Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

KUN METSÄ KUOLEE

Kertomuksia Norrlannista

Kirj.

WALDEMAR LINDHOLM

Suomensi Th. Helander

Otava, Helsinki, 1902.

Osakeyhtiö Kuopion Uudessa kirjapainossa.

SISÄLLYS:

1. Kun metsä kuolee. 2. Keskijärvi. 3. Uusitalo. 4. Nurkkala. 5. Perintölä. 6. Äkkijyrkänteeltä. Lappalais-juttu. 7. Päivölä.

Kun metsä kuolee.

On kuin kansa täällä päin olisi taikatempuilla lumottu.

Iloisuus on kadonnut. Viulu riippuu tomuisena ja virittämättömänä seinällä; — tanhualla, missä ennen kesäiltoina karkeloitiin, vallitsee kuolonhiljaisuus. Nuoret ovat kahdenkymmenenvuotiaina ikäloppuja. Talvisen takkavalkean sadut ja laulut ovat vaienneet eivätkä paimenpojat enää koskaan näe metsän-impiä ja Manalan väkeä metsissä ja vaaroilla.

Nyt puhutaan vaan rahoista ja niiden ansaitsemisesta. Sahayhtiöitä kiroillaan ja iloa haetaan viinapullosta.

Mutta ilo on kateissa.

Joskus puhellaan metsästäkin. Metsästä, joka on hakattua, raiskattua, tapettua. Ja rahoista, jotka metsä antaa.

Mutta vielä elävästä salometsästä, jossa isä ja isoisä ja hänen isänsä ennen häntä elivät ja kuolivat taistellen karun luonnon kanssa, — jossa he kuulivat taikalaulujen vuorista ja järvistä kajahtelevan ja näkivät metsän-impien ruhtinattaren valkaisevan hopeitaan juhannusyön himmeässä valossa — he eivät enää huoli. Se on kuollutta heille.

Ilo on kuollut. Henki on poissa. Ihmiset muuttuvat työkoneiksi sahayhtiöitten palveluksessa.

Ja kohta on metsäkin mennyttä.

Voi sitä, voi ja vielä kerran voi metsänraiskaajia, voi metsän murhamiehiä!

Se on nyt noitien lumooma, kansa.

Vaivoja, hikoilemista, vuosikautista raatamista ja ahertamista — sitä he voivat kestää. Vilua ja nälkää he voivat kärsiä — mutta kullan taikakiiltoa he eivät sietäneet. Nyt on raha yksinvaltiaana Jumalan ihanimmassa maassa.

Sentähden huokailee harveneva metsä niin syvään; — kuuluu siltä kuin jos se itkisi ja vaikeroisi.

Mutta kansa ei sitä kuule.

Ennen oli kuulo tarkka ja silmä terävä; — nyt on kulta tehnyt korvat kuuroiksi ja silmät hämärtäviksi.

Kansa ei huomaa että se kirves kädessä hankkii omaa perikatoaan.

Mutta päivä on tuleva, jolloin se herää.

Päivä on tuleva, jolloin ei likaisten setelien kahina voi korvata honganlatvojen huminaa — ei kullan kiilto korvata auringon loistetta honkien ruskottavilla rungoilla — jolloin ei viina korvaa menetettyä nuoruudenriemua.

Kirotut olkoot silloin metsänhaaskaajat! Voi niitä, jotka ovat kansalta vieneet sen arvokkaimman omaisuuden! Voi niitä, jotka ovat kuolettaneet sen pyhimmät ja kauneimmat tunteet; — jotka ovat varastaneet tuhansien ja vieläkin tuhansien ihmisten nuoruudeninnon, terveyden ja hengen!

Sadoilta ja tuhansilta tahoilta kaikuvat silloin sadatukset ja kiroukset varkaille — murhamiehille — metsänraiskaajille.

Kannoista ja pensaista, siitä missä ennen metsä seisoi, on kuuluva mutinaa ja napinaa. Kuni ristien ja hautakivien peittämä kirkkomaa on alaston seutu oleva, ja joka risti ja joka kivi, joka pensas ja joka kanto on mutiseva eri kirouksensa.

Voi, voi!

Synkkämielisinä, kumaraniskoin — kalpein poskin ja tuijottavin silmin — kuljeskelevat ihmiset — nuoruudessaan jo ikäloppuina — kyynelittöminä — verettöminä — tunnottomina kuni harhailevat haahmut, mutisten kirouksia niille, jotka ensin panivat kirveen heidän käsiinsä. Ja vaaroilta, joilta heidän vihantava pukunsa on raastettu ja jotka nyt ovat alastomina ja harmaina, on mutina tuhatäänisenä kaikuna kajahteleva: Voi! Voi!

Ellei apua kohta saavu, on metsä kuoleva.

Se on jo kuoleman kynsissä.

Sentähden riippuu viulu virittämättömänä ja tomuisena seinällä ja sentähden ei enää paimentorven ääni kuulu lehteviltä vaaroilta.

Haltijat ja metsänhiidet ovat aikoja sitten lähteneet matkoihinsa ja honkien rivit harvenevat nopeaan. — Ellei apua saavu, kuolee metsä.

Mutta voi metsän murhaajia!

Keskijärvi.

Keskijärveläiset ovat aina olleet kummallista väkeä. Ihmiset sanovat, ettei kukaan heistä ole ollut oikein täysijärkinen, ja he ovat ehken oikeassa.

Ainakin on Anna, Keskijärven-Hannun ainoa tytär, sairaalassa, ja hänen poikansa Pikku-Hannu, hänestähän raukasta tuli itsemurhaaja, vaikkei ollutkaan kuin kolmentoistavuotias.

Ja että Hannu Niilonpoika itse, Keskijärven arentimies, on hullu, sen tietää jokainen, vaikka hän ei olekaan raivoisa.

Ajatelkaas, ettei hän elämässään ole ajanut ainoatakaan hirttä yhtiölle, vaikka kohta leimaukset tehtiin niin lähellä Keskijärveä, että hän olisi voinut tienata rahaa oikein paksusti, jos vaan olisi tahtonut. Mutta hän ei tahdo.

Kernaammin istuu Hannu Niilonpoika kotona ja näkee oikein koirannälkää koko talven.

Niin ettei suinkaan ole vaikeata nähdä, että hän on hullu.

* * * * *

Keskijärven talo ei ole mikään vanha uudistalo. Hannu Niilonpojan isoisä oli ensimmäinen joka asettui siihen asumaan. Kerrotaan, että hän oli tullut sinne Taalainmaasta säkki selässä. Eipähän juuri ihmisten ilmoille asettunut, mutta ihanaa siellä oli, niin kesällä kuin talvellakin, synkässä honkametsässä, jota korkeat vaarat ja sinertävät vedet kaikkialla ympäröivät. Ja siitäpä syystä hän juuri tänne asettuikin, kauas kaikesta elämän hyörinnästä.

Keskijärven mökki on kolmen järven välissä. Yhdellä puolen Kirkkovesi, Pitkäjärvi toisella ja Kotalampi kolmannella taholla. Ja vihantavia rämeitä ja humisevia metsiä järvien välissä.

Täällä oli Taalain-Pekan, uudisviljelijän, mielestä kuin vähäisessä paratiisissa, ja sentähden tahtoikin hän kutsua uudistalonsa paratiisiksi. Mutta syynimiehet nauroivat ja merkitsivät kirjoihinsa Keskijärvi. Olihan se paljon sopivampi nimi. Ja se nimi on uudistalolla vieläkin.

Taalain-Pekalla ei ollut muita naapureita kuin metsän eläimet eikä häntä käyneet muut tervehtimässä kuin joku pahainen lappalainen silloin, tällöin. Eräs lappalaistyttö tuli hänelle vaimoksikin. Hänestä sai hän yhden ainoan pojan, Niilon.

Kun poika tuli maailman ilmoille, oli hänen äitinsä metsässä polttopuiden haussa ja sillä matkalla syntyi Niilo, korkean kuusen juurella.

Ihmiset kertovat yhä vieläkin, että Niilon äidillä oli paitse poikaa muassaan aika halkotaakka, kun hän tuli kotiin. Ja se on varmaa, ettei äiti koskaan siitä matkasta kipeäksi tullut.

Metsä lauloi kehtolauluja Niilolle; metsä tuuditteli häntä kun hän itki; metsä teki hänet terveeksi ja vahvaksi. Isä ja äiti elivät arkielämäänsä kotona. — Niilo, hän istui itsekseen ja tähysteli metsänrantaan. Hän ihmetteli mitähän tuolla salaperäisessä pimennossa olikaan. Ja kun hän oli tullut niin vanhaksi, että hän voi käydä lehmiä paimentamassa, samoili hän metsässä aamusta iltaan, iloiten kaikesta uudesta, ihmeellisestä, minkä hän näki.

Ja vuodet vierivät nopeasti, toinen toisensa perästä, ja Niilosta tuli mies. Hän oli kahdenkolmatta-vuotias kun hän meni naimisiin. Pekka-ukko oli vanha ja raihnainen ja Kaisa-äiti, hänen eukkonsa oli kuollut pari vuotta sitten. Niilo tarvitsi vaimoväkeä talossaan eikä hän olisi voinut saada toista sopivampaa kuin Liinan, Ortin-Erkin tyttösen. Hänkin oli kasvanut uudistalon yksinäisyydessä ja yksinäisyys oli tehnyt hänet raskasmieliseksi.

Ei siitä paljon hyväilyjä ja monia sanoja seurannut.

Mutta kun Liina kuoli annettuaan hengen pienelle poika pahaiselle, silloin tuntui Niilosta niin kummalliselta. Olipa siinä sittenkin jotain, joka nyt katkesi — vahva side, joka meni rikki.

Ja sitä hellyyttä, jota hän oli sisussaan pidättänyt itse siitä tietämättä, sitä hän nyt pojalleen tuhlasi.

Niilo oli ovela metsämies, ja kun Hannu, hänen poikansa, oli niin isoksi kasvanut, että kykeni metsäpolkua tallustamaan, otti Niilo hänet mukaansa. Hän opetti häntä tuntemaan joka jäljen maassa, joka äänen metsässä, hän neuvoi hänelle jänön juoksun ja metson lennon.

Hannu ja Niilo olivat melkein enemmän kaksi veljestä kuin isä ja poika. Ja tuo pienehkö, harmaa mökki tuolla mäellä, korkeitten koivujen ympäröimänä, ja nuo pienet peltosarat, joitten perkkaaminen kivisessä maaperässä oli kysynyt hikeä ja vaivaa — oli tosiaan kummallista, miten oli toista täällä kuin muualla.

Mutta sitten tuli kovia vuosia. Lumi ei sulanut ennenkuin juhannukseksi, ja sitte paahtoi aurinko niin kuumasti, että kaikki kuihtui ja lakastui. Vaikeata oli täällä silloin kuin syötiin pettua ja olkileipää rukiin sijasta.

Vanhat ihmiset muistavat kyllä näitä katovuosia.

Oli juuri kevät tulossa, toista katovuotta elettäessä, kun Hannu tuli
kipeäksi. Oli ollut kylmä talvi monine vaikeuksineen ja puutteineen.
Ja nyt makasi Hannu läähättäen ja polttavankuumana vuoteellaan, eikä
Niilolla ollut edes ruokaa hänelle antaa.

Oi, Herra Jumala, olisipa hänellä ollut edes sen verran, että olisi voinut hankkia vähän jauhoja ja ehkenpä vähän lääkkeitä tohtorilta. Mutta nyt oli maaverokin maksettava — ei ollut rahoja siihenkään. Ja lainata rahoja näihin aikoihin, se ei ollut helpointa se.

Jos hän — jos hän sittenkin koettaisi! Nythän oli Hannun henki kyseessä. Ehken oli tuolla kirkonkylässä joku armelias ihminen. Ja niin hän lähti matkaan, pitkin, raskain askelin.

* * * * *

Niilosta oli vaikeata saada asiaansa sanotuksi — sanat takertuivat kulkkuun. Ja vielä vaikeammalta tuntui kun kaikkialla tuli sama vastaus — ei — ei.

Voi — ajatteles, jos Hannu siellä maatessaan kuolee!

Niilon rohkeus oli aivan katoamaisillaan. Mutta silloin oli eräs, joka kehoitti häntä menemään inspehtori Granin luo, joka äskettäin oli muuttanut tälle paikkakunnalle etelästäpäin. Hän oli hyvä mies ja ehken hän auttaisi.

Gran oli metsänostaja.

Hän oli jo tehnyt hyviä kauppoja täällä päin, vaikkei vielä sen enempää hänen ahvääreistä tiedettykään. Mitä suurta on, se tapahtuu kaikessa hiljaisuudessa.

Ja Niilo tuli konttooriin, missä tuo mahtava herra istui.

Hän tunsi itsensä niin köyhäksi ja viheliäiseksi, eikä hän edes voinut aavistaakaan, että hän metsänsä tähden oli varakas mies.

Mutta inspehtori Gran, hän sen tiesi, hän. Ja sentähden välkähti hänen silmissään, kun hän näki vanhan uudisviljelijän tuolla oven suussa.

"No, eihän nyt! Hyvää päivää! Eikös se ole Keskijärven Niilo Petter? Etkö luule, että minä sinut tunnen, ukkoseni. Minähän ajoin ohitsesi viime syksynä, kun olin siellä sinun puolellasi metsästämässä. Hyvät olivat lintumaat kulmallasi ja jänön poikaset pylleröittivät siellä kuin olisivat olleet kesyjä."

Niilo tuli inspehtorin ystävällisestä puheesta aivan hämilleen. Nyt hän muisti, että inspehtori Gran ja eräs toinen herra olivat olleet siellä kotona, nyt, kun häntä siitä muistutettiin, mutta ei hän voinut uskoa, että inspehtori sitä muistaisi.

Mutta Gran käski sekä kahvia että viinaa esille ja Niilo joi. Siitä oli kauvan, hyvin kauvan kun se viimeksi tapahtui.

Ja sitten oli niin helppoa saada asiansa sanotuksi, ja inspehtori, hän kuunteli niin ystävällisesti eikä näyttänyt ollenkaan suuttuneelta Niilon suorapuheisuudesta. Hän näytti vaan olevan pahoillaan — hyvin pahoillaan, kun hän kuuli miten asiat olivat huonot tuolla kotona Keskijärven mökissä.

Ja kun Niilo oli lopettanut kertomuksensa kysyi inspehtori säälien:

"Noh, kuinka paljo sinä sitten tarvitset päästäksesi ensi syksyyn?"

Niilo vääntelihe tuolilla ja käänteli lakkiaan hyppysissään.

Eihän hän voinut katsoa inspehtoria silmiin. Olihan aivan kuin jos hän olisi tullut kerjuulle.

Mutta sitten hän sanoi hitaasti ja puoleksi kysyen:

"Jos inspehtori voisi lainata minulle seitsemänkymmentäviisi markkaa niinkuin mikkeliin asti…?"

"Noh, sinä kai voit antaa jonkunlaiset takeet takaisinmaksusta tahi hankkia tyydyttävät takausmiehet?"

"E-e-nhän minä —"

Sitä hän ei vaan voinut.

"Noh, mutta miten sinä sitten Herran nimessä voit tänne tulla rahoja lainaamaan? Oletko järjiltäsi? Jospa sinä nyt kuolisit ennen mikkeliä — mitä sinä silloin luulet minun saavani noista seitsemästäkymmenestäviidestä markasta? Niin, pitkän neniin. Eikä minulla ole minkäänlaista kultakaivoa, josta ammentaa, sen saat uskoa. Seitsemänkymmentäviisi markkaa ei olekaan tuhkaa vaan näinä kovina aikoina."

Niilo oli jo alkanut melkein toivoa, mutta nyt kihahtivat kyyneleet hänen silmiinsä.

"Voi hyvä, kulta inspehtori! Auttakaa toki köyhää raukkaa! Poika makaa kotona ja kuolee — kuolee tautiin ja nälkään. Voi, rakas, kulta inspehtori! — Hänen tähtensä, — vaan viisikymmentä markkaa!"

Inspehtori istui ja kirjoitti uutterasti — eikä ollut käsi niin kuin hiukan vapisematta, kun hän näki kyyryselkäisen ukon tuolla oven pielessä. Kesti kotvasen, ennenkuin hän vastasi Niilon sydämenpurkaukseen.

Niilo istui siinä tuskastuneena ja odottaen — ei hän varmaan saisi täältäkään minkäänlaista apua. Herranen aika, kuinka kurjaa! Ja niin hän varpaillaan hiipii ovea kohden, jottei häiritseisi inspehtoria.

Mutta juuri kun hän tarttui ovenkahvaan kuuli hän Granin äänen takanaan.

"Eihän nyt, rakas Niilo Petterini, — et sinä saa lähteä täältä aivan avutta. En minä voi sinulle lainata niin paljon kuin seitsemänkymmentäviisi markkaa, mutta viisikymmentä sinä saat. Kunhan vaan kirjoitat nimesi tämän velkakirjan alle; — ymmärräthän, että kaikki olemme kuolevaisia."

"Niin — mutta minä en edes voi lukea kirjoitettua, vielä vähemmin sitten nimeäni kirjoittaa."

"Noh niin, eihän se asiaan vaikuta. Voithan sinä piirtää puumerkkisi sitoumuksen alle ja sitten saa kaksi puukhollaria tulla sisään todistamaan puumerkkisi ja että sinä saat rahasi."

Ja kirjanpitäjät tulivat ja näkivät, miten Niilo kankein vapisevin sormin piirsi paperille koukeron, joka oli olevinaan N, ja että hän inspehtorilta otti vastaan viisikymmentä markkaa.

"Jumala siunatkoon inspehtoria…"

Ei kestänyt kauvan ennenkun Niilo oli paluumatkalla kotiinsa. Aimo jauhopussi oli hänellä selässään, vähän ohraa oli hän myös saanut kylvösiemeneksi, ja sitten oli tohtori sanonut, että Hannu tulisi terveeksi, kun hän vaan saa kunnollista ruokaa.

Hih hei! Nytpä ei enää hätää ollutkaan. Helppoa oli nyt kulku kautta risujen ja näreikköjen, vastamäkeen ja alamäkeen, poikki rämeitten ja ryteikköjen. Huh hei! — Niilo rallatteli vanhaa paimenlaulua kulkiessaan.

Ja tuolla mökissä, joka jo häämöitti tummanvihantavien honkien lomitse — sielläkös ilo syntyisi taas! Ja hui hei kajahteli vaan metsä, niin että oravat maiskuttaen pakenivat puiden latvoihin. Mutta salolta kajahtelivat myöskin äänet — mutta raskaasti kuni huokaukset.

"Ilmat pian muuttuvat", ajatteli Niilo.

* * * * *

Katovuosista oli päästy. Jumala antoi taas aurinkonsa paistaa ja vettä sataa. Laihtuneet jäsenet pyöristyivät taas; hallanpanemat, auringonpaahtamat sarat kantoivat taas satoa.

Mutta monen, sangen monen olivat katovuosien tuottamat vaikeudet murtaneet. Niilokin oli niitä.

Kumarassa ja tuuhistuneena kierteli hän Keskijärven aituuksia. Oli aivankuin jos nälkä ja puutteet olisivat imeneet hengen ja mehun hänestä.

Voidakseen maksaa velkansa inspehtorille, oli hänen täytynyt myydä kaikki, jota ilman hän suinkin voi tulla toimeen. Pyssy, jonka Hannu olisi saanut sittenkun hän oli käynyt rippikoulun, sekin meni menojaan. Ja nyt käyskenteli Niilo arvellen minkätähden hän ei ollut saanut velkakirjaansa takaisin… Eikai se voinut riippua inspehtorin vehkeilyistä? Oi ei! Sitä se ei ollut. Varmaan se oli valetta se. minkä hän oli kuullut inspehtori Granista kirkkomäellä. Että hän muka olisi oikea kettu ihmisiä nylkemään. Ei, siinä ei ollut perää. Gran, joka oli ollut niin hyvä sillä kertaa. Jumala siunatkoon häntä. Hän se kumminkin oli, joka oli pelastanut sekä Niilon että Hannun pahimmasta hädästä.

Ja nyt oli Hannu aikamies ja Niilo väsynyt. Hänestä tuntui kuin jos kaikki olisi käynyt hänelle nyt viime aikoina niin raskaaksi, etenkin sen jälkeen kun hän ei enää jaksanut mennä metsään.

Menipä sitten Hannu naimisiin, ja Niilo muutti porstuakamariin. Hän ei tahtonut olla nuorten tiellä. Mutta vaikealta hänestä joskus tuntui istua siellä aivan yksin. Ja hänen tuli ikävä isoapirttiä — ikävä nähdä Hannua ja kuulla hänen ääntänsä — mutta ei sittenkään tahtonut mennä sinne sisään. Oli joskus kuni olisi hän vihannut Hannun vaimoa.

Hannu ei enää olleenkaan käsittänyt ukkoa. Hänhän oli pyytänyt häntä muuttamaan takaisin, kun hän näki ettei Niilo viihtynyt, mutta tämä vaan ei tahtonut. Ei siinä sanat eivätkä rukoukset auttaneet — hän istua jurotti yksinäisyydessään porstuakamarissa.

* * * * *

Antti-Jannen Anna-Liisa Rajalasta se oli, josta oli tullut Hannun vaimo. Antti oli nähnyt hänet ensi kerran metsässä hirvenajossa ollessaan. Sillä kertaa luuli hän nähneensä metsän-immen lehmiä salolla paimentamassa.

Mutta sitten hän sai nähdä hänet moneen kertaan eikä pitkää aikaa kulunut ennenkun tämä oli hänet aivan tykkönään hurmannut vaikkei ollutkaan luonnotar vaan tavallinen tyttönen. Ja noin vuosi sen jälkeen kun Hannu oli tavannut Anna-Liisan ensi kerran vei hän hänet nuorikkonaan Keskijärvelle.

Melkeinpä alkoi talo vaurastua. Anna-Liisa hommaili ja puuhasi niin että sitä ilokseen katseli, ja Hannu tienasi aika lailla tekemällä suksia. Ja olivatpa viimeiset vuodet olleet oikeita viljavuosia — niin ohra kuin perunat ja heinäntulo olivat olleet hyvät.

Kaksi lasta oli tullut maailmaan — ensin Pikku-Hannu, joksi häntä nimitettiin, ja sitten Anna.

Isoisä Niilo se oli, joka lapsia hoiteli — varsinkin Pikku-Hannua. Siitä asti kun hän makasi kätkyessä oli isoisä alinomaa hänen läheisyydessään ja vaali häntä huolenomaisolla tarkkaavaisuudella. Ja kun hän oli tullut niin isoksi, että jotain ymmärsi, voi hän istua koko päivän Niilon polvella kuunnellen tämän satuja metsän-immistä ja hänen metsäisiä juttujaan.

Ukko oli kuin olisi hän tullut toisen kerran lapseksi. Hän ei enää voinut eroittaa poikaa pojanpojasta. Hannu, se oli hänestä vaan poika, — hänen ja Liisan poika.

Pikku-Hannusta tuli kummallinen poikalapsi.

Oletko nähnyt vuorilammin, jossa vesi piilee syvällä taivasta tavottelevien lumivuorten välissä? — Sellaiset oli hänellä silmät — isot, ihmeellisen siniset.

Ja syyttä, suotta, aivan kuin unissaan, voi hän välistä hiipiä äitinsä luo ja hyväillä häntä — hyväillä ja sanoa hänelle niin kummia asioita, jotka voivat itkuun purskahuttaa. Se, se poika oli! Oikea metsän lapsi.

Pikku-Hannu oli yhdeksän vuotta vanha, kun Niilo kuoli. Se tapaus oli hänen ensimmäinen suuri surunsa.

Tuolla Kotalammin rannalla, siellä oli Hannulla ja isoisällä ollut tapana istua, kun tämä kertoi kauneimpia satujaan, ja nyt hiipi Hannu sinne.

Yksin istui hän siellä kokonaisen yökauden ja tuijotti vaan lammille päin. Tuntui niin paksu pala kurkussa, mutta itkeä hän vaan ei voinut. Ja sitten, kun Niilo oli haudattava, silloin ei kukaan ihminen voinut nähdä niin surun merkkiä Pikku-Hannussa. Äitinsä Anna-Liisa oikein häpesi poikaansa, ettei hän itkenyt tippaakaan — ja isoisä, joka kumminkin oli hänelle niin rakas.

Mutta Pikku-Hannu, hän kuljeskeli vaan niin hiljaa ja äänetönnä ja näki ja kuuli kummia, joita ei kukaan muu huomannut.

* * * * *

Sitten tuli onnettomuus.

Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta — tuiskuna tuhoavana.

Heti maahanpanijaisten jälkeen tuli pomovieraita Keskijärvelle.

Se oli se "ihmisystävällinen" inspehtori Gran ja hänen molemmat kirjanpitäjänsä.

Kun he läksivät Keskijärveltä oli siellä surua ja itkua, voivotusta ja sadattelemista. Hannu tiesi nyt, ettei hän enää ollut Keskijärven omistaja. Kaikki hänen työnsä, kaikki hänen ahertaminen ja raataminen, isän ja isänisän vaivannäöt, — metsä — kaikki, kaikki oli poissa. Ja pikku-Hannu istui ikkunan alla hakkuupölkyllä ja itki — itki kädet nyrkissä ja hammasta purren.

Se "velkakirja", jonka alle Niilo oli kirjoittanut nimensä, oli lailliseen muotoon tehty kauppakirja, jolla Niilo oli myynyt koko Keskijärven metsineen ja asuinrakennuksilleen S:n sahayhtiölle, "sen laillisesti ja oikein saatuna omaisuutena omistettavaksi ja hallittavaksi sovitusta ja täydelleen suoritetusta viidenkymmenen markan suuruisesta kauppahinnasta."

Seuraavana aamuna läksi Hannu kirkonkylään. Hän kävi tuomarin puheilla ja tiedusteli, josko sahayhtiö todellakin voi ottaa häneltä Keskijärven. Tuomari ei antanut hänelle toivomisen varaa. Kauppa oli täysin laillisesti tehty, ja kaikki käräjöiminen olisi turhaa.

Hän seisoi siinä kalpeana ja kuivin silmin. Mutta suupielet värähtelivät tuskaisesti.

Oh kuinka yksinäistä, viheliäistä, kurjaa hänen oli ollakseen.

Ei apua mistään! Ei kotia! Oi, herra Jumala, millainen laki! Ja Liisa ja lapset, jotka kotona odottavat! Kotona — ei, eiväthän he enää kotona, Yhtiönmies — yhtiöntila — yhtiönmies - yhtiöntila soi hänen korvissaan, kunnes hurja vimma hänet valtaa.

Hän on alkanut kulkea kotiin päin, mutta sitten hän kääntyy takaisin. Hän tahtoo osoittaa noille kirotuille metsänvarkaille, ettei hän heitä pelkää. Selkäänsä he saavat — selkäänsä. Rievuiksi he ovat piestävät, nuo juuttaan roistot.

Ja karjuen kuin peto hyökkää hän konttooriin ja lyö yhdellä ainoalla iskulla inspehtorin permantoon. Mustaksi ja punaiseksi muuttuu maailma hänen silmissään ja hänestä tuntuu kuni joku iso musta ja raskas taakka hänet tukehuttaisi. Mutta hän potkii ja lyö ja puree kunnes hän tunnottomana kaatuu lattialle.

Oikeuden edessä on hän tyyni ja hiljainen. Vastaa lyhyeen ja jurosti hänelle tehtyihin kysymyksiin. Hän tuntee itsensä niin tyhjäksi ja rasittuneeksi. On aivan kuin jos hän olisi sairastanut pitkällistä tautia.

Mutta katumusta hän ei tunne. Päinvastoin hän melkein on vihoissaan itselleen kun hän kuulee, että inspehtori elää. Ja kun tuomio julkiluetaan, seisoo hän tyynenä ja kylmäverisenä. Ei niin värähdystä huomaa hänen kasvoissaan.

Mutta käräjätuvan nurkassa istuu kyykistyneenä pieni talonpoikais-poika — pieni pahainen, joka paljas jaloin ja päin on juossut pitkän matkan kotoa nähdäkseen isänsä.

Ei hänkään itke, mutta huulensa hän puree veriin ja rinta läähättää.

Ja ulos hän juoksee, paitaressu — yli mäkien ja vuorien, läpi viidakoitten ja yli rämeitten, ja kun hän tulee kotiin, niin heittäytyy hän maahan ja itkee — itkee hurjasti ja taukoamatta.

* * * * *

Kotona Keskijärvellä kasvoivat lapset isoiksi. Eräs Anna-Liisan veljistä oli asettanut asiat sille kannalle, että Liisa sai talon arennille elinajakseen. Kolme pitkää vuotta piti Hannun olla poissa. Kolme vuotta!

Vaikeata oli hoitaa taloa, mutta eläähän hänen kumminkin täytyi. Ja hän suoriutui maatöistä melkein yhtä hyvin kuin mies. Kyllähän toisinaan koko ruumista kolotti, kun hän koko päivän oli raatanut ja työtä tehnyt pellolla ja niityllä, muttei köyhä saa niin tarkoin sellaista tuntea. Ulkotöissä oli hänellä hyvä apu Pikku-Hannusta ja sisäaskareet toimitti Anna, raukka, vaikka olikin pieni ja heikko.

Mutteivät sellaiset työvoimat voineet pitää taloa kunnossa.
Keskijärvi alkoi joutua yhä enemmän hunningolle.

Kesäiltoina meni Pikku-Hannu usein tuonne Kotalammin rantakivelle, jolla hänen ja isoisän oli tapana istua. Kuinka hyvin oi hän muistanutkaan kaikkia noita satuja metsän peikoista ja neitosista ja kaikista niistä kummallisista olennoista, jotka elävät hiljaisuudessa, kaukana metsän syvyydessä. Hän kuuli ja näki kuinka he karkeloiden leijailivat hänen ympärillään ilmassa, kuinka valkoiset hunnut aaltoillen levisivät lammilla, miten metsänimpien kirjavat hameet vilahtelivat pensaiden välistä metsänkarjan kellojen täyttäessä koko seudun riemuitsevalla helinällään. Ja sotkattaret sukelsivat ylös aalloista ja leikkiä mellakoitsivat niin että vesipisarat kirkkaina kelminä joka taholle sinkoilivat. — Oli ikäänkuin isoisä vielä eläisi ja juttelisi.

Kuinka hyvin hän ei muistanutkaan, kun isoisä opetti häntä rukoilemaan Jumalan siunausta inspehtorille. Oliko se se, joka panetti isän linnaan? Minkätähden oli isoisä opettanut häntä rukoilemaan sen edestä, joka oli häijy?

Ja yhtäkkiä valtasivat hänet kaikki kysymykset — minkätähden, miksi? "Jumala on pyhä ja vanhurskas", niin opetti katekismus, ja äitihän oli sanonut, että se merkitsi, että Jumala palkitsi hyvää ja rankaisi sitä, joka teki pahaa. Mutta eihän isä ollut mitään pahaa tehnyt. Ja inspehtori, hänhän oli varastanut isältä metsän — eikä se kai ollut oikein. Miksi ei inspehtori joutunut linnaan?

Varastanut metsän! — Varastanut metsän!

Pikku-Hannu sulkee silmänsä ja koettaa mielessään kuvitella miltä kaikki näyttäisi, kun metsä on poissa, Huh — niin kolkkoa ja synkkää! Ei, se ei saa tapahtua — he eivät saa sitä ottaa! Ja niin hän juoksee kotia päin niin että paljaat jalat läiskähtelevät maata vastaan. Hän kyyristyy aittaan ja makaa heinävuoteellaan ja tuijottaa ulos — ulos poikki pihamaan yli piennarpensaitten metsään, joka kohoo taustassa niin korkeana, kauniina ja synkkänä.

Ja kun aurinko nousee vuorten takaa koillisessa, makaa hän siinä yhä nyyhkyttäen vielä unissaankin.

* * * * *

Kevättalvella tuli Hannu kotiin linnasta. Pikku Hannu oli häntä vastaanottamassa puolitiessä kirkonkylään. — Hänhän ei ollut nähnyt isää kolmeen vuoteen.

He tuskin tunsivat toisiaan, — niin vanhoiksi olivat molemmat tulleet.

Mitä he keskenään puhelivat, sitä ei tiedä muut kuin Jumala ja he itse. Mutta sinä iltana kuultiin ensimmäinen kirous Pikku-Hannun huulilta.

Kirotut yhtiöroistot!

Mutta sitten hän melkein säikähti itseään. Hän ryömi nahkasten alle ja maatessaan hän nyyhkytteli kunnes nukkui.

* * * * *

Kesä tuli kuuma ja kuiva.

Usein näkyi paksuja savupatsaita nousevan sieltä täältä taivaanrannalla. Metsäpaloja ne olivat, sanoi isä.

Ja Pikku-Hannu kuljeskeli enimmäkseen yksin, tuumaili ja mietiskeli. Anna-Liisa voi häntä joskus oikein säikähtää. Hänellä oli tapana tulla hiipiä äitinsä rinnalle, samoin kuin silloin kun hän oli pieni, pieni paitaressu, ja hyväillä häntä. Ja yhtäkkiä, häntä hyväillessään, hän työkkäsi hänet luotaan ja kysäsi: "Tulisitteko äiti hyvin pahoillenne, jos minä kuolisin?" — "Sinä et saa semmoisia ajatella", oli äidillä silloin tapana vastata. Ja sitten hän hiipi ulos, ja käyskenteli yksin kotvasen aikaa metsässä.

Anna-Liisa ja Hannu läksivät juhannuspyhiksi kirkolle. Pikku-Annan ja Pikku-Hannun piti olla kotona, ja Annan piti seurata veljeään paimeneen päästäkseen olemasta yksin kotona koko päivän.

Kun pyhät olivat lopussa ja Anna-Liisa ja Hannu olivat kotimatkalla, näkivät he, miten vaalea savupatsas kohosi taivasta kohden siltä taholta missä Keskijärven talo oli. Oi, Herra Jumala — entäs jos lapset tuolla kotona olisivat päästäneet tulen irti!

Sekä Anna-Liisaa että Hannua painosti hirveä kauhu, muttei kumpikaan uskaltanut virkkaa mitään. Läähättäen kiiruhtivat he kotiin päin. Lapset — lapset! — Ei mutta nyt! Ilma oli polttavan kuuma ja käryinen. Käänny Jumalan tähden takaisin! Käänny takaisin apua noutamaan! Metsä palaa! Kellertävän-valkea savu täyttää ilman ja ylt'ympäri kuuluu kohinaa ja suhinaa — pauketta ja rusketta kuni myrsky raivoisi. Kulovalkea!

Liisa ja Hannu juoksevat, niin että hiki virtoina valuu, kirkonkylää kohti. Puolitiessä tulee heitä vastaan miehiä kirveet ja kuokat olalla ja eväskontit selässä. — Metsäpalo!

Ja siinä tehdään työtä päivät ja yöt — yöt ja päivät ja tulimeressä, on kuni taistelisivat jättiläiset siellä — sellainen on kohina ja pauhina, suhina ja sihinä.

Mutta kantojen ja tukkien vielä palaessa ja kärytessä juoksevat Liisa ja Hannu mustaksi palaneitten aavikoitten yli kotiin päin, mustina, nokisina, repalaisina.

Oi, Jumalan kiitos! Tuossahan seisoo tupa aivan koskemattomana!

Mutta kaikki on niin hiljaista ja äänetöntä. — Missä lapset ovat?

Hannu hyökkää tupaan. — Kaikkialla elotonta!

Mutta linkkupöydällä ikkunan ääressä on paperi. Se on täynnänsä isoja, kömpelöitä lapsenkirjaimia:

"Hyvä isä yhtiö on varastanu metän isältä ja nyt minä hävitän metän niiltä ja nyt ei piä isän olla vihoissaan mulle sillä ne ei saa minua linnaan ja myö tavataan toisemme Jumalan luona ja äiti ei saa olla vihoissaan teiän poika Hanu."

Siitä ruvettiin lapsia miehissä etsimään.

Kotalammista lähellä rantaa, missä Pikku-Hannun oli ollut tapana kuunnella isoisän satuja, hän löydettiin.

Kankaalta lähistössä löydettiin Pikku-Anna, kyyristyneenä eräälle mättäälle ja puolihulluna säikähdyksestä.

* * * * *

Nyt on Keskusjärvellä synkkää ja pimeää.

Metsä on poissa.

Ikäänkuin isoina, mustina peikkoina seista harrottavat isoimmat männyt, jotka eivät ole kaatuneet, ja maa on mustaa — palanutta.

Kirous — kirous painaa yhtiöntilusta!

Valo tuikkaa tuvasta. Se valaisee ukkoa ja akkaa, jotka kumarassa ja surun painamina istuvat siinä — se valaisee raamattua, joka on levällään heidän edessään.

Ja ääni on heikko ja vapiseva ja sanat tulevat harvaan ja laulavalla äänellä kun ukko lukee:

"Heidän sappensa, jotka minua vainoovat, ja heidän huultensa vaiva langetkoon heidän päällensä."

Tuliset kekäleet pitää heidän päällensä putooman; hän antaa heidän langeta tuleen ja vesihautaan, ettei heidän pidä nouseman ylös.

Kielilakkarin ei pidä menestymän maanpäällä; Vääryyden miestä pitää, ajettaman että hän häijyyteensä kaatuu, sillä minä tiedän, että Herra viheliäisen asian ja köyhän oikeuden toimittaa.

Uusitalo.

Korkealla, äkkijyrkällä rantatörmällä Uumajan joen varrella on Niilo Erkinpojan vanha tupa. Niin, se on yhä pystyssä, vaikka se nyt miesmuistiin on ollut raihnainen ja luuhistunut niinkuin Niilo-ukko itse. Ei se juuri kauniilta näytä tuo tupa, madonsyömä ja harmaa kuin se on, tuohipaikkaisine ikkunoineen ja ravistuneine, pullottaville seinineen, eikä Niilo Erkinpoikakaan sen pulskemmalta näytä köpötellessään siinä — paljas-jaloin ja niin vähissä vaatteissa kuin suinkin. Mutta miten onkaan, niin kokoontuu kumminkin kylän nuoriso aina kesällä tänne kun on lystiä pidettävä ja Herra yksin tiesi, kuinka monen kenkäparin pohjat lienevätkään kuluneet, kun juhannusiltoina Niilo Erkinpojan pihamaalla tanssiksi pistettiin. Sillä ei kukaan taida viulua käyttää niinkuin hän, Niilo-ukko, ja kun hän kesäilloin istuu ja soittaa kosken kanssa kilpaa, niin syntyy siitä niin ihmeellisiä sointuja — toisinaan niin iloisia, että on mahdotonta pysyä paikallaan, mutta toisinaan niin vienon suruvoittoisia, että kyyneleet silmiin pyrkivät.

Hän on muuten kuni muuttolintu. Niin pian kun syyspuoleen päästään tulee hän levottomaksi — kulkee edestakaisin koko päivän pihamaalla viulu leuan alla; — ja sitten hän varhain eräänä aamuna heittää pussin selkäänsä, lukitsee porstuanoven ja lähtee kyliä kohden kulkemaan. On kuin jos hän pelkäisi ollessaan yksin kun syyspimeät alkavat tehdä metsän hänen tupansa ympärillä synkäksi ja salaperäiseksi — hän näkee ja kuulee niin paljon sen mättäistä ja risukoista… Ja sentähden kulkee hän kyliä kohden talosta ja taloon — auttaa vähän siinä, vähän tuossa — saa vähän syödäkseen siellä, vähän täällä — ehkenpä kaksikymmenviisipennisenkin silloin kun hän on parantanut emännän lehmän tahi isännän hevosen. Sillä Niilo-ukossa on miestä vähän kunnekin päin.

Niin kuluu talvi ilman että hän kertaakaan käy mökissään törmällä. Mutta kun päivät käyvät pitemmiksi ja aurinko sulattaa päiviä aitauksille, silloin käy hänkin taas levottomaksi. Silloin voi hän istua pitkät ajat kuistinportailla ja kuulostaa. Ei kukaan tiedä niitä hän kuulostaa — mutta kun talon isäntä näkee hänen tuolla tavoin istuvan, niin tietää hän, ettei Niilo-ukko siinä talossa ikäänny. Eikä kukaan kummastu kun ukko seuraavana aamuna heittää pussin selkäänsä ja nopein, töpöttävin askelin kiiruhtaa polkua pitkin, joka vie joelle.

Emäntä seisoo kuistilla ja katsoo hänen jälkeensä kunnes kumaraharteinen mustahko mies katoo näkyvistä puitten väliin.

"Niin, niin, hän on vähän hupsu, mutta eipähän sitä pidä niinkään ihmetellä. Hänellä on, raukalla, ollut omat kestettävillään."

Ja niin hän laittelee huiviaan ja menee aidan vierustalle katsoakseen josko kestänee vielä kauvan aikaa ennenkun kevätkyntöön päästään…

Mutta kiemurtelevaa polkua pitkin kiiruhtaa Niilo-ukko eteenpäin. Ilma tuntuu niin repäisevän raittiilta — aurinko paistaa niin lämpöisesti ja oravat pitävät pakinaa puitten latvoissa — lunta on vielä paikotellen, mutta se on niin kummallisen vetisensinistä siinä missä eivät havunneulat tai muut roskat sitä peitä. Nevat kimaltelevat kuni järvet ja metsälampien pinnalla on tummia juovia; — vaarallista on nyt kulkea niiden yli. Mutta sitä ei Niilo-ukko jää ajattelemaan. Hänen on niin ihmeellisen kevyttä ja notkeata ollakseen — pussi selässä oi paina mitään — ylt'ympäri kohisee ja soi, niin että pää pyörälle menee. Ja kun hän pitkän matkan päästä näkee tupansa törmällä, niin silloin hänen täytyy vetää viulu pussistaan. Hei! Siitäkös helinä syntyy ja kielet surisevat, kosken kanssa kilpaa. — Äkkiä näkee hän tuvan kasvavan — seinien punottavan ja ikkunoitten kullankarvaisina auringonpaisteessa kimaltelevan. Ja tuolla kuistin portailla seisoo hän odottamassa — hän ja lapset…

Ei — niinhän se oli aikoja sitten — hyvin kauvan sitten… Ei hän enää voi oikein muistaa miten sen asianlaita olikaan.

Ja niin hän pistää viulun pussiin takaisin ja työntäsee ränsistyneen, saranoissaan narisevan oven selälleen. Hoh hoh! Jumalan kiitos että taaskin ollaan kotona.

* * * * *

Niin, Niilo Erkinpoika on kokenut sekä yhtä että toista elinaikanaan. Ja vaikka hän nyt niin vanhalta ja raihnaiselta näyttää, oli aika hänelläkin, kun veri kuumana suonissa kiehui — kuumempanakin kuin useitten suonissa, — jolloin hänen silmänsä voivat säkenöidä, ei vaan niinkuin nyt hilpeyttä tai iloisuutta, vaan kiukkua ja vihaa, jos niiksi tuli.

Hän oli juuri täysi-ikäiseksi tullut kun hänen isänsä kuoli ja jätti jälkeensä talon ja monen sadan markan suuruisen velan. Se velka oli syntynyt sillä tavoin, että Niilon isä oli ottanut tavaroita velaksi eräältä sahayhtiöltä. Siihen aikaan oli nimittäin tavallista, että yhtiön herrat möivät kaikenlaista ruokatavaraa talonpojille, eivätkä he koskaan pelänneet luottoa antaa, varsinkaan ei semmoisille, joilla oli metsää.

Niilo Erkinpojalla olivat rahat tiukassa, ja sentähden tuli hän iloiseksi, kun inspehtori, jonka takana velkakirjat olivat, tarjosi hänelle rahdinajoa yhtiölle velan maksamiseksi. Sehän oli mainio sopimus, semminkin kun inspehtori Strömbom lupasi hyvät rahtipalkat. Eipä silti että kirjallista sopimusta olisi tehty, mutta inspehtori näytti rehelliseltä ja reilulta mieheltä, niin ettei siitä maksusta hätää ollut.

Ja niin alkoi hän ajaa rahtia kaupungin ja kirkonkylän väliä. Kokonaista neljätoista peninkulmaa oli matkaa, ja sekä mies että hevonen saivat kovaa kokea — mutta sitä nyt ei käynyt auttaminen. Niilo ei ollut niitä, jotka maailmaa mustana pitivät, sen voivat hänen toverinsa, rahtimiehet todistaa. Kyllähän hän toisinaan voi olla riidanhaluinenkin, kun hän oli saanut liian monta naukkua, ja silloin oli parasta kavahtaa häntä, sillä hän oli vahva kuin karhu, mutta raittiilla päällä oli hän hauskimpia tovereita, mitä saada voi. Jumala tiesi, mistä hän otti kaikki juttunsa. Mutta siinä kävi rähinä ja nauru pitkin koko matkaa, niin että kun rahtikuorma vastaan tuli, niin voi pitkän matkan päässä kuulla oliko Niilo Erkinpoika mukana vai ei. Kotona Uudessatalossa piti vanha Kaisa-emäntä komentoa ja huolehti niin sisä- kuin ulkotöistä. Hän olikin muuten noita repäiseviä vaimoihmisiä, jotka eivät edes pelkää renkiä kauluksesta ottaa, jos niiksi tulee. Se oli Niilolle onneksi, että hänen äitinsä oli semmoinen, sillä muuten Herra ties' kuinka talon olisi käynyt. Mutta niinkuin nyt oli, pysyi Uusitalo jotakuinkin hyvässä kunnossa, vaikka talon isäntä enimmäkseen maanteitä maleksi. Kumminkin Kaisa-eukko lopulta väsyi ja alkoi karttaa, että Niilo joko hankkisi naikkosen taloon tai lopettaisi rahdinajonsa. Muutenkin pelkäsi hän noita kaupunkimatkoja — hän oli kyllä nähnyt hän, että Niilo ei aina horjumatta liikkunut, kun hän tuli kotiin.

Niilo Erkinpoika oli itsekin ajatellut mennä naimisiin. Hän oli jo kauvan aikaa tähystellyt erästä tyttöstä, ja hänen toverinsa kyllä tiesivät, ettei hän koskaan laiminlyönyt tilaisuutta ohi kulkiessaan pistäytyä Juho Jussilaisen luona Punajoella. Hilta oli talon ainoa tytär ja vaikkei hänellä ollut rikkautta, ei hänen tarvinnut pelätä jäävänsä vanhaksipiiaksi. Sillä kaunis oli hän kuni kevätpäivä ja iloinen kuni sirkkunen — ei kukaan voinut karkelossa kevyemmin pyörähdellä kuin hän, mutta ei kukaan käynyt reippaammin työhönkään käsiksi kun tarve vaati. Miten kävikään niin hän tuli Uudentalon emännäksi, ja siihen oli vanha Kaisa tyytyväinen, sillä parempaa miniää ei hän mielestään olisi voinut koskaan saadakaan. Nyt pelkäsi Kaisa vaan tuota rahdinajoa. Yhtiön velka piti olla maksettu jo aikoja sitten, sillä, niihin kolmeen vuoteen, joina Niilo oli rahtia ajanut, ei hän ollut ottanut enempää kuin kymmenen jauhosäkkiä ja yhden laatikon ameriikkalaista silavaa — sen hän tarkoin tiesi. Kaisa-eukko. Mutta oli ikäänkuin hän olisi aavistanut, että yhtiö petti Niiloa.

Olipa se nyt sitten Kaisan karttaminen tai Hiltan rukoukset, jotka vaikuttivat, yhtä kaikki, Niilo lupasi lopettaa kaupunkimatkojen teon. Ja niin hän läksi kirkonkylään tilintekoon yhtiölle. Hänen piti olla kotona ennen iltaa.

Mutta kotona Uudessatalossa saivat Hilta ja Kaisa odottaa turhaan sen illan ja koko seuraavan päivänkin. Miksi hän niin kauvan viipyi? Eikai hänelle liene mitään tapahtunut? Hilta kulki levottomana ja katseli ikkunasta joka äänen tieltä kuullessaan. Hän alkoi aavistaa pahinta — hän melkein odotti saavansa nähdä Niilon tulevan kotiin verisenä ja piestynä, tahi että jotain muuta hirvittävää oli tapahtunut.

Vihdoin kuului ajavan kolinaa tuolta tien käänteestä. Niilo se oli joka tuli niin hurjaa vauhtia, että vaahto hevosraukasta kuohui. Hoilotti ja lauloi kärrynlavalla istuessaan, niin että sen voi pitkän matkan päähän kuulla. Semmoisena ei Hilta häntä sitä ennemmin koskaan ollut nähnyt.

Säikähtyneenä riensi hän pihalle, jossa Niilo oli hevosta riisumassa.

— "Mikä Herran nimessä sinua Niilo vaivaa? Siitähän näyttää kuin olisit humalassa. Et kai sinä oo juonu' rahat mitkä ajosta sait? Oi, Herra Jumala, tätä kurjuutta!" — ehätti Hilta sanomaan. — "Oh, suus' kiin', akka! Suus' kiin' sanon minä, sillä Niilo Erkinpoika on semmoinen mies, joka tietää, minkä hän. tekee… Rahat — rahat — kuka perkele tässä on rahoja saanu'… Etkö sinä koskaan oo kuullu puulaakiroistoista puhuttavan… hah-hah-hah…

"Ja kalastaja läks' rantaan koukkuineen
ja verkkoineen
ilomielin suuria kaloja pyytääkseen…

"Ah — älä sinä siinä vetistele, akka! Sillä tässä syntyy pi'ot, sano' Kärkölän Jussi kun äitinsä tappoi… Hei ruuna! Ei yh'en katovue'n tähe' kannata riihtä polttaa. Ja Niilo Erkinpoika on semmoinen mies, että hänen kannattaa antaa sen helvetin pehtuorin par' sataa markkaa varastaakkin ilman että häne' akkansa vetistellä tarvitsee. Ei, ei tässä turhia itketä, sano' Munterin Ellu, kun kirkonharjalta putos'…"

— Ja niin hän alkoi uudelleen laulaa ja hoilata.

Sinä yönä eivät Kaisa-äiti saatikka Hilta voineet silmää ummistaa, sillä Niilo viskelihe, kiroili ja vannoi tappavansa inspehtorin, joka oli narrannut häntä tekemään työtä ilman edestä, ja vähemmästäkin, sillä sen sijasta että hänellä olisi ollut yhtiöltä saatavata, oli hänen velkansa kasvanut — millä tavoin, sitä hän ei tietänyt, mutta niin oli inspehtorin kirjoissa ja niitä vastaan ei käynyt inttäminen, sillä ne olivat laillisia todistuksia, sen oli vallesmanni sanonut…

Nyt koitti Uudentalon nuorikolle vaikea aika. Vanha Kaisa-äiti pääsi toki siitä kurjuudesta erilleen, sillä lian kuoli vähää sen illan jälkeen, jolloin Niilo oli tullut kotiin tilintekomatkaltaan. Mutta kun hän oli poissa olikin kuin jos kotihaltija olisi vienyt onnen muassaan; — miten Niilo ja Hilta ahertivatkin, ja miten varovaisia he olivatkin, niin ei mikään tahtonut riittää. Ei jäänyt muuta neuvoksi kuin tehdä uusia ruokavelkoja inspehtorille — olihan toki vaikeata nähdä lasten nälkää kärsivän. Niilo tuumaili, että oli parempi olla yhdelle velassa kuin vähän sinne ja vähän tänne. Muutoin niin ei yksikään kirkonkylän kauppias tahtonut velaksi antaa. Sillä niillä seuduin olivat rahat nykyään tiukassa — olipa sekin kovan onnen sattuma, että katovuosien piti tulla juuri nyt, kun rahoja parhaiten tarvittiin.

Viime aikoina oli työnjohtajia ja muita metsäherroja alkanut ahkerasti Uusitalossa käydä. Niilo ei oikein ymmärtänyt mitä heillä oli siellä tekemistä, mutta otaksui, että he tulivat lähistössä tapahtuvien kruunun-leimausten tähden. Mutta eräänä iltana kevätpuoleen tuli inspehtori Strömbom itse Uusitaloon ajaen ja hänellä oli nimismies muassaan. Niilon sydäntä hytkähytti kun hän näki reen kuistin eteen pysähtyvän — sillä hän muisti, että velkakirja, jonka hän oli kirjoittanut, oli langennut maksettavaksi jo muutamia päiviä sitten, ilman että hänellä oli ollut tilaisuutta sen uusimiseen.

Strömbom ja nimismies viipyivät kotvan aikaa Uudessatalossa, mutta kun he vihdoin sieltä läksivät olivat Uusitalon metsät vaihtaneet omistajaa viidenkymmenen vuoden ajaksi. — Niilolle oli annettu kaksi vaihtopuolta, joko tehdä konkurssi tahi myydä metsä, — ja hän valitsi jälkimmäisen, sillä se tuntui hänestä paremmalta.

Mutta kun inspehtorin reki katosi käänteessä näkyvistä, silloin seisoi Niilo Erkinpoika kuistilla ja pui nyrkkiä heidän jälkeensä…

Kaikissa tapauksissa lieveni hätä nyt entisestään, sillä Niilon ei enää tarvinnut huolehtia velastaan yhtiölle. Sitä vastoin sai hän tilaisuutta suureen raha-ansioon tukkien ajossa ja lauttaamisessa, sillä hän oli aimo työmies. Uudentalon asiat alkoivat parata — semmoisiksi, jommoisia eivät moneen Herran vuoteen olleet. Kokonainen joukkue metsäherroja ja tukkipatruunoita asui siellä nyt yhtämittaa, ja he ymmärsivät aina kunnollisesti maksaa puolestaan, se täytyi sanoa. Ehkäpä se riippui siitäkin, että, Hilta-emäntä oli nuori ja kaunis. — Oikein äitelätä oli Niilon mielestä nähdä miten he hännystelivät hänen ympärillään ja inspehtori Strömbom oli aina ensimmäisenä miehenä. Eipä silti että Niilo olisi Hiltan kunniallisuutta epäillyt, mutta joka tapauksessa se oli hänestä vastenmielistä. Ja ilkeintä hänestä oli, kun toverit työpaikalla laskivat raakoja sukkeluuksiaan ja tekivät häijyjä salaviittauksia hänen vaimostaan ja inspehtorista.

Lauttaustyöt olivat edenneet juuri niin kauas kuin Uudentalon yläpuolelle ja koko uittomiehistöllä oli ollut puolen yötä kova työ asettaissa paikoilleen vinkkelipuomia, jonka piti estää tukkia ruuhkia muodostamasta. Koski pauhasi vähäistä alempana ja useammin kuin yhden kerran oli venhe ollut livahtamaisillaan siitä alas, mutta aina oli perämies viime tingassa saanut keksin varmasti puomiin isketyksi. — Nyt kulkivat tukit parhaillaan ja uittomiehet olivat asettuneet metsään ison nuotion ympärille. Niilo oli mukana kuni tavallisesti. Viulun hän oli lähettänyt kylästä noutamaan — itse ei hän nyt voinut mennä kotiin, sillä siitä luultiin aamupuoleen syntyvän aika työpaikka koskenniskaan muodostuneitten ruuhkien purkamisessa, ennenkuin ne ehtivät liika isoiksi kasvaa.

Inspehtori Strömbom, joka oli tullut kirkonkylästä uittoa omassa piirissään johtamaan, oli lähettänyt viinalekkerin miehilleen, jotta he pysyttelisivät lämpiminä ja nyt he herkuttelivatkin oikein todenteolla väkevää kahvipunssia ryypiskellen. Niilo vingutti iloisesti viuluaan pitääkseen hyvää tuulta yllä, — Kuta enemmän yö lyheni, sitä hurjemmaksi kävi soitto, ja kun aurinko alkoi männynlatvoja ruskottaa oli Niilo, kiitos monien ja isojen naukkujen tullut oikeen vauhtiin. Viulunsa oli hän heittänyt luotaan ja nyt hän laulaa hoilotti vanhaa rakkausvirttä…

Mä nuorena uskoni impehen loin mun uskoni impehen sorjaan…

Juuri samassa tulla astuskeli inspehtori Strömbom Uudeltatalolta päin. Pekkalan Janne, joka näki hänet jo matkan päässä ja joka tahtoi pitää Niiloa pilanansa töykkäsi Niiloa kylkeen ja jatkoi irvistellen:

Mutt' ystävä jätti ja toinen sen vei sen kuorehen mieltyen korjaan…

Hah-hah-hah — rähisivät uittomiehet.

Niilo kävi kalman kalpeaksi, mutt'ei virkkanut mitään. Hän meni viina-lekkerin luo ja nosti sen huulilleen. Kuu hän sen luotaan sinkahutti ei siinä ollut enää pisaraakaan…

"Miten sinun, Niilo, onkaan? Luulenpa että sinun on vaikea pysytellä lämpimänä näin apo aikaiseen?" kuului samassa inspehtorin ääni hänen takanaan.

— "Hm — on kai niitä, jotka kykenevät toistakin lämmittelemään", mutisi Niilo käännähtäessään. — Hänen silmissään välähti häijy ilme.

Strömbom ymmärsi yskän… Mutta hän ei voinut mitenkään olla häntä vielä vähäsen ärsyttämättä.

"Niin — siinä sinä Niilo Erkinpoika oikeassa olet. Uudentalon
Hilta-emäntä kyllä sen konstin taitaa."

Ei, nyt hän ei enää uskaltanut enempää sanoa, sillä Niilo oli hurjistuneen näköinen. Sentähden jatkoi hän ystävällisellä äänellä: — "Noh — anna nyt olla Niiles, älä nyt ole tuhma. Souda minut minut nyt joen poikki, niin saat lämpöä ruumiiseesi ja kiukkusi haihtuu."

Niilo ei vastannut, vaan meni vastaan ja työntäsi venheen vesille.
Inspehtori istahtihe perään ja niin he ääneti läksivät matkaan.
Vielä kulkivat tukit tiheään, niin että soutajan täytyi olla hyvin
tarkkaavainen.

Virta oli vuolas — venhe oli kuni kiehuvassa padassa, ja tuolla alempana — vaan muutama sata metriä tuonnempana — karjui koski. Tänne saakka voi nähdä miten tukit nousivat pystyyn ennenkun ne läksivät menemään — miten ne ilmassa keikahtelivat ja — sitten hukkuivat valkovaahtiseen vesihuntuun. — Kieltämättä näytti se kolkolta… Yhtäkkiä kuului rasahdus. "Mikä se oli?" — Inspehtori kavahti puoleksi pystyyn ja ääni oli levoton.

"Oh — ei tok' mitään — airothan ne vaan, kun katkesivat tukkien välissä ja nyt mennään niitten muassa suoraan koskesta alas"… Niilo näytti tyyneltä siinä istuessaan — mutta huulet olivat aivan siniset. — "Niin että nyt saamme vilpoitella molemmat sekä työ että minä; — kuinka kuuma sitte' tulee siit' en minä puhua taho."

— "Muistaakos se Strömbom miten se minulta metän varast'? Varast' — niin justiisa varast', sillä ne pahaiset jauhosäkit ja silavapuolet, jotka minä otin velaks' yhtiöltä oon minä rehellisesti ajuulla maksanu'… Luuleekos se Strömbom, että kukaan kehtaa hänelle kolme vuotta työtä teh'ä muutamain jauhosäkkien ja yhden silavalaatikon e'estä? — Niin huuva vaan, Strömbom — ei se kummikaan auta; piru ottaa omansa kuitenkin se… Niin huuva vaan! Minä oisin myös voinu' huutaa kun sinä sanoit hävyttömyyksiä vaimostani — mutta minä — olin vaiti — minä. Näetkös kuinka valkoiselta kuohu paistaa? … Olisipa nyt Strömbomin sielu yhtä valkoinen kuin vaahto tuolla — niin silloin olisi parempi tässäkin olla"… Kalmankalpeana tuijotti Strömbom alas koskeen, joka tuli yhä lähemmä nielevine pyörteineen. Hirveä kuolon kauhu jähmetytti koko hänen ruumiinsa: — eihän tässä mitään apua ollut — ei apua mitään. Nyt tarttui hyökyaalto venheeseen… Herra Jeesus Kristus armahda minua syntistä!

— Rannalla olivat uittomiehet kokoontuneet yhteen paikkaan. He tiesivät, etteivät he mitään voineet tehdä pelastaakseen hätään joutuneita, mutta kamalata oli nähdä kahta ihmistä niin nopeasti elosta raastettavan… Ei kukaan sanonut mitään, mutta kun venhe viimeisen kerran näkyi vaahtopäisen hyökyaallon harjalla, silloin otti Antti Niilonpoika Vuorelasta, hän joka ei muuten herkkämielisimpiä ollut, lakin päästään ja pani kädet ristiin isä-meitä rukoillen.

Mutta he sekä hämmästyivät, että säikähtivät kaikki, kun he näkivät Niilo Erkinpojan nilkuttavan joenvartta ylöspäin. Olihan hän saanut aika kolauksia, ja märkä hän oli, niin että vesi virtanaan hänestä valui, mutta sittenkään tuskin kukaan voi silmiään uskoa. Jumala tiesi miten hän oli pelastunut, — itse ei hän sitä tietänyt. Mutta onhan Herra vähämielisten holhooja, sanotaan.

Inspehtori sitä vastoin oli ja pysyi kateissa. Vasta kesemmällä löytyi hänen ruumiinsa useita peninkulmia alempana, pahoin ruhjottuna ja tukkien ja kivien runtelemana.

Niilo Erkinpoika muuttui sen matkan tehtyään hiukan kummalliseksi. Eikä sitä käynyt ihmetteleminenkään. Ja joka sunnuntai-ilta istui hän kivellä kosken partaalla ja soitteli virsiä.

Ihmiset puistelivat hänelle jonkun aikaa päätään, mutta pian hänen kummallisuuksiin totuttiin. Ja etenkin kun Niilo nyt oli tykkönään heittänyt ryypiskelemisen pois ja hoiti taloaan paremmin kuin koskaan sitä ennen. Niin, Niilosta näytti tulevan oikein varakas mies, vaikkakohta yhtiö omistikin metsän. Mutta niin ei hänellä ollutkaan hetkisen rauhaa, vaan hän raatoi kuni orja öin ja päivin.

Oli kymmenes vuosi kulumassa Niilo Erkinpojan koskenlaskun jälkeen. Niilo oli ottanut lapset ja Hiltan mukaansa kirkolle ja nyt he olivat kotimatkalla. He olivat liittäytyneet isoon seurueeseen, jonka piti kulkea samaa tietä. Siellä olivat enimmäkseen kaikki ne pitäjäläiset, joilla oli kotinsa joen pohjoispuolella — useapmia venhelasteja. Mutta venheet olivat huonossa kunnossa varsinkin siihen nähden, että kevättulva oli pahimmillaan, niin että siinä nyt värkkien kestävyyttä kysyttiin. Sentähden sovittiin siitä, että naiset ja lapset vietäisiin ensinnä toiselle rannalle, ja soutajiksi annettiin heille taitavimmat venhemiehet.

Ensimmäiseen venheeseen tulivat Hilta ja lapset ja pari muuta naista. Niilo seisoi rannalla ja nauroi heitä, kun he kirkuivat pelosta niin pian kun venhe kallistelihe tai painui aallon laaksoon.

Mutta äkkiä kalpeni hän, ja hänen naurunsa muuttui särkeväksi hätähuudoksi. — Toinen airo oli katkennut, ja nyt liukui venhe alaspäin, yhä alemma… Herra armahda!

Ja kaukaa kuului naisten ja lasten voivotusta ja itkua, johon miesten hätäytyneet hätähuudot sekoittuivat, kunnes kaikki äänet hukkuivat kosken hurjaan karjuntaan…

Sen koommin ei Niilo Erkinpojasta ollut mihinkään. Hän möi talonsa polkuhinnasta yhtiölle ja osti pienen tuvan joen törmällä.

Ja siellä hän istuu, vanhus, viuluineen, kuunnellen niitä kummia sointuja, joita hänelle koski ja metsä korviin kuiskuttavat ja muuttaen ne iloisiksi säveliksi, jotka houkuttelevat nuoria tanssimaan, vaan panevat vanhat itkemään.

Ja niin kauvan kun aurinko paistaa lämpöisesti ja linnut rakkauslaulu jaan hänen ympärillään laulavat, niin kauvan tuntuu hänen onnellista täällä ollakseen. Mutta kun syysmyrskyt tulevat tuntureilta ja raastavat lehdet puista, silloin valtaa hänet tuskantunne — ja vavisten hän hiipii pois — sillä hän näkee ja kuulee niin paljon kummallista metsän sopista ja piilopaikoista.

Nurkkalan kylä.

Nyt oli Nurkkalan kylän rikas patruuna Eklund kuollut. Ja kaikki pitäjän tukimiehet ja etevimmät henkilöt olivat tulleet hautajaisiin vainajan muistoa kunnioittamaan. Siellä olivat nähtävinä niin nimismies kuin tuomari ja kaikki kirkonkylän yhtiöherratkin — niin, vieläpä muutamat pomomiehet kaupungista asti.

Sillä Eklund oli ollut mahtava ja merkittävä mies, joka renkinä alottaen uutteralla työllään oli päässyt miljoonain omistajaksi.

Mutta nyt oli hän kuollut.

Ja viini valui virtanaan ja päästi kielet kahleistaan — ja niin siinä pidettiin puheita, toinen toistaan pitempiä ja kauniimpia. Niin, ne olivat oikein muhkeat maahanpanijaiset, sen "uskollisen työntekijän" arvoiset, "joka nyt pitkän ja työlään työpäivän jälkeen pääsi ikuiseen lepoon". niinkuin pitäjän pastori niin kaunopuheliaasti lausui. — Ja hautajaisvieraat niistivät nenäänsä ja nyökäyttivät päätään surullisina toisilleen…

Mutta hautajaistalon edustalle oli kokoontunut monta kummallista otusta. Siellä kuului murinaa ja noitumista ja raakaa pilaa…

Siellä seisoi tunturilais-talonpoikia ja arentimiehiä, jotka muinoin olivat olleet talollisia, mutta nyt olivat muuttuneet köyhiksi raukoiksi. Miksikä? Niin, ehkäpä olisi Eklundin patruuna voinut antaa hiukan selitystä heidän köyhyytensä syihin, jos vaan olisi elänyt. Mutta nythän hän oli kuollut ja pappi itse oli kutsunut häntä "uskolliseksi palvelijaksi, palvelijaksi, joka oli tehnyt paljon hyvää hiljaisuudessa, joka oli ollut uskollinen vähässä ja sentähden pantu paljon päälle". Eikähän pappi voinut valehdella — ei ainakaan kirkossa.

Mutta ulkopuolella jupistiin kaikissa tapauksissa häijyjä asioita.

Ja Eero Riekko, Nurkkalaisista ainoa, joka vielä talonsa omisti ja jota sentähden pidettiin rikkaana, tulla hoiperteli maantietä pitkin. — Hän ryyppäsi. Eero Riekko, niin pian kun vaan viinalle pääsi, ja kun hän vaan oli muutaman naukun ottanut, ei hän pelännyt puhua suutaan puhtaaksi. Paljon hänestä kumminkin hänen naapurinsa pitivät, eikä koskaan ollut hätääkärsivä avutta hänen tuvastaan lähtenyt. — Nyt hän tunkeutui läpi joukon hänkin nähdäkseen jotain noista kekkereistä. Ja kun hän oli jonkun aikaa ikkunassa seissut ja sisälle tirkistänyt niin jupisi hän tavalliseen varmaan tapaansa:

"Niin kyllä he näyttävät olevan iloisia ja hyvällä tuulella tuolla sisällä, ja me täällä myöskin, mutta ajatelkaas kuinka pirulla on tänä iltana lysti! Kyllähän Erkki Simo antoi sekä kynttiläkruunun että kellon kirkolle lahjoakseen Herraamme ja pettääkseen pirua, aivan niinkuin hän petti naapureitaan. Mutta ei se piru annakaan itseään niin helposti paisteissaan pettää, ja Erkki Simo kyllä parhaiten tietää kuinka kuuma siellä on missä hän nyt on".

Eero Riekon ympärillä kuului hyväksyvä rähinä. Sillä hän oli lausunut sen mitä kaikki ajattelivat, mutta jota ei kenkään uskaltanut sanoa. Vaikka näet Eklundin patruuna olikin kuollut, ei hänen rikkauksiensa ja mahtinsa pelko sittenkään ollut tykkönään haihtunut.

Mutta Eero Riekon ei ollut vaikea sanoa mitä hän ajatteli! Eihän hänen ollut koskaan tarvinnut lainata niin penniäkään tuolta mahtavalta patruunalta. Eikä Eklundin samppanja koskaan ollut Eero Riekon tähden valunut, — toki kumminkin yhden kerran; — se oli silloin, kun Eklundin piti ostaa hänen tilansa Mustankosken-yhtiölle. Mutta siinä yrityksessään hän pahoin pettyi. Sillä kun hän luuli ystävänsä Eero Riekon niin päihtyneeksi, että hän pitemmittä mutkitta kirjottaisi nimensä kauppakirjan alle, silloin nousi Eero Riekko pystyyn ja lallatti: "Niin, Eklund, kyllä minä juon kuinka paljon tahansa, mutta piru vieköön, jos minä sinun roistokauppojen alle nimeni kirjoitan."

* * * * *

Eklundin patruuna ei tosiaankaan ollut usein kaupoissaan pettynyt. Sillä hän oli aina osannut laskea, ja laskea oikein ennenkun hän asiaan ryhtyi. Jo siihen aikaan kun hän palveli renkinä Ruskolan Matilla oli hän tunnettu koko pitäjässä taitavuudestaan kellonhuijaamisessa, ja kun hän isoilla markkinoilla petkutti kuuron hevoskaakin itse mustalais-Antille ja sai varsahevosen sijaan, silloin oli Erkki Simon kauppamaine vakaantunut. Sillä mustalaisen petkuttamista hevoskaupoissa, sitä pidetään näillä seuduin yhtä vaikeana, joskohta ei yhtä kunniakkaana, kuin päästä kirkon-väärtiksi tahi herastuomariksi.

Mutta kumma kyllä eivät huhut Erkki Simon oveluudesta kello- ja hevoskaupoissa tehneet häntä kylän nuorison keskuudessa suosituksi. He pelkäsivät häntä ja se oli syynä siihen, ettei Erkki Simo koskaan saanut olla mukana kun lystiä pidettiin — eikäpä niin muutenkaan. Enimmäkseen sai hän kulkea yksin — paitse tietystikin markkinoilla. Silloin keräsi hän ympärilleen kokonaisen pataljoonan kellonhuijaajia, mustalaisia ja hevoshuijaria. Taskut enemmän- tai vähemmänarvoisia kelloja pullallaan ja yhtämittaa heruva litrapullo povitaskussa kulki hän toisesta toiseen, ja jokainen, joka Simo Erkin kanssa kauppoihin ryhtyi, voi olla varma siitä, että hänet rehellisesti nolattiin. Mutta aina vaan hänen kauppansa luistivat. Simo Erkki oli huomannut, että viina aina ihmisten kauppahalua paransi, eikä hän sentähden koskaan kauppoja tehnyt ilman että hän oli antanut ostajalle tilaisuutta kahteen, kolmeen kulaukseen viinapullosta. Itse hän kyllä tiesi olla varuillaan — ei hän koskaan ollut juopunut, vaikka näyttikin toisinaan jotakuinkin pehmeältä. Ja kun talonpoikaset selvisivät humalastaan ja huomasivat, että heitä oli petkutettu, silloin noituivat he viinaa ja Erkki Simoa.

Toisenlainen oli hänen nuorempi veljensä Kalle Aatu, joka palveli Tarkkalan isäntää. Hänessä nyt ei ollut keinottelijaa niin aluksikaan, eikä hänellä muuta ollutkaan kuin pari tanakkata käsivartta ja kaksi mustansinistä silmää, jotka voivat loistaa niin kauniisti, että kaikki tytöt niiden loistosta pyörälle joutuivat. Eikä siitä koskaan voinut hauskaa syntyä ellei Kalle Aatu mukana ollut. Mutta joskohta hän olikin ensimmäinen kisakentällä, niin oli hän ensimmäinen työpaikallakin. Siinä syy minkätähden Kalle Aatusta yhtä paljon pidettiin kuin Erkki Simoa pelättiin ja vihattiin. Ja Erkki Simon mieltä se katkeroitti ja kalvoi — toisinaan hän melkein vihasi veljeään. Eipä silti että Kalle Aatu koskaan olisi häijy häntä kohtaan ollut, eikä siitäkään syystä, että tytöt pitivät enemmän Kalle Aatusta kuin hänestä, Erkki Simosta — siitä hän ei välittänyt. Vaan Kalle Aatussa oli jotain niin valoista ja rehellistä, joka tympeytti veljeä, pani hänet pahoille mielin ja sillä tavoin hänessä vähitellen vihantunteita herätti.

Paremmiksi eivät asiat muuttuneet, kun Kalle Aatusta tuli vävypoika samaan taloon, jossa hän oli niin kauvan palvellut. Sillä koska Tarkkala oli pitäjän isoimpia ja parhaiten hoidettuja tiloja, niin ei ollut ihmettelemistä, että Erkki Simon mielestä hänen veljellään oli ollut aivan liian suuri onni. Se harmitti häntä, että Kalle Aatu, jolla ei ollut kauppaneroa nimeksikään, kuitenkin oli päässyt suuritilalliseksi, sillä aikaa kun hänen. Erkki Simon, vielä täytyi renkinä raataa.

Jospa hän vaan olisi voinut tehdä saman! Mutta semmoisia tyttöjä kuin
Hilma. Kalle Aatun vaimo oli, ei joka oksalla ollutkaan. Ja muuten
Erkki Simo kyllä tiesi, ettei hän naisten makuun ollut.

Yhden ainoan tytön hän tunsi, joka hänet ehken ottaisi — ellei hänen isänsä esteitä rakenteleisi. Rikas hän oli, sillä hän oli Pekkolan ukon ainoa tytär, mutta ei hän kaunis ollut, se nyt oli varmaa. Ja koko pitäjä tunsi hänet torakurkuksi, joka ei edes häikäillyt hammastaan kostuttaa, jos niiksi tuli, ja päälle päätteeksi oikein aika lailla. Niin että huolimatta hänen rikkaudestaan ja siitä että hän poikia himoitsi, ei hän sittenkään voinut kerskata sillä, että hänellä olisi ollut niin ainoatakaan sulhasta. Mutta ei silti sanottua ollut, että Erkki Simon kosiminen niin muitta mutkitta onnistuisi. Sillä Nurkkalan Pekkolan isäntä oli tunnettu oikeaksi saituriksi ja vaikka hänen tyttärensä oli yhtä vastenmielinen kuin selkäsauna ja hänen sielunsa musta kuni saunanseinä, niin ei sittenkään luultavaa ollut, että hän tyytyisi saamaan vävykseen renkimiehen.

Siitä kohden se iho arka olikin. Ja Simo Erkki tuumaili ja mietiskeli.

Silloin tapahtui eräänä talvena, että Mustankosken-sahayhtiö "erehtyi" paria metsälohkoa hakkuuttaessaan niin, että noin 50000 kruunun tukkipuuta tuli luvatta ja leimaamatta kaadetuiksi. Tietysti otettiin tukit takavarikkoon ja pantiin puomiin joen poukamaan juuri sen kosken yläpuolelle, jonka joki kirkonkylän alapuolella muodostaa. Siinä ne piti kruunun laskuun enimmäntarjoovalle myydä, ja huhuttiin, että yhtiön tulisi maksaa aimo sakkoja "erehdyksestään".

Inspehtorit ja työnjohtajat juoksentelivat ymmällä ollen toinen toistensa jaloissa. Mitä tehdä? Eikä siinä kylliksi että rahallinen tappio oli oleva iso — yhtiö tulisi häväistyksi — joutuisi toisten onnellisempien kilvoittelijoiden pilkan esineeksi. Sehän oli aivan kauheata, tämmöinen! Mustankoskenyhtiön johtaja tuli itse tänne kaukaa etelämpänä olevasta kodistaan koettaakseen kullalla ja hyvillä sanoilla saattaa asian oikealle tolalle. Ja häntä seurasi kokonainen joukkue asianajajia ja lakimiehiä.

Koko pitäjä oli kuohuksissaan eikä muista seikoista kuin tuosta suuresta takavarikosta puhuttukaan.

Erkki Simo oli hänkin tietysti kuullut siitä puhuttavan.

Ja yhtäkkiä selvisi hänelle, että nyt hän voisi rikastua tekemällä yhden ainoan rohkean kepposen.

Hän hankki asiaa kirkonkylään. Muttei mennyt suorastaan sinne, vaan teki kierroksen joen poukamaan, missä takavarikkoon otetut tukit olivat. Varovasti tutki hän puomia. — Virta painoi sitä — tarvittaisiin vaan pari miehen iskua — ja silloin läksi koko lautta koskesta alas menemään. Ja alapuolella sitä ei niin helposti takaisin otettaisikaan, sillä siellä se sekoittuisi Mustankosken-yhtiön muitten tukkien kanssa yhteen…

Erkki Simo kiiruhti yhtiön konttooriin ja pyysi päästä johtajan puheille kahden kesken…

He puhelivat kauan ja innokkaasti … ja kun Erkki Simo läksi loistivat niin hänen kuin mahtavan tirehtöörinkin kasvot tyytyväisyydestä.

Muutamia päiviä myöhemmin — päälle päätteeksi itse juhannuspäivänä — tuli nimismiehelle sana että puomi, joka sulki takavarikkoon otetut tukit poukamaan, oli yöllä katkennut ja että jok'ikinen tukki oli sievosesti mennyt koskesta alas, ja että ne nyt olivat matkalla meren rantaan päin. Ei ollut ajattelemistakaan, että takavarikkoon otettuja tukkeja voisi Mustankosken-yhtiön muista tukeista eroittaa. Ei jäänyt muuta neuvoksi kuin antaa noiden 50000 tukin jäädä yhtiön omiksi ja levollisesti ottaa vastaan mitä niistä tarjottiin — yhteensä tuhat markkaa — kaksi penniä kappaleesta.

Tosinhan asiasta vähän rettelöimistä syntyi ja muutamat henkilöt tahtoivat saada todistetuksi, että puomi oli yhtiön toimesta katkaistu. Mutta tirehtöörillä oli monta lainoppinutta miestä mukanaan ja monta isoa kaunista seteliä… Ja niin se kävi päinsä, että Mustankosken-yhtiö pääsi erilleen asiasta ja kruunu sai tuhat markkaa 50000 tukista.

Saman vuoden syksynä asetti Erkki Simo kauppasodin kirkonkylään ja otti nimekseen Eklund. Kohta sen jälkeen nai hän Pekkalan Liisan.

Ihmiset kuiskuttivat ikäviä asioita Erkki Simo Eklundista, mutta hän oli vähäkuuloinen eikä kenkään uskaltanut sanoa mitään ääneen. Sillä aivan kuin noidan-iskusta oli Eklund tullut sekä rikkaaksi että mahtavaksi. Kyllähän hänessä, vielä silloin tällöin renki tuli näkyviin, mutta siihen seikkaan ei kukaan huomiotaan kiinittänyt. Hänestä tuli hyvä ystävä ja veli kaikkien sahaherrojen kanssa ja hän joi totia ja pelasi korttia tuomarin ja nimismiehen kanssa.

Eikä Eklund koskaan kitsastellut, kun joku kirkonkylän herroista taskulainaa tarvitsi — ei suinkaan. Siinä hymyiltiin ja pokkuroitiin ja kursailtiin, niin ettei siitä loppua tahtonut tullakaan.

Mutta jos köyhä tunturilainen tarvitsi puoli säkkiä jauhoja tahi nelikon suoloja velaksi, — niin silloin se oli mahdotonta — aivan mahdotonta. Töin tuskinhan hän itse tuli toimeen. Mutta — velkakirjaa ja 10 prosentin korkoa vastaan voi hän nyt kumminkin yhden kerran auttaa…

Ja niin se Eklundin liike yhä suureni ja Eklund itse yhä vaan rikastui.

* * * * *

Eklundin veljeä, Kalle Aatua, kohtasi eräänä syksynä suuri suru. Sillä Hilma, hänen vaimonsa, kuoli synnytettyään pojan. Ja poika seurasi äitiänsä hautaan muutamien päivien kuluttua.

Kalle Aatu tuli itse kutsumaan veljeään hautajaisiin. Hän näytti sortuneelta ja murheen murtamalta — Erkki Simon mielestä oli häntä oikein sääli. Ja ensikerran elämässään näytti Eklund sovinnolliselta veljeään kohtaan. Kutsuipa hän Kalle Aatun luokseen kotiinsakin, kirkonkylään, hautauksen jälkeen. Ei ollut Kalle Aatun nyt hyvä yksin kaikessa murheessaan Tarkkalassa istua. Siellä hän vaan tulisi kipeäksi surusta… Ei, parasta oli heittää kaikki surulliset ajatukset luotaan…

Ja Kalle Aatu tuli Eklundille ja asui siellä koko talven. Hei, sielläkös lystiä pidettiin! Eklundista tiedettiin, ettei hän kitsastellut, kun oli pidoista puhe, eikä Kalle Aatu se mies ollut, joka lasin luotaan lykkäsi kun hänelle semmoista tarjottiin. Hän olikin kuin samassa humalassa koko sen talven. Itse hän ei muistanut niin hituistakaan mitä sillä aikaa oli tapahtunut, mutta se on varmaa, että kevätkäräjissä myönnettiin Erkki Simo Eklundille lainhuudatus hänen veljensä tilaan, Tarkkalaan, jonka hän muka oli viidelläsadalla markalla ostanut.

Ei kukaan oikeastaan tiedä miten se kauppa oli tullut tehdyksi.

Mutta sen jutun jälkeen muuttui Kalle Aatu hassahtavaksi. Hän kierteli kirkonkylää ja ryypiskeli, kunnes hänet eräänä aamuna löydettiin kuoliaaksi paleltuneella vaimonsa, Hilman haudan vierestä.

* * * * *

Nurkkalan kylä on pitäjän isoimpia. Siihen ei tosin kuulunut kuin kahdeksan taloa, mutta ne olivat sitä suurempia — melkein kuin kaksi, kolme tavallista. Eklundin appiukon kuoltua sai hän tietysti hänen talonsa ja se oli isoin kaikista.

Sahayhtiön herrat kiertelivät Nurkkalankylän metsiä kuni kissat kuumaa puuroa. Mutta Nurkkalan talonpojat eivät olleetkaan niin helposti peijattavia, sillä he alkoivat aavistaa, että metsä oli enemmän arvoinen kuin kukaan voi uskoakaan. Siitä syystä ei kauppoja syntynytkään, vaikka metsänostajat toisinaan tarjosivat melkein suunnattomia summia — niin, jopa kuusi-, seitsemäntuhatta markkaa isoimmista tiloista.

Mutta silloin tuli Mustankosken-yhtiön johtaja vielä kerran kirkonkylään etelästä päin. Hän ei ollut käynyt siellä sen kevään jälkeen, jolloin tuo iso tukkitakavarikko tapahtui. Eikä kukaan voinut käsittää mikä häntä nyt pakoitti tänne tulemaan. Tosinhan sanottiin, että hän oli tullut metsästämään, vaan sitä nyt ei kukaan ottanut uskoakseen.

Eklund oli nyt kirkonkylän mahtavin mies, ja tirehtööri sai kutsut tulla entisen rengin komeaan taloon asumaan. Pitoja pidettiin joka päivä — niin vieläkin kerrotaan pitäjässä niistä samppanja-aamiaisista ja päivällisistä, jotka Eklund laitatti juhlittaakseen korkea-arvoista suosijaansa.

Mutta kaiken juhlimisen ohessa ei kauppa-asioita unhoitettu. Tirehtööri tiesi inspehtoriensa kautta aivan hyvin, että kunhan vaan pitäjän talonpojat pääsisivät siitä selville, että Eklund oli talonsa myönyt, niin hekin, hänen liikeneroonsa luottaen, myöskin möisivät omansa. Sillä ei kukaan voisi varoa, että viekas Eklund olisi antanut petkuttaa itseään.

Mutta nyt oli Eklund rikas eikä antanutkaan ostaa itseään niin vähällä kuin ensi kerralla. Viisikymmentätuhatta markkaa täytyi yhtiön lukea pöydälle käteisessä rahassa saadakseen hänen nimensä pätemättömään kauppakirjaan.

Eklund ja tirehtööri läksivät yhdessä Nurkkalan kylään puhuakseen järkeä talonpojille. Ja nyt näyttäytyi, ettei Eklund ollutkaan unhoittanut entisiä kellonhuijaustemppujaan — hän juotti naapurinsa humalaan — ei nyt enää viinalla, vaan samppanjalla — siitä oli tullut Eklundin mielijuoma — ja kun humaltuminen alkoi tehdä ajatukset sekaviksi, silloin hän rupesi seteleillä, monilla suurilla, kirjavilla seteleillä heitä kutittamaan. Ja kaikki he menivät ansaan — kaikki paitsi Eero Riekko — mutta hän olikin nyt semmoinen patajuoppo, ettei hän voinut omaa parastaan käsittää — sanoi Eklund.

Kun kevätkäräjiä ensi vuonna istuttiin, silloin olivat kaikki
Nurkkalankylän talot, paitsi Eklundin ja Eero Riekon, yhtiön tiluksia.

Mutta kun talonpojat saivat tietää, ettei Eklund ollutkaan myynyt tiluksiaan, vaan ainoastaan nimensä heitä petkuttaakseen, silloin itkivät monet kiukusta ja surusta ja kauvan kesti, ennenkuin Eklund uskalsi näyttäytyä yksin iltasin.

Jumala yksin tietää, kuinka monta kirousta tuolle mahtavalle patruunalle rukoiltiin.

Ehken tunsi hän itsekin, ettei hän ollut oikein tehnyt. Ehken lahjoitti hän omaatuntoaan nukuttaakseen kirkolle suuremmoisia lahjoja. Ensin antoi hän kynttiläkruunun — suuren ja komean, niin että se räikeästi pistää silmiin muutoin niin yksinkertaisesti sisustetussa maalaiskukossa.

"Herran kunniaksi lahjoittanut kauppias E. S. Eklund Nurkkalan kylästä" on isoin, kullatuin kirjaimin kruunussa luettavana.

Mutta kun kynttilät juhlatilaisuuksissa kimaltelevat, silloin tyrkkivät pojat toisiaan kylkeen ja kuiskaavat:

"Katsohan kuinka komeasti roisto-Eklundin ruunu loistaa,"

Eikä Eklund ainoastaan kynttiläkruunua lahjoittanut. Tukholmasta tilasi hän suuren suuren kellon, jonka piti soida pitäjän kirkontapulista Herran ja hänen kunniakseen.