maasta ja ettei näitä turkiksia ollutkaan muualla kuin siellä ja lähiseuduilla. Valkoisen ja punaisen ketun nahkoja saatiin samasta Burtâsien maasta, jonka turkiskauppa oli niin laaja, että mainittuja turkiksia vietiin Frankkien maahan, Andalusiaan (Espanjaan) ja Pohjois-Afrikkaan saakka.

Burtâseja pitävät monet tutkijat mordvalaisina.

Vielä muudan arapialainen Abû Hâmid (1080-1169 tai 1170) kertoo, kuinka kauppiaat matkustivat Bulgârista Isû nimiseen uskottomain maahan, josta saatiin majavia; siellä kauppiaat persialaisilla miekanterillä ostivat itselleen majavannahkoja; Isûn asukkaat taas veivät nämä miekat pimeyden läheiseen maahan synkeän meren äärelle, missä möivät ne soopelinnahkoihin; tuon äärimmäisen maan asukkaat vihdoin uhrasivat miekat mereen, josta Allah antoi nousta vuorenkokoisia kaloja.[98] Siinä on muutamalla piirteellä kuvattu koko vaihtokaupan kulku Persiasta Jäämerelle ja Jäämereltä Persiaan.

Muillakin arapialaisilla kirjoittajilla on tietoja Wisusta. Jaqutin (k. 1229) tietojen mukaan oli Wisun maa kolmen kuukauden matkan päästä Bulgarista. Majavan-, soopelin- ja oravannahkoja Itilin kauppiaat hankkivat Wisusta. Kaikki arapialaiset kirjoittavat tämän maan olevan kylmässä pohjoisessa.

Arapialaisten käyttämät Isû ja Wîsu nimet lienevät samat kuin Bremenin Adamin (n. 1070) mainitsemat Wizzi ja venäläisen Nestorin kronikassa (1100-luvun alulta) mainittu Ves'. Nestorin Ves' tarkoitti Valkeajärven seuduilla asuvaa suomalaista (vepsäläistä) heimoa, mutta arapialaiset Wisu nimellä mahdollisesti tarkoittivat yleensä pohjoisen Venäjän suomalaisia kansoja.[99] Myöhemmätkin arapialaiset kirjoittajat kertovat Wisun tavattomasta turkisrikkaudesta.[100]

Haluttua turkistavaraa ei Pohjolan mailta aina hankittu kaupankäynnillä, vaan otettiin sitä myöskin maan asukkailta väkisin tai pysyvänä verona. Svealaiset ja russit, jotka niin aikaisin harjoittivat laajaa turkiskauppaa, näkyvät yhtä kauan tunteneen tuon toisenkin hankintatavan. Nestorin kronikassa kerrotaan Varjagien v. 859 tulleen meren takaa ja ottaneen veroa tshuudeilta ja sloveeneilta, merjalaisilta, vesseiltä ja krivitsheiltä, muutamain kronikkatoisintojen mukaan joka mieheltä valkoisen oravan tai joka mieheltä oravan ja kärpän.[101] Kun Venäjän valta oli perustettu, sen ruhtinaat kauan aikaa saivat epäilemättä tärkeimmät tulonsa turkisveroista. Rurikin seuraaja Oleg (879-912) otti etelässä asuvilta drevljaneilta veroa mustan näädännahan asutulta talolta eli savulta.[102] Novgorodilaisten mainitaan v. 1018 Jaroslav ruhtinaan auttamiseksi nostaneen veroa neljä "näädännahkaa" jokaiselta mieheltä.[103]

Tällä tavoin joutuivat suomalaisetkin alueet usein maksamaan veroja venäläisille valtioille ja todennäköisesti suoritettiin nämä verot pääasiallisesti turkiksissa.[104]

Tämän ajan sotaretkien ja valloitusten tarkoituksena oli nähtävästi useinkin ainoastaan verojen otto. Sattuvasti lausuu venäläisistä Henrikki Lättiläinen, ettei heidän ruhtinaittensa tapa ollut saattaa voitettuja kansoja kristinuskon alaisiksi, vaan pakottaa niitä veron ja rahan (tributum et pecuniam) maksamiseen.[105] Useissa tapauksissa ei pysyvämpikään venäläisten valta tai hallitus ulettunut yksinkertaista verottamista pitemmälle. Veronottajat tekivät säännöllisempiä tai satunnaisempia retkiä veronmaksajain alueille, ottivat otettavansa ja heittivät maksajat jälleen omiin oloihinsa. Saattoipa parikin ruhtinasta tai valtaa kantaa veroja samalta alueelta, ilman että siitä syntyi sen kummempia valtio-oikeudellisia selkkauksia. Tällaista alkuista laatua oli liiviläisten, virolaisten ja todennäköisesti myöskin karjalaisten suhde venäläisiin vallottajiin.[106] Turkiskaupalla on siis muinaisuudessa ollut mitä suurin valtiollinen merkitys.

Turkistalouden muinaista suurta merkitystä Itämeren itäpuolella olevilla alueilla todistaa turkisten yleinen käyttö rahana vanhoilla Venäjän ja Liivinmaan alueilla. Tavallisimpina käypinä rahoina (venäl. kuny) olivat oravannahat (venäl. belki, belitshnyj meha, bely), joita laskettiin nelinkymmenin kappalein (vrt. suomal. "kiihtelys"). Arvokkaampia rahoja olivat kärpännahat, joita venäl. nimitys belj näyttää erityisesti tarkoittaneen. Nahkarahoja arvioitiin Venäjällä yleensä värinsä mukaan, aivan niinkuin keskiajan ruotsissa erotettiin "gråverk" ja "hvitskinn". Samalla tavoin kuin Suomessa nahkaisen "rahan" nimitys siirtyi metallisen rahan nimitykseksi, samoin Itämeren itäpuolella turkikset antoivat nimensä näiden maitten vanhimmille metallirahoille.

Nahkain käyttäminen rahana pysyi kauan tapana Pohjois-Venäjällä. Aikakirjoissa kerrotaan, että "kunat" (rahanahkat) jätettiin pois ja kovat rahat otettiin käytäntöön Pihkovassa v. 1409 ja Novgorodissa 1410,[107] Mutta vielä senkin jälkeen pysyivät turkikset tärkeänä arvotavarana, jota käytettiin veroina ja lunnaina; v. 1425 ottivat novgorodilaiset ustjugilaisilta sopiaisia 50 000 oravaa ja 240 (toisinnon mukaan 2 080) soopelia.[108]

2. VANHIMMAT LAPINKÄVIJÄT.

Norjalainen Ottar, joka 800-luvun lopussa kuningas Alfredille kertoi merkillisestä matkastaan Vienanmerelle, kuvaa kertomuksessaan myöskin Ruijan lappalaisten silloisia verotusoloja. Lappalaisvero oli Haalogalannin ylimysten suurin tulolähde. Veroksi saatiin turkiksia, untuvia, mursunhampaita ja mursun- ja hylkeennahasta tehtyjä laivaköysiä. Kukin maksoi varainsa mukaan; rikkaimman piti suorittaa 5 näädännahkaa, 5 porontaljaa, karhuntalja, 10 vasua untuvia, karhun- tai saukonnahkainen peski ja kaksi 60-kyynäräistä laivaköyttä, toinen mursun-, toinen hylkeennahkainen.[109]

Norjalaisessa Egilin sadussa kerrotaan Ottarin aikalaisen ja maamiehen Thorolf Kveldulfssonin tehneen laajoja verotusmatkoja Lapissa (Finmarkissa). Pohjoisimpain Lapin seutujen verotus ja ehkä kauppakin näinä varhaisina aikoina lienee kuulunut yksinoikeutena Norjan kuninkaalle, joka määrätyillä ehdoilla luovutti oikeutensa läänitysmiehille. Tällaisia lapinveroa kantavia kuninkaanmiehiä näyttävät olleen m.m. edellä mainitut Ottar ja Thorolf. V:n 1100 aikoina oli lapinvero Sigurd Ranessonin hallussa, jonka kanssa Sigurd Jorsalfarer kauan käräjöi tästä verosta; tulot Norjan lapinverosta (ynnä lapinkaupasta) laskettiin siihen aikaan 120 hopeamarkaksi, mikä oli melkoinen summa. 1300-luvun alussa oli tämä tulolähde kumminkin jo melkein kokonaan kuivunut.[110]

Ottarin esimerkkiä seuraten myöhemmät norjalaiset lapinverottajat usein jatkoivat matkaansa Vienan vesille saakka. Retkien päätarkoituksena oli turkisten hankkiminen. Thore Hund ja hänen toverinsa Karle kuuluisalla Vienanmatkallaan v. 1026 tekivät permalaisten kanssa edukkaita turkiskauppoja; Thoren mainitaan saaneen sangen paljon oravan-, majavan- ja soopelinnahkoja. Rauhallista kaupankäyntiä jatkettiin usein ryöstöillä. V. 1222 tekemällään Vienanmatkalla norjalaiset ryöstivät suuren saaliin oravannahkoja ja sulatettua hopeaa. Vienankaupan turvaamiseksi he v. 1307 perustivat Varjakan (Vardöhusin) linnan.[111]

Norjalaiset eivät olleet ainoita Lapin verottajia. Ottarin kertomuksessa kuningas Alfredille sanotaan kainulaisten (Cwênas) joskus tekevän erämaan poikki ryöstöretkiä norjalaisten alueelle ja norjalaisten joskus kainulaisten alueelle; erämaassa oli paljon järviä, joihin kainulaiset taipaleitten yli kantoivat pieniä kevyitä veneitänsä käydessään norjalaisia ryöstämässä. Kainulaiset olivat varmaan Pohjanlahden itärannikoille ja perille asettuneita suomalaisia. He ilmeisesti kilpailivat lappalaisten verottamisessa norjalaisten kanssa ja siitä syystä joskus joutuivat kahakkaan heidän kanssansa.

Mutta Lapin raukoilla rajoilla kuljeskeli vielä kolmansiakin verottajia. Egilin sadun mukaan Thorolf Kveldulfsson joutui lapinveromatkallaan v. 874 kauaksi itään ja lähti pyynnöstä auttamaan kainulaisten kuningasta Faravidia kainulaisten alueella ryösteleviä kirjaleja (karjalaisia) vastaan. Palkaksi luvattiin Thorolfille saaliista yhtä suuri osa kuin Faravid itse sai ja jokaiselle Thorolfin miehelle kahden kainulaisen osa. "Mutta kainulaisilla oli sellainen laki, että kuninkaan tuli saada kolmas osa saaliista ja lisäksi kaikki majavannahat ja soopelinnahat ja näädännahat." Sopimus syntyi ja karjalaisia vastaan tehtiin onnekas kostoretki.

Lapin rikkaudet, etupäässä tietysti turkikset, olivat siten jo sangen varhaisina aikoina saattaneet norjalaiset, kainulaiset ja karjalaiset — joukkoon lienee lisättävä vielä ruotsalaiset — käymään kauppa-, verotus- ja ryöstöretkillä Lapin laajoilla aloilla ja milloin sopi myöskin toisten verottajain alueilla. Näillä retkillä oli epäilemättä tärkeä sijansa Pohjolan muinaiskansain taloudellisessa ja valtiollisessa elämässä. Hoitaakseen kaukaisia tulolähteitänsä ja puoltaakseen omaansa ahnaita kilpailijoita vastaan täytyi lapinkävijäin perustaa joitakin alkuisia valtiolaitoksia. Sadun sanat kainulaisten kuninkaasta ja saaliinjaosta ansaitsevat siinä kohden huomiota, koska se on vanhin ja ainoa tunnettuihin oloihin perustuva tieto pakanuuden ajalla suomalaisten keskuudessa tai Suomen alueella vallinneen valtiojärjestyksen laadusta.

Jo hyvin aikaisin näkyy karjalaisten valta muita ennen ehtineen nykyisen Suomen ja Vienan Karjalan pohjoisille seuduille, aina Jäämeren rannoille saakka. Kun karjalaiset joutuivat novgorodilaisten alaisuuteen, joutui myöskin lapinverotus Novgorodille. Norjan kuninkaan ja Novgorodin ruhtinaan v. 1251 tekemästä sopimuksesta on eräs v:n 1330 aikoina tehty kirjaanpano säilyttänyt mielenkiintoisia tietoja. Aivan niinkuin Itämeren maakuntien alueilla oli seutu, jota kaksi valloittajaa verotti, niin täälläkin jätettiin yhteiseksi verotusalueeksi Malangin vuonolta Turjanniemeen ja Vieljoelle Kantalahden rannalle ulottuva alue. Edelleen selviää, että veronalaisuuteen nähden oli rotu ratkaiseva: kaikki karjalaiset olivat jäävät Novgorodin alaisiksi, mutta norjalaiset saivat verottaa paitsi lappalaisia myös puolikarjalaisia, joilla oli lappalainen äiti. Sovitulla alueella verottajat saivat ottaa ainoastaan viisi oravannahkaa jouselta.[112] Kaikesta näkyy, että lappalaisten suoritettava turkisvero oli varsinaisesti se valtio-asia, joka aiheutti pohjoisimpain valtain sopimusten teot niinkuin sodatkin.

Ikivanhaa juurta oli karjalais-novgorodilainen valta myöskin Pohjanlahden peräseuduilla. Kemiläisten kuuluisassa valituskirjassa v:lta 1490 kerrotaan venäläisten (venäjänkarjalaisten) väittävän Perä-Pohjolan maitten ja vesien kuuluvan Venäjälle Pyhäjokeen saakka etelässä ja venäläisten sillä perusteella vaativan veroa suomalaisilta "kolme valkonahkaa mieheltä" sekä puolet lohensaaliista.[113] Tässä täysin uskottavassa perinnäismuistossa epäilemättä esiintyy karjalaisten muinainen heimo- ja valtaraja muita suomalaisia heimoja vastaan sekä ikivanha turkisvero, joka alkuaan oli näiden seutujen lappalaisten karjalaisille isännilleen maksettava.

3. HÄMÄLÄISTEN LAPINRETKET.

Ennen historiassa mainittuja pirkkalaisia ja vielä heidän aikanansa liikkuivat myöskin hämäläiset lapinretkillä kaukaisilla Pohjan perillä. Se tuntuisi melkein uskomattomalta, elleivät selvät todistuskappaleet sitä vahvistaisi.

Tornion käräjillä 1420 näet valittivat pirkkalaiset, että irtolaismiehet (lösmän) Hämeestä, joilla oli vain hyvin pieniä osuuksia lappalaisiin, kuljeksivat kaikkialla Lapissa vahingoittamassa varsinaisia verottajia. Valituksen johdosta kiellettiin lapinkäynti niiltä, joiden osuus oli kokonaista oravannahkaa pienempi s.o. joiden vero kruunulle ei tehnyt kokonaista oravannahkaa. Niiden, joihin tämä tuomio koski, tuli luovuttaa osansa lähimmille sukulaisilleen ja osaveljilleen.

Toisesta asiakirjasta, joka on v:lta 1454, selviää, että Piitimen ja Luulajan pirkkalaiset Länsipohjassa olivat saaneet haltuunsa muutamia lappalaisia laillisella jaolla "jakoveljiltänsä Hämeessä".

Muistotarinoita hämäläisistä on Perä-Pohjolassa säilynyt vielä myöhempiinkin aikoihin. Erään 1500-luvun Lapin voudin muistoonpanon mukaan olivat pirkkalaiset tulleet Hämeestä, asettuneet Kemiin ja Tornioon ja retkeilleet aina Kuolan niemimaalle saakka. Myös paikannimet sellaiset kuin Hämeenjärvi ja Hämeenlammet Kiimingin ja Haukiputaan rajamailla sekä Hämeenperän kallio Olhavan ja Kuivaniemen välillä[114] saattavat olla muistoja hämäläisten retkistä täällä saakka.

Perä-Pohjolassa retkeilleet hämäläiset ovat varmaan lähinnä olleet Satakunnan asukkaita. Siihen viittaa sekin, että Bo Joninpoika Perä-Pohjolaa koskevissa asioissa v. 1374 vetosi myös Kokemäen ja Pirkkalan asukkaiden vanhimpain todistuksiin.[115]

Lappalaisten ja hämäläisten näissä asiakirjoissa ja muistoissa esiintyvä suhde on sangen omituinen. Ei tunneta mitään hämäläistä valtiota eikä mitään hämäläistä kuningasta tai ruhtinasta, jonka alamaisia lappalaiset olisivat olleet. Ylipäänsä ei puheena oleva suhde ole verrattava historiallisen ajan valtiollisiin alistussuhteisiin. Sitä ei voi käsittää muuksi kuin alkuisimmaksi rodulliseksi valtasuhteeksi, joka on verrattava klassillisen muinaisuuden orjuuteen.

Miten tämä hämäläisten ja lappalaisten suhde oli alkanut ja kehittynyt, siitä ei ole mitään varmoja tietoja. Saatamme ainoastaan arvella, että alkuperäinen rotuerilaisuus, hämäläisten korkeampi yhteiskunnallinen kehityskanta ja kaiketi myöskin turkiskaupan aiheuttamat taloudelliset edut ovat olleet muutamia syitä lappalaisten joutumiseen hämäläisten naapuriensa valtaan.

Lappalaisten rodullinen alamaisuus nähtävästi järjestyi yksinkertaisimpaan perhevaltaiseen tapaan. Määrätyillä hämäläisillä suvuilla tai perheillä oli heimon takamailla lappalaiset orjaperheensä, joiden tuli suorittaa omistajalleen tietyt verot. Isännyys niinkuin orjuuskin jatkuivat perintönä polvesta polveen. Lappalainen pysyi hämäläisen isäntänsä veronalaisuudessa kunne kulkikin, Länsipohjaan saakka jouduttuaankin, niinkuin asiakirjat selvästi kertovat.

Hämäläisten kiinnyttyä maanviljelykseen lappalaisten verot luonnollisesti muuttuivat maatiloihin kuuluviksi tuloiksi. Se näkyy v:n 1390 lahjakirjasta, jolla Maunu Kasi lahjoitti tuomiokirkolle Vanajassa olevan Kantolan tilan "sen talon alle kuuluvine lappalaisineen".[116] Vanha verotusoikeus muuttui näin maaomaisuuden tapaiseksi, tuli jakojen, vaihdon ja kaupan alaiseksi, niinkuin asiakirjat kertovat. Tästä syystä ja vielä enemmän kaiketi lappalaisten yhä kauemmaksi siirtymisen vuoksi lapinkäynti etelämmillä hämäläisalueilla keskiajan kuluessa vähitellen lakkasi tai muuttui lappalaisten hylkäämäin erämaanpaikkain omistamiseksi. Ne hämäläiset taas, jotka eivät lappalaisistaan luopuneet, saivat etsiä niitä Kemin ja Tornion takamailta ja muuttaa pirkkalaisiksi Perä-Pohjolaan.

4. PIRKKALAISET.

Myöhemmin keskiajalla pirkkalaiset esiintyvät isäntinä ja verottajina suuressa osassa Lapinmaata. Kun näiden lapinkävijäin olot suuressa määrin valaisevat Perä-Pohjolan ja etelämmänkin Suomen alkuisia yhteiskuntaoloja, on lyhyt katsaus niihin tässä paikallaan.[117]

Nimitys "pirkkalainen" lienee alkuaan merkinnyt yksinkertaisesti vain kauppamiestä ja johtunee muinaisruotsalaisesta sanasta "birka", kauppala, kauppapaikka. Perä-Pohjolan pirkkalaiset esiintyvät keskiajan loppupuolella järjestettynä kauppakuntana, joka harjoitti Lapin verotusta ja kauppaa yksinoikeutenaan kuninkaan suojeluksessa ja suorittaen kruunulle määrättyä veroa.

Oikeuksia nauttivain Perä-Pohjolan pirkkalaisten luku oli verraten vähäinen. 1500-luvun puolivälissä oli heitä Piitimessä 16, Luulajassa 15 ja Torniossa 19; keskiajalla oli lukumäärä arvatenkin vieläkin pienempi. Kansallisuudeltaan pirkkalaiset nimistä päättäen olivat suurimmaksi osaksi ruotsalaisia ja vain pieneksi osaksi suomalaisia, nekin yksinomaan Kemissä ja Torniossa asuvia. Näillä pirkkalaisilla oli kieltämättä hämäläisiä (satakuntalaisia) alkujuuria. Mutta aikain kuluessa arvatenkin monen hämäläisen lapinosuudet olivat joutuneet Perä-Pohjolassa vakituisesti asuvain kauppiaiden käsiin. Näitä kauppiaita oli kaiketi alkuaan Ruotsin ja Suomen eri tahoilta kerääntynyt Perä-Pohjolaan, missä he ja heidän jälkeläisensä asuivat talonpoikais-porvareina harjoittaen maalaiselinkeinoja, mutta ensi sijassa lapinkäyntiä.

Jo 1300-luvulla nämä pirkkalaiset muodostivat pysyviä kauppakuntia, jotka olivat järjestetyt myöhempäin aikain kauppakomppaniain tapaan. Oikeutensa pirkkalaiset saivat turvatuksi v. 1328 Helsinglannin asukkaitten kanssa tekemällään sopimuksella, v. 1358 kuninkaan vahvistamilla erioikeuksilla ja useilla myöhemmillä oikeuskirjoilla.

Pirkkalaisten kauppakuntia oli neljä, nim. Luulajassa, Piitimessä, Torniossa ja Kemissä, joista paikoista niillä oli nimensäkin. Kullakin kauppakunnalla oli oma kauppa- ja valta-alueensa, mitkä vastasivat myöhempiä pitäjiä. Kauppakunnalla oli yksinoikeus harjoittaa lapinkäyntiä alueellaan. Nähtävästi suorittivat saman alueen pirkkalaiset retkiänsä osittain yhdessä. Muudan Lapinvouti kertoo v. 1602 pirkkalaisten jakavan kannetut verot arvalla keskenään "perintölaskunsa" mukaan.

Pirkkalaisten isännyys Lapissa oli ikivanhaa perhevaltaista laatua. Piitimessä v. 1424 tehdystä pirkkalaisten lapinkäyntiä koskevasta sopimuksesta näkee, että lappalaiset olivat henkilöllisesti jaetut pirkkalaisten kesken. Kun uuden ajan alussa mainitaan Tornion ja Kemin pirkkalaisilla olleen kullakin omat lapinkylänsä, niin sillä ilmeisesti tarkoitettiin kylässä asuvia määrättyjä sukuja tai perheitä eikä kylän maita.

Mutta kehittyvät asutus- ja hallinto-olot aiheuttivat lappalaisten vero-oloissa erikoisia muutoksia. Monet lappalaiset joutuivat maksamaan veroa yhtaikaa kahdelle isännälle, torniolaiselle ja kemiläiselle. Tämä seikka varmaankin johtui Perä-Pohjolan seutujen jakamisesta määrättyihin pirkkalaisalueisiin (pitäjiin) ja lappalaisten siirtymisestä toisesta tällaisesta alueesta toiseen. Sellainen kahden isännän alainen lappalainen maksoi kuten ennenkin yhden veron, mutta vero jaettiin tasan vanhan heimollisen ja uuden alueellisen isännän kesken. Sillä tavoin kehittyneemmät valtiolliset ja hallinnolliset seikat muuttivat alkuperäisiä lapinkäyntioloja.

Piitimen sopimuksessa v:lta 1424 mainitaan tärkeimmät kauppatavarat, joita pirkkalaiset tapasivat lappalaisille myydä. Niitä olivat verkot, kirveet, padat ja kattilat, porot ja ruokatavarat. Mutta lappalaiset olivat tarkimmasti jaetut pirkkalaisten kesken, ja ainoastaan suurimmassa hädässä, kun hengen pelastaminen oli kysymyksessä, sai pirkkalainen auttaa toisen pirkkalaisen lappalaista ja sen jälkeen pitää lappalaista määrävuodet kauppa-alaisuudessaan.

Pirkkalaiset kuten tietty eivät ainoastaan käyneet kauppaa lappalaisten kanssa, vaan myöskin verottivat heitä. Näistä lappalaisten maksamista veroista on tarkempia tietoja v:lta 1553. Tornion Lapissa maksoi siihen aikaan kukin lappalainen vuotuista veroa ("Tornion veroa") 3 porontaljaa tai 3 näädännahkaa tai 6 leiv. haukia, kinkeriä (gingärd) väen (lapinkävijäin) elatukseksi 1 leiv. haukia tai määrän poronlihaa, ja lisäksi vielä lahjanahkoja, joita Tornion lappalaiset puheenaolevana vuonna antoivat 5 suden, 1 mustan ketun, 1 ristiketun ja 1 siniketun nahkan. Kaikki nämä verot maksettiin alkuaan pirkkalaisille, vaikka v. 1553 jo kuninkaan vouti kantoi lahjanahat. Tämä verotusjärjestelmä on hyvin muinaisaikainen, mutta varsin täydellinen määrättyine vuosiveroineen ja veronkantoretkineen ynnä niihin kuuluvine kinkereineen ja lahjoineen. Pirkkalaistoiminta Lapissa antaa yksityiskohtaisen, elävän kuvan maamme muinaisimmista kauppatavaroista ja verokäytännöstä.

Verraten myöhään esiintyy kruunu Lapin verottajana. Helposti näkee, että pirkkalaisten oikeudet Lapissa olivat vanhemmat, kruunun nuoremmat. Pitkään aikaan ei kruunun verotus suoranaisesti koskenut lappalaisia, vaan ainoastaan pirkkalaisten harjoittamaa lapinkauppaa. V. 1528 tehdyn sopimuksen mukaan tuli Tornion pirkkalaisten maksaa kruunulle vuodessa 16 kiihtelystä oravannahkoja ja 4 näädännahkaa, mikä oli kahta vertaa suurempi vero kuin ennen.

Jo aikaisemmin oli kruunulla ollut Pohjois-Ruotsissa omiakin lappalaisia, joita se verotti. Samoin piti kruunu jo 1400-luvulla pirkkalaisten Lapissa erityistä lapinvoutia, joka ratkaisi lappalaisten ja pirkkalaisten oikeusasioita. Kustaa Vaasan aikana pirkkalaiset vihdoin kokonaan menettivät veronkanto-oikeutensa. Lappalaiset muuttuivat silloin kruunun alamaisiksi ja pirkkalaiset jäivät vain erioikeutetuiksi Lapin kauppiaiksi. Kemin lappalaisten kruununvero teki 1530-luvulla yhteensä 7 näädännahkaa.[118]

Tämän kruunun turkisveron suoraa jatkoa on kalastaja-, tunturi- ja metsälappalaisten vielä meidänkin aikanamme valtiolle maksama vero ("Lapin vero").[119] Se on Suomen vanhin vero ja sen juuret johtavat pakanuuden aikoihin saakka.

5. PIISPAN "KILTTI".

Piispalle kanonisen oikeuden mukaan maksettavaan veroon (piispan kymmenyksiin) nähden 1300-luvun alkupuolella, jolta ajankohdalta tästä verosta on tarkempia tietoja, havaitaan Suomessa toisistaan eroavia alueita. "Suomalaisen oikeuden" piirissä s.o. Varsinais-Suomen ja alisen Satakunnan vanhoilla suomalaisilla rintamailla ja muutamilla muilla pienemmillä Lounais-Suomen seuduilla sai piispa kolmanneksen ruiskymmenyksistä ja puolet kevätkylvökymmenyksistä. "Ruotsalaisen oikeuden" piirissä s.o. Varsinais-Suomen ja alisen Satakunnan ruotsalaisilla rintamailla, joillakuilla myöhemmin syntyneillä suomenkielisilläkin uutisasutusseuduilla samoinkuin "Uudenmaan oikeudessa" s.o. Uudellamaalla ja Länsi-Karjalan rannikkoalueella sekä vielä suurimmassa osassa Pohjanmaan rannikkoja sai piispa kymmenyksikseen "nokkaverovoita", jota maksettiin henkiluvun mukaan. "Kyrön oikeuden", "Hämeen Turkisoikeuden" ja "Karjalan oikeuden" aloilla s.o. ylisessä Satakunnassa, Hämeessä, Savossa ja suurimmassa osassa Karjalaa vieläpä Pohjanmaalla Kemin alueella (Kemin, Iin, Limingan ja Saloisten vanhoissa pitäjissä) ja osassa Isoakyröä, lyhyesti Suomen sisäosissa maksettiin piispan vero turkiksissa.

Piispan turkisverosta on verraten aikaisia tietoja. Niiden mukaan olivat hämäläiset maksaneet piispalle alkuaan neljä nahkaa, mutta Maunu piispa (1291-1308) oli venäläisten hävitysten vuoksi helpottanut Hämeen asukkaille neljännen nahkan, joka sitten jäi maksamatta, kunnes Upsalan arkkipiispa tuomitsi hämäläisen jälleen maksamaan piispalle kaikki neljä nahkaa.[120] Kun v. 1239 Savon asukkaat velvoitettiin maksamaan samanlaisia kymmenyksiä kuin heidän naapurinsa Hämeessä,[121] koski tämä määräys varmaan myöskin piispalle suoritettavia nahkoja, joita myöhemminkin Savossa mainitaan. V. 1331 vahvisti Maunu kuningas piispan ja Viipurin linnaläänin sopimuksen, jonka mukaan oli maksettava kultakin "suitsulta" (savulta) Karjalan oikeudessa kaksi hyvää valkonahkaa.[122] Ylä-Satakunnan turkisverosta piispalle ei ole näin varhaisia tietoja, mutta kun niillä seuduilla muuten noudatettiin samaa kirkollista verotusta kuin Hämeessä, ei ole syytä katsoa ylisen Satakunnan jääneen turkisverotuksen ulkopuolelle. Pohjanmaalta suoritettavista piispan turkiksista ei ole suoranaisia todisteita, vaan muista seikoista päättelemme sen sielläkin olleen käytännössä.

Edellisestä havaitsemme, että turkisverojen maksaminen piispalle oli sisä-Suomessa tapana jo ensimäisinä kristillisinä aikoina. Vastoin sitä mielipidettä, jonka mukaan turkisvero olisi ollut muka aikaisemman viljakymmenyksen lunastus,[123] on tätä turkisveroa pidettävä alkuperäisenä piispankymmenyksenä. Viljaa saivat sisä-Suomen asukkaat kaskistaan jo näihin aikoihin varmaan vielä enemmän kuin rannikkoseutujen suomalaiset; Karjalan vanhimpain kymmenyssääntöjen mukaan olivat kaikki papin ja kirkon maksut, yksin käsityöläisten ja renkienkin, suoritettavat viljalla tai sillä lunastettavat. Mutta suitsujen piispalle maksettavat kaksi valkonahkaa eivät olleet viljalla lunastettavia.[124] Viljan säännöllinen kuljettaminen kaukaisista maanääristä piispalle Turkuun olisi aikaisen keskiajan oloissa käytännössä ollut sangen vaikeaa, ellei suorastaan mahdotonta. Jo siitä syystä oli piispanveroksi valittava toinen verokappale, ja siksi oli tietenkin sopivin sisämaitten arvokkain tuote, turkikset.

Tämäntapainen luontaisvero suoritettiin muinaisissa oloissa järjellisimmin metsääkäyväin miesten tai isäntäin luvun mukaan. Siten oli Perä-Pohjolassa vielä uuden ajan alussa jousi, yleensä kaikkien turkisverojen maksuperuste. Etelämmässä Suomessa ei piispan turkisveroja säädettäessä nähtävästi enään eletty yhtä alkuperäisissä oloissa. Mutta ei siellä myöskään vielä oltu niin kehittyneissäkään oloissa, että tarkempaan maanarvioimiseen (maalukuun) perustuva verotus olisi saattanut tulla käytäntöön. Senvuoksi karjalaisilla ja hämäläisillä alueilla piispan nahkavero suoritettiin alkuperäisen taloluvun mukaan. Suitsu (rök), jonka perusteella tämä vero "suitsu", v:n 1345 asiakirjassa mainitaan Karjalassa suoritetuksi,[125] näet merkitsi siinä maakunnassa vielä myöhempäinkin aikain veroselitysten mukaan isäntälukua tai talouslukua (alkuperäistä mieslukua), eikä mitään maalukua. Hämeessä suoritettiin valkonahat mahdollisesti jo alkuansakin koukun perusteella,[126] mutta Hämeen koukku ei alkuperäisesti merkinnyt määrättyä maalukua, vaan täysitilaa, täyden tilan isäntää. Voinemme siis pitää varmana, että piispan turkikset sisä-Suomessa vanhimpina aikoina maksettiin talon eli isäntäluvun perusteella.

Keskiajan piispoille maksetut turkikset olivat tavallisia oravannahkoja arvokkaampia nahkoja, etupäässä näädän ja kärpän. V:n 1331 asiakirja niistä käyttää latinankielistä nimitystä "bonas pelles", ruotsiksi "huitskin" ja suomeksi "palke".[127]

Piispan turkisveron vaiheita keskiajalla voidaan osittain seurata myöhempäin asiakirjain avulla.

Katolisen ajan lopussa olivat valkonahat jo tulleet niin harvinaisiksi, että piispan saatava yleisesti maksettiin rahassa; Kustaa Vaasan hallituksen alussa nämä rahat muitten piispain tulojen mukana joutuivat kruunun haltuun.

Tällä rahamaksulla oli uuden ajan alussa nimenä kiltisrahat. Niitä kannettiin tarkalleen turkisveron entiseltä alueelta, mutta niinkuin yleensä kaikkia vanhempain aikain rahaveroja ei miesyksiön, vaan maayksiön perusteella.

Ylä-Satakunnassa oli v. 1551 kiltisrahoja maksettava 3 äyriä kultakin "kirkon koukulta".[128] Hämeessä maksettiin näitä rahoja Hollolan kihlakunnassa samoin 3 äyriä koukulta, mutta muissa osissa maakuntaa kultakin koukulta 4 äyriä ja rälssikoukulta 3 äyriä.[129] Karjalan oikeuden alalla maksettiin kaikkialla kiltisrahoja 1 äyri (4 killinkiä) "verolta", jota täällä käytettiin maalukuna.[130] Savossa oli maksettava kiltisrahoja 12 penninkiä (1/2 äyriä) koko ja 6 penninkiä puolelta verolta; kokoverot täälläkin perustuivat maan arvioimiseen.[131] Pohjanmaalla maksettiin piispan vero Kemissä kiltisrahoissa,[132] ja suomalaisella Etelä-Pohjanmaalla suoritettiin "nokkaverovoin sijasta" s.o. piispanveroksi kiltisrahoja maaluvun mukaan, punnanmaalta 1 äyri.[133]

Siitä säännöllisyydestä, millä kiltisrahoja uuden ajan alussa koko sisä-Suomessa maksettiin, voidaan päättää aikaisemman turkisveron yleisyyttä samalla alueella.

Paitsi vanhaa piispan kilttiä esiintyy uuden ajan alussa toisia, kruunulle suoritettuja kilttiveroja, jotka vaativat huomiotamme.

Kemin alueella kutsuttiin kilteiksi verojousia s.o. miehiä, joilta pääveroa kannettiin; joskus kutsuttiin kiltiksi itse pääveroa.[134] Täällä siis kiltti merkitsi sangen alkuista maallista veroa.

Karjalan oikeuden vanhalla alueella kutsuttiin kilteiksi eräitä verotettuja metsäkappaleita.[135] Ajan veroselityksistä nähdään, että nämä metsäkappaleet olivat yhteismaalla eli kruununmaalla ja että niistä otettiin kruunulle erityistä veroa. Erittäin yleisiä olivat tällaiset kiltit Lapveden seuduilla. Kilteiksi sanottuja "ulkomaita" eli pikku metsiä, joissa oravia ja jäniksiä pyydettiin, mainitaan v. 1539 Lapvedellä 168 ja Taipaleessa 180.[136] V:n 1558 aikoina mainitaan samain seutujen kilttien olevan kruununmaalla ja niitä käytettävän kaskenviljelykseen.[137] Äyräpään puolella samaan aikaan ilmoitetaan kilttien olevan "jäniksen metsästykseen tai kaskeamiseen", sittemmin vain kaskenviljelykseen käytettyjä verotettuja "kruunun ulkomaita" tai "kihlakunnan ulkomaita", mutta täällä ei niiden luku näy olleen niin suuri kuin Lapveden seuduilla.[138]

Näistä tiedoista päättäen kruunun kiltti ilmeisesti on merkinnyt verometsää tai metsäveroa.

Erittäin huomattava on Lapveden seutuja koskeva tieto, että kiltti-metsiä vielä uuden ajan alussa käytettiin oravain ja jänisten metsästykseen. Siitä päättäen on kilttivero tarkemmin määrättynä ollut metsästysvero. Myöskin kiltin ja verojousen samuus varmaan johtui metsästysverosta.

Metsästysvero edellyttää, että metsästysmaat ovat jollakin tavoin jaetut veronmaksajain kesken. Lapveden kilttimetsissä niin olikin laita, koskapa kilttien (joiden nimenomaan aina sanotaan metsiä merkitsevän) lukumääräkin ilmoitetaan. Myöskin läntisemmillä, Hämeen ja Satakunnan alueilla nautittiin erämaitten metsiä muinoin määrätyissä kappaleissa, joita kutsuttiin miehenmetsiksi (mans skog) tai miehenosiksi (mans del).[139] Tällainen jakaminen on epäilemättä johtunut ensi sijassa metsästyksestä ja sen muinaisesta suuresta taloudellisesta arvosta.

Oravain ammunta oli vielä myöhemmällä keskiajalla yleinen kansanelinkeino Suomessa. V. 1374 mainitaan oravimetsää Lammilla, v. 1390 puhutaan Vanajan Kantolan ja v. 1437 Kokemäen Grootilan oravimetsistä niinkuin talon tarvemetsistä ikään.[140] Läntisemmässäkin Suomessa oravimetsät siis ovat muinoin olleet tärkeitä erikoisomistuksen alaisia tiluksia.

On täysi syy pitää vanhaa kruunulle maksettua kilttiveroa metsästysverona ja saattaa se yhteyteen muinaisen piispankiltin kanssa. Kruunun ja piispan kiltit esiintyvät samoilla itä- ja pohjois-Suomen alueilla. Molemmilla puheenaolevilla veroilla on sama nimi. Molemmissa veroissa on ilmeisiä metsästysveron piirteitä. Huomautettakoon tässä erityisesti Savon kirkollisten kiltisrahain ja "veron" yhteyttä. "Kiltti on", eräässä Savon verokirjassa selitetään, "missä talonpojalla on puoli veroa tai kolme".[141] Savon verot muodostuivat "veronahoista", joilla uuden ajan alussa tarkoitettiin kaskiviljelystä, mutta alkuperäisesti varmaan metsästysmaita.

Piispalle muinoin maksettu turkisvero tämän mukaan on ollut metsästysvero, jota maksettiin määrätyiltä metsäkappaleilta.

"Jouset", "savut" ja "koukut", joiden perusteella 1300-luvulla piispan turkisverot maksettiin, eivät sinänsä ilmaise tämän veron kaikkein alkuperäisintä maksuperustetta, vaan on siihen kuulunut myöskin määrätyn metsästysalueen omistaminen, siis kuhunkin "jouseen" myös metsästysmaa. Piispan turkisveron jäljet johtavat sangen vanhoihin aikoihin ja hyvin aikuisiin heimokunnallisiin oloihin, joihin verraten maataloudelliseen koukkuun perustuva verotus jo tuntuu suurelta edistykseltä. Alkuperäisellä perusteella kiltti-veroa kauimmin maksettiin Perä-Pohjolassa, jossa taloudellinen elämä kauimmin pysyi alkuperäisellä heimokunnallisella kannalla.

Piispan turkisveroa lienee pidettävä vanhimpana varsinaisesti historiallisena verona Suomessa.

Kiltti-sanan kielellistä johtoa ei tähän saakka lukuisillakaan yrityksillä ole onnistuttu tyydyttävästi selvittää.[142] Huomattava on suomalaisten käyttämän "kiltis", "kiltti" sanan samanlaisuus ikivanhain skandinavialaisten veroa merkitseväin sanain "gild", "gäld", "gille" kanssa. Näillä nimityksillä pohjoismaissa pakanuuden ajoilta saakka ilmaistiin etenkin maanvuokramaksua[143] ja Suomessakin maanvuokramaksusta keskiaikana ja myöhemmin yleisesti käytettiin samaa nimitystä.[144] Toiselta puolen "gjald" (gäld, gild) muinaisten skandinavialaisten verokäsitteissä merkitsi pakollista veroa. Tällaista muinaisaikaista veroa näyttää Suomen kiltti merkinneen. Se on kaiketi aikoinaan ollut ainoa yleinen vero, joten siitä voitiin käyttää yleisnimeä kiltti. Mahdollisesti pidettiin piispain vaatimaa veroa alkuaan jonakin vuokramaksuna, jonka kirkko kantoi vastakäännetyiltä suomalaisilta metsänkävijöiltä, heille vastavuoroon metsästysonnea antaen.

6. TURKISKÄRÄJÄT.

Piispan itsen oli koottava nahkaveronsa. Tämä selviää Albrekt kuninkaan kirjeestä v:lta 1364, jossa kuningas kertoo Hemminki piispan valittaneen, että vaikka vanhoista ajoista saakka piispa itse tai hänen erityiset lähettinsä olivat saaneet periä nahkaveronsa ilman mitään vähennystä samassa tilaisuudessa, jossa kuninkaan vero kannettiin, niin nyt olivat kuninkaan veronkantajat häirinneet piispan veronkantoa lykäten sen myöhemmäksi ja siten tuottaen piispalle vahinkoa; sen vuoksi kuningas nyt kohtuuden nimessä ja sakkojen uhalla määrää, että sekä kruunun että piispan nahkaveron kantaminen on tapahtuva yhdenaikaisesti ja täysin tasapuolisesti, missä nämä verot olivat samanlaiset.[145] Muutamaa vuotta myöhemmin (1370) piispa määrää tämän Albrekt kuninkaan säännön noudatettavaksi Savossa mainiten hämäläisten ja satakuntalaisten sitä noudattavan ja uhaten 3 markan sakolla, ellei nahkoja määräajassa suoriteta.[146]

Luonnolliselta näyttää, että piispa kantoi turkisveronsa tavallisilla tarkastusmatkoillaan, jotka todennäköisesti suoritettiin talvisin. Ne 1300-luvun piispanmatkat, joiden päivämääristä on tietoja, tehtiin vuoden parina ensi kuukautena.[147] Talvikinkeriä ilmeisesti tarkoitti Juvan seurakuntalaisten sitoumus v:lta 1442;[148] tuskinpa olisi piispan ollut mahdollistakaan muulloin kuin talvisin liikkua hevosjoukkonsa kanssa Savon sydänmailla.

Piispan virkatoimiin kuului myöskin käräjäin (piispankäräjäin) pitäminen, joilla piispa käytti hänelle kuuluvaa tuomio- ja sakotusvaltaa. Luonnollisimmin nämä käräjätkin pidettiin piispan tavanmukaisten virkamatkain yhteydessä. Uuden ajan alussa piispankäräjiä pidettiin yleisesti kahdesti vuodessa, talvella ja kesällä.[149]

Hämeessä kutsuttiin Kustaa Vaasan aikana piispan käräjiä "kilttikäräjiksi", ilmeisesti siitä syystä, että kilttirahat olivat siinä tilaisuudessa suoritettavat.[150] Aikaisemmin oli piispan talvikäräjillä varmaan suoritettu turkisvero, jonka myöhempi vastine kilttirahat olivat.

Joukko merkkejä siten osoittaa, että piispan säännölliset talvimatkat, piispan käräjät ja piispan turkisveron kanto kuuluvat yhteen.

Mutta v:n 1364 säännöstä näemme, että piispalla tai hänen asiamiehellään oli tapana periä turkisveronsa siinä tilaisuudessa, jossa kruununkin veroja koottiin. Kruununveroilla puheenaolevassa säännössä tarkoitettiin kruunun nahkaveroa. Se tilaisuus taas, jossa kruunun nahkaverot koottiin, oli talvikäräjät. Se oli vanha laajalle levinnyt tapa. Helsinglannin lain alueella Ruotsissa maksettiin vero muinoin kahdessa osassa ja kahtena aikana, nim. turkisvero (jousivero) talvella ja rahavero (maavero) kesällä.[151] Suomen Perä-Pohjolassa noudatettiin samaa järjestystä vielä uuden ajan alussa.[152] Muuallakin Suomen Pohjanmaalla jaettiin vero talvi- ja kesäveroon.[153] Niinikään Satakunnassa.[154] Savossa uuden ajan alussa kannettiin nimenomaan nahkaverot talvikäräjillä ja kalaverot kesäkäräjillä.[155] Savon tavan kanssa ovat yhdenmukaiset Kaakkois-Hämeen säilyneet tuomiokirjat 1400-luvun jälkipuoliskolta, joiden mukaan sikäläisiä talvikäräjiä kutsuttiin myös "verokäräjiksi" (skatting) ja kesäkäräjiä "kalakäräjiksi" (fiskting).[156] Tällainen järjestys näyttää sangen alkuperäiseltä ja verotuksen alkuajoilta saakka sisä-Suomeen kotiutuneelta.[157]

Kun nyt piispan veroa kannettiin talvikäräjillä ja kruunun veroa kannettiin talvikäräjillä, käypi hyvin ymmärrettäväksi, että 1300-luvulla piispan ja kruunun veronkantajat saattoivat joutua toistensa tielle ja veronkanto vaatia tasapuolisuutta. Piispan talvikäräjät, joihin piispa tai hänen edustajansa saapui, ja kruunun talvikäräjät, jotka olivat vuoden maalliset pääkäräjät (myöh. laamanninkäräjät), lienevät käytännössä olleet samoja tilaisuuksia. Upsalan arkkipiispa ja hänen alaisensa piispat ehdottivat v. 1321 tai 1322 paaville erinäisiä toimenpiteitä, jotta piispantarkastuksilla vältettäisiin tunkeilevain aatelismiesten aiheuttamat rasittavat kestitykset;[158] tapa ei liene ollut tuntematon Suomessakaan. Ainoastaan muistoksi maallisten ja kirkollisten herrain yhteisistä käräjistä saatamme ymmärtää sen omituisen seikan, että vielä uuden ajan alussa kaikissa Hämeen pitäjissä maaprovasti (piispan edustaja) sai puolen puntaa kauroja kruunun käräjäin pitämistä varten kootusta nimismiesverosta.[159] Toiselta puolen uuden ajan alussa tapahtui usein, että maalliset voudit tai voudinsijaiset istuivat provastinkäräjiä, koska niiden tulot nyt kuuluivat kruunulle.[160] Maallista ja kirkollista toimintaa ei muinoin aina niin tarkoin pidetty erillään.

On siis luultavaa, etteivät piispan talvikäräjät ja kruunun talvikäräjät vasta 1300-luvun loppupuoliskon aikana joutuneet toistensa yhteyteen, vaan että niillä on vielä vanhempi yhteinen alku, muinaiset yhteiset talvikäräjät.

Kun otetaan huomioon, että kirkollinen keskusvalta Suomessa yleensä järjestyi aikaisemmin kuin maallinen, on piispankäräjät otaksuttavasti vanhempi laitos kuin kruunun käräjät ja vanhin maallinen hallinto niin käräjäinpidossa kuin verojen kannossa ja muussakin hallinnossa lainannut muodot maamme ensimäiseltä hallinnolta, piispan hallinnolta.

7. TURKISLAHJAT.

Savon linnanvoudin tehtäviin kuuluivat vielä uuden ajan alussa säännölliset kiertoretket läänissä oikeus- ja verotusasiain vuoksi. Sitävarten piti vouti määrätyissä paikoissa määräaikoina käräjiä. Maan vanhan tavan mukaan antoivat talonpoikain omat veronkokoojat, neljänneskuntamiehet, näillä käräjillä linnanvoudille minkä mitäkin tuomisia, joita sanottiin "lahjoiksi", mutta jotka todellisuudessa olivat tarkoin määrätty vero, jota kunkin neljäskuntamiehen maksettavaksi karttui kaikkiaan:[161]

10 oravannahkaa 1 revonnahka, 6 jänistä tai 12 jäniksen nahkaa, 2 leiv. haukia, 1 punta ohria.

Mutta lisäksi oli Savon neljäsmiesten hankittava viemisiä linnaankin: karitsoja, kanoja ja munia, jäniksiä ja lintuja; sitten erityisenä lahjana:

10 oravannahkaa "herranlahjaa" 10 " "rouvanlahjaa" 5 " "lastenlahjaa" 10 " "tulkinlahjaa" 12 jänistä "joululahjaa"[162]

Nämä linnaan viedyt lahjat merkittiin linnan tileihin ja tulivat siten kuninkaan hyväksi. Savon korkeimmalle herralle ne varmaan olivat alkuaan aiotutkin, muukalaiselle valloittajalle, joka tarvitsi tulkkia.

Myös Viipurin läänissä oli uuden ajan alussa säilynyt omituinen voudinvero, samantapainen kuin Savossakin. Äyräpään kihlakunnassa maksettiin uuden ajan alussa Viipurin linnanvoudille talvikäräjillä revonnahka kultakin neljäskunnalta.[163]

On mielenkiintoista, että tapaamme samantapaisen linnanvoudin veron muuallakin Suomessa. Hämeen linnanvouti vaati itselleen Jämsästä nahkaveron, yhden valitun oravannahkan tai sen sijasta yhden "fyrkin" rahaa kultakin talonpojalta, ja karttui siitä nahkoja 4 1/2 kiihtelystä (à 40 nahkaa).[164] Tätä veroa tarkoittaa myös Hämeenlinnan v:n 1533 tileissä mainittu "voudin vero — — 2 kiihtelystä".[165]

Näissä Savon ja Karjalan pääpiirteiltään niin yhtäläisissä veroissa ansaitsevat muutamat seikat erityistä huomiota. Ensinnäkin suuri osa noita "lahjaveroja" esiintyy uuden ajan alussa vakinaisena linnaan suoritettavana kruununverona, jonka vapaaehtoisuudesta ei ole jälkeäkään. Toiseksi maksetaan näitä lahjoja kaikkialla linnaläänissä niin samalla tavoin, että niitä täytyy pitää maakunnalle kokonaisuudessaan määrättynä verona, josta tuskin on tehty sopimuksia eri seutujen kanssa. Vielä on huomattava, että näitä lahjoja, sekä linnaan vietäviä että linnanvoudille käräjillä annettavia, maksetaan verokunnittain (neljänneskunnittain, nautakunnittain).

Kaikki sangen vanhain verojen piirteitä. Epäilemättä meillä näissä turkisveroissa on edessämme alkuisin virkamiesvero, piispan turkisveron maallinen vastine.

8. "JOUSET" JA JOUSIVEROT.

Suomen, maan etelämpäinkin seutujen, turkisrikkaudesta keskiaikana on jo karttunut useita todistuksia. Pari vielä mainittakoon. Pähkinäsaaren rauhakirjassa mainitaan Vuoksen seuduilla pesiviä majavia. Maksuvälineinä eli "arvoäyreinä" (värdören) olivat turkikset sitä yleisempiä mitä niukemmin kovaa rahaa oli liikkeellä. Puoltatoista kiihtelystä vastaan "jousinahkoja" v. 1338 pantattiin maata Koroisissa Turun lähellä.[166] Keskiajan lopussakin maksettiin sakkoja joskus turkiksissa.[167] Vielä uuden ajan alussa ei Savossa maksettu mitään veroja rahassa, vaan kaikki suoritettiin luonnontuotteissa, etupäässä nahoissa ja turkiksissa, jota varten verokirjoissa oli laadittu erityisiä taksoja.[168] Hämeessäkin uuden ajan alussa verovelvollisuuksia paikoin vielä lunastettiin nahoilla. Niinpä kannettiin muutamilta pitäjiltä yhteensä 8-9 kiihtelystä päivätyönahkoja.[169] Samoihin aikoihin kannettiin Hämeessä 13 kiihtelystä oravia teistä ja silloista.[170]

Muinaisesta turkisrikkaudesta ja turkistaloudesta Suomen hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla sekä Perä-Pohjolassa on kumminkin puhuvimpana todistuksena jousen yleinen käyttäminen veropohjana näillä alueilla.

Jousen tapaamme ensinnäkin vanhoissa kirkon veroissa.

Kirkkojen ylläpitämiseksi suoritettujen kymmenyksien maksamisessa keskiajan Suomessa havaitaan samanlainen alueellinen jako kuin piispan kymmenysten suorittamisessa. Toisella alueella (n.s. suomalaisen ja ruotsalaisen sekä Uudenmaan oikeuden alueella) sai kirkko osansa ruiskymmenyksistä, toisella (s.o. hämäläisellä ja karjalaisella alueella sekä Perä-Pohjolassa) kirkonkymmenys maksettiin turkiksissa, niinkuin piispanverokin.

Kyrön-Hämeen keskiaikaisen kirkollisvero-oppaan mukaan oli kirkolle maksettava kultakin jousimieheltä jousinahka tai 1/2 äyrityistä.[171] Uuden ajan alussa käytettiin Ylä-Satakunnassa kirkolle menevän jousirahan maksajista nimitystä "kirkon orava".[172] Karjalassa oli v:n 1345 kymmenysjärjestyksen mukaan kunkin jousimiehen maksettava kirkolle "jousinahka tai kolmannes viljaa".[173] Samanaikaisen, Kemin ja Salon pitäjäin kymmenysjärjestyksen mukaan olivat melkein kaikki Perä-Pohjolan kirkolliset verot "jousinahoissa" maksettavia, m.m. oli kunkin jousen maksettava 2 nahkaa kirkon ja papin tarpeeksi ja kirkon saatava puolet turkiskymmenyksistä.[174]

Selvästi on tämä vero turkisverona alkuperäinen. Perä-Pohjolassa ei keskiaikana tunnettu mitään viljaveroja, vaan melkein kaikki verot maksettiin turkiksissa (tai rahassa) jousien mukaan. Tuskinpa on "jousi" muuallakaan ollut mikään viljaveron peruste; milloin karjalaisella alueella jousi esiintyy viljamaksun yhteydessä, ei ole kysymyksessä viljan lunastaminen nahkoilla, vaan nahkain lunastaminen viljalla, mikä muutenkin tuntuu luonnolliselta. Meidän on siis tässäkin, kuten piispan kymmenyksissäkin, hyljättävä se mielipide, että nahkavero olisi vanhemman viljaveron lunastus.

Uuden ajan alussa maksettiin kirkon jousinahat jo kaikkialla rahassa ("jousirahat", "kymmenysrahat", "kirkkorahat"). Agricola Turun tuomiokirkon v:n 1542 tileihin liittämässään vero-opastuksessa kertoo, että "ensimäisessä alussa, kun kristinusko tuli Suomeen, maksettiin oravannahka kultakin jouselta, sitten jonkun aikaa myöhemmin muutettiin se rahaksi, koska he eivät voineet saada nahkoja". Tämä selitys onkin uskottava.[175]

Jousen tapaamme hämäläis-karjalais-peräpohjalaisella alueellamme veroyksiönä myöskin papin maksuissa. Karjalassa se oli yleisenä sääntönä. Virolahden, Vehkalahden ja Säkkijärven kirkollisissa tileissä v:lta 1557 selitetään, että ne talonpojat, jotka asuivat rannikolla Virolahdella ja Vehkalahdella, maksoivat papinmaksunsa kymmenyksen mukaan, mutta ne, jotka asuivat Lapveden rajan puolella, maksoivat papinmaksunsa jousiluvun mukaan.[176] Näin oli laita jo alkuaankin; Karjalan oikeuden kymmenyssäännöksen mukaan v:lta 1345 oli "jousimiesten" suoritettava suurin osa seurakuntain omain pappien kymmenyksistä.[177]

Karjalan papin saataviin jousimieheltä kuului m.m. "valkonahka" tai 2 kolmannesta viljaa, emmekä erehtyne pitäessämme tässäkin nahkaa alkuperäisenä. Samanlaisen järjestyksen tapaamme myöskin hämäläisellä alueella, vaikka tietomme siitä ovat myöhemmiltä ajoilta. Akaan kirkkopitäjää perustettaessa v. 1483 määrättiin seurakuntalaiset maksamaan papilleen "koukkunahkansa" edestä 1 äyrin penninkejä kultakin valkonahalta,[178] mikä on ymmärrettävä niin, että kultakin (papin)koukulta oli ennen ollut maksettava valkonahkoja, jotka nyt lunastettiin rahalla. Vanhassa Kyrön oikeuden selityksessä ilmoitetaan koukulta maksettavan 2 valkonahkaa,[179] ja tämän mukaisesti maksettiin vielä uuden ajan alussa Ylä-Satakunnassa ja suurimmassa osassa Hämettä (Hollolan seutu oli poikkeuksena) kultakin koukulta 2 äyriä "koukkurahoja".[180]

Alkuperäisessä muodossaan tämäkin vero esiintyy Perä-Pohjolassa, jossa oli kunkin tilallisen (bolfast) talonpojan maksettava pappilan ylläpitämiseksi 2 valkonahkaa ja kunkin jousimiehen kirkkoherralle (ynnä kirkolle) 2 "jousinahkaa".[181]

Karjalan ja Hämeen pappien jousinahat olivat, niinkuin veron nimestä ja nahkain hintailmoituksista (1 äyri) voi päättää, arvokkaampia turkiksia (näädännahkoja), kuten piispallekin suoritettavat turkikset. Ehkäpä papin ja piispan turkikset lähtivät alkuperin samasta verosta, joka aikanansa tuli jaetuksi piispan ja papin kesken. Veron suorittaminen turkiksissa näyttää jo varhain käyneen joillakin seuduin vaikeaksi, koskapa Karjalassa jo 1345 se saatiin viljassa suorittaa ja v:n 1413 tiliotteissa "koukkunahan" arvoksi on ilmoitettu 2 (silloista) äyrityistä.[182]

Jousen käyttämisestä veropohjana maallisessa verotuksessa on puheena olevalta alueelta muutamia muistoja. Uuden ajan jousialussa oli Hämeessä kultakin jouselta suoritettava linnaan 3 päivätyötä, jotka voitiin lunastaa viljalla tai rahalla.[183] Samoin maksettiin Ylä-Satakunnasta Kokemäen kartanoon kultakin jouselta 6 leiv. "päivätyöhaukia".[184] Häme ja Ylä-Satakunta ovat tässäkin suhteessa muodostaneet ilmeisesti yhteen kuuluvan alueen, jossa päivätyövelvollisuus suoritettiin tuon muinaisen yleisperusteen mukaan.

Samalla alueella tavataan vielä toinenkin jousiverojäte. Hämeen Sääksmäen ja Ylisen kihlakunnan useimmissa pitäjissä maksettiin uuden ajan alussa kultakin jouselta "käräjäkaloja" 3 naulaa, mitkä muutamissa vähäkalaisissa pitäjissä lunastettiin muilla esineillä.[185] Kysymyksessä on varmaankin alkuperäinen jousittain suoritettu kaloissa maksettava käräjävero. Epäilemättä on jousi suomalaisilla alueilla maallisessakin verotuksessa muinoin ollut paljon yleisempi veroyksiö kuin meille tunnettuina aikoina. Sitä mielipidettä tukevat sekä Hämeessä ja Satakunnassa havaitsemamme jäljet että etenkin jousen käyttö Perä-Pohjolassa yleisenä veroperusteena.

Mitä oli jousi?

Siitä tapaamme uuden ajan alussa monenlaisia määritelmiä, jotka kuitenkin kaikki näyttävät palautuvan yhteiseen alkuun.

Hämeestä olemme merkinneet seuraavat määritelmät: "täysikasvanut mies, jolla on voimaa virittää jousi"; "kaikki, jotka jaksavat mennä jousella metsälle"; "kaikki, jotka jaksavat kantaa jousen metsään eläinten ampumiseksi".[186] Kemistä: "jokainen, joka on talonpojan talossa, joka voi eli jaksaa mennä jousella metsään".[187]

Näiden määritelmäin aikana ei siis veropohjana ollut — jos koskaan oli ollutkaan — esineellinen jousi, jousen omistaminen, vaan metsästyskykyinen mies. Eerik Pommerilaisen verokirjan otteessa v:lta 1413 tavattava määritelmä: "jousimiehet, jotka nahkoja etsivät ja tekevät nahkaveroa",[188] ilmoittaa asianlaidan jo vanhastaan olleen sellaisen.

Edellä on lausuttu se eräisiin tietoihin perustuva arvelu, että niille jousimiehille, jotka muinoin suorittivat kilttiveroa piispalle ja kruunulle, kuului myöskin määrättyjä metsästysalueita (miehenmetsiä, miehenosia). Mutta jos näin alkuperäisessä jousiverotuksessa olikin laita, ei siitä ole sen enempiä varmoja jälkiä.

Sen sijaan tapaamme myöhemmässä verojousessa muita tuon ylipäisen metsästyskykyisyyden rajoituksia. Lähteissämme esiintyy hyvin yleisesti yhteiskunnallinen rajoitus: jousiveroja maksoivat ainoastaan talollisen perheeseen kuuluvat jouset, isäntä itse, hänen poikansa ja vävynsä.[189] Veronalaisuus oli rajoitettu itsenäiseen (myöh. maataomistavaan) talonpoikaisluokkaan. Hämäläisen alueen asiakirjoissa nimenomaan sanotaan, etteivät rengit maksa jousiveroja.[190] Vesterbottenissa luetellaan jousien joukossa myös talonpoikain veljet.[191] Ainakin myöhemmän käytännön mukaan oli talon isäntä vastuussa talonsa jousien veroista. Paikoin myönnettiin maksualennusta taloille, joilla oli useampia jousia.[192]

Mielenkiintoinen on jouseen liittyvä ikämääräys. Sellaiseksi jouseksi, jonka tuli suorittaa päivätyöhaukia, luettiin Ylä-Satakunnassa jokainen vähintäin 15 vuotta täyttänyt talollinen, hänen poikansa ja vävynsä.[193] Hämeessä niinikään laskettiin päivätyöjouseksi jokainen 15 vuotta täyttänyt ja muut määrätyt ehdot pitävä mies.[194] Tämä sama jousi-ikä tavataan Kajaanin läänissä (Paltamossa) vielä 1600-luvun lopulla.[195]

Tässä esiintyvä ikäraja ei ole kirkollisen kypsyyden, vaan ilmeisesti työkykyisyyden. 15 vuotta täyttänyt nuorukainen Hämeessä katsottiin työkykyyn nähden täydeksi mieheksi ja vaadittiin häneltä linnapäivätöitä.

Tämä aikainen täysi-ikäisyyden määrä näyttää muinoin olleen laajalle levinnyt tapa. Vanhemman Vestmanlannin lain mukaan alkoi käräjäkelpoisuus 15 vuoden ijästä.[196] Huomattava on, että puheenaoleva laki oikeittain oli Taalainmaan laki, joka maakunta muinoin kuului Ruotsin jousi- ja turkisveroalueeseen. Niinikään on merkittävä, että vanha laillinen ikä Walesin keltiläisillä oli 14 vuotta.[197] On mahdollista, että Suomen jousiverojen yhteydessä 15 vuoden ikäraja on ollut laillisen ijän määräaika suomalaisilla heimoilla ja sen vuoksi tullut huomioonotetuksi heimokautisessa jousiverotuksessakin. Ruotsin myöhemmässä, edistyneemmässä yhteiskunnassa oli jo hyvin vanhoina aikoina 20 vuotta laillinen ikä.[198] Tämä laillisen ijän raja lienee Suomenkin edistyneemmissä osissa ollut keskiajalla vallitseva. Tavataanpa sitä jousiverojenkin alueella. Lapvedellä, karjalaisen oikeuden piirissä, alkoi uuden ajan alussa täysi-ikäisyys 20 vuodesta; jouseksi näet siellä luettiin kukin mies, "joka on 20 vuoden vanha ja on vapaa ja työhönpystyvä ja aina siksi kunnes hän tulee 50-vuotiaaksi ja sitten hän poistetaan jousimiesten luettelosta".[199] Jousilla oli siis myöskin ylimmät ikärajansa. Vanhat ja vialliset olivat Savossa jousiveroista vapaat.[200] Paltamossa pääsivät 60-vuotiaat kruunun jousiluvusta vapaiksi.[201]

Myöhempinä aikoina mainitaan jousen Pohjanmaalla merkinneen talon suuruutta eli maalukua. Sellainen ilmaisutapa luonnollisesti kehittyi sellaisena aikana, jolloin talossa olevasta jousiluvusta riippui sen taloudellinen arvo.[202]

Uuden ajan alussa oli alkuperäinen jousi-käsite jo suureksi osaksi menettänyt merkityksensä, kuten näyttää kirkonkin vaikutuksesta. Kirkollisessa verotuksessa Ylä-Satakunnassa pidettiin nyt jousina talonpoikain työkelpoisia poikia, jotka kävivät "jumalan pöydässä".[203] Kemissä ja Salossa otettiin jo v:n 1345 kymmenyssäännön mukaan jousiveroja myöskin rengeiltä ja tilattomilta, joita kirkko katsoi seurakunnan jäseniksi.[204] Toiselta puolen kehittyi jousiverotus Kemissä sellaiseksi, että jouseksi luettiin jokainen talollisen poika olipa suuri tai pieni.[205] Samalla tavoin luettiin 1600-luvun lopulla Paltamossa "kirkon jousiksi" kaikki 12-13 vuotta täyttäneet, Herran ehtoollisella käyvät,[206] ja Pohjois-Savossa jousi 1600-luvulla merkitsi talonomistaja-pariskuntaa.[207]

Näin merkitessään kirkollisia veroja suorittavia naisiakin oli verojousen alkuperäinen merkitys jo kokonaan himmennyt.

Suomalaisia oloja vastaavia vero-oloja tavataan myöskin Suomen jousialueen lähimmillä naapurialueilla.

Siinä sopimuksessa, jonka Novgorodin ja Norjan hallitsijat v. 1251 tekivät Ruijan lappalaisten ja karjalaisten verottamisesta, mainitaan jousia turkisverojen perusteena.[208] Saamme siitä käsityksen tämän veroyksiön ikivanhuudesta pohjoisilla alueilla.

Käkisalmen Karjalan verotusoloja koskee n.s. Vatjan viidenneksen verokirja v:lta 1500. Koko pohjoisessa Karjalassa, Kurkijoen, Sortavalan, Ilomantsin ja Salmin pokostoissa sekä pienemmässä osassa kaupungin (Käkisalmen) pokostaa esiintyy tässä verokirjassa ainoana veropohjana jousi (dukj). Kaikkiaan oli pohjoisessa Karjalassa 3 111 jousta etelämmän Karjalan 928 1/2 obsjaa (maayksiötä) vastaan. Verokirjasta selviää myöskin, että "vanhan kirjoituksen aikaan", joka oli tapahtunut ennen v:tta 1480, oli veroja ruhtinaalle ja arkkipiispalle maksettu turkiksissa. Niinpä oli eräällä Kurkijoen alueella 49 jousta maksanut 54 oravaa, 11 näätää ja jahtihaukan, Sortavalassa 66 jousen verolääni Kiteellä suorittanut 880 oravaa, Ilomantsin Megrijärven 66 jousta 910 oravaa ja eräillä muilla paikoilla 13 jousta antaneet 30 oravaa ja 2 näätää ja Salmissa 15 jousta maksaneet 75 oravaa. Todennäköisesti oli oravavero ollut yleisempikin.

Mutta puheenaoleva verokirja näyttää, että uudet verotavat jo olivat tulleet käytäntöön: jousen laskettiin vastaavan obsjaa ja verot kannettiin tai laskettiin obsjain ja aurain perusteella rahana ja osaviljana.[209]

Jos yhtäläisyys Suomen jousialueen ja Käkisalmen Karjalan välillä on kouraantuntuva, on se myöskin ilmeinen Suomen ja Pohjois-Ruotsin välillä. Vesterbottenissa ja Ångermanlannissa otettiin aivan samalla tavoin kuin Kemissä keskiajalla talvisin jousien mukaan maksettava turkisvero. Helsinglannin lain mukaan, joka on 1300-luvun alkupuolelta, suoritettiin sotalomaveroa (ledungslame) Medelpadissa ja Ångermanlannissa osittain turkiksissa, ja uloinna pohjoisessa, Uumajassa ja Bygdessä, pääsivät asukkaat sotilasrasituksestaan vapaaksi suorittamalla jokaiselta jouselta (båga) kaksi nahkaa (två blåskurna skinn).[210] Täydellinen turkiskulttuuri vallitsi muinoin Taalaissakin, jonka maakuntalaki mainitsee asukkaitten veroina "wighra manna skin" (kelpoisen miehen nahkat), "leöungx skin" (sotaveronahkat) ja "bælskin".[211] Erään tiedon mukaan v:lta 1413 olivat Taalain pitäjät jaetut "belghar" nimisiin piireihin.[212] "Bælskin" ja "belghar" vastannevat suomen "palke" nimitystä, joka keskiajalla merkitsi näädän tai kärpän nahkoja.

Olemme siis sekä Suomessa että Novgorodin Karjalassa ja Pohjois-Ruotsissa, vieläpä Jäämeren rannoilla tavanneet ominaisen ikivanhan verotustavan, jonka perusteet koko alueella ovat niin samanlaiset kuin olisivat ne samain muinaisten verottajain järjestämät.

Samoja verottajia ei tässä tapauksessa kumminkaan tarvitse edellyttää. Pikemminkin on meidän tämä seikka selitettävä maantieteelliseksi ilmiöksi, muinaiseksi kansainväliseksi tavaksi, jonka ovat synnyttäneet samanlaiset luonnon, talouden ja yhteiskunnan olot koko tällä laajalla, Laatokan ääriltä Taalainmaan järvilaaksoihin saakka ulottuvalla riistametsävyöhykkeellä ja jota eri verottajat ovat hyväkseen käyttäneet.

9. "VERONAHAT" JA "ORAVANMAAT".

Jo ennen mainitusta kuninkaan kirjeestä v:lta 1364, joka koskee kruunun ja piispan turkisverojen kantoa, voi päättää, että vanhemmalla keskiajalla on ollut turkisveroja muitakin kuin mihin jo olemme tutustuneet. Muutamat veronimitykset ja tähteet, joita on säilynyt Kustaa Vaasan ajan verokirjoissa, tätä otaksumaa vahvistavat.

Savossa oli uuden ajan alussa koko verojärjestelmän pohjana n.s. veronahka (skattskin), jonka mukaan maksettiin maavero (päävero); veronahoista kokoontuivat n.s. verot, jotka taasen olivat kymmenkuntain ja neljänneskuntain sekä nimismies- ja muunlaisen verotuksen pohjana.

Veronahka tarkoitti mainittuna aikana määrätynsuuruista kylvöalaa, jolta oli maksettava määrätty viljavero. Käytännössä tätä veroa vain vähimmäksi osaksi suoritettiin viljassa, vaan enimmäkseen nahoissa ja muissa arvoäyreissä.

Uskottavaa on, että veronahka on ollut alkuperäinen turkisvero, joka on ollut metsästyskykyisten miesten suoritettava.[213] Varmaan on tätä veroa myöskin maksettu tai laskettu oravissa. Orava, oravanmaa on näet veronahan vanha savolainen nimitys. Mikkelissä vielä 1850-luvulla "oravan talo" vastasi 1/2 manttaalia[214] ja toiselta puolen tiedetään savolaisen manttaalin sisältäneen 4 veromarkkaa (veronahkaa).[215] Kansan kesken oravanmaita on puheessa lystikkäästi ositeltu ja yhdistelty: "oravanpää" oli 1/4 veromarkkaa eli 1/16 manttaalia, "päätön orava" 3/16 mtl, "montako talossa on oravaa?" merkitsi samaa kuin "mikä on talon manttaali?".[216]

Alkuperäinen turkisvero Savossa sittemmin muuttui maanviljelys- eli maaveroksi. Oravanmaalta alkuaan maksettavan turkisveron vastineena tavataan myöhemmin viljamitta Oravainen eli orava. Se oli pieni mitta ja vastasi karpion kolmannesta, josta sen toisintonimi kolmannes. Uuden ajan alussa tämä mitta oli käytännössä Savossa ja Lapveden kihlakunnassa Karjalassa.[217]

Samanlaisen muutoksen kautta kaskiviljelyksen päästyä valta-asemaan veronahka tuli merkitsemään määrätynsuuruista viljelysmaata, josta laskettiin viljaveroa 1/2 pannia eli karpio viljaa ja joka sellaisena tuli maaverotuksen pohjaksi.

Mainitut seikat tekevät ilmeiseksi, että Savon maaverotus on asteittain kehittynyt aikaisemmasta metsästysverosta.

Savon veronahan kehityksellä metsästysverosta maaveroksi on ollut yksityiskohtaiset vastineensa Käkisalmen Karjalassa. Täällä nähdään keskiajan loppupuolella jousilta maksettavan oravaveron muuttuvan määrätyltä kylvöalalta (obsjalta) maksettavaksi (raha)veroksi. Muutos tapahtui yksinkertaisesti siten, että jousi on kirjoitettu obsjaksi. Obsja oli — peltoseuduilla — alkuisin miehen ja hevosen viljeltävä ala. Kaskiseuduilla sopi verotettavaksi yksiöksi paremmin kylvöala. Obsjan vanhaksi kylvömääräksi taas ilmoitetaan 4 ruiskorobjaa, mikä suunnilleen vastaa Savon puntaa.[218] Valtiollinen raja ei näy saaneen aikaan erittäin jyrkkää eroavaisuutta karjalaisten alueitten vanhoissa elinkeino- ja yhteiskuntaoloissa. Suomessa tavataan "veronahkoja" uuden ajan alussa Savon ulkopuolella Jääskessä, missä v. 1539 mainitaan 4 veronahkaa ja annetaan se mielenkiintoinen selitys, että veronahat olivat 4 talonpoikaa, jotka maksoivat rahaa "kruunun takamaista eläimistä, joita he niillä takamailla ampuvat".[219] Paria vuotta myöhemmin mainitaan näiden 4 talonpojan ennen maksaneen nahkaverorahoja, mutta nyt suorittavan erityiseksi sopimusveroksi haukia.[220] Tässä esimerkissä veronahka esiintyy metsästysverona, mutta on jo muuttumassa maaveroksi: ensin alkuperäisten turkisten sijasta maksettiin rahaa ja sitten haukia.

Lapveden, Taipaleen, Jääsken, Muolan, Hanttulan ja Uudenkirkon pitäjissä s.o. Karjalan karjalaisen oikeuden alueella suoritettiin Kustaa Vaasan aikana kruunulle nahkarahoja 1 äyri täysiverolta eli 10 äyriä nautakunnalta.[221] Tätä aivan säännöllistä maaveroa on vaikea ymmärtää muuksi kuin muinaisen yleisen savolais-karjalaisen heimokunnallisen metsästysveron jätteeksi. Tämän karjalaisen veron yleinen yhtäläisyys alkuperäisen savolaisen veronahan kanssa on silmäänpistävä; myöskin veron määrä, äyri kokoverolta, muistuttaa vanhaa valkonahan hintaa.

Mutta näillä samoilla Karjalan alueilla olemme nähneet (ss. 66-67) uuden ajan alussa juuri mainittujen nahkarahain lisäksi otettavan myöskin erityistä "kiltti" nimistä veroa kruunun takamailla olevilta metsästys- ja kaskikappaleilta. Kuinka on tämä kaksinainen verotus ymmärrettävä? Luultavasti niin että kun karjalaisten rintamailla kylät jo olivat joutuneet kokoverolaskuun perustuvan pysyvän maaverotuksen alaiseksi, johon vanha nahkavero nahkarahoina sulautui, jatkettiin yhä edelleen vanhoja elintapoja, otettiin uusia metsänkäyntimaita ja kaadettiin uusia kaskia. Mutta näiltä uusilta metsäkappaleilta, joita vanhasta tavasta kutsuttiin "kilteiksi", vaadittiin niinikään vanhasta tavasta erityistä veroa, kiltisrahoja.

Hämäläinen alue näyttää tässä alkuperäisessä metsästysverotuksessa läheisesti liittyneen itäiseen naapurialueeseensa. Sekä Hämeessä että Ylä-Satakunnassa kruunu uuden ajan alussa kantoi pienempiä määriä veronahkoja tai oravannahkarahoja.[222] Hämeen vanhimmista verokirjoista selviää, että oravannahkarahoja maksettiin Saarioisten sekä Padasjoen, Sysmän ja Jämsän pitäjissä kultakin koukulta 1 1/2 (Sysmässä 2) äyriä.[223] Epäilemättä on tämäkin viimeinen jäännös muinoin yleisestä metsästysverosta, jota vielä kannettiin varsinaisen maaveron lisäksi ainoastaan niillä seuduilla, jotka harjoittivat erämaankäyntiä.

Savon "veronahat", Käkisalmen Karjalan obsja-verotus, Jääsken "nahkaverot", karjalaisen oikeuden "nahkarahat" ja "kilttirahat" sekä Hämeen "oravannahkarahat" todistavat muinaisen heimokunnallisen metsästysveron yleisyyttä ja antavat meidän aavistaa, millä tavoin tuo tärkeä siirtyminen metsästysveroista maaveroihin, metsästysasteelta maanviljelysasteelle on tapahtunut.

10. SUOMALAINEN TURKISKULTTUURI.

(YLEISKATSAUS.)

Edellä esitetyistä piirteistä saamme kuvan maamme vanhoista suomalaisista heimoista metsästysasteella.

Tätä metsästysastetta ei ole ajateltava miksikään aivan aikuiseksi maanviljelyksen ja karjanhoidon takaiseksi raakalaisasteeksi, yhtä vähän kuin voimme väittää Suomen ruotsalaisten keskiajalla olleen paimentolaisia sen vuoksi, että he maan muihin asukkaihin verraten pitivät paljon karjaa. Se metsäläisaste, jota tässä on käsitelty, on päinvastoin ollut alkuista maanviljelystä (kaskitaloutta) ja karjanhoitoa korkeampi viljelyskanta. Sitä on muutamilla alueilla kestänyt keskelle myöhäisiä historiallisia aikoja. Vielä uuden ajan alussa se oli täydessä voimassa Perä-Pohjolassa. Kalastusta ja metsästystä mainitaan vielä 1600-luvun lopulla Kajaanin seutujen pääelinkeinoiksi.[224] Pohjois-Karjalan yhteiskunnallisiin epäkohtiin karjalainen Johan Lagus v. 1756 luki myöskin "muutamissa pitäjissä tavallisen oravanammunnan, joka väkirikkaista taloista pitää toimessa pitkän aikaa 3-4 miestä ynnä pojan, taitavimmankaan voimatta jousineen ampua enempää kuin 3, korkeintaan 4 kiihtelystä".[225]

Tällaista metsästysastetta muistuttavan kulttuurin olemme havainneet vallinneen paljon laajemmilla aloilla Suomea, nim. Pohjanmaan lisäksi koko karjalaisella ja hämäläisellä heimoalueella, johon kuului Karjala ja Savo sekä Häme ja Ylä-Satakunta. Raja, joka tämän alueen erotti lounaisista rannikkomaakunnista, oli tarkalleen sama, joka erotti lounaiset oikeusalueet, ruotsalaisen ja suomalaisen oikeuden, hämäläisestä ja karjalaisesta oikeudesta. Tuo vanhemman keskiajan merkillinen raja erotti sisämaiden suomalaiset heimoalueet, niiden ihmiset, elinkeinot, elintavat ja koko kulttuurin lounaisista rannikkoseuduista.

Viimemainitut seudut olivat jättäneet metsästyskannan nähtävästi jo ennen ruotsalaisen vallan tuloa, koskapa historia ei ole sikäläisestä metsästysasteesta muistoa säilyttänyt. Se aika, jolloin metsästys oli hallitsevana elinkeinona hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla, oli keskiajan loppupuolella näitten alueitten rintamailla ilmeisesti jo aikaa sitten mennyt: pesäseudut ja suurin osa erämaitakin olivat silloin jo turkiksista niin tyhjentyneet, ettei niiden saantiin enää voitu elämistä perustaa. Näin ollen on metsästyskannan varsinaisena historiallisena valtakautena hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla ollut aikaisempi ja aikaisin keskiaika eli valloituksen vuosisadat.

Tämä aikamäärä vastaa suunnilleen Volgan seutujen turkisaikakautta. 11. ja 12. vuosisadalla ne seudut olivat kuuluisia kallisarvoisten turkisten runsaudesta, vielä 14. ja 15. vuosisadoilla oli sikäläinen riistarikkaus taloudellisen elämän perustuksena, mutta metsän aitat tyhjentyivät nopeasti ja 15. vuosisadan alussa oli Moskovan tienoilla jänis ainoa metsästettävä.[226]

Suomen vanha turkiskulttuuri perustui kauppaan. Maailman turkiskauppa veti näkymättömin käsin vihdoin suomalaisetkin alueet vaikutuspiiriinsä saaden aikaan suuria yhteiskunnallisia muutoksia. Kansan kotoisessa taloudessa vanhaan tapaan kaiketi syötävän riistan pyytämisellä ja kaskiviljelyksellä oli tärkein sija. Mutta turkistaloudesta tuli johtava elinkeino. Turkikset olivat rahaa ja raha rikkautta ja valtaa. Turkiskausi oli varmaan sekä edellisiä että jälkeisiä aikoja pääomarikkaampi ja pääomavaltaisempi. Rauhallisen kehityksen lisäksi, minkä uusi kauppa aiheutti, tuli nyt entistä enemmän myös sotia ja verotusretkiä. Heikot lappalaiset joutuivat ahnaitten naapuriensa vero-orjuuteen, suomalaiset heimot joutuivat uusiin kohtaloihin.

Taka-Karjalan ja Perä-Pohjolan myöhemmistä oloista voidaan osaksi päätellä, minkälaisia turkiskauden olot etelämmässä Suomessa ovat olleet. Aikaisemman turkiskauden olot ovat kuitenkin olleet monessa suhteessa toisenlaiset. Silloinen yhteiskunta oli vielä puhtaammin heimokuntainen. Kaiken yhteiskunnallisen niinkuin taloudellisenkin elämän varsinaisena pylväänä alkuisin oli metsästyskykyinen heimomies, "jousi". Tietolähteistämme saamme harvapiirteisen, mutta kuitenkin paljon puhuvan kuvan turkiskauden yksinkertaisista verotus- ja hallintolaitoksista, joiden rinnalla edellisessä pääluvussa kuvatut verotukset ja hallinnon alkumuodot myöskin varmaan olivat käytännössä.

Olemme nähneet myöskin piirteitä, kuinka jousesta sitten tuli "suitsuja" ja "koukkuja", turkisveroista vilja- ja rahaveroja, ja kuinka ylipäänsä vanha turkiskulttuuri väistyi syrjään pysyvän maanviljelyskulttuurin tieltä.

IV. AHVENANMAA KESKIAJALLA.

1. MERIKULTTUURI.

Kuinka toisenlaiseen maailmaan joudummekaan, kun karjalaisten jousimiesten oravisaloista ja heidän kaskisavuisilta heimomailtaan annamme ajatusten siirtyä Ahvenanmaan lauhkeaan saaristoon aavain merten yhtymäkohdalla!

Tämä luonnoltaan Suomen mantereen luonnosta poikkeava saarimaa on historiallisessa viljelyksessäkin muusta maastamme eriävä. Usein on huomattu ja huomautettu saarimaitten erityistä taipumusta säilyttää oloja, jotka niihin kerran ovat juurtuneet. Sellainen ominaisuus on Ahvenanmaallakin. Siellä on ollut ja on vieläkin tapoja ja oloja, jotka näyttävät vain paikallisilta poikkeuksilta, mutta lähemmin katsoessa ovat vanhuuden jätteitä, jotka ovat täällä säilyneet, kun ne muualta jo aikaa ovat hävinneet. Ahvenanmaalla on harjoitettu lammashoitoa Itämeren saarten ikivanhaan tapaan aina meidän aikoihimme asti, lampaanhoidon toisissa Suomen seuduissa seuratessa uusimman villatalouden muutoksia. Ahvenanmaalla lienee hevosrotu säilynyt aikuisempana kuin muualla, täällä ei kauranviljely vielä uuden ajan alussa ollut levinnyt, vaikka se muualla Suomessa jo vuosisatoja oli yleiseen maanviljelykseen kuulunut. Radloff Ahvenanmaan kertomuksessaan kustavilaiselta ajalta esittää meille pitäjäin jaon "markkakuntiin", joita sellaisinaan tapaamme Kustaa Vaasan verokirjoissa, jopa vuosisatoja aikaisemmin; Böcker kokoelmissaan 19. vuosisadan kolmannelta vuosikymmeneltä luettelee Ahvenanmaalla joukon ikivanhoja "yhteismaita", jollaisia ei muualla tavata. Ahvenanmaan ominaiselle kulttuurille on siten vanhanaikaisuus, historiallisuus aivan tunnuksellista.

Tämä historialliselle elämälle niin suotuisa saarimaa joutui muita Suomen osia aikaisemmin merentakaisten vaikutusten alaiseksi. Ahvenanmaa on kieltämättä Suomen ja välillisesti myöskin suomalaisten heimojen läntinen kulttuurikehto. Täällä ovat kaikesta päättäen pystyssä vanhimmat keskiajan kirkkorakennukset, täältä on vielä vanhempain aikain muistoja runsaimmin tavattu.

Suomalaisen keskiajan harrastaja ei voi jättää käymättä tällä historiallisella muistosaarella.

2. AHVENANMAAN MAAKUNTAKÄRÄJÄT JA MAANTUOMARI.

Ahvenanmaa esiintyy jo aikaisin järjestyneenä oikeudellisena j& valtiollisena kokonaisuutena. Jo v:lta 1322 on asiakirja oikeustoimituksesta, joka on tehty Ahvenanmaan maakunnan yhteisillä käräjillä ja vahvistettu Ahvenanmaan sinetillä.[227] Läpi keskiajan, kauas uudelle ajalle saakka pysyivät Ahvenanmaan maakuntakäräjät voimassa.

Maakunnankäräjäin kokoontumispaikka oli vv. 1322, 1414, 1422, 1431, 1438 ja 1538 Saltvik, v. 1330 Önningevik (luult. Jomalassa) ja 1564 ja 1565 Färjsundet.[228] Saltvikin kirkko ja sen läheisyydessä muinoin ollut Saltvikin kruununkartano sekä Färjsundet ovat juuri sen vesiväylän varrella, joka muinoin erotti toisistaan Ahvenanmaan pääosat (tridungit). Maakunnan eri osain yhteiseksi käräjäpaikaksi oli tämä seutu kylläkin luonnollinen. Jos, kuten luultavalta näyttää, muinainen Saltvikin kruununkartano on ollut sama saarikartano kuin myöhempi Germundsö,[229] niin näyttäisi siltä kuin juuri paikan asema olisi aiheuttanut sen valitsemisen maakunnan käräjäpaikaksi ja kruununkartanoksi. Vähän etelämpänä Saltvikistä on Färjsundet, vanha tunnettu lauttasalmi ja 1600-luvulla maakunnan hirsipuu- ja mestauspaikka;[230] täällä oli 1500-luvulla maakuntakäräjäin kokouspaikka. Onko Färjsundetin eteläpuolella, Saltvikin vuonon suussa oleva rajapaikka "Tingö" (Käräjäsaari) myöskin jossakin tekemisissä maakuntakäräjäin kanssa, jääköön paikallisolojen tuntijain ratkaistavaksi.

Ahvenanmaan maakuntakäräjillä käsiteltiin tärkeämpiä maanluovutuksia ja maariitoja sekä rikoksia, joista seurasi kuolemantuomio, ja niillä kuulutettiin tärkeitä julistuksia.[231]

Lautakunta Ahvenanmaan maakuntakäräjillä näyttää ainakin uuden ajan alussa olleen kaksinkertainen, mikä viittaa siihen, että näihin käräjiin otti osaa Ahvenanmaan eri osia.[232]

Maakuntakäräjille kokoontuivat muinoin kaikki Ahvenan suuret herrat: provasti, kuninkaan vouti (linnanvouti), laamanni ja "maatuomari". Näistä ovat vouti ja laamanni Ahvenanmaan alkuperäiselle paikallishallinnolle vieraita henkilöitä, jotka vasta myöhemmällä keskiajalla astuvat näyttämölle valtiovallan edustajina. Provastin toimi on Ahvenanmaalla kylläkin vanha ja maakunnan kirkollisen itsehallinnon varhaisuutta todistava, mutta maakuntakäräjiä ei voi johtaa kirkollisesta alusta eikä provastilaitoksesta.

On jäljellä vielä maantuomari. Kun maakuntakäräjäin varsinaisena tarkoituksena oli Ahvenanmaan omain paikallisten asiain hoito ja maantuomarin (landsdomare) jo hänen nimensä ilmaisee paikalliseksi viranomaiseksi, näyttävät maakuntakäräjät ja maatuomari ilman muuta yhdistettäviltä.

Ensimäinen maatuomari mainitaan Ahvenanmaalla sillä nimellä vasta v. 1410.[233] Seuraavina aikoina Ahvenanmaalla esiintyy useita maantuomareita, esim. 1428-1433 Knut Jönsson,[234] v. 1451 Nils Eriksson,[235] vv. 1531 ja 1538 Henrik Jönsson.[236] Nämä maakuntatuomarit eivät esiinny varsinaisina tuomitsijoina, joka toimi keskiajan lopulla jo yleensä oli valtion tuomareilla, vaan olivat läsnä käräjillä maanluovutusten välimiehinä ja asiakirjain todistajina.

Tämän mukaisesti on hyvin mahdollista, että v. 1330 maakuntakäräjillä välimiehenä esiintyvä Johan Stryk on ollut tuomari, maantuomari.

Kaikki tunnetut maantuomarit Ahvenanmaalla ovat olleet maakunnan omia miehiä, kaikesta päättäen maakunnan rälssimiehiä.[237] Juuri se seikka tekee uskottavaksi, että maakunnankäräjät ovat olleet maakunnan itsehallinnollisia paikallisia laitoksia, joita maakunnan omat kansanvirkamiehet johtivat. Päättäen siitä, että v. 1330 maantuomari yksinänsä, muiden herrain olematta läsnä, piti maakunnankäräjiä, oli tämä laitos alkuperäisessä voimassaan vielä 1300-luvun alkupuolella. Mutta valtion oikeusvallan kasvaessa maantuomarit vähitellen joutuivat syrjään, jäivät vain joukon jatkoksi ja käräjäin koristuksiksi.

3. AHVENANMAAN "TRIDUNGlT" (KOLMANNEKSET).

Sangen tärkeänä osana Ahvenanmaan vanhimmissa oikeus- ja itsehallintolaitoksissa oli tridung-laitos.

Ahvenanmaa eli oikeittain sen aikaisimmin asutettu pääseutu, Ahvenan manner, oli muinoin jakautuneena tridungeiksi (kolmanneksiksi) nimitettyihin osiin. Näiden tridungien rajat ja alueet ovat tiedossa Kustaa Vaasan ajan asiakirjoista. Itäisen ja keskimäisen tridungin rajana oli etelästä pohjoiseen käyvä vesireitti, joka kulki Lumparsundin, Lumparin selän, Färjsundetin ja Saltvikin vuonon kautta Raumanmereen. Tämän rajan itäpuolella olevaan tridungiin — jolla varmaan on ollut nimenä Saltvikin tridung — kuului Sundin pitäjä ynnä Lumparlandin marklag (markkakunta) sekä suurin osa Saltvikin pitäjää ("Saltwijk östen fierden").[238]

Muut kaksi tridungia olivat kerrotun vesirajan länsipuolella. Toinen niistä oli nimeltään Finströmin tridung. Siihen kuului erään tiedonannon mukaan v:lta 1544 Saltvikin pitäjästä Ödkarbyn ja Labyn marklagit (= "Saltwijk westen fierden"), koko Finströmin pitäjä, Bredbolstan marklag Hammarlandia ja Ekkerö.[239] Tämä tridung siis käsitti koko luoteisen Ahvenanmaan pohjoisimpine ja läntisimpine äärineen.

Kolmas tridung oli Jomalan tridung, johon kuului jäljellä oleva osa Ahvenanmaata, s.o. eteläinen osa Hammarlandia, koko Jomala ja Lemland eli eteläinen ja lounainen Ahvenanmaa.[240]

Kaikkien kolmen tridungin rajat yhtyivät Färjsundetin — Ahvenanmaan vanhan merkkipaikan — tienoolla. Finströmin ja Jomalan tridungit muutamissa suhteissa jo aikaisin kuuluivat lähemmin yhteen, niinkuin tuonnempana osoitetaan.

Mikä on ollut tämän tridung-jaon tarkoitus?

(1) Uuden ajan alussa valittivat Ahvenanmaan talonpojat Kastelholman voudin sakottaneen muutamia Hammarlandin eteläosan talonpoikia siitä, että he olivat hakanneet palkkeja yhteismaalta, vaikka yhteismaa kuului sille tridungille, jossa talonpojat asuivat.[241] Tässä siis nähdään selvä jäte tridungin yhteisomistuksesta. Ahvenanmaalla mainitaan uuden ajan alussa useita saaria ja yhteisiä kalastuspaikkoja, jotka olivat kruunun hallussa ja joita verotettiin kruunun hyväksi.[242] Borgön esimerkin nojalla on pidettävä luultavana, että nämä saaret ja kalapaikat aikaisemmin ovat olleet tridungien. Päätämme tästä tridung-laitoksen ikivanhaksi, koskapa maanomistus- ja maanvaltausolot sen mukaisesti ovat järjestyneet.[243]

(2) Ahvenanmaan tridungien toisena vanhana tehtävänä oli maakunnan siltain ja lauttain rakentaminen. Ahvenanmaan talonpoikain uuden ajan alussa tekemissä valituksissa Kastelholman voutia vastaan oli sellainenkin, että hän oli ottanut Färjsundetin lautan rakentamista varten 3 äyriä kultakin talonpojalta vuonon itäpuolisesta Saltvikistä, kolmesta Sundin marklagista ja Lumparlandista — siis yhtä marklagia vailla juuri Saltvikin tridungin alueelta.[244] Finströmissä olevan Bjerströmin sillan rakentamiseen velvollisia oli uuden ajan alussa sekä Hammarlandin että Jomalan pitäjissä, mistä päättäen silta oli Jomalan tridungin ylläpidettävä; samoin näyttää Finströmin ja Jomalan rajalla olevan Ämnäsin sillan ylläpitäminen olleen tridungien velvollisuutena.[245] Mahdollisesti olivat molemmat nämä "maansillat" kahden tridungin (Finströmin ja Jomalan) yhteisesti ylläpidettäviä.[246]

(3) Kyyditysrasitus Ahvenanmaalla oli uuden ajan alussa niinikään jaettu tridungien kannettavaksi. Nimenomaan mainitaan, että Ahvenanmaa oli sitä varten jaettu kolmeen osaan. Ensimäisen (Saltvikin) tridungin tuli pitää kuljetuslaivansa alati valmiina maansiltansa luona ja viedä kyydittävät Suomen puolelle.[247] Toiset "kaksi Ahvenanmaan osaa" suorittivat kyyditysvelvollisuutensa yhdessä Ekkerön kyytipaikassa, josta kyydittävät vietiin Ruotsin puolelle. Tätä kyyditystä varten olivat velvolliset ryhmittyneet kolmeen ryhmään ja suorittivat tehtävänsä siten, että kukin marklag kävi kyydissä vuorovuotensa.[248]

Näistä tiedoista käy kieltämättä selville, että "maansiltain" rakentaminen ja kyyditys alkuaan olivat tridungittain suoritettavia rasituksia, vaikka erityisistä syistä Finströmin ja Jomalan tridungit joutuivat yhdessä, suorittamaan tätä rasitusta.

(4) Ahvenanmaan verojen kuljetus Ruotsiin suoritettiin muinoin tridungittain, siten että kukin tridung huolehti tästä kuljetustehtävästä vuorovuotensa. Tästä alkuperäisestä laitoksesta on tieto Ahvenanmaan tileissä v:lta 1544, joissa kerrotaan voudin tehneen sellaisen sopimuksen Finströmin tridungin kanssa, jonka sinä vuonna tuli vastata veronkuljetuksesta Tukholmaan, että jokainen tridungin mies maksaisi voudille kyynärän sarkaa, jota vastaan vouti huolehtisi veronkuljetuksesta.[249]

(5) Tärkeitten paikallisten tehtäväinsä kautta tridungit tulivat oikeusyhdyskunniksi, joilla oli oma oikeudenkäyttönsä. Ahvenanmaan tridungeilla on todella ollut omat käräjänsä. Kahdet sellaiset ovat keskiajalta meille tunnetut. V. 1433 pitivät vouti, laamanni ja maatuomari lakimääräiset tridungkäräjät Kastelholman ulkopuolella.[250] Siellä käsiteltiin maariitaa, jossa esiintyvä 12-miehinen lautakunta kotipaikkainsa nimistä päättäen oli Jomalan tridungista, joten käräjät varmaan olivat Jomalan tridungin käräjät, vaikka ne pidettiin Kastelholmassa, tridungin ulkopuolella. Toiset tunnetut tridungin käräjät piti laamanni linnavoudin läsnäollessa v. 1438 Ödkarbyssä. Näitä käräjiä nimitetään laamanninkäräjiksi, mutta koska riita koski Saltvikin länsiosassa olevaa tilaa, 12-miehinen lautakunta oli Saltvikin länsiosasta ja Finströmistä, ja kun käräjät nimenomaan mainitaan pidetyksi Finströmin tridungissa, niin varmaan on tässä kysymys Finströmin tridungkäräjistä.[251]

Luultavasti myöskin v. 1428 Finströmin Ämnäsissä pidetyt käräjät olivat koko Finströmin tridungin käräjät, koska niiden lautakunnassa oli jäseniä Finströmistä, Getasta ja pohjois-Hammarlandista.[252] Mahdollisesti olivat myöskin Sundissa ja Kastelholmassa v. 1431 pidetyt käräjät samanlaatuiset.[253]

On myöskin selviä todistuksia siitä, että tridungeilla on ollut omat tuomarinsa. Niin on ollut laita vielä uuden ajan alussa. V:n 1537 kesäkäräjät Ahvenanmaalla piti säilyneitten sakkoluettelojen mukaan Kastelholman vouti, Jeppe Olofson nimisen "kihlakunnantuomarin" läsnäollessa. Seuraavat talvikäräjät (1538) piti Kastelholman vouti ympäri Ahvenanmaata toisen "kihlakunnantuomarin", Henrik Jönssonin läsnäollessa.[254] Tämä Henrik Jönsson on sama mies, joka samana vuonna 1538 esiintyy maantuomarina ("landzdomare") Ahvenanmaan maakuntakäräjillä ja jo v. 1531 esiintyy asiakirjoissa "domar"-nimellä.[255]

Ahvenanmaan tuomariolot näyttävät olleen merkilliset: sama mies esiintyy milloin missäkin tuomarinvirassa ja päälle päätteeksi on tällaisia kaksoisolioita yhtäaikaa parittain.

Mitä olivat nämä tuomarit ja mikä heidän suhteensa? Puheenaolevat sakkoluettelot antavat jälkimäiseen kysymykseen selvän vastauksen: tuomarit vuorottelivat. Jeppe Olofsonista sanotaan v. 1537 nimenomaan, että hän oli tuomarina "sinä vuonna, joka edellä on mainittu".[256] Vaan aivan samaa sanotaan Henrik Jönssonista seuraavana vuonna.[257] Tämä lauseparsi toistetaan niin usein, ettei mitenkään voi epäillä sillä tahdotun ilmaista määrättyä asianlaitaa. Jeppe Olofson ja Henrik Jönsson olivat siis kihlakunnantuomareina käräjämatkalla vuorovuotensa.

Edelleen on ilmeistä, että se virka, jossa nämä tuomarit vuorottelivat, oli maantuomarin virka. Kumpikin "kihlakunnantuomari" kulki vuorovuotenaan voudin kanssa käräjillä Ahvenanmaan kaikissa käräjäpaikoissa. Henrik Jönssonia sanotaan v. 1538 nimenomaan "maantuomariksi". Nimitys "kihlakunnantuomari" on tässä tapauksessa annettu maantuomareille. Ahvenanmaalla elettiin vv. 1537 ja 1538 vanhanaikaisissa oloissa: linnanvouti piti käräjät, joilla kihlakunnantuomarin sijasta vielä toimivat tuomareina vanhat maantuomarit vuoronsa jälkeen. Nimi oli uusi, mutta asia vanha. Käänne uusiin oloihin tapahtui juuri näinä vuosina, sillä v:sta 1544 alkaen oli Ahvenanmaan säännöllisillä talvi- ja kesäkäräjillä tuomarina kuninkaan nimittämä pysyvä tuomari Olaf Trotteson, entinen Kastelholman vouti.

Vuorottelevaa tuomarijärjestelmää Ahvenanmaalla emme käsittäisi, ellemme ota tridungeja avuksemme. Usein mainitut tuomarit ovat olleet tridungien tuomareita, jotka ovat vuorotelleet maantuomarin toimessa. Sen saattaa päättää muistakin asianhaaroista. Keskiajalta säilyneissä ahvenalaisissa maatuomioissa esiintyy huomattava, osittain säännölliseltä näyttävä vaihtelu tuomarien kesken. Tosin ei se yksin mitään todista, että v. 1328 tuomarina Ahvenanmaalla esiintyy Sveno Skuk ja v. 1330 Johannes Stryk;[258] saattaahan vaihdos olla satunnainen. Mutta Ahvenanmaan maatuomioissa vv. 1428-1433 ilmenevä tuomarien (välimiesten) vuorottelu tuskin on ollut vain satunnaista. Saamme näistä tuomioista näet seuraavan katsauksen:[259]

aika tuomari

lokak. 1428 Nils Djækn jouluk. 1429 — tammik. 1431 Knut Jönsson tammik. 1431 — syysk. 1431 Nils Djækn, Gisle Storbjörnson lokak. 1431 — tammik. 1432 Knut Jönsson tammik. 1432 — toukok. 1432 Nils Djækn, Finvid Lauridson, Olaf Storbjörnson tammik. 1433 — jouluk. 1433 Knut Jönsson.

Tuomarien vuorottelu tämän katsauksen mukaan ei ole aivan säännöllinen. On huomioon otettava, etteivät käräjäajat Ahvenanmaan vaikeakulkuisessa saaristossa aina voineet olla aivan täsmällisimpiä; niinpä pidettiin v:n 1538 talvikäräjät Kumlingessa ja Kökarissa vasta kesäkuussa.[260] Sitten on otettava lukuun mahdolliset tilapäiset säännöttömyydet ja ennen muita se mahdollisuus, ettei itse tridungtuomarilaitos enään 1400-luvulla ollut alkuperäisenään, vaan, kuten luettelosta näyttää käyvän ilmi, jakautunut oikeudenkäytössäkin kolmen sijasta kahteen ryhmään, niinkuin tiedetään niiden uuden ajan alussa kyydityksiinkin nähden jakautuneen, siten että Finströmin ja Jomalan tridungit muodostivat toisen ryhmän ja Saltvikin tridung yksinään toisen. Mutta näinkin ollen käy edellä olevasta luettelosta ilmi tridung-jakoon liittyvä tuomarin viran vuorottaisuus, jonka osoittaminen tässä on pääasiana.[261]

Tässä esitetyn käsityksen vahvistaa kaikissa kohdin ratkaisevasti se tosiseikka, että tridung-laitoksen siihen liittyneine vuorottaisine maantuomarin virkoineen tapaamme Ahvenanmaan vanhassa merinaapurissa Gotlannissa.

Tuon kuulun saaren oikeus- ja hallintolaitokset olivat keskiajalla hyvin itsenäiset ja täydelliset. Saari oli oikeudellinen kokonaisuus, jonka keskuksena olivat saarelaisten yhteiset maakäräjät (Gutnalthing). Jo 1100-luvulla oli Gotlanti sekä maallisessa että kirkollisessa suhteessa jaettuna kolmeen alueelliseen tridungiin (Thrithiungr), joilla oli omat käräjänsä. Kun tridungin-tuomareja ei Gotlannin asiakirjoissa mainita, mutta saarella 1400-luvulla samana aikana esiintyy 3 maantuomaria, on ilmeisesti kullakin tridungilla ollut maantuomari, joka vuorovuotenaan oli maakäräjäin tuomarina.

Gotlanti oli edelleen jaettu kuudenneksiin (siettungr), joita oli kaksi kussakin tridungissa (koko saarella kuusi). Kuudennesten alaosina olivat "hundarit" eli "thingit", jotka vielä jakautuivat pienempiin alapiireihin, nim. neljänneksiin, kolmanneksiin tai puoliskoihin riippuen pikku pitäjäin luvusta, jotka olivat näinä neljänneksinä ja kolmanneksina. Kuudenneksilla ja hundareillakin oli omat tuomarinsa ja käräjänsä, joista vedottiin tridungin käräjiin.[262]

Myös Helsinglanti jakautui maakuntalakinsa mukaan "tridungeihin", vaikkei tiedetä, tarkoittiko tuo jako koko Norrlannin vaiko ahtaamman Helsinglannin jakoa. Luultavasti oli tämä jako ainoastaan hallinnollinen, kruununkartanoihin liittyvä.[263] Mutta on myös oikeudellisesta tridungjaosta Helsinglannissa havaittu jälkiä, jotka osoittavat tämän jaon vanhemmuutta laivakunta- ja pitäjäjakoon nähden.[264]

Ahvenanmaan tridung-laitos ei nähdäksemme kuitenkaan ole kotoisin Helsinglannista. Yhtäläisyys Helsinglannin tridungien kanssa on vain ylimalkainen, Gotlannin tridungien kanssa sitävastoin yksityiskohtainen myöskin tuomarilaitokseen nähden. Varmaan on jo hyvin varhaisina aikoina liikeyhteyttä ollut näiden verraten lähekkäin olevain saarimaiden välillä. Ahvenanmaan kirkkorakennuksissa lienee havaittavissa gotlantilaisia vaikutteita. Ahvenanmaan paikannimistössä arvellaan olevan eteläruotsalaisia asutusmuistoja.[265] Monet muutkin historialliset yhtäläisyydet, joista edempänä kohdallansa huomautetaan, osoittavat eteläistä vaikutusta Ahvenanmaalla. Näin ollen voidaan hyvällä syyllä pitää Ahvenanmaan tridung-laitosta lähinnä Gotlannista saatuna.

4. AHVENANMAALAINEN PITÄJÄ.

Kristinusko levisi Ahvenanmaalle aikaisemmin kuin muihin Suomen osiin. Ahvenanmaan kirkkorakennuksetkin ovat vanhempia kuin Suomen muissa seuduissa, arvellaanpa Hammarlandin kirkko rakennetuksi jo 1100-luvun puolella.[266] Sikäläiset muut vanhat seurakunnat, Jomala, Finström, Saltvik ja Sund, olivat olemassa jo 1300-luvun alkupuolella, luultavasti jo aikaisemminkin. Ahvenanmaan provastia mainitaan v. 1322.

Mutta Ahvenanmaalla tavataan myöskin maallinen pitäjälaitos, mikä alueellisesti täydellisesti sopeutui kirkolliseen pitäjäjakoon, joten Ahvenanmaan pitäjät olivat sekä seurakuntia että maallisia yhdyskuntia.

Nämä Ahvenanmaan maalliset pitäjät ovat ilmeisesti olleet paikallisia oikeusyhdyskuntia, joilla on ollut omat tuomarinsa. Vielä 1600-luvun alkupuolella oli Ahvenanmaalla pitäjäntuomareja. Heitä oli silloin yksi kussakin Ahvenanmaan kahdeksassa emäpitäjässä, he olivat talonpoikaisia, kirjoitustaidottomia miehiä ja toimittivat maanmittailua, verojen tasoittelua ja nähtävästi muitakin tehtäviä.[267] Paikallishallinnon suureen merkitykseen nähden keskiaikana on luultavaa, että pitäjäntuomareja on Ahvenanmaalla ollut keskiajallakin, vaikkei heistä suoranaisia tietoja olekaan säilynyt.

Ne lukuisat käräjät, joita keskiajalla tiedetään pidetyiksi Ahvenanmaan kirkoilla, olivat kaiketi yleensä pitäjänkäräjiä, vaikkei sitä nimenomaan olisi sanottukaan; v. 1419 mainitaan erityisesti Finströmissä pidettyjä pitäjänkäräjiä.[268]

Erityistä huomiota herättävät pitäjäin käräjäpaikat. "Sundin kirkon luona" mainitaan keskiajalla käräjiä tiheään pidetyksi, ensi kerran v. 1381.[269] Samoin pidettiin käräjiä Saltvikin kirkolla, Jomalan kirkolla ja nähtävästi myös Finströmin, Lemlannin ja Ekkerön kirkoilla.[270]

Pakanuuden aikana ja vielä keskiajalla oli Suomessa tapa pitää käräjiä taivasalla.[271] Kun Ahvenanmaan vanhimmilla kirkoilla ja pitäjillä niin yleisesti on luonnonpaikkain eikä kyläin nimiä, on lähellä se ajatus, että pitäjät ovat saaneet nimensä pitäjän yhteisestä käräjäpaikasta. Se omituinen sattuma, että Jomalan pitäjän Jomalan tila v. 1700 määrättiin tuomarin puustelliksi,[272] ei ehkä olekaan sattuma, vaan muisto ikivanhasta käräjäpaikasta. Huvittava on Radloffin tiedonanto, että useat Ahvenanmaan vanhimmat kirkot ovat kruunun omistamalla maalla,[273] Jos tosiaan niin on asianlaita, niin kruununmaa tässä varmaan edustaa aikaisempaa pitäjän yhteismaata, s.o. todenmukaisesti käräjäpaikkaa. Tämän mukaan Ahvenanmaan vanhimmat kirkot olisi rakennettu muinaisille käräjäpaikoille.

Vahvistusta näille mielipiteille saamme Gotlannista, jonka muinaisilla hundareilla oli nimensä hundarissa olevasta käräjäpaikasta.[274] Samoin Tanskan "Herred" (kihlakunta) nimiset yhteiskunnalliset alueet, jotka todennäköisesti ovat sen maan vanhimpia aluelaitoksia, olivat muodostuneet yhteisen käräjäpaikan perusteella, jolle paikalle sittemmin pääkirkot (Herredskirker) rakennettiin.[275]

Myöskin pitäjä (socken) esiintyy Gotlannissa oikeudellisena yhdyskuntana, mutta vain hundarin alapiirinä.[276] Ahvenanmaan suuret emäpitäjät näyttävät kuitenkin pikemmin verrattavilta Gotlannin hundareihin kuin pitäjiin. Näköjään Ahvenanmaan pitäjäjako ei ole elimellisessä yhteydessä muinaisen tridung-jaon kanssa, koska Saltvikin ja Hammarlannin pitäjät kumpikin olivat jaetut kahden tridungin kesken. Vaikea kuitenkin olisi uskoa, että pitäjä kuuluisi johonkin toiseen oikeusjärjestelmään kuin siihen, jonka ylempinä asteina esiintyivät tridung ja koko maakunta. Pitäjä- ja tridungjaon eroavaisuuden on mahdollisesti aiheuttanut kirkollinen aluemuodostus, joka muuten kaikissa kohdin noudatti alkuperäistä pitäjäjakoa.

Uuden ajan alussa Ahvenanmaan 8 vanhaa pitäjää olivat jakaantuneina 17 nimismiespiiriin (länsmansdöme), joissa kussakin oli erityinen virkamies, 10 piirissä varsinainen nimismies (länsman) ja muissa "nimitysmies" (nempningeman). Nämä nimismiespiirit olivat veronkantoalueita ja niissä pidettiin kruununkäräjiä. Ne olivat valtion hallinnollis-oikeudellisia alueita, jotka muodostuivat linnahallinnon mukana, eikä niillä sellaisina ole välitöntä yhteyttä alkuperäisten paikallisten laitosten kanssa.

5. SKANDINAVIALAINEN "LEDUNG" JA "LEDUNGSLAMA".

Kaikissa Skandinavian maissa perustui merisotavelvollisuus (leding, ledung), kun se tuli järjestetyksi, alueellisiin laivakuntiin, joiden nimenä oli Tanskassa "skipæn", Norjassa "skipreitha", Ruotsissa "skiplagh", "skip", "snäckiolag". Kunkin laivakunnan tuli rakentaa ja varustaa sotalaiva. Laivan miehittämistä ja evästämistä varten olivat laivakunnat jaetut pienempiin hamina-, hanka- tai airokuntiin (Tanskassa "hafnæ", Ruotsissa "hamna", "har" eli "ar"), joiden kunkin osalle tuli yhden miehen ja määrättyjen varustusten ja eväitten hankkiminen. Tavallisesti laivan miehistöön kuului nelisenkymmentä miestä. Todennäköisesti oli alkuaan jokaisen itsenäisen miehen suoritettava laivastopalvelus mieskohtaisesti. Mutta myöhemmin, maanviljelyksen ja yhteiskunnallisen luokkajaon kehittyessä sotapalvelus kytkeytyi maanomistukseen, niin että täysitila tai sen osat yhdessä oli velvollinen vastaamaan miehestä ja eväistä ja sitä varten muodosti haminan.

Tanskassa toimitettiin Valdemarien hallitusaikana ledingin uudelleenjärjestäminen maan arvioimisen perusteella, siten että määrätty arvo maata laskettiin haminaksi, jonka tuli vastata määrätystä laivastopalveluksesta tai sen lunastamisesta. Tällä uudistuksella oli varmaan suuri merkitys: kuorma, joka ennen oli ollut ylipäänsä vain maatilain vanhaan tapaan kannettavana, voitiin nyt sovittaa maan todellisen arvon mukaan ja siten tasoittaa verovelvollisten kesken.

Maan arvioimisessa Tanskassa käytettiin kahta eri järjestelmää. Vanhempi ja yksinkertaisempi, etupäässä Jyllannissa käytetty järjestelmä perustui maan arvioituun pääoma-arvoon eli sen myyntihintaan (Erslevin "Guldvurdering"). Maatilain hinnan määrääminen oli jo hyvin aikaisin tavallinen ja tarpeellinen maan myyntien ja sukulunastusten vuoksi. Varmuudella ei tiedetä, mihin maan hinnan arvioiminen milloinkin perustui, mutta ainakin vuokramaahan nähden oli sääntönä, että maan arvo katsottiin 24 kertaa suuremmaksi kuin vuotuinen maanvuokra; maa, josta lampuoti maksoi veroa 1 markan, oli siis 24 markan hintainen, maa, josta suoritettiin veroa äyrityinen (1/24 markkaa), oli markan arvoinen j.n.e. Tämän saman suhteen mukaan laskettiin nyt lampuotien leding-velvollisuuskin.

Toinen täydellisempi järjestelmä tuli käytäntöön hiukan myöhemmin, vasta 13. vuosisadalla, ja etupäässä Sjellannissa. Tämän järjestelmän pohjana oli maan kylvömäärä ja sen mukaan maksettava vero (Erslevin "Skyldtaxation"). Pohjoismaiset viljamitat näyttävät alkuaan rahajärjestelmään sovitetuilta: niinkuin hopeamarkassa oli 8 äyriä, äyrissä 3 äyrityistä, äyrityisessä 10 penninkiä (Tanskassa), niin viljaakin mitattiin markoittain, markassa eli lastissa 8 äyriä, äyrissä 3 äyrityistä ja äyrityisessä 10 kappaa ("Skæpper") normalihintaista viljaa (halvempihintaista viljaa luettiin äyrityiseen useampia kappoja). Viljamittain arvellaan tulleen rahajärjestelmää vastaaviksi sellaisena aikana, jolloin yleisimmin käytetty viljamitta, Skæppe, maksoi hopeapenningin, mikä oli ainoa liikkeessä oleva raha. Maanvuokrauksessa noudatettiin jo varhain sellaista sääntöä, että maa, johon voitiin kylvää markka viljaa, maksoi markan hopeaa veroa. Tässä järjestelmässä siis perustui kylvö ja vero suhteeseen 1:1. Leding-velvollisuus järjestettiin nyt samalle kannalle. Markan vero vastasi täyden haminan velvollisuuksia; leding-velvollisuuden lunastamiseksi tuli sellaisen haminan maksaa kuninkaalle veroksi (Skyld) markka hopeaa.

Tämän järjestelmän etuja oli, että se perustui tarkempaan maan arvioimiseen kuin pääoma-arvio on ja suorastaan, ilman mutkallisia laskuja, ilmaisi kunkin tilan tai tilanosan ledingvelvollisuuden suuruuden. Luultavaa on, että tämän järjestelmän käytäntöön tulemisen yhteydessä tapahtui ledingvelvollisuuden lunastamisen järjestäminen rahamaksuksi.[277]

Ruotsissa tuli koko itärannikko Ångermanlannin perille saakka, Itämeren suuret saaret, vieläpä suuri osa Sveanmaan sisämaitakin jaetuksi laivakuntiin; lounaisen Suomenkin rannikkoseudut olivat keskiajalla jaetut sellaisiin alueisiin. Laivakunnat vastasivat missä kihlakuntia missä kihlakuntain osia. Näiden kuntain jako pienempiin alueisiin oli eri seuduissa erilainen. Ledung-laitos Ruotsissa oli täydessä voimassa 12. vuosisadan keskipalkoilla, jolloin se pantiin toimeen Gotlannissa. 13. vuosisadan loppupuolella tämä vanha laitos jo rappeutui, vaikka laivakunnat poikkeuksittain vielä kauan varustivat laivoja, Ruotsissa viimeisen kerran v. 1429, Suomessa 1450.

Vero, joka oli maksettava laivain muonittamiseksi tai kuninkaalle ledung-velvollisuuden lunastamiseksi, suoritettiin pääasiallisesti haminoittain. Sitä kutsuttiin nimellä "skipvist" (laivaeväät) tai "ledungslama" (sotalomavero). Veroesineet olivat eri maakunnissa jopa jo maakunnan osissa erilaiset; Uplannissa ja Vestmanlannissa viljaa ja rahaa, Roslagenissa humaloita ja rahaa, Taalaissa, Helsinglannissa ja pohjoisemmissa maakunnissa turkiksia. Meille erityisemmin huomattavia ovat tähän kuuluvat silava- ja voiverot. Roslagenissa oli edellämainitun humala- ja rahaveron lisäksi vielä jokaisen, joka söi omaa leipäänsä, maksettava 8 naulaa voita, luultavasti sotalomaveroksi. Nyköpingin läänissä Södermanlannissa maksoi 1360-luvulla jokainen hamina skipvistiä punnan viljaa, 4 leiviskää silavaa ja 2 leiv. voita. Smålannissa oli kunkin hamiminan maksettavasta verosta 2/3 silavaa ja 1/3 voita.[278]

Vaikka sotalomaveroa Ruotsissa ja maakuntalakien mukaan maksettiin eri seuduilla varsin eri tavalla, havaitaan siinä kuitenkin kaikkialla — Pohjois-Ruotsin turkisveroalueita lukuunottamatta — se yhteinen piirre, että sen suorittaminen oli yhteydessä maanomistuksen kanssa. Niinikään on todennäköistä, että ledung-verot Ruotsissakin ovat oikeittain olleet maaveroja ja perustuneet maan arvioimiseen hopeamarkoissa ja markan osissa.

Samaan tapaan kuin Tanskan vanhemmassa maanarvioimisessa (Guldvurderingen) oli tapahtunut, oli Sveanmaassa jo 12. vuosisadalla maan hinta arvioitu markan-, äyrin- ja äyrityismaihin ja maavero (lampuotivero) tullut määrätyksi pääoman ja veron suhteessa 24:1, niin että 24 markan arvoinen maa maksoi veroa 1 markan ja markan arvoinen maa 1/24 mk eli äyrityisen.[279] Maan pääoma-arvo oli siis täälläkin 24 kertaa veron suuruus. Tämä oli Sveanmaan markanmaa (markland)-järjestelmä.

Sekä maan arvo että vero oli laskettu hopeassa, sillä käyvällä rahalla oli aluksi hopean arvo. Kun raha huonontui ja verot maksettiin huonontuneella rahalla, täytyi syntyä ero alkuperäisesti lasketun ja myöhemmin käytännössä esiintyvän järjestelmän välillä. Schlyterin arvelun mukaan pysyi markkaverotus muuttuneiden olojen mukaisena siten, että uusien viljelysten markkaluku määrättiin uudessa rahassa ja että vanhoilta markanmailta vaadittiin lisäveroa viljassa.[280] Mahdollisemmalta kuitenkin tuntuu Åströmin selitys, että veronlaskussa edelleenkin pysyttiin puhtaan hopean kannalla, vaadittiin siis hopeamarkan arvo käypää rahaa, minkä lisäksi paremmilta markanmailta otettiin veroksi sekä viljaa että rahaa, huonommilta vain rahaa; viimemainittua luokitusta oli jo hyvin varhain käytetty eikä sillä ollut tekemistä rahan huonontumisen kanssa.[281]

Maan arvioimisen perusteita ei varmuudella tunneta; toisten arvelujen mukaan olisi lähtökohtana ollut kylvömäärä, toisten mukaan määrätty mittausopillinen pelto-ala.[282]

Jo tämä Ruotsin ja Tanskan maanarvioiden yleinen samanlaisuus tekee luultavaksi, että molemmilla on ollut sama alku ja tarkoitus. Sitä mielipidettä tukee lujasti se Ramstedtin huomauttama seikka, että markanmaaverot noudattivat ledung-laitokselle ominaista hamina-jakoa ja että laivaeväät ja sotalomaverot suoritettiin markanmaiden mukaan ja olivat ainoat sillä perusteella suoritetut verot.[283] Huomattava on myös, että markanmaajärjestelmä oli levinnyt samoilla seuduilla, missä tiedetään muinaisen laivakuntajaon vallinneen.

Eräistä myöhemmistä veroseikoista voi havaita samaa. Niinpä Ölannissa uuden ajan alussa maksettiin useimmat verot "gerde"-kunnittain ja miesluvuttain, mutta ledungslamasta nimenomaan sanotaan, ettei sitä suoriteta miesluvun mukaan, vaan sen mukaan kuinka "heidän tiluksensa määräävät".[284] Smålannin Sunnerbossa oli samaan aikaan maa jo vanhastaan arvioitu äyrinmaihin. Näiltä äyrinmailta suoritettiin 2\3 verosta voissa (kultakin äyrinmaalta 3 1/3 naulaa voita kesäveroksi) ja 1/3 verosta rahassa (kultakin äyrinmaalta 2 Ruotsin penninkiä talviveroksi).[285] Tämä vero on ilmeinen ledungslama.

Voimme siten huoleti lausua, että Ruotsin rannikkomaakunnissa kuten Tanskassakin vanhemmalla keskiajalla maa oli arvioitu markkajärjestelmän mukaan ja että tämän arvion alkuna ja tarkoituksena oli merisotavelvollisuuden, ledungin, järjestäminen.

6. MARKKAJÄRJESTELMÄ JA SOTALAITOS AHVENANMAALLA.

1300-luvulta lähtien markanvero (marka skatt, markskatt) esiintyy yleisenä maatilain veroarvon ilmaisijana Ahvenanmaalla. Sitä mainitaan Ahvenanmaan asiakirjoissa varsinaisesti ensi kerran v. 1376, sitten yhä useammin, kunnes se 1400-luvun alkupuolella esiintyy tilain mittana kaikkialla Ahvenanmaalla.

Aikaisimmat asiakirjakohdat, joissa Ahvenanmaan markanverot esiintyvät, ovat seuraavat:

(i) V. 1333: "vnum fyaerdingxbol et vnum atansbol terre in villa, dicta in Alandia — — in quantum se pro octoginta marchis denariorum extendit" (Mustak. s. 45).

(2) V. 1376: "x marcha skat j Fastolsby ok iiij marcha skat jnnan Halwardaby, met allom tiillaghom" (Mustak. s. 157).

(3) V. 1376: "mit goz j Ålande, som aer fyra marcha skat j Radhergsböle ok twa marcha skat inan Svaertinxmarum, met enne öö, ther heter Husö, met allom til laghom, som ær hws, åker, æng, skogh ok fiskewatn, innan gardha ok wtan" (MU s. 361).

(4) V. 1377: "xviij mracha skat j Alandhe j Thiwdhö, met alla thera tillaghom, som aer aengh, skogh, fiskiewatn, jnnan gaardh ok vtan" (Mustak. s. 163).

(5) V. 1381: "adhirthon march skat jordh liggiande j Tiudhö j Finneströms sokn, met allom tiillaghum, skogh, fiskiewatn — — engo vndhan (taghno), ty ther tiil hörer" (Mustak. s. 176).

(6) V. 1397: "eth fierdungx bool jordh j Biornaby, met åker oc eng oc: allom androm tillaghom, engo vndantagno, fore xl march redhe peningha jnnan ij aar tiil oterlösande, swa met skæl, haffuom wi ey thet sama bool jordh oterlöst — — tho skal han giffua os v march for markskatten oc ey mere vtöffuer huwdh" (Mustak. s. 212).

(7) V. 1400: "j halff booli jordh och tree marker skathe j Syldhödeby j Saltwik sokn, met åker och ængh ok met allom tillaghom" (Mustak. s. 218).

(8) V. 1400: "eth booli jordh och fem mark skatte aff myno fäderne j Sildodhe by j Saltvik sokn, met åker och ængh, fææ markom ok fiskiewatnom, och allom androm tillaghum" (Mustak. s. 219).

(9) V. 1410: "alt wort godz j Biornaby, som ær eth halfft bool iordh och nyo markskatta, met åker och ængh oc allom tillaghum" (Mustak. s. 240).

Kuten jo näistä asiakirjan paikoista näkyy, ei markan vero niinkuin ei bolkaan Ahvenanmaalla esiinny määrättynä pintamittana eikä kylvömittana, vaan viljelyskokonaisuuden, tilan, mittana; markanveroilla tarkoitetaan maatilan kaikkia tiluksia ja etuja, peltoja, niittyjä, laitumia, kalavesiä, rakennuksia. Se säännöllisesti ilmaisee tilan tai sellaisen osan hintaa, arvoa. Markanvero oli markan arvoinen maa.

Markanvero nimestä ja yleisestä esiintymisestä Ahvenannmaan kaikissa osissa näkyy, että tämä yksiö on syntynyt (hopea)markoissa lasketusta ja verotustarkoituksessa toimitetusta yleisestä maanarvioimisesta. Yhtä ilmeistä on, että tämä verotus läksi pääoma-arviosta. Markanvero asiakirjoissamme ei milloinkaan merkitse maksettavan veron suuruutta, vaan pääomaa, jolta vero maksetaan; verokirjoissa ilmoitetaan tilain markanverot ja niiden mukaan lasketaan verot. Erehtymättä voimme jo lausua, että Ahvenanmaan markanverolaitos on ollut samanlainen kuin Tanskan "Guldvurdering"- ja Ruotsin "markland"-järjestelmä.

Tämä järjestelmä, kuten jo ennemmin on mainittu, perustui siihen sääntöön, että 24 hopeamarkan arvoisesta maasta oli suoritettava veroa 1 markka ja siis 1 markan arvoisesta maasta 1/24 markkaa eli äyrityinen.

Myöhemmiltä ajoilta on siitä lukuisia todisteita. Niinpä kantoi kruunu 1540-luvulla monin paikoin Ahvenanmaalla lampuodeiltaan ja ulkomaankappaleilta maaveroa (affrads pening) 8 penninkiä (= 1 äyrityisen) markanmaalta.[286] Ivar Flemingin hallussa olevilta (kruunun) lampuotitiloilta Önningebyssä, Dalkarbyssä, Gregsbyssä y.m. kannettiin 1543 kruunulle kultakin markalta "ostomaata" 1 äyrityinen ja muunlaiselta maalta ("pieniltä markanmailta", mahdollisesti rälssimaalta) 4 penninkiä eli 1/2 äyrityistä.[287] Tämän tavanomaisen taksan mukaan kannettiin kruunulle v. 1547 maaveroa myöskin 30 markalta asumatonta "kirkon maata" 8 penninkiä kultakin markalta.[288] Mikä kaikki osoittaa, että Ahvenanmaalla samoin kuin Ruotsissa ja Tanskassa äyrityinen markalta kerran on ollut lampuotiveron peruste.

Uuden ajan alussa maksettiin Ahvenanmaalla erityistä veroa niiltä markanmailta, jotka jäivät liikaa tai käyttämättä suurempia veroyksiöitä muodostettaessa. Näitä markanmaita kutsuttiin jäännös- eli epäparimarkoiksi (Öfwerlöps eller Vddemarker). Kultakin sellaiselta oli maksettava veroa 8 penninkiä eli äyrityinen, josta veron nimi jäännösäyrityinen (öfverlöpsörtig).[289] Tämä esimerkki vielä paremmin kuin edellämainitut osoittaa järjestelmän muinaista yleisyyttä.

Vastikään mainituissa myöhäisissä veroissa on kuitenkin ainoastaan maan arvon ja veron suhde enään alkuperäinen. Itse markanmaat sitävastoin olivat jo muuttuneet. Puheenaolevia veroja ei näet maksettu alkuperäisten markanverojen, vaan maan käyvän hinnan (käyvän markkaluvun) mukaan. Ahvenanmaan verokirjoissa tehdään tarkka ero näiden kahdenlaisten maa-arvioiden välillä. Alkuperäiset markanmaat ovat edelleenkin markanveroja, uudet markanmaat sitävastoin ovat markanostoja tai vain markanmaita (markaköp, markland).

Että markanostot eli markanmaat todella vastasivat maan käypää hintaa käyvässä rahassa, siitä on 1400-luvun asiakirjoissa lukuisia todisteita.[290]

Tämän erotuksen oli ilmeisesti aikaan saanut rahan arvon alentuminen. Alkuperäinen markanvero oli sidottu maahan, joka kerran oli sen mukaisesti arvioitu; se jäi vähitellen vain maaluvuksi, veroyksiöksi, jonka käypä hinta rahan arvon alentuessa nousemistaan nousi. Uusi markanmaa sen sijaan seurasi muuttuvaa rahaa, oli liikkuva suuruus, joka merkitsi sitä maata, minkä kulloinkin käyvällä rahamarkalla saattoi ostaa.

Vanhasta markanverosta siten tuli maksettavaksi yhä nousevia näennäisiä hintoja ja markan veroa tuli vastaamaan yhä useampi uusi markanmaa. Määräävänä oli käyvän markan suhde hopearnarkkaan; niin monta kertaa kuin käypä markka oli halvempi hopeamarkkaa, niin monta kertaa suurempi hinta oli maksettava markanverosta. Maanhinnat keskiaikana eivät kumminkaan äkillisesti vaihdelleet eivätkä seuranneet kaikkia rahanarvojen muutteluja, vaan yleensä pysyivät pitkiä aikoja alallaan. Niinpä näyttää 1300-luvun lopulla ja seuraavan sataluvun alkupuolella markanvero Ahvenanmaalla kauan aikaa pysyneen noin 5 rahamarkan hinnassa, mikä suhde vastasi hopean ja käyvän rahan suhdetta 1300-luvun alkupuolella, kun viimemainittu suhde 1300-luvun lopulla ja seuraavan alulla oli suunnilleen 1:6-9. Niinpä myytiin v. 1397 Sundin Björnebyssä 9 markanveroa maata 52 rahamarkalla ja määrättiin (toisen) maan hinnaksi samassa kylässä 5 markkaa markanverolta.[291] V. 1406 Finströmin Kullassa myytiin 9 markanveroa 45 markalla, ja v. 1431 myytiin samalla seudulla 1 markanvero maata 5 markalla.[292]

Edellä sanotusta seuraa, että jos vanhain markanverojen ja uusien markanmaiden lukumäärä jollakin seudulla jonakin aikana on tunnettu, pitää markanmaiden luvun olla markanverojen lukua niin monta kertaa suurempi kuin silloisia käypiä markkoja sisältyi hopearnarkkaan. Sellaisen vertailun voi toimittaa v:n 1547 veroselitysten nojalla, joissa on ilmoitettu Ahvenanmaan pitäjäin "maaluku" käyvän hinnan mukaan ja vanha markanveroluku. Tulos on seuraava:[293]

pitäjä "naaluku" markan- "maaluku" kutakin markkoja veroja markanveroa kohden

Saltvik 9 747 l 47l 6.6 Sund 14 116 ja 2 äyriä 1 826 7.7 Kumlinge 6 319 507 1/2 12.5 Föglö 9 212 1 040 1/2 8.8 Lemland 10 936 ja 2 äyriä 1 094 1/2 10.0 Jomala 13 609 1 793 1/2 7.6 Hammarland 9 756 1 558 1/2 6.2 Finström 11 228 ja 6 äyriä 1 672 1/2 6.7 koko Ahvenanmaa 84 925 ja 2 äyriä 10 964 1/4 7.7

Markanmaiden luku kutakin markanveroa kohden tässä asetelmassa ei kuitenkaan — sen heti näkee — lähimainkaan ilmaise käyvän ja hopearahan suhdetta v. 1547, vaan edustaa 1400-luvun keskivaiheen ja jälkipuoliskon oloja. Tämä taasen nähtävästi riippuu siitä, että markanmaatkin tulivat verotusyksiöiksi eivätkä luonnollisesti silloin enään voineet seurata kaikkia rahan arvon vaihteluita. Lähinnä kuvastanee taulukkomme siten jotakuta tai joitakuita 1400-luvulla tapahtuneita veronkirjoituksia.

Vertailu osoittaa myöskin markanverojen ja markanmaiden suhteissa melkoisia paikallisia eroavaisuuksia, mitkä ovat saattaneet johtua monenlaisistakin syistä. Kun markanverot vanhoissa emäpitäjissä ovat suhteellisesti halvempia kuin saariston uloimmissa pitäjissä, on siihen saattanut olla syynä se, että markanveroon on nuoremmissa pitäjissä laskettu enemmän maata kuin vanhoissa pitäjissä, kuten luonnolliselta tuntuukin. Muuten voivat markanverojen myöhemmät erilaisuudet johtua jo alkuperäisten bolien erilaisuuksista, uutisasutustavasta y.m.s. seikoista, joita emme tarkemmin tunne.

Ahvenanmaalla myöhemmällä keskiajalla esiintyvät markanmaat ovat siten kieltämättä johdettavat alkuperäisestä markanveroista; ilman noita vanhoja markanveroja eivät myöhemmät markanmaat äyrityisveroineen olisi käsitettäviä. Yhtä epäilemätöntä on, että alkuperäiset markanverot perustuivat rahan pysyvään arvoon (hopea-arvoon) ja sellaisina jäivät pysyväksi maaluvuksi. Koko järjestelmä ei ole voinut aiheutua muusta kuin verotuksesta. Markanveron nimikin jo ilmaisee, että sitä on käytetty veroa varten, ja veron tarkoin määrätty suhde maan arvoon, 1:24, samoinkuin sen samanlaisuus koko Ahvenanmaan alueella osoittavat, että kysymys on valtiovallan määräämästä tärkeästä rasituksesta tai verosta. Mutta niin ollen tämä vero Ahvenanmaallakin on varmaan ollut sama, joka Ruotsissa ja Tanskassa vanhemmalla keskiajalla oli markkajärjestelmään yhdistetty: sotavelvollisuus ja sotalomavero.

Niin onkin ollut. Ahvenanmaan tileihin uuden ajan alussa on merkitty markanveroilta maksetuksi erityinen "markanvero", kultakin markanverolta 1 naula voita ja 3 penninkiä rahaa.[294] Tällä rahaverolla oli nimenään "sotalomavero", ruots. ledungslama.[295]

Veron peruste, nimi ja maksuesineet olivat Ahvenanmaalla samat kuin Ruotsissa laajalti käytetyt; markkajärjestelmän mukaan suoritettavan veron jakautumisen rahaveroon ja markanveroon olemme tavanneet niin kaukana kuin Sunnerbossa lounaisessa Smålannissa.

Vero esiintyi vielä uuden ajan alussa ikivanhassa muodossa; nuo mitättömät 3 penninkiä, jotka nyt maksettiin ala-arvoisessa käyvässä rahassa, olivat alkuaan olleet arvokkaampia penninkejä. Voimaksu oli niinikään ikivanha. Verosta maksettiin selvästi puolet rahassa ja puolet voissa, sillä voinaulan arvo Ruotsissa 1300-luvun alkupuolella, jolta ajalta varhaisimmat tiedot ovat, oli 3 penninkiä eli sama määrä, minkä Ahvenanmaan markanvero suoritti rahassa.[296] Markanverolta Ahvenanmaalla siis maksettiin sotalomaveroa kaikkiaan vain 6 penninkiä Ruotsin rahaa, jossa Ahvenanmaan tilit ovat tehdyt. Mutta nyt on huomattava, että Ahvenanmaalla niinkuin Etelä-Ruotsissakin läpi koko keskiajan ja vielä uuden ajan alussa laskettiin yleisesti n.s. Tanskan markkoja, jotka olivat 1/4 pienempiä kuin Ruotsin markat.[297] Tämän mukaan 6 ruotsalaista penninkiä vastasi 8 penninkiä eli täyttä äyrityistä tanskalaisen markkalaskun mukaan. Ahvenanmaan sotaveron suuruus on siten todennäköisesti alkuaan ollut 1 (Tanskan) äyrityinen markanverolta.

Ahvenanmaan markkajärjestelmä ja sotavero tämän mukaan maan on ollut eteläruotsalainen. Kuten mainittu on veroesineitten jakotapakin raha- ja voiveroon lähinnä eteläruotsalainen. Onko mahdollisesti Ahvenanmaan markka- ja sotalaitoksella ollut suoranaista yhteyttä tanskalaisen sotalaitoksen kanssa, emme nykyisillä tietokeinoilla voi ratkaista.

Käännymme vielä tarkastamaan eräitä Ahvenanmaan markkajärjestelmän ilmiöitä. Ahvenanmaan vanhin tunnettu tilamitta on bol. Aikaisemmalla keskiajalla mainitaan sitä useampia kertoja Ahvenanmaan maatilain suuruuden tai arvon ilmaisijana, ensi kerran v. 1328, viimeisen kerran v. 1410. Se esiintyy Sundissa, Saltvikissä, Finströmissä ja Jomalassa, ja on siitä päättäen ollut varsin yleinen Ahvenanmaalla. Bolin perustana ei näy olleen mittausopillinen peltomitta eikä myöskään kylvömäärä, vaan tarkoitti bol ainoastaan perittyä täyttä tilaa rakennuksineen, peltoineen, niittyineen ja muine etuineen. Siihen aikaan, jolloin asiakirjat boleista puhuvat, niitä jo jaettiin tasaisiin osiin (1/2, 1/4. 18).

Bol on yleisskandinavialainen tilusyksiö, joka alkuaan merkitsi yleensä talonpoikaisperheen asuntoa, taloa, tilaa ja myöhemmin oli yleisenä verojen ja rasitusten suoritusyksiönä.

Tanskassa bol todennäköisesti oli ensi sijassa leding-velvollisuuden perusteena. Se näyttää vastanneen "hafnia" ja suorittaneen veroksi täyden markan. Bol-jako pysyi Tanskassa paikoin voimassa 1300-luvun loppupuolelle saakka. Aikain kuluessa se kuitenkin oli menettänyt alkuperäisen merkityksensä ja jäänyt yksinomaan vain maaverotusyksiöksi.[298]

Ruotsissakin bol jo aikaisin toisin paikoin esiintyi verotusyksiönä. Kuten Tanskassa niin Ruotsissakin täyden bolin vero alkuaan oli täysi markka, minkä vuoksi nimityksiä bol ja "markabol" käytettiinkin samanmerkitsevinä; niin oli laita etenkin Ölannin saarella.[299]

Ahvenanmaan bolia koskevissa myöhemmissä asiakirjoissa mainitaan bolin rinnakkaisena tilusmittana usein "markanmaita"; niitä käytetään milloin vaihtoehtoisesti bolin sijasta, milloin pienten bolin osain määräämiseksi. Tästä ilmenee, että markkajärjestelmä on ollut tunnettuna Ahvenanmaan maanomistuksessa ja verotuksessa boljärjestelmän myöhempänä jaksona sekä etteivät nämä järjestelmät silloin ole olleet toisilleen vieraita.

Markkajärjestelmälle ominaista oli sen kiinteä suhde maan arvoon eli hintaan. Ellei bolilla ennemmin ollut pysyvää raha-arvoa, joutui se markkajärjestelmän kautta saamaan sellaisen. Tämä arvo varmaan oli sellainen, joka soveltui markkajärjestelmään, minkä mukaan täysi "markanvero" suoritti veroa 1/24 markkaa eli äyrityisen ja 24 markan arvoinen maa 1 markan. Kun nyt bol sekä Tanskassa että Ruotsissa oli sellainen 1 markan veroa suorittava yksiö, on hyvin luultavaa, että Ahvenanmaankin bol on ollut samanlainen, siis tarkalleen Ruotsin "markabolin" vastine.

Asiakirjoista siihen saadaan todistuksia. Eräs asiakirja v:lta 1397 ilmoittaa, että 1/4 bolia Sundin Björnebyssä luovutettiin 40 markasta selvää rahaa, mutta sellaisella ehdolla, että luovutettu maa saatiin lunastaa takaisin maksamalla 5 markkaa markanverosta. Koska nyt 5 markalla lunastettiin 1 markan vero, niin 40 markalla voitiin ostaa 8 markanveroa; mutta kun toiselta puolen asiakirjan mukaan 1/4 bolia vastasi 8 markanveroa, niin koko bol vastasi 32 markanveroa. Mutta kun Ahvenanmaalla vallitsi tanskalainen arvolasku, jonka markat olivat 1/4 pienemmät kuin ruotsalaiset markat, on ilmeistä, että 32 tanskalaista markkaa vastasi 24 ruotsalaista markkaa.

Jos katsomme 24 markan arvoa bolin oikeaksi arvoksi, olisi tämän mukaan Ahvenanmaan bol ollut ruotsalainen veroyksiö. Kun toiselta puolen näyttää varmalta, että markanverolta alkuaan on maksettu veroa 1 äyrityinen tanskalaisen laskun mukaan, ei bolin ja markanveron välillä täten syntynyttä ristiriitaa voitane selvittää muuten kuin olettamalla että Ahvenanmaan verojärjestelmä ennen 1300-luvun loppua on ollut ruotsalainen, vaikka tanskalaista laskutapaa edelleenkin käytettiin. Saman seikan huomasimme ledungslaman maksussakin.

Viiden tunnetun hintailmoituksen mukaan w:lta 1333-1410 teki kokonaisen bolin hinta 160-213 markkaa käypää rahaa; kun tämä hinta on 5-7 kertaa suurempi kuin 24 markkaa ja hopea- ja rahamarkan suhteena puheenaolevana aikana myöskin voidaan pitää 1:5-7, niin nämäkin hintailmoitukset tukevat mielipidettä, että bolin hinta on ollut 24 markkaa.[300]

Markkajärjestelmän ja bolin läheisestä suhteesta saapi myöskin selityksensä Ahvenanmaalla niinkuin Skandinaviassakin ilmenevä bolin jakaminen säännöllisiin osiin 1/2, 1/4, 1/8. Tämä jako oli epäilemättä syysuhteessa markan jakautumiseen 8 äyriin. Veron ja tilain jakaminen tämän perusteen mukaan oli selvää ja käytännöllistä; se melkoisesti rajoitti vapaata tilanjakamisoikeutta, mutta nähtävästi kuitenkin antoi riittävän tilaisuuden silloin tärkeimpinä pidettyjen tilain eroavaisuuksien varteenottamiseen. Kun säilyneissä asiakirjoissa ei mainita 1/8 pienempää bol-lukua, lienee 1/8 markan eli 1 äyrin tila ollut pienin siihen aikaan käytetty tilamitta.

Todennäköisesti on Suomenkin markanverojärjestelmän historiallinen lähtökohta löydettävä vanhasta bol-laitoksesta. Bol on aikoinaan ollut yksiö, joka suoritti markan veroa. Markanvero on syntynyt bolista siten, että bol ja sen vero jaettiin 24 osaan; 1/24 bolia oli markanvero, joka suoritti veroa äyrityisen. Se on aikoinaan ollut tärkeä uudistus, sillä sen kautta bolit tulivat yhtä suuriksi, pienetkin bolin osat (tytärtalot) joutuivat veronalaisiksi ja kruunun tulot melkoisesti kasvoivat.

Mutta tämäkään järjestelmä ei ikuisesti tyydyttänyt valtio- ja yhteiskuntaelämän kasvavia ja muuttuvia tarpeita. 1400-luvun alulla bol-laitos Ahvenanmaallakin, niinkuin muuallakin Skandinaviassa jo kuului menneiden muistojen joukkoon.

Hämärästä muinaisuudesta uusiin aikoihin saakka ovat markkakunnat (marklag) olleet Ahvenanmaalle ominaisia pysyviä alueellisia muodostumia. Radloff v. 1795 painetussa Ahvenanmaan kertomuksessaan luettelee sikäläisissä emäpitäjissä suuren joukon markkakuntia, jotka ovat nimiltään ja alueiltaan samat kuin Kustaa Vaasan aikaisissa verokirjoissa mainitut.[301]

Ahvenanmaan markkakunta oli vielä uuden ajan alussa yhteenkuuluvana piirinä melkein poikkeuksetta kaikkien rasitusten ja verojen suorittamisessa, jota varten kullakin markkakunnalla oli oma veronkantovirkamiehensä, "lukumies" (räkningsman). Toinen markkakunta ei ollut tekemisissä toisen markkakunnan veronmaksujen kanssa, vaan kantoi ja tasasi verokuormansa omassa keskuudessaan. Samassa markkakunnassa markanverot ja niiden yhtymät (täysiverot ja savut) olivat aina yhtä suuret ja samanarvoiset.[302]

Toistensa kanssa markkakunnat sitävastoin eivät olleet yhtä suuria eivätkä veroyksiöihinsäkään nähden aivan samanlaatuisia. Epätietoista on, tokko markkakuntain veroyksiöitten arvot alkuaankaan olivat aivan tasalaatuiset. Erilaisuutta ovat suurentaneet varmaan aatelin ja kirkon verovapaudet. Uskonpuhdistusajan verokirjoissa usein huomautetaan tästä markkakuntain täysiverojen eriarvoisuudesta.[303] Saman pitäjänkin markkakunnat olivat keskenään melkoisen erisuuruisia.

Markkakunta kuuluu alkuaan, kuten nimestäkin jo voi päättää, markkajärjesteimään. Se on kaiketi ollut jokin sotavelvollisuuteen kuuluva yksiö. V:n 1545 aikoina otettiin Ahvenanmaalta kruunun merimiehiä Tukholmaan.[304] Jaakko Teitin valitusluettelossa tavataan merimiehien ottoa koskeva merkillinen tieto. Siinä näet kerrotaan, ettei kukaan tiedä Ahvenanmaan merimiesverosta muuta kuin että 26 talonpoikaa on ollut sellaisessa verokunnassa, mistä tulee 36 3/4 verokuntaa koko maalle.[305] Ei voi olla tässä kiinnittämättä huomiota siihen, että Ahvenanmaan markkakuntain lukumäärä ajan alussa oli 37, siis hyvin likeltä sama määrä kuin Teitin merimieskuntain. Tämä pakottaa pitämään markkakuntia merimieskuntina: Ahvenanmaan markkakunta olisi sama kuin skandinavialainen "hamna" eli "hafnæ" ja kaivattu rengas saarimaamme muinaisessa sotalaitoksessa olisi löydetty.

Tämän mukaan Ahvenanmaa olisi muinaisuudessa miehittänyt ainoastaan yhden laivan. Se on kylläkin uskottavaa siihen nähden, että koko Gotlanti, jossa oli päälle 20 hundaria, ja päälle 90 pitäjää, varusti vain 7 laivaa ja että Suomen lounaisrannikon kihlakunnat muinoin myöskin varustivat laivansa kukin.

Tämä laivanmiehitysvelvollisuus oli nähtävästi eri asia kuin ledungslama-vero, jota bolit suorittivat markanveroittain, äyrityisen markanverolta. Ahvenanmaalainen ledungslama lieneekin siten käsitettävä alkuperäiseksi laivaevääksi (skipvist), vaikka se muuttui sotalomaveroksi sen kautta, että se enimmäkseen tuli rauhan aikana maksetuksi.

Markkakuntain tehtävä sotalaitoksessa ei ole ristiriitainen sen kanssa, että ne Ahvenanmaan vanhoissa mannerpitäjissä näyttävät olleen pitäjän neljänneksiä tai kolmanneksia. Markkakuntia oli täällä 5 pitäjässä yhteensä 20 (Saltvikissä 5, Sundissa, Jomalassa ja Finströmissä kussakin 4, Hammarlandissa 3). Tässä tapauksessa Ahvenanmaan markkakuntien olisi katsottava vastanneen Ruotsin hundarien neljänneksiä, joilla oli oikeudellisia, veronkanto- y.m. tehtäviä, niinkuin Ahvenanmaankin markkakunnilla tiedetään olleen.

Kun on edellytettävä, että markkakunnat lähinnä ovat olleet bolien muodostamia verokuntia, olisi tärkeää tietää, miten monta bolia markkakunta on sisältänyt. Siihen nähden voidaan tilastollisella tavalla havaita uuden ajan alussa Ahvenanmaalla kaksi aluetta, joista toiseen kuuluivat Ahvenan mantereen vanhat pitäjät, toiseen syrjäisemmät ulkosaaripitäjät (Lemland, Föglö ja Kumlinge). Edellisellä alueella tuli kutakin markkakuntaa kohden keskimäärin 17 1/3 kpl. 24 veromarkan arvoista yksiötä (bolia), jälkimäisellä ainoastaan 6 1/2 kpl. Muinaiset verokunnat tämän mukaan olivat Ahvenan mantereella pian kolme kertaa voimakkaampia kuin ulkosaarilla.

Manner-Ahvenan markkakunnat tulevat laskumme mukaan hyvin lähelle 16 lukua, joka määrä täysiveroja kuului huomattavan useaan markkakuntaan. Mutta 16 täysiveroa sisältää kaksi 8 täysiveron muodostamaa verokuntaa (nautakuntaa), jotka olivat vielä yleisempiä kuin 16 täysiveron verokunnat. Näyttää siltä, kuin markkakunnat jo alusta olisivat muodostetut 8 ja 16 yksiön ryhmiä silmällä pitäen.[306]

Ahvenanmaan markkakunnilla siis näyttää olleen tekemistä kaiken verotuksen ja hallinnon kanssa. Se osoittaa vain, että markkakunnat ovat Ahvenanmaan maahan ja vanhimpaan oikeus- ja talouselämään juurtuneita perustavia ja pitäjäin ohella luultavasti kaikkein alkuperäisimpiä alueita.

7. TÄYSIVEROT JA NIIDEN TEHTÄVÄT.

V. 1322 asiakirjoissa mainitaan Ahvenanmaalta sellaista henkilöä, joka virkanimestään (exactor) päättäen on kantanut kuninkaan- tai kruununveroja Ahvenanmaalla.[307] V. 1340 mainitsee kuningas käskykirjeessään Ahvenanmaalta hänelle tulevaa veroa.[308] Kun nämä asiakirjat tuskin koskenevat sotaveroa, jonka taloudellinen merkitys 1300-luvun alussa jo oli vähentynyt ja jota sitäpaitsi täytyy katsoa oikeammin paikalliseksi rasitukseksi kuin kuninkaan tulolähteeksi, niin saanemme yllämainitusta päättää, että muitakin varsinaisia veroja kuin ledungslama on kuninkaalle suoritettu Ahvenanmaalla jo 1300-luvun alussa — luultavasti aikaisemminkin.

Johan Buren otteissa Eerik Pommerilaisen verokirjasta v:lta 1413 on jälkimaailmalle säilynyt erittäin valaiseva yleislasku Ahvenanmaan veroista. Yleislasku on lyhyydessään seuraava:[309]

Åland

Bönder — 526 gofue 643 mk Stadgemän — 25 mk Rogh 175 1/2 te nöt — 65 1/2 Malt 175 1/3 te får — 131 Korn 175 1/3 te gäs — 65 1/2 lamb 263 smör — 526 pd flesk 263 pd fisk — 526 pd förutan Gengärden, arbete, hö och vedh

Kaikkien veroerien suorittajana tässä luettelossa esiintyy uusi veröyksiö, talonpojat (bönder). Kun v. 1384 Ahvenanmaalla maksettiin rahaveroa 12 äyriä "joka mieheltä" (af huariom manne)[310] ja v. 1413 yhtä suuri rahavero meni joka talonpojalta, niin ilmeisesti asiakirjat tarkoittavat samaa uutta veroyksiötä, joka siis on ollut käytännössä jo ennen v. 1384.

Nämä "talonpojat" ja "joka miehet" olivat hyvin pitkäikäisiä, sillä vielä 120-130 vuoden päästä, 1530-luvulla ja senkin jälkeen, heidät tavataan maksamassa samanlaisia veroja, vaikka nyt täysiverojen (gerd, fullgerd) nimisinä. Että yksiöt kumpanakin aikana ovat samat, näkee niiden lukumäärästäkin: v. 1413 526 talonpoikaa, v. 1543 514 1/2 ja v. 1547 507 ja 2 1/2 neljännestä täysiveroa.[311]

Aivan uusi ja outo tämä veroyksiö ei kumminkaan ollut, sillä sen pohjana on ollut vanha verotus, maan arvioiminen veromarkoin.

Täysiverolla ei ole verokirjoissa muuta tunnusta kuin sen hinta, hinta. V:n 1556 veroselityksessä sanotaan, ettei täysiveroissa ole yhtä monta markkaa kaikkialla, vaan että muutamilla on täysiverossa 200, toisilla 184, toisilla 140 markkaa, mistä on seurannut suuri sekaannus talonpoikain kesken, kun eivät osaa laskea, kuinka paljon kunkin maalukunsa mukaan on täysiveroon maksettava.[312] Tarkempia tietoja täysiveron hinnasta saamme v:n 1547 vero-opastuksesta. Sen mukaan hinta vaihteli eri pitäjissä 131-195 markkaa (markanostoa) ja teki koko Ahvenanmaalla keskimäärin 167 1/2 mk.[313]

Mitään tarkoin määrättyä pysyvää hintaa täysiveroilla ei näy olleen eikä näiden hintailmoitusten perusteella voi määrätä, mitä täysivero oikeastaan oli. Se vain ilmenee, että täysivero vastasi melkoisen suurta tilaa. On senvuoksi syytä tarkastaa täysiverojen suhdetta vanhempaan samanlaatuiseen verotusyksiöön, 24 markanveroa sisältäviin boleihin.

Täysiveron keskimääräisenä markanverolukuna eri pitäjissä on 11-29 1/2 ja koko Ahvenanmaalla 21 markanveroa. Huomataan siis, että täysiveron keskimääräinen arvo tulee sangen lähelle markanbolin veroa. Jos laskuista jätetään pois syrjäisemmät pitäjät Kumlinge, Föglö ja Lemland, niin tulee Ahvenan mantereen vanhain emäpitäjäin täysiveron keskimääräiseksi markan veroluvuksi 25, joten näillä seuduin on ollut tuskin mitään eroa markanbolin ja täysiveron välillä. Tämän perusteella voimme pitää Ahvenanmaan vanhimpain asutusseutujen täysiveroja yleensä vanhoja boleja ja markanboleja vastaavina veropohjina.[314]

Vielä valaisevampaa on verrata täysiverojen lukua Ahvenanmaan eri pitäjissä ja koko Ahvenanmaalla laskettuihin markanboleihin (à 24 markanveroa) samoilla alueilla. Saamme v:n 1547 veroselityksen nojalla seuraavat numerot:

laskettuja täysiveroja täysiver. % pitäjä markanboleja täysi- enemmän (+) enemmän (+) (à 24 mknver.) veroja vähemmän (-) vähemmän (-) kuin mknbol. kuin mknbol.

Saltvik 61 7/24 49 3/8 -11 22/24 - 19 Sund 76 2/42 84 +72 2/24 + 9 Kumlinge 21 3/24 45 +23 21/24 +113 Föglö 43 8/24 70 1/2 +27 4/24 + 63 Lemland 45 14/24 59 1/2 +13 22/24 + 30 Jomala 74 18/24 76 l/4 + 1 12/34 + 2 Hammarland 64 22/24 62 - 2 22/24 - 4 Finström 69 18/24 61 - 8 18/24 - 12 koko Ahvenanmaa 456 20/24 507 +50 17/24 + 11 + 2 1/2 nelj.

Koko Ahvenanmaalla oli 456 20/24 markan bolia ja 507 + 2 1/2 neljännestä täysiveroa. Ero ei ole niin suuri, että sen perustuksella voisimme täysiveroja markanboleille vieraaksi laitokseksi sanoa. Päinvastoin on yhteys ilmeinen. Markanbolit ovat olleet täysiä tiloja ja täysiverot ovat olleet täysiä tiloja. Mutta täysiverojen luku on jonkun verran suurempi kuin samanaikaisten markanbolien. Siitä päätämme, että täysiverot ovat nuorempia, ovat myöhemmän ajan veroyksiöitä kuin markanbolit. Kun ero ei kuitenkaan ole 50 17/24 yksiötä (11 %) suurempi, eivät ne ajat, joiden tiloja nämä veropohjat edustavat, voi olla kovin kaukana toisistaan.

Noista numeroista voimme lukea Ahvenanmaan asutushistoriaa. Etelässä ja lännessä Ahvenan mantereella, Jomalassa ja Hammarlannissa, talojen luku markanbolien ja täysiverojen välisenä aikana on pysynyt alallaan, pohjoisessa ja koillisessa se on suorastaan taantunut, mikä ehkä on johtunut poismuutoista. Kuinka lieneekään, markanbolien säätämisen jälkeen asutus mantereella oli jo saavuttanut korkeimman rajansa. Asutusvirta liikkui nyt voimakkaammin kaakossa ja idässä leviävään saarimaailmaan, Lemlantiin sekä Föglön ja etenkin Kumlingen saaristoihin, jonne jo bol-aikakaudella heikkoja asutuksia oli syntynyt. Kumlingessä bol-aikakautta seuranneena, nyt puheenaolevana ajanjaksona täysitalojen luku kasvoi enemmän kuin kahta vertaa suuremmaksi.

Ahvenanmaan maanomistus- ja viljelysolot olivat bol-ajan jälkeen siinä määrin muuttuneet, että kun uusien verojen otto tuli, verottajan täytyi sekä veronmaksajain että oman etunsa vuoksi käyttää tarjolla olevaa uutta veroyksiötä. Olihan kohtuullista, että uudessa verotuksessa edellisten sukupolvien aikana syntyneet uudet talot tulivat mukaan verokuormaa kantamaan. Veroyksiönä nimittäin todennäköisesti silloin, niinkuin aikaisemmin ja myöhemmin, käytettiin todellisia taloja. Silloisten tilain veroarvo ei riippunut niinkään talon maan suuruudesta verotus. kuin talon karjasta, talon pellosta ja kalavesistä, siis etupäässä talonväen omasta työstä. Osatila saattoi siten helposti tulla samanarvoiseksi tilaksi kuin koko tila, johon se ennen oli luettu. Toisin sanoen, talot muinaisaikoina olivat useissa suhteissa tasa-arvoisia paljon suuremmassa määrässä kuin meidän aikanamme ja "täyden tilan" käsite silloin luonnollinen: bol-aikakautena saatettiin kaikki täydet tilat arvostella 24 hopeamarkan arvoisiksi. Uusia veroja määrättäessä otettiin ensi sijassa huomioon tilain kasvanut luku. Jakaessaan verokuormaa keskenänsä veronalaiset saattoivat ottaa huomioon tilainsa suhteellista arvoa ja suuruutta, mutta verottajan kannalta sellainen tarkempi jaoitus oli vähemmän arvoinen.

Tämän käsityksen mukaan bolit olivat Ahvenanmaan vanhin sotaverojen suorittamista varten määrätty tilaluku, ja täysiverot myöhempäin uusien verojen mukana saatu tilaluku. Bol-aikakautta seuranneena aikana siis "talonpojat", "joka miehet" ja "täysiverot" olivat toistensa vastineita, niinkuin asiakirjat selvään ilmoittavatkin.

Aikaa myöten kulloinenkin veroyksiö vanheni ja uusi veroyksiö, uusi taloluku, sysäsi sen syrjään. Niin oli käynyt bolin ja oli käyvä täysiveronkin.

Palaamme nyt tarkastamaan v:n 1413 tiliotteen kuvaamia vero-oloja. Huomiomme kiintyy aluksi siinä esiintyvään karjaveroon. Näemme että 526 talonpoikaa suoritti 65 1/2 nautaa, 131 lammasta ja 65 1/2 hanhea. Havaitsemme vielä, että tämä vero suoritettiin ryhmittäin, siten että 8 talonpojan muodostama verokunta suoritti 2 naudan, 2 lammasta ja 1 hanhen. Tämä 8 talonpojan (täysiveron) muodostama verokunta oli muinainen nautakunta (nöt[s]lag).

Vielä v. 1531 oli aivan sama vero merkitty Ahvenanmaan markkakuntain (nautakuntain) maksettavaksi; mutta sen jälkeen maksettiin kultakin täysiverolta:

nautarahoja………… 6 äyriä lammasrahoja……….. 1 äyri hanhirahoja………… 6 penninkiä.[315]

Kun naudan arvoksi samoissa verokirjoissa on laskettu 6 markkaa (= 8 x 6 äyriä), lampaan 1/2 markkaa ja hanhen 2 äyriä, nähdään, että 8 täysiverolta tuli suoritettavaksi 1 nauta, 2 lammasta ja 1 hanhi eli juuri sama määrä, joka oli 8 talonpojan suoritettava v. 1413.

Sama seikka selviää myöskin asiakirjain käyttämästä nimityksestä "ottemansnöt", "ottemansfår" (kahdeksanmiehennauta, kahdeksanmiehenlammas), jota asiakirjoissa käytetään karjaveron nimenä.[316] V:n 1556 veroselityksessä nimenomaan kerrotaankin, että "kun he ostavat naudan 6 markalla, silloin on 8 täysiveroa yhdessä naudassa".[317] Tässäkin esiintyvät nautakunnan 8 täysiveroa.

Kahdeksan täysiveron muodostama nautakunta esiintyy Ahvenanmaalla uuden ajan alussa myöskin alueellisena veropiirinä, jolla on samanlainen asema kuin markkakunnalla. V:n 1531 verokirjassa nimitetään useita Sundin, Jomalan ja Lemlannin 8 täysiveroa käsittäviä markkakuntia "nautakunniksi".[318] V. 1413, jolloin naudat on merkitty luonnossa suoritettaviksi, alueellinen nautakuntajako luultavasti on ollut täydessä voimassa. Uuden ajan alussa se jo oli menettänyt merkityksensä, niin että se oli vain jätteistään tunnettava.[319]

Ryhmittyminen suurempain karjaverojen suorittamista varten oli tarpeellinen siitä syystä, ettei verokarjaa muulla tavoin voitu suorittaa; ryhmän muodostettua voitiin karja hankkia yhteisesti tai suorittaa se vuorottaisessa järjestyksessä, jota mukavaa tapaa keskiajalla yleisesti käytettiin.

Nautakunnan tapaiset veroyksiöt ovat skandinavialaisilla alueilla olleet yhtä yleiset kuin luonnollisetkin. Ahvenanmaan nautakunta vastaa lähinnä ruotsalaista "gärd" ryhmää, joka oli tavallisesti kokoonpantu 6 talonpojasta ("setting").[320] Ahvenalainen 8 täysiveron yhdistelmä on nähtävästi johtunut tanskalaisesta laskutavasta, jonka mukaan 8 tanskalaista yksiötä vastasi 6 ruotsalaista ja jota muussakin vanhassa verotuksessa täällä niin paljon käytettiin.

Ahvenanmaalaista nautakuntaa sopii verrata myöskin hundarin neljännekseen, jonka Uplannin lain mukaan tuli suorittaa kuninkaalle veroksi nauta.[321] Kumpikin tehtävä, sekä "gärdin" että neljänneksen, käypi yhteen ja uskottavaa on, että Ahvenanmaan nautakunta on ne kummatkin täyttänyt. Kun nautakunta ei ole ristiriitainen markkajaonkaan kanssa, on otaksuttavaa, että nautakunta-muodostus on tapahtunut markkajaon pohjalla.

Toisena pääosana v:n 1413 veroissa oli ruokavero, jota Ahvenanmaan 526 talonpojalta karttui 175 1/3 tönniä[322] rukiita, sama määrä ohria ja niinikään maltaita, 263 karitsaa, 263 leiv. silavaa, 526 leiv. voita ja sama määrä kalaa.

Samantapainen vero oli täysiverojen suoritettavana vielä uuden ajan alussa. Jos vertaamme tähän kuuluvia eriä vuosina 1413 ja esim. 1547 pitämällä silmällä "talonpojan" (täysiveron) ja nautakunnan suoritettavia, saamme seuraavat luvut:

vuonna 1413 vuonna 1547[323] kukin nautakunta kukin nautakunta talonpoika täysvero

rukiita 2 pannia 2 puntaa 1 panni (jauhoja) 1 punta maltaita 2 " 2 " 1 " 1 " ohria[324] 2 " 2 " 1 " 2 " voita 1 leiv. 8 leiv. 1/2 leiv. 4 leiv. kalaa 1 " 8 " 1/2 " Hhaukia) 4 " silavaa 1/2 " 4 " 1/2 " 4 " karitsoja[325] 1/2 kpl 4 kpl — —

Molemmissa luetteloissa esiintyvät suurimmaksi osaksi samat verokappaleet, v. 1547 kuitenkin puolta pienemmissä määrissä. Uuden ajan alussa näistä verokappaleista joskus käytetyt nimitykset "verojauhot" (skattemjöl), "veromaltaat" (skattemalt), "verovoi" (skattesmör) osoittavat niiden kuuluneen vanhaan pääveroon.[326] Lisäksi havaitsemme, että nämäkin verot hyvin ovat sopineet nautakuntain suoritettaviksi, ja varmaan ne niin ovat suoritetutkin.

Tämä ruokavero kuuluu vanhaan kinkeriin. Kun tuonnempana tätä veroa tulee erikseen tarkastettavaksi (pääluvussa "Kinkerit"), niin tässä nyt ainoastaan merkitsemme muistoon kinkerin pitkäaikaisen esiintymisen Ahvenanmaalla.

Vielä on tarkastettava v:n 1413 tilien ensimäisenä mainittua pääosaa, rahaveroa, jota 526 talonpojalta karttui 643 markkaa. Se on varmaan sama rahavero, jonka drotsi Bo Joninpoika v. 1384 luovutti Pietari Ålänningin kannettavaksi Ahvenanmaalta ja joka silloin teki 12 äyriä "mieheltä".[327] V:n 1413 rahavero teki tanskalaisen laskutavan mukaan hiukan yli 12 äyriä talonpoikaa kohden. Toiselta puolen maksettiin Ahvenanmaalla uuden ajan alussa rahaveroja kultakin täysiverolta kaikkiaan 10 äyriä (12 äyriä tanskal. laskutavan mukaan). Tämäkin vero siis näyttää hyvin pitkäaikaiselta.

Kustaa Vaasan ajan tilikirjoista ilmenee, että tämä rahavero on ollut kokoonpantu useammasta mielenkiintoisesta osasta. Uuden ajan alussa maksettiin rahavero alussa seuraavasti:[328]

täysiverolta nautakunnalta

markanmaksurahoja 2 äyriä = 2 mk heinärahoja 2 " = 2 " nautarahoja 6 " = 6 " yhteensä 10 äyriä = 10 mk

V:n 1413 rahaveron suuruus teki 643 markkaa. Kun Ahvenanmaan markanmaksu, heinärahat ja nautarahat v. 1543 nousivat aivan samaan 643 markan yhteissummaan (2 äyriä vailla), niin sekin mitä selvimmin osoittaa, että v:n 1413 rahavero on ollut kokoonpantu mainituista osista.

Ensimäinen erä näistä on markkavero eli markanmaksu (markgeld, margäldspen:r). Sen nimi johtuu niistä "markagield" nimisistä rahaveroista, joita pitkin 1300-lukua, erittäinkin loppupuolella, otettiin Ruotsista ja Suomesta, usein markka veroyksiöltä. "Markagell" nimisenä rahaverona tämä sama vero tavataan Raaseporin läänissä v. 1451, ja koko Uudellamaalla ja Ruotsin Karjalassa samaa veroa maksettiin vielä kauan uskonpuhdistuksen aikakautena.

Heinärahat (höpenningar) ovat nimestään päättäen korvausta alkuperäisestä heinäverosta. Muualla Suomessa tavataan luonnossa suoritettavia heiniä jo vanhimmissa veroissa[329] ja uuden ajan alussa "heinärahoja" pääveron osana.[330] Ahvenanmaallakin heinärahat toisinaan nimenomaan luetaan pääveroon, kuten siitä käytetyt nimitykset "hömarkgeld" tai "skatt pen:r" osoittavat.[331] Vaikkei muita perusteita olisikaan, niin jo tämä seikka riittäisi osoittamaan, että heinärahat ovat sisältyneet v:n 1413 rahaveroon.

Kolmantena eränä uuden ajan alussa Ahvenanmaalla suoritetussa rahaverossa ovat nautarahat (nötepen:r).

Tämän veroerän vaiheet ovat vanhimman keskiaikamme verohistorian mielenkiintoisimpia kohtia.

Varsinais-Suomessa maksettiin uuden ajan alussa kultakin bolilta (verokunnalta, neljänneskunnalta) karjaveroa lehmä ja 2 lammasta, mutta luettiin nämä erät bolin suoritettavaan pääveroon sillä tavoin, että kukin lehmä lyhensi rahaverosta 1 markan ja kukin lammas 2 äyriä eli yhteensä lehmä ja 2 lammasta 12 äyriä, niinkuin veroselityksissä nimenomaan selitetään.[332] Näistä lehmistä ja lampaista käytetyt nimitykset "veronaudat" ja "verolampaat" ("skattanöt", "skattafår")[333] myöskin osoittavat, että puhe on varsinaiseen veroon kuuluvasta karjasuorituksesta.

Käytännössä tämä vero oli järjestetty siten, että verokuntaan kuuluvat pienemmät veroyksiöt maksoivat määrätyt äyrit lukumiehelle, joka toimitti lehmän linnaan. Mutta vero oli vielä mutkallisempi. Lapin (Rauman) pitäjässä maksoi kukin täysivero 1 äyrin, ja siten karttuneella rahalla ostivat neljännesmiehet lehmiä ja lampaita linnaan ja käyttivät ylijääneet rahat muihin veromenoihin, linnaan tehtävän työveron korvaukseen, verokalain suolaamiseen, verojen laivaamiseen j.n.e.[334]

Tästä päättäen on Varsinais-Suomessa bolin (verokunnan) alkuaan ollut suoritettava linnaan markka, mikä vero on lunastettu lehmällä. Kun tätä markan lehmää varten paikoin on kultakin täysiverolta maksettu 1 äyri, siis 8 täysiverolta markka, on siis 8 täysiveroa muodostanut nautakunnan. Nähtävästi on lehmää alkuaan käytetty arvoäyrinä, niin että rahan niukkuuden vuoksi on saatu markka lunastaa lehmällä, jonka arvo laskettiin markaksi. Rahan arvon alennuttua oli verottajalle edullista ottaa rahamarkan sijasta lehmä, jonka arvo jo oli paljon suurempi kuin käypä markka; siinä luultavasti syy veron säilymiseen uudelle ajalle saakka. Veron pysyessä entisellään talonpojatkin vanhaan tapaan maksoivat osansa verokunnan lukumiehelle, joka toimitti lehmän linnaan. Kun täysiverojen luku verokunnissa aikain kuluessa kasvoi, karttui nautarahoja enemmän kuin yhden naudan hankkimiseen tarvittiin, jonka vuoksi jäännös käytettiin verokunnan muihin veromenoihin.

Muuallakin Suomessa nautaveroja keskiajalla maksettiin, vaikkemme aina tiedä minkälaatuista veroa tarkoitetaan, koska nautoja on voitu käyttää maksuarvona useammanlaisissa veroissa. Niinpä Raaseporin läänissä v:n 1451 verokirjan mukaan oli suoritettava "kolmaskunnan nautaa varten" (för tridiungs nöt) kultakin verokunnalta 20 äyrityistä (kultakin täysiverolta taaskin 1 äyrityinen) sekä koko pitäjältä 18 äyriä 2 äyrityistä m.m. "veronautarahoja" (skatnötpeningar) varten.[335] "Kolmaskunnan nauta" lienee ollut sama kuin uuden ajan alussa bolin suoritettavana esiintyvä nauta.[336]

Viipurin suurella linna-alueella oli uuden ajan alussa nautakunnan maksettava kinkeriveroa m.m. nauta ja 2 lammasta. Kun Viipurin pitäjästä maksettiin vain 8 kinkerinautaa, vaikka nautakuntia pitäjässä oli 12, on tämä vero siellä varmaan tullut määrätyksi siihen aikaan, jolloin Viipurin pitäjässä oli vain 8 nautakuntaa.[337] Luultavasti noita veronautoja tarkoitti v. 1347 annettu kuninkaan kirje, jossa Viipurin pitäjän asukkaille myönnettiin sellainen oikeus, ettei heidän (työ)verolunastukseksi tuomainsa nautain tarvinnut olla 12 äyrin hintaa parempia.[338] Tässäkin siis nautaa käytetty veron lunastamiseen.

Edellä esitettyjen olojen valossa Ahvenanmaankin muinaiset nautavero-olot käyvät ymmärrettäviksi. Kun v:n 1413 tiliotteessa merkittyyn rahaveroon, 643 mk:aan, epäilemättä sisältyvät nautarahat, mutta tiliotteeseen samalla on merkitty nautakuntain luonnossa suoritettava karjavero — 65 1/2 nautaa, 131 lammasta ja 65 1/2 hanhea —, niin naudat tässäkin varmaan ovat käsitettävät rahaveron vastineeksi tai päinvastoin, joten vero tileissämme ei ole tarkoitettu maksettavaksi kaksinkertaisesti, vaan vaihtoehtoisesti rahassa tai luonnossa.

Naudan, erittäinkin lehmän, käyttäminen rahayksiön vastineena, jopa suorastaan sellaisena yksiönä, on yleismaailmallinen muinaistapa.[339] Skandinaviassakin se tapa on ollut niin yleinen, että esim. Norjan vanhimmassa laissa, Gulathingin laissa, sukusakot ja muita maksuja on määrätty 2 1/2 äyrin hintaisissa lehmissä.[340] Suomessa on nautakarja muinoin ollut suosittu maksuväline, ja veron, nimenomaan rahaveronkin, suorittaminen naudoilla on edellä kerrotuista esimerkeistä päättäen ollut muutamissa keskiajan Suomen seuduissa varsin yleistä. Emme tarkemmin tunne nautaverotuksen ominaisuuksia ja kehittymistä. Mahdollisesti voisi kuitenkin veronautain hintasuhteista tehdä joitakuita yleisiä päätelmiä tästä verosta.

Ruotsin maakuntalakien mukaan teki lehmän hinta 3-4 äyriä hopeaa, mikä vastaa 6-8 äyriä silloista käypää rahaa. 1300-luvun puolivälistä lähtien oli lehmän tavallinen hinta Suomessa läpi keskiajan 12 äyriä (1 1/2 mk).[341] Ahvenanmaan nautakuntain uuden ajan alussa maksamat nautarahat — 6 markkaa —, tuntuvat yhden naudan hinnaksi ilmeisesti liian suurelta määrältä. Sitävastoin 6 äyriä eli se määrä, jolla kukin täysivero otti osaa nautakunnan lehmän hankkimiseen, edustaisi hyvin lehmän arvoa Ruotsin maakuntalakien aikana. Kun 6 ruotsal. äyriä Ahvenanmaalla käytetyn laskutavan mukaan vastasi 8 tanskalaista äyriä eli täyttä markkaa, näyttäisi mahdolliselta, että Ahvenanmaan nautavero olisi tullut säädetyksi suunnilleen Ruotsin maakuntalakien aikana ja että aluksi jokaisen bolin (täysiveron) tuli suorittaa markan arvoinen nauta. Tämä vero oli luonnollinen eikä sisältänyt muuta kuin että bolit saivat naudalla suorittaa sen markan, jonka ne markkajärjestelmän mukaan olivat velvolliset (sota)veroksi suorittamaan. Myöhempinä aikoina bolit (täysiverot) edelleen maksoivat markkansa verolehmää varten, jonka hankkimiseen veron pysyessä entisellään ja rahan arvon alentuessa nyt tarvittiin kokonainen nautakunta. Asutuksen laajentumisen kautta kasvava nautakuntain luku osittain korvasi sen verolehmäin luvun vähennyksen, minkä uusi järjestely sai aikaan. Täten olisi myöskin nautakuntain synty Ahvenanmaalla määrättävä Ruotsin maakuntalakien valta-ajan loppu- tai jälkiaikaan.

Tämä on sanottu ainoastaan mahdollisuutena. Lisävalaisu on tarpeen, ennenkuin tästä perustavasta kysymyksestä voidaan täysin varmoja päätöksiä tehdä.

Olemme v:n 1413 tilien johdolla päässeet tutustumaan Ahvenanmaan verojärjestelmään unioniajan alussa ja osittain sitä vanhempina aikoina. Karjavero ja ruokavero, jotka ovat pääosana v:n 1413 listassa, ovat alkujuuriltaan Ruotsin maakuntalaeissa esiintyvää kuninkaankinkeriä, ehkäpä osalta ikivanhaa sotalomaveroakin. Alkuun päästyään kinkeriverotus nopeasti kehittyi pitkin 1300-lukua. Sen kehityksen varmaan aiheuttivat valtiovallan paisuminen, voutihallinnon juurtuminen ja maakuntaisten itsehallintolaitosten taantuminen. Tämän aikakauden uudet verot olivat yleensä ruoka- ja karjaveroja, koska niillä oli vanhaa pohjaa ja koska veroja ensi sijassa tarvittiin valtakunnan herrain sekä heidän hoviensa ratsujoukkojen ylläpitämiseen.

Sen mukaisesti kehittyivät Ahvenanmaankin vero-olot. Vero rasitti nyt tiloja, joiden luku sitten ensimäisten ledungverojen oli huomattavasti kasvanut. Kun tämä kasvaminen kuvastuu verokirjoissa, saatamme yleisimmissä piirteissä seurata asutuksen levenemistä muinaisella Ahvenanmaalla. "Talonpojat" eli "täysiverot" järjestyivät nyt 8-osaisiin nautakuntiin, joista kukin suoritti määrätyn karja- ja ruokaveron, tasaten sen keskenään täysiveroluvun perusteella. Nautakunnan tärkeimpänä verona oli lehmä, nauta, jota mahdollisesti jo aikaisemminkin bolit olivat suorittaneet alkuperäisen markan veron sijasta. Naudan suorittamiseen liittyi ryhmä muitakin veroja, minkä kautta nautakunnan verotoiminta tuli huomattavaksi. Syystäpä voitaisiin tätä aikakautta Ahvenanmaalla nimittää kinkeri- tai nautakunta-ajaksi.

8. SAVU.

Kuninkaan läsnäoloa saivat Ahvenanmaalaiset vanhimpana keskiaikana tuntea harvemmin mieskohtaisesti, mutta pysyvästi kuninkaan tilusten ja niitä hoitavain kuninkaan miesten kautta. Jo ennen 1300-luvun puoliväliä oli Ruotsin kruunulla Ahvenanmaalla Saltvikin kartano, joka luultavastikin oli sama kuin myöhemmin kuninkaankartanona esiintyvä Germundö. Muitakin tiloja mainitaan kruunulla jo vanhemmalla keskiajalla Ahvenanmaalla olleen.[342]

1300-luvun loppupuolella rakennettiin Ahvenanmaalle oikea kruunun sotalinna, Kastelholma. Sen rakentaminen teki käänteen Ahvenanmaan sisällisissä oloissa, jotka monella tavoin joutuivat linnan päällikön ja hänen miestensä hallittaviksi sen sijaan, että maakunta aikaisemmin oli elänyt omissa oloissaan. Lähinnä toi linnakausi saariston asukkaille uusia veroja ja rasituksia, joista linnaan suoritettavat ajot ja päivätyöt olivat raskaimmat.

"Työtä" ja "halkoja" mainitaan Ahvenanmaan veroissa jo v. 1413. Lähempiä tietoja näistä rasituksista on kuitenkin vasta uuden ajan alulta. Kunkin "savun" (rök) oli silloin toimitettava linnaan

I hirsi 1 lauta 2 kuormaa halkoja 2 tnriä sysiä 12 päivätyötä

Neljä ensiksi lueteltua verotavaraa muodostivat oman veroryhmän, jota yhteisellä nimellä kutsuttiin linnanajot (husåkar, husåkan, hus oka, husoker).[343] Tavarat olivat määrätynlaatuiset ja olivat ne lunastettavat määrätystä hinnasta: hirsi (12-kyynäräinen) 2 äyristä, lauta (12-kyynäräinen) 1 äyristä, tynnöri sysiä 1 äyristä, 2 puolikuormaa tai 1 kokokuorma halkoja 1 äyristä; yhteensä siis lunastus 5 äyriä.[344] Tapana lieneekin jo ollut suorittaa kuormat rahassa, sillä verokirjoissa ovat nämä erät tavallisesti yhdistetyt 5 äyriksi "linnanajorahoja" (husokerspenningar) tai "linnantyörahoja" (husarbetispenningar).

Linnataloudessa oli myöskin maataloudella tärkeä sija. Oikeastaan oli Kastelholman linna ainoastaan linnoitettu maakartano; sen viljelykseen kuului uuden ajan alussa Kullan karjakartano, ja myöskin Germundössä (Saltvikin kartanossa), joka uudelleen oli kruunun hallussa, harjoitti kruunu omaa maataloutta.[345]

Siihen aikaan ja luultavasti aikaisemminkin suorittivat päivätyövelvollisuutta luonnossa ainoastaan linnan lähellä olevat Sundin 6 ja itäisen Saltvikin 3 markkakuntaa. Verokirjoissa on nimenomaan mainittu, että päivätyöt olivat suoritettavat linnan karjakartanoon tai viljelykseen, joten kysymys selvästi oli maanviljelyspäivätöistä. Kunkin savun oli suoritettava 12 päivätyötä. Kaikkialta muualta Ahvenanmaalta maksettiin päivätyörahoja 4 äyriä savulta, äyrityinen päivätyötä kohden.[346]

Tämä rasitus oli kumminkin sangen epämääräinen ja antoi runsaasti aihetta väärinkäyttöihin. Kastelholman ympärillä asuvat talonpojat anoivat v:n 1530 aikoina, että heidän tarvitsisi tehdä ainoastaan niin monta päivätyötä kuin oli oikeudenmukaista ja ainoastaan linnaan, kuten tapa oli, eikä muualle.[347] Tuon tuostakin kutsuttiin arpakapulalla koko Ahvenanmaan talonpoikia tekemään rakennuspäivätöitä linnan muurauksiin, kaivantoihin y.m., mistä aiheutui paljon "kapinoita" ja lakkoja työvelvollisten ja sakotuksia kruunun puolelta.[348] Näitä ylimääräisiä päivätöitä tarkoittanee asiakirjoissa käytetty nimitys antipäivätyöt (giffwe dagswercke),[349] mikä käsitteellisesti vastaa Keski- ja Länsi-Europan "prekarioita" ja "Bedeä". V. 1543 kannettiin jokaiselta "mieheltä" Ahvenanmaalla l 1/2 äyriä linnan muurimestarien ja kirvesmiesten palkkaamiseksi.[350] Vähän myöhemmin maksettiin päivätöitten lunastamiseksi savulta 1 1/2 markkaa, s.o. kolme kertaa suurempi määrä kuin ennen.[351] Tällä tavoin päivätyörasitus linnan perustamisen jälkeen on kasvamistaan kasvanut.

Edelläkerrottujen verojen perustana esiintyvä savu näyttää salaperäiseltä veroyksiöltä. Verokirjoissa sillä ei ole muuta tunnusta kuin täysiverollakaan: molempain suuruutta ilmoitetaan markanostoissa. Savun arvo on huomattavasti pienempi kuin täysiveron;[352] erotus on suurempi kuin markanbolin ja täysiveron välillä. Mutta varmaa suhdetta ei voi havaita savun ja täysiveron välillä. Ei myöskään huomaa mitään yhteyttä savun ja vanhan markanverojaon välillä. Niillä pääoma-arvoillakaan, mitä savuilla ilmoitetaan olevan, tuskin on ollut käytännöllistä merkitystä. Minkäänlaista tasoittamista savujen kesken, niin että suurempi savu olisi maksanut suuremman veron kuin pienempi, turhaan hakee.

Mikä oli tämä veroyksiö?

Selvästi näkyy, että Ahvenanmaan savut kuuluvat yksinomaan linnan rakennus- ja päivätyöveroihin, niin yksinomaan, että savuja joskus kutsutaankin suorastansa "linnanajoiksi".[353] Todennäköisesti savuverot ovat syntyneet linnanrakentamisvelvollisuuden yhteydessä, tässä tapauksessa Kastelholman perustamisen aikana, 1300-luvun loppupuolella. Täysiverot ja savut näin ollen ovat eri aikakausien veroyksiöitä, edelliset vanhempia, kinkeriverojen aikaisia ja silloisiin oloihin mukautuvia, jälkimäiset myöhempiä, linna-aikakauteen kuuluvia ja sen oloihin sopivia.

Kumpanakin aikakautena pantiin vero niiden kannettavaksi, joiden tuli kantaa kaikki verot: talonpoikaistilain. Aikaisemmin oli tiloja harvempia ja niillä suuremmat maat; ne olivat boleja ja sitten täysiveroja, joiden kesken markanverojärjestelmä salli veron tasoittamista sitä myöten kuin täysiverotalot jakautuivat osiin. Myöhemmän verotuksen aikana olivat nuo entiset talonosatkin kehittyneet todellisiksi täysiksi taloiksi, vaikka niitä nyt oli useampia ja niillä pienemmät maat. Kunkin sellaisen talon kannettavaksi pantiin uusi vero ja erotukseksi vanhoista täysiveroista kutsuttiin näitä veroyksiöitä savuiksi.

Täysiverot ja savut ovat siten vain eri aikakausien taloja. Kun menemme vielä yhden askeleen ja aikakauden eteenpäin, tapaamme keskiajan neljännen ja viimeisen veroyksiön: miesluvun (mantal). Se on samanlainen kuin kaikki nuo muutkin: määrätyn aikakauden verotila, normalitalo, jonka kannettavaksi uusi aikakausi laski erityiset veronsa ja rasituksensa (m.m. virkamiesverot).

Lopuksi esitettäköön seuraava v:n 1547 verokirjoihin perustuva taulukko,[354] joka hauskasti valaisee tätä asutuksen ja verotuksen kerroskehitystä eli sanoisimmeko Ahvenanmaan koko historiaa myöhemmällä keskiajalla:

savut verrat- miesluku tuna täysi- verratt. pitäjät täysi- savuja mies- veroihin savuihin veroja luku lis. (+) lis. (+) väh. (-) % väh. (-) %

Saltvik 49 3/8 96 3/4 94 +95.4 - 2.9 Sund 84 140 1/2 132 +73.2 - 6.4 Kumlinge 45 63 1/4 94 +40.4 +32.8 Föglö 70 1/2 110 161 +56.0 +31.7 Lemland 59 1/2 108 100 +8l.4 - 8.0 Jomala 76 1/4 136 3/4 157 +79.4 +12.9 Hammarland 62 102 l/4 152 +64.8 +32.8 Finström 61 11l 3/4 133 +63.1 +16.0 koko Ahvenanmaa 507 869 1/4 1023 +71.3 +15.0 ja 2 1/2 nelj.

Kun varsinainen markkaverotus ruotsalaisilla alueilla ei kernaasti voi olla aikaisempi Tanskan Valdemarien valtakautta, jolloin markoitus Tanskassa tapahtui, emme voi katsoa Ahvenanmaankaan markkajärjestelmää sitä vanhemmaksi. Täysiveroaste taasen nähdäksemme vastaa Ruotsin maakuntalakien aikakautta, 1200-lukua. Tuo Ruotsin valtion vakaantumisen ja Folkungein tarmokkaan hallituksen aika on niinkuin jo ennen on osoitettu, vaikuttanut Ahvenanmaankin oloihin edistävästi; se on ollut selvä uutisasutuksen aika Ahvenanmaan ulkosaaristossa.

Siirtymistä täysiverokaudesta savukauteen merkitsee taloluvun suuri kasvaminen kaikkialla Ahvenanmaalla, mikä on selitettävä joko siten, että ajat ennen 1300-luvun loppupuolta, jolloin savuverotus luullaksemme tapahtui, ovat olleet erittäin suotuisia taloluvun kasvamiselle tai että näiden verotusasteiden välillä on kulunut hyvin pitkä aika. Silloin on tapahtunut Ahvenanmaan keskiajan suurin väenlisäys; se ei kuitenkaan ilmene varsinaisessa ulkosaaristoon suuntautuvassa uutisasutuksessa kuin vanhain emäpitäjäin tilaluvun kasvamisessa, siis etupäässä kai tilain jakautumisessa ja pienentymisessä, joka kehitys varmaan oli suoranainen seuraus yhteiskunnallisista muutoksista (suurperheitten hajoamisesta). Todennäköisesti siis Ahvenanmaan tilat jo ennen 1300-luvun loppua ovat saaneet sen pikkutilaluonteen, joka niillä on uuden ajan alussa ja joka on niin outoa varhaisimmalle keskiajalle.

Taloluvun suhteellinen kasvaminen 1300-luvun lopusta (savuverokaudesta) keskiajan loppupuolelle (mieslukukauteen) on paljon vähäisempi, niinkuin aikakin on paljon lyhempi. Uloimmissa saaripitäjissä (Kumlingessa ja Föglössä) sekä äärimäisessä lännessä (Hammarlandissa) on kasvaminen ripein. Mutta kahdessa vanhassa asutuskeskuksessa, Saltvikissä ja Sundissa, sekä Lemlannissa osoittavat numerot suoranaista taantumista, mikä ei ole odottamatonta näillä vanhoilla asutusaloilla, joilta puuttui suurempia ulkosaaria ja tilaisuutta uutisasutukseen ja myöskin tilain jakamiseen.

Ahvenanmaalla tapahtunut kehitys ei varmaankaan niin paljon poikennut lounaisen Suomen saaristojen ja rannikkojen kehityksestä, ettei ylläoleva kuvaus pääasiassa soveltuisi niihinkin.

V. RANNIKKOSEUTUJEN ALUE- JA VEROTUSJÄRJESTELMIÄ.

1. RUOTSALAINEN VEROTUSALUE.

Jo vanhemmalla keskiajalla, ja arvatenkin sitäkin ennen, oli lounaisen ja eteläisen Suomen saaristo- ja rannikkoseuduilla ruotsalainen asutusalue, joka käsitti pääasiallisesti samat seudut, mitkä tänäkin päivänä ovat ruotsalaisten asumat. Tähän tunnettuun ruotsalaiseen asutusalueeseen liittyi varhaisemmalla keskiajalla jatkoina rannikkoalueita, joiden silloisia kansallisuusoloja emme varmuudella tunne, mutta joiden laitoksissa ruotsalainen vaikutus on hyvin tuntuva. Idässä tällainen vaikutusalue ulettui Karjalan perille, lännessä pitkin Itämeren ja Raumanmeren rannikkoja Satakunnan äärille saakka, missä se tapasi Pohjanmaan ruotsalaisen asutuksen. Koska koko tällä alueella tai suuressa osassa sitä tavataan samantapaisia länsiperäisiä ja lähinnä Ahvenanmaan oloihin verrattavia laitoksia, on näyttänyt olevan syytä tässä käsitellä niitä yhdessä koossa.

Ennen linnakaudella tapahtunutta hallinnon keskitystä näyttää Lounais-Suomen rannikkoseuduilla olleen useampia pienten maakuntain tapaisia alueita, joita nimitettäessä käytettiin ruotsalaista liitesanaa land (suomalainen vastine parhaiten "Kaland". "maakunta"). Sellainen oli Kaland, joka alkuaan lienee tarkoittanut pohjoisen Suomen ruotsalaista saaristo- ja rannikkoasutusta yleensä. Nimi mainitaan asiakirjoissa ensi kerran v. 1332.[355] Jo 1347 Kaland esiintyy hallintopiirinä,[356] joka ainakin myöhemmin tarkoitti Vehmaan kihlakuntaa. Myöskin pienemmän alueen nimenä Kalandia käytettiin ja tarkoitti se silloin Uudenkirkon pitäjää.[357]

V.-Suomen erityisinä osina luetellaan v. 1386 Pohjois-Suomi ja Etelä-Suomi ja niiden saaristo ja "Nybigdh".[358] Näistä seuduista ensinmainittu ei alkuaan tarkoittanut koko sitä aluetta, jota sillä nimellä myöhemmin on kutsuttu. Kun v. 1407 mainitaan "kihlakunnan tuomaria Pohjois-Suomessa",[359] niin tarkoitetun alueen ulkopuolelle jäi Vehmaan kihlakunta, jolla samaan aikaan oli toinen kihlakunnantuomari. P.-Suomi siis 1300-luvulla lienee tarkoittanut ainoastaan Maskun kihlakuntaa, johon kuuluvat pitäjät jo varhain muodostivat yhteenkuuluvan oikeus- ja omistusalueen.[360]

Mahdollista on, ettei Etelä-Suomikaan alkuaan ole käsittänyt koko sitä aluetta, jota myöhemmin siksi sanottiin. E.-Suomen ruotsalaisen saariston laitokset näet vanhemmalla keskiajalla huomattavasti erosivat muun E.-Suomen oloista. Pappien ruokalisän maksamisessa saaristossa muinoin noudatettiin toista tapaa kuin mantereella; vanhin tunnettu verokuntalaitos oli eteläisen V.-Suomen ruotsalaisilla alueilla toinen kuin suomalaisilla. On siis mahdollista, että nämä ruotsalaiset seudut ovat muodostaneet suomalaisista alueista maakunnallisesti eroavan alueen.

Pieni Varsinais-Suomen maakunta olisi siten alkuaan ollut vielä melkoista pienempi ja käsittänyt ainoastaan myöhemmän maakunnan suomalaiset seudut, jotka ruotsalaisten seutujen tapaan jakautuivat vielä pariin pienempään osaan (kihlakuntaan).

Sellaisiin oloihin viittaa myöskin E.-Suomen ruotsalaisen saariston muinainen läheinen yhteys läntisen Uudenmaan kanssa. Molemmat nämä seudut kuuluivat papinmaksuissaan samaan Helsinglannin oikeuteen. Ragvald piispan aikana (1309-1321) näitä maksuja koko oikeuden alalla yhteisesti järjestettiin,[361] ja v. 1351 mainitaan Uudenmaan laamannia oikeustoimituksen osallisena Kemiössä V.-Suomessa.[362]

Kun Uusimaa (Nyland) nimitys 1300-luvun alkupuoliskolla varsinaisesti näkyy tarkoittaneen vain Turun linnanpäällikön alaista läntisen Uudenmaan hallintoaluetta[363] ja vasta myöhemmin myöskin Porvoon lääniä ja koko itäistä ruotsalaista ranta-asutusta Viipuriin saakka, ei ole mahdotonta, että aikaisimpaan Nylandin piiriin on kuulunut E.-Suomen ruotsalainen saaristokin.

Edellisen mukaan on siten lounaisimmassa Suomessa ennen linnakaudella tapahtunutta hallinnon keskittymistä ollut kolme neljä pikkumaakuntaa: Kaland, Suomi (Pohjois-Suomi, Etelä-Suomi) ja Uusimaa (läntinen alue). Nämä maakunnat olivat jo varhain jakautuneet pitäjiin, jotka Ahvenanmaan pitäjäin tapaan olivat samalla sekä kirkko- että oikeuspitäjiä (ks. päälukua "Oikeuslaitoksia").

Lounais-Suomen rannikko- ja saaristoseuduilla esiintyy keskiajalla laivakuntia (snæckiolag). Niitä mainitaan kolmessa V.-Suomea koskevassa asiakirjassa myöhemmältä keskiajalta. Ensimäinen asiakirja koskee maariitaa, jota v. 1380 käsiteltiin etsikkokäräjillä Taivassalon laivakunnassa.[364] Toinen asiakirja koskee maanluovutusta, joka samana vuonna tapahtui "laivakunnan käräjillä" Santamalassa ja Nummenkylässä; itse laivakunnan nimeä ei mainita.[365] Näistä tiedoista voidaan päättää, että P.-Suomi 1300-luvun lopussa oli sota-alusten hankkimista varten jaettu laivakuntiin, jotka myöskin olivat oikeuspiirejä; Taivassalon laivakuntaa nimenomaan kutsutaankin "käräjäkunnaksi" (thinglag). Mikäli voi havaita, ei laivakuntajako sovellu mihinkään muuhun tunnettuun aluejakoon. Santamalan laivakuntakäräjillä (Nousiaisissa) käsiteltävä asia koski Lemussa ja Mynämäellä olevia kyliä ja todistajat olivat niiltä seuduilta ja Santamalasta. Taivassalon laivakuntakäräjät käsittelivät Taivassalon asiaa, mutta todistajia oli naapuripitäjistäkin, Rymättylästä saakka, joka ainakin myöhemmin kuului toiseen kihlakuntaankin kuin Taivassalo. Laivakunta ei siis olisi vastannut meidän tuntemiamme pitäjiä eikä kihlakuntia. On jäljellä se mahdollisuus, että laivakunnat olisivat olleet erityistä tarkoitustansa varten muodostettuja vero- ja oikeuspiirejä, joihin olisi kuulunut eri pitäjäin boleja, tai että laivakunta olisi jonkin suuremman piirin osa.

V.-Suomen laivakuntia mainitaan vielä myöhemminkin, Kaarle kuninkaan aikana v. 1450, tällä kertaa alkuperäisessä tehtävässään, kukin laivansa varustajana. Tällöin laivakuntia myöskin mainitaan sekä P.- että E.-Suomessa. Laivakunnista käytetty toisintonimi "kihlakunta" (härad) osoittaa, että itsenäinen laivakuntajako, jos sellaista on ollut, nyt oli hävinnyt ja että laivakunnan tehtävät olivat siirtyneet kihlakunnalle.[366]

Muudan lounaisilla seuduilla keskiajalla ilmenevä ruotsalaisalkuinen laitos oli kolmannes (tridung). Niitä oli täällä kahdenlaatuisia: maakunnan kolmanneksia ja pitäjän kolmanneksia.

Edellisen laatuisista kolmanneksista on ainoastaan kaksi vähäsanaista tietoa, joista toisesta käy ilmi, että V.-Suomessa,[367] ja toisesta, että Satakunnassa on keskiajan lopulla ollut maakunnan kolmanneksia.[368] Kun molemmat nämä tiedot koskevat veronkantoa, lienee mainittuja kolmanneksia pidettävä veronkantopiireinä. Satakunnan kolmanneksia koskevasta tiedosta päättäen olisi kolmanneksilla ollut määrätyt veronmaksuaikansa; ehkäpä juuri verojen määräaikainen perille vieminen oli kolmannesjaon pääkohtia; samanlainen tehtävä oli Ahvenanmaankin tridungeilla.

Pitäjän kolmannekset olivat keskiajalla hyvin tunnettuja etenkin Satakunnassa, missä uuden ajan alussa useat pitäjät (Eurajoki, Eura, Närpöö, Tyrvää, Karkku, Vesilahti ja Lempäälä) olivat jaetut kolmanneksiksi nimitettyihin verokuntiin. P.-Suomessa olivat Lapin, Uudenkirkon molemmat ja Vehmaan molemmat veropitäjät jaetut kolmanneksiin. Mitään muuta kuin alueellista eroa ei voi havaita pitäjäin kolmannesten ja neljännesten välillä. Kaikilla suomalaisilla alueilla ne olivat keskiajan tunnuksellisimpia verolaitoksia; niiden toiminnasta saamme myöhemmin nähdä lukuisia esimerkkejä.

Mutta pitäjän kolmanneksia ja neljänneksiä tavataan myöskin eteläisen Suomen ruotsalaisilla alueilla, vaikka ne siellä jo keskiaikana olivat joutuneet vallitsevan bol-jaon peittoon. Korpossa mainitaan 1460-luvulla neljä ilmansuuntain nimistä bolia sekä lisäksi "tridingsbol", johon näyttää kuuluneen kaksi pienempää bolia; sana kolmannes esiintyy vielä 1539 verokirjassa.[369] Sauvossa uudenajan alussa mainitaan 8 "puoiibolia", jotka myöskin esiintyvät 4 täysibolina.[370] Samanlaista suurempien bolien jakamista pienempiin "puoliboleihin" havaitaan keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa Nauvossa, jonka 5 kokobolia jakautuivat 10 puoliboliin.[371] Näille ilmiöille ei voida löytää muuta selitystä kuin että V.-Suomen ruotsalaiset saaristopitäjät muinoin ovat jakautuneet kolmeen tai neljään (tai useampaan) pääosaan, jotka vuorostaan ovat jakautuneet pienempiin verokuntiin (boleihin). Kolmannes- ja neljännesjaon vanhemmuutta osoittaa se, että bolit aina, mikäli voi havaita, mukautuvat noihin suurempiin verokuntiin. Näitä suurempia boleja on syytä pitää likinnä Ahvenanmaan suurempain markkakuntain ja etäämmästi Ruotsin hundarin neljännesten vastineina.

Myöskin Raaseporin läänin pitäjissä tavataan 1400-luvun puolivälissä vallitsevan bol-jaon ohella kolmannesjako; jokaiselta veroyksiöltä siellä näet kannettiin 1 äyrityinen (koko bolilta 20 äyrityistä) "kolmanneksen nautaa varten".[372] Hundarin neljänneksen nauta luultavasti tässäkin näköpiiriimme ilmestyy.

Porvoon lääni, kuten koko Viipurin linnan alue oli vielä uuden ajan alussa jaettu pieniin 10 veroyksiön muodostamiin nautakuntiin. Mutta Porvoon läänin ja Eänsi-Karjalan pitäjät olivat sen ohella jaetut myöskin neljänneksiin; näillä neljänneksillä oli puheena olevana aikana vielä pieni tehtävä liikenne- ja käräjälaitosten ylläpitämiseksi, muuten ne jo kokonaan olivat menettäneet merkityksensä.[373] Merkillinen tähän kuuluva muinaismuisto kuitenkin oli säilynyt Viipurin pitäjässä. Tämä pitäjä oli jaettu neljään neljännekseen, joissa kussakin oli kaksi tectemen nimistä miestä, jotka maksoivat kruunulle 4 1/2 markkaa kustakin neljänneksestä erityistä rahaveroa (tecktepnr).[374] Nämä omituiset veronmaksajat ovat muinaisia vanhoja veronkantajia. Kustaa Vaasan kirjelmässä v:lta 1558 Viipurin läänin asukkaille luetellaan "Tächtemen" muitten rahvasta rasittavain virkamiesten joukossa.[375] Voidaanpa vielä sanoa, minkälaisen verokunnan veroja nämä veronkantajat ovat koonneet. Viipurin pitäjässä oli uuden ajan alussa päälle 12 nautakuntaa, mutta paljon aikaisemmin siellä oli ollut vain 8 nautakuntaa, jotka kukin suorittivat linnaan lehmän. Pitäjän 8 veronkantajaa ovat varmaan olleet noiden 8 nautakunnan virkamiehiä. Sen tiedämme siitäkin, että Viipurista länteen olevalla rannikolla jo v. 1347 oli "tsekth" nimisiä pieniä verokuntia tai veroyksiöitä, joiden kunkin tuli suorittaa kuninkaalle leiviskä voita.[376] Varhaisempaan keskiaikaan näyttää kuuluvan se verokunta, josta "tectemen" nimiset veronkantajat olivat nimensä saaneet. Ymmärtääksemme 1300-luvun "tsekth" on ollut nautakunta tai sen edeltäjä.

Mutta tämä verokunta veronkantajineen on ruotsalaista juurta. Muutamain Ahvenanmaan (Ekkerön, Lemlannin, Lumparlannin ja Föglön) markkakuntain nimityksenä käytetään v. 1531 sanaa "techia" ja Uplannin laissa on hundarin neljänneksissä toimivilla kuninkaan veronkantajilla nimi "tækimæn".[377] Asiallisestikin Viipurin pitäjän kantopiirit ja kantomiehet vastaavat ruotsalaisia oloja — yksi todistus lisää L.-Karjalan rannikon muinaisesta ruotsalaisuudesta.

Edellisestä on jo ilmennyt, että koko tässä käsiteltävällä alueella on keskiajalla ollut käytännössä pitäjän neljännestä (kolmannesta) pienempi veroalue, jolla eteläisessä V.-Suomessa ja L.-Uudellamaalla on ollut nimi bol, ja idempänä nautakanta (nöt[s]lag).

Ruotsalaisessa V.-Suomessa bolit uuden ajan alussa yleensä olivat pieniä ja erosivat jyrkästi suomalaisten alueitten suurista verokunnista, joita myöskin sanottiin boleiksi. Ruotsalaiset bolit olivat vanhoja, maahan juurtuneita alueita, joilla usein oli itsenäiset nimet. V:n 1413 tiliotteissa esiintyy samassa maakunnassa 54 bolin ryhmä, joka todennäköisesti tarkoittaa ruotsalaisia boleja.

Nauvon 10 bolista vv. 1463-1464 oli 9 sellaista, joihin kuului 8 veroyksiötä kuhunkin;[378] myös Kemiön 20 bolia uuden ajan alussa olivat mitkä hiukan vaille mitkä hiukan päälle 8 veroyksiön kokoisia (19 bolin keskimäärän 8 1/2 veroyksiötä).[379] Vanhimpain säilyneitten tilien mukaan oli Kemiössä ja Paraisissa kunkin 8 täysiveron suoritettava kinkerikuorma veroheiniä.[380] Sauvossa ja Kemiössä näyttää 3 markanmaata tehneen täysiveron ja siis 8 täysiveroa 24-markkaisen kunnan (bolin).[381] On siis joitakin jälkiä siitä, että V.-Suomen ruotsalaisen alueen bolit ovat sisältäneet 8 veroyksiötä, niinkuin Ahvenanmaan nautakunnat.

Raaseporin läänin aluejärjestelmästä on 1413 v:n tiliotteissa seuraava merkintä:[382]

Rasborgz län Nyland

Sokner — 8 — Bol — 102 — |: mantal 1 011 man

L.-Uudenmaalla oli 1400-luvun alussa niinkuin myöhemmin lukuisia pieniä boleja; v. 1413 niiden luku oli 102, v:sta 1451 uuden ajan alkuun saakka tarkalleen 97 1/2. Kun 1 011 miehellä v. 1413 selvästi on tahdottu merkitä silloisia veroyksiöitä, oli Raaseporin läänin silloisten bolien keskimääräinen koko likimmiten 10 veroyksiötä. Kymmenosainen verolasku oli muinoin käytännössä myöskin Porvoon läänissä ja Karjalassa. Muissa suhteissa Raaseporin läänin bolit muistuttavat läntisempäin ruotsalaisten alueitten boleja: sisälsivät verraten pienen veroyksiöluvun ja myöhemmistä nimistään päättäen olivat hyvin pysyviä alueellisia yhdyskuntia.

V:n 1451 tileissä Raaseporin bolien luku on muutamaa pienempi kuin ennen, mutta bolit esiintyvät nyt tasan 20 veroyksiötä sisältävinä, niin tasamääräisesti 20, ettei sitä voi selittää muuten kuin verottajan järjestävän käden laatimaksi. Vuosien 1413 ja 1451 välillä on Raaseporin läänissä varmaan tapahtunut uusi veronlasku, jossa veroyksiömäärä on ylennetty kaksinkertaiseksi vanhempaan yksiömäärään verraten — rahan alenneeseen arvoon nähden se saattoi todellisuudessa olla veronalennus — ja 10-jako muutettu 20-jaoksi.[383]

20-jakoinen bol oli kumminkin ainoastaan laskettu bol; asiakirjoissa määrätään bol-luku veroyksiöluvun perusteella, siten että 20 yksiötä luetaan boliksi.[384] Tällä tavoin suoritettiin varsinainen bol-vero (karjavero). Mutta bol-kestitys suoritettiin alueellisten (vanhain) bolien mukaan, kuten ilmenee verokirjoista, joissa näistä boleista nimenomaan huomautetaan, etteivät kaikki bolit ole yhtä suuria, vaan että muutamissa boleissa oli 20, toisissa vain 12 tai 9 "bol- miestä".[385]

Itäisempäin rannikkoalueiden 10-osaiset nautakunnat olivat nautakun- yleensä laskettuja nautakuntia s.o. niillä oli ainoastaan verollinen, vaan ei asutuksellista merkitystä. Yhdestä Karjalan kylästä saattoi osia kuulua useampaan nautakuntaan. Suomalaisilla alueilla ruotsalainen vaikutus vihdoin häviää.

Vielä on selvitettävä puheenaolevain meriseutujen perustavia veroyksiöitä koskeva kysymys.

Vanhin tunnettu veroyksiö on koko vyöhykkeellä samanniminen ja samanlaatuinen kuin Ahvenanmaalla: veromarkka.

Tätä veroyksiötä (markaskatt, skattmark) mainitaan Suomessa ja Raaseporin läänissä jo vanhemmalla keskiajalla, vieläpä melkoista laajemmalla alalla kuin meille tunnetussa ruotsalaisessa asutuspiirissä.[386] Mitään erotusta tämän alueen ja Ahvenanmaan vanhimpain veromarkkain välillä ei voi havaita. Myöskin ostomarkat esiintyvät puheenaolevalla alueella (tapaukset 10, 11 ja 13) mutta veromarkan ja ostomarkan välillä on ainakin Uudellamaalla erotus suurempi kuin Ahvenanmaalla.

Vielä paljon myöhemmin tavataan maan markoituksen jälkiä tutkittavalla alueella. Varsinais-Suomen vanhimmassa maakirjassa niitä vilisee. Nauvon Lökholmin asukkailla ei ollut peltoja eikä niittyjä, vaan he maksoivat veronsa markkaluvun (marktal) perusteella, kultakin markkaluvulta 6 penninkiä.[387] Samoin maksettiin kahdelta Taivassalon saarelta veroa kultakin markan arvolta 6 penninkiä.[388] 6 ruotsal. penninkiä vastasi tanskalaisessa laskussa 8 penninkiä eli äyrityistä, joten tässä tapauksessa vero alkuaan luultavasti oli markkajärjestelmän tavallinen: äyrityinen markalta. Sekä pohjoisen että eteläisen V.-Suomen rannikkoseuduilla kylämittauksen ulkopuolelle jääneitä maakappaleita, kuten niittyjä, saaria ja moisioita, yleisesti verotettiin arvonsa mukaan, siten että suurimmassa osassa aluetta maksettiin äyri kultakin 10 markan arvolta,[389] mutta Kemiön-Perniön alueella äyri kultakin 6 markan arvolta.[390] Näissä tapauksissa näkee selvästi, ettei verotettava arvo ole johdettu verosta, vaan päinvastoin; yhtä selvää on, että markat näissä tapauksissa ovat käypiä hintoja, ostomarkkoja, ja että 10 ja 6 markkaa edustavat yhtä alkuperäistä veromarkkaa.

Perniön takaisilla seuduilla (Muurlan läänissä) tavataan markkajärjestelmän jatkuvaa kehitystä hyvin valaisevia esimerkkiä. Veroa otettiin täälläkin äyri 6 markan arvolta, mutta ei maanarvolta sinänsä, vaan tankojärjestelmään sovitetulta arvolta (kultakin 6 markan tangolta 1 äyri, 12 markan tangolta 2 äyriä j.n.e.). Samaa tapaa noudatettiin muutamissa Perniänkin kylissä.[391]

Kun tankojärjestelmäkin V.-Suomessa, niinkuin seuraavassa pääluvussa osoitetaan, mukaantui maan markoittamiseen, siten että tanko alkuaan vastasi veromarkkaa, on odotettavaakin, että myöskin tangon verona varsin yleisesti täällä tavataan tanskalaista äyrityistä vastaavat 6 penninkiä[392] tai (vanha) äyrityinen[393] tai sen myöhempi vastine äyri. Näitä tapauksia on maakirjassa niin lukuisasti, ettei niiden luetteleminen tässä voi tulla kysymykseen.[394]

Huvittava on Rymättylän Ovensaaren kylän suorittama vero, jota maksettiin äyrityinen tangolta ja kutsuttiin "sovittelupenneiksi";[395] se näyttää tarkalleen vastaavan Ahvenanmaan omituisia epäparimarkkoja ja jäännösäyrityisiä. Kuinka kotoinen tuo vanha markkaverosuhde 24:1 on ollut V.-Suomessa keskiajalla, havaitaan siitäkin, että useissa pohjoisen V.-Suomen pitäjissä uuden ajan alussa maksettiin työrahoja kultakin pääveron markalta äyrityinen.[396]

Täten olemme havainneet markkajärjestelmästä selviä jälkiä V.-Suomessa keskiajan varhaisemmalta kaudelta alkaen uudelle ajalle saakka. Näitä jälkiä olemme tavanneet maakunnan ruotsalaisilla ja niiden läheisillä suomalaisilla alueilla, varsinkin eteläisessä V.-Suomessa. Varmana on pidettävä, että lounaisen Suomen markkajärjestelmä on samanlaatuinen ja kehittynyt samanlaisissa oloissa ja samaan aikaan kuin Ahvenanmaan markkajärjestelmä. Suomalaisille seuduille tämä järjestelmä on levinnyt ruotsalaisista naapuriseuduista, sillä kuten seuraavassa pääluvussa näytetään, suomalaisilla seuduilla on aikaisemmin ollut vallalla "koukku"-järjestelmä.

Raaseporin läänissä käytettiin veromarkkoja ("skattmark", "markland") veroyksiöinä vielä uuden ajan alussa. Niistä olivat bolit muodostetut. Veromarkat täällä olivat alkuaan kaikissa suhteissa samanlaiset kuin lännempänä, mutta ennen 1400-luvun puoliväliä nostettiin täällä markkaluku kaksinkertaiseksi. Sellaisina, miksi Raaseporin veromarkat tämän veronlaskun kautta muodostuivat, ne pysyivät vielä uuden ajan alussa; ne siis eivät silloin olleet tavallisia rahakurssin vaihteluja seuraavia ostomarkkoja, vaan edustivat vanhempaa kantaa.[397]

Porvoon läänissäkin näyttää markkajärjestelmä olleen perivanha. Kun v. 1327 Stensbölen tila Porvoossa myydään "täydestä hinnasta",[398] niin sillä arvattavasti tarkoitetaan tilalla silloin ollutta pysyvää, kiinteää arvoa — markkalukua. Varsinaisia veromarkkoja ja samalla ostomarkkoja — mainitaan Porvoon läänissä vv. 1404 ja 1421.

Uuden ajan alussa Porvoon läänissä ilmenee omituisia veroyksiöitä. Läänin vanhimmassa verokirjassa selitetään talonpoikain maksavan rahaveroa ja muitakin veroja miesluvun eli "talonpojan rikkauden" mukaan, johon laskettiin kaikki talonpojan "irtaimisto" (lösöre), ja veroselityksessä lisätään, ettei Porvoon läänissä ollut koskaan toimitettu mitään muuta veronlaskua, vaan on jokainen pitäjä tiennyt tekemästään sopimuksesta, kuinka monta mieslukua siellä piti olla ja kuinka paljot kunkin miesluvun tuli maksaa.[399]

Täällä siis ei veroa maksettukaan maaomaisuudesta, vaan arvioidusta irtaimesta omaisuudesta. Minkälainen omaisuus tuli arvioitavaksi ja millä perusteella arvioiminen tapahtui, siitä Satakunnan verokirjat antavat tietoa. Satakunnassa näet ennen Kustaa Vaasan uutta veronpanoa otettiin rahavero talonpoikain "irtaimistolta", johon luettiin "elävä karja"; tämä irtaimisto arvioitiin "veromarkoiksi" siten, että yhdeksi veromarkaksi luettiin:

2 hevosta 8 hiehoa pari härkiä 32 lammasta 4 lehmää

ja kultakin sellaiselta veromarkalta suoritettiin veroa 2 äyriä.[400] Tämä karjamarkkavero oli maakunnan varsinainen päävero, ja tuotti kruunulle 2-3 kertaa enemmän kuin maaluvun mukaan otettu rahavero.

Samantapainen karjamarkkaluku kuin Satakunnassa oli uuden ajan alussa käytännössä myös Pohjanmaalla rahaveron maksamisessa. Verorahat, mm v:n 1540 verokirjassa selitetään, suoritetaan veromarkkaluvuttain ja luetaan veromarkkaan kaikki, mitä talonpoika omistaa irtainta ja kiinteää, tapahtuneen veronlaskun mukaan. Irtaimistoon luettiin täällä härät, lehmät, hiehot, lampaat tai kutut, ohrat, rukiit, maltaat, jauhot y.m., joista kukin seuraava ryhmä teki veromarkan:

2 härkää 3 puntaa rukiita 4 lehmää 4 " ohria tai maltaita 20 hiehoa 3 tynn. suoloja 20 lammasta tai kuttua

ja suoritettiin kultakin veromarkalta veroa 1 äyri.[401]

Karjanomistamista on muistontakaisista ajoista saakka käytetty veropohjana. Ruotsissa jo Gotlannin laki määräsi, että verot maan tarpeita varten oli maksettava maamarkkain ja irtaimiston (karjan) mukaan. Länsi-Göötanmaan lain myöhemmän lisäyksen mukaan oli 3 karjamarkan omistaminen ja äyrityisen kylvö täyden verokykyisyyden mitta.[402] Keski-Europassa karjanomistusverot olivat sangen vanhoja,[403] ja Ruotsissa sellaista mainitaan Margareta-kuningattaren aikana. Keskiajalla karja sitäkin paremmin sopi yleisen omaisuusverotuksen esineeksi, kun sillä yleisenä maksuvälineenä oli pysyvä kiinteä hinta, joka vain hitaasti muuttui. Tuskinpa "talonpojan rikkautta" paremmin olisi voitu arvostellakaan kuin karjan mukaan. Luultavaa kuitenkin on, ettei varsinaista karjaverotusta Suomessa keskiajalla yleisemmin käytetty, koskapa sitä vain harvoin mainitaan.

Karjan arvio keskiajalla oli samalla myöskin verraten oikea maan arvio. Keskiajalla kuului — ja kyläomistuksen vuoksi täytyi kuulua — määrätyn suuruiseen tilaan määrätyn suuruinen karja. Niinpä lampuotitiloilla silloin tavallisesti pidettiin määrätynsuuruinen karja. Senvuoksi siirtyminen karjamarkoista varsinaisiin maamarkkoihin Porvoon läänissä 1540-luvun alussa ei ollut mikään mullistus. Päinvastoin näyttävät maamarkat täällä niinkuin muuallakin olleen alkuperäisiä ja karjamarkoitus vain ikäänkuin maamarkoituksen täydennys.

Todellisuudessa olivat maahan perustuvat veromarkat Porvoon läänissäkin muitten veroyksiöiden, etupäässä savujen, perusteena. Savujen suuruus määrättiin veromarkoissa ja kun lukuisissa tapauksissa samassa kylässä tavataan kolme 1\3, neljä 1/4, viisi 1/5, kuusi 1/6 vieläpä seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, yksitoista ja kaksitoista 1/7, 1/8, 1/9, 1/10, l/11 ja 1/12 veromarkan suuruista savua, niin on selvää, että nämä osat ovat kuuluneet samaan kokonaisuuteen, muodostaneet täyden veromarkan.[404] Erittäin huomattavia ovat myöskin Porvoon läänin veromarkkain hintailmoitukset, joiden mukaan monessa kylässä veromarkan hinta oli tuo muinaisaikoja muistuttava 24 markkaa, harvoin yli 40 ja harvoin alle 9 markkaa, mutta yleensä samoilla seuduilla hyvin tasainen.[405] Tällöin oli siis läänissä olemassa vielä vanhat veromarkat ja ostomarkat. Mullistuksen Porvoon läänin vanhoissa oloissa sai aikaan vasta se Kustaa Vaasan toimi, jonka kautta pitäjäin vanhat maamarkkaluvut, 64-75 veromarkkaa pitäjässään, nostettiin pian kolminkertaisiin määriin.[406] Sen kautta tämä veroyksiö menetti viimeisetkin yhdykkeensä muinaiseen markkajärjestelmään.

Tutkittavan alueen myöhemmistä veroyksiöistä, joita uuden ajan alussa mainitaan, ei tässä tarvitse pitkältä puhua.

Varsinais-Suomessa niitä olivat savu (rök) ja täysivero (fullgerd). Näistä on edellinen muinaisen täysitilan (bolin, koukun) myöhempi vastine ja lähinnä verrattava Ahvenanmaan vanhoihin täysiveroihin; asian tärkeyden vuoksi otetaan "savun" muodostaminen tuonnempana erikseen selvitettäväksi. Täysivero oli myöhäissyntyinen taloluku (miesluku), jonka mukaan päivätöitä, linnanajoja ja hyvin yleisesti myös nimismiesveroa suoritettiin. Muutamissa jo ennen mainituissa tapauksissa V.-Suomen täysivero kumminkin selvästi esiintyi ahvenanmaalaisen täysiveron tai V.-Suomen savun tehtävässä. Sauvossa ja Kemiön ulkosaaristossa (Kyrkosundskärissä) on sangen merkillisiä jälkiä siitä, että täysiveroon luettiin määrätty luku markanmaita; jälkimäisessä seudussa 3 markanmaata teki täysiveron, joten 24 markanmaasta (bolista) tuli 8 täysiveroa;[407] on siis luultavaa, että V.-Suomenkin, ainakin sen ruotsalaisissa osissa, täysiveroluku alkuaan oli markkajärjestelmän mukainen, vaikka nimitys myöhemmin tarkoitti todellista talolukua.

Raaseporin läänin boleissa suoritettiin suurin osa veroja veromarkkain mukaan, mutta bol-kestityksessä oli miesluku (mantal) veroyksiönä.[408] Tämä uusi miesluku oli pian kahta vertaa suurempi kuin v:n 1413 veromarkkaluku eli vanha miesluku (1011) ja suunnilleen yhtä suuri kuin myöhempi veromarkkaluku, josta se kuitenkin Espoossa ja Lohjalla melkoisesti poikkesi — merkki uutisasutuksesta tai suomalaisesta väestöstä. Tärkein erotus verokunnan molempain veroyksiöiden välillä oli siinä, että 1400-luvun puolivälistä alkaen veromarkat olivat ainoastaan laskettuja veroyksiöitä, mutta miesluku varmaan oli — tai oli verraten äsköisin ollut — todellinen taloluku.

Porvoon läänissä uuden ajan alussa käytettiin kolmea veroyksiötä, jotka edustivat verotuksen ja asutuksen kolmea eri astetta ja aikakautta. Ne olivat vanha miesluku, josta jo on ollut puhetta, täysivero (fullskatt) ja savu (rök).[409] Näistä ensinmainittu vastaa vanhinta markkavero-lukua. Täysivero oli myöhempi veromarkka, jonka mukaan ruoka-, karja- ja muitakin veroja suoritettiin, ja savu myöhäisin, todellinen talollisluku, jonka perusteella maksettiin erinäisiä päivätyöveroja ja osa nimismiesveroa.

Täysivero ei siis ollut mikään Kustaa Vaasan verouudistuksen tuoma laitos. Täysiverot esiintyvät jo vanhimmassa tunnetussa maakirjassa vanhan miesluvun rinnalla; ne olivat keskenään hyvin eri arvoisia, miten varmaan ei olisi ollut asian laita, jos ne olisivat kokonaan uutta maayksiötä edustaneet; vihdoin savut uuden verotuksen jälkeenkin osittain luontevasti ryhmittyivät täysiksi veromarkoiksi, niinkuin jo edellä on huomautettu, osittain sisälsivät yksinäisiä epätasaisia täysiveron murto-osia. Sellainen ei näytä uudelta maanjaolta, mutta kyllä hyvin vanhalta. Kustaa Vaasan verouudistus näyttää olleen siinä, että pääveroakin ruvettiin ottamaan täysiverojen mukaan ja että kylän keskinäisellä tangoituksella kunkin talon vero ja peltoala saatettiin sopusointuun keskenänsä.

Porvoon läänin verotusjärjestelmä oli sama, joka oli käytännössä koko Viipurin linnaläänin muinaisella alueella. On kuitenkin tärkeitä eroavaisuuksiakin havaittavissa Porvoon läänin ja varsinaisen Viipurin läänin välillä. Tarkastaessa Karjalan puolen vanhimpia verokirjoja huomaa,[410] että verot eli täysiverot (skatt, fullskatt) täällä edustavat sangen vanhoja veromarkkoja, luultavasti samanlaisia kuin Porvoon läänin vanhat miesluvut, ja savut eli suitsut (rök) todellista talo- tai isäntälukua.[411] Täällä siis vanhimmat ja uusimmat veroyksiöt rinnan olivat käytännössä. Mutta "verot" Karjalassa olivat ilmeisesti vieraita laitoksia. Ne eivät täällä, paitsi ehkä L.-Karjalan rannikolla, perustuneet asutukseen ja maanomistukseen, niinkuin ruotsalaisilla alueilla oli tapa, vaan verottaja muodosti täysiveroja ja nautakuntia ainoastaan veron laskua silmällä pitäen; samaan veroon saattoi kuulua taloja eri kylistä ja samasta kylästä saattoi osia kuulua eri nautakuntiin.

Kaikilla karjalaisilla ja hämäläisillä alueilla se oli yleinen tapa, joka ne selvästi erotti ruotsalaisista ja lounaissuomalaisistakin alueista. Tämän ilmiön, niinkuin monen muunkin keskiajan yhteiskunnallisen seikan syvimpänä syynä oli ruotsalaisen yhteiskunnan perustuminen maanomistukseen ja peltoviljelykseen, karjalais-hämäläisen taas heimokuntaisuuteen ja metsätalouteen. Ruotsalaisten alueitten vanha verotus oli täydellinen maanomistus- ja asutusjärjestelmä, karjalaisen alueen verotus oli vain laskuopillinen järjestelmä. Varsinaisilla karjalaisilla seuduilla tämä verotustapa tosin ei rikkonut vanhaa pitäjälaitosta, vaan mukautui siihen. Mutta Savossa, joka kaiketi suurimmaksi osaksi tuli asutetuksi historiallisena aikana ja missä verotuksella ei ollut tiellään vanhempia laitoksia, nuo matematiset veroyksiöt ja -alueet esiintyivät aivan puhtaina: määrätty luku jousia tai arvioitu määräsato kaskista laskettiin veroksi, 10 veroa kymmenkunnaksi (nautakunnaksi), 6 kymmenkuntaa neljänneskunnaksi, neljä neljänneskuntaa pitäjäksi, 5 pitäjää kihlakunnaksi tai lääniksi.[412] Savon vanhat veropitäjät olivat Pellosniemi, Visulahti, Juva, Sääminki ja Rantasalmi.

Näin kohtasivat äärimmäisyydet toisensa: puhtain ruotsalainen verotusjärjestelmä suomalaisimman yhteiskunnan.

2. ALA- JA YLÄ-SATAKUNTA.

Jo varhaisena keskiaikana on ollut melkoinen ero Ala-Satakunnan ja Ylä-Satakunnan välillä.[413]

Jätämme sikseen kysymyksen, onko Ala-Satakunta koskaan ollut hämäläisten heimoaluetta ja ovatko sen suomalaiset asukkaat hämäläistä sukuperää. Joskin niin olisi laita, niin jo varhain keskiajalla Ala-Satakunnan seudut varmaan muodostivat oman asutus- ja viljelysalueen, joka selvästi erosi hämäläisistä alueista.

Ensimäisinä kristillisinä aikoina Ala-Satakunnan asutus näyttää läheisesti liittyneen Varsinais-Suomen asutukseen. Vanhin kirkollinen verotus oli molemmilla näillä alueilla aivan samanlaatuinen — molemmissa oli vallalla "suomalainen" ja "ruotsalainen oikeus" —, mikä edellyttää samanlaisia asutus- ja talousoloja.

Linnakauden alussa Ala-Satakunta ilmeisesti kuului Turun päälinnan alueeseen. Siihen viittaa sekin, ettei Satakuntaa mainita lounaisen Suomen läänejä ja hallintopiirejä lueteltaessa v. 1326, niinkuin varmaan olisi tehty, jos Satakunnassa olisi erityinen lääni ollut. V. 1331 Satakunnan hallintoaluetta kuitenkin jo mainitaan, joten sen syntyminen lienee niinä vuosina tapahtunut.

Varsinais-Suomen ja Ala-Satakunnan muinaista hallinnollista yhteyttä todistavat vielä samanlaiset veroyksiöt (bolit, savut), jotka 1400-luvun alussa olivat käytännössä kummallakin alueella.

Ala-Satakunnalla ei muinoin ollut selvää rajaa Varsinais-Suomea vastaan, vaan oli rajatienoiila alueita, jotka tavallaan kuuluivat kumpaankin maakuntaan. Yläneen ja Orippään asutukset olivat uuden ajan alussa Pöytyän kirkkopitäjää, mutta Pyhäjärven lähellä olevat Yläneen kylät sekä Orippää kuuluivat oikeudellisesti ja hallinnollisesti Ala-Satakuntaan, jonne luonnon- ja asutusolot niitä yhdistivät. Koko Pöytyän kirkkopitäjä luettiin eräässä v. 1540 laaditussa luettelossa, joka edustaa sangen vanhoja oloja, Ala-Satakunnan provastikuntaan.[414] Honkilahti Pyhäjärven länsipuolella oli Euran aluetta, mutta uuden ajan alussa maksoivat Mestilän ja Mannilan kylät Honkilahdella veronsa Turun linnaan.[415] Hinnerjoen asutus taas kuului kirkollisesti Laitilaan (V.-Suomeen), mutta verollisesti Lapin pitäjään. Lapin veropitäjä itse keskiajalla luettiin milloin Satakuntaan (1413), milloin V.-Suomeen (1463 ja myöhemmin), mutta kirkollisesti suuri osa Lappia kuului Eurajokeen Ala-Satakunnassa. Tällainen rajaolojen epävakaisuus osoittaa, ettei varmaa erotusta V.-Suomen ja Ala-Satakunnan välillä keskiajalla ollut olemassa.

Toiselta puolen Ylä-Satakunta muinoin jotakuinkin jyrkästi erosi Ala-Satakunnasta. On tunnettua, että Ylä-Satakunnan kieli melkoisesti poikkeaa Ala-Satakunnan vanhain pesäseutujen kielestä. Kansantavoissa on näiden maakunnan osain välillä ollut eroa, minkä voi päättää esim. siitäkin, että uuden ajan alussa koko Ala-Satakunnassa käytettiin kyntöjuhtana härkäparia, Ylä-Satakunnassa taas hevosta; v. 1539 oli Ala-Satakunnassa ynnä Tyrväällä 2942 härkää, koko Ylä-Satakunnassa (ilman Tyrväätä) sitävastoin vain 36.[416]

Yhtä selvästi Ylä-Satakunnan vero-olot vanhemmalla keskiajalla erosivat Ala-Satakunnasta: Ylä-Satakunnassa käytettiin maanveroyksiönä "koukkua" ja vanhimmat kirkolliset verot suoritettiin siellä "Kyrön (Hämeen) oikeuden" mukaan, suureksi osaksi turkiksissa. Ylä-Satakunnan erämaatkin olivat toisella taholla kuin Ala-Satakunnan.[417]

Ylä-Satakunnan ja Hämeen muinainen yhteenkuuluvaisuus on jo kauan ollut tunnettu. Saattaa kuitenkin olla syytä hiukan lähemminkin osoittaa tuon yhteyden laatua.

Useat seikat osoittavat Ylä-Satakunnan muinoin lähinnä Sääksmäen Hämeen kanssa muodostaneen yhteenkuuluvan asutus- ja omistusalueen. Sääksmäen Ritvalan ja Jutikkalan eräpalstoja oli muinoin Satakuntaan luetuilla Keuruun vesillä ja Tyrvännön kyläin lähellä Hämeenlinnaa tiedetään keskiajalla omistaneen eräpalstoja keskellä Kangasalaa.[418] Satakunnan erämaitten joukossa keskiajan lopulla mainitaan myös Sääksmäen ja Saarioisten 10 miehenalaa.[419] Vanhat olot saattavat olla syynä siihen, että Sääksmäen Hämeen kirkkopitäjät uuden ajan alussa luettiin samaan provastikuntaan kuin Ylä-Satakunnan pitäjät.[420] Myöskin Hämeen ja Ylä-Satakunnan vähitellen syntynyt raja todistaa pikemmin näiden seutujen muinaista yhteyttä kuin eroa. Muudan suur-Sääksmäen vanhoja hallintopitäjiä oli Kangasala. Ylisen Satakunnan eristyessä Hämeestä Kangasalan pitäjä otettiin Satakunnan puolelle. Koska Kangasalan verokunnilla oli erämaankappaleita itäpuolella Längelmävettä ja sieltä myöskin käytiin Kangasalan kirkkoa, joutuivat ne kappaleet, s.o. nykyinen Kuhmalahti, Satakuntaan. Niinikään joutui Satakunnan maakunta tekemään pitkän kielekkeen poikki Roineen ja Mallasveden aina Hauhon rajaan saakka, koska siellä oleva Ruokolan neljänneskunta maksoi veronsa Kangasalle, vaikka kirkollisesti kuului Pälkäneeseen, jonka kirkon itäpuolella osa neljänneskuntaa oli. Toiselta puolen joutuivat Kulsialan vanhat erämaankappaleet maksamaan veronsa Hämeeseen ja luettiin siis Hämeen maakuntaan, vaikka kirkollisesti kuuluivat Orihveteen (Kangasalaan). Tällä tavoin tulivat Häme ja Satakunta keskiajalla tekemään toistensa alueille syviä leikkauksia, jotka osittain vielä tänäkin päivänä näkyvät kartalla.

Merkilliseen välitysasemaan näkyvät keskiajalla Tyrvään ja Karkun seudut jääneen. Nämä seudut muodostivat ikivanhan Saastamalaksi kutsutun asutusalueen, jonka kalastuspaikkoja Pohjanlahden rannalla jo v. 1303 mainitaan "Sastamall" nimellä (nyk. Merikarvia). Seurakuntana Saastamalaa mainitaan ensi kerran v. 1328, ja yhtä vanha se lienee maallisenakin pitäjänä. Myöhemmin tämä suurpitäjä esiintyy kahtiajakautuneena tai kaksiosaisena: Yli-Saastamalana (Karkkuna) ja Ala-Saastamalana (Kallialana, Tyrväänä), joita mainitaan v:n 1390 aikoina.[421] Saastamalan alue luettiin uuden ajan alussa Ylä-Satakuntaan, ja sekä Tyrväällä että Karkussa oli maaveroyksiönä koukku. Siitä päättäen olisi siis Saastamalan alue kuulunut hämäläiseen alueeseen.

Muutamissa suhteissa kuten vetohärkien käyttämisessä oli puheenaoleva seutu Ylä- ja Ala-Satakunnan välittäjä. Karkussa oli v. 1539 härkiä vain 19, mutta Tyrväällä 138, siis paljon enemmän kuin Karkussa, mutta kuitenkin suhteellisesti melkoista vähemmän kuin yleensä Ala-Satakunnassa.

Toisissa kohdin sitävastoin Saastamala ilmeisesti kuului Ala-Satakunnan viljelyspiiriin. Vanhin kirkollinen verotus oli sekä Tyrvään että Karkun puolella samanlainen kuin Ala-Satakunnankin suomalaisilla seuduilla. Saastamalaisten ikivanhoja takamaita oli, niinkuin alisenkin Satakunnan muinaisten pitäjäin, meren puolella Kokemäen ja Huittisten kalavesien ja takamaitten pohjoispuolella.[422]

Ylä-Satakunta erotettiin Hämeestä ja yhdistettiin samaksi lääniksi Ala-Satakunnan kanssa todennäköisesti 1300-luvun alulla. Satakunnan lääni mainitaan ensi kerran v. 1331.[423] Siitä alkaneet yhteiset vaiheet keskiajan kuluessa ehtivät paljonkin muuttaa vanhoja oloja ja sulattaa yhteen alkuaan erilaisia asutusaloja.

3. POHJANMAA.

Etelä-Pohjanmaan rikkaista esihistoriallisista muistoista huolimatta sikäläinen historiallinen asutus näyttää uutismaalta, jos sitä verrataan Lounais-Suomen ikivanhoihin viljelyksiin. E.-Pohjanmaan kylänimistö uuden ajan alussa muistuttaa suurelta osaltaan etelämpäin seutujen nuorempain asutusten nimistöä. Närpööstä etelään olevat rannikkoseudut luettiin v. 1303 Hämeen — todennäköisesti hämäläisen Ylä-Satakunnan — metsiin, joiden asuttamista Hämeen vouti johti.[424] Yläsatakuntalaiset vielä uuden ajan alussa harjoittivat erämaan käyntiä Suupohjan jokilatvoilla, ja satakuntalaiset ja hämäläiset retkeilivät pohjan pitkille perille ohi E.-Pohjanmaan, jonka omat erämaan oikeudet asutuksen nuoruuden vuoksi olivat verraten ahtaat. E.-Pohjanmaalla ei havaita niin selviä aluerajoja eikä sellaista hallinnollista itsenäisyyttä kuin vanhemmilla heimoalueilla. Ennen Korsholman linnan perustamista, mikä tapahtui jonkun verran vuotta 1374 aikaisemmin, Pohjanmaan rannikkokaupan valvonta ja nähtävästi Pohjanmaan koko hallinto oli jätetty Satakunnan voutien huoleksi. E.-Pohjanmaan vanhin asutus on tästä päättäen siirtolaisasutusta, vaikkemme tarkemmin tunne sen syntymisaikaa ja alkukotia. Tuoksi alkukodiksi lienee parhailla syillä ajateltu Ylä-Satakuntaa.

E.-Pohjanmaan asutus ei kuitenkaan ole aivan nuori, vaan on sillä ikää ainakin Ruotsin vallan ensi ajoista saakka. Todistuksena siitä sekä samalla tämän asutuksen hämäläisperäisyydestä on E.-Pohjanmaalla uuden ajan alussa maksettavain piispankymmenysten suorittamistapa. Lounais-Suomen ruotsalaisilla seuduilla maksettiin vanhimmista ajoista saakka piispanveroksi nokkaverovoita henkiluvun mukaan ja samaa maksutapaa noudatettiin yleensä kaikkialla E.-Pohjanmaalla Närpööstä Pyhäjoelle saakka. Mutta maakunnan sydämessä, Kyrönjoen varrella Ylistarosta alkaen Vähäänkyröön (Alastaroon) saakka, ja Ilmajoen, Laihian ja Lapuan kirkkojen paikkeilla oli kolmisenkymmentä kyläkuntaa käsittävä asutusseutu, jossa nokkaverovoin sijaan suoritettiin "kilttirahoja" maayksiön perusteella. Tästä voidaan päättää, että tämä seutu todennäköisesti oli hämäläis-yläsatakuntalaista, sillä ainoastaan hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla tavataan "kiltti" ja "kilttirahat" samanlaisessa merkityksessä.[425]

Suurten erämaiden muusta Suomesta erottamina, maansa omituisissa luonnonoloissa eläen ja sen erityisiin elinehtoihin mukautuen Suupohjan suomalaiset, niinkuin toisissa oloissa ja toisella taholla savolaiset, jo varhain kehittyvät omaksi historialliseksi heimoksi vanhempain esihistoriallisten heimojen rinnalle ja ovat sellaisena historiallisena heimona asuttaneet suurimman osan maakuntaansa.

Etelä-Pohjanmaan asutushistoriasta ovat Pohjois-Pohjanmaan vanhimmat asutusvaiheet kokonaan eroavia. Jo ensimäisinä historiallisesti tunnettuina aikoina, 9. vuosisadalla, siellä liikkuvat lappalaiset ja heidän verottajinaan salaperäiset kainulaiset ja kaukaa tulleet karjalaiset. Myöskin norjalaiset olivat näillä seuduilla jo silloin tunnettuja sotureita ja lapinverottajia, eivätkä liioin ruotsalaiset (helsinkiläiset) liene unohtaneet heidän lähellään olevain lappalaisten turkiksia. Varmana voimme pitää, etteivät hämäläisetkään laskeneet Perä-Pohjolaan kulkevia lappalaisia käsistänsä. Joka taholta oli lapinverotus houkutellut retkeilijöitä P.-Pohjanmaalle ja tehnyt tuosta etäisestä maanperukasta pohjoismaiden yleisen kansa- ja heimomyllyn.

Vanhemmalla keskiajalla, kun Suomen merien kaakkoisille ja lounaisille puolille oli syntynyt uusia valloitus- ja asutustyötä harjoittavia valtioita, Perä-Pohjolankin oloissa alkoi tapahtua suuria muutoksia. Karjalan heimo oli joutunut Novgorodin vaikutuksen ja lopuksi vallan alle, ja keskiajan yleiseen tapaan katsoivat karjalaisten isännät omikseen kaikki ne alueet, missä karjalaiset harjoittivat erämaankäyntiä tai lapinverotusta. Siten Venäjän valta pian kouri Ruijan rantoja. Samalla tavoin olivat venäläisten vaatimukset P.-Pohjanmaallakin alkuaan heimokunnallis-valtiollista laatua. Sikäläisten oikeuksien varsinaisina omistajina olivat vielä kauan myöhemminkin Käkisalmen ja etenkin Vienan karjalaiset, joiden asian heidän herransa ottivat omakseen. Sillä tavoin Pähkinäsaaren rauhanteossa (1323) Perä-Pohjola joutui Novgorodin vaikutus- ja valtapiiriin.[426]

Novgorodin ja Ruotsin alueitten rajaksi Pohjanlahden puolella tuli Pyhäjoki, joka varmaan jo aikaisemmin oli ollut hämäläisen ja karjalaisen heimoalueen rajana. Pyhäjoen nimi voi olla johtunut sen muinaisesta rajatehtävästä. Tärkeille rajapaikoille oli keskiajan hallituksilla tapana asettaa linnoja ja kartanoita; kun Turun piispalla keskiajalla oli Pyhäjoella kalastusoikeus ja kartano, joka sittemmin joutui kruunun omaksi, niin voinee sitäkin pitää rajapaikan vanhuuden merkkinä.[427]

Mutta aikaa ennen Pähkinäsaaren rauhaa oli myöskin Ruotsin kruunun vaikutus alkanut P.-Pohjanmaalla. Ammoisista ajoista olivat Ruotsin ja Suomen kauppiaat tottuneet kesäisin tekemään kaupparetkiä Pohjanlahden perille. Useat kauppamiehistä asettuivat "pirkkalaisina" pysyvästi Kemiin ja Tornioon lapinkäyntiä harjoittamaan. Tämä kauppa ja asutus tuskin olisivat pysyneet voimassa ilman Ruotsin kruunun suojelusta ja tukea.

Muita uuraammin työskenteli katolinen kirkko kymmenen virran maan liittämiseksi kristikuntaan ja Ruotsin valtaan. Tuskin oli Pähkinäsaaren rauha tehty, kun Salon ja Kemin asukkaat määrättiin maksamaan kymmenyksiä katoliselle kirkolle (1329) ja v:n 1345 aikoina olivat mainitut seudut jo järjestyneitä kirkkokuntia papinmaksuineen. Näistä puskuripitäjistä käsin harjoitettiin käännytystyötä pakanain ja toisuskoisten keskuudessa; erään tiedon mukaan v:lta 1374 oli aikaisemmin Torniossa kastettu parikymmentä henkeä lappalaisia sekä Oulussa, Simossa ja Kemissä asuvia karjalaisia.[428] Näin tuli Novgorodin alamaisista hyviä Ruotsin valtakunnan asukkaita ja heidän maastaan jatkoa Ruotsin pohjoiseen valta-alueeseen.

Korsholman linnan perustettua tuli koko Pohjanmaa sen alaiseksi. Kaakaman joki sovittiin Turun ja Upsalan hiippakuntain rajaksi. Näin P.-Pohjanmaa järjestyi Ruotsin valtakunnan osaksi. Mutta Pyhäjoki jakoi Pohjanmaan kahteen osaan, eteläiseen ja pohjoiseen provastikuntaan, muistuttaen vielä kauan näiden osain muinaisten vaiheitten erilaisuutta.

Uuden ajan alussa olivat Pohjanmaan aluejaot ja verotusolot hyvin alkuiset. Koko Pohjanmaa jakaantui 5 suureen pitäjään, joista kukin jälleen oli jaettu 4 neljännekseen. Pitäjät olivat Mustasaari, Kyrö, Pietarsaari, Salo ja Kemi. Näiden pitäjäin neljänneskunnat kehittyivät vähitellen omiksi vero- ja kirkkopitäjiksi. Kyrön pitäjän Vöyrin neljänneskuntaa mainitaan v. 1531 myös Vöyrin pitäjäksi, Pietarsaaren Kaarlebyn neljänneskuntaa myös Kaarlebyn pitäjäksi. Liminkaa kutsutaan samaan aikaan pitäjäksi, mutta se sisälsi vain yhden neljänneskunnan, niinkuin Iinkin pitäjä; kun Kalajoen ja Hailuodon neljännekset sekä Liminka ja Ii kaikki maksoivat samansuuruisen veron, olivat ne jo siitäkin päättäen saman kokonaisuuden (Salon emäpitäjän) osia.[429]

Pohjanmaan ja Satakunnan välitysalueeksi jäi Närpöö. Se luettiin uuden ajan alussa kuten kauan ennenkin (1413) Satakuntaan. Toiselta puolen Närpöön alue ulettui E.-Pohjanmaan sydänseuduille saakka — Vargö (Bergö) lähellä Merenkurkkua ja Pirttikylän seutu luettiin siihen —, se ei ollut selvillä rajoilla erotettu Pohjanmaasta ja sen vanhin tunnettu verotuskin oli samantapainen kuin Pohjanmaalla.[430] Närpöö siis lienee luettava alkuperäiseen Pohjanmaahan, vaikka se muun Pohjanmaan eristyessä omaksi hallintoalueeksi jäi Satakunnan voutien hallittavaksi.

Pohjanmaan säännöllinen aluejako ilmaisee verottajan olleen sitä järjestämässä ja vastaa pääpiirteissään Viipurin ja Savon linnaläänien samanaikuista jakoa, jossa havaitaan kihlakuntia, niissä kussakin 5 suurta pitäjää ja jokaisessa pitäjässä 4 neljänneskuntaa.

Tämän säännöllisen aluejaon ijän määräämiseksi saadaan johtoa Eerik Pommerilaisen v. 1413 laaditun verokirjan säilyneistä otteista. Niissä esiintyy Pohjanmaan jako seuraavanlaisena:[431]

Korsholm

Mustzari 120 röker | än | 12 skipd siäl Kyru 160 röker | 2 300 mk | Laxfisket i Kim 1 so- | Kim 20 röker | hvar rök | las 1/2 lest ken | Strand 40 röker | 5 mk thet mynt som går i Åbo

Tästä luettelosta on selvästi poissa yksi 120 savua sisältävä pitäjä, niinkuin helposti huomaa vertaamalla savulta maksettavaa 5 mk:n veroa loppusummaan 2 300 mk. Poissa oleva pitäjä on varmaan Pietarsaari. "Kim" ja "Strand" näin ollen yhteisesti edustavat koko Salon ja Kemin aluetta, mikä alueen savuluvustakin päättäen on luultavaa, koskapa Torniollakaan ei v. 1413 ollut suurempaa savulukua kuin 30, eikä Pohjanmaan eteläisellä äärellä olevalla Närpööllä suurempaa savulukua kuin 70.

Varteenottamalla nämä huomautukset käy samuus v:n 1413 aluejaon ja uuden ajan alussa vallitsevan välillä ilmeiseksi. Kumpanakin aikana oli Pohjanmaalla samat 5 pitäjää. Kumpanakin aikana oli näiden pitäjäin verokyky samassa suhteessa toisiin samanaikaisiin pitäjiin, kuten näkyy seuraavista luvuista:

savuja v. 1413 veron suuruus v. 1531 mk

Mustasaari 120 320 Kyrö 160 400 Pietarsaari (120) 320 Salo ("Strand") 40 128 Kemi 20 128

Sekä v. 1413 että v. 1531 oli Kyrön verokykyisyys juuri 1/4 suurempi kuin Mustasaaren ja Pietarsaaren, jotka kumpanakin aikana olivat keskenään samanarvoiset. Kumpanakin aikana jäi Salon—Kemin alueen verokyky kauas eteläisten pitäjäin taakse.

Molempina aikoina on Pohjanmaan aluejaon täytynyt olla aivan sama. Siinä koossa, missä Pohjanmaan pitäjät ja neljäskunnat uudenajan alussa esiintyvät, ne siis ovat olleet olemassa jo ennen v. 1413.

On mahdollista, että Pohjanmaan savu -verotus on peräisin Eerik Pommerilaisen verojärjestelystä. Mutta mahdollista on myöskin, että se on vähäistä aikaisempi, 1300-luvun loppupuolelta. Savu näet on, kuten ennen on osoitettu, erityisesti 1300-luvun loppupuoliskolla kestäneellä maakuntalinnain rakennuskaudella käytetty veroyksiö. Tietystikin tuli Korsholman linnan rakentamisen yhteydessä Pohjanmaallakin lisätty verotus tarpeelliseksi, ja silloin saattoi savulasku sielläkin tulla käytäntöön ja samalla Pohjanmaan keskiaikainen aluejakokin saada lopullisen muotonsa. Jos Albrekt Meklenburgilaista pidämme Korsholman linnan rakennuttajana, on hänen hallitustansa pidettävä myöskin savuverotuksen alkuna.

Uuden ajan alussa maksoivat Pohjanmaan pitäjät rahaveronsa määrättyinä sopimussummina pitäjittäin. Perusteita, joiden mukaan vero oli maksajain kesken jaettava, tilikirjoissa ei mainita. Luonnollisesti on vero kuitenkin ollut talonpoikain keskenään tasattava tiettyjen perusteiden mukaan. Emme erehtyne väittäessämme, että peruste on uuden ajan alussa ollut samanlaatuinen kuin v. 1413, s.o. savu tai sen myöhempi vastine. Että taasen savu täällä, niinkuin Ahvenanmaalla ja lounaisessa Suomessa, on aikanansa merkinnyt todellista tai laskettua täyttä tilaa, täysiarvoa, se käypi selville jo savujen suhteellisen vähäisestä lukumäärästä ja niiden maksettavan suuruudesta v. 1413.

Savun suuruuden tai arvon tarkempi määrääminen oli tietysti jo varhaisella asteella välttämätöntä. Uuden ajan alussa toimitettiin Pohjanmaalla tilain arvioimista "veromarkoittain" siten, että talonpojan viljelysmaalle, karjalle ja irtaimelle omaisuudelle laskettiin vissi määrä veromarkkoja ja kultakin sellaiselta veromarkalta suoritettiin veroa 1 äyri — siis samanlainen menettely, joka 1530-luvulla oli käytännössä Satakunnassa ja Porvoon läänissä. Pohjanmaan tilikirjoissa v:lta 1540 mainitaan, että tämän veronlaskutavan oli Jacob på Siöö tuonut Pohjanmaalle; myöhemmin ilmoitetaan Pohjanmaalla olevan tapana, että kansa keskenään joka kolmas vuosi arvioi kunkin varallisuuden, jopa "oluet ja ruuan" veron jakamista varten.[432] Jacob på Siöö tätä kansantapaa tuskin on tuonut Pohjanmaalle, sillä omaisuuden arvioiminen veroa varten on ikivanha alkuinen tapa, joka hyvin on saattanut olla Pohjanmaallakin käytännössä jo keskiaikana; arvioimista on uuden ajan alussa kumminkin voitu toimittaa uusien yhdenmukaisten ja tarkempain perusteiden mukaan ja sitä pitää kokonaan uutena veronpanona.

Alkuperäisyyttä tai itsenäisyyttä emme Pohjanmaan veroissa yleensä voi huomata. Ne muistuttavat useissa kohdin Ahvenanmaan ja Lounais-Suomen ruotsalaisperäisiä verojärjestelmiä, jotka ilmeisesti ovatkin niiden esikuvana olleet. Poikkeuksen tekee ainoastaan Etelä-Pohjanmaan vanhin kirkollinen verotus ja Perä-Pohjola, joissa suomalaisten heimojen muinaiset kansaiset olot kuvastuvat eteemme.

4. SUOMEN MAAKUNTAIN VEROKYKY JA ASUTUSASTE UNIONIAJAN ALUSSA.

Eerik Pommerilaisen verokirjan ja uuden ajan vanhimpain verokirjain nojalla voidaan määrätä Suomen eri maakuntain todennäköinen verokyky ja asutusaste unioniajan alussa.

Ahvenanmaan täysiverojen luku v. 1413 oli 526. Asutusastetta 1300-luvun lopussa kuvaisi paremmin Kustaa Vaasan aikainen savuluku, mutta vallitsevina veroyksiöinä olivat vielä v. 1413 täysiverot.

Turun linnaläänin vero Eerik Pommerilaisen aikaan teki kaikkiaan 9 832 mk. Kun savun vero teki 5 mk ja kun varmaan niilläkin alueilla, missä ei savulaskua vielä käytetty, veron suhteellinen suuruus oli samanlainen, tulee koko läänin lasketuksi savuluvuksi 9 832:5 eli 1 966 savua.

Raaseporin läänissä oli v. 1413 veroyksiöitä, jotka ovat katsottavat savun vastineeksi, 1 011.

Porvoon läänin vanha veromarkkaluku, mikä varmaan vastaa läntisten alueitten savua, teki uuden ajan alussa, ja epäilemättä puoltatoista sataa vuotta aikaisemmin, 350.

Viipurin läänissä oli veromarkkoja uuden ajan alussa 1102, mutta unioniajan alussa varmaan jonkin verran vähemmän, koska täällä muodostettiin uusia veromarkkoja sitä myöten kuin uutisasutus kruunun takamailla edistyi; suuresti erehtymättä voidaan Viipurin linnaläänin verokykyisyyttä unioniajan alussa osoittaa luvulla 1 000.

Savon alueella oli uuden ajan alussa 600 veromarkkaa, mutta koska uutisasutus juuri sillä taholla oli ollut vilkkain, emme uskalla unioniajan verolukua Savossa olettaa 300 suuremmaksi.

Satakunnasta (ilman kaupunkeja, mutta Närpöö mukaan laskettuna) sai Eerik Pommerilainen veroa, laskettuna 4 mk:n mukaan savulta, kaikkiaan 5 812 mk, josta käyttäen samaa perustetta kuin V.-Suomessa saisimme 6 995 mk eli 1 395 savua. Pohjanmaan savuluku v. 1413 teki 460, mihin lisäksi otamme Tornion 30 savua.

Hämeessä oli v. 1413 kaikkiaan hiukan yli 955 koukkua, jotka maksoivat yhtä raskaan veron kuin lounaisen Suomen koukut ja siis ovat kyllä niihin verrattavia.

Suomen kaikkien maakuntain yleislasku tulee siis seuraavaksi:

verokyky suhdeluku % yksiöissä veroyksiöissä

Ahvenanmaa 526 6 Turun lääni 1 966 24.5 Raaseporin lääni 1 011 12.6 Porvoon lääni 350 4.4 Viipurin lääni 1 000 12.5 Savo 300 3.8 Satakunta 1 395 17.5 Pohjanmaa ja Tornio 490 6.1 Häme 955 12.0 koko Suomi 7 993 100.0

Tästä laskelmasta näkyy selvästi lounaisten saaristo- ja rannikkoseutujen suuri taloudellinen ylivalta; tulihan noista mahdollisimman samanarvoisiksi lasketuista veroyksiöistä päälle 61 % Ahvenanmaan, Turun läänin, Raaseporin läänin ja Satakunnan osalle. Toisin sanoen: suunnilleen nykyisen Turun läänin ja läntisen Uudenmaan alue vastasi unioniajan alussa lähes 2/3 koko Suomen taloudellisesta voimasta. Ahvenanmaa yksin merkitsi verotaloudellisesti enemmän kuin koko Pohjanmaa!

Tämäntapaiset laskelmat ovat kumminkin aina luonnollisesti hyvin ylimalkaisia. Suuremmalla varmuudella laskelmamme osoittaa ainoastaan lounaisten ja läntisten rannikkoseutujen keskinäistä suhteellista taloudellista voimaa ja asutusastetta, joka näillä seuduin oli veroyksiöiden mukainen. Suomalaistenkin sisämaitten verokyvystä antavat numerot ylimalkaisen luvun, mutta näiden seutujen väkilukua ei voida tällä perusteella arvostella. Suomalaisten alueitten ominaisuuksia keskiajalla näet oli sekin, että niillä perustavaa veroyksiötä kohden tuli suuri henkilöluku, niinkuin silmäys Viipurin alueen veroluvun ja savuluvun suhteisiin selvästi osoittaa. Suomalainen väestö oli ryhmittynyt suuriin perhe- ja heimokunnallisiin yhdyskuntiin, jotka taloudellisesti olivat pääasiallisesti vain kulutuskuntia ja siis heikkoja veronmaksajia. Merimaakunnissa sitävastoin, missä asutus ja viljelys jo olivat ehtineet juurtua, veroyksiöt olivat vähemmin väekkäitä omistus- ja tuotantokuntia, joiden taloudellinen kyky juuri siitä syystä voitti umpisuomalaisen yhteiskunnan.

VI. KESKIAJAN KANSALLISUUSKYSYMYS,

1. SUOMALAINEN JA RUOTSALAINEN OIKEUS.

Muinaistieteelliset ja paikannimitutkimukset ovat näyttäneet, että suomalaisten ja ruotsalaisten muinaiset leviämisalueet Suomen eteläisillä ja lounaisilla rannikkoseuduilla ovat melkoisesti poikenneet niiden seutujen nykyisistä kielialueista.

Vielä keskiajan ensimäisinä vuosisatoina puheenaolevain seutujen kansallisuussuhteet huomattavasti poikkesivat nykyisistä. Historiallinen tutkimus on lisäksi osoittanut, etteivät silloiset kansalliset erilaisuudet olleet ainoastaan kielellisiä, vaan ulettuivat myöskin yhteiskunnallisiin oloihin ja laitoksiin.

Nämä yhteiskunnalliset erilaisuudet esiintyivät lähinnä niissä ilmeisesti heimokunnallisissa "oikeuksissa" (rätt), joiden perusteella kirkollisia veroja keskiajalla suoritettiin. Suomalaisperäisiä oikeuksia olivat suomalainen, Hämeen ja Karjalan oikeus, ruotsalaisperäisiä ruotsalainen ja Uudenmaan helsinkiläinen oikeus, jotka kuuluivat läheisesti yhteen. Eri oikeudet erosivat toisistaan jyrkimmin ikivanhain piispankymmenysten suorittamisessa: ruotsal. oikeudessa maksettiin piispalle voita, suomal. oikeudessa viljaa, Hämeen ja Karjalan oikeudessa turkiksia. Samanlainen ero oli vanhassa, papille kuuluvassa "ruokalisässä", sekin kun ruotsalaisperäisten oikeuksien alueella maksettiin voissa, mutta suomalaisperäisissä oikeuksissa viljassa. Nämä erilaiset maksujärjestelmät riippuivat, niinkuin suomalaista turkiskulttuuria ja varsinkin piispan kilttiveroa koskevilla sivuilla on selvitetty, eri seutujen erilaisista yhteiskunnallis-taloudellisista oloista.

Enintä mielenkiintoa kansallisessa suhteessa herättävät lounaisen Suomen suomalainen ja ruotsalainen oikeus, koska ne täällä esiintyvät rinnakkain samoissa seurakunnissa ja muodostavat yhteisen kokonaisuuden, mutta kuitenkin selvästi eroavat toisistaan, ja koska täällä voidaan seurata näiden oikeuksien myöhempää kehitystä.

Suomalaisen ja ruotsalaisen oikeuden alueeseen kuului Varsinais-Suomi ja alinen Satakunta. Tämä alue käsitti epäilemättä ne osat maata, mitkä aikaisimmin joutuivat kristinopin ja Ruotsin vallan vaikutuksen alaisiksi (ensimäisen ristiretken alue). Nimitys suomalainen oikeus kohdistuu niin erityisesti tämän alueen suomalaisiin asukkaisiin, että sitä on katsottava asukkaiden heimonimeksi. Suomal. oikeuden alue siis ilmaisee suomalaiseksi nimitetyn heimon leviämisalaa ensimäisen kirkollisen verotuksen aikana.

Erilaisuus, mikä ilmenee suomal. ja ruotsal. oikeuden välillä niiden vanhimmassa kirkollisessa verotuksessa, näyttää riippuneen ensi sijassa erilaisista kansallisista taloustavoista. Ruotsalaisella alueella s.o. V.-Suomen saaristossa (paitsi Paraisissa) ja rannikoilla oli karjanhoitoon perustuva peltoviljelys ensimäisiä kymmenyksiä määrättäessä jo vakaantunut; vero luonnollisimmin maksettiin väestön tärkeimmästä omaisuudesta, karjasta. Suomal. oikeuden alueella sitävastoin oli vielä alkuperäisen suomal. heimotavan perintönä vallalla viljelysmuoto, joka ei perustunut karjaan ja kotipeltoihin, vaan laaja-alaiseen kaskitalouteen; tällä alueella ei nähtävästikään ollut paljon karjaa,[433] mutta runsaasti viljaa, ja senvuoksi se maksoi ensimäiset kymmenyksensä viljassa, joka täällä meriteitten läheisyydessä varmaan oli yhtä tärkeä ja kaupassa käypä kuin ruotsalaisten seutujen voikin.

Paitsi piispan "nokkaveroa", maksettiin ruotsal. oikeudessa voissa myöskin ruokalisä ja n.s. lehmävero (komålssmör). Myöskin maallisessa verotuksessa 1300-luvun alkupuolella mainitaan voiveron kuuluvan ruotsal. oikeuteen.[434] Voiverot tämän mukaan olivat erittäin tärkeä, luultavasti aivan hallitseva osa ruotsal. oikeuden verojärjestelmässä. On mahdotonta otaksua, että ratkaisevana tässä kohden olisi ollut yksinomaan sellainen tilapäinen seikka, kuin että voi oli veronsaajalle edullisempi, mutta hyvin asianmukaista on, että verotus noudatti taloudellis-heimollisia tapoja ja että voita otettiin sieltä, mistä voita saatiin, ja viljaa sieltä, mistä sitä erityisesti liikeni.

Suomal. ja ruotsal. oikeuden keskinäisissä suhteissa näyttää jo varhain tapahtuneen muutoksia. Havaitaan näet, että ruotsal. oikeuden myöhempiä veroja (ruokalisää y.m.) maksettiin huomattavan paljon laajemmilla alueilla kuin saman oikeuden vanhimpia veroja (piispankymmenyksiä). Toisin sanoen, ruotsal. oikeuden myöhemmät verotavat tulivat käytäntöön eräillä suomal. oikeuden seuduilla. Näiden oikeuksien levenemisalueita yksityiskohtaisesti tutkimalla Fontell on osoittanut, että ruotsal. oikeuden ruokalisää tuli maksettavaksi kaikilla uutisasutuksilla, kansallisuudesta riippumatta,[435] mikä sääntö on selvästi lausuttu myös asiakirjoissa.[436] Jo 1300-luvun alussa tätä sääntöä noudatettiin, mutta luultavasti sitä on käytetty jo 1200-luvulla. Taloudelliselta kannalta tällainen kehitys on hyvin ymmärrettävä. Lounaisen Suomen uutisasutusten metsäoikeudet tulivat varmaan jo aikaisin rajoitetuiksi siihen tapaan kuin Ruotsissakin tytärkylistä (afgärdaby) oli säädetty. Kun uutistaloilla ei ollut tilaisuutta esi-isäin laaja-alaiseen kaskiviljelykseen, täytyi niiden perustaa taloutensa kotipeltoihin ja karjaan ja maksaa veronsa voissa. Muutenkin heimolliset tavat ja ominaisuudet kirkon, hallinnon ja yleensä uusien historiallisten olojen vaikutuksesta vähitellen menettivät alkuperäisen jyrkkyytensä ja tekivät tilaa uusille yhteisille ja yhdenmukaisille oloille.

V.-Suomen asiakirjoissa säilyneistä useista muistoista päättäen suomal. ja ruotsal. oikeuteen kuuluvat asukkaat muodostivat eri verokuntia. Niinpä v. 1463 mainitaan Paimiossa maallisina verokuntina suomal. oikeus ja ruotsal. oikeus.[437] Jako täällä tuskin perustui kansallisuuteen, sillä kirkolliseen suomal. oikeuteen kuului myöhemmin kapea asutusvyöhyke ison joen ja merenlahden varrella sekä Piikkiön joen latvaseutu (vanha suomal. asutus), ruotsal. oikeuteen Sauvonjoen latvaseutu ja itäinen takamaa (uutisasutus).

Rymättylässäkin v. 1463 ryhmitettiin verokunnat suomal. oikeuteen (4 verok.) ja ruotsal. oikeuteen (4 verok.).[438] Jälkimäiseen oikeuteen kuului ainoastaan ulkorantoja ja ulkosaaria s.o. nuorempia asutuksia.

Nekin tilat, mitkä alkuaan kansallisuuden perusteella olivat joutuneet suomal. tai ruotsal. oikeuteen, pysyivät siinä omistajain vaihdoksista huolimatta ja siten saivat samanlaisen pysyvän veroluonteen kuin uutisasutuksilla oli. Kun v. 1335 eräs henkilö vaihtoi Turun piispalle Rymättylän suomal. oikeudessa olevan tilansa, niin tila varmaan jäi suomal. oikeuteen uuden omistajan kansallisuudesta huolimatta.[439] Tunnettu on myöskin, että v. 1446 Liedossa käytiin rajoja suomal. ja ruotsal. oikeuden välillä, joten täälläkin alueet olivat muuttumattomat.[440] Koko tämä alkuaan kansallinen järjestelmä siten vähitellen kiintyi maahan, muuttui alue- ja maajärjestelmäksi, jolla ei enään ollut mitään tekemistä kansallisuuksien kanssa.

Jo varhain näkyvät eri oikeuksiin kuuluvat verokunnat ryhmittyneen eri veropitäjiksi. Maskun pitäjässä uuden ajan alussa oli 5 verokuntaa, joista 3 (Ylimmäinen, Keskimmäinen ja Utamaan) oli suomal. ja 2 (Karvatun ja Koverin) ruotsal. oikeutta. Viimemainitut ruotsal. oikeuden verokunnat olivat nyk. Merimaskun seudulla ja ne nähtävästi muodostivat sen "Karvatun pitäjän", jota mainitaan v. 1405.[441]

Vehmaan suomal. oikeutta mainitaan hallinnollisena alueena v. 1418, ruotsal. oikeutta samalla tavoin v. 1447.[442] Maalliseen verotukseen nähden Vehmaa v. 1463 jakautui suomal. ja ruotsal. oikeuteen, joissa kummassakin oli 2 verokuntaa.[443] Uuden ajan alussa olivat "Vehmaan suomalainen" ja "Vehmaan ruotsalainen" pitäjä eli "lääni" vielä olemassa, kummassakin 3 verokuntaa.

Aivan samanlainen jako oli keskiajalla Vehmaan naapuriseudussa, Uudellakirkolla. Ruotsal. oikeuden alue esiintyy vv. 1463-1464 "Velluan pitäjän" ja myöhemmin "Pettäisten läänin" nimisenä veropitäjänä, johon alkuaan kuului 2, mutta myöhemmin 3 verokuntaa.[444] Suomal. oikeuteen kuului 3 verokuntaa sisältävä "Hallun pitäjä", jota asiakirjoissa mainitaan vv. 1413, 1437, 1463-1464 ja vielä uuden ajan alussa.[445] Tämä sama jako oli vielä aikaisemmin käytännössä myöskin kirkollisella alalla, sillä 1400-luvun alussa Uudenkirkon kirkkopitäjä oli jaettuna 4 yökuntaan, joista 2 vastaa suomal. ja 2 ruotsal. oikeuden alaa.[446]

Mutta sekä Velluassa että Hallun pitäjässä (Kodialassa) lienee muinoin ollut omat kirkkonsakin; jälkimäisen rauniot vieläkin ovat näkyvissä. Ilmeisesti nämä pienet kirkkokunnat ovat vanhemmat kuin todennäköisesti 1400-luvun alussa perustettu "uuden kirkon" suuri kirkkokunta, johon vanhat pienet kirkkokunnat yhdistettiin. Uudenkirkon suomal. ja ruotsal. oikeuden alueet siis ovat — niinkuin Meinander ja Rinne huomauttavat — aikaisemmin olleet myös kirkkopitäjiä.[447]

Onko tämä kirkkokuntajako riippunut alkuperäisistä kansallisuusoloista vai uutisasutuksesta? Uudenkirkon suomal. oikeuteen kuuluvat alueet olivat Männäisten jokivarrella, ruotsal. oikeuteen pääasiallisesti rannikolla ja Velluan jokilaaksossa. Ei voi väittää näiden pitäjäin ehdottomasti olleen eri kielialueita. Mutta koska ruotsalaisenkin oikeuden alalla V.-Suomessa tavataan ikivanhoja asutuksia ja koska Maskun Karvatun, Vehmaan ruotsal. oikeuden ja Uudenkirkon Velluan pitäjiin selvästi pääasiallisesti kuului rannikko- ja saaristokyliä, joita voi pitää alkuaan ruotsalaisina, on se luulo oikeutettu, että ruotsal. ja suomal. oikeudessa esiintyvän pitäjäjaonkin, niinkuin alkuisin koko suomal. ja ruotsal. oikeuden pohjana ja perustuksena ovat olleet ikivanhat kansallisuusolot, vaikka tämä peruste uutisasutuksen jatkuessa lakkasi olemasta ratkaiseva.

Eerik Pommerilaisen maakirjassa v:lta 1413 mainitaan V.-Suomen veroyksiöiden joukossa myöskin "koukkuja" (krok). Nähtävästi oli koukkulasku tällöin käytännössä ainoastaan pienemmällä V.-Suomen alueella, sillä verokirjoissa mainittujen 1 546 savun ja 54 bolin rinnalla oli koukkujen luku ainoastaan 345 1/8.[448] Ne harvat yksityistapaukset, joissa V.-Suomen koukkuja mainitaan, ovat 1300-luvun loppupuolelta ja seuraavan sataluvun alkupuolelta ja kohdistuvat Maariaan, Paattisiin, Ruskoon ja Vehmaaseen (?),[449] Kaarinaan,[450] Santamalaan ja Lemuun[451] sekä Mynämäkeen.[452] Kaikki nämä koukut, lukuunottamatta epävarmaa Vehmaan tapausta, ovat suomalaisen oikeuden kylissä. Voidaan siten sanoa koukkulaskun puheenaolevana aikana olleen Pohjois-Suomeksi kutsutun V.-Suomen osan suomalaisen asutuksen kansallisena tunnuksena.

2. KANSALLINEN OIKEUDENKÄYTTÖ — KANSALLISIA LAAMANNEJA.

Veronmaksu ja oikeudenkäyttö olivat keskiajalla niin yhteenkuuluvia asioita, ettei lainkaan ole odottamatonta tavata suomalaisen ja ruotsalaisen oikeuden veropitäjiä myös käräjäpiireinä. V. 1418 laamanni Suni Suninpoika piti kihlakunnankäräjiä Vehmaan suomal. oikeuden asukkaiden kanssa,[453] ja v. 1447 pidettiin samanlaisia käräjiä Vehmaan ruotsal. oikeuden asukkaiden kanssa.[454] Vielä niin myöhään kuin v. 1555 pidettiin kolmet käräjät erikseen Vehmaan suomal. ja ruotsal. oikeuden asukkaiden kanssa, ja samalla tavalla meneteltiin samana vuonna Uudellakirkolla.[455]

Uuden ajan alussa oli Vehmaa niinkuin Uusikirkkokin jo kauan ollut yhtenä seurakuntana ja niiden väestö valtaavaksi osaksi ellei kokonaan suomenkielinen. Laki, jota kummankinlaisilla käräjillä käytettiin, oli sama. Fontellin mainitsemat käräjät pidettiin toistensa välittömässä yhteydessä, suomal. oikeuden käräjät yhtenä, ruotsal. oikeuden käräjät seuraavana päivänä, tai päinvastoin. Voimme lisätä, että Vehmaalla jo v. 1418 luultavasti oli käräjäpaikkakin sama: suomal. oikeuden käräjät pidettiin "kirkolla pitäjän tuvalla", joka tietenkin oli koko pitäjän yhteinen kokouspaikka. Kaksien käräjäin pitäminen samassa pitäjässä sellaisissa oloissa näyttää vain turhalta muodollisuudelta, perinnäistavalta, jota ei ole tullut hävitetyksi.

Eräs Fontellin huomauttama seikka paljastaa meille kysymyksen ytimen. Suomal. ja ruotsal. oikeuden käräjillä oli kummallakin eri lautakuntansa.[456]

Oikeudenkäytön kiintyminen määrättyihin maa-alueisiin on verraten myöhäinen historiallinen ilmiö. Vielä keskiajalla, osittain kauan myöhemminkin, muodostivat Suomessakin määrätyt laitokset ja ihmisryhmät eri oikeuspiirejä; viittaus kirkon oikeuteen, aateliston oikeuteen, linnaoikeuteen, hansakauppiaitten oikeuteen riittää tätä suhdetta valaisemaan. Keskiajan oikeus oli vielä kirjaimellisesti sääty- ja luokkaoikeutta. Silloisen yhteiskunnan yleisimpiä periaatteita oli se, että yksilö oli ainoastaan vertaistensa kautta syylliseksi todistettava. Se oli aikuisemmilta yhteiskunta-asteilta peritty tapa ja yhtä luonnollinen ja luja yhteiskunnan alemmissa kuin ylemmissäkin kerroksissa. Tähän periaatteeseen perustui talonpoikain syylliseksi todistaminen talonpoikaisten todistajain tai lautakunnan kautta. Läpi keskiajan Viron talonpojat syvässä orjuuden tilassaankin säilyttivät omat todistus- ja tuomiolaitoksensa, vaikka oikeuden johto ja sakotusvalta kuuluikin kartanoherralle.[457] Siltä yleiseltä kannalta ovat meidänkin maassamme keskiaikana kaikkialla esiintyvät ja niin tärkeät lautakunnat ja todistajakunnat käsitettävät.

Tällaisen oikeudenkäytön juuret ovat heimokunnalliset. Heimokunnallisuuden kulmakiviä on ollut juuri heimokunnallinen oikeus ja oikeudenkäyttö. Kullakin germanilaisella heimolla, usein pienemmillä heimon osillakin, oli muinoin omat oikeuslaitoksensa. Heimo-oikeus oli heimomiesten oikeus, joka ei ollut mihinkään paikkaan sidottu, vaan seurasi heimoa sen kaikissa vaiheissa. Kun saalalaiset frankit valloittivat Gallian, jättivät he roomalaiselle väestölle sen entisen roomalaisen oikeuden, mutta itse edelleenkin noudattivat omia heimolakejansa, koska pitivät itseänsä ja oikeuttansa roomalaisia ja heidän laitoksiansa parempina. Kun heimo hajosi, säilyttivät hajonneet osat perittyjä oikeuslaitoksiansa niin kauan kuin mahdollista; missä yksinäinen heimomies tai pieni ryhmä heimomiehiä joutui asumaan vieraan kansallisuuden keskessä, niin sittenkin se piti luonnollisena oikeutenaan pysyä omain heimomiestensä tuomiovallan ja oman lainkäyttönsä alaisena.[458]

Suomen suomalaisten heimojen muinaisesta oikeudesta on jälkimaailmalle säilynyt ainoastaan hämäriä ja epävarmoja muistoja. Mutta nähdäksemme on riittävän selviä muistoja siitä, että lounaisen Suomen suomalaisilla — niinkuin toiselta puolen heidän ruotsalaisilla naapureillaan — vielä 1300-luvun alkupuolella on ollut yleinen, kansalliselle pohjalle järjestetty oikeudenkäyttö, mikä ilmeisesti oli aikaisemman heimokunnallisen oikeuden perintöä.

Kuten tunnettua, jo ennen varsinaisen valtakunnallisen laamannivirau asettamista Suomessa mainitaan useita yksinäisiä "laamannin" nimellisiä viranomaisia, joista ensimäinen, Bero "legifer", esiintyy v. 1324. Näiden virkamiesten asema on näyttänyt hyvin arvoitukselliselta. Yrjö Koskisen arvelun mukaan nämä ensimäiset laamannit olivat kuninkaan tuomiovaltaa käyttäväin linnanisäntäin apulaisia tai muuten heistä riippuvia virkamiehiä. Väitteensä Yrjö Koskinen perustaa pääasiallisesti siihen, että ensimäiset laamannit tuomitsivat vain kuninkaan tuomioita. Asia ei kuitenkaan ole selvä.[459] Mitä taas siihen tulee, että ensimäiset laamannit olivat linnanpäälliköistä riippuvia, niin muutamista asiakirjoista päättäen se todella oli laita.[460] Tämä riippuvaisuussuhde ei kuitenkaan ollut päällikön ja hänen apulaisensa, vaan ylemmän ja alemman oikeusasteen keskinäinen, niin että linnanpäällikkö kuninkaan nimessä vahvisti laamannien tuomioita.

Ylipäänsä jää ensimäisten laamannien toiminta epäselväksi, jos sitä tahdotaan verrata myöhempäin valtakunnallisten laamannien virkaan. Toiseksi sitävastoin muuttuu asia, jos lähdemme siitä perusteesta, minkä asiakirjat itse tarjoovat, nim. että nuo ensimäiset laamannit ovat olleet paikallisia virkamiehiä siihen malliin kuin Ahvenanmaan keskiaikaiset maantuomarit, joista edellä on ollut puhe.

Suomen ensimäisten laamannien kotimaisuus on silmäänpistävä. Se on sitäkin huomattavampi kun silloiset linnanpäälliköt enimmäkseen olivat ruotsinmaalaisia ylimyksiä, jotka eivät Suomeen kotiutuneet, vaan yhtä pian täältä poistuivat kuin tulivatkin. Ennen vuotta 1362 mainitaan Suomessa nimeltä 5 laamannia ja alalaamannia. Heistä esiintyy Bero täällä kahtena vuosikymmenenä, joten hän lienee ollut perinpohjin maahamme perehtynyt; hänen toimintansa uusmaalaisten papinpalkka-asiassa saattaa ajattelemaan, että hän oli Uudenmaan ja siinä tapauksessa ehkä Tenholan asukkaita.[461] V. 1326 mainittu Uudenmaan laamanni Ingo Dyækn oli sukunimestään päättäen kotimainen mies.[462] 1340-luvulla esiintyvä laamanni Jaakko Antinpoika oli sinetistään päättäen Kokemäen asukkaita.[463] Neljäs laamanni, Mathias Kogh eli Kogger, piti samaa sukunimeä kuin 1400-luvun alussa eräs suku Ahvenanmaalla[464] ja viides vihdoin, Jacob Korka, arvatenkin kuului myöhemmin kuuluisaan Kurki-sukuun.[465]

Näiden laamannien toimitapakin ilmaisee heidän paikallista luonnettaan. He näet yleensä toimivat paikallistuomarien tapaan, etenkin välittäen omaisuuden luovuttamisia, joiden laillisuus perustui henkilölliseen tuntemukseen ja toimitukseen.

Mutta asiakirjoista ilmenee vielä se ensi näkemältä omituinen seikka, että täällä 1300-luvun alkupuolella on toiminut samanaikaisia laamanneja kaksittain. Bero laamannin aikana esiintyy kaksikin muuta laamanniksi kutsuttua henkilöä oikeustoimissa, ja v. 1362 täällä myöskin on kaksi laamannin nimen omistajaa.

Tähän seikkaan on luonnollinen selitys. Ne Beron virkatoimet, joista on tietoa, kohdistuvat Uuteenmaahan ja eteläiseen V.-Suomeen, Raision Luonnonmaahan, Maskun Sudinsaloon, Porvoon pitäjään ja Helsingin oikeuden papinpalkkaukseen, lyhyesti seutuihin, jotka kuuluvat historiallisen ruotsalaisen oikeuden alaan. Sillä määrätyllä alalla Bero on ollut laamanni. Hänen v. 1345 käyttämänsä virkanimi "Uudenmaan laamanni" (legifer Nylandiæ) on käsitettävä laajemmassa koko Helsingin oikeuden alaa tarkoittavassa merkityksessä. Berosta muulloin käytetyt nimet "laamanni" (legifer), "Suomen laamanni", "Suomen itäosain laamanni" (legifer parcium orientalium Finlandiæ) ovat epämääräisiä yleisnimiä, jollaisia keskiajalla usein kyllä käytettiin.[466]

Beron aikalainen toinen laamanni, Jaakko Antinpoika, asui Kokemäellä ja oli v. 1344 oikeustoimissa Ulvilassa.[467] Häntä mainitaan ainoastaan yhdessä muussa asiakirjassa, mutta siitä saamme sen tiedon, että hän oli suomalaisen oikeuden laamanni.[468]

V:n 1344 aikoina siis Suomessa oli kaksi laamannia, toisen virkapiirinä ruotsalaisen, toisen suomalaisen oikeuden alue. Tämä järjestys näyttää vanhalta ja säännölliseltä. Ruotsalaisia laamanneja olivat Bero (1324-1345), Ingo Dyækn (1326) ja Mathias Koog (1351-1356), joka suoritti virkatoimia ruotsalaisen oikeuden alalla tai eteläisessä V.-Suomessa (Kemiössä, Kaarinassa ja Sauvossa—Maariassa).[469] Huomattava on kuitenkin, että Ingo Dyækn mainitaan Uudenmaan laamannina Bero laamannin aikana;[470] virka on voinut vuorotella. Suomalainen laamanni oli Jaakko Antinpoika (1344-1347) ja varmaan myös "Jacob Korka", joka v. 1362 oli virkatoimissa Ulvilassa.

Vahvistus siihen mielipiteeseen, että lounaisen Suomen suomalaisella ja ruotsalaisella alueella 1300-luvun alkupuolella on ollut kaksi laamannia, on löydettävissä Ruotsin maakuntalaeista. Södermanlannin lain toisessa vanhassa käsikirjoituksessa (kodeks B), joka Schlyterin mukaan on laadittu "ei kauan vuoden 1335 jälkeen", on näet sellainen tieto, että Turun hiippakunnassa "on kaksi laamannikuntaa".[471] Koska Suomi vasta v. 1435 jaettiin kahteen alueelliseen laamannikuntaan, katsoo Schlyter Södermanlannin tiedonantoa erehdykseksi ja samoin Tengberg, joka sanoo huomanneensa kodeks B:ssä muitakin uudenaikaisuuksia.[472] Uusin tutkimus on kuitenkin osoittanut, että kodeks B, niinkuin tämän maakuntalain muutkin kodeksit, edustavat lain ainoaa v. 1327 tapahtunutta ja kuninkaan vahvistamaa kirjaanpanoa.[473] Tosiasiaksi siten jää, että Södermanlannin laissa 1300-luvun alkupuolella mainitaan Suomessa olevan kaksi laamannia. Ja ettei tämä tieto ole erehdys, sen Suomen omat samanaikaiset asiakirjat todistavat.

V. 1362 tapahtui Suomen laamannilaitoksessa muistettava käänne, kun kuningas Haakon Maununpojan ja valtakunnan suurherrain julistuksella Suomen laamannille annettiin oikeus olla osallisena Ruotsin kuninkaan vaalissa. Julistuksessa nimenomaan sanotaan, että Suomi on yksi laamannikunta ja että herra Niilo Tuurenpoika (Bjelke) sen laamannina oli kutsuttu osalliseksi kuninkaan vaaliin.

On kuitenkin mahdollista, että Suomella jo jonkun verran aikaisemmin oli ollut yhteinen ylilaamanni: v:n 1362 julistusta annettaessa Niilo Tuurenpoika jo oli Suomen laamanni ja kymmentä vuotta aikaisemmin (1352) annetaan Mathias Koogille kerran virkanimi "Itämaitten alalaamanni", ikäänkuin joku ylilaamannikin olisi ollut olemassa. Joka tapauksessa on 1300-luvun puolivälin aikoja pidettävä Suomen oikeudenkäytön suurena murrosaikana. Silloin syntynyt Maunu Eerikinpojan maanlaki Ruotsissa päätti maakuntalakien aikakauden ja alkoi siellä uuden valtakunnallisen kehityskauden. Suomessakin sama maanlaki merkitsi heimokunnallisen oikeudenkäytön päättymistä ja valtakunnallisen alkamista.[474] Suomen laamannin virasta tuli valtakunnan virka, jota Ruotsin mahtavimmat ylimykset tavoittelivat ja joka saattoi vanhat paikalliset ja kansalliset laamanninvirat täydelliseen varjoon.

3. MUITA KANSALLISUUSMUISTOJA.

Edellä kerrotut 1300-luvun alkupuolella toimineet laamannit sekä paljon kauemmin pysyneet suomal. ja ruotsal. oikeus erillisine vero-, pitäjä- ja käräjäjärjestelmineen luovat kuvan kahdesta muinaisesta kansallisuudesta Lounais-Suomessa, joiden välillä ei ollut ainoastaan kielellinen ero, vaan myöskin yhteiskunnallista ja taloudellista eroa.

Kun monellakin lounaisen Suomen seudulla muinoin oli lähekkäin joku hyvin vanha Suomenkylä ja Ruotsinkylä, niin on luultavaa, että niiden asukkaat kerran ovat kuuluneet eri kansallisuuksiin, jotka useissa tärkeissä asioissa olivat toistensa vastakohtia. Juuri tuo jyrkkä raja nähtävästi antoi aiheen kyläin nimittämiseen kansallisuuden mukaan. Tenholassa Raaseporin läänissä v:n 1451 verokirjan mukaan olivat "Ffynnebol" ja "Swenskabol" eri verokuntia, Paraisissa oleva Sysilahden kylä jakautui vielä uuden ajan alussa kahteen osaan "Finsk Sysilax" ja "Svensk Sysilax", jotka ilmeisesti kansallisuusolojen vuoksi kuuluivat eri verokuntiin.[475] Mutta tämä sama esimerkki on kansallisuuksien myöhempää historiaa suuresti valaiseva; Suomen Sysilahdesta uuden ajan alussa oli jo suurin osa joutunut ulkokyläläisten haltuun ja m.m. oli kahdella Ruotsin Sysilahden isännällä jo taloja Suomen Sysilahdessa.

Kylässä oli tapahtunut tai oli tapahtumassa kansallisuusmuutos. Sen oli aikaansaanut heimokaudella tuntematon voima: valtiojärjestyksen suojaama omistusoikeus, historiallisen elämän synnyttämä maan ostaminen ja vaihtaminen ja koko uusi taloudellinen taso. "Suomenkylästä" saattoi nyt tulla ruotsalaisten omistama kylä, "Ruotsinkylästä" supisuomalainen asutus; kansallisuus ei enään sulkenut yhteiskunnallista ja taloudellista elämää perinnöllisiin kieliryhmiin, vaan kieliryhmät saivat nyt vapaasti levitä yhteiskunnallisen ja taloudellisen elämän aloille. Se oli vanhemman keskiajan historiallisen kehityksen päätuloksia maamme lounaisissa osissa.

VII. KESKIAJAN MAAKYSYMYKSIÄ.

1. BOL.

Vanhimpia ja yksinkertaisimpia maanomistus- ja maaverotusyksiöitä läntisessä ja luoteisessa Europassa on ollut tila — täysi ja jakamaton tila.

Anglosaksilaisessa Englannissa sellaisen maa- ja verotusyksiön nimenä oli "hide", "hid", millä alkuaan tarkoitettiin sellaista tilaa, joka riitti perheen elatukseen. Myöhemmin tällaiseen täysitilaan laskettiin 120 acrea peltoa. Jo varhain täysitiloja jaettiin osiin; niinpä 1/4 hiden tila oli "virgate". Mutta asutus- ja verotusmuutosten kautta hide menetti entisen merkityksensä, ja feudalismin aikana se esiintyi enään vain eräänlaisten verojen yksiönä.[476]

Keski-Europan germanilaisilla aloilla oli vastaavan yksiön nimi "Hufe", "huoba", "höba"; sen latinankielinen nimitys "mansus" merkitsi kartanoa, asuinpaikkaa. Kuudennen vuosisadan lopulla näkyy Hufe Länsi-Saksassa menettäneen alkuperäisen heimotilan luonteensa ja muuttuneen määrätynlaatuiseksi veroyksiöksi. Frankkilaisella ajalla mainitaan verotilan suuruudeksi usein 30 Morgenia, mutta eri seuduilla olivat täysitilat hyvinkin erisuuruisia, mikä kyllä kävi päinsä, koska tällaisten tilain ainoastaan samassa jakokunnassa tarvitsi olla samansuuruisia.[477]

Skandinavian maissa oli vanhimmalla verotilalla nimenä "bol". Tanskassa se vanhemmalla keskiajalla merkitsi yleensä taloa, tilaa, joka elätti talonpoikaisperheen. Uutisraivauksen ja parannetun viljelyksen kautta alkuperäisten bolien suhteet aikaa myöten muuttuivat. Jo 11. vuosisadan lopulla Tanskassa mainitaan bolin puoliskoja ja pian sen jälkeen bolin neljänneksiä ja muita murto-osia. Bol Tanskassa oli myöskin peltojaon perusteena kylässä. Kussakin kylässä laskettiin olevan määrätty luku boleja. Otaksutaan, että jossakin kylässä oli boleja esim. 8; muudan kylän taloista oli koko bolin tila, se oli siis peltojaossa saava 1/8 kylän pellosta; toinen talo oli neljännesbolin tila ja sai siis pellosta 1/32. Bolin suuruuden ja arvon määräsi siis sen suhde toisiin saman kylän boleihin. Eri osissa maata bolit saattoivat olla ja olivatkin erikokoisia. Kuinka "bol" Tanskassa tuli verojen ja rasitusten, etupäässä leding-velvollisuuden, perusteeksi on jo ennen esitetty. Aikain kuluessa bol täälläkin jäi yksinomaan vain maanverotusyksiöksi.[478]

Bol oli aikaisemmalla keskiajalla yleisesti käytetty nimitys Ruotsissakin, Skånesta Norlantiin saakka. Alkuaan, kun ei maalla ollut muuta kuin asuntopaikan arvo, bol Ruotsissakin merkitsi asuntopaikkaa, tilaa yleensä, viljelmää; niin useimmissa maakuntalaeissa. Siinä merkityksessä se esiintyy vieläkin käytetyissä ruotsinkielisissä nimityksissä "prestbol", "klockarebol" (pappila, lukkarila). Mutta aikuiselle bolille kävi Ruotsissa, niinkuin sille kävi muuallakin: se jäi alkuperäisen tila-alueen nimeksi, vaikka alueelle syntyi useita tiloja, ja se tuli merkitsemään määrättyä maa-alaa määräämättömän viljelmän sijasta. Ruvettiin puhumaan kokonaisista boleista ja bolin osista, 1/2 ja 1/4 boleista, ja bol tuli täälläkin verotusyksiöksi samalla lailla kuin Tanskassakin oli tapahtunut.[479]

Myöskin Suomessa esiintyy bol vanhemmalla keskiajalla. Edellä tehty lyhyt katsaus jo viittaa siihen, mitä bol Suomessakin alkuaan on ollut.[480]

Suomen vanhat bolit esiintyvät asiakirjain mukaan ainoastaan Suomen lounaisilla ruotsalaisilla alueilla, tarkemmin sanoen Ahvenanmaalla ja Kemiössä. Jo tämä seikka osoittaa, että meidän maassamme esiintyvä bol on samaa juurta kuin skandinavialainen. Bolin esiintymisaika Suomessa supistuu varhaisempaan keskiaikaan; ensi kerran bolia täällä mainitaan v. 1328 ja viimeisen kerran 1410.

Kaikissa 11 asiakirjassa, joissa bolista puhutaan, sillä tarkoitetaan tilaa, viljelmää rakennuksineen, peltoineen, niittyineen, metsineen, kalavesineen ja muine etuuksineen. Alkuisin on bol varmaan täälläkin merkinnyt normalista tilaa yleensä, sitä sen tarkemmin määräämättä. Mutta siihen aikaan, jolloin asiakirjamme bolista puhuvat, tämä kehityskausi jo oli sivuutettu ja bol tullut merkitsemään määrätyn suuruista tilaa, kuten selviää siitä, että bolia ositettiin 1/2, 1/4 ja 1/8 boleihin ja että bolilla jo varhain oli määrätty arvo. Tällä tavoin bol Suomessakin tuli veroyksiöksi, jollaisena se Ahvenanmaan vanhimmassa verotuksessa esiintyy.

Siihen aikaan kuin eri seutujen bolit verotuksen kautta saivat saman veroarvon, ne todellisuudessakin luultavasti olivat yleensä samanarvoisia ja -suuruisia. Mutta kun eri seuduilla olevain tilain kesken ei voitu toimittaa minkäänlaista tilusten tasoittamista, ne aikaa myöten, asutuksen ja viljelyksen eri tienoilla eri tavoin kehittyessä, varmaan tulivat melkoisenkin erilaisiksi. Tästä yleisestä syystä kaikki vähänkään vanhemmat maaveroyksiöt Suomessa ovat eri seuduilla eri suuruisia, vaikka ovat samannimisiä ja alkuaan varmaan olleet samansuuruisiakin.

Mahdollisesti myöskin samassa kylässä olevat tai samaan asutukseen lukeutuvat bolit alkuaan omistivat ja käyttivät omia erillisiä peltojaan ja niittyjään, jotka eivät olleet yhteisen kyläjaon alaisia. Lounaisen Suomen vanhin saaristo- ja rannikkoasutus on suuressa määrin sellaisen yksinäisasutuksen luontoista ja lukemattomat maakirjoissa eri kyliksi merkityt asutukset ovat ikivanhoja yksinäistiloja tai sellaisesta jakautumalla syntyneitä pikkukyliä. "Lohkojaon" tapainen erillinen omistustapa oli uuden ajan alussa yleinen Ahvenanmaalla ja useilla seuduin lounaisen Suomen mantereella, ja syytä on katsoa tältä asutus- ja omistusmuotoa ikivanhaksi.

Todennäköistä kuitenkin on, että tätä kyläjärjestelmää paljon yleisempi jo muinoin oli toinen kyläjärjestelmä, sellainen, jossa alku-bolit kylän peltojen ja niittyjen omistamisessa ja käyttämisessä olivat toisistaan riippuvia, niinkuin ne metsän, laitumen ja kalavesien omistamisessa ja käyttämisessä tiettävästi kaikkiallakin olivat.

Sellaisissa kylissä bol-järjestelmä varmaan on ollut jaonkin perusteena. Kun verotuksen kautta boleille oli tullut lasketuksi sama arvo ja sama vero, käy luultavaksi, että samassa kylässä olevat bolit nyt saatettiin käytännöllisesti samanarvoisiksi ja -suuruisiksi, elleivät ne jo aikaisemmin sitä olleet; oikeus ja kohtuus vero-oloissa oli mahdollista ainoastaan siten, että yhtä suurta veroa maksavat tilat samassa kylässä olivat samansuuruiset ja -arvoiset. Suomen bol-alueella on siten luultavasti ollut samanlainen kyläjako, kuin Skandinaviassakin tiedetään olleen. Tämän kautta bol alueellaan tuli kaiken myöhemmän maaverotuksen pohjaksi ja perustukseksi, ja bolin nimi muuttui verokunnan nimeksi.

2. KOUKKU.

Kyntöneuvon käyttäminen verotusyksiönä ja viljelyksen alaisen maan suuruuden ilmaiseminen kyntöaseen nimellä kuuluu niihin tapoihin, jotka määrätyissä oloissa ovat samanlaisia kaikkina aikoina ja kaikissa maissa. "Ikeeksi" (jugum) Varron mukaan kutsuttiin roomalaisessa Italiassa muinoin peltoalaa, jonka härkäpari päivässä saattoi kyntää,[481] ja "auranaloin" Himalaijan rinteitten asukkaat meidän aikoinamme arvioivat peltoaloja.[482] Se historiallinen, kyntöaseen nimestä johtunut tilamitta, "koukku" eli "aatra", joka keskiaikana on vallitsevana suuressa osassa Suomea, ei tosiaankaan ole yksinomaan suomalainen eikä virolainen, eipä edes europpalainenkaan, vaan yleismaailmallinen viljelysyksiö.

Suomen keskiaikaista koukkua ei kuitenkaan ilman muita mutkia sovi verrata roomalaisten ja himalaijalaisten auranmaihin. Lähemmin meikäläistä koukkua vastaavat ne laitokset, joita tavataan keskiajan Europassa, niin läntisessä ja keskisessä kuin itäisessäkin.

Lännestä alkaaksemme havaitaan, että Englannissa jo ennen Englannin normannilaista valtausta käytettiin auraa ja auranmaata (carucate, carucage, jugum) tilain mittana ja veroyksiönä. Tätä tapaa näkyy alkuaan käytetyn tanskalaisten ja norjalaisten hallitsemissa seuduissa. "Carucate" kohdistui Englannissa käytettyyn raskaaseen, tavallisesti 8 härän vetämään auraan, minkä vuoksi auranmaa oli nimeltä "bovate". Verotuksessa carucate merkitsi samaa kuin täysi tila (hide), jonka maat siitä päättäen olivat alkuaan yhdellä auralla hoidettavat. "Carucagen" nimellä taas ovat tunnetut ne auranaloilta maksetut verot, joita normannilaiskuninkaat ottivat aikaisemman "Danegeldin" sijasta.[483]

Tanskassakin on "aura" (Plov, Plovs Land) ollut tilan suuruuden ilmaisijana. Valdemarin maakirjassa 1200-luvun keskivaiheilta sitä on käytetty sellaisessa merkityksessä kaikkialla Tanskassa. Erittäin huomattava on täysitilan (bolin) ja auranmaan yhteys Tanskassakin. Juutin lain mukaan auranmaa (Plovs Aerje) vastasi varsinaista täydellistä maaomaisuutta, ja Erslev osoittaa, että bol ja auranmaa muutenkin ovat olleet toistensa täydellisiä vastineita, niin että erotus oli oikeastaan vain nimessä. Auranalalle saatettiin 1200-1300-luvuilla kylvää n. 40-48 tynnöriä viljaa; myöhemmin auranalaksi kutsuttu peltoala pieneni, niin että 1600-luvulla se vastasi vain 1/3 tai 1/4 entisestä suuruudestaan.[484]

Eri nimisenä auranala (saks. juch, Juchert, lat. terra boum, bovarium y.m.) oli käytännössä useammalla taholla Saksaa 11-15. vuosisadoilla. Niin paljon kuin auranalan todellinen suuruus Saksan eri seuduissa vaihtelikin, niin kaikkialla sielläkin auranala alkuaan tarkoitti täyttä tilaa, jonka katsottiin riittävän yhden perheen elatukseksi.[485]

Mutta myöskin niissä seuduissa ja maissa, missä sana aura ei esiinny omaisuuden ilmaisijana, oli asianlaita kuitenkin sama, täysitilat (Huben ja mansi) kun myöskin alkuaan tavallisesti tulivat määrätyiksi yhden perheen tarvetta vastaaviksi ja sen vuoksi olivat yhtä suuria kuin muualla auranmaat. Verot ja rasitukset pantiin senvuoksi yhtäällä mansuksen tai talon, toisaalla taas auran kannettavaksi, mikä oikeutta myöten on ollut sama asia.[486]

Muissa Skandinavian maissa kuin Tanskassa ei auranmaan nimistä tilamittaa keskiajalla tunnettu. Suomen vanhoilla ruotsalaisilla alueilla, niinkuin Ruotsissakin, se oli tuntematon. Syynä siihen ei voinut olla muu, kuin että näillä alueilla oli ennen kuvaamassamme bol-laitoksessa länsi- ja keskieuroppalaista auranalaa vastaava järjestelmä.

Suomalaisenkaan koukun lähtökohta ei ole länsi- ja keskieuroppalaisessa auranmaassa, vaan Itämeren itäpuolisilla alueilla.

Vanhimmista ajoista nykyaikaan saakka on Itämeren maakunnissa verotusyksiönä ollut atra eli koukku (saks. Hakenpflug, Haken, lat. uncus, lätt. arklis, vir. ader). Tämä verotusyksikkö oli muinoin yhtä kotoinen lättiläisillä kuin liiviläisillä ja virolaisilla alueilla. Saksalaisen valtauksen ensi aikoina koukun nimellä tarkoitettiin sekä kyntöasetta että sillä hoidettavaa sangen epämääräistä kyntöalaa. Koska vanhemmissa asiakirjoissa ei koskaan puhuta koukun osista, näyttää luultavalta, että vero aluksi kannettiin suorastaan vain kyntöaseitten mukaan. Kartanotalouden edistyessä kuitenkin verotus pian siirtyi kyntöaseesta maahan, eivätkä asiakirjat 14. vuosisadan lopulta lähtien puhukaan muunlaisesta koukusta kuin maakoukusta. Sen suuruutta ilmaistiin yleisimmin kylvömäärällä. Koukunmaa tuli täten entistä paljon tarkemmin määrätyksi, mutta mitään yhteistä tai samaa mittaa sillä ei enään ollut, vaan vaihtelivat koukunmaan määritelmät eri alueilla ja eri aikoina tuntuvasti. V. 1431 Kuurinmaalla luetellaan kuudenlaisia koukkuja.[487] 1500-luvun loppupuolella Itämeren maakunnissa puhutaan suurmestarin, Plettenbergin, arkkipiispan, suurista puolalaisista ja pienistä saksalaisista koukuista. Ilmoitukset näiden erilaatuisten koukkujen mittausopillisesta suuruudesta olivat vieläkin hyvin epämääräiset; asiakirjoista käy selville ainoastaan se, että koukunmaita mitattiin niiniköydellä, jonka mukaan koukun osiakin nimitettiin (saks. Baste). Koukunmaan varsinaisena määrääjänä lienee yhä edelleenkin ollut kylvömäärä. Keskiajan parin viimeisen vuosisadan kuluessa koukku Liivinmaalla ja Virossa vihdoin muuttui säännöllisemmäksi veroyksiöksi. Mutta vieläkään se ei ollut kaikkialla samansuuruinen eikä samanlaatuinen. Liivinmaalla laskettiin koukkuun kuuluvan 80 taalerin arvosta luokitettuja eri laatuisia viljelys- ja käyttömaita sekä 20 hengen työvoima, Saarenmaalla saatiin tilain koukkumäärä tietää jakamalla 24:llä peltojen, niittyjen ja laitumien arvo ja laskemalla koukkua kohden 4 työkykyistä miestä. Virossa taasen tuli Ruotsin aikana koukkuluku määrätyksi henkiluvun perusteella siten, että sisämaan koukun osalle laskettiin 5 ja rannikkokoukun osalle 10 työkykyistä miestä. Saarenmaan koukun suhde Liivinmaan koukkuun oli kuin 3:10. Yleensä merkitsi koukku jo keskiajalta lähtien verraten suurta tilaa, joka harvoin oli yhden talonpojan hallussa.[488]

Myöskin suomalaisten kaakkoisilla naapureilla, venäläisillä, oli sahra eli atra (ven. coxa, plugj.) muinoin yleisenä verotusyksiönä. Tavallisesti mainitaan tatarien Venäjällä ensimäisinä käyttäneen tätä verotustapaa, ja mahdollisesti tuoneen sen mukanansa sisä-Aasiasta. Kuitenkin vanhimpain venäläisten aikakirjain mukaan jo v. 981 Wladimir ruhtinas verotti vjatitseja auralta (ot pluga), niinkuin hänen isänsäkin oli tehnyt.[489] Tatarit tekivät aurasta yleisen veroyksiön, jonka perusteella raskaimmat verot suoritettiin. Heidän valta-aikanaan laskettiin auran pitävän työssä pari kolme työntekijää hevosineen ja vaadittiin auralta veroa 5 kopekkaa (nykyisessä Venäjän rahassa vähintäin 5 ruplaa). Myöhemmin käyttivät venäläiset ruhtinaat samaa verotustapaa alueillaan yhä yleisemmin; 1430-luvulla Novgorodin ruhtinas otti veroa Torshokin alueelta kultakin auralta, mutta auralaskua sovitettiin myös kaikenlaiseen muuhun verotettavaan: karvarinammeisiin, nuottiin, myyntipuoteihin, pyöräauroihin, pajoihin, jalkatyömiehiin, lotjiin, suolankeittopannuihin. Itsenäisessä Moskovan ruhtinaskunnassa käytettiin verotuksessa hyvin suuria auraveroyksiöitä. V:n 1550 säännön mukaan sisälsi veroaura määrätyn alan peltoa, tavallisesti 400 desjatinaa eli 800 tshetvertin (silloinen tshetvertti puolet nykyistä) kylvöalan kolmijakoisen vainion kussakin kolmessa osassa.[490]

Vatjal. viidenneksen verokirjassa ilmoitetaan auran sisältävän 3 obsjaa, jokaiseen obsjaan menevän 4 korobjan kylvön, joten laskemalla korobjaan 2 tshetverttiä veroauran-alaan voitiin kylvää 24 tshetverttiä.[491]

Mainittu vanha verokirja ei mainitse auraa veropohjana Käkisalmen Karjalassa. Myöhempinä aikoina kumminkin esiintyy aatra eli aatranmaa (ader) veropohjana Käkisalmen Karjalan eteläisimmässä osassa. Tämä verotusyksiö ei voine olla Ruotsin suuruuden ajan sinne tuoma, koska siinä tapauksessa se tuskin olisi rajoittunut niin pienelle alueelle. Ei myöskään ole aatralasku levinnyt itäänpäin Ruotsin Karjalasta käsin, missä verotus jo keskiajalla perustui n.s. "täysiveroihin". Täytymälläkin täytyy katsoa Käkisalmen aatraa ikivanhaksi paikalliseksi laitokseksi, jonka alkujuuret ovat haettavat Novgorodista tai Virosta päin.

Käkisalmelaisen aatranmaan suuruudeksi ilmoitetaan 1600-luvun puolivälissä 6 tynnörin kylvömäärä. Toisen tiedon mukaan yhteen obsjaan 1680-luvulla meni 2 4/45 aatranmaata.

Aatranmaa-laskua käytetään vieläkin maalukuna Raudun, Sakkulan, Pyhäjärven, Räisälän, Kaukolan ja Käkisalmen pitäjäin alueella, missä se voimassa olevain säännösten mukaan vastaa koko manttaalia muualla Itä-Karjalassa.[492]

Jo v. 1334 esiintyy aatra eli koukku (aratrum) Hämeessä sekä kirkollisen että linnaverotuksen perusteena[493] ja Maunu kuninkaan kirjeessä samalta vuodelta samaa yksiötä mainitaan tilusmittana maan lounaisissa osissa.[494] Keskiajan alkupuolella on koukku ollut yleinen verotusyksiö lounaisen Suomen suomenkielisillä alueilla; ruotsalaisilta alueilta ei ole tunnettu ainoatakaan tapausta, missä koukkulukua olisi käytetty. V.-Suomessakin koukun esiintyminen lakkasi jo aikaisin 1400-luvulla. Uuden ajan alussa koukkulaskun käytäntö supistui Hämeeseen ja Ylä-Satakuntaan, mutta siellä se vielä kauan 1500-luvulla oli maan arvioimisen ja verotuksen tärkeimpänä kulmakivenä.

Suomessa tuo yleismaailmallinen maayksiö siten esiintyy yksinomaisesti suomalaisten heimojen, etupäässä v.-suomalaisten ja hämäläisten, laitoksena. Hyvillä syillä on arveltu, että se on Suomessa ollut käytännössä jo pakanuuden aikana.[495]

Verotusyksiönä ei koukku meikäläisissä asiakirjoissa koskaan merkitse kyntöasetta, vaan aina veronalaista maata. Kun koukku halki pitkäin aikain säilyi laajalla alueella tärkeänä verotusyksiönä, täytyi sen vähitellen saada tarkempia suuruuden määräyksiä kuin minkä kyntöaseen nimi sisälsi. Sellaisena tarkempana suuruusmittana käytettiin keskiajalla kylvömäärää ja raha-arviota. Vanhin tieto koukun kylvömäärästä on v:lta 1380, jolloin Lemun Lempoisten kylässä puolen koukkua ilmoitetaan vastaavan 3 suomalaisen punnan kylvöä kummassakin vainiossa sekä 8 kuormaa niittyä.[496] Tämä ilmoitus lienee käsitettävä niin, että puoleen koukkuun silloin vallinneen kaksijakoviljelyksen mukaan kuului 3 kylvettyä punnanalaa toisessa ja 3 kesantona olevaa punnanalaa toisessa vainiossa, koko koukkuun siis 6 kylvettyä punnanalaa toisessa ja yhtä suuri kylvämätön ala toisessa vainiossa. Turun piispan v. 1442 Juvan asukkaiden kanssa tekemän sopimuksen mukaan oli main. seurakuntaan perustettava "täysi pappila", johon oli kuuluva 6 punnanalaa kummassakin vainiossa ynnä niittyjä; kun Juvalla samalla mainitaan veroyksiönä papinkoukkuja, näyttää siltä, että täydellä pappilalla on tarkoitettu täyden koukun tilaa, johon oli kuuluva 6 punnanalaa kummassakin vainiossa.[497]

Hattulan ja Hollolan kihlakunnissa ilmoitettiin uuden ajan alussa koko koukun maahan kylvettävän 3 puntaa viljaa.[498] Jos katsomme tähän 3 punnan kylvöön kuuluneen yhtä suuren kesannon, olisi siten koukun ala Hämeessä uuden ajan alussa ollut puolta pienempi kuin V.-Suomessa 1380-luvun lopulla. Mutta mahdollista on, ettei Hämeen koukun suuruus ole ensinkään verrattava Nousiaisten ikivanhan peltoseudun koukkuun, vaan Savon "veronahkaan" eli "arviopunnanmaahan", johon aikaisemmin näyttää kuuluneen kolmen viljapunnan — yhden ruis-, yhden ohra- ja yhden kaurapunnan — kylvö[499] ja joka tarkoitti kaskikylvöä. Peltoseutujen koukku on saattanut olla toista kuin kaskiseutujen koukku.

Eräässä asiakirjassa, joka koskee Hollolan Lahden kylän tilusten järjestelyä v. 1562, kerrotaan määrätyksi, että kylän uudestaan verotuksessa oli pantava "kuhunkin verokoukkuun 2 puntaa ruismaata ja 2 puntaa ohramaata peltoa".[500] Vaikkapa koukun kylvömäärät siten eivät kaikin paikoin ja ajoin olisi olleet yhtäpitävät, on kumminkin tosiasia, että koukulla on tarkoitettu määrättyä kylvöalaa.

Koukun hinnat olivat Nousiaisten tienoilla v:n 1380 vaiheilla hyvin vaihtelevat (40-165 mk),[501] mikä suureksi osaksi näyttää riippuneen koukkuun kuuluvain niittyjen erilaisesta määrästä, mutta varmaan myöskin pellon laajuudesta ja laadusta, jotka näillä ikivanhoilla viljelysseuduilla saattoivat eri kyläin koukuissa olla hyvinkin erilaiset. Saman kylän koukut sitävastoin näyttävät puheenaolevilla seuduilla olleen samanarvoiset; niinpä v. 1380 Inkoisten kylässä myytiin kaksi, eri omistajille kuuluvaa 1/2 koukun tilaa aivan samasta hinnasta.[502]

1400-luvun puolivälissä Hämeessä myytiin koko koukun maita 90 ja 88 markalla.[503] Uuden ajan alussa ilmoitetaan koukun hinnan talonpoikain kesken olleen Hämeessä 300 mk.[504] ja Ylä-Satakunnassa 200 mk.[505] Kun jonkunlainen koukun normalihinta oli olemassa niin myöhään, on sellainen luultavasti ollut jo aikaisemminkin.

Uuden ajan alussa ilmoitettiin koukun suuruus usein myöskin "tangoissa". Hämeen koukku sisälsi 6 tankoa. Mutta tämä mittaamistapa, kuten tuonnempana osoitetaan, ilmeni koukun yhteydessä vasta myöhään, eikä ollut siihen alkuaan kuuluva. Tangoitus Hämeessä merkitsi vain viljelysmaan tarkempaa jakamista ja verokuorman tasoitusta, mutta itse veropohjaa se ei muuttanut.

Kun Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa koukkua käytettiin mitä erilaisimpain, kuninkaalle, nimismiehelle, kirkolle, papille ja piispalle suoritettavain verojen perusteena, tuli tämä puoli koukusta tilikirjoissa usein etualalle; niissä puhutaan siten "kuninkaankoukuista", "nimismiehenkoukuista", "kirkonkoukuista", "papinkoukuista" ja "kilttikoukuista". Kaikki nämä nimitykset tarkoittavat ilmeisesti samaa vanhaa veroyksiötä; laskutavat sellaiset, että kuninkaan koukussa oli kolme papinkoukkua ja että nimismiehenkoukku teki kaksi papinkoukkua, tahtovat vain ilmaista, että koukulta maksettiin kuninkaalle 3 ja nimismiehelle 2 kertaa enemmän kuin papille.

Koukun varsinaisia vanhoja tuntomerkkiä ovat edellisen mukaan siis olleet pääasiallisesti kylvömäärä ja raha-arvo. Aikaisempana kehityskautenaan koukku ei kuitenkaan merkinnyt ainoastaan pellon kylvömäärää eikä raha-arvoa. Lemun Lempoisten kylässä v. 1380 laskettiin puoleen koukunmaahan pellon lisäksi niittyäkin. Toisessa samanaikaisessa kaupassa myytiin "koukku ja kaikki mitä siihen kuuluu".[506] Tästä näkyy, että koukku mainittuna aikana on ollut tilamitta, sellainen täyden tilan edustaja, minä se esiintyy germanilaisillakin aloilla. Suomen koukun myöhempi jakautuminen helposti laskettaviin osiin (1/1, 1/4, l/3, 1/6), joilla tiettävästi ei ollut erinäisiä nimiä, viittaa alkuperäiseen kokonaisuuteen, jonka nimi pysyi osissakin. Siihen käsitykseen, että koukku Suomessa alkuaan on merkinnyt täysitilaa, pakottaa sekin seikka, että koukun varhaisempana esiintymisaikana bol lounaisen Suomen ruotsalaisilla alueilla oli samanlainen täyden tilan ilmaisija, ja ettei muuntapaisia veroyksiöitä siltä ajalta yleensä tunnetakaan.

Sellaiseen täysitilaan, jota koukku varhaisempana aikanaan merkitsi, ei ole arvatenkaan kuulunut aivan suuria peltoaloja. Koukun tila ei ole ollut suurviljelystila, vaan alkuistila. Tällaista alkuistilaa kohden saattoi tulla hyvinkin suuri ala maata, mutta sen peltoala ei voinut viljelyksen ensi asteilla olla suuri. Uudisraivauksia jatkettaessa, koukuntiloja jaettaessa ja uusia tiloja vanhain koukuntilain maille perustettaessa koukku vähitellen sai uuden merkityksen. Koukun maa-ala pysyi entisellään, mutta kokonaiseen koukkuun kuuluvat peltoalat suurenivat. Pientä peltoalaa merkinnyt koukku tuli vihdoin merkitsemään suurta peltoalaa, suurtilaa, jollaista lopuksi tuskin kukaan omisti.

Yhtä luonnollista kuin on, että saman viljelyskauden täysitilat yleensä olivat suunnilleen toistensa vertaisia, yhtä luonnollista on, etteivät koukut kaikkialla olleet aivan yhtä suuret peltoalaansa y.m. etuihin nähden. Koukkujen laita oli sama kuin bolien: molemmat olivat eri kylissä erilaisia, mutta samassa kylässä samanlaisia. Koukku on ymmärrettävä ainoastaan kylän kautta; vanhemmittain koukku aina tarkoittaa määrätyssä kylässä olevaa koukkua; milloin siis koukkua mainitaan, muistetaan aina kyläkin, minkä koukusta on kysymys. Ainoastaan sillä tavoin koukku saattoi olla maan ja verojen jakoperusteena kylässä, minä se ilmeisesti on ollut. Useissa asiakirjoissa keskiajan lopulta koukkua nimenomaan mainitaan kylän osuuden perusteeksi.[507]

Aikain kuluessa alkuperäiset koukuntilat osittuivat sukujakojen ja arvatenkin myös kylän alueella tapahtuvan uutisasutuksen kautta. Nousiaisten seudulla v. 1380 mainitaan 1/2 koukun tiloja ja toisten tilain pienet kylvömäärät tietenkin edustavat vastaavia koukun osia.[508] Keskiajan loppupuolella koukun ositus oli ehtinyt vielä pitemmälle: 1/4 ja 1/6 jaettiin vielä kahtia, joten saatiin 1/8 ja 1/12.[509] Hämeen vanhimmassa maakirjassa v:lta 1539 on lukuisia esimerkkiä koukunosatiloista, jotka kuitenkin luontaisesti ryhmittyivät täysiksi tai puoliksi koukunmaiksi. Esimerkkinä olkoon Tuuloksen Rukkoilan kylä, jossa oli 2 puolen ja 5 koko kuudenneksen sekä 2 puolen ja 3 koko neljänneskoukun verotilaa (yhteensä siis 2 koukkua).[510] Kuinka kääpiömäisiksi koukuntilat saattoivat osittua, näkyy Hollolan Okeroisten ja Lahden kylistä, joissa v:n 1548 verokirjan mukaan asui edellisessä 24 talollista 2 1/2 ja jälkimäisessä 29 talollista 2 5/6 koukun alalla; enimmällä näiden kyläin talollisilla oli hallussaan vain 1/2 kuudenneksia (= 1/12) koukunmaita.[511]

Koukun jakautumisen perusteella voinee tehdä asutushistoriallisesti tärkeitä johtopäätöksiä. Jos kerran koukku alkuaan on ollut täysitila, niin koukkuja pienemmät tilat ovat alkuoloissa olleet mahdottomat ja siis kaikki erilliset asutukset ja kylät, joiden koukkuluku myöhempänä aikana oli koukkua pienempi, niinmuodoin myöhäsyntyisiä, vanhemmista kylistä erinneitä tai niiden alueille syntyneitä. Kun, ottaaksemme esimerkin Hollolan seuduilta, Jalkarannan, Tiirismaan, Upilan ja Siikaniemen kylillä kullakin uudenajan alussa oli maata vain murto-osa koukusta, niin ilmeisesti nämä kylät ovat alkuperäisemmästä suuremmasta koukkukokonaisuudesta (tai useammasta sellaisesta) erinneitä osia. Kun kaikkien mainittujen kyläin ja lisäksi Lahden ja Mukkulan kyläin yhteenlaskettu koukkumäärä teki tasan 3, niin on hyvin mahdollista, että näiden lähekkäin olevain ja yhdenjaksoisen alueen muodostavain kyläin piirissä on kerran ollut 3 alkutilaa, joista kaikki nuo kylät vähitellen ovat syntyneet.

Koukun ositustapa oli samanlainen kuin bolin: l/2, l/4, 1/8 tai 1/3, 1/6, 1/12. Tämä ositustapa on ilmeisesti perivanha ja on luultavastikin riippunut verotuksesta. Maanjako ja veronjako tahdottiin pitää yksinkertaisessa, helposti havaittavassa ja laskettavassa suhteessa toisiinsa. Mutta tällainen jako ei ajan kuluessa voinut pysyä todellisten omistusolojen kehityksen rinnalla. Kaikkia maan kauppoja, vaihtoja ja panttauksia ei koukkujaossa voitu ottaa huomioon. Siitä syystä koukkulasku vähitellen kävi yhä hankalammaksi ja epäkäytännöllisemmäksi. Se oli muinaisiin perintöoloihin nojautuva laitos eikä sopeutunut vapaisiin maanluovutusoloihin eikä yksilölliseen verotukseen. Niinpä koukkulasku jo 1400-luvun alkupuolella hävisi V.-Suomesta ja hämäläisilläkin alueilla se kyläjakona jo keskiajan loppupuolella alkoi taantua ja väistyä syrjään uusia omistusoloja paremmin vastaavan ruotsalaisen tangoituksen tieltä, vaikka veroyksiönä yhä edelleenkin säilyi.

3. LOUNAIS-SUOMEN SAVU.

Suomalaisen koukkulaskun katoamisen lounaisesta Suomesta aiheutti uuden veroyksiön, savun (rök), tuleminen yleiseen käytäntöön puheenalaisessa osassa maatamme. Ensi kerran Lounais-Suomen savuja mainitaan Albrekt kuninkaan ja Jeppe Djeknin v. 1387 tekemässä sopimuksessa, jossa viimemainittu m.m. oikeutettiin Turun linnaläänistä ottamaan apuveron kultakin savulta ja 20 savun muodostamalta verokunnalta.[512] V. 1405 mainitaan savua tilamittana Sauvossa.[513] Eerik Pommerilaisen verokirjan otteissa v:lta 1413 savu jo oli hallitsevana veroyksiönä suurimmassa osassa V.-Suomea, Ala-Satakunnassa ja Pohjanmaalla.[514] Sellaisena savu uuden ajan alussa oli käytännössä koko V.-Suomessa, Satakunnassa ja Pohjanmaalla. Savulasku on ilmeisesti tullut käytäntöön Lounais-Suomessa 14. ja 15. vuosisadan vaihdeaikoina.

Lounais-Suomen savu ei ole mikään alkuperäinen asutus- tai maanomistusilmiö, vaan ainoastaan uusi veroyksiö, jonka uudet verotustarpeet ovat luoneet. Vanhat veroyksiöt (ruotsal. alueen bolit ja suomal. alueen koukut) on hyljätty, koska ne eivät enään vastanneet tilain todellista verokykyä, ja sijaan on muodostettu uusi parempi veroyksiö, savu. Sekä ijältään että laadultaan lounaisen Suomen savu vastaa Ahvenanmaan savua, vaikka edellinen muuten tuli paljon tärkeämmäksi veroyksiöksi kuin jälkimäinen.

Savun tärkeimpänä tehtävänä Lounais-Suomessa oli rahaverojen suorittaminen. Eerik Pommerilaisen aikana savu oli veroyksiö 5 markan maksamista varten, v:n 1436 verouudistuksen jälkeen ja vielä Kustaa Vaasan aikana se oli veroyksiö 4 markan maksamista varten. Savun maksettava teki siis aikaisemmin 40, myöhemmin 32 äyriä; sen vuoksi uuden ajan alussa sanottiin savun jakautuvan 32 äyriin. Samalla tavoin jaettiin savu 4 (aikaisemmin 5) markkaan, joita V.-Suomen vanhimmassa verokirjassa kutsutaan veromarkoiksi (skattmark).[515] Laajalla alalla pohjoisessa V.-Suomessa maksettiin aivan ruotsalaiseen tapaan kultakin sellaiselta veromarkalta ("pääveron markalta") 1 äyrityinen linnan työrahoja.[516]

Savu olikin ilmeisesti ruotsalaiseen markkalaskuun perustuva veroyksiö.

4. KYLÄN TANGOITUS.

Edellisillä lehdillä on jo eri puolilta tutustuttu keskiajan valtion tapaan pidellä veroamaksavaa yhteiskuntaa. On nähty, kuinka ensinnä alkuisista tiloista ja sitten jälleen myöhempäin aikakausien tiloista verottajan käsissä muodostui veroyksiöitä ja verokuntia, joista valtion koko taloudellinen ja hallinnollinen rakenne oli kokoonpantu. Mutta valtion laitelman ulkopuolella keskiajalla seisoi toinenkin yksiöistä kokoonpantu laitos,se jossa veroamaksavat talonpojat itse elivät ja ahersivat, josta heidän toimeentulonsa ja onnensa riippui ja joka heille senvuoksi oli muita laitoksia läheisempi ja tärkeämpi: kylä. Keskiajan valtion säännötön ja särmikäs rakenne oli kyhätty monenmoisista rakennusaineista; siinä boleja, veromarkkoja, täysiveroja, nautakuntia, neljäskuntia, koukkuja, savuja, yksiöitä jos joitakin. Keskiajan kylälaitos maamme lounaisissa, silloin edistyneimmissä osissa perustui yhteen pysyvään yksiöön: tankoon.

Kylän jakaminen tankoihin eli kylän tangoitus oli käytännöllinen mittaustoimitus, jolla kylän viljelysmaat ja verot tulivat oikein ja suhteellisesti jaetuksi kylän asukkaiden kesken. Sen tunnuksellisen muodon mukaan, jonka kylän vainiot tangoituksen kautta saivat, sitä kutsuttiin "sarkajaoksi" (tegskifte). Käytännöllisestä toimitustavastaan se sai nimen "myötäpäivänjako" (solskifte) ja alkuperästään vihdoin nimen "ruotsalainen jako".

Aikaisin tieto tangoituksen käyttämisestä Suomessa on v.lta 1332, jolloin Paraisissa tilan suuruutta määritellään kyynäröin.[517] V. 1351 kyynärämitta esiintyy Kemiössä tilan (bolin) yhteydessä.[518] Sitten tulee vuoro Paimiolle, jossa Moision kylän tankojakoa v. 1385 seikkaperäisesti mainitaan.[519] V. 1405 esiintyy tangoitus sangen yleisenä Sauvossa ja Paimiossa.[520] Ahvenanmaalta on tiedossa tapaus v:lta 1400,[521] Ala-Satakunnasta v:lta 1402,[522] Raaseporin läänistä v:lta 1414.[523] Vasta 1400-luvulla tangoitus yleisemmin levisi Lounais-Suomen suomalaisille alueille, myöhemmin Hämeeseen, missä se ei vielä uuden alussa ollut lähimainkaan yleinen. Historiallisten tietojen mukaan siis tangoitus on eteläisen V.-Suomen saaristosta ja rannikolta käsin 1300-luvulla alkanut levitä muihin Länsi-Suomen seutuihin.

Mutta varsinaisella leviämisalueellaankaan ei tangoitusta käytetty eikä voitu käyttää aivan kaikissa paikoissa. Sen ulkopuolelle jäivät luonnollisesti kaikki yksinäistilat ja yksinäiset tiluskappaleet, joissa mitään jakamista ei tarvittu. Edelleen jäi tangoittamatta joukko V.-Suomen rälssitiloja nähtävästi siitä syystä, että nekin olivat yksinäisiä, kylistä erilleen perustettuja tai kylistä eronneita tiloja. Tangoituksen ulkopuolelle jäivät myös varhain Ruonan kruununkartanolääni ja Kuusiston piispankartano todennäköisesti sen vuoksi, että ne olivat joutuneet eri lääneiksi jo ennen tangoituksen yleisempää leviämistä. Vihdoin pohjoisen V.-Suomen äärimmäinen alue (Uudenkirkon, Laitilan ja Lapin pitäjät) muodostivat erityisen verotuspiirin, jossa maaperä ja viljelystapa estivät tangoituksen toimeenpanemista. Varmaan samasta syystä jäi suurin osa Ahvenanmaata tangoittamatta.[524] Mutta muuten oli uuden ajan alussa koko V.-Suomi jo omistanut uuden kyläjaon.

Tangoituksen yhteys muinaisen ruotsalaisperäisen bol- ja markkajärjestelmän kanssa käy ilmi sen nimestä ("ruotsalainen jako") sekä sen ensimäisen esiintymisen ajasta ja paikasta. Tangoituksen omituinen 24-luku, kylän säännöllinen jakautuminen 24 tankoon, saapi bol- ja markkajärjestelmästä luonnollisen selityksensä.

Markkajärjestelmän mukaan 24 markan arvoiset alkubolit suorittivat veroa 1 markan siten, että jokainen markanvero suoritti 1/24 markkaa eli 1 äyrityisen. Tangoitus ei alkuaan ollut muuta kuin tämä sääntö käytännössä toimeenpantuna; missä bolilla oli useampia asujia, se jaettiin 24 tankoon, joista kunkin suoritettavaksi tuli 1 äyrityinen.

Kun bolin verolliset elivät ja asuivat samoilla kotivainioilla, tämä sisällinen jaoitus jäi pysyväksi vielä sittenkin, kun alkubol oli menettänyt merkityksensä ja muuttunut kyläksi. Tulipa kylä suuremmaksi tai jäi pienemmäksi, se oli kumminkin samanlainen kokonaisuus, kuin bol ennen oli ollut, ja jakautui yhä edelleen samalla tavalla.

Siitä syystä varmaan lukuisissa V.-Suomen kylissä vielä uuden ajan alussa maksettiin veroa tangolta 1 äyri (alkuaan äyrityinen). Tämä tangon vanhin verotus oli myöskin määrätyssä suhteessa tangon alkuperäiseen kylvömäärään, joka oli panni.[525] Juuri sellaisia olivat nuo 1 äyrin maksavat tangot V.-Suomen kylissä.[526]

Mutta kyläin kehitys ei jäänyt sille alkuiselle kannalle. Toiset kylät olivat jo alusta alkaen suurempia kuin toiset, viljelykset laajenivat enemmän, maat olivat parempia toisissa kylissä kuin toisissa. Siitä oli seurauksena, että myöskin tangot olivat suurempia ja arvokkaampia toisissa kylissä kuin toisissa. Veroakaan niin ollen ei voitu määrätä kaikille tangoille samanlaiseksi, vaan täytyi veron mukautua tangon kylvömäärän tai hinnan mukaan.

Molempia tapoja käytettiin. Kylvömäärää seuratessa pidettiin edelleenkin ohjeena 1 äyrin veroa 1 pannin kylvöltä, otettiin siis 2 äyriä sellaiselta tangolta, jolle kylvettiin 2 pannia, 3 äyriä 3 pannin tangolta j.n.e.[527] Yleisempi näkyy kumminkin olleen tangon verotus arvon mukaan. Minkälaista suhdetta tai taksaa siinä noudatettiin, ei ole kaikin paikoin tarkemmin tunnettu, mutta verraten yleisenä sääntönä uuden ajan alussa oli 1 äyrin vero 10 markalta tangon arvoa.

Olemme edellisestä nähneet, että tangoituksen alkuperäisenä päätarkoituksena oli verokuorman jakaminen verollisille heidän todellisen maaomaisuutensa mukaan. Toisena puolena tästä tehtävästä oli pitää yllä järjestystä ja selvyyttä kyläin yhä pirstoutuvissa ja sekaantuvissa tiluksissa.

Historiallisen ajan alusta asti toimivat monet voimat Länsi-Suomen varsinaisen kyläyhteiskunnan hajoittamiseksi. Aateli irroitti itselleen osia vanhoista kylämaista, kirkko kokosi maaomaisuutta joka toisesta kylästä, ja lopuksi oli maasta tullut yleinen vaihto- ja kauppatavara, joka pilkkoi vanhat sukutalot ja saattoi joka kylässä taloja ja maita "vieraskyläisten" (utbysmän) haltuun.

Tuloksena oli maaomaisuuden suuri pirstoutuminen kaikilla vanhoilla asutusseuduilla. Samassa kylässä saattoi olla veromaata, rälssimaata, kirkonmaata, ulkokylänmaata, vuokramaata, autiomaata. Talonpoikaistilat olivat yleensä kääpiöityneet; maakirjoissa on esimerkkiä siitä, että verraten pienissä kylissä oli 2 ja 3 kyynärän tiloja, joiden hallussa oli 1/72 tai 1/48 kylän maista.[528] Alkuperäisestä tasa-arvoisuudesta kylässä ei ollut enään paljon jäljellä; koko Paraisten pitäjässä uuden ajan alussa tuskin oli kahta tilaa, joilla olisi ollut yhtä suuri tankoluku ja kylvömäärä.[529]

Tähän maaomaisuuden hajoamiseen liittyi häiriöitä viljelyksessä. Kuta useampaan osaan alkutilat jakaantuivat, kuta useampain omistajain peltoliuskoja kylän vainiolla oli ja kuta erikokoisemmiksi nämä peltoliuskat vielä tulivat, sitä vaikeampi oli pitää selvillä rajoja eri omistajain maitten välillä ja määrätä kunkin omistuksen suuruus. Kylvömäärä, joka suurissa omistuksissa vielä riitti maan mitaksi, oli pienen pienten omistusten mitaksi liian ylimalkainen.

Vielä pahempia olivat kylän maaverojen maksamisessa vähitellen syntyneet epäkohdat. Nykyaikana maaverotus kohdistuu yksityisiin (maakirja)tiloihin, joilla kullakin on oma muuttumaton manttaalimääränsä. Keskiajan maaverotus oli pohjaltaan toisenlainen. Maaverot oli silloin laskettu verokuntain ja kyläin kannettavaksi, mutta kylät itse jakoivat ja sovittelivat veron yksityisten talojen kesken. Kullakin talolla oli vanha tietty osansa kylän veromäärästä; kylä kokonaisuudessaan oli kumminkin vastuussa kylälle kerran määrätyn veron suorittamisesta, niin että jonkun talon köyhtyessä tai joutuessa autioksi toisten kuorma suureni. Keskiajan verotuksen henkilökohtainen luonne ilmeni siten maaveroissakin, joissa oikeana maksajana ei ollut maa eikä talo, vaan talonpoika, kylässä asuva ja sen veroista vastaava talollinen.

Kun nyt kylän veronalaisesta maasta kappale toisensa jälkeen oston tai perinnön tai muun saannin kautta joutui ulkokyläläisille, jotka eivät asuneet kylässä, niin tuli kysymys, kuka oli maksava veron näiden kappaleiden puolesta. On selvää, että kylä edelleenkin oli vastuussa koko kylämaan verosta ja että kukin talollinen maksoi vanhan tietyn veronsa, vaikkapa hänen talonsa maa oli vähentynytkin. Mutta ottiko vieraskyläläinen osaa sen talon veroon, jonka maata oli joutunut hänelle, siihen tapaan kuin palstatilat meidän aikanamme maksavat vero-osansa päätilalle? Sikäli kuin tällaisesta seikasta voi tietoja saada eivät "vieraskyläläiset" maksaneet mitään veroa. Paraisten pitäjän merkilliseen maakirjaan Kustaa Vaasan ajalta on tarkoin merkitty ulkokyläläisten kappaleet kussakin kylässä, useimmista kappaleista on lisäksi mainittu, että ulkokyläläiset itse niitä viljelivät, ja kerran on tehty merkintä, että tämä ulkokyläläisten viljelys oli niille vahingoksi, jotka omistavat talot.[530] Tämä maakirjan tiedonanto tuskin voi merkitä muuta kuin sitä, että hyöty ulkokyläläisten viljelemistä kappaleista, joita Paraisissa oli lukemattomia, oli mennyt vieraisiin kyliin oman kylän veronmaksajain vahingoksi, joiden oli täytynyt maksaa verot kylän kaikista maista.

Olipa nyt ulkokyläläisten maakappaleiden saantitapa mikä hyvänsä, niin maan verokuorman lakkaamaton kasvaminen itse veromaan lakkaamatta vähentyessä aikaa myöten synnytti arveluttavia epäkohtia. Tästäkin syystä tuli yhä kipeämmäksi tarve siirtää maavero kylän talollisten hartioilta itse maanomistajain hartioille, muuttaa kylän vastattava vero itse maan vastattavaksi veroksi, todelliseksi maaveroksi.

Tangoituksen kautta kävi mahdolliseksi järjestää kylän maaolot näissäkin suhteissa oikeudenmukaiselle, selvälle, helposti hallittavalle kannalle.

On nyt katsottava, kuinka tangoitus käytännössä toimitettiin. Hyvän tilaisuuden siihen tarjoo Paraisten edellä mainittu maakirja, jossa on yksityiskohtaisia tietoja kyläin tangoituksestakin.

Esimerkiksi otettakoon Paraisten Tarabyn kylä; kylän vanha maaverotus näkyy perustuneen kylvömäärään. Koko kylvömäärä kylässä teki 12 puntaa eli 72 pannia ja vero kaikkiaan 24 mk (vast. 6 savua). Kylässä oli 8 taloa ja 9 talollista (2 talollista oli vielä yhteisviljelyksessä). Mutta näillä 8 talolla, jotka todennäköisesti olivat vastanneet kylän kaikista veroista, oli kylvössä vain 9 punnan maata (54 panninmaata); 3 punnanmaata oli joutunut 7 ulkokyläläisen haltuun, jotka naapurikylissä asuen itse viljelivät Tarabyssä olevia maitansa.

Omistussuhteet kylän 8 talon kesken olivat jo varsin epätasaiset, mikä ilmenee jokaisen talon erisuuruisesta kylvömäärästä:

talo A kylvi 11 1/2 pannia " B " 5 " 1/2 nelikkoa " C " 6 " " D " 4 " j.n.e.

Nyt tuli toimitettavaksi tangoitus. Koko kylän katsottiin käsittävän 24 tankoa (à 6 kyynärää), joista mainitulla verotaloilla oli kylvömääränsä mukaisesti katsottava olevan 3/4 eli 18 tankoa. Kunkin tangon kylvömääräksi tuli siis (54:18 =) 3 pannia, niinkuin verokirjaan on merkitty.

Kun näin tiedettiin tangon kylvömäärä, oli muutettava kunkin kylvömäärä tankomääräksi. Koska talo A kylvi 11 1/2 pannia ja kukin 3 pannin kylvö vastasi täyttä tankoa, niin A:lle tuli (11 1/2:3 =) 3 5/6 tankoa eli 3 tankoa 5 kyynärää. Juuri sillä tavoin onkin maakirjaan merkitty:

kylvömäärä tankoluku

talo A 11 l/2 pannia 3 tankoa 5 kyyn. " B 5 " 1/2 nel. 1 tanko 4 " 1 kortteli " C 6 " 2 tankoa " D 4 1/2 " 1 1/2 tankoa j. n. e.

Tämän muutoksen toimitettua havaittiin, ettei kylän 8 talolle tullutkaan aivan täyttä 18 tankoa, vaan 17 tankoa 5 kyyn. 1 kortt. ja ulkokyläläisille 6 tankoa 3 korttelia.

Tangoitus oli nyt toimitettava luonnossa. Sen voi kuvitella tapahtuneen esim. seuraavaan tapaan. Otettiin 6 kyyn. pitkä tanko ja merkittiin siihen kyynärät ja korttelit, joten tanko tuli jaetuksi 24 osaan. Siinä oli nyt pienoiskoossa koko kylä ja kunkin osuus äsken osoitetun laskun mukaan; niin suuri osuus kuin kullakin oli kylässä, niin suuri tässä tangossa, jossa kortteli vastasi tankoa pellolla. Luultavasti oli kunkin osa merkitty tankoon kylänmukaisessa järjestyksessä.

Pellot olivat, erottamalla pahimmat kulmat ja pellonpäät pois, sovitetut suunnikkaisiksi kappaleiksi (lohkoiksi eli leveiksi "saroiksi"), niin että kunkin sellaisen voi jakaa yhdensuuntaisiin liuskoihin eli kapeisiin sarkoihin. Oli joku peltokappale esim. 7 tangonmittaa leveä. Jokainen oli siis saava siinä tankoon merkityn osansa 7 kertaisesti; kenellä oli osuutta kylässä 6 tankoa (tangossa 6 korttelia), sai 7 x 6 eli 42 korttelia eli 8 kyynärän levyisen saran, j.n.e.[531]

Näin voitiin tehdä hiustarkkaa työtä. Jos ei pellonpäitä voitu jakaa osallisille, jäivät ne kylän yhteisesti "sovitettaviksi", mikä luultavasti kävi päinsä siten, että talot vuorotellen viljelivät niitä maksaen niiden veron. Siten saatiin vero pienimmistä maan murusistakin.

Tangoituksesta oli monipuolinen hyöty. Maat voitiin sen kautta jakaa viljelijöille paljon tarkemmin kuin kylvön mukaan. Hävinneet peltorajat voitiin tangolla koska hyvänsä määrätä. Maavero voitiin mukavasti ja tarkasti jakaa tankoluvun perusteella. Ja ennen kaikkea: se talonpoika, joka luuli kärsivänsä vääryyttä ja maksavansa veroa suhteellisesti enemmän kuin naapurinsa, voi tankojaon kautta saada tämän vääryyden korjatuksi. Ulkokyläläistenkin tankoluvut voitiin nyt saada määrätyksi ja ulkokyläläiset itse vastaamaan omistamainsa maitten veroista. Epäilemättä juuri siinä tarkoituksessa on määrätty ne tankoluvut, jotka lounaisen Suomen maakirjoissa uuden ajan alussa on merkitty ulkokyläläistenkin palstoille. Talonpojan tukena tässä kohden olivat Ruotsin maanlait, jotka antoivat yksityiselle oikeuden vaatia tangoituksen toimittamista kylässä. Ne olivat tosiaan oikeita maan lakeja, sillä vasta niiden kautta valtion vaikutus ulettui kyläelämään, kävi mahdolliseksi todellinen maaverotus ja tuli kylän talonpojasta myöskin valtion talonpoika.

Tangoitusta voitiin sovittaa mukavasti sellaisiinkin kyliin, missä verotus perustui koukkujärjestelmään. Hyvin hitaasti kuitenkin levisi tangoitustapa hämäläisille alueille. Vielä 1500-luvun puolivälin jälkeen ja 1600-luvullakin toimitettiin Etelä-Hämeen kylissä tangoituksia nähtävästi ensi kertaa.[532] Hämeessä ei tangoitus siten keskiajalla voinut saada samanlaista merkitystä kuin V.-Suomessa ja Ala-Satakunnassa. Viimemainituissa seuduissa tangoitus uuden ajan alussa oli ilmeisesti verotuksen pohjana laajoilla alueilla, verokunnissa, pitäjissä ja kihlakunnissa, joissa 1436 v:n uudistuksessa määrätty savujen vertaus ja sovitteleminen nähtävästi oli tullut toimitetuksi yleisen tangoituksen yhteydessä. Hämeessä sitävastoin, missä tangoitus ei ollut yleinen, täytyi verotuksen edelleenkin perustua koukkujärjestelmään, jossa maan ja verojen osittaminen tapahtui vanhalla perityllä jakamistavalla, eikä tangoituksella. Kun V.-Suomessa laskettiin maavero kutakin tankoa ja kyynärää kohden, laskettiin se Hämeessä koukkua tai sen osia kohden: koukkulaitos yksinkertaisine jakoineen ja kylvömittoineen nähtävästi vielä uuden ajan alussakin pystyi tyydyttämään hämäläisen yhteiskunnan vaatimukset maanjakamiseen ja verotukseen nähden.

Ainoastaan lounaisimmassa Hämeessä, V.-Suomen tankoalueen läheisyydessä, tuli tangoitus nähtävästi jo keskiajalla yleisempään käytäntöön. Mutta täälläkin tangoituksella ilmeisesti tahdottiin vain jakaa kylän maita kunkin olevan koukkuluvun mukaan, eikä luoda uutta veropohjaa koukun sijalle. Tammelan pitäjän hauskasta maakirjasta v:lta 1556, joka yksityiskohtaisuudessa on Paraisten maakirjan vertainen, näkee runsaasti esimerkkiä, miten parilla tai useammalla talolla oli samat kylvö- ja samat tankomäärät, joten ne selvästi olivat saman kokonaisuuden (koukun) osia.[533] Paljon oli kuitenkin sellaisiakin kyliä, joissa useammalla talolla oli samat kylvömäärät, mutta eri tankomäärät, tai päinvastoin. Sellainen ristiriitaisuus oli voinut syntyä siten, että kylän maat ostojen, perintöjen ja muitten tapahtumain kautta olivat muuttuneet ilman että tangoitusta oli uudistettu; sellainen olotila edustaisi siis taantunutta tangoitusta.

5. KYLVÖJÄRJESTELMÄ JA LOHKOJAKO.

Pellon laajuuden ja arvon arvioiminen kylvömäärän mukaan — punnan, pannin, karpion, kolmanneksen maissa — oli keskiajan Suomessa aivan yleistä. Kylvömäärä näkyy hyvin aikaisin ja hyvin yleisesti tulleen myöskin verotuksen pohjaksi, niin että kylän kunkin talon kylvö oli suhteessa talon veroon. Mutta keskiajan verotus tapahtui kylittäin. Verotuksen lähtökohtana ei siis ollut yksityisten talojen kylvömäärä, vaan koko kylän kylvömäärä, niinkuin jo ensi katsomalta huomaa vanhimmista verokirjoista, joissa kyläin kylvömäärät on ilmoitettu suurempina tasaisina määrinä, yksityisten talojen sitävastoin pieninä murto-osina näistä suurista kylvömääristä. Kylän kylvömäärä niinmuodoin tuli jaetuksi yksityisten talojen kesken. Mutta koska kaikilla taloilla oli yhtä hyvä oikeus kylän maahan ja koska kylän maat olivat eriarvoisia satoonsa nähden, tuli kunkin talon luonnollisesti saada suhteellisia osia kylän hyvistä niinkuin huonoistakin kylvömaista. Täten kylvöverotuskin johti tilusten hajautumiseen.

Kylvömäärällä saatettiin siten keskiajalla ilmaista talon suhdetta saman kylän muihin taloihin sekä tilan suuruutta ja arvoa ylipäänsä. Lukuisista esimerkeistä näkyy, että keskiajalla katsottiin määrättyyn kylvöalaan kylässä kuuluvan vastaavat osuudet kylän niityistä ja muista etuuksista, toisin sanoen, että kylvömäärä oli muuttunut täydelliseksi tilusyksiöksi. Niinpä pohjoisimmassa V.-Suomessa (Uudenkirkon, Laitilan ja Lapin pitäjissä) yleisesti laskettiin "panninmaaksi" 2 (talonpoikain laskun mukaan 4) pannin kylvöala peltoa sekä 4 kuormaa niittyä.[534]

Tällaisena tilusmittana kylvömäärää uuden ajan alussa, ja varmaan aikaisemmin, käytettiin veroyksiönä yllämainitussa pohjoisen V.-Suomen osassa. Siellä näet maksettiin kultakin ja kerrotun laatuiselta panninmaalta pääveroa 2 äyriä (karpionmaalta 1 äyri). 32 äyristä (4 markasta) tällaisia veroyksiöitä muodostui savu.[535] Myöskin Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla oli uuden ajan alussa kylvöjärjestelmä käytännössä.[536]

Panninmaan verotuksessa otettiin huomioon myöskin maan kasvuisuus ja muut edut, niinkuin nähdään panninmaitten verokirjoihin merkityistä erilaisista maitten raha-arvoista (veroarvoista). Uudenkirkon — Laitilan — Lapin alueella oli panninmaan arvo uuden ajan alussa kaikkialla 8 mk, mutta muualla se suuresti vaihteli ja arvatenkin sitä mukaan vaikutti veron suuruuteen.

Ennen on jo mainittu, että jo varhain Hämeen koukunmaan mittana oli kylvömäärä. Savossakin vanhat "veronahat" uuden ajan alussa olivat muuttuneet kylvöverotukseksi, arviopunniksi. Tätä Savon kylvöjärjestelmää ei ole täysin selvitetty.[537] Vanhimmissa verokirjoissa selitetään "arviopunnan" ala 3 viljapunnan (rukiin, ohran ja kauran) alaksi.[538] Todennäköisesti tässä esiintyy aivan ominainen savolainen kaskiverotus, sellainen, että 3 viljapunnan ala tarkoitti kaskea, johon ensi vuonna kylvettiin punta rukiita, toisena vuonna ohraa ja kolmantena vuonna kauraa.[539] Se havaitaan siitäkin, ettei kaskimaiden verottaminen (annoiminen) Savossa tapahtunut joka kerran kuin kaski oli kylvössä, vaan ainoastaan kerran, silloin kuin kaski oli hakattu.[540] Myöskin se seikka, että kylvönä mainitaan kolmenlaista viljaa, osoittaa vuorottaisuutta, sillä ruista, kauraa ja ohraa ei sopinut viljellä samassa kaskessa samana vuonna, vaan kyllä kolmena perättäisenä vuonna.[541]

Myöhempäin tietojen mukaan olivat talonpojat ottaneet suorittaakseen arviopunnan veron 1 viljapunnan alalta (s.o. 2 pannin alalta ruista, ohraa ja kauraa).[542] Tämän voisi hyvin ymmärtää niin, että savolaiset olivat ottaneet maksaakseen kaskiveroaan kaikilta vuosilta eikä vain yhdeltä, mutta kun kaskien arvioimisessa pysyttiin vanhassa tavassa s.o. arvioitiin kasket vain yhden eikä kolmea kertaa, täytyi veronylennyksen verokirjassa saada sellainen muoto, että entinen vero nyt maksettiin kolmannelta osalta entistä arviopuntaa.

Suomessa, niinkuin useimmissa muissakin Europan maissa, on keskiajalla ollut käytännössä kaksi maanjakotapaa: tangoitus ja lohkojako. Edellisessä kylän vainion eri kappaleet jaettiin kylän talojen käytettäviksi yhdensuuntaisina ja yhtä pitkinä sarkoina, joiden leveys oli suhteellinen talojen veromäärään. Jälkimäisen järjestelmän mukaan kylän pellot oli jaettu taloille viljeltäväksi epäsäännöllisinä kappaleina (lohkoina), joiden suuruutta voitiin mitata vain kylvömäärällä.

Kylvöjärjestelmän maanjako oli siis lohkojako. Itä-Suomessa oli muinoin rintamaillakin vallalla lohkojako, jonka mukaan kunkin talon tai veron maat olivat erillään toisten viljelyksistä ja takamaan kappaleet siellä täällä yhteisillä erämailla. Hyvin selvästi tämä sanotaan eräässä v:n 1556 asiakirjassa:

"Eikä ole Viipurin läänissä pelto eikä niitty sarkajaossa (tega skiffte) tangolla ja kyynärällä, niinkuin Turun läänissä tai muualla Ruotsissa, vaan kullakin talonpojalla tai lampuodilla on lohkokappale (hopa stijcke) itsekullakin eikä hän tule aituukseen tai pihaan (I gärd eller I gård) naapurinsa kanssa".[543]

Tällainen jakotapa on Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa, s.o. muinaisella karjalaisella heimoalueella ollut vallitseva vielä alkupuolella 1700-lukua.[544] Tämän jakotavan juuret ovat epäilemättä haettavat heimokuntaisista yhteiskuntaoloista. Se on ilmeisesti alkuisempi, vanhempi suomalainen jakotapa.

Mutta myöskin lounaisessa Suomessa on lohkojakoa käytetty Suomessa useissa paikoin. Vielä uuden ajan alussa sen tapaamme kartanoitten alueilla, missä se oli vanhuuttaan säilynyt,[545] sekä pohjoisimmassa V.-Suomessa, ulkosaaristossa ja Ahvenanmaalla, missä maan luonto näyttää sellaista jakotapaa vaatineen.

Vakka-Suomen ikivanhaa lohkojakoa kuvataan v:n 1556 verokirjassa seuraavin sanoin:

"On tiettävä, että Uudellakirkolla, Laitilassa ja Rauman pitäjässä ei ole tankolaskua pellossa eikä niityssä, niinkuin muualla Turun linnaläänissä, vaan ovat maat näissä kauan olleet jaettuina panneihin. Kun näissä pitäjissä löytyy niin vuorista ja kivistä maata, niin ei ole sentähden niitä hyvä asettaa tankoihin. Yhden pannin ala maata on niin paljon kuin 2 pannia peltoa ja 4 kuorman alaa niittua."

Merkillistä on, ettei "oikea ruotsalainen tangoitus" koko keskiaikana näy saaneen yleisempää jalansijaa ruotsalaisella Ahvenanmaalla. Yksinäisenä poikkeuksena siellä mainitaan tangoitusta jo v. 1397, mutta vielä uuden ajan alussa eivät Ekkerön talonpojat tienneet tankolukuaan,[545] ja niissä maankaupoissa, joita tiedetään Ahvenanmaalla tehdyksi myöhemmällä keskiajalla, ei kaupanalaista maata ilmaista tankoluvuin vaan erikseen nimitettyinä peltokappaleina: Herman Skallan sarka Mörbyssä, Nissa Sigurdssonin sarka Berströmissä, Sigbjörnin sarka Sibbabyssä, "minun sarkani" Tönitössä.[546] Huomattava on, että näin nimitetyillä saroilla tarkoitetaan suurempia maakappaleita, joista vain osia myytiin; niinikään on huomattava, etteivät nämä nimet — viimeiseksi mainittua tapausta lukuunottamatta — kohdistuneet sarkakappaleiden omistajiin, jotka puheenaolevia maakauppoja tekivät, vaan olivat muiden henkilöiden nimiä, arvatenkin sarkain raivaajain tai vanhempain muistettavain viljelijäin. Vaan juuri samanlainen tapa on vallinnut — vallitsee vielä tänäkin päivänä — Itä-Suomen lohkojaossa. Tässä ahvenalaisten ja savolaisten yhteisessä tavassa ei ole mitään ihmeellistä, sillä lohkojako on ikivanha yleinen jakotapa, joka säilyi yhtä hyvin sille sopivissa eristetyissä seuduissa kuin heimokuntaisissa oloissa.

VIII. KESKIAJAN LIIKENNEOLOJA JA ITSEHALLINTOA.

1. TIE- JA SILTAHALLINTO.

Liikennevälineisiin nähden ei keskiaika ollut niin neuvoton kuin moni ehkä luulisi. Talvi- ja vesiliikenteessä meidän maassamme varmaan aikaisin saavutettiin kaikki täydellisyys, mitä talvikulkuneuvoilla ja venerakenteilla voitiin saavuttaa. Oivallisiksi maateiksi kesäiseen aikaan tarjoutuvia harjuja ei varmaankaan jätetty käyttämättä. Paikallisia teitä ja siltoja mainitaan keskiajan asiakirjoissa niin usein, että täytyy otaksua sellaisia olleen maan asutummissa osissa varsin tiheässä. Mutta keskiajan Suomessa oli "yleisiäkin" teitä, sellaisia, joita pitkämatkainen liikenne käytti. Esteetön kauttakulku kaikissa osissa maata oli silloisissa oloissa sitäkin tärkeämpi, kun koko hallinto oli lakkaamatta liikkeellä, oli oikeata matkahallintoa. Hyvin luultavaa on, että yhdenjaksoiset tiet, miten vaillinaisia ne myöhempäin aikain malliteihin verrattuina olivatkin, yhdistivät keskiajan päälinnat toisiinsa ja eteläisen Suomen pääseudut keskenään.

Näiden valtateitten korkeaa ikää, niinkuin sitä arvoakin, ja mikä esteettömälle maantieliikkeelle keskiaikana pantiin, todistavat ne monet suuret sillat, joita jo keskiaikana puheenalaisilla teillä tavataan. Turun siltaa mainitaan 1414, Piikkiön siltaa 1385, Paimiossa olevaa "Sillankorvan" taloa 1407;[547] arvatenkin nämä sillat olivat Turusta lähtevillä valtateillä. Todennäköisesti useiden muidenkin ikivanhoilla valtateillä olevain siltain ikä ulettuu keskiaikaan. Sellaisia mainittakoon Siuntion "maansilta", sillat Kymen suuhaarain yli, Viipurin linnansillat (Turun—Viipurin valtatiellä), Korvensuun "maansilta" Vehmaan—Taivassalon välillä (Ruotsiin menevällä valtatiellä) sekä Huittisten "kihlakunnansilta", Vammaskosken silta, Tammerkosken silta, Hämeenlinnan silta ja Vuolenkosken silta sisämaassa, kaikki mainitut 1500-luvulla tai seuraavan sataluvun alkupuolella, Kymen sillat Jaakko Teitin 1500-luvun puolivälissä kartalle piirtämätkin.[548]

Ruotsin maakuntalaeista näkyy kyllin hyvin, kuinka tärkeäksi teitten ja siltain kunnossapitämistä katsottiin keskiajan Ruotsissa. Siitä oli tullut tärkeimpiä paikallishallinnon haaroja. Uplannin laki, joka sisältää erittäin täydellisiä määräyksiä teistä ja silloista, erottaa pienet tilussillat jaetuista silloista, jotka olivat niin suuria, että niiden ylläpitämiseen tarvittiin suurempien alueitten voimat. Sääntönä oli, että tällaisten siltain rakentaminen oli tapahtuva kollektivisesti, kylittäin, "attungittain", neljänneskunnittain ja kihlakunnittain. Suurimpina siltoina mainitaan "folklandien" väliset sillat, ja 5 lueteltua siltaa oli niin suurta, että useiden "hundarien" tuli niiden rakentamiseen ottaa osaa.[549] Helsinglanninkin lain mukaan oli maakunnan miesten yhteisesti pidettävä voimassa muutamia nimitettyjä siltoja.[550]

Tie- ja siltalaitoksen tarpeellista valvomista varten täytyi olla paikallishallinnollisia elimiä. Itägöötanmaan laista saamme tietää, kuinka paikallinen hallinto siinä kohden toimi. Kihlakunnan teitten ja siltain ylivalvojana oli kihlakunnantuomari. Hänen tuli määrätä teitten ja siltain tarkastaminen, joka oli tapahtuva kesäiseen aikaan. Tarkastamisen toimitti neljänneskunnittain neljänneskunnan valitsema 12-miehinen lautakunta.[551]

Lounaisen Suomen tie- ja siltalaitoksen hoito näkyy keskiajalla järjestyneen samaan tapaan, kuin mainituissa Ruotsin maakuntalaeissa on säädetty. Sillat olivat täälläkin jo keskiaikana lajittuneet pieniin paikallissijoihin ja yleistä liikennettä välittäviin suuriin "maansiltoihin", joita kokonaiset maakunnat tai maakunnan osat ylläpitivät. Viimemainittua laatua oli 1414 mainittu Turun silta, jonka ylläpitämisestä kaupungilla ja maalaisilla oli riitaa.[552] Ahvenkosken siltaa Kymen suussa rakensi 1600-luvun alussa Sipookin, josta päättäen se oli koko Porvoon läänin ylläpidettävä vanha "maansilta".[553] V. 1607 kerrotaan, että Korvensuun "maansillan" rakentamista vasten oli Vehmaan kunkin talonpojan joka kymmenes vuosi maksettava 2 äyriä eräille Taivassalon talonpojille, jotka siltaa heidän puolestaan rakensivat; sekin siis laajemman alueen ylläpidettävä silta.[554] Vuolenkosken siltaa Kymen niskassa rakensivat 1500-luvun lopulla sekä Lapveden talonpojat että "hämäläiset".[555] Ahvenanmaalla olivat suurimmat sillat kolmanneksien ylläpidettäviä.

Linnain suuret sillat pidettiin voimassa koko linnaläänin kustannuksella. 1600-luvulla mainitaan Hämeen Ylisessä klk:ssa vanhaksi tavaksi, että täysiverolliset joka kuudes vuosi maksoivat 10 kappaa viljaa niille linnan lähellä asuville talonpojille, jotka sillan korjuun suorittivat. Viipurin linnan siltain rakentamiseen otti alkuaan osaa koko Ruotsin Karjala ja Savo. Vasta 1600-luvun puolivälissä pääsi Savo siitä rasituksesta vapaaksi.[556]

Edellä kerrotut esimerkit ovat kyllä myöhäiseltä ajalta, mutta kun ne koskevat kieltämättä jo keskiajalla rakennettuja siltoja ja kun rakennuksen kustantaminen 6- ja 10-vuotisilla kiertomaksuilla epäilemättä on hyvin keskiajan tapain mukaista, niin voinee mainittujen esimerkkien nojalla katsoa, että siltain lajitusta on Suomessakin jo keskiaikana käytetty.

Se tulee näkyviin myöskin Lounais-Hämeen tuomiokirjoissa 1500-luvun alulta, joissa tuomitaan yksityisiä taloja ja kyliä, mutta myös kokonaisia neljänneskuntia ja pitäjiä sakkoihin rikkonaisista silloista.[557] Siitä päättäen on siltoja rakennettu taloittain, neljänneskunnittain ja pitäjittäin. V. 1508 joutui kaksi Kalvohan pitäjän neljänneskuntaa 10 markan sakkoihin "kihlakunnan sillan rikkoutumisesta", mistä päättäen suurempienkin siltojen ylläpitäminen käytännössä suoritettiin neljäskunnittain. Säännöllinen siltajako koko pitäjän kesken pantiin toimeen Ulvilassa 1551.[558]

Sillanrakennussakot edellyttävät siltain tarkastamista. Uuden ajan alussa sitä ainakin siellä täällä toimittivat erityiset tie- ja siltalautakunnat. Niinpä 1552 tuomittiin Kirkkonummella 12 miestä sakkoihin siitä, etteivät lähteneet siltaintarkastukseen, ja Espoossa samoin 12 miestä sakkoihin vastahakoisuudestaan lähteä tientarkastukseen.[559]

Pysyvästä paikallisesta tiehallinnosta on lounaisesta Suomesta aikaisia muistoja.

Hämeen vanhimmissa verokirjoissa tavataan kaikkialla linnaläänissä neljänneskuntain maksettavan vuotuisen veron joukossa pari verokappaletta teitä ja siltoja varten. Tämän veron tavallisin määrä oli 1 punta ohria ja 1 leiv. humaloita kustakin neljänneskunnasta.[560]

Myöskin Satakunnassa tapaamme tämän veron. Tässä maakunnassa 1540- ja 1550-luvuilla maksettuun "laamanninkinkeriin" sisältyi myöskin useita neljänneskunnittain (kolmanneskunnittain) suoritettavia verokappaleita, niiden joukossa 1 punta siltaohria, jotka Köyliön kappelissa lunastettiin pellavilla ja hampuilla ja Luvian kolmanneskunnassa joka miehen maksettavilla kuivilla säynäillä.[561] Vero oli siis yleensä Satakunnassa nimeltään, perusteeltaan ja määrältään — ja epäilemättä myöskin alkuperäiseltä tarkoitukseltaan sama kuin Hämeessä.

Tuntuu ensimältä hiukan omituiselta, että kruunulle maksettiin erityistä tie- ja siltaveroa, kun teitten ja siltain rakentaminen ammoisista ajoista kuului paikallisiin, luonnossa suoritettaviin rasituksiin. Se ajatus, että puheenaoleva vero olisi tarkoittanut linnain suurten siltain rakentamista ja ylläpitämistä, ei kelpaa, sillä ensinnäkin linnansiltainkin rakentaminen suoritettiin työllä eikä vuotuisena kruununverona, toiseksi tuollaista ylipäistä nimitystä "teitä ja siltoja varten" tuskin olisi käytetty niin erikoisesta verosta kuin linnansillan rakentamisesta, ja vihdoin suoritettiin Hämeessä 1500-luvulla erikseen vero "teistä ja silloista" ja erikseen sen lisäksi ylläpidettiin linnansilta.

Hämeen ja Satakunnan tie- ja siltaveroa ei myöskään voi verrata niihin siltarahoihin, joita v. 1538 muutamat Turun linnaläänin saaristopitäjät maksoivat linnaan laivasiltansa rakentamiseksi, ja tuskin myöskään niihin sillanrakennusturskiin, joita Kökarin asukkaat maksoivat Kastelholmaan arvatenkin samanlaista tarkoitusta varten kuin Turun saaristolaiset Turun linnaan.[562]

Luonnollisempi mielipide on se, että Hämeen ja Satakunnan tie- ja siltaveroa alkuaan olisi maksettu paikallisia liikennelaitoksia varten.

Ne verokappaleet, jotka tässä verossa esiintyvät, eivät ole mitään rakennusaineita, vaan selvästi aiotut veronsaajan palkaksi (oravannahat) tai kestitykseksi (maltaat ja humalat). Vero on alkuaan käytetty sen tai niiden henkilöiden palkkaamiseen, joiden huolena teitten ja siltain valvominen oli. Lähinnä johtuu tässä ajattelemaan tuonnoin mainittuja siltalautakuntia, mutta vielä suuremmalla syyllä kihlakunnan tai oikeammin varmaan pitäjän tuomaria.

Tässä kohden on erityisesti huomattava, että Satakunnassa uuden ajan alussa maksetut "siltaohrat" kuuluivat "laamannin kinkeriin" ja että tästä verosta Ala-Satakunnassa kihlakunnantuomari nautti osan. Samoin käy ymmärrettäväksi, että Hämeessä tämä vero välikäden kautta saattoi joutua kruununverojen joukkoon. Tuomarinvirat näet vähitellen muuttuivat kruunusta riippuviksi läänityksiksi, ja Kustaa Vaasan hallituksen ensi vuosina virkamiesten palkkoja ruvettiin ottamaan linnoihin ja virkamiehiä siirtämään kruunun palkalle. Tällä tavoin joutui vanha tie- ja siltaverokin Hämeen linnan tilikirjoihin.

Edempänä tulemme näkemään muita todistuksia Suomen keskiajan tuomarien toiminnasta paikallishallinnollisella alalla. Jos mitkä, niin liikennelaitokset keskiajalla vaativat tuomarin silmälläpitoa ja hallintoa.

Ansaitsee panna huomioon, ettei nimismiehillä keskiajalla ollut tekemistä teitten ja siltain hallinnossa, vaikka koko kyydityslaitos oli heidän hoteissaan. Asia on varmaan ollut sellainen, että tie- ja siltahallinto on vanhempi kuin nimismieslaitos, joka todennäköisesti järjestyi vasta unionin aikana. Lisäksi nimismies- ja kyytilaitos oli vain osa kruunun linnahallintoa, jotavastoin tie- ja siltahallinto oli ikivanha paikallishallinnon haara, jolla piti olla omat paikalliset hoitajansa.

Kuten näkyy, on lounaisen Suomen keskiaikainen tie- ja siltahallintokin ollut yksityiskohdissaan Uplannin ja Itägöötanmaan maakuntalakien kuvaamaa vastaava.

Tuomarin seuraaja tie- ja siltahallinnossa ei meillä ollut nimismies, vaan siltavouti. Näitä vouteja mainitaan Suomessa sangen useissa paikoin 1600-luvun alkupuolella. Tuomarien muinaisen viran perijöinä nämä kansanomaiset virkamiehet kuuluvat maamme vanhimpaan virkamiehistöön.[563]

2. "MATKAVENEET".

Hämeen vanhimpain maakirjain mukaan ei Hollolan alueella maksettu tie- ja siltaohria eikä -humaloita vaan uisko-sopimusohria ja uisko-sopimushumaloita.[564] Vero-oppaiden mukaan "uisko" merkitsi matkavenettä tai pitäjänvenettä.[565] Puheenaoleva vero siis Hollolan alueella tarkoitti veneitten hankkimista tai veneliikenteen ylläpitämistä — hyvin luonnollinen tehtävä tässä vesistöseudussa, josta tärkeitä veneteitä haaraantui Pohjois-Hämeeseen ja Savoon. Seuraavina aikoina Hollolan alueella usein esiintyvät "pitäjänveneet", joilla tehtiin virallisia kyytejä.[566]

Aikoinaan on tällaisten matkaveneitten ylläpitäminen ollut laillinen velvollisuus muissakin Hämeen vesipitäjissä, koskapa v. 1507 Saarioisten ja seur. vuonna Kulsialan pitäjät saivat yhteissakkoja "uiskonsa" vuoksi.[567]

Myöskin Hämeen itäpuolella, Saimaan vesistön piirissä tapaamme tähän kuuluvan kruununveron. Lapveden ja Taipaleen pitäjissä maksettiin uuden ajan alussa neljänneskunnittain erästä veroa siten, että pitäjän viidestä neljänneksestä kolme maksoi 72 tynnöriä verotervaa, mutta kaksi suoritti — veroveneen.[568] Muolassa ja Hanttulassa asti maksoivat neljänneskunnat tervaveroa, vaikka se siellä suoritettiin rahassa.[569] Lapveden veneet kaiketi olivat samanlaisia kuin Hämeen "uiskot", ja terva oli kai niitä veneitä varten.

Savossa jos missään oli pidettävä huolta kruunun veneliikkeestä ja niinpä siellä uuden ajan alussa olikin sitä tarkoittava vero yleinen. Järjestys oli täällä sellainen, että Liistonsaaren (Säämingin) pitäjän neljänneskunnat vuosittain toimittivat linnaan kukin matkaveneen, mutta muista neljästä pitäjästä maksettiin sen sijaan n.s. kavasohria siten, että jokainen neljäskunta maksoi joka kolmas vuosi 2 puntaa, mikä vastasi 4 pantiin maksua vuodessa.[570] Savon neljänneskuntain linnaveroon kuului myöskin terva, 1 tynnöri tai sen vastineeksi 2 pannia ohria neljänneskunnalta.[571]

Mutta meren rannikollakin voimme seurata tämän veron jälkiä. Porvoon läänin vuotuinen vero sisälsi uuden ajan alussa erityisen neljänneskuntaveron, johon kuului 1/2 tnr. tervaa sekä lisäksi eri määriä kaloja tai niiden vastikkeita.[572] Tämä Porvoon läänin neljänneskuntavero jäisi selvittämättömäksi arvoitukseksi, ellemme jo tuntisi, mistä on kysymys. Kun asiakirjat kertovat voudin Porvoon läänissä tehneen virkamatkoja veneellä,[573] niin arvelemme hänellä alkuaan olleen virkavenekin.

Samaa alkuperää lienevät olleet Raaseporinkin läänin tervarahat, jotka ovat merkityt v:n 1451 tileihin jokaiselta pitäjältä maksetuiksi. Uuden ajan alussa tätä veroa maksettiin verokunnittain.[574]

On näin saatu selville, että sisä-Suomen järvialueilla on keskiajalla ylläpidetty virallista liikennettä julkisilla "matkaveneillä", joiden hankkiminen oli talonpoikain velvollisuus. Hämeessä tämä liikenne ilmeisesti oli järjestetty siten, että pitäjät ylläpitivät tällaisia veneitä määrätyissä paikoissa tai maksoivat sitä varten erityistä veroa. Savossa sitävastoin toimitettiin veneet tai niiden korvaus linnaan, joka oli maakunnan vesiteitten keskuksessa. Mielenkiintoinen on tämän veron esiintyminen Porvoon ja Raaseporin lääneissä. Saamme tästä jonkinlaisen käsityksen siitä, miten kruunu vanhimpina aikoina veronmaksajain avulla järjesti virkamiestensä ja muun väkensä matkat sielläkin, missä teitä ja siltoja ei ollut.

3. KYYTIVELVOLLISUUS JA "PITKÄTKYYDIT".

Ruotsissa oli jo maakuntalakien aikana kansalla velvollisuus toimittaa kruunulle maksutonta väen ja tavarain kuljettamista eli kyyditystä. Tätä kuninkaan kyytioikeutta mainitsevat Uplannin, Södermanlannin, Vestmanlannin ja Helsinglannin lait. Siitä, ettei maanlaki tästä rasituksesta mitään virka, Rydin päättelee, ettei se myöhemmällä keskiajalla ollut tunnustettu.[575]

Suomessa kumminkin kyyditysrasitus oli myöhemmällä keskiajalla käytetty ja oikeudellisesti järjestettykin. Saaristen ja Kulsialan pitäjässä Hämeessä v. 1507 tuomittiin "kyydintasoitus" yli koko pitäjän ja kahta vuotta myöhemmin samanlainen kyydintasoitus tuomittiin toimeenpantavaksi Kalvoilassakin "kunkin koukkuluvun mukaan".[576] Saamme siis tietää, minkä perusteenkin mukaan tämä velvollisuus keskiajan lopulla Hämeessä oli jaettu.

Lounais-Hämeen tuomiokirjain mukaan keskiajan lopulla oli kolmenlaisia kyydityksiä, joiden laiminlyömisestä seurasi sakkoja: (1) valtakunnan herrain tai hallituksen kirjettä kuljettavan miehen kyyditys, jota voisi nimittää kuninkaankyyditykseksi,[577] (2) käräjäkyyditys, johon nähtävästi kuului kruunun koko käräjäväen kyydittäminen nimismiestalosta toiseen,[578] ja (3) pitkäkyyditys, jonka tarkoituksena oli kruunun väen tai tavaran kuljettaminen kaukaisempiin määräpaikkoihin.[579]

Ensiksi mainittua lajia kyyditystä saatiin keskiajalla varmaan muita seutuja raskaammin kokea Ahvenanmaalla, jonka kautta osittain maisin osittain meritse jo aikaisella keskiajalla kulki valtatie Suomen ja Ruotsin välillä. Varmaankin tästä kauttakulusta johtuvan suuren kestitysrasituksen vuoksi Ahvenanmaan papeille jo v. 1335 myönnettiin erityisiä palkkaetuja.[580] Kyyditysrasituksen jakaminen Ahvenanmaan kolmanneksien kesken sillä tavoin kuin ennen on kerrottu oli siitä päättäen varmaan pantu toimeen jo vanhemmalla keskiajalla.

Turun läänin rahvaan hyväksi antamassaan käskykirjassa Eerik Pommerilainen v. 1419 m.m. määräsi, ettei talonpojilta saanut vaatia kyydityksiä muulloin kuin kuninkaan tai kuningattaren itsensä maassa ollessa tai kuninkaan erityisellä kirjeellä käskettäessä; erityisesti kielletään kuninkaan voutia veronkannolla ratsastaessaan kansaa sillä tavoin rasittamasta.[581] Kyyditysrasitus lounaisessa Suomessa oli 1400-luvun alussa varmaan tavattomammin lisääntynyt, koskapa siitä Tanskassa saakka käytiin kuninkaalle valittamassa. Näyttää siltä, että toiseksi mainitsemamme laji kyyditystä, linnanvoudin ja hänen väkensä käräjäkyydit, oli Turun läänissä erityisen valituksen aiheena. Toiselta puolen kuitenkin tällainen kyyditys 1400-luvulla Turun läänissä oli pysyvä, tunnustettu rasitus; v. 1464 Räntamäen käräjillä sakotettiin talonpoikaa niskoittelusta kyydinteossa, kuten näyttää linnan voudin kyydissä.[582] Mahdollistahan on, että käräjä- ja muut paikalliset virkakyydit vasta 1400-luvun kuluessa tulivat järjestyneeksi tavaksi, aikaisemmin oltuaan mielivallan ja väkivallan alaisia.

Keskiajan lopulla olivat kuten näimme Hämeessä käytännössä myöskin pitkätkyydit.

Niistä saadaan lähempiä tietoja Kustaa Vaasan hallitusajan tilikirjoista. Hämeessä siihen aikaan oli pitkiinkyyteihin velvollinen koko linnalääni. 1520-luvun lopulla tätä rasitusta luonnossa suoritti ainoastaan lähellä linnaa oleva alue, Saaristen ja Kalvoilan pitäjät Sääksmäen kihlakuntaa ja Hattulan kihlakunta, lukuunottamatta Hattulan pitäjää, joka oli tästä rasituksesta vapautettu, koska linnan hevosia kesäisin laidunnettiin sen takamailla ja niityillä.

Kultakin koukulta oli kerran vuodessa lähetettävä hevonen linnankyytiin Turkuun tai minne hyvänsä muualle. Liikennetarpeet eivät kuitenkaan aina olleet niin suuret, että mainitun ahtaammankaan alueen koko hevosmäärää olisi tarvittu. V. 1539 suorittivat "kyytihevosia" ainoastaan Turun tien varrella olevat Mäskälän ja Rengon pitäjät. Kun seuraavana vuonna taasen Hauhon pitäjä oli pitkässäkyydissä, näyttää tämäkin rasitus olleen jonkinlainen kiertovero. Kyytivelvollisuus suoritettiin nähtävästi kollektivisesti neljänneskunnittain; v. 1507 sakotettiin Saarioisten Airanteen neljänneskunnan jokaista talonpoikaa 3 markkaa pitkänkyydin laiminlyömisestä. Ne, jotka eivät tehneet pitkääkyytiä, maksoivat lunastusta 1 markan koukulta.[583]

Pitkiäkyytejä suoritettiin Savossakin, kultakin neljännekseltä 12 hevosta, joskus enemmänkin, miten kuljetettavaakin oli. Savon pitkätkyydit tavallisesti tehtiin Viipuriin. Kun ei kaikkia hevosia täälläkään tarvittu ajoon ja kun kaukana asuvain olisi ollut hankala tulla kyytiin, otettiin sijaan hevospalkkaa 2 1/2 puntaa viljaa neljännekseltä.[584]

Eräästä Kustaa Fincken kirjeestä v:lta 1553 selviää, että kruunulle suoritettavain pitkäinkyytien lisäksi oli niitä tehtävä vielä yksityisille virkamiehillekin: linnanvoudille, maanvoudille, linnankirjurille, maankirjurille, tuomarille ja nimismiehelle, kullekin 2. Varmaan nämäkin sangen vanhoja tapoja.[585]

Merimaakunnillakin oli muinoin sisämaitten pitkiäkyytejä vastaava kuljetuslaitos.

Ahvenanmaalla kuljetti kukin maankolmannes vuorovuotenaan maakunnan verot Tukholmaan. 1530- ja 1540-luvuilla täällä maksetut laivaäyrityiset, joita kukin talollinen suoritti 1 äyrityisen, näyttävät olleen tämän kuljetusveron lunastusta.[586]

Varsinais-Suomen vanhimmissa tilikirjoissa kerrotaan, että Lapin (Rauman) pitäjän neljännesmiehet verollisilta kootuilla varoilla vuokrasivat aluksia, viedäkseen veroviljansa Turkuun.[587]

Raaseporin läänin rahvaan velvollisuutena oli kuljettaa kuninkaan viljaa ja veroja Tukholmaan; milloin sitä ei tarvittu, maksoi kukin talollinen 1/2 äyriä laivarahoja.[588]

Kyyditykset joutuivat jo varhain nimismiesten ja maanvoutien valvottaviksi. Siitä niinkuin muustakin toimestaan maanvoudit keskiajan yleiseen virkamiestapaan tekivät tulolähteen. Useissa Suomen seuduissa maanvoudit uskonpuhdistusajan alussa kantoivat omaksi hyväkseen kyyditysrahoja.

Ahvenanmaalla vouti kantoi kyytirahoja pitäjittäin, useimmista pitäjistä 16 mk (Ekkeröstä 11, Hammarlannista 10, Föglostä 8 ja Kökarista 8 mk). Vero näyttää vanhastaan olleen järjestetty siten, että jokainen kyytivelvollisuudesta vapautettu yksiö maksoi nimismiehelle 1 mk ja nimismiehet sitten maksoivat voudille yllämainitut summat "taksana".[589]

Kyyditysrahoja kantoi maanvouti myöskin pohjoisessa V.-Suomessa: "Ne, jotka ovat olleet vapaita kyydityksestä, ovat antaneet voudille 2 tai 3 mk".[590]

Hämeessä — ainakin Saarioisten, Kalvohan ja Portaan pitäjissä — maanvouti 1550-luvulla tilapäisten saatavainsa joukossa kantoi kyyditysrahoja, joista emme kumminkaan enempää tiedä.[591]

Emme epäile lukea tähän rasitusluokkaan myöskin muutamissa Karjalan seuduissa, Lappeen ja Taipaleen pitäjissä sekä koko Äyräpään kihlakunnassa uuden ajan alussa maksettuja kyytirahoja. Niitä maksettiin 6 penninkiä (1 killinki) täysiverolta eli 2 1/2 äyriä nautakunnalta.[592] Karjalan kyytirahat eivät olleet voudin sivutuloja, vaan kannettiin kruunulle.

IX. OIKEUSLAITOKSIA.

1. TUOMARIT.

Alimman tuomarin ruotsinkielisenä virkanimenä Suomessa käytettiin keskiajan lopussa ja uuden ajan alussa yleisesti nimitystä häradshöfding. Omituista kyllä ei tällä nimityksellä näytä olevan suomenkielessä vanhaa, vakaantunutta vastinetta. Herra Martin 1500-luvun puolivälissä laaditussa maanlain suomennoksessa käytettyjä nimityksiä "kihlakunnan päämies" ja "kihlakunnan mies" (harvemmin) ei voitane sellaisena pitää. Sen sijaan on suomalaisessa kansankielessä ammoisista ajoista käytetty nimitystä tuomari. Tämän nimityksen juurtumiseen suomenkieleen on varmaan vaikuttanut se, että aikaisemmalla keskiajalla oli Suomessa yleisesti käytännössä ruotsinkielinen nimitys domare, joka vasta keskiajan myöhemmällä aikakaudella vähitellen väistyi "häradshöfding" nimityksen tieltä.

"Tuomari" nimityksen edustaman laitoksen juuria voimme Lounais-Suomessa seurata 1300-luvun alkupuoliskolle saakka.

Eräässä Turun maakuntakäräjillä 1353 laaditussa asiakirjassa mainitaan jo edellisinä aikoina annettuja tuomarin tuomioita; erästä henkilöä syytettiin siitä, että hän oli petollisesti kantanut maksettavaksi joutuneita uhkasakkoja, nimittäin yhden markan tuomarin tuomiosta ja kolme markkaa toisesta tuomiosta. Nähtävästi on tässä kohdassa puhe kaksiasteisesta tuomiosta, jossa ensin "tuomari" pani 1 mk:n uhkasakon ja sitten, kun se rikottiin, toinen korkeampi tuomari 3 mk:n uhkasakon, kuten myöhemmin kihlakunnantuomarit. Näyttää siis siltä kuin esillä olevassa asiakirjassa olisi kysymys vielä alemmasta tuomarista kuin kihlakunnantuomarista, jostakin aivan paikallisesta kansantuomarista, jolla on ollut virkanimenään "tuomari". Asiakirja koskenee Mynämäen seutuja.[593]

Tämä käsitys sopeutuu niihin muihin tietoihin, mitä on 1300-luvun tuomareista. V. 1363 esiintyy Turun linnan voudin todistajana m.m. eräs "Vilckin Domare", josta ei tiedetä muuta kuin nimi.[594] Hiukan enemmän on tietoja kolmesta muusta pohjoisessa V.-Suomessa toimineesta tuomarista. V. 1374 esiintyy "Otin domare" välimiehenä maanluovutuksessa Taivassalossa.[595] Samana vuonna esiintyy Taivassalossa vielä toinenkin välimies, Gudmar Gudmarsson, varmasti sama mies, jota mainitaan kiinnemiehenä Otin tuomaria koskevassa asiakirjassa ja nimellä "Gudhmar domare" todistajana eräässä saman seudun asiakirjassa v:lta 1380.[596] V. 1375 tehdään Mynämäellä maankauppa "Andris domaren" edessä.[597] Ja seur. vuonna esiintyy sama mies samanlaisissa toimissa Maskussa.[598]

Eteläisessä V.-Suomessa mainitsevat asiakirjat 1300-luvun lopulta useampia tällaisia tuomareja. Vv. 1377-1380 mainitaan "Holmuider domare" kolmasti maanluovutusasiain välimiehenä ja todistajana Piikkiön käräjillä.[599] Maankaupan välimiehenä esiintyy v. 1378 "Michiael Rasi, domarin" Kemiössä[600] ja seur. vuonna tavataan "Åke Sack, dommare" pitäjänkäräjäin pitäjänä ja maankaupan välimiehenä niinikään Kemiössä.[601]

Kaikkien näiden kuuden tuomarin varsinaisena toimena niissä asioissa, joita puheenaolevat asiakirjat koskevat, on maanluovutusten erotus- eli välimiehen ("förskelaman") tehtävä; välimiehen latinankielinen nimitys "prolocutor" kävi keskiajalla myöskin tuomarin virkanimestä. Tähän nähden voi kysyä, eivätkö "prolocutoreina" ja välimiehinä vanhemmalla keskiajalla mainitut henkilöt ole olleet samanlaisia "tuomareja" kuin ne, joihin edellä olemme tutustuneet. Sellaisina mainitaan v. 1350 Vehmaalla Nikolai Kiimakallio(?)[602] ja v. 1402 Mynämäellä eräs Olaff Biörnsson.[603] Inkoossa v. 1452 esiintyy maakiinnemiesten joukossa ensimäisenä "Matis domare" ikäänkuin hän olisi ollut toimituksen johtaja.[604]

Muinaisesta tuomarintoimesta lienee myöskin periytynyt "tuomari" sanan käyttäminen sukunimenä. Halikossa mainitaan v. 1410 kiinnemiesten joukossa "niclis domare", kaikesta päättäen tavallinen rahvaanmies eikä mikään virkamies.[605] Tenholassa esiintyy w. 1395 ja 1399 kaksi veljestä, joilla on sukunimenään "domare".[606]

"Tuomari" nimen tapaamme vielä vanhoissa paikannimissäkin. Uuden ajan alussa, osittain jo aikaisemmin, tavataan asiakirjoissa seuraavat tähän kuuluvat paikannimet:

Vehmaa: Domarla, kylä suomal. oik., Taivassalo: Domaris, kylä ruotsal. oik.,[607] Parainen: Domarby, kylä (6 taloa) Terffuebolissa, Marttila: Domarla, kylä,[608] Perniä: Domarby, kylä Hirvilahden bolissa, Inkoo: Domarby, kylä Bakombergsbolissa, Kirkkonummi: Domarkulla, kylä Gunnarskullabolissa, Helsinki: Domarby, kylä.[609]

Nämä paikannimet ovat ilmeisesti yleensä sangen vanhoja, varmaan vanhempia kuin v. 1417, jolloin Helsingin Domarby nimeltä mainitaan. Sen päätämme varsinkin siitä, että kaikki nämä paikannimet ovat kyläin eivätkä yksityisten talojen nimiä; mahdollisesti on tuomarin talo ollut koko kylän alkutila tai on tuomareita asunut kylässä hyvin kauan, niin että tuomarin nimi vähitellen syrjäytti kylän alkuperäisen nimen.

Kaikki nämä 1300-luvun tuomarimuistot tavataan maamme eteläisillä ja lounaisilla rannikkoseuduilla. Nämä seudut olivat vielä 1300-luvulla valtaavaksi osaksi ruotsalaisia. Useimmilla niistä tuomareista, joista on tietoja, on selvästi ruotsalaiset nimet ja heidän toimensa koskevat ruotsalaisia pitäjiä; suurin osa tuomari-aiheisista paikannimistäkin on ruotsalaisten pitäjäin piirissä. 1300-luvun tuomari-laitoksen varsinaisena pesäseutuna lienee niinmuodoin ollut Lounais- ja Etelä-Suomen ruotsalainen asutusvyöhyke, eli n.s. ruotsalaisen oikeuden alue.

Näiltä ruotsalaisilta pesäseuduilta puheenaoleva laitos näyttää levinneen läheisiin suomalaisiin seutuihin, joiden tuomarinimistöön todennäköisesti kuuluvat "Nicolai Kumakallia" ja "Domarla" Vehmaalla, "Andris domare" Mynämäellä ja Maskussa sekä "niclis domare" Halikossa.

Koko tuo vanha tuomarilaitos tekee hyvin kansanomaisen ja paikkakunnallisen vaikutuksen.

Asiakirjat antavat sen käsityksen, etteivät nuo tuomarit ole kuuluneet maan mahtavimpiin. Useimpien nimi on ilmoitettu vaatimattomasti vain ristimä- ja virkanimellä. Kolmella heistä ("Otin tuomarilla", "Gudhmar tuomarilla" ja Oiaff Björnssonilla) ei näytä olleen omaa sinettiä, jolla olisivat sinetöineet asianomaisen asiakirjan, mistä päättäen he ovat olleet talonpoikaisia miehiä. "Tuomari" sanasta johtuneet talonpoikaiset sukunimet, tuomari-liitteiset paikannimet, jotka kaikki ovat talonpoikaiskyläin, vaan eivät ylimyskartanoiden nimiä, puhuvat alkuperäisen kansanomaisuuden ja talonpoikaisuuden puolesta.

Toiselta puolen kuitenkin ovat useimmat 1300-luvulla mainituista tuomareista sinetöineet asiakirjansa ja nähtävästi kuuluneet alhaisempaan aateliin.[610] Mutta ei näistäkään yksikään ole kuulunut maamme tunnettuihin ylimyssukuihin; he olivat kaiketi vain oman paikkakunnan johtohenkilöitä.

Mitä vihdoin näiden vanhain tuomarien virkapiiriin tulee, niin lukuunottamatta Mynämäellä ja Maskussa toiminutta Antti tuomaria ei kukaan heistä esiinny virassa silloista pitäjää laajemmalla alueella. Varsinainen kihlakuntalaitos ei vielä 1300-luvun alkupuolella, jolloin tuomareja jo esiintyy, ollut olemassa. Erittäin huomattava on, että Åke Säck eli Sæk nimittää v:n 1379 asiakirjassa itse itseään "Kemiön kirkkokunnan tuomariksi" ja toimii yksinään, ilman muitten tuomiovaltaisten läsnäoloa, pitäjänkäräjäin tuomarina. Kun pitäjä meidän maassamme kaikesta päättäen on alkuperäinen oikeus- ja hallintopiiri, on erityisten tuomarien esiintyminen näissä piireissä odotettavaakin. Yllämainitut tuomarit ovat olleet pitäjäntuomareja, sen tapaisia, joita Ahvenanmaalla oli vielä 1600-luvun alkupuolella.[611]

Meidän aikamme talonpoikaisilla "herrastuomareilla" on ollut todelliset alku-isänsä näissä 1300-luvun pitäjäntuomareissa, vaikkapa nimen olisi antanutkin Maunu Eerikinpojan maanlain "häradsdomare".

2. PITÄJÄNKÄRÄJÄT.

Edellisessä lausuttu käsitys, että lounaisen Suomen vanhat paikalliset tuomarit ovat olleet pitäjäntuomareja, saa vahvistuksen niistä tiedoista, joiden mukaan samoilla alueilla samoina aikoina on ollut olemassa pitäjänkäräjät.

Pitäjä on ollut Suomen perustava, historiallinen oikeuspiiri ja pitäjänkäräjät kaikkien käräjäin yhteinen muoto. "Laamanninkäräjät" ja "kihlakunnankäräjät" keskiajalla olivat säännöllisesti myöskin pitäjänkäräjiä. Mutta keskiajan kuluessa pitäjänkäräjälaitoksessa tapahtui kehitystä. Kun myöhemmällä keskiajalla pitäjänkäräjät jo yleensä olivat laamannien ja kihlakunnantuomarien johtamia valtion käräjiä, niin ne aikaisemmalla keskiajalla vielä olivat paikallisten tuomarien johtamia paikalliskäräjiä; kun myöhemmän keskiajan käräjät pidettiin valtion muodostamissa hallintopitäjissä, niin varhaisemmalla keskiajalla käräjät pidettiin vanhoissa emäpitäjissä.

Käräjäpiirinä eli käräjäkuntana (tinglag) vanhempana keskiaikana esiintyy kirkkokunta (Kemiö),[612] laivakunta (Taivassalo, Santamala),[613] pitäjäyhdistelmä (Santamala, Masku ja Nousiainen; Säkylä, Köyliö ja Yläne)[614] sekä pitäjä (Kaarina, Piikkiö).[615] Mutta kaikki nämä käräjät olivat pitäjänkäräjiä. Useimpia niitä kutsuttiinkin pitäjänkäräjiksi, niinkuin viitteistä näkyy. Niin Kemiössä, Santamalassa, Säkylässä, Piikkiössä. Lisäesimerkkinä mainittakoon, että Santamalassa v. 1380 pidettyjä talvikäräjiä kutsuttiin milloin laivakuntakäräjiksi milloin pitäjänkäräjiksi.[616] Todella kaikki nuo erinimiset käräjäpiirit vastaavatkin vanhoja pitäjiä tai yhteenkuuluvia pitäjäalueita.[617] Pitäjä on siis 1300-luvulla yleisesti käytetty käräjäkunta.

Mutta tämä oikeuspitäjä ei luultavastikaan ole ollut sama kuin myöhempi hallintopitäjä, vaan kirkkopitäjä. 1300- ja 1400-luvuilla kirkkopitäjä hyvin yleisesti esiintyy maallisena pitäjänä, oikeuspiirinä, oikeuspitäjänä.

Huomautettakoon tässä vieläkin, että Kemiön tuomaria v. 1379 kutsuttiin "Kemiön kirkkokunnan" tuomariksi.[618] Suomen mantereella oli niinkuin Ahvenanmaallakin keskiaikana tapana pitää käräjiä ja suorittaa oikeustoimituksia kirkoilla. Niinpä v. 1439 tapahtuivat maanluovutusmenot "Räntamäen kirkkotarhassa"[619] ja v. 1442 suoritettiin maanluovutus "pitäjänkokouksessa Räntamäen kirkolla".[620] "Pitäjäntuvat", joita jo varhain näyttää olleen usean kirkon lähellä ja jotka varmaan olivat kirkollisen pitäjän ylläpidettäviä, olivat usein maallisinakin käräjäpaikkoina: v. 1418 pidettiin Vehmaan suomalaisen oikeuden kihlakunnankäräjät "kirkolla pitäjäntuvassa",[621] v. 1455 olivat käräjät Kokemäellä "pitäjäntuvassa"[622] ja v. 1505 pidettiin Vesilahdella käräjiä "kirkontuvassa".[623] Parissa keskiajan asiakirjassa kerrotaan maanluovutusten laillistuttamisesta itse kirkonkokouksessa: v. 1419 "kirkonkokouksessa Ulvilassa"[624] ja v. 1436 "kirkonkokouksessa ja pitäjänkokouksessa" Halikossa.[625] Toisinaan kutsutaan pitäjän oikeustilaisuutta eli pitäjänkäräjiä "pitäjänkokoukseksi" (sockenstämma); niin Lohjalla v. 1382, jolloin laamanni oli läsnä,[626] Kemiössä v. 1406,[627] Räntämäellä v. 1468.[628]

Näissä asiakirjoissa ei voi havaita mitään erotusta maallisen oikeuspitäjän ja kirkollisen pitäjän välillä. Ei niissä myöskään näe erotusta pitäjänkokouksen ja pitäjänkäräjäin välillä. Herra Martin maanlain suomennoksessa mainitaan samanlaisten oikeusasiain käsittelemistä "pitäiänn cokoudhes" ja "pitäiänn käräiäs".[629]

Kirkkopitäjän käyttöä oikeuspitäjänä keskiajalla täytyy pitää varmana. Tähänkin laitokseen nähden olot Suomen lounaisosissa olivat Ahvenanmaan olojen kaltaiset.

Kirkkopitäjäin pitäjänkäräjillä vanhemmalla keskiajalla esiintyvät toimivina kaikki tuomitsijat, linnanvoudista ja laamannista alaspäin. Näyttää siltä, ettei varhaisemmalla keskiajalla — alkuperäisten pitäjäalueitten menetettyä merkityksensä — ollut muita paikallisia oikeuspiirejä kuin kirkkopitäjät ja niiden kansalliset alueet. Myöhemmällä keskiajalla valtion käräjillä jo oli kirkkopitäjistä eroavat oikeusalueensa (hallintopitäjät), joissa vanhain pitäjäinkäräjäin sijasta pidettiin "laamanninkäräjiä" ja "kihlakunnankäräjiä". Mutta sen ohella, kuten lukuisat esimerkit ovat osoittaneet, jatkettiin kirkkopitäjäin pitäjänkäräjiä pitäjänkokouksina, joissa edelleenkin eräänlaisia paikallisia oikeusasioita käsiteltiin.

3. MAAKUNNANTUOMARIT JA KIHLAKUNNANTUOMARIT.

Jo 14. vuosisadan alussa Suomessa oli pitäjää suurempia oikeusalueita. Niitä olivat silloiset maakunnat, jotka pitivät yhteisiä maankäräjiä ja käyttivät yhteisiä todistusvoimaisia maakunnan sinettejä.[630]

Olemme nähneet, että Ahvenanmaalla ja Lounais-Suomen suomalaisella ja ruotsalaisella alueella sekä Uudellamaalla jo varhain oli omat tuomarinsa (maantuomarit, laamannit). Tämä seikka herättää kysymyksen, eikö muissakin maakunnissa ole ollut asia sellainen.

Asiakirjat tähän kysymykseen vastaavat myöntävästi. 1300-luvun loppupuolella tavataan täällä tavallisesti tuomareiksi nimitettyjä virkamiehiä, joiden virkapiirinä olivat kokonaiset maakunnat. Tällaisia maakunnantuomareita mainitaan vuosisadan viimeisellä neljänneksellä Hämeessä useita.[631] Satakunnan tuomaria mainitaan v. 1392[632] ja läntisen Uudenmaan tuomaria v. 1395;[633] aikaisemmin oli Ala-Satakunta kuulunut suomal. oikeuden laamannin ja läntinen Uusimaa ruotsal. oikeuden laamannin alueeseen.[634]

Että nämä maakunnantuomant ovat vastanneet myöhempiä kihlakunnantuomareja ja olleet heidän edelläkävijöitään, näkyy muun lisäksi siitä, että Hämeen tuomarin sakotusmääräksi useammassa asiakirjassa ilmoitetaan 3 mk.[635]

Ei tunneta lähemmin maakunnantuomarilaitoksen syntymisaikaa. Ilmeistä on vain, että se kuuluu vanhempaan keskiaikaan. Nimistään päättäen maakunnantuomarit ovat olleet kotimaisia paikkakunnallisia rälssimiehiä, joita tavataan Ahvenanmaan maantuomareina ja suomal. ja ruotsal. oikeuden laamanneina; varmaan nämä virat kaikki ovat juureltaan olleet samanlaisia paikallisia laitoksia.

Maakunnantuomarit Suomen mantereella katosivat pian varsinaisten kihlakunnantuomarien tieltä, joiden lopullisina virka-alueina 1400-luvun alkupuolella esiintyivät kihlakunnat. Vv. 1390, 1417, 1423 muudan "kihlak. tuomari" Suni Suninpoika toimi Taivassalossa ja Vehmaalla, siis varmaankin Vehmaan kihlakunnassa.[636] V. 1407 mainitaan kihlak. tuomaria Pohjois-Suomessa,[637] ja lähivuosina Etelä- Suomessa ja Itä-Uudellamaalla.

Kihlak. tuomarien toimissa ja oloissa keskiajan lopulla ja vielä uuden ajan alussa havaitaan muutamia merkittäviä piirteitä, jotka kuuluvat paljon aikaisempaan paikalliseen oikeus- ja itsehallintoelämään.

Kihlak. tuomari ei ollut ainoastaan oikeudellinen virkamies. On jo ennen mainittu, että tuomarit ovat olleet teitten ja siltain valvojia ja että oli olemassa erityinen tie- ja siltavero, jota tuomari käytti.

Kun 1550-luvulla Lapveden talonpojat syyttivät kihlak. tuomaria siitä, että hän piti hallussaan pitäjän yhteisiä saaria, niin syytetty myönsi omaavansa yhden yhteissaaren, koska kihlak. tuomarit kaikkialla Suomessa käyttävät yhteisiä saaria.[638] Sama käsitys tuomarin oikeudesta ilmenee eräästä toisestakin asiakirjasta, jossa kerrotaan Porvoon tuomarin pyytäneen saada käytettäväkseen Haksalon saaren, "koska hän oli kihlak. tuomari".[639] Näistä merkeistä voinemme päättää, että kihlak. tuomareja Suomessa on muinoin pidetty kihlak. ulkomaitten ja yhteisen omaisuuden hoitajina, ja että osittain vielä uuden ajan alussa sillä perusteella ovat pitäneet ulkosaaria hallussaan.

Vielä uuden ajan alussa määrättiin kihlak. tuomareja useissa Suomen seuduissa laamannien mukana ottamaan osaa verotuksen panoon.[640] Samoin v. 1504 vedottiin Satakunnan ja Hämeen kihlak. tuomarien myötävaikutukseen silloisen apuveron kokoamisessa.[641] Savossa v. 1541 veronpano toimitettiin kihlak. tuomarin läsnäollessa.[642]

Kihlak. tuomarien tehtävät talvikäräjillä näyttävät myöskin olleen hallinnollista laatua, sillä tuomarina talvikäräjillä ei ollut kihlak. tuomari, vaan laamanni; mahdollisesti oli kihlak. tuomari talvikäräjillä läsnä virkapiirinsä edustajana.

Kihlak. tuomarin palkkaus oli uuden ajan alussa vielä osittain hyvin vanhalla kannalla.

Ruotsissa oli Kalmarin resessin mukaan v:lta 1483 maksettava manttaalittain (miesluvuttain) erityinen kihlak. tuomarin palkka, jota siellä uuden ajan alussa paikoin suoritettiin 1/2 markkaa kahden syöttöhevosen edestä. Samanlainen vero tavataan Ahvenanmaalla, jossa v:n 1556 aikoina kultakin talolta (mantal) maksettiin 1/2 mk kihlak. tuomarin rahoja.[643] Samantapaista veroa maksettiin myös V.-Suomessa.[644]

Vanhempina aikoina näyttää kuitenkin kihlak. tuomarin pääpalkkana olleen osa käräjäkestitystä, etupäässä viljaa.

Ahvenanmaalla kantoi v. 1543 vouti maakunnan 17 nimismieheltä kultakin pannin ohria, "jotka ennen tavallisesti olivat kihlak. tuomarin ohria tai kutsuttiin tuomarin ohriksi".[645] Tämä on kaiketi ymmärrettävä siten, että aikaisemmin kihlak. tuomari ja vielä aikaisemmin tuomari (maantuomari) oli saanut osansa nimismiesverosta s.o. käräjäkestityksestä, mutta että tämä vero v. 1543 meni linnanvoudille.

V.-Suomessa näyttää v:n 1537 aikoina klk:ntuomarille kuuluneen 2 yökunnan kestitys kunkin nimismiehen luona kolmilla käräjillä, s.o. talvi,- kevät- ja kesäkäräjillä.[646] Lapin pitäjässä v. 1556 tuomarille maksettu kappa rukiita tai ohria (talolta) luultavasti kuului tähän veroon.[647]

Raaseporin läänin tuomarinverosta ei meillä ole lähempiä tietoja, mutta eräistä asiakirjain lauseista, joiden mukaan tuomari tässä läänissä nautti muonitusta (fodring) ja talonpoikain oli maksettava 4 käräjäkinkeriä vuodessa, voipi päättää, että tuomarilla täälläkin oli säännölliset vuositulonsa käräjäkestityksestä.[648]

Niistä "härkäkauroista", joita Satakunnan nimismiesten oli verostaan suoritettava kruunulle, sai klk:n tuomari 1 punnan kustakin pitäjästä, minkä lisäksi hänelle tuli joka kolmas käräjälampaanlapa ja - siika.[649] Tämä oli ilmeisesti osa käräjäkestityksestä.

Hämeessä kihlak. tuomari nautti samanlaista palkkaa kuin Satakunnassa.[650]

Karjalassa kihlak. tuomarit saivat nimismiesverosta kaikkia tämän veron esineitä määrätyn osan, joka oli puolta pienempi kuin laamannin osa.[651] Tämä vero oli suoritettava nähtävästi joka kerta kuin tuomari kävi käräjillä nimismiestaloissa, mikä tapahtui neljästi vuodessa. Tapana oli, että tuomarin miehet ja useimmiten myös itse tuomari kävivät paikalla nauttimassa veronsa.[652]

Yhtä alkuperäistä palkkaustapaa käytettiin Savossa, jossa oli määrätty, että tuomari sai olla kunkin nimismiehen luona 4 hevosella kolme yökuntaa; ellei hän saapunut, sai hän sen sijaan nimismieheltä 1 punnan ohria tai 2 puntaa kauroja.[653]

Hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla kihlak. tuomareilla uuden ajan alussa oli tuloja myöskin neljänneskunnilta.

Hämeen ruokaruotsia koskevassa tunnetussa asiakirjassa v:lta 1530 kerrotaan, että linnanhuovit käyvät maanvoudin johdolla ympäri kihlakunnassa kesäkäräjäin jälkeen perimässä sakkoja maaten 1 yön kunkin nimismiehen luona, "ja tuomarin miehet käyvät kestityksellä (gesta) saman ruokaruotsin mukana".[654] Tässä asiakirjassa ei mainita, kävivätkö tuomarin miehet sillä ruokaruotsi-kestityksellä, joka tapahtui talvi- ja syyskäräjäin jälkeen myöskin neljännysmiesten luona, mutta luultavaa se on. V. 1530 peruutettiin kruunun omalle väelle se Hämeen ruokaruotsi, "joka oli jonkun aikaa ollut tuomareilla".[655]

Karjalassa kihlak. tuomarit kävivät käräjillä ja kestityksillä myöskin neljänneskunnissa. Näitä kestityksiä oli vuodessa neljät, nim. syys-, kevät-, "margeld-" ja kesäkestitykset, ja sai tuomari silloin kultakin nautakunnalta kestityksen, joka jotensakin tarkoin vastasi yllämainittua nimismiestalossa nautittua kestitystä.[656] Näyttää siltä, että tuomari kullakin käynnillään neljänneskunnassa nautti vain yhden nautakunnan kestityksen, jonka nautakunnat suorittivat vuoronsa jälkeen. Ehkäpä nautittiin palkka nimismiestaloissakin saman käytännöllisen järjestelmän mukaan.

Savossa oli kihlak. tuomari saapa kultakin neljännysmieheltä 1 punnan ohria ja toisen neljän hevosen kestitystä varten kolmena yökuntana, 2 leiv. haukia ja 1 revonnahkan. Kymmenysmiehen oli maksettava tuomarille 1 leiv. haukia.[657]

Luultavasti Karjalan ja Savon tuomarien neljänneskuntakestitykset ovat ruokaruotsia. Ikivanha ruokaruotsivero ei kuitenkaan liene alkuaan kuulunut oikeuslaitokseen; tuomarit näyttävät joutuneen sen nauttimiseen vasta myöhemmällä keskiajalla, jolloin kihlak. tuomari oli kruununvirkamies ja piti kruunun tarpeiksi miehiä, jotka kruunun omain miesten kanssa kiersivät ruokaruotsilla.

Alkuperäiseltä paikalliselta verolta sitävastoin näyttää Satakunnan ja Hämeen neljänneskuntain (kolmanneskuntain) uuden ajan alussa kihlak. tuomareille maksama tie- ja siltavero.

Ala-Satakunnassa nautti kihlak. tuomari kolmanneskuntain suorittamasta laamannin kinkeristä "siltaohria" yhden kolmanneskunnan osan. Ylä-Satakunnassa vastaava verokunta maksoi kihlak. tuomarille punnan ohria, minkä lisäksi tuomari sai Suomen haukia 17 puntaa nähtävästi sellaisista seuduista, joista ei ohria maksettu. Kun täten sekä Ala- että Ylä-Satakunnassa maksettiin punta ohria verokunnalta, niin ilmeisesti nämä verot olivat samoja.

V:n 1531 ilmoituksen mukaan Hämeen tuomarit saivat maakunnasta erityisen veron, johon kuului viljaa, humaloita, hamppuja ja haukia.[658]

Tämän veron pääosana esiintyvät erät, ohrat ja humalat ovat tietenkin niitä tie- ja siltaohria ja -humaloita, joita mainitaan Hämeen vanhimmissa maakirjoissa ja joita paikoin lunastettiin hauilla. Tie- ja siltaveron ja kihlak. tuomariveron samuus havaitaan toisistakin seikoista. Tie- ja siltaveron ohraerä on perusteeseensa ja määräänsä nähden sama sekä Hämeessä että Satakunnassa: kummassakin 1 punta neljäskunnalta. Mutta tämä vero meni Ylä-Satakunnassa kokonaan ja Ala-Satakunnassa osittain kihlak. tuomarille. Hämeessä kihlak. tuomari näkyy saaneen tämän saman veron vielä täydellisempänä kuin Satakunnassa.

Huomattakoon vielä muudan yhtäläisyys. Köyliössä Satakunnassa maksettiin "siltaohrain" sijasta sopimusvero, johon kuului 1 leiv. pellavia ja 2 leiv. hamppua. Hämeessä esiintyy v. 1532 tuomarinverossa, joka alkuaan on ollut tie- ja siltavero, 1 leiv. hamppua.[659]

Tämä kaikki tekee hyvin todennäköiseksi, että Satakunnan ja Hämeen tuomareilla on ollut tekemistä teitten ja siltain hallinnon kanssa ja että sitä varten on maksettu erityistä tie- ja siltaveroa.

Pari omituista kihlak.tuomarinveroa tavataan Pohjanmaalla. Mustasaarella maksettiin tuomarille vasikannahka kultakin talolta (mantal);[660] tällainen vero oli nähtävästi peräisin niiltä ajoilta, jolloin tärkeimmät asiakirjat kirjoitettiin pergamentille, ja on verrattava Vermlannin asukkaitten Skaran piispalle maksettavaan vasikannahkaveroon.[661]

Iin Maksniemen, Simonniemen ja Simon kylät maksoivat tuomarille yhteensä 10 leiv. merisakkohaukia.[662]

4. KARJALAISTEN OIKEUSLAITOKSET.

Suomen keskiaikaisia oikeuslaitoksia tarkastaessa tulee selvään huomanneeksi, kuinka hitaasti ruotsalainen oikeusjärjestelmä on edennyt ja juurtunut. Kun Ahvenanmaalla on jälkiä ikivanhasta gotlantilaisesta oikeuslaitoksesta, kun Suomen lounaisilla rannikkoseuduilla asuvilla heimoilla jo varhaisella keskiajalla oli pitäjänkäräjänsä, pitäjäntuomarinsa ja kansalliset laamanninsa, ovat Hämeen ensimäisiä ruotsintapaisia tuomareja vasta 1300-lopulla esiintyvät maakunnantuomarit, ja karjalaisilla alueilla näyttää ruotsalainen oikeuslaitos läpi koko keskiajan pysyneen tuntemattomana.[663]

Tämä ei kumminkaan voi merkitä sitä, että noilla kaukaisemmilla suomalaisilla alueilla olisi läpi koko keskiajan eletty ilman järjestettyä oikeutta. Lakia ja oikeutta on sielläkin epäilemättä ollut, vaikka sitä on käytetty toisella tavoin kuin lännessä.

Laajoilla suomalaisilla aloilla näkyy suntio sana alkuaan merkinneen suuremman piirin vanhinta eli tuomaria.[664] Myöskin kupias sana, joka virolaisilla alueilla on merkinnyt verosta vapautettua talonpoikaista päällysmiestä[665] eli työvoutia, tavataan Suomessa jo keskiajalta lähtien suku- ja paikannimien aineksena, joten mahdollista on, että täällä on ollut kupiaisiksikin kutsuttuja kansanvirkamiehiä.[666]

Hämeen ja Savon muinaisista kansantuomareista on pari asiakirjallistakin tietoa. Eräässä Hämeen laamannin tuomiossa keskiajalta (mahdoll. v. 1381) mainitaan Mäskälän ja Janakkalan käräjillä läsnä ollutta "sikäläistä" tuomaria, mistä päättäen Mäskälällä (Vanajalla) ja Janakkalalla olisi ollut pitäjäntuomari.[667]

V. 1422 taas mainitaan "Pietari Utriaista, Juvan kappelin tuomaria", siis talonpoikaista pitäjäntuomaria Savossa.[668] Tämä tiedonanto varmentaa kansanomaisen oikeuslaitoksen olemisen keskiajan Savossa, mutta savolaisen oikeuslaitoksen laatua ei siitä voi päättää.

Sakkotulot ovat läpi keskiajan olleet kaikkialla niin tärkeitä tulolähteitä kruunulle, että sakkojen tuomitsemisesta ja perimisestä karjalaisillakin alueilla varmaan on huolta pidetty valloituksen ensi ajoista saakka. Tätä puolta oikeudenhoidosta eivät alkuiset perhe- ja heimokuntaiset laitokset varmaankaan voineet täyttää. Senvuoksi oikeuslaitos Hämeessä ja varsinkin Karjalassa ja Savossa sai keskusvaltaisemman luonteen kuin lounaisessa Suomessa. Lännessä paikalliset oikeuslaitokset paikallisine virkamiehineen kykenivät ja sopivat käyttämään kruununkin oikeutta. Idempänä paikallinen oikeuselämä pysyi heimokuntaisissa kätköissään ja voudin täytyi alavoutiensa avulla itse pitää huolta kaikesta valtion oikeustoimesta ja hallinnosta. Karjalan ja Savon kihlak. tuomarit esiintyvät vasta myöhään ja ovat muukalaisia vieraan rahvaan keskuudessa.

Myöhemmän keskiajan käräjälaitos oli ulkopiirteiltään samanlainen kaikkialla maassamme. Sen päätunnnuksena olivat jokavuotiset talvi- eli laamanninkäräjät sekä niitä täydentävät kesäkäräjät, jonka lisäksi kihlak. tuomarien johdolla pidettiin paikallisia käräjiä parit vuodessa. Mutta yksityiskohdissa oli melkoinen ero lounaisten ja itäisten alueitten käräjäin välillä. Lounaassakin olivat linnanvoudin ja laamannin johtamat talvi- (ja kesä)käräjät keskuskäräjiä, joihin liittyi tärkeitä veronkantoja. Mutta vuoden muut käräjät olivat paikallisen kihlak. tuomarin johtamat, niinkuin näyttää pääasiallisesti oikeusasioita varten.

Toisin hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla. Siellä ei käräjälaitoksella ollut perusteena vanhempia paikallisia ruotsalaisperäisiä oikeustapoja, vaan koko käräjätoimi kehittyi erottamattomassa yhteydessä verotoimen kanssa, niin että kaikki veronkantotilaisuudet olivat käräjiä, kaikki käräjät veronkantotilaisuuksia. Karjalan käräjiä pidettiin alusta alkaen verottajan muodostamissa veropitäjissä ja niiden neljänneksissä, ja luultavasti oli Hämeessäkin asianlaita ollut sama (neljänneskuntain ruokaruotsi).[669]

Sillä tavoin saattoivat suomalaisten alueitten heimokuntaiset olot oikeuselämän alalla edelleenkin jatkua Ruotsin lain ja oikeuden vallitessakin.

X. KINKERIT.

1. KINKEREJÄ MUISSA MAISSA.

Maanviljelijäin ja muiden alkutuottajain veroksi suorittamilla kulutustavaroilla, etupäässä ravintoon ja muonitukseen verojen kuuluvilla, oli mitä tärkein tehtävä keskiajan luonnonperäisessä talouselämässä, niin kuninkaan hovissa kuin yksityisen mahtimiehen kartanossa. Tällaisia veroja, joita vanhalla kotimaisella yleisnimellä kutsumme kinkereiksi, tavataan kaikissa keskiajan Europan maissa.

Samasta yleispätevästä syystä kinkerien historia kaikkialla on samantapainen. Kansain heimokunnallisella asteella ne syntyivät tilapäisinä ruoka- tai kestityslahjoina, mutta pian ne muuttuivat määrättyinä juhlina tai merkkiaikoina uudistuviksi säännöllisiksi "lahjaveroiksi" (lat. dona, Skandinaviassa giöf, skattgiafir). Hämärän alkuperänsä vuoksi tämäntapaisia veroja myöhemmin yleisesti kutsuttiin "vanhaksi tavaksi" (saks. Herkommen, engl. Customary Rents). Hiukan kehittyneemmissä oloissa havaitaan jo kahteen pääryhmään lajittuneita kinkereitä: toiset olivat matkaveroja eli "kestityksiä" (yökuntia), joilla kulkevia kuninkaita, heidän väkeään ja muita viranomaisia ravittiin ja ylläpidettiin, toiset olivat muonituksia, joita veronalaiset toivat verottajain linnoihin ja kartanoihin siellä käytettäviksi. Lukemattomat ovat tällaisten verojen muodot ja nimet, mutta niiden päämuodot ovat kaikkialla yksinkertaiset, keskiajan luonnontaloudellisia oloja vastaavat. Se oli suosittu muoto uusiakin tai tilapäisiä veroja otettaessa. Vihdoin enemmän kehittyneellä keskiajalla, valtio- ja talouselämän korkeammalle päästessä, koko kinkerilaitos alkoi hajota, joko siten että ne maaolojen muuttuessa hävisivät tai rahatalouden levitessä lunastettiin rahaverolla.

Tämäntapaisia veroja on muinoin käytetty frankkilaisessa valtakunnassa, jossa myöskin laajassa mitassa esiintyi roomalaisperäisiä lähettiläs- ja virkamieskestityksiä, vanhassa Saksan valtakunnassa, anglosaksilaisessa Englannissa, Ranskassa ja Italiassa.[670]

Mitä erikseen Englantiin tulee, niin näkyy anglosaksilaisilla kuninkailla olleen oikeus jokavuotisiin kestityksiin maakunnissa, mikä kestitys muuttui pysyväksi veroksi. Myöskin ylimyksillä ja kuninkaan virkamiehillä oli varhaisena anglosaksilaisena aikana kestitysoikeuksia. Yksityisoikeudellisellakin alalla oli tällainen kinkerijärjestelmä tavallinen siitä päättäen että "Domesday Book'issa" tavataan lukuisia yökunta-veroja. Muonitusverokin oli jo anglosaksilaisena aikana käytännössä "farmin" nimellisenä; farm (feorm, lat. firmæ) oli se elintarvemäärä, mikä tarvittiin veronsaajan talouden ylläpitämiseksi määrättynä aikana, yhtenä yökuntana tai viikkona tai 14 yönä. Peräisin tämä verotapa Englannissa oli niiltä ajoin, jolloin saksilainen tai keltiläinen päällikkö kokosi ja kulutti tulonsa kiertäen paikasta toiseen nauttien kussakin paikassa määrätyn ajan majoitusta ja ylläpitoa.[671]

Vielä myöhään keskiaikaan tämäntapaiset verot — varsinkin farmin luontoiset — olivat yleisesti käytännössä Englannin kartano- ja luostarialueilla, vieläpä kuninkaankin taloudessa. Niihin kuuluivat esim. jouluksi maksettavat kanat, pääsiäislampaat, -karitsat ja -munat, paaston ajan kalat, Martinpäivän vilja. Pohjoisessa Englannissa tapaamme pohjoismaalaiselle tutunomaisia veroja, sellaisia kuin "seat malt", "scate haver", "reek hens" ("savulta" maksettavat, kanat) vieläpä suomalaiselle tutun "mitta" nimisen viljaveron[672] — tässä ollaankin keskiajan kansainvälisellä alalla.

Kiertokauden kuninkaankinkeristä Skandinavian maissa Lehmann antaa seuraavan eloisan kuvauksen:

"Pikkukuninkuuden" ajoista asti pohjoisgermanilaisella kuninkaalla on ollut oikeus kestitykseen matkoillansa. Aluksi tuskin kenestäkään muusta suurtilallisesta poiketen, ilman pysyviä linnoja, ilman pysyvää hovinpitoa, ilman kuninkaallisen virkamiehistön monihaaraista laitosta, suorittaa hän hallitusoikeuksiansa personallisesti matkustamalla maakunnissaan. Niin suuresti esiintyy tämä matkaaminen hänen hallitusvelvollisuuksiensa pääosana rauhan aikana, että yfirferth ja yfirsókn sanat ovat hallituksen nimityksinä. Matkustukset ovat tervetulleita alamaisille. Matkoilla kuningas valvoo voutejansa, ratkaisee, myöhemmin tuomitsee riitoja, neuvottelee talonpoikain kanssa heidän käräjillään, suorittaa arvattavasti uhreja (blót veizla) pakanuuden aikana, tekee alotteita uudistuksiin. Vastavuoroon häntä kestitsevät talonpojat, joiden alueella hän seurueineen oleskelee.

Kestitysvelvollisuus on yleinen alamaisvelvollisuus, jota luultavasti lajiteltiin maatilain suuruuden mukaan. —

Kestityksen laatu, aika ja määrä olivat sen ohessa vanhemman kansanoikeuden mukaan tarkoin määrätyt. Kaikista kolmesta Skandinavian valtakunnasta on meillä todistuksia, että kuningas kävi kestityksellä joka kolmas vuosi. Norjasta tiedämme, kuinka suuri hänen seurueensa sai olla. Kaikkialla oli kestitys alkuperäisesti puhdas luontaissuoritus. —

Kestityksen edellytyksenä oli kaikkialla alkuperäisesti, että kuningas saapui personallisesti. Juuri sen vuoksi, että se oli korvaus hallitusvallan käyttämisestä, ei edusmiestä suvaittu.[673]

Lehmannin mukaan kuninkaankestitys kaikissa kolmessa Skandinavian maassa on ollut samantapainen kuin kristillisen ajan piispain kirkonvihkimyskestitykset.

Mitä erityisesti Ruotsiin tulee, on kuninkaalle suoritettava kinkeri (gingerd, gengärd) siellä ikivanhaa juurta. Maakuntalakien aikaan kinkereillä tarkoitettiin "elintarpeiden kokoamista kuninkaan nimismiehelle ja hänen tämän kokoamisen yhteydessä pitämiä kestejä".[674]

Tarkemmin katsoen Ruotsin kuninkaankinkerissä on havaittavissa vanhempi ja myöhempi muoto. Alkuaan kinkeriä suoritettiin määrätyssä tapauksessa kuninkaan läsnäollessa paikkakunnalla. Se oli siis kuninkaan omakohtaisesti käytettävä kestitys (gästning). Uplannin laissa on nimenomaan säädetty, että herrain, läänitysmiesten ja laamannien on itse huolehdittava elannostaan, milloin pitävät käräjiä. Ainoastaan Helsinglannin lain alueella oli kuninkaan sijasta kulkeva "konungsari" oikeutettu saamaan kestitystä (gengiard, veizla). Lisäksi on huomattava, että alkuperäinen Ruotsin kuninkaan kestitys sisälsi vain elatuksen, vaan ei majoitusta, sillä kuningas seuroineen piti majaa omissa kartanoissaan virkamiestensä luona, niinkuin jo Ynglinga-sadussa kerrotaan.

Myöhemmässä muodossa kinkeri sitävastoin jo oli pysyvä vuotuinen vero. Sellainen todennäköisesti on ollut Uplannin kinkeri, laissa mainittu karja- ja ruokavero, jota häradin tuli suorittaa 4 nautaa, kunkin kuuden talonpojan yhteisesti lammas sekä jokaisen talonpojan 4 parmasta heiniä sekä kanan; samaan ryhmään kuului myös viljavero (spanne mali, 1 panni ohria ja 1 panni maltaita).[675]

Kehittyneessä muodossa kuninkaankinkeri esiintyy nuor. Länsigöötanmaan laissa, minkä mukaan tämä vero oli määräaikana määrätylle virkamiehelle maksettava. Lakiin kuuluvassa liitteessä, joka on kirjoitettu muistoon vasta 1400-luvulla, mutta todennäköisesti sisältää itse lain aikaisia säännöksiä, annetaan hyvinkin tarkkoja tietoja laillisesta kinkeristä (laghagingærdh); m.m. oli sen kantamista varten asetettu erityinen virkamies, nimismies (næmdarmathr), jonka piirinä oli "skire". Kun vuotuinen lakimääräinen kinkeri täten näyttää Ruotsissa aikaisemmin kehittyneen Länsigöötanmaalla, on todennäköistä, että se verotustapa on saatu läheisiltä tanskalaisilta alueilta, missä se lienee kehittynyt aikaisemmin kuin muissa Skandinavian maissa.[676]

Vähitellen Ruotsissa ruvettiin ottamaan kinkeriveroja muitakin tarpeita varten. Etenkin näyttävät käräjäkestitykset jo vanhemmalla keskiajalla olleen tavallisia. 14. vuosisadalla tuli ylimääräisten kinkeriverojen (gärder, pålägg, impositiones) ottaminen tuiki tavalliseksi.

Kinkeriverot ja niiden tapaiset tilapäiset apuverot olivat vanhastaan maksettavat talollisluvun mukaan, siten että jokainen, jolla oli maata niin paljon, että häntä pidettiin talonpoikana, maksoi saman verran. Tällaisesta verotustavasta ei muinoin ollut suurempaa haittaa, koska silloisissa oloissa talojen tuotto yleensä oli yhtä suuri. Talojen ryhmittäminen "täysi-" ja "puoliverollisiin" näkyy kumminkin olleen jo varhain tavallista; siten saatettiin verokuormaa jonkin verran tasoittaa verollisten kesken.

Kinkeriverot olivat yleensä sen laatuisia veroja, että niitä saattoi suorittaa ainoastaan useampi talollinen yhdessä. Taloista senvuoksi muodostettiin määrätyn suuruisia ryhmiä eli verokuntia, joiden tuli suorittaa määrätty kinkeri. Veroa jakaessaan keskuudessaan saattoivat kinkerikunnan talolliset ottaa huomioon talojen erilaista maksukykyä, joka erilaisuus maanjakojen edistyessä tuli yhä suuremmaksi. Usein kuitenkin lienee jokainen talollinen joutunut maksamaan yhtä paljon, olipa hänen tilansa suuri tai pieni.

Säännöllisten, muuttumattomain verojen suorittamisessa kinkerikunnalla oli taipumus pysyä muuttumattomana. Verotuksen vakaantuessa kävi yhä vaikeammaksi muuttaa vanhoja verokuntia ja talolukuja. Jos alkuperäinen talo jakaantui, luettiin osat kuitenkin yhdeksi kokonaiseksi taloksi. Toisin sanoen, taloluvustakin tuli maaluku. Tällä tavoin Ruotsin "setting", joka alkuaan oli kinkerikunnan kuudennes s.o. talo, joka maksoi kuudenneksen kuuden talon yhteisesti suoritettavasta kinkeristä, vähitellen muuttui kiinteäksi veroyksiöksi; useimmiten setting melkoisesti poikkesi "taloluvusta", jonka mukaan uudempia kinkereitä suoritettiin.[677]

Kinkerilaitos on ollut käytännössä keskiajalla ja vielä kauemminkin myöskin itäisessä naapurimaassamme. Veroja vanhan Kiovan vallan alueella kannettiin kahdella tavalla: joko toivat alamaiset veronsa Kiovaan tai matkusti ruhtinas itse sitä keräämässä heimoilta. Jälkimäisellä veronkantotavalla oli nimenä "poljudje" s.o. "kansassa kulkeminen". On säilynyt Bysantin keisarin Konstantinos Porfyrogennetoon 10. vuosisadan puolivälissä laatima kuvaus tällaisesta venäläisen ruhtinaan poljudjesta. Ruhtinas läksi Kiovasta liikkeelle marraskuun alussa "koko Rusin kanssa" s.o. saattojoukkoineen, kulki veroa kantamassa severjanien, drevljanien, krivitshien ja muitten Rusille veroa maksavain slaavilaisheimojen luona ja vietti tällä matkallaan koko talven.[678]

Tässä näemme muinaisaikaisen verokiertueen alkuisessa muodossaan. Varmaankaan ei veronkokoaminen ollut Kiovan ruhtinaan kiertomatkan ainoa tarkoitus, vaan ruhtinas elätti väkensä ja suoritti hallitustehtävänsä tällä yksinkertaisella tavalla.

2. KUNINKAANKINKERI SUOMESSA.

Jo varhaisemman keskiajan asiakirjoissa mainitaan Suomessa muutamia veroja, jotka ilmeisesti ovat luettavat pysyvään vuotuiseen, linnaan maksettavaan kuninkaankinkeriin.

Kirjeessään v:lta 1320 Maunu kuningas pyytää Suomen (Turun linnan) päällikköä lähettämään Tukholmaan ruisveron.[679] Eräästä asiakirjasta v:lta 1334 taas saadaan tietää, että Hämeessä siihen aikaan oli kultakin koukulta maksettava ja vietävä linnaan heiniä.[680] Välipuheessa, jolla Maunu kuningas v. 1340 luovutti Dan Niilonpojalle 4 vuodeksi Turun, Hämeen ja Viipurin linnat, luetellaan Suomesta ja Ahvenanmaalta kuninkaalle tulevain verojen joukossa voi, karja ja kuninkaan karpio.[681]

Verokappaleet, joita näissä asiakirjoissa mainitaan, ovat samanlaisia ruoka- ja muonaveroja, jotka Ruotsissa kuuluivat vanhimpaan kuninkaankinkeriin. Vv. 1320 ja 1340 mainittuja veroja sanotaan nimenomaan kuninkaalle kuuluviksi ja kuninkaalle lähetettäviksi; Hämeen heinätkin olivat linnaan vietävät. Tämä kaikki varmentaa sitä mielipidettä, että puheenaolevat Suomen verot ovat kuuluneet kuninkaankinkeriin, joka oli linnaan vietävä.

Tämä kinkeri näyttää alkuaan olleen samantapainen kaikkialla maassa ja pysyneen muuttumattomana läpi keskiajan; vielä uuden ajan alussa suoritettiin Hämeessä linnaan kultakin koukulta 1 kuorma "veroheiniä" (skattehö)[682] ja samaan aikaan oli kunkin Vehkalahden talonpojan vietävä Viipuriin linnaan 1 kuorma "veroheiniä".[683]

Kuninkaalle suoritettavan rahaveron kanssa, jota myöskin mainitaan v:n 1340 asiakirjassa, tämä kuninkaankinkeri muodosti pysyvän veron, jota uudenajan alussa kutsuttiin pääveroksi. Mutta jo vanhemmalla keskiajalla tapahtui pääveron veroesineissä muutoksia, niin että toisinaan rahaveroakin maksettiin kinkerillä (naudalla), toisinaan päinvastoin kinkeriä suoritettiin rahassa. Siitä varmaan osittain johtui se ero, joka on havaittavissa eri maakuntain pääverossa uuden ajan alussa, rannikkomaakunnissa kun maksettiin raskaita rahaveroja, jotka sisämaassa olivat paljoa vähemmät, Savossa varsin tuntemattomatkin.

1300-luvulla esiintyvät maassamme ylimääräiset kinkerit, joita nähtävästi kannettiin tavallisen kuninkaankinkerin tapaan. Niinpä on yleinen yhtäläisyys ilmeinen v. 1387 Jaakko Djeknille luovutetun apukinkerin ja Eerik Pommerilaisen tiliotteissa v. 1413 mainitun Ahvenanmaan vakinaisen ruoka- ja karjaveron välillä, kuten lähemmin näkyy seuraavasta:[684]

V:n 1387 apukinkeri V:n 1413 vero Ahvenanmaalla "savulta": "talonpojalta":

I panni maltaita 2 pannia maltaita 1 " rukiita 2 " rukiita 1 " kauroja 2 " ohria

1 kana 1 leiv. voita I kuorma heiniä 1 " kaloja 1 " halkoja 1/2 " silavaa 1/2 markkaa rahaa 1/2 karitsaa

"20 savulta": 8 talonpojalta (nautakunnalta) 1 nauta 1 nauta 2 lammasta 2 lammasta 1 leiv. voita 1 hanhi 2 leiv. silavaa

Näissä veroluetteloissa ilmenevä erilaisuus johtuu osittain paikallisista omituisuuksista. Ahvenanmaalla maksettiin kaurain sijaan ohria, koska kauraa ei Ahvenanmaalla viljelty. Hanhien suorittaminen veroksi oli uuden ajan alussa yksinomaan Ahvenanmaahan ja Suomen lounaiseen ruotsalaiseen alueeseen rajoittuva tapa. Niiden ja kalain puuttuminen 1387 v:n listasta osoittanee, että tämä lista on kuulunut Suomen mantereen seutuihin, lähinnä kaiketi Turun linnalääniin. Huomioon ottaen nämä paikalliset eroavaisuudet käypi luettelojen yhtäläisyys ja vanhimpain kinkerien laatu yhä selvemmäksi.

Emme tiedä, tuliko v:n 1387 apukinkeri pysyväksi, vai jäikö se tilapäiseksi apuveroksi. Kuinka lieneekään, ylimääräisten kinkerien maksaminen näyttää jo 1300-luvun loppupuolella, ja vielä enemmän seuraavan sataluvun alkupuolella olleen yleinen vaiva maassamme. Tähän kuuluviin oloihin luo valoa Eerik Pommerilaisen v. 1419 Turun läänin asukkaiden valitusten johdosta antama kirje, jossa lausutaan:[685]

"Samoin tahdomme, ettei heille (talonpojille) panna mitään kinkeriä, kyyditystä tai kestitystä, paitsi kun niin on, että me eli rakas puolisomme Filippa itse olemme siellä maassa, eli meidän erityiset kirjeet siitä käyvät; mutta kun voutimme ratsastaa veroamme kokoamassa, että hän silloin niin ratsastaa ja toimittaa, ettei siitä koidu rahvaalle rasitusta ja vahinkoa."

Tässä kirjeessä ei ole puhe vanhasta kuninkaankinkeristä, joka tietenkään ei enään ollut silloin tällöin maksettava, vaan pysyvä vero. Kysymys on jostakin uudesta kinkeristä, jota oli ruvettu vaatimaan entisen veron lisäksi. Kirjeen sanoista päättäen oli laki tai perintötapa Suomessa sellainen, että tätä uutta kinkeriä oli maksettava ainoastaan kuninkaalle, ja vain silloin kuin hän itse oli käymässä maassa tai erityisesti sitä vaati. Muinaisen kuninkaankinkerin alkuperä oli unohtunut ja uusi kuninkaankinkeri alkanut kehittyä.

Mutta voudit ja muut herrat rikkoivat jo tätäkin sääntöä. Hekin olivat ruvenneet vaatimaan itselleen kinkerejä ja kyytejä, pääasiallisesti kaiketi käräjätilaisuuksissa. Tätä kasvavaa käräjäkinkeriä (nimismiesveroa) vastaan oli 1419 v:n kirje tähdätty, sitä vastaan se koetti talonpoikia suojella.

Saamme kuitenkin nähdä, että tämä suojelu jäi tehottomaksi.

Tähän lyhyeen esitykseen kuninkaankinkerin yleisestä kehityksestä Suomessa liitettäköön muutamia paikallisia piirteitä kinkeriveroista uuden ajan alussa, jolloin vielä keskiajan tavat tässä kohden näyttävät olleen vallalla.

Varsinais-Suomessa tavataan hyvin selviä jälkiä vanhasta kuninkaankinkeristä. Bolien mukaan suoritettiin ja oli Turun linnaan vietävä:

1 lehmä 2 lammasta 2 karitsa 2-6 kanaa

sekä Paraisissa ja Kemiössä lisäksi kultakin bolilta:

i hanhi 1 jänis

Muu osa V.-Suomen alkuperäistä kinkeriä tavataan uuden ajan alussa savuluvun mukaan suoritettavassa pääverossa, johon kuului verorahain lisäksi:

1 panni rukiita 1 " maltaita 1 leiv. voita, sekä heiniä (eri määriä eri seuduilta).

Näitä veroja katsottiin pysyväksi kruununveroksi kuten niistä käytetyt nimitykset "verolehmä", "veroruis" y.m. osoittavat. Vero (skatte)-liitettä käytetään kaikista muista mainituista verokappaleista, paitsi karitsoista ja jäniksistä; niitä kutsutaan "lahjakaritsoiksi" ja "lahjajäniksiksi", ja ne kuuluvat jo siitäkin päättäen toiseen veroryhmään (ks. päälukua "Lahjaverot").

Edellisestä näkyy, että V.-Suomen pääveroon uuden ajan alussa sisältyi melkein muuttamatta 1387 v:n verolista. Onpa mahdollisesti tässä myöhäisessä pääverossa sitäkin aikaisempain olojen muistoja. V:n 1387 säännön verot otettiin "savun" ja 20-savuisen verokunnan perusteella. Mutta Hirviluodon saarella (Räntamäkeä), Piikkiössä, Rymättylässä suoritettiin heinäveron korvaus, Paimiossa, Kemiössä ja Paraisissa itse heinävero "kokoverojen" perusteella, viimemainitussa pitäjässä 8 kokoveron yhdistelmän perusteella, mikä saattaa ajattelemaan, että kokovero- tai miesluku on laajemminkin ollut käytännössä heinäveron ja varmaan muittenkin näiden verojen maksamisessa. Siihen viittaa sekin seikka, että bolittain suoritettava karjavero pohjoisimmassa V.-Suomessa koottiin täysiverojen mukaan.[686]

Tästä tulemme siihen loppupäätelmään, että puheenaolevan veron maksuyksiönä on ennen v:n 1387 sääntöä käytetty kokoveroa tai että mainitussa säännössä käytetty nimitys "savu" ei ole muuta kuin toinen nimitys muinaiselle täysiverolle. V.-Suomen vanha kuninkaankinkeri tulee näin yhä enemmän Ahvenanmaan ja Ruotsin alkuperäisen kuninkaankinkerin kaltaiseksi.

Raaseporin läänissä maksettiin uuden ajan alussa neljänlaista kinkeriveroa, nim. veroviljaa ja -voita, bol-veroa, bol-kestitystä ja nimismiesveroa. Näistä kolme ensimäistä kuuluvat nyt käsiteltävään asiaan.[687]

(1) Kultakin veromarkalta maksettiin tässä läänissä linnaan seuraava ruokavero:

11 vakkaa "verorukiita" 11 " "veromaltaita" 11 " "verokauroja" 7 naul. verovoita 6 äyriä 8 penn. rahaa

Verokappaleet ja niiden nimitykset ovat samat kuin V.-Suomessa ja ovat pidettävät vanhan kuninkaankinkerin osana.

(2) Kinkerin toinen osa, joka pääasiallisesti sisälsi karjaveron, suoritettiin kultakin 20 veromarkkaa käsittävältä bolilta seuraavasti:

1 lehmä (ynnä "naudanparannusmaltaita") 2 lammasta 1 karitsa 1 hanhi 7 kanaa 40 munaa 1 leiv. 7 naul. kapakalaa 14 naul. humaloita 4 kuormaa heiniä (sekä joukko rakennus- ja tarveaineita)

Lehmästä ja lampaista käytetyt nimitykset "verolehmä" ja "verolampaat" ovat vanhan kuninkaankinkerin tunnuksia. Yhtäläisyys V.-Suomen karjaveron ja 1387 v:n säännön kanssa on muutenkin silmään pistävä.

(3) Paitsi yllämainittua kinkerikarjaa maksettiin boleittain vielä toinenkin kinkeri, "bol-kestitys" (bolgestning). Se oli melkoista huokeampi kuin karjavero ja verokappaleisiinsa sekä muihinkin seikkoihin nähden karjaverosta poikkeava. Mutta kun se ilmeisesti oli paikalliskinkeri, alkuaan paikalla nautittavaksi määrätty ruokavero, jota muualla vastaa "ruokaruotsi", on sen lähempi esittäminen lykättävä viimemainittua veroa koskevan esityksen yhteyteen.

Myöskin Porvoon läänissä tavataan sangen säännöllinen kinkerivero, johon kuului:[686]

(1) aikaisemmin vanhan "miesluvun", sittemmin tarkemmin määrätyn "veromarkan" eli "kokoveron" mukaan maksettavat "heinärahat";

(2) kokoveron mukaan maksettava kinkeri, nim.:

16 vakkaa (myöh. 1 panni) rukiita 16 " " maltaita 16 " " kauroja 16 naul. (myöh. 1 leiv.) voita 5 1/2 killinkiä silavarahoja 10 kpl munia (sekä lisäksi rakennusaineita)

(3) kymmenestä kokoverosta muodostetun nautakunnan suoritettava karjavero:

1 lehmä 2 lammasta.

Siis tutut tavarat vanhoissa tunnetuissa määrissään.

Viipurin läänissäkään ei vanha kinkerivero suurin poikkea läntisillä alueilla yleisestä muodosta.[689] Vero suoritettiin täälläkin osittain kokoveron, osittain nautakunnan mukaan. Täysiverolta meni:

1 panni rukiita 1 " maltaita 1 " kauroja 2 kuormaa heiniä 1 kana (tai 6 pennink. kanarahoja) voita niittyjen mukaan.

Poikkeuksia näiden eräin määrissä oli paljonkin, mutta runko oli kaikkialla sama.

Säännöllisempi oli koko linnaläänissä nautakunnittain maksettu karjavero, johon kuului:

1 lehmä (lisäksi "naudanparannuslampaita") 2 lammasta 2 sivua silavaa 1 leiv. voita ("nautavoita")

Näitä nautoja ja lampaita täälläkin kutsuttiin "veronaudoiksi" ja "verolampaiksi". Tärkeä on Karjalassa esiintyvä verojen jako talvi- ja kesäveroon. Talviveroon kuului etupäässä raskaita tavaroita: edellämainituista verokappaleista vilja, heinät, silava. Kesäveroon kuuluivat rahamaksut ja karja; siitä päättäen lienee kinkerikarja elävänä kuljetettu linnaan.[690]

Hämeessä maksettiin uuden ajan alussa kruunulle näköjään sangen sekavaa neljänneskuntaveroa, jossa esiintyy päälle 30 erinimistä veroerää. Tämä moninaisuus johtuu suureksi osaksi siitä, että verokappaleita on käytetty vaihtoehtoisesti s.o. vero maksettu jollakin toisella verokappaleella kuin alkuansa; tämäntapaisia vaihtoveroja ovat jo nimistään päättäen erät sellaiset kuin "ohria tynnörikalain edestä", "ohria neljännesmiehenkalain edestä", "humaloita kirvesmiesten ja savityön edestä", "haukia tiilihalkojen edestä", j.n.e. Toinen syy Hämeen neljänneskuntaveron kirjavuuteen on se, että siihen on yhdistetty useita rakennus- ja tarveaineita sekä lahjaveroja, jotka eivät kuulu tutkittavana olevaan kinkeriveroon. Se, mikä täten jää jäljelle, on kinkerivero, joka on kokoonpantu meille jo tunnetuista osista.

Niinpä tapaamme tässä verossa ryhmän, jossa esiintyy muutanna "vero"-liitteisiä eriä. Niistä ensi sijassa mainittakoon veroheinät, joita maksettiin koukulta 1 kuorma. Nämä heinät oli vietävä linnaan, niitä siitä syystä joskus kutsutaankin "linnanheiniksi".[691] Tämä vero on ilmeisesti sama; jota jo v. 1334 Hämeessä maksettiin.

Toisia kinkerikappaleita olivat seuraavat neljänneskunnittain maksettavat erät:

3 kupoa "vero-olkia" 2 (Lounais-Hämeessä 8) leiv. "verohumaloita" 1 tynn. "vero-tynnörikaloja" 6 kpl "verokanoja" 100 kpl "veromunia"

Kuten näkyy on tähän ryhmään koottu vain sellaisia verokappaleita, joiden nimityksissä verokirjoissa on tuo vanhaa, pysyvää kuninkaan veroa merkitsevä "vero"-liite. Tällä perusteella voidaan nämä hämäläiset kinkerikappaleet rinnastaa muitten seutujen kuninkaankinkerin kanssa.

Kun muutamia näistä veroeristä, kuten "vero-oljet" Ylisessä ja Sääksmäen kihlakunnassa ja vero-tynnörikalat Hattulan kihlakunnassa, maksettiin koukun perusteella, on otaksuttavaa, että näitä veroja yleisemminkin on maksettu tuon vanhan veroyksiön perusteella.

Kokonaiseksi kuninkaankinkeriksi yllämainitut verokappaleet kumminkin ovat liian vähäpätöiset, ja luultavaa onkin, että pääosa kuninkaankinkeristä on vielä poissa, on etsittävä siitä neljännesmiehenverosta (bolmansränta), joka varsinaisena runkona sisältyi Hämeen neljänneskuntaveroon uuden ajan alussa. Tähän neljännesmiehenveroon kuului:

neljännesmiehen heiniä (i kuorma koukulta) 3 kupoa olkia (suurimmassa osassa lääniä koukulta) 1 punta "neljännesmiehen rukiita" 2 puntaa " ohria 2 " " kauroja 1 leiv. " voita 2-4 leiv. " humaloita 1 reki ("släde")" kaloja 1 leiv. " talia (vaihtoeht. 200 kynttilää) 2 kpl " lehmää 6 " " lampaita

Kun tämä selväpiirteinen vero esiintyy melkein poikkeuksettomana yli koko Hämeen läänin, niin on se omiaan antamaan meille sen käsityksen, että kyseessä on koko maakunnan kanssa yhdenaikaisesti sovittu ja siitä päättäen sangen vanha kinkerivero.

Kuitenkin on Hämeen verokirjain esittämässä "neljännesmiehenverossa" ilmeisesti pantu yhteen kaksi eri kinkeriä tai kahden kinkeriveron osia. "Neljännesmiehenveronkin" kappaleista nähdään joskus käytettävän "vero"-liitettä ("verorukiita", "vero-ohria", "verovoita").[692] Useat neljänneskuntaveron erät esiintyvät kahdesti tai kaksin kerroin. Siten on laita heinäin, joita sekä "veroheinäin" että "neljännesmiehen heinäin" nimellä maksettiin linnaan. Nimestä päättäen ne ovat eri veroja ja niin huomaamme asianlaidan alkuansa olleen. Jälkimäiset heinät kuuluivat "ruokaruotsiin" s.o. paikalliseen kinkeriin. Niinikään tiedetään kauroja ja lihaa ennen maksetuksi neljännesmiehelle kestitystä varten.[693] Lampaitten lukuun lienee laskettu myöskin "naudanparannuslampaat", jotka maksettiin verolehmän arvon lisäämiseksi. Tästä syystä neljännesmiehen karjavero Hämeessä onkin kahta (lampaisiin nähden kolme) vertaa suurempi kuin kuninkaankinkeri muualla. Edellisen perusteella voimme katsoa todennäköiseksi, että Hämeen neljännesmiehenveroon on sulanut yhteen osia vanhasta linnaan vietävästä kuninkaankinkeristä ja paikallisesta "ruokaruotsista".

Satakunnan kinkeriverossa tavataan erillisenä verokappaleena veroheinät, joita oli maksettava 1 "kinkerikuorma" kultakin koukulta tai savulta. Ala-Satakunnassa maksettiin tämä vero, jolla oli nimenä kinkeriheinät (gingersds höö), Kokemäen kartanoon. Myöskin Ylä-Satakunnassa oli nimitys "kinkeriheinät" käytännössä, mutta täällä vero tavallisesti lunastettiin rahalla.[694] Perusteeltaan, määrältään ja tarkoitukseltaan tämä vero täydellisesti vastaa Hämeen "veroheiniä" ja lieneekin alkuperin niiden kanssa sama vero.

1540- ja 1550-luvuilla Satakunnassa sen lisäksi esiintyy erityinen kinkeri (gingärd) niminen vero, joka suoritettiin osittain koukun (Ala-Satakunnassa savun), osittain kolmanneskuntain (neljänneskuntain) mukaan.[695] Koukun tai savun mukaan maksettiin kaikkialta Satakunnasta:

1/6 pannia kinkerirukiita 1/3 " " ohria 1/3 " " kauroja 2 naulaa " voita 2 " " silavaa 4 " " lihaa 4 " " haukia 8 kpl " kynttilöitä

Kolmanneksen (neljänneksen) mukaan taas oli suoritettava:

1/2 pannia kinkeripapuja 1 leiv. " suoloja 2 kpl " jäniksiä,

minkä lisäksi Ala-Satakunnassa tuli:

1-3 leiv. kinkerilohta 1-3 " " siikaa

sekä myöhemmin kaikkialta Satakunnassa:

2 kpl oluttynnöriä (ekeölträ) 3 " kansitynnöriä (spilträ)

Nimestään ja eristään päättäen sekä kun vero esiintyi samanlaatuisena yli koko maakunnan, ei ole epäilystä, etteikö tässäkin ole edessämme ikivanha kinkeri. Sillä näyttää kuitenkin tässä maakunnassa olleen muitten maakuntain oloista poikkeavat vaiheet.

V:n 1531 aikoina Satakunnan kinkeri esiintyy "laamanninkinkerin" nimellä.[696] Se ei kuitenkaan voi olla alkuperäinen laamanninkinkeri, koska erityinen laamanninpalkkaus Suomessa on kehittynyt vasta myöhemmällä keskiajalla. Ei se myöskään voi olla käräjäkestitys (nimismiehenvero), koska Satakunnassa nimismiehenvero esiintyy erikseen tämän veron rinnalla. Jääpi niin ollen jäljelle vain se selitys, että puheena oleva kinkeri v:n 1531 aikana on ollut laamannille luovutettu eli läänitetty kuninkaankinkeri tai ruokaruotsi.

Oli kuinka oli, niin esiintyy Satakunnan kinkeri uuden ajan alussa vaillinaisemmassa muodossa kuin niissä Suomen osissa, joita edellä olemme käsitelleet. Kinkeri on huomattavan pieni, ja siitä puuttuvat lehmä ja lampaat, joita jo olemme tottuneet pitämään tämän veron säännöllisimpinä tuntimina. Tämä oudostuttava seikka näyttää voivan saada selityksensä siitä, että Satakunnassa uuden ajan alussa (ennen v. 1545) suurin osa pysyviä kruunulle meneviä veroja suoritettiin rahaverona, jolloin kuninkaankinkerikin, joka oli pysyvän veron tärkeimpiä osia, joutui muutoksen alaiseksi. Sellainen muutos oli mahdollinen ja kruunun haluama varmaan siitä syystä, ettei Satakunnassa ollut sellaista suurelle miehistölle varustettua varsinaista linnaa, joka vaati suurien ruoka- ja muonavarain keräämistä; Kokemäenkartanon tarpeet näkyvät jo keskiajalla tulleen tyydytetyiksi lähiseutujen veronalaisten luonnossa suorittamilla töillä ja kinkeritavaroilla. Ainoastaan paikallinen ruokaruotsikestitys pysyi luonnossa suoritettavana sentähden ettei se ollut kruunun varsinaisiin tuloihin kuuluva, vaan kruununväen kiertomatkoilla nautittava vero. On senvuoksi hyvin mahdollista, että Satakunnan laamanninkinkeri on ollut laamannille läänitetty ruokaruotsi.

Savolaisetkin suorittivat linnaansa kinkeriä.[697] Siihen kuuluivat ennen kaikkea veroheinät, joita oli maksettava linnaan kultakin koko verolta 1 parmas (= 1/4 kuormaa). Tämä Hämeen veroheinäin kaltainen vero on varmaan kuulunut vanhaan kuninkaankinkeriin.

Alkuperäiseen kuninkaankinkeriin saattavat kuulua ne verokappaleet, joita neljänneskuntamiehet maksoivat Savonlinnaan. Lista, vaikka siitä lyhennämmekin kinkeriin kuulumattomia eriä, on kylläkin sisällysrikas:

2 pannia rukiita 1 punta ohria 2 puntaa kauroja 1 punta voita 1/2-1 1/2 leiv. humaloita 1 leiv. suoloja 2 " lihaa 2 kpl karitsoja 1 leiv. haukia 1 1/4-2 tynn. suolakalaa 12 kpl kanoja 12 " jäniksiä 25 " lintuja 100-120 kpl munia 90-100 " kynttilöitä

Näillä verokappaleilla on verokirjoissa nimensä toisilla neljänneskuntamiehestä, toisilla kinkeristä.[698] Yhteisenä nimenä koko tällä veroryhmällä oli myös ruokaruotsi.[699] Kun myöskin veroheinillä oli ruokaruotsin toisintonimi, niin luulisi sen olevan jonkun linnaan vaaditun paikallisen ruokaruotsikestityksen. Sellaisesta ei kuitenkaan saata olla puhe, sillä linnaan maksettavan neljänneskuntamiehen veron lisäksi olivat myöskin paikalliset ruokaruotsit Savossa suuressa voimassa. Asia näyttää olleen sellainen, että Savossa kutsuttiin sekä linnaan vietävää että paikallista kinkeriä ruokaruotsiksi.

Tässä maakunnassa olikin käytännössä hyvin alkuinen kinkerijärjestelmä, josta kaikki kinkerit olivat lähtöisin. Kinkerien yhteisenä juurena Savossa näet oli neljänneskuntamiesten veropiireistään nostama vero, johon kuuluivat seuraavat kappaleet:

1 1/2-2 pannia ohria 1 panni kauroja 1-2 leiv. voita 1 " humaloita 1/2 " tuoretta kalaa 1/2 kpl jäniksiä 1 teeri 6 kpl munia 1/2 parmasta heiniä

Tästä verosta neljännysmies suoritti — näkyy siitä riittäneenkin tavaraa — osan linnaan ja osan nimismiehelle ja osan kulutti omain monien kestitystensä kustannuksiin. Linnaan suoritettavaa osaa sanottiin myös neljännysmiehen sopimukseksi (stadga), jolla vanhalla veronimityksellä ilmaistiin myöskin nimismiesverosta kruunulle tulevaa osaa ja yleensä sellaisia veroja, joissa saaja vain peri sovitun osansa rahassa tai määrätyissä verokappaleissa, mutta ei ollut tekemisissä veron perusteiden ja kantamisen kanssa. Sangen mahdollista on, että tätä alkuista menettelytapaa on noudatettu myöskin Viipurin läänissä ja Hämeessä. Eri kinkerien yhteen sulautuminen Hämeessä ja koko neljännesmieslaitos tulisi täten entistä enemmän valaistuksi.

Savon neljänneskuntamiehen verossa ei esiinny elävää karjaa. Ehkäpä oli karjasta puute tässä kaskiviljelyksen maassa tai oli järvien vuoksi vaikea kuljettaa karjaa linnaan. Puute korvattiin osittain lihalla, osittain kaloilla.

Yli koko Suomen on keskiaikana maksettu kuninkaankinkeriä eli linnakinkeriä. Se esiintyy niin aikaisin, se on niin Ruotsin kuninkaankinkerin tapainen, niin yleinen ja yhdenmukainen, että sitä on pidettävä ensimäisinä valloittajan täällä ottamina varsinaisina kuninkaan- tai kruununveroina.

Kinkerin alkuperäisenä tarkoituksena oli kuninkaan ja hänen väkensä ylläpitäminen. Sitä varten vero oli toimitettava kuninkaan linnoihin ja kartanoihin, mutta koska kuningas oli Ruotsissa, niin tähän veroon kuuluvia ruokatavaroita 1300-luvun alkupuolella ja varmaan aikaisemminkin lähetettiin kuninkaalle Ruotsiin. Keskiajan loppupuolella ja vielä myöhemmin on kinkeritavarain toimittaminen Ruotsiin tärkeimpiä kuninkaan ja Suomen voutien välisiä asioita. Melkoinen osa kinkeriveroja kumminkin kului kuninkaan linnain väen, ratsujen ja karjan ylläpitämiseen.

Linnakinkeriin kuului kaksi ryhmää verokappaleita, nim. varsinaiset ruoka- ja rehutavarat ja elävä karja. Karja suoritettiin yhteisesti määrätyiltä verokunnilta ja samalla tavoin muutkin kinkeriverot maksettiin. Veroperusteena käytettiin kaikkialla aikuiseen tapaan vanhaa talo- eli mieslukua tai sitä vastaavaa koukku-yksiötä. Veron kanto ja toimittaminen linnaan oli kokonaan jätetty verokuntain itsensä ja niiden veronkantomiesten ("lukumiesten", neljänneskuntamiesten) huoleksi. Sisämaan suomalaisilla alueilla on jälkiä hyvin alkuperäisestä verokuntain kinkeritoiminnasta.

Keskiajan kuluessa kinkerioloissa tapahtui suuria muutoksia. Uuden ajan alussa olivat tuotto-olot jo niin muuttuneet ja talouselämä siksi edistynyt, että alkuperäisiä kinkeritavaroita yleisesti vaihdettiin toisiin ja lunastettiin rahalla. Verottajalle ei enään ollut tärkeä saada määrätty tavara, vaan määrätty arvo. Myöskään ei kinkerejä enään käytetty alkuperäiseen tarkoitukseensa, vaan niitä läänitettiin, käytettiin virkamiesten palkkoihin ja jos johonkin.

3. RUOKARUOTSI.

Keskiajan kinkeriverot voidaan historiallisesti jakaa kahteen suureen ryhmään siten että toiseen luetaan ne verot, jotka olivat vietävät ja suoritettavat linnoihin, kuninkaan ja kruunun tarpeiksi (varsinaiset kinkerit), toiseen taas ne verot, joita hallitusherrat miehineen kiertoretkillään itse saapuivat ottamaan ja tavallisesti myöskin paikalla nauttimaan (kestitykset).

Edelliseen, keskittyneeseen kinkerijärjestelmään kuului kuninkaan- eli linnakinkeri, jälkimäiseen eli paikallisiin kinkereihin taas "nimismiesvero" ja "ruokaruotsi".

Ruokaruotsilla tarkoitettiin keskiaikana pääasiallisesti linnaväen ja sen hevosten ylläpitämistä niiden kiertoretkillä. Nimismiesveron erityisenä tarkoituksena oli käräjälaitoksen ylläpitäminen. Nämä paikalliset kinkerit olivat toisistaan niin suuresti eroavia, että on syytä niitä käsitellä erikseen.

Käymme nyt etupäässä uuden ajan alulta säilyneitten verokirjain perusteella tarkastamaan ruokaruotsin esiintymistä Suomen eri maakunnissa.[700]

Varsinais-Suomen ruokaruotsista ei ole suoranaisia tietoja. V:n 1538 tileissä mainittu erä "rahaa syyssyötön edestä" on kumminkin varma merkki siitä, että ruokaruotsilla on sielläkin päin muinoin kuljettu.[701] Luultavasti on ruokaruotsi tässä maakunnassa sulautunut nimismiesveroon.

Raaseporin läänissä suoritettiin uuden ajan alussa erityistä verokuntakestitystä (bolgestning). Kun tämän kestityksen ohella läntisellä Uudellamaalla samaan aikaan maksettiin "verokuntaveroksi" (bolskatt) kutsuttua, ilmeisesti linnakinkeriä edustavaa kinkeriä sekä nimismiesveroa, on syytä pitää bolkestitystä vanhana ruokaruotsina, jota alkuaan on suoritettu linnaväen kiertomatkoilla.

Verokuntakestitystä maksettiin kustakin verokunnasta seuraavat erät:

1 panni rukiita 2 pannia maltaita 3 " kauroja 1/2 leiv. voita 1/2 " silavaa 1/2 " kuivaa lihaa 1 lammas 1 talvikuorma heiniä

Kokoonpano on tavallisen kinkerin ja osoittaa tämän veron tarkoituksena olleen sekä miesten että hevosten ylläpidon.

Tämä vero oli alkuaan yökunnittain nautittava. V. 1537 oli laamanni Eerik Flemingille läänitetty Raaseporin läänin bol-kestitys, 1 yökunta kussakin bolissa.[702] Mitä siihen tulee, että tähän kestitykseen näyttää kuuluneen vain yhden yön majoitus kussakin bolissa, niin on huomattava, että läänin verraten vähäisellä alueella oli 97 1/2 kestitysvelvollista bolia, joten niiden yhteenlaskettu kestitysaika tämän mukaan teki jo päälle 3 kuukautta (lisäksi tuli vielä läänin nimismieskestitys 48 yötä eli päälle 1 1/2 kuukautta). Kunkin verokunnan suoritettavan kestityksen vähäisyys osoittanee sitä, että kestityksen nauttijoita on ollut vähän tai että kestitystä on käyty nauttimassa vähin joukoin.

Uuden ajan alussa Raaseporin verokuntakestitys jo oli muutettu linnaan maksettavaksi veroksi.

Satakunnan ruokaruotsista ovat tiedot niukat. On kyllä suoranaisia tietoja siitä, että Satakunnassa on neljännesmiehillä ollut kestityksiä, vaan ei siitä, kelle nämä kestitykset kuuluivat ja miten ne olivat järjestetyt.[703]

Kuten jo on mainittu, näyttää luultavalta, että Satakunnan "kinkeri" eli "laamanninkinkeri" on vanha ruokaruotsi, joka tilapäisesti on ollut läänitetty laamannille. Läänittäminen laamannille on huomattava, sillä juuri ruokaruotsia vastaava kestitys oli Raaseporinkin läänissä 1530-luvulla läänitetty laamannille ja samoin oli v:n 1530 aikoina Hämeessä ruokaruotsi tai osa siitä luovutettuna tuomareille, joilta se palautettiin kruunulle.[704] On siis todennäköistä, että Satakunnassakin ruokaruotsin tapaista verotusta on käytetty, vaikka tietomme siinä kohden rajoittuvatkin muutamain yleisten yhtäläisyyksien havaitsemiseen Satakunnan ja muitten linnaläänien välillä. Kentiesi ei ruokaruotsi tässä läänissä ole mainittavasti päässyt kasvamaan samasta syystä, jonka vuoksi linnakinkerikin näyttää pysyneen pienenä, nim. koska itse linnatalous Satakunnassa pysyi vähäisenä.

Hämeen ruokaruotsista sitävastoin on riittävän selvät tiedot. Siitä puhuu seikkaperäisesti tunnettu v:n 1530 asiakirja, jossa kerrotaan linnanvoudin ja tuomarin kestityksestä nimismiestaloissa kolmilla käräjillä vuodessa, ja sen jälkeen jatketaan seuraavasti:[705]

"Kun nyt nämä käräjät ovat pidetyt ja vouti tulee jälleen kotia linnaan, silloin lähtee ruokaruotsi (rokarosan) liikkeelle ja se tapahtuu tällä tavoin, ensin jaetaan kaikki huovit (Svenne) kolmeen joukkoon ja niistä ottaa kukin maanvouti yhden joukon kanssaan kihlakuntaansa, ja silloin he makaavat ensin 1 yön kunkin nimismiehen luona kesäkäräjäin jälkeen ja perivät sakot, ja tuomarin miehet käyvät kestityksellä (gesta) saman ruokaruotsin mukana, mutta syyskäräjäin ja talvikäräjäin jälkeen makaavat he yhden yön nimismiesten luona ja 2 yötä kunkin neljäsmiehen luona, ja silloin ottavat syöttöä (fodring) kunkin nimismiehen luona 1/2 puntaa kauroja 1 yönä ja 1 punnan kauroja kunkin neljäsmiehen luona 2 yönä."

Tämän itse elämästä otetun asiakirjan mukaan ruokaruotsi oli sangen runsas; todennäköisesti olivat kaikki linnan hevoset kiertueissa mukana samoin kuin kaikki huovitkin. Emme varmaankaan erehdy, jos katsomme, että kiertomatkan yhtenä tarkoituksena, ehkäpä tärkeimpinä, oli juuri linnan miesten ja hevosten ylläpitäminen. Perinpohjaiset kiertomatkat tapahtuivat syys- ja talvikäräjäin jälkeen, jolloin vierailtiin jokaisen neljännysmiehen luona kaksi yötä ja nimismiehen luona yksi yö; sellainen matka kesti kussakin kihlakunnassa kerrallaan 1 1/2-2 kuukautta, joten linnaväki näillä kahdella kestitysretkellään oleskeli mailla suuren osan talvikautta, vuosittain kolme neljä kuukautta. Kun muistetaan, että koko linnaväki vielä kulki voudin kanssa varsinaisilla käräjillä, johon meni aikaa toiset kolme neljä kuukautta, niin havaitaan, että linnaväki kulutti kiertomatkoihinsa suurimman osan vuotta.

Kesäkäräjäin jälkeen tapahtuvalla kiertueella linnan hevoset luultavasti eivät olleet mukana, koskapa linnan hevosia kesällä Hämeessä kuten muuallakin lienee pidetty laitumella linnan hallussa olevilla, osittain kaukaisillakin saarilla; siitä syystä varmaan kesämatkue jätti käymättä neljännysmiesten luona, kuten asiakirjastamme käy ilmi.

Voimme siten pitää varmana, että Hämeen ruokaruotsin tarkoituksena on ollut sakkojen perittämisen ohella ylläpitää linnan miehiä ja hevosia talvikuukausina, käräjäin välisenä aikana.

V:n 1530 asiakirja ei ole ainoa tietolähde Hämeen ruokaruotsista. Muissakin asiakirjoissa mainitaan maanvoudin kulkevan sakkoja kantamassa[706] ja kutsutaan nimismiesten sitä varten pitämiä kestityksiä sakkokestityksiksi.[707]

Kestitykset olivat Hämeessä etupäässä neljänneskuntamiesten pidettävät. Luonnollisesti oli neljänneskunnan talonpoikain suoritettava ruokaruotsin ruoka- ja rehuvarat. Sääksmäen kihlakunnan talonpoikain valituksissa 1530-luvun lopulta mainitaan neljänneskuntamiesten ottaneen (neljänneskunnalta) 10 rekeä kestitysheiniä.[708] Toisessa nähtävästi samaan asiaan kohdistuvassa, Hämeen rahvaan valituksia koskevassa asiakirjassa samoilta ajoilta mainitaan ruokaruotsiheiniä, "jotka muinoin kulutettiin neljänneskuntamiesten luona", tehdyn 5 kuormaa "talvikestitykseen" ja toiset 5 kuormaa "syksykestitykseen".[709] Tämänkin mukaan oli ruokaruotsiin kaksi pääkestitystä, talvinen ja syksyinen. Saamme myös tietää, että ruokaruotsiin kuului v. 1530 mainittujen kaurain lisäksi heiniäkin.

Vaan eivätpä miehetkään jääneet osattansa. Kuten jo ennen on huomautettu, on osa uuden ajan alussa linnaan suoritettavaa n.s. neljännesmiehenveroa monine muonatavaroineen todennäköisesti ollut aikaisempaa neljänneskunnissa nautittua ruokaruotsia. Hämeen verokirjassa v. 1539 mainitaankin selvään Tuuloksen neljännesmiehen rukiit (1 punta), voi (1 leiv.), lehmät (2 kpl) ja lampaat (6 kpl) suoritetuiksi "voudin kestityksen edestä",[710] millä tietenkin tarkoitetaan puheenaolevaa maanvoudin johtamaa ruokaruotsikestitystä neljänneskunnissa. Hämeen rahvaan v:n 1537-1545 vaiheilla laaditussa valituskirjassa ilmoitetaan, että neljänneskunnan 2 lehmän ja 6 lampaan sijasta ennen suoritettiin neljänneskunnasta neljännesmiehelle 10 leiv. "lihaa ja silavaa yhteensä".[711]

Näistä kaikista eristä alkaakin jo kokoontua seuraavantapainen vuosittain maksettava ruokaruotsi:

neljänneskunnalta: (koukulta:)

1 punta rukiita (1/2 pannia rukiita) 10 leiv. lihaa ja silavaa (1 leiv. lihaa ja silavaa) 1 " voita (2 naul. voita) 2 puntaa kauroja (1 panni kauroja) 10 kuormaa heiniä (1 kuorma heiniä)

Siinä ruokaruotsin alkuperäinen kokoonpano Hämeessä. Vero on, kuten näkyy, todennäköisesti suoritettu koukkujen mukaan. Kaikissa suhteissa se on säännöllinen kinkeri. Juuri näissä määrissään ruokaruotsierät tavataan neljänneskuntamiehen verossa yli koko Hämeen, sillä erotuksella, että lihan ja silavan tilalla uuden ajan alussa on 2 lehmää ja 6 lammasta — kuten luonnollistakin, koska vero nyt oli vietävä linnaan ja liha sinne mukavimmin kulki itse.

Hämeen ruokaruotsin loppuvaiheista vielä sana pari. Ensinnäkin v. 1530 peruutettiin kruunun omalle väelle ja hevosille se ruokaruotsi, "joka oli jonkun aikaa ollut tuomareilla".[712] Kun Hämeen vanhimmissa säilyneissä tilikirjoissa, jotka ovat 1530-luvulta, koko neljännesmiehen vero ja sen mukana myöskin vanha ruokaruotsi esiintyy kruunulle kannettuna verona, voimme siitä päättää, että ruokaruotsimatkat niihin aikoihin lakkasivat ja vero otettiin linnaan. Linnan hevoset elätettiin vastaiseksi talven yli osittain siten, että niitä jaettiin nimismiestaloihin. Niinpä v. 1545 oli yhdellä Ylisen kihlakunnan nimismiehellä 4, kahdella Sääksmäen kihlak. nimismiehellä 8 ja kolmella Hattulan kihlak. nimismiehellä 12 kuninkaan hevosta talven yli.[713]

Varmaan oli linnan hevosia kaikkiaan enempi kuin nämä 24. V. 1540 mainitaan niitä olleen 50.[714] Hämeen talonpoikain valitusten mukaan 1530-luvun loppuvuosilta ei Hämeenlinnan sääntönäinen hevosmäärä ollut 40 suurempi,[715] vaikka vouti oli ruvennut kulkemaan maakunnassa puolentoista sadan hevosen kanssa. Ruokaruotsi-kestityksen suuruudesta päättäen ei Hämeenlinnan hevosten luku keskiaikana ollut 40-60 suurempi.

Hämeen ruokaruotsista keskiajan lopulla on täten saatu tietää pääasiallisesti seuraavaa: Vuosittain syys- ja talvikäräjäin jälkeen läksi linnan miehistö maanvoutien johdolla pienempinä joukkoina läänin verokuntiin kiertomatkalle, jonka tarkoituksena oli sakkojen kokoamisen ohella hankkia ylläpito miehille ja hevosille muutamina talvikuukausina. Tätä varten suorittivat veronalaiset kulloinkin neljännesmiehelle, jonka luona kestitys tapahtui, tavallisen kinkerin tapaan kokoonpannun kestitysveron. Tämä tapa hävisi uuden ajan alussa, jolloin kruunu järjesti väkensä ja hevostensa ylläpidon osittain uudelle kannalle. Sen johdosta tuli vanha ruokaruotsi "neljänneskuntamiehen verona" maksettavaksi linnaan yhdessä vanhan linnakinkerin kanssa.

Porvoon läänin ruokaruotsista ei ole tietoja, mutta Karjalaan tullessamme joudumme ruokaruotsin luvatulle maalle.

Viipurin läänissä suoritettiin uuden ajan alussa vuosittain useampia ruokaruotseja. Hyväksi aluksi mainitaan pari samanlaatuista kestitystä, "kaksi suurta voudinkestitystä", nim. kevätkestitys ja syyskestitys, joita toisinaan kutsutaan myös syötöiksi (fodringar) tai kevät- ja syyskinkereiksi.[716] Olivatkin ne syöttöjä mokomia, sillä niitä kävi ottamassa 80 miestä "hevosineen ja tallirenkeineen", kuten Äyräpään kihlakunnan veroselityksessä v:lta 1551 mainitaan.[717] Kun Viipurin linnaväen lukumäärä oli noin kahta kertaa suurempi, näkyy näitä kestityksiä varten linnaväki tulleen jaetuksi kahteen joukkoon, joista toinen kulki Äyräpään toinen Lapveden kihlakunnassa.

Kestitys ja syöttö tapahtui neljäskuntamiesten ja nimismiesten taloissa, joissa kussakin oli tuota joukkoa ylläpidettävä 4, Lappeen kihlakunnan alueella kumminkin vain 3 yötä; myöhemmin ilmoitetaan Äyräpäänkin kihlakunnassa kummankin kestityksen pituudeksi 3 yötä paikassaan. Viimemainitusta kihlakunnasta on nimenomainen tieto, että nämä kestitykset maksettiin kevät- ja syyskäräjäin pitämistä varten,[718] josta päättäen näitä käräjiä pidettiin neljänneskunnittain, mikä muutenkin on tunnettua.[719] Lapveden kihlakunnassa kävivät kestitykset neljännesmiesten ja nimismiesten taloissa, mutta käräjiä näkyy pidetyn vain viimemainituissa; Säkjärvellä, Virolahdella ja Vehkalahdella eivät kestityksetkään näy käyneen muualla kuin nimismiestaloissa.[720]

Puheena olevat kestitykset ovat varsinaisia neljänneskuntakestityksiä. Niitä joskus kutsutaankin "neljänneskuntamiehen veroksi".[721] Nimismiesten esiintyminen kestittäjänä tuskin muuttaa asiaa, sillä ainakin Äyräpään kihlakunnassa nimismiehet olivat myöskin yhden neljänneskunnan neljännysmiehiä,[722] ja toimittivat kestityksen tämän neljänneskunnan puolesta.

Kestityksen vastaanottajana olivat "vouti" ja linnaväki. Voudilla tässä alkuaan on tarkoitettu linnanvoutia; asiakirjoissa mainitaan näiden kestitysten vastaanottajiksi "voutia" tai "voutia ja kirjuria", mutta toisten kestitysten vastaanottajaksi nimenomaan "ratsuvoutia".[723] Luultavasti kuitenkin linnanvouti saatuaan apulaisikseen ratsuvouteja on lakannut käymästä näillä neljänneskuntaretkillä samoinkuin hän vähitellen jätti neljänneskuntain käräjäin pitämisen toisten käsiin.

Myöskin tuomarit näkyvät Karjalassa kulkeneen syys- ja kevätkäräjillä ja nauttineen osaa kestityksestä. Ei ole kuitenkaan sanottu, että käräjät ja syötöt tapahtuivat yhdenaikaisesti. Eräistä tileistä päättäen tapa oli 1550-luvulla sellainen, että ensin kulkivat käräjäherrat ja vasta heidän lähdettyään saapui huovijoukko loppuja kestitysvaroja kuluttamaan.

Eräässä talonpoikain valituksessa kerrotaan, että Jääsken pitäjässä suoritti jokainen neljännyskunta kumpaakin kestitystä varten:[724]

6 tnr. olutta 4 pannia rukiita leiväksi 3 leiv. lihaa 3 " voita 3 " haukia 3 " suoloja 180 kpl kynttilöitä 30 pannia kauroja 6 kuormaa heiniä

ja lisäksi tuoretta kalaa niin paljon kuin Jumala antaa, sekä vielä syyskinkeriksi:

3 lammasta 15 kanaa 3 jänistä 1 1/2 leiv. 6 naul. humaloita,

mutta että tätä veroa oli Niilo Grabben tultua Viipurin linnan isännäksi (Grabbe oli siinä virassa 1534-45) lisätty seuraavat määrät:

6 tnr. olutta 120 kpl kynttilöitä 2 puntaa rukiita 1 1/2 leiv. lihaa 1 1/2 " haukia 10 puntaa kauroja 6 kuormaa heiniä 1 1/2 tnr. suolakalaa

sekä kevätkinkeriksi:

3 lammasta 1 leiv. 4 naul. humaloita.

Myöhemmissä verokirjoissa ilmoitetaan nämä kestitykset suoritetuiksi nautakunnittain, mikä epäilemättä oli alkuperäinen tapa. Kukin nautakunta suoritti kumpaakin kestitystä varten samanlaisen veron, jonka verokappaleet ja määrät olivat jokseenkin samat kaikkialla maakunnassa, kuten tarkemmin näkyy seuraavasta vertailusta:

Nautakuntain maksettava syys- ja kevätkestitys Karjalassa v. 1551.

Säkjärvi, Lapvesi, Äyräpään Virol., Vehkal. Taipale kihlak.

rukiita 2 kylm. 3 pannia 2 pannia maltaita 2 pannia 1 punta 1 punta humaloita 5 naulaa 1 leiv. 1 leiv. voita 1/2 leiv. 1 " 1 " puntalihaa 1/2 " 1 " 2 " puntakalaa 1/2 " 1 " 2 " suoloja 1/2 " 1 nelikko 1 " lampaita 1 kpl 2 kpl 2 kpl jäniksiä* 1 " 2 " 2 " kanoja 5 " 10 " 10 " kauroja 10 kylm. 10 pannia 2 punt. 2 karp.*** heiniä 3 parm. 15 parm. 20 parm. olkia 20 kupoa 60 kupoa 20 kupoa kynttilöitä 30 kpl 60 kpl 100 kpl lintuja — 5 " — suolakalaa — 1 nelik.** 1/2 tnr.

* maksettiin ainoastaan syksyllä. ** lisäksi 100 lyhdettä "varsikauraa" syksyllä (1555). *** keväällä; syksyllä 2 punt. 1 karp.

Äyräpään kihlakunnan kestitys tässä vastaa jokseenkin tarkoin sitä määrää, johon Niilo Grabbe jääskeläisten kestityksen korotti, mistä päättäen korotus lienee koskenut koko kihlakuntaa, ehkäpä koko lääniä.

Olemme siis Viipurin läänissä uuden ajan alussa tavanneet Hämeen ruokaruotsin kaltaisen linnaväelle ja linnanvoudille kuuluvan kestityksen, joka suoritettiin nautakunnittain ja nautittiin neljänneskunnissa, siten että linnaväki jakautui kahteen joukkoon, joista kumpikin teki kiertomatkan kihlakunnassaan. Kestitys oli määrätty, kummallakin kerralla samansuuruinen, ja kesti yhtä kauan, 3-4 yötä, kussakin neljännysmiestalossa, niihin luettuina nimismiestalotkin. Vielä uuden ajan alussa linnanvouti lisäili tätä kestitystä.

Paitsi näitä kahta kestitystä, talvikäräjiä varten suoritettavaa tavallista nimismiesveroa ja kesäkäräjiä varten neljänneskunnittain suoritettua, mutta vain nimismiestaloissa kulutettua kesäkestitystä, suoritettiin Viipurin läänissä uuden ajan alussa yleisesti vielä erityinen kestitys ratsuvoudille hänen kulkiessaan kesällä kokoamassa sakkoja ja rahaveroja. Viimemainitun mukaan kutsuttiin tätä kestitystä margeld-syötöksi; myöskin nimitystä "kesäkestitys" nähdään tästäkin syötöstä käytettävän.

Äyräpään kihlakunnasta on tieto, että margeldsyöttö tapahtui kesäkäräjäin jälkeen, ja toinen tieto, että tätä syöttöä nautti 50 miestä ja 16 hevosta kussakin neljännesmiehen talossa 3 yönä, "kun veroraha kannettiin Laurin päivän aikana".[725] Lapveden kihlakunnassa tapahtui margeldsyöttö myöskin veronkannon yhteydessä, mutta täällä mainitaan myöskin humalasyöttöä,[726] jota maksettiin, kun sakot kannettiin. Nähtävästi on humalasyöttö ollut sama kuin margeldsyöttö — niiden kokoonpanossa on tuskin mitään eroa —, vaikka kestitys jostakin syystä jakaantui kahteen käyntiin.[727]

Kaikki nämä kestitykset eivät ole keskiaikaisia. Jääsken pitäjäläisten valituksissa 1530-luvulta kerrotaan, kuinka näitä syöttöjä syntyi. Ratsuvoudilla, sanovat jääskeläiset, oli ollut erityinen palkka veronkantovaivoistaan. Mutta, kuuluu jatko, "muutamia vuosia sitten panivat voudit päällemme kestityksen, jota he kutsuvat ratsuvoudin kestitykseksi,[728] jota ei koskaan ennen ollut". Samaan aikaan myöskin Vehkalahden talonpojat valittivat, että "viidennen kinkerin syksyllä ovat tuomari ja vouti panneet päällemme nyt äskettäin samaten kuin Lapvedellä ja Jääskessä".[729] Nämä tiedot varmaan tarkoittavat syyskesällä tapahtunutta ratsuvoudin kestitystä; linnanväen vanhaa suurta syyskestitystä, johon oli yhdistynyt syyskäräjäin pitäminen, nämä ratsuvoutien keinottelut eivät varmaankaan koskeneet.

Savon kestitykset uuden ajan alussa jakautuivat kahteen ryhmään. Linnanvoudin kestityksiä eli käräjäkestityksiä pidettiin neljästi vuodessa nimismiesten ja kahdesti vuodessa neljänneskuntamiesten luona. Toisen kestitysryhmän muodostivat maanvoudiu kestitykset. Niitä suoritettiin neljänneskunnittain maanvoudeille neljät vuodessa, "ensin kun hän lähtee ottamaan rästejä, toisen kerran kun hän käy sakkoja perimässä, kolmannen kerran kun hän antaa merkkiä vero-ohrista ja heinistä[730] ja neljännen kerran kun hän kulkee sakkoja ja verokarjaa perimässä, kullakin kerralla 2 yötä".[731] Myöskin nimismiestaloissa kävi maanvouti kestityksellä neljästi vuodessa "kantamassa sakkoja ja vuotuista veroa" ja viipyi kullakin kerralla 1 yön. Näistä kestityksistä ilmoitetaan vielä, että ne tapahtuivat kaikki linnanvoudin pitämäin käräjäin jälkeen ja että maanvoudilla oli mukanaan talvella 17 ja syksyllä 18 hevosta. Luultavasti maanvoudin neljä sakko- ja veronkantokäyntiä neljänneskuntamiesten luona ja hänen neljä käyntiään samanlaisissa asioissa nimismiesten luona tapahtuivat samoilla kiertoretkillä ja olivat siis järjestetyt linnanvoudin kevät- ja syyskiertueitten yhteyteen.

Maanvoudin syksyinen kiertoretki syyskäräjäin jälkeen 18 hevosen kanssa oli todennäköisesti Savon ruokaruotsi.

Maanvoudilla oli mukanaan talvella 17 ja syksyllä 18 hevosta. Ne tekevät yhteensä 35 eli juuri koko linnueen hevosmäärän, joka liikkui voudin kanssa. Linnan hevoset jaettiin kahteen joukkoon, koska Savossa oli kaksi maanvoudin lääniä, ja nämä joukot kulkivat maanvoutien mukana kestityksellä, vieläpä niin että sama joukko kulki ensin yhdessä ja sitten toisessa maanvoudin läänissä. Kuten huomaamme oli Savon ruokaruotsi siis täysin samanlainen kuin Hämeen; varmaan on Karjalassakin ruokaruotsi alkuaan ollut tällä samalla tavalla järjestetty.

Eräässä asiakirjassa mainitaan nimenomaan Savon ruokaruotsin olevan syyskestityksen.[732] Toisessa asiakirjassa selitetääu, että linnanhevoset oikeittain olisivat kulkevat syötöllä neljäsmiesten luona ainoastaan kahdesti vuodessa, nimittäin kevätkäräjillä ja ruokaruotsikestityksellä syksyllä.[733]

Näitten alkuperäisten syöttöjen luku näkyy Savossa karttuneen samaan tapaan kuin Karjalassa.

Valituskirjassaan uuden ajan alulta Savon talonpojat ja neljännysmiehet valittavat pitävänsä neljännyskunnissaan vuosittain 4 kestitystä "hevosten kanssa", nimittäin "kevätkäräjät, 2 syyskestitystä ja syyskäräjäkestityksen".[734] Syyskestityksiä olisi siis ollut kokonaista kolme. Yksi niistä oli syyskäräjäkestitys, toinen vanha ruokaruotsi, kolmas nähtävästi se syksyinen kestitys, joka Savossa erään tiedon mukaan tapahtui verohumaloita kannettaessa syksyllä ja jota varten maksettiin aikaisemmin 9 tynnöriä olutta, myöhemmin enemmän.[735] Tämä kestitys oli ilmeisesti Lapveden kihlakunnan "humalakestityksen" vastine. Asiakirjoista ei käy selville, mikä ylempänä mainituista maanvoudin neljästä kestityksestä oli "humalakestitys", mutta tuntuu luonnolliselta, että humalakestitys oli sama kuin kesäkäräjiä seurannut maanvoudin kestitys.

Kaikkiin näihin maanvoudin kestityksiin ja vielä linnanvoudin syys- ja kevätkestityksiin neljänneskuntamiehen piti hankkia varat. Sekä nämä kestitykset että maksunsa linnaan ja muut veronsa neljänneskuntamies sai verokunnan asukkaitten suorittamista veroista, joista edellä on jo ollut puhe.

Linnanvoudin syys- ja kevätkestitykset olivat neljänneskunnan kestityksistä suurimmat. Savolaiset valittivat, että heidän piti näihin kestityksiin maksaa viljaa ja nahkoja kyökkimestarille, tallimestarille, kokille, kellarimiehelle ja "hollarille".[736] Niinikään saamme valituksista tietää, että Savossa — niinkuin Jääskessä — oli talonpoikain kumpaakin näitä kestityksiä varten aikoinaan ollut maksettava 6 tynnöriä olutta, mitä määrää sitten oli ylennetty.[737] Erityisesti vielä tiedetään, että Savossa kunkin kymmenmiehen tuli toimittaa neljäskuntamiehelle 3 leiv. tuoretta kalaa kevät- ja yhtä paljon syyskestitystä varten.[738]

Savon neljänneskuntakestityksistä eli ruokaruotsijärjestelmästä saamme seuraavan yleiskuvan.

(1) Talvikäräjäin pidettyä pitäjässä saapui neljänneskuntiin maanvouti puolen linnahevosjoukon (17-18 hevosen) kanssa 2 yönä kunkin neljäskuntamiehen luona syöttääkseen hevosia ja selvittääkseen sakko- ja veroasioita.

(2) Sen jälkeen tuli neljänneskuntaan itse linnanvouti pitämään kevätkäräjiä. Kestitystä kesti kolme yötä. Mukanaan linnanvoudilla olivat kaikki linnan 35 hevosta.

(3) Kevätkäräjäin jälkeen saapui jälleen maanvouti sakko- ja veroasioilleen, tällä kertaa ilman suurempaa hevosjoukkoa.

(4) Kesäkäräjäin pidettyä pitäjässä alkoivat neljännesmiesten syyskestitykset, joilla maanvouti kävi vaatimassa sakot ja humalaveron ja muut kesäverot tai verojen rästit.

(5) Syksymmällä linnanvouti piti neljäsmiestaloissa taasen käräjät (syyskäräjät) samalla tavoin kuin keväällä.

(6) Syyskäräjiä seurasi vihdoin ruokaruotsi, s.o. maanvouti mukanaan toinen puoli linnan hevosia (17-18 hevosta) piti kestitystä ja hoiti veroasioita 2 yökuntaa kussakin neljännysmiestalossa.

Näihin kestityksiin tai joihinkin niistä oli neljänneskuntain kymmenyskuntain alkuaan suoritettava 1 tynnöri olutta ja muuta särvintä sen mukaan; mutta myöhemmin järjestyi kestitysvarain hankkiminen niin, että neljäskuntamies kantoi piirinsä veroilta määrätyt verotavarat ja erät ja niistä toimitti kestitykset ja muut maksut.

Kokonainen sarja vanhoja paikallisia kestityksiä uuden ajan alulta tai keskiajan lopulta on edellisillä sivuilla liitänyt ohitsemme. Ne olivat erilaisia eri osissa maata, hävinneet tai häviämässä läntisissä osissa maata, mutta vielä suuressa kukoistuksessa Karjalassa ja Savossa. Joku osa näitä myöhäisen ajan kestityksiä oli vasta äskettäin syntynyt virkamiesten keinotteluiksi, mutta toiset niistä epäilemättä olivat paljon vanhempia ja itse tapa oli ikivanha, valtioelämän alkuisimpiin asteisiin kuuluva.

Näitten kestitysten joukossa on ruokaruotsiksi kutsutulla ollut erikoisempi luonne. Ruokaruotsilla tarkoitettiin linnaväen säännöllisiä kestityskiertueita linnaläänin verokuntiin linnan ja hevosten ruokkimista sekä sakkojen perimistä varten. Uuden ajan alussa tämä laitos esiintyy vielä tunnettuna Hämeessä, ja täydessä vallassa Karjalassa ja Savossa.

Suomalaisessa kansankielessä tällä kiertueella on jo vanhoina aikoina ollut nimenä ruokaruotsi. Länsi-Suomessakin, jonka historiallisista asiakirjoista ei tätä nimeä tavata, on se tunnettu vanhassa sananparressa:

täällä on ruotsi ruualla musta kansa murkinalla.

Länsi-Suomen kansan käsitystä muinaisesta ruokaruotsista ilmaisevat piispa Henrikin surmavirren tunnetut säkeet:

Jo kävi tässä ihmisiä, täss' on syöty, tässä juotu, tässä purtua pietty: ruoka-ruotsi, syömä-saksa kiertolaiset kelvottomat, joivat oluen kellarista, vettä viskasit sijahan, kakun söivät kammarista, kiven vierrytit sijahan, veivät heiniä laosta, heitit hieta'a sijahan, kauroja hevosen syöä saivat santa'a sijahan.

Historiallisen asiakirjan mukaan oli tämän laittoman ja väkivaltaisen ruokaruotsin ohella vielä uuden ajan alussa suuressa osassa Suomea käytännössä säännöllinen ja suostuttu ruokaruotsi. Sen syntymiseen ja kehittymiseen vaikutti kaksi tekijää, nim. linnalaitos ja ratsuväki.

Linnat tietysti tarvitsivat linnamiehistöä, varsinkin sellaiset linnat, jotka olivat suorastaan vihollisen suussa, kuten Viipurin linna ja myöhemmin Savonlinna. Tärkeää oli linnain miehitys kotoisissakin oloissa, sillä linnan isännyys merkitsi maakunnan isännyyttä, vieläpä usein itsenäistä valtiollista asemaa. Sen jälkeen kuin yleinen kansanaseistus oli lakannut ja kuningas- sekä ylimysvalta juurtunut, oli kaikilla suurherroilla, etupäässä kuninkaan ja valtakunnan tärkeimmillä virkamiehillä, aseellinen ratsujoukkonsa, joista koko valtakunnan asevoima pääasiallisesti riippui.

Varsin suureksi emme näitä ratsujoukkoja kumminkaan voi kuvitella, sillä sotahevosen ja ajanmukaisesti varustetun ratsumiehen ylläpitäminen oli keskiajalla kallis asia. Jonkunlaisen käsityksen tähän kuuluvista oloista keskiajan puolimaissa saa Maunu kuninkaan v. 1344 antamista säännöistä, joiden mukaan eri arvohenkilöt olivat oikeutetut ratsastamaan valtio-asioissa seuraavalla määrällä hevosia: piispa 30 hevosella, kuninkaan "virkamies" kuninkaan poissa ollessa 45, valtaneuvostoon kuuluva ritari tai "svenni" enintäin 12, valtaneuv. kuulumaton ritari 8, sam. svenni 6, "pienempi mies" 3 hevosella.[739] Nämä luvut varmaankin ilmaisevat siihen aikaan normalisia määriä. Kuninkaan "virkamiehellä" varmaan tarkoitettiin valtakunnan ylimpiä maallisia herroja, m.m. arvatenkin kuninkaan linnain vouteja. Vielä uuden ajan alussa näyttää joissakuissa Suomen linnoissa tavanmukainen linnaläänissä kiertävä huovimäärä olleen suunnilleen Maunu kuninkaan taksan mukainen. Savonlinnassa se oli 35. Viipurin linnan vakinainen hevosluku sitävastoin oli uuden ajan alussa harvinaisen suuri, nim. 150.

Linnueitten ja niiden hevosten ylläpitäminen oli keskiajan valtion tehtävistä tärkeimpiä. Eipä ihmettä, että Suomessakin siinä kohden ryhdyttiin erityisiin toimiin. Mitä ensinnäkin hevosiin tulee, niin oli niiden hoito kesällä kylläkin helppo: kruunun hevoset vietiin laitumelle, etupäässä saarille, joita linnoilla nähtävästi tätä tarkoitusta varten oli hallussaan, usein rajaseuduilla. Talvella sitävastoin tuotti asia vaikeuksia. Oli kaiketi hankala koota rehuvaroja linnaan riittävästi ja oli vaikea vedättää niitä linnaan linnaläänin kaikilta etäisiltä perukoilta. Mukavampaa oli panna talliruokinnan aikana, varsinkin sopivilla talvikeleillä, hevoset kiertämään maakuntaa, verokunnasta verokuntaan, jolla tavoin hevoset tulivat ylläpidetyiksi ja veronmaksajat pääsivät vähemmällä vaivalla. Se oli keskiajan yksinkertainen mutta käytännöllinen tapa ratkaista tuo tärkeä kysymys.

Hevosten mukana kulki linnaväki; järjestelmä oli näet yhtä edukas myöskin ihmisten ylläpitämiseksi. Esivallalle linnanmiesten kiertomatkat tuottivat muitakin merkittäviä etuja. Kiertomatkain ohjelmaan kuului myöskin verojen ja sakkojen kokoaminen, jota tarkoitusta linnamiehistön läsnäolo varmaan suuresti edesauttoi. V. 1506 lähetti Turun linnan vouti huovejansa kokoamaan kruunun veroja ja sakkoja Raaseporin läänistä; v:lta 1508 on Turun läänistä tieto, että kestitystä käytettiin ulosottokeinona niskoittelevia veronmaksajia kohtaan.[740] Järjestelmä kaikesta päättäen oli tunnettu ja koetettu koko maassa. Myöskin käräjäin pitämisen näemme keskiaikana olleen yhdistettynä linnaväen kiertomatkoihin, mikä katsoen ajan levottomiin oloihin ja itse käräjätoimen luonteeseen varmaan oli harkittu parhaaksi. Vielä oli keskiajan virkamiesten itse koottava suuri osa palkkaansa kansalta ja tämäkin tärkeä toimitus liittyi linnaväen kiertomatkoihin. Niinpä tällä yhdellä ja samalla yleiskeinolla keskiaika ratkaisi sekä sotilas- että hallintokysymyksensä.

4. KINKERITAPOJA.

Kinkerilaitoksella oli erittäin tärkeä sija keskiajan yksityisessäkin talouselämässä, kuten ilmenee kinkeriverojen yleisyydestä lampuotiveroissa. Keskiajan asiakirjoissa usein mainitaan lampuotien isännilleen suoritettavia kinkereitä; niitä maksoivat jotkut piispan lampuodit, monet kirkkotalot, luostaritilat, aatelin lampuodit.[741] Myöskin monien vanhain kruununkartanoiden alustalais-lampuodit olivat vielä uuden ajan alussa velvolliset suorittamaan vuotuista kinkeriä.[742]

Tarkastaessa tähän kuuluvia asiakirjoja pistää silmään ensinnäkin lampuotikinkerin yleisyys. Olipa maanvuokraaja sopimusveron maksaja (stadgalandbo, pensionarius) tai osaveron maksaja (skifteslandbo, parciarius) tai missä muussa asemassa hyvänsä, näissä kaikissa tapauksissa hän saattoi joutua kinkeriä maksamaan. Tämä verotustapa oli sangen laajalle levinnyt. Sitä tavataan V.-Suomessa, Ala- ja Ylä-Satakunnassa, Uudellamaalla, Karjalassa. Vaikka aikaisin kinkeriä koskeva asiakirja on vasta v:lta 1414, on kumminkin syytä uskoa, että lampuotikinkeri on paljon vanhempi vero.

Sen tarkoitus näyttää alkuaan olleen isännän omakohtainen ylläpito, silloin kun hän tuli käymään lampuodin luona. Niinpä oli v:n 1422 tapauksessa[743] Pirkkalan kolmen piispanlampuodin maksettava suurempi kinkeri piispan itsensä tullessa heidän luoksensa, mutta pienempi milloin piispan edustaja oli saapuva. Selvästi tässä edellytettiin, että kinkeri nautittiin matkalla ollessa lampuodin luona. Matka oli nähtävästi säännöllisesti uudistuva, koskapa kinkeri oli varattava sijaisille, jos varsinainen isäntä jäi tulematta. Kinkerimatka tapahtui arvatenkin kerran vuodessa, varmaan veronkanto- ja tarkastusmatkan yhteydessä.

Myöskin ruokaruotsin tapaisia retkikuntia lampuotien luoksi mainitaan uuden ajan alussa,[744] ja sellaiset ovat varmaan olleet käytännössä paljon aikaisemminkin.

Luonnollisesti isäntä joutui usein yöpymään kinkerivelvollisen jampuotinsa luoksi. Keskiajan lopulla mainitaan muutamain Katarinan alttarin lampuotien velvollisuuksien joukossa myöskin yhden tai kahden yökunnan ylläpito.[745] Tämä velvollisuus oli ilmeisesti samanlainen yökuntavelvollisuus, joka tavataan vanhimmassa kirkollisessa verotuksessa (yökunnat).

Lampuotikinkerin verokappaleet olivat tavallisia ruokatavaroita; usein kumminkin oli kinkeri keskiajan lopulla jo muuttunut määrätyksi rahamaksuksi, mikä tietenkin osoittaa kinkerimatkain lakkaamista. Milloin taas ruokavaroja suoritettiin, jätettiin veron suuruus usein tarkemmin määräämättä. Vaan sellaisessakaan tapauksessa ei vero ollut mielivaltainen. Vanha tapa oli keskiajalla laki; se mikä ennen oli maksettu, se edelleenkin maksettiin.[746] Kinkerin suuruuden määräämiseksi keskiajalla sen ohella oli erikoinen keino: oluttynnöri-lasku.

Keskiajan lampuotikinkeriin, niinkauan kuin sitä nautittiin paikalla, kuului säännöllisesti olutta. Tynnöri olutta oli se määrämitta, jonka mukaan kinkeriveron suuruus mitattiin, siten että koko tynnöriin olutta kuului tietyt määrät muita nautittavia, puoleen tynnöriin olutta puolen määrää j.n.e. Siten koko kinkerin suuruus tavallisesti ilmaistiin vain oluttynnöreissä tai sellaisen osissa. "Tynnöri olutta ja siihen kuuluva ruoka" oli tavallinen sanantapa.[747] Tällainen sananparren tapainen lauselma tärkeissä verosopimuksissa ei voi johtua muusta kuin juurtuneesta ja yleisesti tunnetusta tavasta.

Muunkinlaisia kestityksiä kuin puheenaolevia kinkerejä arvioitiin keskiajalla oluttynnöreissä. Niinpä Viipurin pappi Torsten v. 1366 lahjoitti Turun koululle m.m. tynnörin olutta ja köyhille m.m. "tynnörin olutta ja niin paljon ruokaa kuin siihen kuuluu".[748] Katarinan alttarin lähellä Turkua olevat kolme lampuotia saivat niittotyöstään vuotuiseksi korvaukseksi "tynnörin olutta ja siihen kuuluvan muonan".[749]

Arvatenkin ovat edellä mainitut yökuntaverot olleet tällä tavoin suuruudeltaan määrätyt. Ilman laajempaa todistelua lienee myöskin selvää, että asiakirjoissa mainittu "täysi kinkeri"[750] tarkoittaa täyden tynnörin kinkeriä.

"Kinkeriolueen" laskettiin uuden ajan alussa ja epäilemättä aikaisemminkin menevän panni maltaita.[751] Tynnörissä kinkeriolutta katsottiin olevan nautittavaa miehelle kuukaudeksi. Keskiajalla oli, kuten näkyy, asioissaan helposti muistettavat laskut. Puuttuisi vain vielä, että oluttynnörin hinta olisi ollut 1 mk.[752]

Mutta kaikkivaltias tapa näkyy keskiajalla määränneen senkin, kuinka suurelta tilalta oluttynnöri oli kinkeriksi maksettava. Skaran maankäräjäin hyväksymässä säännössä v:lta 1416 on määräys sellainen, että lampuodin on kultakin markanbolilta maksettava isännälleen tynnöri olutta.[753] Muinaisaikaisen täyden tilan kinkeri tämän mukaan oli täysi tynnöri olutta. Tämän säännön mukaan lienee Suomessakin eletty; ainakin olivat ne tilat, jotka maksoivat kinkeriolutta täyden tynnörin, melkoisen suuria tiloja, luultavasti vanhoja täysitiloja.

Siten lampuotien kinkeritavoissakin näemme keskiajan yhteiskunnan yleisiä tunnuksellisia piirteitä.

XI. LAHJAVEROT.

I. PYHÄN MARTIN LAHJAJÄNIKSET.

Uuden ajan alussa Suomen kaikissa linnalääneissä tavataan useampia tai harvempia lahjoiksi kutsuttuja veroeriä, jotka verot selvästi ovat keskiajalla yleisesti vallinneen verotavan jälkiä. Vanhimpiin tällaisiin lahjaveroihin varmaan kuuluvat turkislahjat, joista jo alumpana kirjaa on mainittu.

Eteläisen Suomen maanviljelysseuduilla keskiajan lahjaveroja maksettiin toiseen tapaan kuin metsästysseuduilla. Näissä maanviljelijäinkin lahjaveroissa havaitaan muutamia mielenkiintoisia historiallisia piirteitä, joista tässä lyhyesti esitämme ne, jotka ovat kuuluneet kruunulle tai linnaväelle maksettaviin, ja siten varmaan vanhimpiin tavanomaisiin veroihin.

Uuden ajan alussa maksettiin kaikista Viipurin läänin nautakunnista kruunulle lahjavero, johon kuuluivat, tai olivat kuuluneet seuraavat kappaleet: lahjat.

1 lahjakaritsa 4 lahjajänistä 4 lahjalintua 5 lahjakanaa 200 lahjamunaa

ynnä toisin paikoin lisäksi vehnää ja papuja.[754]

Maakunnan vanhimmassa vero-oppaassa olevan tiedonannon mukaan oli näitä nautakunnan lahjoja maksettava neljästi vuodessa: jouluna, laskiaisena, pääsiäisenä ja Martinpäivänä.[755] Tarkempain tietojen mukaan näistä lahjajänikset ja lahjalinnut kuuluivat talviveroon, joka yleensä maksettiin talvikäräjillä, lahjakaritsa ja lahjamunat kesäveroon, joka oli kesäkäräjäin aikaan suoritettava.[756]

Hyvin vanhassa muodossa tämä lahjavero esiintyy Uudenkirkon Kaukjärven lampuotialueella, mistä maksettiin voudille (linnanvoudille) erityistä "kinkeriä", johon kuului (koko alueen puolesta):[757]

kinkeriä: lahjarahoja 7 1/2 äyriä rukiita 1 punta ohria 7 pannia kauroja 7 pannia pääsiäislahjaa: 200 kpl pääsiäislahjamunia 10 " lintuja Pyhän Martin lahjajäniksiä 8 kpl

Lahjajänikset tästä päättäen olisivat Karjalassa alkuaan olleet suoritettavat parhaana jänisaikana, syksyllä Martinpäivän (6 p. marrask.) aikana, joka päivä samalla oli suuri kirkollinen merkkipyhä.[758] Pääsiäislahjaan ilmeisesti kuuluivat lahjamunat ja mahdollisesti myös lahjakaritsa. Kanat ja linnut kaiketi kuuluivat joulu- ja laskiaislahjoihin.

2. PÄÄSIÄISLAMMAS — OLAVINLAMMAS.

Varsinais-Suomen vanhimpiin verokirjoihin on merkitty jokaisen verokunnan linnaan suoritettavan karjaveron joukkoon lahjakaritsa (gaffuelamb, giwilamb) niminen erä; vero oli verokuntamiesten suoritettava ja kuten muutkin karjaverot linnaan vietävä. Sitä maksettiin yli koko linnaläänin samalla tavoin: 1 karitsa verokunnalta.[759] Nimestään huolimatta lahjakaritsa oli vakinainen kruununvero, ja siitä käytettiinkin joskus nimitystä "verokaritsa".[760]

Tämän veron vanhuudesta on pari viittausta. Birger Trollen linnatileissä 1463-64 se esiintyy bolien suoritusten joukossa,[761] ja samoin se tavataan Ruonan kartanoläänin alustalaisten vuotuisten verojen joukossa, jotka verot uuden ajan alussa yleensä edustivat vanhempaa verotuskantaa. Karitsaveron maksutavasta antavat Ruonan tilit hauskan tiedon: kustakin bolista maksettiin lahjakaritsa siten, että kukin talonpoika (täysivero) antoi sen vuorotellen vuotensa.[762] Sekin oli siis keskiajalle ominainen kiertovero.

Johan Buren otteissa Eerik Pommerilaisen verokirjasta v:lta 1413 on lause: "Pääsiäislammas suoritetaan kesällä Olavin päivän aikana".[763] Lause on verokirjan otteisiin kuuluvassa sanastossa eli hakemistossa, joissa selitetään veroja ja veronimityksiä. Mihin paikkakuntaan tieto kohdistuu, ei käy selville, mutta luultavasti siinä kuvastuvat Suomenkin silloiset olot. Olavin lammas on näet Suomessa, varsinkin savolaisilla alueilla, muinoin ollut hyvin yleinen uhripito.[764] Merkillistä oli vielä, että uhriksi käytettiin keväällä ensimäiseksi syntynyt karitsa, "villavuona". Suomen vanhoissa linnoissakin tunnettiin Olavinlammas. Varmaan linnan suojeluspyhimyksen uhrina elätettiin muinoin Olavinlinnassa mustaa pässiä, ja sitä tapaa pidettiin siellä 1700-luvun alkupuolellakin, venäläistenkin isännöidessä, aina vuoteen 1728 saakka, jolloin viimeinen pässi tapaturmaisesti hukkui.[765] Keskiajan lopussa ja uuden ajan alussa oli Olavinpäivä Satakunnassa ja Karjalassa tärkeä veronmaksuaika.[766] On siis syytä rinnastaa Suomessa keskiaikana yleisesti suoritettu kesäveroon kuuluva "lahjakaritsa" Olavin lampaan kanssa. Lahjaverot keskiaikana, kuten Karjalan esimerkki selvästi osoittaa, suoritettiin katolisen kirkon suurina juhla-aikoina. Siltä kannalta katsoen muinaiset verottajat hyvinkin ovat voineet tulla osallisiksi Olavin lampaista. Se v:n 1413 verokirjan otteiden tiedonanto, että pääsiäislammas maksettiin Olavin päivänä, voi siis hyvin sopia muinaisen villavuonan ja Olavin lampaan kirkolliseen ja verotaloudelliseen vastineeseen.

Lounaisessa Suomessa lahjakaritsa kenties on ollut ensi sijassa pääsiäislammas. Joka tapauksessa on pääsiäislahjoja muinoin maksettu Turun linnaan. Kaikkialla läänissä oli jokaisen miehen (täysiveron) uuden ajan alussa maksettava 5 munaa pääsiäislahjaksi.[767]

Nämä "lahjamunat" eli "pääsiäislahjamunat" esiintyvät samanlaisena verona V.-Suomessa, kuin kaukana Karjalassakin. Kummallakin alueella tavataan myös lahjakaritsa. Kun munaverot ja karitsa- tai lammasverot muuallakin Suomessa ovat keskiaikana olleet yleisiä kinkeri- ja kestitysverokappaleita ja lähintä sukua alkuisille lahjaveroille, voidaan V.-Suomen ja Karjalan pääsiäislahjaa syyllä pitää näiden verokappaleiden ensimäisenä alkuna.

3. "KYPSI-RAHA".

Lahjaveroksi on myöskin tulkittava Hämeen merkillinen kipsis -vero. Uuden ajan alussa sitä suoritettiin kaikkialla Hämeessä 1 1/2 äyriä savulta eli täysiverolta. Padasjoella ja Jämsässä tätä veroa kuitenkin maksettiin luonnossa, metsälinnuissa, ja verokirjoissa nimenomaan selitetään, että kipsisrahat ovat rahoja lintujen ja jänisten edestä.[768] Jaakko Teitin valituskirjassa kerrotaan, että Hollolan seuduilla oli kypsi-raha (kypseraha) maksettu joko jäniksissä tai teerissä tai 1/2 äyrillä.[769]

Teitin käyttämässä nimityksessä "kypsi" mahdollisesti piilee "kipsis" sanan alkumerkitys.[770]

Satakunnan vanhassa kinkeriverossa (laamanninkinkerissä) maksettiin kustakin verokunnasta m.m. 2 kinkerijänistä.[771] Tässä on kypsi-vero osana paikalliskinkeriä, jonka laamannit nauttivat.

Mutta alkuaan oli kruunullakin Satakunnassa kypsi-veronsa. Ala-Satakunnan pitäjistä maksettiin uuden ajan alussa kruunulle nimismiesverosta menevän "taksan" mukana myöskin lahjarahoja 1-6 l/2 mk pitäjältä.[772] Eräässä kuitissa v:lta 1540 sanotaan selvään, että nämä rahat olivat "lahjarahoja jänisten ja lintujen edestä".[773] Mutta kuinka nämä rahat olivat joutuneet nimismiesveron yhteyteen? Siitä saamme selvän eräästä v:n 1542 verokirjasta, jossa selitetään, että mainittuja lahjarahoja, samoinkuin nimismiestaksaan kuuluvia "härkärahoja", "lammasrahoja", "kyökkimestarinrahoja" ei kanneta savuluvun eikä miesluvun mukaan, "vaan talonpojat sen keskenään yhteisesti suorittavat niin, että he täyttävät vanhan summan, jonka ennestään ovat tottuneet suorittamaan, ja verokuntamiehet vievät ne esille kukin kolmanneksestaan ja neljänneksestään".[774] Tästä käy ilmi, että alkuaan oli verokuntamiesten tuotava käräjille lahjoiksi linnanvoudille ja hänen väelleen jäniksiä ja lintuja, mutta että sitten, kaiketi riistan puutteessa, sen sijaan tuli maksettavaksi pieni rahavero, joka vanhaan tapaan suoritettiin käräjätilaisuudessa. Hämeessä suoritettiin kypsirahat linnaan, Ala-Satakunnassa käräjillä — siinä koko ero.

Itse Varsinais-Suomessakin tapaamme kipsisveron. Kemiössä ja Paraisissa oli kunkin bolin maksettava linnaan jänis;[775] se on varmaan ollut lahjajänis, ja varmaan muuallakin vaadittu vero. Kaikkialta muualta maakunnasta paitsi Kemiöstä, Paraisista ja parista muusta pitäjästä maksettiin näet samaan aikaan nimismiesveron taksan joukossa linnaan lahjarahoja[776] ja Uudenkirkon Pettäisten läänissä mainitaan nämä lahjarahat maksetuksi lahjajänisten ja lintujen edestä.[777] Epäilemättä on tässä kysymyksessä aivan samanlainen lahjavero, jonka olemme tavanneet Ala-Satakunnassa.

Kun myöhemmin nimismiesvero V.-Suomessa peruutettiin kruunulle, esiintyy sen miesluvun (kokoveron) mukaan maksettavain eräin joukossa suuressa osassa maakuntaa myöskin "lahjarahoja" 2 penningistä 1 äyriin täysiverolta.[778] Tämä vero on ilmeisesti muinainen jänis- ja lintuvero ja ilmaisee se myös, millä perusteella tätä veroa oli aikoinaan maksettu.

Ahvenanmaan markkakuntain säännöllisten kruununverojen joukkoon kuului m.m. kultakin savulta 2 lintua tai niiden arvo ja kultakin (täysiverolta) 9 penninkiä jänisrahoja.[779] "Lahja" nimitystä ei tästä verosta käytetä; sitävastoin tavataan Ahvenanmaalla nimitys verolinnut,[780] joka mahdollisesti kohdistuu lahjaveroon.

Jo edellä on mainittu, että Viipurin läänin nautakuntain oli kruunulle maksettava 4 lahjajänistä (Martinpäivä-jänistä) ja 4 lahjalintua, jotka suoritettiin talvella.

Jokainen Savon 20 verokuntamiehestä maksoi uuden ajan alussa linnaan 12 jänistä ja 25 lintua, minkä lisäksi yhdeksän verokuntamiestä suoritti linnaan joululahjaksi 12 jänistä.[781] Ilmeisesti kuuluvat nämä verokappaleet aikuiseen lahjaveroon. Erikseen vielä maksettiin Savossa talvikäräjillä linnanvoudille "lahjaksi" m.m. 6 jänistä tai 12 jäniksen nahkaa.[782] Kun verokuntamiesten suorituksessa nimismiehelle esiintyy myöskin lintuja, on luultavaa, että nämä linnut kuuluivat tuohon käräjälahjaveroon. Kun sekä linnaan viedyt että käräjillä nautitut lahjat kummatkin tulivat samalle saajalle, niin ne alkuaan kai olivat yksi ja sama vero.

Suomen muinaishistoriallisiin vero- ja hallinto-oloihin tämä vanha jänis- ja lintuvero luo erikoista valoa. Tämä vero tavataan melkein koko maassa ja edustaa se niin ollen varmaan yleistä kypsiverokantaa. Jäniksistä ja linnuista on valmistettu ne herkut, joita veroherralle on tarjottu. "Kypsäksi" on tätä antia kutsuttu. Veron saajana on ollut linnanvouti, maksajana verokunta lukumiehensä kautta. Siihen aikaan, jolloin tämä vero tuli käytäntöön, linnanvoudin ja verokuntamiesten suhde Lounais-Suomessakin oli vielä välitön, niinkuin se tavallaan vielä uuden ajan alussa oli Savossa; alavouteja, nimismiehiä tai muita virkamiehiä ei vielä ollut. Vero suoritettiin ja nautittiin talvikäräjillä, joilla verokuntamiehet ja linnanvouti tapasivat toisensa.

Näin kypsi-vero keskiajan historian katselijalle kuvaa alkuisinta, valloituksen aikuista, kartanokauden tai alkavan linnakauden olotilaa yksinkertaisine käräjäkestityksineen ja hallintotapoineen.

Mutta kypsi-veron historia kertoo myös olojen muutoksesta. Nimismies vähitellen tulee veron välittäjäksi, riistan puutteen vuoksi kypsi tulee yhä yleisemmin maksettavaksi rahassa, rahavero ja koko kypsi joutuvat muun varsinaisen linnaveron joukkoon ja — uusia käräjäveroja ruvetaan ottamaan.

4. KYÖKKIMESTARIN LAHJAT.

Keskiajan linnoissa olivat kyökkimestarit jo varhain sangen tärkeitä viranomaisia. Verokirjoissa uuden ajan alulta tapaa muutamia keskiajan verojätteitä, joista voi päätellä niitä oloja, joissa tämä valtion elin toimi.

Turun linnan tileissä 1530-luvulla esiintyy kruunun tulojen joukossa pieni määrä kyökkimestarinrahoja, joita maksettiin sekä eteläisestä että pohjoisesta V.-Suomesta.[783] Läänin vanhimmista veroselityksistä näkyy, että näitä rahoja suoritettiin sen taksan mukana, joka nimismiesverosta maksettiin kruunulle ja jota sanottiin "kinkeriksi", ja että kyökkimestarinrahain määrä teki 12 äyriä kultakin täydeltä pitäjältä.[784]

Kun vertaa tätä omituista kruununveroa samalla tavoin kruunulle maksettuihin "lahjarahoihin", joista edellä on ollut puhetta, ei voi torjua sitä päätelmää, että tässäkin on kysymyksessä samanlainen vanha verosiirto: alkuaan on linnan kokille käräjillä maksettu pieniä lahjoja, jotka sitten ovat muutetut rahaksi ja, kun ei kyökkimestaria syystä tai toisesta enään ollut niitä saamassa, otettiin linnaan muitten kruununverojen mukana.

Tämänkin verojätteen tapaamme muissa maakunnissa. Satakunnassa maksettiin vanhan nimismiesveron aikana kaikissa pitäjissä nimismiestaksassa kyökkimestarinrahoja, jotka säännöllisesti tekivät 6 äyriä pitäjästä, paitsi Köyliössä, Eurassa ja Eurajoella, joissa se teki vain 2 ja Luvialla, missä se oli 4 äyriä.[785] Vero siis oli kaikin puolin V.-Suomen kyökkimestarinveron vastine. Mutta Satakunnasta saamme varmennuksen, että vero alkuaan oli maksettava verokunnittain, sillä se kuului täällä niihin rahamaksuihin, joita verokuntamiehet käräjillä maksoivat kruunulle.

Hämeen linnantileissä 1533 esiintyy pieni, 11 mkn suuruinen erä "kyökkimestarinrahain" nimellä.[786] Linnan varsinaisissa tuloissa sitävastoin ei näitä rahoja tavata, eikä niistä myöhemminkään näy jälkiä maakunnan tileissä. Varmaan oli tämä vero Hämeessäkin alkuisin käräjälahja, joka koko nimismiesveron joutuessa linnaan hävisi tai sulautui johonkin muuhun veroerään. — Tiedot tästä muinaisesta verosta ovatkin säilyneet ainoastaan sattumalta, sen kautta että ne muuttuivat rahaksi ja sellaisena tarkasti tilitettiin.

Porvoon läänissä maksettiin 1540-luvun alussa nimismiesveron mukana neljäskunnittain 4 l/2 äyriä "kyökkimestarinrahoja".[787]

Läntisessä osassa Viipurin lääniä oli samoihin aikoihin jokaisen täysiveron maksettava nimismiesveroon m.m. 4-6 penninkiä "kyökkimestarinrahoja".[788] Äyräpään kihlakunnassa maksettiin näitä rahoja kultakin neljänneskunnalta 1 1/2 markkaa, mitkä rahat tilitettiin linnaan. Se oli siis vanha, alkuperäinen kyökkimestarinvero. Mutta sen lisäksi maksoivat neljänneskuntamiehet "sille, joka oli kyökkimestarina", erityisen viljaveron.[789] Se oli ilmeisesti uusi kyökkimestarinvero, joka tuli maksettavaksi entisen jouduttua linnaan.

Näitä myöhempiä kyökkimestarinveroja tavataan uuden ajan alussa muissakin Suomen maakunnissa. Mutta tässä on otettu huomioon ainoastaan alkuperäinen, rahaksi muuttunut kyökkimestarinvero, joka ei ollut kenenkään kyökkimestarin nautittava, vaan oli sulautunut kruununveroon ja nimessään säilytti muiston valtiohallinnon alkuajoilta, jolloin tämänkin veron vastaanottajina oli eläviä kyökkimestareita.

XII. KESKIAJAN TYOVEROJA JA TYÖTAPOJA.

1. TYÖVEROT NAAPURIMAISSA.

Keskiajan työverojen tärkeään ryhmään kuuluivat kruunun tilain viljelemisestä ja linnain rakentamisesta johtuneet rasitukset ja verot. Niihin on luettava myöskin vaadittujen rakennusaineiden ja erittäin kulutusaineiden (halkojen y.m.s.) hankinta, koska näiden veroesineiden arvo keskiajalla ei ollut niiden aineessa, vaan niihin sisältyneessä työssä.

Näiden verojen kehittymiseen Suomessa ovat muitten maiden vastaavat olot ilmeisesti hyvinkin määräävästi vaikuttaneet.

Ruotsin asukkaiden lienee jo vanhimpina aikoina ollut suoritettava tilapäisesti työtä linnan varustamiseksi, uhritemppelien, sitten "Upsalan tilain" rakentamiseksi, ehkäpä muihinkin tarkoituksiin. Arvatenkin myöskin oli tilapäinen kirkollinen rakennusvelvollisuus, kuten kirkkojen ja pappilain rakentaminen ja korjaaminen, jo kristinuskon ensi ajoista tullut käytäntöön. Säännöllisten veropäivätöiden suorittamista sitävastoin on Ruotsissa verraten myöhään vaadittu. Vanhempana keskiaikana eivät yksityisten ylimysten eivätkä kuninkaan tilat vielä yleensä olleet niin suuria, että niiden viljelemiseen olisi omain palvelijain lisäksi pysyvästi tarvittu vierasta väkeä. Ylimysten ja kuninkaan tilat olivat enimmäkseen hajallaan olevia talonpoikaistiloja, joita omistajat eivät itse viljelleet, vaan jättivät lampuotien haltuun, saaden niistä kaikenlaisia maksuveroja. Maakuntalaeissa päivätöitä ei ylipäänsä mainittu; Itä-Göötanmaassa vain oli säädetty, että lampuodin oli isännälleen tehtävä 2 päivätyötä, toinen talvella toinen kesällä. Vielä 13. vuosisadan lopulla oli päivätyölaitos tuntematon Ruotsin itsenäisille talonpojille, niinkuin varmaan enimmille lampuodeillekin.

Seuraavalla vuosisadalla nämä olot muuttuivat, kun lakkaamattomat linnanrakennukset ja suurempi kartanotalous tulivat tavaksi. Pitkin vuosisataa kansa valitti rasituksista, joita linnain rakentaminen tuotti. Albrekt Meklenburgilaisen hallitusaikana näkyvät rasitukset olleen pahimmillaan. Maunu Eerikinpojan maanlaissa oli jo säädettynä, että kuninkaan oli saatava apua linnainsa ja kartanoittensa rakentamiseen. Margareta kuningattaren v. 1403 antamassa julistuksessa määrättiin, että lampuotien on suoritettava isännilleen 8 päivätyötä vuodessa. Myöhemmin samana vuonna katsoi valtaneuvosto mahdolliseksi esittää, että jokaisen talonpojan tulisi suorittaa 12 päivätyötä vuodessa sellaisissa lääneissä, missä ei ollut linnaa, mutta muissa 24 päivätyötä. Tästä lähin sekä maataloudellisista että rakennuspäivätöistä tuli pysyvä yhteiskunnallinen laitos Ruotsissa.[790]

Toisessa naapurimaassamme Virossa ja Liivinmaalla tämäntapaiset verot tulivat käytäntöön, kuten voi odottaakin, jo saksalaisen valloituksen alkuaikoina. Kirkkojen ja linnain rakentamisvelvollisuutta mainitaan yleisenä verotapana siellä jo 1280-luvulla. Maatalous, jota saksalaiset herrat rupesivat harjoittamaan valloituksen alusta asti, perustui jo silloin osittain alkuasukkaitten päivätöihin, joita mainitaan jo 1211. Päivätyörasituksen määrä näinä varhaisina aikoina oli kuitenkin vielä verraten vähäinen; niinpä kuurilaisten oli tehtävä vain kaksi päivätyötä mieheen kesällä ja kaksi talvella. Seuraavalla vuosisadalla päivätyörasitus alkoi nopeasti kasvaa, kun maatalouden edistyessä suurviljelys levisi ja päivätöitten arvo sen kautta kasvoi. Paikoin aateliset tilanomistajat helpottivat talonpoikainsa maksuveroja voidakseen sitä enemmän lisätä heidän päivätöitänsä. Aatelisilla isännillä oli jo sillä vuosisadalla täysi valta määrätä alustalaistensa päivätyörasituksen suuruus; ei tarvinne epäillä, etteikö tämä rasitus pian tullut monta kertaa suuremmaksi kuin alkuaikoina, vaikkakin toiselta puolen tämä niinkuin muutkin verot ei usein vaihdellut, vaan pysyi pitempiä aikoja sillä kannalla, johon se maataloudellisista syistä kerran oli joutunut.[791]

Näemme siis, että verottaja, olipa se kruunu tai vapaasukuinen tilanomistaja, läntisessä ja eteläisessä naapurimaassamme jo 1300-luvulla, osittain aikaisemminkin, oli saanut lasketuksi talonpoikain hartioille säännöllisen päivätyöverotuksen.

2. LAMPUOTIEN TYÖVEROT.

Pysyvän päivätyölaitoksen maanviljelystä varten tapaamme maassamme aikaisimmin 1300-luvun suurtiloilla. Sellaisia tiloja, joissa harjoitettiin suurviljelystä ja joissa siis laajemmalta alueelta suoritettavat päivätyöt saattoivat kysymykseen tulla, on Suomessa ollut 1300-luvun alkupuolelta asti, ellei jo ennenkin. Tällaisia tiloja oli ainoastaan kuninkaalla (kruunulla), piispalla ja mahtavimmilla ylimyksillä.

Kruununkartanoista[792] vanhimpia oli Pyhäjoki Perniössä, johon kuului suuri yhteinen lampuotialue (uuden ajan alussa 17 kylää ja niissä 42 lampuotia). Maunu kuninkaan v. 1347 Pyhäjoen lampuotien (coloni) valitusten johdosta antamasta päätöksestä selviää, että lampuodit siihen aikaan tekivät, ja jo aikaisemminkin olivat tehneet, säännöllisiä maatalouspäivätöitä kartanon ruuassa.[793] Kartanon jouduttua seuraavalla vuosisadalla Naantalin luostarin haltuun jatkui päivätöiden tekemistä edelleenkin, kuten näkyy eräästä v:n 1447 tuomiosta, jolla Pyhäjoen lampuodit määrättiin vanhaan tapaan "tekemään lyhentämättä täyden veronsa ja kaikki päivätyöt ja rakennustyöt ja pitämään kunnossa lailliset huoneensa ja rakentamaan myllyjä".[794] Pyhäjoen päivätöitten luku ei liene keskiajalla ollut sen suurempi kuin uuden ajan alussakaan, jolloin niitä tehtiin kultakin "mieheltä" ainoastaan 5.[795]

Pyhäjoen päivätöitä koskevain tietojen lisäksi on eräs v:lta 1446 oleva tieto, joka koskee muutamasta talosta Maskun ikivanhaan kruununkartanoon Stenbergiin (Teinperiin) suoritettavaa 1 markan suuruista päivätyölunastusta,[796] ainoa suoranainen todiste, mitä meillä on keskiajan kruununkartanoitten päivätöistä.

Mutta koska Suomessa jo 1300-luvun alkupuolella on ollut useita muitakin suurilla yhtenäisillä lampuotialueilla varustettuja kruununkartanoita ja niissä uuden ajan alussa aivan yleisesti esiintyy vakaantunut päivätyölaitos, vaikka kartanot siihen aikaan jo olivat menettäneet alkuperäisen taloudellisen merkityksensä, täytyy otaksua, että nämä päivätyöt ovat peräisin kartanoitten varsinaiselta kukoistuskaudelta. Niinpä 1300-luvulla usein mainittuun Ruonan kartanoon Sauvossa maksoi uuden ajan alussa 56 täysiverollista tilaa käsittävä kartanolääni työrahoja kaikkiaan 28 markkaa eli kultakin täysiverolta 1/2 markkaa s.o. 12 äyrityistä, mikä oli 12 päivätyön hinta, koskapa päivätyö keskiajan lopulla yleisesti maksoi vanhan äyrityisen.[797]

Porvoon kuninkaankartanon 60 lampuotia uuden ajan alussa olivat joistakuista veroista vähemmällä voidakseen tehdä sitä enemmän päivätöitä, sillä "mitä hyvänsä kartanonvouti heitä käskee tekemään, silloin tulee heidän olla valmiita sekä kylvämään että korjaamaan". Lampuotien velvollisuuksina mainitaan vielä puiminen, myllynrakentaminen j.n.e Erikseen on mainittu, että Ohkolan kylän (nyk. Mäntsälä) tuli omin ruokinsa pitää kunnossa kuninkaankartanon pellon ojat ja aidat. Kartanon kalustoluetteloihin merkittyjen työaseiden vähälukuisuudesta voi tehdä sen päätelmän, että lampuotien oli omine työaseineenkin suoritettava melkein kaikki kartanon ulkotyöt.[798]

Samoin kuin Porvoon samoin oli Kymenkartanonkin lukuisain lampuotien uuden ajan alussa oltava aina valmiina tarvittaessa tekemään työtä kartanoon.[799] Nämä molemmat kartanot ovat harvinaisia poikkeuksia Suomen keskiajan kartanoitten joukossa siinä suhteessa, että niihin suoritettavat päivätyöt ainakin asiakirjain sanoista päättäen olivat epämääräiset kartanonvoutien määräysvallasta riippuvia. Sekin lienee yksi piirre niistä monista, joita keskiaikana Uudellamaalla ja Karjalassa on havaittavana Itämeren maakuntain olojen vaikutuksesta Suomeen.

Itäisin keskiajan suurista kruununkartanoista, joissa päivätyölaitos oli kotiutunut, oli Saviniemi Jääskessä. Tähän kartanoon kuului uuden ajan alussa laaja lampuotien (uutistalollisten) alue, jonka 63 talon eli suitsun tuli tehdä kunkin 12 päivätyötä kartanoon. Kartanon maatalous näyttää olleen kokonaan näiden päivätöiden varassa, kuten kartanon kalustoluetteloiden niukkuudesta ja palvelusväen harvalukuisuudesta voidaan päättää.[800]

Päivätöitä tehtiin 1300-luvulla myös piispankartanoissa.

Turun piispalla oli Kokemäellä melkoinen lampuotialue, jonka talonpojat tietojen mukaan vuosilta 1365-1372 olivat velvolliset tekemään päivätöitä ja palveluksia Köyliön kartanoon piispan kartanonvoudin vaatiessa.[801]

Vielä vanhempi piispan suurkartano oli Kuusisto, jonka lampuotialueena oli koko Kuusiston saari. Tämän kartanon alustalaisten päivätöistä keskiajalla ei ole tietoja, mutta kun uuden ajan alussa "talonpojat" tekivät heinää kartanon niityillä ja kartanoa koskevissa tileissä erikseen tilitettiin niitto- ja puimamiehille suoritetuista ruokaveroista, niin siitä voimme päättää, että Kuusiston alustalaiset jo varhaisempinakin aikoina eivät ainoastaan tehneet päivätöitä kartanon niityillä ja riihissä, vaan tekivät nämä päivätyönsä "talon ruuassa".[802] Kuusiston kartanoa mainitaan jo v. 1295 eikä se varmaan kauankaan ole ollut ilman lampuotialuetta ja sen päivätöitä.

Myöhemmällä keskiajalla näyttävät päivätyöt olleen käytännössä joillakuilla muillakin kirkollisilla tiluksilla. Uuden ajan alussa suorittivat tuomioprovastille kuuluvat Raisiossa ja Ruskossa olevat Upalingon, Kauppilan, Luolalan ja Taimon tilat päivätyörahoja 6 äyristä — 1 2/2 markkaan, joista rahoista kolmen viimemainitun tilan olivat Skarpakullaan tehtäväin päivätöitten lunastusta.[803] Luultavaa on myöskin, että ne päivätyöt, joita useat Turun tuomiokirkon tilat Kustaa Vaasan hallitusaikana olivat velvolliset suorittamaan, olivat keskiaikaista alkuperää.[804]

Lähteistämme ei ilmene, oliko seurakuntalaisten jo keskiaikana suoritettava pappiloihin maanviljelyspäivätöitä. Erään tiedon mukaan keskiajan lopulta oli lukkarin suoritettava papille 7 päivätyötä vuodessa.[805]

Päivätöistä keskiajan aatelin yksityistiloilla ei ole suoranaisia tietoja. Koska kuitenkin uskonpuhdistusajan alkupuolella päivätöitä mainitaan monella aatelistilalla ja kun päivätöitä todistettavasti varsin laajassa mitassa käytettiin suurimmissa kruununkartanoissa kuten piispankartanoissakin jo 1300-luvulla, on samanlainen järjestelmä keskiajan loppupuolella varmaan ollut käytännössä suuremmilla aatelistiloillakin. Mitä muuten näitten tilain päivätöihin tulee, niin näyttävät tavat uuden ajan alussa kaikkialla olleen samat. Aatelisten sekä kuninkaan perintö- ja omain tilain lampuotien päivätyömäärät olivat 8-12 päivään vuodessa; Suitian kartanon lampuotien 12 päivätyöstä vähän myöhemmällä ajalla oli 6 varsinaista "vuotuista päivätyötä" ja 6 "apupäivätyötä", jotka viimemainitut tehtiin kartanon ruuassa.[806]

3. LINNAN PÄIVÄTYÖT.

Suurimmat päivätöitten käyttäjät keskiajalla olivat kuitenkin kruunun päälinnat. Keskiajan loppupuolella ne olivat maamme tärkeimmät maatalouskeskukset ja niillä oli maanviljelystään varten käytettävänään kokonaisten linnaläänien päivätyöt.

Näistä linnain maataloudellisista päivätöistä, jotka ovat erotettavat linnain rakennusvelvollisuudesta, eivät keskiajan omat asiakirjat paljoa puhu. V. 1347 mainitaan Viipurin pitäjästä maksetuksi linnaan nauta työn lunastukseksi.[807] Ahvenanmaalla esiintyy kruunulle suoritettava työvero jo v:n 1413 tileissä. Lounais-Suomessa tämä työvelvollisuus järjestettiin Eerik Pommerilaisen Suomessa käydessä (1407) kuninkaan ja Turun läänin rahvaan sopimuksella, joka v. 1419 määrättiin edelleenkin noudatettavaksi.[808] Kuningas Kaarle Knuutinpojan kirjeellä v. 1450 järjestettiin Turun läänin päivätyöt siten, että kuudesta linnan lähipitäjästä oli kunkin talonpojan tehtävä 8 juhtapäivätyötä karjakartanoon ja lisäksi 4 kuormaa halkoja linnaan, mutta muiden pitäjäin oli toimitettava linnaan kultakin 40 savulta yksi vuosityömies, eikä rahaa ollut enään otettava työn sijasta.[809]

Näistä asiakirjoista selvästi nähdään, että päivätöitä keskiajan linnoihin tehtiin myöskin maanviljelyksen vuoksi. Vaikkeivät asiakirjat näiden päivätöiden syntymä-aikaa ja -tapaa tarkemmin valaisekaan, niin jo se seikka, että keskuslinnat todennäköisesti ovat perustetut vanhempain kartanoiden yhteyteen ja että yleensä sellaisissa kartanoissa päivätyöt olivat käytännössä jo 1300-luvulla, tekee luultavaksi, että päälinnainkin maanviljelyspäivätyöt ovat peräisin 1300-luvulta.

Päivätyövelvollisuuden alaisia olivat keskiajan päättyessä kaikki linnaläänit. Velvollisuuden perusteet olivat eri maakunnissa erilaiset. Ahvenanmaalla suoritti jokainen savu 12 päivätyötä. V.-Suomessa suoritettiin päivätyöt täysiveroittain ja savuittain, Turun lähellä olevissa pitäjissä 5 päivätyötä täysiverolta. Myöskin Raaseporin läänissä, Porvoon läänissä ja Savossa päivätyöt suoritettiin täysiveroittain, ensinmainitussa läänissä kultakin täysiverolta 2 "laillista päivätyötä", vaan 1540-luvulla 3, Porvoon läänissä nähtävästi sama verta ja Savossa 12 "laillista päivätyötä". Viipurin läänissä suoritti kukin savu eli mies 6 (Uudellakirkolla 5) päivätyötä. Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa, jotka alkuaan olivat samaa veroaluetta, oli päivätyövelvollisuus suoritettava jousittain; jousen määrä oli 3 päivätyötä. Ala-Satakunnassa ja Pohjanmaalla taas oli päivätöiden alkuperäisenä perusteena miesluku, Satakunnassa 3 päivätyötä kultakin talolliselta.[810] Työvelvollisuus siis yleensä perustui mies- eli talolukuun.

Suoritettavain päivätöiden lukumäärä vaihteli eri maakunnissa osittain siitä syystä, että velvollisuuden perusteet olivat erilaisia, osittain siitä syystä, että toisilla maakunnilla oli raskaampi taakka kannettavanaan. Yleensä ei päivätyörasitus kuitenkaan ollut suuri, sillä vielä 1530-luvulla oli tämänlaatuinen päivätyö yleensä lunastettavissa 1 vanhalla äyrityisellä.

Keskiajan linnat eivät voineet käyttää kaikkia laillisia päivätöitänsä eikä laajain linnaläänien perukoilta olisi ollut mahdollistakaan niitä luonnossa suorittaa. Missä päivätöitä luonnossa tehtiin, teki niitä tavallisesti vain linnan lähin ympäristö. Ahvenanmaalla kävi työssä vain Sundin pitäjä ja osa Saltvikin pitäjää. Turun linnaan tekivät päivätöitä v:n 1450 määräyksen mukaan ainoastaan Räntamäen, Raision, Ruskon, Kaarinan, Liedon ja Piikkiön pitäjät; 1530-luvulla mainitaan Piikkiön sijasta Rymättylä, mutta 1500-luvun lopulla jälleen Piikkiö ja Paimiokin päivätyön tekijöinä. Raaseporin tarpeeseen riittivät Karjan pitäjän päivätyöt, Kokemäenkartano tuli toimeen Kokemäen, Euran, Köyliön sekä 1 Eurajoen ja 3 Ulvilan neljänneskunnan päivätöillä. Hämeessä teki päivätöitä ainoastaan Hattulan kihlakunta. Viipurin linnan päivätöitä suorittivat luultavasti ainoastaan Viipurin, Säkkijärven, Lappeen ja Taipaleen pitäjät. Savonlinnan "laillisia päivätöitä" suoritti ainoastaan Sääminki täyden määrän (12 pt täysiverolta) sekä Rantasalmen 2 ja Juvan 2 neljänneskuntaa puolet määrää (6 pt täysiverolta).

Muualta linnalääneistä lunastettiin päivätyöt raha- ja tavaramaksuilla. Rahalunastus oli v:n 1451 tilien mukaan yleinen Raaseporin läänissä; sitä maksettiin v. 1540 12 killinkiä 3 päivätyöltä, siis äyrityinen päivätyöltä (äyrityinen = 4 killinkiä). Porvoon läänissä maksettiin uuden ajan alussa työrahoja täysiverolta 9 killinkiä. Hämeessä laskettiin kolmen päivätyön lunastukseksi 5 äyrityistä, Varsinais-Suomessa v. 1540 täysiveron päivätyömaksuksi 1 1/2 äyriä, mikä summa muutamaa vuotta myöhemmin nostettiin 5 äyriksi. Vallitsevana päivätyön hintana keskiajan lopulla oli kuten sanottu 1 äyrityinen.

Veroesineet taas, joilla päivätöitä keskiajan lopulla lunastettiin, olivat jos jonkinlaisia: Turun läänissä "työruis", "työmaltaat", "työvoi", "työkalat", "työturskat" (meripitäjissä), Ala-Satakunnassa voi (72 leiv. kultakin talolliselta), Ylä-Satakunnassa "päivätyöhauit" (jokaiselta jouselta 6 naulaa); Hämeessä maksettiin jouselta 2 karpiota ohria, Viipurin läänissä Äyräpään kihlakunnassa 1 kyyn. palttinaa päivätyöltä,[811] Savossa täysiverolta syli halkoja tai leiviskä "viikkokaloja". Keskiajan kirjavat verotavat näkyivät tässäkin.

Kuten muutkin verot keskiajalla niin päivätyötkin ja niiden verovastikkeet yleensä suoritettiin verokunnittain. Turun läänissä kruunu vielä keskiajan lopulla vaati boleilta määrätyn tasaisen summan rahaa, mistä 1 1/2, mistä 2, mistä 5 markkaa, tai 1 1/2, 2, 3, 4 puntaa rukiita tai ohria verokunnalta.

Joskus oli sopimus veron suorittamisesta tehty koko pitäjän kanssa. Kun Laitilassa kukin verokanta maksoi 14 äyriä, mutta koko pitäjä 7 mk, ja Lapissa kukin verokunta 2 1/2 mk 4 äyrityistä, mutta koko pitäjä yhteensä 8 mk, niin ilmeisesti oli vero ensin laskettu koko pitäjälle ja vasta sitten tasattu verokuntain kesken. Muuallakin pitäjät olivat tällä alalla verokokonaisuuksia, sillä yleensä suorittivat saman pitäjän verokunnat samansuuruiset päivätyölunastukset. Yksinäisenä poikkeuksena säännöstä oli Sauvon pitäjä, jonka verokunnat suorittivat erisuuruisia työveroja. Satakunnan vanhimpain tilikirjain mukaan suoritettiin Ylä-Satakunnan päivätyöhauit pitäjittäin, 48 leiv. pitäjältä.[812] V:n 1451 tilien mukaan suorittivat verokunnat yli koko Raaseporin läänin samansuuruisen päivätyölunastuksen (erfuodespeningar): 20 äyriä 4 äyrityistä.[813]

Verokunnan keskuudessa velvollisuus jaettiin veronalaisille tavallisten veroperusteiden mukaan. Mutta harvinaisempiakin tapoja käytettiin. Nousiaisissa, Lemussa, Mynämäellä, Vehmaalla ja Laitilassa perittiin työrahat siten, että kultakin pääveron markalta maksettiin lisäksi 1 äyrityinen (Laitilassa 9 penninkiä). Lapin pitäjässä saatiin työrahat kokoon siten, että verokuntamiehet ottivat kultakin täysiverolta 1 äyrin ja siten saaduista varoista maksoivat linnaan vietävän karjan, päivätyömaksun ja erinäisiä verokulunkeja. Oli oikea mullistus tällä alalla, kun nämä mutkalliset maksutavat v:n 1540 verouudistuksessa hävisivät ja muutettiin yhdenmukaiseksi rahalunastukseksi, kultakin täysiverolta 1 1/2, myöhemmin 5 äyriä.[814]

Mutta seuratkaamme jo niitäkin, joiden tuli suorittaa päivätyönsä linnan niityillä ja vainioilla. Eräs asiakirja, vaikka onkin sangen myöhäinen (v:lta 1598), antaa hauskoja viittauksia siitä, miten päivätöitä Turun linnaan suoritettiin luultavasti varhaisesta keskiajasta saakka.[815] Siinä näet kerrotaan, että Maarian, Raision, Ruskon ja Liedon talonpojat suorittivat päivätöitään Turun linnan "suureen karjakartanoon" siten, että kukin täysiverollinen viljeli 1 tynnörinalan peltoa. Samoin oli Piikkiön, Kaarinan ja Paimion talonpoikain viljeltävä linnaan kuuluvan Heikkilän kartanon vainiota, kunkin täysiveron 1 tynnörinala. Asiakirjassa ilmoitetaan, että suuret osat mainittuja kartanoiden vainioita olivat joutuneet autioiksi ja viljelemättömiksi siitä syystä, että kruunu oli läänitysten ja verotalojen autioitumisen kautta menettänyt päivätöitä; niinpä oli suuren karjakartanon vainiossa 53 miehen osaa eli 53 tynnörinmaata ja Heikkilän vainiossa 77 1/2 miehen osaa eli 77 1/2 tynnörinalaa autiona.

Jos päivätöitä olisi vain ylipäisesti tehty linnaan ja niitä käytetty sen mukaan, kuinka linnan haltija kulloinkin määräsi tai katsoi tarvittavan, ei tietystikään noin säännöllistä autioalaa linnan vainiossa olisi ilmestynyt. Nähtävästi oli siis kullakin veronalaisella linnan vainiossa määrätyssä paikassa oma pysyvä tarkoin määrätty osansa, joka jäi autioksi, ellei viljelijä saapunut velvollisuuttansa täyttämään. Luultavasti vielä saman pitäjän tai verokunnan viljelysosat olivat linnan vainioilla sopivasti yhdistetyt ja ryhmitetyt, koskapa asiakirjassa puhutaan Heikkilän vainiossa olevasta Kakskerran saarelaisten osasta ikäänkuin jostakin kokonaisuudesta. Tällainen viljelystapa vaati juhtapäivätöitä, jollaisia v:n 1450 määräysten mukaan Turun linnaan suoritettiinkin. Sitävastoin ei päivätöitten luvun tarvinnut olla suuri. Työ varmaankin suoritettiin kollektivisesti, mutta talonpojat jättivät kyntämättä ja korjaamatta sellaisen osan, jonka puolesta ei yhteiseen työhön otettu osaa. Tällä tavoin talonpojat linnan vainiolla suorittivat viljelysvelvollisuutensa samanlaiseen tapaan, joka oli vallalla talonpoikain kotikylissäkin.

Raaseporin linnaan suorittivat Karjan pitäjän miehet päivätyönsä luonnossa. Linnan vanhoissa tileissä on siitä säilynyt yksityispiirteitä, joista nähdään, että työmaana olivat pääasiallisesti linnan kaksi vainiota ja että työ suoritettiin verokunnittain, niin että saman bolin puolesta oltiin samanaikaisesti työssä ja samanlaatuisessa työssä. Tavallisesti tekivät veronalaiset yhden hevospäivätyön, joka luettiin kahdeksi päivätyöksi, ja yhden jalkapäivätyön.[816]

Hämeenlinnassa hoidettiin veropäivätöillä linnan lähellä olevat Saaristen ja Ojoisten karjakartanoiden kaksijakoiset vainiot sekä linnan niityt. V:n 1547 tileissä on säilynyt hauska kaavake, jonka mukaan kesätyöt täällä suoritettiin kollektivisesti pitäjittäin määrätyssä järjestyksessä. Ensin saapui Janakkala tekemään kevätkynnön, sitten Renko kertasi ja kylvi herneet ja pavut, Lehijärvi saapui niittämään linnan niityt ja Mäskälä leikkasi rukiin, minkä jälkeen Hattula toimitti syyskynnön ja -kylvön. Näihin töihin kului n. 2 000 päivätyötä; jäljellä olevat n. 1 000 päivätyötä käytettiin lannanajoon ja -levittämiseen y.m.s.[817]

Puiminen oli Hämeenlinnassa järjestetty siten, että eri pitäjistä, luultavasti kiertojärjestyksessä, tuli pitemmäksi ajaksi puimatyöhön joukko miehiä, jotka saivat palkan kotonaolevilta jousilta. V. 1547 oli sillä tavoin Asikkalan puolesta 20 miestä 36 päivää linnan puimatyössä, ja vielä 1583 tuomittiin Lopella kaikille niille, jotka olivat puineet riihiä ja tehneet alinomaistyötä (alinåmaisarbete) linnan karjakartanossa, palkkansa muilta verollisilta.[818]

Viipurin linnaan suoritettavain päivätöittensä sijasta Viipurin piirin pitäjän verolliset vetivät linnaan halkoja, kantoivat ne ylös ja pitivät kunnossa linnan ankeriaisarkut.[819]

Paitsi edelläkerrottuja säännöllisiä päivätöitä, joita usein nimitettiin laillisiksi päivätöiksi, oli talonpoikain uuden ajan alussa toisissa lääneissä tehtävä vielä eri tarkoituksiin lisäpäivätöitä tai erikseen ne lunastettava. Ala-Satakunnassa tuli neljänneskunnittain Kokemäen, Huittisten, Loimaan ja Euran pitäjäin, Köyliön kappelin ja 3 Ulvilan pitäjän neljänneskunnan "vetää nuottaa kartanon tarpeeksi omine nuottineen niin usein kuin heille sanotaan", mutta koko muusta Satakunnasta suoritettiin sen sijasta nuotanvetohaukia, koko Ylä-Satakunnassa 5 leiv. neljänneskunnalta, Ala-Satakunnassa epätasaisempia määriä. Savonlinnan läänissä vaadittiin kultakin täysiverolta 4 ja puoliverolta 2 apupäivätyötä.[820]

Erään veroselityksen mukaan oli Säämingin kolmen neljänneksen velvollisuutena omine halkoineen ja kustannuksineen puida linnan molempain karjakartanoiden vilja ja Säämingin neljännen neljänneksen hoitaa Venäjän rajalla oleva Peltosalon niitty. Myöskin linnan kaskenpoltto, jota varten Pellosniemen neljänneskuntain oli toimitettava linnaan 2 "kahdeksan viikon kaskitalonpoikaa", on parhaiten luettava tähän päivätyöryhmään.[821]

4. RAKENNUSVELVOLLISUUS.

Rakennusvelvollisuus, sekä seurakuntalaisten että lampuotien ja kruunun verollisten, on jo varhaisella keskiajalla juurtunut rasitus.

Pappilan rakentaminen oli V.-Suomen Uudellakirkolla jo v. 1411 jaettu neljänneskuntain kesken siten, että kullakin neljänneskunnalla oli rakennettavanaan määrätyt huoneet.[822] Meillä ei ole keskiajalta samanlaisia todisteita muilta seuduilta, mutta kun uudempina aikoina sellainen alkuinen rakennusvelvollisuus oli vallitsevana lukuisissa vanhoissa seurakunnissa, on hyvin luultavaa, että niissä on keskiajan tapa jatkunut. Samaa on myöskin sanottava kirkkojen rakentamisvelvollisuudesta.[823]

Lampuotien rakennusvelvollisuutta mainitaan Pyhäjoen kruununkartanon alustalaisten veroja koskevassa v. 1447 tuomiossa. Kun useassa vanhassa kruununkartanossa oli torneja ja muita varustuksia, on luultavaa, ettei niitä rakennettu eikä ylläpidetty ilman lampuotien työtä, vaikkei siitä olekaan suoranaisempia todistuksia kuin ne rauniot, jotka vielä niiden paikkoja merkkivät.

Suurten päälinnain rakentaminen on jo ensi ajoista saakka asiakirjainkin todistuksen mukaan ollut verollisten suoritettava. Sitä mainitaan yleisenä verovelvollisuutena Turun, Hämeen ja Viipurin linnoja koskevassa luovutuskirjassa v:lta 1340.[824]

Kustaa Vaasan hallitusajan tilikirjoissa on viittauksia siitä, miten tämä rakennusvelvollisuus oli keskiajalla järjestetty. Hämeessä oli kunkin kihlakunnan rakennettavana määrätty osa linnaa sekä Ojoisten ja Saaristen karjakartanoiden rakennuksia. Viimemainitut rakennukset olivat kussakin kihlakunnassa taas jaetut eri pitäjäin kesken, ja siitä päättäen, että v. 1547 kaikkia Ylisen kihlakunnan neljänneskuntia sakotettiin linnan kattojen korjauksen laiminlyömisestä, olivat varmaan pitäjät ja neljänneskunnat vastuunalaiset kukin määrätystä osastaan linnan rakennuksiakin.[825]

Samanlaista järjestystä noudatettiin myös Viipurin linnan rakentamisessa. Kun v. 1548 Viipurin linnassa rakennettiin kalahuoneen ja nostosillan välistä hirsisiltaa, "havaittiin kaupungin muistikirjasta (stadzens tänckebok), että Muolan ja Hanttulan piti rakentaa".[826]

Turun linnan rakennuksia varten pitäjät maksoivat linnanrakennusrahoja sen mukaan kuin linnanvouti vaati; v. 1538 maksoivat useimmat pitäjät 8, jotkut 10, jotkut pienet pitäjät 2-7 mk. Paraisten, Kemiön ja Nauvon pitäjät maksoivat sen lisäksi eri maksun laivasillan rakentamisesta.[827] Nähtävästi tämän järjestelmän takana oli vanhempi pitäjäin ja verokuntain kesken jaettu rakennusvelvollisuus.

5. "SOTKEN SAVEA, TEEN TIILIÄ."

Linnanrakennusvelvollisuus tuotti talonpojille raskaan ja ikävän lisätyön: savityön. Vielä uskonpuhdistusajan alussa tiilisavi valmistettiin sotkemalla, ja tiilityöhön tarvittiin uskomattoman paljon päivätöitä. Muuraustyössä taas tarvittiin kokeneitten muurimestarien apua ja sekin niinkuin kaikki linnatyö tuli tietysti talonpoikain kustannettavaksi.

Hämeessä oli vanhimpain verokirjain mukaan kunkin koukun vastattava 6 savityöpäivästä; veroperuste oli siis toinen savi- kuin maanviljelyspäivätöissä. Suurin osa Hämettä suoritti tämän veronsa neljänneskunnittain kannetulla ohra-, hauki-, voi-, humala- tai ruokakalamaksulla kirvesmiesten ja savityön edestä ja erityisellä muurimestarimaksulla, jota meni 1 1/2 äyriä koukulta tai määrätty erä ohria tai humaloita neljänneskunnalta. Luonnossa suorittivat savityön ainoastaan Hattulan kihlakunnan pitäjät, paitsi Hattulaa, jonka sijasta Kalvoila sai käydä sotkemassa savea linnan "tiilisalissa"; muitakin pitäjiä tavataan toisinaan tässä työssä, joka siten osittain vuorotteli eri pitäjäin kesken. Työ suoritettiin neljäskunnittain, siten että esim. 11-koukkuinen neljäskunta piti miestä savityössä 66 päivää eli 11 viikkoa.[828]

Raaseporin läänissä suoritettiin ennen kerrottujen "laillisten päivätöitten" lisäksi päivätyö pari muurimestarin työtä varten.[829] Koska nämä jälkimäiset päivätyöt suoritettiin saman perusteen (täysiveron) mukaan kuin ensiksi mainitutkin, ei niitä linnan myöhemmissä tileissä aina erotettu.

6. "PITKIÄTYÖMIEHIÄ".

Muutamissa keskiajan linnoissa oli linnan palveluksessa n.s. pitkiätyömiehiä (långarbetskarlar). Ne olivat talonpoikain koko vuodeksi tai määrätyksi työkaudeksi linnan palvelukseen palkkaamia kirvesmiehiä tai muita työntekijöitä. Tällä alkuisella tavalla hankittiin keskiajalla linnoihin tarpeellinen palvelus- ja työväki.

Tätä mielenkiintoista työlaitosta selvästi tarkoittaa Turun linnan työveroja koskeva v:n 1450 asiakirja määrätessään, että niistä pitäjistä, jotka eivät muita päivätöitä luonnossa suorittaneet, oli jokaisen 40 savun toimitettava mies linnan työhön vuodessa.[830] Myöhemmin ei näitä vuosityömiehiä Turun linnassa kumminkaan tavata.

Raaseporin läänissä tuli uuden ajan alussa jokaisen pitäjän muitten työverojensa lisäksi pitää kirvesmiestä linnan palveluksessa Valpurista (toisinnon mukaan Filippon ja Jaakobin päivästä) Martinpäivään saakka, siis kesä-puolen vuotta. Ellei sellaista miestä linnassa tarvittu, maksettiin kruunulle 2 killinkiä (= l/2 äyriä) joka mieheltä "kirvesmiesrahoja".[831]

Viipurin läänissä oli jokaisen neljänneskunnan (= 30 täysiveron) pidettävä miestä linnan työssä ympäri vuoden. Miehen palkkaamiseksi maksoi jokainen täysivero pannin rukiita toisen maltaita, millä viljalla neljänneskunnan pitkätyömies piti itsensä ruuassa ja vaatteessa. Säkjärvi, Virolahti ja Vehkalahti eivät näy tätä veroa maksaneen. V. 1546 lakkasi tämä vanha järjestelmä Viipurin linnassa; sinne otettiin silloin omia renkejä ja entisten pitkäintyömiesten palkkapannit vietiin kruunulle.[832]

Savonlinnassakin oli pitkiätyömiehiä. Savossakin oli jokaisen neljamieskunnan pidettävä linnan palveluksessa miehensä Ristinpäivästä keväällä Ristinpäivään syksyllä s.o. noin 18 viikkoa; kun Savossa neljänneskuntia oli 20, oli siis pitkiätyömiehiäkin 20.[833] Myöhemmän tiedon mukaan oli jokaisen neljänneskunnan Savossa pidettävä linnan työssä 2 (Säämingissä 1) "kahdenkymmenen viikon talonpoikaa", 2 (Pellosniemessä 3) "kuuden viikon talonpoikaa", minkä lisäksi Pellosniemen ja Visulahden oli suoritettava hiilenpolttoa linnalle erityisen säännön mukaan ja päällepäätteeksi Rantasalmen ja Juvan 8 neljänneskunnan vuosittain poltettava linnan kalkkiuunissa 2 uunia kalkkia.[834]

Savon päivätyöjärjestelmä oli erinomaisen laaja. Tässä etäisessä rajamaakunnassa kruunu nähtävästi tarvitsi paljon työvoimia eivätkä verolliset näytä olleen halukkaita vaihtamaan päivätöitä rahamaksuun tai muihin veroesineisiin. Se suunnaton päivätyömäärä, mikä Savonlinnassa kulutettiin 1500-luvun puolivälissä, oli nähtävästi vain perintöä linnan rakennusajalta ja vieläkin varhaisemmista oloista.

Kuten olemme nähneet, oli näitä päivätöitä usean laatuisia: (1) lailliset päivätyöt, joita kukin täysivero suoritti 12, olivat vanhoja maataloudellisia päivätöitä; (2) apupäivätyöt, kultakin täysiverolta 4, joihin olemme lukeneet riihipäivätyöt; (3) pitkättyömiehet, joiden työhön luemme myöskin hiilenpolton ja kalkinpolton. Tähän tulee vielä lisäksi (4) jauhatustalonpojat (Male böndher eller Stampeböndher), joita kunkin kymmenysmiehen tuli lähettää nimismiestaloon 6-36 päivätyötä varten, sekä (5) nimismiespäivätyöt, joita kunkin täysiveron tuli suorittaa nimismiehelle 2 ja kunkin puoliveron yksi niinikään nimismiehelle. Molempia viimeksimainittuja päivätöitä, joiden tarkoitus kaiketi oli käräjäkestitysten varustaminen ja nimismiehen talon viljeleminen, mainitaan 1500-luvun keskivaiheilla jo vanhoiksi veroiksi.[835]

7. AJOVEROT.

Emme vieläkään ole päässeet keskiajan työlistan päähän. Jäljellä ovat ajoverot s.o. rakennustarpeiden, kuten hirsien, lautain, tuohien, kivien, kalkin hankinta ja kuljetus verottajalle. Myöskin sellaisten tarveaineiden kuin halkojen, sysien ja olkienkin hankinta kuuluu oikeittain tähän veroryhmään. Kuljetusvaivan vuoksi niitä jo keskiajalla kutsuttiin ajoiksi tai ajoveroiksi (akse, okar), jota nimitystä jo Helsinglannin laissa käytetään kirkon rakennusaineitten hankinnasta.

1500-luvun oloista päättäen kuului muutamain vanhain suurkartanoitten lampuotien velvollisuuksiin ajoveroja. Kuusiston lampuodit maksoivat piispankartanoon m.m. hiiliä ja halkoja.[836] Ruonan kartanon lampuotien tuli kunkin toimittaa kartanoon 2 verohirttä, kuorma aidaksia ja 1/2 katiskaa.[837]

Kruunun linnoihin suoritettiin keskiajalla varmaan paljon ja monenlaisia ajoveroja. Raaseporin läänissä suoritettiin v:n 1451 tilien mukaan melkoinen rahavero ajojen lunastukseksi. Keskiajan ajoverojen laadusta saadaan tarkempia tietoja Kustaa Vaasan hallitusajan tilikirjoista. Niiden mukaan ajoverot olivat suurimmassa osassa Suomea pääasiallisesti samaan tapaan järjestetyt, vaikka eri linnain olojen ja tarpeen mukaan lukuisia pieniä poikkeuksia tehtiin. Ajojen laadut ja määrät näkyvät seuraavasta asetelmasta:

Ahv.maa Turun l. Hämeen l. Raasep.l. PL VL Savonl.l. Verokpl (savu) (er. per.) (nelj.k.) (verok.) (tv.) (tv.) (nelj.k.)

hirsiä kpl 1 maks. 5 1 1 1 12 lautoja " 1 " 10 2 — — 40 tuohta, levyä — " 9-10 400 30 — 1500 kantam. kiviä, syltä — — — — maks. — maks. kalkkia, tnr — — 1 — — — 1 halk., syltä 2 kuor. maks. 2 2 — 3 1/2 maks. hiiliä, tnr 2 — — — — — — niiniä, naul — — — 14 7 4-10 1 hamppua, naul — — — 7 7 — 20 köysiä, kpl — — — — — — 12 tervaa, tnr — — — — maks. maks. 1

Ahvenanmaan ajoveroista on jo ennen tehty selvää.

Turun läänissä oli uuden ajan alussa jäljellä vain muutamia ajoja. Yleisesti suoritettiin läänissä vain halkoja, joita maksettiin missä savun, missä täysiveron eli miesluvun mukaan. Hirsiä ja lautoja saatiin enään vain Pöytyältä, tuohta ainoastaan Teijon verokunnasta Perniöstä — varmaan viimeisinä jätteinä muinoin yleisemmästä verosta.

Hämeen läänin monimutkaiset työ- ja ajoverot uuden ajan alussa ovat kauan olleet kameralistien kauhistuksena. Pohjaltaan ei asia Hämeessä ollut sen kummempi kuin muuallakaan. Työverot olivat yleensä samat kuin muualla, mutta kun ainoastaan linnan lähimmät ympäristöt niitä suorittivat työllä ja ajoilla ja muut seudut niitä lunastivat rahalla tai erilaisilla verotavaroilla, seurasi siitä näennäisesti selviämätön vyyhti. Mitä erikseen ajoveroihin tulee, niin hirsiä ja lautoja suoritti luonnossa ainoastaan 3 Hattulan kihlakunnan pitäjää; muilta seuduilta maksettiin lunastukseksi rahaa (koukulta 1 äyri) tai ohria, haukia, ruokakalaa, voita tai humaloita. Tuohia maksoi luonnossa neljä Sääksmäen ja neljä Hattulan klk:n pitäjää; muualta tuli rahaa (1/2 äyriä koukulta) tai ohria tai voita. Kalkkia maksoi 8 Hämeenlinnan lähipitäjää. Tiilihalkoja vedättivät 4 Sääksmäen ja 4 Hattulan klk:n pitäjää; muualta maksettiin rahaa (18 penninkiä koukulta), haukia tai lahnoja. Hattulan pitäjä oli vapautettu hirsien, lautain, tuohien ja tiilipuiden vedätyksestä sekä muurimestarin palkkauksesta ja "rekirahoistakin", koska sen tuli vedättää hieta linnan muuraukseen.[837]

Raaseporin läänissä maksoi v. 1451 jokainen verokunta ajorahoja (aksepeningar) 2 mk 8 killinkiä. Uuden ajan alussa suoritettiin ajot luonnossa samalla säännöllisellä tavalla kaikissa verokunnissa.

Porvoon läänissä lunastettiin kivien vedätys 2 (Pyhtäällä 4) killingin maksulla täysiverolta. Tervaa maksoi jokainen neljänneskunta 1/2 tnr.[839]

Viipurin läänissä suorittivat hirsiä ainoastaan Viipurin, Säkjärven, Lappeen ja Taipaleen pitäjät. Samoista pitäjistä suoritettiin verohalkoja 1 syli täysiverolta, Lappeen ja Taipaleen pitäjistä tehtiin täysiverolta 1/2 syltä tiilihalkoja ja samoista pitäjistä ynnä Viipurin pitäjästä 2 kuormaa hiilipuita. Sitäpaitsi suoritettiin koko läänistä nimismiesverossa kultakin savulta kuorma halkoja, mikä velvollisuus tavallisesti oli järjestetty niin, että muutamat neljänneskunnat sen maksoivat rahassa (3 killinkiä savulta), mutta yksi neljänneskunta suoritti halot (ja oljet) nimismiestaloon käräjäin ja kestitysten pitämistä varten. Niiniä maksoivat luonnossa ainoastaan Virolahden ja Vehkalahden pitäjät: muualla läänissä tämä vero lunastettiin 1 killingin maksulla täysiverolta. Tervaa maksoivat Virolahti ja Vehkalahti 6 naulaa täysiverolta; Lapveden, Taipaleen, Muolan ja Hanttulan pitäjät suorittivat neljänneskunnilta 1/2 tnr.

Savossa suoritti kuusitoista neljänneskuntaa kukin 12 hirttä ja 40 lautaa ja neljä neljänneskuntaa kukin puolet näistä määristä. Halkoja suorittivat muut pitäjät paitsi Sääminki täysiverolta 1 sylen. Kivisyliä, jotka olivat mitaltaan halkosylen kokoisia, suorittivat Pellosniemen ja Visulahden pitäjät sylen kultakin 4 täysiverolta.

XIII. KESKIAJAN VIRKAMIEHIÄ.

1. LÄÄNINMIEHET JA LINNANVOUDIT.

Keskiajan johtavia kruununvirkamiehiä Suomessa ovat olleet linnanvoudit. Mutta kun linnanvoutien viran on katsottava varsinaisesti syntyneen vasta päälinnain perustamisen yhteydessä, tulee vastattavaksi kysymys, miten virkamieslaitos täällä on ollut järjestetty varhaisimmalla keskiajalla, ennen linnahallinnon muodostumista.

Ennenkuin lähdemme tähän kysymykseen vastaamaan, mainittakoon pari sanaa eräästä Ruotsissa ja Tanskassa varhaisimpana keskiaikana ilmenevästä hallintoseikasta.

Ruotsin tärkein paikallinen viranomainen mainittuna aikana oli nimismies, tunnettu m.m. ruotsalaisella nimellä "länsman", "soknare" ja latinankielisellä nimellä "exactor, exactor regius".[840] Mutta on tarkoin huomattava, ettei se nimismies, jota Ruotsissa tällä nimellä kutsuttiin, ollut samanlainen virkamies kuin nimismies myöhemmällä keskiajalla ja uuden ajan alussa. Maakuntalakien aikana nimismies Göötanmaissa "lænsman", "konungsbryti", "konungsbryti i Upsala bo" ja "konungs soknare" Vestmanlannissa "husabyman" nimisenä kuninkaan palvelusmiehenä hoiti hänelle uskottua kuninkaan kartanoa ja toimi kuninkaan yleisvirkamiehenä piirissään. Vaikkei lähteistä näy, oliko Sveanmaan "lænsman" alkuaan kuninkaankartanon hoitaja, niin näkyy kumminkin se, että hän täälläkin oli aikaisin tunnettu varsinainen virkamies, jolla oli mitä monipuolisimmat tehtävät.[841]

Erinomaisen selvänä esiintyy vastaava laitos muinaisessa Tanskassa. "Brytiæ" yksityisoikeudessa merkitsi osa-asukasta tai yhtiömiestä, joka yhdessä toisen kanssa harjoitti maanviljelystä tai otti hoitaakseen toisen maata ja karjaa. Kuninkaatkin käyttivät edukseen samaa järjestelmää, ja Tanskan vanhoissa asiakirjoissa usein mainitaan "Konungs brytiæ". Nämä kuninkaan maan viljelijät olivat samalla kuninkaan virkamiehiä. Tanskan vanhimmissa laeissa mainitaan useasti kuninkaan "Umbudsman" eli "exactor" nimellä kutsutun virkamiehen asunnoksi suorastaan kuninkaan kartano.[842] Siis ilmeisesti sama laitos, jota Göötanmaan "konungsbryti" tarkoittaa.

Suomessakin esiintyy parissa 1300-luvun asiakirjassa exactor ja exactor regius niminen viranomainen.[843] Tämän nimityksen ruotsinkieliseksi vastineeksi on katsottu nimitystä "länsman".[844] Itse asiakirjat eivät kumminkaan oikeuta meitä pitämään exactor nimellä kutsuttua viranomaista tavallisena, keskiajan lopulta ja uuden ajan alulta tunnettuna nimismiehenä. Kumpikin täällä mainittu exactor näyttää olleen kokonaisen pikkumaakunnan virkamies. Kumpikin olivat sinettimiehiä. arvattavasti siis rälssimiehiä, toinen lisäksi tuomarina esiintyvä. Missään tapauksessa he eivät ole verrattavia myöhemmän keskiajan talonpoikaisiin nimismiehiin.

Yhtäläisyys Ruotsin ja Tanskan alkuperäisten "länsmanien", kuninkaan kartanoissa toimivain "brytien" kanssa sitävastoin on sattuva. Suomessakin kutsutaan exactoria nimenomaan "kuninkaan" virkamieheksi, joten hän varmaankin on ollut välittömässä suhteessa kuninkaaseen. Suomessakin on varhaisella keskiajalla useita melkoisia kuninkaan tai kruunun kartanoita, joita kuninkaan oli vaikea omakohtaisesti hoitaa; niissä jos missä olivat eri hoitajat tarpeelliset. Vanhemmalla keskiajalla oli täällä käytännössä aluejako pikku maakuntiin ja erityisesti pieniin kartanolääneihin, jotka alueet ovat voineet olla näiden vanhain viranomaisten virkapiireinä.

Tätä käsitystä puoltaa lisäksi länsman nimityksen vanhin käyttö Suomessa. Tämä nimitys esiintyy ensimäisen kerran v. 1348 päivätyssä, Satakuntaa koskevassa asiakirjassa[845] ja sen jälkeen vasta 1400-luvun alulla. Mutta nuo aikaisemmat lääninmiehet eivät ole myöhempäin kaltaisia. V:n 1348 lääninmies oli kuninkaan oma virkamies, hänen luottamusmiehiään. joka voudin kanssa sai tehtäväkseen Ulvilan kaupungin oikeuksien valvomisen kaupungista muuttaneita kohtaan; myöhemmän keskiajan nimismiehet olivat alhaisia kansanvirkamiehiä, joille kuninkaat tuskin erityisiä luottamustoimia antoivat. Sattuu nyt vielä niin, että tiedetään Ulvilan kaupungin viimeistään 1300-luvun ensimäisinä vuosikymmeninä tulleen siirretyksi Ulvilassa olevan kruununkartanon (Isonkartanon, Storgården) maalle ja kartanonkin väen kuuluneen kaupunkilaisiin.[846] Todennäköisesti on Satakunnassa v. 1348 ollut kuninkaan "vouti" Kokemäenkartanossa ja muudan kuninkaan "länsman" Ulvilan Isonkartanon ja sen alaisen kaupungin erityinen lääninmies.

Samantapainen virkamiesten ryhmitys näyttää Satakunnassa olleen käytännössä vielä v. 1365, jolloin kuninkaan kirjeessä mainitaan "meidän voutejamme ja virkamiehiämme Satakunnassa".[847] Voudin ohella tässäkin mainitaan vielä toisia kuninkaan välittömästi käskettäviä virkamiehiä, joita tuskin voi pitää muina kuin kruununkartanoitten lääninmiehinä.

Vanhojen kruununkartanoitten alueita kutsuttiin myöhemmin yleisesti lääneiksi ("Ruonankartanon lääni" Sauvossa, "Kuninkaankartanon lääni" Perniössä, j.n.e.). Länsmanit Suomessa ovat luultavasti alkuaan olleet näiden läänien "läänin"- eli "läänitysmiehiä".

Myöskin tuota v. 1353 tuomittua salaperäistä Bendict Agghæson nimistä henkilöä pitäisimme tämäntapaisena virkamiehenä.[848] Virkamieheksi hänet ilmaisee hänen toimensa sakkojen perijänä; toiselta puolen hän oli välittömässä suhteessa kuninkaaseen, koskapa hänen rikoksiansa oli sekin, että hän oli pidättänyt kuninkaalle lähetettäviä muonavaroja. Tämäkin viranomainen oli läheisissä asioissa kuninkaankartanon kanssa.[849] Omasta ja vaimonsa (Aelisif) nimestä päättäen hän kuului ruotsalaiseen kansallisuuteen ja oli varmaan alhaissyntyinen, koskapa ei käyttänyt sinettiä. Arvatenkin on lääninmiehiä niinkuin läänejä ollut eriarvoisia.

Kruununkartanoita ja niiden läänejä hoitavat, kuningasta välittömästi palvelevat viranomaiset, joilla oli latinankielinen virkanimi "exactor" ja ruotsalainen "länsman", tämän mukaan maamme vanhimpia varsinaisia kruununvirkamiehiä.

Heidän virkatoimistaan emme paljoa tiedä. Kruununkartanon hoitamisen lisäksi niihin kaiketi kuului pääasiallisesti vain verojen kokoaminen tai vastaanottaminen niiltä pieniltä maakunta-alueilta, joissa kruununkartanot olivat. V. 1326 oli piispalla yksi ainoa nimismies koko Uuttamaata (luult. läntistä Uuttamaata) varten;[850] kruunu on voinut siinäkin noudattaa kirkon esimerkkiä. Kun varhaisimmalla keskiajalla maakunnilla ja pitäjillä oli kansanomaiset tuomarinsa, ei kruunun läänimiesten vaikutus arvatenkaan ulettunut varsin syvälle paikalliseen hallintoon.

Tämän aikuisen hallintolaitoksen sysäsi syrjään linnahallinto linnanvouteineen. Tämän hallinnon synty on yhteydessä päälinnain perustamisen kanssa. Koska päälinnat v. 1308 jo olivat olemassa, oli maamme hallinnon suuri muutos jo silloin tapahtunut.[851]

Vanhimmilla linnanpäälliköillä oli erilaisia virkanimiä, kuten lat. "aduocatus", "praefectus", "capitaneus". Viimemainittu nimitys lienee erityisesti sotilaspäällikön nimi, mutta kun samaa henkilöä joskus kutsutaan sekä "aduocatus" että "capitaneus" nimellä, eivät ne käytännössä näytä merkinneen jyrkästi erotettuja virkoja.[852] Suomen linnanvoutien asema oli kuitenkin kautta koko keskiajan hyvin eriarvoinen. Turun ja Viipurin linnain isännyydet olivat enimmäkseen Ruotsin valtakunnan mahtavimpain miesten hallussa, joiden asema oli valtiollisesti sangen itsenäinen. Usein näillä mahtavilla läänitysmiehillä oli hallussaan päälääninsä lisäksi pienempiä linnaläänejä, kuten Turun linnan päälliköllä Raaseporin lääni, Satakunta ja Ahvenanmaa.[853] Porvoon lääni näyttää pysyvämmin kuuluneen Viipurin linnan alueeseen. Toiselta puolen taas nähdään, että kaikki läänit saattoivat olla välittömästi kuninkaan alaisia, jolloin niiden linnanvoudit olivat kuninkaan suoranaisia palvelijoita ja suorittivat lääninsä veroja suoraan kuninkaalle Ruotsiin, jossa myöskin tekivät tilinsä. Epäilemättä on tämä järjestys alkuperäinen. Suomen linnat olivat kaikki alkuaan kuninkaan linnoja, niihin maksetut verot, yksin lahjaverotkin, olivat kuninkaan (kruunun) veroja. Linnanvouti oli veronmaksajan kannalta katsoen aina kuninkaan vouti, silloinkin kun hän oli kuninkaasta aivan riippumaton. Maamme keskiaikaisen linnahallinnon varsinaisena perusteena eivät siten olleet nuo vaihtelevat ja eriarvoiset linnanvoudit, vaan itse linnaläänit linnoineen, jotka kaikissa oloissa muodostivat pysyvän verotus- ja hallintopiirin, vaikka linnan isännyys kulkikin kädestä käteen.

Jo 1300-luvun alkupuolella asiakirjoissa useamman kerran mainitaan päälinnan voutien alaisia virkamiehiä.[854] Vaikkei näiden virkamiesten laadusta sen enempää puhuta, on luultavaa, ettei näillä nimityksillä tarkoiteta ainoastaan päävoutien sijaisia ja päälinnoissa olevia virkamiehiä, vaan myöskin päävoudeista riippuvia alueellisia virkamiehiä, alavouteja. Niitäkin näet jo nimenomaan mainitaan. Sellaisena esiintyy v. 1346 eräs Maskussa asuva Henrikki, "Danielin virkamies".[855] Tämä Daniel oli nähtävästi tunnettu Dan Niklinpoika, näihin aikoihin Turun linnan vouti. Hänen alaisensa Maskussa oleva virkamies ei varmaankaan ollut aivan halpa mies, koskapa käytti sinettiä. Seuraavana vuonna mainitaan eräs Esgerus Dan Niklinpojan "voutina" Kalandissa.[856] Tässä siis toinen, paikallinen, nimenomaan voudiksi kutsuttu virkamies, jonka virkapiirinä on muinainen Kaloinen eli myöhempi Vehmaan kihlakunta. Todennäköisesti siis jo 1300-luvun puolivälissä pohjoisen V.-Suomen kummassakin vanhassa piirissä, Kalandin ja Maskun-Mynämäen pitäjistöissä eli kihlakunnissa on toiminut erityisiä alavouteja, jotka olivat linnanvoudin alaisia veronkanto-virkamiehiä aivan samaan tapaan kuin myöhemmin kihlakunnissa toimivat maanvoudit.[857]

Vaikea on sanoa, kuinka näissä uusissa oloissa kruununkartanoitten voutilaitoksen kävi. Mahdollista on, että toisin paikoin vanhoista "lääninmiehistä" tuli linnanvouteja. Kun Ahvenanmaalla v. 1322 mainitaan "exactor", v. 1328 "aduocatus" ja v. 1381 ja sitten myöhemmin tavallinen linnanvouti,[858] niin näyttäisi luultavalta, että tässä sama vanha virka esiintyy vaihtelevilla nimillä ja että Ahvenanmaan kruununkartanon alkuperäisestä lääninmiehestä on tullut Kastelholman linnanvouti. Mahdollista myös on, että toisin paikoin lääninmiehen virka muodostui alavoudin viraksi.[859] Mutta useimmissa tapauksissa kaiketi vanha virka hävisi pois, ja kruununkartanot jäivät vain sellaisiksi ylimysten läänityksiksi tai kruunun sivuomistuksiksi, jollaisina ne myöhemmällä keskiajalla ja vielä uuden ajan alussa enimmäkseen esiintyvät.

2. MAANVOUDIT.

Keskiajan lopulla alavoudit eli "maanvoudit" maamme pesäseuduilla jo esiintyivät vakiintuneina, määrätyillä alueilla toimivina virkamiehinä.[860] Lähempiä tietoja tästä virasta voidaan kumminkin saada ainoastaan myöhemmistä lähteistä, joihin senvuoksi tässäkin on käännyttävä.

Kustaa Vaasan aikana ratsuvoutien virka-alueena oli kihlakunta, joskus pari kihlakuntaa, ja heidän tehtävänään pääasiallisesti kihlakunnan verotus- ja veronkantoasiain hallinto. Heitä nimitettiin usein myöskin "ratsuvoudeiksi" nähtävästi sen johdosta, että heidän vanhimpia ja varsinaisimpia tehtäviään oli kuljettaa linnan ratsujoukkoa ruokaruotsilla kihlakunnissa ja että he arvatenkin ratsain kulkivat asioillaan. Useat ratsuvoudit tähän aikaan olivat halpasäätyisiä miehiä, kyvykkäämpiä huoveja tai entisiä kirjureita, mutta monet olivat myös kotimaisia rälssimiehiä.

Ratsuvoutien tulot olivat uuden ajan alussa hyvin kirjavat, mutta ryhmittyivät kahteen yleisempään luokkaan, nim. vakinaisiin, veronalaisten suorittamiin palkkatuloihin ja tilapäisiin, kruunun tai linnanvoudin luovuttamiin tuloihin, jotka olivat luonteeltaan elinkeinoveroja tai vapautusmaksuja. Otamme aluksi tarkastaaksemme edellisen ryhmän.

(1) Maanvoudit saivat uuden ajan alussa toisinaan suoranaista kruununpalkkaa linnasta. Pohjoisesta V.-Suomesta kannettiin v. 1538 Turun linnaan kultakin nimismieheltä 1 punta kauroja, joita käytettiin m.m. kahden maanvoudin hevosten ruokkimiseen.[861] Viipurin linnan "kirjurintuvasta" mainitaan ratsuvoudin myöskin saaneen rahaa hevosiansa varten.[862] Myöhemmin 1500-luvulla ratsuvoudit tulivat melkein kokonaan kruunun palkoille.

Kun ratsuvoudit uuden ajan alussa useimmiten näyttävät asuneen linnassa ja nauttineen siellä pysyvää palkkaa, on mahdollista, että aikaisimmat ratsuvoudit ovat suorastaan kuuluneet linnaväkeen ja saaneet palkkansa kruunulta samalla tavoin kuin muutkin huovit.

(2) Ratsuvoudin päätulona uuden ajan alussa oli kumminkin se palkka, jonka hän sai hoitamansa alueen (kihlakunnan) talonpojilta. On helposti havaittavissa, että tällä palkalla oli kaksi alkulähdettä, nim. verokuntain (neljänneskuntain, nautakuntain) kestitys ja nimismiesvero.

Verokuntapalkka oli käytännössä Hämeessä, Karjalassa ja Savossa. Hämeen Sääksmäen kihlak:n neljänneskunnista maksettiin ratsuvoudille 1/2 (Portaan pitäjässä 1) puntaa ohria ja 1 leiv. humaloita (Portaan pitäjässä sen lisäksi koko pitäjältä 3 1/2 mk "rekirahoja").[863] Luultavasti myöskin Hollolan seudun nimismiesten voudille maksettava lahjavero, 3 puntaa ohria ja saman verran humaloita, maksettiin neljänneskunnittain, vaikka nimismiehet olivat joutuneet sen välittäjiksi.[864]

Karjalassa tämäntapainen ratsuvoudin palkkaus oli uuden ajan alussa suuressa kukoistuksessa. Kävisi tässä liian pitkäksi luetella kaikkia näitä kestitystavaroita ("kalapanneja", "lahjalampaita" y.m.), joita ratsuvoudit säännöllisten viljapanniensa lisäksi nostivat Karjalan nautakunnilta neljillä vuotuisilla kestityksillään.[865]

Savon ratsuvoutien palkkaus oli tässä kohden samantapainen kuin Karjalassa. Kaikkialla Savossa maksoivat neljänneskunnat ohria 1 punnan — pohjoisessa voutikunnassa sillä olikin nimenä "Rokarotzi" — kauroja 1 punnan, haukia 1 leiv. ja jäniksiä 6 kpl. eli jäniksennahkoja 12 kpl, mihin tuli lisäksi "lahjaa" ohria 1 punta ja pohjoisessa voutikunnassa vielä haukia 6 leiv. Hyvin valaisevan tiedon vanhimmasta ratsuvoudin palkkauksesta sisältää se pohjoista voutikuntaa koskeva ilmoitus, että 3 kymmenyskuntaa metsäseudussa maksoivat "oravan nahan kultakin verolta, kun ruokaruotsiheiniä kannettiin". Savossakin näitä kaikkia voudin veroesineitä kutsuttiin "lahjoiksi", ja annettiin ne asianomaiselle käräjäaikoina.[866]

Kun otetaan huomioon, että ratsuvoutien alkuperäisiin tehtäviin on kuulunut linnaväen johtaminen kihlakunnan verokunnissa veronotto-, sakko- y.m. kestityksillä, on todennäköistä, että ratsuvoudin Karjalan ja Savon verokunnista saamat tulot olivat osa linnaväen verokestityksestä eli ruokaruotsista. Tuloeräin nimittäminen "lahjoiksi" näyttää johtuneen niistä erityisistä turkis- y.m. lahjoista, joita ratsuvoudille ruokaruotsin lisäksi tuli maksettavaksi.

Mahdollisesti ovat myöskin Varsinais-Suomessa uuden ajan alussa suoritetut voudinkapat luettavat tässä puheenaolevaan luokkaan ratsuvoutien tuloja. Pohjoisessa V.-Suomessa näitä kappoja maksoi kukin talollinen 1 kapan rukiita tai maltaita.[867] Maarian, Pöytyän ja Kaarinan alueella maksoi kukin verokunta voudinvakkarukiita tai -ohria 1 punnan.[868]

(3) Ratsuvoudeilla oli myöskin hyvin yleisesti osaa nimismiesverosta, jonka varsinainen tarkoitus oli käräjälaitoksen ylläpitäminen. Tämä palkkaustapa olikin kehittynyt läntisessä Suomessa, missä käräjät jo keskiajalla pidettiin pitäjittäin nimismiesveron varoilla.

Turun läänissä ilmoitetaan Pohjois-Suomen maanvoudin kantaneen kultakin nimismieheltä 1 leiv. lihaa ja 12 kynttilää sekä leipää,[868] joten koko "taksa" teki kultakin nimismieheltä, kun otetaan huomioon nimismiesten linnaan maksamat kauratkin, joista edellä jo oli puhetta:

lihaa 1 leiv. leipiä — kynttilöitä 12 kpl kauroja 1 punta

Tämä taksa näkyy vähitellen joutuneen pois käytännöstä muunlaisten tulojen vakaantuessa.

Hämeen ratsuvoudit saivat nimismiesverosta kynttilöitä kaikista kihlakunnista ja kauroja Hattulan kihlakunnassa. Kuuluivatko Hattulan ratsuvoudin ohrasaatavat ja Hollolan voudin haukileiviskät tähän vai neljänneskuntaveroon, on ratkaisematta.[870]

Limingan, Iin ja Kemin pitäjissä Pohjanmaalla suoritettiin v. 1556 voudille monikappaleinen vero — voita, lihaa, leipää, ohria, rahaa, siikaa, kalaa, lampaita (Kemissä) ja kynttilöitä (Iissä ja Kemissä) —, joka mahdollisesti oli osa nimismiesverosta.[871]

(4) Maanvoudeilla oli muinoin joitakuita pienempiä tuloja, jotka olivat vakinaisen veron luontoisia ja oikeastaan siis kuuluvat ruokaruotsin ja nimismiesveron ryhmään, mutta kuitenkin nähtävästi ovat olleet aivan erityisiä palkkaveroja.

Sellainen ja lisäksi varsin omituinen oli 22 pannin suuruinen tulkinpanni, joka 1540-luvulla maksettiin Äyräpään kihlakunnassa maanvoudille koko kihlakunnan puolesta. — Tämä vero maksettiin nähtävästi neljäskunnilta, sillä puheenaolevana aikana oli Äyräpään kihlak:ssa (Jääsken, Muolan, Hanttulan ja Uudenkirkon pitäjissä) juuri 22 neljäskuntaa. Mieltäkiinnittävä on tästä verosta annettu tieto, että se maksettiin talvella "kihlakunnankäräjillä"; varmaan laamanneja ja muita ruotsalaisia herroja varten nämä tulkinpannit alkuaan maksettiin.

(5) Äyräpään klk:ssa Karjalassa mainitaan ratsuvoudin saaneen käräjillä lautakunnalta lahjaksi 2-3 puntaa viljaa pitäjää kohden.[873]

(6) Tähän ryhmään maanvoudin tuloja ovat myös luettavat pitkätkyydit, joita Savossa mainitaan maanvoudille kuuluneen 2 kultakin neljänneskunnalta.[874]

(7) Kaikki edellä mainitut maanvoudin tulot olivat veronalaisten maksettavia säännöllisiä veroja. Niiden lisäksi nauttivat maanvoudit monenlaisia epävarmoja tai ylimääräisiä tuloja, jotka ovat parhaiten verrattavia elinkeinoveroihin. Niihin kuuluivat ensinnäkin kapakkarahat. Erään luettelon mukaan, joka on laadittu 1540-luvun lopulla nähtävästi verotustarkoituksessa,[875] lasketaan Suomessa ilman Pohjanmaata olleen 235 (239) maalaiskapakoitsijaa, eikä tämä lukumäärä suinkaan ollut korkein.[876] Tällaisia kapakoita (krögare, taverner), joissa tarjottiin olutta ja joita oli kaikkialla eteläisessä Suomessa teitten varsilla, arvatenkin kaikkialla verotettiin jo keskiajalta saakka. Kapakkavero näkyy alkuaan menneen linnaan (linnanvoudille). Eräässä Porvoon läänin asiakirjassa v:lta 1543 seikkaperäisesti kerrotaan, miten kapakanpitäjistä "kukin maksaa 2 leiv. humaloita linnaan oluenmyynnistä ja kutsutaan heitä kapakoitsijoiksi, ja pidetään kapakkaa sen mukaan kuin vuodentuloa maassa saadaan, sen mukaan he alkavat oluenmyyntiä ja luopuvat siitä, kun itse tahtovat eivätkä jaksa".[877] Samasta asiakirjasta nähdään, kuinka vero toisaalta oli joutunut maanvoudeille. Siinä näet luetellaan kolmisenkymmentä Pyhtään, Pernajan ja Porvoon miestä ja sanotaan heidän maksaneen "herralle" (s.o. linnaan) 4 1/2 äyriä ja voudille 13 1/2 äyriä oluenmyynnistä ja "ovat ne nyt suodut ratsuvoudille vuosipalkaksi, koska ei hän linnasta mitään rahaa eikä verkaa saa, ja pitää hän sen edestä 2 ratsuvarustusta". Luultavasti muuallakin Suomessa alkuaan linnaan humaloissa suoritettu vero samalla tavoin muuttui maanvoudille suoritettavaksi rahaveroksi. Kapakkaveroa tiedetään maksetuksi paitsi Porvoon läänissä myöskin Varsinais-Suomessa,[878] Viipurin läänissä, missä veron määrä vaihteli 1-6 mk:aan kapakoitsijalta,[879] sekä Hämeessä, missä maavoutien kapakkarahoja useissa seuduin mainitaan, vaikkei veromäärästä ole tietoa.[880]

(8) Sukua edellisen veron kanssa olivat laivarahat. Ahvenanmaalla otti vouti 12 äyriä — 2 mk kultakin talonpojalta, joka purjehti Riikaan tai Rääveliin.[881] Nämä rahat olivat samoja kuin kauppiasrahat, joita Ahvenanmaan voudin mainitaan kantaneen kauppiailta.[882] V.-Suomessa kantoi maanvouti "kauppiasrahoja" laivoilta; v. 1555 Pohjois-Suomessa kuulon mukaan 90 laivalta.[883] Hämeenlinnan alueella kauppiasrahoja havaitaan maksetuksi Vihdissä ja Elimäellä;[884] siellä ne tietenkään eivät olleet laivarahoja. Viipurin läänistä on ainoastaan Viipurin pitäjästä ja Koivistolta tietoja laivarahain maksamisesta ratsuvoudille.[885]

Tämäkin vero ilmeisesti oli ollut linnanvoudin tuloja, ennenkuin joutui ratsuvoutien tuloksi.

(9) Viipurin pitäjässä ja arvatenkin muuallakin rajaseuduilla verotettiin voudin hyväksi erikseen hevoskauppiaita, joista kukin maksoi 4 äyriä.[886]

(10) Elinkeinoveroihin kuuluivat vielä markkinarahat eli puotipaikkarahat, joita maanvouti kantoi markkina-aikoina Pohjois-Suomessa "Mynämäen, Vehmaan ja Lemun kirkoilla kultakin puodilta 1 äyrin".[887]

Samantapainen vero oli puodinvuokrarahat, joita uuden ajan alussa, ja luultavasti jo kauan aikaisemmin, otettiin Pohjanmaan satamain "haminapuodeista", v. 1542 Kemin haminasta 10, Iin 12 ja Oulun haminasta 39 haminapuodilta, kultakin l/2 mk.[888] Nämä maksut mainitaan Pohjanmaan pysyväin kruununverojen joukossa. Myöskin V.-Suomen "puotipaikkarahat" ovat todennäköisesti kuuluneet linnan tuloihin ennen maanvoudille joutumistaan.

(11) Maanvoudin tuloihin kuuluivat pohjoisessa V.-Suomessa passirahat "passeista (passbort), joita on annettu, toisilta 1 mk toisilta vähemmän".[889] Ulkomaille purjehtivat laivuritko vai ketkä näitä passeja lunastivat, ei käy lähteistämme selville.

(12) Hämeen Sääksmäen kihlak:n ja Hollolan kihlak:n maanvoutien tulojen joukossa mainitaan erärahoja,[890] joita nähtävästi maksettiin erämaassa nautituista kalastusoikeuksista.

(13) Viimeksi luetelluista elinkeinoveroista poikkeava oli laajalti maassa tavattava talottomain vero. Ahvenanmaalla otettiin itsellisrahoja (Husemandz peninger) kultakin itselliseltä 1 mk tai 12 äyriä. V:n 1555 aikoina talonpojat valittivat, että vouti oli kantanut näitä rahoja 6 vuotta, mutta siitä huolimatta vaatinut maksajilta riihityötä.[891] Itsellisrahoja (husmanne peninga) mainitaan 1530-luvulla maanvoudin tuloina useissa Hämeen seuduissa.[892] Maksu oli paikoin 1 mk itsellisparilta.[893] Karjalassakin verotettiin itsellisiä ainakin paikoin (Lapveden ja Viipurin pitäjissä) 1 markalla vuodessa.[894] Samoin tiedetään Savossa itsellisiltä vaaditun veroksi 6 päivätyötä, jotka aluksi lienee tehty linnaan. Luultavasti muuallakin oli itsellisten alkuperäisesti verokseen suoritettava päivätöitä linnaan, vaikka vero myöhemmin muutettiin rahaksi ja luovutettiin maanvoudille.

(14) Maanvoutien vanhoja tulolähteitä olivat vielä kyyditysrahat, joista ennen on puhuttu (ss. 228-229).

On tietysti mahdotonta kaikissa yksityiskohdissa tarkoin uudentaa keskiajan maanvoutihallintoa myöhemmän ajan tietojen perusteella. Mutta keskiajan maanhallinnon yleinen laatu ilmenee näistäkin tiedoista. Kapakoita, laivoja, markkinapuoteja, itsellisiä varmaan on verotettu jo keskiajalla. Nämä verot ja yleensä maanvoutien tehtävät ovat kaikesta päättäen alkuaan kuuluneet linnanvoutien tehtäviin. Missä, kuten Ahvenanmaalla, ei ollut erityisiä maanvouteja, siellä linnanvouti toimitti ne tehtävät, joita maanvoudit muualla suorittivat, ja nautti samanlaisia tuloja kuin maanvoudit; Kastelholman vouti kantoi voudinveroa (fogderänta) nimismiehiltä[895] sekä laivarahoja, kauppiasrahoja, kyyditysrahoja.

Vähitellen linnanvouti, varsinkin suuremmissa linnoissa, jätti yhä useampia hallintotehtäviä erityisille linnaväkeen kuuluville miehille. Sillä tavoin syntyi ratsuvoudin virka. Kun vihdoin ratsuvoudit saivat hoitaakseen voudin tehtäviä kukin määrätyssä kihlakunnassaan, oli uusi virka täysin valmis.

Voutihallinto ja voutitavat olivat kaikkialla pääasiallisesti samanlaiset. Maanvoudilla oli mitä monenlaisimpia tehtäviä, joita hän suoritti lakkaamattomilla kestitysretkillään verokunnissa ja pitäjissä. Voudinpalkkauksessa näkyy räikeimmässä valossa keskiajan koko palkkausjärjestelmä; jokainen virkamies oli kansan erikseen palkattava, jokaisen virkamiehen oli erikseen koottava palkkansa veronmaksajilta. Virkamies oli matkoillaan kansan ruokittava; jokainen yksityinen virantoimitus oli erikseen korvattava. Kaikki ne olivat aito-keskiaikaisia tapoja ja laitoksia, yhtä tuntemattomia keskiajan alussa kuin yleisiä keskiajan lopussa.

3. VANHAT "NIMITYSMIEHET".

Tämän pääluvun ensimäisessä kappaleessa on osoitettu, ettei vanhimmalla keskiajalla esiintyviä kruununkartanoita hoitavia "lääninmiehiä" (länsman) ilman muuta voi rinnastaa keskiajan lopulla esiintyväin pitäjäin nimismiesten (länsman) kanssa tai ensinmainittuja pitää viimemainittujen suoranaisina edeltäjinä, vaikka virkanimien yhtäläisyys sellaiseen yhdistämiseen näyttäisikin houkuttelevan.

Mutta ennen myöhempiä pitäjäin nimismiehiä (länsman) mainitaan asiakirjoissa eräitä toisennimisiä virkamiehiä, joita täydellä syyllä voidaan pitää myöhempäin nimismiesten edeltäjinä. Tarkoitamme 1300-luvun lopussa ja seuraavina aikoina esiintyviä "nimitysmiehiä" (nemdeman, næmdeman).[896]

Voimme todeta, että näitä virkamiehiä on ollut Suomen eteläisellä rannikolla ja Satakunnassa. He ovat selvästi pitäjän virkamiehiä. He ovat halpasäätyisiä, nähtävästikin talonpoikia ja virkaansa määräajaksi valittuja; mainitaanhan nimenomaan muudanta, joka nyt on (tapaus 2) ja toista, joka siihen aikaan oli (tapaus 5) sellaisena virkamiehenä. Ilmeisesti oli pitäjässä vain yksi tällainen viranomainen, sillä heitä mainitaan vain yksi paikassaan.

Tämä kaikki osoittaa, ettei kysymys ole mistään lautamiehistä, joita myöhemmin on kutsuttu ruotsalaisella nimellä "nämdeman", vaan pitäjäin nimismiehistä. Herra Martin maanlain suomennoksessa tavataan vanha suomalainen virkanimi nimitysmies, kuten myöhempi "nimismies", on suora käännös tästä keskiajan "nemdemanista".

Suomen keskiajan nimismiehillä oli sekä asiallinen että kielellinen vastineensa Ruotsissa. Maakuntalakien aikana mainitaan Länsi- Göötanmaalla "næmdarmather" nimistä kihlakunnan alapiireissä ("skiri") toimivaa, ja Södermanlannissa "næmningaman" nimistä tuomiovaltaista viranomaista.[897]

Ruotsissa, niinkuin ruotsalaisen vaikutuksen alaisessa Suomessakin, muinainen nimitysmies todennäköisesti oli paikallisen itsehallinnon mies, jonka toimi jyrkästi erosi kuninkaan läänimiesten ja myöhemmin kuninkaan voutien toiminnasta. Suoranaisena viittauksena siihen on Ruotsin næmdarmanin esiintyminen tuomarina.[898] Suomenkin nimitysmiesten toiminta maanluovutusasioissa antaa syytä samaan käsitykseen (tapaukset 1, 2, 7). Nimitysmies Suomessa on lähinnä verrattava pitäjän tuomariin, eikä ole liian rohkeaa ajatella sitä mahdollisuutta, ettei nimitysmies alkujuurin olekaan muuta kuin pitäjäntuomari toisella nimellä.

Mutta tämän alkuperäisen asemansa nimitysmiehet keskiajan kuluessa menettivät. Nimi ja virka tosin jatkuivat kautta koko keskiajan, vieläpä hyvän matkaa uudellakin ajalla, mutta ei enään oikeudellisena, vaan halpana paikallishallinnollisena laitoksena.

Ahvenanmaa oli vielä 1530- ja 1540-luvuilla jaettu 17 (16) nimismiespiiriin ("länsmansdöme"), joissa toisissa oli viranomaisena "länsman", toisissa "nempningeman". Vaikka asiakirjoissa näillä nimityksillä tehdään eroa, käytetään niitä kuitenkin selvästi toistensa vastineina, niin että mainittavaa eroa länsmanin ja nempningemanin tehtävien välillä ei voi havaita. Kumpainkin tuli huolehtia kyydityksistä ja pitää taloissaan käräjäkestityksiä; kumpaisetkin nauttivat samanlaisia vapautuksia ja etuja.[899]

Raaseporin läänissä oli 1540-luvulla ja myöhemminkin viisi länsmania ja kaksi "nempningemania" eli "kyytinimismiestä" (skiutznepnare); näiden jälkimäisten päätehtäviä oli kestitysten ja kyyditysten toimittaminen.[900]

Säännöllinen kyytinimismieslaitos oli kehittynyt Savossa. Savon kaikissa 20 neljänneskunnassa mainitaan v. 1539 sellainen "kyytinimismies" (skjutsnemnare), joka korvaukseksi vaivoistaan nautti verovapautuksia.[901] Säämingin, Juvan ja Pellosniemen pitäjissä mainitaan 1540-luvulla neljän kyytinimismiehen lisäksi viides kuninkaanmies (konungsman), joka nautti osittaista verovapautta "yösijan edestä, jonka hän pitää linnanvoudille ja hänen miehilleen siihen aikaan, kuin hän kulkee ympäri lääniä käräjillä".[902] Nähtävästi siis kyytinimismiehiä ja kuninkaanmiehiä asetettiin pitkille taipaleille kruunun väen majanpitäjiksi.

Sellaista tarkoitusta varten oli Hämeessäkin uuden ajan alulla kruunun yösijan pitäjä Tuuloksen Jutilassa.[903] Portaan pitäjän pitkille taipaleille oli asetettu pari "neljännesmiestä", joiden tehtävänä oli kruunun väen matkakestitys, jotavastoin varsinainen käräjäkestitys ei näy heille kuuluneen.[904]

Uuden ajan alussa siten nimitysmies merkitsi vain kyytirättäriä, joka toimitti kyytejä ja matkakestityksiä kruunun väelle. Siihen tapaan myöskin Ruotsissa Strengnäsin valtiopäiväpäätöksessä 1529 määritellään "nemningsmanin" tehtäviä.[905] Mutta on ilmeistä, että ainakin Suomessa tämä halpa virka todella on vanhemman pitäjän-nimitysmiehen viran jatko. Sen osoittaa varsinkin suomenkielisen "nimitysmies" tai "nimismies" sanan käyttäminen pitäjän nimismiehen virkanimenä, Ahvenanmaan nimitysmiesten toiminta myöskin käräjäinpitäjinä, ja vihdoin se seikka, että juureltaan sekä vanhain nimitysmiesten että myöhempäin kyytinimismiesten tehtävät ovat paikallishallinnollisia tehtäviä.

Voidaan myöskin käsittää, miksi vanhain nimitysmiesten virassa tapahtui perinpohjainen muutos. Syy ei voinut olla muu kuin keskiajan kuluessa tapahtunut paikallisen oikeustoimen johdon siirtyminen korkeampisäätyisten maantuomarien ja kihlakunnantuomarien haltuun sekä kuninkaan paikallishallinnon keskittyminen linnanvoutien ja heidän alavoutiensa käsiin. Sitä myöten kuin nämä laitokset vahvistuivat, heikkoni ja hävisi vanha nimitysmieslaitos jäädäkseen lopuksi elämään ainoastaan kyytinimismiehen toimessa ja nimessä.

4. MYÖHEMMÄT NIMISMIEHET.

Myöhemmälläkin keskiajalla oli Suomen pitäjillä pitäjännimismiehensä. Mutta näiden uusien nimismiesten virkanimenä ei ole enään "nemningeman", vaan "länsman". Ero ei ole ainoastaan nimessä, vaan asiassakin; uudet nimismiehet ovat ensi sijassa kruununhallinnon paikallisia virkamiehiä, joilla ei ole syvempää yhteyttä vanhan paikallisen itsehallinnon kanssa.

Eerik Pommerilaisen kirjeessä v:lta 1414 mainitaan nimismiesveroa (lændzmandz gieldh), ikäänkuin Suomessa yleisesti tunnettua laitosta,[906] ja Johan Buren otteissa Eerik Pommerilaisen verokirjasta 1413 mainitaan Hämeessä 8 nimismieskuntaa (Länsmänsdö: 8), ilmeisesti vain toisessa puolen Hämettä.[907] Tästä päättäen olivat maamme lounaiset osat Eerik Pommerilaisen aikana varsin yleisesti jaetut nimismieskuntiin, joita "länsman" nimiset viranomaiset hoitivat.

On hyvin luultavaa, että uusien nimitysten käytäntöön tuleminen merkitsee uutta kehitysastetta laitoksissakin. Vielä 1300-luvun lopulla näyttävät vanhat suurpitäjät olleen maanomistus- niinkuin kirkollisenkin elämän alueellisena perustuksena lounaisessa Suomessa, vaikka todennäköisesti jo esihistoriallisina aikoina niiden sisäpuolelle oli muodostunut kansallisuuden mukaisia vero- ja oikeuspiirejä. Kruununhallinto 1400-luvun alussa jo kokonaan perustui näihin vero- ja oikeuspiireihin, jotka nyt esiintyvät nimismiespitäjinä (nimismiespiireinä). Myöhemmällä 1400-luvulla näitä piirejä mahdollisuuden mukaan muodosteltiin ja tasoiteltiin, mutta vanhoja aluejakoja ne siltä eivät hävittäneet. Hämäläisillä alueilla vastaava uudennus oli tullut alulle jo 1300-luvun[908] lopulla. Savossa mainitaan nimismiehiä ensi kerran v. 1442.[909]

Koko tämä uusi nimismiespiirilaitos oli nähtävästi yhteydessä kruununhallinnossa samaan aikaan tapahtuneitten muutosten kanssa. Sveanmaissa Maunu Eerikinpojan maanlain vaikutusmuodostumisen aikoina korkeasäätyinen kihlakunnantuomari (häradshöfding) lopullisesti syrjäytti kansaiset tuomarit, kruunun voutihallinto työnsi syrjään kruununkartanohallinnon ja vihdoin kuninkaan länsman varjosti vanhemman nemdarmanlaitoksen.[910] Samanlaisen yleisen muutoksen voi todeta Suomessakin. Varmaan on maanlaki edistänyt uuden "länsman" käsitteen ja laitoksen leviämistä Suomeen. "Domare" ja "nemdeman" häviävät täältäkin, ja niiden sijaan tulevat "häradshöfding" ja "länsman". 1400-luvun alussa näyttää muutos jo olleen pääasiallisesti suoritettu.

Nimismiehen päätehtävänä oli toimittaa vuotuisten käräjäin pito talossansa ja järjestää kruununväen kyyditystä ja kestitystä. Monenmoisia muitakin toimia voidaan osoittaa nimismiehelle kuuluneen.[911] Ylipäänsä nimismies oli hallituksen palvelusmies, lähinnä verrattava järjestysmieheen.

Sitävastoin on syytä tähdentää, ettei nimismiehellä missään Suomessa ollut varsinaisen säännöllisen veronkannon kanssa tekemistä. Veronkantajana oli verokuntamies (bolman), joka kaikkialla Suomessa teki kruunun varsinaisista veroista tilin linnanvoutien ja ratsuvoutien kanssa. Asia ei muuttunut siitä, että osa veroja aikoinaan maksettiin käräjillä nimismiestaloissa, sillä veroviranomaisia olivat sielläkin neljännesmiehet ja voudit. Ainoastaan se vero, joka maksettiin itse käräjäin ylläpitämiseksi, suoritettiin nimismiehelle (nimismiesvero), mutta vanha ja vielä uuden ajan alussa monesti käytetty tapa oli se, että tämäkin vero suoritettiin neljäskunnittain neljäsmiesten kautta.[912]

Mutta vaikka nimismies siten oli kokonaan kruunun ja voutien alainen virkamies, niin ei hallitus alkuaan näy miehiä virkaan ottaneen. Hallitus vaati, että nimismiehiä piti sen käytettävänä olla, mutta sopivan nimismiehen hankkiminen jäi pitäjän asiaksi. Kaikkialla Suomessa lienevät nimismiehet alkuaan käräjillä määrätyt virkaansa.[913] Virka ei aina ollut haluttu, koskapa keskiajan lopulta on esimerkkejä siitä, että miehiä oli sakotettava, kun eivät ruvenneet veronkantajiksi.[914]

Samasta syystä kaiketi virkaan ruvettiin vain määrävuovuosiksi, vuoron perään.[915]

Milloin kruunu itse halusi asettaa nimismiehiä, ei siihen estettä liene ollut.[916] Karjalassa ja Savossakin uuden ajan alussa jotkut nimismiehet asuivat kruununkartanoissa; tiedetään, että näitä kartanoita alkuaan oli perustettukin kruunun käräjäpaikoiksi ja nimismiestaloiksi.[917] Ikivanha skandinavialainen kuninkaankartano-järjestelmä lääninmiehineen siten uudistui Karjalan alkuisissa oloissa vielä keskiajan lopulla.

Nimismiesvirkain täyttämistä varten oli keskiajalla olemassa valmis henkilökunta. On näet hyvin todennäköistä, että nimismieheksi tavallisesti joutui joku pitäjän verokuntamiehiä, tai että joku pitäjän verokuntamiehiä samalla oli nimismiehenä. Niin oli laita uuden ajan alussa paikoin Karjalassa, niin Savossa, ja niin keskiajan lopulla itse V.-Suomessa, koskapa sielläkin nimismiehiä tavataan verokuntamiesten tehtävissä.[918]

Vaikka nimismiehen ja verokuntamiehen tehtävät olivat aivan erilaiset, ja vaikkei nimismiestä ole pidettävä verokuntamiehen esimiehenä, on näiden virkain välillä kuitenkin historiallista yhteyttä.

Keskiajalla oli oma tapansa suorittaa korvausta paikallisille viranomaisille: he saivat tilansa osittain tai täydellisesti verosta vapaaksi. Sellainen on ollut varmaan nimismiestenkin vanhin palkkaus. Kyytinimismiehet uuden ajan alussa nauttivat kaikkialla sellaista korvausta, ja luultava on, että pääasiallisesti sellainen oli heidän edeltäjäinsä palkka ollut.

Verokuntamiehiin nähden oli sama tapa yleisesti käytännössä V.-Suomessa uuden ajan alussa; verotileissä mainitaan säännöllisesti verokuntamiesten "pidättäneen itselleen" pienempiä rahaveroeriä.[919] Juuri samalla tavoin samoissa verotileissä lyhennetään vakinaisesta kruunun rahaverosta nimismiestenkin hyväksi määrättyjä rahaeriä. Ilmeistä on edelleen, että tämä lyhennys oli asianom. tilan verovapautta, sillä tileissä nimenomaan mainitaan nimismiesten ja verokuntamiesten pitäneen rahoja "savuluvun mukaan". Saadaanpa vielä tietää sekin, että nimismiehellä oli vapaana koko savun tila.[920] Tästä voisi päättää, että tämä vapautus on myönnetty sellaiseen aikaan, jolloin nimismiehellä säännöllisesti oli koko savun tila. Että todellakin tässä on kysymys jostakin hyvin vanhasta vapautuksesta, näkyy siitä, että ainoastaan kolmen pitäjän, Maarian, Kaarinan ja Liedon, nimismiehillä oli tämä etu. Tämä palkkaustapa on historiallisesti ymmärrettävä. Vanhimpina aikoina, jolloin ei pakollista käräjäkestitystä ollut, täytyi varmaan käräjätalon isännän omastaankin kestitä käräjäherroja ja yhtä luonnollisesti saada siitä korvaus, jota ei voitu antaa muussa muodossa kuin verovapautena. Myöhemmin käräjäkestityksen tullessa yleiseksi tavaksi ja veroksi, voi nimismies saada korvauksen käräjäverosta. Tämän mukaisesti näemme V.-Suomessakin ainoastaan parin kolmen ikivanhalla seudulla olevan nimismiehen nauttivan verovapautta, mutta muiden nimismiesten saavan korvausta käräjäkestityksestä.

Myöskin Hämeessä oli uuden ajan alussa nimismiehen tila säännöllisesti laskettu täydeksi koukuksi ja vapautettu muutamista veroista.[921] Ahvenanmaankin nimismiehillä saman aikuisen palkkaustavan mukaan oli talonsa verovapaa.[922]

5. NIMISMIESVERO.

Vielä on tässä pääluvussa tutustuttava siihen veroon, joka oli myöhemmän keskiajan koko virkamieskunnan yhteinen suuri varastoaitta: nimismiesveroon (länsmansränta).

Tätä monessa suhteessa merkillistä veroa mainitaan harvoin keskiajan ja vielä uudenkaan ajan vanhimmissa verokirjoissa, syystä ettei kruunulla ollut suoranaista tekemistä sen kanssa. Tämä vero oli näet syntynyt ja kehittynyt kokonaan ulkopuolella kruunun vakinaisen verolaitoksen. Se oli alkuaan paikallinen kinkerivero käräjäin ylläpitämiseksi ja käräjillä käyväin virkamiesten palkkaamiseksi; se suoritettiin, kannettiin ja suureksi osaksi nautittiinkin pitäjäin käräjäpaikoissa, nimismiestaloissa. Se jäi siten pitäjäin ja virkamiesten keskinäiseksi asiaksi.

Vasta uuden ajan alussa tämä vero kokonaisuudessaan joutui kruunun haltuun, jolloin kruunun luonnollisesti myöskin tuli vastattavaksi virkamiestensä palkasta; mutta senkin jälkeen jäi osa nimismiesverosta käytettäväksi vanhaan paikalliseen tarkoitukseensa.

Ainoa keino nimismiesveron tuntemiseen on sen jälkien seuraaminen kruunun tileistä uuden ajan alussa.

Selvässä ja yksinkertaisessa muodossa esiintyy nimismiesvero uuden ajan alussa Raaseporin läänissä. Nimismiehet nostivat pitäjissään erityistä nimismiesveroa seuraavalla tavalla:[923]

kultakin veromarkalta

3 1/2 vakkaa rukiita 3 1/2 " ohria 3 1/2 " kauroja, sekä

kultakin 10 veromarkalta 1 talvikuorma heiniä.

Veroa maksettiin kaikissa läänin pitäjissä samalla tavalla. Näin kertyneestä verosta otettiin kaurat linnaan, mutta muut erät olivat jätetyt nimismiesten käytettäväksi käräjäkestityksissä. Käräjöin pitäminen oli nimismiesten tärkein velvollisuus, ja ilmeistä on, että nimismiesveron varsinainen tarkoitus on ollut juuri käräjille kokoontuneiden hallitusherrain ja kruununväen ruokkiminen ja majoittaminen.

Raaseporin läänin nimismiesvero kokonaisuudessaan ilmestyi v. 1540 kruununtileihin ja niihin jäi. Sen kautta tuli koko vero uudelle kannalle, muuttui luonteeltaan kruununveroksi, vaikka todellisuudessa vero vielä jäi käräjäin yhteydessä käytettäväksi, siten että määrätyt virkamiehet siitä saivat määrätyt osansa. Myöhemmin tapaamme osia läänin nimismiesverosta virkamiesten palkkaetuina.[924]

Ahvenanmaalla nimismiesvero maksettiin taloluvun (mantal) mukaan. Vaikka verokirjoissa sanotaan, että vero suoritettiin eri pitäjissä eri tavalla, sen mukaan miten ovat yleisen tien varrella, olivat maksut kuitenkin hyvin samanlaatuiset kaikkialla maakunnassa, kuten seuraavasta 1540-luvun verokirjain mukaan tehdystä taulukosta näkyy:[925]

Saltvik Sund Kuml. Föglö Leml. Jomala Hammarl. Finström

ohria, pannia 1 1 1 1 1 1 1 1 rukiita 1/4 1/4 1/4 1/4 1/4 1/4 1/4 1/4 lihaa, leiv. 1/2 1/2 1/4 1/4 1/2 1/2 2/2 1/2 voita, naul. 2 2 2 1 2 2 2 2 humaloita, naul. 2 2 2 1 2 2 2 2 leipiä, kpl 4 4 — — — 4 4 4 kynttilöitä, kpl 3 4(3) 3 2 4 4 3 3 olkia, kupoa 3 3 1 4 3 4(3) 3 3 heiniä, syltä 2 2 2 2 2 2 2 2

Ahvenanmaan nimismiesvero uuden ajan alussa oli, sen jälkeen kuin kruunu sen oli haltuunsa ottanut, suureksi osaksi luovutettu eri virkamiesten palkoiksi. Niinpä sai vouti "vanhastaan" kustakin 17 nimismieskunnasta:[926]

4 pannia ohria 1 leiv. lihaa 1 " voita 20 kynttilää ("lensmans spiseljus").

Linnankirjuri sai 6 kynttilää nimismieskunnasta. Tuomarille tuli panni ohria nimismieskunnasta, mutta tämä erä joutui voudille. Nimismiehet (erään tiedon mukaan 10 nimismiestä) saivat pidättää itselleen 2-6 puntaa ohria kestityksiä varten.[927]

Ahvenanmaalta siirrymme Hämeeseen.

Hämeessä maksoivat veronalaiset nimismiesveroa Kustaa Vaasan hallituksen loppupuolella yleensä seuraavaan tapaan:

koukulta: rukiita 1/2-3 pannia maltaita 1/2-4 1/2 " kauroja 1/2-4 1/2 " humaloita 3-18 naulaa lihaa 1 leiv. heiniä 1 talvikuorma kynttilöitä 30-40 kpl jouselta: käräjäkaloja 3 naulaa savulta: olkia 1 kupo

Tämän veron suorittamisessa esiintyy maakunnassa paljon samanlaisuutta ja paljon erilaisuutta. Samanlaisella tavalla maksettiin kaikissa varsinaisissa pitäjissä lihaa (1 leiv.) ja heiniä (1 talvikuorma).[928] Käräjäkalain määrä oli 3 naulaa kaikkialla, missä niitä maksettiin, mutta niitä ei maksettu sellaisissa pitäjissä, missä kalastus oli vähemmän arvoinen.[929] Olkien määrä oli 1 kupo savulta, mutta niitä maksettiin vain Sääksmäen kihlakunnassa sekä Lammilla, Asikkalassa ja Villähteellä Ylistä ja Lopella Hattulan kihlakuntaa.

Lähekkäin olevissa pitäjissä oli nimismiesvero useissa tapauksissa hyvin samantapainen; niin Hollolassa ja Villähteellä ja kaikissa Sääksmäen kihlakunnan pitäjissä, paitsi Portaassa. Tarkalle ottaen oli kumminkin ainoastaan Sääksmäen ja Pälkäneen pitäjissä täysin samanlainen nimismiesvero. Kaikkialla muualla oli pitäjäin kesken paikallisia eroavaisuuksia, etupäässä viljan ja humalain maksussa. Huomioon sattuu, että jokaisessa pitäjässä maksettiin kauroja aina sama määrä kuin ohria.

Viidessä Ylisen kihlakunnan pitäjässä (Asikkalassa, Villähteellä, Elimäellä, Sysmässä ja Jämsässä) otettiin nimismiesveroon lisäksi lehmä pari ja muutama lammas kultakin pitäjältä, yhteensä viidestä pitäjästä 7 lehmää ja 20 lammasta. Nämä elukat suoritettiin "pitäjän sopimuksena" käräjain pitämistä varten. Jämsässä maksettiin myöskin lihaa, silavaa ja voita erityisen sopimuksen mukaisesti. Puheenaolevat pitäjät olivat kihlakunnan nuorempia ja syrjäisempiä seutuja.[930] Nimismiesveroon kuului paikoittain vielä muitakin pikku eriä, joiden luetteleminen kumminkaan ei ole tässä tarpeellinen.

Hämeessä oli pitäjittäin sovittu, koukuittain maksettava vero. Se oli nimismiehelle suoritettu kestitysvero; sen useimmat erät olivat kestitystavaroita ja joskus siitä suoraan käytetäänkin nimeä "kinkeri".[931] Verokappaleista käytetyt nimitykset sellaiset kuin "käräjälahjat", "käräjälehmä", "käräjälampaat", osoittavat sitä, mikä monesta muustakin seikasta selviää, että nimittäin tämä vero oikeastaan oli pitäjän käräjain ylläpitämistä varten suoritettu paikallinen vero.

Lisävalaistusta tässä kohden saamme eräästä Hämettä koskevasta veroselityksestä v:lta 1531, jossa nimismiehen verosta nimenomaan sanotaan, ettei siitä "ole mitään tullut tähän saakka linnaan", vaan että "tällä mainitulla verolla on vouti kaikkien miesten kanssa kulkenut kestityksellä kolme kertaa vuodessa kolmilla käräjillä, kesäkäräjillä, syyskäräjillä ja talvikäräjillä".[932] Vouti, jota tässä tarkoitetaan, oli linnanvouti, ja pitäjän käräjät pidettiin nimismiestaloissa, joissa siis nimismiesvero alkuaan kulutettiin.

Mutta käräjiä ei voitu näin säännöllisesti pitää, ja se seikka aiheutti muutoksia nimismiesveron käyttämisessä. Juuri mainittu v:n 1531 asiakirja kertoo vielä:

"Kolmasti vuodessa pidetään käräjiä yli koko läänin, kesällä, syksyllä ja talvella. Käräjät pidetään nimismiesten luona ja silloin vouti ja tuomari makaavat kaksi yötä kunkin nimismiehen luona; koska läänissä on 24 nimismiestä, niin jokainen kestitys kestää 7 viikkoa. Jos kesäkäräjät myöhästyvät, niin eivät ehdi olemaan muuta kuin yhden yön; toisen sijaan otetaan linnaan karjaa. Talvella hevoset apetetaan; mutta kun ei kesällä tarvitse apettaa, niin sen sijaan otetaan käräjäkauroja linnaan".

Aivan tämäntapaisesti käytettiin Hämeen nimismiesveroa vielä 1540-luvun alussa. Linnaan näet silloin kannettiin kultakin pitäjältä 4 yösijalehmää eli "lehmiä kesäkäräjäkestityksen edestä" ynnä 8 samaan veroon kuuluvaa lammasta (muutamissa vaillinaisissa pitäjissä teki tämä erä 1-2 lehmää ja 4-6 lammasta). V:n 1530 tilien mukaan tuli sillä tavoin linnaan 42 yösijalehmää ja 87 yösijalammasta.[933]

Niinikään perittiin 1540-luvun alussa linnaan "kinkerikauroja" eli "nimismiehen kauroja" — "voudin kestityksen ja yösijan edestä", lisätään Kulsialan tileissä — 1 punta kultakin neljänneskunnalta eli 3-4 puntaa pitäjältä riippuen neljänneskuntain luvusta. V:n 1530 tileissä tämä erä linnan tileissä mainitaan käräjäkaurain nimellä.[934]

Näiden eräin lisäksi perittiin linnaan puheenaolevana aikana nimismiehiltä vielä rahaverokin, jota v. 1539 maksettiin jokaisesta Hämeen pitäjästä 12 ja seur. vuonna 10 markkaa (muutamista pitäjistä vielä vähemmän). Näitä yösijarahoja eli kestitysrahoja maksettiin linnanvoudin käräjäkestityksen edestä. Nämä rahat eivät näy olleen sidotut määrättyihin käräjiin, vaan maksettiin niitä milloin talvikäräjäin, milloin kesäkäräjäin, milloin yleensä vain vuotuisten käräjäin edestä. Tämä vero tavataan v:n 1530 linnatileissä "kestitysrahain" nimisenä eränä.[935]

Osaa nimismiesverosta oli siten lakattu kuluttamasta käräjillä ja ruvettu sitä osaa ottamaan linnaan. Tähän linnan osaan nimismiesverosta kuului:

pitäjältä neljänneskunnalta

lehmä (yösijalehmiä) (2-)4 eli (1/2-)1 lampaita yösijalampaita) (4-)8 " (1-)2 kauroja (käräjäkauroja) 4 puntaa " 1 punta rahaa (yösijarahaa) 10-12 mk " 2 1/2-3 mk

Tämä vero, se on tarkoin huomattava, ei ollut mikään lisäys talonpoikain veroihin, vaan otettiin se nimismieheltä, hänelle kertyneistä nimismiesveron varoista, niinkuin vanhimmissa linnantileissä nimenomaan sanotaan.[936] Tätä osuutta nimitetään tileissä nimismiehen sopimukseksi eli taksaksi. Se ei ollut, vaikka niin on arveltu, mikään urakkasumma, jonka nimismies maksoi kruunulle saadakseen omaksi hyväkseen pitää pitäjän nimismiesveron, vaan, kuten on nähty, linnanvoudille ja linnaväelle kuuluva osuus nimismieskestityksestä, joka oli suoritettava linnaan, kun sitä ei voitu paikalla käydä nauttimassa.[937]

Hämeen nimismiesverosta tulivat määrätyt osat määrätyille virkamiehille.

Tuomarien velvollisuuteen kuului käydä kaikilla kolmilla käräjillä, ja heille oli tuleva määrätty osa nimismiesverosta. V. 1545 nauttivat Hämeen tuomarit nimismiesverosta seuraavat osat:

Ylinen Sääksmäen Hattulan kildak. kihlak. kihlak.

kauroja, puntaa…… 9 1/2 6 7 "ruokakalaa", kippunt. 2 1 kipp. 2 leiv. — kynttilöitä, kpl 700 580 560 heiniä, talvikuorm 26 1/5 18 21

Erään tiedon mukaan tuli tuomarin saada 1 punta kauroja ja 3 koukun heinät kultakin pitäjältä; yllämainitut määrät vastaavatkin jokseenkin tarkoin tätä sääntöä.[938]

Myöskin maanvouti sai osansa nimismiesverosta. Paitsi varsinaista käräjäkestitystä tuli Hämeen nimismiesten pitää vuodessa kolmet kestitykset maanvoudeille, jotka jokaisten käräjäin jälkeen kulkivat sakkoja kantamassa alueellaan majaillen kunkin nimismiehen luona. Syys- ja talvikäräjäin jälkeen oli maanvoudin mukana linnanhevosia, joiden syöttämiseksi silloin kussakin nimismiestalossa oli suoritettava 1 punta kauroja.[939] Näitä kestityksiä varten jaettiin linnan hevoset kolmeen osaan, joista kukin maanvouti otti kihlakuntaansa yhden. Kun maanvouti myöhemmin sai nimismiesverosta kauroja ja kynttilöitä, näyttää tuo osuus johtuneen juuri mainitusta sakkokestityksestä.

Kuinka Hämeen nimismiesvero alkuaan lieneekään järjestetty, uuden ajan alussa se suureksi osaksi tuli käytetyksi niin, että kukin käräjäkestitykseen oikeutettu sai siitä osansa. Tietysti täytyi jotain jäädä nimismiehelle itselleenkin, jonka senkin jälkeen kuin herrat saivat määräosansa tärkeimmistä verotavaroista edelleenkin arvatenkin tuli pitää varsinaista käräjäkestitystä ja sakkokestitystä sekä sen lisäksi kestittää kaikenlaista kruunun kulkevaa väkeä. Tätä varten nimismies kaiketi sai käyttää sen osan nimismiesveroa, mikä jäi, kun virkamiesten määräosat siitä oli otettu pois.

Mutta tämä järjestely muuttui, kun v. 1540 nimismiesvero ruvettiin merkitsemään linnan tilikirjoihin ja koko tätä veroa katsomaan kruunun pysyväksi tuloksi. Nyt määrättiin nimismiehellekin tarkoin laskettu osansa. V:n 1541 tilien mukaan nauttivat nimismiehet jokseenkin säännöllisesti 10 koukun (= 1 neljäskunnan) veron. Milloin nimismiehille tuli säännöllisten rasitusten lisäksi lisärasituksia, kuten kruunun hevosten talvisyöttöä, määrättiin heille siitä erityinen korvaus.[940] Käräjäkestitysten tähteetkin kuuluivat nyt kruunulle ja myytiin kruunun hyväksi tai vietiin linnaan.[941]

Savon nimismiesverossa tapaamme useita samanlaisia piirteitä kuin Hämeessä, mutta myöskin huomattavia lisäpiirteitä.

Savossa olivat nimismiesveron perusteet uuden ajan alussa kruunulle niin tuntemattomat, että niistä täytyi erityisellä tiedustelulla selvää ottaa.[942] Eikä ihmekään, sillä vero oli todellakin varsin monimutkainen. Nimismiehet saivat veronsa kolmesta eri lähteestä seuraavaan tapaan:

(1) Kultakin neljänneskuntamieheltä sai nimismies erityisen veron, johon kuului lähes pariakymmentä erilaista kinkeritavaraa. Näistä eristä maksoivat neljänneskuntamiehet osan talvi- ja osan kesäkäräjiä varten. Se oli epäilemättä alkuisimpia tapoja hankkia tarpeellisia kestitysvaroja.[943]

(2) Kultakin kymmenysmieheltä nimismies sai kuhunkin kestitykseensä määräämättömän joukon lintuja, kanoja, jäniksiä, munia, tuoretta kalaa "ja yhtä ja toista muuta, mitä hänellä on, vaikkei hänellä siitä mitään määräsopimusta ole", sekä 2 lammasta, joista toinen sanottiin olevan sotamiesten linnaleiriä varten ja toinen "vanhaa nimismiesveroa". Kymmenyskunnittain kävi nimismiestaloissa jauhatustyössä mies (Male böndher, Stampebönder), joka siellä työskenteli tavallisesti 8 päivää.[944]

Tämäkin vero käsinkiviä vääntävine talonpoikineen ja epämääräisine käräjätuomisineen tekee mitä alkuisimman vaikutuksen.

(3) Varsinaiseksi nimismiesveroksi jokainen täysivero Savossa maksoi määrätyt erät viljaa (m.m. "kenkärahaohria"), voita, humaloita, heiniä, olkia, halkoja ja päivätöitä.[945]

Tämä vero maksettiin hyvin samanlaatuisena kaikkialla Savossa. Pääosana siinä olivat sellaiset verotavarat, joita keskiaikana käytettiin virkamiesten palkkauksiin ja hevosten syöttöön. Todella menikin suuri osa nyt puheenaolevasta verosta sellaisiin tarkoituksiin. Tästä verosta näet nimismies suoritti linnaan melkoisen "kinkerin" ja "taksan".

Kinkeri esiintyy Savon vanhemmissa verokirjoissa erityisenä linnaan maksettavana verona, jota suoritettiin kaikkialla maakunnassa samalla tavalla, nimittäin kultakin täysiverolta:[946]

1 panni "kinkerikauroja" 1 parmas "kinkeriheiniä"

Nämä kaurat ja heinät olivat samat, jotka tavataan nimismiesverossa (kohta 3). Niiden suorittaminen oli järjestetty sillä tavalla, että pitäjästä kaksi neljänneskuntaa maksoi kinkerikaurat ja kinkeriheinät linnaan ja kaksi nimismiehelle. Ettei tässä ole kysymys alkuperäisestä linnakinkeristä, vaan nimismiesverosta, selviää siitä, että eräissä veroselityksissä nimenomaan mainitaan nimismiehen maksaneen nämä erät linnaan, ja että "kinkeriheinäin" lisäksi linnaan maksettiin erityisiä "veroheiniä".

Nimismiehen muista verotavaroista perittiin linnaan jokaiselta pitäjältä suuri taksa, johon kuului:[947]

rukiita 5 puntaa ohria 10 " voita 5 leiv. humaloita 5 " härkä 1 lampaita 8

Näitä eriä kutsutaan myös "nimismiehentaksarukiiksi", "nimismiehentaksaohriksi" j.n.e. Myöskin nimityksiä "kinkerirukiita", "kinkeriohria" käytetään. Tällaiset nimitykset osoittavat niiden kuuluvaisuutta samaan ryhmään "kinkerikaurain" ja "kinkeriheinäin" kanssa.

Kun nimismiehen "taksa" eli "kinkeri" täten otettiin määrätyllä tavalla hankitusta osasta nimismiesveroa, näyttää uskottavalta, että tämän koko pitäjältä kokoverojen mukaan kannetun nimismiesveron osan alkuperäinen tarkoitus on ollut juuri tämän taksan hankkiminen, ja että siis varsinainen käräjäkestitys on alkuaan ylläpidetty vain niillä varoilla, joita neljäs- ja kymmenysmiehet edelläkerrotulla tavalla nimismiestaloon hankkivat. Mistään urakoimisesta nimismiesverolla ei siis täälläkään voi olla puhetta. Se on ollut suurherrain harjoittamaa suoranaista kiskomista, joka alkoi linnassa ja jatkui alinomaisilla käräjillä.

Kun Savon nimismiehen velvollisuuksista on jo ennen mainittu, emme tässä sen pitemmältä puutu niihin. Koko nimismiesvero joutui Savossakin v:n 1540 vaiheilla kruunun haltuun. Nimismiehelle jätettiin korvaukseksi nimismiesverosta määrätty osa, joka näkyy tehneen 1/5 nimismiestaksasta eli yhden pitäjän taksaa vastaavan määrän, sekä entiset määrät kinkerikauroja ja kinkeriheiniä ynnä joitakuita muita eriä.[948]

Viipurin linnaläänin s.o. Karjalan ja Porvoon läänin nimismiesvero oli uuden ajan alussa yleensä samantapainen kuin Hämeessä ja Savossa. Vasta sen jälkeen kuin kruunu v. 1541 otti Viipurin läänin nimismiesveron välittömään hoitoonsa, tuli verokirjoihin merkityksi, mitä talonpoikain oli täksi veroksi maksaminen. Vero kannettiin täälläkin useampain eri perusteiden mukaan ja oli eri pitäjissä erilainen.

(1) Pitäjän oli nimismiesveroon suoritettava:[949]

2-3 lehmää 4-8 lammasta

Nämä lehmät ja lampaat näyttävät vastaavan Viipurin lääniä lähimmässä Hämeen osassa niinikään pitäjittäin suoritettuja "käräjänautoja" ja "käräjälampaita". Todennäköistä on, että tämä vero oikeastaan oli neljänneskunnittain suoritettava. Sillä tavoin suoritettiin vero Jääskessä, jossa kunkin neljänneskunnan tuli suorittaa 1 "teurastusnauta ja 4 lammasta".

Myös Porvoon läänin pitäjät suorittivat naudat ja lampaat neljänneskunnittain, siten että kolme neljännestä suoritti kukin 1 naudan ja neljäs neljänneskunta 6 lammasta.[950] Kuten muistamme, tuli Savonkin neljännysmiesten suorittaa nimismiesveroon nauta ja lampaita.

Käräjäkarjan hankkiminen nimismiehelle on siten varmaan koko itäisessä Suomessa tapahtunut alkuaan neljänneskunnittain. Se oli käytännöllisin maksutapa, sillä olisi mutkalliselle keskiajallekin varmaan ollut liian mutkallista järjestää koko pitäjää yhden ja kahden lehmän osakkaaksi. Porvoon läänin tavasta voimme päättää, että neljänneskuntain tuli kiertovuorossa hankkia lehmä ja lampaat. Ehkäpä ulettui kiertovuoro pitemmällekin siten että "nautakunnat", joista Viipurin läänin neljänneskunnat olivat kokoonpannut, vuoronsa jälkeen hankkivat neljänneskunnan suoritettavan karjan.

Karjalan puolella lääniä oli nimismiesveroon pitäjittäin maksettava suolakalaa 2 1/2-3 tnr, mikä mahdollisesti myöskin toimitettiin neljänneskunnittain.

(2) Nautakunnittain maksettiin Karjalan puolella nimismiesveroon 1-2 jänistä ja lisäksi paikoin 3 kanaa, paikoin "nautakuntasilavaa". Porvoon läänissä ei nautakunnittain ole merkitty maksetuksi mitään, mutta edustavat neljänneskuntain kanarahat nähtävästi vanhempia nautakuntain kanoja. Tällä nautakuntaverolla on vastineensa Savon kymmenysmiesten nimismiehelle maksettavissa jäniksissä, kanoissa y.m. pienissä epämääräisissä antimissa.

(3) Yli koko Viipurin läänin maksettiin nimismiehelle kultakin savulta (s.o. talolta tai talonmieheltä)

1 kuorma halkoja 1 kupo olkia.

Tämä halko- ja olkivero tavataan suurimmassa osassa Suomea ja yleisimmin savun tai manttaalin mukaan maksettavana. Se on luettava alkuisimpiin käräjävarustuksiin.

(4) Varsinaiseksi nimismiesveroksi Viipurin läänissäkin jääpi täysiverojen suoritettava, monia kestitystavaraeriä sisältävä vero, jonka määrät melkoisesti vaihtelivat eri pitäjissä.[951]

Kaikella toivottavalla selvyydellä ilmoitetaan Viipurin läänin verokirjoissa nimismiesveron tarkoitus: se maksettiin kuhunkin nimismiestaloon talvi- eli laamannikäräjäin pitämiseksi. Eräässä opastuksessa nimenomaan mainitaan, että nimismiesvero maksettiin talvikäräjäin aikana kussakin nimismiestalossa. Toisessa sanotaan: "Talvikäräjät pidetään neljässä käräjäpaikassa nimismiesten luona kolmena yönä 150 miehelle renkineen ja hevosineen, niitä kutsutaan laamanninkäräjiksi, ja tämä kestitys tapahtuu nimismiesverolla, ja mitä jää, sen saavat nimismiehet pitääkseen kestityksiä ympäri vuoden".[952]

Paitsi tätä suurta talvikäräjäin pitoa oli Viipurin läänin nimismiesten suoritettava suuri joukko muita kestityksiä.

Viipurin läänin nimismiehillä ei uuden ajan alussa ollut suurtakaan käyttövaltaa nimismiesveroon nähden. Jo ennen nimismiesveron lopullista joutumista kruunun haltuun kantoi kruunu täällä kinkerin eli taksan nimellä suurimman osan nimismiesveroa itselleen, myöntäen sitten tästä taksasta "lyhennyksiä" asianomaisille virkamiehille. Tämä taksa kannettiin pitäjittäin verokappaleissa, jotka yleensä olivat samat, joita talonpojat maksoivat nimismiesveroksi, ja määrissä, jotka eivät olleet sanottavasti pienempiä kuin ne määrät, jotka talonpoikain maksuista keräytyivät. V:n 1539 verokirjassa sanotaan, että "ei vouti eikä kirjuri tiedä mieslukua siitä, kuinka se kinkeri suoritetaan eli mitä kunkin tulee vuosittain suorittaa, vaan ovat vuosittain merkinneet taksaksi ja sopimukseksi, mitä kukin pitäjä suorittaa".[953] Myöhemmin tässä tapahtui vain se muutos, että kruunu hankki tiedon, minkä perusteiden mukaan talonpojat nimismiesveron maksoivat, ja merkitsi ne tileihinsä saaden siten veron kruunun eduksi nousemaan jonkun verran suuremmaksi.

Koska kuitenkin nimismiesveron perusteet vielä uuden ajan alussa olivat kruunulle tuntemattomat, on ilmeistä, ettei tämä vero aikaisemmin ole ollut mikään kruunulle menevä kinkeri, vaan erityinen, varsinaisista linnaveroista poikkeava, paikallinen vero. Viipurin läänin olot viittaavat ratkaisevasti siihen, että tämän erikoisveron tarkoituksena on ollut yksinomaan talvikäräjäin ylläpitäminen eikä mikään muu.

Virkamiesten osallisuus nimismiesveroon oli Viipurin läänissä samantapainen kuin muualla.

Lopuksi katsahdamme Varsinais-Suomenkin oloja.

V.-Suomessa maksoivat talonpojat uuden ajan alussa nimismiesveroa yleensä samanlaisissa verokappaleissa kuin Hämeessä, vieläpä suunnilleen yhtä suurissa määrissäkin. Lähempää selvää veron perusteista ja määristä ei tässä tarvitse tehdä, koska siitä jo on olemassa esitys.[954]

Nimismiesveroa käytettiin V.-Suomessakin käräjäin pitämiseen. Läänin nimismiesten tuli uuden ajan alussa "pitää kestitystä niin usein kuin käräjiä pidetään".[955] Tiedon mukaan v:lta 1537 oli Etelä-Suomen nimismiesten kestitettävä tuomaria kolmilla käräjillä vuodessa 2 yötä kerrallaan.[956]

Jo 1530-luvun alussa nimismiehiltä kannettiin linnaan melkoinen osa tätä veroa. V:n 1539 verokirjan mukaan maksoivat nimismiehet suurimmassa osassa maakuntaa linnaan melkoisen kinkerin "sopimuksen mukaan, ja se oli taksa nimismiesveron edestä". Taksaa karttui eri pitäjistä hyvinkin erilaisia määriä.[957]

Vehmaan ruots. ja Uudenkirkon Hallun lääni muodostivat piirin, josta maksettiin linnaan aivan sama kinkeri kuin Taivassalossa ja Lapissa. Täydellisesti samanlainen oli kinkeri ainoastaan tällä alueella, sillä kaikkialla muualla oli pitäjäin maksuissa erotusta, ellei muussa, niin pienissä lisämaksuissa. Kunkin pitäjän tai nimismiehen kanssa erikseen tehdyt sopimukset siten lienevät olleet tämän kinkerin maksamisen perusteena.

Muutamat nimismieskinkerin kappaleet muistuttavat niin suuresti Hämeen oloja, ettei voi olla epäilystä niiden alkusyyn samanlaisuudesta. Ensinnäkin maksettiin 17 V.-Suomen pitäjästä linnaan härkä, kinkerihärkä, joka epäilemättä vastaa Hämeen kinkerilehmiä. V:n 1531 verokirjassa mainitaan näitä kinkerihärkiä tulleen linnaan 15-20 kpl. Kinkerihärkä maksettiin Laitilasta vielä senkin jälkeen kuin vero muualla oli lakannut, ja v:n 1556 verokirjassa on hauska esitys siitä, miten Laitilan härkä hankittiin: nimismies kantoi vuosittain 6 mk (vanhempain vero-opastusten mukaan 3 penninkiä kultakin talolta) avuksi kelpaavan kinkerihärän hankkimiseksi, jonka hänen tuli suorittaa linnaan, "ja on tiedettävä, että joka kolmas vuosi perii Kustavi Fincke Hallun bolista kinkerihärän, koska kukin boli sen hankkii joka kolmas vuosi".[958] Se oli siis vieläkin kerran keskiajalla niin suosittu vuorovero.

Seitsemästä V.-Suomen pitäjästä ja lisäksi Iniön saari-verokunnasta maksettiin nimismiestaksassa v. 1539 myöskin kinkerirahoja, 2-19 mk pitäjältä. Kun näistä pitäjistä (Paimiota lukuunottamatta) ei maksettu kinkerihärkiä, on se oletus lähellä, että kinkerirahoja on maksettu härkäin korvaukseksi.

Kauroja maksoivat nimismiehet linnaan 2-5 puntaa pitäjältä, kauroja maksettiin sellaisistakin pitäjistä, joiden muita tähän kuuluvia ruokaparselleja ei lähteissämme mainita, mistä päättäen kauroja erityisesti haluttiin saada linnaan. Tämä kauravero tavataan v:n 1531 linnantileissä kinkerikaurain nimellisenä — sama nimitys ja varmaan asiakin, jonka olemme tavanneet Hämeessäkin. Näitä kinkerikauroja käytettiin maanvoudin y.m. virkamiesten hevosten syöttämiseen talviviikkoina, mikä viitannee tämän veron alkuperään.[959]

Ylemmillä ja alemmilla virkamiehillä oli V.-Suomessakin tavalliset osuutensa nimismiesverosta. Kruunun haltuun koko tämä vero joutui v. 1540.[960]

Edellisestä on selvinnyt, että nimismiesvero kaikkialla Suomessa on alkuaan ollut käräjiä varten suoritettu kinkeri. Tämä kinkeri on tavallaan keskiajan vanhimpia ja nuorimpia veroja. Alkuperäisimpään käräjäkestitykseen kuuluivat sisämaassa talonpoikain epämääräinen nuotanveto, josta lukuisissa asiakirjoissa puhutaan, jousien suorittamat varsinaiset käräjäverot ja kipsis- y.m. lahjat. Vasta vähitellen ja ikäänkuin ulkopuolella lakia näkyy vero kasvaneen siksi suureksi kinkeriksi, josta riitti jakaa ylhäisille ja alhaisille virkamiehille. Vielä V. 1414 Eerik Pommerilainen yrittää ehkäistä nimismiesveron kasvamista Suomessa määräten, että nimismiesveroksi (lændzmandz gieldh) maksetun 1 1/2 viljapannin ja heinäin sijasta oli 1 äyri rahaa savulta riittävä.[961] V:lta 1419 on toinen Eerik kuninkaan käskykirje, jossa vielä koetetaan kestityksiä rajoittaa. Tapa näyttää jo olleen juurtunut, ja aljetulla uralla kehitys sitten kävi nopeasti. Kaarle kuninkaan kirjeestä v:lta 1450 Turun läänin asukkaille nähdään, että voudinkinkeri jo oli pysyvä vero Turun läänissä; kysymys oli enään vain siitä, kuinka suuren kinkerin kukin pitäjä oli maksava Turun linnanvoudille, koska toiset pitäjät olivat suuria, toiset pieniä.[962]

Emme kumminkaan erehtyne katsoessamme laamannilaitoksen kehittymistä yhdeksi käräjäkestityksen pääaiheuttajaksi. Mutta piirteet sellaiset kuin Hämeen ja V.-Suomen "yösijalehmät" ja yleensä "kinkerin" ja "taksan" ottaminen linnaan näyttävät varsin vanhoilta, vaikkemme tarkemmin osaa sanoa, kuinka vanhoja ne ovat.

Tämän keskiajan tunnuksellisen veron joutuminen kokonaan kruunun haltuun merkitsee samalla koko keskiaikaisen virkamiesjärjestelmän muuttumista, virkamies- ja paikallishallinnon lopullista joutumista valtion valvonnan ja määräysvallan alaiseksi.

VIITESELITYKSET:

[1] "Miten Ruotsin oikeus vähitellen voitti alaa meidän maassa ja miten se tunki Suomalaisten alkuperäiset oikeustavat syrjälle, mutta itse puolestaan, epäilemättä monessa kohden täytymyksestä, käytännössä mukaantui näiden oikeustapain mukaan — on vielä kirjoittamaton historia" (Jaakko Forsman, Suomen lainsäädännön historia 6).

[2] Niistä mainittakoon tässä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran "Suomi" ja "Pitäjänkertomuksia" sarjoissa ilmestyneiden pitäjänkertomusten lisäksi seuraavat:

Garibaldi Nyström, Tietoja Saarion pitäjän asemasta ja veroista v. 1539-1572 (1884, Hist. Ark. VIII);

Hannes Gebhard, Savonlinnan läänin oloista vuoteen 1571 (1889);

Kaarlo Ignatius, Tietoja Kangasalan pitäjästä ja vero-oloista Ylä-Satakunnassa v. 1540-1577 (1890, Länsisuomalaisen osakunnan julkaisu Länsi-Suomi IV);

K. J. Jalkanen, Pohjois-Hämeen erämaat, asutus ja olot vuoteen 1620 (1892);

Anders Allardt, Borgå läns sociala och ekonomiska förhållanden åren 539-1571 (1898).

[3] Ruuth, Tanskan keskiaik. kronikkojen mainitsemista tanskalaisten retkistä Suomeen vuosina 1191 ja 1202 (Suomal. Tiedeakat. Esit. 1910 I, 1-16) sekä Lisiä esitelmään tanskalaisten retkistä Suomeen v:ina 1191 ja 1202 (Suomal. Tiedeakat. Esit. 1910 II 57-63).

[4] MU s. 16.

[5] MU ss. 19, 24.

[6] MU s. 21.

[7] MU s. 30.

[8] MU s. 40.

[9] MU ss. 33, 60.

[10] MU s. 77.

[11] Vrt. Liljenstrandin huomautuksia, Finlands jordnaturer (1874) 44-46.

[12] Vrt. Gummerus, Suomalaisten käännytys kristinuskoon, Oma Maa I 251.

[13] Vrt. Nielsenin, Tarangerin ja Hertzbergin väittelyä Norjan vanhimmista verotusoloista, Hist. Tidskrift (Norjan), 4. sarjan 4. side (1907), 39 seur., 98 seur., 161 seur.

[14] Hildebrand, Medeltid I 264, 265.

[15] Hildebrand, Svenska statsförfattn. hist. utveckling 81.

[16] Kuinka monenlaisia veroja jo 1200-luvun lopulla Ruotsissa tunnettiin ja kuinka tarkoin niiden laatuja erotettiin, näkyy hyvin Maunu Latolukon v. 1281 annetusta kirjeestä, jossa on puhe papiston vapautuksista "ab omni iure regio et causis regalibus, solucionibus quoque wlgariter dictis skiphwister, spannemaale, ettergiaeld, ledunxlame ac talliis, muneribus, exaccionibus seu quibuscunque tributis, rebus uel personis impositis uel imponendis, quibuscunque nominibus censeantur acsi nominatim et specialiter essent expressa." (Dipl. Sv. I. 586.)

[17] "Bero Vestgotus est; alienauit tributum Finonum ad manus regis, cuius erat consanguineus et cancellarius", MU s. 48. Vrt. Porthan, Chronicon 141.

[18] "Raguald, Ostgotus; hic primo maskot instituit", MU s. 52. Vrt. Porthan, Chronicon 142-144.

[19] Yrjö Koskinen, Suomenmaan keskiaikaisesta aatelistosta, Hist. Ark. VIII 9 seur.

[20] Niistä tarkemmin ks. kirjoitustani Keskiajan kruununkartanot Suomessa, Hist. Ark. XXII, II 1-27.

[21] Useat kruununkartanot olivat varustetut linnoilla, mutta toisin kuin myöhemmän ajan suurlinnat nämä vanhat kartanolinnat olivat yksinäisiä tornia, joiden varustusväeksi riitti kourallinen sotureja. Tätä linnamallia ovat olleet m.m. Koroisten linna Rantamäellä, Stenberg Maskussa ja (myöhemmät) Kokemäen ja Korsholman linnat. Satakunnan linnaväeksi v. 1367 määrättiin 8 miestä ja Korsholmassa oli keskiajan lopulla koko 6 miestä, päällikkö mukaan laskettuna (Mustak. s. 134; Aspelin, Korsholman linna ja lääni 44).

[22] "castra omnia Finlandiae et partium orientalium, videlicet Aaboo et Tauestahus et Wiborgh cum terris adiacentibus eisdem; et — — mandabimus praefectis nostris ibidem" (MU s. 100).

[23] "terras Finlandie, Alandie, Nylandie, Thawistie ceterasque alias terras advocacie Aboensis subiacentes" (MU s. 132).

[24] Bidr. IV s. XCL.

[25] Mustak. s. 129, 134.

[26] "tributum nostrum — carpo regio — residuum vero in aliis juribus — pro dictorum castrorum edificiis ac suis et castrensium mibi expensis et sumptibus", (MU ss. 178-179).

[27] "all var ingiæld i Finlande — — skatten, rethupennynge, rughkarper, falcalæghit" (MU s. 196).

[28] Eräässä asiakirjassa Albrekt Meklenburgilainen mainitsee vahvistaneensa sopimuksia ja päätöksiä, joita linnanvoudit olivat tehneet Suomen maakuntain, kihlakuntain ja pitäjäin kanssa (Mustak. s. 129).

[29] Valdemar oli Suomen herttuana kuolemaansa saakka (1318) sillä poikkeuksella, että vv. 1308-10 hän ja Eerik herttua yhdessä hallitsivat alueitaan ja että v. 1310 Viipurin linnalääni joutui kuninkaan alaiseksi.

[30] Carlsson, Grundskatterna 163.

[31] MU s. 109-111.

[32] MU s. 130.

[33] Vrt. Porthan, Chronicon 256, 257.

[34] MU s. 319.

[35] "af allom arlikom scatwm, alæghnom oc markagieldom oc af allom thunga lidhugt" (MU s. 383). — Sana "alæghnom" näkyy tässä erityisesti tarkoittavan ylimääräisiä veronmaksuja; siinä merkityksessä sitä käytetään myöskin Albrekt kuninkaan ja Jaakko Djeknin Suomen veroja koskevassa sopimuksessa v. 1387 "alt Abo föghati, Satagunna oc Borgha föghati mædh allom ærlikom ingiældom, alæghnom oc sakörom oc allom konungelikom ræt" (MU s. 410).

[36] "item vnnom wi at Jæppe ma bedhas ok upbæra hwart aar ena hielp at enast aff thæm landom oc stadhom han jnne hafuir, swasom aff hwariom rök en span malt, en span rugh, en span hafra, eet höns, eet las hö, eet las widh ok ena halff mark penningae, ok aff hwariom thiughu rökiom eet nöt, tw faar, eet pund smör och tw pund flæsk" (MU 411).

[37] v. Below, "Grundsteuer in älterer Zeit", Handwörterb. d. Staatswissensch.

[38] MU ss. 383, 392. — Omituinen erehdyttävä selitys Hildebrandilla, Medeltid I 282.

[39] MU ss. 421-422. — Riimikronikassa puhutaan vielä Gotlannin lunastamiseksi suoritetusta 12 äyrin verosta joka "tuvalta" ja Ericus Olai mainitsee Margaretan aikaista "savuveroa" sekä erästä vihattua karjaveroa ("Rumpeskatt"), mutta näillä nimityksillä arvattavasti tarkoitettiin joitakin niitä veroja, joita ylempänä mainitaan (Lagerbring, Svea Rikes hist. III 745-747, IV 238; Erslev, Dronning Margrethe 307-308, 314-316, 492).

[40] Grönblad, Nya källor 29.

[41] Nya Rimkr., ed. Klemming s. 246 (Kristoffer Baijerilaisesta):

ä hwar han gönom rikit redh, han hade jo sa manga hesta arma böndher han forgästa han fodrade V lester korn mest huaria nath — —

Sture-Krön. 24 (Kristian I) ja 143-144 (pitkä luettelo v:n 1496 kinkeriverosta, jonka jokaisen 6 miehen tuli suorittaa).

[42] Grönblad, Nya källor 216, 219, 236, 317, 382, 609.

[43] (1334) "bona, que tributorum et exhibicionum ad nos spectancium grauaminibus subjacentes bonorum suorum libertate congaudentibus ex nunc jn posterum vendiderint, omnibus nichilominus pristinis exhibicionum oneribus subjaceant in futurum" (Mustak. s. 47).

[44] Styffe, Bidrag II s. LX seur.

[45] Erslev, Dronning Margrethe 296-298.

[46] Arv. Handl. II 18, 19-20, 20-21, 21-22; Grönblad, Nya källor ss. 31-34; Mustak. ss. 225-231; Styffe, Bidrag II s. LXV.

[47] "oc sta badhe soknene til — — at fult ær geen fullo twa konunx rökia frælst j schat swa at hwargen kronona jngeld minschas" (Arv. Handl. II 48-49).

[48] Arv. Handl. II 52-53.

[49] Mustak. s. 335.

[50] Mustak. s. 338.

[51] Mustak. s. 437.

[52] Se näkyy m.m. 1413 v:n katkelmasta, jossa Korsholman tileihin on merkitty kunkin savun maksettavaksi 5 mk "sitä rahaa, joka käy Turussa" (Hausen, Bidr. I 305).

[53] Asiakirjat vv:lta 1414 ja 1419 (Mustak. ss. 260-261, 288-289),

[54] Hausen, Bidr. I 301-319. Vrt. Erslev, Erik af Pommern 299.

[55] Grotenfelt, Suomen hist. uskonp. aik. 82-83.

[56] Nya eller Karls-krönikan (ed. Klemming) 19, 23:

— — — — — Och monde han sverige meer förderffwa alle then skat ther riket kunne werffua, bönder sculle thz j reedho penunga vtgöra them loth han alla til danmark föra vtan som neppest fogadana gaatha bespijsa slotten j nokra matha före ärffwode togh han peninge samalund, thy rothnado slotten nider j grundh thy är riket förarmat swa Reeda peninga är ther vndt at fa — — — — — The fatige bönder j sverige ära höglica the her mote kära konungin en pänningh stadga stichtade herra henning koningxmark thz dichtade Sidan then penning stadga war sath tha wordo mang gozen ödhalagt Riket plagadis mz stora dödha ther mz lagdis gozen ödha the fatiga bönder som ater liffwa jämstor stadga sculle the giffwa — — — — —

[57] Näin käsittävät asian Paavali Juusten Suomen piispan kronikassaan ja Porthan (Chronicon 373, 448). Sama asia ilmenee julistusten otsikosta.

[58] Vrt. Porthan, Chronicon 446.

[59] Mustak. s. 352-354.

[60] Mustak. s. 399. Vielä Kustaa Vaasan aikana Satakunnan talonpojat muistelivat arkkipiispa Olavin — v:n 1436 julistusten allekirjoittajan — veronalennusta (Arv. Handl. VI 180-181).

[61] UL, KB X 6 2.

[62] Raaseporin läänin verokirja v:lta 1451, Hausenin kok. VA. — Vrt. Birger Trollen tilejä Turun linnaläänistä 1463-64, Hausen, Bidr. I 323-356.

[63] Arv. Handl. VI 317.

[64] Porthan, Chronicon 52-53; Fellman, Ur lappsk mytologi, Anteckn. II 40-41; Wiklund, Lule-lappisches Wörterbuch: "väru". Vrt. suomessa ruokavero = ateria.

[65] Fellman, Ur lappsk mytologi, Anteckn. Il 47-48, 186. Vrt. Krohn, Suomen suvun pak. jumalanpalv. 76 ja 168-169.

[66] Ahlqvist, Kulturwörter 199; Melander, Muistoonp. Suomen niittäjä painosuhteista, Hist. Ark. XI 31-36, missä myös huomautetaan hunajavakan esiintymistä eräässä kohdassa Norjan keskiaikaisia lakeja (vrt. Ruotsissakin v. 1413 "3 aske hånigh", Hausen, Bidr. I 313).

[67] Paitsi ed. viitteessä main. lähteitä ks. Renvallin ja Lönnrotin sanakirjoja (vakka); Niemi, Kalevalan selityksiä (1910) 85 (jauhovakka).

[68] Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Raaseporin läänissä oli uuden ajan alussa vakka sama kuin kappa, joita 20 meni "Suomen panniin" (Melander, main. teos 24-27). Viimemainitussa läänissä maksettiin suuri osa linnan- ja muita veroja sellaisissa vakoissa (VA 2918 us.; Jaakko Teitti 193, 278). Mitta-astiaa tarkoittavat asiakirjain käyttämät nimitykset "karp wacka" (Arv. Handl. IX 27) ja markvakka (Melander, main. teos 25).

[69] Melander, main. teos 32-35. — Vrt. "skrifftewacke" Espoossa (Teitti 193), "fougdewackarog" Varsinais-Suomessa (VA 697: 100), tuomarin "vakka" Vesilahdella (Teitti 299) ja "domar vackar" Kokemäellä (VA 216 a: 119), kaikki 1500-luvun keskivaiheilta.

[70] Reinholmin kok. 17; 101.

[71] v. Transehe-Roseneck, Gutsherr und Bauer 13-14.

[72] Rüssow-Pabst, Chronik (1845) 75.

[73] Lönnrot, Sanak. (vakka): "en kulu minä kutsuissa, enkä vanhene vakoissa".

[74] Krohn, Suomen suvun pak. jumalanpalv. 51, 57-58; Varonen, Vainajain palvelus 205, 229.

[75] Varonen, Vainajainpalvelus 194-195, 280, 290; lisäksi Suometar 1854: 9 (Kyntöleipä Mikkelissä). Kyntöleipä yksityiskohdissaan muistuttaa ruotsalaisten Ukon karjua (Tors galt), joka jouluksi leivottiin ja keväällä nautittiin.

[76] Mustak. s. 69 ("före sen brodwakka j tridiung rog"); Arv. Handl. III 329 ("Brödhwackar").

[77] VA 6: 214-232.

[78] Hildebrand, Medeltid I 294.

[79] Krohn, Suomen suvun pak. jumalanpalv. 184-185.

[80] Arv. Handl. VI 309.

[81] Krohn, "Ukon vakat", Kotiseutu 1910: 63,-64.

[82] Suomi II, 6: 321-322.

[83] Smedbergin kertomus matkalta v. 1864. — Ilomantsin kylissä ennen kukin talous vuoroonsa piti Olavin pidot, joissa "villavuonna" uhrattiin, (U. Suometar 1878: 21).

[84] Krohn, "Ukon vakat", Kotiseutu 1910: 63-64.

[85] Ronimus, Vatj. viid. verokirja 71-80 (lainattu kohta 78); Forsström (Hainari), Suomen keskiajan historia 515.

[86] Kamer. Asiak. VI 172, 176.

[87] Kamer. Asiak. VI 184, 189, 191.

[88] Kamer. Asiak. VI 40.

[89] Hildebrand, Recht und Sitte 184.

[90] Venäläisten asiakirjain mukaan suuriruhtinatar Olga v. 947 läksi Novgorodiin ja sääti pitkin Mstan varsia pitäjiä (pokostia) ja veroja ja pitkin Laukaan varsia veroja (Akiander 16).

[91] Ahlqvist, Kulturwörter 224-225, johtaa "pitäjän" "pitää" teonsanasta antamatta sen tarkempaa selitystä sanan vaiheista. — Voisi myöskin ajatella "pitäjä" sanan johtuvan "pito" (pidot) juuresta.

[92] Kljutshevskij, Venäjän hist. pääpiirteet 28, 54. Vanhempia selityksiä ks. Ronimus, Vatj. viid. verokirja 70 (Nevolinin selitys).

[93] Sitä on tarkemmin selvitetty kirjoituksessa Suomen vanhin maakunta- ja pitäjälaitos, Suomal. Tiedeakat. Esit. 1911, 1: 44-56.

[94] Suomal. Tiedeakat. Esit. 1911, 1: 52. — Vasta pysyvä maallinen verotus olisi siis aiheuttanut pitäjän maanomistuksen eristymisen muista pitäjistä, samoinkuin verotalous vaikutti kokoavasti pienempäin veropiirien (neljänneskuntain) omistussuhteisiin.

[95] "Sappherinas pelles", mahdollisesti "sinisiä" eli siniketun nahkoja. Nansen, Nebelheim I 140-141; Snellman, Itämeren suomal. I 59.

[96] Nansen II 144-145; Snellman I 67.

[97] Nansen II 145-146.

[98] Nansen II 90-91.

[99] Snellman I 55; Nansen II 87-88.

[100] Nansen II 88-90.

[101] Akiander 12-13.

[102] Snellman I 81.

[103] Snellman I 102.

[104] Vrt. Aspelin, Korsholman linna ja lääni 7.

[105] v. Keussler, Der Ausgang der ersten russ. Herrschaft in Ostseeprov. 9.

[106] Österbladh, Viron-, Liivin- ja Kuurinmaan alkuasukasten rasitukset saksal. vall. aikana, Hist. Ark. XIX 36, 47-49. — Vrt. novgorodilaisten ja susdalilaisten retket vv. 1169 l. 1171 Vienan seuduille, (Akiander 34).

[107] Akiander 135.

[108] Akiander 143.

[109] Nansen I 188-189.

[110] Hansen, Oldtidens Nordmænd 77, 79, 80, 99.

[111] Nansen II 80, 83, 85.

[112] Rydberg, Sv. Traktater I 506-508; Aspelin, Korsholman linna ja lääni 9.

[113] Hadorph, Then Andra Delen til Rijm-Crönikorne (1676) 345.

[114] Snellman, Oulun kihlak. 141.

[115] MU s.350.

[116] Mustak. s. 197.

[117] Esitys perustuu suureksi osaksi J. Nordlanderin kirjoituksessa "Om birkarlarne", Historisk Tidskrift (Ruotsin) 1906 ja 1907, oleviin tietoihin.

[118] Kamer. Asiak. I 135; VA 1:109. — Savon lappalaisten kruununverosta uuden ajan alussa ks. VA 6134: 6 ja 8:113.

[119] v. Bonsdorff, Kamerallagf. II 580; Ekon. och Politie lag II § 300.

[120] Mustak. ss. 32-33, 40-41, 43, 50-51.

[121] Mustak. s. 33.

[122] "de quolibet fumo in iure Karelico duas bonas pelles siue palke"; "ij huithskin aff huario röök" (Mustak. ss. 42, 69).

[123] Fontell, 33-37.

[124] Mustak. s. 69.

[125] Mustak. s. 69.

[126] "jtem biscops ræth aff hwar konungx krok iiij hwithskin eller iij ore denariorum" (vuosiluvuton selitys Mustak. s. 586).

[127] "Palke" sana lienee samaa alkua kuin keskiajan ruotsin "bälskin" (Schlyter, Gloss.: bälskin, skinn ovisst af hvad slag, hvilket erlades såsom utskyld). Sanan venäjänkielinen vastine oli belj, joka merkitsi erityisesti kärpän nahkaa (ks. ed.).

[128] VA 1945: 2, 16. "Kirkon koukku" oli sama kuin tavallinen verokoukku, mutta edellisiin luettiin rälssikoukutkin.

[129] VA 3698: 8; 3755: 8; Fontell 50.

[130] VA 5050: 1; 5092: 2; 5123: 96; 5160: 13; Gebhard, Hist. Ark. XI 429.

[131] Gebhard, Savonl. lääni 70; Arv. Handl. III 329; VA 6217 a: 1.

[132] Fontell 32.

[133] Fontell 32; VA 4559: 11.

[134] VA 1: 108; Hist. Ark. XI 428, 429; XII 370.

[135] Niistä puhutaan kaikessa yleisyydessä eräässä Kustaa Vaasan kirjeessä Viipurin läänin asukkaille v:!ta 1558. "Like som mongestedis finnes skog hosz edher Dannemenn vdi Viborgs Län, synnerligen som kallis kijlter" (Arv. Handl. IX 308).

[136] VA 1: 11, 13.

[137] "skatt för Cronones urmark och kalles kilthr the Böndne plägo bruka theris Swedelandh och Same kan Såå 2 sp och Same 3 spn wdi kilte Jordh" (VA 5162: 3).

[138] VA 5042: 2; Hist. Ark. XI 428.

[139] Mustak. ss. 586-588 julaistussa Satakunnan metsäin laajassa luettelossa, joka siinä esiintyvistä nimistä päättäen on laadittu 1400-luvun alkupuolella, ilmoitetaan metsäin suuruus 1 1/2-14 "miehenmetsissä". Hämeen erämaitten "miehenosista" ks. VA 131 ja 3750 a us.

[140] MU s. 353, Mustak. ss. 197, 357.

[141] VA 6217 a: 1.

[142] Porthan, Chronicon 636; Rosenborg, Jordbeskattn. 85, 86; Nyström, Hist. Ark. VIII 61, 62; Melander, Hist. Ark. X 433-435; Gebhard, Hist. Ark. XI 427-430, Melander, Hist. Ark. XII 368-371, 396-397.

[143] Taranger, Hist. Tidskr. (Norjan) 4 sarja 4: 112, 113.

[144] 1422: "aarligit landh geldh — aarligit affgildh" (Mustak. s. 295); 1422: "landga;ld" (Mustak. s. 299); 1542: "landgilles pgr" (VA 5: 370); 1579: "landkillis Smör" (VA 1354: 26 seur.).

[145] Mustak. ss. 121-122.

[146] Mustak. ss. 140-141.

[147] Mustak. ss. 140, 145-146.

[148] Mustak. s. 400.

[149] VA 3755: 20 seur.; 3002: us.

[150] VA 3755: us.

[151] Hildebrand, Medeltid I 280.

[152] VA 1: 108-109.

[153] Kamer. Asiak. I 127 seur.

[154] Kamer. Asiak. I 10.

[155] VA 1: 42.

[156] Hausen, Bidr. I 4, 20, 21, 23, 29, 30, 32, 41, 57, 58, 68, 69, 76, 85, 86, 88, 90, 94, 96, 115, 120.

[157] Koska kruununverot Karjalassakin uuden ajan alussa jaettiin "talviveroon" ja "kesäveroon" (VA 5013: 18-19, 55-56) ja kun Heikinpäivän aika talvella oli vanha veronmaksuaika V.-Suomessakin (Grönblad, Nya Källor 407), näyttää talvisydän eli talvikäräjäin aika kaikkialla Suomessa olleen vanha veronmaksuaika.

[158] MU ss. 117-118.

[159] VA 3672: 65 seur.

[160] Esim. VA 2033: 4 seur.; 3002: 139 seur.

[161] VA 6134; 20-21. Tätä veroa sanottiin linnanvoudin veroksi ja kuului siihen myöhemmin myös 12 kyntteliä (Arv. Handl. VIII 42). Linnanvouti peri ohrat talvikäräjillä ja hauit kesäkäräjillä (Teitti 19). Myöskin kymmenmiesten oli annettava voudille lahjaksi haukia (Arv. Handl. III 249).

[162] VA 6134: 20-11.

[163] VA 5043: 112; Teitti 33.

[164] Teitti 69-70.

[165] Kamer. Asiak. I 21.

[166] Mustak. s. 57.

[167] Grönblad, Nya Källor 236.

[168] Esim. seuraava v:lta 1539 (VA 1: 42)

nahkat arvoluku

hirven 5-7 ahman 4 ketun 3 saukon 3 näädän 2 tuhkurin 1 hillerin 1/2 kärpän 1/2 oravan 1/7 sekalaisten ("samfong") 1/9-1/8

[169] "Daxuärkskin" (Kamer. Aisak. I 10).

[170] "Gråwerk xiij tijmber för wäger och broor" (Kamer. Asiak. I 21).

[171] Mustak. s. 586.

[172] VA 1945: 18 (kijrkon oraua).

[173] Mustak. s. 69.

[174] Mustak. ss. 71, 585.

[175] Porthan, Chronicon 636. Kirkolle maksettava nahka oli oravan nahka. Sen ilmaisee yläsatakuntalainen nimitys "kirkon orava" ja Agricolan käyttämä nimitys "eth groskin", joka merkitsee oravannahkaa (Hildebrand, Medeltid 1207). Kun jousirahaa uuden ajan alussa maksettiin läntisessä Suomessa yleensä äyrityinen jouselta (VA 6: us.), lienee oravannahan arvo siellä siihen aikaan ollut äyrityinen (käypää rahaa). Savossa ja Karjalassa oli jousimaksu yleensä vain "fyrkki" eli 6 penninkiä (Arv. III 329; VA 5123: 26).

[176] VA 5123: 11.

[177] Mustak. s. 69.

[178] Mustak. s. 546.

[179] Mustak. s. 586. Asiakirjassa mainitut 2 valkonahkaa pitänee olla 2 äyriä tai 2 valkonahkaa.

[180] VA 6 us. (krokpeningar).

[181] Mustak. ss. 70, 585.

[182] Hausen, Bidr. I 319.

[183] VA 1: 142; 3672: 2.

[184] Ignatius, Kangasala 69, 70.

[185] VA 3670: 49, 69, 70. Ylä-Satakunnassa suoritti kukin jousi "käräjäverona" (tingskott) kolmille käräjille vuodessa 1 lampaanlavan (Ignatius, Kangasala 72). Kustaa Vaasan kirjeessä v:lta 1554 Satakunnan voudille mainitaan yläsatakuntalaisten lähettiläiden käyneen valittamassa kuninkaalle "joistakin lampaanlavoista, joita heidän tulee suorittaa käräjätaloon 4 kertaa vuodessa, vaikkei se koskaan ennen ollut tapana ollut ennenkuin Maunu Niilonpoika sen pani maksettavaksi" (VA 1998: 52). Kukatiesi liioittelivat talonpojat, sillä puheenaoleva vero tuntuu perivanhalta. Ehkäpä oli Maunu Niilonpoika ruvennut ottamaan lampaanlapoja vuodessa neljästi, vaikka niitä ennen oli maksettu vain kolmasti, ja se antanut aiheen valitukseen.

[186] Fontell 50; VA 1: 142; 1: 115.

[187] VA 4529: 1; Hist. Ark. XI 428.

[188] Hausen, Bidr. I 317.

[189] VA 3672: 2; Ignatius, Kangasala 69; VA 6217 a: 1 (Savon jousi: talonpoika ja hänen poikansa).

[190] VA 3672: 2; Ignatius, Kangasala 70.

[191] Thulin, Mantalet 91.

[192] "v skilling for huar boga, och then som 2 boga haffr giör wt ix sk och thn som 3 bogar ägar gor ut xii sk" (VA 6: 229; Iitin karjalainen oikeus 1543).

[193] Ignatius, Kangasala 70.

[194] VA 3672: 2.

[195] "Cronobågar, hvilket namn deraf är tagit, at hwar mans-person när han fyller 15 år, at han kan opspänna och föra en stålbåga, blifver han kallad Joutzi, båga" (Åbo Tidn. 1777, s. 133).

[196] "hwar sum fæmton ara gammal ær han ær inggildir" (ÄWmL, ThB pr).

[197] Seebohm, Tribal Custom in Anglo-Saxon Law 22-23.

[198] Thulin, Mantalet 6.

[199] Fontell 50; VA 5162.

[200] Arv. Handl. III 329. [201] Åbo Tidn. 1777 s. 143.

[202] " Joutsi Botn. porcio certa prædii rustici [Sv. mantal]. — — magnitudo enim prædiorum temporibus antiquioribus, ex numero virorum arcipotentium cujusque familiae censeri, tributumque capitale in pellibus max. sciurorum, arcu l. jaculando captorum pendi solebat, unde montako jousta talossa? — — vel cujus magnitudinis est prædium? onko poika joutsella? num puer est arcipotens l. tributarius?" (Renvall, Suomal. Sanakirja).

[203] VA 2033: 1.

[204] Mustak. s. 69.

[205] Rosenborg, Jordbeskattn. 95-96.

[206] Åbo Tidn. 1777, s. 134.

[207] S. Rissanen, Iisalmen kirkollisia vaiheita (käsikirjoitus).

[208] Aspelin, Korsholman linna ja lääni 9. Vrt. ed. s. 57.

[209] Ronimus, Vatj. viid. verokirja 87, 93, 107; Kamer. Asiak. VI 145, 171, 199, 208, 209, 210, 213.

[210] Hildebrand, Medeltid I 280; Hjärne, Helsingelif under Helsingelag 27.

[211] ÄWmL, ThB 7 § 2.

[212] Hausen, Bidr. I 316.

[213] Rosenborg, Jordbeskattn. 87-88; Gebhard, Savonlinnan lääni 62.

[214] Reinholmin kok. 19: 110.

[215] v. Knorring, Gamla Finland 116.

[216] Lönnrot, Suomal.-Ruotsal. Sanakirja: "Orava"; (Lisävihko:) "Oravanmaa", "Oravanpää".

[217] Melander Suomen mitta- ja painosuht., Hist. Ark. XI 36-38.

[218] Ronimus, Vatj. viid. verokirja 58, 60-62. — 1 korobja = n. 2 hl, 4 korobjaa = n. 8 hl; 1 punta = 6 pannia eli n. 6 hl.

[219] VA 1: 15.

[220] VA 4994: 11; 5043: 3.

[221] VA 1: 10-18; 4994; 6-14.

[222] Kamer. Asiak. I 8, 10, 11 ("skattaskin", "gråskins peninga").

[223] VA 3670.

[224] Åbo Tidn. 1777: 134.

[225] Kraftman-Lagus, Tanckar om hushållningens uphjelpande i Carelen 25.

[226] Milukow, Skizzen russischer Kulturgeschichte I 53-55.

[227] "in communi placito" (Mustak. ss. 19-20).

[228] 1330: "in generali placito — — in Øningiawiik habito" (Mustak. s. 37); 1414: "een tiidh ther soknamennena aff Salthwiik och andre godhe mæn aff allo landena wore saman kompne widh Saltwika kirkio" (Mustak. s. 259); 1538: "eth almening ting på Oland j saltwik" (Arv. Handl. IX 15-17); 1564: "till landztingett till Färgesundett" (Hausen, Bidr. II 178); 1565: "landsting vid fergesundet" (VA 215 1: 59). Vrt. Hausen, Sv. Litt. Sällsk. Förh. och uppsatser 8: 195-196. Vielä v:n 1565 maakunnankäräjillä käytettiin Ahvenanmaan maakuntasinettiä.

[229] Hist. Ark. XXII, II 2.

[230] Hausen, Något om Ålands forna afrättsplatser, Sv. Litt. Sällsk. Förh. och uppsatser 8: 195-202.

[231] Viimemainitussa suhteessa on valaiseva eräs v:n 1564 tuomio, jolla 3 Kumlingen miestä langetettiin sakkoihin siitä, että he halveksumistaan osoittaakseen olivat jättäneet menemättä Färjsundetissa pidettyihin maakuntakäräjiin kuulemaan siellä "koko pitäjän puolesta" kuninkaan kirjettä, "joka koski koko maata" (Hausen, Bidr. II 178. Vrt. Bomansson, Om Ålands fornminnen 13).

[232] V. 1538 luetellaan lautakunnassa 20 nimeä, v. 1565 mainitaan siinä "tvenne tolfter".

[233] "Larens Olaffson, lansdomare" (Mustak. ss. 240, 242).

[234] Arv. Handl. II 68, 69, 73-76; IV 4; vrt. myös II 79, 81, 83-85. 8789, 98.

[235] Arv. Handl. VII 23.

[236] VA 2598: 49. Arv. Handl. IV 16.

[237] Henrik Jönsson, joka 1530-luvulla mainitaan Ahvenanmaan maantuomarina (myös "kihlakunnantuomarina", "häradshöfding") oli aikaisemmin Turun linnan vouti. Ahvenanmaan maantuomarina hän ilmeisesti oli paikallisista syistä, sillä hänellä oli siellä perintötilana ylinen Haga, jolle hän sai ikuisen rälssioikeuden (Arv. Handl. II 214-215; V 282).

[238] Arv. Handl. IX 266; Hausen, Bidr. II 375.

[239] "ij Saltuick sockn i ödekara mklag oc i Laby mklag 45 men oc huar ma(n) i finström sockn 140 me(n) oc i hamar Landz sock(en) bredebolste mklag nordan skirkyon 46 me(n) oc i äccröö mklag 58 me(n) löp sama T(r)idiugr mantalz i en summo 289 me(n)." — "Item giorde huar ma(n) i finneströms T(r)iding i alin vadmall huar ma(n), oc är mantalz 289 me(n)" (VA 2603: 29, 55; vrt. Arv. Handl. II 115, IX 266-267).

[240] Hausen, Bidr. II 375; Arv. Handl. IX 266-267.

[241] "för thet the hade hugget til theris behoff 10 tillier opå en almenningx öö benembd Borgöö, som log vnder Jomale tridung, ändog the lågo i samme tridung" (Hausen, Bidr. II 375).

[242] VA 5: 93, 94; 2603: 3, 44; Hausen, Bidr. II 214. —

[243] Borgön saari on Hammarlandia ja Ekkerötä erottavan Marsundin salmen suussa. Saarella lienee pakanuuden aikana ollut linnavarustus, joka ehkä sekin on ollut tridungin yhteinen. 1600-luvulla kuului saari Grelsbyn kuninkaankartanon alle (Appelgren, Suomen muinaislinnat 1-2). Vielä 1830-luvulla oli Ahvenanmaalla useita yhteissaaria ("allmänningsholmar") kruunun hallussa (VA, Böckerin kokoelmat, kertomuksia Ahvenanmaalta).

[244] Hausen, Bidr. II 375.

[245] Hausen, Bidr. II 20, 21, 23.

[246] Vrt. Arv. Handl. IX 268.

[247] "I förste triungen är Sundh Socknn och Saltwijk östen fierden, the holle theris ferie städes rede förr theris landzbroo. Alle the förer som komme westen, them före the öffwer Delen och til Kumbling Sockn, Kumbling Sockn förer them anthen till Inio i Töffuesall, eller och til Korpo Sockn" (Arv. Handl. IX 266).

[248] Arv. Handl. IX 266-267.

[249] VA 2603: 29, 55; vrt. Arv. Handl. IX 261, 264.

[250] "et laghcallat trydiunxting vtan for castalholm" (Arv. Handl. II 98-99).

[251] Arv. Handl. II 115-116. — Näistä kahdesta käräjästä on huomauttanut jo Styffe, joka niiden perusteella mainitsee Ahvenanmaan jakautuneen 3 "käräjäkuntaan (tingslag) eli tridungiin" (Skandinavien 407).

[252] Arv. Handl. II 67-68.

[253] Arv. Handl. II 75-76, 79-80.

[254] Hausen, Bidr. II 1-5, 6-11, 12-17.

[255] Arv. Handl. IX 16; VA 2598: 49.

[256] Hausen, Bidr. II, 3, 4. 5.

[257] "nervarendes erlig mandh Hinrik Jönsson ppa Hagha, herreshöffdinge wnder samma oor som fför skriffuad stoor" (Hausen, Bidr. II 6, 7, 8, 9, 10, n, 13, 14, 15, 16).

[258] Mustak. ss. 29, 37, 38.

[259] Arv. Handl. I 67-69.

[260] Hausen, Bidr. II 17.

[261] Uuden ajan alussa mainituista kihlakunnantuomareista toinen asui Finströmissä (Getassa) ja oli varmaan Finströmin tridungin tuomari, toinen Saltvikin Hagassa, joka tosin on Finströmin tridungiin kuuluneessa osassa Saltvikiä, mutta kuitenkin Saltvikin keskusseudussa, joten tätä toista voinemme pitää Saltvikin tridungin tuomarina. Ahvenanmaan vanhain maantuomarien virka mahdollisesti kulki perintönä samoissa suvuissa.

[262] Lindström, Om de gotländska Domarena, Anteckn. om Gotlands Medeltid I 480-487. Vrt. Schlyter, Jurid. Afhandl. II 64-65; Styffe, Skandinavien 428.

[263] Bergfalk, Sv. jordens beskattn. 51-52.

[264] Tunberg, Skandin. äldsta polit. indeln. 136. Myöskin Nerikessä, Taalainmaassa ja Norjassa on tridung-jako Tunbergin mukaan kotoinen. Helsinglannin haaksikuntain (skeppslag) kolmanneksiin ei Ahvenanmaan tridungeja voitane verrata.

[265] Saxén, Den svenska befolkningens ålder i Finland, belyst af ortnamnen, SMMY:n Aikakausk. XXI, 3: 33.

[266] Oma Maa I 316.

[267] Melanderin tiedonanto Hist. Ark. X 431-433.

[268] "sokna thingh" (Arv. Handl. II 49).

[269] Mustak. ss. 176, 240; Arv. Handl. II 78-79.

[270] Arv. Handl. II 74, 78, 83, 87, 95, 97.

[271] "tå jag för rätta satt på wallen vthan för Raseborg" (VA, Hausenin kok. 30.7.1513); "oppo tingx backan i Saltvik" (Hausen, Bidr. II 31); v. 1601 pidettiin kesäkäräjät "vid Casterholms hus" (VA 222, Sundin käräjät 17.6.1601). "Tingön" saaresta ed. s. 91.

[272] Weckström, Geogr. stat. lex. 35.

[273] Radloff, Åland 56, 70, 82, 99, 111, 125, 134, 147.

[274] Nordisk Familjebok, Gottland; Styffe, Skandinavien 428.

[275] Steenstrup, Danmarks ældste Inddelning, D. Vidensk. Selsk. Oversigt 1896, 396-402.

[276] Bergfalk, Sv. jordens beskatta. 15.

[277] Esitys perustuu pääasialliseti Erslevin teokseen Valdemarernes Storhedstid. Vrt. Vinogradoff, English Society in the Eleventh Century 37; Steenstrup, Danm. Riges Hist. I 790-791.

[278] Rydin 37; Styffe, Bidr I: XCV seur. Vrt. Hildebrand, Medeltid I 266.

[279] Styffe, Bidr. III: CXII.

[280] Schlyter, UL, Gloss.: Markland.

[281] Åström, Om svensk jordäganderätt 23-24.

[282] Ramstedt, Om krigs- och skatteväsendet 31; Hildebrand, Medeltid I 243-245.

[283] Ramstedt, Om krigs- och skatteväsendet 28.

[284] Berg, Bidr. till den inre statsförvaltn. hist. 293.

[285] Berg, sama teos 286-287.

[286] Saltvik 1547: "Item en affradz peninge opburett vtoff 60 mk wtth iord ssom ær liggiandes J lagmandzby 8 pening effter huar mk" (Arv. Handl. IX 53).

Jomala 1547: "Item är opburet affradz pening wtoff 40 mk wtt iord ssom är liggiandes ij möcleby (Jomala) 8 pening effter huar mk — —. Item æn är affradz pening opburit wtoff 15 mk wtt iord ssom är liggiandes i Dalkarby 8 pening effter huar mk" (Arv. Handl. IX 75).

Finström 1547: "Item är affradz pening opburit aff bransböle fför 13 mk iord ssom är liggiandes görs 8 d:r effter huar mk" (Arv. Handl. IX 84).

Toisinaan on lampuodin vero ilmoitettu yhteenlaskettuna summana, mutta silloinkin näkyy, että vero tekee suunnilleen äyrityisen markalta (Arv. Handl. IX 53, 58).

[287] VA 2603: 3.

[288] Arv. Handl. IX 71.

[289] Selitys tästä verosta Arv. Handl. IX 53. Toinen täydellisempi, luultavasti Jaakko Teitin laatima selitys Arv. Handl. IX 260.

[290] Finström 1431: "VIII markaköp jord. liggiandis j Berström for VIII mark peninger" (Arv. Handl. II 73). Muita samanlaisia tapauksia vv. 14311432 eri seuduilta Ahvenanmaata ks. Arv. Handl. II 77, 78, 79, 84-85, 86, 89, 91, 115. — V:lta 1438 on tiedossa tapaus, jolloin 10 markanostolta maata maksettiin 10 mk ja kuorma (heiniä) (Arv. Handl. II 114).

Luonnollisesti myöskin jonkun seudun markanostoja vaihdettiin samaan määrään markanostoja toisella seudulla. Esim. Hammarland 1428: "jöns bagge gaff IX markaköp j mörby liggiandis j hamarlandz sokn j herman skallas tegh for IX markaköp jord liggiandis j ödha j wigars bole" (Arv. Handl. 1167); — Muita samanlaisia tapauksia eri pitäjäinkin kesken ks. Arv. II 76, 82, 88, 90, 91, 94, 97. — Poikkeuksena olen merkinnyt tapauksen, jolloin 8 markanostoa vaihdettiin 9 markanostoon (Arv. Handl. IV 4).

[291] Mustak. s. 212.

[292] Arv. Handl. II 25, 74.

[293] Arv. Handl. IX 51, 55, 60, 64, 69, 73. 77-

[294] Arv. Handl. IX 53, 57, 62, 65-66, 71, 75, 79, 84, 258-259.

[295] "Ledingx lamb", "Lendings lambz penninge", "leydinx lambs penninger", VA 2598: 1 seur.; Arv. Handl. IX 87, 258-259.

[296] Skenningen sääntö 1335, § 5 (Nordström, Penningeväsendet 362-363); Ruuth, Om varupris 14-15.

[297] Forssell, Anteckn. om mynt 40, 42. — Koska tällä seikalla on merkitystä Ahvenanmaan muinaisessa taloudessa, otettakoon tähän Forssellin sanat:

"Kuten jo Hallenberg laajasti on osoittanut, on tästä todellisesta Tanskan markasta äärimmäisen tarkoin erotettava ne tanskalaiset markat (mark danska), jotka keskiajalla ja vielä kauan Kustaan hallitusajalla esiintyvät Ruotsin Göötanmaakuntain asiakirjoissa ja tileissä. Nämä tanskalaiset markat olivat kokonaan laskutapa, joka rahan todellisesta laadusta aivan riippumatta oli pysyvässä suhteessa Ruotsin äyrityismarkkaan (mark örtugar), eli niinkuin 3:4, niin että tanskalainen markka Itä-Göötanmaalla, Länsi-Göötanmaalla ja Smålannissa 16 killinkineen (kukin à 3 valkoista) laskettiin = kuudeksi äyriksi äyrityisiä, jota vastoin äyrityismarkka oli = kahdeksan äyriä äyrityisiä."

[298] Erslev, Valdemarerne 48-50, 143; Steenstrup, Danm. Riges Hist. I 789.

[299] Hildebrand, Medeltid I 247-248; Thulin, Mantalet 26-27; Söderwall, Ordbok: mark (märka bol); Bergfalk, Sv. jordens beskattn. 66.

[300] Bolin hinnat Ahvenanmaalla olivat seuraavat (Mustak. ss. 37-38 ja ed. s. 108):

myyty saatu koko bolin suhdeluku 24 markan boleja hinta mk hinta mk arvoiseen boliin

1) V. 1330 1/8 60 480 20 (?) 2) " 1333 1/4 ja 1/8 80 213 6.6 3) " 1397 1/4 40 160 5 4) " 1400 1/2 85 170 7 5) " 1400 1 175 175 5-5 6) " 1410 1/2 106 /1/2 213 6.6

Kahdessa viimemainitussa tapauksessa kuului kauppaan lisäksi joitakuita "markanveroja", joiden hinta, siihen aikaan 5 mk markanverolta, on kauppahinnasta vähennetty. Tapauksissa 1 ja 4 tarkoittaa hinta Ruotsin rahaa, tapauksessa 1 on hinta epäiltävän suuri.

[301] Radloff, Åland 35-56, 68-69, 81-82, 108-109.

[302] Että veroyksiöt olivat samassa markkakunnassa saman suuruiset, näkyy seuraavasta v:n 1556 veroselityksestä, joka koskee Ekkerön markkakuntaa (Arv. Handl. IX 262):

Effter thette sätte vtgiörs Skatten på Äkerööen, och Recknes i huar Rock, och fulgärd, som her effter folier hele Marcklaget vtöffwer.

| Röck 85 mk I huar ful | Gerdh 148 mk 7 öre 13 d:r | Marckskatther 616 mk

Samasta asiakirjasta nähdään, että nuo merkilliset epäparimarkat (uddemarker) tasattiin markkakunnan kesken: "Huilkit Bönderne i så måtthe betyge, att then ena byen, hielper medt sin öfuerlöps marker til then andre, heele Marcklaget igenom, Och när the haffwe fyltt alle fulgärdz skatter, tå göre the öffuerlöps marker, wtaff thet öffwerbliffwer" (Arv. Handl. IX 260).

[303] V:n 1556 veroselityksestä (Arv. Handl. IX 259):

Fulgärdz skatt.

Fölier aff samme iordh, fullgärdz skatt, och haffuer icke huartt Marcklagh, like månge marker vnder fulgerden. Ty en partt haffuer 200 mk:r wnder fulgerden. En partt 184 mk:r, En part 140 mk & c Huilkit är och en stoor wille ibland almogen.

[304] Hausen, Bidr. II 46.

[305] "Båtzmandzgerden", Teitti 311.

[306] V:n 1531 verokirjan markkakuntaluettelon (VA 2598) ja v. 1547 pitäjittäin ilmoitettujen veromarkkamäärien (Arv. Handl. IX 51 seur.) laskelma on seuraava:

markka- verp- veromarkk. 24 mk bojeja kuntia markkoja markkakunt. markkakunt. kohden kohden

Saltvik 5 1 471 296 12 1/3 Sund 4 1 826 456 19 Jomala 4 1 793 1/2 448 18 1/2 Hammarland 3 1 588 1/2 319 13 7/24 Finström 4 1 672 1/2 1/4 418 13 1/3 manner-Ahvena 20 8 321 1/2 1/4 416 17 1/3 Lemland 6 1 094 1/2 182 5 7/24 Föglö 7 1 040 /1/2 146 6 1/12 Kumlinge 4 507 1/2 127 7 7/12 ulkosaaristo 17 2 642 1/2 156 6 1/2 koko Ahvenanmaa 37 10 964 1/4 291 12 1/6

[307] Mustak. s. 19.

[308] "Tributum nostrum de Alandia" (MU s. 179).

[309] Hausen, Bidr. I 306.

[310] MU 8. 392. [311] VA 2601: 1; Arv. Handl. IX 87.

[312] Arv. Handl. IX 259.

[313] V:n 1547 veroselitysten perusteella (Arv. Handl. IX 51, 55-56, 60, 64, 69, 73, 77, 82, 86-87) saamme seuraavat keskimääräiset täysiveron hinnat:

pitäjät täysiveroja markanostoja täysiveron keskim. hinta mk

Saltvik 49 3/8 9 747 195 Sund 84 14 116 ja 2 äyriä 166 Kumlinge 45 6 319 140 Föglö 70 1/2 9 212 131 Lemland 59 2/2 10 936 ja 2 ä. 182 Jomala 76 1/4 13 609 179 Hammarland 62 9 756 157 Finström 61 11 228 ja 6 ä. 184 koko Ahvenanmaa 507 + 2 1/2 nelj. 84 925 ja 2 ä. 167 1/2

[314] Täysiverojen keskimääräiset markanveroluvut olivat v:n 1547 veroselitysten mukaan seuraavat (Arv. Handl. IX 51, 55-56, 60, 64, 69, 73, 77, 82, 86-87):

markanver. pitäjä täysi- markan täysiver. kut. täysiver. veroluku veroluku kohden

Saltvik 49 3/8 1 4?1 29 1/2 Sund 84 1 826 22 Kumlinge 45 507 1/2 11 Föglö 70 1/2 1 040 1/2 15 Lemland 59 1/2 l 094 1/2 18 Jomala 76 1/4 1 793 1/2 23 Hammarland 62 1 558 1/2 25 Finström 61 1 672 1/2 1/4 27 koko Ahvenanmaa 507 + 2 1/2 nelj. 10 964 21

[315] VA 1: 152-153; 2598: 1 seur., 107 seur.; 2601: 1.

[316] VA 2624: 4, 10, 16.

[317] Arv. Handl. IX 259.

[318] VA 2598: us.

[319] Lähemmin tästä "Veropiiri-järjestelmästä Suomessa uuden ajan alussa" Hist. Ark. XXI, II, 5: 1-2.

[320] Vrt. Hildebrand, Medeltid I 263.

[321] UL, KB X § 3.

[322] Asiakirjassa käytetty merkki te vastaa tarkoin Itägöötanmaan "thon" eli "tynna" mittaa, joka sisälsi 6 pannia. Jokaisen ahvenanmaalaisen talonpojan suoritettava oli siten 1/3 tynnaa eli 2 pannia.

Sveanmaassa oli käytännössä punta, joka sisälsi 8 pannia samaa kokoa kuin Itägöötanmaassa (Forssell, Om mynt 116-117).

[323] Arv. Handl. IX 52.

[324] V. 1413 suoritetut ohrat vastannevat uuden ajan alussa erikseen tilitettyjä "hevosohria" eli "hevoskulkuohria" (hestekorn, hestelöpskorn), joita suoritettiin miesluvuittain (täysitiloittain). (VA 2598: 1 seur.).

[325] Tämän verokappaleen vastine saattaa olla uuden ajan alussa täysiverojen suoritettava jänisvero ("harapenningar 9 d:r").

[326] VA 2602: 2 seur.

[327] MU s. 392.

[328] VA 2601: 1.

[329] Esim. Hämeessä 1334 (Mustak. s. 47).

[330] Allardt, Borgå län 21, 30-31 (Rosenborgin antama selitys kuitenkin väärä).

[331] VA 2598: 1 seur.; Arv. Handl. IX 259.

[332] VA i: 63-78. "Ja ken on lukumies (boleman) pitäjässä, hän lyhentää vuorostaan markan joka lehmältä, jonka hän suorittaa linnaan vuosittain" (VA 484: 1).

[333] Kamer. Asiak. I 9.

[334] VA 484: 6.

[335] VA, Hausenin kok.

[336] VA 2918: 1.

[337] Se näkyy siitäkin, että Viipurin 12 nautakuntaa suorittivat kukin hyvin epätasaisen summan "nautarahoja" (1 mk 2 äyriä 2 äyrityistä), jotavastoin koko pitäjän oli maksettava 16 mk 8 lehmästä à 2 mk (VA 1; 31).

[338] "nöthet — — fore thera ærifuidz lösn" (MU s. 203).

[339] Schrader, Linguistisch-historische Forschungen zur Handelsgeschichte und Warenkunde I (1886) 113-117.

[340] Seebohm, Tribal Custom in Anglosaxon Law 246 seur.

[341] Nordström, Penningeväsendet 358, 362-363, 364; Ruuth, Om varupris II.

[342] Hist. Ark. XXII, II 1:2.

[343] Nimitys "husåker", joka tavataan joskus asiakirjoissa, on antanut aihetta väärinkäsityksiin (Rosenborg, Jordbeskattn. 38, "husåkerskatten").

[344] Arv. IX 258. Ekkerön markkakunta oli ajoveroihin nähden poikkeusasemassa (Arv. Handl. IX 78).

[345] VA 2598: 27, 30.

[346] VA 2598: us.

[347] VA 215 1:1.

[348] Hausen, Bidr. II 47, 52-56, 72, 74, 75, 77, 78.

[349] Hausen, Bidr. II 45.

[350] VA 2602: 3.

[351] Arv. Handl. IX 61, 65, 70, 74, 78.

[352] Savun arvoksi ilmoitetaan v. 1556 100 "markkaa maata", muutamin paikoin enemmän, toisin paikoin vähemmän. Ekkerössä sen arvo samana vuonna oli 85 mk (Arv. Handl. IX 258).

[353] VA 2598: 55.

[354] Arv. Handl. IX 51 seur.

[355] MU s. 155. — Yhdysnimi "Kalenningiatekt" esiintyy jo v. 1316 (Mustak. s. 15).

[356] "Esgerus, aduocatus ex parte Danielis Niclisson super Kalandiam" (Neovius 163).

[357] Meinander ja Rinne, Finlands kyrkor I. Nykyrko och Nystad 1-2,

[358] MU s. 404.

[359] Mustak. s. 235, 280, 304; MU s. 428.

[360] Suomal. Tiedeakat. Esit. 1911, 1: 54.

[361] Mustak. s. 67.

[362] Mustak. s. 88.

[363] MU ss. 132, 180, 240, 231; Mustak. s. 27.

[364] MU 37 ss. 376-377.

[365] Mustak. s. 173.

[366] Mustak. s. 441.

[367] "Thzta hawer jach op boret syden aff lænet aff annen tridingen" (Birger Trollen tilit Turun läänistä 1463, Hausen, Bidr. I 323).

[368] "iak har opboreth skatten aff lenith, bode the tridungene, som vt bör ga om sancti Olaffs tiidh och Michelss messe, som är vij c (700) marcher" (Satakunnan voudin kirje v. 1513, Grönblad, Nya Källor 607).

[369] Hausen, Bidr. I 332, 346-347; VA 1:61.

[370] VA 1:77; 485:00.

[371] Hausen, Bidr. I 326-327; VA 1: 78; 485.

[372] "för tridungs nöt" (VA, Hausenin kok., Raaseporin l:n tilit v:lta 1451).

[373] Suomalaisen Karjalan ja Savon suurten pitäjäin jako neljänneksiin, jotka olivat tärkeitä veronkanto- ja oikeuspiirejä, ei kuulu tähän.

[374] VA 4994: 17; 5000: 113; 5008: 17.

[375] "med the swåre gestninger, som till thänne dagh sketh ähr, både aff Lendzmen, Fiärdingzmen, Bolemänn, Tächtemen" (Arv. Handl. IX 309).

[376] MU s. 203.

[377] ZA 2898: 9' 12' 15' 20; UL' KB X §§ 2' 4; Gloss. "Tadriuman".

[378] Hausen, Bidr. I 326-327.

[379] VA 485: 209-229.

[380] Oksanen, V.-Suomi 9.

[381] VA 484: 39.

[382] Hausen, Bidr. I 305.

[383] V:n 1451 tilien mukaan oli bolin maksettava useampia veromääriä, jotka hyvin sopivat 20-jakoisen verokunnan suoritettavaksi: "työrahoja" 20 äyriä 4 äyrit., "kolmanneksen nauta" 20 äyrit., ja "ajorahoja" 20 äyriä 10 kill. Pienet ylijäämät keskiajalla tavallisesti suoritettiin yhteisesti (vuoronsa perään kukin yksiö).

[384] VA 2918: 1-18.

[385] VA 2918: us. (Bolegestning).

[386] Aikaisimmat asiakirjain mainitsemat tapaukset ovat seuraavat:

(1) 1326: "v oras terre in Lundenum" (Mu s. 130);

(2) 1345: "predia mea sedecim talentorum in agris — — jn villa, que dicitur Keris" (Kaarinassa) (Mustak. s. 68);

(3) n. 1361: "II skattmarker jord, liggiande i Gudhlogsböle" (Inkoossa) (Neovius 193);

(4) 1376: "en tolftinx marcha skat och tre marcha skat jnnan Wartiasara j Vemo sokn" (Mustak. s. 157);

(5) 1383: "ij marcha skat jnnan Warthiasara i Vemo sokn" (Mustak. s. 179);

(6) 1392: "allan thenna ægholot j Sandanes, liggiande j Karisa sokn, swa som ær ij skatmarc enom fierthung minna" (MU s. 437);

(7) 1400: "1/2 skatmark jordh, liggiande i Offwanæng" (Inkoossa) (Neovius 254);

(8) 1402: "alt vart godsz som wj i löpö liggiande attom som ær fæm skat mark — — oc een trydiung aff fæm skat markom — — oc ena siættungx skat mark" (Taivassalossa) (Arv. Handl. II 16);

(9) 1404: — "godz i Borgo, somær halfannan skattmarck jordh, liggiandes i Åkerby" (Neovius 253);

(10) 1411: "siæxtighi marka kööp iordh j Hiruonpä, liggiande j Pemara sokn" (Mustak. s. 244);

(11) 1421: "alt thera gothz aa Kwsakosche liggiande — — som ær III scat-mark jordh, for II mark ok sivtighi mark reflist tall" (Pernajassa) (Arv. Handl. II 54).

(12) 1437: "ena skatmark jordh liggiande j Mayalaby" (Inkoossa) (Mustak. s. 361);

(13) 1438: "ena skatmark jordh liggiande j Mayalaby — — war laglica köpt före xxxviij mark Abo peningha" (Mustak. s. 362).

[387] VA 485: 251.

[388] VA 485: 94-

[389] VA 485: 29 (Nousiainen), 35, 36 (Pöytyä), 42, 43 (Maaria), 50 (Raisio), 87, 99 (Vehmaa), 162, 164 (Paimio), 172, 175, 176 (Halikko), 181 (Salo).

[390] VA 485: 182 (Salo), 198, 204 (Perniö), 215 (Kemiö).

[391] VA 485: 190-197 (Muurla), 197, 199 (Perniö).

[392] VA 485: 198 (Perniö), 247, 248 (Sauvon Ruonan kuninkaankart. ikivanha lääni, useita tapauksia).

[393] VA 485: 176, 182 (Halikko), 206 (Perniön kuninkaankart. lääni), 222 (Kemiö), 248 (Ruonan kart. lääni).

[394] Muutamissa tapauksissa maksettiin tangolta kokonainen markka (6 äyriä = tanskal. markka); 1 kyynärältä 1 vanha äyrityinen eli tangolta 6 äyriä (= tanskal. markka); niin Nousiaisten Santamalassa (VA 485: 29), Halikon Rompsilan kruununkylässä (VA 485: 185), Kemiön Engelsbyn rälssiltä (VA 485: 229). Nämä tapaukset näyttävät edustavan vanhinta ajateltavaa verokantaa, mihin mainittujen paikkain korkea ikä ja erikoinen veroluonnekin näyttää viittaavan.

[395] "skattar fförskriffna by i ort Rök af huar stong kallas jencka dr" (VA 485: 52). — Toisessa Rymättylän kylässä samanlaista veroa kutsuttiin nimellä "stong penigr" (sam.).

[396] VA 484: 2, 4.

[397] VA 2918 us. — Koko Raaseporin läänin markkaluku nousi uuden ajan alussa (VA 2975: 1 seur.) n. 1 878 uuteen eli 939 vanhaan markkaan, mikä oli hiukan pienempi kuin 1413 v:n veroyksiöluku eikä varsin kahta vertaa niin suuri kuin Ahvenanmaan silloinen veroyksiöluku. Tämän perusteella voidaan katsoa Raaseporin läänin 1400-luvun alussa viljelyksensä ja väkilukunsa puolesta olleen kaksi Ahvenanmaan vertaa.

[398] "pro pleno precio" (Mustak. s. 27).

[399] Allardt, Borgå län 20 seur.

[400] VA 1: 87 seur.; Arv. Handl. VI 181. Satakunnan karjamarkkain hävittyä kutsuttiin "savuja" usein "veromarkoiksi" (VA 330: 38).

[401] VA 2: 103; Rosenborg, Jordbeskattn. 97.

[402] Schmoller, Staats- und socialwissensch. Forschungen IV, 5: 6.; Schanz, Finanzarchiv I 398.

[403] Bergfalk, Sv. jordens beskattn. 47, 48.

[404] Allardt, Borgä län, TaululIiiteet II a-c.

[405] Allardt BOrgå län, TauluIiite III c.

[406] Allardt BOrgå län 21 ja Taululiite I.

[407] VA 484: 39.

[408] V:n 1555 verokirjassa (VA 3033: 12-23) on Raaseporin läänin pitäjille merkitty seuraavat veroyksiöt:

pitäjä veromarkkoja mieslukua

Tenhola 312 292 Pohja 238 1/2 355 Karja 267 7/18 288 Lohja 216 3/4 350 Inkoo 289 2/4 280 Siuntio 213 1/2 180 Kirkkonummi 210 190 Espoo 167 13/16 21 koko lääni 1 916 43/48 2 256

[409] Näiden veroyksiöiden keskinäiset suhteet näkyvät seuraavasta (VA 1 ja 4994):

vanha miesluku täysiveroja savuja pitäjä (v. 1539) (v. 1539) (v. 1541)

Helsinki 75 200 352 Sipoo 75 160 358 Porvoo 72 190 467 Pernaja 64 180 388 Pyhtää 64 110 367 koko lääni 350 840 1 932

[410] Viipurin läänin täysiverojen ja savujen suhteet uuden ajan alussa olivat seuraavat (VA 1 ja 4994):

täysiveroja savuja täysiveroja savuja pitäjä (v. 1539) (v. 1541) pitäjä (v. 1539) (v. 1541)

Vehkalahti 84 1/2 459 Jääski 168 1/2 1 016 Virolahti 75 276 Muola 130 289 Säkjärvi 60 246 Hanttula 104 270 Lapvesi 123 668 Uusikirkko 96 216 Taipale 141 721 Viipuri 120 460

[411] Savujen laatua kuvaa erinomaisesti v:n 1541 verokirjan ilmoitus, että savuja oli edell. vuonna ollut Muolassa 310, joista 21 oli karannut Venäjälle, ja Uudellakirkolla 359, joista 1430 (!) karannut Venäjälle (VA 4994: 13, 15).

[412] Viiden pitäjän muodostamat kokonaisuudet (kihlakunnat) näyttävät kuuluneen järjestelmään niillä alueilla, jotka myöhemmin joutuivat Ruotsin alle. Sellaisia viisikuntia olivat vielä uuden ajan alussa Porvoon lääni, Lapveden kihlakunta, Äyräpään kihlakunta, Savon linnalääni ja Pohjanmaa.

[413] Satakunnan vanhimmista asutusseikoista ks. Ruuth, Satakunnan asutusoloista keskiajalla (Hist. Ark. XV 1-28). Muutamia näkökohtia myös kirjoituksessa "Suomen vanhin maakunta- ja pitäjälaitos" (Suomal. Tiedeak. Esit. 1911, I 44-56).

[414] VA 9.

[415] VA 216 b: 89.

[416] VA 1: 87-100.

[417] Tiedetään tapaus, että Ylä-Satakunnassa olevan Vesilahden Palhon kylän mies on omistanut erämaata nyk. Laukaassa (VA 131).

[418] VA, Hausenin kok. 24.8.1427; 29.11.1470.

[419] Mustak. s. 583.

[420] VA 9.

[421] MU ss. 97, 144, 430.

[422] Ruuth, Satak. asutusol. 12-16.

[423] Ala-Satakuntaa mainitaan eräässä v:n 1335 asiakirjassa (MU s. 165), jonka alkuperäisyyttä on epäilty (Neovius 145). Ala-Satakunnan asiallista olemassaoloa v. 1335 ei ole syytä epäillä.

[424] MU s. 97.

[425] Piispanmaksut Pohjanmaalla eivät niinmuodoin olleet samanlaiset kuin lounaisessa Suomessa, missä vanhimmat suomalaiset asutukset maksoivat piispalle viljaa. Pohjanmaalla ei "ruotsalaisen oikeuden" (voi-järjestelmän) vastakohtana ollut "Suomen oikeus", vaan "Hämeen (Kyrön) oikeus". (Vrt. Ruuth, Joukahainen XI 136). "Kilttirahat" olivat aikaisemman turkisveron lunastusta. Lisätodisteena siihen, että Etelä-Pohjanmaalla muinoin on käytetty turkisverotusta, mainittakoon, että vielä 1550-luvulla Ilmajoelta suoritettaviin kymmenyksiin kuului 2 kiihtelystä oravannahkoja (lukkarintaksa) (VA 4555: 1).

Jussi Lauroselan kainulais- ja pirkkalaiskysymystä valaisevassa kirjoituksessa "Kveen-Kainulais-kysymys" (Hist. Ark. XXII, II, 4) esitetty mielipide, että Pohjanmaan suomalainen väestö polveutuisi pääasiallisesti itsenäisestä esihistoriallisesta heimosta, kainulaisista, ei ole riittävästi perusteltu. Vaikka, kuten main. kirjoituksessa syylläkin huomautetaan, useimmat n.s. asutustarinat ovat epäluotettavia ja harhaanjohtavia, eivät kysymystä myöskään ratkaise enimmäkseen kielteiset tai epävarmat asutusnimien vertailut. Suupohjan keskiaikaiseen suomalaiseen asutukseen nähden, josta tässä on puhe, ei ole aihetta luopua Ruuthin kirjoituksessa "Silmäys Hämäläisten muinaisiin asutusoloihin Suupohjassa" (Joukahainen XI) kehitetystä mielipiteestä etelä-pohjalaisten hämäläis(satakuntalais)peräisyydestä.

[426] Vrt. Aspelin, Korsholman linna ja lääni 9, 15, 18.

[427] Mustak. s. 564; VA 4560: 1; Hist. Ark. X 278; Ruuth, Joukahainen XI 138-139; Aspelin, Korsholman linna ja lääni 18.

[428] Mustak. ss. 33, 70, 154.

[429] Kamer. Asiak. I 126-129; Rosenborg, Jordbeskattn. 96.

[430] VA 4779; Aspelin, Kert. Maalahden pit:stä (Suomi II 6) 116, 117.

[431] Hausen, Bidr. I 305.

[432] Rosenborg, Jordbeskattn. 97; VA, 2: 103; 4554: 00; 2555: 00.

[433] Myöhemminkin kaskenpolttoseuduilla yleensä oli vähän karjaa. Vrt. esim. VA 6: 226 (Hollola).

[434] Mustak. s. 55.

[435] Fontell 67 seur.

[436] Mustak s. 55.

[437] Hausen, Bidr. I 330.

[438] Hansen, Bidr. I 337.

[439] Mustak. s. 49- 50.

[440] Fontell 80-82.

[441] "Karuatho sokn" (Arv. Handl. II 22-23).

[442] Arv. Handl. II 44; Fontell 78-70.

[443] Hausen, Bidr. I 331, 351.

[444] "Wællo sokn" (Hausen, Bidr. I 334, 356).

[445] VA, Iivar Flemingin maakirja (1413); Arv. Handl. II 105 (1437); Hausen, Bidr. I 334-335. 353-354.

[446] Meinander-Rinne, Nykyrko och Nystad (Finlands kyrkor I) 8-9.

[447] Nykyrko och Nystad (Finlands kyrkor I) 3-6.

[448] Hausen, Bidr. I 305.

[449] 1417: "twa röke i Brusaby, — — eeth godz i Virmismæky, — — eth torp i Patis, — — eth torp j Rusko oc eth torp j Pankioki, — — eth godz i Biorneby oc — — eth godz i Bastöö — — ok swa mikit göra fyre röke ok tre kroka j Finlandh" (Mustak. s. 276). Koska Brusabyn kaksi tilaa lienevät Kemiössä ja Björneby ja Bastö Ahvenanmaalla, kaikki siis ruotsalaisella alueella, vastannevat ne asiakirjan 4 savua, mihin näiden tilain lukumääräkin viittaa; Virmusmäen (Maariassa), Paattisten, Ruskon ja Pankijoen (Vehmaalla?) tilat vastaavat siis asiakirjan kolmea koukkua.

[450] n. 1350: "itt Konungh Kristierns stadfestilse breff vppå fordom Konung Eriks breff lydhandis ath stadhenom vnt war af köpa — — itt heelt krookland jord — — j for:da Rettis godz och Pissuby" (Arv. Handl. V 267; vrt. Neovius 179). — 1378: "en halffuer kroker, lighiande j Pysw j sancta Katherine soken" (Mustak. s. 163).

[451] 1380: "innan Ingolsby j Santamalum oc Lemmo — — en halffwan kroch jord j Ingosby" (Mustak. s. 174).

[452] 1380: "j Lempoys by oc j Runoys by jnnan Virmo soken — — en helan kroch j akronom oc XV lass æng j bodhom byomen" (Mustak. s. 173).

[453] Arv. Handl. II 44. — Myös vv:n 1446 ja 1474 oikeustapaukset näkyvät edellyttävän Liedon pitäjän jakautumista suomal. ruotsal. oikeuden käräjäpiireihin (Porthan, Chronicon 270).

[454] Arv. Handl. III 95.

[455] Fontell 78-79.

[456] Fontell 78.

[457] v. Engelhardt, Entstehung der Gutsherrschaft in Livland 62, 102.

[458] Vrt. Brunner, Rechtsgeschichte I 333, 377, 382, 383, 386.

[459] V:lta 1362 edeltävältä ajalta tunnetaan vain kaksi laamannin sakkotuomiota. Toisessa, v:lta 1352 (Mustak. s. 98), "alalaamanni" panee 40 markan sakko-uhan, mutta kysymys oli Aurajoen salpaamisesta, jollainen asia kaiketi koski kuninkaan oikeutta. Toisessa tapauksessa, joka on v:lta 1353, mainitaan laamannin tuomitsemaa 40 markan sakkoa, mutta tässäkin oli rikoksen laatu erikoinen, nim. moninkertainen tuomionrikkominen (MU ss. 261-262). Kuninkaansakko siis kummassakin tapauksessa näyttää johtuneen asian laadusta pikemmin kuin tuomarin virka-asemasta.

[460] V. 1324 eräässä maajutussa oli läsnä Bero laamanni, mutta tuomion lausui linnanpäällikkö (Mustak. ss. 23-24). V. 1333 Suomen vouti antoi uudelleen Beron edell. vuonna antaman tuomion (Mustak. ss. 44, 46). V. 1337 Turun linnanvouti "herran kuninkaan puolesta" tarkastaa ja vahvistaa laamannin ja muiden asianomaisten tuomion (Mustak. s. 56).

[461] Mustak. s. 67.

[462] MU s. 133.

[463] "S. Iacobi Andriss de Kvmv" (MU s. 187).

[464] Mustak. ss. 88, 240, 284.

[465] Mustak. s. 116.

[466] Huomautettakoon, ettei viimeksi mainittu nimitys voi tarkoittaa ItäSuomea, vaan tarkoittaa "itämaita" eli Suomea; Beron enempää kuin v. 1347 "itäisten osain laamannina" esiintyvän Jaakko Antinpojan vaikutuksesta Itä-Suomessa ei ole mitään tietoa.

[467] MU s. 186-187.

[468] "legifer parcium orientalium iuris finnonici" (MU s. 200).

[469] Mathias Koogin virkanimet olivat "legifer", "legifer Nylandie" ja "undilaghman i Österlandum" (Mustak. ss. 88, 98, 105-106).

[470] Kahdessa asiakirjassa (vv:lta 1351 ja 1356) mainitaan erään jo kuolleen Holmger laamannin Rantamäen Koroisissa omistamia ja kruunulle joutuneita tiluksia (Mustak. ss. 96, 106). Mahdollisesti on siinäkin yksi maamme vanhoja laamanneja.

[471] Schlyter, Södermannalagen: pr. V-VI, s. 184 (Addit.).

[472] Tengberg, Om den äldsta territor. indeln. 64-66.

[473] Bååth, Till frågan om en eller tvenne redaktioner af SmL, Hist. Tidskrift (Ruots.) 1903: 172-183.

[474] Maanlain myöhemmissä käsikirjoituksissa mainitaan Turun hiippakunta yhtenä laamannikuntana (Neovius 162).

[475] VA 632: 63-65.

[476] Cunningham, Growth of Engl. Industry I 125, 164. [477] Brunner, Rechtsgeschichte I 88, 89, 285; Lamprecht, Deutsche Geschichte I 117, 140-142.

[478] Erslev, Valdemarerne 48-50, 143; Steenstrup, Danm. Riges Hist. I 789.

[479] Hildebrand, Medeltid I 247-248; Thulin, Mantalet 26-27; Bergfalk, Sv. jordens beskattn. 66.

[480] Asiakirjakohdat, joissa Suomen bol vanhemmalla keskiajalla esiintyy, ovat seuraavat:

(1) 1328: "vnum dimidium bool in Sibboby cum omnibus suis attinenciis, mobilibus et immobilibus" (Mustak. s. 29).

(2) 1322-1338 (?): "bona mea in Alandia, villa dicta Getu — — videlicet vnum bool, similiter cum domibus, agris, pratis, siluis, piscariis, pascuis et aliis quibuscunque adiacenciis" (Mustak. s. 19).

(3) 1330: "bona nostra in Öninggeby, videlicet vnum bool et vnum attungxbool cum omnibus edificiis domorum in eisdem bonis existentibus, necnon pratis, agris, piscariis, ceterisque aliis eisdem bonis attinenciis" (Mustak. s. 36).

(4) 1330: "bona nostra, videlicet vnum attungxbool in Sybbaby, cum omnibus edificiis domorum in eisdem bonis existentibus, cum agris, pratis, siluis, piscariis, ceterisque aliis dictiis bonis adiacenciis" (Mustak. s. 37).

(5) 1333: "vnum fyærduaxbol et vnum atansbol terre in villa, dicta Jumalaby" (Mustak. s. 45).

(6) 1351: "bona mea jn Brvsaby — — parrochia Kimitto, videlicet quartam vnius baal, vlna et duabus terciis vnius vlne minus" (Mustak. s. 88).

(7) 1353: "vnum fiærdunx bool terre in villa Biorneby, parrochia Sunda in Alandia sita, cum omnibus suis pertinenciis, agris, pratis, pascuis, siluis, piscarijs et exitibus aliis quibuscunque" (Mustak. s. 99).

(8) 1397: "eth fiærdungx bool jordh j Biornaby, met åker oc eng oc allom androm tillaghom, engs vndantagno" (Mustak. s. 212).

(9) 1400: "j halff booll jordh och tree marker skatthe j Syldhödeby j Saltwik sokn, met åker och ængh ok met allom tillaghom" (Mustak. s. 218).

(10) 1400: "eth booll jordh och fem mark skattas aff myno faderne j Sildodhe by j Saltwik sokn, met åker och ængh, fææ markorn ok fiskiewatnom, ok allom androm tillaghum" (Mustak. s. 219).

(11) 1410: "alt wort godz j Biornaby, som ær eth halfft bool iordh och nyo markskatta, met åker och ængh oc allom tillaghum" (Mustak. s. 240).

[481] v. Maurer, Einleitung zur Gesch. d. Mark-, Hof-, Dorf- und Stadtverf. 134.

[482] Roscher, Syst. d. Finanzwiss. 453.

[483] Cunningham, Growth of Engl. Industry I 126, 151; Vinogradoff, English Society in the Eleventh Century 147.

[484] Erslev, Valdemarerne 50, 124-125, 127-128.

[485] v. Maurer, Einleitung zur Gesch. d. Mark-, Hof-, Dorf- und Stadtverf. 129-134-

[486] v. Maurer 134.

[487] "inter uncos antiquos et noovs et inter uncos feodalium et neophitorum rurales et censuales" (v. Engelhardt, Gutsherrschaft 121).

[488] Hupel, Topogr. Nachrichten I 189; II 202; v. Hagemeister, Materialien 1-4; v. Bunge, Privatrecht 130, 132-134, 137-141. v. Engelhardt, Gutsherrschaft (116-128).

[489] Akiander 17.

[490] Milukow, Skizzen russ. Kulturgesch. I 129-130; Simkhovitsch, Feldgemeinschaft in Russland 43-44.

[491] Ronimus, Vatj. viid. verokirja 94-97.

[492] Forsström, Kuvaus Inkerinmaan oloista 107; v. Knorring, Gamla Finland 116.

[493] Mustak. s. 47.

[494] "de iugis boum, dictis vobiscum kroka" (Mustak. s. 46).

[495] Yrjö-Koskinen, Suomal. heim. yhteisk.järj. 140.

[496] Mustak. s. 173.

[497] Mustek, ss. 399-400.

[498] VA 3863: 1, 6, 88.

[499] VA 1:42.

[500] VA 3959: 31.

[501] Mustak. 173-175.

[502] Mustak. s. 174.

[503] VA, Hausenin kok., Tavastin talouskirja.

[504] VA 3863: 88.

[505] VA 1938: 1.

[506] Mustak. s. 174.

[507] 1400-luvun puolivälissä Sääksmäen Huittulassa: "en siettings krogh lijghendis öffuer allen hijvttalaby" (Arv. Handl. IX 2; Yrjö-Koskinen, Suomal. heim. yhteisk.-järj. 144); v. 1506 Kulsialassa: "Dömdes en reth swensk skifft wtöffuer all vhinemiby effter theris krok tal och andel" (Hausen, Bidr. I 235); v. 1507 Loimossa: "at skiffte och jäncke them millan theris wtmark som kallas reggon ma epter theris andel och krock tal" (Hausen, Bidr. I 142); v. 1508 Pälkäneellä: "en reth swenske skiffte wtöffner all packalaby at jäncke och skiffte effter theris krock tal" (Hausen. Bidr. I 264).

[508] Mustak. s. 175 (4 punnanmaata = 2/3 koukkua; 1 1/2 punnanmaata = 1/6 koukkua).

[509] "1/2 qt" = 1/2 qvarter = 1/8; "1/2 S" = 1/2 setting = 1/12.

[510] VA 3668: 7.

[511] VA 3707: 11-12.

[512] MU s. 411.

[513] Grönblad, Nya källor 34.

[514] Hausen, Bidr. I 305.

[515] VA 484: 28.

[516] VA 484: 2. 4.

[517] "octo vlnis minus quam dimidiam villani dictam Hasnikuby" (MU s. 156)

[518] "jn Brvsaby — — quartam vnius baal, vlna et duabus terciis unius vlne minus" (Mustak. s. 88).

[519] "Katerina gaard j Moysis j Pemare — — three stænger j hwariom tegom wm allan aker — — thwa stænger oc halff anner alin j hwariom tegenom — — ena stangh j hwariom tegenom" (Mustak. s. 186).

[520] Grönblad, Nya källor 23, 34.

[521] Mustak. s. 217.

[522] Mustak. s. 220 (Noormarkku).

[523] Mustak. s. 237.

[524] Vakka-Suomi ja Ahvenanmaa ovat molemmat rapakivialueita, jotka ovat tunnettavia lukemattomista pienistä kallioistaan ja kivikoistaan.

[525] 24 tangon (koko bolin) kylvömäärä tämän mukaan teki 3 puntaa, jos ruotsalaiseen tapaan laskettiin 8 pannia puntaan. 3 puntaa oli koukunkin muinainen kylvömäärä. Jos taas suomalaiseen tapaan puntaan laskettiin 6 pannia, tuli 24 tangon kylvömääräksi 4 puntaa.

[526] Sellaisia kyliä oli esim. Lemussa, Mynämäellä, Pöytyällä, Maariassa, Raisiossa, Vehmaalla, Muurlassa ja Perniässä (VA 485: 8, 12, 21, 25, 34, 40, 43, 45. 48, 71. 73, 193, 194. 206).

[527] Esimerkkejä useimmista V.-Suomen pitäjistä (VA 485: 8-9, 12-14, 16, 23, 27, 30-37, 40, 41, 43-45. 47-52. 55, 74, 77, 192-196, 198, 206-207). Huomattakoon tässä erityisesti kylvöverotuksen yleisyydestä Maskun kihlak:ssa, jossa jo 1300-luvulla tilain arvio punnanmaista oli käytännössä.

[528] VA 485: 195, 196.

[529] VA 632.

[530] VA 632: 1 c.

[531] Muunlaisiakin tangoitustapoja voi ajatella ja on varmaan käytettykin. P. J. Raamin tangoitusoppaassa (Then Swenske Åkermätningen eller Ortuga Deelo Book, Strängnäs 1670) neuvotaan jakamaan tanko yhtä moneen osaan kuin kylässä on äyrilukua. Tangon normalipituus oli 9 kyyn., mutta tangoituksen toimittaminen ei riippunut tangon pituudesta, joka sai olla mielivaltainen.

Englannissa uuden ajan alussa mitattiin maata puisella 16-18 jalan pituisella tangolla ("perch", "pole") (Sir R. Benese, Measuring book, London 1540). Acren neljännes ("rood") oli 1 "rod" (5 1/2 yardia) leveä (Cunningham, Growth of Engl. Industry I 119-120). Keskiajan Englannin "virgate" johtuu tangon latinankielisestä nimestä "virga", jota Suomessakin käytettiin (Mustak. ss. 500-501).

Saksassa oli tangon nimi "Rute" (Ruthe); tangoitus oli saksalaisillakin alueilla ikivanha tapa (v. Inama-Sternegg, Deutsche Wirtschaftsgeschichte I).

Tangoituksella on Europassa ollut vanha ja laaja käytäntö, jonka historian esittäminen pääpiirteittäinkään ei voi tässä tulla kysymykseen.

[532] Esim. Ruotsin VA, Hattula härads Db 31.7.1609 Hattula (Hurttala).

[533] VA 3806. Sen on julaissut laskelmilla ja selityksillä valaistuna Malin, Hämeen koukku- ja tankomitoista Kustaa Vaasan aikana, Hist. Ark. X 214-223. — Otettakoon tähän pari esimerkkiä kylvömäärän ja tangoituksen suhteista:

kunkin kunkin ta- talon lon kylvö- kunkin talon kylä taloja koukku- määrä tankomäärä luku pannia

Torro 2 1/12 1 1/2 1 1/1 t. Perttula 4 1/6 4 3 t. 2 kyyn. Vieremä 4 1/24 2 3 t

[534] VA 617 us.

[535] VA 485: 106 seur.

[536] Pietarsaaressa ja Kokkolassa jaettiin veromaa penninmaihin, karpionmaihin ja punnanmaihin, joilta maksettiin erilainen vero maan laadun mukaan; maa oli lisäksi jyvitetty kolmeen luokkaan (VA 4562: 48).

[537] Rosenborg, Jordbeskattn. 87-89, Gebhard, Savonlinnan lääni 62-65.

[538] "efter skattskinnetal, thz är ept arffpundelandh, och kallis itt arffpundelandh ett skattskinn thz är try Sädis pundelandh ssom är, Rogh, kornn och haffra" (VA 1: 42).

[539] Tästä on Santeri Rissanen ensimäisenä huomauttanut kirjoituksessaan "Iisalmen seurakunnan vaiheita" (käsikirj.).

[540] "Ock när som sodane swidier äro optagne blifna. skijckas thr synmän till, som thm verdera och skatta skålla wiidh theres eedh huru monge skatteskynn iordh sodane swidiar kumme gelles och giöre skell för" (VA 6134: 1).

[541] Santeri Rissasen ilmoituksen mukaan oli Savossa muinoin tapana viljellä samassa kaskessa yhtenä vuonna ruista, toisena ohraa ja kolmantena kauraa.

[542] Arv. Handl. III 281-282.

[543] VA 49 b: 1.

[544] Piponius, Oma Maa II 470-471.

[545] Kuusiston kartanon lampuodeista on nimenomaan mainittu, ettei heillä ollut tangoitettuja maita, vaan lohkokappaleita (hop stycke) (VA 485: 240). Kun Ruonan kartanon alue ei ollut laskettu savuihin, vaan ainoastaan täysiveroihin, ei sielläkään liene tangoitus ollut tunnettu.

[545] Arv. Handl. IX 263.

[546] Arv. Handl. II 67, 74-75, 89, 91.

[547] Mustak. ss. 260, 262, 233.

[548] Mustak. s. 280; Teitti 15, 224-225; VA 220, Vehmaan käräjät 24.10.1601; Boisman, Rättskontrollerna 214; Wallin, Suomen maantiet, Fennia VIII, 2: 5-7, 50, 59-60, 65.

[549] UL, WithB. XXIII alk., §§ 2, 5.

[550] HL, WithB. XVIII § 32.

[551] ÖGL, RæfstaB. IV alk.

Suomen herttua Pentti ja Linköpingin piispa julkaisivat v. 1288 käskyn, ettei kirkon tiloja ja henkilöitä saanut vaivata millään rasituksilla valtion hyväksi, paitsi milloin oli kysymys kihlakunnan silloista ja haaksista (Neovius 97).

Englannissa oli keskiajalla teitten ja siltain ylläpitäminen järjestetty useissa yksityiskohdissakin samaan tapaan kuin Skandinaviassa (Neilson, Customary Rents 137-141, "Pontage"; Cannan, History of Local Rates in England 6-9).

[552] Mustak. s. 260.

[553] Ruotsin VA, Porvoon läänin tuomiok. 2.3.1607. Sipoo.

[554] VA 220, Vehmaan käräjät 24.10.1601; vrt. VA 616: 2 (Uudenkirkon pitäjän sillanrakennusvelv.).

[555] Wallin, Suomen maantiet, Fennia VIII 2: 60.

[556] VA, Hollolan kihlak. tuomiok. 30.10.1643, Hauhon, Tuuloksen ja Lammin ja 13.11.1643 Asikkalan käräjät; Wallin, Suomen maantiet, Fennia VIII, 2: 5-8. Kruunun omistamina keskussiltoina linnain sillat oikeittain eivät kuulukaan paikallisten siltain ryhmään.

[557] Hausen, Bidr. I 131, 149, 272.

[558] VA 216b: 109.

[559] VA 3002: 127, 129. — Esimerkkiä Ahvenanmaalta, Hausen, Bidr. II 88.

[560] Humalain sijasta maksettiin kalarikkaissa seuduissa "haukia" (Padasjoki, Sysmä, Jämsä) tai "ruokakalaa" (Pälkäne). Ohrainkin sijasta maksettiin Jämsässä ruokakalaa. Vihdissä maksettiin ainoastaan ohria (4 puntaa neljänneskunnalta), Lopella rukiita, humaloita ja kauroja, Elimäellä rukiita, ohria ja "kuivia ankeriaita" (VA 3670 us.). V. 1533 maksettiin Hämeessä 13 kiihtelystä oravannahkoja "teitä ja siltoja varten" (Kamer. Asiak. I 21), mikä nähtävästi edustaa vanhempaa verokantaa tässä kohden tai sellaisen paikallista jäännöstä.

[561] VA 1931: 31-43.

[562] VA 484: 13-14; Arv. Handl. IX 69, 89.

[563] Luullaksemme kunink. kirje 7.8.1801 oli aivan oikeassa määrätessään silta- ja jahtivoudin kapat näiden virkain lakatessa otettavaksi kruunulle, koska nämä kapat olivat osa varsinaisesta maaverosta ja olivat otetut huomioon talojen verotuksessa (Bergh, Vår styrelse och våra landtdagar I 647; vrt. v. Bonsdorff, Debiterings- och Beskattn.-verket i Åbo län I 244).

[564] "Semie korn for vskon" — "Semie humbla for vskon" — "viskon" (VA 1: 122, 124, 129). Tuo omituinen sana viskon on kaiketi suomalaisessa asussaan ollut "uisko", "uiska", joka mahd. on johdannainen jostakin "ui" juurisanasta.

[565] VA 1: 122, 5: 237.

[566] V. 1568 sakotettiin Padasjoella erään kylän miehiä siitä, etteivät tahtoneet soutaa "venettä, jonka pitäjä omistaa" (VA 4045: 43).

V:n 1639 käräjillä tuomittiin koko Asikkalan pitäjä "hankkimaan pitäjänveneen Pulkkilan rantaan", jolla kruunun väkeä voitiin kuljettaa Päijänteen ja Vesijärven yli (VA, Hollolan kihlak. Tuomiok. 5.2.1639 Asikkala).

[567] Hausen, Bidr. I 187, 248. Uuden ajan alussa oli Jokioisten neljänneskunnan velvollisuus yllä pitää haapioita kyytejä varten (VA 3830: 52).

[568] VA 4494: 7, 9.

[569] VA 1: 16, 17.

[570] VA 6134: 14; Arv. Handl. III 283, 289, 294, 299, 305, 310; Gebhard, Savonlinnan lääni 68, jossa myös huomautetaan, että "kavassi" voisi johtua venäl. sanasta "karbas" = vene.

[571] VA 6134: 14.

[572] VA 1: 22-24. Allardt, Borgå län 32. Helsingin pitäjässä tapaamme tämän veron maksukappaleena "kuivat säynäät" — aivan niinkuin Luvialla Satakunnassa.

[573] Allardt, Borgå Iän 94.

[574] VA, Hausenin kok., Raasep. l:n verokirja 1451; VA 2118: 4, 11, 14; 2974: 5.

[575] Rydin 33.

[576] Hausen, Bidr. I 187, 242, 278.

[577] Hausen, Bidr. I 157, 287.

[578] Hausen, Bidr. I 141, 261.

[579] "longh skiwdz fierd", Hausen, Bidr. I 187.

[580] "ad mensas presbiterorum parrochialium ecclesiarum earundem, in immensi grauaminis intuitu, quod racione hospitalitatis sustinere noscuntur" (Mustak. s. 52).

[581] Mustak. s. 288.

[582] Hausen, Bidr. I 128.

[583] Hist. Handl. XI 15; VA 1: 147, 148; Hausen, Bidr. I 187.

Uuden ajan alussa Padasjoella, Sysmässä, Jämsässä lunastettiin pitkätkyydit hauinmahoilla ("geddemagor") tai ruokakalalla tai kummallakin.

Suurimmassa osassa Hämettä, nim. Sääksmäen ja Hattulan klk:issa (paitsi Hattulan p:ssä) sekä Hauholla ja Tuuloksessa maksettiin linnaan kultakin koukulta 5 penninkiä rekirahoja ("slädepeningar") tai rekimaltaita (Hist. Handl. XI 14-15; VA 3670 us). Tämä vero, jota ei ole sekoitettava samoista paikoista samaan aikaan maksettuihin neljännesmiehen rekikaloihin ja niiden lunastuksiin, on arvatenkin joku liikennelaitosvero. Kun rekiveroa ja uisko-veroa ei maksettu toistensa alueilla, on mahdollista, että toisten Hämeen seutujen muinoin tuli ylläpitää pitäjän veneitä, toisten pitäjänrekiä.

[584] "hestelega" (VA 1: 43).

[585] Arv. Handl. III 197, 249.

[586] "skepsortugar" (VA 2598: 1; 2602: 2).

[587] VA 484: 6. — Samanlaatuisen veron lunastusta ehkä olivat Ulvilan förslepgr (Hist. Haudl. XI: 12).

[588] "skipspeningar" (VA 5: 115; Rosenborg, Jordbeskattn. 75-76).

[589] Arv. Handl. IX 261; Hausen Bidr. II 370-371; Teitti 304-305. Yllämainittujen kyytirahain lisäksi vouti kantoi kultakin Ahvenanmaan pitäjältä (nimismieheltä) 6 mk Röije peninger eli rijepenninger (Arv. Handl. IX 261; Hausen, Bidr. II 371-372). Kenties on tämä se vanha Redhegiäld, joka Eerik Pommerilaisen tiliotteissa v:lta 1413 mainitaan maksetuksi "Olandista." (Hausen, Bidr. I 315).

[590] VA 585: 61.

[591] "Skiutz Resse pngr" (VA 3801: 19; 3801: 1).

[592] "skiutz pnr" (VA 1: 10-18).

[593] MU s. 262. Vrt. selostusta Hist. Ark. XXII, II 1: 10-11.

[594] Mustak. s. 118.

[595] MU s. 355. [596] MU ss. 351, 355, 376.

[597] "for beskedlighen man Andris domare" (Mustak. s. 156).

[598] Mustak. s. 157.

[599] MU ss. 363, 370, 379.

[600] MU s. 371.

[601] MU s. 375.

[602] "cum prolocutore Nicolao in Kummikællæ — Kumakallia" (Mustak. s. 86).

[603] Mustak. s. 221.

[604] VA, Hausenin kok. 5.7.1452.

[605] Arv. Handl. IV 1.

[606] MU ss. 445, 485.

[607] "domare by" 1462 (Arv. Handl. IV 79).

[608] "Domaraby" (Mustak. s. 574).

[609] "Domarby" 1417 (Mustak. s. 275).

[610] Niinpä Vehmaan Kiimakalliota, josta eräs 1300-luvun välimies oli kotoisin, mainitaan uuden ajan alussa "flöte"-tilana s.o. entisenä rälssinä.

[611] Lounais-Suomen tuomarilaitoksen alkujuuria voisi löytää myös Sveanmaan maakuntalakien hundarin tuomarilaitoksesta. Sillä tavoin selvenisi, kuinka Taivassalossa 1370-luvulla samanaikaisesti saattoi toimia kaksi tuomaria; Sveanmaankin hundarissa oli tuomareja kaksi.

[612] 1379: "dommare i Kimmetoo kyrkiolaagh — tå iagh hulth sochnatingh — thà stodo ther för alle tingz lagino" (MU s. 375).

[613] 1380: "ræfstæ thing met Theuesala snækkiolagh — — fore ræfstenne oc alle thinglaghino withnadho" (MU s. 376); 1380: "aa snæckielagx tingeno j Santamalum" (Mustak. s. 173).

[614] 1380: "vpa sokna tingheno — — met them j Santamalom, Masko ok Nowsis" (Mustak. s. 174). — 1392: "tha jak sokna tingh [hioit] j Sakilæ by met Sækilæ sokn, Kiulæ ok Ylælæ — — tha stodo thær fore allo tinglageno" (Mustak. s. 205).

[615] 1352: "in placito parochiali apud parochiam Nummis" (MU s. 257); 1380: "a sokna thingeno j Pike sokn" (MU s. 379).

[616] Mustak. ss. 173, 174.

[617] Lähemmin "Suomen vanhin maakunta- ja pitäjälaitos", Suomal. Tiedeakat. Esit. 1911, 1: 44-56.

[618] MU s. 375.

[619] "vpa Rænthamækj kirkiagord" (Mustak. s. 380).

[620] "vpa sokne stæmpnone wiidh Ræntemækj kirkio" (Mustak. s. 405).

[621] Arv. Handl. II 44.

[622] Mustak. s. 455.

[623] "i kirkestufvun" (VA, Hausenin kok. 17 ja 24.7.1505).

[624] Arv. Handl. II 47.

[625] Arv. Handl. II 101; Mustak. s. 352.

[626] MU s. 386.

[627] Mustak. s. 233.

[628] Arv. Handl. V 54.

[629] Suomen kielen muistomerkkejä II, 1: 86, 95.

[630] Maakunnan sinetillä vahvistettu maanluovutus Hämeessä v. 1319 (Mustak. ss. 17-18). Ahvenanmaan sinetillä varustettu maanluovutus v. 1322 (Mustak. s. 19). Maakunnan käräjät ja sinetti V.-Suomessa 1322 (Mustak. s. 21).

[631] "domare jnnan Tavistelande", Lammi 1374 (MU s. 353). — "Clafvs, domare ther sama stadh [j Tavistalanda]", Hämeenlinna 1383 (MU s. 390) — "iak Clawus Dyækn, domare j Tauestalande", Tennilä 1390 (MU s. 420). "Claus Diægn, domare j Thawaste landhe", Saarioinen 1390 (Mustak. s. 197).

[632] "domore j Sathagunnom" Säkylä 1392 (Mnstak. s. 205).

[633] "domare j westra Nyland", Tenhola 1395 (MU s. 444).

[634] Oliko suomal. ja ruotsal. oikeuden alueilla pitäjäntuomarien ja laamannien välillä vielä joitakin tuomareja, on epätietoista. V. 1353 kumminkin mainitaan V.-Suomessa sellaista tuomaria, joka tuomitsi 3 markan sakkoon (MU s. 262).

[635] MU ss. 390. 392, 429.

[636] MU s. 428; Mustak. ss. 280, 304.

[637] Mustak. s. 235.

[638] "almening öer" (VA 215 1: 22).

[639] Teitti 64, 240. Vrt. "kihlakunnan ulkomaita" Karjalassa.

[640] Arv. Handl. VI 189-195.

[641] Grönblad, Nya källor 216.

[642] VA 6133: 1, 24, 48, 77, 108.

[643] Arv. Handl. IX 261.

[644] VA 1106: 55.

[645] "häredzhöfdingekorn", "domarkorn" (VA 2602: 14).

[646] Kamer. Asiak. II 3, 9.

[647] Teitti 296, 297.

[648] Kamcr. Asiak. II 6; Teitti 192.

[649] VA 1994; 2026.

[650] Hämeessä kihlak. tuomarin lyhennys nimismiehen verosta v. 1545 teki (VA 8: 145, 147, 148):

Ylisessä Sääksmäen Hattulan klk:ssa klk:ssa klk:ssa

kauroja 9 1/2 puntaa 6 puntaa 7 puntaa ruokakaloja (käräjäkaloja) 2 kipp. 1 kipp. 2 leiv. — kynttilöitä 700 kpl 580 kpl 560 kpl heiniä 26 2/5 kuorm. 18 kuorm. 21 kuorm.

Tätä palkkausta sanotaan v. 1547 Sääksmäen kihlakunnassa "vanhaksi tavaksi" (VA 3696: 52, 53). V. 1541 mainitaan Hauholla tuomarin saaneen palkakseen kultakin pitäjältä 1 punnan kauroja ja kolmen koukun heinät (VA 3672: 65 seur.). Se sopii täydellisesti taulukossa oleviin määriin.

[651] VA 5123: 11.

[652] VA 5121: 36.

[653] Arv. Handl. III 245, 246, 248, 249. — Mainittu punta ohria oli ilmeisesti tuomarin osa nimismiesverosta. V. 1560 mainitaan tuomarin tulona Juvan pitäjästä 1 punta "nimismiehenverorukiita"; kun tällä nähtävästi tarkoitettiin tuomarin koko vuotuista korvausta, tarkoittavat edellämainitut 1 ohrapunta tai 2 kaurapuntaa luultavasti myöskin tuomarin koko vuoden korvausta (VA 6309: 12).

[654] Hist. Handl. XI 16-17.

[655] Arv. Handl. V 260.

[656] VA 5123: 6.

[657] Arv. Handl. III 245, 246, 248, 249.

[658] Hist. Handl. XI 17. — Veroa karttui koko läänistä:

viljaa 10 lästiä 7 puntaa humaloita 6 kipp. hamppua 1 leiv. haukia 1 1/2 leiv.

Toisen tiedon mukaan v:lta 1537 (Kamer. Asiak. II 5) Sääksmäen kihlakunnasta tätä veroa karttui:

ohria 2 lästiä 3 puntaa humaloita 1/2 kipp. Suomen haukia 5 puntaa

[659] VA 1929: 31.

[660] VA 201: 21 seur.; 4563: 12, 26.

[661] Hildebrand, Medeltid I 293.

[662] "merisacko" (VA 4744: 2).

[663] Vrt. sattuvaa lausuntoa Yrjö-Koskinen, Suomal. heimojen yhteiskuntajärj. 180.

[664] Ahlqvist, Kulturwörter 228-229; Yrjö-Koskinen, Suomal. heimojen yhteiskuntajärj. 168-169.

[665] Hupel, Topogr. Nachrichten I 61.

[666] "Jon Cupiasson" Lammilla 1374 (MU s. 353); "Cubias" lautamiehen nimenä Säkjärvellä 1654 (VA 8613: 324); "Kupiala" ja "Kupiainen" kylän ja suvun nimi Säämingissä 1654 (VA 8613: 1292).

[667] MU s. 494.

[668] "Pæder Udraaynen domare i Jokas Capelle" (Mustak. s. 399).

[669] Ruotsal. käräjälaitoksesta ks. Nordström II 516, 526, 527; Uppström, Öfversigt af den svenska processens hist. 10. — Suomen käräjälaitoksesta ks. Ståhlberg, Suomen käräjälaitoksesta 1500-luvun keskipalkoilla, Valvoja 1890: 349-362.

[670] Lehmann, Gastung 74-96.

[671] Lehmann, Gastung 76-77; Vinogradoff, Villeinage 301.

[672] Neilson, Customary Rents 29, 30, 38.

[673] Lehmann 70-74. — Vastaväitteitä Amiran arvostelussa Götting, Gelehrte Anzeigen 1889: 249 seur.

[674] Schlyter, UL, Gloss.: Gingærth. — Tanskalaisilla alueilla tällaisia kiertokauden kinkerejä olivat "stud" ja "nathold" (servitium noctium).

[675] UL, KgB X §§2, 3, 8. Kuninkaankinkeriksi näitä veroja katsovat Strinnholm (Svenska folkets hist. IV 661), Hildebrand (Medeltid I 268) ja Ramstedt (Om krigs- och skatteväsendet 34-36). Lehmann on toista mieltä (Gastung 57), vaan ei perustele mielipidettään.

Karjaveron kuulumisen kuninkaankinkeriin näkee siitäkin, että Helsinglannin laissa, kuten Ramstedt (36) on huomauttanut, ei mainita karjaveroa, vaan sen sijaan kestitysvero (väsla, gingärd).

[676] Lehmann, Gastung 46-55, 57-70.

[677] Thulin, Mantalet 7, 14, 15, 20-24. — Vastaavista Ahvenanmaan oloista ks. kappaletta "Täysiverot ja niiden tehtävät".

[678] Kljutshevskij, Venäjän historian pääpiirteet 41-42. Vrt. Milukow, Skizzen russ. Kulturgesch. I 124-125.

[679] "rogamus ut de siligine tributaria, dicta wlgariter rughskat, quantum plus dimittere potestis, nobis destinare velitis" (MU s. 115).

[680] "tantum feni de tribus aratris, quantum de vno aratro ad castrum dari et deferri solet" (Mustak. s. 47).

[681] "tributum nostrum de Finlandia et Alandia — in — bytiro et pecoribus ac carpo regio proueniens" (MU s. 179).

[682] VA 1: us.

[683] VA 1; 7 seur.

[684] MU s. 411; Hansen, Bidr. I 306.

[685] Mustak. ss. 288-289.

[686] Oksanen, V.-Suomi 9. Vrt. ed. s. 146.

[687] VA 2918: us.

[688] Allardt, Borgå län 20-21, 30, 32.

[689] VA 1: 7 seur.

[690] VA 5013: 18, 19, 53, 56.

[691] Arv. Handl. IX 23.

[692] Kamer. Asiak. I 10.

[693] Arv. Handl. VI 313.

[694] VA 1923: 1; 1925: 147; Ignatius, Kangasala 71, 74.

[695] VA 1931:31 seur.; 1994: 7 seur.

[696] Kamer. Asiak. I 11.

[697] VA 1: 47.

[698] "bolmansråg", "bolmanskorn", "bolmanshafra", "bolmanslamb", "gingerdssmör", "gingerdskött", "gingerdshumla", "gingerdssalt" (VA 6133: 146).

[699] "boolmas rokarotzi" (VA 1: 47).

[700] Vrt. Yrjö Koskisen valaisevaa kirjoitusta "Ruokaruotsi" (Hist. Ark. IV 107-113).

[701] Kamer. Asiak. I 35.

[702] Kamer. Asiak. II 2-3.

[703] VA 370: 26, 30.

[704] Arv. Handl. V 260.

[705] Hist. Handl. XI 16-17.

[706] VA 3696: 54.

[707] VA 3030: 15.

[708] Arv. Handl. IX 23.

[709] Arv. Handl. VI 313.

[710] "för fougdens gestning" (VA 1: 157).

[711] Arv. Handl. VI 313.

[712] Arv. Handl. V 260.

[713] VA 8: 148.

[714] VA 3670: 48.

[715] "män inthe foores vppå slotthet öffuer XL hästa" (Arv. Handl. IX 29).

[716] VA 5014: 1 seur.; Arv. Handl. VI 301-303.

[717] VA 5042: 16.

[718] VA 5097: 48.

[719] VA 5137:32.

[720] VA 5041: 102-103, 111-112, 118-120.

[721] VA 5014: 1 seur.

[722] "lensmans fjerding" (VA 5000: 73, 89. 95).

[723] VA 5014: 4 seur.; 5097: 52.

[724] Arv. Handl. VI 301-302.

[725] VA 5042: 16.

[726] "humble foringen" (VA 5094: 48).

[727] VA 5094:47, 48; 2151: 27.

[728] "Ridfougthens ein (?) gestning" (Arv. Handl. VI 302-303).

[729] Arv. Handl. VI 302-303, 306.

[730] "gifver ut märckie påå skattkornet och höt".

[731] VA 6134: 22.

[732] "Rokarotzj gesthningh om hösthen" (Arv. Handl. VI 308).

[733] Arv. Handl. VI 308.

[734] Arv. Handl. VI 308

[735] Arv. Handl. VI 311.

[736] Arv. Handl. VI 308.

[737] Arv. VI 311. Oluttynnörien 6-luku on huomiota kiinnittävä. Kun näet Perevaara kussakin neljänneskunnassa oli 6 kymmenkuntaa, tuli kunkin kymmenkunnan suoritettavaksi tynnöri olutta — siis suomalainen olutkunta samantapainen kuin venäläisten aikakirjain perevaarat.

[738] Arv. Handl. III 246.

[739] Dipl. Sv. V n:o 3864.

[740] Grönblad, Nya källor 269, 358.

[741] Arv. Handl. II 37; V 51-52; Mustak. ss. 295, 299, 428, 569, 578, 579-580; VA, Hausenin kok. 26.4.1490.

[742] VA 8: 22; 485 A: 259, 317; 5043: 4.

[743] Mustak. s. 295.

[744] "Och när Jöns Knutssons tienere komme till Säkile, att gäste hans landboor" (Teitti 29).

[745] "Yros jn Masko. Dabit — et victum pro vna nocte" — "Poktis in parrochia Wemo — J te colonus procurabit expensas pro vna nocte" — "In Lemo — prima Moukula — dabit pro duabus noctibus" (Mustak. s. 581).

[746] Monen seudun verokirjoissa uuden ajan alussa lausutaan, ettei kukaan tiedä, minkä perusteiden mukaan veroja oli maksettava, vaan että niitä maksettiin niinkuin esi-isät olivat maksaneet.

[747] Esimerkkejä: Pirkkala v. 1422: "och till gingerdh hwar thera 1/2 tunna ööl och kosten, som ther till hörer — ena tunna ööll alla til saman — met swa mykyn kost som til ena tunna hörer" (Mustak. s. 295); Sund v. 1422:

"1/2 tunna ööl met allom kost ther tiil hörir, for aarliga gingerd" (Mustak. siv. s. 299); Mynämäki v. 1439: "ena tunno ööll met kost ok fodher som ther tiil böör fore gengerdh" (Mustak. s. 372); Ahvenanmaa v. 1448: "1/2 tunna ööl met kost ther till hörer" (Mustak. s. 428); Perniä v. 1464: "eena twnno ööl met kosth oc gingerden" (Mustak. s. 479).

[748] Mustak. s. 131.

[749] Mustak. s. 580.

[750] Mustak. s. 579.

[751] Ahvenanmaan apuverossa v. 1543 laskettiin tynnöriin "huoviolutta" (svenneöl) menevän 1 ja tynnöriin "herraolutta" 1 l/2 pannia (VA 2602: 17). Kokemäenkartanon lampuotien "kinkeriolueen" v. 1561 laskettiin menevän panni maltaita ja 4 1/6 naulaa humaloita tynnöriin. (VA 2120). Kustaa Vaasa, aina kitsailija, määräsi voutisäännössään v:lta 1556, että 3/4 pannista (= 1/2 tynnöristä) maltaita piti tulla tynnöri "voutiolutta" (Arv. Handl. IV 104).

[752] Oluttynnöriin menevän mallaspannin hinta lienee kerran ollut 1 äyri ja uuden ajan alussa se Suomessa todellakin oli 1 markan vaiheilla.

[753] Styffe, Bidr. IV s. XCVII.

[754] VA 1: 7-19; 4994 us.; 5000 us.; 5043 us. Lapvedellä ja Taipaleella maksettiin yleisten lahjakappaleitten lisäksi vehnää ja papuja, kumpiakin panni nautakunnalta, Äyräpään kihlak:n alueella (paitsi Viipurissa) vehnää panni nautakunnalta.

Vehnälahja lienee maksettu vehnäleipänä. Eräässä muistoonpanossa Lapveden veroista sanotaan: "on heidän vanhemmillaan (foreldre) ollut vanhastaan tapana lahjoittaa linnaan jonkun verran (någet) vehnäleipää ja munia."

Uuden ajan alussa näitä veroja melkoiselta osalta suoritettiin rahassa ("karitsarahoja", "munarahoja", "jänisrahoja"). Lapveden ja Äyräpään kihlakunnissa maksettiin "kanarahoja"; nähtävästi ei sielläpäin kananhoito ollut yleinen.

[755] VA 1: 7, 8.

[756] VA 5013: 18-19.

[757] VA 5149: 59.

[758] Itämeren maakunnissa on Martinpäivä muinoin ollut tärkeä kansan merkkipäivä. Suomen Karjalan vanhat olot näyttävät tässäkin kohden samanlaisia yhteyksiä Itämeren maakuntiin päin, joita muillakin aloilla havaitaan. Vrt. Setälän lausumaa mielipidettä, että suomen "Marraskuu" olisi samoin kuin viron "Mardikuu" Martinpäivästä nimensä saanut (Virittäjä 1897: 44, 45).

[759] Oksanen 8: VA 484: 49. Vehmaalla maksoi kaksi bolia kumpikin 2 karitsaa.

[760] VA 8: 1 seur.

[761] Hausen, Bidr. I 345, 346, 350, 351, 353.

[762] VA 485 A: 317.

[763] "Påskelamb gofues ut om Sommeren Olai tijdh" (Hausen, Bidr. I 316).

[764] Krohn, Suomen suvun pakanall. jumalanpalv. 183-184.

[765] Ote Säämingin pitäjän kirkonkirjasta, Suometar 1853: 50. Saman tietolähteen mukaan linnan pässin hyvät päivät olivat koko maakunnassa tunnetut, kuten todistaa Savossa usein kuultu sananlasku "elää kuin linnan pässi".

[766] Grönblad, Nya källor 607; Arv. Handl. VI 289.

[767] VA 5: 14.

[768] VA 3670: 5, 13, 15.

[769] Teitti 271.

[770] Vert. "Kypsis, szom är hara och fogla" (Kamer. Asiak. II 4). Joka tapauksessa on "kypsi" parempi kuin Rosenborgin "kipsahtaa", jota hän pitää mahdollisena juurisanana (Jordbeskattn. 65). "Kypsi" tässä tapauksessa merkitsisi valmista ateriaa.

[771] VA 1929: 31 seur.; 1931: 32-43.

[772] VA 1: 95-103.

[773] "gaffua pgr för harar och foglar" (VA 4: 32).

[774] VA 1922: 3.

[775] Oksanen, V.-Suomi 10.

[776] VA 5:49.

[777] "för gavehara och fogla" (VA 484: 5).

[778] Oksanen, V.-Suomi 14-15.

[779] VA 5: 91; Arv. Handl. IX 48.

[780] "Skatt ffoglar" (Arv. Handl. IX 90).

[781] VA 6134: 19, 20. Vrt. summia VA 8: 115. Aikaisemmin näyttävät määrät olleen pienemmät (VA 1:46).

[782] VA 6134: 20, 21.

[783] "Kögemester penninger", "Kökömesteres penningen" (Kamer. Asiak. I 17)

[784] VA 1: 57 seur.; 4: 39.

[785] VA 1919: 2; 1920: 162; 1922: 3.

[786] Kamer. Asiak. 1 20.

[787] Allardt, Borgå län 35.

[788] VA 5000: 118-120.

[789] Arv. Handl. VIII 41.

[790] Rydin 8-10; Bergfalk, Om utomordentliga penningehjälper 8, 9; Hildebrand, Medeltid I 185, 271-272; Styffe, Bidr. I: XCI seur. V: XVIII.

[791] Österbladh 55-58; v. Engelhardt, Entstehung der Gutsherrschaft 3435, 49, 65-70.

[792] Esitys kruununkartanoitten päivätöistä perustuu tekijän kirjoitukseen "Keskiajan kruununkartanot Suomessa" (Hist. Aik. XXII, II 1-27) sekä muutamiin uusiin tietoihin.

[793] "nec ad labores et operas ad vsus curie nostre Hælghuaa predicte impendendas quomodolibet tenebuntur, nisi sicud consueuerunt ex antiquo. Ymmo cum ad curiam et quociens ex debito laborabunt, ex ipsius curie prouisore, quamdiu laborauerint, recipiunt alimenta" (MU s. 204).

[794] "ok theris fulla affurath göra vthan affslagh och all dagxwerke ok ærffuode ok theris lagahws wppe halla ok qwærnana byggia — — som the aff aller förra haffua varith vane ath göra" (Arv. Handl. III 103-104).

[795] VA 485 A: 253.

[796] Arv. Handl. VI 143.

[797] VA 485 A: 313.

[798] Allardt, Borgå län 80-81.

[799] VA 5437: 10.

[800] VA 5043: 4; 5138: 29.

[801] "laboricia et obsequia" (Mustak. ss. 307-308, 326, 345-346).

[802] VA 484: 42, 45. 47, 51, 54, 55.

[803] VA 9: 22.

[804] VA 10: 1 seur; 49 b: 1, 6, 9.

[805] VA, Hausenin kok., asiakirja 1480-luvulta.

[806] VA, Ivar Flemingin maakirja 8 (Sundholma); 1354: 26-36 (Yläne); 212 a: 54 (Suitia); 15: 34 (kunink. perintötilat).

[807] "fore thera ærffuidz lösn" (MU s. 203). Keskiajalla usein käytetty sana "ærffuid", "ærwede", "arffwode" merkitsee työtä, maatyötä (Söderwall, Ordbok). Englannissa keskiajalla oli "erw" kynnöksen nimi (Cunningham, Growth of English Industry I 41).

[808] Mustak. s. 258.

[809] "viij dagxwerkas met sin ök" — "hwarie lx rokæ en man til slotsins arffwode om aaret" (Mustak. s. 441).

[810] Rosenborg, Jordbeskattn. 38, 48-49, 54. 66, 75. 78, 84, 90, 98.

[811] Arv. Handl. VI 132; VA 1 ja 484 us.

[812] VA 1: 88.

[813] VA, Hausenin kok., Raaseporin l:n verokirja v:lta 1451.

[814] Oksanen, V.-Suomi 10, 12, 17.

[815] VA 348: 128.

[816] VA 2919: 82-83.

[817] VA 3672: 59; 3696: 97.

[818] Hist. Handl. XI 15; VA 3696: 97; 217, Lopen käräjät 18.3.1583.

[819] 5008: 17; 5016: 50.

[820] VA 1: 88; 1919: 1; 8: 157.

[821] Arv. Handl. III 279.

[822] Meinander—Rinne, Nykyrko och Nystad (Finlands kyrkor I) 8-II.

[823] Uuden ajan alussa oli Ahvenanmaalla Föglön ja Lemlannin pappilain rakennuksia jaettu määrättyjen talojen rakennettavaksi (Hausen, Bidr. Il 103, 104), — V.-Suomessa oli vielä 19. vuosisadan alkupuolella Paraisten pappilan rakentaminen vanhan sopimuksen mukaan jaettu kyläin kesken ja Raision pappilan kaikki rakennukset jaetut yökuntain rakennettaviksi (Tengström, Afhandl. om presterl. tjenstgörn. i Åbo erkestift II 162, 209). — Satakunnassa oli 1600-luvulla pappilain rakentaminen neljänneskuntain velvollisuutena; Alastaron neljänneskunnan rakennettavana oli v. 1645 Loimaan pappilan riihi ja Vampulan neljänneskunnan piti samana vuonna rakentaa Huittisten pappilan pirtti (Boisman, Om rättskontrollerna 194). — Uuden ajan alulta on Uudeltamaalta ja Hämeestä tietoja siitä, että määrätyillä taloilla oli määrätyt rakennusvelvollisuudet pappilassa (Karjalohja, VA 3002: 142; Tammela, VA 3755: 24; Hattula, VA 3755: 40). Hauholla ja Tuuloksessa oli tämä velvollisuus niihin aikoihin jaettu neljänneskuntain kesken (Heikel, Kertomus Hauhon klk:n muinaisjäännöksistä 115). Sääksmäellä oli v:n 1703 aikoina pappilan tupa Saarioisten yökunnan, talli Ritvalan yökunnan, kaksi riihtä ja luhti Salon ja Ritvalan yökuntain, kaksi navettaa Ritvalan ja Metsäkansan, ulkohuoneet Voipaalan yökunnan rakennettavat (Gunnar Suolahden tiedonanto). Samalla tavoin kuin pappilaa rakennettiin myöskin kirkkoa uuden ajan alussa yökunnittain (Vanaja ja Renko VA 3755: 39). Boismanin mukaan (Om rättskontrollerna 194) oli kirkonrakennuksessa koko pitäjä yhtenä piirinä.

[824] "residuum vero in aliis juribus et causis nostris jbidem emergentibus proueniens annis singulis pro dictorum castrorum edificiis" (MU s. 179).

[825] VA 3668: 149-150, painettuna Bomansson, Om Ålands fornminnen 47-49; VA 3696, sakkoluettelot.

[826] VA 5016: 49.

[827] VA 484: 13-14.

[828] VA 1: 115 senr.; 3672: 3; 3696: 1 seur.; Hist. Handl. XI 15.

[829] Kamer. Asiak. I 13.

[830] "och i andhra soknar göra hwarie lx rökas en man til slotsins arffwode om aaret" (Mustak. s. 441).

[831] Rosenborg, Jordbeskattn. 75; VA 2118: 43; 2119: 2.

[832] VA 5008: 12, 14; 5043: 1; 215 1: 27.

[833] VA 1: 49.

[834] VA 1: 48.

[835] Arv. Handl. III 197.

[836] VA 5: 38.

[837] VA 485 A: 313.

[838] VA 3696: us., eritt. 34.

[839] VA 1: 22-24.

[840] Malmström, Centralisation 266; Forssell, Sveriges inre hist. 5; Hildebrand, Medeltid II 101.

[841] Malmström, Centralisation 272-273. Samanlaista käsitystä edustavat Forssell (Bidrag till hist. om Sveriges förvaltn. 6, 91 ja Sveriges inre hist. 4) ja Hildebrand (Medeltid II 101, 103, 104). Vrt. Schlyter, Gloss.: Læn; Lænsmather, lænsman. — Hildebrand katsoo, ettei yhdessä häradissa ollut yhtä useampaa nimismiestä ja että hän oli kuninkaan virkaan ottama.

[842] Velschow, Om Bryderne, (Tanskan) Hist. Tidskr. I (1840) 112-147, eritt. 127-120.

[843] Ahvenanmaa 1322: "cum Jacobo, tunc exactore in Alandia" (Mustak. s. 19). — Uusimaa 1373: "Simonis Jonsson, prout exactoris regii in Nylandia" (Mustak. s. 146).

[844] MU ja Mustak. hakemistot: "Exactor", "Länsman".

[845] "varom foghatom oc länsmannom i Satagunnom" (MU s. 211).

[846] Hist. Ark. XXII, II, 1: 17.

[847] "Biudom ok wi allom warom foghatom ok embijdzmannom i Satagundom" (MU s. 303).

[848] MU ss. 261-262.

[849] Hist Ark XXII, II, 1: 10-11.

[850] "Lindwidus, exactor domini Aboensis super Nyland" (MU s. 139).

[851] Jo v. 1297 mainitaan "entistä Hämeen voutia" — "quondam aduocati Tavestie" (MU s. 83; Neovius 109).

[852] Vrt. Radloff Das landesfürstliche Beamtentum Meklenburgs im Mittelalter 40-41.

[853] MU s. 132.

[854] 1334: "Aeringislo Anderson uel substituti eius" (Mustak. s. 46). 1347: "ne quis aduocatorum nostrorum seu eorum officialium" (Mustak. s. 79). 1348: "aduocatorum nostrorum eorundemque officialium" (MU s. 213).

[855] "curatus in Masku, Hinrichinus ibidem, officialis Danielis" (Mustak. ss. 73, 74).

[856] "Esgerus, aduocatus ex parte Danielis Niclisson super Kalandiam" (Neovius 163).

[857] Läänitysvaltaisissa oloissa luonnollisesti saattoi syntyä monenlaisia poikkeuksellisia suhteita voutihallinnossa. Kun v. 1326 Turun läänin alaisina maina mainitaan Suomi, Ahvenanmaa, Uusimaa ja Häme ja näissä maakunnissa samaan aikaan mainitaan nimeltä erityisiä vouteja, kuten v. 1327 Hämeessä ja Uudellamaalla (Mustak. s. 27) ja v. 1328 Ahvenanmaalla (Mustak. s. 28), niin näyttäisivät mainitut syrjämaakuntain voudit olevan Turun linnanvoudin alavouteja. Niin tuskin kumminkaan on ollut, vaan on Turun linnan päällikkö hallinnut syrjämaakuntia kuninkaan sijaisena (läänitysmiehenä) ja näiden maakuntain voudit edelleenkin olleet linnanvouteja eivätkä alavouteja.

[858] Mustak. ss. 19, 28, 99, 176; MU s. 362.

[859] Mustak. s. 473; Neovius, Anteckningar rör. Borgå stads och sockens hist. 14.

[860] Maanvoutien toiminnasta ja tavoista uuden ajan alussa antavat eloisan kuvauksen Jaakko Teitin keräämät valitukset, jotka ovat julaistut Todistuskappaleissa Suomen historiaan V, ja Ahvenanmaan talonpoikain valituskirja Kastelholman voutia vastaan, julaistu Hausenin Bidrag'eissa II 370-377.

[861] VA 484: 34, 38.

[862] Arv. Handl. VIII 41.

[863] Arv. Handl. VIII 44.

[864] Teitti 270-271.

[865] Arv. Handl. VIII 37, 42; VA 5121: 75; 5123: 9, 15, 24; Teitti 42. Äyräpään pitäjän voudinveroon kuului m.m. 10 kyyn. palttinaa nautakunnalta.

[866] VA 6134: 20-21.

[867] VA 585: 61; Teitti 297. Vero paikoin ylennetty (VA 215 1: 4; Arv. Handl. VIII 45).

[868] VA 697: 4. Eteläisessä V.-Suomessa maksettiin "voudin veroksi" rukiita tai ohria 1-3 puntaa pitäjältä, Halikosta ja Salosta 2 puntaa rukiita, 2 pannia ohria ja 4 pannia kauroja (VA 1106: 55; Arv. Handl. VIII 45).

[869] VA 585: 61.

[870] VA 8: 145, 147, 148; Arv. Handl. VIII 45.

[871] VA 4565: 49.

[872] Arv. Handl. VIII 39.

[873] Arv. Handl. VIII 41.

[874] Arv. Handl. III 197; VA 215 1: 139.

[875] Arv. Handl. VIII 33-36.

[876] Arv. Handl. VIII 38, 40.

[877] VA 5000: 132.

[878] VA 585: 61.

[879] VA 5121: 75; 5123: 15.

[880] Kamer. Asiak. II 11, 13, 14; Arv. Handl. V 321; VA 215 1: 42.

[881] Hausen, Bidr. II 371.

[882] Arv, Handl. IX 81.

[883] VA 585: 61.

[884] Kamer. Asiak. II 13, 14.

[885] VA 5123: 24; Arv. Handl. VIII 39.

[886] VA 5123: 24.

[887] VA 585: 61.

[888] VA 5: 365, 366.

[889] VA 585:61.

[890] "äri raha", "Ari peninger" (Arv. Handl. VIII 43, 45).

[891] Arv. Handl. IX 261; Hausen, Bidr. II 571.

[892] Arv. Handl. V 321; Kamer. Asiak. II 11, 13, 14.

[893] VA 2151:41, 42.

[894] Arv. Handl. VIII 37; VA 5123: 24.

[895] VA 2602: 14; Hausen, Bidr. II 373.

[896] Aikaisimmat maininnat ovat seuraavat:

(1) V. 1392 mainitaan Karjan pitäjässä maanluovutusta toimittavassa lautakunnassa "Jon nempdaman" (MU s. 437).

(2) V. 1396 myy Viipurin linnan isäntä Vehkalahdella olevia kruununtiluksia Erkki Laurinpojalle, "såm nu är nempdemann i Wekelax" (MU s. 465).

(3) V. 1411 mainitaan Maarian pitäjässä maanluovutus-lautakunnassa "Niles næmpdeman" (Mustak. s. 244).

(4) 1419 esiintyy Huittisten käräjillä "jonis jaopson nemdeman" (Arv. Handl. II 46).

(5) V. 1419 mainitaan "Olaff Korala, som pa then tiid nempdman war j sancta Katerina sokn" (Mustak. s. 285).

(6) V. 1420 esiintyy todistajana Köyliössä ja Säkylässä "Marthin nemphdema" (Mustak. s. 300).

(7) V. 1442 esiintyy omistussopimuksen todistajain joukossa "Anders Jonisson næmdeman (j) Pyttis" (Mustak. s. 402).

[897] Schlyter, Gloss. "Næmdarmather", "Næmningaman"; Malmström, Centralisation 261; Kjellén, Stat och samhälle i det gamla Vestergötland (Vestergötalands Fornminn. Tidskr. 10) 14.

[898] Schlyter, Gloss: "Næmningaman".

[899] VA 2: 75; 2602: 33; Arv. Handl. VI 244-253; IX 55, 59, 63, 72, 76, 85: Teitti 307.

[900] VA 8: 70; 2974: 56; 2981: 43.

[901] VA 1: 49.

[902] VA 6134: 3, 7, 11

[903] VA 3696: 3.

[904] VA 3783: 5, 20, 3784: 13.

[905] Paasikivi, Kyydinpito ja kestikievarilaitos 18.

[906] Mustak. s. 260.

[907] Hausen, Bidr. I 306.

[908] Hämeessä mainitaan Saarioisten ja Tennilän nimismiespitäjät v. 1390, Kulsiala 1405. Viimemain. vuonna mainitaan Satakunnassa Ylä- ja Ala-Saastamala.

[909] Mustak. s. 399.

[910] Malmström, Centralisation 275-280.

[911] Savon nimismiehen velvollisuudet uuden ajan alussa olivat sangen raskaat. Hänen oli pidettävä vuosittain linnanvoudille neljät käräjäkestitykset ja ratsuvoudille niitä seuraavat neljät sakko- ja verokestitykset. Kutakin kestitystä kesti säännöllisesti 3 yökuntaa. Talvi- ja syyskäräjillä kulki linnanvouti kaikkien 35 hevosen kanssa. Ratsuvouti kiersi talvikäräjiä seuraavalla kestityksellään 17 ja syyskäräjäin jälkeen 18 hevosella.

[912] Rosenborg, Jordbeskattn. s. 80; Allardt, Borgå län 33; Arv. Handl. IX 28. — Vrt. muuten seuraavaa kappaletta "Nimismiesvero".

[913] Vrt. VA 217: Hatt. ja Lehij. kär. 21.1.1583; Allardt, Borgå län 98.

[914] Hausen, Bidr. I 236.

[915] Esim. Ahvenanmaalta V. 1547: "som thet åår lendzman war" (Teitti 177). Karjalassa vielä 1600-luvun alussa tässä virassa kovin ahkeraan vuoroteltiin. Mikä oli 4 mikä 5 vuotta; Jääskessä kerran ensimäisenä vuonna A, toisena ja kolmantena B, neljäntenä C, viidentenä D, kuudentena B j.n.e. (VA 483 G 1: 38, 63; 483 r: 85, 89).

[916] Vrt. Jalkanen, Rautalammin pit. hist. 105.

[917] Hist. Ark. XXII, II 1: 22-23. Vrt. Salenius, Tietoja Tavisalmen eli Kuopion pit. 14.

[918] V. 1463 "lænsman boleman" Nauvossa ja nimismies lukumiehen tehtävissä Nousiaisissa (Hausen, Bidr. I 326, 349).

[919] "haffua inne mz sig" (VA 484: 1-12).

[920] VA 484: 2, 10, n, 28.

[921] VA 3755: 14.

[922] Arv. Handl. IX 261.

[923] VA S: 70; 2119: 74.

[924] VA 2981: 43.

[925] Arv. Handl. VI 244 seur.; IX 54 seur., IX 260-261. Taulukkoon ei ole merkitty Kökarin eikä Ekkerön nimismiesveroa, joka näillä syrjäseuduilla poikkesi säännöllisestä.

[926] VA 2602: 14, 26, 32, 33.

[927] Arv. Handl. IX 261: VA 2602: 15.

[928] Ainoastaan parissa nuoressa Päijänteen pitäjässä oli lihan määrä 1/2 leiv. ja heinäin 1/2 kuormaa..

Kynttilöitäkin maksettiin yleensä 30 kpl koukulta; poikkeuksen teki 9 pitäjää.

[929] Hattulan kihlakunnassa, Portaan ja Kalvoilan pitäjissä Sääksmäen kihlakuntaa sekä Lammin, Hollolan, Tennilän, Villähteen ja Elimäen pitäjissä Ylistä kihlakuntaa; Lammilla ja Hollolassa maksettiin korvausta viljassa.

[930] VA 8: 137-138; 3696: 43.

[931] Hausen, Bidr. I 150; Arv. Handl. VI 313.

[932] Hist. Handl. XI 16-17.

[933] Hist. Handl. XI 14-15; vrt. VA 3670: 73, 74.

[934] VA 1: 114 seur.; Hist. Handl. XI 14-15.

[935] VA 1: 114 seur.; Kamer. Asiak. I 10.

[936] VA 1: 114 seur., 3671: 4, 16.

[937] Ainoastaan Vihdissä oli nimismiesvero järjestetty urakkasopimuksen tavoin; siellä nimismies sai pitää koko nimismiesveron, josta hänen tuli suorittaa kestitykset sekä taksaa linnaan 35 mk (VA 3670; 50).

[938] VA 8: 145, 147, 148; 3672: 65 seur.

[939] VA 3696: 54; vrt. ed. ss. 269 seur.

[940] VA 8: 148.

[941] VA 3670: 48; 3671: 76.

[942] Arv. Hanell. III 243.

[943] VA 6134: 15, 19-23; Arv. Handl. III 244.

[944] Arv. Handl. VIII 197, 284.

[945] VA 6134: 15 seur.; Arv. Handl. III 283-317.

[946] VA 6134: 3 seur.

[947] VA 1: 46; 8: 115.

[948] VA 8: 119-122.

[949] VA 5000: 118 seur.

[950] Allardt, Borgå län 45.

[951] VA 5000: 118 seur.

[952] VA 5041: 17.

[953] VA 1: 28.

[954] Oksanen, V.-Suomi 14-15.

[955] VA 8: 14, 17, 20.

[956] Kamer. Asiak. Il 3

[957] VA I 55.

[958] VA 617: 9.

[959] VA 484: 38.

[960] Arv. Handl. VI 190.

[961] Mustak. s. 260.

[962] Mustak. s. 441.