E-text prepared by Jari Koivisto

RUNEBERG SUOMEN KANSAN RUNOILIJANA

Kuvaillut

VALFRID VASENIUS

Porvoossa, Werner Söderström, 1903.

Harva jos mikään runoilija maailmassa on kansalleen antanut niin paljon ja kansaltaan saanut semmoista tunnustusta kuin Runeberg. Emme liiottele, jos sanomme että hänen tapansa nähdä sekä ihmiselämää että isänmaata on horjumattomimpia kulmakiviä kansamme koko aaterakenteessa.

Mutta mikä on syynä siihen että Runeberg on saavuttanut semmoisen aseman henkisessä kehityksessämme? Kuinka yksityinen ihminen saattaa kohota niin paljon kaikkia muita korkeammalle, että häntä melkein sopisi sanoa kansansa omaksitunnoksi?

Hän oli suuri nero, vastataan kai, ja ehkä lisätään että suuren neron syntysanoja ei kukaan tunne eikä voi tuntea.

Vastaus on tavallansa oikea. Mistä tulee se kipinä, joka ilmaantuu nerokkaassa ihmisessä, vaan ei tavallisissa, siitä emme tiedä mitään. Mutta synnynnäisten lahjojen kehittämiseksi vaaditaan myöskin edullisia oloja, muuten kipinä ehkä sammuu. Jos sitävastoin siitä todellakin on syttynyt liekki, joka valaisee ja lämmittää tuhansia ihmissydämiä, niin on kysyttävä: mitkä edulliset olot ovat olleet siinä vaikuttamassa?

Ja tällä kysymyksellä ei ole ainoastaan tietopuolinen merkitys. Jos suuri runoilija antaa kansalleen ja ihmiskunnalle paljon, niin hän varmaan on niiltä paljon saanutkin. Jos siis oikein ymmärrämme täten saatujen ja annettujen antimien vuorovaikutuksen, niin runoilija esiintyy kansansa ja aikansa edustajana; me opimme hänessä tuntemaan kansamme ja ihmiskunnan korkeimpia aatteellisia tarpeita ja pyrintöjä. Ja silloin me samalla entistä selvemmin oivallamme oman asemamme näihin pyrintöihin katsoen.

Tästä näkökohdasta lähtien yritetään seuraavilla lehdillä kuvailla miten Runeberg on kehittynyt Suomen kansan runoilijaksi.

1.

Jos kohta emme tunne varsinaisten taidelahjojen syntysanoja, niin huomaamme helposti että jo muut taiteilijan luonteenominaisuudet paljon vaikuttavat näitten lahjojen muodostumiseen. Mutta kokemus osottaa että luonteenominaisuudet usein ovat perittyjä, ja ensimäinen kysymys on siis miten edelliset sukupolvet lienevät Runebergiin vaikuttaneet.

Isänpuolisen sukupuun tarkastaminen antaa siinä kohden varsin omituisia tuloksia.

Runoilijan isoisän isoisä oli talonpojan poika Ruotsin Jämtlannin Runneby'stä — siitä nimi, joka aikaisemmin kirjotettiin ja kauan äännettiinkin Runneberg — ja hän hukkui vänrikkinä Norjan tuntureilla, minne 1718 vuoden onneton sotaretki oli hänet saattanut. Hänen avioliitostaan luutnantin tyttären kanssa syntyi poika, josta tuli pappi Upsalan hiippakuntaan ja joka nai vahtimestarin tyttären. Yksi näiden pojista tuli maamittariksi ja muutti noin neljäkymmenvuotiaana Suomeen, missä hän, elettyään useilla paikkakunnilla, kuoli Vesilahdella 1803. Hänen vaimonsa oli papin tytär, Ulrika Tengström, ja tästä avioliitosta syntyi runoilijan isä, joka oli laivuri, muutti Pietarsaareen ja siellä nai kauppiaan tyttären.

Niinkuin näemme vaihtaa suku joka polvessa ammattia ja asuinpaikkaa, ja miltei säännöllisesti mies ja vaimo edustavat eri elämänpiirejä. Jos tästä seikasta oletammekin vain kieltoperäistä vaikutusta Runebergiin, niin tulos on sittenkin merkillinen. Arvattavasti hän ei ollut perinnöksi saanut mitään semmoista lujasti juurtunutta luonteenpiirrettä, mikä helposti syntyy suvussa, jonka jäsenet, asuen polvesta polveen samalla paikkakunnalla, harjottavat samaa ammattia. Mutta tästä taas seuraa, että yleisinhimillisyyteen tähtääville taipumuksille suodaan luonteessa vapaa kehittymisen sija.

Äidinpuolisen sukupuun tarkastaminen taas näyttää ensi katsannolta viittaavan vastakkaiseen suuntaan. Runoilijan isä, Lorens Ulrik Runeberg, syntynyt 17 päivänä tammikuuta 1772, oli 1803 vuoden alussa nainut Anna Maria Malmin, joka niinkuin sanottu oli kauppiaan tytär. Ja sekä Malmit että Anna Marian äidin suku, Stenit, olivat puhtaita kauppias- ja Pietarsaaren-sukuja, siis tavallansa suoria vastakohtia Runebergeille. Kerrotaankin että rouva Runebergin isoäiti, hänkin kauppiaan tytär, oli hallinnut sukuansa "niinkuin keisarinna", josta saatamme päättää että suvussa oli vallitsemassa lujia sukuperiaatteita.

Mutta toiselta puolen on huomioon otettava ensiksi että neuvosmies Johannes Malm, rouva Runebergin isä, oli — yksinäisenä poikkeuksena koko suvustaan — ollut ylioppilas, vieläpä harjottanut opintoja sekä Upsalassa että Turussa, seikka mikä arvattavasti oli vaikuttanut vapauttavasti hänen mielipiteisiinsä. Toiseksi on merkillistä että hänen tyttärensä oli suvussaan tavallansa huonossa huudossa: hän muka ei pitänyt taloudestaan niin tarkkaa huolta kuin oikealle Malmittarelle olisi sopinut, vaan hänen sanottiin enemmän harrastavan romaanien lukemista. Ja lopuksi on mainittava että neuvosmies vuonna 1792 oli mennyt toisen kerran naimisiin, ja ehkä sekin oli omiansa irrottamaan Anna Marian suvustaan. — Niin ei Runebergin äidinkään suvun puolelta liene otaksuttavissa mitään yleisinhimillisyyttä ehkäisevää vaikutusta.

Pikemmin voitaisiin määrääväksi perinnöksi sanoa kansallisuutta, sillä Runebergin suonissa juoksi parhaasta päästä ruotsalaista verta. Mutta ei kuitenkaan aivan sekaantumatonta: isoisän äiti, tuo vahtimestarin tytär, oli ranskalaista sukuperää; hänen sekä isänsä että äitinsä isät olivat Ranskasta karkotettuja ja Ruotsiin muuttaneita hugenotteja. Mutta sen ohessa on muistettava että Pohjanmaan ruotsia puhuvat asukkaat eivät ole luonteeltaan puhtaita ruotsalaisia. Ainakin Topelius väittää maakunnan suomalaisen kansanaineksen niihin tuntuvasti vaikuttaneen: ruotsalaisten vilkkauteen, rohkeuteen ja yritteliäisyyteen on, sanoo hän, yhtynyt suomalaisten vakavuutta, tyyntä kestävyyttä ja syvää jumalanpelkoa. Ja se mitä Runebergin luonteesta tunnemme näyttää täydellisesti vahvistavan tätä väitettä.

Jos meillä ei siis ole syytä runoilijan luonteessa olettaa mitään perittyä jyrkkää ammatillista tahi kansallista piirrettä, niin vanhemmatkaan eivät perinnäisesti eivätkä kasvatuksen kautta näytä häneen millään tavalla tehneen yksipuolisuuteen suuntaavaa vaikutusta.

Laivuri Runeberg ei suinkaan ollut mikään "merikarhun" perikuva. Hän oli kaunis ja uljas mies, tukka ruskea ja aaltoileva, ryhti reipas ja sotainen. Hänkin oli ollut ylioppilaana Turussa ja aikonut papiksi, mutta harjotettuaan viisi vuotta (1791—1796) opintoja, hän jätti ne ja rupesi 1800 laivuriksi. Mutta koko elämänsä läpi hän harrasti kirjallisuutta, oli lukenut paljon ja rakasti etenkin runoutta.

Äiti, syntynyt 7 p:nä helmikuuta 1782, oli kookas, solakka ja vähän hintelä vartaloltaan, valkoverinen, kasvojen piirteet sangen kauniit, silmät suuret, siniset. Että hän rakasti romaaneja on jo mainittu, ja sitäpaitsi oli hänellä niin hyvä lauluääni, että oli hommattu hänen lähettämistään Tukholmaan, jotta hän siellä saisi opetusta laulussa. Mutta isän vähävaraisuuden takia ei aikeesta tullut mitään. — Lisättävä on vielä että hänellä oli erinomainen kertomistaito.

Runoilija yleni siis kodissa jossa aatteelliset harrastukset kohottivat mieltä jokapäiväisten askareitten ja leipähuolien yläpuolelle. Mutta näitä askareita ja huolia ei silti saatu kokonaan unhottaa. Päinvastoin täytyi tehdä ahkerasti työtä, ja siihen poikakin sittemmin tottui.

Mutta luonnollista oli että vanhempien aatteelliset taipumukset vaikuttivat kasvatustapaankin.

Johan Ludvig, syntyneenä 5 päivänä helmikuuta 1804, oli perheen vanhin lapsi. Elämänsä alkuvuosina hän oli kivulloinen ja ruumiiltaan heikko. Äiti silloin hellästi vaali häntä, isä taas oli poissa pitkällä ulkomaan matkalla. Kummako että poikaa näin ollen vähän hemmoteltiin. Niin hän esimerkiksi oli mielistynyt sokerin syömiseen — ehkä oli hänelle sitä annettu lohdutukseksi kun hänen oli pitänyt niellä karvaita rohtoja. Kun hän sitten parani, niin äiti tahtoi vierottaa häntä tuosta tavasta ja lupasi sentähden kerran että hän saisi syödä vaikka koko topan sokeria, jos vain jaksaisi. Mutta tuuma ei onnistunut. Poika ei, niinkuin äiti oli toivonut, pian kyllästynyt, vaan jatkoi syöntiään niin urhokkaasti että äiti rupesi pelkäämään hänen siitä sairastuvan. Hädissään hän ei keksinyt muuta neuvoa kuin kurkistaa ikkunasta ja sanoa erään ankaran tädin, jota poika kovin pelkäsi, olevan tulossa. Poika silloin hätimiten läksi tätiä pakoon, ja äiti yhtä nopeasti korjasi sokerit pois. Eikä yritystä uudistettu, ja Runebergilla oli koko elämänsä läpi sama mieltymys sokeriin.

Paremmin onnistui isä samantapaisessa yrityksessä. Palattuaan pitkältä matkaltaan hän huomasi hämmästykseksensä että kolmivuotias poikanulikka — poltti tupakkaa. Joku oli antanut hänelle pienen piipun, ja uljaasti hän sitä käyttikin.

— Vai niin, sanoi silloin isä, sinusta näyttää tulleen aika mies, koska jo tupakkaakin poltat. Mutta aika miehelle ei sovi niin pieni piippu, tästä saat minulta muhkeamman.

Ja niin hän pani isoimpaan piippuunsa ja antoi pojan tupakoida — millä seurauksella on helppo arvata. Ja siitä hetkestä asti poika ei koskaan enää tupakoinut.

Huomaamme näistä kahdesta samanlaisesta tapauksesta kuinka sekä isä että äiti noudatti uudenaikaista menettelyä kasvatuksessa. Pojan piti omasta kokemuksestaan, eikä vain vanhempain jyrkästä kiellosta, oppia ymmärtämään minkätähden hänen oli välttäminen sitä tahi tätä. Vanhempien tuli siis esiintyä lapsen hyväntahtoisina ohjaajina, eikä sen ankarina hallitsijoina. Kummako siis että poika hellällä rakkaudella liittyi vanhempiinsa, varsinkin äitiin.

Mutta samalla osottaa tupakoimisjuttu että isän luonteessa oli koko joukko veitikkamaisuutta. Ja kun myöhemmin huomataan aivan sama piirre pojassa, niin voimme päättää että hän oli perinyt sen isältään; ja todennäköistä on myöskin että tämä luonteenominaisuus oli jo kodissa kehittynyt isän esimerkin johdosta, sekä että isä oli monasti nauranut hyväsestään, kun poikakin rupesi keksimään pieniä kepposiaan isän malliin.

Äidiltään taas poika näyttää perineen toisen luonteenpiirteen: hyväntahtoisuuden. Äiti oli tunnettu ilomieliseksi naiseksi, ja ajattelematta omaa etuaan, säästämättä vaivojansa, oli hän aina altis auttamaan puutteenalaisia missä vain voi. Mutta juuri sama mieliala ilmenee jo varhain pojassa, vaikka se hänessä samalla esiintyy lujana oikeudentuntona.

Kerran esimerkiksi hän pienenä poikana näki kuinka äiti ostaessaan puolukoita mittasi niitä kukkuramitalla. Tämä oli pojan mielestä vääryyttä köyhää myyjää kohtaan, hän pani pontevan protestinsa sitä vastaan eikä hellittänyt ennenkuin äiti noudatti hänen tahtoaan. Että äiti tämän teki, kuvaa sekin hänen ja pojan väliä.

Tämä varhain ilmenevä ihmisystävällisyys sopi varsin hyvin yhteen veitikkamaisuuden kanssa, mutta se vaikutti että pojan keksimät kepposet eivät koskaan olleet ilkeitä, vaan aina saivat alkunsa suopeasta mielialasta. Ja samallaisena ystävällisten kujeitten harrastajana esiintyy Runeberg sitten läpi elämänsä.

2.

Mutta nyt mainittujen luonteenominaisuuksien kehittämiseen ei vaikuttanut yksistään koti, vaan se yhteiskuntakin, jossa runoilijan lapsuudenpäivät kuluivat.

Runeberg on itse erittäin havainnollisesti kuvaillut syntymäkaupunkinsa oloja, kertoessaan millaiseksi elämä syksyn tullen muodostuu pienessä rantakaupungissa (Odottava, 1: 431-432).

"Silloin nähdään pyöreän raatimiehen, jolla on puoli tusinaa laivoja merillä purjehtimassa, ja joka yritteliäissä aivoissaan hautoo tuumia yhtä monen uuden rakentamisesta, juhlallisesti pistävän päänsä ulos kaupungin pääkadun varrella olevan rihkamapuotinsa ovesta tarkastaakseen naapurin tuuliviiriä ja milloin kiroavan itsepintaista pohjatuulta, milloin riemuitsevan suotuisasta lounaasta, milloin heittävän ilon tai suuttumuksen sanoja ohikulkevalle ystävälleen. Silloin voi myöskin tapahtua, että merimiehen vaimoparka pyhävaatteisiinsa puettuna tulee silmät täynnä kyyneleitä rikkaan patruunansa luota ja valittaa, ett'ei vielä ole tullut mitään tietoja siitä laivasta, jolla hänen miehensä purjehtii, tai rientää hän kirkkain silmin ja kevein askelin kotiinsa kertomaan uteliaille lapsilleen, että jo on tullut kirje Helsingöristä, ja että isä kohta tulee kotiin tuoden tullessaan Englannin nukkeja ja rusinoita. Miehillä on laivoja, tavaroita ja ystäviä merellä, naisilla miehensä, sukulaisensa ja poikansa. Rakkaudella, ystävyydellä, voitonhimolla on aina jotain ajateltavaa, pelättävää tai toivottavaa; ja kun niissä omituisissa patriarkaalisissa oloissa, jotka ihmisten kesken vielä ovat vallalla pikkukaupungeissamme, ei kukaan voi pitää asioitaan kokonaan erillään toisten asioista, vielä vähemmin pysyä niistä tietämätönnä tai välinpitämätönnä, niin voi helposti ymmärtää, että yhteisiä tuumia yhtä mittaa tuumitaan, että osanoton, surun ja ilon tunteita vähä väliä vaihdetaan, että lyhyesti sanoen näissä pienissä yhteiskunnissa alinomaa ilmaantuu aihetta juttuihin, nauruihin ja itkuihin tänä vuodenaikana, jolloin muilla seuduin ja suuremmissa kaupungeissa ihmiset sulkeutuvat omain seinäinsä sisälle ja vetäytyvät omaan kuoreensa."

Silminnähtävää on että luonteella, jolla on synnynnäinen taipumus ihmisystävällisyyteen, tämmöisissä oloissa on hyvä tilaisuus kehittää tätä ominaisuuttaan, ja jos tämä luonne samassa on hilpeämielinen, niin kasvaa ikäänkuin itsestään myöskin tunne toisten ihmisten ystävällisyydestä. Veljellisyyden, yhteenkuuluvaisuuden tunteen taimelle on näissä oloissa mitä suotuisin maaperä, ja koko Runebergin elämä ja runoilijatoimi osottaakin kuinka tämä taimi on hänessä versonut ja tullut reheväksi puuksi.

Mutta näitten pikkukaupungin olojen lävitse ja takana huomaamme helposti yleisempiä syitä siihen että olot ja mielipiteet ovat juuri tämmöisiksi muodostuneet. Koko yhteiskunnan olemassaolo perustuu, niinkuin Runeberg huomauttaakin, yhteen elinkeinoon, merenkulkuun. Ihmisillä on siis yhteiset pyrinnöt, ja nämä pyrinnöt vaativat ahkerata, usein kovaa työtä. Säätyerotusta ei näin ollen voi esiintyä juuri ensinkään: ainoa mahdollinen erotus on rikkaampien ja köyhempien välillä; mutta kun rikkaammat välttämättä tarvitsevat köyhempien työtä, niin tasa-arvoisuuden tunne helposti säilyy valppaana ja voimakkaana — ainakin enemmistössä, köyhemmissä. — Ollaanhan sitäpaitsi Pohjanmaalla, jonka väestö on läpi vuosisatojen ollut tunnettu kansanvaltaisista mielipiteistään, ja jossa aateli on yhtä vähän viihtynyt kuin kravut. Mutta eletään lisäksi maassa jonka valtiomuoto on ammoisista ajoista saakka tunnustanut personallisen vapauden periaatteita, ja jossa eivät mitkään ulkonaiset säätyaitaukset ole estäneet kyvykästä kansanlasta kohoamasta melkein mihin yhteiskunnalliseen asemaan hyvänsä.

Niin voimme sanoa että poika, kehittyessään luonteensa mukaisesti ja sopusoinnussa ympäröivien olojen kanssa, samalla kasvatettiin edustamaan kansansa korkeimpia yhteiskunnallisia periaatteita. Ja kun keskinäinen rakkaus, sopu ja auttavaisuus myöskin ovat tämän kansan tunnustaman uskonnon päävaatimuksia, niin tässäkin kohden kehitys mainittuun suuntaan samassa oli kasvatusta kansan pyhimpien yleisinhimillisten periaatteiden edustamiseen.

Mutta kaikki nämä taipumukset eivät pojassa kehity järkiperäisen mietiskelyn kautta, vaan reippaassa, luontevassa elämässä vertaistensa kanssa. Oltuaan, niinkuin äsken kerrottiin, ensimäisinä elinvuosinaan heikko ja kivulloinen, hän pian vahvistui ja varttui, ja hän saattoi siis innokkaasti olla mukana kaupungin lapsilauman leikeissä ja huvituksissa. Mieluisimpia niistä olivat ne, joihin meri kesänaikana kutsuu nuorisoa: soutaminen, purjehtiminen, kalastus, vesilintujen ampuminen. Talvella taas tietysti mäenlasku, luistelu, hiihtäminen; sopivissa tilaisuuksissa pallonlyönti ja muut juoksuleikit; luultavasti oltiin myöskin sotasilla, riehuihan sota kun Runeberg oli neljän vuoden vanha ja hän muisti elävästi nähneensä Döbelnin rintamansa edessä valmiina peräytymismatkaan kaupungista. Taivihuveihin kuului myöskin joulutähden näytteleminen siihen liittyvine lauluineen, josta, Runebergin oman kertomuksen mukaan, kertyi hänelle rahoja runsaasti.

Aivan varmana voimme pitää että nämä leikit ja huvitukset, samalla kun ne karaisivat ruumista, myöskin monella tapaa vaikuttivat kehittävästi luonteeseen. Toiselta puolen yhdessäolo muitten lasten kanssa kasvatti yhteis- ja oikeudentuntoa, toiselta puolen oleskeleminen luonnon helmassa avasi tulevan runoilijan silmät näkemään sen ihanuutta.

Tottuneena tämmöiseen elämään poika ei alussa juuri ollut mielissään kun hänet vietiin pikkulastenkouluun, jossa hänen tuli oppia lukemaan ja tuntemaan mitä silloin katsottiin tärkeimmäksi pikkulastenkin tuntea: uskonnon tietoperäiset alkuperusteet. Koulua pidettiin ahtaassa ullakkokamarissa, jossa hallitsi ja vallitsi ankarannäköinen vanha mummo "Westmannin muori". Nurkasta, missä muori istui, hän pelotti lapsia, kun eivät läksyjänsä osanneet, kopauttamalla pitkää vapaa seinään heidän päittensä kohdalla, mutta itse lapsiin hän ei koskenut. Tämmöisiin oloihin siirrettynä Janne-poika — tällä nimellä häntä lapsuudessaan nimitettiin — ikävystyi aikojansa, ouoksui elämätänsä ja — lähti pois koulusta. Mutta ei auttanut, täytyi palata ja perehtyä uusiin oloihin. Pian hän rupesi edistymäänkin ja tottui säntilliseen huolenpitoon läksyistänsä. Kahdeksanvuotiaana hän siten oli tutustunut sekä aapiskirjaan että raamatun historiaan, mutta etenkin katkismukseen, jonka hän osasi ulkoa kannesta kanteen raamatunlauseineen ja virsineen. Mitä hän kaikesta tästä todella käsitti, siitä ei välitetty.

Koulunkäynti ei kuitenkaan ollut lapsuudeniloa hävittänyt, sillä kirjailija Saara Wacklin kuvailee häntä kahdeksanvuotiaana seuraavasti:

"Rohkeutta ja hillitsemätöntä vilkkautta loisti hänen suurista sinisilmistään, ja ne välkkyivät lapsellisen veitikkamaisesti, kun hänen pienet kepposensa ja aikeensa onnistuivat. Terveyden ruusut hymyilivät avonaisilla kasvoilla, joita kähärä tukka ympäröitsi,

"kahvinruskea, kun vaan oon kermaa hiukan siihen pannut.

"Sanalla sanoen hän oli mitä kauneimpia, reippaimpia ja vallattomimpia poikia ja kaikkein suosikki."

Syystä siis Runeberg myöhemmin ylisti sitä ikää, jolloin "ajan helmasta kukkina lapsutpäivänsä poimii".

3.

Mutta koitti aika jolloin poika oppi tuntemaan myöskin sitä mikä erottaa ihmisiä toisistaan.

Hänellä oli setä tullinhoitajana Oulussa. Tämä oli mieltynyt vilkkaaseen veljenpoikaansa ja tarjoutui, lapseton kuin oli, pitämään huolta pojan kouluttamisesta. Vanhemmat suostuivatkin mielihyvällä siihen, koska pojan joka tapauksessa täytyi lähteä toiseen kaupunkiin, jos mieli jatkaa koulunkäyntiään, sillä Pietarsaaressa ei ollut mitään korkeampaa koulua. Sitäpaitsi oli perhe lisääntynyt, Jannelle oli syntynyt kolme sisarusta; mutta varoja oli vähänlaisesti.

Näin poika syksyllä vuonna 1812 tuli Ouluun ja pääsi sikäläisen triviaalikoulun toiselle luokalle.

Mutta samalla hän oli myös siirtynyt aivan toisellaisiin oloihin. Hänen setänsä oli joulunaattona 1809 mennyt toisen kerran naimisiin, ja hänen rouvansa oli Oulun maaherran Carl Henrik Ehrenstolpen tytär. Tämä maaherra, ensimäinen uuden hallituksen Ouluun määräämä, oli kovin ylpeä asemastaan; juttu kertoo hänestä että kun hän käveli Oulun kaduilla, niin piti kaikkien vastaantulijoiden paljastaa päänsä, ja sitä varten kävi maaherran edellä lakeija, joka muistutti kansaa tästä velvollisuudesta, ja sillä joka ei heti totellut oli korvapuusti tiedossa. Tähän maaherran ylpeään käytökseen oululaiset suuttuivat, niin että kun perustettiin seurusteluklubi, maaherraa ei siihen kutsuttu. Vastaukseksi Ehrenstolpe kielsi klubin kokoontumasta, ja siitä seurasi pitkät rettelöt, niin että ainakin 1810 maaherran perhe ei seurustellut muitten kanssa kuin lääninkamreerin ja tullinhoitajan.

Tosin emme tiedä eikö tullinhoitaja Runeberg sentään asettunut toiselle kannalle tavallisiin ihmisiin nähden. Mutta varmaa on että hänen rouvansa monella tavalla osottautui kuuluvansa kaikkein hienoimpaan piiriin ja että hän antoi Jannenkin sitä kokea. Rouva, hänen äitinsä maaherratar ja hänen sisarensa — niitä oli kolme — koettivat kaikki parastansa täyttääkseen niitä hirveitä aukkoja, jotka he pian huomasivat Jannen sivistyksessä. Hän ei edes osannut kumartaa hienon maailman vaatimusten mukaisesti, ja sentähden hänet lähetettiin tanssikouluun. Mutta käytyänsä sitä kuusi viikkoa hän kumarsi vielä hullummin ja sai lopettaa koulunsa. Samaten hänen nimensä Janne oli hienoista naisista liian jokapäinen, ja hänestä tuli siis nyt Ludvig, minkä nimen hän sittemmin sai pitää — arvattavasti ainoa pysyvä tulos korkeasukuisten suosijattarien ponnistuksista.

On hauska nähdä kuinka poika ikäänkuin vaistomaisesti tajusi että täällä vaara uhkasi hänen omaa itseään, hänen suoraa teeskentelemätöntä luontoaan. Mutta vielä hauskempaa on nähdä miten hän ei ainoastaan "mahdottomuudellaan" puolustautunut, vaan teki hyökkäyksiäkin vihollisen leiriin. Jos hän oli liian "sivistymätön" kelvatakseen jalosukuisille tädeille, niin tädit sitävastoin olivat hänestä liiaksi hienostuneita. Hän huomasi esimerkiksi että he olivat hyvin herkkiä menemään tainnoksiin vähimmästäkin syystä — tämä todisti siihen aikaan muka että nainen oli tuntehikas. No hyvä, Ludvig kiipesi tuolille tahi pöydälle ja oli romahtavinaan sieltä suinpäin lattialle. Aivan oikein: tädit pyörtyivät toinen toisensa jälkeen, kuitenkin vaarinottaen että oli pehmeä tuoli, jonka syliin kukin saattoi vaipua, ja että oli saapuvilla joku joka hajuvedellä vähitellen herättäisi heidät. Tämäpä vasta oli pojasta hauskaa katsella!

Mutta kumma kyllä: samaan aikaan kun sukulaiset pitivät häntä aliluokkaan kuuluvana, katsottiin häntä toisella taholla ylhäisön jäseneksi. Itse hän mielellään myöhemmin kertoi kuinka hän kerran Oulussa oli kunnostanut itseään, jouduttuaan pahaan pulaan. Eräänä päivänä — hän oli silloin yhdeksän vuoden vanha — käveli hän pitkin Oulujoen rantaa, missä toisella puolella oli korkea aitaus. Hän kohtasi silloin katupojan, joka oli häntä paljoa vanhempi ja joka nuorasta talutti vihaista koiraa "koko kaupungin suurinta", jopa se oli "suttakin pahempi". Sivuutettuaan Runebergin ja ehdittyään kappaleen matkaa etemmäksi poika irrotti koiran ja usutti sen herraspojan kimppuun. Mitä tehdä, kun pakeneminen oli mahdoton joen ja aitauksen takia? Ei muuta neuvoa kuin katsoa vaaraa silmiin. Siis Runeberg sieppasi tienpuolesta nyrkinkokoisen kiven, ja kun hirviö tuli aivan lähelle häntä, sai se kiven semmoisella vauhdilla otsaansa, että pyöri pökerryksissä muutamia kertoja ympäri ja sitten nolona palasi taluttajansa luo. Sanaa ei kummaltakaan puolelta lausuttu, mutta kuohuipa Ludvigin viha tuota roikaletta vastaan, joka käyttäytyi niin kurjasti pienempäänsä kohtaan. Ja vielä vanhoilla päivillään Runeberg tätä kertoessaan harmistui pojan käytöksestä. Sitävastoin voimme olla varmat siitä ettei poikakaan, yhtä vähän kuin vanhus, katsonut tätä tapahtumaa minkään säätyluokkien ristiriitaisuuden merkiksi.

Sielunsa pohjasta Runeberg siis varmaan yhä edelleen oli vähäväkisten puolella sortajia vastaan, kuuluivatpa sortajat sitten mihinkä luokkaan hyvänsä. Mutta kuka tietää eikö hänen nuori sielunsa olisi voinut taipua toiseen katsantotapaan, jos hän olisi jäänyt kauemmaksi aikaa ylimyksellisten vaikutteiden alaiseksi. Vastaiselle kansanmieliselle runoilijalle siis varmaan oli eduksi se, mikä silloin pikemmin näytti suurelta onnettomuudelta: setä, jonka "silmäteränä" hän oli ollut, kuoli 2 päivänä huhtikuuta 1815, ja poika palasi kohta sen jälkeen kotiin. Ja epäiltävältä näytti saisiko hän ensinkään jatkaa koulunkäyntiään; olihan hänen Oulussa ollessaan perhe lisääntynyt vielä yhdellä lapsella.

Aluksi Ludvig siis jäi kuin jäikin kotiin, vaan alkupuolella vuotta 1815 hänet kumminkin saatiin Vaasan triviaalikouluun; mutta hän ei päässytkään korkeammalle luokalle kuin toiselle, samalle jolla hän Oulussa oli ollut. Siihen aikaan oltiin aina kaksi vuotta samalla luokalla, ja poika olisikin päässyt kolmannelle, jos hän olisi Oulussa suorittanut toisen luokan koko kurssin. Ihmetellä täytyykin että hän lähetettiin kotiin kohta sedän kuoleman jälkeen, vaikka tämä tapahtui vasta huhtikuussa. Oli miten oli, Vaasan koulua hän täten tuli käymään kahdeksatta vuotta. Ja tämä aika oli hänen kehitykselleen hyvinkin tärkeä.

Muutamat opettajat olivat sangen ankaria, jopa julmiakin; pienimmästäkin väärästä vastauksesta saatiin kämmenille. Mutta semmoisessa oppilaassa kuin Runebergissa, joka jo aikaisemmin oli tottunut kouluvelvollisuuksiensa tarkkaan täyttämiseen, tämmöinen ankaruus vaikutti vain että tarkkuus yhä enemmän juurtui. Runeberg kirjottaa itse neljäkymmentä vuotta myöhemmin, ollessaan virsikomitean jäsenenä, että jos hän ulkonaisessa täsmällisyydessä voittaa komitean muut jäsenet, niin on hänen siitä kiittäminen erästä entistä opettajaansa (toisella luokalla) "nykyistä provasti Sadelinia, joka sen ajan tapojen mukaisesti sydämen innosta patukalla opetti minua olemaan virka-asioissa minuuttia laiminlyömättä. Kauhu on jäänyt minuun, vaikk'en juuri tarvitse pelätä samanlaisia kouraantuntuvia nuhteita nyt, kun ensi maaliskuussa tapaan hänet Turussa… Varmaa on, että jos minulla ei ole silloin työni valmiina, hän ainakin sydämessään ajattelee niitä sanoja, jotka hän ennen muinoin sadat kerrat ääneen minulle lausui: mitä sinulla nyt taas on ollut tehtävää, poika, kun olet täällä hutiloimassa? Sanat itsessään eivät olleet niin vaaralliset, mutta sitä enemmän niiden tahti, sillä se merkittiin aina pontevalla täsmällisyydellä kämmenparkaani."

Jos opettajia kohtaan täytyi alistua ja olla ahkera, niin ei toverienkaan parissa toimeentuleminen alussa näyttänyt helpolta. Vanhemmat niistä ja varsinkin ylimmän luokan oppilaat, "rehtoristit", harjottivat pienempiä kohtaan paljon mielivaltaisuutta ja sortoa, n.s. pennalismia. Mutta tässä kohden Runeberg ei tahtonut alistua, sillä tuo sorto loukkasi syvästi hänen tasa-arvoisuuden tuntoaan. Olihan hän vapaa pohjalainen niinkuin kuka muu tahansa! Kun siis kerran eräs pitkä rehtoristi aikoi kurittaa häntä jostakin muka laiminlyödystä velvollisuudesta yläluokkalaisia kohtaan, niin Runeberg hädässään otti koulun ovenavaimen, joka oli suuri kuin kirkonavain, ja linkosi sen tuon pitkän hyökkääjän otsaan, sillä seurauksella että tämä pyörtyi. Siis, niinkuin näemme, jotakin samantapaista kuin se, mitä hän jo Oulussa oli tehnyt. Vieläpä hän uhkasi iskeä puukollaan sitä joka ei jättäisi häntä rauhaan.

Samallaista mielenpikaisuutta Runeberg myöhemminkin useat kerrat osotti. Se näyttää ensi katsannolta kummalliselta, kun perussävy hänen luonteessaan kumminkin oli tyyni hyväntahtoisuus toisia kohtaan. Mutta jos ottaa huomioon että tuohon pikaisuuteen yhtyy pikaneuvoisuuskin, niin olisi taipuvainen otaksumaan että tämä ominaisuus on perinnäistä. Olihan hänen isänsä merimies, ja merielämä vaatii tyyntä kestävyyttä, mutta myöskin välistä pikaista tointa. Ja Runeberg onkin kertomuksessa Salakuljettaja suurella myötätuntoisuudella kuvaillut vanhan merikarhun pikaneuvoisuutta.

Mutta kaikissa niissä tilaisuuksissa, joissa Runebergin kerrotaan pikaisesti suuttuneen, huomaamme että suuttumuksen syynä on joku hänen mielestään kehno teko ja varsinkin väkevämmän osottama vääryys tahi sorto heikompaansa kohtaan. Niin oli laita äsken kerrotussa tapauksessakin, ja samaten tiedetään että Runebergin mieli joutui kuohuksiin kun hän vain kuuli jonkun opettajan liian kovasti rankaisevan pientä oppilasta — ja sitä hänen täytyi joka päivä kuulla, sillä koulun kaikki luokat lukivat samassa isossa salissa, niinkuin kuvataan Tulipalossakin. — Samoin Runeberg, ehdittyänsä itse ylimmille luokille, koetti yksissä neuvoin muutamien samanmielisten toverien kanssa lieventää pennalismia.

Tätä asiaa hän sitä paremmin saattoi harrastaa, kun hänellä oli tavallansa johtava asema. Ahkeruudellaan ja tarkkuudellaan hän jo toisella luokalla pääsi ensimäiseksi, "primukseksi", ja sama asema oli hänellä muillakin luokilla ollessaan. Hän siis kauan aikaa oli luokkansa, ja ylimmällä luokalla ollessaan koko koulun edustajana niissä tapauksissa, jolloin toverikunnan ja opettajien mielipiteet joutuivat vastakkain, mikä siihen aikaan varmaan usein tapahtui. Ja luultavaa on että hänen silloin useammankin kerran täytyi panna oma personansa alttiiksi, niinkuin kenraali Tulipalossa tekee, vaikka toivottavasti paremmalla menestyksellä. Sillä ainakin ylimmällä luokalla hän oli päässyt rehtorin erityiseen suosioon, vaikka hän uskalsi tehdä kaikenlaisia kepposia itse herra rehtorillekin; niin hän esim. kesytti hiiren ja antoi sen juoksennella opettajan eteen j.m.s. Mutta rehtorilla olikin paljoa leppeämpi luonne kuin muilla opettajilla.

Miten Runeberg taas tiesi pitää toverikunnan puolta opettajia vastaan, kun nämä poikkesivat siitä mikä hänestä oli oikein, se näkyy seuraavasta tapahtumasta.

Kun Runeberg oli koko koulun primuksena, niin neljännen luokan opettaja, konrehtori, kerran kahden kesken kehotti häntä pitämään silmällä toverien käytöstä sekä koulussa että muualla, ja jos jotakin merkillisempää tapahtuisi, niin pitäisi hänen siitä antaa tieto konrehtorille. Pojalla oli heti vastaus valmiina:

— Voidakseni noudattaa herra konrehtorin kehotusta täytyy minun ensin antaa tovereilleni siitä tieto.

— Saat mennä, vastasi konrehtori, eikä tuosta vakoilemisesta tietysti tullut mitään.

Mutta vaikka Runebergilla täten oli edustava asema, niin ei siitä syntynyt mitään paremmuuden tunnetta muita tovereita kohtaan. Sillä hän oli koko ajan vaarassa menettää tämän asemansa, kun hänen vierustoverinsa Ahlstubbe oli teräväpäinen ja oppi läksynsä paljoa helpommin kuin hän. Mutta Runeberg päätti itsekseen ettei hän pääsisi astumaan tuota yhtä askelta hänen ohitsensa, ja sitkeällä ahkeruudellaan hän puolusti asemaansa. Eikä Runebergillä muutenkaan ollut epäämätöntä päällikkyyttä toverikunnassa. Kerrotaan että mielipiteet nuorison keskuudessa olivat jakaantuneet kahtia: siinä oli vanhoillisia ja vapaamielisiä — mihin kysymyksiin nähden, sitä ei tiedetä. Jälkimmäisen ryhmän luonnollinen johtaja Runeberg kyllä oli, mutta vastustustakin hän sentään sai kokea.

Näemme siis kuinka Runeberg nuoruudessaan yhä selvemmin kehittyi edustamaan sitä pientä yhteiskuntaa, jossa hän eli, sen siveellisiä käsitteitä, ja ennen kaikkea sen yhteis- ja yhdenvertaisuuden tuntoa. Mutta tämä edustaminen tapahtui siten ettei hän tuntuvasti eronnut vertaisistansa eikä kohonnut heidän yläpuolelleen. Ja edustaessaan tätä pientä yhteiskuntaa hän samalla edusti ja puolusti yleisinhimillisiä pyrintöjä, etenkin heikon oikeuksia väkevämpäänsä kohtaan.

Mutta tätä tehdessään hän samalla kehittää yksilöllistä luonnettaan, hänellä on omat selvästi esiintyvät luonteenpiirteensä, hän on Runeberg, eikä mikä koulupoika hyvänsä.

4.

Samallaiseen tulokseen johti häntä elämä koulun ulkopuolella.

Tavoiltaan hän ei millään muotoa eroa kumppaneistaan. Hän asuu yhdessä muutamien muitten koululaisten kanssa, eläen suureksi osaksi niistä ruokavaroista, joita kukin oli kodistansa tuonut mukanaan: palvattua lihaa, perunoita ja suolakalaa. Herkkuna pidetään sitä ohraryynipuuroa, jota heidän talouttaan hoitava eukko, "Dahlströmin musteri" kaksi kertaa viikossa pojille keittää, ja välitunneilla Runeberg, kun asutaan likellä koulua, pistäytyy kotiin ja pyytää musteria kellarista noutamaan panemaansa oivallista kaljaa. Kun sitten musteri palaa kellarista, täysi kaljakauha kädessä, niin poika ottaa pientä solakkaa eukkoa vyötäisistä ja lykkää hänet koulun portaille asti, jossa kauha sitten riemuiten tyhjennetään. Ja silloin poika ehkä vielä kerran, niinkuin usein ennen, saa kuulla eukon mielilauseen hänestä: "onpa hänellä kyllä älyä, mutta hän ei tahdo sitä käyttää".

Muitakin kujeita eukkoa kohtaan syntyy ehtimiseen poikien kekseliäissä aivoissa; mutta rakas oli musteri sentään kaikille. Ja kun pojat lähtivät Vaasasta pois, niin annettiin hänelle muistoksi ja kiitollisuuden osotteeksi kultasormus. Mutta oliko se oikeata kultaa? Tuskin luultavaa, kun pojat niin usein muuten olivat häntä petkuttaneet. Täytyi kysyä kaupungin kaikilta kultasepiltä, mutta kun ne todistivat että sormus todellakin oli kullasta tehty, niin musterin ilo tuli sitä suuremmaksi, mitä enemmän hän oli poikia epäillyt.

Muissakin kohdin Runeberg on toveri toverien joukossa. Yleinen mielipide vaatii että kelpo koululaisen tulee pureskella mälliä, vaikka se on kuin onkin koulussa kielletty. Runeberg niinkuin muut oppii sen, ja opetusta varten on kehittynyt varsin perusteellinen menettelykin: alotetaan pitämällä veskunaa suussa, kastetaan sitten mälli veskunaliemeen j.n.e., kunnes vihdoin on totuttu oikeaan mälliin. Samaten, kun pilkkaan sylkeminen on mieliurheiluna koulussa, niin Runebergkin sitä oppii, vieläpä saavuttaa siinä mestaruudenkin ja harjottaa tätä jaloa urheilua toisinaan tunneilla.

Mutta toiselta puolen hän koulun ulkopuolellakin on valmis puolustamaan heikomman oikeutta. Asuen varakkaan porvarin talossa hän kerran näkee talonisännän palvelijoitten pihalla lajittelevan perunoita, erottaen mädänneet tuoreista.

— Mihin niitä käytetään? kysyy hän, osottaen mädänneitä.

— Ne myydään köyhille, on vastaus.

Vai köyhille! Miksei niitä voi käyttää toisellakin tapaa? Tuleehan siellä juuri talonisäntä juhlavaatteissaan mennäksensä hautajaisiin. Silmänräpäyksessä poika on siepannut muutamia mädänneitä perunoita ja pommittelee niillä itse herra mestaria. Tarkka silmä, tarkka käsi juhlapuku on pilattu, hautajaisiin menosta ei tule mitään. Mutta jälestäpäin poika pelästyy ja pakenee kaupungille, palataksensa vasta pimeän tultua.

Samalla tapaa hän kerran uskalsi lumipalloilla ahdistaa kaupunkiin sijotetun venäläisen rykmentin rumpumajuria — muuten Runebergin mielestä kelpo mies, mutta liian ylpeä komeasta vartalostaan. Hyökkäys häntä vastaan oli vähällä päättyä turmiollisesti pojalle, kun rumpumajuri rupesi ajamaan häntä takaa; mutta poika pääsi pakoon ahtaasta solasta kahden rakennuksen väliin, mistä paksu vihollinen ei mahtunut pujahtamaan niinkuin hän.

Jo nuorena siis Runeberg ahdistaa ei ainoastaan itsekkäisyyttä vaan itserakkauttakin.

Vihamielisyys ihmisiä kohtaan ei kuitenkaan saanut pysyväisempää jalansijaa hänen sielussaan. Pikemmin hän yhä edelleen nautti niitä vaatimattomia iloja joita elämä hänelle tarjosi.

Varsinkin hän nyt niinkuin ennen viihtyi luonnossa. Lukukausinakin sinne pyrittiin milloin vain voitiin, ja tavallisten juoksuleikkien ja sotaharjotusten ohessa harrastettiin ahkerasti linnunpyyntiä. Tässäkin urheilussa Runeberg vähitellen kehittyi mestariksi. Mutta pääasia ei hänelle ollut mitä saatiin, vaan kuinka saalis saatiin. Kun osasi lintuun luodilla tahi hauleilla, niin koetti osata siihen kivenheitännällä, ja kun oli tottunut pyytämään jotakin lintulajia paulalla, niin koetti yllättää sitä paljaalla kädellä. Välistä kun oli vihdoin onnistunut hyvin vaikeassa tämänlaatuisessa tehtävässä, hän iloisena siitä kohta antoi saadulle linnulle vapauden takaisin. Vaan ei siinä kyllin. Usein hän otti huostaansa orvoksi jääneitä linnunpoikia, hoidellen niitä mitä hellimmin; välistä hän nousi keskellä yötä antaaksensa suojateilleen ruokaa. Toisiakin eläimiä hän kesytti ja piteli niitä aina hellästi.

Näemme siis että hän osotti samaa hyväntahtoisuutta eläimiä kuin ihmisiä kohtaan, ja turvan hankkiminen heikoille oli hänelle tässäkin kohden pyhänä velvollisuutena. Siten heräsi ja kehittyi hänessä vähitellen tunne koko luomakunnan yhteenkuuluvaisuudesta; kaikki luodut ansaitsevat osakseen samaa rakkautta.

Ja kun hän välistä seisoo tuntikausia liikkumatonna, kärsivällisesti odottaen sitä silmänräpäystä jolloin saattaa äkkiä heittää ansan linnun kaulaan, niin ilmenee tässä vielä selvemmin se piirre jota olemme otaksuneet perinnäiseksi. Mutta väijyen tällä tapaa lintuja tai muita otuksia on hänellä samalla oivallinen tilaisuus ottaa tarkasti vaarin pienimmätkin vivahdukset luonnon elämässä.

Ihmiselämäänkin katsoen voimme huomata samallaista halua tarkkaan tutkimiseen. Useat hänen kujeensa tarkottavat saattaa ihmisen semmoiseen tilaan, jossa hän osottaa jotakin omituista luonteen puolta. Seuraava juttu on siinä kohden hyvin kuvaava.

Käydessään muutamien koulutoveriensa luona Runeberg usein tapasi erään nahkurin, nimeltään Grönstrand, joka jo oli vanhanpuoleinen, ja joka ei koskaan väsynyt kertomasta kuinka hän ennen muinoin kisällivaelluksillaan oli Potsdamissa nähnyt Fredrik Suuren katsastelevan neljääkymmentätuhatta miestä yhtaikaa. Sama mies oli hyvin halukas koettelemaan voimiansa painiskelussa ja kävi Runeberginkin kimppuun sekä voitti hänet alussa. Mutta kun Runeberg oli vahvemmaksi varttunut, niin hän yhä useammin sai ukon kumoon. Korvataksensa tappiotaan ukko silloin aina maassa maaten ärjäsi: oletko nähnyt Fredrik Suurta, sinä tuhannen pentele? Poika puolestansa, kun oli saanut vastustajansa tähän, piti voittoansa täydellisenä ja auttoi ukkoa pääsemään taas jaloilleen.

Tämä Runebergin halu tutkia ihmisten omituisuuksia oli nähtävästi syynä siihen että hän kerran kun näyteltiin seuranäytelmää Vaasassa onnistui erittäin hyvin räätälin osassa, jonka esittämisessä hän herätti katsojain makeata naurua lisäämällä osaan omia keksimiään hullunkurisia kohtia. Tämä hänen onnistumisensa oli katsojille varmaan sitä odottamattomampaa, kun hän muuten suuremmissa seuroissa oli ujo ja vierastava. Varsinkin kaikki sievisteleminen oli hänelle yhä edelleen vastenmielistä, ja hän joutuikin välistä pahaan pulaan, kun vaadittiin "hienoa" esiintymistä.

Seitsemäntoistavuotiaana hän oleskeli kesällä kotona, ja eräänä päivänä oli hän kalastusmatkalta palannut kovin nälkäisenä. Ruokasalissa hän paraikaa valmisti itsellensä aimo voileipää, kun tuli sanoma että vieraita oli saapunut, vieläpä niin kaukaa kuin Turusta: isän serkun, kamreeri Tengströmin rouva ja hänen tyttärensä Fredrika, joka oli oleskellut vuoden päivät Pietarsaaren tienoilla. Nuorukainen tahtoi paeta, sillä hän oli paljain jaloin eikä hänen kalastuspukunsa ollut juuri hienointa laatua. Mutta päästäkseen vierashuoneeseen täytyi tulijoiden mennä ruokasalin kautta, eikä siitä ollut pääsöä toiseen huoneeseen. Runeberg meni oven taakse piiloon, mutta unhotti että hänen paljaat jalkansa siten tulivat näkyviin oven alta. Täytyi siis tulla sievästi tervehtimään, mutta luultavasti hän sitten niin pian kuin mahdollista vetäytyi pois hänen mielestään liian hienosta seurasta. Tuosta silloin neljäntoista vuotiaasta tytöstä tuli sittemmin hänen vaimonsa.

Mutta siihen aikaan hallitsi hänen sydämessään toinen Fredrika, Vaasan kappalaisen ja sittemmin Kruunupyyn kirkkoherran Juveliusen tytär, häntä neljä kuukautta vanhempi. Hän oli solakka, pitkä ja sinisilmä tyttö, hyvin tuntehikas ja runollinenkin, ja hänelle omisti Runeberg muutamia varhaisimpia runojaan.

Mutta ennenkuin niistä lähemmin puhumme tulee meidän kääntää huomiomme niihin vaikutteihin, joista Runebergin runollisten taipumusten aikaisin kehitys on riippunut.

5.

On jo mainittu että isä ja äiti molemmat harrastivat kirjallisuutta. Isä lauloi pojalle Franzénin lauluja, joita Runeberg siis oppi tuntemaan jo ennenkuin hän tiesikään Franzénin olevan niiden tekijän. Äiti taas oli nuorena tyttönä tutustunut runoilija Choræuseen, joka jonkun ajan oli kotiopettajana Pietarsaaressa. Ja kun Choræusen kootut runoelmat ilmestyivät 1815, niin hän ahkerasti niitä luki ja lauloi.

Vaasassa Runeberg samaten kohtasi runollisia harrastuksia niissä perheissä missä hän enimmiten liikkui, isänsä serkun, kirkkoherra Tengströmin ja erään kauppias Granbergin. Ja todellakin kummalliselta kuuluu tieto siitä että samat koulupojat, joiden mieliurheiluna oli mällien pureskeleminen ja pilkkaan sylkeminen, säännöllisesti kokoontuivat laulaaksensa Bellmanin lauluja ja lukeaksensa Leopoldin, Kellgrenin ja Lidnerin teoksia. Mutta asia on helppo selittää: olihan koko aikakausi samallaista runollista harrastusta täynnä.

Kustaa III:nnen aika oli Ruotsin valtakunnalle ollut runouden kukoistusaika. Kuningas oli osottanut kirjallisuudelle mitä lämpimintä suosiota, ja yleisö oli laajoissa piireissä alkanut innostua runouteen. "Nerokuninkaan" kuoltua olot tosin monessa kohden tulivat runoudelle paljoa epäsuotuisemmiksi, ja mainioimmat runoilijat, Bellman, Kellgren, Lidner, seurasivat jo ennen pitkää kuningastaan hautaan. Mutta olihan jäljellä ainakin kaksi suurta neroa, rouva Lenngren ja Franzén, ja nämä edustivat runouden laatua, joka oli omiansa leviämään mitä laajimpiin piireihin. Puhdas siveellinen henki vallitsi heidän runoissaan, aiheet olivat usein otetut semmoisista elämänpiireistä, joita jokainen tunsi, esitystapa oli luontevaa ja korutonta, mutta nerokasta ja tunteellista. Saatamme sanoa että tämä runous oli etupäässä keskisäädyn runoutta, ja Choræuskin edusti aivan samallaista suuntaa.

Tähän tuli lisäksi, että ajan yleinen luonne ikäänkuin ajoi ihmiset runouden helmaan. Kustaa IV Adolfin hallitus oli ahdasmielinen, ja yhä enemmän supistettiin julkisen keskustelun vapautta. Ulkona Europassa oli tapahtunut Ranskan vallankumous kauhutöineen ja suurine mullistuksineen. Mielet pelästyivät; ne toiveet, joilla moni valistunut oli alussa tervehtinyt vallankumousta, näyttivät pettäneen, ja tämä pettymyksen tunne vaikutti runouteenkin, varsinkin niin että ylistettiin hetken nautintoa, jossa voitiin unhottaa ajan kauhut ja ilkityöt. Niin syntyi joukko seuralauluja, joita laulettiin varsinkin päivällispöydässä. Mutta samaan suuntaan vaikuttivat nekin runoelmat, joissa rauhallista, sopusointuista kotielämää ylistettiin. Ja tämän lajisia runoelmia sepitettiin ja sävellettiin hyvin ahkerasti: ilmestyipä muun muassa laajoja mutta helppohintaisia kokoelmia sävellettyjä lauluja, jotka täten musiikin siivillä levisivät ympäri valtakuntaa.

Nämä runolliset harrastukset pysyivät elinvoimaisina vielä senjälkeen kun Suomi oli eronnut Ruotsista. Ajan tapahtumat olivat usein niin odottamattomia, ettei alussa edes voitu varmuudella tietää, tuliko ero olemaan pysyväinen. Ensimäisenä vuosikymmenenä eron jälkeen oli sentähden henkinen elämä maassamme ikäänkuin horroksissa; ei ilmestynyt yhtään kirjaa joka olisi näyttänyt yleisiä harrastuksia olevan olemassa, ja maan ainoa sanomalehti oli virallinen.

Napoleonin kukistumisen jälkeen taas vallitsi koko Europassa ankara taantumus; valtiaat käsittelivät kansojansa kuin holhonalaisia lapsia — kuinka olisi sitten Suomessa voinut syntyä vilkkaampaa yhteiskunnallista harrastusta?

Niin jäi kuin jäikin runouden ala ainoaksi, jolla aatteelliset pyrinnöt saattoivat pysyä vireillä. Mutta merkillistä kyllä tälläkin alalla elettiin yhä edelleen vanhoilla säästöillä. Franzén julkaisi 1810 runokokoelman, ennenkuin hän muutti Ruotsiin, ja näyttää siltä kuin olisivat useimmat pitäneet tätä kokoelmaa runouden alan rajapyykkinä. Ruotsissa alkoi kyllä 1809 vuoden jälkeen versoa uusi runous, joka monessa kohden suuresti erosi vanhasta, mutta siitä näyttää Suomen ruotsia puhuva sivistynyt sääty hyvin vähän välittäneen. Runeberg kertoo itse että hän vasta yliopistoon tultuaan oppi tuntemaan tätä uutta suuntaa, eikä ole olemassa mitään merkkiä siitä että hänen muistinsa olisi tässä kohden pettänyt. Päinvastoin: vielä samana vuonna jolloin hän tuli ylioppilaaksi, 1822, hän itse sepitti runon Kaitselmuksesta, joka runo käy aivan siihen vanhaan suuntaan, jota uudistajat Ruotsissa olivat jo enemmän kuin vuosikymmenen aikaa tarmonsa takaa alentaneet ja pilkanneet. Runomittakin on aleksandriinisäe, josta Runeberg itse kymmenen vuotta myöhemmin lausui ehdottomasti hylkäävän tuomion.

Kun siis on selvää että Runeberg on käynyt tuon vanhan suunnan koulua, niin kysykäämme mitä hän on saattanut siitä oppia.

Ensiksi, mitä muotoon tuli, tarkkuutta ja selvyyttä lausumistavassa. Runeberg itse kehuu myöhemmin kirjotuksessa rouva Lenngrenista vanhaa suuntaa juuri tästä ja huomauttaa kuinka tämän suunnan ja vanhan klassillisen ajan hengen välillä on tässä kohden olemassa suuri yhtäläisyys. Ja varmana voimme pitää että hänen isänsä asettui juuri tälle kannalle, kun hän, niinkuin kerrotaan, tarkasti pojan ensimäisiä runokokeita ja muistutti niissä esiintyvistä virheistä.

Mutta vielä tärkeämpää oli että Runeberg noissa vanhan suunnan teoksissa kohtasi aaterakenteen, joka soveltui hyvin yhteen hänen omien taipumustensa kanssa.

Kahdeksannentoista vuosisadan runoilijat ja aatteenmiehet yleensä jakaantuivat kahteen suureen ryhmään, joilla kuitenkin oli paljon yhteistä keskenänsä. Toinen ryhmä oli niin sanotun valistusfilosofian miehet. Nämä harrastivat etupäässä järkiperäistä mietiskelyä: "terveen järjen" kannalta he arvostelivat ympäröiviä oloja ja edellisiltä sukupolvilta saatuja periaatteita, ja sitä mitä terve järki ei hyväksynyt, katsoivat he ennakkoluulojen tahi ilkeyden ja vallanhimon synnyttämäksi epäkohdaksi. Ranskalainen kirjottaja Voltaire oli tämän aatesuunnan lipunkantaja, ja hänen oppilaitaan ja hartaita ihailijoitaan olivat Ruotsissa Kellgren ja Leopold.

Toisen ryhmän profeetta oli taas ranskalainen Rousseau, joka etupäässä ylisti tunnetta ja luontoa. Mitä likempänä luontoa ihminen oli, sitä paremmaksi häntä katsottiin; sivistys taas oli monessa kohden vienyt ihmisiä harhaan. Tätä suuntaa edustaa Ruotsissa muitten muassa Lidner.

Mutta vaikka lähtökohdat olivat erilaisia, niin tultiin muutamissa kohden samallaisiin tuloksiin. Järki kiinnittää yleensä huomionsa esineitten yhtäläisyyksiin; kun ajattelemme, niin muodostamme käsitteitä, ja käsitteen muodostamisessa jätetään lukuunottamatta joukko eroavaisuuksia esineitten välillä. Jos nyt järki siis esim. käyttää käsitettä ihminen, niin tämä merkitsee ettei oteta lukuun eri ihmisten eroavaisuuksia säätyyn, kansallisuuteen, uskontoon y.m.s. katsoen. Täten on selitettävissä, että valistusfilosofia yhä enemmän ja enemmän rupesi halveksimaan semmoisia eroavaisuuksia, piti niitä vain haitallisina terveen järjen valtaan pääsemiselle.

Mutta luontoa ihaellen voidaan helposti tulla aivan samaan päätökseen. Nuo eroavaisuudet ovat sivistyksen synnyttämiä, luontoa lähemmin elävillä niitä ei ole. Tältäkin kannalta siis voitiin vetää se johtopäätös, ettei semmoisia eroavaisuuksia pitäisi oleman. Ja tunne julisti yhteydessä tämän käsityksen kanssa kaikki ihmiset veljiksi, samoinkuin järki katsoi kaikki tasa-arvoisiksi. Molemmista lähtökohdista oli siis luonnollista vaatia kaikille ihmisille vapautta.

Täten oli näitten mahtavien aatevirtausten tuloksena suuren vallankumouksen ohjelma: vapaus, tasa-arvoisuus, veljeys.

6.

Siitä mitä ennen on sanottu Runebergin luonteenlaadusta ja kokemuksista johtuu luonnollisesti että hän oli valmis kannattamaan tätä ohjelmaa, milloin se kohtasi häntä runoudessa. Mutta yhtä luonnollista on, ettei tämä ohjelma hänelle esiintynyt valtiollisena vaatimuksena, ensiksi koska silloin ei ollut valtiollisia harrastuksia Suomessa, toiseksi koska ne yhteiskunnalliset olot, joissa hän eli, eivät aiheuttaneet mitään vapauden vaatimuksia; olihan Franzénkin 1795 Parisissa ollessaan laulanut, että ranskalaisten etsimä vapaus oli Pohjoismaiden asukkaille vanha tuttu: hän tarkotti tietysti personallista vapautta. — Sen sijaan Runeberg, niinkuin olemme nähneet, harrasti tasa-arvoisuutta ja veljeyttä, varsinkin jälkimmäistä, ja veljeyttä etenkin Lidner ylisti. "Spastaran kuolemassa" hän sanoo varsinkin jokaista onnetonta, "viheliäistä", veljekseen, eläköön tuo veli sitten Novaja Semljan tuntureilla tai Ceylonin kuumissa laaksoissa. Ja kuullessaan onnettoman kohtalosta hän "kyyneleillä suorittaa sen velan, joka tulee maksaa kaikkien äidille, luonnolle". — Mutta tiedetään että Runeberg vielä nuorena ylioppilaana suuresti ihaili Lidneriä ja etenkin Spastaran kuolemaa, jota hän mielellään ja innokkaasti lausui, kun vain sai kuulijoita. Ja samasta runosta on Kaitselmuksessa niin selviä jälkiä, että vertailu ikäänkuin itsestään tarjoutuu.

Lidner oli kuvaillut kuinka viaton Spastara oli kuollut, kun hän maanjäristyksessä koetti pelastaa lapsensa. Sen johdosta runoilija nostaa kysymyksen, oliko oikeudellista että Jumala siten antoi viattoman kuolla, kun niin moni "tiranni", niin moni "tiikerisydän" saa rankaisematta rehennellä ja tehdä lähimmäisiänsä onnettomiksi.

Runeberg ottaa runonsa lähtökohdaksi samallaisen kysymyksen. Hän tunnustaa että Jumalan olennon jälkiä näkyy kaikkialla luonnossa, mutta mitä on Jumala meille? "Oletko sinä se tiranni, joka tiikerisydämisenä käsket ihmisen repiä sydämen veljensä rinnasta, jollei tämä tunne sinua?" Silloin "murjo tämä rinta, sillä se kiroo sinut, siinä asuu tunne, joka vastustaa semmoista käskyä".

Ei, semmoinen ei Jumala ole, hän on oikeudellinen isä kaikille. Hän kurittaa, kun sitä tarvitaan, mutta ei pyydä parempaa kuin heittää vitsan pois ja jälleen suudella lastaan. Totta on: "olen joskus nähnyt myrskyn, raesateen tuhoavan viljaa, jota peltomiehen hiki oli kastellut ja jota hänen käsiensä olisi pitänyt saada korjata. Mutta tunteeko se olevansa onnellinen, joka näkee paljasta onnea? Ja eikö kahdenkertaisesti lumoava ole vainio, jolle, talvisen lumen sulettua, kevään kauneus antaa värinsä?"

Jumala on siis aina hyvä ja viisas, ja se kuolevainen on harhaan joutunut, joka tästä armaasta isästä tekee tirannin, ja joka sanoo pakana-veljelleen: sinä joudut ikuiseen onnettomuuteen, sillä sinä et usko niinkuin minä uskon. Seis! muista Titusen sielua ja Deciusten lujuutta; heissä oli avuja, joita Luojankin täytyy ihaella. He eivät tunteneet häntä, eivätkä toivoneet palkkaa; kuinka puhdas oli heidän hyveensä, kuinka kaunis heidän toimintansa! Jos heidät olisikin tuomittu ikuiseen piinaan, niin olisi heidän lohdutuksenaan heidän sydämensä: hornan kuilussa heillä olisi taivas rinnassaan. Mutta Jumala… voisiko hän, kaikkein hyveiden lähde, kaiken hyvän alkuperä, antaa heidän kärsiä; mitä hän voi mieluisemmin nähdä kuin kaikkein lastensa onnea?

"Niin, veljet, kuulkaamme siis järjen ääntä ja tuntekaamme sitä isällistä Jumalaa, joka taivaan suojassa avaa sylinsä yhtä lempeänä pakanalliselle kuin kristitylle hyveenystävälle!"

Semmoinen on tämän merkillisen nuoruuden runon pääsisällys. Helppo on huomata että tällöin jo itää aatteita, joita Runeberg sittemmin, osaksi paljoa myöhemmin, runollisina kuvina esittää. Runo viittaa näetten jo sekä Saarijärven Paavoon että Krysantoseen. Mutta samalla näemme yhtä helposti että runoilija tarkasti astuu sekä Lidnerin että valistuksenharrastajain jälkiä, perien heiltä suvaitsevaisuuden suuren aatteen ja koristaen runonsa, niinkuin he olivat tehneet, roomalaisten hyveenesimerkkien nimillä. Eikä hän vetoa yksistään järkeen, eikä yksistään tunteeseen, molemmat ne hänelle julistavat samaa oppia hyvästä isästä.

Tässä kohden hän taas lähenee Franzénia. Franzén oli hänkin ollut samojen opettajain oppilaana, ja hänkin oli nuoruutensa runoudessa astunut Lidnerin jälkiä. Mutta hän oli ollut muidenkin vaikutteiden alaisena ja jo varhain löytänyt oman alansa. Ja siten oli hän osannut luoda runollisia kuvia, jotka eivät olleet ainoastaan aatteellisia, vaan ihanteellisiakin. Se on: nämä kuvat osottivat lukijalle todellisuutta semmoisena kuin se oli, mutta niin että ylevä aatteellinen katsantotapa kuultaa näitten kuvien läpi. Ja tässä katsantotavassa voidaan huomata ihmeteltävä järjen ja tunteen sopusuhtainen yhdyntä.

Suoranaisimmin tämä Franzénin katsantotapa ilmenee semmoisissa runoissa kuin "Ihmisen kasvot". "Ajan kuudes päivä" koitti, luomistyö oli muuten täytetty,

korkein kauneus vain puuttui luonnossa, kun vielä puuttui kruunu luomisen, kunnes kasvot kauniit hohti, silmä kirkas päivää kohti aukes ihmisen.

Ihmisen kasvoissa heijastuu ikuinen kauneus, ne jotka huutavat ettei luomisessa ole mitään sielua, ne astukoot vain lähteen reunalle, katselkoot kuvaansa vedestä. Muuta ei tarvita: aatteellisuutta nähdään, eikä todisteta.

Että Runeberg on itselleen omistanut saman ihanteellisen katsantotavan, näkee selvästi hänen runoelmastaan Naisen luominen, jonka hän luultavasti kirjoitti vähän jälkeen Kaitselmusta.

Tämä runo on ikäänkuin jatkoa Ihmisen kasvoihin. Tässäkin puhutaan "ajan kuudennesta päivästä", mutta se on jo kulunut, ihminen on luotu. Vaan hän on vieras luontokappalten joukossa, sillä ei ole ketään joka hänen kanssaan katsoisi taivaaseen ja Jumalaan. Silloin hän lähettää rukoilevan huokauksen Luojalle. Antaen sille elonkipinän ja ihmismuodon, Herra loi naisen, näki tekonsa ja näki että kaikki oli sangen hyvää.

Tämä nuoren runoilijan ajatus on sekin merkillinen. Ihminen ei Jumalaa palvellenkaan voi olla onnellinen, jos hän on yksin. Ja toiselta puolen: se tunne, joka yhdistää miehen ja naisen, se on jo tässä ylevämpää laatua: rakkaus on alusta pitäen yhteistä Jumalan palvelemista. Nämäkin aatteet esiintyvät myöhemmin, niinkuin vastedes saamme nähdä, Runebergin runoudessa, mutta silloin syventyneinä ja kirkastuneina.

Näemme siis kuinka jo Runebergin ihan ensimäisissä runoelmissa taipumus yleisinhimilliseen katsantotapaan selvästi ilmaantuu. Mutta samassa voimme huomata että hänen lausumansa aatteet ovat lähteneet personallisesta tarpeesta. Runossa Kaitselmuksesta hän kääntyy "veljiensä" puoleen, kehottaen heitä yhtymään hänen katsantotapaansa. On hyvinkin luultavaa että äsken mainittu erimielisyys Vaasan koululaisten välillä koski juuri kysymyksiä semmoisia kuin pakanain autuutta, ja että siis Runeberg tässä esiintyy "vapaamielisten" äänenkannattajana.

Naisen luomisen taas hän lopettaa seuraavasti:

"Taivaan ihme, nainen, sinä teet koko maan kukkatarhaksi surumieliselle miehelle. Sinun katseessasi kirkastuu toivon taivas, kun hän kärsii, kohtalon salamat eivät osaa hänen sydämeensä, kun se sykkii sinun sydäntäsi vasten.

"Hyvä henki, pelkkien tunteiden luoma, sinä saat miehen innostumaan hyveeseen ja totuuteen, kun hän villiytyneenä kuulee vain intohimon kuumaa tulikieltä. Ja alituisesti koettaen löytää lääkkeitä toisen haavoille, näet hellän elämäsi kuluvan ainoana kyyneleenä."

Näissä viimeksi mainituissa ajatuksissa ei ole enää paljo mitään Franzénilaista. Nainen esiintyy kyllä Franzénillekin puhtauden vartiana intohimoja vastaan, mutta luonteensa mukaisesti Franzén esim. ylioppilaslaulussaan laulaa siitä kuinka vastaisen viattoman puolison uneksittu kuva voi varjella nuorukaisen tulista tunnetta, niin ettei hän menetä nuoruuden ruusuja poskiltaan. Runebergille taas esiintyy nuorukainen jo intohimon vallottamana. Ja että hän tässäkin nähtävästi puhuu omasta kokemuksestaan, selvenee Fredrika Juveliuselle omistetuista runoista, joista myöhemmin tulee puhetta.

Mutta näissä runoissa edustettujen virtauksien rinnalla esiintyy vielä yksi ja näennäisesti niille vastakkainen, mutta sekin nojautuen vanhempien runoilijain antamiin esikuviin.

Choræus oli Pietarsaaressa oleskellessaan sepittänyt joukon pilarunoja, jotka kaupungissa tietysti olivat jääneet muistiin. Niiden malliin rupesi Runeberg, kilpaillen erään tuttavansa Berghin kanssa, runoilemaan kunnon vaasalaisista ja heidän omituisuuksistaan; valitettavasti ei kuitenkaan ole näistä runoista mitään säilynyt. Mutta niiden sanotaan olleen Runebergin ensimäisiä kokeita runouden alalla, ja Choræusen otti Runeberg esikuvakseen koska hänen runonsa näyttivät helpommilta jäljitellä kuin kenenkään muun. Samaten kerrotaan että kun koululaisten sotaharjotuksissa eräs poika oli osottautunut aivan mahdottomaksi ja sen johdosta saanut eron "pataljoonasta", niin hän oli antanut Berghin kirjottaa häväistysrunon noista harjotuksista. Koululaiset närkästyivät siitä pahasti ja tahtoivat antaa toverillensa selkään, mutta Runeberg ehdotti että vastattaisiin samalla tapaa, ja niin hän puolestansa kuvaili toverin äkseerausta runossa, joka kuitenkin on sekin kateeseen joutunut.

Sensijaan on meille jäänyt runo jonka aiheena on kouluelämä, vaikka mahdollista on että säilynyt muodostus on ylioppilasvuosilta. Ja tämä Koulu-runo on selvä todistus niistä vaikutteista, joita Runeberg on saanut Bellmanilta, jonka lauluja koululaiset, niinkuin jo on kerrottu, keskuudessaan ahkerasti lauloivat — tietysti ajan tavan mukaan yksiäänisesti ja tarkasti alusta loppuun, eikä vain yksi tahi pari värssyä, niinkuin niitä nykyään on tapa laulaa. Ja varmana voidaan pitää että kaikki näitten runojen törkeydetkin täydellisesti oivallettiin. Niin Runebergin koululaulukin, joka on kirjotettu aivan Bellmanin tapaan ja laulettava eräällä hänen käyttämällään nuotilla, antaa muutamissa kohden hyvinkin räikeän kuvan silloisten koulupoikien tavoista. Mutta samalla esiintyy runossa se mikä on Bellmaninkin runouden eittämättömänä ansiona: todellisuuden luonnollinen ja elävä kuvaileminen.

Ja lopuksi on mainittava että Runeberg, kerran kun hänen toverineen täytyi majatalossa kauan odottaa hevosia, rupesi, koulussa luetun Vergiliusen mukaan, sepittämään kuusimittaista leikillistä runoa sudenajosta, josta hän oli kuullut kerrottavan.

Nyt kuvailtu runoilemisen alku osottaa jo selvästi muutamia
Runebergille omituisia piirteitä.

Lähtökohtana on hänellä se mitä hän itse on nähnyt ja kokenut — aivan luonnollista, kun hän elää tasaista ja sopusointuista elämää, jossa hyvin viihtyy, eikä hänen siis ole tarvis etsiä erityistä pilventakaista mielikuvituksen maailmaa. Eikä Suomessa tähän aikaan ole olemassa vilkkaampaa runollista tuotteliaisuutta, josta hän olisi voinut saada yllykettä muodolliseen kilpailuun ilman vastaavata sisällistä tarvetta — Ruotsin uudemmasta tuotannosta taas hän ei tiedä mitään. Sentähden muodon valintakin jää hänelle toisarvoiseksi; hän ottaa muotonsa valmiina mistä vain löytää jotakin joka vastaa hänen tarpeitaan. Ja hän alkaa siitä tehtävästä, joka näyttää helpoimmalta.

Samoin hänen runonsa ovat suureksi osaksi kirjotettuja muitakin varten, eivätkä yksistään hänelle itselleen; muistakaamme siinä kohden Kaitselmus-runoakin. Mutta noille muille hän kuvailee etupäässä elämän iloisia puolia, ja siihen hän hyvin pystyy, nojautuen omaan iloiseen luonteeseensa ja haluunsa hankkia muille iloa. Ja tämä tehtävä vahvistaa taipumuksen kuvailla todellisuutta semmoisena kuin se on, mutta katsottuna iloisilla silmillä.

Vaan samalla on hänellä omat syvät vaikuttimensa runoilemiseen. Kaksi tärkeätä runollista kysymystä on hänelle esiintynyt: kysymys Jumalasta ja kysymys rakkaudesta. Luonto vielä jää syrjään, mutta varmaan hän jo Lidnerin kanssa tunnusti sitä kaikkien äidiksi, samoinkuin Jumala hänelle oli kaikkien isä.

Siis hänellekin niinkuin Laulajalle "suurta piili pieneen maailmaan". Ja hänen omintakeiseen runolliseen keskukseensa liittyivät mitä monipuolisimmat vaikutteet edellisestä runoudesta. Ne edistivät nuoressa runoilijassa tarkkaa todellisuuden kuvailemista, järkiperäistä mietiskelyä, tulista tunteen ilmaisemista, ylevän sopusointuisen katsantotavan harrastamista. Ne edustavat edellisen vuosisadan merkillisimpiä aatevirtauksia ja runouden suuntia, mutta niiden ohessa myöskin vanhan ajan runoutta. Ja Franzénin kautta olivat nämä näennäisesti niin erilaiset ja vieraat virtaukset jo yhtyneet kansalliseen pohjasävyyn, säilyttäen kuitenkin yleisinhimilliset tarkotuksensa.

Niin Runeberg epäilemättä jo koululaisena oli runoilijaksi määrätty. Ei ollut mitään joka olisi voinut vietellä häntä toiselle uralle: ei yhteiskunnallisia harrastuksia, eikä tietopuolisiakaan. Sillä kouluopetus antoi hänelle suureksi osaksi vain kuivia muistitietoja tahi muodollista harjotusta. Ainoa oppiaine, joka saattoi häneen syvemmin vaikuttaa, oli latina, tämänaikaisen kouluopetuksen keskus ja kaikki kaikessa. Mutta tämäkin johti häntä suoraa tietä runouteen, ei ainoastaan Vergiliusen kautta, mutta sitenkin, että Roomassa olivat eläneet nuo Deciuset ja muut hyveen esikuvat, joista kustaviaanit niin mielellään lauloivat, ja jotka olivat yleisen runollisen harrastuksen esineinä.

Lopuksi on muistaminen että Runebergin vanhemmatkin edistivät hänen runollisia taipumuksiaan ja odottivat hänestä paljon. Isä, jota 1821 kohtasi halvaus, vastasi kerran, kun häneltä kysyttiin eikö hän tahtoisi päästä elämän vaivoista ja kivuista: kyllä, mutta tahtoisin sentään mielelläni nähdä mitä Ludvigista tulee. Äidistä taas kerrotaan että hän, taikauskoinen Pohjanmaan tytär kuin oli, vahvasti luotti vanhan eukon hänelle jo varhain kertomaan uneen. Pietarsaaren kaupunginportin päällä oli ollut kultainen kruunu, ja kaikki Malmin suvun pojat sitä tavottelivat; mutta ainoastaan Janne Runeberg oli sen saavuttanut. Mutta millä muulla alalla kuin runouden olisi köyhä nuorukainen voinut siihen aikaan kunnian kruunun saavuttaa?

7.

"Kahdeksantoistavuotiaana jätin minä koulun ja kirjotettiin ylioppilaaksi Turun yliopistoon, jonne saavuin vieraana, saatuani viimeisen apurahan joka oli odotettavissa vanhemmiltani ja sukulaisiltani, tuon melkoisen summan noin kuusikymmentä paperiruplaa. Näine rikkauksineni alotin hilpeästi urani ja jatkoin sitä, kunnes liian pian kassaani tarkatessani huomasin itselläni olevan jäljellä vain viidenkymmenen kopeekan setelin. Erinomainen onnen sattuma oli että juuri samana päivänä, jona tämän huomasin, sain vastaanottaa opettajantoimen eräässä yksityisessä perheessä, josta sain viisitoista ruplaa kuukaudessa. Tämä palkka ei ollut suuri, mutta elin sillä kuitenkin yliopistokaupungissa yli vuoden, jonka jälkeen minun oli pakko vetäytyä Hirvenhiihtäjieni kotiseudulle, päästäkseni siellä, niinikään kotiopettajana, vähän paremmille tuloille."

Näillä sanoilla Runeberg itse kuvailee kolmea ensimäistä lukukautta yliopistossa (kirjeessä Grotille vuodelta 1839), eikä meillä ole paljon siihen lisättävää hänen ulkonaisesta elämästään. On jo mainittu että halvaus vuonna 1821 kohtasi hänen isäänsä, ja perheen varat, jotka jo ennen olivat niukat, hupenivat nyt niin pieniksi että ainoastaan sukulaisten ja ystävien avulla saatiin kokoon mainittu apuraha, nykyisessä rahassa noin seitsemänkymmentä markkaa. Lokakuun 3 päivänä 1822 hän tuli ylioppilaaksi ja pohjalaisen osakunnan jäseneksi. Kotiopettajan toimi, josta hän mainitsee, oli filosofian (sittemmin teologian) professorin A.J. Lagusen perheessä, ja samaan aikaan pääsi hän myöskin tuntiopettajaksi erääseen yksityiseen tyttökouluun. Kesän 1823 oleskeli hän Liedon pitäjän pappilassa Lagusen luona, jonka palkkapitäjä Lieto oli.

Seuraavan syyslukukauden kuluessa Runeberg sitävastoin joutui ahtaalle: kuuteen, seitsemään viikkoon hänellä ei ollut edes leipää, vaan hänen täytyi tyytyä takkavalkean tuhkassa paistettuihin perunoihin, suolakalaan ja voihiukkaseen; vain joskus hän saattoi hankkia itselleen maitoa. Sen ohessa hänen kotoa tuodut vaatteensa kuluivat pahanpäiväisiksi. Ei siis muuta neuvoa ollut kuin ottaa vastaan tarjottu kotiopettajanpaikka Saarijärvellä. Hänen isänsä oli kyllä huolissaan siitä että tämä viivyttäisi hänen lukujaan, ja hyväntahtoinen Lagus sanoi hänelle: olette laiska, herraseni; jos nyt lähdette Saarijärvelle, niin tulette niin tyhmäksi kuin sikäläiset tukit. Mutta ei auttanut, Runeberg lähti kuin lähtikin Saarijärvelle.

Siellä hän asui vuorotellen kruununvouti Danielssonin ja kapteeni af Enehjelmin perheissä. Kumpaiseenkin kuului kaksi poikaa, joita Runebergin piti opettaa, ja jotka aina seurasivat häntä siihen perheeseen, jonka luona hän kulloinkin oli. Vuonna 1825 Danielssonin pojat tulivat Vaasan kouluun, jonne Runeberg heitä saattoi, ja samalla matkalla hän kävi kotonaan, missä nyt viimeisen kerran näki vanhempansa. Senjälkeen hän muutti Enehjelmien kanssa Ruovedelle, josta kapteeni oli ostanut pienenlaisen mutta kauniin maatilan, Ritoniemi nimeltään, lähellä pitäjän kirkkoa. Täällä hän vielä yhden lukukauden ajan jatkoi opettajantointaan, mutta palasi vuoden 1826 alussa Turkuun. Lähteissään oli hän jäänyt velkaan, varsinkin tarvittavista uusista vaatteista, ja Saarijärveltä hän oli lähettänyt kotiin rahaa — joka oli hyvin tervetullut, kun "kukkaro oli typö tyhjä", niinkuin äiti kirjottaa. Sittenkin hän oli ollut niin säästävä, että, vaikka vuosipalkka oli vain 250 riksiä, hänellä kuitenkin Turkuun palatessaan, oman kertomuksensa mukaan, oli rahaa "kuin roskaa".

Nyt ryhtyi Runeberg tarmokkaasti lukemaan tutkintoa varten, jättäen ennen pitkää sen opettajantoimen, joka hänellä alussa oli arkkipiispa Tengströmin perheessä. Kevätlukukauden lopussa hän suoritti stipendiaattitutkinnon ja vuotta myöhemmin filosofian kandidaattitutkinnon, jonka jälkeen hän 10 päivänä heinäkuuta 1827 seppelöitiin filosofian maisteriksi. Kesän vuonna 1826 oli hän ollut Paimiossa, taas Lagusen luona, joka nyt oli saanut Paimion palkkapitäjäkseen; ja kesän 1827 hän oleskeli arkkipiispan luona, jolla oli Parainen palkkapitäjänä.

Syksyksi 1827 hän oli saanut edullisen kotiopettajanpaikan kauppaneuvos Julinin perheessä Turussa. Mutta samana päivänä jona hän tuli sinne, 4 päivänä syyskuuta, alkoi tuo hirveä tulipalo, joka hävitti suurimman osan Turun kaupunkia, eikä asiain näin ollen koko aiotusta toimesta tullut mitään. Sensijaan hän taas muutti Paraisiin arkkipiispan luo, joka palon tähden jäi sinne asumaan, ja jonka vierasvaraisessa pappilassa suuri joukko hänen sukulaisiaan sai turvapaikan. Runeberg opetti siellä talven aikana muutamia arkkipiispan lastenlapsia, ja jäi vielä seuraavaksi kesäksi asumaan Paraisiin toiseen paikkaan. Syksyllä 1828 hän sitten muutti Helsinkiin, jossa yliopisto silloin jälleen avattiin.

Niinkuin nähdään ei Runebergin ulkonainen elämä näinä vuosina juuri millään muotoa eronnut siitä elämästä jota moni muu ylioppilas ja maisteri siihen aikaan sai kokea. Että ylioppilas oli köyhä, vieläpä joskus sai tyytyä hyvin yksinkertaiseen ruokaan, ja että hänen täytyi hankkia elatustaan kotiopettajana, tämä oli peräti tavallista: olihan itse arkkipiispakin alkanut uransa samalla tapaa. Eikä edes Runebergin menestys opinteillä alussa ollut juuri loistava.

Päinvastoin: jo ensimäistä askelta ottaessaan hän sai kokea ettei hän enää, niinkuin koulussa, ollut "ensimäinen vertaistensa joukossa". Ylioppilaskokelaiden tutkimisen toimitti siihen aikaan yksi ainoa mies, filosofisen tiedekunnan dekanus. Tässä toimessa oli silloin itämaisten kielten professori Fattenborg, ja tämä ei viitsinyt vaivata itseänsä tarkemmin tutkimalla kokelaita, vaan antoi heille kaikille saman, korkeinta lähimmän arvosanan ("juvenis bonae spei", hyviä toiveita herättävä nuorukainen; paras oli "optimae spei", parhaita toiveita herättävä). Tästäpä Runeberg, oikeuden harrastaja kun oli, hirveästi suuttui, ei kuitenkaan vain omasta puolestaan; mutta tutkittavien joukossa oli muitakin eteviä nuorukaisia, muun muassa Oulusta tullut Johan Vilhelm Snellman.

Kun sitten tuli stipendiaattitutkinto, niin sama professori oli tutkijana niissä tieteissä joita Runeberg parhaasta päästä oli lukenut, ja silloinkin hän antoi Runebergille alhaisen äänimäärän. Nyt Runeberg rupesi tuumimaan, eikö hänen pitäisi jättää koko kandidaattitutkinto sikseen, sillä Fattenborg oli myöskin kreikan kielen professorin sijaisena — vakinainen professori Bonsdorff oli valtiollisten ja uskonnollisten mielipiteidensä vuoksi saanut alituisen virkavapauden! — ja kreikan kieli ja kirjallisuus oli Runebergin pääaineena. Mutta odottamatta kutsuttiin Fattenborg jäseneksi erääseen komiteaan, joka kokoontui Pietariin, toinen sijainen määrättiin, ja Runebergin toverit kehottivat häntä koettamaan valmistua seuraavan vuoden maisterin vihkiäisiin. Varsinkin nuorukainen Johan Jakob Nervander, johon Runeberg oli likeisesti tutustunut, ajoi innokkaasti tätä asiaa, ja kun heidän tuli suorittaa tutkintoja yhdessä, niin Nervander lupasi "ladata" Runebergin luonnontieteillä, joissa hän oli heikko, mutta jotka taas olivat Nervanderin pääaineita. Siihen aikaan näetten suoritettiin filosofian kandidaattitutkinto kaikissa tiedekuntaan kuuluvissa aineissa, luvultaan yksitoista.

Mutta Nervanderin toveruus ei aina voinut auttaa Runebergia. Kemiassa esimerkiksi annettiin hänelle joukko kysymyksiä, joihin hänen tuli kirjallisesti vastata. Istuessaan yksin professorin kamarissa hän ei alussa tiennyt miten suoriutua noista kemian ongelmista. Mutta pian hän keksi keinon: annetaan professorillekin ongelmia. Hän kirjotti siis vastaukset jotka muodoltaan olivat kaksipäisiä. Professori palasi, luki ja joutui vastauksista aivan ymmälle. Täytyi kysyä mitä tutkittava oikeastaan oli tarkottanut, ja kysymyksistä Runeberg sitten ymmärsi mihin päin hänen oli selitettävä vastauksensa. Professori tyytyi kuin tyytyikin selityksiin, mutta lausui lopuksi: "Teille näyttää olevan hyvin vaikeata lausua ajatuksenne".

Filosofiassa taas oli Nervander hänelle suorastaan haitaksi. Runeberg oli tarkasti lukenut saksalaisen Gerlachin kirjottaman kurssikirjan, josta tavallisesti saatiin kaksi ääntä. Mutta Nervander, joka oli kuin kotonaan missä tieteessä hyvänsä, ilmotti lukeneensa muun muassa erästä Hegelin teosta, joka oli ihka uusi, ja johon hän oli vain vilaissut. Mutta tutkijakin, professori Avellan, oli vastikään saanut sen käsiinsä, eikä ollut ehtinyt siihen oikein perehtyä, varsinkin kun hän oli oikeastaan historioitsija, eikä Hegel ole mikään helppo ymmärtää. Eihän kuitenkaan käynyt päinsä osottaa tietämättömyyttään, ja sitäpaitsi Avellan todellakin harrasti filosofiaa, vaikkei oikein pystynyt sen syvyyksiä tajuamaan. Siitä seurasi kummallinen kaksintaistelu hänen ja Nervanderin välillä: kumpikin koetti ylenpalttisen tieteellisyyden hämärään verhota tietämättömyyttään, mutta professori ihastui tuosta syvämietteisestä keskustelusta, ja Nervander sai korkeimman arvosanan — jonka hän jo muutenkin olisi hyvin ansainnut. Runeberg taas joutui siitä kärsimään, sillä kun joku kohta oli käsitelty Hegelin kannalta, niin Avellan kysyi häneltä: mitä Gerlach tästä asiasta sanoo? Ja vaikka Runeberg aina vastasi oikein, niin professori puolestansa aina vastauksille naureskeli alentavasti: mitäpä tuollainen vanhanaikainen viisaus oli Hegeliin verrattuna! Ja seuraus oli ettei Runeberg saanut kuin yhden äänen.

Ei siis hänen kandidaattitutkintonsa ollut ensinkään loistava: hänellä oli kolme ääntä kreikassa, kaksi latinassa, historiassa ja fysiikassa, mutta muissa seitsemässä vain yksi. Yhteensä hän siis kolmestakymmenestä kolmesta äänestä sai vain kuusitoista, Nervander taas sai kolmekymmentä — loistavin kandidaattitutkinto mikä Turun yliopistossa koskaan oli suoritettu. Ja heidän yhteinen julkinen kandidaattitutkintonsa oli samalla viimeinen Turussa. Yhdessä kohden kuitenkin Runebergkin oli kunniaa niittänyt: hänen latinaisesta kirjotuskokeestaan annettiin korkein arvosana, mikä muuten harvoin tapahtui siihen aikaan.

Runeberg ei alussa aikonut ottaa osaa juhlallisiin maisterinvihkiäisiin, sillä yleensä hän ei prameilemista rakastanut, ja sitäpaitsi juhla tuli kalliiksi, kun tarvittiin siihen erityinen juhlapuku. Mutta toverit kehottivat häntä innokkaasti tulemaan mukaan ja hankkivat hänelle mikä minkin tarvittavan vaatekappaleen lainaksi. Maisterinsormuskin oli lainattu ja niin pieni että se mahtui menemään vain ensimäisestä sorminivelestä. Viime tingassa hän sittenkin valmistui lainattuihin höyheniinsä: kun hän saapui yliopistoon, marssivat muut kandidaatit jo juhlakulkueessa saliin, ja hätimiten hän etehisessä sieppasi laakeriseppeleen tynnyristä, missä ei enää ollut jäljellä kuin kaksi jotensakin huonoa seppelettä, ja niin hän seurasi muita "Parnasson kukkuloille". Seuraavana päivänä "jatkuivat — hänen oman muistiinpanonsa mukaan — pidot kello yhteentoista illalla"; ja kolmantena päivänä "nukuin laakerieni päällä".

Kaikki tämä näyttää meidän aikamme katsojasta jotensakin koulumaiselta. Ja yliopistonuorison elämäntavoista voi sanoa aivan samaa. Noustiin kello neljä aamulla, luettiin joskus oikein urakalla. Kun Runeberg luki ranskaa stipendiaattitutkintoa varten, niin tämä aine ei häntä ensinkään huvittanut. Mutta oli sekin luettava, ja silloin hän muutamaksi päiväksi sulkeutui huoneeseensa ja luki vain sitä. "Mutta niin tiukuinkin minä, kun taas tulin ulos, pelkkää ranskaa", kertoi hän itse myöhemmin.

Iltasin taas tapahtui välistä että joku toveri tuli kehottamaan häntä ulos "tappelemaan". Silloin kuljeskeltiin ympäri kaupunkia tahi mentiin semmoisiin paikkoihin joissa ennakolta tiedettiin mellakkaa olevan odotettavissa. Jos silloin ottelu jo oli syntynyt, sekaannuttiin siihen kysymättä edes mistä se oli aiheutunut. "Toisinaan saatiin selkään, toisinaan annettiin, pääasia oli että tappelu syntyi."

Eikä asiain näin ollen voi tulla kysymykseenkään että olisi herännyt syvempää tieteellistä harrastusta, varsinkaan kun Turussa tähän aikaan ei ollut yhtään semmoista opettajaa, joka olisi kohonnut keskinkertaisuuden yläpuolelle. Ainoa filosofisen tiedekunnan silloisista professoreista, joka on saavuttanut suuremman tieteellisen maineen, oli Hällström, mutta hän opetti fysiikkaa, siis ainetta joka oli kaukana Runebergin harrastuksista. Sitävastoin on omituista että opetus historiallis-kielitieteellisissä aineissa oli juuri silloin suureksi osaksi väliaikaisella kannalla: seitsemässä semmoisessa aineessa oli Runebergia tutkimassa ainoastaan yksi omaa tiedettään edustava professori (Pipping oppineisuuden historiassa), mutta kuusi sijaista!

Luonnollista siis oli että Runebergin opinnot keskittyivät niihin aineihin, joita hän jo koululaisena oli enimmän harrastanut — silloin siitä syystä että ne olivat koko kouluopetuksen keskustana. Latinan lukemista jatkettiin, mutta enimmän kiintyi hänen harrastuksensa kreikan kieleen ja kirjallisuuteen. Koulussa oli luettu vain uutta testamenttia kreikaksi, nyt avaantui Runebergille se ihanuuksien maailma, joka ilmenee Homeron runoissa ja Sofokleen ja muiden tragedioissa. Täten hänen runollinen näköpiirinsä laajeni, hänen käsityksensä runouden tehtävistä syventyi, ja nähtävästi hän sittemmin pääasiassa tutki vanhojen kansojen kirjallisuutta enemmän runoudelliselta kuin kielitieteelliseltä kannalta. Eikä hän siinä kohden ensinkään jyrkästi poikennut ajan yleisestä tieteellisestä suunnasta. Päinvastoin: hänen molemmat tutkijansa Kreikan ja Rooman kirjallisuudessa, Sjöström ja Linsén, harrastivat lukuisissa akatemiallisissa väitöskirjoissaan pääasiallisesti vanhojen runoilijain teosten ruotsintamista, eivätkä juuri sanottavasti tieteidensä kielellistä puolta.

Mutta vaikka Runeberg muista tieteistä nähtävästi sai vain alkeellisia tietoja — muuhan ei ollut mahdollistakaan, kun aineita oli niin monta — niin epäilemättä oli hänelle hyödyksi ettei hän jäänyt vieraaksi yhdellekään yleissivistykseen kuuluvalle tieteelle. Tämä seikka varmaan helpotti yleisen maailmankatsomuksen muodostamista, ja että hänellä siinä kohden oli apua tuosta vanhanaikaisesta Gerlachin kirjastakin, saamme vastedes nähdä.

8.

Jos siis järkiperäiset tieteelliset tutkimukset jäivät Runebergin harrastusten ulkopuolelle, niin hän sensijaan näinä vuosina ahkerasti tutkiskeli luonnon ja ihmiselämän suurta kirjaa.

Topelius on lyhyin mutta sattuvin piirtein kuvaillut niitä vaikutteita, jotka Runeberg on maamme eri luonnonmuodoista vastaanottanut.

Luonnon vaikutukset esiintyvät runoilijan itsensä kuvaamina runossa Laulaja: taivaan, meren ja jylhien metsien hiljainen suuruus, joukkonsa syvyyteen hautaavien vuorten sisäänpäin kääntynyt voima, pimenemättömän yön lempeä ihanuus, nopeasti katoovan kevään tyven kieltäymys, silmänkantamattomien erämaiden suljettu mietiskelevä luonne. Tämä on kaikki pohjoismaista. Liitä tähän maa semmoinen kuin meidän, jonka syleily on niin kova, joka niin ankarasti vaatii poikiensa koko tarmoa, niin usein koettelee heidän rohkeutensa voimaa, heidän taistelunsa kestävyyttä, ja meillä on edessämme suomalaisen kotiseudun suuri kasvatuslaitos niille hengille, jotka se kutsuu esiin. Yhtä mahdotonta kuin olisi että Skandinavian Edda olisi voinut syntyä maassa jossa ei ole tuntureita, tahi että Tasso olisi voinut laulaa ilman Italian hehkua, yhtä vaikea olisi Kalevalan tahi Runebergin esiintyminen muualla kuin tässä, tahi ainakin pääpiirteiltään tämän kaltaisessa maassa.

Runebergin synnyinseutu Pohjanmaan rannikolla on kallioiden ja karien seppelöimää alankomaata. Pietarsaaren ympäristössä näkee peltomaita, niittyjä ja vierinkiviä, vuoret ovat vaipuneet maan sisään, pieni puropahanen siivilöi vettänsä hiekkaisen maaperän läpi. Voi ymmärtää miten nämät aavat tasangot saattoivat luoda katseen kauasnäkeväksi, mutta täytyy kysyä miten oli mahdollista että suuret, rohkeat, myrskyiset aatteet saattoivat siellä kehittyä. Meri vastaa kysymykseen: suuruus ei ollut kaukana eikä kätkettynä. Tämä välkkyvä, voimakas, myrskyinen Pohjanlahti, missä merimiehen poika aikaisin oppii hoitamaan purjeitaan kuohukoissa, oli Runebergin runouden ensimäinen kehto. Sitten hän tuli nuorena Ouluun, jossa mahtavat kosket häneen vaikuttivat. Sieltä Vaasaan, lainehtivien viljavainioiden luo, mutta tie sinne kulki vielä veristen taistelutannerten halki. Näitä vaikutteita seurasi Turku luonnonihanine, rikkaine saaristoineen, sen jälkeen pohjoinen Häme, jossa erämaa loisti siinä suuressa yksinäisessä rauhassa, joka on suomalaiselle kangasmaalle ominaista.

Ja niinkuin Runeberg täten jo nuoruudessaan oli oppinut tuntemaan isänmaamme luonnon kaikki päämuodot, samaten on hänen kokemuksensa ihmiselämän eri muodoista ihmeellisen monipuolinen.

Ensimäisen lapsuuden aika kuluu ihmisten parissa, jotka ahkerasti työskentelevät hankkiakseen elatustansa: merimiehiä, kalastajia, kauppiaita. Oulussa hän joutuu piiriin joka on niin ylimyksellinen ja virkavaltainen kuin maassamme suinkin saattaa olla; mutta ihanteellisuutta siinä on niin vähän, että Franzénin syntymäkaupungissa hän kyllä kuulee puhuttavan sen nimisistä rikkaista kauppiaista, mutta ei runoilijasta. Sitten Vaasaan, jossa ilma on täynnä oppia ja latinaa, mutta jossa koulupoikien kesken eletään vapaasti, vaikka ruokalista onkin niukka. Sen jälkeen ylioppilaan kamarielämä, ja pian taas tutustuminen professori- ja pappisperheisiin, jopa maan korkeimpaan henkiseen pylvääseen, arkkipiispaan. Siitä jälleen yksinäiseen elämään varsinaisissa maalaisperheissä, joista toinen on hallinnollisen virkamiehen, toinen soturin. Ja Saarijärvellä retkeilyssään hän saa tilaisuuden tutkia maalaiskansan oloja, jopa nähdä aivan toista kansallisuutta kuin se mihin hän itse kuuluu. Lopuksi hän Ruovedellä tutustuu alempaankin soturiin; tunnettua on että hän siellä tapasi vastaisen "Vänrikin" esikuvan.

Mutta samoinkuin luonto kaikissa eri muodoissaan kuitenkin on Suomen luontoa, samoin esiintyvät kansan eri ainekset yhtenä kansana. Kaikkialla hän saa osakseen hyväntahtoisuutta, ja siinä kohden kuvastavat hänen elämänkokemuksensa taas merkillisellä tavalla silloisia yleisiä oloja.

"On maamme köyhä", ja tämä köyhyys vaikuttaa että hyvin monet ovat avun tarpeessa. Luonnollisesti silloin annetaan apua etupäässä sukulaisille. Niin näemme kuinka Runeberg koko nuoruudenaikansa oli sukulaistensa suojattina. Huolimatta ylhäisestä vaimostaan tullinhoitaja ottaa veljenpoikansa luokseen. Vaasassa on isän serkku Tengström kirkkoherrana ja tarjoaa köyhälle sukulaiselleen joka sunnuntai päivällistä. Turussa on arkkipiispa samoin isän serkku, ja luonnollista on että hänkin pitää nuorukaista silmällä ja koettaa auttaa häntä.

Toisena ihmisiä yhdistävänä siteenä ovat yliopistolliset harrastukset. Ylioppilaat ovat köyhiä, mikä on siis luonnollisempaa kuin että yliopiston opettajat koettavat heitä auttaa? Kerrotaankin että Lagus välistä antoi useain ylioppilaiden yht'aikaa opettaa hänen lapsiaan, voidaksensa jokaiselle antaa vähän palkkaa. Ja varsinkin kesäaikana on pappilassa ruokaa yllin kyllin, eikä juuri paljon tilaisuutta sitä myydä. Luonnollista on siis että talvisaikainen kotiopettaja seuraa perhettä maalle suveksi.

Saarijärvellä taas sattuu niin että molemmat emännät ovat Vaasan tienoilta kotoisin. "Maisteri" on siis heidän "maanmiehensä", sillä onhan Pohjanmaa asukkaittensa mielestä erikoisisänmaa, ja he ovat likempänä toisiaan kuin muita Suomen lapsia. Sentähden rouva Danielsson pitääkin äidillistä huolta opettajasta. Talvivaatteita tämä kyllä on itselleen hankkinut ennen Turusta lähtöään, mutta kesän tullen tarvitaan ohuempia. Mitäs muuta; kun Danielssonin pojat saavat uudet kesävaatteet, niin teetetään opettajallekin puku samasta kankaasta. Eräänä päivänä ei maisteri kuitenkaan enää sitä käytä. Miksi? — sitä ei kukaan saa tietää, eikä kysytäkään. Mutta syksympänä löytää joku silloin jo poislähteneen opettajan kesätakin mädänneenä metsästä. Hän oli joskus metsäretkillään riisunut ja unohtanut sen sinne, ja turhaan sitä etsittyään hän ei ollut kehdannut kertoa asiata emännälle.

Rouva Enehjelm taas kertoo eräänä päivänä, että taloon oli tullut ennustaja-akka, joka oli hyvin omituinen ja oli ennustanut hänelle merkillisiä asioita. Eikö maisteri tahtoisi antaa povata itselleen; akka ei vaadi siitä muuta palkkaa kuin viinaryypyn, jonka emäntä kyllä toimittaa. Miksei — akka tulee saliin, missä maisteri viinapulloineen häntä odottaa, ja ryypättyänsä hän ryhtyy povaamaan. Mutta sen kestäessä maisteri saapi ihmeekseen kuulla paljon aivan yksityisiä seikkoja omasta entisestä elämästään. Kummastellen sitä hän tarjoaa vielä viinaryyppyä, joka menee yhtä helposti kuin edellinenkin akan kurkkuun. Vasta kun Runeberg päivällispöydässä kertoo akan kummallisista tiedoista, hän huomaa että veitikka piilee emännän suupielissä, ja silloin hän ymmärtää että itse kapteenin rouvahan se oli pukeutunut akaksi ja ryypiskellyt — vettä.

Mutta on toinenkin syy minkätähden kotiopettaja mielellään otetaan vastaan maalaisperheeseen. Onhan säätyhenkilöiden luku semmoisella paikkakunnalla kuin Saarijärvellä hyvin rajotettu, siis myöskin sivistynyt lisä siihen sangen tervetullut, varsinkin kun maisteri on hyvä oppilailleen eikä ainoastaan pidä huolta heidän luvuistaan, vaan hankkii heille huvitustakin. Ja kun pojat salaa kertovat että maisterilla on ullakkokamarinsa pöytälaatikossa sinikantinen vihko, jonka hän on heiltä ostanut, ja johon hän on kirjottanut runoja, niin silloinpa vasta naisten kiintymys häneen kasvaa yhä suuremmaksi.

Mutta tähän yleiseen ihmisystävällisyyteen ovat historialliset syytkin olleet vaikuttamassa, varsinkin siihen suuntaan ettei säätyerotusta paljon tunnu. Kotimaista hallitsijaa ei ole, korkeimmat hallinnolliset piirit ovat kaukana Helsingissä, aateli on köyhä. Virkaylimystöä hän nuoruudenaikanaan näkee yhtä vähän kuin pohattamaisuutta. Kaikki sivistyneet kuuluvat tavallansa yhteen luokkaan: kirjamiesten, ja tässä luokassa on kyky ainoana arvon määrääjänä. Teollisuutta ei tähän aikaan ole olemassa juuri nimeksikään, eikä siitä johtuvaa jyrkkää erotusta työnantajain ja työntekijäin välillä. Päinvastoin: yhteinen taistelu hallaa vastaan on maalaisväestössä kehittänyt sitä auttavaisuutta, jota Runeberg niin ihaili, ja virkamiehetkin ovat hyvin suureksi osaksi (papit, soturit, useat yliopiston ja koulujen opettajat) samalla maanviljelijöitä, heillä on siis yhteisiä taloudellisia harrastuksia talonpoikien kanssa. Olivathan pääasiallisesti kirjamiehet olleet perustamassa "Suomen huoneenhallituxen seuraa" ja Runebergin isä pyytää häneltä samassa kirjeessä runoja, — "jotka ovat minun nautintonani" ja — Siperian omenapuun siemeniä, joita arkkipiispa kai voi hankkia, koska hän on talousseuran "pää".

Siis Runeberg, samalla kun hän tutustuu isänmaan luonnon ja kansan eri muotoihin, saapi niistä yhteisvaikutuksen joka, samoinkuin kotiseudusta saadut kokemukset, vain vahvistaa ja laajentaa hänen synnynnäistä ihmisystävällisyyttään. Vähät siitä että hänen täytyy alistua muitten palvelijaksi saadakseen elatuksensa, näkeepä hän kaikkien muidenkin, tavalla tai toisella, palvelevan lähimmäisiään. Ja niin hän saattoi myöhemmin (1832), kirjottaessaan sanomalehteensä kotiopettajantoimesta, lausua nämät sanat:

"En voi lopettaa tätä kirjotusta muistamatta ilon ja kiitollisuuden tunteella sitä aikaa, jolloin minäkin olin yksityisopettajana ja sain kokea kuinka hyvää tekee saada osanottoa ja ystävällisyyttä niiltä, joista jossakin kohden luulee olevansa riippuvainen. Ja minun tulee totuudenmukaisesti lausua, että suurin osa niitä nuorukaisia, jotka lähtiessään yliopistosta ruvetaksensa kotiopettajiksi mielipahalla ajattelevat että heidän täytyy aineellisen toimeentulonsa tähden syrjäyttää sisäinen tieteellinen kehityksensä, palatessaan voivat asettaa saavuttamansa edut menettämiensä rinnalle. Moni jolla jättäessään yliopiston oli vain kuolleita kirjatietoja ja joka maailmaan tottumatonna arasti katseli sen oloja, tuo palatessansa mukanaan yhteiselämään soveltuvaa sivistystä, luottamusta ihmisiin, iloista tulevaisuuden toivoa ja muistoja joita hän koko elämänsä ajan voipi pitää kalliina ja rakkaina."

Sentähden hän äskenmainitussa kirjeessä Grotille sanookin mielialastaan näinä vuosina:

"Älkää paheksuko että viivähdän näissä vähäpätöisissä seikoissa. Ne saattavat minua aina ajattelemaan nuorukaisiän onnellisuutta, jolloin näkee tulevaisuuden aamuruskon-värisenä ja jolloin toivo nostaa mielen korkealle hetken pienten huolien yli. Minussa ei siihen aikaan koskaan herännyt epätoivon ajatus, ja olen sittemmin, kun kokeneempana olen katsellut taaksepäin silloista tilaani, monesti suuttunut huolettomuuteeni, mutta sitävastoin monesti ilolla tullut siihen päätökseen, että ihminen elää todellisimmasti, kun hän vähimmin antautuu huolien valtaan."

9.

Tämmöisellä mielellä Runeberg tietysti saattoi katsoa luontoa ja ihmiselämää yhtä lempein silmin kuin ennenkin. Varmana sopii pitää että luonto yhä enemmän hänelle, kuten hän myöhemmin sanoo, "avasi ihanuutensa", ja että hän jo Saarijärvellä syvästi tajusi niiden luonnon erilaisuuksien merkityksen, joita hän sittemmin niin nerokkaasti kuvaili kirjotuksessaan "Muutamia sanoja luonnosta, kansanluonteesta ja elintavoista Saarijärven pitäjässä". Mitä ihmisiin taas tulee, osottavat muutamat jutut miten hän yhä edelleen ikäänkuin teki kokeita, saadakseen eri henkilöitä paljastamaan omituisia luonteenpuolia.

Lagusen luona esimerkiksi hänen täytyi usein mennä kävelemään professorin kanssa, ja silloin hän oli pakotettu kuuntelemaan pitkäpiimäisiä filosofisia luentoja mitä jokapäiväisimmistä asioista. Kolmantena noilla kävelyretkillä oli pieni porsas, josta Lagus oli pitänyt hellää huolta, ja joka sentähden aina seurasi isäntäänsä. Runebergia taas ei tuo kumppani liioin huvittanut, ja kerran, kun mentiin joen yli kapeata porrasta myöten, professori ensin, Runeberg sitten ja porsas viimeisenä, hän antoi seuraajalleen salaisen potkun, niin että porsas putosi veteen ja oli pakotettu uimaan rannalle. Runeberg oli ehkä toivonut täten voivansa johtaa professorin ajatusjuoksun pois entisestä, mutta siinä hän pahasti pettyi: palkinnoksi kujeestaan hän taas sai kuulla pitkän luennon elukkaraukasta, jolla ei ollut sen vertaa älyä, että se olisi ihmisen tavoin tietänyt mihin astua.

Arkkipiispakaan ei säästynyt hänen kepposiltaan. Ukko oli harras kalastaja ja koki kesäaikana itse joka päivä koukkujaan. Runeberg oli myöskin eräänä aamuna ollut kalastamassa ja saanut suuren hauen, ja sen hän kiinnitti arkkipiispan koukkuun, mutta — pyrstöstä. Ja siitäkös hauska tuli, kun hän kuuli ukon koettavan selittää syytä tuohon omituiseen sattumaan.

Mutta osottihan Runeberg ihmisille luontaista hyväntahtoisuuttakin. Saarijärvellä tapahtui että saatiin kiinni suurvaras, josta jo kauan oli kerrottu merkillisiä juttuja. Sanottiin että hän otti rikkailta ja antoi köyhille, ja kerrankin hän oli tuntematonna yhtynyt rouva Enehjelmiin maantiellä, mutta oli käyttäytynyt hyvin ritarillisesti häntä kohtaan. Runeberg, joka jo kouluaikanaan oli innokkaasti lukenut romaaneja jaloista rosvoista, halusi nyt nähdä tuon merkillisen miehen, jolle oikeus jo oli ehtinyt tuomita neljäkymmentä paria raippoja. Käytyään hänen luonaan vankilassa Runeberg arvattavasti huomasi hänet yhtä "älykkääksi mieheksi" kuin varkaat Hirvenhiihtäjissä ovat Aaron mielestä, ja siksi hän päätti koettaa lievittää sankarin tuskia ja hankki hänelle, samana aamuna jolloin rangaistus oli toimeenpantava, salaa pullollisen viinaa. Mutta tämä ei ollut onneksi raippojen saajalle: hänen rohkeutensa kasvoi viinasta niin, että hän viimeisen lyönnin saatuaan antoi piiskurille pari korvapuustia, väittäen että tämä oli "lyönyt kehnosti". Seuraus siitä oli taas että jonkun aikaa myöhemmin piiskuri sai uudestaan koettaa voimiansa varkaan selkään, ja silloin tämä arvattavasti tyytyi saamaansa osaan.

Tämmöinen tapaus näyttää kuinka Runeberg osasi muissa nähdä ennen kaikkea ihmisen, katsomatta säätyä tai mainettakaan.

Mutta kun hän täten, missä vain tilaisuus siihen tarjoutui, koetti tutkia ihmisluonteita, niin hän Saarijärvellä joutui huomaamaan jotain tavallista ylevämpääkin. Kirjeessään Grotille hän puhuu niistä "lämpimistä muistoista", jotka hänen mielessään olivat säilyneet niin hyvin jylhän kauniista seuduista kuin yksinkertaisista, mutta vakavista ja sydämellisistä ihmisistä. "Ruotsalaisten siirtolaisten jälkeläisenä" hän aina siihen asti oli luullut suomalaisia sisällisestikin semmoisiksi miltä he päältäpäin näyttivät, kun he joskus tulivat tavaroineen Pietarsaareen. Nyt he läheltä katsottuina ja kodeissaan näyttivät aivan toisellaisilta. "Patriarkaalinen yksinkertaisuus, syvä miehuullinen kärsivällisyys, synnynnäinen selvä katse elämän sisäisimpiin oloihin" — siinä ne ominaisuudet, jotka hän sanoo huomanneensa suomalaisissa.

Tämä kokemus on varmaan yleisemminkin vaikuttanut häneen. Kun hän huomasi erehtyneensä arvostellessaan ihmisiä vain heidän ulkonaisen esiintymisensä mukaan, niin hän vastedes — niinkuin hänen runoistaan näkyy — yhä innokkaammin etsi yleviä tahi ainakin miellyttäviä puolia niistäkin ihmisistä, jotka päältäpäin näyttivät naurettavilta, jopa vastenmielisiltäkin. Ja samaten häneen vaikuttivat syvästi ne "tosi hädän" kuvat, jotka hän Saarijärvellä näki. Olipa hän itsekin saanut kärsiä puutetta ja ehkä sen johdosta tuntenut kuuluvansa "aliluokkaan". Mutta kuinka rikas hän kuitenkin oli niihin verrattuna, joiden eväskonteissa hän rasittavan heinänteon aikana näki pettuleipää ja muutamia suolan rakeita! Ja kun hän kerran tulee pirttiin ja näkee siinä lähellä uunia tankojen päälle asetettuja kaistaleita, karkeita kuin nahka, niin hän uteliaana kysyy:

— Mitäs tuo on?

— Hyvä herra, siitä tulee leipää.

Sen enempää ei vastattu, mutta Runeberg itse tunsi että vastaajan äänessä soi yhtaikaa "etkö sitä tiedä?" ja "sinä et sitä tiedä". Tuo ääni ei unohtunut: lähes kymmenen vuotta myöhemmin hän vielä kertoo että se oli "sydäntä särkevä". Miksi hän siis koskaan itse valittaisi, kun ei tarvinnut semmoista kokea?

Samaan suuntaan vaikuttivat varmaan ne sotakertomukset joita hän Ruovedellä sai kuulla. Kestävyyttä ja kärsivällisyyttä olivat Suomen soturitkin osottaneet, taistellessaan yhdessä ylivoimaa vastaan. Ja molemmissa, sotureissa yhtä hyvin kuin maanviljelijöissä, herättää ja kasvattaa yhteinen hätä lujaa yhteistuntoa.

Sitä kipeämmin siis Runebergiin koski, kun hän näki jonkun kansalaisen tavalla tahi toisella asettuvan muiden ulko- tahi yläpuolelle. Leikillä tahi todella hän silloin aina oli valmis muistuttamaan syylliselle hänen velvollisuuksiaan.

Kerran hän Turussa tuli postiin, lähettääksensä kirjeen, josta oli maksettava neljäkymmentä kopeekkaa. Hän pisti luukkuun kirjeen ja viidenkymmenen kopeekan setelin. Mutta postimestari viskasi molemmat ulos luukusta ärjäisten:

— Menkää särkemään! En minä voi antaa takaisin.

— Enhän ole pyytänytkään mitään takaisin, vastasi ylioppilas, singahutti kirjeen ja setelin vielä kerran luukkuun ja meni matkoihinsa.

Toisen kerran hän talvisaikaan käveli kadulla, kun eräs lääkäri, joka kopeudellaan oli suututtanut ylioppilaita, ajoi ohitse kauniissa reessä ja komeasti puettuna. Runeberg teki heti lumipallon ja heitti sen kohti lääkäriä — osaten maaliin niinkuin aina. Lääkäri seisautti hevosensa, astui reestä ja tuli Runebergin luo.

— Heitittekö sen tahallanne?

— Heitin.

— Miksi?

— Koska olette niin kopea.

Tämä suora vastaus vaikutti että lääkäri katsoi paraaksi jättää koko asian sikseen.

Vielä yksi tapaus.

Ruovedellä tuli Enehjelmille vieraiksi Vaasan kuvernööri Wärnhjelm. Vierasvarainen isäntäväki kestitsi yhtä hyvin häntä kuin hänen ajuriansa. Mutta rouva Enehjelm ei uskaltanut antaa kuskille paljon väkeviä, peläten ettei tämä sitten matkalla voisi kunnollisesti suorittaa tehtäviään. Siitä ajuri rupesi soimaamaan taloa, ja Runebergille, joka astui etehiseen juuri kun kuvernööri teki lähtöä, emäntä valitti ettei tietänyt miten menetellä. Runeberg meni silloin kuskin luo ja kehotti häntä herkeämään herjaamasta. Mutta kun mies talonväen kuullen yhä vain jatkoi, niin "maisteri" antoi hänelle kunnon korvapuustin, niin että ajuri kellahti melkein hevostensa jalkoihin ja Runebergin täytyi taas auttaa häntä pystyyn.

Siitäpä hämmästys syntyi: maisteri on lyönyt kuvernöörin kuskia! Rouvakin huolestui, kun kuvernööri samassa tuli ulos ja kuski alkoi katkerasti valittaa maisterin väkivaltaa. Mutta saatuaan kuulla seikkailun syyn kuvernööri puristi Runebergin kättä ja virkkoi että kuritus oli hyvin ansaittu.

Me näemme: Runeberg ei tee muistutuksiaan yhteiskunnallisen aseman mukaan; ne tarkottavat aina ettei kukaan saisi millään muotoa ylpeillä toisen kustannuksella eikä loukata toisen ihmisarvoa.

Niin kypsyi Runebergin sielussa yhä enemmän elämänkatsomus, joka perustui ihmisrakkauteen ja ihmisarvon tunnustamiseen. Mutta runoilija kun oli, hän ei pukenut kokemuksiaan ja katsantotapaansa järkiperäisiin päätelmiin, ja yhtä vähän hänellä oli tilaisuutta osottaa mielialaansa ulospäin suunnatussa toiminnassa yhteiskunnallisella alalla. Aluksi siis kehitys tapahtui hänen tunne-elämässään, jossa saadut kokemukset toistaiseksi säilyivät kuvina, esiintyäkseen vastedes hänen runoudessaan kirkastettuina ja ihanteellisina.

Mutta lähinnä tarvittiin että hänen tunnemaailmansa kypsyi selkeyteen ja sopusointuun myöskin mikäli se koski hänen sisäisimpiä sielunliikkeitään. Semmoisista liikkeistä hänen runoutensa oli saanut alkunsa, ja samaa uraa hän nähtävästi koko ylioppilasaikansa jatkoi sisällistä kehitystaisteluaan.

Sentähden hän sulkeutuikin paljon itseensä. Ensi aikoina Turussa hän nähtävästi eleli paljon itsekseen ja samaten hän sisämaassa mieluimmin käyskenteli yksinään metsissä. Vasta viimeisenä Turun vuotenaan hän näyttää avautuneen enemmän muille, hän tutustui muutamiin muihin eteviin nuorukaisiin ja tuli tunnetuksi runoilijanakin. Panttileikissä arkkipiispan luona hän näetten vuonna 1826 tuomittiin sepittämään runo auringolle, ja pyydettyään lykkäystä hän muutamia päiviä myöhemmin julkaisi semmoisen runon Åbo Tidningar'issa. Kerrotaan että kun tämä runo luettiin arkkipiispan luona, oli Fredrika Tengström sanonut: eihän hänestä tule mikään Tegnér — mutta ehkä enemmän. Tegnérkin oli näetten runoillut auringolle.

Sittenkin kerrotaan etteivät naiset oikein uskaltaneet lähestyä tuota pitkää, laihaa, vähän arkaa ylioppilasta, jonka kasvot olivat niin totiset ja puku tavallisesti vanhentunutta kuosia ja liian ahdas, niin että kädet ja jalat pistivät siitä liian paljon ulos. Ja silloin ehkä ei voitu etäältä niin tarkoin huomata hienoja, jaloja kasvoja, joita varjostivat tumman ruskeat, pystyyn kammatut ja kutriset hiukset, ja vielä vähemmin nähdä kuinka kasvot kaunistuivat, kun niitä jonkun lähetessä elähyttivät suuret, siniset, kirkkaat ja erittäin kauniit silmät, joilla oli niin ihmeellinen voima voittaa ja sytyttää sydämiä.

Mutta varsinkin Paraisissa tuli Runeberg vielä avomielisemmäksi ja yhtyi toisiin ihmisiin. Ensiksi hän kiintyi lapsiin ja keksi kaikenlaisia huvittavia leikkejä. Niin hän eräänä syysiltana kehotti heitä kokoilemaan lastuja halkovajasta, ja niillä sitten leikittiin salissa Navarinon taistelua, siten että yhtä monta kristittyä ja turkkilaista pommitteli toisiaan lastuilla. Mutta salin vieressä oli arkkipiispan huone, ja kun lastut alkoivat paukkua vasten seinää, aukaisi hän oven ja kysyi kummastellen:

— Mitä tämä tietää?

— Me leikimme Navarinon tappelua, isoisä, vastasivat lapset ihastuksissaan.

— Ja sinäkin, vanha junkkari, lausui ukko, kun näki että Runeberg oli mukana. Silloin täytyi lopettaa leikki, mutta Runeberg kertoi myöhemmin että tämä oli ankarin moite, minkä hän koskaan oli ukon suusta saanut kuulla.

Kun ei siis aina saatu meluta, niin Runeberg iltasilla kokoili lapset ympärillensä koulusaliin ja kertoi heille mitä eriskummallisimpia satuja. Ja kun tultiin jännittävimpään kohtaan, niin aina käytettiin lausetta: "ja kuu oli verisen punainen". Mutta silloin tiesivätkin lapset että sadusta kohta tulisi loppu.

Talvielämää taas hän itse kuvailee sisarelleen seuraavalla tavalla:

"Toivoisin että äiti ja sinä saisitte pistäytyä tänne muutamaksi tunniksi näkemään minua mielityössäni, kun minä koko lapsiliuta perässäni lasken mäkeä pitkin Paraisten törmiä ja sitten lasten kanssa veljellisesti ja'an arkkipiispan rouvan nuhteet, kun joko olemme huutaneet ja räyhänneet liian paljon, tai tulemme takaisin vaatteet repaleisina ja märkinä. 'Että hän jaksaa ja viitsii lennellä noin lasten kanssa' on eukolla tapana silloin sanoa ja minä vastaan ettei hän voi uskoa, kuinka hupaista se on".

Aikaihmistenkin kanssa Runeberg Paraisissa joutui vilkkaampaan seurusteluun, varsinkin Turun palon jälkeen, jolloin pitäjään muutti paljon turkulaisia, etenkin yliopistoon kuuluvia perheitä. Yhteinen onnettomuus lähensi ihmiset toisiinsa, mutta nuorison joustavat mielet työnsivät huolet luotaan: kokoonnuttiin milloin mihinkin perheeseen leikkimään ja huvittelemaan, ja runoudella oli näissä seurusteluissa tärkeä sija. Kun vielä muistamme että arkkipiispa itse oli nuoruudessaan tullut runoilijana tunnetuksi, että näissä piireissä vilkkaasti keskusteltiin Ruotsin uudemmasta runoudesta, että Paraisissa lyhyemmän tahi pitemmän ajan oleskelivat myöskin Nervander, Fredrik Cygnaeus ja Snellman, joilla kaikilla oli runollisia harrastuksia — Snellmankin kirjotti nuoruudessaan runoja — niin on helppo ymmärtää että Runeberg jo ulkoapäin sai paljon yllykettä runoilemiseen.

Vain hyvin vähän voidaan kuitenkin varmuudella sanoa noista ulkoapäin tulleista vaikutteista, varsinkin siitä syystä että harva hänen näinä vuosina sepittämänsä runo on päivätty tahi nyt jälkeenpäin enää päivättävissä. Arveluja on sensijaan runsaasti tehty etenkin Ruotsin uuden runouden vaikutuksesta häneen, mutta viisainta lienee siinä kohden tyytyä välttämättömimpään. Olemme jo nähneet että Runebergin runollinen kehitys alkoi sisältäpäin ja että hän ainoastaan muotoon katsoen nojautui valmiisiin esikuviin. Ja samaa osottaa selvästi hänen jatkettu runoilijatoimensakin. Päätehtävänämme on siis saada mahdollisimman selväksi juuri tuo hänen sisällinen kehityksensä.

Mutta siinäkin on monta hämärää kohtaa, ja pyydän siis lukijaa muistamaan että alempana annettu kuvaus sekin perustuu osaksi arveluihin, joita ehkä vastedes saadut tarkemmat tiedot voivat jossain määrin oikaista.

10.

Muistamme kuinka Runeberg runossaan Naisen luominen lausuu että nainen, kun mies kuuntelee intohimon tulikieltä, palauttaa hänet hyveen ja totuuden teille. Nähtävästi hän tällä tarkottaa Fredrika Juveliusta, sillä samansuuntaisia ajatuksia esitetään kahdessa muussa, nimenomaan hänelle omistetussa runossa: toinen niistä (Jäähyväiset Friggalle) on luultavasti kirjotettu Runebergin lähtiessä yliopistoon, toinen (Friggalle) arvattavasti myöhemmin. Edellisessä Frigga on runoilijalle esimerkkinä, joka voi vahvistaa hyveen tunnetta hänen rinnassaan, jälkimäisessä taas kerrotaan että "itävät himot" erottavat hänet Friggasta. Molemmissa epäillään tokko heidän yhtymisensä tulee mahdolliseksi ennenkuin vasta taivaassa, vaikka kuitenkin puhutaan siitäkin, että runoilija voisi jo elämässä saavuttaa mielentilan jossa hän voisi jälleen yhtyä Friggaansa.

Silminnähtävää on siis että Runeberg ensimäisinä ylioppilasvuosinaan on joskus tuntunut olevansa himojen vallassa, vaikka hän jo alusta pitäen on niitä vastaan taistellut. Ja hyvin luultavalta näyttää että näitä himoja on synnyttänyt joku uusi valtaava rakkaus, jonka tieltä vienomman tunteen Friggaa kohtaan on täytynyt väistyä. Runeberg on itse kertonut kiintyneensä Friggaan noin viisitoistavuotiaana ja tytön hallinneen hänen sydäntään seitsemän vuotta, siis noin vuoteen 1826 asti. Mutta mistä syystä heidän välinsä höltyivät, siitä ei tiedetä mitään.

Sensijaan Runeberg myöhemmin, niinkuin tiedetään, vähitellen oppi enemmän tuntemaan ja rakastamaan toista "Friggaa", Fredrika Tengströmiä. Mutta he lähenivät toisiaan tiettävästi vasta Paraisissa, ja vuonna 1826 Fredrika kirjottaa eräälle ystävättärelleen: "minulla ei ole pienintäkään aavistusta siitä, kuka saattaa olla (pikku)serkkuni, herra Runebergin, morsian". Tämä näyttää vahvistavan sitä tarua, joka kertoo että Runeberg Saarijärvellä oleskellessaan on ollut kihloissa jonkun Rautalammilla asuvan tytön kanssa. Ja tämä tyttö se siis arvattavasti herätti nuorukaisen sielussa intohimon myrskyn.

Samaan päätökseen voipi tulla parista Runebergin runostakin. Runo Rakastava kuvailee tyttöä, joka täynnä intohimoa odottaa rakastajaansa, ja semmoisen tytön perikuvaksi ei tahtoisi otaksua kumpaakaan Friggaa. Mutta tälle tytölle hän antaa nimen Selma, ja hänen painamattomien runojensa joukossa on eräs, jossa kaksi rakastajaa kilvan kiittävät lemmittyjänsä, toinen Selmaansa, toinen Minnaansa. Kun siinä Selma kuvataan Rakastavan Selman kaltaiseksi, ja Minna taas muistuttaa Mustasukkaisuuden öiden samannimistä sankaritarta — jonka esikuvaksi ensimäinen Frigga on otaksuttava — niin tämäkin seikka viittaa samaan suuntaan.

Voimme siis mielessämme kuvitella asian niin että Runebergin ja ensimäisen Friggan välit höltyivät toisen valtaavan rakkauden vaikutuksesta; mutta tuo uusi rakkaus ei häntä ajan pitkään tyydyttänyt, ja sitten hän toisessa Friggassa taas ikäänkuin näki ensimäisen palaavan ja vievän hänet takaisin ihanteellisemmille aloille.

Oli miten oli, kaikesta päättäen on Runebergin tunne-elämää näinä vuosina tärisyttänyt joku hyvin voimakas vaikute. Sen huomaa muun muassa eräästä Rukous nimisestä runosta, jossa hän pyytää Jumalaa "pelastamaan katuvaista, valamaan hänen hehkuvaan mieleensä tyyntä, lohduttavaa henkeänsä ja antamaan sovituksensa kahlehtia mielen myrskyisiä tunteita".

Verrattuna molempiin Friggalle omistettuihin runoihin tämä rukous selvästi näyttää että Runebergille yhä edelleen kysymys rakkaudesta ja kysymys Jumalasta likeisesti liittyvät toisiinsa. Mutta hän on nyt tullut huomaamaan ettei nainen, olkoon hän kuinka helläsydäminen hyvänsä, voi yksin kahlehtia nuorukaissydämen myrskyisiä tunteita; Jumalan henki sitävastoin voi sen tehdä, sillä se on korkeampaa rakkautta. Ja kun Jumala pitää huolen ilman linnuista, maan ruohoista, kuinka hän olisi hylännyt ihmisen? Ei, "lohdu, vapiseva henkeni, sillä rakkaus valvoo korkeudessa. Hän kokee, mutta ei hän jätä avutta soturiaan, joka nääntyy taistelussa."

"Vaikka kokee eipä hylkää Herra" — tämä ajatus, joka jo Kaitselmuksessa siintää, se esiintyy nyt personallisena kokemuksena. Mutta se esiintyy puhtaasti uskonnollisena, ja päälle päätteeksi muodossa joka silminnähtävästi on lainattu Prudentiusen kuolinvirrestä "Jam moesta quiesce querela", joka latinaisenakin oli vanhassa ruotsalaisessa virsikirjassa; lähimmäksi esikuvaksi luulisin kuitenkin Wallinin uutta ruotsinnosta 1819 vuoden virsikirjassa. Sitä merkillisempää on siis, ettei Runebergin rukouksessa enää puhutakaan kuolemasta, niinkuin Friggalauluissa tehdään. Rakkaus korkeudessa on voittanut kuolemankin.

Ja vielä yksi tärkeä seikka: luonto, joka Friggalauluissa ei ensinkään esiinny, se todistaa nyt sekin taivaallisen rakkauden voimaa.

Täten on Runebergin alkuperäinen uskonnollinen tunne syventynyt ja kehittynyt, mutta samalla hän on ratkaisevasti astunut järkiperäisyyden alalta personallisen tunteen alalle.

Ja tämä osottaa että hän kuuluu uuteen vuosisataan, jolloin valtaava vastavirta alkoi esiintyä edellisen vuosisadan ylenpalttista järkiperäisyyttä vastaan. Samaa vastavirtaa edustivat Ruotsin uudet runoilijatkin, ja luonnollista siis on että Runeberg, mitä muotoon tulee, aluksi liittyi heihin, sillä uudet tunteet vaativat uutta kieltä.

Runeberg on itse myöhemmin (1832) sanonut että noiden uusien runoilijain joukossa Vitalis (Sjöberg) ja Stagnelius hänestä ovat "mieltä kiinnittävimmät". Vitalis ei kuitenkaan näy jättäneen paljon jälkiä hänen tämänaikaiseen runouteensa; mahdollista on sentään että myöhemmän Friggarunon esikuvana on ollut hänen runonsa Sairastaessa, Lauralle — Jäähyväiset Friggalle sitävastoin vielä muistuttaa Franzénia (Kotona oleville).

Sitä enemmän yhtymäkohtia on Runebergin ja Stagneliusen välillä.

Vuoden 1827 almanakkaansa on Runeberg pannut muistiin, että hän 27 päivänä tammikuuta — siis keskellä tutkintokiireitään — osti Stagneliusen koottujen teosten kolmannen osan, maksaen siitä neljä riksiä — varmaan melkoinen summa hänen rahoissaan. Mainittu osa oli ilmestynyt 1826 ja sisälsi Stagneliusen lyyrillisiä runoelmia. Mahdollista, jopa luultavaa on että Runeberg jo ennen tunsi kirjan, ainakin on runossa Auringolle paikka joka muistuttaa Stagneliusta. Mutta yleensä ei vaikutus vielä esiinny selvästi: Lapsuuden muistoja, kirjotettu 2 päivänä kesäkuuta 1827, soi vielä Franzénin tapaan (Ainoa suutelo), ja kesällä 1827 hän kirjottelee pitkää kuusimittarunoa (Kihlaus tahi Juhannusjuhla), jossa hän hilpeästi kuvailee elämää maalaispappilassa. Vielä Paimenpoika, päivätty 19 päivänä syyskuuta 1827, henkii rauhallista luonnonihailua.

Mutta kohta sen jälkeen tulee näkyviin että Runeberg on Stagneliusen runoudesta löytänyt jotakin mikä herättää vastakaikua hänen sielussaan.

Sitä todistaa ensiksi Syysilta, kirjotettu syksyllä 1827, jolloin Runeberg pelkäsi rintansa olevan heikon ja sen johdosta ajatteli kuolemaa. Samaten on jo mainitulla runolla Rakastava selvät esikuvat Stagneliusessa, ja tavalla tai toisella nojautuvat häneen useat runot, joiden arvellaan syntyneen vuoden 1828 alkupuolella: Tuutulaulu sydämelleni, Ystävän kuoltua ja Kevätaamu. Vielä Vanhukselle ja Mustasukkaisuuden yöt osottavat Stagneliusen vaikutuksen jälkiä.

Nämäkin tosiasiat vahvistavat arveluamme Runebergin sisällisestä taistelusta. Sillä ruotsalaisenkin runoilijan rinnassa on riehunut samallainen taistelu himojen ja aatteellisempien pyrkimysten välillä, ja sen johdosta hänellekin esiintyvät kysymykset rakkaudesta, Jumalasta ja kuolemasta.

Mutta Stagneliuselle oli ominaista että hän antautui kokonaan hetken tunnelman valtaan. Niin hän välistä kuvasi mitä hehkuvimmilla väreillä himojen luomia nautintoja, välistä taas ylisti kieltäymystä niin että sekin esiintyy melkein nautintona.

Että Runeberg ajaksi seurasi häntä edelliselle alalle on sitä vähemmän kummeksittavaa, koska sama suunta ilmeni muuallakin ajan runoudessa: järjen kahleista vapautunut tunne täten ikäänkuin koetteli voimiansa. Ylistäähän Runebergkin runossa Nuoruus tunnetta ajatuksen kustannuksella, ja tämmöisestä mielialasta ovat arvattavasti syntyneet sekä Rakastava että samaan suuntaan käyvät Odottava ja Levottomuudelle.

Mutta yhtä vähän kuin Runeberg tässä kohden meni niin pitkälle kuin Stagnelius, yhtä vähän hän seurasi häntä äärimmäisyyksiin silloinkaan, kun oli kysymys ihmiskohtalosta ja kieltäymyksestä.

Tunnetuimpia Stagneliusen lauluja on Elämän ehto. Luonnossa huomataan kaikkialla taistelua, joka osottaa että "mitä korkeampi elämä on, sitä suurempi on tuska". Suurin tuska on siis ihmisellä; hän on harhaan joutunut, ja taivas ja maa vaativat häntä vastaamaan synneistään. Pakenemisen mahdollisuutta ei ole, älköön siis taistelkokaan kohtaloansa vastaan; "pienin kukkakin luotiin kärsimään, ja kuoleman tuska on elämän ehto. Avaruus on ääretön temppeli, missä kaikki Jumalan lapset kaatuvat uhrikaritsoina ajan alttarin juureen."

Päätös on siis: "älä vapise, kun rangaistus tulee, pukeudu riemuiten kidutuspukuun; siemen, joka on kuollut maan poveen, on taas nouseva taivaallisena kultaviljana".

Runebergilla esiintyy surumielinen tunne ihmisen kohtalosta jo runoissa Auringolle ja Lapsuuden muistoja, mutta vielä selvemmin Syysillassa. Siinäkin luonto kuvastaa ihmiskohtaloa, ja luontoa edustavat, juuri niinkuin Elämän ehdossa, tammi, kukka ja satakieli. Varsinkin viimeksi mainittu viittaa mielestäni Stagneliusen runoon, sillä mistä satakieli muuten olisi tullut, kun Runeberg myöhemmin runossa Franzénille nimenomaan sanoo sitä Ruotsiin kuuluvaksi? — Ja niinkuin lähtökohta on yhteinen, niin on loppukin sama: kuolema ja parempi, puhtaampi elämä haudan toisella puolella.

Mutta yhteisestä lähtökohdasta Runeberg sittenkin tulee aivan toiseen johtopäätökseen kuin Stagnelius.

Luonto opettaa hänelle että "kukkia ja kuolla" on "tomun lempeä laki". Turha on siis koettaa välttää kuoleman nuolia, ihminen on maallisessa elämässään matkalainen, hetken riemua on nautittava, se on erämaan mannaa; mutta ei saa pysähtyä täällä, täytyy ehtiä Kaanaan korkeuksiin. Siellä, tähtien toisella puolella, on sielun oikea satama; mitä katoavaisuus tarjoaa on vain unelma, joka liitelee iäisyyden sylissä nukkuvan ympärillä. Ei ole pelkääminen enkeliä, jonka kalpa särkee vain kahleen eikä orjaa: kirkastuneena olet kerran valon isänmaasta katseleva hautaa.

Tämmöinen päätös osottaa selvästi runoilijassa varmuutta siitä että "rakkaus valvoo korkeudessa": mutta samalla se edellyttää himojenkin voittamista, jonka kautta henki "kirkastuu".

Samaan aineeseen Runeberg sittemmin useasti palaa. Runo Kaipaukselle on tavallansa synkempi kuin Syysilta, mutta siinä taas kuolema hiljaa hellittää kahleen. Myöskin runossa Lohdutus esiintyvät elämän ristiriidat kylläkin ankaroina; runoilija ei sano olevansa ainoastaan ulkonaisesti orjana, vaan sielukaan ei kykene yhtymään Jumalaan: se voi hänen valtaansa ihailla, mutta ei tajua. Ruusun kuolema opettaa runoilijalle kuitenkin että hän on tänne pantu "pakoss' orastamaan". Mutta pakko on autuain pakko, sillä se on kerran kuoleva, "ja ma uskoa voin, tuen toivoni suo". Toisessa käsikirjotuksessa, jonka Runeberg lähetti Snellmanille, yhtyy uskoon ja toivoon vielä rakkaus.

Toisena jatkona Syysiltaan on Elo ja kuolo. Ihmiset pelkäävät elon valoisaa enkeliä ja sanovat sitä kuoloksi. Mutta se vain erottaa ihmisten sieluihin kätketyn "jalon" maan soran saastasta ja vie sen sovitettuna Jumalan luo, kotiinsa.

Mutta vielä on astuttava yksi askel.

Vuonna 1828 oli Tegnér julaissut kokoelman pienempiä runoelmiaan. Jo ennenkin oli Suomessa, kirjallisuutta harrastavissa piireissä, vilkkaasti keskusteltu hänen runoudestaan; ja varmaan uusi runokokoelma taas elähytti keskustelua. Ja jos tahdottiin verrata Tegnériä Stagneliuseen, niin molempien runoilijain muuttolinnuista sepitetyt runot olivat vertailulle hyvänä perustana. Hyvin luultavaa siis on että Runeberg tämmöisestä keskustelusta on saanut yllykettä runoilemaan hänkin samasta aiheesta. Ainakin on hänen Muuttolintujensa runomitta muodostettu sekä Tegnérin että Stagneliusen mukaan — mutta niin että tämä muodostus vastaa juuri sitä sisältöä, jonka hän on runolleen antanut.

Ja taas huomataan kuinka sisältökin on omintakeinen.

Tegnér oli antanut lintujen itse kertoa alituisesta muuttamishalustaan. Stagnelius kertoo niiden lähdöstä, antaa sen jälkeen lintujen kuvailla tunteitaan ja lopettaa puhumalla "sielulle". Runeberg ensin puhuu linnuille, kuvailee sitten niiden tuloa ja puhuttelee lopuksi "rientävää henkeä". Täten hänen runonsa on yhtenäisempi kuin Stagneliusen ja aatteellisempi kuin Tegnérin. Ja molemmat edeltäkävijänsä hän voittaa lausetavan koruttomassa kauneudessa.

Tärkein on kuitenkin se erotus että Stagnelius — johon Runeberg lähimmin liittyy — lintujen pakenemisessa näkee kuvan siitä kuinka ihminen kadottaa maallisen onnensa ja vasta haudan toisella puolella löytää oikean isänmaansa; Runeberg taas ei puhu mitään kadotetusta onnesta, vaan ainoastaan etsitystä ja löydetystä. Linnut löytävät keväällä kotimaansa, vaikkei kukaan ole niitä opastamassa; ja kotimaassa vallitsee luonnon rauha, huolettomuus ja rakkaus, joka unhottaa että tie oli pitkä. Sama onni on rientävälle hengelle suotu, eikä sen kotimaa siis ole haudan toisella puolella, vaan iloisessa pyrkimyksessä rakkauteen, luonnollisuuteen ja sopusointuun.

Täten on Runeberg, huolimatta siitä että hän ajaksi on nojautunut toisten runoilijain esikuviin, osottautunut olevansa kylliksi omintakeinen voidaksensa elämän ristiriidoista kehittyä sopusointuun. Mutta nähtävästi hän tässä sisällisessä kehitystaistelussaan on saanut apuakin kahdelta taholta. Ensiksi rakkaus yleväluontoiseen naiseen, toiseen Friggaan, on vahvistanut hänen alkuperäistä uskoaan rakkauden jalostavaan voimaan. Ja toiseksi hän varmaan on paljon nojautunut Franzéniinkin.

Vuonna 1824 alkoi Franzén julaista koottuja runoelmiaan ja ensimäisessä osassa oli muun muassa runojakso Selma ja Fanny. Selmalaulut Runeberg ennaltaan tunsi, mutta Fannylaulut olivat uusia. Ja mikä oli Syysillan runoilijaa lähempänä kuin kertomus ihmislapsesta, jolla oli heikko rinta ja joka yhäti ajatteli kuolemaa?

Näissäkin lauluissa huomaamme alituista luonnon ja ihmiselämän vertailemista. Fanny kasvaa kukkana ja tyytyy kohtaloonsa, mutta kauniimpia ovat taivaan kukat. Pääskynen elää iloisena kesäaikansa, vasta "kun kaikk' on täällä tehty", on aika ikävöidä toista maailmaa. Kaunis on yleensä maa, jos kohta taivas on kauniimpi. Ja se uusi Eden, joka meitä odottaa, se avautuu kun ihmisen tahdon puhdas lähde voipi heijastaa Jumalaa.

Niinkuin näemme on Franzénin elämänkatsomus pääpiirteissään sama kuin Runebergin. Mutta Franzén oli kolmekymmentä vuotta vanhempi, hän esittää Fannyssaan voittoa, mutta ei taistelua. Runeberg ei voinut tyytyä vain omistamaan itselleen toisen voittoja, hänen täytyi runollisesti ilmaista ja kirkastaa omaa sieluelämäänsä. Ja sen hän lopullisesti teki ensimäisessä suuremmassa runoelmassaan, Mustasukkaisuuden öissä.

11.

Kesällä 1828 oli Runeberg toiselle Friggalle jo selittänyt tunteensa ja päässyt selville hänen tunteistaan. Kun nyt Mustasukkaisuuden yöt tiettävästi ovat suurimmaksi osaksi, ehkä kokonaankin, myöhemmin kirjotetut, niin ne nähtävästi, kuvaillessaan lemmen ailueita, eivät enää, niinkuin äsken mainitut runot, ilmaise samanaikaisia tunteita. Eikä edes ole varmaa että Runeberg koskaan itse olisi kärsinyt juuri mustasukkaisuuden tuskia. Sitävastoin runossa kuvatut tunnelmat ovat likeistä sukua niille joista äsken on puhuttu, mutta niiden kehittyminen ja lopputulos nähdään tässä vielä selvemmin.

Runon sankari, mustasukkainen, joka melkein läpi koko runon esiintyy puhuvana, pyytää aluksi yötä kuulemaan "valitusta kurjan, onnen-orvon epätoivoa". Parempana hetkenä hän kerran oli toivonut että järki puhuisi rauhaa kapinoiville intohimoille. Järki olikin niitä puhutellut sydänlinnan portilla. Mutta itse linnassa uinuu mustasukkaisuus, lemmen ja vihan tytär; se herää puheesta, ja sen mukana siskosjoukko, kalvas kipu, tuska kamala, kaipaus, kateus ja kiukku, ja nämä syöksyvät taisteluun järkeä vastaan.

Ja nyt, sä vieno säen, luojan laina, valoisa enkeli, sa päivänpaiste eloni kevään, järki, mik' on osas? Kitua orjuudessa öisten peikkoin, rotkoissa sydämeni tuskan syömän, nukahtaa pyövelies räyhätessä, ja havahtaa taas kahlees kalinaan.

Eikö tämä selvästi viittaa siihen kantaan, jolla Runeberg vielä Kaitselmuksessa oli, hän kun kehotti siinä veljiänsä järjen ääntä kuuntelemaan? Mutta kun intohimot ovat heränneet (niinkuin Friggarunoissa), niin järki on voimaton, ja mustasukkaisen täytyy muilla keinoin etsiä rauhaa.

Ensin hän tahtoo "päivän virvotettavaksi uskoa sydämensä erämaan". Se Jumala joka luontoon luo elonsa, auvonsa, "se vaalija mun lapsuuteni taimen mua hylkää ei". Mutta kun päivä nousee ja koko luonto riemuitsee, niin hänen sydämensä on tyhjempi kuin kuolo, hänellä ei ole edes huokaustakaan liittääksensä luonnon iloon. — Aivan samalla tapaa runossa Odottava intohimo tekee rakastajan kuuroksi luonnolle:

Ma tässä varron — vaiti te metsän latvain livertäjättäret; teit' en kuulla kaihoo.

Lohduttomana siis mustasukkainen muistaa mitä hän on kadottanut ja kuinka hänen Minnansa on tullut toisen omaksi. Hän etsii lepoa, mutta turhaan, ja hän pakenee erämaahan, samoinkuin ihmiset häntä pakenevat.

Toisessa yössä kuvaillaan tälle vastakohdaksi unta, jossa hän vielä kerran nauttii kadonnutta onneaan. Hän herää.

Vaan valhe autuuden, ah iät kaiket mun olla suo sun sulokahlees vanki! Todellisuuden armolta en kerjää ma riemua, mi saajan käsiin lahoo. Haaveilun varjokuviin tyydyn, kunhan miss' iät hetki vain se näkyy, hetki mun autuuteni, vaikka petetyn.

Silloin hän saapi aina nähdä Minnan nuorena, autuaana sylissään ja kuolemankin jälkeen,

kun tähtivalkamoill' on vapaa henki, silloinpa ikivalon, luojan luota ja enkeleiden, taivaan tarhoist' ennän viel' unen siivin Minnan huulten hurmaan.

Samalla kun siis intohimoinen rakkaus yhä edelleen pitää häntä vankinaan, alkaa mustasukkaisuus, pelkästi itsekäs tunne, väistyä siten että hänen rakkautensa tyytyy mielikuvituksen luomiin kuviin.

Kolmantena yönä hän näkee päivän muuttuvan yöksi ja päättää siitä että sama ikuinen laki vallitsee luonnossa ja ihmisrinnassa.

Sen kirjain muuttumus, elo sen henki.

Rauha on muuttunut kolkoksi aavistukseksi: hän kuulee laulua ja näkee ihmisolennon, joka on Minnan näköinen. Niin, se on Minna, mutta — mielipuolena.

Hän etsii armastaan, mutta ei tunne häntä enää, vaan tahtoo lähettää hänelle tervehdyksen. Itse hän on lohduton. Ihmiset olivat sanoneet ettei lempi ole luotu maata varten, että on väärin valittaa, kun lemmen taimi täällä kuihtuu. Uskomatta tätä hän oli lähtenyt onnellisen lemmen etsintään, mutta ei sitä löytänyt. Kyyhkysparista vei haukka toisen, mutta kun haukka oli jakanut saaliinsa naaraksensa kanssa, pamahti laukaus, ja toinen kaatui. Itse oli Minna tallannut perhosen, joka kuollessaankin oli kiinni kukassa, jota eläessään oli lempinyt.

Tähän vastaa mies, että perhosen kuolo oli lemmen voittoriemu, perhonen kun kuoli kanssa armaansa. Niin käy enkelikin elon erämaita, temmaten armaan armaalta, mutta ei saaliinhimoisesti, vaan hellästi.

Hän miettii:

viel' itkettyäs kotvan korjaan Sunkin, sa kaihoon jäänyt, kyynel-laaksostas, kuss' yksin kuljet.

Tuo enkeli on Kuolo. Minna luulee häntä itseään kuoloksi ja pyytää häntä viemään "valjun liljan" luojan luo.

MIES.

Iäti kukkimaan ja lempimään.

MINNA.

Iäisen jalkain juuress' itkemään, Hän kunnes, kyyneliini heltyin, käskee sua noutamaan sen, joka nyt mua karttaa.

MIES.

Oi, sataman kun saat sa, saa hän myös! Kai itse hyvää enkeliäs etsii hän tuota luokses-tuojaa. — Unohda min rikkoi maa, min täällä kärsit, siksi.

Nuku, sanoo hän, ja uneksi onnea ja rauhaa. Niin, vastaa Minna, kuinka kuolo viepi onnen jälleen takaisin kautta maailman. Ja koska rakastaja itse on kuolon enkeli, niin kai hänen on aarteita tarvis, voittaaksensa maan lasten lemmen. Niitä tahtoo Minna hänelle antaa: kyynelensä, huokauksensa, jotka kiiluvat timantteina ja helminä. Ja missä

valittaa leski turvaton, ja turhaan hält' itkee leipää valjut pienoiset, ja paarten ääress' asuu karvas hätä, ne sinne sirota, ja siunaten saleista taivahan ma näen sen. Vaan lempi lohduton miss' autuuttansa mennyttä vaatii maalta, taivahalta, siell' älä kylvä kultaa, helmiä, vaan nosta viikatteesi, niitä!

Muistamme että mustasukkainen, joka alussa turhaan on turvautunut järkeen, myöhemmin on kehittynyt tyytymään entisen onnensa muistoon ja mielikuvituksen luomiin kuviin. Nyt Minnankin järki on soaistu, ja hänkin elää mielikuvituksen maailmassa. Mutta kun molemmista nyt kuolo on rakastavien vapauttaja, niin he ajattelevat etupäässä jälkeenjäänyttä. Armaan kadottaminen on lyhyt koetusaika, jonka jälkeen kuolo vapahtaa toisenkin, "iäti kukkimaan ja lempimään". Minnasta taas ensin lähteneen huokaukset ja kyyneleet ovat aarre, jolla voidaan lohduttaa onnensa menettäneitä, mutta jos lohduton rakkaus vaatii maalta ja taivaalta mennyttä autuuttansa, silloin tulee kuolon niittää jälkeenjäänyt.

Minkätähden? Sitä Runeberg ei sano, mutta hän näyttää tarkottavan että vaatiminen on itsekästä, ja että kuolon tulee puhdistaa ihmiset kaikesta maallisesta tahrasta — aivan niinkuin runossa Elo ja kuolo.

Lausuttuaan äsken mainitut sanat Minna nukkuu ja hänen rakastajansa sanoo häntä sen johdosta onnelliseksi: hänen ajatustaan vainoavat vielä murheen laumat, mielipuolisuuskaan ei suo lepoa, vain uni on hylättyjen ystävä.

Mutta nyt ovat runon sankarin silmät, samoinkuin äsken Minnankin, auenneet näkemään ihmisten yleistä kohtaloa. Kaikkialla "itku kohtaa, kurjuus vallitsee". Ihmiselle on annettu kaksinainen osa, maallista pimeyttä ja taivaallista valoa; ja sentähden ihmiselämä on "yö synkkä tähden ympär' ainokaisen". Ja tämän tähden "valju tuike turhaan puhki pilvein ja usmain hunnun pyrkii".

Vaan silmä toisinaan tok' unhottaa yön hämärän ja kauhut, taistot, tähteen vain lapsen ihastuksin tähyää; ja hetket nuo, ne nimee heikkous kirkkaiksi hetkikseen ja niitä lempii keveinä elon riemutuokioina; vaan voima, sydän väkevä, se kiroo ne kiusaajina hornankitaisina, poloisen toivon turmaan kiehtojina, vain näyttääkseen kuin siltä siipi herpoo, valon ja rauhan valhe-airuina tiell' aatoksen, mi harhan korpiin käy.

Taas esiintyy siis vastakohta aatoksen ja tunteen välillä. Valoisempi käsitys elämästä on tunteen luoma, "lapsen ihastuksin" sydän katsoo henkistä maailmaa; mutta aatos, voima, sydän väkevä, näkee siinä vain valon ja rauhan valhe-airueita. Sentähden ainoa lohdutus on uni ja unho, kun vain voidaan unhottaa.

Leponi vaivuntaa vain kärsimyksen
on taakkahan, mi kantaakseni karttuu.

Mutta sentään hän ei enää ajattele vain itseään, hän katselee Minnan unta "iloin vienon-haikein".

kun murhe haudall' istuu rakkaan vainaan
ja kukast' iloitsee, mi sille kohoo.

Vieläpä hän neljännessä yössä kertoo kuinka hän on koko yön valvonut
Minnan vieressä, muistellen lapsuutensa rauhaa,

kun aatos viel' ei tiennyt itsestänsä viel' entänyt ei turhaan etsimään kuin Noan kyyhky rantaa viherjöivää, vaan arkiss' unten turvaisessa tuuti yl' elon aavan pohjattoman aallon.

Siis taas vastakohta aatoksen ja välittömän tunteen välillä. — Mutta myöskin lemmen aikoja hän nyt oli muistanut "täynn' iloa ja haikeutta vuoroin".

Siten on hän valmistunut vastaanottamaan niitä jäähyväissanoja, jotka
Minna lausuu herättyään täysin tajuisena ja "taivaan tyynnä":

Nyt vaivan tutkain taittui, verho vaipui mun silmiltäni; olen löytänyt mit' etsinkin, ei muuta sydän vaadi. Mit' omistavi maa, sen riemut, tuskat, ne maljoin kukkuraisin join, eik' ole sen ahtaass' aartehistoss' enempää. Nyt menen minne seurata et saa; vaan kohta lähden kauemmas, ja silloin perästä tervetullut! Saat laillani ehk' uneksua kauan, tääll' että turhaan etsit onneas. mun laillani myös olet kerran, sydän tyventyneenä, valoisana sielu, sen helmaan ihmetellen heräävä; hyvästi siksi jää!

Nämä sanat ovat runon käsittämiselle hyvinkin tärkeät, koska runon sankari sittemmin toistaa ne. Minnalla on nyt elämästä se käsitys, että tyytymättömyys siihen on unelma; kun herätään, niin huomataan että ollaan onnen helmassa.

Niin oli Minna lähtenyt ja uhkaavasti varottanut häntä seuraamasta.
Hän oli lähtenyt — minne? Tietysti puolisonsa luo.

Miel' ylevä näät pakkons' aina kantaa, ja velvotuksen vaskikahleet takoo se lujiksi.

Mutta ajatellessaan tätä ja Minnan puolison onnea runon sankari taas tuntee mustasukkaisuuden heräävän, hän tahtoo nähdä kilpailijansa veren veitseen hyytyvän. Mutta, sanoo hän, pois hornan aatos, joka viettelet sieluni ainoata aarretta, Minnan vastalemmen toivoa.