KERTOVAISIA RUNOELMIA

Alkuperäisiä

Helsingissä, Kansanvalistus-seuran kustantama.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1890.

SISÄLLYS:

Suonio:

Hyljätty äiti Karkuri

Kantelettaren runoja:

Pispa Heinrikki ja Lalli Annikki ja Kesti Lalmanti ja Inkeri Klaus Kurki ja Elina rouva Antero ja Kaloniemen neito Kuollutta kultaansa itkevä neito

P. Cajander:

Vapautettu kuningatar Runolaulaja Scipio Africanus Leena Vaivais-Aapo Kehräjä-äiti

J. H. Erkko:

Valvojaiset Vanha mummo

B. F. Godenhjelm:

Kaupin linna Gezelius Kuusen alla

J. P. Hannikainen:

Lauluun pyyntö

Jussi:

Hovin herra

Arvi Jännes:

Hakkapeliitta Poku

Aleksis Kivi:

Äiti ja lapsi

Kaarlo Kramsu:

Ilkka Hannu Krankka Jaakkiman Verends Taneli Luukkonen

Minna Krohn:

Silmälasit

G. Lbk.

Sotavanhus pidoissa

J. Mustakallio:

Munkazcy

Oksanen:

Eräs nälkätalven kuvia Koskenlaskijan morsiamet

U. von Schrowe:

Mierolais-äijä Pieni mierolainen Pesijä Morsian

Tuokko:

Birger Jarlin linna

Wäinö:

Ferencz Renyi

Asiallisia selityksiä. Muutamia sanain selityksiä.

Hyljätty äiti.

Köyh' asuu akkanen töllissään, Leipäänsä kyynelin kastaa; Hän istuu siin' ypö-yksinään; Häll' eikö heimoa, lasta?

Näin istuiss' aikahan menneesen Pois kauas miettehet lentää, Pois kauas aikahan kultaiseen — Ja vedet poskille entää.

Ain' ollut näin ei hän yksinään; Häll' oli poikansa silloin; Nyt missä lie, mihin viipyikään? Taas hänet nähnehe milloin?

Se häll' oli kallehin kalleus, Pimeässä silmien valo, Se kurjuudessakin lohdutus, Se päivän koittavan salo.

Raskaimmat raatoi äit' orjan työt Vaivoistaan nurkahtamatta; Hän valvoi päivät, hän valvoi yöt Lepoa muistelematta.

Pojasta, toivoi hän, tulee mies Jalompi vanhempiansa, Ja maineensa rinnalla jää kenties Myös muistonen kantajastansa.

Ja poika varttui kuin honka maan, Ei vertaa häll' ole toista; Ja missä parhaita mainitaan, Nimensä kirkkainna loistaa.

Mut onness' uudessa halvaksi Hänestä käynyt on äiti; Hän saadun lemmen jo unhoitti, Ja yksin kantajan heitti.

Se äiti köyhä ja kurja on, Oi suomen lape, isänmaasi. Kuink' olla hälle, sä armoton, Voit kylmä kuin talvinen paasi?

Jo palaa jälleen sun äitis' luo Hänt' ota hellähän hoivaas! Taas hälle lempesi täysi suo! Hän itkien kaipaavi voimaas.

Ja jos vaan mökkiinsä astahdat, Kohoova katto on kohta. Ja laajaks seinät käy ahtahat; Kuin keisarin linna se hohtaa.

Ja äitis vanhan ja vaivaisen Näet nuoreks nuortuvan taasen, Ja kruunun painavi kultaisen Hän otsaansa kirkkahasen.

Ja kummastellen kaikk' kansat on Näin lausuvat keskenänsä: "Mik' ihme outo ja verraton! — Sen lapsi loi lemmellänsä."

Suonio.

Pispa Heinrikki ja Lalli.

Kaks' oli pyhä'ä miestä, Kaksi kansan ruhtinasta, Ristinveljeä jaloa, Yksi kasvoi Kaalimaassa, Varttui maalla vierahalla, Toinen Ruotsissa yleni; Pian kasvoi pienelliset, Yksivuotiset yleni. Joka kasvoi Kaalimaassa, Se kasvoi kananmunilla, Joka Ruotsissa yleni, Se Ruotsin sianlihoilla. Lapsi maalta vierahalta, Maalimaassa kasvatettu, Se oli herra Heinrikki, Vaan se Ruotsissa ylennyt Oli Eirikki ritari, Ruotsin kuulusa kuningas. Sanoi herra Heinrikki Eirikille veljellensä: "Lähtekämme Suomenmaalle, Menkämme Hämehenmaalle, Maille ristimättömille, Paikoille papittomille, Siell' on lapset ristimättä, Kansa kaikki kastamatta; Tehkämme kiviset kirkot, Kappelit rakentakamme, Papin saarnoja sanella, Kansan kaiken kuultavaksi!" Siitä Eirikki ritari Itse lausui, noin saneli Heinrikille veljellensä: "Veikkoseni, vaimon poika, Entä jos tapettanehen, Sinä siellä surmatahan, Maan kuningas kaaetahan; Paljo on sinne mennehiä, Enempi evännehiä, Ei paljon palannehia." Sanoi herra Heinrikki: "Lähen toki, en totelle; Jos minä tapettanehen, Toinen jäänevi jälelle." Siitä herra Heinrikki Sanoin lausui, suin puheli: "Pilttiseni, pienoiseni, Vantti vaaksan korkuhuinen, Laita korja kohallensa, Perällensä pieni korja, Ota ohrilta oronen, Maatajouhi valtahilta, Pane varsa valjahihin, Suvikunta suitsi suuhun, Lähimaille mennäkseni, Maille ristimättömille." Siitä piltti pikkuruinen, Vantti vaaksan korkuhuinen, Ottavi koasta korjan, Kohallensa korjan laitti, Saatti lastat sarjallensa, Aisat tammiset asetti. Otti ohrilta orosen, I'uilta isolihaisen, Pani länget mursunluiset, Valjahat majavanluiset, Harmin kaulahan asetti; Pani luokan kynnäppäisen Harjalle hyvän hevosen, Ohjat suoniset ojensi. Sitten herra Heinrikki Niin kohta ajohon läksi, Virman peuroja viritti Jälissänsä juoksemahan, Latoi lauman laulajia Päänsä päällä lentämähän, Jänön valkoisen hypitti Eessänsä vilettämähän, Teiri kultainen kukersi Karhun rautaisen kiassa. Ajella karuttelevi Kaksi päivä'ä keväistä, Kaksi yötä järjestänsä; Sanoi piltti pikkuruinen, Vantti vaaksan korkuhuinen: "Jo minun tulevi nälkä, Kun ei syöä eikä juoa Eikä purtua pietä." Sanoi herra Heinrikki: "Jo pian talo tulevi; Lallola on lahen takana, Hyvä neuvo niemen päässä, Siinä syömme, siinä juomme, Siinä purtua piämme." Sanoi piltti pikkuruinen, Vantti vaaksan korkuhuinen: "Entä on järvi jäätämättä, Sulana joki kovera." Siihen herra Heinrikki Itse vastaten sanovi; "Kierretähän Kiulon järvi, Ympäri joki kovera." Lähettihin Lallolahan, Kierrettihin Kiulon järvi, Ympäri joki kovera. Sitten tultua talohon, Nälissänsä niemen päähän, Kerttu kelvoton emäntä, Paha vaimo pannahinen, Suitsi suuta kunnotonta, Keitti kieltä kelvotonta, Einettä aneleville; Ei saa einettä tuliat Eikä heiniä hevonen. Sitten herra Heinrikki Sanoin lausui, suin puheli: "Pilttiseni, pienoiseni, Vantti vaaksan korkuhuinen, Ota leipä uunin päältä, Heitä penningit sijahan, Ota kellarist' olutta, Heitä penningit sijahan, Ota heiniä hevosen, Pane penningit sijahan, Katso kauroja lisäksi, Heitä penningit sijahan!" Sitten piltti pikkuruinen, Vantti vaaksan korkuhuinen, Otti kyrsän uunin päältä, Vieritti rahan sijalle, Otti olutta kellarista, Vieritti rahan sijalle, Heinät heinähuonehesta, Vieritti rahan sijalle, Kaurat kaurahinkalosta, Vieritti rahan sijalle. Kerttu kelvoton emäntä, Salasyöjä sappehinen, Sepä kirkui kiukahalta, Parkui patsahan nenästä: "Jahka Lalli saa kotihin, Se sun luusi luistelevi Ja pääsi päristelevi, Suonesi sirottelevi." Sitten herra Heinrikki Läksi Lallolan talosta, Lapset lauleli jälestä, Lapset laiskat Lallolassa: "Jo kävi meillä ihmisiä, Joivat tynnyrist' oluen, Kakun söivät kammarista, Laoit heiniä laosta, Heiniä hevosen syöä, Kannoit kauroja lisäksi." Lalli kun tuli kotia, Tuo Lallin paha emäntä, Vanha naara, vaimo valski, Kantoi kieltä kelvotonta, Valehteli vanha naara: "Jo kävi tässä ihmisiä, Täss' on syöty, tässä juotu, Tässä purtua pietty: Ruoka-ruotsi, syömä-saksa, Kiertolaiset kelvottomat, Joivat oluen kellarista, Vettä viskasit sijahan, Kakun söivät kammarissa, Kiven vierrytit sijahan, Veivät heiniä laosta, Heitit hieta'a sijahan, Kauroja hevosen syöä, Saivat santa'a sijahan." Lausui paimen patsahalta: "Jo vainen valehtelitkin; Ele vainen usko'kana Vaimon valskin lausehia!" Lalli mies pahantapainen Ei tuosta totella ollut; Sivui Lalli laapurinsa, Piru pitkän keihähänsä, Lykkäsi lylyn lumelle Suin on voisen vuolakkehen, Syöksi kalhun kaljamalle Kuin on talvisen jäniksen, Sitten hiihti hirmuisesti, Lyly vieri vinkeästi, Tuli suitsi suksen tiestä, Savu sauvan somman tiestä. Sanoi piltti pikkuruinen, Vantti vaaksan korkuhuinen: "Jo kuuluu kumu takana, Ajanko tätä hevoista?" Sanoi herra Heinrikki: "Jos kumu takana kuului, Ele aja tätä hevoista, Karkottele konkaria!" "Entä jos tavoitetahan Tahikka tapetahanki; Lalli hiihtäen tulevi, Pitkä keihäs kainalossa." Siitä herra Heinrikki Kun tunsi tuhon tulevan, Hätäpäivän päälle saavan, Sanan lausui, noin puheli: "Pilttiseni, pienoiseni, Käy sinä kivien taaksi, Kuuntele kiven takana; Kuin ei kilpeä kivessä, Niin sä mene tammen taaksi, Katsele takana tammen, Kuin mua tavotetahan. Taikka tapetahanki! Jos minä tapettanehen Ja sinä jälille jäänet, Niin poimi lumesta luuni, Aseta orin rekehen, Orin Suomehen vetä'ä, Vaan jos uupuvi oronen, Sitten härkä pantakohon; Kussa härkä tauvonnevi, Siihen kirkko tehtäköhön, Kappeli rakettakohon!" Lalli hiihti, Hiien ruoka, Tavotti takaa-ajetun, Tappoi herra Heinrikin, Surmasi jalosukuisen, Jok' oli tänne joutununna Suomen kansan kastajaksi. Sitten piltti pikkuruinen, Vantti vaaksan korkuhuinen, Luut korjasi lumesta, Poimi kaikki kaunihisti, Verkasäkkihin veteli, Sitoi silkkinauhasilla, Asetti orin rekehen. Kun sitten oronen uupui, Niin antoi härän vetä'ä, Kussa härkä seisoutui, Nousiaiset heitti maahan, Heitti kankahan nenähän, Johon herra Heinrikki Ensimmäinen hauattihin, Kivikirkko rakettihin Herran Heinrikin nimehen. Vaan ei piltti pikkuruinen, Vantti vaaksan korkuhuinen, Löytänyt lumen sisältä Pyhän miehen peukaloa, Sormea ison isännän Kultasormuksen keralla, Ennen kuin kesäsyännä, Kun oli kevät ihana Jäät jo järvistä sulannut, Sekin sitten löyettihin Pienen jäänpalasen päältä Kultasormuksen keralla. Sitä kuuli tuuitteli, Vieno aaltonen ajeli, Ihmisille nähtäväksi, Tunnusmerkiksi jaloksi, Jott' ei sallinut Jumala Eikä suonut suuri Luoja, Ve'en alle vaipumahan, Hukkahan tuleumahan, Sormea ison isännän, Pyhän miehen peukaloa. Lalli, se pahin pakana, Julmin juutasten seassa, Pahan työnsä täytettyä, Pyhän miehen mestattua, Surmattua suuren miehen, Pispan, herra Heinrikin, Otti korkean kypärän Pyhän miehen pispan päästä, Pani päähänsä omahan, Kallohonsa kauheahan, Palasi pahalta työltä, Hiihti kilttinä kotihin. Lausui paimen patsahalta: "Mist' on Lalli lakin saanut, Mies häijy hyvän hytyrän, Pispan hiipan, hirtehinen?" Lalli se murehetonna Päästä lakkia tavotti, Hivukset himahtelivat Lakkihin imentyneinä, Läksi kallosta kamara, Luikas luiska irrallensa, Kävi kallo kaljamaksi, Pää pahan nahattomaksi. Niin tämän pahan pakanan, Pispa raukan raatelejan, Tuli kosto korkealta, Makso mailman valtialta; Sen teki totinen Luoja Ja sallei jalo Jumala. Nyt se pispa taivahassa, Herran enkelein elossa, Voiton virttä veisailevi, Lalli paikassa pahassa, Sakean savun seassa, Helvetissä hiihtelevi. Siellä pirut pistelevät Helvetissä helteisessä Sieluparkoja pahasti. Varjele vaka Jumala, Estä Luoja armollinen, Meitä sinne saapumasta; Saata taivahan salihin, Ijankaikkiseen ilohon!

Kanteletar III: 28.

Annikki ja Kesti.

Annikki, Turusen neiti, Istui Turun sillan päässä, Lauloi Turun neitosille, Neuvoi kaupungin kanoja: Elkätte, tytöt typerät, Niin kuin mie typerä tyttö, Reivin reistoihin ruvetko, Kauppamiesten kainaloihin; Elkättehän, nuoret neiot, Vastakasvavat kanaset, Uskoko urun sanoja, Miehen valskin vannonnoita, Pettävi uro sanansa, Mies valski valansa syöpi. Kun olin nuorna neitosena, Kukkana ison kotona, Istuin mie Turun korolla, Turun kosken korvaksella, Loin silmäni selälle, Käänsin päätä päivän alle, Näin purren purjehtivan Sekä vieryvän venosen: "Oisko tuo isoni pursi. Tahi velloni venonen?" Aloin teetellä teloja, Varustella valkamoita, Sinisiä siltapuita, Punaisia puolapuita, Laskea isoni laivan Tahi velloni venosen, Tekemilleni teloille, Valmihille valkamoille. Ei ollut isoni pursi Eikä velloni venonen. Oli pursi, Kestin pursi. Miehen vierahan venonen. Kesti purresta puhuvi, Venehestä veskoroivi: "Tule, neito, purtehein, Astuos alukseheni!" Minä vasten vastaelin Ja sanoin sanalla tällä: "Eipä käskenyt emoni Tätä lasta laivahasi, Purtehen meristen miesten, Joutomiesten juoniloihin." Kesti purresta puhuvi: "Lähe pois, elekä huoli, Tule minun turvihini. Käy käsivarrelleni, Pohatalle puolisoksi, Kauppamiehelle kanaksi." Minä vasten vastaelin: "Jos lähen venohehesi. Mull' ompi kiviset kengät, Sukat sukkuiset sisässä, Polen puhki puisen purren, Halki haapaisen venehen, Kivisillä kengilläni, Sukillani sukkuisilla." Kesti saattavi sanoa, Itse purresta puhuvi: "Polkisitko purren puhki, Halki haapaisen venoni, Kyll' on päiviä kesässä, Sykysyssä vietinkiä, Milloin pursi paikatahan, Veno lauoin veistetähän." Kesti arkkunsa avasi, Kimahutti kirjokannen, Antoi mulle pienen paian, Pienen paian palttinaisen; Niin se paita pellavainen Vaati verkaista hametta, Niin se verkainen hamehut Vaati vyötä kullatuista, Niin se vyöhyt kullatuinen Tahtoi raskasta raha'a, Niin ne raskahat rahani Tahtoi nuorta kauppamiestä. Niin mun kerran Kesti petti, Mie menin keralle Kestin, Kauppamiehelle kanaksi, Pohatalle puolisoksi, Vasten kieltoa emoni, Varotusta vanhempani. Syötin Kestin, juotin Kestin, Talven syötin talkkunoilla, Sykysyn sianlihoilla; Hankin voit, tupakan ostin, Lihat hankin, leivät hankin, Kalat hankin kaikenlaiset. Kesti taisi talven syöä. Sekä syöä jotta juoa, Paljon pantua olutta, Ruokia rakennetuita, Söi mun syötetyt sikani, Joi mun joulutynnyrini, Vuotteli kesän tuloa, Tuota toivoi Kestin laiva, Kestin laiva, Kestin lapset, Kestin entinen emäntä. Muut kaikki kesä'ä toivoi, Vuotteli kesän tuloa, Yksin pelkäsi petäjä, Kuorensa kokottavaksi, Varaeli vastaskoivu Oksansa otettavaksi. Kesti vuotteli kesä'ä, Kun tiesi kesän tulevan, Kantoi hahtehen kalunsa, Venehesen vei omansa, Lykkäsi venon vesille, Veti päälle purjehia, Itse istuihe perähän, Laittelihe laskemahan, Heitti raukan rannikolle, Verevän vesikivelle, Kultansa kujertamahan, Kaunoisensa katsomahan, Ijäksensä itkemähän, Kuuksensa kujertamahan. Tuli tuuli tuolta maalta Puhui purjehen sijahan, Työnti laivan lainehille, Ulommaksi uittelevi; Minä raukka rannikolla, Vienonen vesikivellä, Itkin äänellä isolla Sekä Ukkoa rukoilin: "Kosta, Ukko, säien voima, Aalto ankara kohota, Hurja'a hukuttamahan, Mielipuolta painamahan; Tuo, Jumala, pohjatuuli, Nosta tuuli luotehelta, Tuuli lännestä lähetä Sekä vielä iästä, Vie vienonen kallellehen, Sysäele syrjällehen!" Tuo Ukko, ylinen herra, Nosti pilven luotehelta, Nosti suuren säien voiman, Aallon ankaran kohotti, Kaatoi laivan kallellehen, Sysähytti syrjällehen. "Kutti, kutti, keito Kesti, Sehän oikein olikin, Niin sun kävi, kuin pitiki: Ei ole aina Annin armot, Annin armot, Annin tyynyt, Ei ele Annin pää-alaiset, Eikä Annin kirjavaipat; Anni ei nyt suuta anna, Meren aalto antelevi, Meren on tyrsky tyynynäsi, Meren vaahti vaippanasi, Aalto pää-alaisinasi."

Kanteletar III: 34.

Lalmanti ja Inkeri.

Lalmanti, iso ritari, Varosi vakahan neion, Piennä piian pestaeli, Inkerin, ihanan immen; Antoi kättä kätkyessä, Kapalossa kaupan laati, Isoin kihlain kihlaeli, Suurin sormuksin lunasti. Läksi itse muille maille, Kantoi hahtehen kalunsa, Neuvoi siitä neitoansa, Lähtiessänsä varotti: "Kasva, neito, kaunihiksi, Alla varjon vanhempaisi, Jos mä viivyn viikommanki, Kauvemmaksiki katoisin; Kokottele vuotta viisi, Vuotta viisi, vuotta kuusi, Sekä seitsemän kevättä, Kanssa kaheksan kesä'ä, Ynnä syksyä yheksän, Talvikausi kymmenettä! Vaan jos kuulet kuolleheni, Kaiketi katoneheni, Ottaos toveri toinen, Elkösä pahempatani, Elkösä parempatani, Ota muuten muotohilles!" Lalmanti, iso ritari, Astuvi aluksehensa, Laski laivan lainehille Mennäksensä muille maille, Suurille sotakeoille, Miesten tappotanterille. Eerikki, vähä ritari, Valekirjat kannatteli, Valekirjat kiiruhusti, Saatteli valesanomat: "Lalmanti on soassa voittu, Pantu maahan paineluissa." Kenpä neien naittajaksi, Itkettäjäksi ihanan? — Suku suuri naittajaksi, Itkettäjäksi ihanan; Itketti ihalat silmät, Vetytti punaiset posket. Väen kihlat kannettihin, Väen sormus vaihettihin, Väen ois vihille viety. Neito itki eikä mennyt, Saatu ei mielin eikä miehin, Eikä uljahin urohin, Ei valituin vallasnaisin, Eikä neitsyin kaunokaisin. Nousi neito nostamatta Yliselle yksinänsä, Istuvi luhin solassa, Sekä istui että itki, Katsoi iän, katsoi lännen, Katsoi poikki pohjosehen, Näki mustasen merellä, Sinertävän lainehilla: "Jos sä lienet ve'en vaahti, Vesi, vaahtesi kaota; Jos sä lienet lintuparvi, Niin sä lähe lentämähän; Jos lienet kalainen karja, Purstoin pohjahan poraha; Vaan jos lienet Lalmantini, Tule pursi puittomia, Laske väljiä vesiä, Laske näille valkamoille!" Tuli pursi puittomia, Laski väljiä vesiä: "Tuo on pursi Lalmantini; Tunnen nastan, tunnen purren, Tulennasta, laskennasta, Toisen puolen purjehesta, Uus' on toinen purjepuoli, Toinen silkkiä sinistä, Silkki Inkerin kutoma, Oman käen kaiehtima." Inkeri alas luhilla, Kaapsahellen kartanolle, Näki nuoren veljyensä: "Minun nuori veljyeni, Ota ohrilta orisi, I'ulta ikilihava, Maatajalka maltahilta, Lähe vasta Lalmantia!" Tuop' on nuori velykäinen Otti ohrilta orihin, Läksi vasta Lalmantia, Lausui Lalmanti ritari: "Terve nuori näätamiesi, Kuinka Inkeri elävi?" "Hyvin Inkeri elävi: Viikkokaus' on häitä juotu, Toinen lahjoja laeltu, Kolmatta on kuoleteltu, Ei ole vihille saatu Kanssa Eerikki ritarin."

Kanteletar III: 32.

Klaus Kurki ja Elina rouva.

Elinainen, neitsy nuori, Meni aittahan mäelle, Vaskivakkanen käessä, Vaski-avain vakkasessa: "Tuollapa tulee Klaus Kurki, Laukon ylpeä isäntä." — "Mistäs tunnet Klaus Kurjen, Onko hän elikkä muita?" — "Tulennasta tuiman tunnen, Jalon jalkansa polusta." — "Eikös muita ylpeöitä, Kun vaan Laukon Klaus Kurki?" Klaus tuo rannalta tulevi, Ajoi kohti kartanoa; Viisi veljestä Elinan Istuit kaikki pöyän päässä, Nousit kaikki katsomahan, Läksit vastahan pihalle. Kiaus tuo tuli pihalle, Joukon kanssa kartanolle, Sa'an saattomiehen kanssa, Sa'an satula-urohon, Miehet kultamiekoissansa, Hevoset hopeapäissä: "Onko teillä neiti myyä, Piika pietty minulle?" — "Ei neittä mäellä myyä, Panna kaupan kartanolla, Hevot myyähän mäellä, Laukaviat kartanolla; Onhan meillä tupiaki, Tupa meill' on yljän tulla, Tupa tulla, toinen mennä, Talli on hevoset panna, Maja varsat valjutella, Naulat laskea satulat." Klaus lähtevi tupahan, Polki jalan portahalle, Miekalla oven avasi, Tupellansa kiinni tunki: "Onko teillä neiti myyä, Piika pietty minulle?" Äiti nuoren Elinaisen Klaus Kurjelle kumarsi: "Ei ole meillä neittä myyä Eikä piikaista pietty; Meill' on piiat piskuisia, Vielä kesken kasvavia." — "Ompa teillä nuor' Elina Kyllä vahva varrellansa, Avioksi auttavainen; Annappa tuo nuor' Elina!" — "Oh mun äiti kultaseni, El' anna minua Klaulle!" — "Ei taia vähä Elina Panna työhön palkollista, Ruokkia perettä suurta, Kaita tarhakarjojasi." — "Eikä tarvitse Elinan; Onhan siellä Kirsti piika, Antakohon Kirsti piian Panna työhön palkollisen, Ruokkia talon perehen, Kaita kanssa tarhakarjan." — "Kyll' on siellä Kirsti piika, Laukon entinen emäntä, Se mun polttaisi tulessa, Kovin päivin kuolettaisi." — "Ei ole Kirsti ennenkähän Toista polttanut tulessa, Kovin päivin kuolettanut; Ei ole ennen eikä vasta." Kukas kuitenki on hullu, Kukas muu kuin piika raukka, Jos ei hullu, niin on houkka: Otti kihlat, antoi kättä, Käsiten Klaun käessä Kävi Klaun kartanolle. Kirsti katseli lasista, Västärästä vällisteli: "Oh, jos jollain lailla saisi Tuon välin pahenemahan, Ennenkuin avaimet annan, Toisen käskyllä kävelen." Toist' ei tuohon tarvittunna, Itse Kirsti keinon keksi, Lähti hän Klaun puheille! "Ohoh Klaus kultaseni, Vähän kyllä sinä tieät: Uolevi emännän makasi, Nuoren Elina emännän, Hyvän rouvan renki roisto." — "Oh mun Kirsti piikaseni, Jospas tuottelet toeksi, Minkä saattelit sanoiksi, Sinun silkkihin puetan, Elinan tulessa poltan; Viisi verkaista hametta Annan sinun käyäksesi Ennenkuin Elina rouvan, Kätehes avaimet annan Ennenkuin Elina rouvan." — "Ohoh Klaus kultaseni, Aja Aumasten laolle, Pienten niittusten perille, Sano kauvas kulkevasi, Monet viikot viipyväsi Keräjissä Pohjanmaalla, Niinpä tuottelen toeksi, Minkä saattelin sanoiksi." Klaus Kurki, kurja miesi, Teki työtä käskettyä, Kävi rouvan kammarihin: "Oh mun vähä Elinani, Viile voita vakkasehen, Sääli säkkihin evästä, Liikkiö sianliha'a, Karpio kananmunia, Matkahan mun mennäkseni, Käräjihin Pohjanmaalle!" — "Oh mun Klaus kultaseni, Ele siellä kauvan viivy, Viikot on viimeiset minulla, Päivät vielä viimeisemmät; Astu puoli saappahassa, Astu toiste toinen puoli, Puhu puolilla sanoilla, Puhu toiste toinen puoli, Syö puoli evähistäsi, Syö toiste toinen puoli, Juo puoli pikariasi, Juo toiste toinen puoli, Niin sa paremmin palajat Pohjan noitien parista." Elina emäntä rouva Säälei säkkihin evästä, Viilsi voita vakkasehen, Liikkiön sianliha'a, Karpion kananmunia; Klaus lähtevi ajohon, Ajoi Aumasten laolle, Pikku niittusten perille. Kirsti tuo kotahan lähti Pienten vaattetten pesolle, Paitojen Elina rouvan. Kuului kolkkina koasta, Paukkina patatuvasta, Kävi rouva katsomahan Mitä tuolla kolkitahan: "Oh mun Kirsti piikaseni, Mitä kolkit niin kovasti, Paukutat patojen luona?" — "Huoran huopia virutan, Pahan vaimon vaattehia." — "Ele Kirsti, piikaseni, Kolki niitä niin kovasti!" Kirstipä tähän mutkan muisti, Kolkki vieläki kovemmin. "Ele kolki, Kirsti huora, Paitojani niin pahasti, Niit' ei ole täällä tehty, Vaan on äitini kotona!" — "Huorat ne hyvätki piiat, Vaan ei portot puoletkahan; Olispa minun lukua, Vaikka parka palkollinen Hoettaisi huoraksiki, Itseki isot emännät Ovat orjien ohessa, Pitkäpartojen parissa." Itkusilmissä Elina Tuli rannalta tupahan, Kirsti kiiruhti perästä: "Oh mun rouva kultaseni, Ottakamme orjat työstä, Häijyt härkien perästä, Pietään pitoset pienet, Kanssa kempit kestijuhlat; Niin tääll' ennenkin on tehty, Kun oli matkoilla isäntä." — "Ohoh Kirsti piikaseni, Tehe itse, kuinkas tahot, Niinkuin teit minua ennen; Iske kaikki muut tynnyrit, Se vaan jätä iskemättä, Jok' on pantu minua varten!" Kirstipä tuohon mutkan muisti: Sen hän sitte ensin iski. "Ohoh Kirsti, piikaseni, Toisin tehit, toisin käskin." — "Oh mun rouva kultaseni, Minne teen mä yösijanne; Teenkö uutehen tupahan, ylimmäisen holvin päälle?" "Ele tee uutehen tupahan, Ylimmäisen holvin päälle, Tee kuin ennenkin olet tehnyt Sijani Klaun tupahan!" — "Siell' on pyssyt paukkavaiset, Siellä miekat välkkäväiset, Siellä kaikki surmarauat, Terävät terä-asehet." — "Pyssyt on surmana soassa, Miekat miehien käsissä, Tuttuna ovat tuvassa, Kammarissa kaunihina, Tee vaan sinne yösijani; Pane kaksin villavaipat, Pane kaksin korvatyynyt, Kaksin liinaiset lakanat!" Kirstipä tähän mutkan muisti: Pani viiet villavaipat, Viiet pani korvatyynyt, Viiet liinaiset lakanat. Elina levolle lähti: "Ohoh Kirsti piikaseni, Etpäs tehnyt niinkuin käskin, Panit viiet villavaipat, Panit viiet korvatyynyt, Viiet liinaiset lakanat." Kirsti lähti kammarista, Meni Uolevin tupahan: "Uolevi ylimysrenki, Tulkatte Klaun tupahan, Siellä teitä tarvitahan, Kiiruhusti kutsuttihin." — "Mitästä mä siellä tehnen?" Meni hän sinne arvollansa, Kirsti kiiruhti perässä, Yheksät lukut lukitsi, Takateljen kymmenennen. Niin juoksi Aumasten laolle, Pikku niittusten perille: "Ohoh Klaus kultaseni, Ja nyt tuottelin toeksi, Minkä saattelin sanoiksi: Ompa Uolevi nytki siellä Kahen kesken rouvan kanssa, Orjat Uolevin luvalla Kestitsevät keskenänsä." Klaus kohta kotia riensi Alla päin, pahoilla mielin, Otti tulta tervaksehen, Tulta tuohe'en viritti, Pisti tulen nurkan alle, Valoi alle valkeata. Elinainen, nuori rouva, Pisti sormensa lasista, Vihkisormus sormessansa: "Ohoh Klaus kultaseni, Ele sormustas kaota, Jossas kantajan kaotat!" Klaus Kurki, kurja miesi, Veti miekkansa tupesta, Raappasi terävän rauan, Laski oitis sormen poikki, Elinainen, nuori rouva, Piti lastansa lasista, Itkeväistä ikkunasta: "Ohoh kulta, Klaus kulta, Ele polta poikalasta, Jossas poltat pojan tuojan!" — "Pala, portto, poikinesi, Tulen kautta lapsinesi! Se ei ole minun poika, Uolevin se ompi poika." Elinainen, nuori rouva, Herra Jesusta rukoili: "Ohoh Herra Jesus kulta, Sinua, armas Herra Jesus, Että äitini näkisin; Palakohon kaikki paikat, Tämä vettä vuotakohon, Siks ett' äitini näkisin! Ohoh Uoti veikkoseni, Juokse, jou'u Suomelahan, Käske tänne äitiäni, Puhu paremmin, kuin ompi." Uoti otti mennäksensä; Sekä juoksi jotta joutui, Pian juoksi järven poikki, Tuli tuonne Suomelahan: "Ohoh muori kultaseni, Rouva teitä sinne kutsui." Nousi hän pian vuotehelta, Alkoi päällensä pukea: "Voi minua, vaimo valju, Kuinka hamehin hametta, Hame aina eestakaisin; Kuinka liekään tyttäreni!" — "Hyvin kyllä, muori kulta, Hyvin ennen, nyt paremmin." — "Voi minua, vaimo valju, Kuinka sukin sukkiani, Sukin aina eestakaisin; Kuinka liekään tyttäreni!" — "Hyvin kyllä, muori kulta, Hyvin ennen, nyt paremmin." — "Voi minua, vaimo valju, Kuinka kengin kenkiäni, Kengin aina eestakaisin; Kuinka liekään tyttäreni!" — "Hyvin kyllä, muori kulta, Hyvin ennen, nyt paremmin." — "Voi minua, vaimo valju, Kuinka tröijyn tröijyäni, Tröijyn aina eestakaisin; Kuinka liekään tyttäreni!" — "Hyvin kyllä, muori kulta, Hyvin ennen, nyt paremmin." — "Voi minua, vaimo valju, Kuinka myssyn myssyäni, Myssyn aina eestakaisin; Kuinka liekään tyttäreni!" — "Hyvin kyllä, muori kulta, Hyvin ennen, nyt paremmin." — "Voi minua, vaimo valju, Kuinka levin liina'ani, Levin aina eestakaisin, Kuinka liekään tyttäreni!" — "Hyvin kyllä, muori kulta, Hyvin ennen, nyt paremmin." — Sai muori pukeneheksi, Siitä lähtivät ajohon, Tulit Suomelan lähelle: "Voi minua, vaimo valju, Savu Laukosta näkyvi, Savu Klaun kartanosta; Mitä tuolla tehtänehen Noin sakean savun kanssa!" — "Kukot siellä kultatahan, Kanan pojat koltatahan, Lampaita lahatahan, Sianpäitä paistetahan, Pienen prinsin ristimiksi, Pienen poikasen pioksi." Tuli Laukon kartanolle, Laski maahan polvillensa Etehen oman vävynsä: "Oh mun Klaus kultaseni, Ota pois tulesta poika, Vaka vaimo valkeasta!" — "En ota porttoa tulesta Enkä lautan lastakahan; Poltan porton poikinensa Kansan lautan lapsinensa." — "Ele polta, Klaus kulta; Anna mennä muille maille Elkiänsä piilemähän, Töitänsä häpeilemähän!" Kirsti tulla kiirehtivi: "Ele vainen, Klaus kulta! Pane jauhoja pahoja, Tervatynnyri lisäksi, Ne heitä tulen sekahan, Että paremmin palaisi!" — "Oh mun vähä Elinani, Ohoh lapsi pikkaseni, Miks' et ollut mielin kielin, Mielin kielin Kirstin kanssa!" — "Ohoh äiti kultaseni, Ei ole syytä pienintähän, Ei vikaa vähäistäkähän, Ei ees neulan silmättömän; Tein kaikki, minkä taisin, Vielä päällenki vähäisen. Ole kiitetty, Jumala, Ylistetty, Jesus kulta, Kun torjuit tuliset liekit, Että vielä viimeiseksi, Kovan kuoloni e'ellä, Nähä sain äitini silmät!" Olis ottanut hyvästi, Sanonut sanasen vielä Itkevälle äitillensä, Vaan jo raukesi samassa, Lensi liekkien sisähän, Vaipui ilmivalkeahan. Se oli meno nuoren rouvan, Nuoren Elina emännän, Jok' oli kaunis kasvoiltansa, Kaunis kaikilta tavoilta. Kauvan häntä kaivatahan, Ijän kaiken itketähän; Itku ei Laukosta laka'a, Valitus Vesilahesta. Se oli loppu nuoren rouvan, Kanssa pienen poikalapsen; Kului tuskin puoli kuuta, Vieri kaksi viikkokautta, Hevosia tallin täysi, Nautoja navetan täysi, Kuoli kaikki korsi suuhun, Kaatui kaurojen nojalle. Klaus Kurki, kurja miesi, Miesi kurja ja kamala, Istui aitan kynnyksellä, Sekä istui että itki. Jesus köyhänä käveli: "Mitäs itket, Klaus Kurki?" — "Kyll' on syytä itkemistä, Vaivoja valittamista: Uskoin huoran houkutukset, Pahan vaimon vaakutukset, Poltin oman puolisoni, Sytytin syleni täyen, Poltin pienen poikaseni, Vastakannetun kaotin." — "Kyllä tieän Elina rouvan." — "Missäs on Elina rouva?" — "Tuollapa on Elina rouva Ylisessä ymmärkissä, Tuolla taivahan talossa, Jalan juuressa Jumalan, Kuuen kynttilän e'essä, Kulta kirjanen kä'essä, Pikku poikanen sylissä, Uolevi oven e'essä; Tieän myöski Klaus Kurjen." — "Kussast' ompi Klaus Kurki?" — "Tuoll' on, tuolla Klaus Kurki Alisessa helvetissä, Pimeässä loukkosessa, Kannukset vähän näkyvät, Pikkaraista pilkottavat, Jalat alta kuumottavat. Vielä tieän Kirsti huoran: Tuoll' on, tuolla Kirsti huora Alisessa helvetissä, Alimmaisen portin alla; Palmikot vähän näkyvät, Kultarihmat kuumottavat." KIaus Kurki, kurja miesi, Mies un kurja ja kamala, Satuloittavi orihin, Istui selkähän hevosen, Pisti pillit säkkihinsä, Soitti suolla mennessänsä, Kajahutti kankahalla, Järähytti järven päässä, Ajoi päin sula'a merta, Alle aaltojen syvien. Se oli meno nuoren miehen, Kanssa nainehen urohon; Kirsti huora kiiruhusti Häntärakkina perässä.

Kanteletar III: 35.

Antero ja Kaloniemen neito.

Antero ylinen ylkä, Ylimmäisen miehen poika, Otti tallista orihin, Ratsun kultahan rakensi, Lähteäksensä käkesi, Mennä konnusta kosihin, Konnun kuulua tytärtä, Kalonienien neittä nuorta. Iso kielsi, emo epäsi, Kielsi veljet ja sisaret, Varottivat lähtemästä Kaloniemen neitosihin: "Ei sua suvaita siellä, Neittä ei anneta sinulle." Toki läksi, ei totellut, Ajoi vasten, ei varannut, Ajoi vasten vaaruksia, Kohti miehiä kovia. Rahoi neion, tinki neion, Nosti neion ratsahille, Hypytti hyvän selälle, Toi neion ison kotihin. Vieri tuosta viikon päivät, Tauti neitosen tavotti, Tuosta vointui vuotehelle, Alkoi villoilla virua. Antero ylinen ylkä, Ylimmäisen miehen poika, Kävi noi'illa Virossa, Nartsi Narvan tietäjillä: Sanoi noita kuolevaksi, Arpoja paranevaksi. Tuli tuolta takaisin, Matkasi omille maille. Kirkko vastahan tulevi, Kilkahteli kirkon kellot, Antero kysyttelevi, Mitä kellot kilkkaeli. Kirkon katsoja kavala, Kirkon vahti varsin viisas, Tuopa vasten vastaeli, Sanoin laati, noin saneli: "Sitä soivat kirkon kellot, Parkuvat papin pasunat, Ken viimein kävi vihillä, Pariskunsin pappilassa, Kohta tänne kaivatahan, Alla nurmen nukkumahan." Antero ylinen ylkä, Ylimmäisen miehen poika, Puri huulta, väänsi päätä, Läksi eelle kulkemahan. Teki matka'a vähäisen, Jo tuli liki kotia Kuuli koissa kolkettavan, Veräjällä veistettävän: "Mitä veistät, veljyeni, Lakutat, emoni lapsi, Vai veistät sotivenoa, Sotikantta kalkuttelet?" — "En veistä sotivenoa, Sotilaiva'a lakuta, Veistän kuollehen kotia, Katonehen kartanoa." Antero ylinen ylkä, Ylimmäisen miehen poika, Puri huulta, väänsi päätä, Meni tuimana tupahan; Neito kolkassa makasi, Kutvatukka kuoliana. Antero ylinen ylkä, Ylimmäisen miehen poika, Iski kahta kämmentänsä Kuin on kahta kalman usta, Viskoi viittä sormeansa Kuin viittä Viron vipua, Veti veitsen reieltänsä, Tempasi tupesta tuiman, Sen hän iski itsehensä Syvällä syän-alahan; Niin he kaksin kaivattihin, Yhellähän hauattihin. Kun he sitten hauattihin Maan alle makaamahan, Yksi puron tälle puolen, Toinen puron tuolle puolen, Nousi siitä nuori koivu Kumpaisenkin hauan päälle, Juuret yhtehen junivat, Latvat toinen toisihinsa; Hakattihin koivut maahan, Lastut lensi toisihinsa.

Kanteletar III: 36.

Kuollutta kultaansa itkevä neito.

Neiti kangasta kutovi, Sukkulaista suikahutti, Kultalangasta kutovi, Hopeaista helkyttävi; Kultarihmaset kulisi, Helisi hopealangat. Tuli nainen naapurista, Kysytteli, lausutteli: "Kelle kultalangastasi, Hopeaista huolittelet?" Neiti vasten vastaeli Ja sanoi sanoilla näillä: "Kelle muulle kuin omalle, Kuin omalle armahalle, Kullalleni kultapaian, Hopealleni hopean; Kohta kaupoiltaan tulevi, Turun mailta matka'avi, Kahen, kolmen yön perästä, Viikon päästä viimeistäki, Tuo mulle siniset silkit Sekä uuet ummiskengät." Sanoi nainen naapurista: "Saat jo katkaista ku'onnan; Ele outa armastasi, Ei tule sinä ikänä, Jo on kuoli kultasesi, Meni mielitiettyisesi, Meren kuohussa kovissa, Ve'en vankan vaahtiloissa, Laiva poikki, toinen halki, Kolmas kuivalle karille, Itse haukien iloksi, Ahvenien armahaksi." Neiti tuosta itkemähän. Kultakangas kätkemähän, Itki vuoen, itki toisen, Ja itki ikänsä kaiken; Pois itki ihanat silmät, Kasvon kaunihin kaotti. Meni metsähän kesällä, Lintu lauleli lehossa: "Ele itke, neito parka, Yhtä sulhoa ijäti, Kyllä saat sä toisen kullan, Sulhon vieläki paremman, Tuo sulle sinisen silkin Sekä sormukset soreat, Tuopi uuvet ummiskengät, Sekä pasmakat paremmat." Neito vasten vastaeli: "Jos saisinki toisen sulhon, En mä sua sinä ikänä, En oma'a kullaistani."

Kanteletar III: 121.

Vapautettu kuningatar.

On vuoren huipulla linna, se katsovi laaksohon, Mut niinkuin hauta jylhä ja kolkko se on, eloton: Lukoss' on rautaportit, valo ikkunoist' ei näy, Vaan ääneti niinkuin aaveet sen tornissa vartiat käy.

Välin sentään, yö kun tyyntyy, kun aurinko mailt' on pois On niinkuin laulua hellää ja vienoa sieltä sois; Kuningatar siellä laulaa, niin laaksossa sanotaan, Mut ken hän on sekä mistä, ei tiedä ainoakaan.

Sanotaan: on hänkin ollut maan valtia ylhäinen, Ja kauneudestaan kuulu yli merten, mannerten; Mut aamu kun kerran koitti, pois, pois hän on hävinnyt… Saalistaan linnan herra yöt, päivät vahtivi nyt.

Välin vaan, kun vartiat nukkuu ja tyynenä saapuu yö, Kuningattaren raukan rinta vapahammin silloin lyö, Hän silloin yölle laulaa surujansa ja murheitaan, Kadotettua kauneuttansa, vapautta ja toiveitaan. — —

Näin matkamies tuli kerran, ja saapui linnan luo, Ja linnasta laulut kuuli: oli tuttuja laulut nuo; Ja rinta nyt syttyy hällä, tuli outo nyt käy sydämmen, Ja hän lähtevi mailleen jälleen ja ne laulavi kansalleen.

Ja on kuin ilma lämmin taas hengähtäis yli maan: Runoruhtinaskin ihastuin nyt taas koskevi kanneltaan, Ja soitto ei ennen kuultu sen kielistä nyt salamoi: Siin' urhous, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet soi.

Ken siit' ei hurmautuisi? ken enää kylmäks jäis? Ken miekkaa nyt ei tahkois, ken keihäst' ei terästäis? Mut kuningatar hän linnass' yhä laulavi murheitaan: Pois, pois vapauttaja viel' on, ties, saapuuko milloinkaan!

Oi saapuu, saapuu! Tuolla mies joutuen kiirehtii, Kypärästä välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii: "Pelastettava maan on äiti!" hän huutavi kansallen, Ja se soi kuni ukkosen ääni: "ken nyt mua seuraa, ken?"

"Oi turhaa, pois on poissa!" — Hän vinhemmin vaan käy — "Oi surmasi helmaan kiidät!" — Hän koht' ei enää näy. Ylös vuoren rinnett' astuu, jo saapuvi linnan luo, Sadan miehen voimat hällä, kun ryntää nyt uros tuo.

Ja rautaportit murtuu, jo aukevi haudan suu, Sen vartiajoukko jo häilyy niinkuin rajuilmassa puu, Jo lehtiä, oksia taittuu, jo kaatuvi runkokin… Ja kuin rytömetsän kautta tie kulkevi sankarin.

"Jo nyt olet vapaa, äiti! pelastukses hetki nyt lyö. Tule päivän valkeuteen nyt, jo mennyt on pitkä yö! Taas syttyvi silmäs tuike, taas poskilles puna saa, Ja voi sitä, ken hiuskarvaa nyt päästäsi notkistaa!"

Ja linnasta hän taluttaapi kuningattaren ilmoillen, Ja vastahan kansan joukko jo rientävi riemuillen. Ja on kuin laulua hellää ja vienoa taasen sois, Mut aamulaulua on se, yö on iäks mennyt pois.

Kuningatar istuimellaan taas istuvi loistossaan, Ihanaisena niinkuin päivä ja kuuluna ympäri maan. — Mut vuoren huipulla linna vuos vuodelta vaan häviää, Pian maan tasallen kukistuu se, kivi ei kiven päälle jää.

P. Cajander.

Runolauluja.

Isossa hovilinnass' on pidot uljahat, Kruunuista kirkkahista heloittaa valkeat, Hopeat siellä hohtaa ja kullat välkähtää, Ja sävelsoitot vienot iloiten helkähtää.

Ja kuitenkahan riemu ei tunnu riemullen; Jotakin siellä puuttuu, mut mit', ei tiedä ken. Ilveillään, lauletahan, hymyillään, tanssitaan, Vaan tavan vuoks on kaikki ja teeskeltyä vaan.

Mut kartanolla ulkon' on riemu julkinen: Siell' istuu kansan kesken mies vanha laulellen, Ja korkealle laulu se kaikuu pilvihin… Kentiesi tuossa oisi iloksi suurtenkin.

Ja salin ovi kohta se loistoss' aukeaa, Ja nuorukainen vanhust' esillen taluttaa; "Paraimmat laulut, ukko, nyt laske soimahan, Kevättä laula mieliin, iloa rintahan!"

Ja ovensuussa siinä hän seisoo kourussaan Olento halpa, köyhä, ja sauva nojanaan, Hopeelta hohtaa paita, hivukset pitkät sen Ne lumivalkeoina valuvat harteillen.

Ja huonehessa valtaa kuin haudan hiljaus, "Mitäpä tuokin täällä?" vaan kuuluu kuiskahdus, Ja yli otsain lentää pimeät varjot yön, Ja kynttilätkin tuikkaa kuin läpi terhenvyön.

Mut ovensuussa vanhus virittää laulujaan; Vavisten aluss' ääni ja värjyin kulkee vaan, Kuin lintu, joka metsäst' on tuotu häkkihin. Säveltään visertääpi sydämin tykkivin.

Vaan pian into nousee ja sydän lämpiää, Ja sävel kasvaa, paisuu ja kaikuin helkähtää, Jo ukon käyrä varsi se sorjaks kohoaa, Ja silmist' ihmeenlainen välähdys tuikahtaa.

Hän sankareista laulaa, uroista Kalevan, Ja valon taistelusta pimeyttä vastahan, Hän neiden surman laulaa, mit' äidin lempi on, Ja pojan tuiretuisen kamalan kohtalon.

Ja huonehess' on niin kuin salainen tenho ois, Kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois: Värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa, Ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa.

Niin huoneessakin siellä nyt sydän sykähtää, Punoittuu kalvas poski ja kyynel vierähtää, Ja sumu jäinen haihtuu, yön varjot poistuvat, Ja kirkkahasti taaskin heloittaa valkeat.

Ja ompi niinkuin riemu taas näyttäis riemullen, Ei tunnu helke kullan, ei hohto hopeiden; Iloitaan, lauletahan, hymyillään, tanssitaan, Ja kaikki sydänt' ompi ja hartautta vaan.

Mut vanhus halpa, köyhä, tuo hyljeksitty, hän, Hän huoneen ylimmällen sijallen viedähän, Ja kaunis siinä on hän, kuin hohteess' auringon Satehen vienon jälkeen puu sammaltunut on.

P. Cajander.

Kaupin linna.

Uljaasti Kauppi herra ratsastaa linnastaan, Ja poikasensa pieni on hällä seurassaan.

Kullasta loimet loistaa ja ohjat orhien, Hopeakengät hohtaa jaloissa ratsujen.

Mut rautaportti raskas se kiinni kumahti, Ylt' ympäriltä kaiku etäältä vastasi.

Ja jouluaamun tähdet taivaalla kimaltaa. Kun Herran temppelille näin Kauppi matkustaa.

Vaan kummun alla Kauppi katsahti linnaan päin, Ja riemu huulillansa hän haastelevi näin:

"Ei asuntoa moista maan päällä avaran! Tuskinpa lintu lentäis yl' linnan korkean."

Majasta matalasta nyt ratsun etehen Käy ukko harmaapäinen, apua rukoillen.

"Pois tieltä parempien!" niin hälle ärjähtää Komea Kauppi herra; pois väistyy harmaapää.

Vaan poika pienokainen se kysyy taatoltaan: "Me voisimmeko tulla näin kurjaks milloinkaan?"

"Hikoilla taivaan Herra kyll' aika lailla sais, Niin syvälle jos meitä hän sortaa koettais!"

Näin vastas röyhkeästi ritari kerskaillen. Vaan vihdoin poikinensa hän saapui kirkollen.

Ja Kauppi poikinensa taas kulkee kotihin, Etäältä linnan vuori jo siintää silmihin.

Vaan kummastellen Kauppi nyt katsoa tuijottaa: Ei linnaa nä'y missään, ei harjaa korkeaa.

Poroksi palanunna on linna julkinen; Kuin sormi, tyhjä torni vaan viittaa taivaasen.

"Kyll' linna saadaan uusi ja kahta uljaampi!" Niin mielihaikealla ritari huudahti.

Ja pian saha suihkaa ja kirveet heiluvat, Ja kivi kiveen liittyy ja muurit nousevat.

Vaan minkä työ ja vaiva päivällä aikaan saa, Yöll' ilkamoiden peikot sen maahan hajottaa.

"Mit' onpi tää?" niin Kauppi nyt huutaa raivoissaan; "Aseisin, miehet, joutuun! pois peikot ajetaan."

Ei kuule ykskään, kaikki vaan syöksyy pakohon; Vaan haltioita vastaan käy Kauppi pelvoton.

Mut katso, kaikkialta nyt heitä kohoaa: Vedestä, manteresta; jo täynnä heit' on maa.

Puun-oksilla he liikkuu ja nauraa, irvistää, Ja joka pensahasta hänehen tirkistää.

Ritari kauhistuupi ja valjuks vaalenee, Hän miekan poies heittää ja kauas pakenee.

Hän kauan vielä kulki, — niin kansa tarinoi, — Keräillen armon leipää, min miero hälle soi.

B. F. Godenhjelm.

Birger Jarlin linna.

Jo luonto, kuljettua kesä-illan, Yövaipan ylleen oli heittänyt Ja liepeellänsä Hämeenlinnan sillan Himmeesen varjohon jo peittänyt. Sill' yksin seisoin, silloin nuorukainen, Seuduilla näillä vieras, matkalainen.

Kun katselin siell' luonnon ihanuutta, Outoihin vaivuin ajatuksihin, Hempeetä kesä-yön mä hiljaisuutta Sydämmin ihaelin sykkivin. Siell' oli näky mitä ihaninta. Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.

Vaan mikä tuolla luonnon suloutta Jylhällä muudollansa varjostaa? Se kohoutuen kohden korkeutta Ylpeesti ympärilleen katsastaa. Syvästi järveen kuvauu sen muuri, Sisässä maan kuin oisi sillä juuri.

Hengille luonnon liekö hennommille Se peljättävä, paha kummitus? Inhottavalta tuntuneeko sille Yörauhassansa seudun kauneus, Kun uhaten näin katsoo kaikkialle, Järvelle, maalle sekä taivahalle?

Ei, hengeksi sen mieleni vaan houraa, Olento on se tosi itsestään. Se muistuttaapi miestä rautakouraa, Jok' ennen voimakkaalla kädellään Sen rakensi ja nimess' uskon uuden Sen kautta sorti Hämeen vapauden.

Ei ihme, että tätä miettiessä Povessa tunsin tunteen katkeran: Myös syntynyt mä olen Hämehessä Ja synnyinmaana sitä rakastan. Ken orjuuteen ja sortoon sitä sallis, Jok' ain' on ollut sydämmelle kallis?

Näin miettiess' en huomannut ma aamun Taas taivaan kannelle jo astuneen, Kun jylhältä näin linnalt' öisen haamun Ja synkeyden kaiken kadonneen. Se kirkastunna seisoi aamukoissa Ja peljästys kaikk' oli siltä poissa.

En peljästystä luonnossakaan muussa Sen lähellä mä nähnyt ollenkaan. Pelotta lintu likimmässä puussa Ilolla lauloi aamulauluaan. Ja itse jylhiin linnan räystähissä Näin pienen pääskysen mä pesimässä.

Mielestä haihtui haikeus; nyt vasta Ma muistin, aamukoissahan sen näin, Ett' uskon sätehet se taivahasta Johdatti kerta Hämeesenkin päin, Ja poistaessaan meiltä pakanuuden Ehk' ankarast', toi oikeen vapauden.

Maamiehen kun ma kuulin sitte siellä Kulkeissaan työhön riemull' laulavan, Yömatkan päästä matkamiehen vielä Kun tervesnä näin tietään kulkevan, Niin vielä muistin, pait sen muinaisuuden, Sen suojaks' olevan maan rauhaisuuden.

Tuokko.

Ilkka.

Viel' elää Ilkan työt, kenties Kauanki, kansan suussa. Hän eli niinkuin Suomen mies Ja kuoli — hirsipuussa.

Ol' Ilkka talonpoika vaan, Siis suur' ei suvultansa; Mut jaloin poika Suomenmaan Hän oli aikanansa.

Hänt' ajan hurjan myrskyihin Vei oikku onnetarten; Hiin sopi niihin kuitenkin Kuin tehty niitä varten.

Se aik' ol' ajoist' ankarin Ja itkun aika varmaan, Kun käsissä Klaus Flemingin Ol' ohjat maamme armaan.

Kyll' itki moni huokaillen, Ett' oikeus on pilkka; Mut itkiessä toisien, Niin itkenyt ei Ilkka.

Vaan koska kansa valittaa, Hän neuvon sille antaa: "Niin kauan huolta nähdä saa, Kun tahtoo sitä kantaa.

"Ken vaivojansa vaikertaa, On vaivojensa vanki, Ei oikeutta maassa saa Ken itse sit' ei hanki.

"Siis vapauteen taistellen Ken miehen mieltä kantaa: Tie suorin kulkee onnehen Lähellä kuolon rantaa!"

Ja vasamata nopsempaan, Jonk' ilmaan viskas jousi, Nää sanat lensi halki maan, Ja Suomen kansa nousi.

Nyt liekki sodan verisen Levisi pitkin maata: Ei Suomi sotaa Ilkkaisen Unohtaa koskaan saata.

Jo kohtas kosto sortajat Kädellä ankaralla, Siks kunnes juonet kavalat Löi Ilkan Nokialla.

Tuo teot suuret kunniaa: Tok' viedä voivat muuhun, Ja Ilkan tietä suorimpaa Ne veivät hirsipuuhun.

Mut varmaan Ilkan neuvo tää Viel' elää kansan suussa: Kauniimpi orjan elämää On kuolo hirsipuussa.

Kaarlo Kramsu.

Hannu Krankka.

Läks joukko reipas, nuori Lakeilta Limingan, Sotahan itsens suori Uhaksi sortajan.

Käy Hannu Krankka heitä, Mies uljas, johtamaan; Vienassa surman teitä Jo oppi astumaan.

Levinnyt kaikkialla On tieto kamalin; "On lyöty Nokialla Jo joukko Ilkankin."

Mut suremaan ken jouti, Kun tullut tieto on, Ett' tulossa on vouti Jo Abram Melchersson!

Hän luulee voivans, houkko, Lannistaa Pohjanmaan, Ja sotilaita joukko Häll' ompi seurassaan.

Mut Krankka tämän kuullen Näin mietti mielessään: Sit' ennen, niin mä luulen, Viel' leikki leikitään.

Vaan lähteissänsä vielä Käy luo hän tietäjän: "Kuink', ukko, johan tiellä Sä näät mun kestävän?"

Ja vanhus kohoaupi Ja häneen katsahtaa: "Verissäns valittaapi Koht' armas Suomenmaa.

"Ja vainon valta vankka Se maassa vallitsee; Mut sua, Hannu Krankka, Ain' onnes suojelee.

"Vaan mieleesi sä paina Tää neuvo totinen: Sä karhu tapa aina, Ennenkuin nyljet sen."

Ja joukko reipas lähti Lakeilta Limingan, Ja joutuisasti ehti Se luoksi Kokkolan.

Nyt siellä Hannu Krankka Tarkastaa joukkoaan: Iin väki tuima, vankka Ei väisty milloinkaan.

Ja Kemin kookas kansa, Nuo urhot rotevat, Ylpeillen voimistansa, Ain' itseens luottavat.

Mut miehet reippaat, sorjat Ja liukkaat Limingan, On taistelussa norjat Ja uljaat ainian.

Vaan odotus ei työnä Heill' ole kauankaan. Jo vouti talviyönä Myös rientää Kokkolaan.

Ja Krankan joukkokunta Nyt verileikin saa, Ja hurmevirrat lunta Lämpöiset sulattaa.

Ei Nuijajoukko taivu, Saa vouti tappion: Ken verihins ei vaivu, Hän pyrkii pakohon.

Pakohon hevosensa Myös vouti käännättää, Kun hänen rinnallensa Jo Krankka ennättää.

Ei vastustus nyt auta, Hän Krankan vanki on: "Nyt ilkitöistäs hauta Sun perii, kunnoton.

"Mut ennen kuin mä sulle Kaikk' kostan konnantyös, Sä turkkis anna mulle, Se hyv' on talviyöss'."

Hän turkin hältä riisti Ja yllens puki sen. Se oli pulska, siisti, Mut turmiollinen.

Sill' urhot innossansa Jo vainoo uhriaan: "Tuoll' on hän, turkissansa Hän kyllä tunnetaan."

Ja käsivarret tuimat Aseita heiluttaa, Ja sivallukset huimat Miest' uhkaa uhkeaa.

Rajusti Krankka torjui Nuo iskut päältähän, Ja Nuijajoukko horjui, Kun jälleen iski hän.

Ei iskut häntä yllä, Ja miehet huutamaan; "Hän Krankka on, hän kyllä Kädestä tunnetaan."

Ja melske huima herkes, Ja kukin ä'issään, Niin nopeaan kuin kerkes, Taas voudin etsintään.

Mut hänt' ei löytynynnä, On turhaa kaikki työ: On vouti lymynnynnä, Ja suojanans on yö.

Ja Krankka hymyhuulin Näin lausui huo'aten: "Mä neuvon viisaan kuulin Mut ymmärtänyt en.

"Jos muistanut mä oisin Tuon neuvon mielevän, Niin nähnyt oisin toisin Tään leikin päättyvän.

"Ei voitto loistossansa Niin uljas, verinen, Ois ollut lopussansa Niin hullunkurinen.

"Siis sanaa taidokasta Kaikk' urhot muistakoot: Sä karhu nylje vasta, Kun tappanut sen oot."

Kaarlo Kramsu.

Jaakkima Verends.

Verends herra hovissansa Mies ol' aimo aikanaan, Kauas kaikui kunniansa Yli suuren Suomenmaan.

Jalo oli herran henki, Suuria se mietti vaan: Rovon rosvos viimeisenki Köyhältä hän miekallaan.

Naapurina Peipon maata Talonpoika omistaa. Koskaan tavata ei saata Talonpoikaa parempaa.

Naapurihin Verends kerran Hovistansa ratsastaa. Uljas oli ryhti herran, Uljaast' orhi korskuaa.

Joutuisasti hepo juoksi, Kohta kulunut on tie: Peippolahan, talon luoksi, Ratsu isäntänsä vie.

Katsojalle kaunoisasti Viljapellot vihannoi. Talonpoika taitavasti Raataa siellä, minkä voi.

Mutkat halpaa halvemmiksi Herran jalo mieli ties. Asiansa ajoi siksi Suoraan Verends, niinkuin mies.

"Maistasi", hän ärjyy, "näistä Luovu, minulle ne suo. Tieltä voimakkaamman väistä, Tapa viisahan on tuo."

Talonpoika joutuisasti, Herran eessä paljain päin, Kumartaapi maahan asti, Vastaa herralle nyt näin:

"Vieroittaa te ette saata Talonpoikia tavastaan: Ei hän tahdo toisen maata Eikä luovu omastaan."

Verends herra aikanansa Aina oli aimo mies. Työnsä kerran alkamansa Myöskin lopettaa hän ties.

Maaksi Peippolan ens yönä Tuli tuima tasoittaa. Muu ei isännällä työnä: Vaivojaan vaan valittaa.

"Mut' ei hädäst' itku päästä," Niin hän miettii vihdoinkin; "Itse auttaa itsens hä'ästä, Se lie keino viisahin."

Aika riensi. Riemahdellen Piti Verends pitojaan. Vieraista yks ilkkuellen Silloin alkoi kertomaan:

"Hyöty suuri rovioista Olevan ei näytäkään: Peippola nous' raunioista Ehompana entistään."

Hovistansa vielä kerran Verends herra ratsastaa. Tulta iski silmä herran, Tulta orhi korskuaa.

Joutuisasti hepo juoksi, Kohta kulunut on tie. Ratsu talon uuden luoksi Isäntänsä tuiman vie.

Talonpoika pellollansa Työssä on kuin ennenkin, Hälle herra ratsultansa Ärjyy äänin vihaisin:

"Julkeutt' en vielä moista Nähnyt ole milloinkaan! Kuinka taloa teet toista? Teetkö senkin palamaan?"

Talonpoika joutuisasti, Herran eessä paljain päin, Kumartaapi maahan asti, Vastaa herralle nyt näin:

"Se on talonpojan työksi Aina tullut Suomenmaass': Minkä herra maahan syöksi, Rakens' talonpoika taas."

Kaarlo Kramsu.

Hakkapeliitta.

On usvast' astunut aamu Jo Lytsen'in aukeillen, Kun mustempi, murheen haamu Taas peittävi päivyen:

On poissa Kustavi suuri — Hepo juoksee haltiaton — Ja puhtahan uskon muuri Hänen kanssaan murtunut on.

Eräs urhosa poika Suomen On maassa, haavoissaan; Ei koittane uusi huomen Tuon silmähän milloinkaan.

Maa ruskovi rinnan alla, Jo silmiä peittää yö; — Mut kuolla hän viel' ei malta, Kun kesken on kaikki työ.

Ja toivoen tuskissansa Hän selvähän aistelee, Kuin Ruotsin ja Suomen kansa Taas eistyen taistelee.

"Gud med oss!" kasvaen kaikuu ["Jumala kanssamme!"] Taas puolelt' ystävien, Ja "Hakkaa päälle!" jo raikuu Kuin pauhina Pauvanteen.

Hän tempaa suitset ratsaan — Taas säihkyvi säilän suu — Ja lailla paatisen patsaan Hän selkähän istautuu.

Ja kussa taistelu kuumin, Etumaisna hän raivoaa Ja johtaja-urhon ruumiin Vihamiehiltä valloittaa.

Kun viimein on voitto saatu, Ja tehtynä kaikki työ, Hymysuin hän maahan kaatuu, Ja silmät peittää yö.

Arvi Jännes.

Taneli Luukkonen.

Näin Luukkonen rohkea lausui: "Nyt teille mä tarjoan, Te korpien väijyvät sissit, Urotyön niin loistavan.

"Teit' ajohon otuksen kutsun Niin uljahan voimakkaan, Ett'ei sen vertaista nähty Ole saloilla Suomenmaan.

"Sen otuksen pyytää mä tahdon; Mua siinä te auttakaa! Kuningas siit' teitä kiittää Ja Ruotsin ja Suomen maa.

"Nyt Venäjän mahtava Tsaari Lähitienoilla majailee, Hän, jonka rautainen koura Sulo maatamme runtelee.

"Nyt kuivata voimme kaikki Verikyyneleet Suomenmaan. Ken sortoa enään pelkäis, Otus semmoinen saaliinaan?"

Ja riemuiten sissit huusi: "Sua seuraamme, Luukkonen!" Mut Långström, iloinen veikko, Hän huudahti nauraen:

"Mä leikissä myös olen myötä, Mut sitä te muistakaat: Nuo otukset suuret ne potkii, Ja koivet on voimakkaat."

Jo nukkui levossa Tsaari, Mut äkkiä heräjää, Kun ulkona huudot kaikuu Ja asehet helähtää.

Nuo metsien hurjat sissit Ovat tulleet peitossa yön, Nyt Tsaarin he vangita tahtoo, Nyt alkavat verityön.

Mut Tsaarin vartijamiehet On uljaat taistelemaan. Ei kuolemata he kammo, Ei väisty he paikaltaan.

Ja vihdoin kun taistelu lakkas, Ja vastus voitettu on, Niin nähtihin, että Tsaari Pois päässyt on pakohon.

Ja Luukkonen kuolleita katsoi, Veriuhreja urhotyön: "En teidän tähden mä tänne Ole rientänyt halki yön.

"Otus oiva täällä on nähty, Sitä pyytää mä halusin, Mut kurjien orjain ruumiit. Mitä niistä mä huolisin?"

Mut Långström, iloinen veikko, Hän naurahti, lausuen: "Ei saalista aina saada, Vaikk' ollaan jäljillä sen.

"Vaan siitä sä ylpeillä taidat, Ett' ajettu milloinkaan Niin jaloa otust' ei ennen Ole saloilla Suomenmaan.

"Enk' usko, ett' edes vasta Niin uljahan otuksen Käy kimppuhun talonpoika, Kuin käynyt on Luukkonen."

Kaarlo Kramsu.

Gezelius.

"Maan mainiona eikö Ruotsin valta Nyt kansain kesken loista avaralta Ja eikö Itämerta aaltoisaa Se äidin lailla sylihinsä sulje Ja ylpeänä voiton teitä kulje, Rohkeesti vastustaen maailmaa?

"Kuningas yksi sitä hallitseepi Ja yksi kansa siinä vallitseepi, Se kansa uljas Ruotsin kansa on; Siis kaikkialla, missä voittoisana Sen lippu liehuu, siellä mahtavana Sen kieli yksin armon saakohon.

"Mut mitä täällä teidän seuduillanne Ma kuulen, herra piispa? Kirkoissanne Soi kieli outo, halpa Suomenmaan. Miks suvaitsette tuota kurjaa kieltä? Se ylevämmän siirtyköhön tieltä, Tuon Ruotsin kielen jalon, arvokkaan."

Niin Ruotsin mies se puhui korskeasti; Sen kuuli vakavana loppuun asti Gezelius piispa; sanan pontevan Hän sitten lausui, vaikka tyynin mielin: "Näin sanoo pyhä kirja: kaikin kielin Jumala pitää tunnustettaman.

"Te tahdotteko Hänen kunniaansa Vähentää, joka suureen maailmaansa Loi kansat, määräs kielet kansoillen Ja heille kullenkin soi tehtävänsä, Ett' yhä töillänsä ja kielellänsä Hänt' ylistäisi kansa jokainen?"

Vait' oli Ruotsin mies. Mut nuorukainen Sen kuuli. Siitä säen pienokainen Lennähti nuorukaisen sydämeen. Se liekiks yltyi, joka leimahdellen, Jusleniuksen mieltä lämmitellen, Toi valon kirkkaan hänen sielulleen.

Välkähti aatos hänen hengessänsä: "On Suomen kansallakin tehtävänsä, Johonka sitä kutsuu sallimus. Ei mua houkuttele loisto, maine; Mua kyllin on, ett' olen Suomalainen; Meillenkin koittaa päivän valkeus!"

B. F. Godenhjelm.

Sotavanhus pidoissa.

"Hovissa ol' joulutanssiaiset, Kyntteliä loisti, viulu soi. Pitäjäämme herrat sekä naiset Kuomit kulkus-aisat sinne toi. Niinkuin kirkko jouluaamuna, Valaistuna joka ikkuna, Loitolle se loisti illalla.

"Sinne, tahdost' armollisen herran, Miekin, vanha kanto, kompuroin, — Taivas palkitkoon sen hälle kerran, Minä häntä kehun, minkä voin! — Siellä herrain hyväin kammariin Vei hän minut, kättä paiskattiin, Piippuakin polttaa käskettiin.

"Puuta painoin; aloin kurkistella, Suu, kuin salin ovet, ammollaan, Salin, kynttilällä tuhannella, Näin mä siellä ihanuudessaan. Nytpä juuri juomat kannettiin, — Mulle vankka lasi annettiin, Oh, niin makealta maistui, niin!

"Hei, kuin viulu vinkui, kielet soivat! Tanssiapa pyörähtelivät, Herrat koreasti pokkuroivat, Naiset niinkuin kukat nyökkivät. Minä istuin siellä nurkassain, Poltin vaakunaa ja katsoin vain; Taikka maistelin ma lasiain.

"Tutuksi jo alkoi tuokin tulla, Kun se loppui, tanssi lakkasi. Säveliä silloin taas sain kuulla Toisia, kun herrat lauleli. Tuot' en juuri mikskään älynnyt, — Lienenkö jo hiukan päihtynyt, Raskaan' ainakin ol' nokkan' nyt.

"Silloin — säpsähdin, kuin tykin luoti Oisi käynyt vanhaan rintahan': Kaikuipahan herrain suusta nuotti, Voimakas ja tuttu, vastahan'. Herra Jumala! — En saata, en, Selitellä tämän sävelen Lumovaikutusta mielehen'!

"Tuo se oli, joka äänellänsä Meitä taistoon kutsui, kiihdytti! Tuo se silloin soi, kun veressänsä Kuolemaan jo kaatui kumpppani! Tuohan soi, kun liput liehuivat, Vastatusten rivit riehuivat, Sydänsuonten nesteet kiehuivat:

" Porin marssin sävelehen kuulin! Ylös syöksyin, kaikki unohtain, — Vihollista vastaan jopa luulin Miehissä nyt marssittavan vain. 'Rynnäkköön siis!' — minä huutamaan. 'Eespäin, nuori joukko, eespäin vaan Voittoon, kuoloon edest' isänmaan!'

"Näin ma huusin, — hiljaisuuden hartaan Kummastus ol' ympärilläni. Kohta selvennyin, — ja vanhaan partaan Itkun hauliapa virtaili. Hurjaa hulluuttani häpesin, Vaan kun toisia nyt katselin, Vuoti vettä silmät niidenkin. —

"Hyvät oli herrat, pidot oivat, Enkä äkkiä niit' unohda; Sillä uljaat sävelehet soivat Alati nyt ukon korvissa. Soivat; — vanhain Porin sävelten Kyllä tiedän selvän entehen: Tämä vuosi mulle viimeinen!"

G. Lbk.

Karkuri.

On musta yö, on synkkä syksy-yö; Rajusti rankkasade maahan lyö, Vinhasti vinkuu ääni myrskytuulen. Kaikk' ihmiset jo meni levollen, Elävät piilohon. Mut — mitä kuulen! — Metsässä on kuin kävis ihminen!

Jo näen: tuossa läheneepi mies Taloa yksinäistä. Se kenties On matkustaja eksynyt, hän varmaan Yömajaan pyrkii, ilomielissään Ja toivoo kohta helmaan unen armaan Vaivoista matkan päästä lepäämään.

Mut ovellenpa astuvan ei näy — Sivuitse hiljaa hiipien hän käy, Ja seisahtuupi ikkunaisen alle. — Mit' aikoo hän, kenties hän rosvo on, Mi talonväelle syvään nukkuvalle Tuo ryöstön, tuopi murhan, kunnoton!

Sen näyttää koko muoto; partansa Tuo pitkä, siivomaton, sakea; Likaiset ryysyt kulunehen puvun; Reikäinen kate pörhettyisen pään; Ja liike levoton, mi Kainin suvun Eroittaa muista ihmisveljistään.

Ken oli tuo? Hän rosvo, murhamies Todella oli. Moni täällä ties Jutella vielä töistä Korven Kustan, Vuoskymmen vaikka siitä vierryt on. Ijäti näin on jälki veren mustan Pois pesemätön, kuluttamaton.

Ei ollut aikanansa julmempaa, Ei ketään hirmutöistä kuulumpaa. Helpommin hengitettiin, koska tiettiin: Jo Korven Kusta vangiks saatihin, Jo Siperian vuorien pohjaan vietiin, Mist' ei voi päästä hengin elävin.

Mut onpa taas hän tänne osannut, Maan altakin nyt jälleen palannut Työhönsä vanhaan. Kädessäns' on rauta; Sill' ikkunalta luukun murtaa pois — Poloiset nukkujat, ah, jospa auttaa, Unesta teitä herättää jos vois!

Mut ihme! liesi puolisammunut On miehen kasvot täysin valaissut: Eip' ollut sen, ken murhamiellä tuli, Tää katse lempeä ja suruinen! Ja yhä lempeemmäks se vielä suli, Ja kyynel viimein vieri poskellen.

Hän katsoi, katsoi, vilkkumatta pois, Kuin sieluuns' imeä tään näön sois: Tuvassa nukkui kaikki rauhaisasti Sit' unta, jonka puhdas sydän suo. — Näin katsoin, seisoi Kusta aamuun asti, Vaan sitten astui nimismiehen luo:

"Ma olen Korven Kusta. Rautas tuo! Käsiini pane tuttavani nuo! Ja laittakaatte sitten vaikka minne! Palanut tuolla mielen' oli vain Yhdeksi hetkeks' vielä päästä sinne, Miss' äidin syliss' istuskella sain!"

Suonio.

Eräs nälkätalven kuvia.

Oli kolkko: mä kangasta kuljin, Lumi singoten silmihin lyö; Jop' on päiväki maillensa mennyt, Pian joutuvi jouluinen yö. — Kuka tuo, joka hoippuvi tuolla Maantietä mun eelläni päin? Koto kaukana lienevi sillä, Joka matkall' on tuiskussa näin!

Hepo joutuen juoksi sen kiinni. Mitä? Vaimo! Ja lapsonen myös! "Kuhun kuljet sä, onneton äiti, Miss' arvelet vietellä yös? Peninkulmalt' on kummallakin puolen Talotointa, ja ummessa tie; Pyry, yö, vilu surmasi suuhun Sinut, surkea vaimo, nyt vie!"

"Hyvin joudanki kuolla ma kurja, Koto kuoltuan' mullakin ois! Liki hiipasikin Manan siipi, Tämän lapsen kun sammutti pois; Kipuhuns' olis syönyt se rintaa — Mitä vielä, kun läks' veri vaan! Se jo pääsi! Nyt hankeen sen hautaan, Nukun luo, menen myös Manalaan!"

Oksanen.

Mierolais-äijä.

Päivän läike kirkas akkunoista Pirttiin tunkee, kimallellen loistaa, Pitkin seinuksia angervoiden Tuoksut leviävät; askaroiden Emänt' yksin kotitöissä hyörii, Ketteränä permannolla pyörii.

Repaleinen vanhus sauvoinensa Pirttiin astuu, kasvoin piirroksensa On jo aika ammoin uureskellut, Hopeata hapsiin hajotellut, Jotka tummankellervinä kerran Läikkyilivät. "Taloon rauha Herran!

"Vuotta kolmekymment' aalloissansa Ai'an virt' on vienyt mukanansa; Kaikk' on muuttunut, jo kaikk' on toisin: Tuskin silmää uskoa mä voisin, Jollei synnyinpaikan muisto pyhä Mieless' säilyis muuttumatta yhä.

"Tässä synnyin, tässä mieheks vartuin, Auran kurkeen ensi kerran tartuin. Toisin silloin elettihin: eipä Pöydäll' ollut puhtaan viljan leipä Usein silloin, harvoin halla säästi Pellon halmeen, joutumahan päästi.

"Usein kyllä vilja heilimöiden Loisti, hedelmänä vuoden töiden, Silloin elpyi toivo rintaan, vaivat Unhottuivat, päiväpaisteen saivat Mieleen tähkät nuokkuvat — vaan vaihtui Yöksi päivä kohta, toivo haihtui.

"Nousi suosta vainioiden alla Turmiota tuoden harmaa halla, Ahmisteli halmeen ilkkumiellä… Mutta rinnass' sentään toivo vielä Kyti: jospa suon vaan kuivaks saisi Ehkä turman tuoja katoaisi.

"Petäjäistä, vehkaa kaiken vuotta Syötiin, ojitettiin suo, — vaan suotta. Julmempana vielä entistänsä Noro huokui kylmää henkeänsä… Ojat suossa laajennettiin vielä, Sentään hallan henki piili siellä.

"Voimat murti petäjäinen, karttui Yhä kurjuus, tauti viimein tarttui… Isän, äidin, veikan, siskon vei se Armotonna mullan poveen, — ei se Sääliskellyt. — Yksin jäin mä, mutta Kärsimähän mieron surkeutta.

"Siitä kolmekymment' on jo vuotta. Nyt nään vasta ettei työtä suotta Tehty ole: kuiva nurmi-niitty Suo on nyt ja viljapellot liittyy Hallatoinna siihen. — Kiitos Herran! Toisin kun nään kaikki vielä kerran."

Näinpä vanhus. Emännältä kieri Kyynel, poskipäätä pitkin vieri; Huoaten hän otti päästä vartaan Leivän, antoi vanhukselle. Hartaan Kiitoksen tää lausui — sauvahansa Tarttui taas ja jatkoi kulkuansa.

U. von Schrowe.

Hovin herra.

Astuu ruokalevoltansa Hovin herra huoneestaan, Pitkä piippu hampaissansa, Vasen käsi puuskassaan.

Suur' on herra hovilainen, Rikkain puolen Savonmaan, Pitkin maita käypi maine Uhkeasta talostaan.

Pulska talo, laajat pellot, Aluskunta avara, Sadan lehmän soipi kellot Tarhatiellä illalla.

Siks'pä hymy huulillansa Viiksen alta vilahtaa, Kun hän leikkuupellollansa Joukkoaan käy katsomaan.

Kuhilaita tuhatmäärin Sängen päälle kohoaa, Kirjavana joukko häärii Työssä siinä uutteraan.

Tuota herra astuissansa Ihastellen imehtii, Tyytyväisyys savun kanssa Rinnastansa lainehtii:

"Onhan tuossa tavarata, Onhan aluks' ensinkin — lähtee siitä hopeata, Lähtee vähä varsinkin.

"Ensi-yönä panee halla' Viljat viiden pitäjän, Elon hint' on korkealla Kuluess' ens' kevähän."

Ja hän hymyy hyvillänsä, Tyven rauha rinnassaan, Hyväileepi viiksiänsä, Työväkensä luoksi saa.

Niinkuin kukko karjassansa, Kotkottaa ja kaartelee, Niin hän johtaa joukkoansa, Komentaa ja katselee.

Sirpit leikkuu sukkelasti, Seljät taipuu, oikiaa, Herran mielest' hitahasti Kumminkin työ sujuaa.

"Sarka puolillaan on vasta, Hallan tuopi ensi yö. — Lakata ei leikkaamasta, Ennenkuin on kaikki työ."

Olki taittuu nopeasti, Yhä sänki suurenee — Pohjoistuuli koleasti Hallaa ilmaan huokailee. —

Levotonna mieli sillä Syän-alassa asustaa, Jonka viljaa tuuli vielä Näillä ajoin heiluttaa.

Herran työssä leikkaa tuossa Aapo, mökin ainoa, Rukihinsa viel' on suossa Koskematta kokonaan.

Kalvakkana, päänsä hiessä Päivätöitään maksaa hän, Toisen ru'is sirpin tiessä, Oma ru'is mielessään.

Usein miehen silmä siirtyy Pilvettömään pohjoseen, Usein kuuma kyynel kiertyy Karkeoille kasvoilleen.

Äkkiä hän työstä lakkaa, Kesken jättää lyhtehen, Kuhilaasen sirpin nakkaa, Astuu herran etehen.

"Eikö laskis' ehkä herra Mua täksi illaks' pois — Viel' ehk' ehtisi sen verran, Että siemeniksi ois.

"Lapsi pien' on vaimollani, Isä vanha sairastaa, Halla tuolla takanani Nälkää talveks ennustaa.

"Ei se huomiseksi heitä, Mitä tänään ottaa saa — Kaikk' on kohta koossa teillä, Mull' ei vielä ollenkaan."

Herra katsoo kulmistansa Pitkin pitkää piippuaan, Kotkottaapi vihoissansa Seisovalle huolissaan:

"Mitä kärtät joutavata — Tuskin hallaa tuleekaan — Ja jos tulee, panemata Ei jää pelto minunkaan."

Aapo ryhtyy lyhteesensä, Tuuli kuivaa kyyneleen, Herra imee piippuansa, Asteleepi edelleen.

Olki taittuu nopeasti, Yhä sänki suurenee, Pohjoistuuli koleasti Hallaa ilmaan huokailee.

Jussi.

Pieni mierolainen.

Armas päivä paistaa, kohta Lämpimäks jo muuttuu sää, Hanki loisteessansa hohtaa, Sulain kiteet kimmeltää.

Poika repaleissa vallan Saloss' yksin kuljeksii. Hongat, kuuset huminallaan Häntä täällä tervehtii.

Pieni mierolainen aina Yhä rientää eteenpäin, Eipä murhe mieltä paina, Rallatellen laulaa näin;

"Hopsis jalat! Väsymystä Tunnetteko? Talohon Kohta päästään, siellä kystä Minulleki kyllin on.

"Hongat, kuuset, vaiheitani Tahdotteko tietää te? Kuulkaa, tässä kulkeissani, Nyt mä teille kerron ne!

"Aina muistan riemuin vielä Isän armaan mökkiä, Viisi meit' ol' lasta siellä, Vanhin niistä olin mä.

"Muistan kuinka kotikaski Tähkäpäin jo kellerti; Noro hallan irti laski, Julma viljan runteli.

"Talvi tuli, loppui leipä, Petäjäistä syötihin — Äitiin tarttui tauti, veipä Hänet kohta hautaankin.

"Häntä multaan saatoin, itkin Haudallaan ma hetkisen. Kyynel poskipäätä pitkin Vieri, jääksi hyytyen.

"Siitä asti tepastellut Olen mieron tietä ain' Jopa sulle kertoellut Olen, metsä, muistelmain.

"Hopsis, jalat, joutukaa jo Muuten yövyn korpehen. Varjot synkät lankeaa jo, Tuolla päivä laskeiksen." —

Yhä kiitää, vaan ei vielä Ihmis-asuntoa näy. Metsän haamut poikaa tiellä Uhkaa, mustaks yö jo käy.

Kylmä yltyy. Tähtein valo Syttyy taivahalle jo, Leimuelee pohjanpalo, Huokaa synkkä hongisto.

Kohta aamun koittehessa Öinen jylhyys häviää — Vaan, ken tuolla kinoksessa Kalvenneena lepäjää?

Pieni mierolainen siellä Lepoon vaipui viimeiseen, Jäätyneenä kiiltää vielä Kyynel silmän murtuneen.

U. von Schrowe.

Scipio Africanus.

On vainon hirmupäivä päästy päähän, Yö vaippans' sovitti ja rauhan toi. Veriset liekit, haihtuin myrskysäähän, Viel' ilmi hohteen taivahalle loi. Mut taivaan alla riutuu tuskissansa, Veriinsä nääntyy mainehikas kansa, Ja kansan muistot liekki tasoittaa; Lyö liekki Kartaagin, mut murhamiesi Iloiten takoo kahletta ja liesi Kuin hornan kita tultaan leiskottaa.

Vaan keskellä tuot' ivan näyttölavaa On aatteissansa mies. Mit' aikoo hän? Hän on kuin nukkunut, — jo silmäns avaa Ja katsoo, tähtää — mitä näkee hän? Käy kurttuun otsa, huulet murtoon vääntyy, Vert' itkee sydän, silmä maahan kääntyy Ja rintaa vasten päänsä kallistuu; Hän äsken iskun taivahalle heitti, Mut mustat pilvet ennustähdet peitti, Nyt lausumahan aukee miehen suu:

"Mä nähnyt olen kukan kuihtuvaisen, Kuink' alle myrskyn painuu palmupuu; Mä nähnyt olen kalman murhan, naisen, Kuink' kultaansa hän surren lakastuu; Olenpa nähnyt kuinka Rooman kansa On hautaan vienyt miehet parhaimpansa, Ja haudoilla vuoskaudet itkenyt; Vaan nähnyt konsanaan en surmaa mointa: Kuink' kansa, kansain kuulu, ilman tointa Jää, hukkuu pois, näen ensikerran nyt.

"Täss' seison haudall' luonnon suurimmalla Maaks' sorretun Kartaagin e'essäin nään. Tuoll' ilohuudot kaikuu taivas-alla, Ne mieltä viiltää, kun nään sorron tään, Vaan kunnias sen vaati, Rooma, sen Työn tehtäväksi määräsit, ja minä Mies roomalainen olen, — Huoli pois! Ei huollut Curtio, kun maahan syöksi, Ei Mucio, kuin murhan otti työksi. Tät' työtä minäkö en kestää vois!

"Vaan täytymyst' ei minun kieltää sovi, Ja se, se Kartaagiakin hautaan vei. Niin säätää jumalat, ja tuonen ovi Se vielä kerran aukee Roomallei. Niin Rooma, kerran vahvat muuris murtuu, Maan tasalle sun kuulu kansas sortuu, Sep' Iliaan on kohtaloa vaan! Mut käyköön niinkin, tulkoon kuolo mainen, Kun kansansa vaan henk' on Roomalainen, Meit' alentamaan voimaa tarvitaan."

P. Cajander.

Ferencz Renyi.

Vaiti seisoo Ferencz Renyi Sotamiesten keskellä Itävallan verihurtan Kenraal Haynaun edessä.

"Virka mies, miss' on pääpesä Koirain kapinoitsevain, Joiden kiimaan kiiruhdit sa Koulukeppis unohtain?

"Jos et virka viipymättä, Mitä tietää haluan, Tähän paikalle ma sinut Kuolijaaksi ruoskitan."

Vaiti seisoo Ferencz Renyi Huulin liikkumattomin. Kenraal Haynau verihurtta Yltyi vihan vimmoihin.

"Vai et virka, vai et pelkää Kidutusta, kuolemaa? Viel' on mulla muukin keino Tahtoasi taivuttaa.

"Jos et virka viipymättä, Mitä tietää haluan, Tähän sinun silmäis eteen Vanhan äitis ammutan."

Kyläst' akan sotamiehet Toivat käyrävartisen, Suoraksi hän ojentihe Oman poikans' etehen.

"Henkein uhalla ma sinut Isäinmaalle synnytin, Sitäkö nyt säästääkseni Pettäjäks sua tekisin?"

Vaiti seisoo Ferencz Renyi Huulin liikkumattomin; Vaiti oli suu, ja vaiti, Vaiti oli sydänkin.

Kenraal Haynau verihurtta Antoi käskyn ampua, Sitten kääntyi vangin puoleen Jatkoi julmaa puhetta:

"Vai ei ikälopust' ollut Jätettävää elämään? Vielä tässä toisen ikä Lyhyempi päätetään.

"Jos et virka viipymättä, Mitä tietää haluan, Tähän sinun sisaresi Äidin viereen ammutan."

Toivat tytön sotamiehet Vielä keskenkasvuisen, Kepeästi asteli hän Oman veljens etehen.

"Silloin itkin, kun en päässyt Kanssas sodan leikkihin, Nyi en itke, maani eestä Kuolla osaan minäkin."

Vaiti seisoo Ferencz Renyi, Huuliaan ei liikuta. Kenraal Haynau verihurtta Antoi käskyn ampua.

"Vai ei sulle äiti, sisar Yhtä verta olleetkaan? Vielä tässä liiemmälti Sydäntäsi osataan.

"Virka jo! jos et ja virka, Mitä tietää haluan, Tähän sinun jalkais juureen Oman vaimos ammutan."

Toivat vaimon sotamiehet, Vaimon vastavihityn, Jolta sota tempas sulhon Kesken ensi syleilyn.

"Puhu, Ferencz!" polvillaan hän Ryömi lemmittynsä luo, "Nuori olen, elo mulle, Elon ilo mulle suo!

"Unhu, Ferencz! henkes oma Mulle kallis pelasta, Vapahina eläkäämme Täältä poissa kaukana!

"Puhu, Ferencz, puhu, puhu! Muista rakkauttani, Muista, että minä olen Sinun oma vaimosi."

Ja hän tarttui kiinni käsiin, Painoi niihin huulensa, Sanain asemesta seuras Suudelmata suudelma.

Vaiti seisoo Ferencz Renyi Huulin liikkumattomin; Vaikka tuska miehen rintaa Kohotteli aaltoihin.

Vihdoin puhkes tumma puna Häpeävän katseehen, Naisen nuoren työnti luotaan, Kääntyi seljin hänehen.

Kenraal Haynau verihurtta Antoi käskyn ampua. "Sinut kiroon!" viime sanat Pääsi naisen huulilta.

"Sinut kiroon, joka minut, Oman vaimos" — enempää Ei hän saanut sanotuksi. Ferencz Renyi säpsähtää.

Vaiti seisoo mielipuoli Huulin liikkumattomin, Vaiti ovat sotamiehet, Vaiti kenraal Haynaukin.

Wäinö.

Munkazcy.

Hän istui istuimella, Oli taitehen kuningas. Ken sai hymyn, lauseen hältä, Oli ainiaks onnekas.

Hän istui ja vastaan otti Jumaloivien suosion — Ja maailman ääret kaikui; Munkazcy on verraton!

Ja vihdoin päätti hän tehdä, Mi tehty on kerta vaan: Hän päätti Kristuksen luoda Ristillehen uudestaan.

Ja ristinpuussa jo rippui Rakas Herramme tuskissaan, Kyljestään verta jo tippui; Vaan vait Hän ol' yhä vaan.

Ja pääkin jo kallistuupi Ja kuolo jo lähenee — Vaan Kristus se ristin päällä Yhä vieläkin vaikenee.

Munkazcy se silloin sieppaa Taas pensselin pivohon — "Mun Herrani täytyy myöskin Sanoman: Se täytetty on!"

Ja huulet jo liikkuu, liikkuu — "Nyt huuda jos milloinkaan!" Munkazcy niin kiljahtaapi; Ja vaipuvi lattiaan.

Ja päivät ja yöt Munkazcy Nyt valvoo ja vuottelee — Munkazcyn Kristus se ain vaan Ja ijäti vaikenee. —

J. Mustakallio.

Koskenlaskijan morsiamet.

"El'. armas Annani, vaalene, Jos Pyörtäjäkoski pauhaa; Sen voimaa en tosin vallitse, Ei löydä se koskaan rauhaa, Mut kellä sen kalliot tiedoss' on, Niin sille se nöyr' on ja voimaton."

Näin virkkoi Vilhelmi Annalleen Ja itsekin purteen astuu, Ja päästi purtensa valloilleen, Sen koskessa laidat kastuu, Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan Nyt Vilhelmi vie tätä morsiantaan.

"Voi kuinka kirkas on illan kuu, Ja välkkyvä virran kalvo! Ei linnut liiku, ei oks' ei puu, Ei muut kuni tähdet valvo; Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois, Kuin kultansa kanssa nyt kuolla vois!"

Näin Anna äänteli hiljalleen, Sen silmähän kyynel entää Mut koski kiihtyvi eellehen, Sen voimassa venhe lentää; Vaan Vilho on oppinut laskemaan, Tää kulku se on hänen riemujaan.

Jo laski poikana purrellaan Hän Lyyjoen kaikki kosket, Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan Se kasteli hältä posket; Ei paatoa löytynyt yhtäkään, Jot' ei olis tottunut välttämään.

Mut kosken kuumassa kuohussa, Juur' jossa sen juoksu suorin, On, päällä vaahtinen vaippansa, Yks' Ahtolan neito nuorin; Se Vellamon karjoja paimentaa, Ja koskien kuohua katsastaa.

Sydän on Vellamon neidollai Sen vaahtisen vaipan alla, Ja lemmen liekki se aallossai Voi syttyä niinkuin maalla: Ja Vilhoa neitonen Vellamon Se katsellut kauan ja liioin on.

Ja tuostapa neitosen rintahan On syttynyt outo mieli, Povensa kuulevi huokaavan, Mut kertoa voi ei kieli; Hän kuohujen keskehen istuksen, Siin' ainakin Vilhoa vuotellen.

Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa Kuin Pohjolan vankin myrsky, Se kons' on aaltojen harjalla, Kons' yltäki käypi hyrsky; Mut itse perässä hän pelvott' on, Vaan Annasen poski on ruusuton.

Ilolla Vellamon neitonen Sen vastahan uida täyttää: "Se Vilho tuo on! Mut toinen ken, Jok' immeltä silmään' näyttää? — Voi, voi mua, Vellamon neitonen, Sill' ompi jo kultana ihminen!"

Jo päättää Vellamon neitonen Nyt toivonsa turhan kostaa, Ja kosken pohjasta paatosen Hän äkkiä pintaan nostaa, Johon vene Vilhelmin loukahtaa, Ja hän kera kultansa kuolon saa.

Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin On Vellamonneidonpaasi, Se paasi, jolla hän Vilhelmin Veneen sekä onnen kaasi; Mut neitosen itsensä kerrotaan Meressä murehtivan rakkauttaan.

Oksanen.

Kuusen alla.

"Armas Anna, huolet heitä! Kaukomaille lähden pois. Köyhyys erottaapi meitä; Mut jos sulhos kultaa tois, Rikkaus kaikk' esteet poistais, Onnen tähti meille loistais."

Niin hän lausui. Toivo hohtaa Silmäst' Antin, totinen, Sama toivo häntä kohtaa Katsehesta neitosen. Anna uskollisin mielin Hälle vastaa, hellin kielin:

"Katso kuusta vieressämme, Ainiaan se vihannoi; Kuvatkoon se lempeämme, Jot' ei talvi murtaa voi! Aina olkoon, niinkuin kuusi, Lempemmekin tuore, uusi!"

Antti läksi. Vuodet vaipui Ajan virtaan nopeaan, Verkalleen vaan onni taipui Hälle suomaan lahjojaan. Vihdoin kultaa saatuansa Palajaa hän kotiansa.

Taas hän seisoo kukkulalla, Jossa kuusi kohoaa; Armaan koti rinteen alla Koivuin takaa pilkoitta. Kaipausta suloisinta Täynnänsä on Antin rinta.

Mutta kuusen pimennossa Leikki lapsi pienoinen. Antti lapsen katsannossa Huomaa sävyt Annasen, Tuntee kuni leimauksen Kummallisen aavistuksen.

Heti astui lapsen luoksi, Tervehti sen hoitajaa; Ujostelematta juoksi Poika vastaan tulijaa. "Mikä nimes?" — "Antti." — "Nainen, Kenen laps' on pienokainen?"

Hoitajalta lapsukaisen Antti vastauksen sai; "Se on poika Peltolaisen, Joka Annan tuolta nai." — "Annan! Koivulamko Annan Vaiko toisen, Metsärannan?"

"Koivulan. — Hän kauan vuotti Ensimäistä sulhoaan, Uskollisna aina luotti Antin rakkauteen vaan, Kunnes viimein kertoi maine, Että Antin kätki laine.

"Riutuneena kuni kukka, Jonka myrsky kuihduttaa, Surkastui nyt Anna rukka, Kantain tuskaa kauheaa. Kaiken lohdutuksen hylkää, Itkien vaan kuollutt' ylkää.

"Aika kumminkin tuo hoivan; Annan murhe lieventyi, Rakkaudessa miehen oivan Onni jälleen lähestyi; Mutta ensi lempi yhä Annalla on muisto pyhä." —

"Anna jälleen onnellisna! Muisto uuden tuskan tois," Antti mietti murheellisna Itseksensä, kääntyi pois; Kuusest' oksan taittoi vielä, Konsanaan ei nähty siellä.

B. F. Godenhjelm.

Lauluun pyyntö.

"Mä pyydän, huomenna olkaa Niin hyvät, mun veikkosein, Ja lauluun kanssani tulkaa Taas vienoisin sävelein." —

"Vai taasen lauluhun soisit Sä heräävän impyes; Tuon vähemmästäkin voisit Jo uskoa omakses!

"Ei mont' ole iltaa vielä Kun hänelle laulettiin, Ja muistathan miten siellä Tul' ilmestyi kyntteliin:

"Se olihan toivon tähti, Min sullen sytytti hän. Jo nytkö se sammua ehti? Voi houkko muu ystävän'!" —

"Oi heretkää, mua kuulkaa, Pois leikki nyt veikkosein, Jo lauluun kanssani tulkaa Taas vienoisin sävelein.

"Niist' ei mun armaani herää, Ei siit' ole huolta, ei! Niin nukkuvi hän täll' erää" — "Mitä, hänet Tuoniko vei?"

"Ei toivon tähtönen paista Nyt enään ikkunastans, Mut tuolta taivahan laesta Se täst'edes vilkkuvi vaan!

"En enään ikkunans' alle Mä vie teitä laulamaan, Vaan tuonne hautausmaalle — Siell' lepoon hän lasketaan."

J. P. Hannikainen.

Valvojaiset.

Siell' laajan pöydän ympärillä Nuor' istuu parvi paimenten. Ja korven saalis, karhun jalka, On olvikannun viereinen.

Vaan alla orren honkapuisen Ei riemunkannel kaiukaan, Ja reunall' ei nyt herkkupöydän Juo nuoret riemumaljojaan.

Ei viulu-Aapran virret vieri Nyt lailla hyppysoitelman, Ja laulu nuorten metsämiesten On sävel surun haikean:

On parvest' uljain miehentoivo, On ylkä sorja sortunut. Hän, jonka luoti karhun löysi, On kylmäks aivan kalvennut.

Siin' äiti istuu kyynelsilmin Pään luona poikavainajan, Ja isä, vailla lohdutusta, Myös sortuvans' sois hautahan.

"Miks omiaan ei syksy riistä, Vaan kevätvesat katkaisee? Tääll' elänyt ken kyllin ompi, Hän hautahan jo joutanee."

Näin kaikuu virret kaipausta Ja viulun kielet surua. Niin ilmestyypi valko-impi Sisällen yöstä mustasta.

Hän kirkastui — vaan haamun lailla Kasvonsa kohta vaaleni: Kuin kuolon enkel', armahansa Hän vuotehen luo lankesi.

Nyt kynttilätkin kirkkahammin Valaisi kuolinvuotehen Ja sävelvirrat suruisammin Soluivat kautta sydänten.

Yön kaiken voimakkaasti kaikui Näin murhevirret ahkeraan, Vaan ylkänsä luo impi vaipui — Ja siit' ei noussut milloinkaan.

Syysluonto armotonko voitti Näin ihmis-elon kevähän? Kun kukka puhkes, päivä koitti — Jo hallayö vei hedelmän.

Vaan varro! Herran päivän tullen Saat kuulla kelloin kaikuvan, Saat kuulla täältä kutsutullen Ikuisen kevään koittavan.

J. H. Erkko.

Pesijä.

On suvipäivän helle, Ei tuulen henki käy, Värettä vienoisint' ei Kalvolla lahden näy. Tuo siintäväinen taivas, Heijastaa siinä vaan Ja rannan äyräät, kunnaat Kuvastaa kupeitaan.

Rannalla lahden tyynen On nainen yksinään, Hän sotkee, huljuttelee Ja huuhtoo pyykkiään. Ja lip-lap uutterasti Käy läiky tappuimen Ja lip-lap vastaa kaukaa Myös kaiku kiireillen.

Ja tapuin vinhaan läikyy, Mut naisen silmä tuo Se veden tyyneen kalvoon Vaan katseitansa luo. Mik' kumma silmät yhä Näin puolehensa saa? — Tuo kaukainenko kunnas, Mi siinä heijastaa?

Niin, kaukainen tuo kunnas Ja laakso kaukainen, Mi kauempana vielä Nyt kätkyy taakse sen. Ja mieleen hälle muistuu Aik' armas kevähän Ja muistot menneen ai'an Ja niiden kanssa — hän.

Niin — helteisenä paistoi Näin päivä silloinkin Ja kirkas, tyynen tyyni Ol' lahden kuvastin. Sen pintaa pitkin souti Kaks sorsaa kaislistoon — Ne pesäsensä laati Rannalle juurikkoon.

Näin entisaikain muistot Nyt mieleen heräjää Ja kyynelpari naisen Silmissä kimmeltää, Rinnasta hältä nousee Hiljainen huokaus — Sen ilmi tuoko kaipuu, Vai unheen katkeruus?

Jo tapuin vinhemmästi Taas läikyy entistään Ja polttavammin päivä Valavi hellettään. Mut tuuli herää vieno, Se lahden röyheltää — Jo katoo kuva kunnaan, Sen muistot häviää.

U. von Schrowe.

Morsian.

Hän kangasta helskytellen Nyt kutovi uutteraan Ja kultainen kihlasormus Hänen kiiltävi sormessaan, Ja niidet ne nousee, laskee Ja sukkula suihkailee, Jalat tanssivat polkusilla Ja loimet ne lyhenee.

Vaan kalpeus poskipäillä On kuroissa morsion, Ja silmässä luonti, tuike Niin outo ja kumma on. Mut sukkula kiirein lentää Ja neitonen myhäjää, Ja kutrien kultalaineet Ne harteilla läikkyää.

"Jo herkeä lapsi parka! Mi kankaalla kiire on? Jo toisehen kuuloitettiin Sun kultasi uskoton." Vaan sanoja näitä äidin Ei kuulevan neito näy, Sen sormissa vinhemmästi Vaan sukkula suihkain käy.

Näin kutonut viikon, kaksi Ja kolmekin kohta on. "Jo herkeä tyttö raukka, Käy lapseni lepohon. Sun uskoton kulta petti, Jo huomenna häät on sen Ja alttarin luona pappi Hänet vihkivi toisehen."

Jo lankevi illan varjot Ja himmeä ehtii yö. Kaikk' käyvät jo leposalle, Vaan neitoa estää työ. Hän loppuhun kankaan saapi, Sen puista jo irroittaa; Läp' yön puvun neuloo siitä. Sen aamuhun valmiiks saa.

On aamu ja käy hääsaatto Nyt kirkkohon verkalleen Ja vieressä sulhon uljaan Käy morsian kruunuineen. Ja uhkea Herran huone Luo tuntehet hartahat; He saattoa johdatellen Luo alttarin astuvat.

Vaan alttarin luona nainen On kalvea, verho sen On palttinakaapu, sormus Sen sormessa kultainen. Ja keltaiset kutrit liehuin Luo sulhasen rientää hän: "Et uskoton ollut sentään, Oi armahin ystävän'!

"Nää morsiusvaatteet vasta Tän' aamuna valmiiks sain — Sun pettävän äiti luuli — Mä luotin ja toivoin vain, Sun valasi kalliit muistin — Voi kuinka sä rikkosit ne! — Ja tänne mä riensin — Kulta, Nyt käymmehän vihille!"

Näin lausuen autuaasti Mielipuoli nyt myhäjää, Käs'vartehen sulhon tarttuu, Luo alttarin lähentää. Taas morsiussaatto kohta Käy kirkosta palaten — Kaks keskessä mielipuolta Ja morsian murheinen.

U. von Schrowe.

Leena.

Ja Leena istuvi kankaallaan Ja morsiusseppel on kulmillaan.

Lyö pirtaa, niisiä helskyttää. Ja oudosti silmä se välkähtää.

"Oi laps, mikä kiire sull' on työ? Käy, raukka, maata, jo pääll' on yö."

"En, en, mua vartovi armahan', Ma morsiusvaatetta valmistan."

"Oi raukka, sun ruumiis raukee pois." — "Oi, jospa se vieläki raukeemp' ois."

"Sun silmäs tuike se tummenee." — "No, tummetkoon, se ei haittaa tee."

"Sun poskeltas puna pois putoaa." — "Mun kultani lempivi hopeaa."

"Oi, turha on toivosi, onneton, Sun petti hän, hällä jo toinen on."

"Ei pettää voi minun kaivattun', Ens' sunnuntaina hän noutaa mun."

Käy pirta ja niidet ne helskähtää Ja oudosti silmä se välkähtää.

* * *

Pyhä aamu on, tyynt' yli vetten, maan, Ja huomenkello se kaikuu vaan.

"Laps', nouse, päivä jo kirkas on, Ja kellot jo kutsuvi kirkkohon."

Mut Leena hän työnsä on päättänyt Ja vaivoistansa hän huokaa nyt.

Hän tyynenä nukkuvi vuoteellaan, Ja morsiusseppel on kulmillaan.

Ja hääpuku valkea yllähän, Ja valkeamp' entistään on hän.

"Jo kirkonkellot ne yhteen soi. Oi, lapsi raukka, mik' on sun, oi?"

Hän kättä sen koskevi kalpeaa, Mut vastaukseks likistyst' ei saa.

Hän suutelon painavi huulillen, Ei tunnu henkeys lämpöinen.

Hän posken poskelle lähentää, Mut kylmä ja valju se on kuni jää.

Ja hetken viipyvi, katsoo vait "Oi, tuoni, nyt morsion kauniin sait."

P. Cajander.

Vaivais-Aapo.

Petäjistössä kankahalla Vaivainen on hökkeli vain, Ja vieläkin vaivaisempi Sen hökkelin on asujain.

Kyll' on rikas ollut hänkin, Nuor' ollut on aikoinaan, Rujo nyt on, pettua syöpi, Tytär ainoa riemunaan.

Syys-ilt' oli myöhä kerran, Pesävalkea leimuaa. "Mikä liike ulkona tuolla? Ken yöksi nyt tänne saa?"

Matalast' ovest' astuu mökkiin Mies röyhkeä liikkeiltään. Pukimestaan hohtavi kulta Ja irstaus silmistään.

"Hyv' ilta!" — "Herran rauha! Mikä mökkihin kreivin toi?" — "Olet köyhä, ma tuon avun sulle, Joka puuttehes poistaa voi."

Ja kultia hän pivon täyden Nyt pöydälle levittää, Ja ne valkean hohtehessa Niin ihmeesti välähtää.

"Ja sun tyttäres kaunokaisen Komeaan minä vien hovihin, Puetan hänet kultiin, silkkiin Ja kalleihin kivihin."

Näin lausuvi, kullat hohtaa, Ja immyt tuo punattaa, Ja hän rientävi luo, kädellänsä Sen poskea koskettaa.

Mut polttava liekki lensi Ukon silmähän raukeesen, Ja hän nousi ja leimuvan katseen Hän viskasi vieraasen.

"Pois, röyhkeä!" niin hän huusi Tuen ottaen sauvastaan, "Pois, röyhkeä! pois kätes riettaat! Impi olkohon rauhassaan!

"Veren kansastas olet juonut, Hien, työn olet ryöstänyt, Ja tahdotko kunnian vielä Vaivaiselta riistää nyt!

"Se kallis on kullall' ostaa. Pois, pois tuo lahjas vie! Häpiäll' en liikkunut vielä, Ei tarpehen nytkään lie.

"Jos niin sen tahtovi Luoja, Voin kuolla ma näljissäin, Mut lapseni kunnia myydä, Ei, herra, se ei käy päin."

Hän istui, kullan pyyhkäs Tyköään, kuni polttavat' ois; Mut vieras vait, puhumatta Rahat otti ja hiipi pois.

Ja riemastuin tytär juoksi Isän helmahan herttaiseen, Ja hiilokseks tuli riutui, Pois hiipuen hiljalleen.

P. Cajanber.

Poku.

Poku, kaunis Karjalan orhi, Isän' armaan ylpeys aikoinaan, Jalo, kirkassilmä ja tyyni, Oli parhain juoksija Suomenmaan.

Rodun oivimman valikointa, Hyvä, hellä kasvatus aikainen, Hyvä ruokko, Karjalan kaura Sekä työ ol' saanehet aikaan sen.

Ja se korvas hoitajan huolet. Hepo säysy, ketteräsääri tuo, Ja se kaiken korvasi ruokon, Stepa rengin vaivan ja kaurat nuo.

Kun ol' ukko konttorityössään Kamarissaan istunut kyllikseen, Tai huolet mieltä kun painoi, Pokun tuotti hän sekä kilpareen.

Ja hän valjait' tutkivi ensin, Jopa kouraans' ottavi ohjat hän Sekä korjaan istuvi viimein; Poku poika lähtevi lönkkimään.

Ja kun lahden pääsivät jäälle, Poku tehtävänsä jo tarkoin ties: Lumitierat lensi, ja poijaks Oli käynyt harmajapäinen mies.

Punan nostaa poskihin tuuli, Veret vanhat nuorena kiehuvat, Lumitierain lailla jo tuuleen Murehetkin lentävät mustimmat.

Pekunoineen tuolta ja täältä Moni yhtyy naapuri kilpaan nyt; Poku poijallenpa se mieleen: Likimailleen yhtä ei päästänyt.

Poku kilpaan kiihteli varsat Sekä miehet Karjalan kaunihin; Hevosmiesten nosti se innon, Hepokunnon myös koko Suomenkin.

Nevan jäällä näytti se sitten, Miten eespäin rientävi Suomenmaa, Sekä Moskovan pajareille, Miten oivan meilläki kyydin saa.

* * *

Käsivars kun herposi herran, Tutun ään' kun kaikunut enää ei, Poku hiljalleen, alapäisnä Rauhaan herransa ruumiin vei.

Ja se meiltä muutaki silloin Veti rattaillaan ikipäivikseen: Elinvoiman äitini hellän Sekä nuoruus-aikani riemuineen.

Arvi Jännes.

Äiti ja lapsi.

Mökki matala on kankahalla; Kenen kurjan asuinmaja tää? Vaimo köyhä, raukeneva sairas, Asuu siellä poikasensa kanss'.

Kinostornit mökin ympär' seisoo, Rakentavat vinkan pohjaisen, Taivas kirkkahana kaarteleikse, Seiniss' paukkuu tammipakkanen.

Äyriä ei arkuss' äidin löydy, Huoneen kaarnaleipä kaikki on, Nälkäisenä tulisijall' istuu Äänetönnä pieni poikanen.

Äidin silmä häntä katsellessa Säälin kyyneleissä viruilee; Mutta viimein olkivuoteeltansa Vaisull' äänellä hän haastelee:

"Oma poikaseni, armahani, Sydämmeni kultakäpynen, Täytyypä mun lähettää sua käymään, Mieron kurjaa tietä astumaan.

"Tule tänne, puenpa sun päälles, Talven kylmäss' ett'et palele; Ota olallesi paimenlaukku, Siihen pannos antipalaset."

Vuoteen reunall' äiti huohottaen Poikaa varustelee matkahan, Ottaa kerran vielä sylihinsä Sydämmensä kultakäpysen.

"Ole oma, uljas poikaseni, Mieron kenkiä kun polkeilet, Toivo päivii parempia vielä, Majassamme onnen päiviä.

"Meill' on kohta kesä lämmin, kaunis: Viita soi ja linnut laulelee, Koska mansikoita poimeilemme Aholl' aurinkoisen paisteessa.

"Ole oma, kiltti poikaseni, Madollenkaan pahaa älä tee, Siivost' astu kylissä ja teillä, Muista aina taivaan Jumalaa."

Niinpä vaimo huohottaen lausuu, Poikaa kyyneleillä valellen; Lähtee poika tielle talviselle Emäntien armoa anomaan.

Kauan äiti häntä katselevi Mökin akkunaisen ääreltä, Kyynelvirta hänen helmaans' vuotaa, Povi painuu, sydän musertuu.

Katoo viimein hänen silmistänsä Metsän korpeen pieni matkamies; Äiti vuoteellensa kallistuvi, Taivaan korkeuteen rukoillen.

Kelmeällä reunall' eteläisen Päivän lamppu seisoo hymyten, Himmentyy ja sammuu lounaisessa, Kuumottavat latvat honkien.

Jo on tullut, myrsky vuorilt' ärjyy, Kaikkiall' on pauhu, pimeys; Pinta maan ja otsa kylmän taivaan Peittyy lumituiskun kierroksiin.

Mikä ääni hirveä nyt kaikuu Kankahalla majan ympäri? Petoin ulvominen herättääpi Kurjan vaimon vaisust' unestaan.

Niinkuin kirouksen kaupungista Vimmattujen sieluin kirkuna, Niinpä kaikuu susilauman ääni, Parku, meteli ja ähellys.

Tämän kuulee kauhistuen vaimo, Toki liikkumatta vuoteeltaan; Hikihelmet kylmät otsalt' kiirii, Kun hän hiljaisesti rukoilee:

"Pelasta mua täältä, korkein taivas, Pelasta myös pieni poikasein! Täällä aina ahdistua ja tuska, Siellä rauha iankaikkinen."

Niin hän hiljaisesti rukoileepi, Myrkyn riehuessa kankaalla, Villin petojoukon ulvoessa; Korkuudessa kuultiin rukous.

Tähtikirkas puol'-yön taivas kiiltää, Myrsky raueten jo hengittää; Äänetön, kuin lähde lehtilaaksoss', Sinitaivaall' loistaa kelmee kuu.

Vaaleana olkivuoteellansa Vaimo kuolon unta uneksuu, Kädet ristiss' kylmän rinnan päällä; Rukoukseen on hän nukkunut.

Vaaleana lumivuoteellansa Poika talvimetsäss' uneksuu, Kädet ristiss' vasten kylmää rintaa; Rukoukseen on hän nukkunut.

Kinoksella pieni poika istuu, Lumi kiirehellä kimmeltää; Kainalossa onpi paimenlaukku, Kaarnaleivän pala laukussa.

Tammipakkanenpa seisautti Sykkimisen vienon sydämmen; Mut nyt ollos huoletonna, poika, Kylmän, nälän tuskist' ainiaan.

Tähtikirkas puol'-yön taivas kiiltää, Hurja myrsky lepoon käynyt on. Äänetön, kuin lähde lehtilaaksoss', Sinitaivaall' loistaa kelmee kuu.

Kaksi tähtee, armahammat muita, Säteileepi taivaan kannella. Miks' niin ihmeellisen ihanasti Murheen laaksoon katsahtavat he.

Runotarpa kertoa nyt tietää: Kunnianpa kirkkaudessa Onpi äiti poikasensa kanssa; Alas katsovat he hymyten.

Mikä autuus tyyness' katsannossa, Sointo, rauha iankaikkinen! Menneet päivät kankahalla johtuu Heidän mieleens' unelmana vaan.

Aleksis Kivi.

Silmälasit.

Pohjanmaalla kaukaisella Asui vanha eukkonen Tilallansa rauhaisella Kanssa pienen tyttösen.

Stiina oli tytön nimi, Viisi kesää nähnyt vaan, Vielä peukaloaan imi Eikä surrut tapojaan.

Töistä mailman ikävintä Oli Stiinall' aapinen; Lukuhetket ankarinta Nuhdetta toi mummosen.

Lelut, kanat, kukot, muuta Oli mieless' ainiaan, Mutta kirjan oppii uutta Stiina yhä kammoi vaan.

Kerran mummon vieraisilla Ollessa vaan hetkisen, Istuu Stiina kotosella Mummon "lasit" koettaen.

Aapiskirja kädessänsä Lukea hän koettaa; Kova onni! — hädässänsä Stiina "silmät" pudottaa.

"Rikki! voi, se oli pahaa — Mitä mummo sanoopi? — Eikä ole mulla rahaa — Varmaan hän nyt toruvi."

Pieni sydän suruissansa Oli vallan katketa; Kyyneleitä murheissansa Silmät vuosi tulvana.

Mummo tuli, surumielin Tapaturman havaitsee, Mutt' ei sentään sanoin, kielin Käpyänsä toruile.

Vaan hän otti lempeästi Syliin oman kultansa, Itkein puhui suloisesti, Lohduttaen armasta.

Vaan ei enään Raamattua Mummo voinut lukea, Senpä Stiina huomattua Tuntee syvää surua.

Stiina alkoi mietiskellä, Pientä päätään vaivata, Eikö hän vois huojennella Rakkaan mummon huolia.

Työhön ryhtyi hartahasti, Koko syksyn tutkien; Joulu tuli, sujuvasti Luki Stiina mummollen.

Nyt ei mummo "lasiansa" Enään yhtään tarvinnut, Hänen lasisilmiksensä Oli Stiina muuttunut.

Minna Krohn.

Vanha mummo.

Kasteli kukkaa vanha mummo, Kukkaa ikkunalla. "Missä on tyttösi, vanha mummo?" — "Kaukana maailmalla."

"Tiedätkö millä hän kulkee tiellä, Vaivainen mummo kulta?" — "Tiedä en, — maailma taisi niellä, Taikka jo peittaa multa.

"Kastelen kukkaa, armastani, Muistelen tyttölasta, Tuskinpa jälleen puhdastani Löytänen maailmasta."

J. H. Erkko.

Kehrääjä-äiti.

Ja äiti istuvi, kehräjää, Ja kyynel silmähän vierähtää.

"Pois aurinkoiseni läksi, pois, Oi, jos pian taas hänet nähdä vois!

"Ihanainen hän oli, kaunoinen, Oli puhtoinen kuni pulmonen.

"Samanlaisena jos hänet nähdä sais, Oi, aurinkoiseni jos palajais!"

Ja rukki se hyrräten, pyörien käy, Mut armasta poikaa vaan ei näy.

Ja äiti istuvi, kehräjää, Ja kyynel silmähän vierähtää.

"Iloitse, äiti, kun poikasi Jo mainehen siivillä kiitävi."

"Ylistetty luoja!" ja viuhuen Nyt rukki se hyrrävi pyörien.

— "Hän luokses saa, kotimatkall' on, Mut niinkuin syksyn puu alaston."

— "Ylistetty luoja, kun vaan hänet saan!" Mut rukki se tyyntävi vauhtiaan.

— "Oi äiti parka ja vaivoinen Sun kuollut on poikasi kaunoinen".

— "Ylistetty luoja, kun puhdas nasaa Hän äidin helmahan taas nukahtaa."

Eik' enää rukki se hyrräten käy, Eik' enää kyynel vierivän näy.

P. Cajander.

Asiallisia selityksiä.

Pispa Henrikin Suomen apostolin, murhasi suomalainen talonpoika Lalli Köyliönjärven jäällä Tammik. 19 p, 1158.

Annikki ja Kesti. Keskiajalla, jolloin Suomen kauppa paraasta päästä oli Hansalaisten käsissä, pitivät saksalaiset kauppiaat täällä asiamiehiä, jotka syksyllä tulivat tänne kauppahuoneen asioita ajamaan, vaan keväällä palasivat kotimaahansa.

Klaus Kurki, Laukon herra, oli Ylisen Satakunnan tuomari. Hänen julma tekonsa lienee tapahtunut vuosien 1470 ja 1480 vaiheilla.

Kaupin linna. Kansantarinan mukaan tapahtunut Marttilassa Varsinais-Suomessa.

Birger Jarlin linna perustettiin 1249.

Ilkka. Jaakko Pentinpoika Ilkkalainen, kotoisin Ilmajoelta, oli talonpoikaiskapinan päällikkö Nuijasodassa. Klaus Fleming'in vouti Abraham Melkiorinpoika mestautti hänet Ilmajoen kirkolla 1597.

Hannu Krankka, kotoisin Limingasta, oli niinikään talonpoikaispäällikkö Nuijasodassa. Sai Tarharannan kahakassa mainitun Abraham Melkiorinpojan vangiksi.

Jaakkima Verends. Sotaherra, jolla oli virkoja ja läänityksiä Suomen ja Liivin maalla. Kohteli talonpoikiaan Suomessa aivankuin maaorjiaan Liivinmaalla. Kuoli Riiassa 1623.

Hakkapeliitta oli suomalaisen soturin nimitys 30-vuotisesssa sodassa. Kustaa II Aadolf kaatui Lützenin tappelussa lähellä Leipzigiä Saksanmaalla 6. p. Marrask. 1632. Runoelma on sepitetty saksalaisen aiheen mukaan.

Taneli Luukkonen oli etevin sissipäälliköistä Ison-Vihan aikana. V. 1713 kerrotaan hänen tehneen Viipurin ja Pietarin välillä hyökkäyksen muutamaan aateliskartanoon, missä Pietari Suuri par'aikaa söi päivällistä.

Gezelius nuorempi, Turun piispa 1690-1718. Nuorukainen Taneli Juslenius, joka tässä mainitaan, oli sittemmin professorina ja piispana innokkaimpia Suomen kielen, kansanrunouden ja historian tutkijoita.

Eräs nälkätalven kuvia 1867 vuoden lopulta.

Scipio Africanus nuorempi oli Roomalainen sotapäällikkö, joka valloitti Kartaagin kaupungin vimmatun vastustuksen jälkeen 146 e. Kr. Curtio syöksyi auvenneesen maanhalkeamaan pelastaakseen isäinmaansa. Murcio Scaevola yritti surmata etruskilaisten kuninkaan Porsennan; kun häntä uhkauksilla koetettiin saada tunnustuksiin, pisti hän oikean kätensä leimuavaan uhrituleen, osottaaksensa, miten vähän hän kuolemaa ja kidutuksia pelkäsi.

Ferencz Renyi oli unkarilainen kyläkoulun opettaja, joka otti osaa 1848-vunden vapautussotaan ja eli mielipuolena vielä 30 vuotta tässä kerrotun tapauksen jälkeen.

Munkazcy on maailman kuulu unkarilainen taidemaalari.

Muutamia sanain selityksiä.

S. 1. Kaalimaa = Gaelin maa, Wales Englannissa.

S. 2. Evätä = kieltää, varoittaa; piltti ja vantti (Ruots. pilt ja fant) = poika; maatajouhi — jonka häntä maahan ylettyy; suvikunta = suven vanha.

S. 3. Lastat = liisteet; harmi = harmaa hevonen; kynnäppäinen = tehty kyynäppää- l. jalavapuusta; virma = lauma; purtu = hevosen syöttäminen.

S. 4. Pannahinen = kirottu.

S. 6. Laapuri = keihäs; lyly = vasen suksi; vuolake = ohut leipäpala; kalhu = oikeanpuolinen lyhyempi suksi; kaljama = paljas jää, iljanko.

S. 8. Nousiaiset = luult. joku uhri, joka onnellisesti päätetyn matkan jälkeen heitettiin maahan.

S. 9. Kiltti = ylpeä; hytyrä = hattu; himahella = sitä ääntä osottava, jolla hieno lanka l. kieli menee poikki.

S. 10. Reista = houkutus; valski = petteliäs; korko = kukkula.

S. 11. Puolapuu = telalaitos, jolle laiva vedetään maalle; veskoroida = tehdä t. puhua turhaa.

S. 12. Sukkuinen = luult. sulkkuinen s.o. silkkinen; vietinki = joutilas iltahetki.

S. 14. Keito = paha.

S. 17. Kaiehtia = kaiteella valmistaa, kutoa; näätämiesi = näätämies, lanko.

S. 19. Valjutella = jäähdyttää.

S. 20, Västärä = puu-ikkuna.

S. 21. Liikkiö = kinkku; karpio = 10 kappaa.

S. 23. Kemppi = erinomainen.

S. 26. Valju = onneton.

S. 27. Kultata = kaltata s.o. kuumalla vedellä polttaa, niin että korvat lähtee.

S. 28. Elki = paha tapa.

S. 29. Ymmärkki (ruots. himmelrike) = taivaan valtakunta.

S. 31. Kontu = luult. suuret Konnun kylät liki Kaarostan eli Oranienbaumin kaupunkia Inkerissä; vaarus = itseensä luottava; vointua = vaipua; nartsia = käydä narisuttaa.

S. 32. Kaivata = saattaa.

S. 33. Kutvatukka = kiharatukka; junia = liittyä yhteen.

S. 34. Ummiskenkä = nahkakenkä.

S. 35. Pasmakka = kenkä.

S. 99. Vinkka = vinha.

S, 100. Vaisu = tuskainen.

S. 102. Ähellys = äherrys, ähkyminen; kiiriä = pyöriä.