Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
VALKOINEN KAMEELI JA MUITA KERTOMUKSIA ITÄMAILTA
Kirjoittanut
Heikki Kenttä [Valter Juva]
Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1916.
Nämä kertomukset eivät ole minun sommittelemiani, minun tekaisemiani. Kertojani oli omituinen erakko, joka oli anastanut haltuunsa kalastajasaunan ja asettunut sinne viikkokausiksi asumaan. Kalastusretkeni olivat usein sattuneet sinnepäin, ja kun saaren läheisyydessä sai suuria lahnoja ja siikoja, aloin kadehtia miehen omistusoikeutta ainoaan näillä vesillä olevaan yömajaan.
Kysyin häneltä, oliko hänen mielestään jus primae occupationis kaikissa olosuhteissa loukkaamattoman luja.
Hän käänsi varraspuikkoa, jossa hänellä oli siika paistumassa, otti piippunysän hampaistaan ja osoitti katonrajassa olevaan makuulavaan:
»Onhan tuolla tilaa kahdellekin.»
Aloin viihtyä tässä kalastajasaunassa. Minusta itsestäni oli tulla omituinen erakko. Ymmärsin niin hyvin Antoniukset, Pachomiukset — ja mitä kaikkia heitä lienee ollut! Saada laiskoitella, päästä kokonaan pois sivistyksestä ja erilleen kaikista naisväen viettelyistä! — Elimme todellisina kalansyöjinä, ichtyofageina.
Kumppanini näkyi matkustelleen — ties missä kaikissa maissa? Mikä hän muuten oli miehiään, en osaa lainkaan arvostella. Emme katsoneet tarpeelliseksi toisillemme mainita nimiämme.
Viivyin toista viikkoa saarella, kunnes olin saanut tuoreenkalan kauhun.
Hän jäi sinne yhä edelleen.
Parina päivänä kun yhtä mittaa aamusta iltaan satoi kaatamalla, ja meidän oli pakko pysyä saunassa, hän vilkastui. Hän näkyi oikein nauttivan sateesta, joka oli seinänä vastassamme.
Ja nyt hän kertoi minulle eräitä outoja kokemuksiaan, toimiaan ja kuulemiaan itämailta. En tiennyt mitä minun piti ajatella. Kun kertomukset näkyivät kohdistuvan jo vuoden 1910 aikoihin, oli minun vaikea ilman muuta väittää häntä valehtelijaksi. — Hänen puheensa oli tyyntä ja asiallista, sivistyneen miehen puhetta. Hän ei laajemmin perustellut juteltavaansa; hän puhui kuin aivan tunnetuista seikoista, tai tavallisista, jokapäiväisistä tapahtumista. Välisti hän näkyi ikäänkuin johdonmukaisesti salaavan itse pääasiaa.
Osaan yleensä kertomuksesta ja kertojasta päättää, missä totuus loppuu ja valhe alkaa. Ääni saa siinä uuden sävyn, kieli äkkiä livahtaa, samalla tavalla kuin jalka pehmeässä savessa, — kertomus ikäänkuin tapailee uutta ponnahduspohjaa — ja kertojan katse harhailee hetkisen.
Tässä ei mitään sellaista! Hän puhui pitkin matkaa yhtä maltillisen seikkaperäisesti; sanojaan hän ei koskaan hapuillut. — Me katsoimme toisiamme koko ajan silmästä silmään.
Höystettyjä tosiasioita tai puolitekoisia valheita hän tuskin lienee kertonut.
Minun täytyy luulla: — joko piti hän minua tylsämielisenä ja syötti minulle alusta loppuun pelkkää pajunköyttä, tai olivat hänen kertomuksensa selostuksineen, kaikkein oudoimmissakin kohdissaan, silkkaa totta.
Heikki Kenttä.
VALKOINEN KAMEELI
Erämaan hienonhieno pöly täytti ilman, joka värjyi ruskeankeltaisena auterena yli kaliifien kaupungin.
Liukaskielisen ja valehtelevan dragomaanin saattamana olin useita tunteja kierrellyt vanhan Kairon sokkeloisia katuja, joilla aina on sama tarumainen viehätyksensä. On todella ihmeellistä syventyä noihin ikivanhoihin, puolihämyisiin basaarikortteleihin. Ne ovat vielä muuttumattomina — samanlaisina kuin tuhat vuotta sitten. Täällä aukeaa vielä eteemme »Tuhannen ja yhden yön» kirjava maailma, sen vilkas vilinä ja omaperäinen erikoisuus, sen salakähmäisyys ja häikäisevä, satumainen rikkaus. Täällä vielä tänä päivänä voisi iltaisin hiipiä seikkailuillaan kaliifi Harun er-Raschid, mukanaan suurvisiiri Giaffar tai ylieunukki Mansur, tuntematta hämmästystä tai pettymystä mielessään. Sitä ase- ja jalokivikauppain loistoa, sitä ylellisyystavarain komeutta, sitä kulta-ja hopeakirjokankaiden kuhinaa!
Hohoi — niin, niin! — Tiiviisti sulkeutuva nahkainen kuresuukukkaroni kahta kultaista puntaa köykäisempänä ja pää täynnä itämaista romantiikkaa istun illan suussa väsyneenä hotellin parvekkeella.
Tuolla erämaan laidassa pyramiidien harjat leikkaavat särmikkäästi taivaanrantaa. Mielikuvitus lähtee uusille retkeilyille.
Viisituhatta vuotta tuolla katselee yli näiden seutujen. Seutuja, joihin maailman vanhin sivistys ensin löi leimansa, missä Mooses teki ihmeitä, missä Pythagoras ja Platon oppivat metafysiikkansa, missä idän mystiikka iäti on taittunut lännen realismia vastaan, aina hedelmöittäen, koskaan kukistumatta ja iäti pysyen pohjaltaan ominaisesti itämaisena.
Palaan kirjavaan nykyisyyteen. Edessäni aukeaa leveä puistikkokatu, joka voisi olla kotoisin uudenaikaisimmasta Nizzasta. Hymyilen hotellin fetsipäistä ovenvartiaa, joka mäjähyttäen ilmassa pitkää sirkuspiiskaansa karkoittaa tungeskelevia dragomaaneja loitommas.
Aurinko jo laskee. Taivas muuttuu loistavan ruskeaksi. Tulipunaisina hohtavat pyramiidien särmät ja moskeain minareettien sadat suikot. Päivä peittyy, tähdet alkavat kuultaa esiin, ja jokaisesta minareetista kajahtaa muezzinin sointuva huuto.
Tätä silmänräpäystä on sadoissatuhansissa kodeissa jännityksellä odotettu. Kuparikattilain kannet nyt lennätetään syrjään, sillä tänään on pitkä paastonaika — Ramadân — päättynyt.
Koko yön mittaan kuuluu kaupungilta katkeamatonta kohinaa, ikäänkuin Niilin virta olisi koskeksi paisunut. Muhammedilainen maailma nyt juhlii. Melua oudoksuen mölisevät tuhannet kameelit kamalasti ja korvia tärisyttävästi.
Kiertelehdin vuoteellani. On tukahduttavan kuuma ja mahdotonta nukkua.
— Varjele, sitä mölyä — —
* * * * *
Heräsin lyhyeen koputukseen. Kaksoishuoneistomme ovesta astui sisään tilapäinen matkakumppanini, rotevaraajainen hra Hans Breitmann.
Hän puhui katkonaiseen tapaansa, sanoja kiireissään töykkien:
»Näin valkoisen kameelin. — Basaarissa. — Seurasin majapaikkaan. —
Hagenbeck! — Jumbo! — Famos: Dschemel libna!
Unenpöpperössä painuivat viimeiset sanat mieleeni, ja ajatus alkoi niitä
sulatella. Dschemel libna, Dschemel libna, — valkoinen kuormakameeli?
— Kuormakameeli — eihän toki! — »Sanokaa ihminen, Hegîn libna!» —
Hyppäsin pystyyn. — Ah, joko on aamu? Olenko todella nukkunut? —
»Anteeksi!»
Jatkoin harkitusti ja kohteliaasti:
»Jos kameeli oli valkoinen, niin se tietysti oli ratsukameeli ja nähtävästi hyvinkin jalorotuinen. Luulen, että on sanottava, Syriassa Delûl libna, mutta täällä Egyptissä Hegîn libna.»
Osaan, totta puhuen, ainoastaan muutamia harvoja sanoja itämaisten kielten renkutusta, mutta on suloista oikaista etevämpäänsä.
Hans Breitmannin, tämän maailmankuulun maapallonkiertäjän, tuttavaksi olin päätynyt laivassa, joka toi meidät Beirutista Aleksandriaan. Kuten kaikki ihmiset tietävät, toimii Breitmann pääasiallisesti eläin- ja kasvitieteellisten tarhain hankkijana. Hän on käynyt kaikkialla, tuntee kaikki maailman sopukat perinpohjin ja läpikotaisin. Hän puhuu kaikkia kieliä — vaikka kaikkia kyllä yhtä virheellisesti — ja on puolittain unhottanut omaa äidinkieltään, saksaa. Hän tietää kasvien ja eläinten elinehdot ja elintavat ja osaa matkia kaikkia luonnonääniä. Suuressa, salamyhkäisessä aarniometsässä ei ole mitään salaisuuksia Hans Breitmannille. Sivistysmaailman keskuudessa hän ei viihdy. Hän on todella ganz ein Naturalist — kokonaan naturalisti —, puheenparsi, jota Breitmann itse näkyy suuresti rakastavan.
Laiva »Kosseir», johon Beirutissa olin joutunut, oli vanha, hidaskulkuinen koljo, joka kuljetti rahtia ja siinä ohella myöskin matkustajia. Se käydä jyskytti, vaivojaan voihkien ja hikoillen.
Pitkällinen matka Välimerellä olisi tässä »hikiliikkujassa» varmaankin voinut käydä sangen yksitoikkoiseksi, jollei laivassa olisi ollut mukana kolmetoista arabialaista rotuhevosta, joista matkustajille oli alituista silmäniloa. Ihmeen siroja, älykkäitä, nuoria tenavoita! Ne olivat sijoitetut etukannelle hellekatoksen alla erityisiin lautakomeroihin, ja oli hauska katsoa, miten niitä ruokittiin ja millä hellyydellä niitä hoidettiin. Siinä puuhaili kaksi beduinipoikaa sekä leveäharteinen, verevä herrasmies.
Kapteeni tiesi kertoa, että hevoset olivat erityisesti valikoiden ostetut Syrian eteläisten hieta-aavikkojen ranteilta ja olivat nyt matkalla Espanjaan don José d'Avilan hevossiittolaan Andalusiassa, Matkustajaluettelossa näin Hans Breitmannin nimen, piirrettynä pitkillä, jäykillä kirjaimilla, jotka vähin muistuttivat ruhtinas Bismarckin käsialaa.
Nimen tunsin kertomuksista varsin hyvin. Vaikka olimme ensi luokan matkustajina ainoat, oli minun kuitenkin aluksi vaikea päästä tämän herran tuttavuuteen.
Loppupuoli matkaa tuli olemaan erinomaisen hauska. Oh, kuinka Breitmann osasi kertoa. Puhe oli nopeata — tosin hiukan katkonaista ja sekakielistä! Sanat eivät tahtoneet ennättää muodostua rinnatuksin mielikuvituksen lennon kanssa. Mutta sitä tietojen, havaintojen ja kokemusten moninaisuutta!
Breitmann oli neljän maanosan tropiikeissa koonnut toista tuhatta harvinaista, loistavan komeaa orkidealajia; oli pyydystellyt paratiisilintuja Uudessa Guineassa, eläviä gorilloja Kongossa Aruvimi-joen pimeissä aarniometsissä, orankiapinoita Borneossa, missä muuten oli joutunut tekemisiin »ihmispäänmetsästäjäin», noiden vimmattujen dajakkilaisten uskonkiihkoilijain kanssa.
»Gut! Yksi Teufel sai also luopua nahkaisesta häntävyöstään. — Näkisittepäs! — Sirosti koristeltu viisihaarainen huiska! — Ach, se on arvokas! — Yhden Naturalistin pään arvoinen!»
Sisä-Aasian ylängöillä hän oli ottanut kiinni arkoja kulaaneja, kiukkuisia grizzlykarhuja Kalliovuorilla, ja oli La Platan savannien kuloheinistä kopannut puupihteihinsä piskuisen pieniä, punaisia myrkkykäärmeitä. — Ne olivat wunderschön! — Brasilian aarniometsissä — niin, sinne hänen täytyy lähteä ensi tingassa taas, vuodeksi tai pariksi. Siellä löytynee vielä muun muassa yksi tuntematon kolibrilaji. — Hän näkee! — Matkii! — Also: lintu on verkossa!
Juan Fernandezin saarilla Breitmann oli elänyt kolmatta kuukautta Robinson Crusoen elämää ja näiden saarten ruohoisista merenlahdelmista korjannut mukaansa viimeiset dugongit. — Ne ovat nyt Hagenbeckin eläintarhassa Hampurissa. — Hagenbeck on suuri mies. — Ganz ein Naturalist.
Hans Breitmann itse oli varmaankin laatuaan erinomainen henkilö. Hän oli intohimoinen luonnontutkija ja kokoilija. Ja niin tarumaisia kuin hänen mehevät kertomuksensa useimmiten olivatkin, ne epäilemättä olivat katsottavat sanan mukaan tosiksi.
Rahoja hänellä tuntui olevan matkoihinsa yllin kyllin. Hänen syvissä housuntaskuissaan kultarahat helisivät kahmaloittain irrallaan. Ja nähtävästi hänellä oli avoin valta vetää vekseleitä Hagenbeckin nimeen Englannin pankin ja Crédit Lyonnais'n kaikissa haarakonttoreissa pitkin maailmaa.
Kun Marseille-Barcelonan laiva oli lähtevä Aleksandriasta vasta kolmantena päivänä tähän kaupunkiin saavuttuamme, niin Breitmann päätti välillä pistäytyä Kairossa. Hän toivoi siellä mahdollisesti tapaavansa vanhoja tuttujaan sisä-Arabiasta, näin Ramadânin päättymisjuhlan aikana.
Minun matkani lähin määrä oli Ateena — pöllöjen kaupunki — mutta tulin sattumalta tehneeksi Breitmannille vielä seuraa, vaikka olin jo aikaisemmin nähnyt Kairon. Ja tällä tavoin sommistui niin, että Hans Breitmannin kanssa väittelin kello 5 aamulla valkoisen kameelin arabialaisesta nimestä eräässä Kairon hotellissa. —
»Te olette aivan oikeassa», sanoi ystäväni. — »Luonnollisesti: Hegîn libna!»
Mutta hänen kerrottavansa tarkempi selostus oli lyhyesti seuraava.
Breitmann, jonka aivokoppa muuten oli patentin ansaitseva kompassi, oli eilen kuljeskellut itsekseen vähää ennen auringonlaskua ruoka-, hedelmä- ja vihannestavarain basaareissa, näiden korttelien ahtaimmissa ja haisevimmissa perukoissa. Silloin hän tupsahtaa käsiksi valkoiseen kameeliin. Vaikka kameeli makaa ja märehtii, hän heti näkee, mikä on lajiaan.
— Kantaisä tuo, jonka selässä profeetta pakeni Medinaan! Näitä harvinaisia, erinomaisen jaloja rotueläimiä ei ollut aikaisemmin nähnyt, — mutta juuri siitä syystä ei epäilystäkään! — Hän osasi erottaa valkoisen kameelin valkoisesta.
Breitmannin hedelmällisissä aivoissa oli tuuma heti kypsynyt. Elukka oli toimitettava Hagenbeckin eläintarhaan Hampuriin. — »Colossal succès, furore! — Valkoinen elefantti, Jumbo, — nix, humbug — luonnon oikku! Valkoinen korppi! — Tämä etwas anders!»
Mitäkö olisi valmis maksamaan? — Enemmän taikka vähemmän: — kolmesataa, neljäsataa puntaa, — mistäpä sen tietää?
Vanha, harmaa sheikki, kameelin omistaja, oli vihreässä turbaanissaan istunut korumatolla liikkumattomana elukan pään alla. Breitmann oli lähennellyt ja tervehtinyt kaikkien sääntöjen mukaan — toinen ei ollut räpäyttänyt silmääkään. Breitmann pistää Adenin murretta, Maskatin, Kuweitin, — puhuu sisä-arabiaa, Syrian arabiaa. — Ei mitään! — Nimittelee eräitä sheikkituttujaan sama tulos! — Yhtä hyvin olisi voinut saada elonmerkkiä huopasäkistä.
»Ach, venwünschter Bube!» oli Breitmann tuuminut ja ryhtynyt tekemään samoin kuin kerran Borneossa, kun vahti vanhaa orankiurosta. Vajaassa tunnissa hän oli saanut otukset yön ajaksi kierretyiksi niiden omaan majapaikkaan.
Nyt oli asia kokonaisuudessaan minulla selvillä. Breitmannin tuli olla varhain liikkeellä, jottei valkoinen kameeli saisi tilaisuutta murtautua saarroksesta. Ja pyysin päästä mukaan tälle pyyntiretkelle. Juttuhan tuntui mielenkiintoiselta.
Mutta en vielä tuntenut ystäväni neuvokasten aivojen monipuolista yhdistelykykyä.
»Tehän olette Donovan Pashan tuttu?»
Koetin turhaan muistella, missä tilaisuudessa ylpeydenhenki oli vietellyt minua kehuskelemaan Breitmannille, että olin tavannut tämän vaikutusvaltaisen englantilaisen diplomaatin.
Viisi kuukautta sitten kävin Kairossa. Seisoimme muinaismuistomuseon edustalla, kolme englantilaista ja minä. Siinä oli majuri Parker ja hänen setänsä, Gilbert Parker, tunnettu novellinkirjoittaja ja Egyptin olojen etevä tuntija. — Kolmannen nimeä en muistakaan.
Pieni, hinterä, pedanttisen näköinen, jo vanhahko herra astui ohitsemme.
— Ah, Dick Donovan!
Tämä siis oli tuo mainio Donovan Pasha, joka teeskenneltyyn viattomuuteen kätki salamannopeat päätöksensä ja nerokkaat, pitkälle tähtäävät toimenpiteensä. Hän jo nuorella iällä piti melkein huomaamattomilla shakkiliikkeillään koossa Ismail kediivin hajoavaa valtaa, rauhoitti väestöä, ehkäisi nylkemiset ja paransi maataviljeleväin fellahien tilaa, poisti ranskalaisten vaikutusvallan Niilinlaaksosta ja suunnitteli Sudanin yhdistämistä takaisin Egyptiin. Englantilaisten itsensä käytyä ohjaksiin ja hallitessa Egyptiä muka kenraalikonsulinviraston kautta, oli Donovan Pasha, kenraalikonsulin yksityissihteerinä, se mies, jolla itse asiassa oli Egyptin hallituksen kaikki hienoimmatkin langat käsissään.
No niin — mr Donovan pysähtyi hetkeksi meidän eteemme, puheli muutamia sanoja ja jatkoi matkaansa. Sillä välin nuorempi mr Parker oli tehnyt pienen kädeneleen sekä lausunut nimeni. Kypärähatut päässä olimme tehneet toisillemme lyhyen, määräkkään kumarruksen. Siinä kaikki.
Selitin asianlaidan vilpittömästi Breitmannille.
»The honorable Parker? — Erinomaista! Muuta ei lainkaan tarvita. —
Ettekö voisi purra hävyltä päätä poikki ja esittää minua mr
Donovanille?»
»Paljonkohan tuosta itse asiassa pahenisinkaan, vaikkapa puraisisin» — —
»Well! Ja nyt valkoista kameeliani katsomaan.»
Tarkoitus oli, ettemme saattaisi otuksia varuilleen, josta syystä minä, jota sheikki ei vielä ollut nähnyt, astuisin yksin majapaikan pihaan punainen Bædeker kourassa. Olisin katusokkeloihin eksynyt matkailija ja kyselisin tietä Sitadelliin. Kääntyisin ainoastaan palvelijain puoleen, joille luonnollisesti antaisin bakshiishia. Jos majapaikassa asiat olivat hyvin, kiirehtisimme oikopäätä Donovan Pashan luokse. Päivä alkaa kello 5, joten 7:n ajoissa emme ole sopimattoman varhaisia. Jos kameelinkauppa on lainkaan tehtävissä, niin mr Donovan oli ainoa, joka voi saada sen syntymään.
— Ohoh! Kaikissa näissä ollaan!
Ovela suunnitelma tuotti todella kunniaa ystävälleni, jollei juuri minulle. Mr Donovanin kyvystä järjestää asioita ja tulla toimeen itämaiden eri kansallisuuksien ja kansankerrosten kanssa, ylhäisimmästä alhaisimpaan saakka, kerrottiin aivan ihmeellisiä seikkoja. Hän tunsi alkuasukasten tavat, sisimmät näkökannat ja mielipiteet, heidän taipumuksensa ja monimutkaisen psykologiansa. Hän osasi pienimmästä vihjeestä arvostella, mitä erikoistuumaa joku määrätty henkilö näennäisessä passiivisuudessaan määrättynä hetkenä hautoi päässään. Yhdellä ainoalla katseella nuo harmaat, läpitunkevat silmät olivat paljastaneet miehensä. Jos silloin asia koski jotakin valtiollista tai hallinnollista kysymystä, niin paljastusta seurasi toiminta yhtä nopea kuin ajatuksen välähdys. Mr Donovan tajusi kaiken tuon salaperäisen, käsittämättömän, jota voitaisiin sanoa itämaan kansojen sieluksi, ja jota muuten eurooppalaiset eivät ikinä opi täysin ymmärtämään. Hän oli tuo yksi poikkeus, joka oli tarpeen, jotta tämä yleinen sääntö saisi vahvistuksensa.
Tuo pieni, hiljainen, laupiaan näköinen mies olikin tunnettu aina Berberistä ja Dongolasta Niilin suistoon saakka sekä Libyaa ja Arabiaa myöten.
Hänen lahjomattomuutensa sekä seikka, että hän Egyptissä oli pysynyt köyhänä, puolustaessaan sorrettujen fellahien etuja ja pitäessään egyptinsyntyisiä kuvernöörejä peukalonsa ulottuvilla, oli tuottanut hänelle kunnianimen Ledschâm Pasha »Marhaminta-Pasha». Olihan hänellä tämän ohella joukko muitakin nimityksiä, joista »Tirkistävä silmä» ja »Valkoinen hyeena» eivät olleet kaikkein kauneimpia.
Viimemainittu nimi kuitenkin kilpistyi syrjään tästä oikeamielisestä ja uskomattoman rohkeasta miehestä. Mr Donovan nautti itse asiassa jonkinlaista suosiota muslimien keskuudessa. Hän oli ainoa englantilainen, jota syntyperäiset egyptiläiset kunnioittivat. Pelkäsivät, mutta kunnioittivat samalla. Likaiseen pyhiinvaeltajan pukuun puettuna mr Donovan oli tainnut kerran tehdä hengenvaarallisen pyhiinvaellusretken itse Mekkaan. Hän oli jalan astunut koko matkan dervishien seurassa ja esiintynyt uskonkiihkoisena muslimina, joutumatta ilmi. Tältä kannalta katsoen hän siis olisi ollut oikeutettu kiertämään päähänsä vihreän turbaanin. Mitä kaikkea muhammedilaisen maailman salaisimmista harrastuksista ja toiveista mr Donovan tällä matkalla oli saanut onkeensa, on tietymätöntä. Varmaa on, että hänen syvä asiantuntemuksensa oli saattamaisillaan hänen nimensä miltei legendansepitysten alaiseksi Egyptissä ja Arabiassa. Hän oli muka kristitty, jolle profeetta oli osoittanut erityistä suopeuttaan, lahjoittanut kaukonäön ja tietäjänsilmän.
Tämä kaikki muistui mieleeni, kävellessäni Breitmannin johdattamana kautta Kairon ahtaiden syrjäkatujen. Hetkeäkään empimättä, tai olematta epätietoisena tiestä, hän vei minua mitä eriskummallisimpia sokkeloita ja solia pitkin lähes tunnin ajan.
Pimeässä, likaisessa perukassa hän vihdoin pysähtyi. Portin ovensäppi avattiin avainreiässä olevan puunappulan avulla, ja Breitmann osoitti minut sisään.
Näin pienen, ahtaan etupihan, jonka toiseen ylänurkkaan oli luotu kasaan kameelinlantaa miehen korkeudelta. Peräpihan portti oli auki, ja siellä makasi kuin makasikin valkoinen kameelimme ynnä lisäksi seitsemän kuormakameelia, joita parhaillaan ruokittiin. Kivipeitteisen pihan perällä, kurjan ja rappeutuneen huoneen edustalla, istui komeiden mattojen ja punaisten patjain päällä vanha harmaapäinen sheikkimme jalat ristissä allaan. Puolipiirissä hänen sivullaan istui neljä muuta arvokkaan näköistä henkilöä vihreissä turbaaneissa tai punaiset fetsit päässä.
Olisin voinut lyödä vaikka vetoa: sheikki itse ja nuo kaksi ovat puhdasverisiä arabialaisia, tuo nuori, kelmeä mies syntyperäinen egyptiläinen ja tuo hienosti puettu pulskanlihava herra, joka istuu sheikin vasemmalla puolella ja pitää rukousnauhaa kädessään, on turkkilainen upseeri.
Älysin olevani ikävällä tavalla näiden arvohenkilöjen huomion esineenä. Kahden ja puolen shillingin bakshiish nuorelle, vetreälle beduinille, ja asiani olikin jo toimitettu.
En kyllä lainkaan pysähtynyt, kulkiessani valkoisen kameelin ohi, mutta sen kuva painui siinä samassa erottumattomasti mieleeni.
Todellakin jalo eläin! Puhdas, läikkyväkarvainen. Kyttyrä tavattoman korkea ja äkkijyrkkä, jäsenet paljaita teräsjäntereitä. Pitkä kaula kohollaan etusojossa ja pieni, ylen hienopiirteinen pää ikäänkuin hiukan takaheitossa. Alentamatta silmiään, leuka ylhäällä ja alahuuli pitkällä lerpallaan se siinä pysyi liikkumattomana, hievahtamattakaan. Elukassa oli ilmeisesti ylimyksellistä verta, ja se tunsi arvonsa. Se tahtoi ylläpitää ikivanhoja itämaisen ylhäisön perintätapoja. Koko ryhdissä ja etenkin alahuulen lerpassa ilmeni halveksimista, sanomatonta ylenkatsetta minua, eurooppalaista kohtaan. Olin täydellisesti pelkkää ilmaa sen silmissä.
Miten turhanpäiväiseltä todella mahdoinkaan siinä näyttää valkoisessa, tiukkaan napitetussa khakipuvussani ja pitkissä, soukissa kotelohousuissani. Ei tyyntä arvokkuutta puvussa eikä eleissä. Uuden maailman hätiköivät plebeijit, mitä te tunkeilette? Pysykää täältä loitolla!
Puolihäpeissäni elukan mykästä ylenkatseesta astuin jälleen kujalle.
»All right?»
»Tallella on kameeli. Mutta alan uskoa, että kameelinkauppa kyllä jää tekemättä. Jos sheikki vielä voinee kauppaan suostua, niin kameeli itse ei suostu. Se välittää viis Donovan Pashasta ja Hagenbeckista ja kaikista länsimaista.»
»Well! Sepä nähdään.»
Ja nyt lähdimme oikaisemaan poikittain läpi basaarien, kunnes eräällä leveämmällä kadulla tapasimme eurooppalaiset ajoneuvot ja dragomaanin, joka tiesi Donovan Pashan asunnon.
Omaatuntoani painosti raskas möhkäle huonosti harkittuja lupauksia. —
Mitähän tästä tulleekaan?
Turhaan koin lohduttaa itseäni sillä, että mr Donovanin omituisia puolia oli myös hänen tavattoman suuri avuliaisuutensa. Missä itämaisia oloja tuntemattomat henkilöt taitamattomuudessaan olivat joutuneet selkkauksiin alkuasukasten kanssa, siinä mr Donovan aina koetti järjestää juttua. Hiukan satiirisena pikkulasten tuhmuuksista, ironisesti hymyillen hän ryhtyi asiaan ja käänsi vanhan, vakaan taaton tavoin kaikki parhain päin, kuin mikäkin deus ex machina.
* * * * *
Vastaanottomme Donovan Pashan kodissa oli koko joukkoa lievemmin masentava, kuin mitä osasin toivoakaan. Olin sopertaen maininnut tuttavuuteni Egyptin olojen tuntijan, mr Parkerin kanssa ja esittänyt ystäväni.
»Mr Breitmann — tunnen nimeltä. Hyvä ystäväni, mr Kipling, on teistä puhunut. Hän on luotettava, totuutta rakastava mies. — Mr Parkerista en voi niinkään… Merkillistä kyllä, maailma ei ole vielä häntä höyhentänyt.»
Oli ilmeistä, että Donovan Pasha teki meistä pientä pilaa.
Mutta saksalainen ystäväni oli jutussaan tuskin päässyt alkuun, kun mr Donovan jo kääntyi tarkkaavaksi. Hän pyysi meitä kohteliaasti istumaan, istahti itse ja siveli ohimoitaan hienolla, naisekkaalla kädellään.
»Tiedän, että Seid Omar on eilen nähty kaupungissa, vaikka hän pääsi asiamiehiltämme välttymään. Likaisessa syrjähökkelissä siis pitää majaa henkilö, joka on senussilaisten johtomiehiä ja jonka vaikutusvalta ulottuu yli koko Arabian. — Hän tietysti ei istunut siellä yksin?»
Ja kääntyen minun puoleeni hän pyysi mahdollisimman seikkaperäisiä tietoja niiden henkilöjen ulkomuodosta, jotka olin nähnyt valkoisen kameelin omistajan seurassa.
»Oivallista! Teillä on tarkka havaintokyky. Saan vakuuttaa kiitollisuuteni herroille. Ja nyt olen kokonaan teidän käytettävänänne. — Mr Breitmannin asiaa tahdon varsin mielelläni välittää, mutta —»
»Jätän tässä avoimen shekin teidän käytettäväksenne ja täytettäväksenne», ehätti saksalainen.
Mr Donovan tarkasti paperia ja sulki sen huolellisesti lompakkoonsa. — »En luule tätä tarvittavan. Tulette nähtävästi saamaan sen koskemattomana takaisin. — Aioin sanoa: kauppa ei ole onnistuva.»
Hieno hymy huulillaan hän lisäsi: »Tiedättekö, mitä valkoista kameelia te oikeastaan tahdotte ostaa?»
»Ein Exemplar niitä kameeleja, joiden kantaisä auttoi Muhammedia pakoon Mekasta Medinaan. — Hedschra 622.»
»Oikein! Mutta käykäämme hiukan pitemmälle taaksepäin ajassa. Tällä kameelilla on merkillinen sukujuuri. Kaikissa kansainvaelluksissa ja uskonnollisissa liikkeissä Eufrat-Tigris-virran ja Niilinlaakson välillä, historian hämärimmiltä ajoilta alkaen, on valkoisella kameelillamme ollut erityinen tehtävänsä. Valkoisella kameelilla ratsastaen ensimmäinen seemiläinen valloittajakuningas, Sargon I, otti haltuunsa sumerilaisten perinnön ikivanhassa Sinearissa, tuhannen vuotta ennen kuin nuo pyramiidit tuolla rakennettiin. — Jos arabialaisten muisto yksityiskohdissa pettää ja he tässä mainitsevat kantapatriarkkaa Semiä, niin tämä ei muuta pääasiaa. — Valkoisen kameelin selässä Abraham, enemmän kuin puolitoistatuhatta vuotta myöhemmin, siirtyi Kanaanin maahan. Kun patriarkka sittemmin vanhoilla päivillään, vähää ennen kuolemaansa, kävi viimeisen kerran tervehtimässä Petrean erämaan Firanin keitaaseen karkoitettua orjavaimoaan Hagaria ja poikaansa Ismaelia, niin silloin hän näille jätti imettävän valkoisen kameelin varsoineen. — Nyt ehkä näette! —
»Valkoinen kameeli oli sillä hyksoskuninkaalla, joka valloitti Egyptin, muinaisten faraoiden valtakunnan, minkä johdosta Israelin lapset sittemmin saivat tilaa Gosenissa. — Tällä välin Ismaelista oli tullut suuren kansakunnan isä. Kansa levisi kautta Ruwalân erämaan ja halki laajan Arabian. Koreischilaisten ensimmäinen heimopäällikkö sai yht'aikaa hoitoonsa Kaaban mustan kiven ja valkoisen kameelin, tuhannen vuotta ennen Muhammedia!
»Profeetan kuoltua valkoinen kameeli kiiti islamin uskon hulmuavan liekin edellä Arabiasta kautta Syrian ja Mesopotamian Indus-virtaan saakka ja kautta Egyptin Atlantin valtameren rannoille.
»Pohjois-Arabian erämaaseudut ja niiden lähimmät ympäristöt ovat seemiläisten kansain kiehuvana pesänä, varhaisimpien kansainvaellusten lähtökohta ja kolmen maailmanuskonnon alkukehto. Vähäinen liikakansoitus, ja kansanvyöry lähtee liikkeelle.
»Milloin tämä on jälleen tapahtuva? Väliajat ovat ennen kestäneet noin 1000—1500 vuotta. Elämme nyt juuri historiallisissa merkkiajoissa.
»Mutta palaan valkoiseen kameeliimme. Kysykääpä senussilaisten salaiselta uskonnolliselta veljeskunnalta, johon kuuluu yhdeksän miljoonaa vannoutunutta jäsentä Faredgan keitaasta Egyptiin ja Sudaniin ynnä Marokkoon asti, Arabiasta Damaskokseen ja Stambuliin sekä Mesopotamiaan ja Intiaan saakka, — kysykää näiltä eurooppalaisten peloittavimmilta vastustajilta, jotka ovat sitä vaarallisemmat, kun heidän toimensa on näkymätöntä, maanalaista myyräntyötä, — kysykää heiltä, onko ehkä ennustettu, että islamin maailma juuri näihin aikoihin on yhdistyvä yhdeksi ainoaksi suureksi teokratiaksi. Voisittehan kysymyksellänne kääntyä suorastaan tuttavanne, Seid Omarin puoleen, joka istuu likaisessa majapaikassaan basaarien takana, ja samalla sivumennen tiedustella, liittyykö ennustukseen ehkä myös jokin lausunto, joka koskee valkoista kameelia.
»Mitä arvelette, mr Breitmann? Hyvät toiveet saada ostaa hänen omistamansa eksemplaari — vai?»
Istuimme hämmästyneinä vaiti.
»Olkaa huoleti, mr Breitmann! Tahdon lojaalisesti toimittaa asianne. Tuloksen olen kuitenkin jo ennakolta sanonut. Mutta en viidestätuhannesta punnasta tahtoisi valkoisen kameelin kaupanhieromisesta luopua. Siitä tulee sukkela leikki, pientä julmaa ivaa, verinen piiskanisku vasten silmiä, isku, jonka läimäys on kuuluva hamaan Marokkoon ja Stambuliin!»
Pikku Donovan Pasha nauroi lyhyesti, mutta sai samalla yskäkohtauksen.
»Niin, juoni on teidän; ainoastaan suunnittelu jää minun vähäpätöiseksi ansiokseni. Herrojen suosiollisella myötävaikutuksella tahdon valmistaa pamahtavan räjähdyksen ystävämme Seid Omarin sekä hänen seurakumppaniensa, Sivahin imamin ja Faredgan suurmestarin iloksi. Tahdonpa silloin nähdä egyptiläistä valtionkavaltajaa ja vehkeilevää nuorturkkilaista asiamiestä silmänvalkuaiseen! Tuota harjaantunutta ateistia, joka keimailee rukousnauhallaan!»
Mr Donovan ei vitkastellut hetkeäkään. Hän antoi muutamia lyhyitä määräyksiä ja käski ajaa parihevoset esiin. Istuutuessamme vaunuihin huomasin Donovan Pashan laskevan istuimelle sivulleen lyhyen kaukoputken. Pieni, vikkelä, kähärätukkainen nuubialaispoika, hullunkurisen näköinen kankeassa liverissään, istahti kyytilaudalle ajomiehen viereen.
Mr Donovanin ohjeet olivat täsmälliset. Osoitettuamme hänet majapaikan edustalle pysymme kokonaan syrjässä puolen tunnin ajan, jonka päättyessä meidän tulee kävellä lähettyvillä. Tarkkaan puolen tunnin kuluttua joko hän itse tulee meidän luoksemme, jossa tapauksessa kameelinkauppa voinee onnistua, taikka — mikä on luultavinta — meidät käsketään sisään. Tämä merkitsee, että mitään kauppaa ei synny, mutta saamme sen sijaan nähdä draamallisen kuvaelman.
Mr Donovan hymyili meistä erotessaan: »Huomaan, että teillä on takataskuissanne browningit, kuten tottuneilla matkustajilla ainakin.»
»No, mitä arvelette?» kysyin saksalaiselta ystävältäni poistuessamme majapaikalta, johon Donovan Pasha nuubialaispojan saattamana oli astunut sisään. — »Lyömmekö vetoa?»
»Zum Henker kaikki vedot! Odotan ainoastaan das Spektakel.»
Kelloa totellen olimme täsmällisinä miehinä määräaikana majapaikan edustalla. Ymmärsimme joutuneemme keskelle Englannin salaisinta suurpolitiikkaa.
Pieni nuubialaispoika viittasi meitä naurettavan juhlallisena sisään, jääden itse portin luokse, Ahtaalla kujalla ei näkynyt elävää sielua.
Mitä peräpihaan saapuessamme tapahtui, ei ole helppo selittää. Tapaukset seurasivat toisiaan salaman nopeudella. Asioiden täydellistä tajuamista vaikeutti minulle myöskin seikka, etten ymmärtänyt niitä lyhyitä, teräviä käskysanoja, joita Donovan Pasha siinä lausui arabiankielellä.
Kuinka hyvänsä, kerron itse tapahtumat.
Tuskin olimme lähenemässä, kun Donovan Pasha, joka oli patjalla istunut sheikin ja hänen seuralaistensa puolipiirin toisessa päässä, äkkiä nousi pystyyn. Hän lausui tiukasti muutamia sanoja ja teki suuren kädenliikkeen, osoittaen meitä. Itämaalaiset eivät hevin menetä malttiaan, mutta nyt seurasi sanomaton hämmennys. Kaikki kohosivat seisoalleen, katsoen vuoroin meitä, vuoroin toisiaan.
Puolipiirin toisessa päässä seisova egyptiläinen teki liikkeen Donovan Pashaa kohti ja vetäisi äkkiä revolverin esiin. Mutta mr Donovanin browning oli samassa jo ojennettuna miehen päätä kohti. Kiiltävä teräspiippu oli tuskin kahden käsivarren mitan päässä hänen otsastaan. Revolveri putosi keltaisenkelmeän egyptiläisen kädestä kilahtaen kivettyyn pihamaahan.
Kimakka vihellys viilsi läpi ilman. Englantilainen aliupseeri ja kaksi sotamiestä marssivat pihalle. Aliupseeri kumartui maahan, korjaten revolverin huostaansa. Egyptiläinen otettiin kummankin sotamiehen väliin ja vietiin pois. Aliupseeri seurasi näiden mukana.
Donovan Pasha kääntyi kello kädessä turkkilaisen upseerin puoleen ja lausui hänelle kolme, neljä sanaa. Nuorturkkilaisen ruskeat silmät säkenöivät, mutta sanaakaan sanomatta hän kylmän arvokkaana lähti tiehensä, poistuen kujanteelle.
Suurmestarin ja imamin kävi samoin. Loukattu arvokkuus ja ilmeinen nolous nähtiin heidän kasvoissaan.
Donovan Pasha seisoi vielä kello kädessä. Hän tarkasti minuutin ajan, kuinka sheikki palvelijoineen rupesi tulisella kiireellä laittamaan kameeleja lähtövalmiiksi. Sitten hän tyynesti kävi Breitmannin käsivarteen, ja hitaasti me poistuimme kaikki kolme.
Nuubialainen poika irvisti meitä vastaan, niin että valkoiset hampaat välkkyivät ikenissä. — Ahaa, sinutko oli pantu viheltämään varattuja sotamiehiä tarpeen tullen sisään!
Kävellessämme ahtaalla kujalla mr Donovan avasi lompakkonsa ja jätti sanaakaan puhumatta Breitmannille hänen shekkinsä takaisin. Olimme äänettöminä hiljaisesti kulkeneet edelleen noin viisi minuuttia ja olimme juuri pääsemässä vanhalle basaaritielle — Donovan Pasha ja Breitmann yhä vieläkin käsityksin kävellen —, kun kumpikin äkkiä hyppäsi syrjään, painaltuen kadun seinää vasten. Saksalaisen huulilta pääsi leveä kirous.
Korkealla heidän päittensä tasolla kohosi esiin valkoisen kameelin pää ja pitkä, kaareva kaula. Äänettömin, hiihtävin askelin, pehmeillä polkuanturoillaan keveästi hipaisten katukivien leveitä laattoja, se kulki omaa määräkästä kulkuaan eteenpäin, kysymättä mitäkään estettä ja johtaen sheikin pitkää karavaania. Satulansa huipulla Seid Omar istui puettuna pitkäliepeiseen, hulmuavaan pukuun. Hän ei katsahtanutkaan meihin. Muutamassa silmänräpäyksessä karavaani oli meidät sivuuttanut.
Ennätin huomata, miten valkoisen kameelin pää oli ikäänkuin hiukan takakenossa. Alentamatta silmiään, leuka ylhäällä ja alahuuli pitkällä lerpallaan se, syvintä halveksumistaan osoittaen, oli työntänyt meidät syrjään.
Kameeli siinä kyllä mietti omia mietteitään:
»Minä kuulun vanhaan maailmaan. Minä kuljen eteenpäin sitä vauhtia, johon olen tottunut, ja johon muinaiset kuninkaat ja patriarkat olivat tyytyväiset. Silloin oli tilaa maailmassa kyllin. Ei nähty kalpeakasvoisia, tungeskelevia uuden maailman ihmisiä. Jolleivät tahdo tietä antaa, niin minä työnnän ne nurin. Minä en äänelläkään ilmaise lähestymistäni; minä en väistä ketään ihmistä.
»Minun tapani ovat vanhan maailman tapoja. Muinoin oli elämä vakaata, tyyntä, hätäilemätöntä. Ei rautateitä eikä lennätinlankoja suvaittu. Ei äkillisiä kiireitä eikä oikullisia rimpuilemisia. Ennenkuin vielä pyramiideista mitään tiedettiin, oli kerta kaikkiaan määrätty, mikä kuormasälytyksen paino on oleva, ja millä vauhdilla se on vietävä perille. Ja siinä tullaan pysymään. Pois täältä, länsimaiden asukkaat, eilispäivän uutuuksinenne! Itämaat ovat meidän.»
Odottavat vaunut jälleen tavattuamme lähdimme nopeasti ajamaan.
Sulttaani Hassanin vanhan moskean edustalla vaunut pysähtyivät. Donovan
Pasha otti kaukoputken käteensä ja pyysi meitä itseänsä seuraamaan.
— Ohoh! Mihinkäs nyt oikein mennään? — Hän vei meidät tämän moskean korkeimman minareetin ylimmälle parvekkeelle.
— Hyi — inhoittava, päätä huimaava, äitelöivä tunne! — Oli ihan tyyni, ja minareetti oli epäilemättä kokonaan liikkumaton, mutta tuntui aivan siltä, kuin se olisi huojunut edestakaisin, säännöllisesti soutaen, kuin taatelipalmu tuulessa.
Donovan Pasha suuntasi kaukoputkeaan yli kaupungin, vuoroin länteen, vuoroin itään. Hän oli tähän saakka ollut vaiti, mietteissään. Täällä korkealla ilmassa, missä täydellisesti vallitsimme tuon mahdottoman suuren kaupungin näköalan, hän vilkastui.
Hymyillen hän osoitti kiikariaan: »Nuo veitikat sieltä basaarien takaa ymmärtävät varsin hyvin, että 'Valkoinen hyeena' vaanii heidän jokaista askeltaan kaupungin piirin sisällä. Mutta minun täytyy saada tietää, ovatko he täysin masennetut, maahan lyödyt. Eikö heidän ehkä pälkähdä päähän järjestää neuvottelukokousta heti ulkopuolella kaupunkia? Sitä varten on hyvä olemassa tämä 'Tirkistävä silmä'.»
Mr Donovan tähysteli uudestaan länttä kohti. — »Ahaa!» — Hän puhdisti huolellisesti kiikarinsa lasia. — »Aivan oikein! Imamimme ja Faredgan suurmestari lipuvat kauniisti tiehensä. — Meno yhtämittaista, vauhti rynkäisevä. — Hm — luulen, että voimme toivottaa heille onnellista matkaa!
»Ja nyt tarkastakaamme, mitä ystävämme Seid Omar tällä hetkellä tuuminee.» — Hän kääntyi kiikarillaan itää kohti.
Tässä ei kaukoputki ollut lainkaan tarpeen. Paljain silmin saatoimme selvästi erottaa, kuinka valkoinen kameeli tumman karavaanin etupäässä juuri pääsi ulos kaupungista ja lähti oikaisemaan suoraviivaisesti kohti matalia kunnaita, jotka häämöttivät idässä. Aurinko ei vielä ollut korkeallakaan, ja sen vinot säteet valaisivat koko tämänpuoleisen seudun. Tuntui todella juhlalliselta katsoa valkoisen kameelin kulkua. Neljännestunnin päästä se oli saavuttanut kunnaat, väikkyi vielä hetken punaisenruskeata taivaanrantaa vasten ja samassa jo häipyi silmistämme.
Donovan Pasha laski kiikarinsa kokoon ja virkkoi kuivakiskoisesti:
»Luulen, että Englanti taas voi rauhallisesti maata.»
* * * * *
Mr Donovan oli häikäisevän hyvällä tuulella, istuessamme eräässä Kairon komeimmassa hotellissa, mihin hän oli meidät kutsunut erikoisen hienolle lunchille.
Hän vilkkaasti koetti osoittaa, miksi Englannin hallitus oli eduksi Niilinlaaksolle ja sen väestölle. Egypti oli käymässä uutta kulttuurin loistokautta kohti.
En voi kieltää: minulla oli omat ajatukseni tästä nousevasta kulttuurikaudesta. Itämaat pysyvät iäti itämaina. Mutta kysymys ei koskenut minua, muukalaista.
Saimme kuulla, kuinka salaista kiihotusta parhaillaan harjoitetaan Egyptissä englantilaisia vastaan. Nuoregyptiläiset ja nuorturkkilaiset lähentelevät toisiaan. — Minun tulee huomauttaa, että vuosi oli 1910. — Äskeisen vallankumouksen jälkeen Turkki jo uneksuu mahtavaa maailmanvaltaa, jossa Stambulin padishah olisi kaikkien oikeauskoisten kaliifina. Mutta lyhyessä ajassa nuorturkkilaiset jo olivat ennättäneet osoittaa, että he eivät kykene hallitsemaan. Valtiollinen turmelus oli pysynyt ennallaan. Itse järjestelmä ei ollut vähääkään muuttunut.
Mitä Egyptiin tuli, niin senussilaisen veljeskunnan salaiset pyrkimykset lisäsivät kiihotusta. Seid Omar ja Faredgan suurmestari tässä keskenään kilpailevat toivotusta vallasta. Epäilemättä kumpikin uneksuu kerran olevansa profeetan jälkeläisenä, uuden teokratian kaliifina. Seid Omar itse tahtoi lukea sukujuurtaan muka suuresta Omarista.
Mr Donovan oli tänään ottanut pelatakseen pientä, huvittavaa uhkapeliä, jonka tuloksena kuitenkin oli, että Abdallah Effendi, nuoregyptiläisten vaikutusvaltaisin mies, nyt oli lukkojen takana.
»Hän oli, toden totta, ampua teidät kuoliaaksi!»
»Ei lainkaan! Hänen ajattelemattomuutensa helpotti asiaa. Mutta hän luuli koko salahankkeen joutuneen ilmi ja menetti kylmän harkintansa. Olisimme tuskin voineet häntä vangitakaan. Mutta nyt hän on lukkojen takana.
»Abdallah Effendin esiintyminen teki minut ilman muuta aseman herraksi. — Me näimme minareetin parvekkeelta, kuinka senussilaisten johtomiehet lähtivät nöyryytettyinä kukin omille mailleen. — Kiitos teidän, hyvät herrat, olimme liikkeissämme kyllin nopeat! — Mitään sopimusta, yhteistä päätöstä, he eivät saaneet tehdyksi. Englannin pantteri on raastanut viritetyt verkot hajalleen.»
Hän kääntyi minun puoleeni. — »A propos, teillä tulee olemaan laivassa Ateenaan saakka matkakumppanina eräs myrrysmielinen mörökölli. Ystävämme, nuorturkkilainen upseeri, tietysti heti tuntee teidät eikä voi muuta luulla, kuin että hänen askeliaan yhä edelleen vartioidaan aina toiselle puolen Välimerta.» Donovan Pasha nauroi makeasti.
»Entä valkoisen kameelin asia?» Breitmann lausui kysymyksensä hullunkurisen totisena. Äänessä ilmeni leikillistä ja samalla puoliharmistunutta asianymmärrystä.
Mr Donovan sovitti itseään korituolissaan mukavaan asentoon, tuijotti hiottuun chartreuse-lasiinsa ja maisteli huultensa päillä sen vihreänkeltaista, helmeilevää nestettä.
»No niin! — Ensimmäiset kymmenen minuuttia kuluivat yleisten alkukohteliaisuuksien vaihtoon. Huomasin seurueen silmäyksistä, kuinka sopimattomaan hetkeen olin saapunut, ja että mitään ratkaisevaa päätöstä ei vielä ollut tehty. He odottivat nähtävästi vielä jotakin henkilöä — epäilemättä Nubar Pashaa, jonka ohitse astuimme vanhalla basaaritiellä, vehkeilijäin kokouspaikkaan mennessämme.
»Ette ehkä havainneet, kuinka palvelijani, pikku nuubialaispoika, sai siinä minulta käskyn ja hetkeksi erosi meistä. Kaksi salapoliisia pantiin silmäänpistävällä tavalla seuraamaan tätä arvokasta herraa. — Hän on vanha, viekas shakaali ja ymmärsi yskän. —
»Mutta tahdon jatkaa! Parinkymmenen minuutin päästä tiesin varmaan, että kameelinkauppa oli kaikissa tapauksissa kerrassaan mahdoton. Aikani alkoi olla käsissä. Tarjosin kameelista neljätuhatta, viisituhatta, kuusituhatta puntaa.»
Breitmann teki torjuvan, naurettavan kädenliikkeen.
»Sheikkimme, Seid Omar, kävi tarkkaavaksi. — 'Miksi tahdotte, sadat el bascha, saada erämaan sielun?' — 'Seid Omar, mitäpä minä sillä tekisin? Tahdon ystävyydestä vain vapauttaa teidät Hegîn libnan raskaasta taakasta. Eikö kasvojen suunta ole ihmiselle annettu, jotta näkisimme, kuka vihollisena kääntyy meihin selin? Mutta miksi lähteä hehkumyrskyyn, kun voi rauhassa pysyä majassaan? — Niinpä sanon: missä lääkitys auttaa, siinä veistä ja poltinrautaa ei tarvita.'
»Hyvät seurakumppanini olivat joutuneet ilmeisen levottomuuden valtaan. Ja nyt paljastin peitetyt heittoveitseni. He saivat kymmenen minuutin ajan kuulla myrkyllisintä ivaa, joka hiuskarvan läheltä hipaisi itse pääasiaa. He olivat täydellisesti vallassani ja tunsivat sen, olivat hämmennyksissään, mutta eivät osanneet arvostella, kuinka paljon tiesin heidän hankkeistaan. Lisäksi heitä alkoi peloittaa Nubar Pashan poissaolo.
»Samassa te jo saavuittekin, hyvät herrat! Silloin sanoin suoraan, että he turhaan odottavat Nubar Pashaa, joka ei pääse tulemaan; että heidän jokaista askeltaan on seurattu, ja että kaikki oli joutunut ilmi. Todistaakseni puheeni kysyin heiltä, tunsivatko he teidät?
»Typerästi kyllä Seid Omar huudahti: 'Bismillah, ei mikään ole häneltä salattu!'
»Samassa johdatin asian huippukohtaansa, lausuen, että hallituksen nimessä vangitsen Abdallah Effendin. — Loput te jo tiedättekin.» — —
Mutta lähtöaikamme oli jo käsissä. Mr Donovan saattoi ystävällisesti meidät vaunuissaan Kairon rautatieasemalle.
Asemasillalla nuorturkkilainen tuttavamme astui meidän ohitsemme, kiukkuisesti meitä silmäillen. Hän nousi erääseen ensi luokan vaunuun. Heti hänen perässään lähti samaan vaunuun kaksi hiukan huolimattomasti puettua herrasmiestä. — Nähtävästikin englantilaisia salapoliiseja.
Mr Donovanin hyväntahtoisesta huolenpidosta olimme saaneet erityisen vaunun yksinomaisesti käytettäväksemme.
Juna vihelsi. — »Au revoir!»
Breitmann istahti vastapäätä minua ja lausui koomillisen närkästyneenä:
»Mitähän sanoisi das grosse Vaterland, jos tietäisi, että Hans
Breitmann on esiintynyt Englannin valtiollisena asiamiehenä Kairossa?
Tämä on a more curious thing — hullunkurisempi asia — kuin mainio
dajakkilainen häntähuiskani.»
TOTUUS "OMARIN MOSKEAN HÄVÄISTYKSESTÄ"
1.
Olin vuonna 1910 ollut koko kesän itämailla. Enimmän osan tätä aikaa olin viettänyt Jerusalemissa, missä olin ottanut osaa arkeologisiin tutkimustöihin kaupungin läheisyydessä. Asiassa mukana oli eräitä englantilaisia raamatullisen muinaistieteen harrastajia, jotka kuuluivat Englannin ylhäisimpiin piireihin.
Muinaistieteellisissä töissämme meillä oli apuna varsinaisena tieteellisenä ammattimiehenä dominikaanimunkki, korkea-arvoinen isä Justinus, joka asui Jerusalemissa, ja jonka syvää oppia, suurta kokemusta, innokasta ja vaiteliasta asianharrastusta emme koskaan voi kyllin kiittää.
Jerusalemin dominikaaniluostarin jäsenet ovat jo pitemmän aikaa omasta aloitteestaan tehneet erinomaisen arvokasta työtä Palestinan muinaistutkimuksen hyväksi. Heillä on luostarin yhteydessä erityinen arkeologinen oppilaitos, jonka etevimpänä edustajana on juuri isä Justinus.
Lienee syytä erittäin mainita, että olimme diplomaattista tietä saaneet Turkin hallitukselta laajat yksinoikeudet muinaistieteellisiin kaivaustöihin koko sillä alueella, missä tutkimuksia teimme. Tahdon painostaa, että tämä alue oli kokonaan ulkopuolella kaupungin nykyistä piiriä. Työtämme valvoi kaiken aikaa kaksi Turkin hallituksen valtuuttamaa arvohenkilöä.
Jo tämä osoittanee, kuinka vähän seikkailuluontoista tutkimuksissamme oli todellisuudessa, vaikka kyllä maailman sanomalehdistössä sittemmin kerrottiin kaivaustöistämme kaikenlaisia rosvojuttuja.
On luonnollista, että toimemme Jerusalemin pienehkössä ympäristössä herättivät jonkinlaista huomiota muhammedilaisten ja juutalaisten sekä myöskin kristittyjen keskuudessa. Voinhan tunnustaa, että teimme työtämme tässä uskonnollisten kiistain ja kiihkoilijain kaupungissa, paikkakunnallisten olosuhteiden pakosta, jonkinlaisella salaperäisyydellä. Jerusalem on muuten paikka, jossa aina vierailee, paitsi länsimaisia pyhiinvaeltajia, myöskin suuri määrä tavallisia matkailijoita. Näiden joukossa voi olla sanomalehtien kirjeenvaihtajia ja uutisten-haijeja, joille palkkio sanomalehtikirjoituksesta maksetaan jutun outouden ja pöyristyttävyyden mukaan.
Niinpä jo syyspuolella kesää näkyikin toimistamme Jerusalemissa enemmän tai vähemmän repäiseviä kertomuksia amerikkalaisessa ja saksalaisessa sanomalehdistössä. Osoitimme aina nämä tiedot lyhyesti ja jyrkästi perättömiksi.
Varsinainen kiihotus meitä vastaan sekä siitä johtuva katumellakka Jerusalemissa, joka tapahtui turkkilaisia vihaavain arabialaisten keskuudessa, syntyi kuitenkin vasta seuraavan vuoden keväänä. On huomattava, että tästä mellakasta, jolloin suuri osa kaupungin muslimeita oli saatu yllytetyksi äärimmäiseen raivoon, kerrottiin eräässä Parisissa ilmestyvässä ranskalais-juutalaisessa lehdessä jo päivää ennen, kuin se Jerusalemissa tapahtui! — Silloin minä itse en muuten ollutkaan työpaikalla. — Englantilaiset ystäväni joutuivat Jerusalemissa hengenvaaraan ja pelastuivat ainoastaan ylimääräisen junan avulla sekä astumalla Jaffan satamassa kiireesti omaan huvialukseensa.
Heti sen jälkeen nostettiin meitä vastaan todellinen vihan myrsky Berlinin saksalais-juutalaisissa sanomalehdissä. Levitetyt rosvojutut sittemmin kulkivat, varustettuina kolminkertaisilla otsikkokirjoituksilla, kautta maailman. Ainoastaan eräät englantilaiset lehdet käsittelivät kysymystä tyynesti ja maltillisesti.
Puhuttiin Omarin moskean häväistyksestä ynnä muuta samantapaista järkevyyttä.
Tosiasia on, että olimme tehneet työtä kokonaan ulkopuolella Jerusalemin kaupunginmuureja, noin kuudensadan metrin päässä Omarin moskeasta. Työalamme oli aivan samoilla seuduin, missä etevä Palestinan tutkija, sir Charles Warren, viisikolmatta vuotta aikaisemmin oli toiminut arkeologisissa kaivaustöissä. — Myös on huomattava, että Shiloan kylän beduinit, joita olimme kaivauksissa pitkin matkaa käyttäneet työmiehinämme, pysyivät rauhallisina ja mellakasta täysin erillään.
Itse asiassa koko tämä kiihotus johtui ihan toisenlaisista seikoista.
Katumellakan syyt ovat etsittävät hyvinkin syvältä.
Mutta tahdon kertoa nämä asiat hätiköimättä ja oikeassa järjestyksessä.
* * * * *
Jo edellisenä syksynä Lontoossa, kun muinaistieteellistä tutkimustyötämme suunniteltiin, oli osanottajaksi retkikuntaan mitä parhaalta taholta suositeltu itämaisten olojen tuntijaa, sotilaskapteeni Karl Gustaf Nierotia. Hra Nierot oli syntyjään ruotsalainen ja loistavan kasvatuksen saanut, mutta oli nuorena luutnanttina syystä tai toisesta eronnut Ruotsin palveluksesta. Tämän jälkeen hän oli ollut kaksitoista vuotta itämailla eri valtioiden sotilaallisissa ja hallinnollisissa toimissa — ensin Algerian vieraslegionassa, sittemmin Tunisissa, Italian Punaisenmeren-alueilla ja Turkinmaalla. Tätä nykyä hän asui Lontoossa. Hän ei ollut varakas, mutta näkyi tulevan toimeen itämailla hankkimallaan omaisuudella. Hän osasi arabian ja turkin kieltä sekä hallitsi täydellisesti englannin, ranskan, saksan ja italian kieliä.
Kapteeni Nierotin monipuolinen — en tahdo sanoa kirjava — kokemus minua, omasta puolestani, hiukan epäilytti, mutta suositukset näkyivät olevan vakuuttavia. Epäilykseni katsottiin aiheettomiksi. Ehdokkaamme oli tarmokas, taitava ja älykäs mies. Erittäin huomautettiin, mikä etu siitä oli, että hra Nierot saattoi esiintyä tulkkina retkikunnan englantilaisten jäsenten ja minun välilläni kaikissa niissä tapauksissa, joissa verraten vähäinen englannin sanavarastoni tuotti keskusteluillemme haittoja. Työsuunnitelmia koskevat tiedonannot saatoin ajan voittamiseksi kirjoittaa ruotsiksi; kapteeni Nierot kääntää ne siinä samassa englanninkielelle.
Tämä monikykyinen mies otettiin siis retkikunnan palvelukseen.
Kun heti sen jälkeen the honorable George Fairholme, kapteeni Nierot ja minä matkustimme Lontoosta Jerusalemiin tekemään valmistavia silmämääräisiä tarkasteluja vastaisella työpaikallamme, opin lähemmin tuntemaan hra Nierotin. Oivallinen matkaopas ja taitava järjestelijä, mutta hänen esiintymisessään oli jotakin epämiellyttävää. Mr Fairholmea kohtaan hän oli myönteliäs ja melkein liiaksikin puuhaileva, alempia kohtaan ylimielisen töykeä. Kun hän antoi käskyjä, saivat hänen ruskeiksi paahtuneet kasvonsa omituisen kiukkuisen ja röyhkeän ilmeen. Hänen olennossaan oli jotakin entistä onnenonkijaa ja käytöksessään rajua hillittömyyttä. Arvosteluissaan hän saattoi olla suorastaan kyynillinen. Häikäilemätön itsekkyys, rajaton aineellisuus näkyi ilmenevän hänen jokaisesta lausunnostaan. Ei ollut syytä kadehtia niitä itämaisia alkuasukkaita, joita tämä eurooppalaisen sivistyksen edustaja oli aikoinaan pitänyt komennossaan.
Itämaat hän muuten näkyi tuntevan erinomaisen hyvin, mutta hänellä oli omituiset käsitykset korkeamman kansanrodun oikeuksista alempiin nähden sekä yleensä siveellisistä velvoituksista ja niiden perussyistä.
Brindisi—Port Saidin komea matkustajalaiva puski vinhaa vauhtia Välimeren viime taivalta. Aurinko laski lännessä veripunaisena pallona mereen, jonka värit vivahtelivat helakan vihreän, lapis lazulin ja tummanpurppuraisten vivahdusten välillä. Lähin meri oli puhtaasti viininvärinen. Laivan kokkapuolella nousi vastaamme hopeinen puolikuu, islamin maailman tunnuskuva. Hra Nierot ja minä istuimme korituoleissamme kannella, Afrikan lauhkean tuulahduksen henkiessä. Välillämme oli pieni pöytä, johon olimme saaneet pullon oivallista orvieto-viiniä.
Hra Nierot kohotti lasinsa: »Tahdon huomauttaa, että itämailla kristitty ei millään ehdolla saa antautua muhammedilaisten tai juutalaisten naisten kanssa seikkailuihin. Se voi minä hetkenä hyvänsä tuottaa kaksikymmentä senttimetriä kylmää terästä kylkiluiden väliin.» Hän hymyili karkeasti: »Onneksi on aina Levantissa yllin kyllin italialaisia naikkoja!»
En luullut antaneeni aihetta näihin neuvoihin ja isällisiin varoituksiin ja vakuutin tyytyväni viiniin ja lauluun! Laivan musiikkisalista kuului luoksemme ihan selvästi nuoren italialaisen taiteilijattaren laulunsävelet:
»Ohé mi Carlo, ohé mi Carlo, perch'u distrugger accusi?»
Hra Nierot oli koko Välimeren-matkan pyörinyt tämän varsin myötämielisin elein liikkuvan, yksinäisen naisen kintereillä.
Muuten minä uskalsin lausua epäilykseni, tokko Nierot, eläessään vuosikausia muhammedilaisten keskuudessa Punaisenmeren rannoilla, oli joka hetki esiintynyt hyveen esikuvana.
»Se on ihan toinen asia! — Minulla oli siellä muutamia sabeattaria, jokunen sudanitar — hm — no niin, mitäpä minä sitä kieltäisin? — ja kaksi ihmeen siroa abessinilaistyttöä, mutta ne olivat minun omani!»
»Teidän omanne?»
»Niin. Olin suorittanut niistä hinnan.»
»Ja teidän laaja, monivärinen perhekuntanne tätä nykyä —»
»Oh, mikä hätä niillä siellä olisi? — Ja sitä paitsi, vive la bagatelle!»
Miehen kyynillisyys minua tympäisi. Sivumennen sanoen, hän nyt oli naimisissa. Olin kuullut, että hänen rouvansa oli joku ranskatar Parisista.
Miten höllät hänen periaatteensa muissakin suhteissa olivat, huomasi monesta pikkupiirteestä. Kaikki oli luvallista, kunhan järjesti niin, ettei oma nahka joutunut vaaraan. Belgiassa hän oli tuntenut erään kemiallisen tehtaan omistajan, herkkäuskoisen flaamilaisen, jolta Nierotin hyvä ystävä, ovela picardielainen insinööri, oli mainion sukkelalla tavalla viekastellut tietoonsa tehtaan menettelytavat ja tehnyt miehen keppikerjäläiseksi. — Onnistuneen teon Nierot katsoi itsessään kiitettäväksi. Rohkea rokan syö! Rehellisyys ja kunnia eivät merkitse mitään!
Tällainen henkilö saattoi olla vaarallinen meille. Hän epäilemättäkin oli taitava ja kokenut mies, mutta ei ollut luottamusta herättävä. Nykyisessä arkaluontoisessa asiassamme päätin olla kapteeniin nähden aina varuillani.
Kuitenkin meillä näkyi olevan syytä olla hra Nierotiin varsin tyytyväisiä. Selostukseni pikamatkamme tuloksista hän käänsi taidokkaasti englanninkielelle. — Kirjoitukseni koski ainoastaan käytännöllisiä asioita ja oli sellaisenaan kokonaan vaaraton. — Seuraavana keväänä Nierot sai toimeksi lähteä Jerusalemiin ja ostaa haltuumme määrättyjä maakappaleita kaupungin ulkopuolella olevalta asumattomalta vuorelta, joka muinoin oli kuulunut Jerusalemin piiriin. Tämän vaikealuontoisen tehtävän hän suoritti asianymmärryksellä ja diplomaattisella taidolla.
Heti sen jälkeen retkikuntamme saapuikin Jerusalemiin ja kaivaustyömme alkoi. Retkikunnan varsinainen johtaja oli mr Fairholme. Asianharrastajina ja avustajina hänellä oli mukanaan kolme nuorempaa englantilaista ylimystä.
* * * * *
On paljon puhuttu jostakin muinaisjuutalaisesta salakirjoituksesta, johon arkeologiset työmme perustuivat. Tahdon huomauttaa, että mitään salakirjoituksia ei kaivata tietääksemme, että esimerkiksi Daavidin hallitsijasuvun kuningashaudat vielä ensimmäisellä vuosisadalla meidän ajanlaskuamme katsottiin koskemattomiksi. Luettakoon Apostolien tekojen 2. luvun 29. värssy! Josefus, juutalaisten historioitsija, jonka kirjallinen työ alkaa Jerusalemin viime hävityksen jälkeen, kertoo, että ylimmäinen pappi Hyrkanos oli määrätyssä tarkoituksessa käynyt kuningashautojen maanalaisessa sokkelossa. Samoin oli tehty myös Herodes kuninkaan aikana. On huomattava, että juutalaiset hakkasivat hautojaan aina kallioon. Kuningashautoja Titus, hävittäessään Jerusalemin, todistettavasti ei tavannut, ja tämä näkyy käyvän ilmi myös Josefuksen lausunnosta.
Pyhän kaupungin rauniosoran alla on kätkössä epäilemättäkin suunnaton määrä muinaismuistoja ja tuhansien vuosien takaisia historiallisia todistuskappaleita, joiden saattaminen päivänvaloon voisi olla tärkeä tieteelle ja kenties koko kulttuuripohjamme käsittämiselle.
Jos kaivaustöistämme olisimme tehneet lähemmin selkoa Jerusalemissa, niin ne varmaankin olisivat synnyttäneet juutalaisissa kiihkoa ja suoranaista vastustustakin.
Kaksi kertaa Jerusalem on perinpohjin hävitetty, maan tasalle hajoitettu. Nykyinen kaupunki on rakennettu rauniosoran päälle, joka ylängöillä ja vuorten rinteillä muodostaa 9—11 metrin vahvuisen kerrostuman; Josafatin laaksossa sen vahvuus on 11—14 metriä ja Juustontekijän laaksossa 18 metriä.
Juhlallisena ikivanha kaupunki kohoaa vuorillaan sakarapäisten muuriensa ympäröimänä. Yleinen topografia on sama kuin muinoin ja helposti tunnettava. Mutta oh, kuinka itse kaupunki on muuttunut! Meidän päiviemme Jerusalem on noita ahtaita, sokkeloisia, haisevia itämaisia kaupunkeja, joissa pölypilvet ryöppyilevät, likaisuus ja saasta vallitsevat. Pyhistä paikoista miltei ainoa todella varmasti tiettävä on temppelialue. Suunnikkaanmuotoisena, keinotekoisena ylätasona, vahvain muurien saartamana pöytänä, se on vanhalla paikallaan. Huimaavasta korkeudesta sen itäinen reunamuuri syöksyy alas Josafatin laakson rotkelmaan. Mutta Salomon temppelin paikalla, itse Morian-vuoren kantakallion laella, on nyt Kubbet es-Sachra — Omarin moskea —, jonka huipulta säteilee islamin puolikuu.
2.
Olimme jo useita kuukausia tehneet kaivaustöitä. Koko Jerusalemin kaupungin muinainen alusta, sen kalkkivuoriperusta, näkyy olevan täynnänsä kallioon hakattuja tunneleita. Ne luikertelevat ja suikertelevat ristiin rastiin, ylös ja alas, useimmiten aivan ahtaina käytävinä vuoren syvissä uumenissa. Koko järjestelmä muistuttaisi muurahaiskekoa ja sen käytäviä, jos tunnelit joskus nousisivat kallion pinnalle ja päivänvaloon. Mutta ei! ne pysyvät yhä vuoren sisällä. Yksi ainoa aukko ulkomaailmaan oli koko siinä järjestelmässä, jonka olimme tähän saakka paljastaneet. Tämäkin aukko oli viimeiset vuosituhannet ollut sen 11 metrin vahvuisen sorakerrostuman kätkössä, joka näillä seuduin peittää vuorta ja sen rinteitä yleensä.
Työhön ryhtyessämme olin ensi aluksi määrännyt aukon paikan laajanpuoleisten mittausten avulla. Puhkaisimme tähän suurella vaivalla tilavan, pystysuoran kaivoksen ja tapasimmekin syvällä maan uumenissa luolakäytävän suun.
Entä itse tunnelit? Niiden alkuperäinen tarkoitus näytti usein ihan käsittämättömältä. Itse isä Justinuksen järki oli tässä monta kertaa kokonaan ymmällä. Valaisua kysymykseen ei antanut se seikka, että jokainen tunneli oli tätä nykyä visusti kiinni tukittuna. Kaikki nuo monimutkaiset käytävät olivat keinotekoisesti täytetyt, tiiviisti umpeen ahdetut kivillä ja soralla. Silloin tällöin löydetyistä saviastiain sirpaleista, joskus tavatuista roomalaisista lampuista voitiin päättää, että tunnelit oli tukittu nähtävästi vähää ennen, kuin Titus valloitti Jerusalemin.
Mutta mitä varten? Mitä outoja, erityisesti, salattavia seikkoja liittyi tähän tunnelijärjestelmään?
Työmme edistyi äärettömän hitaasti. Mitä omituisimpia, sekavimpia tunneliryhmiä, silloin tällöin avautuvine syrjäkomeroineen tai holvikammioineen, olimme jo paljastaneet vuoren uumenissa. Milloin olimme tunneleissamme syvällä Josafatin laakson tasalla, milloin olimme joutuneet korkealle kallionpinnan läheisyyteen. Näissä ahtaissa luolakäytävissä ei voitu suurempia työvoimia käyttää, eikä voimakoneita olisi saattanut tänne kuljettaa.
Niinpä oltuamme viidettä kuukautta työssä tunsimme tuskin kymmenettä osaa tutkittavasta alueesta. Sangen arvokkaitakin löytöjä olimme sillä välin tehneet, pääasiallisesti jebusealaiselta, harvemmin heprealaiselta ajalta. Isä Justinus katsoi näillä olevan tavattoman suuren tieteellisen merkityksen. Mutta meidän tuli uurastaa yhä eteenpäin. Ehkä työtämme vielä helpottaa!
* * * * *
Jo ensi kuukauden jälkeen syntyi meille työsuunnitelmaan nähden vaikeasti ratkaistava kysymys. Tahdoin antaa asiasta kirjallisen ehdotuksen perusteluineen, mutta kun tämän yhteydessä olin pakotettu koskettelemaan useita arkaluontoisiakin seikkoja, en mielelläni olisi halunnut jättää kirjoitustani hra Nierotin käsiin. Flaamilainen herkkäuskoisuus ei vaivannut minua. Olinkin jo päättänyt itse kyhätä sen englanninkielelle, kun äkkiä sain sähkösanoman Suomesta.
Hyvä ystäväni Oskar Nevankoski tarjoutui tulemaan Jerusalemiin, töissämme minua tarpeen tullen avustamaan. Kuusi päivää myöhemmin hän jo olikin paikalla. Hän oli kotoa lähtenyt odottamatta Konstantinopolissa sensuroituun sähkösanomaansa vastaustakaan.
Olin kovin iloinen hänen tulostaan. Häneltä ei minulla ollut mitään salattavaa. Hän oli aikaisemmin harjoittanut muinaistieteellisiä opintoja Parisissa ja Berlinissä sekä tehnyt omintakeisia arkeologisia tutkimuksia British Museumissa. Totta puhuen, ilman Nevankosken monipuolisia tuttavuuksia ulkomaiden vaikutusvaltaisissa piireissä koko nykyistä tutkimusmatkaa kenties ei olisi saatu lainkaan toimeen. Oskar Nevankoski hallitsi yleisiä sivistyskieliä ja oli tottunut esiintymään jokaisessa seurassa.
Olin nyt hra Nierotista riippumaton. Mutta pian syntyi juuri tämän johdosta ensimmäinen väittelyni kapteenin kanssa. Hän oli saanut kuulla kirjoitelmastani ja tahtoi tietää, miksen ollut antanut sitä hänelle käännettäväksi.
»Minä kirjoitin sen itse. Olihan minulla aikaa.»
»Sitä tahdotaan pitää minulta salassa.»
»Miksi haluatte nähdä sen? Se on kirjoitettu vain johtaja Fairholmea sekä Lontoossa olevaa johtokuntaa varten.»
»Mutta hra Nevankoski sai sen nähdä.»
»Nyt te puhutte asioita, joita ette tunne.»
Englantilaiset asuivat kaupungin huvila-alueella, Damaskoksen-portin ulkopuolella. Heillä oli siellä vuokrattuna suurehko uudenaikainen talo, jonka olivat sisustaneet puoleksi itämaiseen, puoleksi länsimaiseen tapaan. Komeat persialaiset matot, raskaat oviuutimet ja turkkilaiset divaanit, — eurooppalaiset työpöydät ja keveät kesätuolit, — nurkassa juhlallinen rivi vesipiippuja pitkine letkuineen, mutta tupakkapöydällä hienot havannasikarit ja egyptiläiset savukkeet. Ylimystön mukavuudentarvetta ja englantilaista huumoria.
Tänne heidän huvilaansa kertyi kokoelma kaikenlaisia löytöjä, joita olimme vähitellen tehneet. Museonamme oli erityinen suuri sali. Siellä oli mitä erilaisimpia keramiikkitöitä, outoja ruukkuja, vateja, kulhoja ja maljakoita, helyjä, koristeita ja arvoesineitä, 4000—3000 vuoden vanhoja. Seinähyllyillä nähtiin muinaisheprealaiset terafimit, kotijumalain kuvat, sellaisia, joita Rachel oli salaa Labanilta vienyt mukanaan ja kätkenyt satulalaukkuunsa. Ylinnä siinä komeili jykevä, yhdestä ainoasta smaragdinvihreästä malakiittilohkareesta veistetty selkämystuoli, jonka löytö oli saattanut beduini-työmiehemme innostuksiin. »La lila Il Allah», huudettiin, kun sitä köysillä hinattiin tunnelista päivänvaloon.
Kunnon beduinimme eivät osanneet muuta luulla, kuin että nyt oli saatu esiin Salomon valtaistuin. Pian huhu tiesikin kertoa, että me etsimme Salomon aarteita.
Malakiittituolin istuinlaatassa oli kuitenkin arveluttavuuksia herättävä suuri, ympyriäinen reikä, joka auttamattomasti tuomitsi esineen jonkun muinaisajan suurmiehen asunnon aivan erityiseen osastoon. Museossamme tuoli oli, viisaasti kyllä, saanut istuimen verhoksi pitkän, tummanpunaisen korumaton.
Muinaisista jebusealaishaudoista saadut koristeet, kalleudet, metallitaidetyöt ja jalokivet olivat kassakaapissa.
Kaikkia näitä moninaisia esineitä isä Justinus tutki, järjesti ja merkitsi luetteloihin, liittäen niihin seikkaperäisiä tietoja löytöpaikoista ja esineitä ympäröivistä maakerroksista. Lähemmin valaistiin tunneleita ynnä löytöpaikkoja karttapiirroksilla. Työtä tarkistivat Turkin hallituksen valtuusmiehet. Kaikki tapahtui täsmällisesti, avoimesti ja — tieteellisesti.
Isä Justinus oli erinomaisen miellyttävä, hienosti sivistynyt mies. Kaikesta näki, että hän oli suureen maailmaan tottunut. Jerusalemissa tiedettiin, että hän oli syntynyt eräässä Etelä-Ranskan aatelislinnassa sekä saavuttanut Lyonin yliopistossa lakitieteellisen ja filosofisen tohtorinarvon. Loistava valtiollinen ura, seuraelämän huvit hymyilivät hänen edessään, kun hän äkkiä oli kääntynyt kirkolliselle alalle. Hän oli tehnyt munkkivalan ja sulkeutunut dominikaaniluostariin, jonka veljeskunnan kuuluisuuksia hän nyt oli.
Kuka osaa selittää sielunelämän ongelmia? Vai odottiko häntä kirkollisella alalla kardinaalinhattu?
Isä Justinuksen hienot aatelispiirteet, kauniit, tummat silmät, älykäs keskustelu, syvä asiantuntemus elämän kaikilla aloilla oli sellaista, jota kannatti sekä nähdä että kuulla. Raamatulliseen muinaistieteeseen hän oli erityisesti innostunut.
Kerran jutellessani isä Justinuksen kanssa hän mainitsi, että Jerusalemissa asui eräs juutalaisten oppineimpia miehiä ja Talmudin tuntijoita, rabbi Jonathan ben Jochai. Hänellä oli kyllä myöskin, porvarillinen nimi, mutta hän oli tuolla nimellä laajalti tunnettu. Tämä rabbiini oli tavattoman suuressa maineessa maailman kaikkien juutalaisten keskuudessa.
»Hänenpä puheilleen teidän olisi syytä mennä. Voisitte hienolla tavalla koettaa päästä selville rabbiinin mielipiteistä eräistä seikoista, jotka ovat tutkimustemme yhteydessä. Hän puhuu sujuvasti useita Euroopan kieliä.»
»Minä en ole diplomaatti. — Ettekö ehkä itse voisi mennä?»
Isä Justinus veti suunsa hiukan ilkeämieliseen hymyyn: »Pelkään, että se herättäisi liian suurta huomiota.» — Hän oli katolisen kirkon kunnianarvoinen, taisteleva jäsen.
Mr Fairholme saapui samassa ja sai kuulla asian. Hän kääntyi minuun:
»Todella, sinne teidän tulisi mennä!»
Minua koko asia ei miellyttänyt laisinkaan. Olisi epäviisasta ryhtyä minkäänlaisiin keskusteluihin rabbiinin kanssa. Vastasin sentähden:
»Kun ajattelen asiaa, en käsitä, että siitä olisi mitään varsinaista hyötyä. — Luulen, että se monessa suhteessa voisi olla meille vahingoksi.»
Kysymys jäi sikseen sillä kertaa.
Myöskin hra Nierot asui ulkopuolella kaupunkia, Jerusalemin uudella asutusalueella. Hänellä oli nuori rouvansa mukanaan. Rouva Nierot oli varsin sievä, tummatukkainen naisolento, äärettömän avuton ja kaikissa pienimmissäkin seikoissa herroihin turvautuva.
Nevankoski ja minä olimme sijoittuneet kaupungin suureen saksalaiseen hotelliin, joka nyt kesällä oli matkailijoista melkein tyhjänä. Meidän huoneemme olivat rinnatuksin pitkän käytävän perällä. Hotellin seurustelusaliin saapui usein hra Nierot päivän kuulumisia pohtimaan. Joskus hän saattoi tuoda rouvansakin sinne. Herrojen hoitaessa pientä viskylasia, varjeluskeinona ilmastokuumetta vastaan, otti rouva mielellään jonkun lasin burgundinviiniä ja sherbettiä. Nuori rouva siinä imi korren kautta sherbettiään, piti silmäinpeliä ja vilkuili, naiivia viattomuutta teeskennellen, tukkansa alta vaaleaveriseen, pitkään ja solakkaan Nevankoskeen. Rouva Nierotilla oli parisittaren kaikki veikistelykeinot tiedossaan.
Nevankosken diagnoosi oli: »Mistä lienee Nierot senkin tavannut!»
Nuori mr Carew oli enemmän ihastunut rouva Nierotin hienouteen ja maailmannaisen ominaisuuksiin. Hän jumaloi rouva Nierotia. Miten hän olisikaan täällä muistanut englantilaisten ladyjen viehkeyttä? — Mitä silmä ei nää, se unhoon jää!
Kapteeni oli Jerusalemissa hankkinut itselleen puolirotuisen arabialaisen raudikon, hiukan viallisen jaloistaan, mutta polkuhinnasta saadun. Hän komeili mielellään sen selässä ratsassaappaissa ja ratsupiiska kädessä. Nuori rouva ei antanut rauhaa miehelleen, ennenkuin oli saanut itselleen naissatulan.
Mr Carew heti osti parhaan saatavissa olevan ratsun, damaskolaisen hiirakon, josta maksoi mielettömän hinnan. Hän alkoi nyt opettaa rouva Nierotia ratsastamaan. Kun raudikko oli jaloistaan epäluotettava, täytyi mr Carew'n ratsailta useinkin tukea kirkaisevaa rouvaa.
Kapteeni kehui rouvansa ratsastusharjoituksia niin kauan, että hän alkoi herättää hymyilyä.
Nevankoski, joka oli minulta kuullut kapteeni Nierotin aikaisemmasta mallikodista Punaisenmeren rannoilla, naurahti: »Nemesis divina! — Muutenhan on ihan selvää, ettei se ole rouva, vaan mr Carew, joka on opetuksenalaisena.»
Äkkiä nämä ratsastusretket tykkönään lakkasivat. — Olin samaan aikaan kirjoittanut uuden kirjallisen esityksen mr Fairholmelle. Myös tämän laatimisessa olin kokonaan syrjäyttänyt hra Nierotin. Nevankoskelle olin jo aiemmin maininnut, etten katso miestä täysin luotettavaksi.
Hra Nierot rouvineen saapui eräänä iltana jälleen meitä tapaamaan. Burgundinviiniä, sherbettiä sekä varjeluskeinoja kuumetta vastaan saatiin pöydälle. Rouva Nierot oli siinä erityisen veikistelevä ja sai kohteliaan Nevankosken lupautumaan hänen kanssaan ratsastusretkelle seuraavana päivänä.
Ystäväni saikin hotellin välityksellä mukiin menevän ratsun vuokratuksi ja oli kahtena päivänä rouva Nierotin huomaavaisena ritarina. Toisen päivän illalla hän tuli huoneeseeni, löi hansikkaat pöytään ja sanoi: »Nyt se ilo saa päättyä! Arvaas, mitä metkuja hänellä oli?»
»Horjahti kai kainaloosi!»
»Vielä mitä! — Jospa olisikin! — Hänellä oli täysi kyselyohjelma meidän töistämme. Kyseli asioita, joita ei olisi voinut mitenkään kysyä ilman Nierotin opastusta.»
»No, ja sinä —?»
»Muistin, että on luvallista olla tuhma, mutta ei yksinkertainen. Olin täysin tietämätön. Hän ahdisti minua — suorastaan ahdisti. Mutta olin varuillani. Vihdoin hän valitti: 'Mon dieu, te ette ymmärrä minua!' — Minun johtui mieleeni Mefistofeleen vastaus Martta rouvalle ja sanoin: 'Suruni siitä on syvä!' — Olimme peräti vaiteliaina saattaessani hänet kotiinsa. — Mutta arvaas, mitä sitten tein! Minä ratsastin oitis englantilaisten luokse ja sain toimeen yksityispuhelun mr Carew'n kanssa. Kerroin hänelle, kuinka minun oli käynyt. Silloin hän myönsi, että hänenkin oli käynyt samoin.»
»Ja Carew —?»
»Hän on kelpo poika. Murtunein illusionein hän oli vetäytynyt itseensä. — Muuten pitääkin olla keskinkertainen intelligenssi sillä, joka luulee voivansa lypsää muiden salaisuuksia englantilaisesta gentlemannista.»
Hän vaikeni hetkeksi ja lisäsi: »Nierot rouvineen ovat seikkailijoita! — Tällaista juonta, mihin liittyy oman vaimon kunnia, en ole romaaneissakaan lukenut. Rouva jotenkin selvästi kaupitteli itseään määrätyillä ehdoilla.»
Tuijotimme ääneti toisiimme.
Mitä oli tehtävä? Ilmoittaa asia mr Fairholmelle? — Huomasimme, että se oli mahdotonta. Nierotin vaikuttimia emme tunne. Rouvan merkillistä asianharrastusta voi selittää pelkäksi uteliaisuudeksi. Mr Fairholme oli liian tyven gentlemanni voidakseen ottaa huomioon meidän ja mr Carew'n todistamattomia arveluja.
Tässä ylimyksessä oli muuten melkoinen määrä aito englantilaista itsepintaisuutta. Minkä hän oli saanut päähänsä, se oli vasaralla siihen isketty. Niinpä hän useinkin yhä edelleen huomautti, että minun tulisi jollakin verukkeella lähteä haastattelemaan oppinutta rabbi Jonathan ben Jochaita. Kautta rantain voisin ehkä saada vihjotuksi juutalaisten perintätietoja seikoista, jotka kuuluivat tutkimustemme alaan.
»Aivan niin — ja juutalaiset saisivat vihjotuksi meidän tietojamme.»
Mr Fairholme vain pudisti päätään hymyillen. Ymmärsin, että minun kai ennen tai myöhemmin oli täyttäminen hänen toivomuksensa.
3.
Työmme oli sillä välin käydä jonottanut omaa verkkaista kulkuaan.
Olisi väärin luulla, että jokainen meistä olisi työn aikana alituisesti ja yht'aikaa ollut noissa tukahduttavan kuumissa, ummehtuneissa tunneleissa. Olisimmekin olleet siellä vain toistemme tiellä. Meitä oli siksi monta, että saatoimme toimeenpanna järkevän työnjaon. Tunnelien tyhjentäminen sorasta oli muuten suurimmaksi osaksi pelkkää koneentapaista tointa. Useina päivinä pääsimme ainoastaan muutamia metrejä eteenpäin. Mitään äkkiyllätyksiä ei tarvinnut odottaa, niin kauan kuin tunneli näytti yhä jatkuvan entiseen suuntaansa. Tällaisissa yhtäjaksoisissa käytävissä tai pystysuorissa kaivoissa saattoi korkeintaan tavata tilapäisiä roomalais-aikuisia saviastiain sirpaleita.
Niinpä meillä Jerusalemissa olikin aikaa yleensä liiankin paljon. Nevankoski ja minä käytimme usein joutoaikoja tutustuaksemme Palestinan topografiaan ja muinaistieteellisiin merkillisyyksiin. Muulien selässä ratsastaen teimme pitempiä tai lyhyempiä retkeilyjä eri suuntiin. Näistä yksi retki joutui sittemmin asianhaarain vaikutuksesta niiden seikkojen yhteyteen, jotka johtivat Jerusalemin katumellakkaan.
Olin viime kuukauden ajan tehnyt joutohetkinäni pientä erikoistutkimusta kotona työpöytäni ääressä. Mitä asia koski, en ollut vielä kertonut Nevankoskelle. »Sittenpä saat kuulla!»
Varhain eräänä aamuna herätin hänet. »Hoi, mies, nyt lähdemme
Nebo-vuorta katsomaan!»
Saimme pian käsiimme oman kokeneen dragomaanimme; matkaeväät ja telttalaitokset sälytettiin kuormamuulin selkään. Dragomaani oli hankkinut avukseen kaksi Jordanin-takaisia seutuja tuntevaa beduinia, ja muuleilla ratsastaen joukkueemme lähti liikkeelle. Näimme Jerichon, muinaisen palmukaupungin, josta nyt kolmas järjestyksessä on vain viheliäinen kylä, kuljimme Jordanin yli sen historiallisen kahlaamon kohdalta, uimme Jordanissa ja asetuimme yötä viettämään joen itäiselle rannalle. Ginsti- ja orjantappurarisuista laitettiin tuli, ja me istuimme sen ääressä lapsuusajan mietteissä, tähtien tuikkiessa.
Seuraavana aamuna ratsastimme kaakkoa kohti, kautta rantatiheikön, yli harmaan, aavikkomaisen suola- ja kipsipeitteisen maakamaran, yli ruskeankeltaisten kivikkomaiden ja somerikkojen, poikki purouomain ja rotkojen, kunnes saavuimme uuteen rotkelmaan, jonka puoleksi kuivunutta purovartta lähdimme nousemaan. Täällä, Kuolleen meren kattilalaakson alueella, lähes neljäsataa metriä merenpinnan alapuolella, oli ilma lyijynraskas ja äärettömän kuuma.
Pari tuntia vielä ratsastettuamme etumaisena kulkeva beduini huusi:
»*Ajûn Mûsâ!*»
Olimme saapuneet Mooseksen lähteille. Polttavan auringonpaahteen rasittamina ja rajattoman janoisina laskeuduimme alas satuloistamme.
»Shûf ghuzlân, chawâdscha! — Kas, gaselleja, herra! — huusi beduini innokkaasti.
Vuoren rinnettä kapusi kolme keveäjalkaista elukkaa, vilahtaen jo samassa pois näkyvistä. Vastapäätä meitä, näköjään vain Winchester-pyssyn kantaman päässä, kohosi Nebo-vuoren komea harjanne.
Beduinit kuitenkin vakuuttivat, että jo vuorelle nouseminen vaatisi vähintään kaksi tuntia aikaa. Olimme liian väsyneitä uskaltaaksemme ryhtyä tällaiseen yritykseen. Emme saaneet Nebon huipulta katsella Mooseksen näkemiä maisemia — Pyhää maata yhdessä silmäyksessä, Hebronista alkaen Galileaan ja Tabor-vuorelle saakka!
Joimme itsemme janottomiksi lähteestä ja katselimme vuorenseinämäin suuria, omituisia luolia mahtavine tippukivi-muodostumineen. Teltta pystytettiin rotkelmaan paikalle, jonka osoitin beduineille, ja söimme vaatimattoman puolipäiväisemme.
»No niin, hyvä veli, nyt jaksamme jutella», lausuin Nevankoskelle. »Kuulehan nyt! Tämän rotkelman nimi on Wadi Ajûn Mûsâ, se on Mooseksen lähteiden laakso. Tuossa on Nebo-vuori; sen läntisin pengermä tuossa — nykyinen Dschebel Sijâra — oli muinoin nimeltä Pisga, jonka asemahan on vastapäätä Jerichoa. Mooses haudattiin tähän laaksoon, missä nyt olemme. Hauta on, lähemmin määräten, oleva Bit Peorin vastapäätä. Dschebel Sijâran itäisellä kumpareella on komea kirkkoraunio, mutta sen alta voisi mahdollisesti tavata Bit Peorin rauniot. Me olemme nyt vastapäätä sitä paikkaa. Kas tässä: lue viidennen Mooseksenkirjan 34. luvun 1. ja 6. värssy sekä neljännen Mooseksenkirjan 23. luvun 14. ja 28. värssy.»
»Mutta tässä sanotaan nimenomaan, että itse hauta oli jäänyt kokonaan tuntemattomaksi.»
»Viides Mooseksenkirja sai nykyisen muotonsa aikaisintaan vuonna 621 e. Kr. Noin vuodesta 850 e. Kr. alkaen oli tämä rotkelma Moabin aluetta. Olisiko nyt juutalaisten tullut huutaa verivihollisensa korvaan: 'Nouse ja hävitä Mooseksen, Herran palvelijan, hauta!'
»Lisäksi tahdon mainita, että Talmudin kirjoittajat nimenomaan huomauttavat Mooseksen kuolleen samalla tavalla kuin muut ihmiset. Jos Mooses siis ei ole salaperäisesti kuollut, niin hänet välttämättömästi on juhlallisesti haudattu. Vaikka haudan paikkaa sittemmin tahdottiin salata, niin seikkaperäinen tieto siitä oli säilynyt halki vuosisatojen korkeimman papiston keskuudessa. Kun Raamattu kodifioitiin, se vielä tiedettiin, etevimmät talmudistit sen vielä tiesivät: keisari Hadrianuksen vainon ja verituomioiden aikoihin saakka. — Tuossa vuoressa on suuri määrä luonnollisia luolia sokkelokäytävineen. Jossakin tuon vuoren salaisessa luolassa on Mooseksen hauta.»
»Mistäs sen niin päätät?»
»Minulla on tässä kolme salakirjoitusta, jotka kolme heprealaista kirjantekijää on kätkenyt heprealaiseen tekstiin aivan eri aikoina. Kirjoitusten avoimista teksteistä käy ilmi, että paikkakunta, mihin salakirjoitus liittyy, on Moabin aluetta.»
Jätin Nevankoskelle paperiliuskaleen: »Tässä on suomalainen käännös salakirjoitusten sisällyksestä. Ne ovat merkillisen yhtäpitäviä. Voithan lukea ääneen ensimmäisen niistä. Minä tahdon sitten selittää kirjoituksen hämärimmät kohdat.»
Nevankoski luki:
Tunkeudu sisään, ympärileikatun poika! Katso, 70 peitsenmittaa virtailee. Rotkelma ylevän ruumiin läheisyydessä. Ja heruu alas 6 peitsenmittaa eriämiskohdalla. Hakatun kivimöhkäleen perusta revi pois, murskaa! Katso, ylävä paikka: toinen Aj!
Toimita pois 2 peitsenmittaa! Hävitä siltä kohtaa! Ja huomaa luolakäytävä! Pyri eteenpäin 10! Tyhjennä! Älyllistä vaivaa: Petollista 8! Ja 20! — 20 peitsenmittaa nielee alas. Ja tiedoksi: Sisin kohta häilyy vapaasti, suojelee.
Sisäänkäytävä kohisee.